SISÄLLYS: (continued 2)

* * * * *

Illemmalla tuli Topias suitsuttaja hänen luokseen papintupaan. Häntä oli ajanut etupäässä pelko varomattomain sanojensa johdosta kirkossa… kuka siellä olisi luullut Sudenluolan penikan olevan…

Hän johti kiertäen, kaartaen puheen tänpäiväiseen saarnaan, sanoi seurakuntalaisten tulleen siihen käsitykseen, että kadotetuilla lampailla tarkoitettiin Susi-Uhoa ja hänen pesuettaan, ja monet olivat kyselleet keskenään, miten hengellisen isän neuvot oikeastaan olivat häneen sovitettavat.

— Jeesus sanoo: rakastakaa vihamiehiänne, siunatkaa niitä, jotka teitä sadattelevat, tehkää hyvää niille, jotka teitä vihaavat, ja rukoilkaa niiden edestä, jotka teitä vainoovat ja vahingoittavat.

— Mutta eikö tällöin paha esiinny vain yhä julkeammin?

— Pyhässä sanassa puhutaan tulisista hiilistä, joita siten kootaan hänen päänsä päälle.

— Mutta jos hän ei välitä, jos häneen ei mikään hyvä vaikuta mitään. Jos hän… jos hän käy vaaralliseksi kaikille muille… mikä meitä silloin suojelee hänen tihutöitään vastaan?

— Se kuuluu maalliselle esivallalle, ei sielunpaimenelle.

Topias hätkähti, olihan hän sitä itsekin ajatellut.

— Neuvotteko siis kääntymään sen puoleen?

— En, vastasi Johannes ikäänkuin koettaen saada takaisin sanojaan. — Jeesus ei siihen kehoita, eivätkä apostolit.

— Mitäs sitten on tehtävä?

— Rukoilkaa! Herran käsi on väkevä.

Neuvotonna, alakuloisena lähti Topias suitsuttuja hänen luotansa. Varmaankin Tuiro kertoi hänen kielimisensä isälleen… ja Susi-Uhossa oli sisua kostamaan…

* * * * *

Isä Johannes vaipui hiljaisiin mietteihin. Nyt jälestäpäin ensimäistä saarnaansa ajatellessaan kiintyi hänen mielensä kahteen nuoreen sanankuulijaansa.

Häntä ilahutti, että Tuiro oli sittenkin tullut kirkkoon, ja pahoitti, että poika oli niin armottomasti ajettu sieltä pois. Hän mietti huolissaan, mitä voisi tehdä pojan hyväksi ja opastukseksi.

Mutta puhtaimmalla ilolla ajatteli hän pikku tyttöstä, joka oli seissut kirkon lattialla Tasalan isännän ja emännän rinnalla. Hänen vieressään oli seissut Suitsulan tytär, ja heidän käsivartensa olivat olleet kiedottuina toistensa ympärille, nähtävästi olivat he hyviä ystäviä. Mutta miten hartaasti Kaarina olikaan silmänsä tähdännyt häneen ja miten niissä oli kimmeltänyt haaveellinen, kostea loiste!

Kaarinaa oli pyydetty hänen yksityisoppilaakseen, ja varmaankin hän oli saava tytöstä hartaan oppilaan.

* * * * *

Kaarina… hän oli hartain haavein kuunnellut hengellisen isän saarnaa…

Hän oli nähnyt päiväpaisteisen laitumen… ahoniityn vesakon keskellä, jokiahteella ylöspäin Lipisevänrannan kylää kohden… ahoniityn, jolla kesäisin kasvoi niin paljon mesimansikoita. Tämä oli ollut laidun… mutta sillä heijaili niin vieno hengellinen utuharso… ikäänkuin mitäkin kyyhkyn untuvaa…

Hän oli olevinaan siellä… pieni, valkoinen karitsa… valkoinen, untuvavillainen karitsa, joka hennoin huulin nypösteli maasta mesimansikoita… ja hän oli tuntevinaan itsensä niin turvattomaksi nähdessään synkän kuusikon jokilaakson takaa… siellähän saattoi olla vaikka mitä mörköjä…

Kuinka hänen sydämensä olikaan ilosta sykähtänyt, kun hän oli kuullut, että hyvä paimen ottaa karitsan syliinsä!

Hän näki hyvän paimenen tulevan… sillä oli samat hahmopiirteet kuin hengellisellä isällä, joka niin helähtelevällä äänellä puhui niin lempeitä sanoja… se oli hengellinen isä itse häipyneenä niin utuisen säteileväksi ja siirtyneenä kuoriaidakkeen äärestä sinne ahoniitylle…

Ja hän kuuli hänen äänensä… ja tunsi hyvän paimenen hellästi ottavan karitsan syliinsä… ja karitsasta tuntui niin suloisen turvalliselta…

Ja Kaarina haaveili siitä koko illan… ja hänen äitinsä hymähti, kun näki hänen silmissään karitsan katseen…

9

PYHÄ NEITSYT

Tasalan Kaarina saapui eräänä iltana Suitsulan Pirkitan keralla Johanneksen luo papintupaan. He olivat tulleet kouluun.

Isä Johannes tunsi melkein pistoksen sydämessään. Olikohan häneen niin vähän luotettu, ettei tyttöä uskallettu lähettää yksin… ja sentähden oli otettu seuralainen…

— Juttelin Pirkitalle, että menen hengellisen isän luo kouluun, toimitti Kaarina. — Ja Pirkitta sanoi, että hänestäkin olisi se niin hauskaa… että hänkin tahtoisi oppia… Ja jos isä suostuisi, rupeaisimme käymään yhdessä… äitikin käski pyytämään…

— Kyllä, käykää vain!

Tytöt ilostuivat, ja Pirkitta aivan hyrskähti nauruun… hilpeydessään malttoi hän tuskin istua jakkarallaan…

Isä Johannes alkoi opastaa tyttösiä kirjalle, johon samalla liittyi ruotsinkielen opetus, sillä eihän suomeksi ollut juuri mitään kirjoitettua. Paljoa ei ollut ruotsiksikaan, mutta isä Johannes katsoi sittenkin tämän kielen oppimisen tyttölapsiin läheisemmäksi kuin latinan, sillä siitähän saattoi heille olla enemmän iloa ja hyötyä joutuessaan herrasväen seurapiiriin.

Oppituntien päätteeksi oli hän ajatellut kertoa oppilailleen jotakin kasvattavaa hengelliseltä alalta. Ja sopivinta hänestä oli aloittaa pyhästä neitsyestä.

Hän kehoitti oppilaitaan vielä istumaan ja kuuntelemaan.

Ja hän puhui:

— Tärkeintä, lapseni, millä ihminen saattaa varustautua elämänsä varalle, on oppia tuntemaan jaloja esikuvia, joihin katseensa luoden ja heidän esimerkkiään seuraten voi rientää hyvällä tiellä eteenpäin. Ja mikä on jalompi — sanoo kirkkoisä Ambrosius — kuin Jumalan äiti, mikä ihanampi kuin hän, joka on valittu taivaan kuningattareksi, kuka puhtaampi kuin hän, joka on synnyttänyt lapsen ilman ruumiillista sikiämistä? Kerronpa siis teille esikuvaksenne hänen lapsuudestaan ja nuoruudestaan.

Ensiksi sananen hänen vanhemmistaan. Jaakopin evankeliumissa kerrotaan, että Juudanmaalla oli rikas ja kunnioitettu mies, Joachim nimeltään. Auliisti jakoi hän köyhille yltäkylläisyydestään ja hurskautensa tähden sai hän ensiksi viedä lahjansa Jumalan temppeliin syntiensä sovitukseksi. Mutta eräänä päivänä työnsi hänet syrjään Ruben ja sanoi, ettei hän ollut ensimäinen, koskei hänellä ollut yhtään lasta. Tämä koski syvästi hurskaaseen mieheen, ja muistaessaan sukunsa itseensä sammuvan joutui hän katkeran surun valtoihin. Hänen ainoana lohdutuksenaan oli, että Jumala oli Abrahamillekin suonut pojan vielä vanhoilla päivillään, ja niin tahtoi hän rukoilla herralta pelastusta häpeästään. Ja menemättä sanomaan jäähyväisiä emännälleen lähti hän erämaahan paastoamaan neljäksikymmeneksi päiväksi.

Joachimin kotona oli Anna, hänen emäntänsä, turhaan odottanut hänen palaamistaan temppelistä. Hän ei tiennyt, mihin hänen miehensä oli mennyt, ja luuli hänet iäksi kadottaneensa. Suruissaan puhkesi hän valittamaan: "Itkeä täytyy minun leskeyttäni ja itkeä täytyy minun lapsettomuuttani." Mutta suruissaan etsi hänkin apua herralta, pukeutui morsiuspukuunsa, virutti päänsä ja meni yrttitarhaan. "Kuule rukoukseni", huokasi hän, "sinä, joka olet siunannut Saaran kohdun ja antanut hänelle pojan!" Rukous ei häntä lohduttanut, surukseen kuuli hän laakeripuussa varpusen poikasten visertelevän, ja kukkaset tuoksuivat suloista hedelmällisyyttään. Hän puhkesi valittamaan: "Olen syntynyt Israelin pahennukseksi eikä minua voi verrata taivaan lintuihin eikä kukkasiin yrttitarhassa. Minä yksin pien hedelmätön, vaikka maa ja vesi kantavat hedelmän aikanaan ja ylistävät herraa!"

Silloin ilmestyi enkeli ja ilmoitti Annalle, että hän oli synnyttävä lapsen, joka oli tuleva tunnetuksi ympäri maailman. Ja Anna vastasi luvaten, että hän oli pyhittävä lapsensa Jumalalle kaikiksi elinpäivikseen. Enkelin kadottua saapuivat sanansaattajat ilmoittamaan, että hänen miehensä Joachim oli tulossa.. Sillä hänkin oli erämaassa saanut ilmoituksen, että hänen rukouksensa oli tullut kuulluksi. Ja kun hän saapui, riensi Anna häntä vastaan, lankesi hänen kaulaansa ja sanoi: "Nyt tiedän, että Jumala on ylenpalttisesti siunannut minut! Sillä, katso, leski ei ole enää leski, ja minä, joka olin lapseton, olen synnyttävä lapsen!" Ja molemmat riemuitsivat ja ylistivät Jumalaa.

Kun aika oli täytetty, synnytti Anna tyttären. Hän kiitti Jumalaa ja sanoi: "Minun sieluni on korotettu tänä päivänä!" Ja hän antoi lapselle rintaa ja nimesi hänet Mariaksi.

Mutta Maria kasvoi ja oli ihanampi muita lapsia. Kun hän oli täyttänyt kuusi kuukautta pani hänen äitinsä hänet maahan, koettaakseen osasiko lapsi seista jaloillaan. Mutta lapsi ei ainoastaan seissut, vaan käveli seitsemän askelta eteenpäin ja palasi sitten Annan syliin. Silloin nosti Anna hänet maasta ja sanoi: "Elävän Jumalan nimessä ei Maria saa astua maan pinnalle ennenkuin hänet viedään herrantemppeliin." Ja Anna laittoi makuukammioonsa pyhän suojan, jossa ei ollut mitään alhaista ja epäpuhdasta, ja kutsui lastansa viihdyttämään hebrealaisten puhtaita ja viattomia tyttäriä. Heidän seurassaan vietti Maria ensimäiset elinvuotensa.

Kun hän oli täyttänyt kolme vuotta, oli vanhempain täytettävä lupauksensa ja vietävä lapsi temppeliin. Maria jätti ainaiseksi kotinsa vanhempiensa ja leikkisiskojensa seuraamana, ja hebrealaisten tyttäret kantoivat soihtuja hänen edellään, ettei hän kääntyisi temppelistä pois. Mutta kun he olivat tulleet temppelin luo, tepsutteli lapsi itsestään sisälle pienillä jaloillaan niin suloisesti, että Israelin lapset ihastuivat, ja pappi otti hänet vastaan siunaten, suuteli häntä ja pani hänet alttarin kolmannelle portaalle istumaan. Ja hänen vanhempansa menivät kotiaan, ihmetellen ja kiittäen Jumalaa, kun ei lapsi ollut palannut heidän jälestään.

Mutta Maria kasvoi herran temppelissä kuin kujertava kyyhkyläinen ja sai ravinnokseen mannaa enkelien kädestä. Hän oli valkoinen kuin lumi, hänen kasvonsa loistivat kuin kirkas lyhty, jonka lävitse sielu palavana kynttilänä säteili. Kun hän oppi puhumaan, ei hän puhunut turhia eikä koskaan pahaa kenestäkään. Hän nauroi harvoin, mutta kun hän joskus hymyili, niin suun hymy yhtyi silmien säteilyyn, niin että oli suloista häntä nähdä. Lempeydessään oli hänen helppo surra surevaisten ja itkeä itkeväisten kanssa, mutta iloltakin voi hän iloitsevaisten keralla. Iloa herätti hän pelkällä näöllään, sillä niin kaunis ja kirkas hän oli, että häntä tuskin kärsi katsoa. Koskaan — sanoo isä Ambrosius — ei nähty tylyä ilmettä hänen kasvoillaan, ei koskaan huikentelevaisuutta hänen esiintymisessään, koskaan eivät hänen eleensä ja liikkeensä olleet muullaiset kuin miellyttävät eikä hänen äänensä muuta kuin sävyisä, koskaan ei hän ollut muullainen kuin nöyrä ja suloinen. Ja niin antoi ruumiin muoto, eleet ja liikkeet kuvan hänen sielunsa puhtaudesta.

* * * * *

Näin kertoi isä Johannes oppilailleen pyhän neitsyen lapsuudesta, kertoi kertomuksen temppelineitsyestä, joka oli ollut vuosisatojen ihanne ja vienyt monet neitoset luostariin… Ja sitten luki hän monet sivut isien kirjoista, joissa omistettiin kaikki ajateltavat hyveet tälle tyttölasten ihannoidulle esikuvalle, aina kynsien, hampaiden ja sierainten puhtauteen saakka… Näitä viimeisiä kohtia ei hän kuitenkaan lukenut, sillä hänestä tuntui häiritsevältä ajatella nenän puhtautta taivahisen morsiamensa yhteydessä ja kiusalliselta puhua siitä haaveksivalle pikku neidolle, joka istui hänen edessään…

Hän oli puhuessaan koko ajan katsellut Kaarinan suloisia kasvoja, oli liikutetuin mielin nähnyt, miten niillä kuvastui yhä kohoava hartaus, miten ne olivat ikäänkuin kietoutuneet utuiseen huntuun ja miten silmiin oli tullut harras säteily, ikäänkuin kimmeltävä kajastus jostakin kaukaa ja korkealta. Kaarina näytti niin elähtyvän kertomukseen, niin hartaasti omivan mieleensä ihanan esikuvan hyveitä, että Johannes oli vähällä unhottaa eroituksen pyhimystarun ja todellisuuden välillä ja luuli melkein näkemänsä taivahisen morsiamensa edessään…

Seuraavalla kerralla lupasi hän kertoa, miten Maria joutui pois temppelistä ja tuli jumalanpojan äidiksi.

Ja tytöt lähtivät kotiansa.

* * * * *

Kaarina mietti miettimistään hengellisen isän kertomusta pyhästä neitsyt lapsukaisesta ja koetti elähtyä hänen esikuvaansa…

Temppeliä ajatellessaan tuli hänen mieleensä muitta mutkitta kotipitäjän kirkko… Ihanalta tuntui hänestä ensin mennä sinne valkeissa vaatteissa… Ja isä Johannes nostaisi hänet alttarille istumaan… Sitten muisti hän yhtäkkiä, että häntä oli puhdeaikaan kovasti peloittanut kulkea yksin kirkon sivuitsekin… ja aivan kammottavalta tuntui hänestä jäädä sinne yksin yöksikin… Mutta ehkäpä hengellinen isäkin jäisi silloin sinne… ja tulivathan sinne enkelit tuomaan mannaa… Kylmäkin siellä oli talvella… mutta voisivathan he olla sakaristossa, jota lämmitettiin… hengellinen isä ja temppelineitsyt…

Ei tämä temppelineitsyenä olo sellaisenaan oikein häntä viehättänyt. Mutta nöyrästi tahtoi hän seurata esikuvaansa… ja sitä hartaammin koetti hän omia tämän hyveet… ja ajanoloon alkoi tuntua niin pyhän juhlalliselta ajatus mennä kirkkoon eikä tulla pois… jäädä sinne ainaiseksi… pyhittäytyä taivahista isää palvelemaan…

* * * * *

Neitsyt Maria tuli temppelistä pois… siitä kertoi hengellinen isä seuraavalla kerralla. Ja sitten seurasi elämänvaiheita, joissa Kaarina ei voinut kuvitella seuraavansa esikuvaansa… ja hänestä tuntui, ettei niitä hänen seurattavikseen tarkoitettukaan…

Sitten tulivat kertomukset jumalaisesta ihmisenpojasta, hänen elämästään, sanoistaan ja teoistaan. Ja silloin kirkastui kirkastumistaan, elpyi yhä elävämmäksi kuva hyvästä paimenesta, jonka hän taannoisena sunnuntaina oli ollut näkevinään ahoniityllä jokiahteella… Kaarina näki hänen väikkyvän ilmielävänä sielunsa silmiin isä Johanneksen pään ylitse… hänen näköisenään, mutta häipyneenä säteilevän utuiseksi olennoksi… Hän näki hänen lempeät silmänsä ja kuuli hänen lempeästi helähtelevän äänensä…

Mutta neitsyt Marian jumalainen äitiys oli mennyt hänen ohitsensa, loitonnut johonkin kauas… Hän itse pysyi karitsana… temppelineitsyenä… hän muuttui siksi Mariaksi, Martan sisareksi, joka oli paremman osan valinnut, istui hyvän paimenen jalkain juuressa ja kuunteli hänen lempeää ääntänsä… ja hänen sydämensä oli kuin kanteloinen, joka yhä herkemmin värähteli tämän äänen kosketellessa…

* * * * *

Niin vieri talvi kevään korvalle. Päivät lämpenivät ja kirkastuivat. Lumi suli huohottaen mailta, pälvet paistoivat jo puiden juurilla, mäkitöyrästen päivärinteillä ja seinävarsilla.

10

VAROITUS

Yöllä on kylmänyt… huhtikuun yönä… on jäätänyt kevätpäivän vettämän hangen. Ja aamulla on hankiainen.

Sudenluolasta lähtee mies, repaleinen mies, vetäen jukosta kelkkaa, jossa on tyhjä pärevasu. Perästä kulkee poika ja työntää kelkkaa pitkistä takakaplaista.

Puoliyöstä ei ole vielä kauan… tuskin vielä kevätaamu alkaa sarastaa… mutta jo lähtevät liikkeelle Sudenluolan asukkaat…

Äänettöminä, hiiren hiiskauksetta tekevät he taivalta… eivät kule hankisimpia paikkoja… päiviä etsivät, vaikka kelkka ottaa kiinni sulaan maahan… päiviä myöten kierrättelevät Suitsulan viimekesäisen halmeen reunalle… nauriskuopalle…

Hiljaa ottaa Susi-Uho pois kuopan suulta pehut ja laudat… laskeutuu kuoppaan…

— Kas niin! jupisee hän. Arvasinhan sen… kuoppa nauriita puolillaan… mutta elähän, antaisikos köyhälle, sairaalle sisarelleen… olisi synti ja vahinko, jollei ottaisi kitupiikiltä… miekkosella on syytä kiittää Jumalaansa, kun häneltä otetaan, mitä hänen paatunut sydämensä ei ymmärrä antaa… teemme hänelle hyvän työn vain… oikein vain teemme…

Näin jupisee hän, vierittelee kasasta nauriita pieneen vasuun, jonka Tuiro ottaa vastaan kuopan suulla ja kaataa nauriit suurempaan. Niin tehdään monta monituista kertaa, kunnes suurempi vasu on täynnä…

Sitten kuopan suu kiinni ja taipaleelle… päiviä myöten kierrätellen… hikiotsin kelkkaa kiskoen…

— Hangella kulkisi paremmin, virkkaa Tuiro.

— Jälet näkyvät siellä…

— Antaisi näkyä!

— Seuraisivat niitä…

— Antaisi seurata… oikeudellahan otamme!

— Pidä suusi, poika! Sitä sinä et ymmärrä…

Poika vaikenee tyytymättömän näköisenä. Häntä miellyttäisi paremmin taivaltaa tasaista, kovaa hankea, jossa kelkka niin hyvin liukuu. Miksi hiipiä, kun on kerran oikeus…

Päiviä kierrättelevät he joen varrelle maasaunansa lähelle … siellä kaatavat nauriit pälveen ja kokoavat peitteeksi havukasan…

* * * * *

Isä Johannes oli eilen ollut pitäjän perukalla antamassa muutamalle kuolevalle viimeisen voitelun. Väsynyt hän oh tällä matkalla, oli nukkunut sikeästi yönsä ja makasi aamulla tavallista pitempään… aina kuuden korville.

Heti hänen noustuaan tuli Katri sanomaan, että Topias suitsuttaja oli kotvan aikaa istunut pitäjänpirtissä ja tahtoi puhutella hengellistä isää. Susi-Uho lienee taasen tehnyt tepposiaan… lisäsi hän.

Isä Johannes käski pyytää Topiasta luoksensa.

Topias suitsuttaja kertoi synkkänä, että eilisaamuna, kun hän hankiaisella oli mennyt halmekuopasta nauriita hakemaan, havaitsi hän siellä toisen käyneen ennen häntä ja tehneen suuren loven nauriskasaan. Mihinkä köyhät ihmiset joutuivat, jos sellaista menoa jatkui, se oli helppo arvata… Mutta mitä miehelle oli tehtävä, sillä kyllähän varas tiedettiin?

Johannes mietti käsi otsalla ja huokaillen.

— Kyllä minä olen tässä alkanut ajatella, virkkoi Topias puuskahtaen, — etteiköhän ole paras toimittaa koko mies lain kouriin. Kyllä hän on jo tehnyt selkänahkansa ja korviensa edestä…

Yhä synkempänä mietti Johannes. Hänen täytyi ajatella varsinkin nuorta Tuiroa, joka sai kasvatuksensa sellaisessa ympäristössä.

— Ehkä menisimme yhdessä puhumaan Tasalan isännälle…

— Puhumaan?

— Niin, ja neuvottelemaan.

‒ Mitäpä puheista… kiinni olisi mies pistettävä ja merkittävä… oppisipahan vähän pelkäämään ja häpeämään…

Johannes huokasi ääneensä.

— Menkäämmehän nyt kuulemaan Tasaisenkin mieltä.

He menivät. Ja kuultuaan suitsuttajan kertomuksen tuli Tasalan Tanukin murheelliseksi ja otsa vetääntyi päättäväisiin ryppyihin.

— Eiköhän liene parasta pistää mies lopultakin kiinni ja viedä lakitupaan? arveli Topias suitsuttaja.

Vapaamies Tasainen, pitäjän nimismies, näytti olevan valmis. Mutta hän oli myös kirkonvanhin ja katsoi kysyvästi hengelliseen isään.

— Minä olen arvellut, virkkoi Johannes, että me, kirkonvanhin ja minä, yhdessä kävisimme häntä vielä muistuttamassa ja varoittamassa… varsinkin lapsiliudan tähden. Jollei siltä olisi apua, sitten minusta sielunpaimenena saisi asia mennä laillista latuaan.

Kirkonvanhin mietti kotvan ja kysyi sitten suitsuttajalta:

— Tehdäänkö niin?

Suitsuttava istui synkkänä ja huokasi:

— Apua en siitä usko koituvan…. pahempaa vain… Omasta puolestani vähät välittäisin, vaikka hengen nitistäisi, mutta lapseni ja joukkoni… Hohoi, tätä elämää! Kostoa se mies vain hautoo, kun kuulee, että olen esivallalle kannellut…

Tanu puolestaan arveli, että jos Susi-Uho pistettäisiin kiinni, vaikkapa vain ajakseen, niin koituisi hänen lapsiliudastaan pitäjälle vastusta. Sentähden oli hän puolestaan taipuvainen hengellisen isän tuumaan.

— Olen muuten usein ajatellut hänen vanhinta poikaansa, virkkoi Johannes. — Hän on siinä iässä, että isänsä koulussa voi hänestä tulla tätä pahempi, ja kuitenkin luulen hänessä olevan paljon taipumuksia hyvään. Olen ajatellut, että ottaisin hänet luokseni, jos se kävisi päinsä… tekisipähän mitä käskettäisiin…

— Riippuu tietenkin isästä, virkkoi Tanu kylmästi.

Lopulta päätettiin, että isä Johannes ja kirkonvanhin kävisivät Susi-Uhoa ojentamassa ja varoittamassa. Nämä molemmat eivät voineet suitsuttajan kostonpelkoa ottaa oikein täytenä totena.

Topias teki lähtöä.

— Tule, Topi, mukaan lankosi vieraiksi! hymähti Tanu isäntä.

— En, en, virkkoi tämä säikäyksissään. — Menkää te vain, parempi se on.

Johannes ja Tanu lähtivät Sudenluolalle. Tällä kertaa olikin sinne helppo päästä, sillä hanki kannatti vielä, vaikkakin aamupäivän sateet olivat jo sen pintaa hieman hiuottaneet.

Astuttuaan maasaunaan näkivät he auki jättämästään ovesta virtailevassa valossa, että koko ryysyläisjoukko oli kokoontunut aterialle likaisen pöytälaudan ääreen. Suuressa pahkakupissa oli heillä edessään kasa keitinnauriita, ja tämä kiinnitti niin nimismies Tasaisen mieltä, että hän meni aivan läheltä kurkistamaan, vakuuttautuakseen, olivatko ne tosiaankin keitinnauriita. Vieressä oli puulautasella suolojen kera paahdettuja ruisjauhoja, apposia, joihin nauriin kylkeä hieraistiin ennenkuin haukattiin.

— Vieläkö niitä Uholla on nauriita omasta halmeestaan? kysyi hän.

— Entäs sitten? kivahti Susi-Uho. — Eikö saa rauhassa syödä nauriitaan?

— Omiako ovat…?

— Näyttävätkö sitten teidän nauriiltanne?

— Suitsuttajan halmekuopasta kuuluu toisyönä nauriita varastetun.

— Onko nähty ottaja?

— Eikö lie nähtykin… tietty hän ainakin on…

— Olihan mulla yhtä suuri halme kuin suitsuttajallakin…

— Toiset syövät pelkkiä nauriita…

Tuiro oli noussut pöydästä ja seisoi uhmaavassa tenässä kiukaan luona. Häntä kuohutti niin isän kieräily, että hän leimuavin silmin odotti vain tilaisuutta sanoakseen ärhentelevälle Tasalan ukolle suorat sanat… Miksi kieräillä, olihan heillä oikeus…

Mutta hän ei saanut sopivaa tilaisuutta puuttua puheeseen.

— Uho! sai isä Johannes sanoiksi. — Vanhurskaan, mutta pitkämielisen Jumalan nimessä tulimme sinua varoittamaan ja kehoittamaan, että luopuisit pois pahoilta teiltäsi ja lakkaisit vahingoittamasta lähimäistäsi…

— Mitä pappi täällä taasen tekee? tiuskaisi Uho. — Enkö ole jo kerran sanonut, ettei täällä tarvita —

— Varo, Uho! virkkoi Tanu Tasainen. — Hän on täällä virkansa puolesta, ja minä voin virkani puolesta panna sinut heti kiinni ja viedä lakitupaan…

— Onkos vieraat miehet?

— Tekosistasi kyllä voidaan siksi paljon näyttää toteen, että sinut tuntuvasti ja näkyvästi merkitään.

Susi-Uho oli vaiti, vaani vain tuimin, väijyvin silmin syvältä silmäkuopistaan.

— Uho! virkkoi isä Johannes sävyisästi. — Poikaasi Tuiroa olen usein ajatellut, ja ottaisin hänet mielelläni kasvattaakseni…

— Hä, pappi?

— Hänellä olisi oppiaika parhaallaan…

— Ja sinulla aika kaikota! Vai nyt, kun pojasta alkaa olla apua töissä, pitäisi hänet riistää…

— Hänen parastaan vain tarkoitan.

— Kyllä tiedämme parhaamme ilman pappeja ja pippejä! Eikös niin, Tuiro? kysäisi isä poikaansa kääntyen.

Tuiro seisoi allapäin.

— No, tahdotko mennä papin piskiksi?

— E-en, vastasi Tuiro hiljaa.

— Minkäpäs sille… virkkoi Tanu Johannekselle. Isän tahto on määräävä.

Johannes nyökäytti myöntävästi päätään ja kysyi sitten katkeamattomalla kärsivällisyydellä:

— Mitenkäs vaimosi voi, Uho?

— Eipä taida papista olla parannusta hänen voinnilleen, ärähti Susi-Uho.

— Ennallaan on äiti, virkkoi Tuiro allasilmin.

Tanu teki lähtöä.

— Huomaa kyllä, sanoi hän lujasti, ettet kadu entisiä tekosiasi, eikä silloin ole toivoa paremmasta vastedeskään. Mutta muista, että jos jatkat elkiäsi, ei sinua seuraavalla kerralla säälitellä lastesikaan tähden, vaan kaikista tihutöistäsi tulet saamaan hirveän rangaistuksen.

— Ja vielä hirveämpi on oleva Jumalan vanhurskas rangaistus! lisäsi Johannes.

Tällöin, lähtiessään, tuli Johannes vielä vilaisseeksi Tuiroon, ja hän huomasi pojan seisovan tuiman uhmaavassa asennossa, ensi kerran tänään. Panikohan poika uhman uhkaa vastaan? Kenties nämä susiluolalaiset olivat sitä luontoa, ettei uhka heitä lannistanut…?

Mietiskellen asteli hän Tasalan isännän rinnalla yhä pahemmin upottelevaa hankea ja vasta tielle päästyään puuttui taivaltoverinsa kera keskusteluun.

11

PIETARI TEINI

Kukkivan pihlajan lehdeksissä lehahteli hiljaa suvinen tuuli, levittäen lemuavaa tuoksua pappilan päiväpaisteisen nurmipihan nurkkaukseen, missä isä Johannes istui turvepenkillä kotipihlajan lehdeksien alla. Hän oli äsken palannut kirkosta, jossa oli pitänyt messun ja pienen saarnankin, heittänyt kuumottavan, mustan levättinsä papintupaansa ja istahtanut avopäin ja valkokaapuisillaan tähän viileään katvepaikkaan. Hän oli kiintynyt ilomielin silmäilemään suurta valkoista päiväperhoa, perhosten kuningatarta, joka liipotteli sinikelloissa piha-aidan varrella ja liehutteli leveitä, puoleksi läpinäkyviä valkosiipiään, niin että niiden mustat pilkut ja takasiipien kaksi punaista, tummareunaista silmätäplää vilkkuivat silmää kiehtovana värileikkinä.

Yhtäkkiä liepsahti perhonen näkymättömiin aidan taa ja isä Johannes kohotti katseensa silmäilemään nurmipihan yli. Silloin vilahtaa tieltä veräjän takaa silmiin nuorukainen, jonka tuttu kuva ikäänkuin kotituulahduksen rintaan leyhäyttää. Veräjälle kääntyy hän tieltä, pudottaa muutaman veräjäpuun ja raosta pihaan puikahtaa.

— Petrus, totisesti! huudahtaa isä Johannes, nousee ja melkein juoksujalkaa vastaan rientää. Lämpimään, isälliseen syliin sulkee hän rakkaan vieraan ja sitten vasta katsoo, miten poika on paljon kasvanut, että melkein mieheltä näytti, ja päivettynyt ihan tummanruskeaksi. Mutta tutut olivat piirteet, ja entinen tiedonjanoinen tuike pilkahti silmästä.

— No, ettäs tulit maalaispappia katsomaan! Ja tuomaan nuorekkaan tuulahduksen suuresta maailmasta tänne salon soppeen, ja tutun hengähdyksen Turun korolta!.! Emmehän ole nähneet sitten Turusta lähdettyäni! Että ihanko tulit vartavasten minua tervehtimään? ilahteli isä Johannes.

— Eipä ollut muutakaan määrää… teiniretkillä olen!

Isä Johannes silmäili sorean verevää, hyvin puettua nuorukaista. Ei hän juuri näyttänyt "resuteiniltä", miksi kansa kerjääviä Turun piispankoululaisia nimesi.

— Minä olen luullut…

— Mitä niin, isä Johannes?

— Että teinimatkoja tekevät vain köyhät pojat, teiniapua anoen.

— Saattaahan sitä muutenkin katsella… palavasta halustani minä vain läksin… tuntui, etten olisi teini enkä mikään, jollei olisi taivalluksistani kerrottavaa, kuten toisillakin pojilla. Suuntasin taivalluksen tännepäin, kun isän luo mieli palasti!

— Ilo oli, ettäs tulit!

Samassa tuli Katri käskemään puoliselle. Haukattuaan palasivat ystävykset jälleen pihlajan katveeseen.

— Koetin ehättää, selitti Pietari teini, — kirkkoon messua kuulemaan, mutta myöhästyinpäs vain. Kai saarnasittekin?

— Tietysti.

— Tiedättekös, minullakin on niin kova halu saarnaamaan! Viime pyhänä jo yritin…

— Niinkö? Mistä sitten…?

— Taitavista ja tyhmistä neitseistä…

— Ja heidän menostaan ylkää vastaan!

— Niin! virkkoi Pietari hilpeän hämillään.

Johannes myhäili. Hän tiesi omasta kokemuksestaan ja oli sitten monta kertaa nähnyt, miten juuri se vertaus nuorisoa erityisesti viehätti…

— Eikös se ole luvatonta? arveli hän.

— Niinkö saarnaaminen?

— Niin, teinien!

— Se nyt oli vain eräässä talossa tien varrella… kotihartautta… muutamia neitosia ja akkoja oli naapuristakin…

Johanneksen täytyi naurahtaa jälleen ajatellessaan tätä pulskaa poikasta neitosille saarnaamassa… jumalaisesta yljästä ja hengellisestä morsiamesta…

— Nuorihan tuota vielä olet saarnaamaan, tuumi hän.

— Nuori! huudahti Pietari. — Onko se vika? Hoitaahan Sten Sturekin jo koko valtakuntaa, vaikka on vasta yhdeksäntoista…

— Tosiaan! Onko hänet jo virallisesti tunnustettu ja valittu?

— Kyllä kai… tai juuri näinä päivinä valitaan… ja kyllä hänestä maan päämies tulee… Turussa ovat kaikki hänen puolellaan, aina linnanisännästä alkaen.

— Onko piispakin?

— Sanovat olevan hänenkin sydämessään, vaikka vähän vipuaa… sanovat Ruotsin puolella muutamain herrojen, arkkipiispan varsinkin, teristelevän vastaan, ja Arvi piispa on mielinkielin…

— Tarkoinpas sinä tiedätkin! virkkoi Johannes ihmeissään.

— Me teinithän häntä kannatammekin kaikista innokkaimmin! Keväällä muuan poika jo karkasi sotimaan hänen puolestaan… olisimme lähteneet kaikkikin, jos oikea sota olisi ollut edessä. Jos meillä olisi valta, olisimme jo aikoja huutaneet hänet kuninkaaksikin!

— Aika aikaa kutakin! hymähti Johannes.

— Pienimmät pojatkin ovat niin innoissaan, että vanhaa paavileikkiä leikkiessään panevat nuoren Sten Sturen paavin sijaan!

— Paavin viralta!

— Hyvin joutaakin! Kuuluu olevan tanskalaisten puolella ja suosivan Trollein puoluetta…

— So, so… puhu kunnioituksella pyhästä isästä, kun kerran papiksi aiot!

Pietari vilkaisi kysyvästi, oliko isä Johannes tosissaan, ja vaikeni sitten.

— Eikös sinun teiniaikasi Turun piispankoulussa ala jo päättyä? kysyi Johannes.

— Vuosikausi on vielä jälellä. Ensi talvena ruvetaan lukemaan logiikkaakin, ja se kai on hauskempaa kuin ainainen latina, prosodia, retoriikka ja matematiikka…

— Ja sitten pappisuralle?

— Ei, isä on luvannut, että pääsen vielä Saksanmaalle.

— Lukuja jatkamaan?

— Niin.

— Mikä onni! huokasi Johannes.

— Niin, kuinka palavasti halajankin sinne suureen maailmaan! Piennä poikana, kun kuulin muutamalta saksankestiltä, kuinka Kolumbus on purjehtinut yli avaran valtameren ja löytänyt suuren, tuntemattoman maan, alkoi minun haluni palaa vaeltamaan ympäri maailmaa. Kaikilta kesteiltä ja laivureilta, jotka tapasin, kyselin sitten, mitä he olivat kuulleet hänen matkoistaan… ja unelmoin purjehtivan! aavoilla ulapoilla ja löytäväni uusia maita…

— Ihaninta on etsiä jumalaista valtakuntaa, virkkoi Johannes mietteissään.

— Niin, syventyi Pietari unelmoimaan. — Mutta minusta tuntuu, että taivahinen autuuskin on lähempänä siellä suurissa valtamaissa. Italiassa, etelän ihantolassa, kuuluu elämä olevan suloinen kuin unelma. Siellä elää suuria taideniekkoja — niin kertoi muuan kesti, joka oli siellä matkustellut ja elänyt —, jotka maalaavat kauniimpia kuvia kuin kauneimmatkaan elävät ihmiset. Maalaavat madonnan niin, että vasta niitä kuvia nähtyään voi hänet käsittää täydessä suloudessaan. Maalaavat viimeisen tuomion, niin että ilmielävänä näkee taivahisen isän kunniassaan, pyhät ympärillään, ja kiirastulen ja helvetin tulisen järven. Niiden kuvia kuuluu olevan Saksassakin, ainakin saksankesti niin tiesi, ja ehkäpä saan siellä nähdä…

— Niin, virkahti Johannes.

— Ja vanhoista kätköistä, sanoo lehtorimme, kuuluvat oppineet siellä kaivaneen esiin jaloja kreikkalaisia kirjoja, joista ikäänkuin uhoo uusi, elävä henki. Kenties siellä opin kielen, että saan lukea niitäkin!

— Ja uuden testamentin kirjoja alkukielellä! ihasteli Johannes.

— Niin, virkkoi Pietari teini vaipuen haaveksiviin mietteihin.

* * * * *

— Kuinka tässä tuoksuu! virkahti hän kuin heräten.

Hän loi katseen, hyväilevän katseen kukkivaan pihlajaan. Kasvoille tuli lämmin ilme ja silmiin unelmoiva loiste.

— Eikös minun kotipihlajani ole suloinen? kysyi Johannes.

— Niin, ja se muistutti minulle meidän kotipihlajaamme.

— Särkilahden kartanossako?

— Ei, vaan Turussa. Taivassalosta se kyllä on kotoisin, kotitilaltamme. Olin aivan pieni poika, kun eräänä kesänä äidin kanssa löysimme sieltä pellonpientareita niin ihmeen sorean pienen pihlajan. Syksyllä kalvoimme sen hellävaroen äidin kanssa maasta, toimme rattailla Turkuun ja istutimme kaupunkitalomme ikkunan poskeen, kaalipellon reunaan. Se oli äidin lemmikki, hän suojeli sitä kuin silmä teräänsä, sitä kasteltiinkin hellesäillä… ja huimasti se on kasvanut, se alkaa olla jo suuri puu! Niin, äidin lemmikki se on, ja sen tähden…

Hän katkaisi yhtäkkiä vaipuen mietteihinsä, ja hänen silmiinsä tuli kostea loiste.

— Sentähden äitini kerran pikastui niin, etten ole milloinkaan nähnyt hänen niin pikastuvan. Ja tämän ainoan kerran pikastui hän minuun, lisäsi hän värähtävällä äänellä.

Isä Johannes katseli nuorukaisen mietteihin vaipuneita kasvoja eikä kiirehtinyt häntä kysymyksillään.

— Äidin kotipihlajassa oli niin soreita haaravesoja… yksi varsinkin oli sorea ja sivakka… En tiedä, miten saatoin olla niin ajattelematon… olin silloin innostunut onkimaan ahvenia joen partaalta ja tahdoin toisten poikain edessä ylpeillä soreimmasta onkivavasta… minä vitaisin puukollani äidin pihlajasta soreimman, sivakimman haaravesan…

Taasenkin hän pysähtyi tuokioksi ja jatkoi sitten:

— Tietysti äiti sen heti huomasi, eihän hän kauan lemmikkiään katsomatta jättänyt. Kova onni satutti niin, että juuri silloin menin kaalimaahamme. Ja silloin äiti pikastuksissaan sanoi minulle sanan, joka… se tuntuu sydämessäni hautautuneen paksun, paksun untuvavaipan alle… mutta ei tämä pikastuksen sana minuun niin koskenut — olinhan isältä tottunut sellaisia saamaan — kuin mitä sitten seurasi. Sillä… äiti… armas äiti… hän tuli pyytämään minulta anteeksi…

Hän nyyhkytti ja silmät olivat kyyneliä täynnä.

— Minä olin niin onneton, että tahdoin vaipua maan alle, ja sanoin, etteihän minulla ollut hänelle mitään anteeksi annettavaa… Silloin äiti itki niin tuskallisesti… ja minä vaivuin itkien hänen syliinsä… ja annoin muka anteeksi… koska hän niin tahtoi…

Hän oli vaiti pitkän aikaa ja lisäsi sitten tyynemmin:

— Sen ainoan kerran olen nähnyt äidin pikastuvan… ja sen ainoan kerran pakoitti hän minut antamaan muka anteeksi hänelle… eikä mikään elämässäni ole ollut niin tuskallista!

* * * * *

Pietari teini viipyi parisen päivää isä Johanneksen vieraana, ja paljon heillä oli juteltavaa pitkästä ajasta. Kolmantena aamuna lähti Pietari taivallustaan jatkamaan.

Isä Johannes katseli pappilan veräjältä nuoren ystävänsä jälkeen ja mietiskeli mielessään, ettei poika näyttänyt tulevan isäänsä. Sillä Särkilahden herra Niilo Pietarinpoika, joka aikoinaan oli ollut Turun pormestarinakin, oli kaupungin vähäväkisten mieleen jättänyt aivan peloittavan muiston rajuudestaan. Oikeudentuntoiseksi häntä sanottiin, mutta oli ylen ankara… niin tuittupäinen, että vikapää sai varoa raajojaan, sillä puuskahtaessaan saattoi "Kiukku-Niku" kolhaista ensimäisellä aseella, mikä käsiin sattui…

Kenties karski luonto oli pojassa saanut kyyhkynuntuvaa lempeältä äidiltä, Kaarina Kirveeltä, jota niin monet kaupungin köyhät kiitollisin mielin muistivat hyväntekijänään. Kenties oli…

Mieltynein katsein silmäili isä Johannes Tasalan vapaatalon taa peittyvän nuoren ystävänsä jälkeen. Milloinhan he taasen tulisivat kohtaamaan toisensa?

12

OTTELU METSÄSSÄ

Suitsulassa oli valvottu pitkä puhde takkavalkean ääressä. Mutta kun sysimusta syysyö ulkona alkoi muuttua harmaan hevosen väriseksi, lähti Topias ukko metsälle, linnunpyydyksiään kokemaan.

Siltä varalta, että metsässä kenties keksisi oravan tai näädän, otti hän isiltä perityn jousensakin olalleen. Sen selkäkaari oli tehty meltoraudasta, ettei katkeaisi, ja kaaren sisäpuoli teräksestä, että olisi mitä jäntevin. Varsi oli silattu peuranluisilla levyillä, jotka olivat leikkauksin kirjaillut, ja jänne oli otson jänteistä. Nuolet ja vasamat pisteli hän puupohjaiseen ja nahkaseinäiseen viineen ja heitti sen selkäänsä, josta tarvittaessa voi olan yli nuolen temmata. Ja niin hän lähti käydä kääkittämään.

Pitkältä hänellä ei ollut metsään, ja kuusikossa jokilaakson töyrämillä oli varsinkin taannoisina vuosina ollut ukkometsoa, koppeloa, teertä ja pyytä kuhinanaan. Viime aikoina olivat vähin harventuneet, mutta aina silloin tällöin nytkin metsän siivekäs loksahti loukkuun, pemahti permeen.

Jännityksellä, silmät sirrallaan, lähestyi hän ensimäisiä pyydyksiään… eroitti jo kaukaa, jos loukku oli vireissä, seisoisin koholla… eroitti sen jo kaukaa kantojen, sammalmättäiden ja ryteikköjen yli. Kaukaa eroitti hän, että kolmas loukku oli laukeissa… silloin sävähti linnustajan sydän ja hän alkoi pitkin silmäripsin tähystellä, mitä oli selkosimen ja aluspuun välissä. Alkoi kuumottaa pienoinen höyhentukko loukun vierestä… ja ikäänkuin höyhenellä hiveli se sydämen syrjää… pyy pahainen se tosin vain oli, mutta metsämiehen ilo oli sama kuin metsostakin… Otus pois vaan ja loukku jälleen vireeseen.

Seuraavat pyydykset olivat vireissä järjestään, vireissä loukut, koskemattomina ansat karjanurilla, koholla sadinkin seitsemine selkäpuineen suuren kuusen juurella.

Vihdoin taasen eroitti hän kaukaa muutaman loukun lauenneena lähellä jokivartta. Lähestyessään näki hän höyheniäkin ympärille pelmunneina. Lintua ei näkynyt vielä… mahtoi olla takapuolella selkosimen suojassa…

Mutta ei… luokse tultuaankaan ei Topias nähnyt muuta kuin lauenneen loukun ja höyheniä tukulta… Kuinka ihmeellä oli noin paljon höyheniä ja sittenkin lintu tiposen tiessään! Väliin jätti se pyrstösulkiaan loukun väliin, jos ehti lauetessa läpi piipahtaa… mutta milloin sai niin kovin riuhtoa, että noin paljon höyheniä pemisteli, silloin jo siinä pysyi, siihen kepertyi…

Eiköhän vain ollut vieras silmä keksinyt, vieras käsi korjannut?

Topias tirkisteli tarkoin loukun selkosinta ja aluspuuta… Eikös vain ollut siinä hyytynyttä vertakin… ja oikein tarkoin tähystellesäään oli hän näkevinään karjanpolulla loukun vieressä sijan, jossa lintu oli maannut… Otettu oli, vieras käsi oli korjannut, ei siitä päässyt puuhun, ei pajuun… ja koirasteeri oli ollut, sen näki höyhenistä…

Niin kovin kuohutti ukon sisua, että virittämättä hän loukunkin unhotti.

Vähän matkan päässä oli kapeahkon jokiputouksen yli pitkuspuut, pari paksua puuta rinnatusten. Susi-Uho ne siihen oli laittanut… siitä hän kulki yli tälle puolen… Tästä lähtien alkoi karjanurilla olla hänenkin pyydyksiään… tuossa, tuossa juuri oli hänen hyvinkin parin vaaksan korkuinen loukkunsa… vaikka ikivanha Tapion metsälaki sääsi, ettei loukku lampaiden tähden saanut olla vaaksaa korkeampi virikevarvusta selkosimeen. Lampaitakos se varoi, vartavasten lampaille loukkuja laittoikin, metsärosvo!

Kiukkuisesti sieppasi Topias kalikan heittäen virikevarpuun, jotta loukku laueta losahti.

Vähän matkan päässä oli toinen samankorkuinen… laukeihin vain sekin… laukeihin kaikki lammasloukut järjestään!

Niin jatkoi Topias jokivartta kulkuaan, miltei enemmän tähystellen toisen luvattoman korkeita loukkuja kuin omia pyydyksiään… niin kulki yhä etemmäksi synkkään kuusikkoon. Ja mustavetinen joki valui vierellä mutaiseen maahan uurtamassaan syvässä uomassa.

* * * * *

Jälleen muuatta pyydystään, vipuansaa, lähetessään huomasi hän siellä väkeä… huomasi miehen ja pojan… partaallaan hänen vipuansaansa kokemassa!

Siihen seisaalleen, paikoilleen metsämies tyrmistyi, näki kuin sumun läpi, miten toinen taivutti suoraksi pystyyn ponnahtaneen vipuselkosimen, puukollaan vitaisi poikki permen perustimen ja korjasi koppelon… koppelo oli, koska oli niin suuri ja harmaa… Silloin hypähti hän yksistä jalkojen teistä miestä kohden ja karjaisi kuin pakahtuvasta kurkusta:

— Jätä paikalla lintu siihen ja korjaa luusi!

Susi-Uho seisoi kuin puusta pudonneena, koppelo kädessään.

Samassa keksi Topias pojan kädessä koirasteeren, karkasi luo ja sieppasi linnun tiuskaisten:

— Tänne sekin… minun loukustani olette ottaneet…

— Onko siinä puumerkkisi? tiuskahti Susi-Uho kähisten kuten ilves valmiina iskemään.

— Yhtä hyvin on minun tämä kuin tuokin! huusi Topias.

— Toisten pyydykset rassaat, sissi, ja omasi laitat lampaita varten… mutta lauotut ne nyt ovat! lisäsi hän voitonriemulla.

— Oletko loukkuni laukonut! karjaisi Susi-Uho.

— Laukonut olen, ja jos vasta virität yhtä korkeilla lukoilla, hajoitan ja hakkaan ne tilsiksi.

— Minun loukkuni laukonut! karjaisi Susi-Uho.

Samassa pudotti hän linnun kädestään ja kirves sojossa karkasi Topiasta kohden.

Topiaan takaa kuului Tuiron parkaus.

Mutta Topias oli varuillaan ja tarrasi kiinni kirveen varteen.

Syntyi käsikähmä. Kirves putosi maahan, ja miehet ottelivat sylirysyssä.

— Ota kirves ja lyö! huusi Susi-Uho pojalleen.

Mutta Tuiro ei hievahtanutkaan.

Sitä uhemmin nujuutti Uho vastustajaansa. He ponnistelivat voimiensa takaa, alkoivat pian läähättää kuin sarvistaan toisiinsa takertuneet hirvet, silmät kiiluivat ja hampaat karskahtelivat. Ja hammastensa lomitse ähkyi Uho:

— Kyllä minä annan sinulle linnut, senkin… loukkuni laukonut… minun loukkuni laukonut, senkin… ja kielimässä juokset… kantelemassa Tasaiselle… ja papille… kyllä minä opetan sinut keilimään… ja kantelemaan… senkin…

Uho oli vahvempi ja kepersi pian Topiaan alleen. Hän haparoi puukkoaan tupestaan. Mutta silloin voi hän pidellä vastustajaansa ainoastaan toisella kädellään, ja Topias pääsi ponnahtamaan pystyyn.

Uho oli saanut puukkonsa ja yritti sillä iskeä, mutta Topias sai jälleen käsivarresta kiinni, ja painiskellessa putosi puukkokin maahan.

Mutta Uho yltyi yltymistään ja rynnistellessä näyttivät hänen voimansa vain kasvavan. Yhtäkkiä pyöräytti hän vastustajaansa ja paiskasi tämän jälleen maahan, kovaa tervaskantoa vasten, niin että Topiaan oikea käsivarsi tärähti varattomaksi. Hän päästi tuskan parkauksen.

Painiskellessaan olivat he lähestyneet korkeaa jokiäyrästä. Mustavetinen joki virtaili heidän alapuolellaan syvänä ja leveänä ja oli uurtanut onteloiksi suurten kuusenjuurten alukset, köngöttäväin juurten, joita peitti puolanvartta ja kanervaa kasvava sammalkerros.

Susi-Uhon vastustaja oli lakannut tekemästä tuntuvampaa tenää. Uhon kasvoille tuli kylmäverisen päättäväisyyden ilme. Hän tarttui Topiaan rinnuksiin, tempaisi hänet pystyyn ja raahasi jokiäyrästä kohden, Topiaan hangoitellessa vastaan ja tuijottaessa häneen kiiluvin silmin. Jokiäyräällä sysäsi Uho uhriaan suuren kuusen tyveä vasten ja tuijotti häneen rajulla voitonriemulla. Topias tunsi olevansa hänen vallassaan.

— Katsos tuonne! kähisi Susi-Uho vilaisten jokeen vihaa uhovin silmin. — Etkö katso… tiedät kai ilmankin, että olet surman oma sinne jouduttuasi. Vanno, ettet tule enää tielleni.. et lauvo loukkujani… et kieli etkä kantele… Vanno, kuuletko, niin saat mennä, mistä olet tullutkin… jollet, ei tiesi ole pitkä!

Näitä sanoja, joissa oli värisyttävän jääkylmä tulenhehku, seurasi lyhyt hiljaisuus. Topias ei enää vastustellut, hänen voimansa näyttivät ehtyneen, tyhjentyneen. Mutta hänen huulensa olivat puristuneet yhteen ja hänen lasimaiset silmänsä tuijottivat Susi-Uhon kasvoihin.

Kuuset kohisivat syväsointuisesti heidän yllänsä, ja mustavetinen joki solui syvällä heidän allansa joenputousta kohden.

Tuiro seisoi kappaleen loitompana entisellä paikallaan, ikäänkuin vartiota pitäen.

— Vanno! huusi Susi-Uho lujemmin. — Vanno, tai — toisti hän käheämmin.

Silloin puisti Topias päätänsä, ja samalla kokosi hän voimansa hurjaan epätoivon ponnistukseen. Hänelle ei ollut enää kysymys muusta, hän tahtoi vain riistäytyä irti toisen käsistä. Mutta toinen piteli lujasti kiinni, niin että hän pääsi vain ponnahtamaan pois kuusen juurelta. Rimpuillessaan ja riuhtoessaan joutui hän aivan joen äärimäiselle partaalle, hintelöille kuusenjuurille, joiden yllä oli ohut sammalkerros eikä alla mitään…

Juuret pettivät yhtäkkiä. Susi-Uho ehti hädintuskin heittää otteensa ja hypähtää kovemmalle pohjalle. Topias horjahti… hänen jalkansa oli tarttunut juuriin ja pää edellä putosi hän veteen. Kuului molskahdus… sitten vielä muutamia vedenloiskahduksia… ja sitten seurasi hiljaisuus…

* * * * *

Tyrmeän tyynellä ryhdillä, suupielet kamalasti alaspäin vääristyneinä, tuli Uho joen partaalta Tuiron luo. Siellä älysi hän jousen, Topiaan kallisarvoisen isänperinnön. Hän otti sen, lähestyi jälleen äyrästä ja heitti jousen omistajansa jälkeen.

Uudestaan palattuaan vilkaisi hän syrjäkariin poikaansa.

— Ota linnut, lähdemme.

Tuiro täytti käskyn äänetönnä, kalpein kasvoin, tyrmistyneen jäykin liikkein.

Mutta yhtäkkiä Susi-Uho pysähtyi ja heitti poikaansa aran, välttelevän katseen.

— Näithän, sanoi hän, miten maa lohkesi ja hän putosi. Mutta jos sinulta joku kysyy, ei sinun tarvitse tietää mitään. Vahingossa on pudonnut, voit sanoa.

Mutta poika jäi hätkähtäen seisomaan. Hän muisti, miten isä oli monet kerrat selittänyt, että Topias suitsuttaja, talokas, oli velkapää auttamaan sairasta sisartaan… kun hän ei tehnyt sitä lemmellä eikä häntä viitsinyt ruikaillen rukoilla, täytyi ottaa miten parhaiten sai… nyt oli Topias tahtonut senkin estää ja laukonut loukut…

— Hän tuli tiellenne ja siksi raivasitte hänet pois. Eikös se ollut oikein?

Tämä lapsekas tunnustus ei näyttänyt Susi-Uhon mieltä hyvittävän.

— Mitä sinä siitä ymmärrät! murahti hän. — Oikein se kyllä oli. Mutta pidä suusi, kuten sanoin, — tai…!

He alkoivat jäletysten astua pitkuspuita kohden. Poika kulki äänetönnä ja synkissä mietteissään. Ainoastaan silloin, kun Susi-Uho tuontuostakin kääntyi häneen ja vasarsi hänen päähänsä tuimia sanoja, mukisi hän jotakin käsittämätöntä vastaan.

Mutta Susi-Uho teroitti hänelle vähänväliä yhtä ja samaa:

— Pudonnut hän on, kuulitko! Sen kyllä näkevät kaikki, kun hänet löytävät! Ketä liikuttaa se, että olemme! sen nähneet… ketä jo? Ei ketään… ei niin ketään…

13

LAIN KOURA

Isä Johannes ja Tanu Tasainen, nimismies, olivat olleet Hämeen valtatien varrella nuorta valtionhoitajaa vastassa.

Sillä nuori ritari Sten Sture oli, tuskin pari kuukautta sen jälkeen, kun hänet oli valittu valtakuntaa hoitamaan, ehtinyt ottamaan selkoa niinkin kaukaisten perukoiden kuin Suomen tilasta ja tarpeista. Hän kuului tulleen Turkuun ja tehneen niin ankaraa tiliä, että muuan kehnoista herroista oli säikäyksestä sairastunut ja kuollut, sieltä oli retkeillyt Ulvilan kautta Hämeenlinnaan ja palasi nyt tästä kautta takaisin Turkuun. Ja yksimielisellä myötätunnolla ja mieltymyksellä oli häntä kaikkialla tervehditty, empimättä ja avosylin olivat ne virkamiehet, joilla ei ollut syitä tunnollaan, ottaneet hänet vastaan, piispasta aina halvimpaan neljännesmieheen saakka. Jurot talonpojatkin puristivat hiljaisella hartaudella hänen kättään, emännät niiata lyyhäyttivät päivänpaisteinen hymy huulillaan, ja eukot väkijoukon takaa kohottivat lapsiaan häntä katsomaan. Hänen kulkunsa kautta maan oli kuninkaan kulkua, se oli kuin juhlatuulen humahdus, sillä harvoin täällä näin ylhäisiä vieraita nähtiin. Tämä tuulahdus meni menojaan, mutta jätti nuorekkaiden, keväisten toiveiden oraita kaikkiin mieliin.

Illalla myöhään oli Johannes väsyneenä palannut papintupaansa.

Silloin oli hän Katrilta kuullut, että Topias suitsuttaja oli kateissa. Aamulla oli lähtenyt linnustamaan eikä vieläkään palannut. Iltapäivällä oli oltu häntä etsimässä, mutta ei ollut näkynyt, ei kuulunut.

Väsyksissään oli Johannes mennyt levolle.

Aamulla muisti hän asian heti herättyään ja meni kysymään Katrilta, mutta tätä ei näkynyt, ei kuulunut. Vasta kotvan kuluttua hän palasi läähättäen kotiin ja tuli suoraan päätä papintupaan.

— Olin Suitsulassa. Koko yön on ollut miehiä liikkeellä päresoihduin, mutta eivät ole löytäneet sedästä jälkeäkään.

— Entäs Saara?

— Hän sanoo sitä jo kauan pelänneensä. Mutta ei hän itke… kävelee vain ympärinsä tuvassa aivan kuin olisi muissa maailmoissa… ja kun Pirkko juoksee hänen luoksensa ja painautuu häntä vasten, sivelee hän hänen päätänsä ja silmissä on sellainen kajo kuin häipyisi hän siihen paikkaan. Hyvä isä… jos sedälle on mitä tullut… jos hän ei enää palaakaan!

Johannes nousi ja heitti levättinsä ylleen.

— Mene takaisin Suitsulaan, lausui hän. — Sano Saaralle, että etsimme hänen miestään, ja jää hänen luokseen.

Yhdessä menivät he Tasalan kohdalle. Siitä Katri riensi eteenpäin, mutta Johannes pyörähti nurkkauksesta pihalle.

Sinne oli kerääntynyt joukko väkeä. Se kasvoi yhä, sillä tieltä lappautui miestä ja naista toinen toisensa jälkeen. Johanneksen lähetessä seisoi Tanu heidän keskellään kysellen. Joukkoon avautui kuja, jota myöten hengellinen isä pääsi hänen luokseen.

— Tiedätte siis jo asian, virkkoi hän.

Nimismies puristi vain ohimennen hänen kättään. Otsa oli synkissä rypyissä.

— Eikö kukaan tiedä vihiäkään?

— Hän on voinut eksyä, arveli muuan.

— Topiasko eksyisi metsään! päivitteli toinen.

— Kysykää vain Susi-Uholta! huudahti kolmas.

Tanu Tasaisen otsalle levisi suuttumuksen pilvi.

— Sen olen jo kuullut, tiedättekö mitä muuta?

Kukaan ei tiennyt enempää. Muristiin vain miehestä mieheen, että Susi-Uhon oli Topias metsässä yhyttänyt, ja jos hänelle oli mitä tapahtunut, niin henkipatolla se oli tunnollaan. Mutta Johannes näki Tasalan Tanun katseesta ja kuuli äänestä, että tämän mieltä kaiveli, kun oli niin kauan antanut miekkosen vapaasti elostella, ja katseesta, jonka Tanu heitti häneen, näki hänkin saavansa mielenkaunasta osansa.

Nimismies kehoitti miehiä jakautumaan useampiin joukkoihin ja lähtemään jälleen kadonnutta etsimään. Järjestäessään ja komentaessaan näytti hän aivan unhottaneen papin ja lähti viimeisen joukkueen mukaan.

Johannes seisoi aprikoiden, missä hänen apuaan parhaiten tarvittaisiin. Hän lähti astelemaan joukkojen jälestä tietä, joka meni kirkon ohitse Suitsulan puoleisiin metsiin päin. Kulkiessaan johtui hänen mieleensä mennä Susi-Uholta itseltään asiaa kysymään, ja hän poikkesi tutulle tielle. Taivaltaessaan tuli hän ajatelleeksi, että kenties pahentaisi asiaa ilmaisemalla Susi-Uholle, että tätä epäiltiin, ja päätti olla varuillaan. Mutta Sudenluolaa lähetessään näkikin hän Tanu Tasaisen tulevan jokilaakson toisella puolen samaa tietä miesjoukkonsa keralla. Oli nähtävästi päättänyt tulla ottamaan Susi-Uhon kiinni ennenkuin pääsisi livistämään.

Kun Johannes avasi maasaunan oven, hämmästyi hän aivan nähdessään Uhon istuvan kaikessa rauhassa kirvesvartta vuoleskellen. Hänen kasvonsa olivat tosin uhkamieliset kuten ennenkin, mutta niissä ei huomannut mitään erikoista kiihtymystä.

— Mitä pappi taas täältä hakee? ärähti hän.

Johannes tervehti saamatta vastausta ja istahti oven suuhun jakkaralle, jota hänelle ei tarjottu.

— Miten on vaimosi laita, Uho? kysyi hän.

— Mitä sitten, takkiainen! Sinut kai pitää niin lennättää, ettet enää takertele…

Ovi aukeni ja sisään astui Tuiro, jonka Johannes oli tullessaan nähnyt seisovan hieman loitommalla rinteellä nuorempain veljiensä luona. Hän katsoi oudostellen pappiin ja jäi oven suuhun seisomaan. Johannes oli katsonut Uhoon silmiään kääntämättä, ja hänestä näyttivät miehen kasvot levottomammilta pojan saavuttua.

— Mitäs siinä töllötät, mene kakaroita katsomaan! ärähti Uho pojalleen.

— Leikkiväthän nuo rinteellä, vastasi poika hievahtamatta.

Silloin vasta katsoi Johannes Tuiroon, ja hänestä näyttivät pojan kasvot entistään kalpeammilta.

— Oletteko eilen nähnyt Topiasta, suitsuttajaa? kysyi hän Uhoon kääntyen aivan kuin tavallista asiaa.

Mutta kysymys tuli niin odottamatta, että Uho hätkähtäen kyyristyi kokoon. Sitten syöksyi hän puuskahtaen pystyyn, ja näytti olevan valmis käymään isä Johanneksen kimppuun.

Samassa kajahteli ulkoa kiihkeitä ääniä ja miehiä ilmestyi ovelle. Uho painautui takaisin jakkaralleen aivan kuin kivettynein kasvoin, ja hänen käsiensä saattoi tuskin huomata värähtelevän, kun hän varmoin, hitain iskuin alkoi lyödä juuri vuolemaansa kirvesvartta kiinni terään. Poika näki siinä merkin ja sieppasi jousen seinältä.

— Tuossa hän on! huusi muuan miehistä ikäänkuin ei muusta olisi kysymystäkään kuin pahantekijän saamisesta käsiin.

Mutta nimismies Tasainen, joka oli tullut etunenässä sisään kysyi Uholta:

— Oletko eilen nähnyt Suitsulan Topiasta metsässä?

Uho tirkisti vaanien silmäluontensa raosta.

— Mitä sitten? Samaa juuri uteli pappikin… mutta olenko minä hänen paimenensa… olenko muka syypää johonkin?

Samassa tarttui hän lujasti kirvesvarren ponteen ja kiukku leimahti hänen kasvoillaan.

— Ulos majastani! Hornan tuuttiin! Mitä tänne tölmäätte… aivan kuin varasta etsien!

— Kuka tiesi, ketä etsimmekään! huusi muuan miehistä.

Uho heilutti kirvestään ja näytti olevan valmis lyömään. Tuiro oli jousensa kera urhakasti asettunut hänen rinnalleen.

— Onko hän nähnyt vai ei? kysäisi Tanu Tasainen yhtäkkiä häneltä.

— On, isä ja minä! vastasi poika nakaten niskojaan. — Eikä siihen ole lupaa kysyttykään.

Uho vävähti aivan kuin aikoisi lyödä poikaa, mutta jäi sitten kivikuvana seisomaan.

— Topias on kateissa… ja sinä olet hänet tavannut! sanoi Tanu Tasainen lävistäen Uhon katseellaan.

— Sanokaa missä! ivaili Uho. — Kenties joku teistä oli vieraana miehenä…

Tuiro näytti levottomalta, hän näytti tahtovan puhua ja etsi isänsä katsetta.

— Miksi teet tyhjäksi? Olet tavannut hänet, sano siis, missä hän on!

Susi-Uho koetti nauraa hohottaa.

— Missä? kysäisi Tanu Tuiroon kääntyen.

— Joessa, vastasi Tuiro vitkastelematta.

— ‘Mitä sinulla on pojan kanssa puhumista! puuskahti Uho käheästi. — Voin minäkin sanoa, mitä on sanottavaa. Suitsuttajaako etsitte? Menkää sitten pitkin joen vartta ja etsikää, sinne hän on pudonnut, siellä kai viruu jossakin!

— Hän tunnustaa! Tunnustaa surmanneensa Topiaan! Jokeen heittäneensä! huusivat miehet.

Mutta Uho huusi kaikkien ylitse:

— Valehtelette, ryökäleet! En ole mitään tehnyt! Pudonnut hän on, vahingossa pudonnut. Eikä ole meidän syymme, vaikka näimme sen… kaukaa näimme —

Miesjoukon melu kävi nyt niin kovaksi, että se voitti hänen äänensä.

— Tyrmään hänet! Kahleihin! Pyövelille! Hirteen! lenteli vasamasateena hänen ylitseen.

Nähdessään miesten aikovan käydä käsiksi pudotti hän kirveensä maahan, paiskautui miesjoukkoon ja löi ja sivalteli rynnistäen ovea kohden. Mutta hänen hurjistuneetkaan voimansa eivät riittäneet. Hänet painettiin maahan ja köysittiin.

— Kirottu lurjus! ähkyi hän katsoen kiiluvin silmin poikaansa.

— Viekää hänet! huusi Tanu Tasainen miehille, ja Susi-Uho raastettiin maasaunastaan.

* * * * *

Isä Johannes oli yksin jäänyt sinne Tuiron luo.

Tuiro oli seissut neuvotonna jousineen, tietämättä mihin ryhtyä. Pojan kasvot olivat kalpeat kuin lumi, ja hän hengitti läähättäen.

— Ajattele, poika! sanoi Johannes. — Ei sinun tarvitse todistaa isääsi vastaan, jollet tahdo.

Tuiro seisoi synkkänä.

— Miksi hän valehteli! murisi hän ikäänkuin yksikseen.

— Miksi hän valehteli… kun hänellä oli oikeus!

Viimeiset sanat sanoi hän kiukusta kirskahtaen ja syöksyi samassa ovea kohden jousineen. Mutta Johannes ehti tarttua hänen käsipuoleensa.

— Mihin aiot, poika? Et voi häntä auttaa, pane ase pois! Tahdotko itsekin syöksyä onnettomuuteen?

— Tieltä pois! huusi Tuiro. — Mitä te kaikki tahdotte! Eikö suitsuttajan pitänyt antaa apua äidille! Mutta hän tahtoi ottaa pois linnut, laukoi loukut ja kantoi kieliä. Muuten ei olisi tehty hänelle mitään. Ja nyt —!

Hän riuhtautui irti.

Mutta samassa laukesi jousi ja nuoli töksähti syvälle maapermantoon.

Näytti kuin Tuiron vastustusintokin olisi samalla lauennut. Johannes otti häneltä jousen ja heitti sen syrjään. Hän seisoi synkkänä ja näytti miettivän..

— Isäsi on surmannut Topiaan, sanoi Johannes.

— Niin!

— Missä hän on?

— Maa lohkesi ja hän putosi jokeen.

— Otellessa…?

— Niin!

— Ja etkö tiedä, että murha on kuolemansynti?

— Se oli rehellinen taistelu, ja isällä oli oikeus puolellaan! uhmasi Tuiro.

Isä Johannes sanoi värähtelevällä äänellä:

— Topiaan pirtissä itkee leskeksi jäänyt vaimo, ja hänen lapsillaan ei ole enää isää, joka omistaan huolehtisi. Sanotko vielä, että isälläsi oli oikeus puolellaan?

Tuiro vaikeni värähtelevin sieraimin.

— En tahdo syyttää isääsi edessäsi, poika, jatkoi Johannes — Mutta sinun ei ole siltä syntiä tehtävä, vaikka hän on syntiä tehnyt.

Tuiro oli yhä vaiti.

Mutta silloin tölmähtivät ulkoa pienemmät veikot majaan.

— Ne ovat ottaneet isän ja vievät pois! huusi edellimäinen pojista.

Isä Johannes kätteli heistä toisia, silitti toisten päätä, käski olla hiljaa ja rukoilla. Ja pian istuivat he mikä penkillä, mikä jakkaralla, isä Johanneksen heitä lohdutellessa ja rauhoitellessa.

— Onko sinulla näille mitään syötävää? kysyi hän sitten Tuiroon kääntyen.

— On.

Ja poika kävi näppärästi hommaan, tuoden leipää ja keitetyn linnunkappaleen kunkin pojanvekaran käteen.

— Minä menen nyt, sanoi Johannes. — Hoida äitiäsi ja veikkojasi. Huomenna tulen katsomaan, miten tulette toimeen. Herran haltuun!

Tuiro ei vastannut mitään, tarttui vain papin ojennettuun käteen.

* * * * *

Palatessaan pappilaan näki Johannes jokivartta lähestyvän synkän saaton. Se kantoi Topias suitsuttajan ruumista.

14

SUDENLUOLAN HÄVITYS

Topias suitsuttaja oli voideltu ja kätketty maan poveen.

Ja isä Johannes teki päivittäin retken ohi kirkon. Ensin kävi hän Suitsulassa, ja lohdullisemmin mielin katsoivat leski ja orvot hänen jälkeensä. Mutta melkein heti hengellisen isän mentyä vaipui Saara jälleen sanattomaan suruunsa.

Isä Johannes jatkoi matkaansa jokilaakson yli maasaunaan lesken ja orpojen luo sinnekin. Sillä jokainen tiesi, ettei Susi-Uho enää palaa Sudenluolaan.

Tuiro oli ihmeen hyvin voinut pitää huolta sisaruksistaan ja äidistään. Äiti oli paremmassa siivossa kuin ennen. Oma naurishalme oli parahiksi joutunut täydelle terälle, ja siitä saatiin nauriita hyväksi aikaa joukolle. Tuiro sai lintuja särpimiksi, ja isä Johannes toi päivittäin parisen leipää.

Tänään kulki isä Johannes tavallista raskaammin askelin porraspuita joen ylitse. Hänellä oli tuotavana synkkä viesti Tuirolle.

Mutta kun hän astui maasaunaan, ei Tuiro ollut siellä. Hän kävi katsomassa mielipuolta vaimoa ja näki hänestä hyvin huolehditun. Vappu parka naureskeli vain ja leikitteli pienellä puupulikalla, jonka Tuiro oli vuollut hänelle leikkikaluksi.

Ulkoilmaan palattuaan tapasi hän pari pojista, jotka kertoivat, että Tuiro oli vähän matkan päässä jokiahteella nauriskuoppaa kaivamassa. Johannes meni sinne ja löysi pojan sieltä pienen naurishalmeen laidalta. Nauriit olivat kasvaneet mainiosti savimaassa, metsän väkipohjalla. Poika oli kaivanut kuopan rinteeseen ja laittoi parhaillaan laipiota hajotuista puun kelleksistä, luodakseen sitten päällyksen umpeen.

Tuiro vastasi ynseästi isä Johanneksen tervehdykseen eikä hänelle näyttänyt kuunaan käyvän jokapäiväinen vieraansa tervetulleeksi… mahtoi vain tuntua häiritsevän hänen vapauttaan…

— Minulla on sinulle puhuttavaa, Tuiro, virkkoi Johannes.

Poika viskasi kelleksen sylistään niskaspuille kuopan päälle ja jäi odottamaan.

— Isästäsi, jatkoi Johannes.

Poika hätkähti.

— Hän ei palaa kotiin.

Poika haukkasi ilmaa ikäänkuin se yhtäkkiä olisi häneltä loppunut.

— Hänen täytyy kuolla.

Tuiron pää painui riipuksiin ja hänen kätensä liikahtivat eteenpäin ikäänkuin pyrkisivät ristiin.

— Hänet mestataan.

Tuiro astui muutaman askeleen ja nojasi puun runkoon.

— Jos tahdot vielä kerran hänet nähdä, niin voit tulla mukaan. Menen huomenna hänen luoksensa.

Tuiro mietti.

— En, sanoi hän hiljaa, mutta päättävästi.

— Niin, kuten tahdot, virkkoi Johannes, koettaen parhaansa mukaan ymmärtää pojan tunteita.

— Milloin se tapahtuu? kysyi Tuiro hitaasti lähestyen kuoppaansa.

— Huomenna.

Tuiro tarttui uuteen kellekseen, tempasi sen ylös kuin hengenhädässä ja heitti kuopan niskaspuille.

— Niin kai pitää käydä… yhdelle niinkuin toisellekin sanoi hän ikäänkuin kiukuissaan.

— Mitä tarkoitat?

— Topias on kuollut — ja — ja nyt kai on oikein, että isäkin…

Isä Johannes koetti häntä ymmärtää. Hän sanoi sen värähtävällä äänellä, ilman uhmaa, mutta myös vaikeroimatta. Kenties ei hän vieläkään katsonut isänsä olleen väärässä, hänestä vain vaati oikeus, että oli kuoltava molempain.

— Mitä tapahtuu, tapahtuu maallisen oikeuden mukaan, sanoi Johannes. — Elä unhota rukoilla pienten veljiesi keralla!

— Tehkää te se, ennenkuin menette.

— Kyllä. Ja kun huomenna menen isäsi luo, vienkö terveisiä sinulta?

Poika mietti tuokion. Sitten kohotti hän katseensa hengellisen isän lempeihin silmiin.

— Annatteko kättä hänelle? kysyi hän.

— Kyllä.

Tuiro ojensi silloin hänelle kätensä ja puristi sitä.

— Antakaa sitten hänelle kättä minunkin puolestani.

— Kyllä teen sen, lapseni, sanoi isä Johannes laskien kätensä hänen päähänsä.

Tuiro loi silmänsä maahan, mutta isä Johannes ennätti vilahdukselta nähdä niiden kyynelkosteuden.

He erosivat, ja Tuiro jäi jatkamaan työtänsä.

* * * * *

Seuraavana iltana poikkesi isä Johannes jälleen hänen luoksensa.

Tuiron katse harhaili rauhattomasti häntä vastaan, ja riutuneista kasvoista ja raukean hiutuvista silmistä saattoi nähdä, ettei hän ollut saanut lepoa sitten eilisen.

Johannes ojensi hänelle kätensä.

— Tässä, hän lähetti sinulle terveisiä.

Hän ei tahtonut sanoa, että isä oli ainoastaan kiroillut ja sadatellut poikaansa, joka oli antanut hänet ilmi.

— Hän on siis nyt kuollut?

— Niin.

Tuiro näytti herpoavan kuin jännityksestään lauennut jousi, mutta hänen silmiinsä ja kasvoihinsa tuli tyynempi ilme.

— Nyt minun on parempi olla, sanoi hän.

— Kuinka niin?

— Olen sitten eilisen ajatellut vain sitä, vastasi hän.

— Saatte pian valmistautua täältä lähtemään.

— Mihin niin? kysäisi poika säikähtäen.

— Kuinkas te täällä tulisitte toimeen?

— Mihinkäs me sitten…

— Mikä minkin luo kylään. Tasalan isäntä on antanut minulle toimeksi viedä sanan, milloin täällä tarvitaan.

— Sanokaa sitten, ettei tarvita!

— Sitä en voi. Tarvitsevathan veljesikin kasvatusta.

— Kyllä minä…

— Sinä! Itsekin tarvitset…

— Entäs äiti?

— Kylä pitää huolen hänestäkin.

— Miten?

— Jonkun luokse viedään.

— Sysittäväksi!

Tuiro sanoi sen melkein parahtaen ja näytti valmiilta henkeen ja vereen puoltamaan äitiään.

— Koeta nyt ymmärtää, että parempi hänen on ihmisten ilmoilla. Ja koetan toimittaa, että hän saa hyvän hoidon.

Isä Johannes sanoi jäähyväiset ja lähti.

* * * * *

Muutaman päivän perästä saapui isä Johannes Tasalan Tanun ja parin kylän isännän keralla. Maasaunaan saavuttuaan virkkoi Tanu seisapisteessä:

— Laittautukaa valmiiksi ja tulkaa mukaan. Teille on huolehdittu elatuspaikat kylässä.

Toinen isännistä virkkoi Tanulle, että oli paras mennä ulos. Täällä oli liian tukehuttavaa.

— Laittautukaa pian, odotamme ulkona! lisäsi Tanu.

He menivät istumaan pölkylle maasaunan eteen. Kohta alkoi sisältä lappautua mukula toisensa jälkeen, köytettyinä mikä mihinkin ryysyihin ja useimmilla myttynen kainalossaan.

Kun kaikki muut olivat tulleet tanhualle, kurkisti Tanu pisteporstuan ovesta, mihin vanhin poika jäi.

Tuiro seisoi maasaunan avoimella ovella.

— No, etkö jo joudu sinäkin?

— Minä jään tänne!

— Mitä? Tule pian, sillä tultava sinun on.

— Mihin sitten?

— Saat tulla meille. Jos tahdot, kasvatan sinusta sotamiehen.

Se ei näyttänyt Tuirosta olevan hulluinta. Mutta kuitenkin painoi hän empivästi päänsä riipuksiin.

— Entäs äiti?

— Hänet ottavat veljensä lapset ja leski hoitoonsa.

— Suitsut… puuskahti Tuiro sävähtäen, mutta loppu sanasta jäi kuulumattomiin.

— Hänellä on paras hoito sukulaisissaan. Joudu nyt vain.

— En minä tule, sanoi Tuiro värähtävällä äänellä.

Isä Johanneksen mielessä kypsyi äkillinen päätös. Hän oli ensin aikonut antaa Tuironkin joutua kylälle, kun kerran oli päässyt huonosta esikuvastaan. Mutta nyt puhui hän hiljaa jotakin Tanulle, ja tämä nyökäytti hyväksyvästi päätään.

— Olen ajatellut, että jos tahdot, saat tulla minun luokseni.

Tuiro ilostui, mutta vaipui taasen huolissaan tuumimaan.

— Tahdotko tulla?

— Kyllä… mutta äiti…

— Kuulithan, että hän pääsee sukulaisiinsa. Olen aivan varma, että Saara hoitaa häntä huolellisemmin kuin kukaan muu. Hänellä on siellä paljon parempi kuin täällä.

Tuiro näytti alistuvan, vaikka epäröiden.

— Miten te hänet viettekään? kysyi hän alakuloisesti.

— Tosiaan! virkkoi isä Johannes katsoen isäntiin.

Nämä olivat unhottaneet sitä ajatellakaan.

Lyhyen neuvottelun jälkeen päätettiin Tuiro jättää hoitamaan äitiään. Ja kun syysilta alkoi jo pimetä, niin että olisi ollut hankalaa enää tänään tulla sairasta noutamaan, päätettiin se jättää huomiseen.

Huomenna saapui isä Johannes noutamaan Tuiroa ja pari isäntää sairasta kantamaan. Mutta silloin saivat he tietää, ettei Vappu parka enää maallista hoitoa eikä kotia tarvinnut.

Tuiro oli jättänyt hänet illalla nukkumaan, ja aamulla nukkui hän pitkään. Kun Tuiro oli vihdoin mennyt koskettamaan äitinsä kättä ja kasvoja, olivat ne kylmät.

— Nyt minä lähden mielelläni, sanoi Tuiro hengelliselle isälle.

Mutta miehet, jotka olivat tulleet Vappu parkaa noutamaan, saivat vielä kerran palata tyhjin toimin. He palasivat ruumiskirstua tekemään.

15

PAPIN RENKI

Tuirosta oli tullut papin renki.

Sillä renkinä häntä pitäjäläiset pitivät, ja aivan liian hyvässä asemassa hän oli heidän mielestään pappilan renkinäkin.

Mutta isä Johannes piti häntä oikeastaan paremmin kuin pitäjäläiset omia poikiaan. Kohteli niin sydämellisesti, valvoi hänen kasvatustaan ja kaikenpuolista parastaan.

Hän söi isä Johanneksen ja Katrin kera samassa pöydässä, nukkui pitäjäntuvan ovinurkassa, Katrin nukkuessa karsinapuolella, hakkaili puita kotosalla ollessaan ja kantoi Katrille ja teki yleensä tälle pientä palvelusta, jonka Katri ottikin vastaan, mutta antoi pojalle melkein potkuja palkakseen. Yleensä ei Katri voinut ensinkään sietää velipuoltaan, "Sudenluolan penikkaa", vaan he elivät keskenään kuin kissa ja koira.

Isä Johannes oli parilla hopeamarkalla ostanut hevosen, joka oli Tuiron ruokittavana ja hoidettavana. Omalla hevosellaan pappi sitten useimmittain ajaa körötteli pitäjälle sielujen hoitoon, ja palatessa oli reki tavallisesti niin kukkuroillaan hevosen ja ihmisten ruokaa, että pappi ja hänen renkinsä tuskin pysyivät kuormalla.

Johannes oli renkiinsä tyytyväinen ja kiintyi tähän yhä isällisemmin. Poika puolestaan palveli häntä melkein hartaudella ja oppi pian kasvoista lukemaan hänen toivomuksiaan.

Ennen pitkää alkoi Johannes häntä lähetellä auttamaan milloin mitäkin tarvitsevaa, viemään heikoille sairaille milloin ruokaa, milloin lääkkeitä, sillä hän ei ollut ainoastaan sielujen paimen, vaan myös kilpaili puoskarien kanssa lääkitsemistaidossa. Väliin sai Tuiro viedä jäntevät kätensäkin avuksi, missä niitä tarvittiin.

Hengellisen isän lähettämä apu otettiin kiitollisuudella vastaan, mutta sen tuojalle osoitettiin ynseyttä, kammoa ja halveksumista. Paitsi isä Johannesta ei Tuirolla ollut yhtään ystävää koko kylässä, ei koko pitäjässäkään.

Isä Johannes näki sen surukseen ja sitä hellemmän isällisesti hän poikaa kohteli. Poika puolestaan palveli häntä yhä hartaammin, mutta ei mennyt kyläläisten näkösälle muulloin kuin se oli välttämätöntä. Ja silloinkin toimitti hän asiansa kiireimmittäin, pujahtaen tiehensä niin pian kuin voi.

Mutta se hellyys, jota isä Johannes tuhlasi Tuirolle, ei näyttänyt lainkaan kyläläisten mieliä sulattavan. Päinvastoin kävivät he yhä yrmeämmiksi, jopa osoittivat ynseyttä itse hengellistä isääkin kohtaan.

* * * * *

Talven tullen alkoi isä Johannes jälleen antaa iltaisin opetusta Tasalan Kaarinalle, ja Suitsulan Pirkitta, pikku ystävätär, seurasi mukana kuten ennenkin. Isä Johannes puolestaan kutsui kuulemaan Tuiron ja Katrinkin. Tuiro tuli, mutta Katri ei millään ehdolta ottanut tullakseen… hän ei tahtonut istua papintuvan ovensuussa velipuolensa keralla…

Kaarina istui yhtä hartaana kuin ennenkin, tähystellen kostean säteilevin silmin isään ja ikäänkuin lennosta siepaten jokaisen sanan ja sulattaen sen mieleensä. Hän tuskin huomasikaan oven suuhun mahdollisimman näkymättömiin painautunutta Tuiroa.

Pirkitta sitävastoin näytti kuuntelevan vain puolella korvalla. Jokin kiusallinen asia näytti askarruttavan hänen ajatuksiaan, ja tuontuostakin vilkaisi hän salavihkaan Tuiroon. Ja kun tunti oli lopussa, kiersi hän kaukaisittain hiipien Tuiron ohitse.

Seuraavalle oppitunnille tuli Kaarina yksin.

Johannes kysyi häneltä, oliko Pirkitta kenties sairaana, mutta Kaarina vastasi, ettei häntä oltu enää päästetty.

Johannes meni seuraavana päivänä Suitsutaan.

Saara muori otti hänet vastaan samalla surullisella ystävällisyydellä kuin hänellä oli tapana miehensä mentyä manalle.

Mutta kun tuli puhe Pirkitan käynnistä oppitunneilla, tuli Saaran silmiin vihamielinen ilme. Lasta oli kammottanut olla murhamiehen pojan lähellä, eikä hänkään, äiti, siihen kehottanut.

— Mutta ristillinen rakkaushan velvoittaa antamaan anteeksi kaikille niillekin, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet. Kuinka sitten on sovelias vihata lastakin isän pahojen tekojen tähden?

Saara painoi poskensa käteensä.

— Ei tuota ole vihattukaan, virkkoi hän surullisesti.

— Kuinkas sitten?

— Mutta pudonneeko tuo käpy kauas puusta, lieneekö poika parempi isäänsä?

— Voin vakuuttaa, että Tuiro on käyttäytynyt kaikin puolin tyydyttävästi ja olen havainnut hänen hartain mielin pyrkivän hyvään. Ja onko nyt puun, joka on ollut laho ja kantanut huonoja hedelmiä ja joka on sentähden hakattu pois, onko tämän puun juurivesatkin estettävä kasvamasta, vaikka ne viheriöivät ja ovat terveitä? kysyi Johannes juhlallisesti.

Tätä juhlallisuutta ei kuitenkaan olisi tarvittu. Sillä Saaran herkkätunteisen hurskas mieli oli sulanut kuin vaha jo ensimäisistä sanoista. Hän lupasi huoletta lähettää tyttärensä hengellisen isän luo, mitä seuraa isä katsoikin hyväksi hänelle valita.

Isä Johannes ajatteli muidenkin ynseyttä poika rukkaa kohtaan ja halusi saada kaikki mielet sulamaan. Seuraavan sunnuntain saarnassaan kertoi hän sentähden tuhlaajapojasta ja päätti puheensa näillä sanoin:

— Kun nyt taivahinen isämme näin avoimin sylin ottaa vastaan tuhlaajapojan, joka katuvaisena palajaa isänsä kotiin, eikö meidän myös olisi silloin lempeydellä holhottava ja autettava sitä, joka harhateiltä tahtoo vilpittömästi pyrkiä oikealle tielle? Ajatelkaa sitä tarkoin sydämissänne, ja rukoilkaa taivahiselta isältä apua, ettette olisi sen veljen kaltaiset, joka nurisi, kun isä otti katuvaisen poikansa rakkaudella vastaan, vaan ahkeroisitte tekemään yhdelle näistä vähimmistä veljistänne, mitä toivoisitte taivahisen isänne tekevän teille!

Saaran tänä sunnuntaina palatessa kirkosta lyöttäytyi hänen seuraansa muuan kirkonkylän isännistä.

— Tiedätkös, ketä pappi tarkoitti? kysyi isäntä.

— Arvastahan tuon.

— Sudenluolan penikkaa tietysti, lellipoikaansa.

— Hyvä hän on, tämä nykyinen pappimme. Kaikille tahtoo hän rauhaa, tuumi Saara.

— Mutta on pahoin hullaantunut suden penikkoihin.

— Tuiro kuuluu olevan hyvä tavoiltaan.

— Aika näyttää. Ajattelin jo silloin, kun pappi ensi kerran saarnassaan Sudenluolan pesuetta puolusteli, etteiköhän hänen silmänsä vielä kerran aukea. Vanha susi on nyt näyttänyt hänelle sekä kyntensä että hampaansa, ja kyllä vielä näyttää penikkakin.

Saara murisi tyytymätönnä, kun hyvästä hengellisestä isästä näin epäkunnioituksella puhuttiin. Isäntä sanoi hänelle hyvästit ja kääntyi kohden kotiaan.

Kirkonvanhin Tanu Tasainen oli lyöttäytynyt kotimatkalla isä Johanneksen mukaan, kuten niin usein ennenkin.

— Minusta tuhlaatte tuolle pojalle aivan liiaksi hyvyyttänne, sanoi hän suorasukaisesti.

— Kuinka niin?

— Itsepähän parhaiten tiedätte. Sanon vain, etten ole yhtä mieltä kanssanne. Minusta on hylkyväkeä pidettävä rajojen takana.

— Rajojen! Mutta täytyykö välttämättä sysätä takaisin, jos joku tahtoo tulla hyväksi, nousta rajan yli hyvien puolelle?

— Koettakoon sitten! hymähti vapaamies. — Mutta minusta on paras tähystellä ensin hyvät ajat hänen elkeitään ennenkuin päästää. Jos heitä umpimähkään rupeaa yli lappamaan, voi tulla susia lammasten sijasta…

— Totta kai täytyy auttaa lähimäistään parannuksen tiellä?

— Minusta on paras antaa maailman olla ennallaan, silloin se paraiten pysyy pystyssä. Eikä se hevillä muutukaan — jos pojan puolesta liiaksi innoittelette, voitte vain vahingoittaa itseänne.

— Miten vahingoittaa?

— Vaikutusvaltaanne ja toimintaanne.

He olivat pysähtyneet Tasalan edustalle, ja isä Johannes ojensi vapaamiehelle kätensä hyvästiksi.

— Kyselemättä, mitä menetän, tahdon kulkea tietä, jonka herran tieksi käsitän! sanoi hän tyynesti.

Ja sen jälkeen tarkasteli hän ympäristössään, mitä hedelmiä siemen oli kantanut. Suuresti ei ollut tainnut sana sydämiin vaikuttaa, oli tainnut mennä toisesta korvasta sisään, toisesta tulla ulos. Mutta näytti sentään kuin kyläläiset olisivat siitälähin ainakin hieman peitelleet kammoaan Tuiroa kohtaan.

Pirkittaan oli papin ja äidin sana vaikuttanut, että hän siitä lähtien arastelematta, kammoksumatta istui kuunnellen, vaikka Tuiro istuikin ovenpielessä tai takannurkalla.

Ja niin jatkoi isä Johannes oppituntejaan, kertoellen kolmelle oppilaalleen raamatun kertomuksia, tarinoita ja taruja pyhistä miehistä ja naisista ja väliin maallisemmistakin asioista. Näin jatkoivat he koko talven ja seuraavanakin talvena kevään korvalle.

Ja nämä parin talven iltapuhteet olivat Tuiroa ja Pirkittaa vähitellen lähentäneet yhä enemmän toisiinsa. He alkoivat silmäillä toisiaan, ensin arasti vilaisten, sitten yhä pitempään.

Tuiro tunsi omituista viihdyttävää mielihyvää katsellessaan Pirkitan vilkkaasti vilahtelevain kasvojen eleitä ja hänen harhailevia silmiään, jotka eivät kauan malttaneet yhteen kohti katsoa, vaan vilkuivat ja pälyivät milloin minnekin.

Pirkitta puolestaan tunsi alussa vilun väreitä vilaistessaan hievahtamatta murjottavaan poikaan. Pian alkoi häntä pyrkiä naurattamaan tämän alituinen totisuus ja hän koetti matkien asettaa suutaan samallaiseen hirveän vakavaan mutturaan. Mutta vähitellen alkoi hänestä tuntua niin turvalliselta silmäillessään jäyhää, voimaa uhkuvaa poikaa, ja hänen harhaileva katseensa alkoi viivähdellä pojan kasvoissa yhä kauemmin.

Alussa kun heidän katseensa kohtasivat toisensa, loivat he sen säikähtäen maahan. Sitten koettivat he, miten kauan voisivat salaa silmäillä toisiaan, ja sitä he tekivät ikäänkuin yhteisestä sopimuksesta, sillä vaikka toinen tunsi, että toinen katseli häntä, ei hän häirinnyt katselijaa kohottamalla silmiään, vaan odotti, kunnes tulisi hänen vuoronsa. Mutta sittenkin katseet väliin kohtasivat toisensa, kohtasivat yhä useammin, ja vähitellen alkoivat he voida arastelematta katsella toisiaan. Lopulta alkoivat he, isä Johanneksen kertoessa lempeän hartain äänin, katsein puhella keskenään, ja milloin toinen ei syystä tai toisesta päässyt mukaan yhteiselle oppitunnille, kaipasi toinen häntä rauhattomin sydämin.

Heidän välilleen punoutui sanaton sisarustunne. Tuiro tunsi saaneensa toisenkin ystävän, jonka läheisyydessä tunsi jotakin niin viihdyttävän suloista, ettei hän tuntenut sellaista isä Johanneksen läheisyydessäkään, kuinka harrasta kiitollisuutta tätä kohtaan tunsikin.

16

PAPIN SYDÄN

Lämpimällä ilolla ja suloisella mielihyvällä oli isä Johannes puhellessaan, pakinoidessaan katsellut kostean kirkkaita silmiä, jotka olivat niin hartaasti häneen suunnatut. Kaarinalle yksin hän puhui, hänelle yksin oli jokainen sana tarkoitettu, ja puhuessaan hänelle häämöittivät toiset kaksi oppilastaan ikäänkuin sen valokehän ulkopuolelta, missä hän ja Kaarina olivat. Näistä toisista saattoi väliin jompikumpi olla poissakin, opetuksen menon siitä häiriytymättä. Kaarinan paikka ei vain ollut milloinkaan tyhjänä, eikä isä Johannes tullut sellaista mahdollisuutta ajatelleeksikaan.

Mutta eräänä maaliskuun iltana, kun oppitunnin piti juuri alkaman, ilmestyi Pirkitta papintuvan ovelle yksin.

— No, missäs Kaarina…?

— Hän ei voinut talla tänään.

— Miksi ei? kysäisi Johannes hätiköiden.

— Hän on sairaana.

Kuinka hengellistä isää värisytti ja kuinka hänen sydämessään kipeän lämpimästi läikähti! Hänet sytytti yhtäkkiä kuin kuume, hän tunsi vapisevansa eikä mitenkään voinut estää ääntänsä värisemästä kysyessään:

— Sairaana… pahoinkin…?

— Ei hän niin… oli päivällä meillä… ja päivä oli hiuottanut lumen pehmeäksi… jalat olivat kastuneet ja kylmettyneet… mitä lie yskää ja vähän vilutautia… äitinsä oli pannut hänet peitteihin eikä päästänyt… lähetti terveisiä… Tasalan emäntä näet… että Kaarina tulee ensi kerralla, toimitti Pirkitta.

Kuinka iloisena Johannes tunsikaan sydämensä hypähtelevän!

Samassa tuli Tuiro ovensuuhun siepaten lakin päästään.

— Minä vain… onko sitä koulua tänään?

— Miksei?

— No, kun Kaarina…

— Mistä tiedät sen?

Olikohan lapsi niin sairaana, että koko kylä tiesi sen ja oli huolissaan…

— Pirkkohan tuo…

Ah… Pirkittako oli sanonut… ja Johannes tunsi mielessään ilon vilahduksen, kun lapsukaiset olivat jo niin hyvät ystävykset, että näin avomielisesti puhelivatkin keskenään… Mutta tämä tunne väistyi heti, ja hän vaipui miettimään Kaarinaa… kuka tiesi, jos hänen sairautensa sittenkin olisi vakavampaa laatua…

— Niin, ettei taida sitten koulua ollakaan… kuuli hän Tuiron äänen.

Säpsähtäen muisti hän, että Tuiro ja Pirkitta olivat hänen luonaan.

— Niin… ei kai… tai miksei… kyllä, voinhan kertoa, sanoi hän vavahdellen ja ajattelematta mitä oikeastaan sanoi.

Hän näki kuin unissaan, että Pirkitta istuutui jakkaralle ja Tuiro takan reunalle. Silloin alkoi hän kertoa.

Hän tiesi tuskin itsekään mitä kertoi. Hän näki sielunsa silmien edessä liikuttavan surullisen kuvan: Kaarinan kiedottuna peitteihin ja nahkasiin, niin ettei hän voinut tulla hentona, heikkona lepäsi lapsukainen pää tyynyllä… kasvoilla oli kuumeen puna, silmissä kuumeen hehku… se syttyi yhä heloittavammaksi, hehkuvammaksi… hän näki lapsukaisen kuumehoureissa… pitkät viikot… ihana lapsukainen riutui ja sammui… eikä ollut ketään lääketaitoista antamassa apuaan!

Hänen äänensä särähti yhtäkkiä kuin kannel, josta kieli katkeaa…

— Toiste! sanoi hän.

Ja juoksujalkaa oli hän menossa Tasalaan.

Anna äiti puuhaili pirtissä.

— Kuulin että tyttärenne on sairaana…

Hengellinen isä läähätti hengästyksissään… siitä kai johtui, että hänen äänensä värähti ikäänkuin hätääntyneenä…

— Ei hänellä taida hätää olla, mutta isäpähän parhaiten ymmärtää, tuumi Anna vieden papin Kaarinan vuoteen ääreen.

Hengellinen isä tarttui lapsukaisen hentoon, lämpimään kätöseen ja tunnusteli hänen kultakutrien kehystämää, vienonviehkeää otsaansa. Himmeän hämäräksi jäi hänelle, missä määrin lapsessa oli kuumetta… hämärän häilyvää oli hänelle, miksi hän piteli lapsen kättä, miksi siveli sulavan vienoja kultakiharoita hänen kaarevalta otsaltaan… Mutta hän tunsi, että hänen omat poskensa hehkuivat ja että kädestä, jolla hän suloista lapsukaista kosketteli, virtaili sydämeen, päähän ja kaikkialle värisyttävän lämmin lumotenho, joka oli samalla niin hiuduttavan suloinen ja säikähdyttävän hirmuinen… Kuin auerhuntujen, kuin sädehileiden läpi näki hän lapsen kostean kirkkaat silmät… kultakutrit valkoisella lakanalla ruusuisten kasvojen ympärillä… vienonpyöreän kaulan ja poven, joka paidan alla kohoili hiljaa kukanumpuineen… Hän tunsi rinnoissaan suloisen vienoa hivelyä, ikään kuin tämä hennon suloinen povi painuisi hänen rintaansa vasten… ja hän oli hervahtamaisillaan ottamaan immen pään käsiensä väliin ja suutelemaan hänen otsaansa ja poskiaan… Ja hän oli kuin sädesumun läpi näkevinään, miten impi hymyili häntä kohden… kainosti, mutta hellyyttä henkien… ja miten hänen silmänsä olivat pikahtamaisillaan hymysäteihin…

Yhtäkkiä riuhtaisihe hän irti. Huumeisin mielin riensi hän pappilaan ja aavisti himmeästi sanoneensa Anna äidille jotakin, ettei ollut vaaraa… Mutta papintuvassaan ryhtyi hän kuin unissaan sekoittelemaan yrttinesteitä, joiden valmistustaidon oli luostarissa vuosien varrella oppinut. Hän puuhaili hätiköivällä huolellisuudella, ikäänkuin sairaan henki olisi juuri sammumaisillaan. Kun lääke oli valmis, oli hän kiireimmittäin lähtemäisillään sitä viemään, mutta pitäjän pirtissä Tuiron nähdessään vilahti hänen mielessään hämärä aavistus arvokkaisuuden vaatimuksista. Hän lähetti Tuiron, mutta jäi seisomaan keskelle pirtin lattiaa ja mittailemaan mielessään, milloin poika joutuu pihan yli portille, milloin tietä myöten Tasalan nurkalle, miten astuu Tasalan pirttiin, antaa lääkkeen äidille ja äiti tyttärelleen… ja silloin tuntui herahtavan jotakin niin lämmintä ja herkkää hänen mieleensä, sydämeensä ja koko olemukseensa…

Tuiro palasi pian, ja vasta silloin Johannes meni takaisin papintupaansa. Pursuvin, kihelmöivin mielin käveli hän muutamia askelia edestakaisin ja istahti sitten pöydän ääreen. Akkunasta heijasti hänen silmiinsä mailleen vaipuvan kevätpäivän rusotus, joka kultaisena, hehkuvana loimona heittyi päivän hiutamalle hangelle. Tämä hehku, tämä loimo tuntui lämmittävänä ja valaisevana valahtavan hänen sieluunsa, kirkastavan hänen kuvitusmaailmansa jokaisen kangastuksen ja hellyttävän sydämen jokaisen sopukan. Keväisen auringon hehkuva, kullankimmeltävä loimo tuntui palavan hänessä itsessään… tuntui kuin olisi vain sen heijastusta tuokin rusovaippa tuolla hangella… se paloi hänen sielussaan suurena, koko olemuksen sytyttävänä soihtuna, ja liekkien leimahduksissa kimmelsi nimi: Kaarina…

Katri tuli kutsumaan häntä illalliselle. Hän haukkasi muutaman palan, palasi huoneeseensa ja istuutui pöytänsä ääreen. Ilta alkoi hämärtyä, ja kevätillan punarusoisessa hämyssä vaipui hän katselemaan äsken näkemäänsä kuvaa, Kaarinaa vuoteellaan. Hellävaroen, hyväillen katseli hän sielunsa silmin untuvaisia kultakutreja, untuvanvienoa kaariotsaa, säteilevässä hämyssä kimmeltäviä silmiä, nuorekasta poskien ruusuhehkua, kaulaa ja sulountuvaisia, valkoisen paidan alla kohoilevia kukanumpuja… Hän painoi vienon hiljaa päänsä riipuksiin ja lyyhisti rintaansa ikäänkuin siten herkemmin, hervottomammin vaipuakseen, sulautuakseen tähän armaaseen kuvaan. Ja silloin tunsi hän mielessään niin hellää suloutta, niin suloisen tyyntä raukeutta, että hän riisuutui ja meni vuoteeseensa levolle.

Hän valvoi kauan vuoteessaan ja katseli yhä samaa kuvaa tuhansissa eri vivahduksissa ja valonhäivähdyksissä. Haaveet hiipivät, unelmat liitelivät hellän tunteen siivin kevätyön hämyssä… Vuode Tasalan pirtistä häipyi ja katosi… ja ilmestyi valkoisin lakanoin, kukitetuin peittein… papintupaan … morsiusvuode… valkoisin lakanoin ja kukitetuin peittein … ja neitseelliset kukanummut kohoilivat hiljaa valkoisen lakanan alla… ja hän hiveli untuvaisia kultakutreja… ja vaipui hyväilemään ruusuisia poskia… uniuntuvaisia poskia … hän vaipui… raukesi… ja näki unta…

Hän nukkui ja näki unta… nukkui levotonta, värähtelevää unta, ja hänestä alkoi tuntua niin painavalta ja ahdistavalta. Hänen ympärilleen tuntui laskeutuvan jotakin kietovaa, puristavaa… ja niin pimeää, niin pimeää… ja pimeästä, syvältä syvältä altaan aikoi hän nähdä väreilevää valoa… valosta kiehkesivät kasvot… Kaarinan kasvot… pelkät kasvot joiden ympärillä oli pilkkosen pimeää… Ja jokin tenhokäsi veti häntä kuiluun, jonka pohjalta näkyi Kaarinan kasvot… hän rimpuili vastaan… mutta käsi veti taikavoimin… hän ponnisteli epätoivoissaan… mutta se veti, se veti rajuin voimin ja hän putosi huimaavaa vauhtia pohjattomaan syvyyteen…

Silloin heräsi hän vavisten ja kylmä hiki otsallaan. Vaistomaisesti pani hän kätensä ristiin ja rukoili, rukoili yhä palavammalla hartaudella, ikäänkuin rukouksesta vuotava siunaus olisi kohottanut hänet siivilleen. Ja kohta alkoi hän tuntea näkevänsä ikäänkuin hellästi siunaavat silmät ylhäältä päänsä päältä, ja hän tunsi pyhän neitsyen, taivahisen morsiamensa olevan lähellään. Hän makasi hiljaa, lämpimän rauhallisin mielin eikä ajatellut mitään. Hänestä tuntui vain vuoteessaan niin suloisen hyvältä ja hiljaa vaipui hän uneen.

17

HENGELLISTÄ RAKKAUTTA

Aamulla heräsi Johannes vilpeämmällä, rauhallisemmalla mielellä.

Hänen ensimäinen havaintonsa oli, että Kaarina oli tullut häntä niin lähelle, oli ikäänkuin sulautunut häneen, niin että hänen sielussaan ja veressään oli jotakin Kaarinasta. Hänellä oli tuntemus, jota hän ei perustellut, että Kaarinankin täytyi tuntea samaa, tuntea sielussaan jotakin hänestä, ja hänestä tuntui, että Kaarina oli valmis kaikessa taipumaan hänen tahtoonsa, häntä seuraamaan mihin hyvänsä. Hän ei tuntenut mitään painostavaa, ahdistavaa ulkoa päin, ei mitään myrskyistä taistelua sielussaan, vaan tyynin mielin kävi hän tutkistelemaan tilaansa ja asemaansa.

Kuinka tämä kaikki oli tapahtunut? Eikö hän jo silloin, kun hänen saapuessaan tänne oli verenpisara lennähtänyt rekeen, eikö hän jo silloin ollut tuntenut hyvälevää sulotunnetta, johon liittyi himmeä tuntemus nuoren naisen kädestä? Ja kun sitten pitäjänpirtissä isännät puhuivat hänelle pappilan emännästä, melkeinpä vaatien sellaisen ottamaan, oli hänen hurskailustaan huolimatta hänen ajatuksensa hiipinyt tämän kukan antajaan ja hän oli tuntenut iloa isäntäin kehoituksen johdosta. Tasalan pirtissä Kaarinan nähtyään oli hänen sydämensä sykähtänyt ihastuksesta… ja sitten koulutunneilla… kuinka hän oli iloinnut tytön läsnäolosta… elähtynyt siihen niin, että se oli tullut hänen elämäntarpeekseen… Hän oli luullut sen olevan vain hengellistä iloa siitä, että hänellä oli niin harras oppilas, mutta samalla oli hän ihaillut hänen suloaan, tuntenut mielihyvää hänen ruumiillisesta ihanuudestaan… himoinnut hänen suloisen kaunista ruumistaan ja harrasta, unelmoivaa sieluaan! Nyt oli hän yhtäkkiä herännyt, ja hän oli tämän himon vallassa… Kaarina sieluineen, ruumiineen täytti hänen mielikuvituksensa ja tunteensa, koko sielunsa ja koko olemuksensa!

Mitä oli hänen tehtävä?

Hän tiesi, että kirkon aviottomuusvaatimusta papit salaisuudessa rikkoivat kautta koko ristikunnan, ja hän tiesi myös, että itse pyhän Pietarin sijainenkin, Rooman pyhä isä, katsoi asiaa läpi sormien. Suomalaisiakin pappeja hän paimenkirjeissään varoitteli vain pitämästä perheitään luonaan… mutta siitä huolimatta täällä pohjoisilla maailman äärillä monissa pappiloissa hääräili emäntä, lapsiliuta ympärillään… ja kansa piti sitä aivan luonnollisena… vieläpä ainoana luonnollisena… Hän oli myös löytänyt raamatusta monia paikkoja, joiden mukaan pyhä aviosääty oli papeillekin luvallinen. Niin Mooseksen laki kuin Jeesuksen evankeliumikin salli pappien astua avioliittoon ja kielsi ainoastaan sellaiset salakähmäiset, siveettömät haureilusuhteet, joissa monet papit puhtauden ja aviottomuuden nimessä elostelivat.

Mutta sittenkin, vaikka inhimillisen heikkouden tähden oli pyhitetty aviosääty, jossa puoliso oli sidottu siveellisiin velvollisuuksiin puolisoaan ja lapsiaan kohtaan, niin eihän se sulkenut pois ehdottoman puhtauden ihannetta. Vaikka avioliitto oli siveettömiä salasuhteita korkeampi, niin saattoihan siltä ehdoton puhtaus olla avioliittoakin korkeampi. Ja niin apostoli sanoi olevan, selittäen, että naimaton on vapaampi tottelemaan niitä kuin herran ovat, pyrkimään hengelliseen ja ruumiilliseen pyhyyteen ja hänelle kelpaamaan, kun nainut sitävastoin suree maallisista, kuinka hän puolisollensa kelpaisi. Korkeampaa ja jumalaisempaa oli siis kieltäytyä maallisesta rakkaudesta ja perhesiteistä, niin että koko sieluin ja sydämin saattoi antautua etsimään niitä kuin Jumalan ovat.

Tämä koski kaikkia, eikä ainoastaan pappeja, se oli koko ihmiskunnalle viitattu jumalainen ihanne. Tietysti sielujen paimenet ja hengelliset isät, vaikkei heitä olisi vannotettukaan aviottomassa puhtaudessa pysymään, olivat ennen muita velvolliset kilvoittelemaan tähän korkeimpaan, olemaan muille esikuvana. Mutta eikö papin ollut siitä saarnattava muutenkin kuin esimerkillään, muutenkin viitattava tietä siihen, mikä korkeinta on? Kun hän sitä ajatteli, ajatteli ihmisiä yksitellen ja yleensä, tuntui hänestä, etteivät useimmat pystyisi tähän ihanteeseen elähtymään, eivät siihen pyrkimään, vaan sen saarnaaminen voisi viedä samallaisiin pahennuksiin kuin suuren joukon pappeja oli vienyt kirkon aviottomuuden vaatimus, se voisi koitua paulaksi, joksi apostoli nimenomaan ei sano sitä heittävänsä.

Mutta eikö tätä ihannetta voinut kohottaa valittujen sielujen silmien eteen? Kun Johannes sitä ajatteli, syttyi hänen sydämensä ilosta. Hän oli tuntenut tuskaa, kun hänen mielessään oli välähtänyt ajatus, että Kaarina kenties kerran kohtaisi jonkun, nuoren ritarin, vapaamiehen pojan tai muun, jolle menisi miehelään. Tämä tunne kenties oli halpaa kateutta, joka oli kuoletettava, mutta kirvelevää oli sitä ajatella. Kuinka ihanaa sitävastoin oli kilvoitella jumalaiseen puhtauteen ja pyhyyteen yhdessä hänen kanssaan, jota rakasti, kuolettaa maallinen rakkaus kääntämällä sen hehku taivahisiin, kirkastaa tämä rakkaus jumalaisella valolla ja puhtaassa hengellisessä rakkaudessa etsiä niitä kuin isän ovat!

Mutta saattoiko Kaarina näin korkeita asioita ymmärtää? Johanneksen mielestä oli tämä lapsukainen tosin ihanainen hengenlahjoiltaan, mutta sittenkin tuntui vaikealta selittää ehdottoman puhtauden ihannetta niin, että hän voisi sen elävästi omia ja sieluunsa sulattaa. Kertomukset pyhästä neitsyestä ja ihmiskunnan pyhistä naisista olivat tosin hyviä esikuvia, ne saattoivat tosin herättää harrastusta seuraamaan ja puhtauteen pyrkimään, mutta oliko tällä harrastuksella riittävä syvyys ja lujuus, kestääkseen silloinkin, kun maallinen rakkaus houkutteli lumollaan? Eikö tarvittu enemmän, jotakin, joka elähytti sielua, sisäistä sytykettä, joka täytti ja valtasi sielun niin, etteivät maalliset lemmenhaaveet voineet päästä siellä voitolle?

Johannes muisti, miten hän nuoruudessaan oli ensin toivotonna taistellut säilyttääkseen ajatuksensa puhtaina, miten sitten oli usein heltynyt aina kyyneliin polvistuttuaan taivahista morsianta palvomaan ja miten rakkaus häneen oli siunaavana taivaan kasteena langennut maallisten himojen näännyttävään helteeseen, ja hän tunsi vieläkin tämän pyhän sadevihmeen sielussaan.

Samoin kuin hänen sieluaan oli rakkaus taivahiseen morsiameen ylentänyt ja vetänyt taivahisiin, samoin oli Kaarinan sielua ylentävä ja vetävä rakkaus taivahiseen, jumalaiseen ylkään!

* * * * *

Seuraavana iltana, jolloin Kaarina tuli Pirkitan kera jälleen oppitunnille, loi isä Johannes häneen pitkän, syvän ja vakavan katseen. Hän ei nähnyt enää edessään lasta, vaan naisen, jonka kera käsi kädessä hän oli alkava jalon kilvoituksen korkeinta ihannetta kohden.

Kaarina näki hänen oudon katseensa ja loi melkein pelästyneenä silmänsä maahan. Mutta heti kohotti hän ne jälleen hengelliseen isään, ja tämän silmissä näki hän niin luottavan, niin melkein kunnioittavan ja samalla lämpimän ilmeen, että hänen sydämensä aivan vavahti ilosta. Hän istahti entistäänkin onnellisempana jakkaralleen, ja hänen sydämensä oli herkempi isä Johanneksen kasvattavalle kylvölle kuin koskaan.

Pirkitta istui omalle jakkaralleen ja Tuiro takan nurkalle, ja isä Johannes alkoi kolmelle oppilaalleen kertoa jumalaisesta yljästä ja hengellisestä morsiamesta. Hellyydestä helähtelevällä ja värähtelevällä äänellä, pannen sanoihin koko sielunsa hehkuvan palon ja liittäen tekstiin muutamia selityksiä, alkoi hän latinankielisestä raamatustaan tulkita suomeksi Salomonin korkeaa veisua…

18

VERIVIHA

Isä Johannes iloitsi siitä, että Pirkitta oli niin hyvin oppinut sietämään Tuiroa, näyttivätpä he aivan olevan hyvät toverukset. Poika rukalla oli siten edes yksi ystävä kylässä… oppisipa vain Katrikin häntä paremmin suvaitsemaan!

Nuoret olivat ensin alkaneet vaihtaa joskus sanasen keskenään… arastelevan sanasen pitäjänpirtissä oppitunnille mennessään ja sieltä tullessaan. Se oli tapahtunut yhä useammin… ja pian he puhelivat keskenään iloisen reippaasti, mutta samalla salahämyisellä ujoudella. Tuirolle tuli tavaksi mennä porstuan ovelle katsomaan tyttöjen menoa, sitten seurata heitä pihalle, kohta tieveräjälle ja lopulta Tasalan nurkalle. Siinä sanoivat he hyvästit muutamia kertoja, Kaarina poikkesi kotiinsa, Pirkitta jatkoi matkaansa ja Tuiro palasi pappilaan. Seuraavilla kerroilla jäi Tuiro Tasalan aittarakennuksen päähän seisomaan ja katselemaan Pirkitan menoa, ja Pirkittakin kääntyi muutamia kertoja katsomaan taakseen. Kerran kun hän niin kääntyi, jäi hän siihen seisomaan ja katsomaan Tuiroon ikäänkuin ikävöiden, kutsuen. Silloin Tuiro rohkaisi mielensä ja meni hänen luokseen, vaikkakin peloitti, että talosta se nähdään. Siitä pitäen sanoivat he Tasalan nurkalla hyvästit ainoastaan Kaarinalle ja menivät yhdessä milloin kirkon luo, milloin hieman etemmäksikin, lähelle tienmutkaa, johon Suitsulan pihalta saattoi nähdä tielle.

* * * * *

Samana iltana, jona isä Johannes alkoi oppilailleen tulkita Salomonin laulujen laulua, oli Katri ollut Suitsulassa ja palasi sieltä myöhään.

Kiireisesti laittaessaan illallista pöytään heitteli hän Tuiroon entistään vihaisempia katseita.

Tuiro istui allapäin, otsa rypyssä.

— Isä antaa anteeksi, kun ruoka viipyi… nyt se on valmis, meni Katri sanomaan.

Isä tuli pöytään ja Tuiro tuli myös, mutta jurrotellen.

Katri oli jotakin puuhailevinaan takan ääressä.

— No, eikö se Katrikin jouda sieltä syömään? virkkoi isä.

— Enpä minä… vastasi Katri.

Hän sanoi sen hiljaa ja nöyrästi, mutta sittenkin tuntui äänessä olevan jotakin niin varmaa, että isä kääntyi kummissaan katsomaan. Hän näki hyvin, ettei Katrilla ollut mitään erikoista tehtävää.

— Mikset tule syömään?

Katri seisoi hypelöiden esiliinaansa. Tytössä oli jotakin niin jyrkkää, ettei Johannes ollut luullut hänestä mitään sellaista löytyvänkään.

— No, mikset?

— Tuon kanssa! virkkoi Katri vihasta uhkuen.

— Kenen tuon?

— Tuonpa… murhamiehen pojan!

Tuiro hypähti pöydästä kuin nuolen satuttamana.

— Mitä? puuskahti Johannes. — Etkö tiedä, jatkoi hän sävyisästi, että lunastajammekin, Jumalan poika, söi publikaanien ja syntisten seurassa?

Katri lyyhistyi ikäänkuin iskua välttäen, mutta seisoi paikallaan.

— Mistä tämä nyt on saanut alkunsa?

— Pirkitta ei tule enää kouluun, virkkoi Katri umpikuljuisesti.

— Mitä! Miksi ei? kysyi Johannes säikähtäen.

Katri hypelöi äänetönnä esiliinaansa.

— Mikset sano?

— Mikäpä häntä… kaikkien kuullen, sanoi hän voitonriemuisesti Tuiroon silmäten.

Tuiro oli ulkona kuin ammuttu nuoli.

Mutta isä Johannes oli hänen silmissään nähnyt melkein saman ilmeen kuin hänet ensi kertaa tiellä kohdatessaan.

— Tule tänne! sanoi Johannes jälleen Katriin kääntyen ja meni huoneeseensa.

Katri tuli jälestä.

— No, kerro nyt!

— Eihän tuossa niin paljon kertomistakaan, alotti Katri. — Olin Suitsulassa tädin ja serkkujen luona. Sieltä kun palaan, niin yhtäkkiä näen loitolla tulevan vastaan nuoren parin — käsi kädessä tulivat, mitä rakkaimmassa ystävyydessä… ja miten herttaisen hauskasti jutellaan ja lerkehitään… pysähytään väliin, sitten taasen jatketaan vähän taivalta ja leperrellään ja kuherrellaan aivan kuin kihlattu pari… niin ovat toimessaan, etteivät huomaa minua kumpikaan ennenkuin ovat aivan nenän edessä… Silloin säikähtivät… mutta ei pojan kuotus ole sittenkään niinä miehinäänkään, vähän murjotellen vain törkkii tiehensä.

‒ Mutta en käsitä… tästäkö kaikki…

‒ Eikö siinä sitten riitä! Mokomakin… hävytön on aina hävytön…

‒ No, mutta kerrohan loppuun. Pirkitta…?

— Menin tietysti häntä viemään kotiinsa. Siellä kun kuulivat, olivat niin vihaisia, Pirkon veljet näet, että vähällä olivat lyödä tyttöä. Sanoivat, että jos Pirkitta vielä menee Suden-Tuiron seuraan… murhamiehen pojan, heidän isänsä murhaajan… ei hän enää saa talossa silmiään näyttää. Täti ei ollut niin vihainen, mutta suruissaan hän oli, ja hänkin sanoi, että saahan Pirkitta vastedes olla poissa täältä.

Äänessä, jolla Katri kertoi, oli sellainen vihan hehku, että Johannesta aivan pöyristytti ajatellessaan Topias vainajan poikain vihastusta. Ihmeellinen elämä! Mikä pohja tässä, jos missään, olikaan vihalle, verivihalle! Mutta olihan se sittenkin taivahisen isän tahtoa vastaan, ja olihan Tuiro syytön!

— Katri! sanoi isä Johannes lempeän surullisella äänellä. — Eihän Tuiro ole tarkoittanut mitään pahaa, ei kai tehnytkään. Elä siis häntä vihaa, onhan hän vielä saman äidin lapsikin.

— Siksipä juuri, nyyhkytti Katri, — en voi sietää häntä nähdäkään, kun äiti on ollut siellä, ja on sille synnyttänyt lapsia…

— Mutta lapseni, eihän Tuiro sille mitä voi.

Katri nyyhkytti vain ja pyyhki kyyneliään esiliinaansa.

— Jumalan tahto kyllä on, että meidän on rakastettava lähimäisiämme ja annettava heille anteeksi. Mutta eihän siihen voi toinen toista pakoittaa. Elä kuitenkaan esiinny häntä kohtaan tylysti ja nurjasti, ei hänellä ole hyvä muutenkaan.

Katri poistui nyyhkyttäen.

Isä Johannes seurasi häntä pirttiin kutsumaan Tuiroa puheilleen. Hän aikoi tätä hellävaroen kehoittaa ottamaan varteen asemansa ja sen vihamielisyyden, joka isävainajan tähden kohdistui häneenkin, ja käyttäytymään erittäin nöyrästi, niin että ynseys lopulta sulaisi.

Mutta Tuiro ei ollut pirtissä.

Isä Johannes meni pihalle ja tähysteli ympärinsä kevätillan hämärässä. Kun poikaa ei näkynyt, alkoi hän pelätä, etteiköhän tämä vain ollut ryhtynyt mihinkään päättömiin, ja huusi häntä kerran, huusi toisenkin. Vihdoin poika ilmestyi nurkan takaa.

— Tule sisälle luokseni!

Hän meni papintupaan ja Tuiro seurasi jälestä.

Nyt olisi isä Johanneksen ollut annettava lempeät neuvonsa.

Mutta kun hän katsoi oven suuhun ja näki puolipimeässä vain pojan hahmon synkän häämötyksen, silloin ei hän voinut sanoa mitään, laski vain kätensä pojan päälaelle ja sanoi hyväillen:

— Poika parka!

Tuiro purskahti itkuun. Mutta se päättyi pian, ja Johanneksesta kuului, kuin olisi poika haukannut poikki lopun.

19

JUMALAINEN YLKÄ

Pirkitan jäätyä pois ei Tuirokaan ollut saapunut oppitunneille papintupaan. Isä Johannes arveli, että poika kenties luuli häiritsevänsä Tasalan tytärtäkin läsnäolollaan ja vilkaisi aina oppitunnin alkaessa ovelta pirttiin, kutsuakseen Tuiron kuulemaan. Mutta Tuiroa ei siellä näkynyt, hän oli aivan kuin pakosalla.

Niin oli Kaarina käynyt monet illat yksin hengellisen isän koulua, ja he olivat lukeneet Salomonin korkean veisun lävitse.

Isä Johannes uskoi vilpittömästi, että tämä lemmenlaulujen lemmenlaulu vertauskuvallisesti esitti jumalaisen yljän ja ihmissielun hengellistä rakkaussuhdetta. Hurmaantuneella ihastuksella oli hän lukemattomat kerrat lukenut näitä jumalaisen eläviä vertauskuvia, jotka hengellisessä ilmapiirissä niin ihmeellisesti tyydyttivät maallistakin lemmenjanoa, ja uskossaan tähän jumalaiseen vertauskuvallisuuteen oli hän tunnonpistoksitta antautunut hekumoimaan tässä itämaisessa lemmenhurmassa. Ja oikeastaan hänen luja uskonsa taivahiseen rakkauteen ja vertauskuvallinen käsityksensä runoelmasta viillyttikin sanoista uhkuvan aistillisen lemmenhehkun, henkevöitti ja kirkasti sen, niin ettei se herättänyt hänessä suorastaan aistillista intohimoa, vaan henkistä taivasunelmien hurmausta.

Kaarinan mielessä tämä hehkuvan aistillinen lemmenlaulu herätti ensimäiset ujot, immelliset lemmenvaistot ja haaveet, joille isä Johanneksen vertauskuvalliset selitykset vain antoivat jumalaisen ihanteellisuuden kimmellyksen, niin että hän hurskaalla hartaudella koetti omia runoelman kuherruskuvat sydämensä ja sielunsa sisimpään, imeä ne hermojensa hienoimpiinkin säikeihin ja hartaalla alttiudella antautua samoja unelmia unelmoimaan, samoja tunteita tuntemaan.

Suloinen luonnonlapsi ei voinut tällaisia unelmia unelmoida, tällaisia tunteita tuntea ilman näkyvää, ilmielävää kohdetta. Eikä hänen tarvinnut sellaista kaukaa hakea, hän unelmoi lemmenunelmansa hengelliselle isälle, joka hänelle niin hellästi helähtelevällä äänellä suloista unelmarunoa luki ja jonka hän ennenkin oli unelmoinut paimenekseen ja kuninkaakseen.

Niin, isä Johannes… unelmien sädeharsoin hunnutettuna ja unelmien siivin liidätettynä johonkin kauas ja korkealle… hän se oli nuorukaisten seassa kuin omenapuu metsäpuiden seassa. Tämä hänen ystävänsä se oli valkoinen ja punainen, kauniimpi kymmeniä tuhansia. Hänen päänsä oli kalliimpi puhtainta kultaa, hänen kiharansa riippuivat kuin palmun lehdet ja olivat mustat kuin kaarne. Hänen silmänsä olivat kuin mettisen silmät purojen partaalla, niinkuin kalliit helmet kultasormuksen kannassa. Hänen poskensa olivat kuin yrttitarhat, hänen huulensa kuin liljat, joista tiukkui mirrhamipisaroita. Hänen suunsa oli sula makeus ja koko hänen olentonsa suloa täynnä… Ja hellin äänin puhui hän niin suloisia sanoja ja sanoi: Kuinka ihana on sinun rakkautesi, sisareni, morsiameni! Rakkautesi on suloisempi kuin viini ja voiteesi lemu voittaa kaikki yrtit. Nouse, armaani, nouse, ihanaiseni, ja tule!

Ja päivät päästään kulki Kaarina lemmenunelmissa ja huumehaaveissa. Hänen sielunsa silmissä väikkyi vain jumalaisen yljän kuva, hänen sydämessään soi taivahisen lemmen soidin, ja hänen korvissaan helkkyi hellä kutsu: — Nouse, armaani, nouse, ihanaiseni, ja tule!

* * * * *

He olivat lukeneet läpi korkean veisun, ja isä Johannes oli lukenut vanhasta ja uudesta testamentista monia muitakin hellän liikuttavia vertauksia ja vertauskuvallisesti selitettyjä kertomuksia jumalaisesta yljästä ja hänen suhteestaan sieluun. Tänä iltana päätti hän opetuksena tällä Davidin virren mahtavalla näyllä:

— Taivahisen yljän silmät ovat kuin tulen liekki, ja hän ratsastaa valkoisella orhilla ja on kuningasten kuningas ja herrain herra, ja hänellä on jumalainen kirkkaus ja taivahinen valkeus.

Ja hänellä on linna korkealla vuorella ja sen muurissa on kolme porttia kaikilla ilmansuunnilla, ja muuri on jaspiksesta ja linna puhtaasta kullasta, kirkkaan lasin kaltainen, ja portit ovat jalokivistä ja kadut puhtaasta kullasta, niinkuin läpinäkyvä lasi.

Iloitse, morsian, sillä hän kutsuu sinua, taivaassa hän sinua kutsuu ja näkee sinut maassa.

Sinä olet hänen armaansa, sillä hän on mielistynyt sinuun, hän rakastaa sinua kuin nuorukainen neitsyttä ja iloitsee sinusta kuin ylkä morsiamestaan. Hän kihlaa sinut omakseen ja vie sinut Sioniin.

Hän pesee sinut elämän vedellä ja voitelee sulotuoksuisella öljyllä, hän vaatettaa sinut kaunein liinavaattein, silkein ja korukirjailluin kankain, antaa sinulle kultakoristeet, rannerenkaat käteesi ja kultakäädyt kaulaasi, otsallesi kultarivan ja otsalehdet, korvarenkaat korviisi ja kunnianruunun päähän.

Niin kaunistaa hän sinut kullalla ja hopealla ja sinä syöt sämpyläleipää ja mannaa ja sinä juot hunajata ja iloöljyä.

Hän tahtoo sinua houkutella, viedä sinut ihanaan lehtoon ja suloiseen yrttitarhaan ja puhuu sinulle suloisesti. Hän antaa sinulle suuta ja hyväilee sinua hellin käsin, ja hän antaa sinulle viinimäkensä ja ruusuiset laaksonsa ja siellä saat sinä iäti nuorena lauleskella.

"Minä kihlaan sinut omakseni iankaikkisesti", sanoo herra. "Minä kihlaan sinut omakseni vanhurskaudessa ja pyhyydessä, armossa ja laupeudessa. Minä kihlaan sinut omakseni uskossa, ja sinun pitää minut tunteman", sanoo hän.

Ja yljän ystävä, joka kuulee häntä, iloitsee yljän äänestä sangen suuresti, ja niin on minun iloni täytetty. Hänen tulee kasvaa, mutta minun pitää vähenemän. Mikä ylhäältä tulee, se on ylempi maallista, joka puhuu maasta. Joka taivaasta tulee, hän on ylin.

* * * * *

Kaarinan nuori sydän oli pakahtumaisillaan ja hänen päätänsä huimasi. Kun isä Johanneksen ääni oli lakannut helähtelemästä, tunsi hän niin suurta hellyyttä, ettei enää kauemmin jaksanut sitä salata povessaan. Hartaasti lankesi hän polvilleen, syleili isä Johanneksen polvia ja suuteli hänen valkoisen kaapunsa lievettä ja huudahti hiljaa, ujoa hellyyttä värähtävällä äänellä:

— Rakas!

— Ei, lapseni, polvistu ainoastaan pyhän neitsyen ja jumalaisen yljän edessä!

Isä Johannes nosti hellä varoen hänet maasta, mutta hervotonna vaipui hento, suloinen olento hänen käsivarsilleen.

Hän katseli Kaarinan kasvoja. Niillä hehkui hohtava, palava puna, silmät katsoivat häneen niin suurina, ihmeellisen ihanan, kostean sädesumun hunnuttamina.

Hän katseli käsivarsillaan lepääviä kasvoja kuin unessa, hiljaisen, herpaisevan rauhanhengen henkäillessä läpi koko olemuksen. Hän katseli näitä kasvoja hellällä rakkaudella, siveli hyväillen kultaisia untuvakutreja ja painoi hiljaisen suudelman untuvanvienolle otsalle.

‒ Tahdotko olla taivahisen yljän morsian? kysyi hän hiljaa.

Kaarina kuuli vain äänen, joka kysyi, ja tämän armaan äänen pyytäessä hän olisi suostunut kaikkeen.

‒ Tahdon, vastasi hän vienosti.

— Iäti?

— Iäti!

‒ Jumala ja pyhä neitsyt sinua siunatkoon!

Kuin unissaan poistui Kaarina papintuvasta. Hänestä tuntui, kuin hänen ympärillään tuoksuisi ja viheriöisi, kyyhkyset kujertaisi ja satakielet livertäisi. Hänen ympärillään tuntui olevan ihmeellinen hämärä, jonka keskellä päivänsateet väreilivät kultaisina rihmoina, ja hän käveli valveilla ja kuitenkin unissaan.

Kun hän illalla meni levolle ja nukkui, oli hän kuitenkin valveilla. Vaikka oli yö, ympäröi häntä kuitenkin päivänpaiste, jossa leijaili ihmeellinen kullanvälkkeinen hämärä.

Yö oli hänelle kuin välkkyvä päivä ja päivä kuin välkkyvä yö. Valvoessaan hän unelmoi, ja hänen nukkuessaan valvoi hänen sielunsa.

Kun hän vaipui uneen, oli kuin hän olisi herännyt valveille. Unihaavein katseli hän jumalaista ylkäänsä niinkuin sulhoaan katselee morsian, joka on juopunut lemmen hurmaavasta viinistä.

20

TAIVAAN MORSIAN

Taivaan kultakyyhkyläinen, sanantuoja suloinen, suvi tuulen untuvainen, valosiipi, sädesulka… lentää, liitää… kukkakuusessa kujertaa…

Kutsuu, viittoo… sanoin kutsuu, siivin viittoo… kutsuu, kiehtoo… yljän luo… taivaan morsian… yljän luo…

* * * * *

Ihana on yljän linna… yljän linna… ihana… säteistä seinät, valosta portit… katto taivaan sinestä… yljän linna on ihana…

Portit paistaa, polut hohtaa… tiet kirkkaina kimmeltää… kadut kantavat kävellä… kadut kirkkaasta vedestä…

Yljän orhi on valkoinen, ja ylkä on valkoinen kuin lumi… valkoisella orhilla hän ratsastaa… yljän suitset on säteistä…

Ylkä ratsastaa… vieno on yljän käsi… hän kutsuu ja viittoo… vieno on yljän käsi, vieno ja valkoinen, kun hän kutsuu ja viittoo… hän viittoo, hän viittoo…

— Nouse, armaani, ja tule!

Yljän ääni on suloinen… suloinen… hellä ja suloinen… hän kutsuu ja tervehtii… hellä ja suloinen, kun hän tervehtii.

Vieno on yljän käsi… hellä ja vieno, kun hän tervehtii.

Avoin on yljän syli… yljän syli… hellä ja lämmin… avoin ja lämmin… hellä on yljän sydän ja vienosti hän painaa povelleen…

Vienosti ja hellästi hän painaa povelleen.

Sinun, armaani, sinun minä olen.

* * * * *

Hän vie, hän vie, ja minä seuraan… me kuljemme hymyillen… me kuljemme käsi kädessä…

Hän vie minut yrttitarhaansa… avaa sädeportin ja vie…

Ruusut kukkivat, ruusut ja liljat… ruusuja ja säteitä… säteitä ja liljoja… orvokkeja ja säteitä… tuoksuvia säteitä … orvokit säteilevät… säteilevät pensaat ja puut…

Kukkanurmessa ovat polut, ihanat kuin henkäilevä veden pinta… joen pinta kukkaparrasten välissä… ja me käyskentelemme käsi kädessä…

Ja linnut livertävät… livertävät… säteet livertävät… kukkanurmessa on kirkkaat lähteet, suihkuvat lähteet… lähteet livertävät ja kukkanurmi visertää… visertävät pensaat ja puut…

Nurmella kimmeltävät kastehelmet… taivaan kaste kimmeltää… ja visertää…

* * * * *

Minä vaivun armaani syliin… vieno on hänen sylinsä… vieno ja hellän lämmin… minä lepään hänen sylissään… hänen sylissään minä lepään…

Hän katsoo minua silmiin… hellästi katsoo hän silmiin… ja vieno ja valkoinen on hänen kätensä… hellä ja vieno, kun hän hivelee hiuksiani…

Hän hivelee hellästi hiuksiani, ja hän suutelee minua otsalle.

Ja hän katsoo minua silmiin…

Ihana olet sinä, armaani, ja sinun minä olen…

21

PYHÄ HENKI

Kun hän aamulla heräsi valveille, oli kuin hän olisi vaipunut uneen.

Niinkuin läpi huntujen, niinkuin untuvahuntujen, hohtavain untuvain läpi näki hän kotipirtin… Oli kuin olisi pyhä… oli kuin pyhä henki olisi tuulahtanut kautta maailman ja henkäilisi kaikkialla… leijailisi, liitelisi kotipirtin lämpimässä, henkäilisi pyhäisenä tuntuna pöydästä, penkeistä ja jakkaroista, takan rinnasta ja uunin suusta, seinistä, lattiasta ja katosta. Oli kuin pyhä henki olisi hänet pyhittänyt, niinkuin ei hän olisi enää entinen Kaarina, vaan uusi ihminen, taivaan morsian, jonka rinnassa oli jotakin niin ihanan suloista ja silmissä lämmin hehku, joka niin suloisesti sulatti ja hiuti, kietoi hänen silmiinsä ikäänkuin auerutua päivässä päilyvän veden pinnalta. Pirtissä oli niin pyhäinen tuntu. Häntä vain häiritsi taikinakorvo rahilla pöydän edessä. Miksi enää leivottaisiin… hänestä tuntui, ettei hän enää leipää tarvinnut… ettei leipää tarvinnut enää kukaan… että oli tullut uusi taivas ja uusi maa… Pyhä henki oli humahtanut kaikkiin ihmisiin, täyttänyt heidät kuten hänetkin ja tehnyt kaikista uusia ihmisiä, jotka eivät tarvinneet syödä eikä juoda…

Pirtin akkunasta näki hän vilahdukselta, että Matti renki toi rankakuormaa puuvajaan, ja hänestä tuntui kummalta, miksi niitä tuotiin… olihan uusi taivas ja uusi maa, missä ei enää tarvinnut lämmittää, olihan pyhä henki tehnyt kaikki uusiksi ihmisiksi, joiden ei enää ollut nälkä eikä vilu… Hänen täytyi hymyillä Matti rengille, kun tämä oli niin lapsellisen tuhma, että vedätti puita kuten ennenkin, vaikkei niitä enää tarvittu…

Äiti tuli tupaan. Hän liikuskeli askareissaan kuten ennenkin… mutta Kaarina näki hänet kuin läpi huntujen, ja äidillä näytti itselläänkin olevan untuvahuntu kasvoillaan ja silmissä ihmeellinen kimmellys. Hän hämmensi ja vatkasi taikinakorvoa, jossa taikina leikkisästi oli noussut reunojen partaalle kuten ennenkin… ja Kaarinasta tuntui, että äiti tekee leikkiä, vatkatessaan taikinaa kuten ennenkin… tekee leikkiä ja pilaa vanhoista askareistaan ja tavoistaan… ja häntä huvitti se, ja hän hymyili äidille merkiksi, että hän ymmärsi… ja kun äiti sanoi, että hän saisi panna uunin lämpiämään ja käydä leipomaan, hymyili hän iloisesti, ja hänestä oli hauskaa tehdä sellaista leikkiä…

* * * * *

Vähitellen havaitsi hän monista seikoista, että toiset tekivät töitään täysissä tosissaan. Aluksi tuntui se hänestä kummalliselta, eikä hän voinut sitä käsittää. Mutta vähitellen alkoi hän aavistaa, että muut olivat ennallaan, ainoastaan hänessä oli tapahtunut muutos. Hänessä teki se ajatus kipeää, mutta kun hän pääsi varmuuteen, että niin oli laita aikoi hän vähitellen tottua siihen ajatukseen, että ylkä oli tällä kertaa kutsunut vain hänet ja vuodattanut häneen pyhän henkensä. Hänestä tuntui silloin niin yksinäiseltä… ei ikävältä, vaan niin suloisen ja ylevän yksinäiseltä… ja muut näyttivät hänestä niin vierailta… isä ja äitikin… isä ja äitikin…

Mutta isä Johanneksella, hengellisellä isällä täytyy olla pyhä henki… ei ollut aivan selvää, oliko se ollut jo ennen, vai oliko hänkin saanut sen vasta nyt… Oli kai täytynyt olla ennenkin mutta sittenkin tuntui Kaarinasta, että isä Johanneksessakin oli täytynyt tapahtua muutos…

Isä Johannesta ajatellessa täytti lämmin ilo hänen mielensä… ei hän kaivannut häntä, sillä hän tunsi, että isä Johannes papintuvassaankin oli täällä hänen lähellään… Mutta olisi hän mielellään tahtonut nähdä isä Johanneksen… ja hymyillä hänelle merkiksi siitä, kuinka onnellinen hän oli…

Ja isä Johannesta ajatellessa häämöitti hänen sielunsa silmiin jotakin, joka oli ilmojen sinessä hänen takanaan, jotakin, joka oli niin häipyvän häilyvää ja päivänsäteisen läpinäkyvää. Tässä olennossa ei ollut inhimillisen vivahdustakaan muuta kuin häivähdys isä Johanneksen silmien lämpimästä loisteesta, hänen kasvojensa henkevästä kajosta ja huulista, joilta niin lämpimällä äänellä helkkyi helliä, kultaisia sanoja…

Isä Johanneksen ylitse, kaukaa ja korkealta ilmojen kirkkaasta sinestä, näki Kaarina jumalaisen yljän.

22

TUIRO JA PIRKITTA.

Tuiro oli aamuisin jalkeilla päivän ensi kajossa, hiipi hiljaa pappilan pirtin päitse kylän takalistolle ja metsäiselle jokiahteelle. Hankiaisella rapsutteli hän metsää myöten Suitsulan luo, kurkisteli ja vaaniskeli metsän reunassa, pellonaidan takana, tähysteli taloon pitkin, ikävöivin katsein. Jos näki Saara muorin, Topiaan tai hänen nuoremman veljensä pihalta liikkuvan, jos kuuli sieltä risahduksenkaan, niin heti hangelle pitkäkseen heittäysi, painausi aitovarteen tai näreen tattaran taa. Kun ei enää ketään näkynyt, nosti päätään ja tähysteli näreiden suojasta taloon.

Vihdoin eräänä aamuna, kohta päivän valettua, näki hän Pirkitan. Tyttö tuli ulos pihasta, nietokselle navettarakennuksen päähän, ja Tuiro kuuli hänen jalkojensa narskahtelun hangella. Hän tuli hankiaista myöten viistoon pellon poikki metsän reunaa kohden. Tuohirove hänellä näkyi olevan kädessään.

Tuiro pujahti metsään ja hiipi juoksujalkaa metsän sisäitse sitä paikkaa kohden, mihin oli nähnyt Pirkitan menevän. Jälleen palatessaan metsän rintaan näki hän tytön seisovan siellä säikähtyneenä ja korvat herhallaan. Oli varmaan kuullut hänen jalkojensa narskunnan lumelta, näytti jo aikovan pyrhältää pakoon.

— Pirkko! huusi Tuiro hiljaa.

Pirkitta pysähtyi. Nähtyään Tuiron näreiden välissä tuli hän luo ilostuneena, mutta vieläkin säikähdyksestä vavisten.

He löivät kättä, ja Tuiro piti Pirkitan käden omassaan.

— Sinäkö täällä olet? Mitä sinä…?

— Kotiasi katselin ja ajattelin, että siellä sinä olet.

— Odotitko minua? kysyi Pirkitta hilpeästi.

— Mistäpä tiesin, että tulet jo tänään. Mutta olisin katsellut täällä vaikka vuosia, kunnes olisit tullut.

Pirkitta nauroi iloisesti.

— Annahan nyt pois käteni, sanoi hän.

Tuiro ei antanut.

Yhtäkkiä puuskahti hän, vetäisi Pirkitan luokseen, kietoi käsivartensa hänen ympärilleen ja puristi rajusti. Pirkittaa peloitti, mutta sittenkin hän nauroi, ja kun Tuiro vähän hellitti, varasi hän hymyillen kyynäsvarrellaan pojan ryntäihin.

— Olithan vähällä minut tappaa, myhäili hän ujolla hellyydellä.

— Niin taidan tehdäkin! sanoi Tuiro synkästi.

— Huh, miten sanot! sanoi Pirkitta ja nauroi, katsoi sitten Tuiron silmiin ja vapisi.

— En sentään! sanoi Tuiro rakkaasti ja puristi häntä hiljemmin vasten poveaan.

‒ Kuinka säikyttelet minua… ensin askelillasi… ja nyt sitten…

‒ Elä pelkää! Minulla on vain ollut niin ikävä.

— Niin minullakin… itketti ihan…

— Eivät laske kai kouluun?

‒ Eivät, olivat niin vihaisia.

‒ En minäkään käy enää koulussa.

— Etkö!

Pirkitta ilostui niin, että pani käsivartensa puoleksi Tuiron olalle, puoleksi hänen kaulalleen.

Silloin valtasi Tuiron taas myrskyn puuska, hän veti rajusti Pirkitan päätä puoleensa ja pusersi äkkipäätä huuliaan hänen nenävarteensa. Isä Johannekselta hän oli kuullut suun antamisesta, mutta näin ensi kerralla ei se ottanut onnistuakseen. Hän yritti uudestaan, ja silloin se sattui paikalleen.

Pirkitta nauroi, painoi silmänsä kiinni ja oli onnellinen.

Tuiro oli hetken vaiti, kuunnellen suloista huminaa veressään. Hänen silmänsä vaipuivat maahan… ja hän huomasi tuohiropeen, joka oli pudonnut pälven reunalle.

— Olitko sinä menossa puolukkaan? kysyi hän.

— Niin… ja katsomaan, onko karpalomaalla jo pälviä.

He lähtivät liikkeelle ja kulkivat yhdessä pälvestä pälveen puolukoita poimien. Mutta vähänväliä täytyi Tuiron tulla Pirkittaa hyväilemään. Hän halasi tyttöä milloin jurosti leikitellen, milloin rajusti puuskahtaen, ja Pirkitta salli sen lapsellisella kainoudella, leikitellen ja naureskellen.

Niin kulkivat he jokiahdetta pitkin karpalosuon rantaan. Mutta siellä näkyi vain paikoittain suokanervia pienistä pälvirenkaista suopetäjän käkkyräin juurilla, ja he palasivat kylään päin.

He sopivat, että Pirkitta tulisi muinakin aamuina hankiaisen aikaan ja Tuiro odottaisi metsän rinnassa.

* * * * *

Tästä aamusta alkaen, jona Tuiro oli suudellut Pirkittaa nenävarteen, oli hän kuin toiseksi pojaksi muuttunut. Hän tuskin näytti tietävän mitään Katrin ynseydestä ja kaunasta, väliin hän naureskelikin yksikseen onnellisen näköisenä. Mutta rauhaton hän oli. Päivisin ei hän koskaan pysynyt yhdessä kohti silloinkaan, kun hänellä ei ollut mitään tehtävää. Hän muuttelehti levotonna paikasta toiseen, milloin ulos, milloin sisälle, ja näytti ajatuksissaan elävän jossakin muualla.

Aamuisin, päivän ensi kajossa, oli hän aina jalkeilla ja viipyi poissa kotvan aikaa, väliin aina puolipäivän rintaan.

Isä Johannesta oli tämä kummastuttanut. Eräänä aamuna tuli hän pirttiin ja kysyi poikaa. Katri sanoi tämän lähteneen päivän koitteessa kuten muinakin aamuina.

— Etkö tiedä missä hän kulkee?

— Mistäs minä! Olen nähnyt vain menevän jokiahteen metsään päin…

— Mitähän se siellä…?

— Kukapa hänet… Mutta sieltähän hankikelillä pääsee Sudenluolaankin… muistanee pesänsä…

Olikohan pojan tosiaankin vallannut rakkaus lapsuutensa kotiin…

* * * * *

Tuiro tuli puolipäivän rinnassa. Isä Johannes kutsui hänet papintupaan.

— Missä sinä olet ollut? kysyi isä sävyisän vakavasti.

Tuiro oli vaiti.

— No, missä?

— Tuollapahan vain…

— Oletko ollut kotimökilläsi?

Tuiro oli vaiti, ja Johannes piti sitä myöntämisen merkkinä.

— Mitä sinä siellä…?

Salaisuutensa puolesta ylen levotonna tuijotti Tuiro lattiaan. Kun isä puhui kotitöllistä, välähti hänen mielessään yhtäkkiä ajatus, että siellä pääsisi hän vapauteen ja rauhaan. Ujostelematta kohotti hän katseensa isään ja sanoi:

— Jos palaisinkin sinne…

— Mitä nyt?

‒ Olenhan täällä kuitenkin kaikkien silmätikkuna…

‒ Mutta miten sinä siellä, poika parka… sehän on autio ja kylmä… onko siellä enää kiveä kiven päällä?

— Ennallaan se on, kylmillään vain… kirveet, jouset ja muut työkalut ovat peräpöksässä, johon ne piilotin.

Niin Tuiro oli tehnytkin. Mutta ei hän tiennyt, olivatko ne paikoillaan, arveli vain niin.

— Koetahan nyt kärsiä! sanoi isä Johannes lohdutellen. — Odotetaan… kyllä aika asemasi parantaa täälläkin!

Mutta Tuiron oli vallannut ajatus muuttaa kotitölliinsä. Siellä ei hänen tarvinnut olla niin peloissaan, että heidän salaisuutensa tulisi ilmi, Pirkitan ja hänen, eikä Katri olisi siellä kurkistelemassa hänen jälkeensä. Ja sieltä käsin oli heidän helpompi toteuttaa monta kertaa tuumittu aikeensa… karata!

Sillä eihän heillä ollut muuta keinoa. Pirkitta tosin näytti tyytyvän vain leikittelyyn metsässä, mutta eihän sitä voinut kauan kestää… eikä se Tuirosta ollut mistään kotoisin. Totta oli tehtävä, ja kun Pirkitan veljien ja äidin ei voinut toivoakaan suostuvan, oli karattava. Siitä oli jo monet kerrat puhuttu… Pirkitasta se näytti olevan vain hauskaa leikkipuhetta… vaan siitä oli tehtävä tosi…

Mutta eikö heitä saatettu keksiä, vaikka hän muuttaisi kotitölliinkin? Ja jos keksittäisiin, kävisi karkaaminen vaikeaksi… Ei, oli paras tehdä se heti… suoraa päätä!

Tänään iltapäivällä oli Tuiron käytöksessä jotakin tuiman päättävää. Hän näytti melkein yhtä metsittyneeltä kuin ennen pappilaan tuloaan. Mutta nyt vältti hän katsoa isä Johannesta silmiin.

* * * * *

Aamulla päivän ensi kajossa katosi hän jälleen kylän takalistolle ja hiipi jokiahteen metsää myöten Suitsulan pellonaidan taa.

Pirkittakin saapui kohta.

— Tiedätkös, toimitti hän, — minua eivät kotoa tahtoneet enää päästää. "Mitähän tuolla juoksee", sanoi Topias, "ja hakkaa kenkiään kovaan hankeen, kun sieltä kuitenkaan ei tule paljon mitään…" Äiti toki sanoi, että nuorena mielellään juoksee hankiaista, ja saahan marjapuuronkin pyhäksi… Meidän pitää poimia yhdessä oikein topakasti, että pääsen vastakin… ruvetaan nyt poimimaan, Tuiro!

— En minä!

Tuiro näytti hirveän totiselta ja kalpealta.

— Mitä nyt? kysyi Pirkitta säikähtyneenä, mutta koetti sentään naureskella.

Tuiron silmissä näkyi teräksen väläys.

— Nyt me lähdemme! sanoi hän lyhyeen.

— Mihin?

— He eroittavat meidät muuten. Isä jo kyseli eilen, missä kulen. Laittaudu huomisaamuun valmiiksi, minä odotan täällä, ja me lähdemme!

— Mihin?

— Tiedäthän!

— Eihän siitä ole ollut…

— Etkö tahdo!

Tuiro terhistihe tuiman uhkaavasti suoraksi.

— Kyllä, kyllä…

— Ota sitten mukaasi mitä voit ja tarvitset ja ole huomisaamuna täällä ennen päivän koittoa!

— Kyllä, kyllä…

— Mutta muista, että olet varovainen!

— Kyllä…

— Nyt minä menen.

— Mutta marjat, Tuiro!

— En minä nyt…

‒ Mutta sittenhän en huomisaamuna pääse…

‒ Kuulithan, että täytyy olla täällä ennen päivän koittoa, ennenkuin kotonasi herätään.

— Hyvänen aika!

— Täytyy tulla salaa.

— Kyllä, kyllä… minä tulen, sanoi Pirkitta nyyhkyttäen.

— Hyvästi siksi!

Pirkitta alkoi hätiköiden poimia marjoja, että hänellä olisi jotakin viemistä kotiin, sillä hänestä tuntui, että siitä hänen pääsemisensä huomisaamuna riippui, lähtipä hän salaa tai luvalla. Hänen kyyneleensä kuivivat ykskaks, sillä kun kerran nyt oli todellakin lähdettävä, heräsi hänessä seikkailuhalu, ja hänestä oli hurmaavan hauskaa lähteä, tietämättä mihin mennään ja mitä huomenna tulee eteen.

* * * * *

Mutta Tuiro riensi juoksujalkaa jo melkein kokonaan sulaa päivärinnettä joelle, porraspuita yli ja vanhaan kotimajaansa.

Kuten hän oli otaksunutkin, olivat maasaunan peräpöksässä tallella töllin kaikki tärkeimmät kapineet, jouset, kirveet ja puukot, pataranit, puukupit ja lusikat, jotka hän lähtiessään oli huolellisesti koonnut nurkkaan ja peittänyt vuodepahnoilla. Kiukaan kolkkakiveltä löysi hän tuluksetkin ja nurkkahyllyltä suuren läiskän taulaa. Maasaunan multalaipiolla oli kelkka turvekaton alla, ja hän raahasi sen alas, köytti siihen suurehkon pärevasun ja keräsi vasuun kaiken, mitä suinkin löysi kaluksi käypää. Tämän tehtyään pönkitti hän töllin oven kiinni ja palasi pappilaan paljon aikaisemmin kuin edellisinä aamuina.

Koko päivän oli hän niin huomaavainen ja niin kerkäs ja kekseliäs tekemään pieniä palveluksia Katrille, että tämä oli vähällä mielistyä poikaan.

Illallista syödessä näytti hän isä Johanneksesta niin oudon miettivältä ja vilkaisi tuontuostakin häneen niin kiitollisin silmin ja ikäänkuin jotakin katuen. Syötyä sanoi hän hartaasti ikäänkuin vieraissa, jossa on pidetty hyvänä:

— Suurkiitosta… ruuasta… ja kaikesta!

Isä Johannes vilkaisi häneen kummissaan.

— Herra siunatkoon! vastasi hän mennen levolle papintupaansa.

— Hyvästi! oli Tuiro vähällä sanoa, mutta malttoi sentään mielensä.

Hän heittäytyi pitkäkseen vuoteeseensa pitäjänpirtin ovensuunurkkaan. Katri meni levolle karsinanurkkaansa ja nukkui sikeästi.

Aamulla, kun isä Johannes oli noussut jalkeille papintuvassa, tuli Katri hänen luokseen huolestuneen näköisenä.

— Isä, virkkoi hän, — nyt eivät asiat taida olla oikealla tolalla.

— Kuinka niin?

— Tuiro on lähtenyt yöllä, en tiedä mihin. Ja… ja…

— Mitä muuta?

— Suolakuikka on tyhjänä, vaikka se illalla jäi melkein täydeksi. Leipiäkin näyttää vähentyneen leipäorresta.

— Mitä ihmettä?

— Nähtävästi on lähtenyt tiehensä ja ottanut evästä mukaan.

— Omin lupinsa! Tätä en voi käsittää…

Hän vatvoi asiaa puolin ja toisin, mutta käsittää ei hän sitä voinut. Hän vaipui masentuneena pöytänsä ääreen…

Katri palasi melkein voitonriemuisena pitäjänpirttiin.

Mutta kohta palasi hän jälleen papintupaan, kädessään muutamia Turun äyrityisiä. Hän oli mennyt pyyhkimään pöytää ja löytänyt rahat pöydän nurkalta.