KOLMASKOLMATTA LUKU.

Siinä huoneessa, mihin Rowena-neiti oli viety, näkyi hiukan koristelun ja loiston alkua. Erityisenä kunnioituksena hänen arvoaan kohtaan, jommoista ei muille vangeille suotukaan, oli siis pidettävä sitä, että hänet suljettiin tähän paikkaan. Alkujaan oli tämä huone ollut Front-de-Boeufin puolison asuinkamarina ja tämä sen oli aikanansa koristanut. Mutta nyt lepäsi rouva jo aikoja sitten haudassa, ja ajan hammas sekä huolenpidon puute olivat turmelleet hänen kauneusaistinsa muistomerkkejä. Useasta kohdasta olivat seinäverhot jo kokonaan pudonneet pois, ja missä ne olivat vielä säilyneet, siinäkin ne riippuivat puoleksi mädäntyneinä repaleina tai olivat päivänpaisteessa menettäneet värinsä ja mustuneet. Tätä huonetta, niin rappiolla kuin se olikin, pidettiin sopivimpana rikkaalle saksilais-neidolle. Siihen hänet jätettiin miettimään kohtaloansa, niin kauan kuin ryöstäjät neuvottelivat, mikä osa kunkin heistä nyt oli suoritettava. Pitkä ja tulinen oli ollut väittely Front-de-Boeufin, de Bracyn ja temppeliherran välillä, ennenkuin he saattoivat sopia keskenään niistä erityisistä eduista, joita itsekukin vaatisi palkkioksi osallisuudestaan yhteisessä uskaliaassa yrityksessä. Viimein kuitenkin oli vankien kohtalo tullut ratkaistuksi.

Keskipäivän aikana siis de Bracy, jonka eduksi koko juoni alunperin oli keksitty, lähti kosimaan Rowenan kättä ja rikkauksia. Liittolaistensa kanssa pidetyn neuvottelun jälkeen hänellä oli vielä ollut aikaa koristaa itseänsä kaikilla senaikaisen muodin narrikoruilla. Vihreän nutun sekä naamion hän oli nyt viskannut nurkkaan. Hänen pitkä, tuuhea tukkansa valui koreina kiharoina alas viitalle, joka oli päärmätty kalliilla nahalla. Partakin oli huolellisesti siivottu. Hänen takkinsa ulottui keskisääriin asti, ja vyö, joka piti sitä kiinni ja samassa myös kannatti raskasta miekkaa, oli täynnä koruompeleita ja kultaisia silauksia. Ennenkin on jo ollut puhetta senaikaisten jalkineiden eriskummallisesta kuosista; niinpä myös de Bracyn kenkien kärjet törröttivät ylöspäin kierrettyinä kuin pässin sarvet. Tällainen oli siihen aikaan nuorten aatelisherrojen juhlapuku. Tässä tilaisuudessa se näytti tavallista kauniimmalta, koska itse miehen ulkomuoto oli pulska ja koska hänen liikkeensä samalla kertaa ilmaisivat hoviherran siroutta ja sotilaan reimaa ryhtiä.

Rowenaa tervehtien hän otti pois päästään lakkinsa, jonka kultainen rivan kuva esitti pyhää Mikaelia tallaamassa pimeyden ruhtinasta. Tervehdittyänsä ritari kohteliaasti viittasi neitoa istumaan, ja kun tämä kuitenkin pysyi seisoallansa, veti hän hansikkaan oikeasta kädestään ja astui lähemmäksi aikoen taluttaa hänet istuimelle. Mutta Rowena myös käden viittauksella kieltäytyi tarjotusta avusta ja vastasi: »Jos te, herra ritari, olette vanginvartijani — ja mitä muuta voisinkaan teistä luulla — niin sopii parhaiten, että vanki seisoo, siksi kunnes hänen tuomionsa on langetettu.»

»Ah, ihana Rowena!» sanoi de Bracy; »teidän edessänne seisoo vanki eikä suinkaan vanginvartija. Teidän kauniista silmistänne de Bracy on saava tuomion, jota te suosiollisesti odotatte häneltä.»

»En tunne teitä, herra», sanoi neito oikaisten päätään loukatun aatelisnaisen ja kaunottaren ylpeimmällä ylpeydellä; »en tunne teitä, —ja hävytön rohkeutenne laususkella minulle trubaduurin loruja ei ole parhain keino puolustella väkivaltaista rosvoustanne.»

»Sinä itse, ihana neito», vastasi de Bracy jatkaen entiseen tapaan puhettaan, »juuri sinun oma ihanuutesi on ollut syynä kaikkiin tekoihini, joilla olen loukannut sydämeni valittua kuningatarta ja silmieni johtavaa tähteä.»

»Minä sanon teille vielä kerran, herra ritari, etten tunne teitä ja ettei kenenkään, jolla on oikeus kantaa kultavitjoja sekä kultakannuksia, sovi tällä tavalla väkisin tunkeutua turvattoman aatelisneidon kamariin.»

»Se, että olen teille tuntematon», sanoi de Bracy, »on kyllä minulle pahaksi onneksi. Mutta toivonpa kuitenkin, että de Bracyn nimi ei ole jäänyt mainitsematta, milloin ministrelit tai airuet ovat ylistelleet sankaritekoja, olivatpa ne suoritetut turnaustantereella tai tosisodassa.»

»Heittäkää sitten urheutenne ylisteleminen airueitten ja ministrelien toimeksi, herra ritari», vastasi Rowena; »paremmalta se heidän suussaan soi kuin teidän omassanne. Ja sanokaapa, kuka heistä on lauluissa tai turnajaiskirjoissa säilyttävä muiston siitä uroteosta, jonka te viime yönä suorititte? Mokomasta uroteosta, kun voititte vanhan miehen ja hänen harvat, pelkurimaiset orjansa ja kun veitte saaliiksi saadun, onnettoman neidon väkisin rosvolinnaanne?»

»Te olette minulle kovin ankara, Rowena-neiti», sanoi ritari purren hiukan hämmästyneenä huultansa ja kääntäen puheensa ladulle, joka hänelle oli tutumpi kuin ensin valittu teeskentelevän kohtelias; »te itse ette rakasta ja sentähden ette voi käsittää minun silmitöntä rakkauttani, vaikka se on teidän oman kauneutenne sytyttämä.»

»Pyydän teitä, herra ritari», sanoi Rowena, »jo herkeämään tästä lepertelemisestä. Sellaista saa niin usein kuulla kuljeksivain lauluniekkojen suusta, että se on liian halpaa ritarille ja aatelismiehelle. Täytyypä minun kuitenkin käydä istumaan, koska rupeatte laskettelemaan ikäloppuja loruja, joita jokaisella kurjalla viulunvinguttajallakin on varattuna niin runsaasti, että niitä piisaisi tästä päivästä jouluun asti.»

»Ylpeä neiti», sanoi de Bracy suutuksissaan siitä, ettei hän saanut koreitten puheittensa palkaksi muuta kuin pilkkaa, — »ylpeä neiti, aionpa vastata sinulle yhtä ylpeästi. Tiedä siis, että mielestäni olen kosinut sinua juuri sillä tavalla, joka sinulle parhaiten sopii. Näin ylpeää kenokaulaa kosiessa ovat miekka ja jousi paremmat keinot kuin nöyrä käytös ja ritarilliset puheet.»

»Ritarilliset puheet», vastasi Rowena, »jos niillä tahdotaan peittää halveksittavia tekoja, muistuttavat raa'an talonpojan miehustalla riippuvaa ritarivyötä. Enpä yhtään kummastele, että tällainen luontonne hillitseminen on teille kiusallista ja vaikeaa. — Paljon kunniallisempaa olisi, jos olisitte pitänyt edelleen metsäsissin puvun ja puheet, kuin että nyt koettelette kullata rosvon tekoja ritarin ulkomuodolla ja sanoilla.»

»Tahdonpa sitten noudattaa neuvoasi, kaunokaiseni», sanoi normannilainen, »ja sanon nyt sinulle rohkein sanoin, jotka parhaiten soveltuvat rohkeihin tekoihin, että et ikinä pääse tästä linnasta, ellet tahdo lähteä täältä Mauri de Bracyn puolisona. Minä en ole tottunut luopumaan päätöksistäni. Ja mitäpä normannilaisherran tarvitseekaan niin kovin tarkasti selittää käytöstänsä saksilaistytölle, jolle hän kosinnallaan osoittaa niin suuren kunnian. Sinä olet ylpeä, Rowena. No niin, sitä paremmin sovitkin minulle puolisoksi. Mikä muu keino voisi kehoittaakaan sinua korkeaan kunniaan ja melkein kuninkaalliseen arvoon, jollei avioliitto minun kanssani? Mikä muu keino voisi päästää sinut pois talonpoikaisesta savupirtistä, jossa saksilaiset ja heidän sikansa, heidän ainoa rikkautensa, asustavat yksillä pahnoilla? Ainoastaan minun kauttani voit saada ja saat kunniapaikan Englannin kauneimpien ja korkeimmanarvoisten naisten rinnalla.»

»Herra ritari», vastasi Rowena, »tuo pirtti, jota te halveksitte, on lapsuudesta asti ollut kotini. Ja sen vakuutan teille — kun siitä lähden — jos semmoinen päivä koskaan koittaa — niin lähden sellaisen miehen kumppanina, joka ei ylenkatso minun lapsuuteni kotia ja tapoja.»

»Kyllä arvaan, ketä tarkoitatte, neiti», sanoi de Bracy, »vaikka luulette, ettei minun älyni pysty sitä arvoitusta ratkaisemaan. Mutta turhaan te toivotte Rikhard Leijonamielen palaamista valtaistuimelleen, ja vielä turhempi teidän on toivoa saavanne hänen suosittunsa, Wilfred Ivanhoen, morsiamena kuulla kuninkaan tervehdyssanoja. Minun sijassani olisi toinen mies kenties mustasukkainen puhuessaan tästä asiasta; mutta minun päätökseni on siksi luja, ettei sen tarvitse pelätä tuota lapsellista ja toivotonta rakkautta. Tietäkää, neiti, että kilpakosijani on tässä linnassa ja että minä, milloin vain tahdon, voin ilmoittaa hänen täälläolonsa Front-de-Boeufille, jonka kiistaveljeys saattanee tulla hänelle turmiollisemmaksi kuin minun.»

»Wilfredkö täällä?» virkkoi Rowena. »Siinä on yhtä paljon totuutta kuin että Front-de-Boeuf muka on hänen kanssansa riidassa.»

De Bracy katsoi kiinteästi häneen hetken aikaa. »Etkö siis todellakaan tietänyt, että Wilfred Ivanhoeta kuljetettiin juutalaisen kantotuolissa? — Sangen sopiva matkaseura se muuten olikin ristiretkeläiselle, joka oli uhannut väkevällä käsivarrellaan valloittaa Pyhän haudan!» Ja hän naurahti pilkallisesti.

»Vaikka hän olisikin täällä», sanoi Rowena pakottaen äänensä huolettomaksi, vaikka hän vapisi hillitsemättömästä, ahdistavasta pelosta, »niin millä tapaa hän olisi Front-de-Boeufin tiellä? Ja mitä hänelle voisi sattua, paitsi että hän saa vähän aikaa istua vankina ja maksaa kunnialliset lunnaat vapaudestaan ritarisuuden lakien mukaan?»

»Rowena», sanoi de Bracy, »pettääkö sinuakin naisten tavallinen turhamainen luulo, että muka vain heidän kauneutensa voi nostattaa kiistaa? Etkö tiedä, että miehet kiistelevät vallasta ja rikkaudesta yhtä paljon kuin rakkaudesta. Älä uskokaan, että tämän linnan isäntä, Front-de-Boeuf, säästäisi sitä miestä, joka vaatisi häneltä ihanata Ivanhoen paronikartanoa takaisin. Raivaisipa hän semmoisen miehen tieltään aivan yhtä kiireesti, yhtä kiivaasti ja armottomasti, kuin jos tämä olisi sinisilmäistä neittä kosiessa onnellisempi kilpaveli. Suostu tarjoumukseeni, neiti, niin tuo haavoitettu sankari saa minusta lujan suojelijan Front-de-Boeufiä vastaan. Tai valmista itsellesi suruvaatteet, sillä armaasi on semmoisen miehen hallussa, jonka sydän ei tiedä armon tunteesta.»

»Pelastakaa hänet, Jumalan tähden!» rukoili Rowena, jonka lujuuden oli masentanut pelko rakastetun nuorukaisen puolesta.

»Sen voin — sen tahdon — se onkin aikomukseni», sanoi de Bracy. »Kun Rowena on suostunut tulemaan de Bracyn vaimoksi, niin kukapa sitten tohtisi tehdä pahaa hänen sukulaiselleen — hänen holhoojansa pojalle —hänen kasvinkumppanilleen? Mutta sinun rakkautesi, — se on hänen pelastuksensa hinta. En minä maar ole semmoinen jalomielinen hupsu, että auttaisin tai pelastaisin miehen, joka luultavasti rupeaisi hyvällä menestyksellä estämään minun pyyteitäni. Taivuta minut hänelle ystäväksi, niin hän pelastuu — hylkää minun apuni, niin Wilfred kuolee, etkä itse kuitenkaan pääse sitä pikemmin vapaaksi.»

»Ne hirveät asiat, joita huulenne puhuvat», vastasi Rowena, »eivät oikein sovi yhteen äänenne huolimattoman kylmäkiskoisuuden kanssa. En voi uskoa, että aikomuksenne todella voi olla niin ilkeä tai voimanne niin suuri.»

»Älä petä itseäsi sillä luulolla», virkkoi de Bracy; »pianpa näkisit sen aivan turhaksi. Mies, joka sinua rakastaa ja jota sinäkin rakastat, makaa haavoitettuna tässä linnassa. Hän on esteenä Front-de-Boeufin ja niiden tavarain välillä, jotka Front-de-Boeufille ovat kalliimmat kunniaa ja rakkautta. Mitäpä muuta tarvitaan kuin tikarinpisto tai peitsenheitto, niin tuo vastus on ikipäiväksi poistettu? Ja jos Front-de-Boeuf pelkäisikin joutuvansa edesvastuuseen näin julkisesta väkivallasta — mitäs sitten? Lääkäri voi erehdyksestä antaa vääriä lääkkeitä tai sairaanhoitaja voi kiskoa pois päänalaisen — ja Wilfred, niin heikkona kuin hän nyt on, toimitetaan Tuonelaan verenpisarankaan vuotamatta. Ja Cedrik myös — — —»

»Ja Cedrik myös», toisti Rowena — »jalo, rakas kasvatusisäni! Ansaitsenpa todella surkean kohtaloni, kun toisen miehen tähden, vaikka se olikin hänen oma poikansa, voin unohtaa Cedrikin vaaran!»

»Cedrikin kohtalo myös riippuu sinun päätöksestäsi», sanoi de Bracy; »ja nyt minä jätän sinut miettimään tätä asiaa.»

Tähän saakka oli Rowena tässä peloittavassa tilanteessa pysynyt lujana ja rohkeana; hän näet ei ollut voinut uskoa vaaraa niin kovin suureksi ja läheiseksi. Luonnostaan oli hänen mielenlaatunsa sellainen kuin ihmistuntijan väitteen mukaan enimmäkseen tavataan valkoverisillä ihmisillä, lempeä, kaino ja siveä. Tämä hänen alkuperäinen luonteensa oli kuitenkin kasvatuksen kautta lujentunut. Hän oli tottunut siihen, että kaikki, — itse Cedrikkin, joka muita kohtaan oli jokseenkin jäykkä, — aina taipuivat hänen tahtoonsa. Siitä hän oli saanut sen rohkeuden ja uskaliuden, joka johtuu jokapäiväisten seuralaisten alituisesta tottelevaisuudesta. Rowena tuskin käsittikään mahdolliseksi, että joku voisi vastustaa hänen tahtoaan saatikka olla panematta siihen huomiota.

Hänen tavallinen ylpeä, käskevä käytöksensä oli siis vain valekuori, joka ikäänkuin oli kasvanut hänen alkuperäisen luonteensa pinnalle ja peitti sen. Tämä puhkesi nyt esille, kun Rowena huomasi, miten hirveässä vaarassa hän itse oli, samoin kuin hänen rakastajansakin ja kasvatusisänsä. Hänen rohkeutensa masentui peräti, kun hän, joka oli tottunut näkemään ympärillään vain kunnioitusta ja tottelevaisuutta, joutui nyt tekemisiin lujatahtoisen, intohimoisen miehen kanssa, jolla oli valta käsissään ja joka oli päättänyt käyttää tätä valtaa eduksensa.

Rowena loi silmäyksen ympärilleen ikäänkuin etsien, eikö apua näkyisi mistään; hän huusi muutamia sanoja, joilla ei ollut minkäänlaista yhtenäisyyttä; ja sitten hän kohotti kätensä taivasta kohti ja hyrskähti hillitsemättömään, tuskalliseen itkuun. Mahdotonta oli säälimättä nähdä ihanaa naista näin julmassa tuskassa. De Bracykaan ei voinut pysyä kylmäkiskoisena, vaikka liikutus hänen sydämessään oli pikemminkin hämmästystä kuin sääliä. Näin kauas mentyään hän ei enää voinut peruuttaa päätöstänsä; mutta toiselta puolen hän myös näki, että kehoitukset niin hyvin kuin uhkauksetkin olisivat voimattomat, niin kauan kuin Rowenan nykyistä tuskan puuskaa kesti. De Bracy rupesi siis astelemaan edestakaisin lattialla vuoroin tehden turhia yrityksiä saadakseen neidon rauhoittumaan, vuoroin itsekseen miettien, mitä hänen oikeastaan oli tehtävä.

»Jos», hän arveli, »tämän tuskittelevan tytön kyyneleitten ja huokausten tähden peräytyisin päätöksestäni, niin mitä siitä tulisi? Kalliit toiveeni, joiden saavuttamiseksi jo olen niin paljon vaivaa ja vaaraa nähnyt, olisivat hukassa, ja päälliseksi saisin vielä kärsiä Juhana-prinssin ja hänen iloisten viinaveikkojensa pilkkaa. Mutta enpä myöskään ole tämäntapaisiin tekoihin luotu. En henno nähdä näin ihanan muodon vääntyvän tuskasta enkä näin kirkkaitten silmien hukkuvan kyyneltulvaan. Soisinpa, että hän olisi pysynyt rohkeana ja ylpeänä niinkuin alussa tai että olisin saanut runsaamman määrän Front-de-Boeufin kolmesti karkaistun sydämen kovuutta!»

Näiden mietteitten välillä häilyen de Bracy ei voinut tehdä muuta kuin lohduttaa onnetonta Rowenaa ja vakuuttaa hänelle, ettei vielä ollut lainkaan syytä näin hillittömään tuskaan. Mutta tämän lohdutustoimen keskeytti sama karkeaääninen, kauas kuuluva torven toitotus, joka oli säikähdyttänyt muitakin linnan asukkaita ja estänyt heitä täyttämästä ahneita tai hekumallisia tuumiaan. Tämä keskeytys ei de Bracystä tainnut tuntua yhtä harmilliselta kuin hänen muista kumppaneistaan. Hänen keskustelunsa Rowenan kanssa oli näet joutunut sellaiseen kohtaan, josta oli yhtä vaikea edetä kuin peräytyä.

Tahtoisin tässä muutamilla luotettavammillakin todistuksilla, kuin mitä turhanpäiväisen tarinan tapaukset ovat, todistella sitä julmaa tapojenkuvausta, jonka par'aikaa tuon lukijan silmien eteen. Surettaa ajatellessa, että nuo samat urhoolliset paronit, joille olemme kiitollisuudenvelassa siitä, että he lujalla vastarinnallaan kiristivät kuninkaaltaan Englannin vapaan perustuslain, — että, sanon minä, nuo samat urhoolliset paronit ovat itse olleet niin hirveitä sortajia ja rikkojia, ei ainoastaan Englannin lakia, vaan myöskin luonnon ja ihmisyyden sääntöjä vastaan. Mutta valitettavasti ei tarvitse muuta kuin vedota yhteen niistä monista seikoista, joita ahkera tutkija Henry on kerännyt senaikaisten historioitsijain kertomuksista, ja siitä heti näemme, että kaikki kuvittelutkin ovat mietoja niiden hirmutekojen rinnalla, joita silloin todellakin tapahtui.

Saksilaisen aikakirjan-kirjoittajan kertomukset niistä julmista teoista, joihin korkeat paronit ja linnanisännät — kaikki normannilaisia —tekivät itsensä syypäiksi Tapani-kuninkaan aikana, osoittavat meille selvästi, minkälaista häijyyttä he julkenivat harjoittaa himojensa kiihkossa. »He rasittivat suuresti kansa-parkaa linnojen rakentamisella. Ja kun linnat olivat valmiiksi rakennetut, täyttivät he ne häijyillä miehillä tai, paremminkin sanoen, perkeleillä. Nämä miehet ryöstivät sekä miehiä että naisia, joilla he luulivat olevan rahaa, viskasivat ne vankikomeroihinsa ja kiduttivat heitä julmemmin kuin mitä ikänä uskonmarttyyrejä on kidutettu. Mitkä hukutettiin liejuun; mitkä ripustettiin riippumaan jaloista tai päästä tai peukaloista, ja viritettiin tulta alle. Välistä puristettiin ohimoiden ympärille sidottuja solmullisia nuoria, kunnes ne syöpyivät sisään aivoja myöten. Välistä pantiin vangit maanalaisiin kammioihin, joissa vilisi käärmeitä, kyitä ja sammakoita.» Mutta en tahdo vaivata lukijan sydäntä jatkamalla tätä kuvausta loppuun asti.

Yksi todistus, — kenties silmäänpistävin kaikista, joka osoittaa, miten katkerat valloituksen hedelmät olivat, saakoon kuitenkin vielä tässä sijansa. Prinsessa Matildan, — vaikka hän oli Skotlannin kuninkaan tytär, Edgar Athelingin sisarentytär ja vaikka hän sittemmin tuli Englannin kuningattareksi sekä Saksan keisarin anopiksi — vaikka hän siis oli kuninkaan tytär, kuninkaan puoliso ja kuninkaitten äiti —täytyi kätkeytyä nunnanhuntuun siksi aikaa, kun häntä kasvatettiin Englannissa. Ainoastaan se keino pelasti hänet normannilaisherrojen irstaisuudesta. Sen hän itse Englannin kokoontuneen papiston edessä ilmoitti ainoaksi syyksi, minkätähden hän oli ruvennut nunnaksi. Ja tuo hengellinen kokous pitikin sitä selitystä riittävänä myöntäen, että syyksi ilmoitetut asianhaarat olivat yleisesti tosiksi tiettyjä. He ovat siten jättäneet meille luotettavan ja tärkeän todistuksen senaikaisten tapojen häpeällisyydestä. Jokainen tietää, he päättivät, että Wilhelm Valloittajan normannilaiset seuralaiset suuresta voitostaan paisuneina eivät pitäneet pyhänä mitään lakia paitsi omien häijyjen himojensa käskyjä. He ryöstivät voitettujen saksilaisten maat ja tavarat; vieläpä päälliseksi ryöstivät hillitsemättömällä hekumallisuudella saksilaisnaisten ja neitojen kunnian. Sen vuoksi oli tullut tavaksi, että korkeasukuiset naiset ja neidot pukeutuivat nunnanhuntuun ja läksivät luostarimuurien turvaan, ei Jumalan kutsuvan äänen tähden, vaan ainoastaan kunniansa säilyttämiseksi.

Näin irstastapaiset olivat nuo ajat, kokoontuneen papiston julkisen todistuksen mukaan, jonka Eadmer on tuonut esille. Enempää ei meidän olekaan tarvis lisätä todistaaksemme, että tässä kerrotut ja vielä kerrottavat, Wardour-käsikirjoituksen apokryyfiseen arvoon nojautuvat seikat ainakin ovat todenmukaisia.