SEITSEMÄSTOISTA LUKU.
Julius Krohn translation · Edition 2
Ilolla kirjan aukaisen, tuon suuren, vaskikantisen. Nään siinä pyhäin kuvia, jotk' aikaa sitten taivaissa jo kantoi voiton kruunua. Kun lamppu sammuu viimeinkin, veisailen itsen' unihin. Ah, monellakin mieli ois korunsa turhat heittää pois, jos harmaan vaatteen saada vois ja vaihtaa melut maailman erakon rauhanmajahan. WARTON.
Mielellään vieras totteli iloisen erakon käskyä, mutta ei harppu sittenkään tahtonut taipua oikeihin ääniin.
»Näyttääpä minusta, pyhä isä», sanoi ritari, »että soittokoneestasi puuttuu yksi kieli ja että muutkin ovat vääntyneet jotenkin pahasti.»
»Vai niin, huomasitko sen?» vastasi erakko. »Siitä näen, että oletkin aika soittomestari. Viini ja wassail», lisäsi hän vakavalla äänellä, kohottaen silmiään taivasta kohti, — »viini ja wassail siihen ovat syynä! — Varoitinhan Allan-a-Dalea, pohjoismaan ministreliä, että harppu joutuisi vialle, jos hän seitsemännen pikarin perästä vielä tarttuisi siihen. Mutta eipä se mies vain totellut minua. — Loiskis, veli veikkonen! Onnistukoon soitantosi hyvin!»
Näin sanoen hän vakavasti tyhjensi pikarinsa, samassa pudistaen päätään liiaksi viinaan menevän skottilaisen harppuniekan muistolle.
Ritari oli sillä välin saanut kielet jotenkin viritetyksi. Pienen alkurämpytyksen soitettuaan hän kysyi isännältä, suvaitsisiko hän mieluummin sirventeeä oc-kielellä, lai'tä oui-kielellä[16] vai ehkä virelai'ta eli ballaadi-laulua Englannin kansallisella kielellä.
»Ballaadin, ballaadin», sanoi erakko, »hiiteen kaikki ranskalaiset ocit ja ouit. Suora englantilainen minä olen, herra ritari, suora englantilainen niinkuin pyhä Dunstankin, oma suojeluspyhimykseni. Hän piti oceja ja ouieja yhtä halvassa arvossa kuin lastuja perkeleen kaviosta — suoria englantilaisia lauluja vain saa kuulua tässä majassa.»
»Tahdonpa sitten koettaa», sanoi ritari, »laulaa erästä saksilaisen ministrelin sepittämää ballaadia. Minä kuulin sen häneltä Palestiinassa.»
Heti kuului, että ritari, vaikka hän ei ollutkaan mainioimpia mestareita ministrelin-taidossa, kuitenkin oli oppinut sen parhailta mestareilta. Hänen äänialansa ei alkujansa ollut kovinkaan laaja ja oli pikemmin karkea kuin miellyttävä. Mutta opetus oli neuvonut häntä, miten noita luontaisia puutteita oli lievennettävä vähemmän tuntuviksi. Hänen laulunsa olisi siis kelvannut taitavampienkin tuomarien edessä kuin erakko oli, varsinkin kun ritari osasi väliin kiihdyttää sävelensä tuliseen intoon, väliin sulattaa ne haikeaksi valitushyräilyksi, josta hänen laulunsa sai sekä voimaa että eloa.
RISTIRETKELÄISEN KOTIINPALUU. 1. Jo urhotöistään sankari Pyhältä maalta palasi. Tuo risti päällä olkapään on nähnyt monen kovan sään, ja kilven vammat muistuttaa jokainen sotaa ankaraa. Näin hänen kuullaan laulavan edessä kultans' ikkunan: 2. »Oi terve, kauno! — tullut kas! on kultamaalta sotijas. Ei tuo hän kultaa matkaltaan, vaan mitäs siitä — kunhan vaan tallella kelpo miekkans' on ja raisu ratsu verraton. En huoli, kunhan säilyi nuot, ja kun sä, armas, katseen suot! 3. Oi terve, kauno! Kuuluksi mä saatoin nimes töilläni. Kaikk' urhot sitä mainitsee ja runoniekat laulelee: 'Kas tuota neittä, hän se on! Sen silmäin säihke verraton urholle ihmevoiman soi, jok' Askalonin voiton toi.' 4. 'Kas immen suuta! — hymynsä suloinen, lämmin, viehkeä, se leskeks monen avion tek' alangoll' Ikoonion. — Kas tukkaa kullan hohtavaa, lumille kaulan valuvaa! — Jokainen säie kultainen löi yhden vääräuskoisen.' 5. Oi, impi! — Nimetönnä vain mä kuljen aina; teoistain sait sinä yksin mainehen; — siis avaa oves minullen. Myöhäisen tunnin kello lyö ja kylmä pohjoismain' on yö. Autuutta lemmen hälle suo, jok' kunnian ja maineen tuo.»
Ritarin laulaessa erakko käyttäytyi aivan samalla tavalla kuin meidänkin aikoinamme parhaat musiikin ymmärtäjät, kun uutta oopperaa ensi kertaa näytellään. Hän loikoili tuolin selustan nojassa, siristellen silmiään, pannen kätensä ristiin ja kierrellen peukaloitaan toistensa ympäri ollen syvimmän hartaasti kuuntelevinaan. Väliin hän taas levitteli käsiänsä, hiljaa lyöden tahtia sormillaan. Parissa hänelle erittäin mieleisessä paikassa hän itsekin loihe vähän auttamaan, kun ei arvellut ritarin äänen yksin saavan näitä säveliä soimaan niin voimallisesti kuin hänen herkkä tuntijankorvansa olisi vaatinut. Laulun lakattua erakko kiitteli korein sanoin sitä kauniiksi ja hyvin esitetyksi.
»Minun mielestäni», hän sanoi, »ovat saksilaiset kansalaiseni kuitenkin liian paljon seurustelleet normannilaisten kanssa, koska he rupeavat jo heidän itkusuisia laulujansa matkimaan. Kuka käski tuon kelpo ritarin lähteä pois kotoa? Taikka mitäpä hän muuta voi odottaakaan kuin tapaavansa kultansa hauskassa ajanvietossa toisen kosijan kanssa, jolloin hänen serenaadistansa — siksihän ne tämmöistä iltalaulua sanovat — ei pidettäisi enemmän lukua kuin rakastuneen kissan naukumisesta räystäskourussa? Kaikesta huolimatta, herra ritari, otetaanpa nyt taas tästä ja juodaan kaikkien uskollisten rakastajien onneksi ja menestykseksi — mutta pelkäänpä, ettette te niiden joukkoon kuulukaan», lisäsi hän havaittuansa, että ritari, jonka pää tiheistä ryypyistä alkoi käydä kuumaksi, kaasi vettä viininsä sekaan.
»Mitä», arveli ritari, »etkö sanonut tämän veden olevan autuaan suojeluspyhimyksesi, hurskaan Dunstanin lähteestä?»
»On se niinkin», selitti erakko, »ja monta sataa pakanaa hän sillä kastoi. Mutta en ikinä ole kuullut, että hän olisi sitä juomiseen käyttänyt. Tässä maailmassa on jokainen asia käytettävä oman tarkoituksensa mukaan. Pyhä Dunstan tunsi yhtä hyvin kuin kuka muu hyvänsä iloisen munkin oikeudet.»
Näin sanottuaan hän kaappasi harpun ja huvitti vierastansa seuraavalla omituisella laululla laulaen sitä vanhanaikaisella englantilaisella sävelellä:
PALJASJALKAINEN MUNKKI. 1. Saat vuoden, veikko, ja kaksikin saat läp' etsiä, urkkia Euroopan maat; vaan onnellistapa mointa et nää, kuin paljasjalkainen munkki on tää. 2. Kas ritari rientävi taistelemaan; hän armahan vuoksi näin peuhaa vaan. Hän kaatuu — armas ei huoleen jää, sen lohdutus kohta on munkki tää. 3. Moni valtias purppuran riisunut on ja pukeunut munkkilais-mekkohon, mut tokkopa kruunuhun yksikään lie vaihtanut harmajan luukon tään! 4. Miss' ikänä munkki kulkekohon, maa viljoineen hänen omans' on; ja jalka jos väsyvi kulustaan, joka taloss' ompi hän kotonaan. 5. Kun päiväll' astuvi tupasehen, hän viedähän kunniasijallen, ja luumupuuro jo odottaa, hän ensiksi herkkua maistaa saa. 6. Ja yöksi jos joutuvi, lasketaan koht' olut, piirakat paistetaan; yks kaikki, jos isäntä suohon jää, kun vain saa polstarin munkki tää. 7. Hei, kelpo on munkin luukko ja vyö, ja paavin valta ja pirun työ! Jos missä ruusuja kukoistaa, tää munkki yksin ne poimia saa.
»Totta maar», sanoi ritari, »kauniin ja lystin laulunpa sinä veisasitkin, josta säädyllesi on suuri kunnia. Mutta pirusta puhuen, pyhä veli, etkö pelkää, että hän joskus, papille sopimattomien toimien aikana, saattaisi tulla sinun luoksesi?»
»Totta maar», sanoi ritari, »kauniin ja lystin laulun sinä veisasitkin!»
»Minäkö muka vietän aikaani papille sopimattomissa toimissa!» huusi erakko; »se syytös on perätön, se on, koira vie, aivan perätön! —Toimitanhan minä kaikki jumalanpalvelukset kappelissani niinkuin pitää ja sopii — kaksi messua luen joka päivä, aamuin ja illoin, vielä lisäksi aamu-, keskipäivä- sekä iltarukoukset, ynnä aveja, credoja ja isämeitiä — — —»
»Paitsi kuutamoöinä, luvallisella metsästysajalla», tuikkasi vieras.
»Exceptis excipiendis — poikkeuksista puhumatta», vastasi erakko, »niin vanha abotti opetti minut sanomaan, jos hävyttömät maallikot tulisivat kysymään, noudatanko säätyni kaikkia pienimpiäkin pykäliä.»
»Aivan oikein, pyhä isä», sanoi ritari; »mutta juuri tämmöisiä syrjäaskeleitahan perkele väijyykin tarkalla silmällä. Hän kulkee, sen tiedät, ympäri niinkuin kiljuva jalopeura.»
»Kiljukoon vain, jos uskaltaa», sanoi munkki; »kylläpä sivallus vyönuorastani kiljahduttaisi häntä yhtä pahasti kuin muinoin pyhän Dunstanin pihdit. En ole ikinä pelännyt ketään ihmistä, enkä myös pelkää perkelettäkään joukkioineen. Minua suojaavat pyhät Dunstan, Dubrik, Winibald, Winifred, Swibert, Willick ja Tuomas Kentiläinen, jota ei pidä unohtaa, ja onhan minulla vielä omatkin halvat ansioni päällisiksi. Tulkoot vain tänne perkeleet, niin monta kuin heitä on, niin pitkähäntäiset kuin töpöhännät! — Mutta kuulehan yksi salaisuuteni, veikkonen — minä en koskaan puhu tämmöisistä asioista ennen aamurukoustani.»
Hän käänsi nyt puheen toiselle tolalle. Kumpaisenkin kumppanin ilo kiihtyi kiihtymistään, ja monta laulua he vuorotellen lauloivat. Yht'äkkiä kova kolkutus majan ovelle keskeytti heidän mässäämisensä.
Syytä tähän häiritsemiseen emme voi selittää, jollemme kerro, mitä sillä ajalla oli tapahtunut eräille muille meidän tuttavistamme. Vanhaan Arioston tapaan me näet emme pidä välttämättömänä aina vain seurata yhtä kertomuksemme henkilöä.