SISÄLLYS:

1. Ilta luostarissa 2. Salon syliin 3. Katri tyttö 4. Tasalan vapaatalossa 5. Henkipatto 6. Henkipaton poika 7. Suitsuttajan perhe 8. Hyvä paimen 9. Pyhä neitsyt 10. Varoitus 11. Pietari teini 12. Ottelu metsässä 13. Lain koura 14. Sudenluolan hävitys 15. Papin renki 16. Papin sydän 17. Hengellistä rakkautta 18. Veriviha 19. Jumalainen ylkä 20. Taivaan morsian 21. Pyhä henki 22. Tuiro ja Pirkitta 23. Armonlaaksoon 24. Uusi aika tekee tuloaan 25. Pietari maisteri 26. Tuiron sotaseikkailut 27. Matkalla nunnaa vapauttamaan 28. Isä Johannes ja sisar Kaarina

1

ILTA LUOSTARISSA

Vespera, ehtoomessu, oli kohonnut korkeuteen ja hälvennyt, ja Turun saarnaveljet olivat kokoontuneet ehtoolliselleen veljeskunnan domuksen jykeän yksinkertaiseen ruokatupaan. Ristikkojaloillaan seisoville pitkille pöydille oli asetettu ruuat, joiden vaihteleva kirjavuus, yksinkertaisuudessakin kuvastuva moninaisuus ilmaisi, että ne oli paloittain, kannikoittain kerusteltu minkä mistäkin. Kaloissa, lihapaloissa, juustoissa ja leivissä saattoi myös eroittaa nuhrautuneita paikkoja, mitkä muistuttivat säkkejä ja reppuja, joissa veljet olivat niitä kantaneet minkä miltäkin pitäjän kulmalta saarnamatkoilta palatessaan. Kylän kakut kuitenkin näyttivät olevan ainoastaan lisinä oman locuksen leivinuunissa paistetuille, mutta enimmäkseen hyviltä emänniltä saaduista jauhoista leivotuille kakkaroille, samoin oli kaalikeittoon saatu kuvut omasta kaalimaasta, kotitekoista oli myös kalja, siksi kirmakka olvi, että pyrki hiusmartoon kihoamaan, jos useita pitkiä siemauksia kulautti.

Yhteisiä aterioita höystettiin tavallisesti pakinoiden, kertoellen mitä uutta oli onnistuttu sieppaamaan tai itse koettu saarnamatkoilla, joilta useimmat olivat saapuneet aivan äskettäin, mikä tänään, mikä eilen tai korkeintaan parisen päivää sitten, levähtääkseen hetkisen yhteisessä pesässä ja lähteäkseen taasen tänään, huomenna tai ylihuomenna uusin voimin uudelle taipaleelle. Nykyään olivat jutut jokseenkin alakuloisia, sillä viime aikoina oli hengenmiesten aineellinen saalis ollut sangen huono, niin näännytetty ja katkeroitettu oli maa alituisten unioniriitojen jaloissa.

Mutta sitä paremman kylvömaan arveli itsellään olevan tanskalainen veli Hincerus, jonka Tanskassa sijaitseva dominikaanien pohjoismainen pääjohto oli lähettänyt Turun mustiin veljiin vaikuttamaan. Vasta äskettäin hän oli saapunut, mutta heti saavuttuaan alkanut kiinnittää suomalaisten veljien huomiota emämaan tapahtumiin. Lempeän isänmaallinen, mutta heikon viipperehtivä valtionhoitaja Svante Sture oli äkkiä kuollut. Ja nyt ottelivat vallasta valtakunnan unionimieliset herrat ja suurmiehet itsenäisyyspuoluetta ja sen valtionhoitajaehdokasta Sten Sture nuorempaa, Svante Sturen poikaa vastaan, mutta tällä oli valtakunnan linnat hallussaan ja rahvas puolellaan. Molemmilta puolin kuului Turun linnankin päällikkö saaneen kehoituksia ja varoituksia. Ja Turun dominikaanimunkkeja, hengenmiehiä, jotka syrjäisissä maanäärissämme olivat suloisessa rauhassa harjoittaneet saarnaajatointaan, koetti nyt heitäkin tanskalainen veli saada mukaan temmellykseen. Hänen mielestään olisi Turun mustien veljien, joilla oli hyvä tilaisuus vaikuttaa kansan keskuudessa saarnamatkoilla liikkuessaan, pitänyt ryhtyä saarnaamaan kansalle uskollisuutta Tanskan kuningasta kohtaan, joka kerran oli unionikuninkaaksi tunnustettu, ja siten ehkäistävä itsenäisyyspuolueen kapinoimista.

Tämä ei kuitenkaan näyttänyt olevan Olavi Laurin pojan, luostarikoulun lehtorin mieleen, ja hän sanoi tyytymätönnä:

‒ Mitä me ryhtyisimme maan mahtavien taisteluihin, hiljaisessa hengentyössä on ennenkin aherrettu, siitä suurin siunaus on.

— Mutta saarnatyössä tarvitaan rauhallista maaperää, ja rauhaan ei maa pääse koskaan ennenkuin tunnustaa laillisen kuninkaansa.

— Ruotsissa ratkaiskoot ja päättäkööt, kaukana pääahjosta eivät suomalaiset ulotu mitään vaikuttamaan, joutuisivat luultavasti aina liian myöhään, jos yrittäisivätkin.

— Siellä on uusi yltiöpää, Sten Sture vai mikä suuri kivi… kompastuskivi… hän on, saanut rahvaan yllytetyksi juoksemaan jälestään. Mutta tarvitseeko täälläkin kansan syöksyä onnettomuuteen ylpeästi uhmaten, kun nöyrtymällä ja taipumalla saisi onnellisen rauhan ja pääsisi veljesliittoon Ruotsia vanhemman sivistysmaan kanssa?

— Mitä tarkoitatte? kysäisi lehtori Olavi Laurentii.

— Tarkoitanpahan vain, että jos Ruotsi pettää kuninkaansa, niin Suomi voi pestä kätensä, kulkea eri teitään ja pysyä kuninkaalleen uskollisena omin päin.

— Hm, kuului pöydän yläpäästä varoittava rykäisy. Kaikkien veljien katseet kääntyivät siellä istuvaan ja pitkin pöytää silmäilevään luostarin prioriin, Mikael Karpalaiseen. Hengellisen veljeskunnan lempeän isän otsa oli vetäytynyt ryppyyn, ja kaikki käsittivät siitä, että ilmalinnojen rakentaminen oli käynyt liian rohkeaksi.

— Eihän meillä, riensi veli Hincerus lieventämään, — tosin suoranaisesti ole tekemistä tällaisten asiain kanssa…

‒ Niihin puuttumalla saisimme vain täällä luostarit samallaisiksi juonittelun ja vehkeilyn ahjoiksi kuin Ruotsissakin, pisti kerkeäkielinen Olavi lehtori väliin.

— Mutta aina on hyvä pitää suunta selvillä ja varoittaa kansaa Sten Sturen niskoittelusta ja juonittelusta, vaikkapa hän pääsisikin Ruotsissa valtaan. Sillä mitäpä hyvää Suomelle Ruotsista koitunee!

— Sieltähän olemme saaneet kaiken! vastasi Olavi lehtori.

Nuoremmat veljet olivat äänetönnä kuunnelleet vanhempain valtiollista väittelyä, sillä niitä asioita eivät he ymmärtäneet. Mutta tämä viimeinen väite antoi muutamalle nuorelle munkkipapin kokelaalle aiheen huudahtaa pöydän alapäästä:

— Sieltä olemme saaneet yksin pyhän uskommekin!

— Ja ruotsalaisethan meille ovat tuoneet ainoan pyhimyksemmekin, pyhän Henrikin, virkkoi toinen veli.

Korkeasta iästään huolimatta nuorekkaan ketterää, humaanista Olavi lehtoria ilahutti, kun keskustelu rupesi solumaan pois epämieluiselta valtiolliselta alalta. Sitä avittaakseen virkkoi hän:

— Niin, Henrik piispa on korotettu marttyyriutensa tähden pyhien joukkoon. Mutta muistan jostakin vanhasta pergamentista lukeneeni, että sistersiinimunkit ovat täällä saarnanneet ainakin samoihin aikoihin kuin pyhä Henrik. Kerrotaanpa heillä olleen täällä luostarinkin, kaksoisluostarin.

— Niin onkin, virkkoi pöydän keskipaikkeilta sointuvalla äänellä nuorekas, vasta täyteen miehuudenikäänsä päässyt pappismunkki, veli Johannes.

— Tiedätkö siitä mitä, uneksija-veli? kysyi Olavi lehtori ystävällisesti hymyillen nuorelta, lahjakkaalta oppilaaltaan, johon oli suuresti mieltynyt, vaikka usein nuhtelikin tämän liian suurta taipumusta kuvitteluihin ja haaveiluihin.

— Olen käynytkin siellä, virkkoi veli Johannes. — Taivalsin kerran tavallista pitemmälle itään päin ja tulin pitäjään, joka oli Kirkkonummi nimeltään. Muuan vanha mies kertoi minulle siellä, että pitäjä on saanut nimensä siitä, että siellä oli ensimäinen kirkko maassa, ja sen olivat sistersiinimunkit omin käsin rakentaneet. Heillä oli ollut siellä luostari, jossa munkkeja ja nunnia oli hartauttaan harjoittanut, askarrellut ja viljellyt kasvitarhojaan, joissa kasvoi moninaisia lääkeyrttejä. Hänen isävainajansa lapsuuden aikana oli luostari vielä ollut nunnien ja munkkien tyyssijana, mutta sitten oli sen tulit polttanut, puisen rakennuksen, eivätkä veljet ja sisaret ruvenneet sitä uudestaan rakentamaan, vaan lähtivät muuhun maailmaan. Mutta luostarin sija on nimeltään Munkkikumpu, ja samoilla munkeilla on siellä vieläkin heille lahjoitettuja maatiluksia, joista joka vuosi käy muuan veli verotulot kantamassa.

— Tämä kertomus tuntuu hyvin todennäköiseltä, virkkoi veljeskunnan tietoniekka, Olavi lehtori. — Sillä tuollaisia rauhallisia työmyyriä sistersiinit ovat. Laittavat monasteriuminsa hiljaiselle maaseudulle ja siellä ahertavat.

— Mutta kuinka heidän vaikutuksensa olisi jäänyt niin tuntemattomaksi? tuumaili priori hymyillen. — Pitäisipä se toki olla yleisemmin tunnettu, jos he ensimäisinä olisivat täällä olleet ja satoja vuosia vaikuttaneet!

— Niin, luultavampaa onkin, että sistersiinit ovat vasta pyhän Bernharduksen innoittamina maahamme asti urenneet, Ruotsin vallan aikana, kun metsien kansa oli alkanut kesyttyä, että hiljaisetkin saattoivat sen keskuudessa menestyä ja viihtyä.

Priori nyökäytti päätänsä lehtorin tuumille ja nousi, ja pöytäseura noudatti esimerkkiä. Kun oli luettu kiitos ruuan jälkeen, poistuivat priori ja lehtori lukuhuoneeseen.

Enin osa munkeista jäi vielä ruokatupaan completariumia, toista ehtoomessua, odottamaan. Pari innokkainta veljeä ehätti shakkilaudan ääreen, toinen pari otti pelinopat nahkamaljakkoineen ja alkoi pelata "Ristuksen viittä haavaa". Mutta muut veljet jatkoivat keskustelua Kirkkonummen luostarista, kertoen kaskuja, jotka heitä viehättivät enemmän kuin äsken kuullut, vaikkeivät oikein sopineet kerrottaviksi priorin ja lehtorin ollessa läsnä.

— Hyviä ja hupaisia päiviä ne olivat pitäneet, ne Munkkikummun veljet, virkkoi muuan. — Luostarikummultaan olivat maan alitse kaivaa kuopustaneet käytävän vähän matkan päässä kirkon yhteydessä olevaan sisarluostariin. Sinne marssivat veljet maan alitse milloin mieli teki, ja sielläkös sitten viini vuoti ja muiskut maiskuivat ja nunnien selleissä kuherreltiin…

Kertoja, möhömaha ja ihranaama elostelijan perikuva, aivan maiskutti suutaan mieliteosta ja mielihyvästä. Toistenkin kasvot kuvastivat aistillista intohimoa, johon yhtyi omituinen kauhun, kammon ilme. Muutaman vanhan munkin naaman väänsi irstaus, jonka hän liiankin selvään näkyi käsittävän pirulliseksi, ruokottoman kamalaan irvistykseen. Näillä kasvoilla kuvastui ilmielävänä, millaisia tunteita ja miten eläimellisen käsityksen naisesta naimattomuuden vaatimus oli puhtaan elämän veljessä kasvattanut.

— Kerran, jatkoi sama punakka veitikka, — oli siellä muuan nuori sisar sattunut vahingossa tulemaan siunattuun tilaan. Kun abbedissa äkkäsi sen, pani hän nunnan koville, kysellen, missä sellaista oli voinut tapahtua. Sisar vastasi: "Täällä luostarissa, hurskas äiti." Abbedissa kysyi: "Kuinka ja milloin? Etkö voinut huutaa, että olisi voitu tulla apuun?" Sisar siihen selittää: "Hurskas äiti, se tapahtui siihen aikaan, kun meillä oli silentium." Eikös ollut hyvin vastattu? Kuinka silloin huutaa, kun oli määrätty noudattamaan äänettömyyttä!

Uusi naurun purskaus. Kertoja itsekin yltyi toisten ilosta ja nauroi, jotta vatsa hytki.

Sitten seurasi toinen toistaan rivompia ja kaksimielisempiä tai pilkallisempia naiskaskuja. Siirryttiin kertomaan yleensä munkkien naisseikkailuja, — miten joku veli oli juossut joka päivä emännän luona ja saanut parasta ruokaa ja juomaa palkaksi rakastelustaan, — miten toinen oli kulkenut lääkitsemässä tervettä tytärtä, — miten kolmas kuherrellut ylhäisen aatelisrouvan kanssa — ja niin määrättömiin, — ja samalla oli munkkisankari aina tehnyt hauskoja kepposia.

Eivät yksistään sanat, vaan erittäinkin äänensävy ja eleet, joilla näitä kaskuja kerrottiin, nostattivat veli Johanneksen kasvoille surumielisen inhon ilmeen. Hän poistui pari kaskua kuultuaan.

* * * * *

Veli Johannes joutui taasen miettimään elämänsä arinta ja polttavinta kysymystä, suhdettaan naiseen. Hän meni munkkien yhteiseen makuuhuoneeseen, heittäytyi olkivuoteelleen ja antoi ajatusten liidellä.

Hänen nuoruudenunelmiensa auerhäivästä ja muistojen lehdessiimeksistä kohosi hänen sielunsa silmien eteen utuisia naishahmoja, nuoria punaposkia ja kirkassilmiä, joita nähdessään ja ajatellessaankin hän oli tuntenut sydämensä lämpimämmin sykähtävän ja verensä kainosti värähtävän. Tiesihän hän, tiesi, että oli luvatonta ja synnillistä ajatella naista näin, että hän oli puhtaan elämän veljeyteen liittyessään iäksi kieltäytynyt koskemasta naiseen. Mutta hän ei voinut, ei voinut sille mitään, että ajatukset aina siihen kääntyivät ja että hän silloin tunsi kiehtoavaa suloa ja viehätystä. Sitten oli hän kerran, kerran vain ja loitolta, nähnyt neidon, joka pitemmäksi aikaa sai sijansa hänen mielessään, herätti hänessä hehkua, joka vähänväliä veti hänen ajatuksensa impeä ajattelemaan, ja usein hän sävähtäen, säikähtäen yhtäkkiä huomasi ajatuksensa harhailleen kauas, kauas luvattomille poluille.

Hän oli noussut taisteluun näitä tunteita ja ajatuksia vastaan. Mutta tämä taistelu oli vienyt hänet vain yhä lähemmäksi naista, hänen ajatuksensa täytti pian naisolento kokonaan, ja hän oli joutunut aivan epätoivoon. Vihdoin oli hän kysynyt neuvoa Olavi lehtorilta, ja tämä oli neuvonut hänelle avun. Se oli pyhä neitsyt. Ja hän oli palavalla hartaudella alkanut lukea evankelioita ja legendoja neitsyt Mariasta, ja tämä taivahinen pyhä olento oli lainannut hänelle säteilevän kuvansa turvaksi maallisten naisten kiehtovaa tenhoa vastaan. Milloin nainen pyrki hänen mieltään valtaamaan, silloin oli hän kääntänyt ajatuksensa taivaan lempeään ruhtinattareen. Ja pyhä neitsyt oli tullut hänen hellyytensä ja palvomisensa esineeksi, hänen taivahiseksi morsiamekseen.

Mutta ei tämä kihlaus ollut veli Johanneksen mielessä vaikuttanut sitä, että hän olisi alkanut maallisiakaan naisia halveksia. Päinvastoin taivahinen morsian oli hänen mielessään kietoutunut eroittumattomaan yhteyteen koko naissuvun kanssa ja heittänyt sille osan pyhyytensä säteilyä. Ensiksikin hänestä tuntui, ettei hänen sielunsa silmiin voisi koskaan taivahinen morsian loistaa täydessä kirkkaudessaan ja ihanuudessaan, jos hän ajattelisi maallista naista niin halveksivasti kuin veljet ajattelivat. Ja jos kerran maallinen miehen ja naisen suhde oli niin ruma ja paha, miksi silloin pyhän neitsyen — ja hänen jumalaisen poikansa — suhdetta sieluihin verrattiin yljän ja morsiamen suhteeseen? Ja, toiselta puolen, kuinka oli naissuvun halveksiminen mahdollista sille, joka elävällä hartaudella ajatteli ja palvoi taivahista morsianta, nöyryyden orvokkia, puhtauden liljaa, rakkauden ruusua ja taivaan kunniaa ja kaunistusta? Tosinhan hänet oli taivahisen isän henki — niin kirkkoisät selittivät — pyhittänyt toisessa, hengellisessä sikiämisessään äitinsä kohdussa, mutta naiseksi hän sittenkin syntyi ja kuului naissukuun, oli puhtaan naisellisuuden ikuinen ihanne. Hänet oli tosin korotettu aistimaailman alhaisuudesta jumalaisen valon säteilyyn, mutta kuinka saattoi vaipua katselemaan hänen säteilevää kuvaansa ilman että hänestä olisi heijastanut ihanaa valoa koko naissuvun ylitse? Ja miksi, miksi olisi hyvä isä hänet korottanut, jollei siksi, että hän olisi elävänä ihanteena, ihanan puhtaana esikuvana sukupuolelleen, jalostuksena, ylennyksenä kaikille naisolennoille ja koko ihmissuvulle? Mitä varten olisi hän pyhän poikansa rinnalla välittäjänä ihmisten ja kaikkein pyhimmän välillä, jollei häntä olisi tarkoitettu ylentämään juuri naista? Eikö neitsyt Maria ollut pyhä, että hän esikuvallaan muutkin neitsyet pyhittäisi, eikö taivahinen rakkaus häneen ollut pyhä siksi, että se maallisenkin rakkauden pyhittäisi ja kirkastaisi?

Näin veli Johannes itsekseen kyseli ja mietti olkivuoteellaan leväten, ja häntä suretti ajatellessaan veljien suhdetta naiseen eikä hän voinut sitä käsittää.

Hänen alakuloiset mietteensä keskeytti kellon kilinä. Kolmituntinen väliaika oli kulunut, kutsuttiin toiseen iltamessuun, ja hän riensi luostarin kappeliin.

* * * * *

Messun jälkeen palasi hän veljien kera yhteiseen makuuhuoneeseen ja rupesi levolle. Veljet vetelivät pian sikeää unta, mutta hänelle ei tällä kertaa tullut uni silmiin. Sillä hänen elämänsä oli tärkeässä käännekohdassa, ja sentähden hänen sielunsa silmien editse vierivät menneet päivät, ne, jotka hänet olivat siivillään kantaneet nykyhetkeen, mistä hänen oli urettava uusille urille.

Sielunsa silmin näki hän itsensä kaukaisella Karjalan kolkalla, näki leikkivänsä lapsena, piskuisena porvarin poikana, Viipurin toreilla ja kapeilla kaduilla. Piskuisena poikana toisten kera leikkiessään oli hän siellä usein nähnyt harmaahapsen isä Tapanin, joka oli ollut sangen oppinut mies, lasten pyhä isä ja koko kaupungin kunnia ja ylpeys. Kuinka usein olivatkaan he lapset hartaalla ihailulla hiiviskelleet katukulmista luo kun isä Tapani kulki! Kuinka usein oli isä Tapani silitellyt pientä päätä, sanonut isällisiä sanoja ja siunannut! Olipa isä Tapani käynyt hänen porvarisvanhempainsa kodissakin, silitellyt hänen tukkaansa ja kysellyt mitä hän osasi, ja hän oli lukenut ulkoa "Isä meidhen ioko oledh taiuahissa". Sitten oli taasen isä Tapani silitellyt hänen tukkaansa, kiitellyt ja siunannut. Tuskin vuottakaan sen jälkeen kerrottiin, että isä Tapani oli kuollut vieraalla maalla, Tanskassa, jossa oli ollut harmaiden veljesten asioissa. Sillä hän oli harmaiden veljesten, fransiskolaisten, guardiaani Viipurin luostarissa ja häntä pidettiin oppinsa ja hurskautensa tähden niin suuressa arvossa, että oli valittu veljeskuntansa ministeriksi yli pohjoisten maiden, hän oli tohtori Stephanus Laurentii, oppinein ja kuuluisin Suomen luostari-isistä. Sen oli veli Johannes saanut tietää vasta jälkeenpäin, sillä hän oli vielä lapsi hurskaan isän kuollessa, mutta isä Tapanin henkevät kasvot ja harmaat hapset kuvastuivat iätkaiket hänen mielessään, ja kun hän oli oppinut tuntemaan taivahisen isän, oli silläkin isä Tapanin henkevät kasvot ja harmaat hapset.

Isä Tapanin kunnioittava ihailu oli hänen mielessään herättänyt sytevän halun, että hänestä tulisi hengenmies hänestäkin, että hän saisi aina istua ja oppia hengenviisautta sellaiselta harmaahapsiselta vanhukselta kuin isä Tapani oli. Isäukko olikin pannut hänet Viipurin luostarikouluun, ei tosin harmaiden veljesten, vaan mustien, Olaus Henricin ollessa luostarin priorina. Sitten oli hän alkanut kaihota Turun luostariin, jossa oli kuullut enemmän opittavan. Hänestä oli tullut Turun dominikaaniluostarin noviisi ja vuoden ajan tavailtuaan rukouskirjaansa oli hän tehnyt munkkilupauksen ja ottanut nimekseen veli Johannes Karelus, jonka nimisen munkin sanottiin ennenkin eläneen, oli useita vuosia opiskellut ja väliin käynyt hurskailta almuja keräämässä, kunnes hänet oli vihitty papiksi ja varsinaisena saarnaveljenä päästetty maita taivaltamaan.

Onnellinen kuin mehiläinen yrttitarhassa oli hän ollut niinä Huoruutensa vuosina, joina sai enimmät aikansa opiskella ja uinailla, pyhien tarinain ja vertausten pohjalle rakentaa unelmoivassa mielikuvituksessaan luostaritaloon ja sen ympäristöön haavemaailmaa, jossa eli ja hengitti. Tässä maailmassa oli hän elänyt ja hengittänyt almu- ja saarnamatkoille urettuaankin, mutta retkillä oli hänen silmiinsä vilkkunut uusia kuvia luonnosta ja elämästä, tuoreina ja mehevinä olivat ne virtailleet hänen sieluunsa, elävän luonnon ja elävän elämän vehmaalla teholla vallanneet yhä enemmän alaa hänen entiseltä haavemaailmaltaan, niin että siitä tuli uusi maailma. Tämän maailman johtotähdiksi jäivät yhäkin pyhät kertomukset ja legendat, mutta vehmas luonto lainasi sille vihreän värinsä ja sinne se tuntui paremmin soveltuvan, ja niin tunsi hän yhä suurempaa tarvetta siirtää haavemaailmansa luostarikammiosta sinisalolle. Sinne se oli vähitellen sijoittunut itsestään, salopitäjään, jossa hän useimmin liikuskeli, missä oli enimmän nähnyt, elänyt ja kokenut, ja veljeskunnan domus, hänen unelmainsa entinen tyyssija, oli käynyt hänelle vieraaksi ja kolkoksi. Ei hän saarnamatkoillaankaan tuntenut rauhaa ja onnea muualla kuin unelmainsa kotipitäjässä, sillä hänen herkkä haavemielensä ei saattanut viihtyä muualla kuin missä hänen unelmansakin elivät.

Sitten oli tämän seurakunnan, hänen unelmiensa kotipitäjän, pappi siirtynyt toiseen pitäjään, ja hänen mieleensä oli ikäänkuin sädesoihtuna välähtänyt ajatus, miten onnellinen hän olisi, jos pääsisi tämän seurakunnan papiksi. Tämä ajatus valtasi hänet sellaisella voimalla, että hänen täytyi sitä kihelmöivin aivoin pohtia päivät päästään. Ja niin miettiessään ja kaihoillessaan alkoi hänestä tuntua yhä kiusallisemmalta luostarielämän hengetön muodollisuus, jonka eduskuvalta hänestä näyttivät kaavamaiset, vuorokaudet läpeensä joka kolmen tunnin kuluttua uudistuvat messut. Pääseminen irti tästä hurskaasta kaavamaisuudesta, jonka puitteissa piili niin paljon kuolleiden luita ja kaikkinaista saastaa, kävi hänelle sisäiseksi elinehdoksi, ja elämänlähde siirtyi metsien poveen, sinisalojen syliin. Siellä hän tosin joutuisi loitolle luostarin kirjastosta, mutta kai hän saisi mukaansa edes joitakin niistä käsikirjoituksista, joita oli pitkinä puhteina kopioinut. Ja vaikkei hän saisi ikinään enää nähdä hänelle rakkaita kirjoja, tahtoisi hän sittenkin mieluummin unelmiensa kotipitäjään!

Kauan oli tämä toive näyttänyt hänestä vain turhalta unelmalta, mutta sitten oli hän alkanut, ensin vain haaveksien, sitten yhä vakavammin, ajatella sen esittämistä piispa Arvi Kurjelle. Onneksi oli hän Arvi piispalle tuttu. Mahtava ylipappi oli pari vuotta sitten, kohta Turun piispaksi tultuaan, kerran kohdannut hänet tuomiokirkon portaissa ja puhutellut häntä. Hänen armonsa oli suonut hänelle isällisen suosionsa ja kutsunut käymään luonaankin piispantalossa. Nyt oli hän vihdoin rohkaissut mielensä, mennyt sinne ja esittänyt mielihauteensa. Piispalle oli asia hyvin mieleen, sillä siksikin oppia saaneista sielunpaimenista oli kova puute seurakunnissa. Eikähän mikään estänyt dominikaanimunkkia lähtemästä hoitamaan saloseurakunnan sielunpaimenen virkaa, olivathan heistä niin monet ylhäisimmissäkin papillisissa viroissa. Piispalla ei tosin ollut mitään määräysvaltaa dominikaaniluostareihin nähden, eikä luostarin priori Mikael Karpalainen ollut halukas luopumaan yhdestä lahjakkaimpia nuoria saarnamiehiään. Mutta toiselta puolen olivat luostarin tulot kuivumistaan kuivuneet eikä hän, unelmissaan elävä veli Johannes, tuonut runsaita almusatoja retkiltään palatessaan. Ja niin priori, piispan mahtavasta toivomuksesta, katsoi hyväksi taipua päästämään veli Johanneksen vakinaiseksi sielunpaimeneksi Metsäkulman pitäjään, vaikka hän samalla pysyi veljeskunnan jäsenenä elinikänsä.

Niin oli hän nyt elämänsä tärkeässä käännekohdassa, ja huomenna, huomenna oli hänen lähdettävä uusille urille. Sentähden valvoi hän levotonna olkivuoteellaan, katseli menneisyytensä kuvia ja ounasteli tulevaisuuden kysymysmerkkejä. Ja kun puoliyön aikaan soitettiin nocturnumiin, yömessuun, kohtasi kutsu hänet hereiltä.

2

SALON SYLIIN

Prima, toinen huomenmessu, oli kohonnut korkeuteen. Ja kohta sen jälkeen oli luostarin portille, talvipäivän alkaessa sarastaa, saapunut hevospoika Metsäkulmalta. Hän oli tullut, sanoi, isä Johannesta noutamaan. Sillä niin veli Johannesta tutussa, rakkaassa salopitäjässä nimettiin.

Isä Johannes oli pian matkakunnossa, pian pannut nyyttiin ne muutamat käsinkirjoitetut kirjansa, jotka sai mukaan, pian heittänyt valkoisen sarkakaapunsa ylle mustan levätin ja vetänyt sen huppukauluksen päänsä yli.

Priori Mikael Mikaelis Karpalainen kutsui hänet luoksensa luostarin lukuhuoneeseen, pani kätensä hänen päänsä päälle, siunasi häntä ja kehoitti pysymään uskollisena veljeskuntaa kohtaan.

Liikutettuna astui isä Johannes rekeen, poika peitteli hänet nahkasiin, ja niin lähdettiin. Kaduilla oli jo vilkasta liikettä, mikä meni ostoksille torille, mikä kauppiaan myyntiluukulle, joka houkutteli kadulla kulkijaa. Ohi näiden houkuttelevain luukkujen, ohi matalain puutalojen, joissa useimmissa oli ainoastaan lautaiset työntöikkunat, ohi muutaman kivitalonkin, jonka uudesta, ainoasta lasiakkunasta joku katseli, ajoivat he pitkin kapeaa Jokikatua kirkkotorin nurkalle, jolla kuhisi kaupantekijöitä aivan tuomiokirkon jalanjuuressa, mistä oli kaupat tehtyään mukava pistäytyä kirkkoon messua kuulemaan. Torin nurkalla kääntyivät he Kupittaalle päin.

Mutta samassa havaitsi isä Johannes torin nurkitse kulkevan teinin, joka näytti hänestä tutulta. Niinpäs olikin, Pietari teini, Kiukku-Nikun tai oikeammin Särkilahden kartanon Niilo herran poika, hänen hyvä ystävänsä, ainoita koko kaupungissa.

— Seisota! huusi hän hevospojalle.

Hevonen pysähtyi ja poika lähestyi rekeä.

— Herran haltuun nyt, Pietari! virkkoi isä Johannes ja pojan ehdittyä luo sulki tämän syliinsä.

— Nytkö siis menette!

— Niin, poikani! Jää Jumalan haltuun!

— Jumala kanssanne! virkkoi Pietari teini ja jäi alakuloisena katsomaan jälkeen.

Hymyillä täytyi isä Johanneksen, kun muisteli, miten he olivat ensi kerran kohdanneet. Hänen munkkilevätissään katua kulkiessaan oli Pietari toisten teinien kera pistänyt tikkupihdin hänen helmaansa. Hän ei tiennyt siitä mitään, kuuli vain miten pojat ilakoivat hänen jälessään. Mutta silloin oli hän tuntenut nyäistävän liepeestään ja katsomaan käännyttyään nähnyt Pietarin tikkupihti kädessään. Hän oli saanut niin kovat tunnonvaivat, että hänen ilmitulon uhallakin oli täytynyt tulla ottamaan tikkupihti pois, ja katuvaisena pyysi hän anteeksi. Siitä pitäen olivat he olleet hyvät ystävät, eikä Johanneksen tarvinnut häneltä koskaan pelätä kurillisia kepposia, kuten useinkin toisilta teineiltä. Mutta monet kerrat oli poika käynyt hänen kimppuunsa tiedonjanoisine kysymyksineen ja älykkäine, vaikkakin lapsellisine tuumineen.

He ajoivat samassa ohi Kupittaan lähteen. Mikä nuoruuden muistojen ja unelmain pyhättö tämä paikka Johannekselle olikaan! Tänne oli hän isä Olavin, pyhänsanan lehtorin, johdolla lukiessaan kertomusten henkilöt kuvitellut elämään ja toimimaan. Tuohon, puiden reunustaman nurmikentän sopukkaan, joka nyt oli valkoisen lumivaipan alla, oli hän sijoittanut paratiisin yrttitarhan. Vähän matkan päässä oli pieni kuoppura ja sen reunalla kivi, jonka kohdalla lumi oli hieman korkeammalla; siinä Johannes oli kuvitellut Jaakopin nukkuneen ja nähneen taivaan enkelien tikapuita kulkevan ylös ja alas, ja tämän kiven oli Jaakko sitten pystyttänyt muistopatsaaksi. Vähän loitompana tienvarressa oli mäennyppylä, missä kasvoi ihmeen soreita, melkein hongan tavoin pilviä piirtäviä katajapuita ja matalampia, sopusuhtaisen pyöreitä pensaita; suurimmasta näistä pensaista oli Jumala puhunut karjaansa kaitsevalle Moosekselle, ja hän oli ihmetellen tuuminut, miksei pensas ollut kärventynyt yhtään, vaikka se silloin oli ollut tulessa. Egypti taasen oli ollut faraoineen tuolla jossakin loitompana Piikkiössä päin, tuolla, josta mäkilöiltä näkyivät Turun kauppiasten satojen tuulimyllyjen liipottelevat siivet. Tänne samoille paikoin oli hän sijoittanut uuden testamentinkin tapaukset, ja kaikki, kaikki oli täällä siten ollut hämynutuisia pyhiä muistoja täytenään.

Myöhemmin oli hän koettanut pyhiä mielikuviaan eroitella näistä kotoisista tienoista ja ajatella tapauksia ja paikkoja "sellaisina kuin ne olivat". Mutta yhä sittenkin olivat mielikuvat muodostuneet kotoisten mallien mukaan, vaikkakin vähän toissijaisiksi muovailtuina. Ja ihmetellen oli hän kysynyt itsekseen, eikö ihmissielu voi ensinkään käsittää näkemättömiä muuten kuin nähtyjen avulla ja näkymättömiä muuten kuin näkyväisten avulla.

Hänen mietiskellessään oli hevonen juosta hölkytellyt pitkän pätkän rannikon valtatietä, ja kun Johannes silmäili ympärilleen, näki hän kaikkialla vain lumista metsää. Oli alkanut sataa lunta, harmaista pilvistä luhnitti sitä hitaasti, äänettömästi ja raskaasti. Oli kuin taivaan ja maan välillä väikkyisi lukemattomia näkymättömiä säikeitä, jotka hiljaa hivuttivat alaspäin valkoisia höyheniä, niin tasaisesti ne laskeutuivat. Ja nämä valkoiset taivaan höyhenet peittivät hankeen polkeutuneen tienkin, ettei siitä mitään näkynyt, vaikka maantien pohjalla oltiin.

Edessään näki Johannes lumihiutaleiden peittämän karvalakin ja hartiat. Kyytipoika siinä istui reslareen sevillä, jalat riipuksissa, lunta viistämässä. Kas, poikahan ei ollut kietoutunut nahkasiin, joissa hän oli tykkänään unhottanut talvisen taivalluksen.

— Eikö sinun ole kylmä?

— Eipä tuo… vastasi poika kääntämättä päätään.

— Tule tänne peitteihin!

— Kyllä minä tässä… isä istuu vain siellä.

— Eiköhän hevonen ala väsyä?

— Eikös! On se tehnyt tämän taipaleen yhteen puhkuun pahemmallakin kelillä.

Hän käännähti, vilkaisi isä Johannekseen vähän ylpäkkänä hevosestaan ja vaipui sitten jälleen istumaan, heilutellen jalkaansa reenlaidan ulkopuolella ja karvanahkaisella lapikkaallaan piirrättäen hankeen koukeroista viivaa. Yllään oli hänellä harmaa sarkakauhtana, joka koostaan päättäen oli tehty suurelle aikamiehelle, ja karvalakin alta riippui korville tasalatvaksi leikattu tukka, jonka takinkaulus oli niskasta taivuttanut kaarelle ulospäin.

Hän ohjasteli tottunein käsin hevostaan, joka juosta hölkytteli tasaista vauhtia keveän pehmoisen lumivaipan pehmittämää tietä, yhden ainoan tiuvun tuskin kuuluvasti tillittäessä lumisateen raskauttamaan ilmaan. Tienvarrella oli enimmäkseen jykevää kuusi- ja honkametsää, jonka siellä täällä katkaisi lehtovesakko, aho tai viime kesänä hakattu kaskiaukeama, mistä saattoi eroittaa suurimpain hongan oksien pistävän hangen alta esiin. Ani harvoin vain pilkoitti lumisateen läpi mataloita asuinmajoja, jotka tupruttivat valkoiseen lumisateeseen mustanharmaata savua räppänästä liki lakea, päätyseinän katonharjan alta.

Parin peninkulman korville ajettuaan lähestyivät he pitkää merenlahtea, jota kauppasaksat nimesivät Peimarin, mutta seutulaiset Paimion lahdeksi. Molemmat nimet varmaankin olivat parin vuosisadan kuluessa muodostuneita väännöksiä Birgeristä, sillä tänne kansan muistotarut kertoivat Pirkka jaarlin saapuneen, kun hän sotajoukkoineen aikoinaan purjehti lukemattomin kultakeulaisin laivoin ristikansan vihollisia, hämäläisiä, masentamaan. Täällä lahdenpohjukassa hämäläiset vieläkin kävivät kaupoilla ja tänne purjehtivat ulko- ja kotimaiset alukset heitä kohtaamaan, vaikka lahden valitettiin pahasti mataloituvan, uhaten aivan kuivua umpeen peninkulman matkalta. Kenties tulevina vuosisatoina, mietti Johannes, onkin tämä Birger jaarlin vesitie maaksi maatuva, niin että jälkipolvien oppineet saavat sitä turhaan etsiä…

Täällä poikkesivat he rantatieltä ja jatkoivat matkaansa Paimion jokilaaksolaisten nauristietä myöten Tiensuuhun ja sieltä Hämeen härkätietä eteenpäin. Kotvan matkan päässä oli tienvarressa maja, joka kuului Turun mustainveljesten luostarille ja oli rakennettu killataloksi maatilkulle, jonka joku hurskas sielu oli pyhän Olavin veljeskunnalle lahjoittanut. Se kuului jo Johanneksen pitäjään, monet kerrat oli hän pitänyt hengellisiä seuroja tässä pyhän Martin killassa, joka oli maaseuduilla ainoita laatuaan. Killamajassa asui ja lämmitti iäkäs pariskunta, joka oli tullut ulos oven eteen hengellistä isää tervehtimään. Killalan kylässäkin, jonka läpi he kohta ajoivat, oli ilmeisesti varrottu ja vartioitu hänen tuloaan. Sillä miehiä, vaimoja ja lapsia tölmähti ulos ovista. Karhean jäyhät miehet vetäisivät lakkireuhkansa korvalliselleen tasalatvaksi leikatulta tukalta, naiset niijata lyyhäyttivät polvensa melkein lumitanhuaan, ja paljasjalkaiset lapset seisoivat sormi suussa hurstipaitasillaan ja katsoivat kirkkain silmin raikkaista kasvoistaan, joita harvinaisuuden vuoksi oli nähtävästi hieman pesaistukin.

— Jumalan rauhaa! toivotti isä Johannes seurakuntalaisilleen.

— Terve tultuanne, isä Johannes! virkkoivat vanhat hartaasti, ja lapset töllistelivät.

Yksivakainen kyytipoikakin vilkastui, nyökäytteli päätään, iski kotipitäjän väelle silmää tervehdykseksi ja sivalsi sitten pistokkaallaan hevosta, että saataisiin parempi juhlavauhti kylän kohdalla.

Killalan kylän laiteella oli tien varressa kummunkankare, missä kansa kertoi muinen olleen pakanallisen kalmiston ja uhrilehdon, ja monet siellä vieläkin kävivät uhraamassa vanhoille isien jumalille ja neitsyt Marialle. Isä Johannes ei voinut aivan tukehuttaa kammontunnettaan tätä paikkaa lähestyttäessä.

Mutta kankareen harjalle päästyä tuli lehtonotkelman takaa näkyviin Metsäkulman uusi kirkko, joka kymmenkunnan vuotta sitten oli rakennettu jokitörmälle peninkulman päähän vanhasta ränsistyneestä kirkosta. Juhlallisen väristyksen tunsi isä Johannes povessaan nähdessään hoitoonsa uskotun temppelin, joka yksinkertaisen vakavana Jumalan tunnusmerkkinä kohosi lumivaipan peittämällä kirkkokummulta yli ympäristönsä. Mutta samassa alkoi jumalaisella hartaudella kumahdella seurakunnan kirkonkello, jonka kylestä hän oli tapulissa käydessään lukenut siihen valetut sanat: Anno Domini MD III O rex gloriæ X pe veni cum pace (Herran vuonna 1503. O, kunnian kuningas Ristus, tuo rauha!) Nämä sanat häntä vastaan tuntuivat liitelevän kellojen kumahdusten siivittäminä yli lumisen lakeuden, hänen silmänsä kostuivat, ja hän pani kätensä ristiin lammasnahkapeitteen alla kuiskaten:

— Niin, suo rauha ja siunaus!

— Papinkelloja soitetaan! Ovat tapulista nähneet tulomme, virkkoi kyytipoika.

Kirkonkellon kumahdellessa laskeutuivat he kankareelta metsälaakson loivanteeseen.

Heidän saavuttuaan rinteen alle, tien polvekkeeseen, saapui heitä vastaan poikanen. Hänellä oli säkki, ilmeisesti sangen raskas, hartioillaan, mutta hän kantoi sitä suorana kuin seiväs eikä puoleksi olalla, puoleksi selässä makaava säkki saanut paljon hänen päätäänkään kallistumaan. Kyytipoika ja hän virkahtivat ynseästi "päivää" toisilleen. Sitten poika vilkaisi vieraaseen, epäluuloisesti, uhmaavan totisesti, mutta ei näyttänyt olevan aikeissakaan tervehtiä. Johannes myhähti ystävällisesti ja tervehti ensimäisenä. Pojalta näytti olevan pääsemäisillään "päivää", mutta äkkiä käänsi hän katseensa poispäin ja astui tietään yhtä suorana kuin ennenkin.

Johannes kääntyi katsomaan pojan jälkeen. Se näkyi rinteen alla, tien polvekkeessa poikkeavan jokiahteeseen, minne hän ei ollut huomannut mitään tietä menevän. Kun he notkelman yli ajettuaan nousivat kirkkotörmän rinnettä ylöspäin, vilkaisi Johannes jälleen taakseen ja näki saman pojan jokilaakson takaisella rinteellä, katoamaisillaan petäjikön reunaan.

— Onko tuolla mitään tietä? kysyi hän.

— Missä niin?

— Tuollapa, jonne poika menee!

Kyytipoika tähysteli ja sanoi etenkehtoisesti:

— Sudenpolkuja mitä lie…

— Tunsitko pojan?

‒ Kukas häntä ei… Sudenluolan penikoita tietenkin, jurautti poika sellaisella äänellä kuin olisi koko maailman pitänyt tietää, keistä oli kysymys.

— Minkä?

— Onpahan vain väkeä, mikä ei tule kirkkoon messuihinne, hymähti poika vahingonilon vivahduksella.

— Ja miksei?

— Eipä heitä ole nähty…

— Kenties heillä on pitkä ja hankala matka? kysyi Johannes ikäänkuin puolustellen.

— Taitaa, jurahti poika. — Kenties teillä ei olisikaan iloa heidän tulostaan.

Pappi jätti enemmät kyselyt sikseen, mutta hänen mielessään kuvasteli vieläkin pojan tuiman uhmaava katse, tarmokkaan luisevat kasvot ja pitkä tukka, joka näytti hyvinkin vuosikauden olleen leikkaamatonna.

Höyryävä hevonen oli juoksujalkaa kiskaltanut heidät ylös kirkkomäen rinteestä. Mäenkorvalla oli oikealla yksinäinen talo, Suitsula, jossa asui seurakunnan suntio ja pyhänsavun suitsuttaja. Mutta melkein samassa ajoivat he kirkon ohi, niin läheltä, että kellonkumahdukset tuntuivat tulevan kohtisuoraan harmaista pilvistä, joista oli lakannut lunta luhnittamasta. Päästyä kirkon ohitse aukeni eteen loivasti laskeutuva kirkkomäen toinen rinne, jolla olivat tiheässä kihermässä kirkonkylän pienet talot ja töllit molemmin puolin tietä, ja pienten talojen yli näkyi yksi ainoa suurempi talo, Tasala, jota Johannes tiesi kirkon vanhimman, vapaamies Tanu Tasaisen isännöivän.

Tätä taloa lähetessään näki Johannes pienestä päätyikkunasta, jossa oli neljä pienen pientä lasiruutua, vilahtavan lapsenkasvojen, jotka heti katosivat. Samassa aukeni lautainen työntöikkuna toisella, tienpuoleisella seinämällä ja pikku kätönen heitti siitä ulos punertavalehtisen kukanlehvän, niin tarkasti ja taitavasti, että se putosi rekeen Johanneksen eteen. Se oli taitettu huonekasvista, jota nimettiin Ristuksen verenpisaraksi. Liikutettuna otti Johannes sen käteensä katsellakseen… kenties se oli tytön ainoa kukka… sillä huonekasvit olivat varakkaammissakin maalaiskodeissa harvinainen ylellisyys. Kiitollinen ja samalla niin suloinen tunne hiipaisi Johanneksen mieltä hänen tätä uhrausta ajatellessaan.

Kohta tämän talon ohitse päästyä käänsi kyytipoika hevosensa oikeaan, avaralle pihalle, jonka tienpuoleisella reunalla oli vesikaivo ja ruuhi hevosten juottamista varten. Tämä iso piha oli pappilan piha, varattu pitäjäläisten hevosille. Mutta kaivon luona seisoi joukko isäntiä koruttomissa sarkakauhtanoissaan ja paulasäärystimissään. He olivat jäyhää, jäntevää väkeä, mutta metsäluonnon luomaa alakuloisuuden leimaa heidän ahavoituneilla kasvoillaan peitti nyt juhlallisen kunnioituksen ilme. Samallainen oli ilme kirkonvanhimman, vapaamies Tanu Tasaisenkin kasvoilla, kun hän toisten etunenässä tervehtien lähestyi rekeä. Hän oli puvultaan ja asultaan yhtä yksinkertainen kuin toisetkin isännät, mutta hänen esiintymisessään oli herrasmiestä muistuttava vapaan ylemmyyden vivahdus, kun hän hieman kumartaen ojensi kätensä uudelle papille.

‒ Olkaa terve tultuanne, kirkkoherra! virkkoi hän.

‒ Herran rauhaa teillekin, kirkonvanhin ja lautamiehet! virkkoi Johannes helähtävän sointuisalla äänellään, ojentaen kätensä kirkonvanhimmalle. Tämä puristi hengellisen isän kättä tyynellä varmuudella, toiset sitävastoin koko joukon kursastelevammin, kun tuli heidän vuoronsa. Vapaamies Tanu Tasainen pyysi isää astumaan pirttiin ja asteli pihan yli hänen rinnallaan, veroisäntäin seuratessa jälestä.

‒ Olipa teillä huononlainen matkapäivä, virkkoi Tanu.

— Niin kylläkin lumisade koetti tukkia tietä, vastasi isä Johannes. — Mutta täällä otetaan vastaan ystävinä, — ja toivon, että tulisimme ystävyksinä pysymäänkin, lisäsi hän kääntyen heitä seuraaviin isäntiin, kirkkolautakunnan jäseniin.

Tanu Tasainen vilkaisi hymyillen miehiin ja sitten pappiin, ikäänkuin heidän kasvoistaan noutaen hänelle vastauksen. Ja lautamiesten kasvoilla kuvastui niin ystävällinen tyytyväisyys kursastelevan kunnioituksen alta, että Johanneksen teki mieli puristaa uudestaan heidän kättään.

— Tässähän se on asuntonne! virkkoi Tanu ja pysähtyi merkiksi, että uusi isäntä astuisi edeltä sisään.

Asuinrakennus ei suuresti poikennut naapuritaloista, seinät olivat pyöreistä hirsistä, katto tuohesta ja tuohien painona malot, jotka varasivat päistään koukkupäiden näreseivästen kannattamiin räystäslautoihin.

Uusi pappi ei astunut sisään. Mutta ei hän ollut kiintynyt uutta asuntoaan ulkoapäinkään tarkastelemaan, jotakin muuta näytti hänen mieleensä johtuneen.

— On kai teillä kirkon avaimet? Ajattelin käydä ensin siellä, virkkoi hän katsoen kysyvästi Tasalan Tanuun.

Avaimet olivat Tanulla taskussaan ja hän jätti ne uudelle papille. Niin lähdettiin kirkkoa kohden, pappi ja Tanu edellä, toiset jälestä. Suitsuttaja, jolle isä Johannes antoi avaimet, avasi oven sakaristoon.

— Minä vain pistäydyn sisällä…

Isä Johannes meni kirkkoon ja viipyi siellä hyvän hetken. Miehet odottelivat ulkona, ja siihen vetäytyi vähitellen sievonen joukko muutakin kylän väkeä. Ja he tuumivat, että mahtoi tämä uusi pappi ruveta välittämään muustakin kuin kymmenyksistään, koska ensiksi meni kirkkoon.

Heidän jutellessaan näyttäytyi pappi vihdoin ovella. Hänen kätensä olivat vielä ristissä ja silmissä harras kosteus. Hän pysähtyi hetkiseksi ovelle, ja kylänväellä oli hyvä tilaisuus tarkastella portailla heitä korkeammalla seisovaa pappiaan. Ensiksikin pisti silmiin, että hän oli kohtalaisen kookas, sorja mies, mutta näytti pienehköltä rotevain hämäläisten rinnalla. Huppukauluksensa oli hän heittänyt taa, ja niin näkyivät kokonaan hänen pyöreähköt kasvonsa, eivät niin pitkulaiset kuin olivat tavallisimmat täälläpäin. Niissä kuvastui karjalaisen luonteva vilkkaus, mutta samalla oli niillä lukutyön henkevöittämä leima, niissä oli jotakin kansanomaisen luontevaa, mutta samalla jotakin pilventakaisen unelmoivaa. Tukka, josta paljaaksi ajeltu päälaki pisti esiin, oli tummempi kuin hämäläisten ruskeahkot haivenet, ja silmissäkin täkäläisten sinisilmien rinnalla oli aivan sydenvivahdus. Kun hän laskeutui portaita alas ja lähestyi kirkkolautakunnan jäseniä, kiintyivät heidän katseensa yksistään näihin silmiin. Niissä tuntui olevan jotakin kärsivää, mutta samalla syvää hengeninnon hehkua, ne loistivat niin tuikkivina ja vakavan lempeinä kalpeahkoista, parrattomista kasvoista.

— Lähtekäämme nyt sitten pappilaan, sanoi hän. — Elkää panko pahaksenne, vaikka saitte odottaa. Minusta tuntui, että paimenenne täytyi ensin käydä Herransa huoneessa ja viedä hänelle huokauksensa.

Juhlallisen vakavina palasivat lautamiehet samaa tietä papin jälestä. Eteissalvoksen läpi astuivat he pirttiin matalasta ovesta, jossa rotevan kirkonvanhimman täytyi kumartaa päätään. Pirtin pihanpuolinen vetoikkuna oli auki, ja siitä sisälle virtaava valju päivänvalo taisteli omituisesti läikähdellen ja värähdellen punertavan takkavalkean loimon kera. Honkalattialle oli ripoteltu hienoja katajanlehviä. Alapuoli pyöreähirsisestä seinästä oli tummanruskeaa, yläosan kiiltomustat hirret ja laipion peitti takasta tupruava vaalea savu, joka leijaili melkein tulijain päitä tavoitellen, etsiessään tietä ulkoilmaan räppänästä liki lakea. Pitkin seinävarsia kiersivät leveät honkapenkit, ikkunan edessä oli kaksinverroin leveämpi, pitkä honkapöytä ja sen edessä pöydän pituinen rahi. Pirtin karsinapuolella oli toinen pöytä, jolle oli kasattu ruokatavaroita, ja siellä oli Suitsulan Saara, Johanneksen vanha hyvä tuttu, parin muun naisen kera ruuanlaittohommissa.

— Herran rauha taloon! virkkoi isä Johannes.

— Terve toivojalle! lausui suitsuttajan Saara muori, pyyhkäisi kättään esiliinaansa ja tuli saapujaa kättelemään. Johannes meni pistämään kättä toisillekin, ja kaikki lyyhäyttivät he polviaan melkein lattiaan.

— Niin, tämä on yhteinen pitäjänpirtti. Täällä on papintupa, sanoi Tanu avaten oven peräseinällä.

Ja he astuivat perempään huoneeseen, johon virtaili valoa oikein lasiakkunasta ja jonka takasta vei savupiippu suoraan katolle. Seinävarressa oli hurstilakanalla ja nahkasilla peitetty vuode ja parissakin nurkassa isot arkut. Perimmässä nurkassa oli ristiinnaulitun kuva, tulikuppi edessään. Pöydällä ikkunan edessä oli pari talikynttilää pitkien puhteiden varalta. Kynttiläin välissä oli paksuhko, nahkakantinen kirja, joka nähtävästi oli tuotu kirkosta uuden papin saapujaisiksi papintupaa juhlistamaan. Johannes avasi sen; tietysti se oli Missale Ecclesiæ Aboensis, messukirja, jonka piispa Konrad Bitz oli alun kolmattakymmentä vuotta sitten hiippakuntaansa varten painattanut ja lahjoittanut yhden kappaleen kullekin kirkolle, luvaten papeille neljänkymmenen päivän synninpäästön jokaiselta kerralta, kun siitä messusivat.

Saara muori astui sisään tuoden olvihaarikan ja ojentaen sen kirkonvanhimmalle. Tanu otti sen ja tarjosi hengelliselle isälle.

— Terve tultuanne, kirkkoherra! sanoi hän. — Sellainen on tapa meillä, että juomme hengellisen isän tervehdysmaljan hänen omassa tuvassaan.

Isä Johannes tarttui haarikkaan maistaen kirmakkaa vaarinkaljaa. Lautamiehet olivat pysähtyneet ovensuuhun lakit kourassa, ja otettuaan kulauksen papin jälkeen ojensi kirkonvanhin olvihaarikan miehestä mieheen kiertämään. Maljat juotuaan vetäytyivät he pirttiin, toivotellen onnea uudelle papille uuden kotikaton alla. Ja riisuttuaan mustan levättinsä meni Johanneskin sinne valkoisessa sarkakaavussaan. Miehet olivat istuutuneet penkille pöydän lähistöön, ja isä Johannes istuutui rahille sen eteen.

Hän kyseli yhtä ja toista seurakunnan oloista, mutta keskustelu ei ottanut päästäkseen oikein vauhtiin, isännät vastailivat vain jurosti ja yksikantaan. Vihdoin joku isännistä mainitsi, että totta kai hengellinen isä nyt rupeaa pitämään saarnoja kirkossa, samoin kuin ennen minkä missäkin kylänkulmilla. Joku toinen mainitsi tästä kysymyksestä olleen puhetta kotonakin. Metsäkulman pitäjäs oli näet tähän asti ollut siinä onnellisessa asemassa, että siellä oli ollut pappeja, jotka eivät osanneet saarnata tai eivät viitsineet, kun siihen ei kerran pakkoa ollut. Olivathan vain lukeneet rukoukset, toimittaneet messut ja muut pakolliset kirkonmenot. Naapuripitäjissä kuuluttiin saarnattavankin kirkossa, ja nyt toivottiin, että saarnoja tästedes saadaan kuulla Metsäkulmankin kirkossa. Siihen muuan isännistä mainitsi, että isoäiti, vanha mummo, oli kotona sellaista oudoksunut, hän oli niin tottunut latinankielisiä messuja erityisenä jumalankielenä kunnioittamaan ja pyhittämään, että hänen hartauttaan oli häirinnyt jo sekin, kun kirkossa tuli tavaksi lukea kotikielellä Isämeidän rukous, Enkelin tervehdys Marialle ja Uskontunnustus. Useimmat sentään toivoivat suomenkielisiä selityksiäkin, jotta vähin aavistettaisiin, mitä sillä pyhällä jumalankielellä laulettiin ja luettiin. Isä Johannes lupasi jo ensi sunnuntaina tehdä parastaan ja toivoi seurakuntalaisten tulevan miehissä kuulemaan.

Sillävälin oli vaimoväki kantanut pötyä pöytään, ja Suitsulan Saara pyysi niiaten hengellistä isää suolaaleipää ottamaan. Isännät nousivat lähdönaikeissa, mutta isä Johannes kehoitti heitä tulemaan mukaan. He tulivat kursastellen ja vetivät puukkonsa tupistaan.

Ja hyvin pöydässä olisi riittänyt suunavausta useammillekin. Siinä oli ensiksikin kasassa päälletysten puolenkymmentä verestä ohraleipää, jotka Tasalan emäntä oli paistanut tänään varhaisella aamupuhteella. Voita oli kukkurapää puulautanen, tosin jo syksyllä kirnuttua, sillä pitäjäläisten lehmät poikivat keväällä ja lypsivät kesän yli syksyyn, ehtyen näin talvikuiksi. Toiselta, oikein tinalautasella, oli erittäin maukasta vuohenjuustoa, tuotua Lipisevänrannan kylästä, joka oli pitäjän kuuluin karjataloudestaan. Lämpiminä ruokina oli ensin uunissa ruskeutettua naurishuttua ja karhunsäkälihapaistia, sitten Tasalan karjakodassa suuren muuripadan pohjalta paistettuja herkullisen rasvaisia ohraohukkaita. Mutta pöydän huippukohtana, kunnian kukkulana oli suuri olvihaarikka, väkevää kotitekoista vaarinkaljaa piripintanaan.

Miehet maistelivat kursastellen ruokia, sillä nehän oli tuotu minkä mistäkin vain pappia varten, parasta mitä oli ja taittaa osattiin. Olvihaarikan sitävastoin annettiin ahkerasti kiertää, ja kuohuva vaarinkalja, jota Tasalan emäntä itse oli pannut papin tuliaisiksi kokonaisen tynnyrin, sai mielet herkemmiksi ja avonaisemmiksi ja kielet notkeammiksi. Niin kääntyi puhe kodikkaalta vilkkaudelta papin kotioloihinkin.

— Tänne ovat nyt emännät tuoneet minkä mitäkin haukattavaa aluksi, virkkoi Tanu. — Mutta pian saavat pitäjäläiset ruveta tuomaan kymmenyksiään… vaikkei niitä entinen pappi suinkaan ole jättänyt pitäjälle homehtumaan…

— Tarkkaan otti… vieläpä kävi pyytelemässä ruokalisiäkin talosta taloon…

‒ Suitsulan Saara muori on tänään ollut järjestämässä emännyyttä alkuladulleen, jatkoi kirkonvanhin. — Mutta emännöimään on toistaiseksi käsketty tämä Katri, suitsuttajan sisaren tytär.

‒ Tai isä Heinon, virkkoi muuan isännistä.

‒ Niin, Henrikki papin, joka meillä oli tämän viimeisen, Tuomas papin, edellä, selitti toinen.

— Tai hänen… kuinka sen nyt sanoo, yhtyi Tanu.

‒ Sillä oli suitsuttajan sisar täällä emäntänä, tämä on heidän ainoa lapsensa, jatkoi edellinen isäntä selitystään.

Johannes silmäsi tyttöä, joka juuri tuli ottamaan olvihaarikkaa täyttääkseen sen. Hän näytti olevan kahdenkymmenen korvilta, oli tanakan sorja varreltaan, kasvot olivat kukoistavat ja somat. Silmissä oli niin ujon itsetuntoinen ilme, että hän Johanneksen mielestä näytti aivan ylpeilevän papillisesta syntyperästään.

Tanu katsoi hänkin tytön jälkeen ja virkkoi mietteissään:

— Emännöiköönpähän niin kauan, kunnes hengellinen isä ehtii katsoa…

— Mieleisensä, täydensi muuan lautamiehistä.

— Jollei ole jo ennen valittua, liitti toinen.

— Jollei ole, niin hengellinen isä vain katselee ja valitsee… onhan noita tyttäriä… harva se talo…

Johanneksen silmät suurenivat. Hänestä tuntui isäntien puheessa olevan jokin syvempi salatarkoitus.

— Miksei Katri kelpaisi? kysyi hän.

‒ Keittämään ja lakaisemaan… täydensi suitsuttaja umpikuljuisesti.

‒ Niinpä niin, keittämään ja lakaisemaan, lausui kirkonvanhin Tanu Tasainen vakavasti. — Mutta parempi meistä on, että talossa on oikea emäntä, kuten isä Henrikilläkin oli ja kuten tiedän useimmilta naapuripitäjien papeilta olevan. Tällä Tuomaalta, joka meillä oli Henrikin jälkeen, ei ollut emäntää, vanha Kirsti vain keittämässä ja hommaamassa, eikä se ollut hyvä. Ja onhan se nähty muualla mikä täälläkin, millaisia emännättömät papit pyrkivät olemaan, ei niiden luo tahdo naisihminen salaripille uskaltaa, nuorempi ja verevämpi varsinkaan. Kuuluuhan se Rooman vaari lähettelevän pulliaan ja perkamenttejään, etteivät papit saa pitää perhettään hoivissaan, mutta niin on meillä ollut tapana vanhastaan ja parempi meistä vanhoillaan onkin.

Tanu Tasaisen vakava puhe oli Johanneksen mielessä herättänyt melkein vapautuksen tunteen, mutta samassa tunsi hän kipeän pistoksen rinnassaan. Sillä väliin oli hän yhtäkkiä tavannut itsensä unelmoimasta suloista unelmaa papintuvasta, jossa nuori emäntä hyörisi ja hommaisi… ja vaalisi hentoa olentoa, jota sitten yhdessä kasvatettaisiin… Ankaraan oli hänen täytynyt nousta taisteluun karkoittaakseen sellaiset unelmat, ja kun hän hartaasti palvoen oli polvistunut taivahisen morsiamensa, pyhän neitsyen eteen, oli hän päässyt taistelusta voittajana. Taivahisen morsiamensa, pyhän neitsyen, hän nytkin näki silmiensä edessä, ja ainoastaan siitä sai hän ääneensä uskonlujan helähdyksen sanoessaan:

— Totta maar oikean sielunpaimenen täytyy kilvoitella täyttääkseen niin taivahisen isän kuin pyhän Rooman isänkin määräykset ja käskyt!

— Jako taitettava lapsia kaikkeen maailmaan, ei vain kotiinsa? kysyi Tanu Tasainen kalskahtavalta äänellä hänkin.

— Elettävä puhtaudessa Jumalan ja ihmisten edessä! vastasi Johannes säihkyvin silmin.

Isäntien puolelta seurasi häikäilevä äänettömyys.

— Niin kai pitäisi… jurahti Tanu sitten.

— Niin kai… niin kai… myöntelivät lautamiehet, mutta eivät lainkaan näyttäneet olevan vakuutettuja siitä, että liha olisi yhtä vahva kuin henki altis.

Ja taasen seurasi äänettömyys.

Isä Johanneksen mieleen muistui verenpisara, joka Tasalan ikkunasta oli lennähtänyt rekeen hänen eteensä.

— Tulenpa muistaneeksi kukan, joka tullessani aivan kuin sattumalta putosi rekeeni.

— Mistä niin? kysyi Tanu.

— Tasalan ikkunasta!

— Tyttäreni, Kaarina, sen on heittänyt. Hän on itse kasvattanut verenpisaran, ja kun kotona puhuttiin, että isä Johannes on saatu tänne papiksi, tuumi lapsi, että hän antaa kasvattinsa hengelliselle isälle, jahkahan se tekee kukkia. Ei tietenkään ole vielä kukalla, mutta lapsukainen on taittanut siitä tuliaisiksi.

— Viekää sitten kiitokseni tyttärellenne! Minusta se oli hyvä merkki — Ristuksen siunattu verenpisara!

— Tulkaa itse piakkoin tuomaan kiitoksenne ja käykää talossa!

Johannes kiitti.

— Toivon muuten hengellisen isän ottavan lasta opettaakseen. Muutama vuosi sitten sai hän hieman opetusta ja lienee kai vähin kirjalla. Viime aikoina ei enää tullut lähetetyksi… papin veri on verta sekin… ja tyttö alkoi kasvaa liian isoksi.. Olisi hyvä, jos ottaisitte häntä opastaaksenne tiedoissa ja taidoissa.

Johannes lupasi.

Hän oli jo aikoja sitten sammuttanut nälkänsä, ja puhelukin alkoi riittää kerrakseen. Isännät ottivat vielä joitakin olvikulauksia, sanoivat sitten hyvästit ja toikkaroivat melkoisella juhlatuulella kukin kotiaan.

Sillävälin oli ulkona pimennyt. Johannes meni papintupaansa, sytytti talikynttilän ja kaivoi Turusta tuomansa latinankielisen raamatun käsiin. Hän oli aikonut sitä vielä lueskella, mutta lämpimässä huoneessa tuntui niin suloisen kodikkaalta ja rauhalliselta, että hänen silmäluomensa pyrkivät painautumaan vastatusten. Hän riisuutui ja laskeutui vuoteeseen nahkasten alle ja kahden lakanan väliin.

Vaipuessaan uneen oli hän tuntevinaan niin viehkeän tuoreen tuoksahduksen punervalehtisestä verenpisarasta, jonka pikku kätönen heitti hänen syliinsä.

3

KATRI TYTTÖ

Isä Johannes heräsi varhain.

Aivan heräämisensä edellä oli hän nähnyt unta pojasta, joka niin tuikean uhmaavin silmin tähysti häneen. Mutta samassa oli poika kadonnut metsään ja hän tähysteli aivan epätoivoissaan, mihin se oli joutunut…

Siihen hän heräsi.

Hän tunsi suloista mielihyvää vuoteessaan lakanain välissä. Mutta samassa muisti hän uuden asemansa, työalansa täällä metsien povessa. Melkoisen epäselvänä, muodottomana möhkäleenä paiskautui tuleva tehtävä hänen yllensä. Se löi, mutta tempasi samassa pystyyn.

Hän nousi, haparoi pimeässä vaatteitaan ja meni sitten herättämään pitäjänpirtissä nukkuvaa Katri tyttöä. Sillä hän tarvitsi valoa.

Katri tuli papintupaan ja kopeloi tulukset käsiin, iskeä naksutteli sitten karaistua terästä piikiveen, kunnes taula syttyi, ja sillä hän sytytti tulikiven tulikupissa. Siinä sytytti hän päretikun ja tikulla kynttilän, joka oli valettu sievoisen paksuksi pistelemällä pellavasydäntä sulaan taliin ja välillä jäähdyttämällä. Tulen sytytettyään pani hän tulivehkeet takan kolkalle ja vilkaisi samalla hengelliseen isään, että tämäkin näkisi, missä niitä säilytettiin.

Johannes tuskin huomasi hänen tarkoitustaan. Unennäkö oli tuonut hänen mieleensä eilisen uhmaavan pojan, Sudenluolan penikan. Tämä poika oli virittänyt ainoan soraäänen eiliseen ystävälliseen vastaanottoon. Siellä mahtoi tosiaankin olla ristinopin vihollisia, ja hän tunsi halua heti astua taisteluun näitä vihollisia vastaan, pelastamaan kadotetut lampaat yhteiseen lammashuoneeseen. Pohjaltaan tunsi hän oikeastaan mielenkiintoa tätä uhmaavaa poikaa kohtaan ja halua häneen tutustua.

Mutta eihän hänen ensi päivänään sopinut sinne lähteä ilman mitään erikoista syytä. Tasalan isäntäkin oli häntä kutsunut ja sopivinta hänen oli ensin käydä kirkonvanhimman kotona. Ja olihan hänen sitä paitsi mietittävä uutta asemaansa, elähyttävä siihen ajatuksin ja tuntein, valmistettava sunnuntaiksi saarnakin.

Näistä mietteistä herätti hänet Katri tyttö, joka tuli sanomaan, että eine oli valmis. Johannes meni pitäjänpirttiin, mutta pöytään istuuduttuaan huomasi hän, että hänet aiottiin jättää yksin einehtimään. Hän kehoitti Katria tulemaan mukaan. Katri ilostui, sillä hän oli ollut siinä suhteessa kiusallisesti ymmällä. Paitsi sitä, että hän tunsi kuuluvansa vähin niinkuin hengelliseen säätyyn papillisen isänsä tähden, oli hän setälässään, Suitsulassa, kasvaessaan aina tottunut syömään yhteisessä perheenpöydässä. Mutta toisekseen oli hän kuullut, että näin herroissa sai palvelustyttö syödä vasta jälkeenpäin. Nyt silmä aivan loisti mielihyvästä, kun hän arastellen istahti pöydännurkan ääreen, otti suuren puukupin pohjalta kovaa talkkunapuuroa, lämmintä ohratalkkunaa, kämmenelleen, paineli sen siinä pieneksi pyöreäksi kakkaraksi ja haukkasi reunasta.

— Ota voitakin! kehoitti Johannes.

Katri otti kynnenmustasen verran ja sipaisi talkkunakakkaralleen, jossa se heti suli näkymättömiin.

39

38

Johannes tahtoi saada aikaan pöytäkeskustelua.

— Elääkö äitisi vielä? kysyi hän.

Katri vavahti ja vilkaisi sitten arasti isään.

— No?

— Eläähän hän, — jollei…

— Jollei mitä?

— Jollei ole yöllä kuollut.

— Mitä? Onko hän sairas?

— Niin… niin — sanotaan, virkkoi tyttö epävarmasti.

— Missä hän on?

Katri oli aivan hädissään. Hän kiehentelihe kuin tulisilla hiilillä, vilkaisi hengelliseen isään hätääntyneesti, aivan kuin rikoksesta tavattu, ja painoi sitten omituisella, ikäänkuin iskua varovalla ilmeellä katseensa lattiaan.

Johannes oli juuri uudistamaisillaan kysymyksensä, kun tyttö nousi ja riensi takan luo, ollen siellä jotakin puuhailevinaan.

Johanneksen einehtiminen jäi silleen. Hän nousi kummissaan ja mielenkuohuissaan seisoalleen, mutta painautui jälleen paikoilleen.

— Tule tänne! sanoi hän vakavasti.

Katri tuli ja seisoi allasilmin hänen edessään.

— Missä äitisi on?

— Hän… hän on…

— No!

— Sudenluolassa! sai tyttö vihdoin suustaan ja purskahti itkuun.

Hämmästys, jonka tämä odottamaton tieto herätti, hukkui pian sääliin, jota Johannes tunsi lohduttomasti itkevää tyttöä kohtaan.

Elähän itke, lapsukainen! sanoi hän lempeästi. — Elä itke! toisti hän vieläkin osanottavammin.

Tyttö nyyhkytti tyynemmin.

— Miksi… mikset tahtonut sitä sanoa?

— Minä… pelkäsin, että sitten vihaatte minua, nyyhkytti Katri.

— Vihaan?

— Niin, tai halveksutte…

— Miksi?

— Kun äiti on siellä…

Johannes katseli tyttöä ymmällä, mutta etsi turhaan tämän kyyneleisistä kasvoista vastausta kysymyksilleen.

— Sittenhän, virkkoi hän tutkistellen, — sittenhän poika on veljesi?

— Kuka poika?

— Sudenluolan penikka… kuten kyytipoika eilen nimesi poikaa, joka tuli tiellä vastaan.

— On kai…

— Äitisi on siis siellä miehelässä!

— Siellähän se… virkkoi Katri jälleen pelosta vavisten.

— Mikä poika on nimeltään, tai mikä isä on?

— Susi-Uhoksi häntä sanotaan.

— Niinkö isää?

— Niin.

— Entä poika?

— Siellähän on niitä kuusikin, kuuluu…

— Tämä mahtoi olla viidentoista korvilla, ja hänellä oli silmät, jollaisia en ole nähnyt kuunaan.

— Julkeat silmät?

‒ Julkeat… enpä tiedä; niissä oli sellainen palo, että minusta tuntui hänessä piilevän enemmän kuin monessa muussa. Kasvot näyttivät älykkäiltä.

— Elkää vain heistä erehtykö, isä, virkkoi Katri puoleksi aran hyvillään, kun häntä ei äitinsä olinpaikan tähden halveksittukaan, puoleksi soimaten. "Tuirolla ei pitäisi olla Susi-Uho isänään", sanoo setä, suitsuttaja näet. Hän on vanhin pojista. Setä sanoo aina, miten "hänestä näkee, että sudenpennut ovat susia nekin"…

— Sudenluolan asukkaat eivät näytä olevan hyvässä huudossa.

— Hyvää sanaakaan heistä ei sanota… Susi-Uhosta poikineen.

— Ja miksi?

Johannes oli istuutunut jälleen ja Katri laski seistessään kätensä pöydän nurkalle.

— Isä ei taida tietää, ettei Susi-Uho saa elää ihmisten ilmoilla, ei saisi oikeastaan sielläkään missä nyt on… sillä hän on…

— Mikä on?

— Henkipatto!

— Minkätähden?

— Tasalan isäntä sen paraiten osaa sanoa.

— Niinpä taitaa, tuumiskeli Johannes ja nousi jälleen syöntinsä lopetettuaan. — Mutta minun tietysti täytyy lähteä heti sairaan äitisi luo!

— Lähteekö isä? Sinne!

— Tietysti! Miksen sitten?

‒ Ei siellä kukaan pappi ennenkään… ja miten osaattekaan?

— Tulisit mukaan?

— Voi, en kuunaan!

— Äitisi luo!

— Voi, elkää, rakas isä…

— Miksi ihmeellä?

— Siellähän ovat ne!

— No, jollet tahdo. Tuleepahan tästä pian päiväkin… ka, eikös jo ala hämärtää! Niin, että kyllä kai osaan yksinkin.

Johannes meni papin tupaan laittautumaan taipaleelle. Kotvan kuluttua, tultuaan sieltä täysissä tamineissaan, kysäisi hän Katrilta:

— Onko äitisi ollut kauankin sairaana?

— Johan se yli vuoden kuuluu…

— Etkö ole nähnyt häntä lainkaan?

— Minäkö!

— No, kukas sitten, jollei oma lapsi?

— Ei sinne uskalla kukaan.

— Miksi ei?

— Hyvänen aika, sehän noituukin ja taikoo ja panee tauteja! Ei hänestä — isä ei vain virka mitään, että minä… sillä ei hänestä kukaan uskalla puhuakaan… sillä mitäpä hyvää hänestä olisi puhumista, hänhän kähmii metsässä muiden pyydyksistä linnut ja muut otukset, sen setä parhaiten tietää, kun lähinnä asuu ja sen puolen metsistä pyydystää, se tappaa metsissä lampaitakin, varastelee nauriita kuopista ja… mutta eihän isä vain puhu, että minä… keskeytti tyttö peloissaan.

— Ole huoletta!

— Kirkkoon ei hän ole tainnut ikinä jalkaansa astua, Humuvuoren hiidelle sanotaan sielunsa luvanneen ja…

— No niin! Marian haltuun nyt! virkkoi isä Johannes lähtien.

4

TASALAN VAPAATALOSSA

Pihalle tultuaan täytyi Johanneksen pysähtyä katselemaan.

Kuinka ihanan valkoinen, kuinka hohtavan puhdas olikaan sälöinen maisema aamun hieman harmahtavassa valossa! Yöllä oli vielä ripsehtinyt lunta, ja eheä, hiirenhypynkään rikkomaton, oli sen levittämä untuvavaippa pappilan pihamaalla, eilen tallatut askeleet ja reenraiteet olivat vain hieman kuopillaan pehmeästi taipuvan peitteen alla.

Johanneksen täytyi pysähtyä ja hengittää syvään.

Kuinka kohottavana, kuinka avartavana tulvahtikaan tämän ylevän ihanan lumimaiseman kuva hänen sieluunsa! Tuntui kuin se pyyhkäisisi hänen sielustaan pois monivuotisen luostarikammion tomun ja hän liitelisi, liitelisi kuin häkistään päässyt lintu taivahille, lähemmäksi pyhien asuntoja. Hän tunsi hurmaavaa vapauden, riippumattomuuden tunnetta, lumo tenhoisempaa kuin konsanaan munkkireppuineen täällä saloseuduillakin vaeltaessaan. Mutta samalla tunsi hän sisällään jotakin painavaa, sitovaa, hän tunsi suloisen värisyttävää pelkoa jouduttuaan näin omin päinsä elämään, omalla vastuullaan toimimaan. Oli hänellä ennenkin ollut vastuuntunteensa, mutta ei se tällä tavoin ahdistanut poven pohjia, sen keskipiste oli jossakin loitommalla, luostarikodissa, ja siellä tapahtuvan tilinteon ajatus yhtyi aina hänen vastuuntuntoonsa. Nyt ei hänen paljoakaan tarvinnut ajatella maallisia esimiehiään, heidän kanssaan ei hän suurin joutunut välittömästi tekemisiin. Mutta sitä painavammalta tuntui hänen vastuunsa omassa povessaan, taivahisen isän ja kaikkien pyhien silmien edessä.

* * * * *

Tietä myöten pappilan editse oli jo liikuttu. Narskuvin askelin lähestyi hän Tasalan taloa, joka tien varressa kohosi muita korkeampana, samoin kuin sen isäntäkin kohosi seurakuntansa ylitse.

Tanu Tasaisen eli Daniel Danielinpojan — kuten se pappien ja riikin papereihin merkittiin — isä oli ollut tavallinen verotalonpoika, kuten pitäjän muutkin isännät. Mutta talo oli monien sukupolvien aherruksella kohonnut muita vauraammaksi, ja niin oli hän jo nuorena miehenä saanut päähänsä varustaa ratsumiehen valtakunnan puolustukseen, saadakseen siten talonsa verosta vapaaksi. Kaarle Nuutinpojan ollessa kolmatta kertaa kuninkaana oli tästä tuumasta tosi tullutkin ja samalla oli hän kotitalostaan ottanut aatelisnimen Tasainen. Niin oli hän kohonnut vapaasäätyyn, mutta ei se Tasalan isäntää siitään muuttanut. Talonpoikaisena miehenä hän pysyi koko ikänsä, ja Tasalan Tanuksi häntä vain puhuteltiin. Hän kyllä satuloi ratsun, laittoi aseet ja varustukset, mutta palkkalainen sai hevolla ratsastaa, palkkalainen aseet ja varustukset kantaa. Hän itse hoiti kotikontuaan ja puuhaili seurakuntansa asioissa aivan kuin ennenkin. Ei edes jättänyt työlästä nimismiehen virkaansakaan monine vastuunalaisina velvollisuuksineen ja herrojen kestityksineen, vaikka hän vapaamiehenä olisi hyvin voinut luovuttaa tämän luottamustoimen jollekin verotalonpojalle. Hän oli ollut kunnioitettu mies ennenkin, mutta kun hän täten oli kestänyt tulikoetuksen ja uskollisesti pysynyt kansanmiehenä, syveni kunnioitus ja luottamus häntä kohtaan monin verroin. Kirkonvanhimpana ja nimismiehenä oli hän muutenkin seurakuntansa keskipiste, mutta pitäjäläisten rajaton luottamus hänen persoonaansa kohotti hänet heidän silmissään melkein Rooman paaviakin korkeammaksi arvovaltiaaksi.

Tähän tapaan olivat Johannekselle Metsäkulman vanhat ukot kertoelleet hänen munkkireppuineen kierrellessään pitkin pitäjästä. Eikä Tasalan jäyhä Tanu ollut poikaansakaan lähettänyt herrojen oppiin, ritarien luo hienoja tapoja ja aseiden käyttöä oppimaan, kuten vapaasäätyläisillä oli tapana. Omassa opissaan oli pitänyt, kesällä opettanut kyntämään ja muihin talon töihin, talvisin reen pajulla istumaan ja pitkinä puhteina veistämään, höyläämään ja vuolemaan. Sellainen oli tämän Tasalan nykyisen vapaamiehen pohjakoulutus ollut, isänsä monet taloustaidot hän oli perinyt ja samoin kokemukset ja tiedot pitäjän asioissa. Mutta oli hän sentään saanut oppia pitäjän papilta kirjoitusta, ruotsinkielistäkin, tajuamaan, olipa itsekin harjaantunut ainakin nimensä piirtämään. Täten kasvatettu poika oli isänsä kuoltua perinyt ei ainoastaan kotikonnun, vaan kirkonvanhimman ja nimismiehen luottamustoimetkin ja isänsä koko arvovallan. Tämä nykyinen Tasalan Tanu olikin mies isäänsä niin nimeltään kuin muultaankin. Oli sentään Turussa herroissa käydessään ja herrasvierailta kotioloissaan saanut hieman ylävähkömmän herrashäivähdyksen silmänluontiin, liikkeihin ja eleihin, hieman rohkeamman ja välähtävämmän vivahduksen ajatuksen käänteihin. Taloonkin oli yhteen ja toiseen kohdin tullut hänen aikanaan jotakin, mikä viittasi ylemmäksi ympäristöään. Niinpä oli laitettu oikein lasiruudutkin vierastavan ikkunoihin, vieläpä väenpirtinkin päätyseinälle. Ne oli Tanu ostanut samalla tiellä, kun oli hankkinut lasit kirkon kuoriin ja papintapaan. Tämäkin herrastammen oli siis oikeastaan tapahtunut ikäänkuin seurakunnan valtuutuksella.

Johannes oli aikonut kiireisin askelin pujahtaa kylänraittia talon ohitse. Mutta päästyään aittarakennuksen ja vierastavan nurkkavälin kohdalle, kuuli hän pihalta kolketta ja sinne vilaistessaan näki hän Tanun pihalla puuta veistelemässä. Samassa veistäjä suoristui kulkijaa katsomaan, eikä silloin auttanut muu, täytyi mennä tervehtimään.

— Jumalan terveheksi!

— Terve toivojalle!

Tanu laski kirveensä suoran solakkaa koivuntyveä vasten, jota oli parhaallaan kellestänyt, otti oikeasta kädestään ketunnahkarukkasen vasempaan ja pisti kättä.

— Reenjalaspuuta tässä pintailin painettavaksi. Käydäänpäs sisään!

— Kiitos suuri kutsunnasta! Mutta ei ollut tarkoitus tällä kertaa talla taloon.

— Eikö!

— Sairaan luo piti…

— Kellekäs nyt on pappia haettu?

— Eipä haettukaan, mutta lähdin kuultuani Katrilta, että hänen äitinsä on sairaana.

— Ohoh! virkkoi Tanu Tasainen aika hämmästyksissään. Eivätpä ne ennen ole papit kutsumatta sairaissa käyneet, eivät väliin ensi kutsullakaan.

— Olothan kuuluvat olevankin erikoiset.

— Niin, erikoiset! Juuri niin, siksi juuri onkin kummempaa mennä sinne, tuumaili Tanu.

Johannes katsoi kysyvästi Tanuun.

— Eipä sinne, eivätpä jo ole sinne ennen tainneet hengelliset isät nenäänsä pistää…

— Ja miksei?

— No, eiväthän nuo taida taiat herranmieheen pystyä, virkkoi Tanu hymähtäen. Mutta entä jos tuohtuu sylirysyksi?

Johannes naurahti, mutta virkkoi sitten vakavasti:

— Niin, minunhan oikeastaan piti kysellä teiltä hieman tuosta perheestä.

— Siinä on vähin juttua siinä. Astukaa sisään, niin jutellaan. Parasta on ensin kuulla, ennenkuin pistää päänsä ampiaispesään.

Johannes taipui tuumaan, ja he astuivat sisään. Porstuasta tahtoi Tanu viedä vieraansa suoraan vasemmalle, vierastapaan, mutta Johannes arveli, että väenpirtistä oikealta varmaankin tavataan emäntä.

Sinne he menivät, emäntä oli kuitenkin taloushommissaan pistäytynyt johonkin ulkosalle. Mutta pirtin ainoan, pikkaraisen lasiakkunan ääressä istui tyttönen koruleikkauksin kirjaillun värttinälaponsa ääressä. Lapsukaisen poskille lehahti ilmeisesti tavallista helakampi puna, ja hän nousi ketterästi pystyyn. Kun isä Johannes toivotti hänet Marian terveheksi, niiata hepsautti hän hennon sulavasti ja toivotti ujosti terveyttä toivojalle. Jo kun hengellinen isä astui lähemmäksi, ojentaen hänelle kätensä, painoi hän sen hartaalla kunnioituksella huulilleen.

Sorja tyttönen! Solakkaa kasvua, ikäisekseen pitkänhuiskea, kasvot vaalahtavat ja soikulaiset ja kaarevain kulmien alla keskikokoisen sopusuhtaiset silmät, joista heijasti pohjolan taivaan vaalea sini. Kulmien välistä pisti kauniin somasti esiin suoraselkäinen nenä, jollaisia Johannes oli täällä päin huomannut paljon enemmän kuin synnyinseutunsa tavallisia nykeröneniä. Kaarevista kulmista kohosi isän älykäs otsa, ja vienopiirteisen suun ympärillä väreili äidin sydämellinen viehkeys. Tukka oli kullanrusoinen, ja juuri taivaan rannalta, lumisen metsän latvoilta pilkahtava päivänterä siroitti kutreille haaveiset kultahileensä. Lieneekö tästä johtunut, että Johannes näki tyttösessä jotakin niin häipyvän unelmoivaa, keveän vienosti kultaisen rusopilven hattaroilla liitelevää, ettei hän ollut havainnut sellaisen vivahdustakaan äidissä eikä isässä… vai olisiko unelmoiva ajatar leikitellen heittänyt häipyvät haavehuntunsa tälle sälöisen vapaasuvun hennonvehmaalle versolle…

Lapsukaisen suloa katsellessaan tunsi hän niin hyväilevää hivelyä povessaan, että aivan tunsi tarvetta turvautua taivahiseen morsiameensa… Tyttö taasen katseli kainosti, mutta ystävällisesti hymyillen hengellistä isää, joka tarkasteli häntä niin pitkään.

— Kaarina, koeta päästä hengellisen isän hyväksi ystäväksi, virkkoi Tanu rohkaisevasti tyttärelleen.

Tytön silmistä sirahti iloisen anova päivänsäde hengellistä isää kohden.

— Sinähän olet minulle saapuessani lahjoittanut ainoan kukkasi, virkkoi Johannes ojentaen hänelle toistamiseen kätensä. — Kiitos siitä, tyttäreni!

Kaarina lehahti jälleen helakan punaiseksi, kun isä muisti, vieläpä tiesi niin tarkoin hänen kukkansa. Mutta tämä ilon tuulahdus pyrhälsi hänet samassa liikkeelle, hän sieppasi parhaan jakkaran mitä pirtissä oli ja raahasi sen Johanneksen luo.

— Istukaa, isä! pyysi hän hartaasti.

— Ehkäpä isä tahtoisi tulla vierastavan puolelle istumaan, virkkoi Tanu. — Mene sinä hakemaan äitiäsi.

Kaarina riensi juoksujalkaa, ja Johanneskin jätti isännän kera pirtin, joka ylipäätään oli pitäjänpirtin tapainen leivinuunineen ja takkoineen sen syrjässä. Vierastuvassa, johon he porstuan yli menivät, oli paljon upeampaa. Se oli kaksin verroin suurempi papintupaa, sillä eihän hengellisen isän tarvinnut suurin vieraita majoittaa eikä hänen perheelleenkään tilaa varata. Seinähirret eivät olleet pyöreät, vaan piiluin paalustetut, niin että vain saumauksissa näkyi vähän pyöreää pintaa. Laipiota kannattamassa oli kaksi vuoliaishirttä, joiden keskivälillä laipiolaudat olivat vaakasuorassa, mutta reunoilta laipio kallistui loivasti alaspäin. Pirteissä niin tavalliset poikin ja pitkin soluvat monet orret olivat täältä kadonneet, ja kun savu takasta meni paasikivistä muurattua savutorvea suoraan katolle, olivat laipiolaudat ja seinähirret laipionrajaan asti säilyttäneet vilvakan ruskeahkon, hilpeän raikkaan värinsä, jolle kahdelta eri seinältä virtaili valoa tuskin parin vaaksan korkuisista, mutta sittenkin kokonaiseen kuuteen ruutuun puitetuista lasiakkunoista.

Tanu kehoitti hengellistä isää riisumaan levättinsä, viitaten oven poskeen vaatenauloiksi kiinnitettyihin hirvensarviin, joiden vieressä riippui seinällä tuliluikku, uudenaikainen luotipyssy, jonka molemmin puolin riippui jousipyssyt ikäänkuin kunniavartiota tehden. Johannes kuitenkin sanoi pian aikovansa lähteä ja istuutui mustissaan suureen olkatuoliin, jonka selkä- ja käsinojat oli jo Tanun isävainaja omin käsin taitehikkailla leikkauksilla koristellut ja naisväki laittanut siihen koruompeluksin kirjaillun istuintyynyn. Pöytä, tuolit, penkit ja sänky nurkassa muistuttivat suuressa määrin Johanneksen näkemiä aatelisherrojen asuntoja, ja niistä kai Tasalan vapaamiehet, isä ja poika, olivat oppia ottaneet, mutta samalla tällä kaikella oli omaperäinen, jykevän kotoinen leima, ja Johannes tiesi, että näitä huonekaluja laittaessa oli niin edellinen kuin tämä nykyinenkin Tasalan Tanu saanut monet pitkät talvet päästään nousta veistämään ja höyläämään, vuolemaan ja kaivertamaan puolenyön puhteilla, ennen kukon kiekuntaa. Ikkunattomalla karsinaseinämällä sijaitseva liinavaatekaappi näytti olevan kaikkein upeimmin leikkauksin koristeltu, ja hämärässä valaistuksessa tämä kotitaiteen näyte kuvastui suorastaan satumaisin hahmopiirtein. Pöydällä Johanneksen vieressä seisovat kaksi kynttiläjalkaa kiinnittivät mieltä omituisuudellaan; ne oli tehty kokkohaukan kynsistä, jotka Tanu selitti kerran Turun markkinoilta lähettäneensä Ulvilaan sikäläisen kuulun taidesepän heloitettaviksi. Naisten aherrusta todistamassa olivat vierastuvan lattialla kotikarjan karvoista kudotut lämpimät matot, joiden keskelle oli Johanneksen istuman kunniatuolin eteen levitetty vanhan ukkokarhun talja, mutta erittäinkin vuoteen upeat uutimet ja kaksi pöytänurkan molemmille seinille ripustettua korukutoista seinäverhoa.

Tuokion kuluttua astui sisään Anna emäntä, Kaarinan seuraamana, ja toi kodikkaan ystävällisesti myhäillen puolentoista vaaksan vahvuisesta ontosta katajan tyvestä koverretun ja kirjailluin hopeaheloin vannetetun olvihaarikan, josta heti hyvän tavan mukaan kulautettiin. Tervehdittyään Anna istahti ja Kaarina seisoi hänen takanaan, sormillaan hypelöiden äitinsä pitsitetyn tanun kurenauhoja. Anna emäntä kyseli, miten oli nukuttu uudessa kodissa ja miltä nyt olo tuntui, jollaikaa Tanu toi esiin korukirjaillun ja hopealla heloitetun nuuskasarven. Sen kärkitulppa avattiin ja siitä pistettiin sierameen. Anna emäntä lähti pian askareilleen jälleen, Kaarina vetääntyi neuvotonna ikkunan luo, mutta poistui pian hänkin, kun ei tiennyt mihin ryhtyä.

Johannes loi kaihomielisen katseen tyttösen jälkeen. Mutta sitten kääntyi hän Tanu isäntään.

— Niin, minunhan piti vähän kuulla tuosta miehestä, Susi-Uhoksi vai miksi häntä nimetään.

Tanu kokoili tuokion ajan muistojaan, huokasi sitten ja virkkoi:

— Hyvin ei hänen laitansa ole ja pahennusta ja ikävyyttä hänestä on koko kulmakunnalle. Ja kuitenkin olisi hänen elämänsä nuorena luullut päättyvän aivan toisellaisiin vanhuuden päiviin.

— Mikä hän oli nuorena miehiään?

— Hän oli reippain, uljain miehenalku koko pitäjässä.

Senpätähden isävainaja hänet ottikin talon puolesta asevelvollisuutta suorittamaan. Useimmittain oli hän sotiteillä kotoa poissa, väliin oleskeli kotosallakin ja talon töissä. Kaikki hänestä pitivät, nuori väki melkein sankarinaan ihaili… kunnes sitten mies äkkiä hurjistui ja hänet ajettiin metsistymään…

— Miten hurjistui?

— Olin poikanen vain siihen aikaan enkä kaikkea niin tarkoin tiennyt enkä ymmärtänyt. Mutta lemmenseikat lienevät pohjalla olleet. Nuori Uho oli iskenyt silmänsä Vappuun, Topias suitsuttajan sisareen, eikä tytönkään povella lie jääpuraita ollut, lämminnä sanovat lekotelleen. Tytön tähden sitten poika häiritsi papin laillisen kotirauhan, oli mennyt sinne kiivastelemaan ja käsiksikin käynyt, vieläpä tytön ollessa siellä ripillä. Eikä siihen hellittänyt, meni vielä kirkkoonkin messua häiritsemään, kuten hullu humalainen. Käräjiin hänet siitä kuletettiin, tietty se, ja niin olivat selvät asiat, että rauhanlakien nojalla nuori mies tuomittiin koti- ja kirkkorauhan häiritsemisestä ikänsä kaiken rauhatonna harhailemaan, täysrauhattomaksi tuomittiin, henkipatoksi, jolle ei kukaan saa antaa suojaa, ei turvaa, ei ruokaa eikä juomaa.

— Laupias taivas!

— Niin kävi poika paralle. Eikä ole sanottu, että hän olisi vain pahan töitä havitellut, pahoja mielessään hautonut. Syytä näytti olevan sysissä, jos sepissäkin. Ja sen jälkeen kerrotaan papin alkaneen tyttöä monin tavoin ahdistella ja pyydystellä, papin toimesta sai tyttö sakotkin siitä, että oli henkipattoa hyysännyt. Metsänrinnassa oli heidän nähty toisiaan kohtaavan, ja ruokaa oli tyttö vienyt sinne mielitietylleen. Mutta mitä metkuja lienee sitten pappi käyttänyt, peloitellut ja hyvitellyt, lopulta oli saanut tytön taipumaan, vei pappilaan morsiokseen vai miksi morsioiksi niitä pappien kotikanoja nimetään. Siitä pesästä se juuri on Katri, joka toistaiseksi emännyyttänne hoitaa.

Mutta… eikös Uho yhä kuulu melkein kylään ja eikö samainen Katrin äiti ole hänen vaimonaan?

— Niin, kyllähän Susi-Uho nykyään asustaa jokitörmässä kappaleen matkan päässä kylästä. Sen jälkeen kuin Vappu sai sakot lemmittynsä hellimisestä, kaikkosi Uho kuitenkin tietymättömiin näiltä tienoin ja vuosikaudet hän maleksi missä lie maleksinut. Sitten vihdoin alettiin kertoa, että yksi ja toinen oli häntä vilahdukselta nähnyt lähimetsissä, arkana kuin metsän otus, hurjana kuin äkäinen peto. Luihun arka oli mies ollut alussa, usein muutti majaansa, ja sieltä täältä löydettiin loitompaa metsästä hänen hylättyjä säänsuojiaan, havulakkojaan ja kuusenkoskuilla vuorattuja pistekotiaan. Mutta vähitellen vetäytyi hän lähemmäksi vaanimaan, väijymään. Päivänä muutamana tavattiin Henrik pappi tieltä kuoliaana, pää puhki. Uhon syyksi sitä monet salavihkaan mielessään aprikoivat, mutta paljon siitä ei puhuttu, oli kuin äänettömään kauhuun kielet jäätäisi lohduttoman kovia kokeneen miehen kosto. Mahdoton olisi ollut asiaa näyttää toteenkaan, ja niin painui se äänettömyyden verhoon. Uhoa kohtaan alettiin siitä päivin tuntea kylässä melkein kunnioituksen sekaista kammoa, ja yhä pöyristyneempinä kierrettiin hänen liikkumapaikkojaan, kun kylässä alettiin kertoa hänen noituudestaan. Niin rohkaistui miehen luonto, hän esiintyi yhä huolettomammin ja alkoi jo asustella aivan rintamaillakin. Eipä aikaakaan, kun Vappu katosi veljensä luota, missä oli papin kuoltua oleskellut. Yhdessä laittoivat mäkitupansa, maasaunansa jokiahteeseen, siellä ovat siitä päivin pesustaneet ja elää retustaneet.

Vakavan äänettöminä he kotvan miettivät kohtaloa onnettoman miehen.

— Ei ole heikäläisiä kirkossa nähty, eivät ole papille silmiään näyttäneet, eikä ole pappi ennen uskaltanut sitä ampiaispesää sohimaan…

— Sitä tärkeämpi on siellä tehtävä minulla, sanoi Johannes nousten.

— No, joko nyt…?

— Lyhyt on talvinen päivä!

— Emäntä olisi laittanut hieman haukattavaa.

— Ei nyt, toiste!

— Aiotte siis todellakin…?

— Mihin Herra on viittonut tien, sinne täytyy mennä Herran palvelijan.

Ja ripein askelin taivalsi Johannes lumista tietä, kulkien ohi kirkon ja Suitsulan talon ja laskeutuen rinnettä alas jokilaakson uomaan.

5

HENKIPATTO

Taipaleella Sudenluolaan, henkipaton luo, täytyi Johanneksen väkisinkin ajatella kirkkoisä Augustinuksen oppia, että Jumala olisi ihmiskunnan kadotetusta joukosta armossa valinnut ainoastaan muutamat autuuteen ja toiset ennakolta määrännyt synteihinsä hukkumaan. Johannes oli ajatellut tätä usein, ja hänestä oli tuntunut mahdottomalta, että tämä olisi vanhurskaan ja laupiaan isän tarkoitus, mutta sittenkin täytyi hänen itseltään kysyä, miten hänen oli suhtauduttava Susi-Uhoon, jos Jumala käsittämättömässä viisaudessaan olisi tosiaankin tuominnut hänet iankaikkisesti kadotettujen joukkoon. Oliko hänen jätettävä tämä mies oman onnensa nojaan, kenties julistettava hänelle herran vihaakin? Ei, Johanneksen oma lempeä sydän sanoi hänelle, että hänen oli julistettava kaikille syntisille laupiaan, rajatonta rakkautta säteilevän isän armosanomaa, koskaan keskeytymätöntä anteeksiantoa. Syntisestä itsestään sai riippua, tahtoiko hän tulla armosta osalliseksi. Ja Jumala yksin tiesi, kenen hän tuomitsi.

Näissä mietteissä saavuttuaan niille paikoin, missä eilen oli kohdannut uhmaavan pojan, alkoi hän vasemmalta kädeltä tähystellä tietä, jota poika oli kulkenut. Vihdoin näkikin hän hangessa viimeksi sataneen lumivaipan peittämiä syvennyksiä, jotka tavallisessa askelten harvuisessa rivissä urkenivat jokiuomaan. Hän läksi astelemaan näitä askelia myöten, ja alussa kävikin se jotakuinkin helposti. Mutta jokilaakson pohjalle, jota pitkin kulki näillä paikoin aukea juova metsässä, oli kinostunut lunta niin paksulta, että nuori pappi sai siellä urria haarojaan myöten. Keskellä jokilaakson pohjaa virtaavan, tähän vuodenaikaan vähävetisen joen yli oli asetettu rinnatusten pari paksua puunrunkoa, jotka lumipeitteissään olivat sangen niljakat käydä. Yli päästyään ja taasen hikeen ja väkeen paksuissa nietoksissa urrittuaan pääsi hän vihdoin joentakaisen metsän reunaan, jossa askelkuopat alkoivat jälleen lumen alta häämöttää. Ne kulkivat kappaleen rinnettä ylös, sitten kiersivät vitalikkoon kaltevaa rinnettä. Kotvan kuluttua ilmestyi edestä päin pienoinen aukeama ja samalla kuului kirveen iskuja. Luotuaan sinne tarkemmin katseensa näki hän rinteestä pistävän esiin lumenpeittämän katon, jota vasten oli viistossa puita pystyssä. Ja tämän vinon pisteseinän vieressä näki hän ukon ja pojan heiluvan kirveineen, ympärillään liuta lapsia, joista suurin poikanen pinosi halkoja, toiset kantoivat niitä suoraan katon alle. Lähemmäksi tultuaan havaitsi hän, että rinteestä näkyi vähän hirsiseinääkin, jonka yläreunasta pilkoitti lumen alta viiston turvekaton reunaa ja katolla törrötti pitkä savun mustaama, ontto hongan tyvi lakeistorvena. Seinää vasten oli laitettu ohuehkoista salkopuista pisteporstua säänsuojaksi, ja sen oviaukosta näkyi seinästä maasaunan ovi. Pisteporstuan molemmilla puolin oli soikulaiset ikkunaluukut, ja niitäkin oli nähtävästi lämmitettäessä pidetty auki, koska niiden yläpuolella oli töyhtömäinen läikkä seinästä savunmustaamaa. Molemmat ikkunat oli tietenkin täytynyt tehdä tälle yhdelle seinälle sentähden, että se oli töllin ainoa hirsiseinä, muilta puoliltaan se oli kaivettu rinteeseen maan sisään.

Ovesta palasi puusylyyksensä vienyt poikanen ja viittasi vieraaseen. Silloin niin isä kuin hänen kanssaan hakkaava suurin poikakin laskivat kirveensä riipuksiin, suoristuivat ja kääntyivät katsomaan. Johannes saattoi kuulla, että poika virkkoi ukolle nopeasti sanasen. Tämä kääntyi heti selin ja jatkoi työtään. Samoin tarttui kirveeseensä poikakin, jonka Johannes tunsi eiliseksi pojaksi, Suden-Tuiroksi. Hän astui aivan molempien luo, mutta nämä eivät olleet hänestä tietävinäänkään. Toiset lapset vain töllistelivät häntä avosuin ja pari isointa heistä nyhjivät toisiaan kyynäskolkkasin ja nauraa tirskuivat, kun hän toivotti "herran terveheksi" saamatta mitään vastausta.

Hän tähysteli tarkoin Susi-Uhoa. Mies oli pitkä ja laiha olento, näytti aivan kuin hänessä olisi vain luita ja jäntereitä. Hänen vaatteensa olivat kymmenin kerroin siekaleiksi repeilleet ja kurotut yhteen, sadoin tilkuin, erivärisin kangaspaloin ja karvaisin metsällisten nahoinkin paikkaillut. Hän oli paitahihaisillaan, ja ikilikaisen, riekaleisen paidan repeämistä näkyivät kuivat, likamustat käsivarret; mutta kun hän löi, näyttivät koivuista kirvesvartta pitelevät käsivarret vetävän sille vertoja kovuudessa ja lujuudessa. Pää oli paljaana, ja tuuli pörrötteli tummaa, ylen takkuista tukkaa. Tällainen oli mies takaa katsoen.

— Hyvää päivää, Uho! toivotti Johannes ikivanhaan kansantapaan, kun ristillinen tervehdys ei kelvannut. Ääni oli niin vakavan luja, että mies hätkähtäen kohosi pystyyn ja kääntyi vieraaseensa. Hänen leukapieliään ja poskiaan peitti tumma, vanukkeinen parta, kasvot olivat tummanruskeat liasta ja savusta, mutta niissä saattoi eroittaa jotakin yhtäläisyyttä pojan kasvojen kanssa. Kasvojen yläosan leimasivat samat rohkeat piirteet, mutta lisäksi oli kulmissa jotakin luihua. Ja silmistään syvältä kulmien alta singautti hän katseen, joka herätti mielessä kauhun ja säälin sekaisen tunteen; siinä katseessa oli samalla kertaa jotakin kirvelevän hehkuvaa ja jäätävän kylmää, terävän väijyvää ja välinpitämättömän tylsää, ovelan viisasta ja mielipuolisen synkkää, metsistyneen hurjaa ja maailman murtamaa — se katse leimahti räiskähtävän rajuna syvältä tuuheain, tummain kulmakarvojen alta, niinkuin salama pilven palteesta — mutta samassa oli se kadonnut, karannut kuin vaaniva tiikerikissa johonkin vielä syvemmälle, väijyen siellä saalistaan.

— Päivää, vastasi hän ärähtäen ja kääntyi syrjäkariin ikäänkuin siten osoittaakseen papille, ettei tämä ollut tervetullut.

— Olen uusi pappi, sanoi Johannes rauhallisesti.

— Oletteko eksynyt tieltä? kysäisi Uho ja kumartui asettamaan koivupölkkyä telalle, lyödäkseen sen halki.

— Jollette tule luokseni, täytyy minun tulla teidän luoksenne.

— Olette tullut suotta. Täällä ei teitä tarvita.

Ikäänkuin pitäen tämän selityksen riittävänä iski hän pölkyn halki yhdellä iskulla.

‒ Minulla on puhuttavaa kanssanne, sanoi Johannes hiljaa, mutta lujasti.

‒ Mitä sitten? kysyi Uho, ja odotti vastausta kumaraisillaan, toisella kädellään nojaten kirvesvarteen ja toisella pidellen halkaisemaansa kellestä.

‒ Eiköhän mentäisi ensin sisälle.

Uhon otsa ja posket karahtivat niin tummanpunaisiksi, että sen saattoi nähdä noen altakin. Hänellä näytti olevan raivoisa sana karskahtavain hammastensa välissä ja hänen asentonsa oh melkein uhkaava. Mutta hän malttoi mielensä. Hän nakkasi kirveensä tantereelle ja astui tuiterasti tupaan pisteporstuan romujen välitse, välittämättä seurasiko pappi häntä. Tämä oli hänen takanaan, kun hän oli ehtinyt matalasta, natisevasta ovesta pilkkosen pimeään tupaan. Ovilautojen raoista tosin saattoi nähdä, että ulkona oli päivä, ja työntöikkunasta, jonka luukun Uho survasi auki, tuli siksi leveä valovirta, että saattoi nähdä tomuhiutaleiden karkelon. Mutta nokiset maaseinät pysyivät yhtä mustina kuin pimeässäkin. Permantoa ei Johannes olisi eroittanut maapermannoksi muusta kuin pehmeydestään. Vasta kun silmä oli tottunut puolipimeään, saattoi Johannes nähdä, että maakuoppa oli hajotuilla kelleksillä jaettu kahtia ja että toinen ikkunaluukku nähtävästi kuului toiseen puoliskoon. Ovensuunurkassa oli pyöreistä mukulakivistä tehty kiuas, jonka päällyskuvun läpi tuli lämmittäessä varmaankin leimahteli näkyviin. Peränurkassa oli likainen pöytälauta ja maaseinän varressa penkit kuten pirtissä ainakin.

— No, mitä nyt? kysyi Uho puoleksi yli olkansa.

— Olen tullut sairasta vaimoanne katsomaan.

Lapset tunkeutuivat ympärille töllistelemään. Ainoastaan Tuiro oli jäänyt ulkosalle.

— Vaimoani? Hän ei teitä tarvitse. Menkää sinne, mistä olette tullutkin, menkää vaikka helvettinne kattilaan! murisi Uho. — Ja mistä tiedätte, että hän on sairas? kysäisi hän puuskahtaen.

— Hänen tyttäreltään.

— Häh! Sekö nyt on kynsissä?

— Ja velvollisuuteni oli tulla sairasta katsomaan.

— Ette ole minulle velassa enkä minä teille. Olisitte antanut minun olla työssäni.

Johannes kuohahti ja katsoi tulisesti mieheen.

— Elkää olko niin vastahakoinen, Uho… aivan kuin teillä olisi jotakin salattavaa vaimoonne nähden.

— Totta kai kotirauha on muillakin kuin papeilla…

— Mutta pappia ette saa estää menemästä sairaan luo, joka kenties on kuolinvuoteellaan.

‒ No, tiedänhän, ettei teidän pappien kanssa ole hyvä joutua riitaan. Ja mikseikäs häntä nyt voisi näyttää — papillekin! virkkoi Uho katkeran myrkyllisestä

— Missä hän on?

— Tuolla!

Väliseinässä oli ovi, jonka Uho potkaisi auki.

‒ Tuolla! sanoi hän toistamiseen. — Puhukaa hänelle nyt kylliksenne!

Miehen äänessä kuului vahingoniloista naurua.

Johannes astui ovelle, mutta hänen täytyi ponnistaa koko tahdonvoimansa, ettei paennut. Sillä sieltä lemahti aivan sydäntä kääntävä ilma vastaan. Sitäpaitsi, vaikka tämänkin huoneen ikkunaluukku avattiin, oli täällä niin pimeä, ettei saattanut eroittaa mitään.

Johannes pyysi tulta. Pilkallisesti ärähtäen otti Uho esiin tulukset kiukaan kolkalta ja sai ihmeen nopeasti tulen päreeseen.

— Tässä!

Johannes otti päresoihdun ja meni kuopan peräosaan. Nurkassa näki hän puoleksi pukeutuneena kyyröttävän naisen, jonka pitkä tukka virui sotkuisina, kostean takkuisina suortuvina hartioilla, peittäen puolet kasvoistakin. Kesti kotvan ennenkuin kyyröttäjä huomasi, että joku oli tullut. Sitten käänsi hän vähän kasvojaan ja tuijotti tylsin katsein mustaan munkin kauhtanaan. Hän nauroi, kohotti luisen kätensä, siveli hyväilevällä liikkeellä luisia kasvojaan ja asetti sitten sormensa haralleen silmiensä eteen. Samassa hän nauraa kihersi kuin kevytmielinen tyttö ja sammalsi ja sopersi jotakin, mutta ei saanut ainoatakaan ymmärrettävää sanaa suustaan.

No, puhukaa hänelle! sanoi Uho Johanneksen selän takana.

Johannes kääntyi äkkiä.

— Mitä olette tehnyt vaimostanne? kysyi hän tunnolle käyvästi.

— Minäkö? kysyi Uho raivosta kirskuen. — Kysykää herraltanne ja jumalaltanne, mitä hän on meistä tehnyt! Hän kai tietää vastata… palvelijassakin puolesta!

Johannes oli tämän purkauksen aikana palannut takaisin kuopan etuosaan, ja Uho oli sanatulvineen seurannut hänen kintereillään. Johannes tunsi täytyvänsä vaatia miehen tilille aivan kuin tämä olisi syypää vaimonsa turmioon. Mutta Uho ehti ennen.

— Menin muuanna aamuna metsälle, hän oli yhtä terve kuin minäkin, ja lähtiessäni puhuin hänen kanssaan, kuten nyt puhun teidän kanssanne. Kun illalla palasin, oli hän rujona ja rampana, ampujaisen oli saanut. Uskokaa tai elkää!

— Onhan voinut kohdata halvaus.

— Voitte muuten kysyä Tuirolta, pojaltani. Hän oli ollut saapuvilla ja voi kertoa miten kaikki kävi.

Uho oli puhunut kuin mies kaularaudoissa kiduttajalleen, joka vaatii tunnustusta.

— Uskonhan minä, virkkoi Johannes melkein viihdytellen.

— Mutta kuka hoitaa vaimoanne?

— Emmekö me välitä?

— Mutta ettekö voisi saada ketään naishenkilöä? Nainen parhaiten ymmärtää, mitä hoitoa ja vaalintaa nainen tarvitsee.

‒ He! Kai meidän pitäisi elää herroiksi ja ottaa oikein piika taloon!

— Mutta eihän tällään voi jatkua. Vaimolla ei ole mitään hoitoa.

— Mitä se teitä liikuttaa! puuskahti Uho kärsimättömästi. — Luuletteko hitolla olevanne täällä isäntänä? Menkää tiehenne ja jättäkää meidät rauhaan!

— Ymmärtäkää minua oikein, sanoi Johannes koettaen tarttua miehen käteen. Tarkoitan teidän ja vaimonne parasta.

— Papeilta, heiltä hänelle ja minulle on ennenkin taivaan lämmin leipä tipahtanut!

— Mies parka!

Vasta nähtyään, etteivät täällä hyvät puheet auttaneet teki Johannes lähtöä.

— Jumalan haltuun! sanoi hän. Jos kuitenkin minua joskus tarvitsette, niin kutsukaa. Kenties teitä kerran ilahuttaa tietää, että olen joka hetki valmis tulemaan.

Uho oli vaiti. Vasta kun pappi oli sulkemaisillaan oven jälkeensä, huusi hän katkeralla pilkalla:

— Oletteko nyt urkkinut tietoonne, mitä halusitte tietää?

Johannes ei kääntynyt vastaamaan. Hän kääri levättinsä kiinteämmin ympärilleen ja lähti kotimatkalle. Loitotessaan töllistä kaikuivat hänen takaansa poikaressujen äänet haukkuen ja nauraen. Tuiro ei ollut heidän joukossaan eikä häntä näkynyt missään.

6

HEHKIPATON POIKA

Metsäpolkua jokilaakson uomaan laskeutuessaan vetäytyi Johanneksen otsa synkkiin ryppyihin. Hän oli nähnyt ensimäisen synkän kurjuuden kuvan seurakunnassaan, ja hänestä tuntui, ettei se enää kokonaan ollutkaan hänen aluettaan. Sudenluolassa ei ollut mitään maaperää hänen kylvölleen!

Näistä ajatuksistaan tempasi hänet havainto, että askelpolkua oli lumisimmista paikoista lapiolla paranneltu. Häntä kummastutti se, sillä missään kohdin ei hän ennen ollut huomannut jälkeäkään siitä, että töllin asujamet olisivat itseään varten polkua lapioineet.

Joenuomaa lähetessään huomasi hän samassa Tuiron, joka pisto pistolta lapioi uraa nietokseen jokilaakson aukeamassa. Poika oli niin syventynyt työhönsä, että Johannes pääsi huomaamatta aivan hänen lähelleen. Silloin vasta, kasvoiltaan hieman punastuen, loi hän häneen saman synkän katseen kuin eilenkin.

— Jumalan terveheksi! sanoi Johannes.

Poika astui polulta syrjään. Se oli kuin mykkä kehoitus, että pappi menisi hänen ohitseen. Mutta tämä pysähtyi ja katsoi syvään hänen silmiinsä.

— Etkö tahdo vastata tervehdykseen;?

— Päivää!

— Kenelle tietä avaat?

Turon silmät välähtivät, ja hänen vartalonsa suoristui uhmaten.

— Omiksi iloikseni vain! sanoi hän ynseästi ja tökkäsi lapionsa lumeen.

— Tuiro! sanoi Johannes lempeästi helähtävällä äänellä ja pannen kätensä pojan olalle. — Olet laittanut tietä minulle! Eikös niin?

Jokilaaksoa pitkin kävi jokseenkin vinha tuulen viima. Se liehautti Johanneksen levättiä, niin että tämän lieve pyyhkäsi pitkän tukan pois Tuiron otsalta, paljastaen silmät kokonaan. Uhmaavan ilmeen alta välähti sieltä jotakin kirkasta hänen vastatessaan:

— Niin, pappi! Arvelin, että pääsette sitten helpommin takaisin.

— Kiitos, Tuiro! — Ja ottaen kätensä pojan olalta virkkoi Johannes: Etkö tahdo joskus käydä luonani pappilassa?

— En!

Vastaus kuului karhean jyrkältä, melkein vihaiselta.

— Ja mikset?

— Mitäs minä siellä…

— Kävisit kirkossa sitten.

— En sielläkään.

— Ja mikset?

— Isä ei laske.

Tulisitko, jos laskisi?

— En.

— No, minkä tähden?

— En menisi ensinkään kyläänkään, jollei joskus täytyisi. Olen mieluummin täällä väljässä.

Hän veti syvään henkeään, ikäänkuin tarvitsisi enemmän ilmaa kylää ajatellessaankin.

Johannes kumartui hänen lähelleen ja sanoi hyväilevällä äänellä:

— Mutta jos joskus tarvitsisit ihmistä, joka tarkoittaa parastasi, niin elä unhota, että voit tulla luokseni.

Tuiro oli vaiti.

— Kuulitko, Tuiro?

— Kyllä, vastasi Tuiro tuskin kuuluvasti ja tökitti lapiotaan hankeen.

— Herran haltuun sitten!

— Hyvästi! sanoi Tuiro ja laski melkein empimättä kätensä papin ojennettuun käteen.

Johannes kapusi varovasti pitkuspuita joen ylitse ja jatkoi matkaansa syvässä hangessa urrien. Toiselle puolen metsärinteen reunaan päästyään vilkaisi hän jälelleen. Tuiro seisoi joen partaalla tuijottaen alta kulmainsa hänen jälkeensä, mutta huomattuaan papin katsovan jälelleen heitti hän lapionsa olalleen ja lähti kotitölliään kohden.

* * * * *

Susi-Uho oli maasaunansa edessä puita hakkaamassa, kun hänen poikansa palasi lapio olallaan.

— Missä sinä olit?

Tuiro oli vaiti.

— No?

— Tuolla vain…

— Lunta lapioimassa?

Äänettömyys.

— Papille tietä tekemässä?

Yhä sama tunnustava ja vastakynttä vetävä äänettömyys.

— Teetkö jo sinäkin menoa papin ajokoirien laumaan!

Tuiro teki puuskahtavan liikkeen ja oli purskahtamaisillaan itkuun.

— Tuleekohan vesasta miestä kantoonsa! Toista pitäisi olla puuta sinussa, luuta pitäisi olla enemmän, sillä hammassuina syntyneitä ovat miehet olleet suvussamme.

Havaittuaan pojan vetistelevät silmät alkoi Susi-Uho kertoa hieman lauhkeammin ärisevin äänin.

— Oli muuankin metsämies… ei hän oravia ampunut… hevosia vei, otti ritarien parhaatkin syöttiläät ja sotaorhit. Väliin kiertyi kiinni, mutta livisti aivan läpi käsien, vaikka oli raudat jalkoihin taottu. Kerran sitten taasen takoi seppä rautoja hänen jalkoihinsa. Pappi seisoi vieressä, seisoi toinenkin, velhon silmä. Pappi ei mitään nähnyt, mutta toinen alkaa tuumia, että elä, seppä, siihen jalkaan tao, se on pirun jalka, tuossa on rosvon jalka. Niin viittasi myrrysmies paikkaan, missä ei kukaan ollut nähnyt mitään. Mutta silloin nähtiin siinä hevosrosvon jalka, ja alasimelta oli kadonnut pirun jalka, johon seppä oli rautoja asetellut. Sen verran on papeista pelkoa: jollei mailla ollut toista miestä, näkijää, olisivat riikinrakit taaskin jääneet lehdellä soittamaan. Näin kuulin piennä poikana setäukon kertovan, ja ota opiksesi sinäkin.

Tuiro oli suurin silmin kuunnellut tarinaa.

— Tämä pappihan on niin hyvä, rohkeni hän virkkaa.

— Senkin hyviä… ketun häntä niillä on kaikilla kainalossaan, ärähti isä alkaen puuta isketellä.

Hakatessaan mietti hän, että pojan oli hyvä tietää, mitä maata papit olivat. Ja niin kertoi hän puita hakaten, ähkäisten iskiessään ja kirvestä kehottaessaan taasen sanasen lisäten.

Hyvä oli Heino pappikin, ryökäle, olevinaan, matlakka oli mies, ja rasva ja taivaan hunaja herahteli aina hänen kielellään. Hänen hännässään minäkin poikasena havittelin. Pyhimystä kuvatteli… mutta iski silmänsä äitiisi, punoi permiään, paulojaan viritteli. Kuulin äidiltäsi kaiken alusta alkaen, nauraen ja pilkaten kertoi hän minulle papin makoilusta. Kun ei muu auttanut, määräsi salarippiin. Äitisi ei uskaltanut yksin, minut tahtoi mukaan. Jäin papintuvan seinustalle vartomaan, kuulostelemaan. Eipä aikaakaan, kun alkaa kuulua tuvasta hätäparunta, siellä rääkkäsi ripitettäväänsä, oli piikansakin, vanhan akan, sitä varten laittanut kotoa pois. Töytään tupaan, siellä raastan äitisi elukan kynsistä ja annan hyvän muistomarjan päälliseksi. Silleen olisi kai saanut jäädäkin, mutta olin nuori ja kuohahteleva, minusta moinen pukki sai maata tunkiolla eikä näytellä pyhimystä kirkossa. Menin jalansyten pyhänä häntä läksyttämään, ja kun hän oli päässyt imelimpään kohtaansa, sanoin sanat, että jyrähti kirkko. Metakka siitä syntyi, arvaa sen, syntyi yleinen rähäkkä kirkossa, kävivät kiinni minuun ja syntyi tappelu. Käräjiin raahasivat, ja kaikki uskoivat, että olin vauhkon varsan tavoin syyttä suotta reuhannut niin kotona kuin kirkossakin, vieläpä puhuivat naisrauhan rikonnastakin, kun olin muka äitisi väkisin aikonut ryöstää, ripiltä vielä. Ja niin kirkkokahakka vei minut vain metsiin äitiäsi puoltamasta.

Viimeiset sanat saivat lohduttoman katkeran sävyn, ja Susi-Uho vaipui miettimään, kirves hervotonna riipuksissa.

— Monet pitkät vuodet elelin metsissä… ja sillaikaa pappi saartoi äitisi, sai pauloihinsa… mutta kun palattuani hänet yhytin, sai hän palkkarahansa. Iätkaiket vain kadun, etten malttanut mieltäni, heti iskin hengettömäksi… jos olisi vielä elävillä ilmoilla, pitäisin hyvät ajat puukkoa kurkulla, katseluttaisin kuolemaa kasvoihin ja sitten vitkaan nitistäisin…

Näissä viimeisissä sanoissa oli niin jääkylmä, rajattoman vihan uho, että Tuiron silmiin kihosi kirkas, viileä kosteus, josta ei oikein tiennyt mikä tunne sen nostatti. Kenties se olikin ennen kihonnutta kosteutta, jonka isän sammumaton veriviha jäädytti.

Syvässä äänettömyydessä jatkoivat he työtänsä.

7

SUITSUTTAJAN PERHE

Suitsutan ohitse palatessaan näytti Johanneksesta tämä vanha talo niin hauskan kodikkaalta rinteellään, ja tuntui aivan kuin sieltä lehahtaisi lämmin tuulahdus vasten kasvoja. Hän poikkesi sinne melkein tahtomattaan.

Hänen astuttuaan porstuan lonkahtelevaa honkalattiaa pirtin ovelle ja sen avattuaan lehahti häntä vastaan hivelevä lämmin. Sillä vaikka leivinuunia oli jo tänään lämmitetty ja leivät paistuivat siellä parhaallaan, paloi sentään valkea takassa uunin kylessä, luultavasti etupäässä valon vuoksi, sillä vanhat ihmiset rakastivat niin lämmintä, että pitivät ikkunaluukut päivisinkin tarkoin tukossa. Saara muori oli leipien paistuessa istahtanut karttaamaan sarkavilloja, sillä hän oli niin taitava sarankutoja, että ketkä tahtoivat oikein sorean kauhtanan, toivat kylästäkin villansa hänelle kehrättäväksi ja kudottavaksi. Kehruutaidostaan hän aivan ylpeili ja oli monet kerrat ihastuttanut kylän tyttöjä näyttämällä, miten pani värttinäpuikon pyörimään niin että se hyrräsi lattian yli toiselle puolen tupaa, jolloin kerta pyyhällyksellä tuli yhtä pitkä piusta lankaakin, vieläpä mitä tasaisinta lankaa. Topias ukko, suitsuttuja, istui takan ääressä. Hän oli avannut lämpimäin lammasnahkahousujensa napit ja paljastanut oikean reitensä, jota vasten kämmenellään punoi linnunansoja hevosen häntäjouhista. Vieraan nähtyään kiskaisi hän kiireimmittäin housunsa paikoilleen ja pisti puisen linkkunapin kiinni, rientäen samassa avaamaan ikkunaluukkuja. Ei niistä luukuista sittenkään päässyt talviviima pirttiin puhaltamaan, sillä ulkopuolelta oli puitekehys, johon oli kudottu ikkunaruutu ohuenohuista, läpikuultavista suopetäjän päreistä. Tämän päreruudun läpi kulettuaan oli valo jotenkin yhtä punertavaa kuin tulenvalokin ja sointui sen kanssa hyvin yhteen. Tupa kävi niin valoisaksi, että Johannes saattoi nähdä hyvin kaikki esineet, puhtaaksi pestyn honkalattian, leveän honkapöydän ja leveät honkapenkit. Tavallinen talonpojan tupa tämä oli, mutta kaikkialta, jyrkeästä honkalattiasta kiiltomustaan, usein luudittuun laipioon saakka, tuntui arkenakin tuoksahtavan jotakin pyhäistä tulijaa vastaan.

Molemmat vanhukset aivan säteilivät ilosta vierasta tervehtiessään, ja ukki kehoitti puuta painamaan. Ukon terävät linnustajan silmät loistivat ja hänen kuivahkoilta suntionkasvoillaan henkäili punannäköistä häivää, ja eukon lempeiltä mummonkasvoilla heijasti iloinen innostus.

— Siinä te nyt siis otatte! hykerteli vanha vaimo. — Nyt vasta oikein uskon, että saimme teidät tänne, kun näen. Ja sitten vielä muistitte meitä… tulitte ensi päivänä katsomaan!

Samassa kävivät hänen kasvonsa ujon salamyhkäisiksi, hän asettelihe juhlalliseen asentoon ja availi jo suutansa. Mutta huomattuaan, että miehet istumaan päästyään olivat saaneet puheen päästä kiinni, vaikeni hän. Topias ukko oli kuitenkin huomannut hänen eleensä ja kysyi:

— Mitäs sinulta…?

— Minun runoni… virkkoi Saara ujostellen kuin pikku tyttö.

— Ahaa! hykähti Topias vanhus. — Eukko oli laittanut runon terveisiksi papille, aikoi sen pappilassa ladella, mutta ei ollut rohennut. Nyt kuulema tahtoisi näyttää, mitä on kyhännyt.

— Niinkö!

Johannes oli silmänä ja korvana. Hän tunsi ennestään Saaran runolahjan. Pyhän Martin killassa olivat monetkin saaneet hengen ja ruvenneet runoille, mutta kenenkään muiden runoissa ei ollut sitä elävää hartautta ja sulavuutta kuin hänen.

— Niin, että jos saan isältä luvan…

— Ilolla!

Saara yskiä hykähteli ja tunnusteli mielessään, millä äänellä alettaisi.

— Ala nyt vaan ladella! kehoitteli Topias.

Saara painoi silmänsä kiinni ja hänen kasvoilleen tuli aivan haaveellinen sävy, kun hän alotti:

Terve, paimen, tultuasi, saavuttuasi salolle, luokse uuhten eksyneiden, karitsoiden karkuteille!

Samassa remahti ovi auki ja sisälle tölmähti hattarahapsinen tyttönen, huutaen tullessaan:

— Lammas vuonii!

Johanneksen täytyi väkisinkin purskahtaa nauruun.

Mitä sinä nyt noin! sanoi Saara nuhtelevasti. Mutta samassa riensi hän juoksujalkaa navettaan ja tyttö pingersi perästä.

Topias oli tuskin vetänyt suutaan viistoon, vaikka näki papin silmistä yhä naurun pilkkuvan.

Sitä on sellainen pyryharakka tuota tyttöä, sanoi hän suntiomaisella vakavuudellaan. — Monta kertaa huolestuttaa ajatellessa, mikä hänestäkin mahtaa tulla maailmaan.

— Eihän tuossa mitään pahaa ollut… sattui vain vähän sopimattomaan aikaan, virkkoi Johannes vieläkin naurahtaen.

— Jolleihän tässä… niin yleensä pyrkii hän liiaksi liehahtelemaan, mistä päin milloinkin tuuli heilahtaa.

— Herkkähän se on lapsen mieli.

— Tyttölapsen liiatenkin, jatkoi Topias. — Niin on, niin! Lienee tämä Pirkitta äitiinsä, äitikin sanoo lapsena olleensa herkkä luonnoltaan.

— Ja sentään hänestä on tullut, kenties juuri siksi on tullut niin hyvä ihminen.

— Niin, kunpa osaisi ja voisi tyttöä oikeassa kurissa kasvattaa. Minusta häntä pitäisi pitää kovasti aisoissa, mutta äiti pitää lempeää opastusta parempana. Miten sitten lie? tuumaili Topias katsoen kysyvästi hengelliseen isään.

— Kyllä kai molempiakin tarvitaan, virkkoi Johannes mietteissään.

Keskustelu pysähtyi siihen. Topias koetti sitä aloittaa uudesta päästä, mutta Johanneksen mieli oli kiintynyt Saaran keskeytyneeseen tervehdysrunoon, ja tuontuostakin vilkaisi hän oveen. Topiaskin huomasi sen.

— Eipäs muoria ala sieltä kuulua, tuumi hän.

Havaittuaan, että hänen ajatustensa latu oli keksitty, kävi Johannes kiinni lähimpään puheen aiheeseen.

— Paljoko teillä on karjaa? kysyi hän.

— Ei ole paljoille jaksanut heinämaita aukoa. Hevonen on ja lehmä, kolme talvilammasta ja vuohia parinen. Ei ole paljoa jaksanut, ei, pojat raivannevat niittyä lisää.

— Missä pojat ovat?

— Siellä metsässä urrivat. Toinen hakkaa, toinen vedättää rankoja kotiin. Minunkin piti illansuussa lähteä sinne raivioon riekonpermiä virittämään koivunlatvusten vierille. Siihen ne tuppaavat urpuja nokkimaan ja tepastelemaan.

— Minä keskeytin teidät ansanpunonnassanne.

— Hyvä oli vain!

Samassa palasi Saara pirttiin.

— Eihän siellä mitään erityistä hätää ollut, sanoi hän. — Kokonaista kolme vuonaa on iso musta lammas tekaissut, kaksi mustaa ja valkean.

— No, nyt sitten!

— Niin, sekö runo… vieläkö sitä siihen…

Saara painoi uudestaan silmänsä kiinni ja saneli hartaasti värähtelevällä äänellä:

Terve, paimen, tultuasi, salomaille saatuasi, luo hajaisen lammaslauman, paimenettoman poluille!

Niin mä uuhi unteloinen, kuten kaikkikin karitsat, vuonat vienot villaltansa, jäärät jäyhät, sarvipäiset, oinahat orat otassa, harhateillä häiläköimme, karjastamme kaikonneina metsän synkkähän salohon, korven kolkkohon rytöhön, kun ei kuuta, aurinkoa paista lehvien lomitse, saamme heinän helpehettä, nurmen nuoretta nukatta upi juosta uupuneina, vaipuneina, voipuneina, mäkättäen, määkiellen, valitellen, voivotellen, päivän silmän paistamatta, kuuhuen kumottamatta, nukan nurmen maistamatta, nuoren heinän helpehettä. Suu on kuiva kostumaton, janon helle jäähtymätön, vaan ei lähdettä lähellä, noroa vesiperäistä; täällä riipovat risukot, kivilouhut loukuttavat, karhut kämmenin repivät, sudet hammassuin terävin.

Terve, paimen, tultuasi, saavuttuasi salolle luokse uuhten uupuneiden, karitsoiden kaatuvaisten! Tuolla, paimen sä parahin, tuolla huudat ja huhuat sinivaaran viertehellä, ikitaivahan tasolla! Siell'on maassa marjanvarret, marjanvarret, puolanvarret, siellä mansikat mehevät, siellä mustikat makeat, siell'on nuori nurmen nukka, siellä kukkaset siniset, valkoiset, veripunaiset, keltaiset, tuhatväriset, joissa päivän paistehessa perhoset perehinensä liipottavat, laapottavat, hyörii hyttyset suristen, mehiläiset miilustavat mettä kennoonsa keräten; siell'on lähtehet suloiset, vesihettehet heryvät, siellä saa karitsa rukka, uuhi rukka uupuvainen elon vettä ehtymättä, ilon mettäkin iäti. Sinne pienet piiperrämme, kuikerramme, kaikerramme, helmahan hyvän isännän, paraan paimenen sylihin; siell'on leinon leuto olla, kaunis uinua utuisen helmassa hyvän isännän, paraan paimenen sylissä.

Suurella mielenkiinnolla oli Johannes seurannut tämän luonnonkuvien sarjan vierintää silmiensä editse, ja runon päätyttyä oli hän niinkuin toisetkin vaipunut syvään hartauteen.

Pirkitan, joka oli kohta äitinsä jälestä tullut pirttiin, oli se liikuttanut aivan kyyneliin. Kyynelkirkkain silmin tuli hän isä Johanneksen luo, pisti kättä ja sanoi hartaasti:

— Jumalan terveheksi!

‒ Jumala ja pyhä neitsyt siunatkoot sinuakin, lapseni, sanoi isä Johannes ja meni sitten puristamaan Saaran kättä. — Kiitos kauniista runostanne! virkkoi hän. — Mutta ihmisen poika, vapahtaja, hän yksin on hyvä paimen, me muut sielunpaimenet olemme vain hänen heikkoja, itsekin eksyväisiä apulaisiaan.

Saara kuunteli tätä muistutusta melkein katuvaisella nöyryydellä. Mutta suuresti ilahutti häntä se, että hengellinen isä pyysi joskus kirjoittaa runon muistiin.

Samassa tulivat parhaillaan miehenikään ehtivät pojat puoliselle.

‒ Ai, leipäni! huudahti Saara ja hynttyytti uunin ääreen, kiirevilkkaan lappaen leivät uunista. Olivat ne kenties hieman liiaksi ruskettuneet, mutta eivät sentään pahoin palaneet. Hän riensi tyttärensä kera ruokaa laittamaan.

Sillaikaa juttelivat Johannes ja Topias.

— Ette voi uskoa, hengellinen isä, kuinka iloinen olen tulosanne ja siitä, että muistatte minuakin, kirkon halvinta palvelijaa. Toivottavasti ette unohda eukkoani ja joukkoani sittenkään, kun minusta aika jättää tai minulle mitä poikenluomaista tapahtuu.

Lopun virkkoi Topias värähtävällä äänellä, ikäänkuin tietystä onnettomuuden uhasta puhuen. Saara oli juuri tuonut pöytään uunissa paistettua lampaan lapaa ja kuuli sanat.

— Elä tuossa taasen vedä vanhaa virttäsi, Topi, nurisi hän rohkaisten. — Jättäisit kerrankin koko metsänkäynnin, kun huolet kerran sieltä tulevat!

— Ole sinä vaiti, Saara, sanoi Topias. — Millä tässä sitten elettäisiin?

— Puhukaa te hänelle, isä, virkkoi Saara. — Ei häntä sinne pakko ajaisi, ilmankin aina elettäisiin. Eikä tuolta enää nykypäivinä näy paljon metsällistä tulevan, vihako vienee viljan maasta, tora ottanee otukset. Enemmän se on hänen vanha tottumuksensa joka häntä sinne vetää pyydyksiä panemaan ja rehkimään.

— Mikä siellä metsässä sitten uhkaa? kysäisi Johannes kummastellen.

— Siellä on, isä, vihamies metsämailla, riitamies, joka on Topin henkeäkin uhannut. Ja siinä miehessä saattaakin olla sisua täyttämään uhkauksensa. Ja kuinka helposti sinne rytöihin voi kadota, ettei kukaan tiedä, mihin mies on joutunut!

— Taidatte tarkoittaa Susi-Uhoa? Siitä miehestä olen kuullut melkein jokaiselta, jonka tapaan. Mitä hänellä on teitä vastaan?

— Minun ristini hän on, jos kenen, virkkoi Topias vihaisesti. Pyydykseni pitää ominaan, otukset rassailee… kaiken vie, mihin käsi ulottuu. Muille antanee rauhan, minulta ottaa kuin oikeutenaan… sisareni, sairas vaimo, hänen vastuksinaan mukamas… ikäänkuin olisi keltään kysynyt ottaessaan ja ikäänkuin häntä, Vappu rukkaa, ei otettaisi sieltä tänne hoitoon… sisareni elatukseksi muka ottaa, ettei mitään itsellemme jää… Nälkä tietysti teetättää, mutta sietäisipä minun ruveta kaikkia metsärosvoja elättämään! Olen uhannut vetää hänet käräjiin, selkänahan nyletyttää ja korvat kerityttää, kuten varkaalta konsanaan. Mutta viisi se siitä välittää, uhkailee vain. Pannaankin hänet entinen pappi pani, julisti kirkonkiroukseen, mutta seitsemän se siitäkään… yhtä vähät välittää kirkon kuin maallisen esivallankaan kirouksesta…

— Sisarenne laita on huonosti, eikö pian päässe vaivoistaan, keskeytti Johannes ukon mielenpurkauksen.

— Mistä isä…?

— Sieltä juuri tulin.

Topiaan silmät revähtivät suuriksi.

— Huonona on Vappu, toisti Johannes. — Halvattuna ja mielenvialla. Hoitoa hänelle tarvittaisiin.

— Kukahan sinne uskaltaisi! kivahti Topias. — Halko ja kirveskin on pian pystyssä, jos kuka yrittää…

— Niin, hurja on mies, myönsi Johannes. — Enkä tiedä, miten voimme saada sisarenne parempaan hoitoon, Vappu kun nyt on hänen vaimonsa eikä mies tahdo. Mutta jos teidän muuten täytyy häntä pelätä…

— Pelätä! kivahti Topias hypähtäen pystyyn. — Se häntä pelätköön, mikä liekin otuksiaan…

Mutta kuohahdus meni pian ohi, ja hän jatkoi synkästi:

Tämän perheen tähden vain olen huolissani… siunausta ja onnea on Jumala suonut meille, onnellisia olemme olleet, päätti hän liikutettuna.

Samassa antoi Saara merkin, että ruoka oli valmis. Johannestakin pyydettiin niin hartaasti ottamaan osaa ateriaan, ettei hän saattanut kieltää. Aterian jälkeen, kun Johannes lähti, pisti Saara muori hänelle vielä kolme, neljä leipää kainaloon.

— Lämpimäisiä, sanoi hän.

Pojat olivat syötyään painautuneet ruokalevolle. Mutta Topias ja Saara saattoivat mieleisensä vieraan honkaportaille saakka, ja Pirkitta tyttönen pyrhälsi heidän jälestään. Portailla he kolmisin katselivat hengellisen isän menoa niin kauan kuin tämä oli näkyvissä.

Kävellessä palasivat Johanneksen ajatukset Saara muorin runoon. Pyhät kirkkoisät olisivat varmaankin pitäneet sitä pakanallisena, niin hellällä elävyydellä siinä kirouksen alaista luomakuntaa kuvailtiin. Ja läpeensä siitä näkikin, että lammasten hoitaja sen oli laatinut. Mutta mikä hartaus henkikään noiden tutun arkipäiväisten piirteiden yllä! Ja eikö ollut parempi, että hengellisiäkin asioita käsitettiin edes näin kotoisissa mielikuvissa kuin ettei niitä ensinkään käsitetty?

Isä Johannes tunsi mielessään tyydytystä siitä, että oli vuosikausi takaperin pyhän Martin killassa antanut Saara muorille tämän runoaiheen pyhästä kirjasta. Se siemen oli langennut hyvään maahan, koska se vuosikauden mietinnän jälkeen oli kantanut näin värikkään hedelmän.

8

HYVÄ PAIMEN

Sunnuntaiaamun pimeä valkeni valkenemistaan.

Ja kuta puhtaamman vaaleina hanget alkoivat hohtaa, sitä näkymättömämmäksi himmeni papin tuvan pienen lasiakkunan edessä palavan kynttilän punarusoinen kajo, missä isä Johannes istui miettien saarnaansa.

Jo puoliyön puhteella oli hän noussut miettimään, ja ajatukset tulvehtivat tullen ja mennen. Käsinkirjoitettua raamattuaan selaillessaan muisti hän kiitollisin mielin vanhaa Olavi lehtoria, joka ahkeroiden oli opastanut häntä ja muita oppilaitaan tähän pyhään kirjaan. Raamattua hänen aikanaan oli luostarikoulussa enimmäkseen tutkisteltu, jättäen syrjempään Petrus Lombardilaisen ja Thomas Aquinolaisen skolastiset saivartelut. Nähtävästi se oli ylempää säädetty, koskei hänen arvonimensäkään enää ollut "lector sententiarum", vaan pyhän raamatun lehtori, "lector in sacra pagina". Tosin vanhan lehtorin opetus oli vielä sittenkin ollut pahoin takertunut akvinolaisen tohtorin skolastisiin oppilauseihin, joita hän oli yksityisiä raamatun lauseita saivarrellen koettanut todistella, ja Johannesta oli enemmän viehättänyt lukea raamatun kirjoituksia ja kertomuksia sellaisinaan. Kieleen perehdyttyään ja koulutyöstä muutamain vuosien kuluttua enemmän vapauduttuaan oli hän yksin elävin mielikuvin elähtynyt raamatun tarinoihin ja vertauskuviin ja muovannut niiden pohjalle oman haaveellisen elämänkäsityksensä.

Ah, saadapa tämä sana jokaista sydäntä valaisemaan! Eiköhän saarnamiehen oikea tehtävä ollutkin vain tulkita vapahtajan omia sanoja latinasta kansankielelle ja yksinkertaisin, kotoisin käsittein selittää, mikä pyhissä kirjoissa oli vaikeaa ymmärtää ja vieraihin käsitteihin ja kuviin pukeutunutta? Raamatun vertauskuvia oli hän ylipäätään havainnut kuulijainsa niin helposti käsittävän… miten niiden avulla sai yksinkertaisetkin sanan omimaan, vieläpä omassa mielessään hengentyötä tekemään, siitä oli Suitsulan Saaran runo ilahuttavana näytteenä.

… Hyvä paimen!

… Niin, miksei hän ottaisi juuri sitä ensi saarnansa aiheeksi, koska se kerran oli kansan elämää niin lähellä ja sitä niin hyvin ymmärrettiin?

* * * * *

Hänen ajatustensa työpajassa lietsottiin ja taottiin, hän sommitteli ja mietti, väliin istuen ja etsien profeetoista, evankelistoista ja apostoleista kaikki paikat, joissa jumalaisesta paimenesta puhuttiin, väliin nousten ja astuen innokkaasti edestakaisin pienessä papintuvassaan. Puoliyön puhteesta päivänvalkenemiseen oli hän siten työskennellyt yksin kammiossaan, eivätkä häntä häirinneet pitäjäläiset, joita varhain alkoi liikuskella pitäjänpirtissä, tullen ja taasen mennen.

* * * * *

Kohta päivän valettua oli hänen lähdettävä kirkkoon työpäiväänsä alottamaan. Ryhmitellen tai yksitellen tapasi hän tiellä kirkkoväkeä, ja kirkkomäellä oli miehiä ja naisia koko kopareittain. Ja koko seurakunta loi häneen ystävällisiä katseita, ynseyttä ei liittynyt niiden juroon uteliaisuuteenkaan, ketkä eivät olleet häntä ennen nähneet.

Kirkon ovet oli jo avattu ja kaikki ulkonaolijat virtailivat papin saapuessa kirkkoon.

Pitäjän eri kulmilta, kauempaa ja lähempää, oli tuotu kymmenittäin kastettaviksi lapsia, joita oli päässyt karttumaan, kun nyt oli kotvan aikaa saatu olla papitta. Johannes tahtoi ensin suoriutua tästä mutkallisesta toimituksesta.

Sillä melkein kiusoittavan monimutkaiset nämä menot hänestä olivat. Kirkon porstuassa oli hänen puhallettava lasten kasvoihin, tehtävä ristinmerkit otsaan ja rintaan, laskettava käsi pään päälle, pantava suolaa suuhun, luettava rukouksia ja manattava pahoja henkiä väistymään, erikseen poika- ja tyttölapsista. Sitten luki hän suomeksi isämeidän ja uskontunnustuksen, ja kummit jankkasivat ne sana sanalta jälestä, monetkin ensi kertaa elämässään, vaikka ne oikeastaan olisi pitänyt ulkoa osata. Sen jälkeen oli hänen manattava jälleen pahoja henkiä väistymään ja siveltävä sylkeä lapsen korviin ja kasvoihin.

Vasta nyt johdatti hän latinaa höpöttäen lapset kirkkoon ja ovipieleen kastemaljan ääreen ja kysyi kummeilta pienokaisten nimet, jotka kaikki olivat raamatullisia tai pyhimysten nimiä Aatamista ja Eevasta aina pyhään Henrikkiin ja pyhään Pirkittaan ja autuaaseen Hemminkiin, jota virallisesti vasta pyhimykseksi puuhattiin. Sitten seurasi jälleen latinankielisiä rukouksia ja manauksia, lasten rintaa ja hartiaväliä oli siveltävä pyhällä öljyllä ja tehtävä ristinmerkkejä. Ja saatuaan vielä kerran kuulla lasten nimet upotti isä Johannes heidät vuoronsa perään kolme kertaa kunkin kastemaljaan isän, pojan ja pyhän hengen nimen. Kasteen jälkeen puetettiin lapset valkeihin vaatteihin ja heidän käsiinsä pantiin palavat kynttilät, joita he kummien avulla pitelivät. Ja tätä tehdessään mumisi pappi jälleen latinankielisiä, jumalaisia salasanojaan.

Kastetoimituksen aikana olivat seurakuntalaiset kokoontuneet taajaan kihermään kuorin edustalle ja katselivat pyhällä kunnioituksella papin tehotaikoja ja kuuntelivat pyhiä loitsuja. Mutta huippuunsa kohosi juhlatunnelma, harras ihmettely valtasi mielet, kun kastetoimituksen jälkeen sorjavartaloinen isä Johannes astui alttarille hopeanhohteisessa messukasukassaan ja alotti messun. Useimmat heistä ainoastaan aavistivat, että messutoimituksessa samoinkuin kasteessakin oli papin jokaisella liikkeellä ja eleellä, jokaisella luvulla ja laululla omat pyhät salatarkoituksensa.

Mutta Topias suitsuttaja oli entisen Tuomas papin kuullut monissa eri tilaisuuksissa juttelevan näistä asioista ja oli jotakuinkin selvillä, että messupappi ruumiin ja pään taivutuksilla, polvistumisillaan ja käsien taivutuksillaan kuvasi eri tapauksia kärsimyshistoriasta. Hän sekoitti vettä viinikalkkiin sentähden, että Ristuskin miedonsi viinin ehtoollisella, hän pesi kätensä apostolienpesun muistoksi, hän heilutti suitsutusastiaa kolme kertaa sakramenttiviinin ja leivän yllä sentähden, että Maria Magdalena kolme kertaa — Simon farisealaisen ja Simon pitalisen luona ja pyhällä haudalla — uhrasi sulotuoksuisia voiteita voidellen vapahtajan ruumiin. Kun pappi sen jälkeen astui keskelle lattiaa, teki hän siten havainnolliseksi Jeesuksen menon Getsemaneen. Hän rukoili alttarin ääressä kumarassa ja nöyrässä asennossa sen rukouksen muistoksi, minkä Jeesus murheellisena rukoili Öljymäellä, ja hän esitti opetuslasten herättämistä keskeyttämällä rukouksensa, kääntymällä seurakuntaa kohden ja lausumalla kehoittavat sanat: Orate frates!

Tämän kaiken tiesi Topias suitsuttaja. Kaikki tiesivät, mitä merkitsi juhlamenojen huippukohta, kun messupappi korotti ehtoollisleivän ja kalkin päänsä ylle; kaikki tiesivät, että tämä vertauskuvallisesti esitti Ristuksen nostamista ristille, tiesivät silloin nähneensä Jumalansa ja vapahtajansa papin kädessä, ja ainakin tähän tilaisuuteen oli ehdittävä kirkkoon, vaikkei alkuun olisi ehtinytkään. Mutta ainoastaan Topias tiesi, että kun samana pyhänä silmänräpäyksenä hän itse, vanha, kunnianarvoisa Topias, helisti kaksi kertaa pientä hopeatiukuaan, niin ei tämä sulosoitto ollut ainoastaan merkkinä siitä, että suuri muutos, leivän ja viinin muuttuminen Ristuksen ruumiiksi ja vereksi, oli täytetty, vaan nämä kellonhelähdykset esittivät nekin samalla kahta tapausta kärsimyshistoriasta. Kellon ensi kertaa helähtäessä ehtoollisleivän korotuksen aikaan oli näet muistettava niitä torventoitotuksia, joilla roomalaiset sotamiehet teloituksissa hälvensivät rangaistavain pahantekijäin valitushuudot ja katsojain hälinän tai itkun. Mutta kun tuokion kuluttua kalkki korotettiin ja hän, Topias, helisti jälleen tiukuaan, niin tämä vienoinen kilinä edusti tällä kertaa paljon suurempaa jymyä kuin torventoitotusta, — ei enempää eikä vähempää kuin suurta maanjäristystä, joka syntyi viime hetkellä. Ja papin ääni, joka taasen kajahti pitkän äänettömyyden jälkeen, oli muistuttavinaan sitä, että Jeesus sanoi: "Se on täytetty", kallisti päänsä ja heitti henkensä.

Sitten seurasi öylättiastian ja kalkin vieminen pois, joka edusti ruumiin viemistä hautaan ja tapahtui monin tempuin. Ja kolme ristinmerkkiä, jotka tehtiin yli kalkin, merkitsivät kolmea päivää, jotka vapahtaja lepäsi haudassa. Ja kaiken lopuksi pappi rukouksessa Agnus Dei sanoin ja elein tervehti ylösnoussutta vapahtajaa.

* * * * *

Juhlatoimituksen aikana oli seurakunta haltioitunut haltioitumistaan, niin sujuvalla ja tenhoisalla arvokkuudella oli nuori pappi juhlatoimituksen suorittanut, niin kirkkaan sointuisasti helähteli hänen äänensä entisen Tuomas papin ja juoppolukkarin käheään ääneen verraten.

Messun toimitettuaan jätti Johannes seurakuntansa hetkiseksi odottamaan ja pistäytyi sakaristoon. Hän olisi kyllä voinut asettaa saarnansa messutoimituksen edellekin, arvelipa, että seurakuntalaiset silloin olisivat jaksaneet paremmin kuunnella ja sulattaa. Mutta hän tunsi siksi suurta kunnioitusta virallista juhlatoimitusta kohtaan, että tahtoi jättää jälkijutteluksi vain, mitä itse pakinoi hengellisistä asioista.

Kauan ei seurakunnan tarvinnut odotella. Äsken niin tenhoisan juhlallisesti esiintynyt messupappi astui nyt valkoisessa munkkikaavussaan vaatimattoman yksinkertaisesti, mutta vakavin askelin kuoriaidakkeen ääreen. Sieltä hän katseli ystävällisesti myhäillen seurakuntaansa, jyrkeitä, juroja miehiä, happameen hartauteen vetäytyneitä naiskasvoja ja töllistelevää nuorisoa, jotka kaikki kerääntyivät kuorin edustalle sankaksi joukoksi. Hän seisoi hyvän aikaa äänetönnä, puoleksi silmäillen tätä väkeä, puoleksi omiin mietteihinsä vaipuneena, ikäänkuin etsien sopivaa kohtaa, mistä alottaisi.

— Rakkaat veljet ja sisaret! virkkoi hän sitten hymyillen. — Teillä on kai kaikilla lampaita kotonanne, vai kuinka?

Seurakunta katseli ymmällä, monet epäröidenkin, pappia ja toisiaan. Varovimmat taisivat arvella, että lampaista ruvetaan vaatimaan kymmenyksiä täälläkin, kuten kuuluttiin vaadittavan rannikkopitäjissä, joissa oli Ruotsin oikeus vallalla. Vihdoin jurautti joku yrmeä mies joukon takareunalta:

— Keillä on, keillä ei.

— Useimmilla niitä on, virkkoi Tanu Tasainen.

— Tiedätte siis myös, mikä paimen on. Sano sinä siellä, mikä paimen on? kysyi hän viitaten muutamaan paimenpojan kokoiseen pojanvekaraan.

— Se, jota tukistetaan, vastasi poika topakasti.

Seurakunta päästi hyväntuulisen naurun.

— Kuinka niin? kysyi Johannes.

— Lampaita ei juuri näillä seuduin paimenneta muuta kuin muutamina päivinä keväisin, ehätti suitsuttaja selittämään. Lampaiden oltua ensi päivää ulkona tukistetaan niiden paimenta illalla tultua kotiin, jotta villat paremmin kasvaisivat.

— Niinkö? Se on taikuutta ja synti Jumalan edessä. Mutta eikö paimenen tehtävä ole kaita lampaitaan, valvoa niitä eksymästä metsään ja tuoda ne illalla kotiin? Eikös niin poikaseni?

— Niin!

— No, nyt, rakkaat veljet ja sisaret, vertaa Jeesus Ristus itseään tällaiseen paimeneen, ja seurakuntaa, heikkoja, eksyväisiä ihmisiä, vertaa hän lampaihin. Kuten paimen avaa lamponavetan oven ja päästää lampaansa laitumelle, samoin hän avaa meille oven vaeltaaksemme syntisestä maailmasta taivahiseen yrttitarhaan. Ja ketkä ovat hänen hengellisiä lampaitaan, ne kuulevat hänen äänensä. Hän kutsuu heitä nimeltä seuraamaan ja käy heidän edellänsä, ja lampaat seuraavat häntä, sillä ne tuntevat hänen äänensä, mutta eivät ne seuraa vierasta, jonka ääntä eivät tunne, eivät varkaita ja ryöväreitä, jotka tulevat vain tappamaan ja varastamaan.

‒ Se on totta, virkkoi Topias suitsuttaja.-— Kyllä lampaat tuntevat eroittaa hoitajansa ja vieraan. Meidän Saaran lampaat pelkäävät niin vieraita, ettei Susi-Uho saa niitä jousinkaan ammutuksi, vaan laittelee sitä varten erityisiä lammasloukkuja…

Seurakunnan, etenkin miesten, silmissä näkyi vihainen välähdys, ja saarnaajan otsa rypistyi murheellisesti.

‒ Jeesus puhuu varkaista ja ryöväreistä hengellisessä merkityksessä, se on perkeleestä ja hänen sotajoukostaan.

‒ Kyllähän minä sen… minä vain…

He tulevat vain tappamaan ja varastamaan, mutta hän on tullut, että kaikille pitää elämä oleman ja yltäkyllä oleman. Sillä, sanoo Ristus, minä olen hyvä paimen, ja hyvä paimen rakastaa niin lampaitaan, että hän antaa henkensäkin niiden edestä. Palkollinen, jonka omat lampaat eivät ole, pakenee ja jättää ne, kun näkee suden tulevan, ja susi raatelee ja haaskaa lampaat. Mutta hyvä paimen, sanoo tietäjä Jesaias, estää lampaansa varkaiden saaliiksi ja petojen ruuaksi joutumasta. Hän kokoaa heidät erämaista ja pimeistä laaksoista, eikä heillä pimeissä laaksoissakaan vaeltaessaan ole mitään pahaa pelättävänä, kun hyvä paimen on mukana, sillä hänen vitsansa ja sauvansa ohjaavat heitä. Kadonneet hän etsii ja eksyneet kokoaa, karitsat hän syliinsä ottaa ja kantaa helmassaan, ja emälampaat hän jälessään johdattaa, heikot hän vahvistaa, haavoitetut sitoo ja sairaat parantaa, nälkäiset ruokkii ja janoiset virvoittaa elämänvedellä. Ja vahvat estää hän heikkoja potkimasta jaloillaan ja puskemasta sarvillaan, siihen asti kuin hän heidät kaikki luoksensa kokoaa. Näin sanoo jumalanmies, tietäjä Jesaias, ja näin pyhissä kirjoissa monin paikoin vertauksilla kuvataan Jeesusta Ristusta, hyvää paimentamme.

Mutta huomatkaa, rakkaat veljet ja sisaret, huomatkaa tarkoin, ettei hän tahdo ainoatakaan lampaistaan hyljätä, vaikka ne laumasta eksyneet ovat. Kaikki lampaansa tahtoo hän etsiä, kaikki tahtoo hän pelastaa harhapoluilta, joille he eksyivät, koska oli sumuinen ja pimeä, kuten Jesaias sanoo, kaikkia, ketään eroittamatta, kutsuu hän luoksensa tulemaan.

— Minuakin! kuului pimeän hämärästä ovensuunurkasta puoleksi riemastunut, puoleksi epäröivä huudahdus, ja kaikki kääntyivät sinne katsomaan.

— Suden-Tuiro! huudahti joku häntä lähimmistä, ja kaikkien kasvoille ilmestyi vihamielinen ilme, näyttipä muutamilla olevan halu käydä poikaan käsiksikin.

— Luikitkos täältä, pakana! ärähti muuan miehistä.

— Aiotko tulla tänne elämöimään, kuten isäsikin? huusi muuan vanha mies.

— Antakaa pojan olla! huusi isä Johannes yli hälinän.

Mutta poika oli jo pujahtanut ulos, ja vähitellen palasi hiljaisuus.

— Miksi te, rakkaat ystävät, häntä herranhuoneessakin vainoatte? Muistakaa, että kaikki te olitte niinkuin eksyväiset lampaat, sanoo herra, vaan nyt olette palanneet sielujenne paimenen ja piispan tykö. Minulla on muitakin lampaita, sanoo hän, jotka eivät ole tässä lammashuoneessa; nekin pitää minun tänne saattaman, sanoo hän, ja he saavat kuulla minun ääneni, ja on oleva yksi lammashuone ja yksi paimen.

Ja tiedättekös mitä, rakkaat ystävät, kerran, kun hänen opetuslapsensa tahtoivat karkoittaa pois isän, joka haki apua perkeleen vaivaamalle tyttärelleen, sanoi Jeesus: ei minua ole lähetetty muiden kuin kadotettujen lammasten luo Israelin huoneeseen, sillä nämähän ennen muita apua tarvitsevat. Ja toisella kertaa sanoi hän vertauksella: jos joku ihminen, jolla on sata lammasta, kadottaa niistä yhden, eikö hän jätä yhdeksänkymmentä ja yhdeksän korpeen ja lähde etsimään sitä, joka oli kadonnut? Ja löydettyään ottaa hän sen iloiten olallensa ja kotiin tultuaan kutsuu kokoon ystävänsä ja naapurinsa ja sanoo heille: iloitkaat kanssani, sillä minä löysin lampaani, joka oli kateissa. Samoin iloitaan, sanoo Jeesus, taivaassa yhdestä syntisestä, joka itsensä parantaa, enemmän kuin yhdeksästäkymmenestä ja yhdeksästä hurskaasta, jotka eivät parannusta tarvitse. Ja niinkuin hyvä paimen ei eksyneitä hylkää, niin ei meidänkään pidä eksynyttä veljeä ja sisarta hylkäämän, vaan meidän on häntä opastettava, kuten lammasemo määkien kutsuu katraasta loitonneita karitsojaan.

Niin, rakkaat veljet ja sisaret, siten Jeesus, hyvä paimen, kadonneet etsii ja eksyneet oikeaan johdattaa. Hän kokoaa ja vie, sanoo tietäjä, kaikki lampaansa parhaille laitumille ja kaitsee heitä Israelin vuorilla vesilähteiden ja ojain luona ja suloisilla nurminiityillä, missä he saavat ihanilla kedoilla käyskennellä ja viileässä varjossa levätä.

Rauhan Jumala, joka on kuolleista jälleen nostattanut tämän suuren lammasten paimenen, meidän herramme Jeesuksen Ristuksen, saattakoon teidät kaikissa hyvissä töissä toimellisiksi, tekemään hänen tahtonsa ja elämään niinkuin hänelle otollinen on, kautta Jeesuksen Ristuksen, jolle olkoon kunnia iankaikkisesta iankaikkiseen, amen!

* * * * *

Tähän Johannes päätti ja poistui sakaristoon.

Saarnansa alkupuolella oli hän paikoittain kuullut naisten liikutuksesta nyyhkivän ja olipa jokunen miehistäkin hihallaan pyyhkinyt silmäkulmiaan. Mutta sitten tuon Suden-Tuiron välikohtauksen jälkeen oli seurakunta ikäänkuin vastatenässä kuunnellut hänen sanojaan. Hän näki, etteivät nämä siemenet sattuneet hyvään maahan, eivät herättäneet hyvää tahtoa, kenties vain epäröiviä kysymyksiä. Näiden kysymysten näki Johannes kirkonmenojen päätyttyäkin kuvastuvan häneen tähystelevistä silmistä.