SISÄLLYS: (continued 3)

Isä Johannes ilostui ikihyväksi. Tuiro ei sittenkään ollut varastanut! Isä ei voinut olla ajattelematta legendaa pyhästä Henrikistä, kuinka tämä otti leivän uunin päältä ja heitti penningit sijalle… Tuiro oli tehnyt vain samallaista omankäden kauppaa hätätilassa… eikä hän ollut poikaan nähden pettynyt…

Nyt hän käsitti Tuiron suurkiitokset, joita illalla oli kummeksinut. Mutta hän ei käsittänyt, miksi poika lähti salaa.

Hänen partaallaan ollessaan Katrin kera eineellä astui pirttiin Topias, uusi suitsuttaja. Hän ei muistanut tervehtiäkään, niin kuohuksissa hän oli. Pirkitta oli kadonnut yöllä, muiden nukkuessa, teille tietymättömille. Aamunkoitteessa oli häntä etsitty ja huudeltu lähimetsistä, mutta kaiku vain vastasi. Hän oli käynyt jo kertomassa asian Tasalan isännälle, mutta oli tullut kysymään myös hengellisen isän neuvoa.

— Suden-Tuirokin on luikkinut tiehensä! puuskahti Katri.

— Tänä yönäkö?

— Yöllä, niin…

Kaikkien kolmen päässä välähti sama ajatus.

— Onko Pirkitta ollut kotoa poissa aamuisin? kysäisi isä Johannes.

— Joka aamu!

— Missä?

— Marjassa muka…

— Tuirokin on mennyt joka aamu metsään jokiahteelle, ehätti Katri sanomaan.

— Perkele!

Tämä sana pääsi huomaamatta kirkonpalvelijan suusta, ja hän seisoi kuin halvauksen iskemänä.

Hänet halvasi silmitön kiukku. Hänen oli mahdoton ajatellakaan, että Pirkitta, hänen sisarensa, oli juossut Suden-Tuiron, henkipaton pojan, heidän isänsä murhaajan pojan mukaan. Mutta poissa hän oli, ryöstetty tietenkin, viety väkisin.

Hän heitti kiukusta palavan katseen pappiin ja juoksi yhtäkkiä tiehensä, unhottaen tulleensa kysymään neuvoa ja hyvästiä sanomatta.

Isä Johannes pukeutui mustaan levättänsä ja lähti Tasalaan.

Sanoma Pirkitan katoamisesta oli jo levinnyt, ja Tasalan pirttiin oli kerääntynyt kylän väkeä, osaksi lähteäkseen etsimään, osaksi kuullakseen asian tarkimmittain.

Topiaalta oli juuri saatu tietää, että Tuirokin oli kadonnut ja että tämä, papin lellipoika, oli jo monina monituisina aamuina houkutellut ja pakoittanut tytön luokseen metsään, ja lopulta sitten vei…

Isä Johanneksen tervehdykseen tuskin vastattiin. Ensi kertaa näki hän seurakuntalaistensa silmäilevän häntä vihamielisesti.

Tanu Tasainen istui honkarahilla pöydän edessä.

— Isä istuu! sanoi hän. Mutta Johannes oli huomaavinaan ilkkuvan katseen hänen silmissään.

Tanu kyseli kaikilta, tiesivätkö he mitään, mikä johtaisi karkurien jälille. Kukaan ei ollut heitä nähnyt, kukaan ei tiennyt mitään.

— Pitäisi käydä katsomassa Sudenluolasta… virkkoi muuan.

— Tokkopa ne sinne… mutta menköön joku katsomaan, virkkoi Tanu.

Lähti parisen miestä. Mutta vaikkei kukaan uskonut, että karkurit olisivat jääneet niin lähelle, väikkyi mielissä kuitenkin mahdollisuus, että kenties heidät sieltä löydetään, ja jokainen tahtoi olla mukana ottamassa tytönryöstäjää kiinni… tai edes näkemässä…

Ja pirtti tyhjentyi ykskaks.

Näettekös nyt, hengellinen isä… virkkoi Tanu melkein sellaisella äänellä kuin isäukko ajattelemattomalle pojalleen.

— Ruvetapas elättämään kyykäärmeen sikiötä povellaan tietää sen, mitä siitä saa palkakseen…

Isä Johannes ei virkkanut mitään. Hänen ajatuksensa olivat ahkerassa työssä, hän koetti saada selville syyt pojan tekoon. Ja pian tuli hän siihen iloiseen vakaumukseen, ettei ollut pettynyt uskossaan, että Tuirossa piili jotakin syvää. Ainoastaan syvä mieli saattoi niin kokonaan kiintyä tyttöön. Ja sitten… mikä tarmo! Tuirolle oli karkaaminen, tytön ryöstäminen, ainoa mahdollisuus, ja hän käytti sitä! Se oli väärin inhimillisten lakien mukaan, ja mikäli hän käsitti, jumalaistenkin. Mutta sittenkin isä Johannes tunsi mieleensä hiipivän melkein ihailun tunteen. Hänestä tuntui, ettei hänessä olisi ollut miestä sellaiseen.

— Jumala yksin voi tuomita! virkkoi hän vihdoin.

— Hänet tuomitsee laki, jos hänet saadaan käsiin.

— Mikä laki?

— Rauhanlait.

— Naisrauha…?

— Niin, naisrauhan hän on rikkonut.

— Rauhattomaksi siis…?

— Täysrauhattomaksi… henkipatoksi, kuten isänsäkin.

Nimismies Tasaisen äänestä uhkui lain lahjomaton henki, joka kouristi isä Johanneksen lempeää sydäntä. Hän nousi murheellisena ja lähti. Mennessään ei hän voinut olla ajattelematta sitä ihannetta, jolle hän oli elämänsä pyhittänyt, ehdottoman puhtauden ihannetta. Kun hän katsoi Tuiroa tämän ihanteensa korkeudesta, niin mihin pohjattomaan kuiluun pojan olisikaan täytynyt näyttää vaipuneen! Ja kuitenkaan ei hän voinut Tuiroa tuomita, tunsipa melkein kunnioitusta ja ihailua häntä kohtaan ja itsensä niin köykäiseksi hänen rinnallaan. Ja sittenkin heidän välillään oli sovittamaton juopa… se oli laki, joka Tuiroa painoi lyijynraskaana… ja kouristi isä Johanneksen sydäntä…

Pian palasi joukko Sudenluolalta. Se oli monin kerroin lisääntynyt, sillä tullen mennen oli siihen liittynyt kyläläisiä tukuittain. Mutta Sudenluolasta ei kadonneita ollut löydetty eikä kukaan tiennyt heistä mitään.

Päätettiin etsiä metsistä ympärinsä ja kysellä Killalan kylästä, oliko heidän nähty menevän merenrannikolle päin. Iltapäivällä palasivat tyhjin toimin niin etsijät kuin kyselijätkin.

— Täytyy kai odottaa, virkkoi Tanu. — Eiköhän heidät muutamain päivien perästä aja nälkäkin kotiin.

— Odottaa! kivahti Topias. — Ei, vaikka…

Ja vihasta ja kostonjanosta hehkuen puristi hän puukkotuppeaan.

— Tee mitä, jos voit!

Muut jäivät odottelemaan, kuulostelemaan. Mutta Suitsutan veljekset etsivät vihan kuumeessa pitkin päiviä ja öilläkin päresoihduin. Kun he eivät mitään parempaa tietäneet, veti heitä vaistonsa jokilaaksoon ja Sudenluolan ympäristöön. Siellä nuuskivat he jokaisen puun juuren, löytääkseen kadonneista jälkeä.

* * * * *

Sinne, kotitöllilleen, oli Tuiro hiipinyt kuutamoisessa yössä pappilan pirtistä lähdettyään. Hiipiessään oli hän aprikoinut, että kelkka tekisi näkyvät jälet keväthankiaisellakin, ja hän ryhtyi varokeinoihin. Hän vei sen joen yli päivärinteen puolelle, jossa maa oli jo sulana melkein kauttaaltaan. Sulaa maata myöten veti hän sen alaspäin niiden pitkuspuiden luo, joita he isä vainajan kera olivat kulkeneet joen yli eräretkillään. Siellä raahasi hän kelkan jälleen joen yli, jätti sen sinne ja palasi määrätylle yhtymäpaikalle.

Hyvän aikaa sai hän odottaa. Mutta vihdoin Pirkitta tuli vilkuen ja pälyen ja toimitti hätiköiden:

— Tavallisessa arkipuvussani minä vain… en uskaltanut mennä kirkkohametta aitasta ottamaan… ja mitenkähän minä nyt… kun kai mennään kauas vierailun ihmisiin… äidin saalin vain sain siepatuksi hartioille.

— Tulehan!

— Mihin?

— Tule!

— Mutta…?

— Etkö tule!

Ääni oli niin luja, että Pirkitta vaikeni sävyisästi.

Kun he aluksi kulkivat Sudenluolalta vievää polkua, valtasi Pirkitan kammo. Hänen jalkansa aivan kuin puutuivat, ja hän pysähtyi:

— Sinnekö?

— Tule!

— En minä voi… en jaksa…

— No…

Tuiro tarttui melkein sydämystyneenä hänen ranteeseensa.

Kohta poikkesivat he metsään, ja pimeässä metsässä, johon ikikuusten lehvien alta tuskin ainoakaan tähti tuikahti, oli Pirkitasta hirvittävän kamalaa. Hän pysähtyi vavisten ja kysyi:

— Mihin ihmeelle me menemme?

— Tulehan nyt!

Tuiro veti hänet mukaansa.

Pitkuspuista mentyä ylitse alkoi Tuiro toisella kädellä vetää jukosta kelkkaansa ja toiselta talutti Pirkittaa kädestä. He kiersivät kovaa hankea kaukaisittain Sudenluolan ympäri metsäiselle mäelle.. Siellä Tuiro käski Pirkitan istua kelkkaan, kapineiden päälle pärevasuun, ja alkoi vetää kelkkaa pitkin jokiahteen yläreunaa ylimaahan päin. Ja kuunnellessaan kelkanjalasten kevyttä ratinaa hangella ja Tuiron jalkojen raikasta narsketta ja katsellessaan tummansinisellä taivaalla tuikkivia tähtiä, alkoi Pirkitan silmä pian loistaa hilpeästä riemusta.

Kun tähdet alkoivat sammua ja päivä koittaa, painautuivat he vielä syvemmälle metsään, mutta jatkoivat yhä kulkuaan joen suuntaa ylimaahan päin. Puolipäivän rinnassa noustuaan muutamalle mäentöyräälle näkivät he loitompaa jäitään hautovan Lipisevänjärven, josta joki alkoi juoksunsa. Järven takimaisessa päässä näkyi kylän taloja, mutta tännimäinen pää oli sankkojen metsien ja halmemaiden ympäröimä. Sillä järven tännimäiset rannat olivat Metsäkulman kirkonkylän takamaita, siellä oli ainoastaan heidän metsiään, kaskiaan ja kalasaunojaan.

Myötämaata veti Tuiro kelkkaansa lumessa, joka jo upotti melkein kelkankaplaiden korkeudelta. Hän vältti lähestyä tietä, joka vei kirkonkylästä Lipisevän jäälle ja jäätä myöten Lipisevänrannan kylään. Hän kulki ohi ensimäisten kalasaunojen ja pysähtyi vasta etäisimmän luo, joka oli suurten honkien juurella rantatörmällä. Siellä tiesi hän kauimmin saavansa olla rauhassa, sillä se oli Tasalan kalasauna, tehty jo ammoisina aikoina kovista honkapuista, ja ani harvoin sitä nykyään käytettiin.

Sen eteen Tuiro pysäytti kelkkansa.

— Tähän me jäämme!

— Tähän!

— Tämä on majamme.

— Tuoko!

Hyvä se onkin, ei ole sellaista kalasaunaa toista näillä tienoin. Monet yöt ovat siinä ennen venevanhaan kalamiehet viettäneet nuotionsa ääressä.

Eihän tuossa ole kuin kolme seinääkään!

Ei tarvitakaan. Tälle avoimelle puolelle kun tekee nuotion, niin siitä lämmin hohkaa honkaseiniä ja kattokouruja vasten, että on majassa helle kuin saunan löyly.

— Niinkö?

— Pian näet!

Siinä oli vieressä muutamia pölkkyjä. Tuiro etsi läheltä tervaskannon, veisti lastuja, iski tulta, ja pian loimottivat nuotion punertavat liekit, niin että Pirkitta aivan hyppelehti riemuissaan.

— Menehän majaan!

Pirkitta meni varovasti nuotion ja seinänpielen välitse.

— Kas, nyt jo niin lämmin, että… aivan joutaa pois villasaali!

Pirkitta katseli nuotion ylitse ja aarnihonkien välitse järven jäälle.

— Kolkkoa täällä sentään on.

— Juhlallista! Ajatteles, kun jäiden lähdettyä näet siitä honkien välitse sinisen, päivässä välkehtivän järven, jossa sorsat uivat ja kalat polskivat ja laineet lipisevät rantakiviä vasten. Ja nämä hongat, eivätkö ne ole kuin kirkon pilarit, ja tuolla ylhäällä on havukatto, niin tiheä, etteipä vain taivas läpi pilkahda.

— Niin, sanoi Pirkitta ihastuksesta loistavin silmin. — Ja sittehän saamme kalojakin ja saamme panna suoraan pataan! Onkos meillä pataa? kysäisi hän säikähtäen.

— On pata, on! sanoi Tuiro vetäen sen pärekopasta esiin.

— Padassahan juuri istuit tullessasi!

— Kuinka hauskaa! Meidän patamme! Keitetään heti sillä… onkos meillä mitä keittämistä?

— Eiköhän… kun aika joutuu.

— Minun on niin nälkä!

— Jos odotat, niin lähden katsomaan metsällistä…

— Elä! Hui…

— No, mitä nyt…?

— En minä uskalla jäädä…

Tuiro tähysteli honkiin. Kas, tuollapas nakerteleekin orava, pöyristelee häntäänsä ja veikistelee! Ylhäällä oli, veitikka, ensi nuoli suhahti ohi. Mutta toinen sattui, alas tipahti pöyryhäntä, siihen molempain nenän eteen. Oravan nylkemisajaksi vain pata tulelle, vesi lämpiämään, ja sitten orava pataani Ja oravan kiehuessa, poristessa ja suloisesti metsälliselle lemutessa alkoi Tuiro lappaa tavaroita kopasta.

— Tässä leipää, tässä suolaa, aluksi…

— Ai, keittoon suolaa!

— Niin, ja Lipisevänrannalta saan kai huomenna sinulle maitoakin…

— Onko sulla rahaa?

— On sitä sitäkin… kaksi markkaa ja äyrityisiä koko kopare.

— Mistä sinä olet saanut?

— Isä Johannekselta…

Hänen sydäntään vihlaisi kipeästi. Nyt siellä kai koko kylä pitää hälinää… ja mitähän isä Johannes ajattelee, kun sellaisen kolttosen…

Mutta ei ollut aikaa vaipua sureksimaan. Hän kantoi pari hyvää sylyystä metsän hyötyneulaisia männynlehviä ja lateli ne taitavasti majan nurkkaan, niin että ainoastaan pehmeimpiä kärkilehviä oli päälläpäin. Päälle levitti hän äitivainajansa aikoinaan kutoman karvapeitteen.

— Siinä on sinulle vuode!

Entäs sinulle? kysyi Pirkitta lehahtaen punaiseksi.

Laitetaan, sanoi Tuiro reippaasti, haki metsästä vielä muutamia lehviä ja heitti ne toiseen peränurkkaan.

Orava oli sillävälin kiehunut kypsäksi, ja verisellä nälällä kävi Pirkitta sen kimppuun. Tuiro söi suolaa ja leipää ja näpsehti vain näön vuoksi oravaa. Vasta Pirkitan saatua kyllikseen pisteli hän tähteet poskeensa.

Tuiro hakkasi kuivasta kelohongasta yöksi nuotiopuita. Ja kun päivä oli jo painunut illoilleen, vaipuivat he väsyneinä unen viihdyttävään syliin.

* * * * *

Kului viikkokausi, toistakin. Suitsulan veljekset jatkoivat uupumatta etsiskelyään ja kyselivät merenrannikolta päin melkein Turkuun saakka.

Veljesten äiti, Saara muori, oli kääntynyt niin kovin sairaaksi, että odotettiin hengenlähtöä. Häntä oli riuduttanut niin suru miesvainajansa kauhean kuoleman johdosta, ettei hän kestänyt tätä viimeistä suruniskua.

Topias oli hakenut Katrin pappilasta sairaan luo ja jatkoi veljensä kera etsiskelyjään ja kuulustelujaan, mutta turhaan.

Pyhänä oli sitten kirkossa väkeä Lipisevänrannan kylästäkin. Muuan isäntä sieltä tiesi kertoa, että Tuiro oli käynyt hakemassa maitoa ja eväitä kylän reunimaisesta, yksinäisestä talosta.

Silloin ajateltiin heti kalasaunoja.

* * * * *

Jylhäin honkien juurelta istui Pirkitta rantamajassa, Tasalan kalasaunassa, riittyneen nuotion ääressä. Honkien välitse ullotti jää tummana, lähellä lähtöään. Päivä oli pilvinen, melkein sataa tihuutti, ja maa norui märkänä sulaneesta lumesta, valuipa muuan vesipuronen majan nurkitsekin maapermantoa myöten.

Pirkitta istui puupölkyllä, sormet ristissä polven ympärillä, ja nojasi päätään majan honkaseinään. Hän istui raukeana ja kyllästyneenä, alakuloinen, ikävystynyt ilme kasvoiltaan.

Hänen mielessään väikkyi heidän äskeinen kohtauksensa.

Valita sille ikävääsi ja pyydä ihmisten ilmoille lähtemään… sellainen jurrikka, mitä se välittäisi… "Sitten lähden yksin!" oli hän tiuskaissut ja koetti yksikseen saada uudestaan äänelleen saman kipakan sävyn, joka silloin oli tulla tupsahtanut itsestään. "Mihin?" oli Tuiro kysynyt. "Vaikka kotiin", oli hän vastannut, ja Tuiro oli silloin siepannut jousensa ja mennä murrittanut metsään. "Kotiin", oli hän sanonut, mutta peloitti häntä mennä sinne… ihan ne söisivät… puistatti veljiä ajatellussakin. Lähtisipä vain Tuiro johonkin ihmisten ilmoille, vaikka kuinka kauas… ja kunpa nyt edes tulisi takaisin jousineen, ettei olisi niin hirmuisen ikävä…

Tuiro tuli, heitti kuivan hongankelon olaltaan maahan ja jousensa majan seinänpieleen.

— Etkö saanut mitään otusta? kysäisi Pirkitta ja kohottausi pystyälleen ilostuneena hänen tulostaan.

Mutta Tuiro ei niin herkästi muutellut tuuliaan. Hän vilkaisi ynseästi Pirkittaan.

— Tiedän kyllä, mitä haudot mielessäsi, murahti hän ja alkoi hakata hongankeloa pölkyiksi.

Pirkitta oli hätkähtänyt kuullessaan Tuiron ynseän äänen, mutta sitten alkoi häntäkin mörötteleminen huvittaa. Hän vaipui jälleen seinää vasten kylmäkiskoisen ja huolettoman näköisenä ja huljutteli sormellaan majan nurkitse virtailevaa vesipurosta.

Tuiro hakkasi ja mietti, mietti ja hakkasi hongankeloa. Pirkitta oli parina ensi päivänä näyttänyt yhtä onnelliselta kuin hänkin… mutta alapas sitten ikävöidä ja haikailla… oli hänellä tietysti kotonaan ollut parempi kuin täällä, mutta hyvä oli pappilassakin… pappilassa…

Tuiron sydäntä pisti aina niin kipeästi, kun hän ajatteli pappilaa ja isä Johannesta.

‒ Tiedätkös, puuskahti hän yhtäkkiä nousten pystyyn ja potkaisten pölkkyä jalallaan, ikäänkuin olisi puhunut sille, sinun tähtesi olen pettänyt hänet, jonka rinnalla emme maksa molemmat puolta puuäyrityistä… niin etten enää ikinä viitsi astua hänen silmiensä eteen! Tiedätkös että…

Hän katkaisi yhtäkkiä. Honkien välistä oli hänen silmiinsä vilahtanut mies, joka tuijotti häneen uhkaavassa asennossa. Mies seisoi siellä hammasta purren, valmiina hyökkäämään, puukko kädessään.

Tuiro kääntyi päin ja he mittelivät katsein toisiaan. Topias läähätti hieman seistessään honkien välissä, oli nähtävästi tullut liian vinhaan.

Pirkitta oli noussut ja tullut majan suulle katsomaan, mitä Tuiro tuijotti.

Topiaan silmät välähtivät, ja hän puristi puukkoaan valmiina hyökkäämään.

— Äh… molemmat, rosvo ja letukka… malttakaahan…

Tuiro oli nopeasti tehnyt päätöksensä. Hän tarttui Pirkitan ranteeseen ja veti mukaansa.

— Tule!

— Mihin?

— Pois… on kai tulossa muitakin…

Pirkitta näytti olevan kahden vaiheella.

Topias ei nähtävästi uskaltanut käydä Tuiron kimppuun, vaikka oli kiivaudessaan rientänyt juoksujalkaa tänne. Mutta Pirkitalle uskalsi hän purkaa kiukkuaan.

— Osaatko sieltä, sudenpenikan kynsistä, sinä! Laputa heti kotiin, heti, kuulitko! Muuten…

Pirkitta tempasi kätensä irti Tuirolta ja loittani pari askelta jännityksellä tähystellen ja tuumien.

Metsästä oli alkanut kuulua askelia ja hälinää, monia askelia eri tahoilta aivan kuin karhunpesettä kiertäessä. Tuiro oli terhistäytynyt yläpystyyn, hänen päänsä heittyi takakenoon, rinta kohosi, sieraimet laajentuivat niinkuin korskuvan sotaorosen.

— Äh, kuuletkos! kähisi Topias. — Hoi, miehet, tännepäin! huusi hän kurkun täydeltä.

Kun samassa tulivat honkien välistä kierrosketjun ensimäiset miehet näkyviin, juoksi Pirkitta äkkipäätä heitä vastaan kirkuen:

— Ottakaa minut kotiin… oi, ottakaa! Hän pakoitti minut mukaansa, vei väkisin!

Muu melu melkein tukehutti hänen äänensä kuulumattomiin. Mutta aivan kuin ilosta itkien, saadessaan vihdoin pelastuksen, riensi hän miesten luo.

Tuirolta pääsi katkera nauru. Mutta samassa tähysteli hän ympärilleen, minne päin lähtisi… sillä antautua hän ei tahtonut… jos hän vielä menisi kylään, menisi hän itsestään… Miesketju näkyi piirittävän majan kaikilta maapuolilta, järvellä taasen oli jää hyyhmänä, valmis menemään kasaan ensimäisellä tuulen henkäyksellä…

Samassa huomasi hän Topiaan juoksevan itseään kohden puukko sojossa. Tämä ei ollut tahtonut suoda muille iloa ottaa kiinni pahantekijän, ja hän rohkaisi mielensä, kun apu oli niin lähellä. Mutta hän juoksi kuin kalliota vasten. Sieppaus ja nyrjäys vain, ja puukko oli Tuiron kädessä ja lennähti metsään. Samassa tunsi Tuiro Topiaan käsivarret ympärillään. Tämä ei ollut hento tämäkään, mutta Tuiro riuhtaisihe kuin haavoitettu karju ja oli vapaa. Samassa pisti hän omat käsivartensa Topiaan kainaloihin. Veri nousi hänen päähänsä, hänen silmänsä aivan kuin sumenivat, hän tuskin eroitti mitään, mutta kuuli ahdistajainsa huutoja aivan läheltään. Silloin pyörähti hän rajusti heittäen Topiaan ympäri ja lingoten hänet lähimpiä ääniä kohden. Topias retkahti paria miestä vasten, joiden kädet olivat jo ojolla tarttuakseen Tuiroon, mutta he saivatkin Topiaan.

Tämä kaikki oli tapahtunut hengenvedossa. Samassa oli Tuiro vilaissut jälleen tummana uhottavaa jäätä, hänen mielessään välähti kuin salaman leimauksena, että jos jää ensinkään kannatti, niin tarvitsi hän ainakin seipään mukanaan. Hän sieppasi lähimmän minkä sai ja hyppäsi aivan hänen ympärilleen kiertyvän miesketjun käsien läpi sulaan rantaporeeseen. Muutamia rivakoita juoksuaskelia sulaa vettä… sitten muutamia hänen allaan särkyvissä jääkappaleissa… ja vihdoin oli jää siksi lujaa, että hän tökäten seipäänsä sorapohjaan saattoi hypähtää sen varassa jään reunalle. Hän juoksi muutamia askelia jäälautan ylitse. Sitten tuli tumma paikka, jääsohjua vain, kirkkaita, irtonaisia jääpuikkoja, jotka näkymätön käsi oli latonut vieretysten pystyyn… siihen heitti hän seipäänsä porraspuuksi ja hypälsi keveän ketterästi sitä myöten toiselle jäälautalle. Sitten taas eteenpäin… samoin heikon paikan ylitse ja taas eteenpäin…

Topias oli selvinnyt jalkeille ja juoksi kiukusta puhkuen rannalle, jossa toiset ihmeissään katselivat.

— Ottakaa kiinni! huusi hän rämisevällä äänellä.

— Ota itse, jos saat…

Topias hyppäsi veteen, mutta luotuaan katseen vesimustalle jäälle palasi kiroten takaisin.

— Ota lintu lennosta! huudahti joku puoleksi harmissaan, puoleksi ihaillen.

— Menihän mikä meni… virkkoi toinen raapien korvallistaan.

— Kirottu! Hän ei saa… karjaisi Topias.

Samassa ehti Tanu Tasainenkin rannalle. Hän tuijotti Tuiron jälkeen silmät selällään, pää etunojassa.

— Katsos vietävää! huudahti hän äkkiä kynsäisten karmakasti korvallistaan. — Noin minäkin tekisin… hänen sijassaan!

Ja hänen silmänsä tuikkivat, hänen huulensa vääntyivät ylävään hymyyn, ja hänen sydämessään pursui ihastunut nauru, niin että rinta hytkähteli.

— Kyllä Vetehinen hänet korjaa! huusi joku.

Mutta ei korjannut. Ka, nyt putosi! Solahti jäiden rakoon … mutta tuskin vyötäröään myöten hutkahti veteen, kun jo taasen kimmahti jäälle seipäänsä avulla. Loittani taasen… taasen solahti jäähän… mutta katseli vain kuin pääskynen pyrstösulkiaan… jalat vain upposivat… ja samassa oli polvillaan jäällä, nousi ja jatkoi juoksuaan, väliin ripein askelin, väliin heittäen seipäänsä jäälle ja kivuten sitä myöten.

Tanu Tasainen oli kokonaan kiintynyt jännitettynä katselemaan, kun yhtäkkiä tarrattiin kiinni hänen pyssyynsä.

— Antakaa tänne! ähkyi Topias.

— Tiedä huutia!

— Minä ammun! huusi Topias.

— Ammu omallasi! vastasi Tanu yli olkainsa.

Olihan Topias sitä ajatellut, mutta ei hänen nuolensa olisi enää noin kauas lentänyt. Silloin oli hän äkkiä älynnyt Tanun tuliluikun ja kiivaudessaan tarrasi kiinni.

Miehet vilkaisivat pelonsekaisella kunnioituksella Tanun ruutipyssyä, jollaista muilla ei vielä ollut koko kylässä, ja soimaten Topiaaseen. Mutta kauan ei siihen huomio joutanut kiintymään. Toiset miehistä istuutuivat rantakiville, toiset seisoivat, mutta kaikki katselivat pitkin silmäripsin Turoa, joka jo näytti alkavan olla lähempänä toisenpuolista rantaa.

Pitäisi kiertää vastaan, virkkoi joku.

— Niin, vastaan! huudahti Topias.

Ei, veikkoset! Kun sinne ehdimme, on Tuiro jo peninkulman päässä.

— Antaa hänen mennä! sanoi Tanu Tasainen. — Samahan se meille on, harhaileeko hän rauhatonna tuomiten vai itsestään. Mutta kylään ei hän saa enää tulla, ei siellä oleskella.

Katseltuaan, kunnes Tuiro lähestyi järven takarantaa, tekivät miehet lähtöä Pirkitan keralla. He silmäilivät Pirkittaa kuten häväistyä olentoa, mutta samalla häntä säälitettiin kuten pedon uhria.

— Pidäkin kiirettä, tyttö, virkkoi Tanu. — On epätietoista, joudutko enää saamaan äidiltäsi anteeksi ja viimeisen siunauksen.

Pirkitta kalpeni.

* * * * *

Iltapäivällä taivas kirkastui. Ja Tuiro istui päiväpaisteisella rantakalliolla metsäniemen kainalossa ja kuivaili vaatteitaan.

Kaivelihan se sydäntä ajatellessa, että Pirkitta oli niin hänet heittänyt. Mutta ei se tehnyt kovin kipeää. Oli kuin kylmä puolikylpy jäissä olisi huuhtonut lemmenhoureet hänen päästään.

Mutta nyt oli hänen ryhdyttävä johonkin. Hän ei tosin tiennyt, että hänet lain mukaan tuomittaisiin isänsä teille, mutta sittenkään ei hän voinut ajatella menemistä kylään. Kyläläiset tietysti olisivat nyt hänen kimpussaan kuin härsytetyt koirat. Ja mihin hän sinne menisikään? Isä Johannes… mikä kipeä pisto rinnassa… isä Johannes kenties ottaisi hänet vielä vastaan, ja sitä ajatellessaan heltyi hän aivan vesiin. Mutta hän ei saattanut mennä sinne. Mitä kaikkea kylä, mitä koko pitäjäs puhuisikaan lempeästä isästä, jos tämä vielä ottaisi hänet luoksensa. Ei Tuiro sinne saattanut mennä, olihan isällä muutenkin ollut kylliksi kiusaa hänestä.

Kaikkeen maailmaan siis! Metsiin! Mihinkäs muuanne… ja siellä paras olikin…

Mutta ensin tahtoi hän käydä isän luona… pyytämässä anteeksi… kaiken…

Hän lähti astumaan. Päivä oli iltavinossa ja teki jo laskuaan hänen pitkää järven rantaa kierrättäessään. Oli jo puoliyö, kun hän lähestyi kirkonkylää ja pappilaa.

Ovet olivat siellä auki yötä päivää. Hän hiipi pitäjänpirttiin ja kuunteli Katrin hengitystä karsinanurkasta. Hengitys sieltä kuului, mutta niin outo… Katri veti henkeä pitkään, jotta nenä tuhisi… tämä hengitys oli lyhyt ja töksähtelevä kuin vanhan heikkorintaisen akan… mahtoikohan Katri nukkua niin herkästi ja levottomasti… Tuiro ei uskaltanut koputtaakaan papintuvan ovelle, vaan hiipi hiljaa sisään ja veti oven varovasti kiinni jälkeensä. Ovensuussa seisten herätti hän isän yskimällä.

— Kuka se on?

— Minä…

— Iske valkeaa!

Tuiro otti tulukset uunin kolkalta ja pani tulta kynttilään. Sitten polvistui hän isän eteen.

— Rakas isä! Antakaa anteeksi… minulle teki niin kipeää… tulin pyytämään anteeksi ja sanomaan hyvästit…

Hän tavoitteli isän kättä ja isä ojensi sen hänelle.

— Nouse, sanoi hän tyynellä äänellä. — Olen antanut anteeksi, ymmärsin, ettet voinut tehdä muuten… Jumala sinua siunatkoon!

Tuiron silmät kostuivat, niistä vierivät sulat vedet, jotka sulattivat koko mielen.

‒ Saisit kyllä jäädä luokseni muuten, mutta ethän voi.

‒ Niin, kyläläisten tähden… olen sen kyllä ymmärtänyt…

‒ Vähät kyläläisistä! Mutta lain tähden… se tuomitsee sinut…

Tuiro oli terhistänyt päänsä pystyyn.

— Mihin? kysyi hän.

— Metsiin… kuten isäsikin…

— Miksi? kysyi Tuiro uhmaten.

— Olet ryöstänyt naisen… rikkonut naisrauhan.

— Mutta Pirkittahan lähti itsestään!

— Tuskinpa sitä uskotaan… eikä taida paljon tulla kysymykseenkään…

— Se on totta! huudahti Tuiro säihkyvin silmin ja näytti olevan valmis lähtemään kenen eteen tahansa väitettään puolustamaan.

— Tiedän kyllä sen… Pirkitta tunnusti sen äitinsä kuolinvuoteen ääressä.

— Onko Saara kuollut?

— Niin, kuollut. Kuoli illalla pimeän tullen. Hän antoi lapselleen anteeksi ja siunasi…

Kaikki uhma oli Tuirosta kadonnut.

— Pirkitan veljet…? kysyi hän hiljaa.

— Tuoni on pyyhkinyt pois kaiken kaunan.

Tuiro seisoi kauan allapäin.

— Minun täytyy lähteä, huokasi hän sitten.

Isä Johannes etsi rahoja antaakseen hänelle. Hän ei tahtonut ottaa, mutta kun isä selitti niiden olevan lopun palkasta ja tarpeen etsiessä uutta olinpaikkaa ja päästessä alkuun, otti hän ne.

— Mene hiljaa pirtin läpi, siellä nukkuu muuan vanha vaimo kylästä, sillä Katri on pitämässä kuolinvartiota, virkkoi isä.

Hän siunasi kasvattiaan, ja Tuiro hiipi hiljaa yöhön.

23

ARMON LAAKSOON

Isä Johanneksella oli viime päivinä ollut paljon papillisia matkoja pitäjällä, olipa täytynyt olla taipaleella öilläkin. Sillä hänen oli ollut siunattava maamiesten kevättoimia johtamalla juhlasaattoja ympäri peltoja ja lukemalla latinankielisiä rukouksia, ja nämä maaemosen lyylitykset ja salasanaiset toukoloitsut olivat maamiesten mielestä tärkeimmät kaikista papillisista menoista.

Kaarinalla oli hänelläkin ollut kevätaskareita ulkosalla, niin ettei hän ollut käynyt isä Johanneksen koulua hyvään aikaan.

Anna äidistä näytti, ettei hänen tyttärensä ahertanut toimissaan rinnantasalta kuten muut. Hänen olennossaan oli aina jotakin niin juhlallista, ylevää, kaihoilevaa. Hän näytti olevan ikäänkuin askareidensa yläpuolella, vaikka tekikin niitä toimella ja ahkeruudella. Hän näytti näkevän työnsä ylitse jotakin, joka oli hänestä korkeampaa ja tärkeämpää ja veti ajatukset puoleensa.

Äiti näki tyttärensä tänä keväänä kehkenneen immeksi ja tunsi ikävän henkäyksen rinnassaan, kun ajatteli, että tytölle kenties pian tulisi sulhasia ja hän jättäisi äitinsä.

* * * * *

Isä Johannes odotti hieman arastellen. Sillä tänä iltana piti Kaarinan tulla jälleen hänen luoksensa eikä hän ollut oikein selvillä millainen heidän suhteensa olisi viimeisen oppitunnin jälkeen.

Kaarina astui vienon arvokkaasti papintupaan. Hänessä oli niin juhlallista, niin ylävähköä tervehtiessään, että isä Johannes aivan säpsähti ja tunsi kutistuvansa niin pieneksi. Hän ei tuntenut itseään ainoastaan yljän ystäväksi, vaan melkeinpä ylkäpoikaseksi, sulhasrengiksi. Hänestä tuntui melkein, että hänen edessään seisoi toisen morsian, jolta hän oli saanut rukkaset…

Kaarina istahti tuolilleen niin sulavan arvokkaasti ja ylävästi, kuin se ei enää kuuluisi hänelle.

Isä Johannes alkoi puhua. Koska tänään oli Birgittajuhlan päivä, kertoi hän pyhästä Birgitasta. Näin hän kertoi:

— Birgitta oli ylhäisen aatelismiehen ja hurskaan äidin tytär. Hänen isällään oli suuri vaikutusvalta, ja heidän linnassaan oli koko Uplannin elämän keskus. Siellä elettiin loistavaa elämää ja kulistiin kullassa, ja loimottavan takkavalkean ääressä ompeli lapsonen kultakoristuksia silkkikankaalle, ja linnassa oli oma kappalainen lukemassa pyhiä tarinoita ja rukouksia naisille, jotka rouvan tuvan takkavalkean ääressä askartelivat. Ja hänen isällään oli niin paljon maita, että yksistään Birgitan perinnöksi oli tuleva kolmetoista taloa, myllyjä ja sahoja.

Mutta kun hän oli seitsemänvuotias, näki hän alttarin vuoteensa vieressä, ja alttarilla istui valkoinen neitsyt säteilevissä vaatteissa ja sanoi hänelle: "Oi, Birgitta, tule!" Kun hän meni neitsyen luo, piteli neitsyt ruunua kädessään ja sanoi hänelle: "Tahdotko tämän ruunun?" Hän sanoi sen tahtovansa, ja neitsyt pani ruunun hänen päähänsä, niin että hän tunsi selvästi ruunun pyöröreunan päätänsä painavan. Ja näky katosi hänen silmiensä edestä, vaan ei häipynyt hänen mielestään.

Muutama vuosi myöhemmin valvoi hän eräänä iltana vuoteellaan, pimeässä huoneessaan. Yhtäkkiä näki hän vuoteensa jalkopäässä kirkkaan valon ja valokehässä alttarin ja ristiinnaulitun vapahtajan ilmielävänä. Hän näki jumalanpojan häväistynä ja syljettynä, näki ruoskaniskut hänen käsivarsissaan ja veripisarat, jotka vierivät orjantappuraruunun alta hänen poskilleen. Hänen sydämensä oli pakahtumaisillaan, ja hän kysyi: "Oi, rakas herrani, kuka on tehnyt sinulle tämän?" Silloin avasi taivahinen ylkä tuskasta sinertyneet huulensa ja vastasi hiljaa: "Kaikki ne, jotka unhottavat minut ja hyljeksivät minun rakkauttani." Näky katosi ja oli pimeä, mutta Birgitta ei voinut nukkua, vaan nousi paitasillaan ja paljain jaloin kylmälle lattialle ja lankesi ristiinnaulitun kuvan eteen, joka oli hänen vuoteensa jalkopohjissa.

Birgitta alkoi jo lapsukaisena ikävöidä luostariin (Kaarina säpsähti tämän sanan kuullessaan, ja Johannes lisäsi epävarmasti värähtävällä äänellä:) puhtaan elämän pyhättöön. Mutta jo kolmentoistavuotiaana naitettiin hänet kahdeksantoistavuotiaalle nuorukaiselle, Ulvi Gudmarinpojalle, vaikka hän olisi tahtonut ennen kuolla kuin astua morsiustuoliin. Hänen miehensä oli hilpeä ritari, joka rakasti keihäsleikkejä ja maallisia iloja. Birgitan pyynnöstä opetteli hän rukouksiakin neitsyt Marialle, vaan meni rukoiltuaan maallisiin iloihin. Mutta miehensä ollessa poissa Birgitta kuritti lihaansa, katui syntejään ja rukoili.

Hän joutui suurten seuroihin ja kuningasten kartanoihin, mutta hovin turmelus ei häntä viihdyttänyt. Vaikka hänellä oli paljon lapsia, etsi hän toivioretkeltä sitä hiljaisuutta ja hengellistä lohtua, jota maailma ei voinut hänelle tarjota. Vaikkei hänellä ollut puutetta hevosista, kulki hän jalkaisin pyhän Olavin haudalle Trondhjemiin, ja myöhään kylmänä iltana meni hän kalastajan venheeseen nukkumaan, sillä hän ei tahtonut häiritä asukasten unta mataloissa majoissa rannalla. Kun hänen lapsensa olivat kasvaneet suuremmiksi, lähti hän miehensä kera toiselle toivioretkelle etelään, pyhän Jaakopin haudalle, ja siellä he viipyivät kaksi vuotta. Mutta palausmatkalla hänen miehensä sairastui ja kuoli kotimaahan päästyään. Birgitta sai häneltä kultasormuksen, jota kuoleva pyysi kantamaan heidän avioliittonsa muistoksi.

Mutta muutamia päiviä myöhemmin, kun hän rukoili kappelissa, valtasi hänet taivahinen hurmaus, hän näki loistavan pilven ja pilvestä kuuli hän äänen sanovan: "Nainen, kuule minua!" Säikähtyneenä hän pakeni huoneeseensa, ripitti itsensä ja otti ehtoollisen. Mutta kun hän muutaman päivän kuluttua taasen rukoili kappelissa, näki hän uudestaan loistavan pilven ja kuuli saman äänen: "Nainen, kuule minua!" Hän pelästyi uudelleen, pakeni kammioonsa, ripitti itsensä ja otti ehtoollisen. Mutta kolmannen kerran kappelissa rukoillessaan valtasi hänet jälleen jumalainen hurmaus, hän näki Ristuksen loistavassa pilvessä ja kuuli äänen sanovan: "Nainen, kuule minua! Älä pelkää, sillä minä olen sinun jumalainen ylkäsi ja sinä olet minun morsiameni ja välittäjäni ihmisten tykönä. Sinä olet näkymättömiä näkevä ja saava minun henkeni iäti." Silloin heitti Birgitta pois miehensä muistosormuksen ja kuuli jumalaisen yljän ääntä. Sillä ylkä oli niin suloinen sisältä ja niin sankarillinen ulkoa, että häntä halutti asua hänen luonansa.

Hän ei mennyt mihinkään vanhaan nunnaluostariin, sillä hänet oli suurempiin kutsuttu. Hän näki jumalaisia näkyjä ja r ennusti tulevaisia asioita, ja Jumala itse saneli hänelle näyssä uuden luostarin säännöt. Palavalla innolla toimi hän tämän pyhän asian eduksi, mutta hän tuli vanhaksi ja harmaaksi ennenkuin pyhä isä Roomassa vahvisti uuden luostarin säännöt. Vähän aikaa sen jälkeen ilmestyi Ristus taasen morsiamelleen ja kutsui hänet luoksensa taivahisiin asunnoihin. Ja kun aika oli täytetty, julistettiin hänet pyhäksi ja välittäjäksi Jumalan ja ihmisten välillä.

Kohta hänen päästyään yljän luo avattiin Vadstenassa ensimäinen pyhän Birgitan luostari rauhan tyyssijaksi Ristuksen morsiamille ja pyhän neitsyen seuraajille, ja hänen tyttärensä Katarina tuli sinne hurskasten sisarten äidiksi. Sen jälkeen on pyhän Birgitan luostareita perustettu paljon ja moniin maihin ja niitä on myös se, joka sijaitsee Naantalin pienessä kaupungissa ja jota Vallis gratiæ, Armonlaaksoksi, nimitetään.

* * * * *

Tänään ei Kaarina kuunnellut unelmoiden ja isä Johanneksen silmiin katsoen. Kun isä mainitsi Birgitan mielessä jo nuorena heränneen kaipauksen luostariin, syttyi silloin kirkas valo Kaarinan silmissä. Ja kun isä kertoi, miten Ristus kutsui morsiantaan sanoen: "Nainen, kuule minua!" kuuli Kaarina jumalaisen yljän äänen, kuuli itselleen kaikuvan hänen odotetun kutsunsa. Hän kuuli isä Johanneksen äänen, mutta se oli ainoastaan lennättävää, säestävää soittoa ajatukselle, joka jo kauan oli uinunut hänen sielussaan, mutta jonka nyt oli sytyttänyt loimottavaan paloon sana: luostariin!

Hän nousi hitaasti, ikäänkuin epäröiden, ja poistui.

Huomenna aamupäivällä saapui hän isä Johanneksen luo. Hän sanoi jo kauan odottaneensa kutsua ja nyt oli hän sen saanut. Hänen oli päästävä luostariin.

Se tuli kuin salaman isku… sellaista ei isä Johannes ollut unelmissaankaan aavistanut, ja ensi tuokiossa tuntuivat kaikki luostarit hänestä olevan hornan vankitorneja, jotka olivat rakennetut hänen heikoille hartioilleen, niin että hän oli vaipumaisillaan maahan.

Mutta hän malttoi pian mielensä ja nöyrtyi. Eikö se ollut juuri luostarielämän ihanne, jota hän oli Kaarinalle teroittanut? Se oli niin syöpynyt hänen mieleensä, että hän oli saarnannut sitä salon immelle, ajattelematta tai edes aavistamatta seurauksia. Kenties oli niin Jumalan tahto, kenties hänet siten tahdottiin opettaa uhraamaan kaikkensa herralle, ajattelematta itseään. Ja kun herra Kaarinaa kutsui, täytyi totella.

— Tapahtukoon hänen tahtonsa! sanoi hän kyynelsilmin ja värisevällä äänellä.

Kaarina sanoi, ettei hän voinut saada vähintäkään rauhaa, ennenkuin ajatus oli ilmaistu hänen vanhemmilleen. Hänellä ei ollut voimaa eikä rohkeutta sitä tehdä, ja hän pyysi isä Johannesta suorittamaan tämän vaikean tehtävän.

Isä Johannes laittautui kuin hautajaisiin, ja juhlallisin, raskain askelin hän asteli Kaarinan kera Tasalaan.

Tanu Tasainen sanoi ensin, että hänen oli mahdoton ajatellakaan ainoan lapsensa hautautumista luostarimuurien sisälle, ja Anna äiti nyyhkytti ja puhkesi itkuun. Mutta kun isä Johannes puhui lohduttavia sanoja, puhui herran kutsusta ja ihmeellisestä kaitselmuksesta ja paljosta muusta, alkoivat he vähitellen tyyntyä. Ajatusaikaa he vain tahtoivat, pitkältä ajatusaikaa ja Kaarinalle aikaa tarkastella mieltään, ainakin syksyyn saakka. Aikapahan näyttäisi, oliko se herran tahto.

Kesä tuli, kesä täynnä kukkia ja linnunlaulua. Mutta synkän varjon peittäminä näkivät Tasalan vanhukset sen kesän kukat ja surullisesti soi lintujen laulu heidän korvissaan. Sillä niinkuin heidän kukoistavan tyttärensä varjo, niinkuin hunnutettu nunna, joka on jo mielensä taivahisiin vihkinyt, käyskenteli Kaarina kotipihoillaan ja teki askareitaan kuten käymätiellä taivaasta käsin, eikä niinkuin se, joka tekee kotoisia töitään.

Kesä kului loppuun, eikä Kaarina sen enemmän lähestynyt maallisia.

Vapaamies Tanu Tasaisella oli asioita Turkuun, ja samalla tiellä meni hän tyttärineen Naantaliin. Luostarin abbedissa Margareta Jönsintytär teki Kaarinalle muutamia kysymyksiä ja näytti saamiinsa vastauksiin tyytyväiseltä. Mutta sitten sanoi hän, että Kaarinan oli tultava uudestaan kolmen kuukauden kuluttua.

He saapuivat kahdeksantena joulupyhänä uudestaan, ja abbedissa otti heidät vastaan monasteriumin ruokasalissa ja teki jälleen muutamia kysymyksiä. Niin oli Kaarinan käytävä hänen puheillaan vielä kerran kevättalvella ja kerran kesällä, ja joka kerralla abbedissa tutkisteli hänen aikomuksensa totisuutta.

Ja syksyllä, vuoden kuluttua heidän ensi käynnistään luostarissa, oli Kaarinan mentävä ikiteilleen. Sillä lujana oli hän koeaikansa kiirastulen kestänyt.

Ja Anna äiti valmisti tyttärensä matkalle niinkuin valmistetaan viimeiselle matkalle, ja sanoi hänelle hyvästit niinkuin ikuiset hyvästit sanotaan. Nämä jäähyväiset olivat surulliset kuin hautajaiset, mutta niissä oli sama iäisyysuskon lohdutus kuten hautajaisissakin, ja Anna äidin kyyneliin taittui ikäänkuin kirkas säde taivaasta. Sillä kun nyt kerran täytyi käydä näin, ei hän nähnyt rakkaassa tyttäressään ainoastaan luostarin noviisia, vaan melkeinpä itse pyhän neitsyen.

* * * * *

Naantalissa laati vapaamies Tanu Tasainen, alias Daniel Danielinpoika, lahjakirjan, luovuttaen luostarille tyttärensä myötäjäisiksi suurehkon niittypalstan Killalan kylän lähellä, ja niin oli asia järjestyksessä. Mutta vielä saivat he odottaa muutamia päiviä, ennenkuin piispa ehti tulla morsianta yljälle vihkimään.

Vihdoin Arvi piispa saapui.

Abbedissa keritsi Kaarinan hiukset, hänen kauniit kultakutrinsa, ja paljasjaloin odotti hän kirkon oven takana pyhää toimitusta. Piispa tuli loistavassa juhlapuvussaan ja kysyi paljasjalkaiselta tytöltä, miksi hän pyrki sisälle.

— Ristus on minut kutsunut morsiamekseen, sanoi Kaarina ujosti.

Piispa hymyili lämpimästi, tarttui noviisin käteen ja talutti hänet kirkkoon, ja hänen edellään kannettiin punaista lippua, jonka toiselle puolen oli maalattu ristiinnaulittu vapahtaja ja toiselle puolen pyhä neitsyt tunnusmerkeiksi hänen jumalaisesta yljästään ja neitseellisestä esikuvastaan. Piispa astui pääalttarille ja vihki siellä kultasormuksen, palasi sitten ovelle Kaarinan luo ja otti häneltä kuuliaisuuden, köyhyyden ja naimattomuuden lupauksen, pani vihkisormuksen hänen sormeensa ja sanoi:

— Täten vihin sinut Jumalan morsiameksi ja iäiseksi omaksi!

Silloin tunsi Kaarina pyhän hellyyden väristyksen kautta koko olemuksensa ja häneltä pääsi katkonainen, suloisen tuskallinen nyyhkytys. Mutta ikäänkuin hänen pyhiä kyyneliään pyyhkiäkseen helähytti kuoro samassa rytmilliset, kiemurtelevat messunsävelet, ja niiden soidessa talutettiin hänet alttarin eteen. Siellä luostarisisaret riisuivat hänet alasti ja pukivat hänet vihittyyn morsiuspukuun. Hän sai ylleen väljän, valkoisen paidan, harmaan hihahameen, jonka edessä riippui kangasliuska olalta alas, ja musta nahkavyö kiinnitettiin tämän liuskan alitse. Mutta päähän kiinnitettiin tuhansin unelmin pyhitetty huntu, joka oli valkoista ohutta kangasta ja verhosi otsan, posket ja leuan ja kiinnitettiin neulalla niskan taa. Tämän päälle pantiin toinen musta huntu, johon kiinnitettiin Ristuksen ruunu, morsiusruunu, jossa oli kaksi valkoista vaatenauhaa ristissä pään ylitse ja yksi pään ympäri, ja nauhojen risteykset oli merkitty viidellä punaisella tilkulla, jotka merkitsivät Ristuksen viittä haavaa. Niin oli morsian puettu, ja messun päätettyään antoi piispa hänelle palavan kynttilän käteen, että hän taitavain neitsytten tavoin olisi valmis menemään ylkää vastaan, vei hänet kirkon ovelle ja jätti abbedissan haltuun.

Abbedissa vei hänet pieneen selliin ja avasi työntöluukun. Luukusta tulevassa valossa näki hän kolean kopin, noin sylen levyisen ja parin pituisen. Sivuseinällä oli puusänky, jossa ei ollut ainuttakaan lakanaa, olilla vain sarkapeite ja aluinen ja valkopieluksinen tyyny.

Abbedissa poistui, morsian kuuli oven romahtavan kiinni ja oli yksin.

24

UUSI AIKA TEKEE TULOAAN

Syystuuli humahtelee puissa maantien varsilla, heitellen tielle kellastuneita lehtiä. Mutta toisissa puissa ovat vielä lehdet pysyneet vihreinä ikäänkuin syksyn kylmiä öitä uhmaten. Ja kaikkialle, vihreille, keltaisille ja punaisille lehdille siroittelee syysaamun aurinko vaaleansiniseltä, kuulakalta taivaalta kultahileitään. Elämä kamppailee kuolemaa vastaan, valo pimeyttä vastaan.

Maantietä astuu munkki mustassa levätissään, huppukaulus korvillaan. Reippaasti astuu saarnaveli, mutta on astunnassa sentään jotakin kömpelöhköä, kävelyyn vieraantunutta, niin ettei hän näytä vuosikausiin taivaltaneen jalkaisin saarnamatkoilla. Eikä hän näytä kyllästyneenkään astuntaan, kuten luulisi alinomaa tallustaessaan, vaan astuu kuin leikkiä tehden ja näyttää nauttivan astunnastaan.

Ja aatos lentää astuessa, lentää kuin siivilleen pyrähtänyt lintu, niinkuin saisi lennonrohkeutta miehen jalkapatikasta.

Hemaisevalta tuntuu tämä astunta… pitkistä ajoista! Sitä hän oli ajatellutkin ja sentähden lähtenyt jalkaisin kaupunkiin… puutuuhan aivan aina samassa salopitäjässä elellessään… mies, joka aikoinaan on monen pitäjän tiet polkenut! Nuortuvansa tuntee nähdessään vieraan pitäjän vierasten puiden vilkuntaa tien varsilla, tuntee irtaantuvansa nykyhetkestä ja heittyvänsä vuosikymmenen taapäin, vaihtelevain vaellusvuosien mielikuviin ja mielialoihin. Tuntee irtaantuvansa itsestäänkin, voi katsoa itseään ja elettyjä vuosiaan kuin loitolla ja melkein kuin ottaa niistä kiinni yhdessä kourauksessa.

Menneisyydestä nousevat muistot, kiehkeävät ja kumpuavat hämärästä näkyviin, nousevat näkyviin lapsuuden leikit, nuoruuden unelmat, miehuuden taistelut, nousevat sydämen tunnesointujen kaukaiset kaiut ja helähtävät jälleen.

Nousevat kangastuskuvat, helähtävät sävelkaiut. Kajastaa mieleen neito, nunnapukuinen neito, jonka huntu kuvastuu suruhuntuna. Soinnahtaa sävel nunnalle.

Ja astuvasta saarnaveljestä tuntuu, että hänen sydämensä armas haudattiin viisi vuotta sitten.

Haudattiin… hän itse hautasi… elävänä hautasi…

Erehdys, erehdys oli ollut temmata juuriltaan metsäkukka, temmata juuriltaan luojan luonnosta ja aidata ansariin, vaikkapa Jumalankin ansariin… Erehdyksenä oli hän sitä lukemattomat kerrat katunut ja surrut, sitten taasen pitänyt Jumalan sallimuksena ja hänen pyhien tarkoitustensa määräämänä. Nyt, kun hänen sieluunsa tuntui jälleen kuohuvan uutta nuoruutta, vihlaisi entistään kipeämmin myös katumuksen tunne vuosien päästäkin. Erehdys täytyi sen olla… eikö liene erehdys koko ansarikin, ihmiskeksintöä koko luostarilaitos… Sillä hän tunsi niin syvästi tunnossaan, että hän oli ollut salon sylissä, kaukana luostareista, lähempänä Jumalaa, uurastaessaan hänen työssään. Jumalanko työssä… oliko hän tehnyt Jumalan työtä silloinkin, kun tempasi juuriltaan metsäorvokin… laittoi lapsen sinne, josta oli itse pyrkinyt pakoon, sieltä, josta oli itse etsinyt tyyssijansa ja tuntenut olevansa lähempänä Jumalaa? Erehdys, erehdys… mutta eikö hän kenties antanut ajatuksiinsa vaikuttaa oman kaipuunsa tyttöön… kuka ymmärsi ja tutki Jumalan tarkoitukset… kenties sittenkin oli korkeinta niin pyhittäytyä kokonaan Jumalalle?

Astuu, astuu mietiskelevä saarnaveli Turkua kohden. Hänen mielessään väikkyy uinailevan neidon kuva suruhuntuun verhottuna. Mutta kun hän oikein syventyy tyttöä miettimään, iltaisin hiljaisessa kammiossaan tai näin yksinäisillä metsäteillä, silloin kiehkeää sydämen salaisimmista kätköistä hänen sielunsa silmiin jotakin kirkasta, valoisa olento sädekehä päänsä ympärillä. Hänen vienoimmissa, kätketyimmissä unelmissaan oli kohta, kun neito oli lentänyt pois hänen läheltään, tämän muistokuvaan langennut heijastus siitä sädekehästä, joka hänen nuoruutensa mielikuvissa oli pyhää neitsyttä ympäröinyt… Hiljaisimpina hetkinä, katumuksen ja tuskan tunteen yllä, oli pyhä neitsyt ja tämä armas muistokuva vähitellen sulautunut yhteen, muistokuva oli saanut pyhän neitsyen sädekehän ja pyhä neitsyt armaan neidon piirteet… tämän luostarineitsyen muistokuvasta oli tullut hänen pyhä neitsyensä… Mutta juuri silloin, kun tämä suloinen kuva kiehkeää ihanassa kirkkaudessaan hänen sielunsa silmien eteen, juuri silloin tuntee hän samalla kipeimmän vihlaisun povessaan… juuri silloin polttavimman kaihon tunteen siksi, että tämä armas olento on niin kaukana! Ihmeellinen on elämä, ihmeellinen ihmissydän!

* * * * *

Tuskin huomasi mietiskelevä, unelmoiva saarnaveli, että hänen edellään astua köpsötteli vanha, kumarainen mies porvarispuvussa. Hiljaa astui ukko, hiljaa köpsötteli sauva kädessä ja silmäili mietteissään eteensä. Johannes toivotti hänet herranterveheksi ja aikoi astua ohitse. Mutta ukko katsoi kummissaan saarnaveljeä, joka ei häntä tuntenut.

— No, totta Marian… päästi hän ällistyneenä suustaan. Saarnaveli pysähtyi ja katsoi kummissaan vanhaan porvariin.

— Veli Johannes, jesavita… tule että syleilen!

— Mutta… oletteko…?

— No, pyhän Henrikin hiippahattu… musta veli, joka ei tunne Olavi ukkoa!

— Tosiaankin! Isä Olavi Laurentii!

Ja Johannes syöksyi hänen syliinsä. Sitten loittoni hän ja katsoi vanhaa lehtoria silmät selällään.

— Mutta… että te…!

— Porvarispukuniko ihmetyttää?

— Tanskalaisella veli Hinceruksella oli kyllä muinen tapana väliin vetää porvariskauhtana munkkikaapunsa ylle, mutta…

— Etkö tiedä, että nyt on Tanskan valta maassa? myhäili vanha lehtori.

— Onhan se nähty tanskalaisista verohurtista siellä salollakin. Mutta kuinka se voi viedä teidät, vanhan miehen, moisiin kujeihin…

— No, no, poikaseni! virkkoi isä Olavi surullisesti myhäillen. — Ei tätä tee leikillään… ei leikillään pelkää ja häpeä veljeskunnan pukua… pakko se nykyään käskee…

— Mikä kumman pakko?

— Tällä haavaa, kautta viiden haavan, ei enää uskalla lähteä locuksesta kävelylle levätissään. Jollei vedä luitaan porvariskauhtanaan, saa päivät päästään istua aivan kuin karserissa.

— Minkä ihmeen tähden?

— Mainitsit juuri veli Hinceruksen. Vuodet päästään on hän vehkeillyt tanskalaisesta päämajasta saamiensa ohjeiden ja määräysten mukaan, onpa saanut muutamia suomalaisiakin veljiä liittoonsa, kätyreikseen. Ja toimellisia ollaan tavallisesti niissä, jotka maailmasta ja pahasta ovat. Valtiollisissa vehkeissään ja juonissaan on tämä rakki, paremmin sano, piskeineen touhunnut niin, että koko veljeskuntamme on joutunut silmätikuksi, viime aikoina aivan verisesti vihatuksi.

— Olette ankara, isä! Mutta onhan maassa Tanskan valta, mitä vaaraa silloin on Tanskan ystävillä ja niiksi luulluilla?

— Tanskan on valta vielä… mutta tuskin enää kauan… Tanskan on valta… mutta juuri siksi meitä vihataan. Sellainen on Tanskan valta…

— Isä! Sinne metsien poveen olen kuullut yhtä ja toista. Mutta vähät tiedän suuren maailman melskeistä… kertokaa, isä Olavi, voin sitten kotikulmillekin terveisiä viedä…

— Eivät ole ilahuttavia viime aikojen kuulumiset olleet, enkä heitä niin tarkoin tiedäkään. Mutta mitä munkkikaapuun tulee, niin ei sitä esivalta vihaa, vaan kansa, kuten Tanskan valtaakin. Kristian kuninkaan verityöt ja hirmuvalta ovat katkeroittaneet kansan äärimmilleen, ja nyt, kun kansa nousee sortoa luomaan niskoiltaan, ei ole hyvä olla niiden, joita sen ystäviksi epäillään.

— Mitä, nouseeko kansa sitten?

— Ruotsin puolella ovat tyrannin verityöt nostattaneet kansan sotaan. Täälläkin on sota aivan ovella!

— Nuo verityöt… olen niistä kuullut… mikä saattoi viedä sellaisiin julmuuksiin?

— Osaksi kai viha ja kosto, osaksi halu tuhota maan vastustuskykyisin aines. Muistat kai, että täältä lähtiessäsi salolle — siitähän on pian yhdeksän vuotta — ottelivat vallasta Erik Trolle, Tanskan ystävä, ja nuori Sten Sture, isänmaallinen kansanmies. Sten Sture vei voiton kansan avulla, mutta Erik Trollen poika, Kustaa Trolle, pääsi arkkipiispaksi Upsalaan. Hän alkoi vimmatusti rettelöidä ja juonitella Tanskan puolesta, kooten unioniystävät ympärilleen. Kuului jo emämaassa olleen sisällinen sota riehumassa, kun Sten Sture kutsui valtiopäivät tuomitsemaan hänen ja arkkipiispan välillä. Kustaa Trolle vangittiin ja tuomittiin virkaheitoksi, kerrotaan Turun Arvi piispankin olleen mukana esimiestään kukistamassa…

— Jesavita!

— Sellaista on maailman meno, poikani! Kustaa Trollen eroittamisen tähden Rooman pyhä isä julisti valtakunnan kirkonkiroukseen… miten te siellä salolla siitä selvisitte?

— Mistä? Kirkonkirouksestako!

— Etkö edes tiedä…

— En vihiäkään!

— He, — he, nauroi vanha lehtori. No, totta Marian, ei ole raskas maankirous silloin, kun siitä eivät tiedä edes seurakuntain sielunpaimenetkaan! Piispa Arvi Kurkea epäillään, ettei hän olisi isänmaallinen, pujoittelisi vain valtiollisten puolueiden välillä ja valvoisi kirkkoäidin etuja… mutta annahan kovan tulla teen, niin näyttää maallisissakin asioissa kyntensä! Tuo arkkipiispan eroittaminen ensin… ja panepas sitten hänen pyhyytensä paavin pannakirja viheriän veran alle… no, totisesti, silloin mies tietää mitä tahtoo!

— Mutta verityöt, isä?

— No, taistelussa Tanskaa vastaan Sten Sture haavoittui ja kuoli. Mielet olivat masennuksissa, herrainpäivät tunnustivat Kristian II:n Ruotsin ja Suomen kuninkaaksi, ja kansa, alistui. Silloin kohtasi kosto kauan vastarintaa tehneen isänmaallisen puolueen johtomiehiä. Keskellä ruunausjuhlien humua pudotettiin satakunta maan parhaita päitä… ja kerrotaan Kustaa Trollen olleen parhaana saunoittajana tässä verilöylyssä, ilmiantaneen teurastettaviksi Tanskan ystäviäkin, joille yksityisesti kantoi koston sappea rinnassaan. Tyrannille kelpasi tekosyyksi "kerettiläisten" menettely arkkipiispaa kohtaan, kun siten pääsi satakunnasta jäykimpiä vastustajiaan!

Kumma että Arvi piispa pääsi hengissä!

— Siitä juuri ketun tuntee… Hän tietenkin aavisti pahaa, ei mennyt ruunausjuhliin… olihan Kustaa Trolle jälleen vallassa ja kunniansa kukkuloilla. Mutta hänen kerrotaan lähettäneen nöyrän kirjeen arkkipiispalle, Kustaa herralle, ja luvanneen kuuliaisuutta. Ja kun sitten viime syksynä Kristian tyrannin sotajoukko saapui tänne ja täkäläiset mahtimiehet luovuttivat linnan hänen käskynhaltijalleen, Tuomas junkerille, silloin kerrotaan Arvi piispan kirjoittaneen kuninkaalle mairittelevan ja matelevan kirjeen, vakuuttaneen uskollisuuttaan ja luvanneen väkensä, laivansa ja aseensa hänen käytettävikseen. Joku kaniikeista kuuluu kirjeen sattumalta nähneen, ja tieto siitä levisi hengellisiin piireihin ja muihinkin. Monet kuuluvat häntä siitä pitäen sanovan "verikoiran kappalaiseksi", sillä "teidän armonne nöyräksi kappalaiseksi" oli hän kirjeessään itseään nimennyt.

— Hänhän sitten aina kääntää purjeensa sinne, mistä milloinkin tuuli puhaltaa! huudahti Johannes.

— Niin, näköjään… mutta toisaalle tuhlaa hän sanoja, toisaalle tekoja… Saadaanpas nähdä, eikö mies taasen pian pysty muuhunkin kuin makeiluun…

— Ah, tosiaan, mainitsittehan äsken, isä, että on jälleen levottomuuksia Ruotsin puolella!

— Levottomuuksia… ettekö te siellä salolla tiedä siitä mitään… maanjäristys meillä on nykyään. Kun tyranni katkaisi päät sadalta vastustajistaan, nousi heti tuhansia sijaan! Kun Tukholman verilöyly oli viime marraskuussa, nousi Taalainmaan rahvas aseihin jo alkutalvesta nuoren Kustaa Vaasan johdolla. Kerrotaan kansan nousseen siellä kaikkialla ja voitollisesti ryntäävän eteenpäin. Pari kuukautta, ylikin, on siitä, kun nuori Kustaa Vaasa oli valittu valtionhoitajaksi — ettekä te tiedä siellä Metsäkulmalla siitä mitään, muutamain peninkulmien päässä Turusta!

— Aina huhuja! Mutta eihän sitten maassa enää olekaan Tanskan valta! huudahti Johannes hehkuvin poskin.

— On vielä täällä Suomessa. Mutta sodan hehku, vainon veriloimo palaa jo Turussakin miesten silmissä, vaikkei riehahtele tyyni, tasainen suomalainen.

— Leviääkö sota tännekin?

— Se on jo ovella, kuten sanoin. Valtionhoitajan pieni laivasto on jo toisiltana saapunut, mutta pysytteleiksen loitommalla Raision rantamilla, pieni kuuluu näet olevan sotavoima mukana. Mutta eilen varhaisesta aamupuhteesta alkaen on liikuskellut miehiä nostattamassa turkulaisia ja ympäristöläisiä aseihin, ja siitä pitäen on yllytys jatkunut. Ei kuulu mitään erityistä, ei näy mitään sotaista muussa kuin hehkuvan kiiluvissa silmissä, mutta siitä tuntee tulen kytevän ja pian se varmaan leimahtaa. Meihin munkkeihin sotainen kiihko on ensiksi kohdistunut. Kun meitä nyt kerran vihataan, on meidän niskoillemme alettu syytää kaikki paha, mitä maailmassa on, ja kiihdyksissään kansa purkaa nyt meihin kaunansa. Olemmehan muka lähimmät Tanskan ystävät, ja meitä vastaan uskaltaa aina nousta, vaikkei olisi niin suuri sankarikaan!

* * * * *

Kerkeäkielisen Olavi lehtorin kertoellessa ja pakinoidessa olivat hengenmiehet hiljanverkkaan kävelleet eteenpäin, saapuneet kaupunkiin ja lähestyivät Kirkkotoria. Torilla kävi kauppa parhaillaan, siellä hääräilivät kaupungin porvarit ja porvarien emännät, siellä maalaiset ja saksankestit, niin ettei puusta katsoen olisi luullut mitään poikenluomaista olevan kyseissäkään.

Mutta Olavi lehtori pyysi Johannesta, että paremman turvallisuuden vuoksi kulettaisiin loitompaa torin reunoitse, ja itse astahti hän seuralaisensa vasemmalle puolelle, asettuen siten eteen, ettei toisen munkkilevättiä väkijoukko niin helposti keksisi.

He olivat juuri pääsemäisillään torin reunoitse Auran rannalle, kun kuulivat äkäisen huudon:

— Munkki, rähjys!

Olavi lehtori koki vetää Johannesta levätin liepeestä Luostarimäelle päin, mutta Johannes kääntyi katsomaan, tarkoittiko huuto häntä. Ei väkijoukosta katsonut kukaan häneen päin, vaan kaikki naulasivat silmänsä joukon lähellä seisovaan porvarispukuiseen mieheen, joka koetti heille puhua. Muutamat miehet olivat käymäisillään käsiksi häneen, mutta joku huusi:

— Antaa kuvatuksen puhua… saahan tuota kuulla!

— Se on veli Hincerus, kuiskasi Olavi lehtori Johannekselle. — Kummitteleiksen pukeutumalla porvariksi, ikäänkuin häntä ei sittenkin tunnettaisi…

Veli Hincerus hyppäsi jollekin laatikolle ja alkoi puhua käheän pauhaavalla äänellä. Johannes saattoi keskeyttäväin huutojen ja hälinän tähden kuulla siitä vain katkonaisia lauseita:

— Voi aikoja, voi ajan merkkejä… ihmeellisiä ja hirvittäviä enteitä, kuultuja ja nähtyjä… suuri pyrstötähti koillisesta lounaiseen… mastoton laiva ilmassa ja sen hävittyä kahdet miehen kasvot, korkeat hatut päässä… sotajoukkoja pilvissä… veripilkkuja auringossa… kuultiin taivaalla messunsäveleitä… Voi kansaa, voi kaupunkia… tulipalot ja ruttotaudit… suuri lohikäärme Saksanmaalla… syöksee keihäitä kidastaan… ja sikiöt leviävät kautta maan… rosvojoukot ryöstävät ja polttavat ja viatonta verta… ken tahtoo pitää tavaransa ja kalunsa… metsiin ja korpiin… ken välttää Jumalan vihan… laillista kuningastansa… Jumalalta lähetetty on…

— Verikoiran piski! karjahti vihainen ääni joukosta, ja monet kädet repivät veli Hinceruksen alas laatikolta.

Veli rukalle näytti käyvän pahoin, ja Johanneskin näki parhaaksi tehdä lähtöä Olavi lehtorin mukaan. Lähtö jäi kuitenkin sikseen. Sillä samassa kiipesi toinen mies laatikolle ja viittasi väkijoukkoa hiljenemään. Joukko unhotti silloin munkin ja syntyi hiiskahtamaton hiljaisuus, jossa Johanneskin saattoi kuulla jokaisen sanan:

— Miten vähän hengellisellä isä pahuksella oli asiaa puhuttavaa, osoittivat hänen kauheat enteensä, joissa ei liene totta siteiksikään. Maallisista asioista puhuen, ja niistähän nyt on kysymys, tiedätte kyllä, että jos viatonta verta kuka on vuodattanut, niin hänen laillinen kuninkaansa sitä on tehnyt; jos kuka on polttanut, ryöstänyt ja mellastanut, niin hänen joukkionsa sitä ovat tehneet; jos kuka on polkenut jalkoihinsa kaiken lain ja järjestyksen, he ovat senkin tehneet; ja jos ketkä tälle torille tulevat ryöstämään ja mellastamaan, tekevät sen varmaan hänen rakkijoukkonsa. Hän, Kristian verikoira, tässä maassa ja koko valtakunnassa on piskeineen raivonnut ja elämöinyt, niin että veripilkut pirskuvat aurinkoonkin, huutaen sieltä kansan kostoa hänelle. Jos tahdotte säilyttää isiltä perityn, lakien suojaaman vapautenne ja itsenäisyytenne, niin kukistakaa hänet! Te, vapaat miehet, jollette tahdo antautua hirmuvallan orjiksi, koiriksi kahleihin, niin näyttäkää, mitä vapaat Suomen miehet voivat, vaikka heitä vähäkin on! Arvelette kai, ettei ole aseita, mutta voin sanoa teille salaisuutena, (hän alensi salamyhkäisesti ääntänsä, mutta sittenkin kuului se yli torin) salaisuutena, sillä asianomainen on visusti varoittanut päästämästä sitä vielä ilmoille, että eräs korkea herra, jolla täällä on sotamiehiä ja aseita, on luvannut valtionhoitajan sotapäällikölle, ritari Niilo Arvinpojalle, joka on kaupungin edustalla laivoineen, antaa kaikki tykkinsä ja ampumavaransa käytettäviksi. Ilmoittautukoon siis Niilo ritarille, kellä käsi kalpaan pystyy, ja kenellä ei ole kieli kankea, hän lähteköön saloille ja kehottakoon jokaista, ken kynnelle kykenee, lähtemään taisteluun uuden valtionhoitajan, Kustaa Erikinpojan puolesta. Hän puolustaa kansan vapautta, ja häneen liittyköön, ken vapaana miehenä tahtoo käydä!

Hän laskeutui alas ja joukosta kuului kiihkeää sorinaa ja huudahduksia.

— Hän oli raatimies Lauri Karhunkämmen! virkkoi vanha Olavi lehtori loistavin silmin.

— Kukahan se korkea herra on, josta hän puhui?

— Arvi piispa tietysti! Kenelläkäs täällä muilla on tykkejä kuin Tuomas junkerilla linnassaan ja piispa Arvi Kurjella Kuusiston linnassa! Sen tietävät hevosetkin… Arvi herra näyttää taasen kynsiään!

Palopuhe oli molempia hengenmiehiä niin innostanut, etteivät he enää lainkaan muistaneet pelätä kansalaisiaan. Eivät he myöskään olleet huomanneet muuatta metsäläisen näköistä nuorta miestä, joka oli seissut väkijoukon reunalla, aika tukku oravan, ketun ja näädän nahkoja kainalossaan ja muuan karhunnahkakin olallaan. Metsäläinen oli naulannut silmänsä isä Johannekseen aivan kuin aaveeseen, astunut kuin näkymättömän tenhokäden työkkäämänä muutamia askelia häntä kohden ja tuijottanut kuin tunteakseen. Isä Johannes huomasi metsäläisen vasta, kun tämä alkoi etunojassa tulla tuijottaa häntä kohden.

Mutta puheiden päätyttyä oli muidenkin huomio kiintynyt munkkipukuiseen isä Johannekseen torin nurkalla jokivarressa, ja joku huusi:

— Munkki… verikoiran piski!

Joukko miehiä lähti juoksemaan hengenmiehiä kohden. Isä Johannes oli vielä niin innostunut, ettei tullut ajatelleeksikaan pakojuoksua, ja Olavi lehtori puolestaan, luottaen porvaria, kauhtanaansa, valmistautui puhumaan seuralaisensa puolesta.

Mutta vanhan lehtorin edelle ehti toinen. Se oli metsäläinen, joka nähtävästi oli tuntenut isä Johanneksen. Miesten lähtiessä juoksemaan hengellisen isän kimppuun hyppäsi hän nopealla päättäväisyydellä heidän eteensä ja huusi:

— Ei hän ole piski… hän on meidän pitäjän pappi ja kansanmies!

Miehet pysähtyivät, katselivat epäröiden metsäläiseen ja toisiinsa.

— Uskokaa vain, hän on ollut Metsäkulman pappina jo yhdeksän vuotta… on — keksi metsäläinen yhtäkkiä — on kai sinne lähtenytkin munkkien metkuja pakoon…

Metsäläisen ulkonäkö — enimmäkseen hänen pukunsa oli nahkoista kursittu kokoon — todisti selvään, että hän oli maalta, ja muutenkin hän näytti itse totuudelta.

— Sitten uskomme, jos lähdet heti sotaan, huusivat miehet alkaen jo nauraa.

— Jahkahan myyn nahkani, sanoi metsäläinen yksinkertaisesti.

— Elä vain myy sitä verikoiralle! nauroivat miehet.

Metsäläinen heilautti vain nahkakimppuaan, ilmaisten siten, ettei suinkaan tarkoittanut omaa selkänahkaansa.

Isä Johannes oli hänkin puolestaan tuntenut metsäläisen ja suunvuoroa saatuaan huusi iloissaan:

— Tuiro!

Tuiro metsäläinen astui reippaasti hengellisen isän luo, lankesi polvilleen ja suuteli mustan levätin helmaa aivan kuin ristityt ihmiset.

Isä Johannes riuhtoi hänet pystyyn ja sulki syliinsä.

Tuiro! huudahti hän iloisella liikutuksella. — Vieläkö sinä tosiaankin oleskelet jossakin kotipitäjän kulmilla?

— Enhän minä… muuten vain… sanoin, mitä ensiksi pälkähti päähäni…

— Kiitos! Pelastit minut hengenvaarasta! Mutta missä olet oleskellut?

— Metsässä. En oikein tiedä, mihin kirkkopitäjään ne kuuluvat.

— Tule nyt mukaan, että saan kuulla elämästäsi!

— Jahkahan ensin myyn nahkani.

— Tule sitten luostariin.

Tuiro nyökäytti päätänsä ja meni väkijoukkoon nahkoinensa. Siellä palasi äskeinen mies jälleen hänen kimppuunsa.

— Eiköhän tosiaankin lähdetä sotaan? innoitteli hän.

— Mene sinä! Minun täytyy myydä nahkani

— Mine osta nahka sinusta, sanoi muuan saksankesti.

Nauraen odottivat ympärillä seisovat kaupanhierontaa, mutta saksa neuvoi vain Tuirolle, kenen Turun porvarin luo hänen oli mentävä nahkojaan myymään, sillä kestillä oli oikeus tehdä kauppoja ainoastaan tukuttain Turun porvarien kanssa.

Samassa kiintyi väkijoukon huomio parveen Tuomas junkkerin ratsumiehiä, jotka ratsastivat joenvartta pitkin. Heidän luokseen luikahti jostakin, kukaan ei ollut nähnyt mistä, veli Hincerus ja toimitti heille jotakin huitoen käsillään. Ratsumiesparvi alkoi ratsastaa väkijoukkoon, joka hajosi kaikille tahoille. Mutta veli Hincerus, joka juoksi ratsumiesparven edellä, viittilöi raatimies Lauri Karhunkämmeneen ja pari ratsumiestä hyppäsi ratsailta, juoksi hänen kimppuunsa ja otti hänet kiinni. Hänen molempiin ranteihinsa sidottiin nahkahihnat, joista kummastakin piteli ratsumies kiinni ja niin lähti parvi liikkeelle.

Kauhun ja vihan huudoin seuraasi väkijoukko ratsumiesparvea, nähden kuinka kaikkien suosima raatimies sai puoleksi juosta, puoleksi laahautua kahden hevosen välissä. Niin vietiin hänet jokivartta lähelle joensuuta ja sitten hirsilautalla ylitse linnaan.

Kohta riippui raatimies Lauri Karhunkämmen hirressä linnanmuurin edustalla. Ja linnanmuurilta kuului Tuomas junkerin huuto:

— Varoitukseksi kapinoitsijoille ja villitsijöille!

Katselevat miehet eivät tienneet, itkeäkö vai karjaista.

Mutta samassa pamahti linnanmuurilta laukaus, ja muuan miehistä kaatui paikalle.

— Nyt lähden heti sotaan! huusi Tuiro vihan vimmassa ja lähti.

Toiset seurasivat häntä.

Eikä mikään yllyttäjä olisi saanut miehiä niin joukolla nousemaan hirmuvaltaa vastaan kuin tieto tästä Tuomas junkerin "varoituksesta". Hyväntahtoiset nahjukset eivät tulleet ennen ryhtyneeksi tuumasta toimeen ennenkuin saivat iskun, joka tuntui.

Tuiro meni ensiksi nahkoineen saksan neuvoman porvarin luo. Tällä kertaa ei hänellä ollut aikaa tinkiä, vaan hän otti mitä sai. Rahoilla osti hän uudet sarkavaatteet, eikä kukaan enää olisi häntä arvannut metsäläiseksi.

Niin alkoi hän astua Niilo Arvinpojan puheille, jonne oli monia muitakin menossa.

* * * * *

Olavi lehtori ja isä Johannes olivat torilta lähteneet astelemaan luostaria kohden.

Kylläpä täällä on elämää! virkahti isä Johannes.

— Sanos muuta… ja toista tulee!

Mutta mitä ihmettä veli Hincerus mahtoi tarkoittaa Saksanmaan lohikäärmeellä?

— Tohtori Lutherusta kai, hänhän siellä kuuluu pitävän kovaa ääntä, vastasi vanha lehtori.

— Kuinka niin?

— En minä hänestä tiedä muuta kuin mitä saarnaveljet ovat saksankesteiltä kuulleet. Kertovat hänen ensin nousseen paavin anekauppaa vastaan, sitten ruvenneen iskettelemään yleensä pyhää isää, pyhimyksiä, sakramentteja ja koko pyhää kirkkoa. Paljon kuuluu hän kirjoittavan ja pauhaavan väkevästi kuin itse paholainen, mutta ei noita ole vielä tänne asti kulkeutunut hänen kirjoituksiaan.

— Miten hän saa…?

— Kuuluuhan Rooman pyhä isä julistaneen hänet pannaan… mutta mitäs tämä… joukkioineen kuuluu paavin bullan polttaneen… ja kirjoittaa yhä kivakammin… Valtiopäivienkin kerrotaan Wormsissa häntä viime kevännä kovistelleen, mutta päästäneen vapaana menemään.

— Merkillinen aika! Nykyäänhän näyttää saavan tehdä esivaltaa vastaan mitä vaan, mutta… menkööpäs puolesta puhumaan… naurahti isä Johannes muistaen veli Hinceruksen äskeistä puhetta.

— Ah, nytpä muistan! virkahti isä Olavi. — Tänä iltana saat kuulla esityksen Lutherin opista, jos tahdot…

— Keneltä?

— Äskettäin on saapunut Saksasta kotiin muuan nuori maisteri, Pietari Niilonpoika muistaakseni…

— Ah, onko hän jo palannut!

— Kuten sanoin. Hän on levittänyt sanaa valiopiireihin, että puhuu Lutheruksen opista. Lähetti meillekin sanan luostariin… kas, eiköhän veli Hincerus ole saanut siitä vihiä, vaikka isä priori aikoi ilmaista asian vain parille kolmelle!

— Missä hän puhuu?

— Kolmen kuninkaan kiltatalolla, olen kuullut. Sinne tulee kai paljon ylhäistä väkeä.

He saapuivat veljeskunnan kotitalolle, ja lempeä priori Mikael Karpalainen otti veli Johanneksen ilolla vastaan lukuhuoneessa. Melkein lapsellisella ilolla, aivan kuin tietämättä lainkaan sotakiihkosta luostarimuurien ulkopuolella, näytteli Mikael priori uusia pergamentille ja paperille kauniisti piirreltyjä käsikirjoituspinkkoja, jotka oli hankittu isä Johanneksen ollessa salolla. Olipa joukossa muutamia, jotka oli painettu Gutenbergin keksimillä nastoilla, ja niidenkös huokeutta isä Mikael ihaili, vaikka oli niillä vielä hintaa niilläkin kuin hyvällä hevosella! Johanneksen täytyi väkisinkin miettiä, miten onnellinen kunnon Mikael ukki olisikaan, jos hän saisi aina puuhailla rakkaine kirjoineen, tarvitsematta huolehtia koko luostarin johdosta. Hän ei malttanut olla siitä huomauttamatta.

— Olenpa väliin tuuminut, etteikö tästä pitäne minunkin lähteä papiksi salolle, hymähti isä Mikael.

— No, johan nyt! huudahti Johannes.

— Raskaalta tuo tuntuu, kun näkee, ettei voi johtaa veljeskuntaa kunniaksi Jumalalle ja tyydytykseksi tunnolleen, huokasi isä Mikael.

Samassa kuului tuttu kellon kilinä, kutsuen puolipäivämessuun, ja Johanneskin lähti mukaan.

Messun jälkeen odotteli hän kotvan Tuiroa, mutta miestä ei kuulunut, ei näkynyt. Kauemmin ei hän voinut odottaa, sillä hänen oli käytävä myös piispansa puheilla. Isä Mikael ja Olavi lehtori kehoittivat häntä sitä ennen pukeutumaan porvarispukuun, ja hän olikin siksi viisastunut, että mielellään puki kaapunsa ylle sarkakauhtanan, jonka isä Mikael käski hänelle tuoda.

Saavuttuaan kivisen, muihin taloihin verraten sangen upean piispantalon portille, täytyi hänen ilmoittaa nimensä kahdelle portilla seisovalle asepalvelijalle ennenkuin pääsi sisälle. Pihalla oli ainakin kymmenkunta asepalvelijaa, jotka näyttivät odottavan hengellistä herraansa tulevaksi. Eteisessä ilmoittautui Johannes toistamiseen palvelijalle, joka oli juuri lähtemäisillään ilmoittamaan herralleen, kun piispa itse kiirein askelin tuiskahti eteiseen.

Hän tunsi Johannes papin heti, vaikkei tämä ollut aikoihin käynyt hänen puheillaan.

— Nyt tulitte kirkkoon korotuksen jälkeen, virkahti hän tuikaten kättä.

— Olisi ollut vähän asiaa.

— Seurakunnallista?

— Niin.

— Ei nyt, toiste!

Hän oli menemäisillään kiireesti ulos, mutta pyörähti takaisin, viitaten Johannes papin tulemaan jälestään.

— Tulkaahan vähän…

He menivät piispan virkahuoneeseen, jossa oli suuremmat lasiakkunat kuin Metsäkulman kirkossa.

— Ah, Johannes Karelus, tulin ajatelleeksi, että teistäpä taidan saada apua erääseen tuiki tärkeään tehtävään, virkahti piispa kipenöivällä äänellä, samalla vilaisten ympärilleen, että olivathan he vain kahden.

— Nöyrin palvelijanne, teidän armonne!

— Tarvitsisin näet miehen, joka matkustaisi puhuttelemaan seurakuntain pappeja… sillä viesti on paras lähettää suullisesti… että nostattaisivat väkeä aseihin… tarkoitan: turvaamaan tuomiokirkkoa ja piispanistuinta näinä melskeisinä aikoina…

Sanan "aseihin" jälkeen näytti isä Johanneksesta, kuin hänen upean kookkaan piispansa kiiluvissa silmissä olisi teräsjousi ponnahtanut piiloon… ja loppuselityksen aikana pamahtivat hänen kulmansa sulavan kevyesti silmiä verhoamaan, niin että teräsjousen välähdys näytti äkkiä peittyneen untuvaverhoon.

— Teidän armonne! huudahti Johannes. — Asia on minulle perin outo, ja ajatukseni ovat kokonaan kiintyneet seurakuntani hoitoon.

— Niinkö!

Ja piispan kulmat näyttivät pingoittuvan kuin teräsjouset. Sitten oli jotakin välähtävää niin silmän luonnissa kuin kädenliikkeessäkin, kun hän sanoi:

— Mutta omassa seurakunnassanne on teidän ainakin vaikutettava asian hyväksi… täällä tarvitaan pian väkeä!

Johannes ajatteli melkein säälillä saloseurakuntansa rauhaa, mutta muistaen tänpäiväiset kuulemansa virkkoi hän:

— Voin viedä ainakin sanan vapaamies Tasaiselle, hän meillä on paras mies sellaisissa asioissa vaikuttamaan.

— Hyvä! Ettekö tiedä myös sopivaa miestä kiertämään?

— En nyt voi sanoa…

— Herran haltuun sitten!

Kadulle päästyään näki Johannes piispan tulevan pihasta aseväen ympäröimänä ja menevän Kuusiston linnaan päin. Hänestä tuntui piispansa tänään enemmän valtiomieheltä kuin hiippakunnan ylipapilta.

Kaduilla näki Johannes enimmäkseen miehiä liikkeellä, ja kaikilla näytti olevan sotainnon tuiketta silmissä. Muutamat näyttivät kantavan jotakin kätkettynä kauhtanansa liepeen alle, ja nämä riensivät kaikki samaan suuntaan.

Yhtäkkiä töksähti hän melkein yhteen rotevan miehen kanssa.

— Kas, Tuiro!

— Herran terveheksi, isä!

— En ollut tunteakaan, kun…

‒ Ostin juuri nämä tamineet nahkarahoilla!

— Lähdes nyt vähän kertomaan.

‒ Metsissä olen ollut. En nyt jouda enempää!

— Mihin niin kiire!

— Menen sotaan!

— Joko nyt?

— Nyt jos koskaan! Hyvästi!

Tuiro oli jo menossa, kun Johanneksen mielessä välähti ajatus ja hän kutsui hänet takaisin.

— Kuules, Tuiro, mene piispan luo! Luulen, että tapaat hänet Kuusiston linnassa!

— Mitäs sinne?

— Hän tarvitsee miehen.

— Mihin?

— Väkeä nostattamaan!

— Tanskalaisille?

— Ei, elä epäile! Hän on sama korkea herra, jonka torilla sanottiin luvanneen tykkinsä tanskalaisia vastaan.

— Sitten lähden! Hänet on nyt hirtetty…

— Kenet?

— Hänet, joka torilla puhui!

— Mitä, munkkiko?

— Ei, vaan se toinen! vastasi Tuiro vihan vimmassa. — Hyvästi nyt, isä!

Johannes olisi tahtonut kysellä, mutta Tuiro astui tuiterasti Kuusiston linnaa kohden.

25

PIETARI MAISTERI

Isä Johannes joutui luostariin parahiksi nonamessuun, ensimäiseen messuun puolipäivän jälkeen. Sen päätyttyä alkoi olla käsissä aika, jolloin maisteri Pietari Särkilahden puheen Lutherin opista piti alkaman. Ja isä Mikael, isä Olavi ja isä Johannes lähtivät kävellä köpsöttelemään Kolmen kuninkaan killatalolle, kuulemaan selostusta saksalaisen kerettiläisen opista, aivan kuin huiske ja tuiske heidän ympärillään ei olisi merkinnyt niin mitään.

Heidän killataloa lähetessään yhtyi heihin vanha tuomiorovasti Jacobus Johannis. Tämä valkohapsi ukko näkyi hankin kuuluvan miehiin, jotka etsivät niitä kuin isän ovat, vaikka sataisi tulta ja tulikiveä ympärillä. Mutta samalla saattoi hän toisten hengenmiesten harjakset nostattaa pystyyn kertomalla kauhutapauksesta linnan edustalla.

Heidän saapuessaan killatalolle ja aikoessaan astua sisään tuli sieltä heitä vastaan nuori Pietari Särkilahti poislähdössä.

— Ka, isä Johannes! huudahti hän iloisesti yllätettynä ja kääntyi sitten ukoille kohteliaasti selittämään, että hänen esityksensä täytyi hetken rauhattomuuden tähden peruuttaa. Ei noita, lisäsi hän, taida juuri tulla kuulijoitakaan. Ei ollut vielä ketään sisällä.

— Onhan meitä tässä neljä, virkkoi Mikael priori tiedonjanoissaan.

— Vähän meitä on, huusi Jacobus-rovasti. — Herrallamme ja mestarillammekin oli mukanaan kaksitoista kuulijaa siltä varalta, ettei sattuisi syrjäisiä tulemaan… lisäsi vanha veitikka.

— Onkin muuten, arveli isä Olavi, — arveluttavaa tällaisina aikoina puhua niin aroista kysymyksistä. Ei tiedä, kuka sen mitenkin selittää, lisäsi hän muistaen veli Hinceruksen viittausta torilla.

Ukot tekivät lähtöä.

— Tule kotiini, että saamme vähän puhella pitkistä ajoista, sanoi Pietari maisteri hiljaa Johannekselle, ja tämä sanoi isille jäähyväiset.

— Mutta yöksi tietysti tulet domukseen, kutsui isä Mikael.

Heidän lähdettyään astumaan virkahti Pietari maisteri Johannekselle:

— Tuskinpa kannattaneekaan puhua uudesta opista noille vanhoille paavin papeille!

Johannes katsoi häneen kummastellen.

— He menevät hautaan vanhoine menoineen, parhaassakin tapauksessa ottaisivat uuden hengen vain tirkistelläkseen kuin minkäkin ihmeotuksen. Kyllä luulen, että on paras aloittaa toisesta päästä, kääntyä nuorten puoleen.

Johannes katseli tarkastellen nuorta ystäväänsä. Hänestä oli varttunut täysi mies, ja miestä näytti valaisevan innon tulen, elävän uskon ja lujan vakaumuksen loimo. Mutta sittenkään ei Johannes nähnyt hänessä mitään sellaista kuumeisen väräjävää kuin oli huomannut muutamissa parhaimmissa hengen-innoittamissa aikalaisissaan, ei sellaista lumisen vaaleaa tahmeutta eikä kidutuksen kalpeutta millaisen oli nähnyt lyövän leimansa toisiin totisiin hengenmiehiin, ei mitään kipeää kärsivää. Ei, sälähtelevää joustavuutta, verevää tuoreutta tuntui uhkuvan miehessä, kasvoista aivan kuin huokui ja lehahteli noruvan nuortea puna, ja silmissä kimmelsi luonnonraikasta elinintoa säteilevä lämmin kosteus. Näin uteliaalla ihailulla opinteiltä palannutta ystäväänsä tarkastellessaan tuntui Johanneksesta, kuin hänen rinnassaan jotakin aukeaisi ja sinne herahtelisi nuoresta ystävästä tuores aamukaste, joka samalla kertaa hurmasi ja vavahdutti niinkuin synnillinen maailman ilo, mutta tuntui sulattavan pois jotakin kuortunutta, kangistunutta… vanhaa aatamia…

Pietari maisteri antoi isä Johanneksen katsella kyllikseen ja virkkoi sitten hymyä hyrskyen ja hilpeää iloa pilkkuvin silmin:

— No, miltä minä nyt näytän?

— Minusta näytät nyt ulkomailta palattuasi niin ihmeellisen nuorekkaalta, miltei nuorteammalta kuin ennen! huudahti Johannes.

— Niinkö!

— Mitä ihmettä sinussa on?

— Siihen saat kotona näkyvän selityksen…

Tästä lupauksesta ei Johannes tullut hullua viisaammaksi.

He saapuivat "Kiukku-Niku" vainajan taloon, jonka Pietari maisteri oli isältään perinyt. Asuintupaan astuttua kysäisi Pietari maisteri hiljaa jotakin nuorelta ilosilmäiseltä tytöltä.

Tämä puikahti viereiseen huoneeseen.

Sieltä astui kohta esiin nuori nainen, seitsemän-, kahdeksantoista korvilla. Jo puolella silmäyksellä häneen häivähti Johanneksen mielessä suloisen kodikas tunne. Koko silmäyksellä sai hän vaikutelman, että nainen oli kauniskin. Hänessä oli jotakin, joka viehätti niin silmän puolelleen, ettei tullut tyystin tarkastelleeksi hänen piirteitään, tunsi vain mielihyvää silmäyksestään. Piirteet tuntuivat kauttaaltaan niin sulavan sopusuhtaisilta, ja poskilla oli lämmin puna, jolla oli hieno tummanvivahdus. Silmät olivat siniset, tuntehikkaan tummansiniset, ja pitkät silmäripset antoivat niille niin hienon haaveellisen vivahduksen. Koko kasvoilla oli tuntehikkaan hämyinen häivähdys, antaen kasvoille ominaisen saksalaisen sävyn.

— Vaimoni Margareta Corneliuksentytär! esitti Pietari maisteri uhmaavalla voitonriemulla.

Isä Johannes oli niin ällistynyt ja niin monia kysymyksiä kumpusi hänen mieleensä, että hän tuskin muisti tervehtiä.

— Tämä on hyvä ystäväni, isä Johannes, selitti Pietari saksaksi vaimolleen, ja tämä loi häneen ystävyyttä säteilevän katseen.

Isä Johannes ei suinkaan ollut pukeutunut rautapaitaan, joka olisi suojellut häntä naiskatseiden teholta. Mutta sittenkään ei hän voinut olla huudahtamatta ystävälleen:

— Etkös ole vihitty papiksi!

— Niin juuri!

— Mutta…?

— Kysy pois vaan!

Margareta oli nähtävästi huomannut isä Johanneksen kasvoista, mistä oli kysymys, ja vetäytyi hienotunteisesti pois huoneesta.

— En suinkaan tahdo tunkeutua tiedustelemaan yksityiselämääsi, mutta herättää suurimmassa määrin mielenkiintoani…

— Kysy vain arastelematta, mihin haluat selvyyttä.

— Miten avioliittonne on mahdollinen, miten se on järjestetty ja miten…

-— Kerron koko jutun, niin saat samalla kertaa vastauksen kaikkiin kysymyksiisi.

He istuutuivat kodikkaasti asuintuvan lasiakkunan ääreen, ja Pietari kertoi:

— Tarina alkaa kevätkesästä. Meidät valtasi palavin rakkaus molemmat, ja olin jo aikeissa luopua koko papilliselta uralta, ryhtyä vaikka mihin muuhun, kun vain saisin Margaretan. Mutta sitten puhuin asiasta Martti tohtorille, tohtori Lutherille tarkoitan, ja kysyin hänen neuvoaan. Hän kysäisi, miten meidän maassamme muut papit tekevät, ja ihastui ikihyväksi, kun sanoin, että meillä täällä varsinkin maalaispapit elävät vaimoineen ja lapsineen aivan samallaista perhe-elämää kuin porvarit ja pienet aateliset. "Mene ja tee sinä myös niin!" sanoi tarmokas tohtori hilpeästi nauraen. "Ah", jatkoi hän hetken kuluttua vakavasti, "avioliitto ei ole ainoastaan luonnollinen asia, vaan Jumalan lahja, suloisin ja ihanin, vieläpä siveämpikin kuin mikään naimattomuus ja avioton elämä, sillä naimattoman sielu saattaa joutua niin lihallisten himojen valtaan, että hän niillä saastuttaa taivaankin. Kukaan ei ole niin hengellinen, ettei tuntisi luonnollista taipumusta ja rakkautta toiseen sukupuoleen, sillä suuri ja ihmeellinen asia on liitto ja yhteys miehen ja naisen välillä. Avioliitto saattaa kyllä olla helvettikin, mutta missä säilyy uskollisuus ja rakkaus puolisoa ja lapsia kohtaan, missä avioliitto pidetään pyhänä ja jumalaisena säätynä, siellä on se suorastaan autuas sääty." Näin sanoi hän ja osoitti jumalansanan sanovan samoin.

Mikä riemu meidät silloin valtasi! Emme voineet vitkastella, vaan läksimme kotimaahan ensi laivalla, joka tänne purjehti. Menimme kotipitäjääni Taivassaloon. Ilon ja riemun huumauksessamme olimme melkein uskoneet, että kirkkokin avosylin siunaa liittomme. Mutta pysty tuli eteen. Silloin teimme aviosopimuksen ilman pappien vihintää, ja suvisena sunnuntaina me kukkivalla kirkkomäellä julistimme sen kirkkokansalle ja kutsuimme koko Taivassalon seurakunnan liittoamme todistamaan!

Ihana on onnemme! Meistä tuntuu, kuin kulkisimme yössä, yhdessä kantaen kirkasta soihtua. Kaukaa katsojalle mahtaa soihtumme näyttää vain pieneltä pilkoitukselta, mutta me näemme ainoastaan rakkautemme soihdun kirkkaan palon ja pienen piirin maailman sen valokehässä. Ja meille on valokehämme niin säteilevän kirkas ja autuaan suloinen, ja pimeä näyttää olevan niin kaukana.

Näin ylisti Pietari maisteri onneaan.

Ja isä Johannes istui vaiti kauan, ikäänkuin äänettömään hartauteen vaipuneena.

* * * * *

Hänet herätti Margareta emäntä, joka tuli kuiskaamaan rakkaalle miehelleen, että ateria oli valmis viereisessä huoneessa.

He lähtivät ruualle.

— Finnland ist so schön, aber kylmä, virkkoi Margareta emäntä pöydässä kohteliaasti vieraalleen, osoittaakseen jo osaavansa sanan suomeakin.

— Suomi on niin kaunis, mutta kylmä, sanotaan, — suomensi Pietari hymystä hohtaen.

Margareta toisti hartaasti pariin kolmeen kertaan ja säteili ilosta, kun vihdoin osasi sen sanoa oikein.

Samassa näytti hän saaneen mieleensä jotakin tärkeää ja kysyi;

— Wie heisst "hier" auf finnisch?

— Hiirkö? kysyi Pietari hilpeästi.

— Ich Weiss schon, "hiir" bedeutet die Maus. Aber ernst: "hier"?

— Täällä.

— Wie heisst "gut"?

— Hyvä.

— Und "die Menschen"?

— Ihmiset.

— Täällä on so hyvät ihmiset, sanoi Margareta vieraalleen kohteliaasti.

— Täällä on niin hyviä ihmisiä, oikaisi Pietari.

— Ach, hyviä ihmisiä! toisti Margareta.

— Mutta kylläpäs me olemme katsovaisia, kun rupeamme vierasten aikana kieliharjoituksiin! huudahti Pietari.

— Arvaahan sen… virkahti leikkisästi Johannes, joka oli hymyillen seurannut sitä iloa, jota nuori pari löysi kaikkein pienimmästäkin.

— Niin, vastanaineet! huudahti Pietari. — Margareta sanoo, että suomalaisen papin emännän on osattava suomea, ja on alkanut opetella.

— En osaa vielä suomea, sanoi Margareta puhtaasti, vaikka vieraalla äänen sävyllä. — Ich will aber lernen.

He hymyilivät molemmat onnellisina, ja isä Johanneskin hymyili.

* * * * *

Aterian jälkeen istuutuivat ystävykset jälleen asuintuvan ikkunan luo.

— Sitten kai tohtori Lutheruskin on naimisissa? kysyi Johannes.

— Ei. Mutta hän sanoi, että jos muutamat eletyt vuodet olisivat vielä edessäpäin, niin kosisi hän heti Eva Schönfeldiä. Nyt ei tämä hänen nuoruutensa mielitietty ole enää otettavissa, sen on tohtori Basilius, preussilainen medikus, siepannut. Mutta hän sanoo joka päivä tähystelevänsä, ketä voisi rakastaa, ja naivansa pian… vaikka nunnan, jollei muita saa…

‒ Nunnan! huudahti isä Johannes kauhistuneena, mutta samalla läikähti lämmin puna hänen poskilleen.

‒ Kenties hänellä on jo nunna katsottunakin, jatkoi Pietari.

— Sanoiko hän todellakin niin? kysyi Johannes niin kärkkäästi, kuin olisi se hänen elinkysymyksensä.

— Kyllä hän sanoi. Kenties se oli vain muuan hänen tavallisia kokkapuheitaan.

Johannes vaipui syviin mietteihin. Hänen mieleensä tahtoi väkisinkin kirkastua nunnanhuntuinen muistokuvansa, mutta hän pakoittautui ajattelemaan korinttilais-epistolan seitsemättä lukua.

— Vaan sanoohan apostoli, että on autuaampaa pysyä naimatonna ja etsiä vain niitä kuin herran ovat? virkkoi hän.

— Apostoli sanoo sen luulonaan, arvelunaan, ei jumalaisena sääntönä, kuten hän moneen kertaan teroittaa.

— Mutta eikö pappi sittenkin ole naimatonna vapaampi Jumalan työhön?

— Jumalan työstä on tärkein lasten kasvatus, ja siitä hän vetäytyy pois.

— Omalta kohdaltaan. Mutta sitä paremmin voi hän uhrata itsensä muille ja muiden lapsille.

— Sanoilla, ei teossa. Omia lapsiaan kasvattaessaan saavuttaa hän vasta hedelmällisen kokemuksen ja antaa elävän esimerkin.

Näin jatkoivat he keskusteluaan päivän kallistuessa illoilleen. Pietari maisteri — maisterin arvonimeä ei hän tosin vielä ollut oikeastaan saavuttanut, kun lemmenpalo oli ajanut kesken kotimaahan, mutta nuori pari odotti juuri ensimäistä saksanlaivaa purjehtiakseen sinne vielä vuodeksi, pariksi — esitteli Johannekselle kaikessa laajuudessaan Lutherin ihmishenkeä vapauttavaa, kirkollisia menoja ja kirkollista järjestystä mullistavaa oppia. Ja vaikka Lutherin väkisanat saivatkin Pietari Särkilahden suussa paljon lempeämmän, humaanisemman sävyn, sai isä Johannes sittenkin monta kertaa ällistyä niitä kuullessaan. Mutta monessa kohdin saivat opit vastakaikua hänen sielussaan, olihan hän itsekin tuntenut kiusallista tympeyttä latinankielistä messupaljoutta, kuvapalvelusta ja luostarihenkeä kohtaan ja arastelevia epäilyksiä niiden tarkoituksenmukaisuuteen nähden. Monessa suhteessa iski uusi oppi hänen epäilyksiinsä sytyttävänä soihtuna, ja lisävirikkeiksi antoi Pietari hänelle painettuina useita Lutherin väkikirjoituksista vietäväksi kotiin. Mutta monissa kohdin tuntui uusi suunta lempeästä Johanneksesta liian mullistavalta ja repivältä ja pani hänet epäröiden pudistelemaan päätänsä.

— Eikös tuo uusi oppi tarkoita hävittää koko Jumalan valtakunnan maan päältä? arveli hän.

— Ei suinkaan!

— Mitäs jää jälelle?

— Henki ja sana!

— Meillä on täällä Suomessa niin vähän vanhaa revittäväksi, täällä kaivataan ennen kaikkea kylvämis- ja istutustyötä, ennenkuin herranhenki mieliin elähtyy. Eivätköhän nuo kuvat ja messut ja sakramentit ole melkein ainoat, joiden kautta kansa toistaiseksi voi isää lähestyä. Jos niitä aletaan raivata pois, jää kansa ilman mitään, eihän se pysty pyhistä kirjoista itse hengenviisautta ammentamaan.

— Miksei pystyisi?

— Ovathan ne vieraalla kielelläkin, ja aniharvat osaavat lukea!

— No, käännettäköön ne kansankielelle ja opetettakoon kansa lukemaan! huudahti Pietari innosta säihkyen. — Siinä juuri on työala, johon me uuden suunnan miehet pyrimme. Kirjoista omin kielin saa kansa elävän hengen omituksi, ei epäjumalankuvista, joiden nimiä tuskin tietää, ei messuista, joista ei ymmärrä sanaakaan, ei sakramenteista, joita pitää taikatemppuina. Ah, ihana väristys käy läpi sieluni, kun ajattelen, että vielä kerran on koittava aika, jolloin pyhät kirjat rakkaalle äidinkielellemme toimitetaan ja Gutenbergin nastoilla painettuina levitetään jokaisen salonlapsenkin käteen! Oi, jospa sen ajan näkisin, sanoisin riemuisesti Simeonin kanssa: "Laske nyt, herra, palvelijasi rauhaan menemään!"

Isä Johanneksen silmät kostuivat riemusta, hänenkin mielikuvituksensa silmiin leimahti kuva ihanasta ajasta, jolloin kansa päivänkullassa kulisee. Oikeastaan hänestä tuntui, kuin hän sen kuvan löytäisi vain omasta sielustaan. Hänestä oli ollut riemu lukea kansalle latinalaisesta kirjastaan suomeksi. Miksi, miksi oli hän ollut niin tuhma, tuumi hän, ettei samalla tiellään ollut ajatellut Gutenbergin nastoilla painettuja suomenkielisiä kirjoja!

* * * * *

He istuivat myöhään iltaan kuutamossa, kaalipellolle päin antavan ikkunan ääressä. Ja kuu levitti haaveisen hopeahohteensa kaalimaahan ja heitti pitkän valojuovan huoneen lattiallekin.

Pietari loi silmäyksen kuutamoiseen kasvitarhaan. Sitten kääntyi hän uudestaan sinne katsomaan, tähysteli pitkään ja heltyi yhtäkkiä.

— Isä Johannes! sanoi hän unelmoi van hellällä äänellä. — Katsos! Kerroinhan sinulle kerran siellä salolla… tuossa on nyt kotipihlajamme, äidin lemmikki!

Johannes nousi ja kurkisti kuutamoiseen yöhön. Ikkunan poskesta näkyi ulommaisia lehdeksiä suuresta tuuheasta pihlajapensaasta. Sen lehdet oli syys punertanut, mutta kuun väräjävässä haavevalossa niiden punerrus kimmelsi kullalle. Ja kun sitä vaipui unelmoivin silmin katselemaan, näyttivät kuunsäteet taittuvan sädekehäksi sen ympärille.

He katsoivat sitä kauan, ja sitten Johannes kääntyi katsomaan Pietarin kasvoihin. Kuun säteet taittuivat nuoren maisterin silmissä, ja kuun hohdetta tuntui olevan hänen äänessäänkö, kun hän virkkoi:

— Pyhä puu, muistojen puu! Sinun tähtesi olen armaan äidin nähnyt ainoan kerran pikastuvan ja sitten saanut muka antaa hänelle anteeksi… eikä vieläkään ole ollut elämässäni mitään tuskallisempaa…

— Äitisi… hänhän elää vielä…

— Niin, kotikartanossa hän on nykyään.

— Mitä hän sanoo?

— Avioliitostammeko?

— Niin, ja…

— Onhan vanhalla epäilyksensä, päätänsä hän vähin pudistelee… mutta ei hän, armas äiti, tuomitse ketään. Muulla kerettiläisyydellä en taasen ole häntä suotta peloitellut…

— On sinulla siis jotakin pyhääkin, jota hellävaroen säästät ja suojelet… virkkoi Johannes hymyillen.

— Pyhääkö! Oi, niin paljon pyhää — ja pyhimyksiä! Tuo pihlaja, muistojen pyhä puu… ja äiti, armas äiti…

Samassa hiipi Margareta huoneeseen, hiljaa, ettei keskustelevia hengenmiehiä häiritsisi.

— Ja hän! liitti Pietari sulkien hilpeällä kuohulla nuoren vaimonsa syliinsä.

* * * * *

Margareta istui syysillan kuutamossa ja lauloi luutun säestyksellä. Suloisen vienona soi hänen äänensä ylistäen lemmenonnea, ja kuutar heitti hopeahileensä lemmenlaulun väräjäville aalloille.

Hän lauloi monia suloisia synnyinmaansa säveliä, mutta viimeksi viritti hän laulun, jolla lemmekäs pikku saksatar oli kolmatta vuosisataa sitten päättänyt kirjeensä munkki Wernher von Tegernseelle:

Du bist mein, ich bin dein: Des sollst du gewiss sein. Du bist verschlossen In meinem Herzen, Verloren ist das Schlüsselein: Du musst immer drin nun sein.

Margareta antoi luutun vaipua ja vaipui mietteihin isä Johannesta silmäillen.

— Oletteko koskaan rakastanut? kysyi hän hiljaa ja unelmoiden.

Silloin heltyi silmä hengenmiehen, heltyi silmä ja kostui. Kasvoille tuli suru, suuri suru kuvastui kasvoilla. Ja Margareta tiesi jo vastauksen, kun isä Johannes sanoi hiljaa:

— Olen.

— Vietä häät hänen kanssansa! riemahti Pietari maisteri onnessaan.

Mutta surullisesti pudisti isä Johannes päätänsä.

— Missä hän on? kysyi Margareta hiljaa.

— Luostarissa, sai isä Johannes huokaavana kuiskauksena huuliltaan.

Margaretan silmät kyyneltyivät, ja isä Johannes istui raskaissa mietteissä, allapäin.

* * * * *

Ulkoa kuului jyrinää, niinkuin jotakin raskasta olisi rattain kuletettu katua myöten. Kuusiston linnan tykkejä siellä kulotettiin Turun linnan piiritykseen. Siellä vietiin piispa Arvi Kurjen, Suomen viimeisen katolisen kirkkoruhtinaan, tykkejä raivaamaan tietä uudelle ajalle.

26

TUIRON SOTASEIKKAILUT

Tuiro oli koko syksyn, ohi joulun, kierrellyt piispa Arvi Kurjen ja ritari Niilo Arvinpojan asiamiehenä nostattamassa väkeä sotaan Kristian tyrannia vastaan. Useimmat Turun lähipitäjät oli hän liikuskellut, ei vain mennyt kotipitäjäänsä. Ja miehiä sieltä oli Turkuun urennut, oli tullut niin tukulta, että kun Tuiro tammikuun alkupäivinä retkeilynsä päätettyään liittyi Turun piiritysjoukkoon, olisi hän ollut koko mahtava sotapäällikkö, jos olisi saanut kaikki nostattamansa pojat komennettavikseen. Niin ei hän tosin saanut, mutta ei häntä sentään työnnetty pelkäksi numeroksi riveihin, vaan Niilo ritari oli ottanut eräänlaiseksi vapaammaksi käsilähetikseen reippaan, jäyhän miehen, joka oli niin hyvin kunnostautunut ensi tehtävässään.

Palaamisensa jälkeisenä päivänä oli hän saanut hetkisen vapautta ja käveli ympärinsä katsellen piiritystyötä. Hän pysähtyi muutaman "piispanpaukun" — Arvi Kurjen tykin — luo ja kyseli tykkimieheltä sotatapauksia poissaolonsa aikana. Linnaa oli koko alkutalven piiritetty mitenkään erikoisesti edistymättä. Päinvastoin oli Tuomas junkeri joulun edellä tehnyt menestyksellisen uloskarkauksen linnastaan, saaden vangeiksi joukon suomalaisia ja ruotsalaisia. Vangitut herrat oli Susi-Tuomas heti hirtättänyt linnanmuurin edustalle, ja niiden joukossa oli ollut myös Niilo ritarin veli, Pentti Arvinpoika; vangittu miehistö luultavasti kitui linnan vankikomeroissa tai oli heidät pakoitettu astumaan linnan puolustusväen riveihin.

Heidän parhaallaan pakinoidessaan tuli muuan sotamies kiireisesti kutsumaan Tuiroa Niilo ritarin puheille.

— Luulenpa, että sinä olet omasi erääseen tärkeään tehtävään? sanoi Niilo ritari.

— Kuten käskette, jalo herra!

— Saisit mennä linnaan ja ilmoittaa, että meille on juuri tulossa muonakuormia ja että he voivat ne siepata saaliikseen, jos tahtovat.

— En minä! tokaisi Tuiro ällistyneenä.

Arvi ritari katsoi nauraen rehelliseen mieheen.

— Näetkös! selitti hän sitten vakavasti. — Linnassa on joukko suomalaista sotaväkeä ja useita herroja, jotka kuuluvat Kristianin vastustajiin. Nyt olemme saaneet tiedon, että kuningas on lähettänyt Tuomas junkerille käskyn teloittaa nämä herrat. Käsky voi saapua perille minä hetkenä tahansa, ja nyt olisi sinun heidät pelastettava.

— Mielelläni, mutta miten?

— Viet sellaisen viestin kuin sanoin. Mutta se viesti sinun on vietävä ritari Erik Flemingille, ei Tuomas junkerille. Erik herra, vaikka onkin meidän miehiämme, kuuluu osanneen pujottautua Tuomas junkerin luottamukseen, toisia huomattavampia Suomen herroja sitävastoin pidettänee linnassa vangittuina. Sano Erik herralle, että vaara uhkaa, ja keksiköön hän keinon pelastautuakseen.

Tuiro lähti. Oli järjestetty, että hän näyttäisi nokkelasti päässeen pujahtamaan läpi piirittäjäin käsien, ja hänen juostessaan linnanportille ammutuinkin hänen jälkeensä. Linnanvahti antoi nopean merkin, portti avattiin, Tuiro pääsi sisälle ja hänet vietiin Tuomas junkerin luo.

Tuiro alkoi touhuissaan selittää, että oli ryöstettävissä vihollisen kuormasto. Susi-Tuomas ei kuitenkaan ymmärtänyt hänen suomalaista puhettaan, ja Erik Fleming kutsuttiin avuksi. Hänelle sitten Tuiro kertoi Niilo herran molemmat viestit.

Erik Fleming oli päättävässä jäntevyydessä vähintään Tuomas junkerin veroinen, mutta tämän susimaisen julmuuden sijaan oli hänellä äly kuin salaman välähdys. Hän teki nopeasti päätöksensä. Hän tulkitsi Tuomas junkerille asian niin, että ensi yönä puoliyön aikaan saapuu piirittäjille suuri muonakuormasto, ja jos se saadaan siepatuksi, on pitkiksi ajoiksi piiritettyjen tila varma, kenties riittäisi muonaa aina avoveteen, jolleivät piirittäjät jo ennen katsoisi täytyvänsä lähteä tiehensä.

Tuomas junkeri pudisteli mustaa päätänsä. Rynnäkön onnistuminen oli ylen epävarma, ja linnasta ei riittänyt väkeä haaskata suotta. Mutta tulisella innolla ja välähtelevällä taitavuudella ajoi Erik herra asiaansa. Hän otti sen menestyksen vastuulleen ja neuvoi lähettämään tuleen linnassa olevan suomalaisen miehistön, josta ei ollut suurempaa vahinkoa, vaikka kaatuisivatkin. Se oli tosin epäluotettavaa väkeä, selitti Erik herra, niin rynnätessä kuin linnanpuolustuksessakin, ja sentähden oli heitä vartioimaan otettava myös Tuomas junkerin varminta väkeä. Tuiro, joka asiassa oli tehnyt niin tärkeän palveluksen, ovelasti tuomalla sanan kuormaston saapumisesta, oli runsaasti palkittava ja lähetettävä takaisin antamaan merkin, millä hetkellä kuormasto saapui.

— Pääseekö hän vielä takaisin piiritysketjun läpi? kysyi Tuomas junkeri.

— Kyllä, vastasi Tuiro terhakasti, kun Erik herra suomensi hänelle junkerin kysymyksen.

Näin hyvin suunniteltuun yritykseen katsoi Tuomas junkeri hyväksi suostua.

Mutta samassa ilmoitettiin, että linnaan oli saapunut Kristian kuninkaan lähettiläs, joka kumma kyllä oli hänkin päässyt läpi piiritysketjun.

Lähettiläs pääsi heti puheille. Erik herra lähti vielä lähemmin neuvottelemaan Tuiron kanssa hankkeesta ja antamaan lähempiä ohjeita. Se vei aikaa kotvan, ja kun Tuiro palasi linnanpihan yli, näki hän kauhun näyn. Lähettiläs oli tuonut Kristianin verikäskyn, ja linnanpihalle laahattiin heti teloitettaviksi muutamia Suomen ylhäismpiä aatelismiehiä, joiden nimiä Tuiro ei tiennyt. Tuiron sisu tuskin antoi myöten noudattaa palatessaan hiipiviä varokeinoja, jottei linnasta nähtäisi hänen menevän suoraa päätä piirittäjäin leiriin.

Hän vei viestin Niilo herralle, ja tämä järjesti kaiken valmiiksi Erik Flemingin "rynnäkköä" varten. Mutta Tuiro meni Erik herran määräyksen mukaan kappaleen matkan päässä linnasta olevalle mäen nyppylälle, ja laittoi sinne koko iltapäivän risuista suurta roviota.

Puoliyön aikaan sytytti hän sen palamaan.

Samassa aukenivat linnanportit, ja sieltä hiipivät yöhön suomalaiset soturit, joukossa muutamia vapaamiehiäkin, lisäksi muutamia Tuomas junkerin valiosotureita pitämässä järjestystä yllä. Edellisen päivän teloitukset olivat suomalaisissa sotureissa virittäneet yhä suuremmaksi heidän ennenkin tuntemaansa vihaa ja kauhua tanskalaisten hirmuvaltaa vastaan, ja useimmat heistä odottivat vain tilaisuutta karata piirittäjäin puolelle.

Mutta juuri kun he odottivat käskyä rynnäkköön piiritysketjua vastaan, huusi Erik Fleming heille suomeksi:

— Veljet, suomalaiset, verikoiran piskien kimppuun!

Pieni kuninkaallisten parvi ehti tuskin ajatellakaan ryhtymistä vastarintaan, eikä se olisi mitään auttanut, niin vähän heitä oli. Erik Flemingin johtamat suomalaiset ja piiritysjoukko vangitsivat heidät melkein ilman miekan iskua.

Ja niin olivat suomalaiset päässeet linnasta ovelan Erik Flemingin johdolla ja Tuiron avulla.

* * * * *

Piiritystä jatkettiin aina kevääseen saakka ilman mitään käännettä puoleen tai toiseen. Ainoastaan joku pieni kahahdus tapahtui silloin tällöin tai tehtiin viholliselle nokkela kepponen, ja monissa sellaisissa kunnostautui Tuiro jäyhällä reippaudellaan.

Keväällä Turun saariston parhaallaan luodessa jäitään ilmestyi äkkiarvaamatta Severin Norbyn laivasto Turun linnan edustalle Tuomas junkerin avuksi. Nelisenkymmenen korville luettiin laivoja olevan, kaikki täynnä hyvinvarustettuja miehiä. Severin Norbyn tykit alkoivat sataa luoteja piirittäjäin varustuksiin, vinkuipa laivoista hirveitä ketjukuuliakin keskelle Niilo herran väkeä.

Kiireiseen pakoon oli hänen lähdettävä. Mutta pakotuiskeen keskellä oli hän saanut viestin Arvi piispalta ja kutsui Tuiron puheilleen.

— Mene heti piispan luo! Hän lähtee itse väkeä nostattamaan ja ottaa sinut mukaan.

Tuiro lähti. Kaupungin läpi rientäessään Kuusiston linnaa kohden kuuli hän järisyttävän, hirmuisen pamahduksen, ja arvasi, että Niilo herra oli lähtiessään kaupungin reunalla räjähyttänyt ilmaan kivisen rakennuksen, jossa oli hänen ruutivarastonsa.

‒ Ehtiiköhän hän edes pakoon vihollisen jaloista?

Tätä aprikoiden riensi Tuiro juoksujalkaa läpi Piikkiön pitäjän Kuusiston vuorinientä kohden. Tiellä ajoi hänen ohitseen joukko aatelisnaisia ja tuomiokapitulin kaniikkeja, mitkä ratsain, mitkä rattain, kaikki kiiruhtaen Kuusiston linnaan turvaa etsimään. Pian alkoi Tuiron silmiin häämöittää linnan korkeampi keskustorni pyörökattoineen, kohta näkyi kokonaan mahtavan, kivisen keskuslinnan katto, näkyivät kaksinkertaiset ympärysmuuritkin torneineen. Auliisti laskettiin suojaa etsivälle kaupungin vallasväelle alas Vipusilta, joka vei niemen kannasta katkaisevan vesihaudan ylitse, ja samalla pääsi Tuirokin linnaan. Yhä uusia pakolaisia saapui sinne kaupungista, ja viimeiset kertoivat, että ruutisäiliön räjähdyksestä oli kaupunki syttynyt palamaan. Nopeasti levisivät hurjat liekit kevätahavan kuivaamiin taloihin, ja kilvan tulen keralla ryntäsivät Severin Norbyn ja Tuomas junkerin miehet kaupunkia ryöstämään.

Nämä viestit kuultuaan kävi Arvi piispa nopeaan toimintaan. Hänellä oli jo laivansa valmiina purjehtimaan, sillä hän oli, heti ensi viestin Norbyn tulosta saatuaan, rientänyt kaupunkitalostaan tänne linnaansa ja aikoi purjehtia Pohjanmaan rannikolle nostattamaan Pohjanmaan reimaa väkeä Turun linnan piiritysjoukon avuksi. Sille retkelle oli hän yllytykseen tottuneen Tuiron kutsunut. Nyt otti hän myös turviinsa paenneet vallasnaiset ja tuomiokapitulinsa kaniikit laivalleen. Purjeet nostettiin ja Arvi piispa lasketti suojatteineen merille, jättäen linnaansa vartioimaan vain muutaman kymmenkunnan asemiehiä, joita ei toisten mukana ollut lähettänyt Turun linnan piiritykseen.

Tuuli ei ollut suotuisa ja he viipyivät muutamia vuorokausia ennenkuin ehtivät Raumalle, johon Arvi piispa aikoi suojattinsa viedä sodan jaloista. Mutta satamaa lähestyessään näkivät he rannalla vilisevän Severin Norbyn sotaväkeä ja laskivat kiireimmittäin ulommaksi merelle. Eräältä kalastajalta kuuli piispa, että Norbyn väkeä oli jo kulkenut ryöstöretkille tänne saakka, olivatpa tiedustelleet sitäkin, oliko täällä nähty piispan laivaa. Piispa purjehti Ulvilaan, mutta samoin oli laita sielläkin, nähtävästi olivat Kristianin väellä ruokavarat vähissä ja täytyi lähettää niitä ryöstämään ympäri lounaisia rantaseutuja. Tyrannin ryöstölintujen edellä paenneilta turkulaisilta sai Arvi piispa kuulla, että Severin Norbyn väki oli vallannut Kuusiston linnan ja ryöstänyt sieltä kaikki kalleudet.

Silloin lähti hän jälleen purjehtimaan suojattinsa mukanaan. Tuiron ja muutamia muita miehiä vei hän Pohjanlahden rannikolle yllytystyöhön ja jätettyään heidät Närpiöön lähti laivallaan viemään suojattejaan Ruotsin puolelle. Ei tiennyt rannalta heidän lähtöään katseleva Tuiro, ei tiennyt kukaan, että tämä oli oleva piispa Arvi Kurjen viimeinen matka. Mutta juuri Ruotsin rannikolle päästessä yllätti heidät ankara myrsky, ja laiva upposi kaikkine väkineen syvyyteen.

Tuiro tovereineen ryhtyi tulisella innolla yllyttämään Etelä-Pohjanmaan uljaita poikia sotaan. Mutta pian saapui tännekin pakolaisia, jotka kertoivat, että Niilo Arvinpoika joukkoineen oli paennut kauas Hämeen sisämaahan ja Turun seutu oli tykkänään verikoiran piskien vallassa.

Silloin Tuiro tovereineen ei enää tiennyt, mihin väkeä nostattaisi. He lähtivät Pohjanmaan rannikolta, purjehtivat venheellä Ulvilaan ja alkoivat jalkapatikassa pistättää Hämettä kohden.

* * * * *

Hämeenlinnan tienoille saavuttuaan kuulivat he, että Niilo Arvinpoika oli ensin aikonut ryhtyä rakentamaan puolustusvarustuksia Janakkalan sillankorvaan, mutta sitten muiden aatelismiesten kanssa neuvoteltuaan pitänyt taistelun jatkamista Suomessa toivottomana ja lähtenyt väkineen Ruotsin puolelle, jossa tarvittiin apua Tukholman piiritykseen.

Ainoastaan tuima ja huima Niilo Grabbe ei ollut taipunut jättämään vihollista häiritsemättä mellastamaan isänmaassaan. Hän oli jo Niilo ritarin sotajoukosta valinnut muutamia rohkeimpia miehiä ja toisia uskalikkoja liittyi yhä lisää. Näiden miesten kanssa ryhtyi hän käymään sissisotaa vihollista vastaan.

Niilo Grabbe kuului pienen joukkonsa kera lähteneen osaksi teitä, osaksi metsiä myöten taivaltamaan takaisin Turkuun päin. Tuiro riensi jälkeen ja tapasi hänet vihdoin eräästä talosta haukkaamasta kiireistä, mutta reilua puolistaan. Niilo herra oli riemastunut saadessaan mukaan Tuiron, jonka hän hyvin tunsi ennestään.

— Mitäs nyt sitten ruvetaan oikein tekemään? kysyi Tuiro.

— Annetaan tanskalaisille selkään!

— Missä?

— Näetkös, poikaseni, verikoiran piskit kiertelevät ryöstelemässä ja haaskaamassa maassa ympärinsä. Severi Norbyn sanotaan tosin lähteneen jälleen pois maasta, mutta hän on tänne jättänyt kätyreitä ryöstämään muonaa, mistä suinkin saavat. Ruotsissa näet Kustaa Vaasan väki pitää kyllä huolen, ettei sieltä saada elintarpeita Tukholman tanskalaiselle sotavoimalle, ja sentähden on Suomesta tehty heidänkin varastoaittansa. Nyt on meidän ruvettava näille ryöstelijöille tekemään vastusta ja siepattava heidän kuormansa missä suinkin vain tilaisuus ilmestyy.

Sellainen oli Tuiron mieliin. Hän liittyi joukkoon, ja tuima Niilo Grabbe otti hänet lähimmäksi miehekseen.

He lähtivät vaeltamaan rannikkoa kohden.

Lähestyessään Metsäkulmaa kuulivat he, että pitäjässä parhaillaan retkeili joukko tanskalaisia ryöstöhurttia. Tasalan nimismiestalossa kuuluivat väkivaltaisesti majailevan ja siellä oli osa retkikunnasta kuormia vartioimassa, toinen joukkue kuului parastaikaa kiertelevän eräällä pitäjän kulmalla ryöstelemässä. Sen kuultuaan neuvotteli Niilo Grabbe hieman Tuiron kanssa, ja he päättivät rynnistää kahdessa ryhmässä, toinen ryövärijoukon, toinen kuormaston vartiain kimppuun.

— Minä tahtoisin Tasalan osakseni! huudahti Tuiro.

— Sehän on tärkeämpi, ja minä itse…

— Niin, mutta on kysymys kotikylästäni!

— Se on toinen asia! Silloin tunnet paikat. Mene, mutta elä pilaa asiaasi!

He erosivat kahteen ryhmään, ja Tuiro sai parisenkymmentä huimapäätä mukaansa.

He lähestyivät kirkonkylää Lipisevänrannalta päin. Keskellä kesäkuun helteistä päivää juoksivat he hurjaa karkua pappilan ohitse. Tuiro ehti vilahdukselta nähdä, että isä Johannes istui valkokaapuisillaan pihlajan juurella pihan kulmassa. Hän tervehti juostessaan ja näki hengellisen isän ällistyneenä nousevan pystyyn. Mutta siitä ei hän joutanut välittämään, sillä samassa ehtivät he Tasalan pihalle.

Kuormaston vartiat olivat vetäytyneet mikä mihinkin varjoisaan paikkaan loikomaan. Ainoastaan parisen miestä oli puuliiteriin vedettyjä kuormarattaita vartioimassa. Näiden kimppuun kävi Tuiro miehineen ennenkuin he edes ehtivät antaa merkkiä muulle väelle. Tuskin oli heidät lyöty maahan, kun alkaa porstuan ja aittojen ovista tuiskahdella miestä kuin itikkaa. Mutta ne poloiset olivat juuri heränneet makuuksestaan, niillä ei ollut mitään järjestettyä johtoa, ja hyökkääjät olivat pian lyöneet heidät kösäksi menettämättä itse enempää kuin kaksi miestä. Tuiro oli kuitenkin itsekin saanut lievän haavan käsivarteensa.

Taistelun jälkeen lupasi Tuiro miestensä vähän levähtää, ollen kuitenkin varuillaan. Itse pistäytyi hän pirttiin talonväkeä tervehtimään, mutta tapasi ainoastaan Anna emännän kotosalla. Tanu Tasainen kuului olevan metsissä pakosalla, sillä tanskalaiset tapailivat häntä käsiinsä, kun olivat jostakin saaneet tietää, että hän oli yllyttänyt miehiä sotaan tanskalaisvaltaa vastaan. Anna emäntä hykerteli kiitollisesta ilosta, kun talo oli vapautettu mielivaltaisista vieraista, jotka ottivat mitä suinkin käsiinsä löysivät. Äidillisellä hellyydellä sitoi hän Tuiron käsivarren ja riensi sitten hommaamaan ruokaa vieraille. Tuiron toverit eivät kuitenkaan talon eväitä kaivanneet, sillä he saivat yllinkyllin tanskalaisten kuormista.

— Mutta mitenhän käy, kun tanskalaisten ryöstöretkeilijät palaavat taloon? kysäisi Anna emäntä huolissaan.

— Tuskinpa he enää tulevat!

— Kuinka niin?

— Me kyllä pidämme siitä huolen!

Silloin Anna emäntä oli ilosta ja kiitollisuudesta käymäisillään Tuiroon aivan syliksi.

Toveriensa aterioidessa pistäytyi Tuiro pappilaan. Isä Johannes ei ujostellut sulkea poikaansa syliinsä. Kuinka iloinen ja ylpeä hän olikaan kasvatistaan!

— Nyt saavat kyläläiset nähdä, eivätkö he olleet väärässä! ilahteli hän.

Mutta Tuiro vaipui alakuloisiin mietteihin.

— Miten Suitsulassa eletään? kysyi hän.

‒ Elävät vain tasaista menoa. Topias on ottanut emännän taloon.

Tuiro oli vaiti kotvan.

— Entäs Pirkitta? kysyi hän arasti.

‒ Sälpättää kotona kuten ennenkin, virkkoi isä hymähtäen. — On kenties sentään hieman tasaantunut.

Kuinka Tuiro ilostui! Hän oli niin monta kertaa pelännyt Pirkitan joutuneen jo miehelään.

— Vieläkö sinä häntä muistelet? kysyi isä.

— Vielä…

‒ Vaikka hän sinut melkein petti.

— Ei hän pettänyt… hän on niin hyvä ja herkän iloinen. Ei vain viihdy metsässä. Tahtoisin niin halusta nähdä häntä.

— Se sydän, se sydän! virkkoi isä huoaten.

Tuirosta hengellinen isä huokasi niin syvään, että hän ihmetteli, huokasiko se tosiaankin heidän sydämensä tähden, Tuiron ja Pirkitan.

Tuiro ei saanut tällä kertaa tavata Pirkittaa, mutta isä Johannes tarjoutui itse viemään hänen terveisensä tytölle. Ja Tuiro pyysi viemään rakkaat terveiset.

Kun Tuiro palasi Tasalaan, oli pihan nurkalle kerääntynyt töllistelemään joukko kylän väkeä, kaikki ketkä eivät olleet loitommalla töissään. Tuiro käski miestensä valjastaa hevoset tanskalaisten kuormien eteen, ja niin he lähtivät ajamaan kylän läpi rannikkoa kohden. Ja ihailevia, kiitollisia katseita heittelivät kyläläiset heidän jälkeensä. Tuiroon nähden yhtyi tähän kiitollisuuteen alakuloinen liikutus; kyläläiset mahtoivat katua tylyyttään häntä kohtaan.

Suitsulan kohdalle päästyä silmäili Tuiro sinne kaihoisin katsein. Mutta siellä ei näkynyt ketään liikkuvan.

Niilo Grabben ja Tuiron parvet yhtyivät vasta seuraavana iltana. Sillä Niilo herra oli kuullut ryöstelijäjoukkueen olevan niin lukuisan, että oli katsonut parhaaksi odottaa yötä. Yön selässä olivat he sitten hiipineet rosvojen majapaikkaan, teljenneet ovet kiinni ja polttaneet talon täysineen. Sellainen oli Niilo Grabben sotatapa verikoiran piskejä vastaan.

Paimionlahdessa purkivat he muonasaaliinsa kuormista veneihin ja lähtivät vesille. Saaristoon päästyään hankkivat he parhaat ja keveimmät saaristovenheet ja soutelivat, purjehtivat niillä pitkin rannikkoa Ulvilasta aina Porvoon tienoille. Usein he tulla tuiskahtivat sinne, missä heitä vähimmän odotettiin, ottivat verohurttain ryöstösaaliin, surmasivat tai polttivat hurtat. Siten tekivät he suurta haittaa tanskalaisten sotajoukkojen muonanhankinnalle.

* * * * *

Tuiro oli ollut sissiretkillään Suomenlahden rannikolla päin ja sieltä palattuaan yhtyi hän heinäkuussa jälleen Niilo Grabbeen Ahvenan saaristossa.

— Nyt on piru merrassa! kuiskaisi Niilo herra heti alipäällikkönsä nähtyään.

— Miten niin?

— Verihurtat ovat sittenkin saaneet kokoon suurehkon muonalaivaston. Urkkijani ovat saaneet tietoonsa, että laivaston pitäisi juuri näinä päivinä lähteä Turusta Tukholmaan.

— Se on estettävä!

— Oikein, poikani! Mutta me omin voimin emme siihen pysty. On vietävä sana Ruotsin puolelle ja juuri mietiskelin sopivaa miestä.

— Kelpaanko minä?

— Sinut kyllä tarvittaisiin täälläkin. Mutta varminta taitaa olla, että sinä lähdet.

— Heti siis?

— Heti!

Tuiro valitsi kaksi parasta purjehtijaa mukaansa ja he lähtivät parhaimmalla purjeveneellä, mikä oli käsillä.

Navakalla tuulella purjehtivat he läpi yön ja seuraavana päivänä yhyttivät Furusundissa valtionhoitajan laivaston, joka Erik Flemingin johdolla väijyi siellä Tukholmaan tulevia muonalaivoja.

Tuiro meni heti laivaston päällikön puheille.

‒ Nyt on varmaan jälleen hittolainen liikkeellä, koska sinä tulet luokseni! huudahti Erik herra nähdessään pelastajansa Turun linnasta.

‒ Sitähän Niilo herrakin sanoi lähtiessäni! tokaisi Tuiro.

Viestin kuultuaan varustautui Erik Fleming heti vieraita vastaanottamaan.

Kesäillan hämärtyessä nähtiin saaren päitse lähestyvän salmea pienen aluksen. Se siepattiin heti kiinni ja miehistö vangittiin.

Mutta nokkela Erik Fleming hymyili salajuonisesti partaansa. Hän oli tuntenut laivan Tuomas junkerin laivastoon kuuluvaksi ja päätti tehdä Susi-Tuomaalle pahan kepposen.

Hän käski tyhjentää laivasta tanskalaiset sotavangit, miehitti sen omalla väellään ja pani Tuiron päälliköksi. Tuiro lähti purjehtimaan laivallaan Susi-Tuomasta vastaan.

Nähdessään tiedustelijalaivansa palaavan työnnätti Tuomas junkeri venheen vesille ja lähti puolenkymmenen miehen soutamana kuulemaan, mitä tietoja se toisi mukanaan. Laivaa lähetessään huusi hän:

— Mitä kuuluu?

— Kaikki hyvin! vastattiin laivasta.

Tuomas junkeri laski venheensä laivan kylkeen ja kapusi reippaasti kannelle sieltä jaloin antaakseen merkin muonalaivoille. Mutta tuskin oli hän päässyt laivan portaalle, kun Tuiro miehineen tarrasi hänen niskaansa ja hänet vangittiin.

Erik Fleming lasketti samassa sotalaivansa maankatveesta muonalaivoja vastaan ja valloitti ne helposti. Mutta kuormalaivaston mukana oli sotalaivojakin sitä puolustamassa, ja yksi niistä, nimeltään "Suomen prinssi", puolustautui niin urhoollisesti, että se oli ammuttava upoksiin.

Tuomas junkeri vietiin valtionhoitajan tuomittavaksi ja hirtettiin niiniköyteen palkaksi pahoista töistään. Ja niin oli Suomi tästä julmurista vapautunut.

Erik Fleming olisi mielellään pitänyt reippaan Tuiron laivastossaan, mutta hän kaipasi kotirannoilleen. Hänessä pohjusti vielä siinä määrin metsäläisveri, että häntä tyydytti parhaiten sissisota Niilo Grabben keralla.

He jatkoivat partioretkiään vuosikauden, toistakin, kunnes seuraavana kesänä Kustaa Vaasan joukot saapuivat Suomeen, valloittivat Erik Flemingin ylijohdolla Turun ja Kuusiston linnat ja syksymmällä koko Suomen Viipuria myöten. Silloin oli Kustaa Vaasa jo valittu koko valtakunnan kuninkaaksi ja oli pian ryhtyvä mullistavaan uudistustyöhönsä.

Samana syksynä alkoi Pietari Särkilahti saarnata Turussa uutta, puhdistettua uskonoppia.

27

MATKALLA NUNNAA VAPAUTTAMAAN

Isä Johannes oli lähdössä Turkuun ja Naantaliin. Ja niin monet ajatukset, huolet ja toiveet risteilivät hänen mielessään, että hän oli koko yönä tuskin saattanut ummistaa silmiään. Yhtaikaa keskikesän auringon keralla nousi hän vuoteestaan lähtöään järjestelemään.

Vuoteesta ei silloin kohonnut näkyviin munkinpää, jossa ennen oli ainoastaan reunoilla töyhdöttänyt tumma tukka ja päälaki ollut paljaaksi ajeltuna. Ei, isä Johanneksen koko pää oli tumman tukan peitossa, ja ennen ajellulla päälaella olivat hiukset nyt aivan kuin veikaten kasvaa pakanneet sitä sakeampana ja tuuheampana. Reunustoille olivat sydämen murheet ilmaannuttaneet ennen aikojaan muutamia harmahtavia hapsia, mutta päälaen nuori laiho rehoitti kauttaaltaan tummanpuuhkeana.

Kun isä Johannes pukeutui, ei hän vetänyt ylleen entistä munkkikaapuaan, vaan tavallisen papinviitan. Hän oli siis tykkänään luopunut munkkikunnastaan, poistanut kaikki näkyvät ulkonaiset merkitkin siihen kuulumisestaan!

Näkyvänä merkkinä tämän luopumisen syistä oli pöydällä suurehko kirjanippu, jonka hän jo illalla oli laittanut kääröön matkaansa varten. Ne olivat Turusta lainana olleita kirjoja, enimmäkseen Lutherin kirjoituksia ja muita saksan- ja ruotsinkielisiä kirjoitelmia ja lentolehtiä uskonpuhdistuksen hengessä. Vuosikaudet oli hän tutkinut luterilaista hengensuuntaa ja monet monituiset kerrat keskustellut uudesta opista ystävänsä maisteri Pietari Särkilahden kanssa, joka uudestaan Saksasta kotiinnuttuaan oli nyt kolmisen, nelisen vuotta toiminut Turussa opettajana ja tuomiokapitulin kaniikkina. Koko sielultaan, joka oli säilyttänyt eloisan nuorekkuutensa ja uuden opin vaikutuksesta yhä nuortunut, oli hän elähtynyt luterilaisuuden henkeen ja jo kolmisen vuotta saarnannut Metsäkulman kirkossa puhdistettua oppia.

Ystävänsä Pietari maisterin luona käydessään oli hän kodikkaassa keskustelussa tälle usein puhunut Kaarinasta ja niin odottamattomaan käänteeseen päättyneestä hengellisestä lemmensuhteestaan. Sisimmästä sydämestään oli hän tullut vakuutetuksi, että se oli ollut suuri hairahdus, mahdoton ja luonnoton unelma, johon hänet oli johtanut luostari-ihanteensa ja joka johdonmukaisesti saattoi viedä ainoastaan siihen, että Kaarina meni luostariin. Ystävä Pietari maisteri oli jo parisen vuotta sitten herättänyt hänessä toiveen, että uuden hengen päästyä vaikutukseen Kaarinan kenties olisi mahdollista palata pois luostarista. Ja sen jälkeen oli jo viidettä kymmentään aloitteleva maalaispappi monet kerrat unelmoinut hiljaista unelmaa suloisesta emännästä, joka pappilassa hyörisi ja hääräilisi.

Oli jo puolen vuotta siitä, kun hän oli viimeksi Turussa käynyt. Silloin oli hän käynyt myös uuden piispan, Martti Skytten puheilla, joka lempeä saarnaveli oli vielä vanhoilla päivillään omaksunut uuden hengen, ja juuri sentähden Kustaa Vaasa oli hänet vihityttänyt tänne piispaksi niiden parin kolmen katolismielisen "electuksen" ja sijaispiispan jälkeen, jotka Arvi Kurjen hukuttua olivat hiippakuntaa hoitaneet. Silloin oli isä Johannes myös kuullut Vesteroosin valtiopäiväin tekemistä päätöksistä, joiden mukaan oli luostarilaitoksessakin pantava suuria mullistuksia toimeen. Ja Pietari maisteri oli silloin virkkanut hänelle toiveikkaasti, että oli varmaankin pian koittava aika, jolloin Kaarina saattoi päästä luostarista eläville ilmoille. Pietari oli luvannut pitää tarkoin silmällä kaikkia asiaan kuuluvia seikkoja ja ilmoittaa sopivan hetken tultua.

Nyt toissapäivänä oli isä Johannes saanut häneltä kirjeen, jonka muuan kuleksiva piispankoulun teini oli tuonut mukanaan. Johanneksen täytyi tänä varhaisena aamuhetkenä ottaa kirje käsille vakuuttautuakseen vielä kerran siitä iloisesta mahdollisuudesta, josta siinä puhuttiin.

Näin se kuului:

Paras veljeni herrassa!

Muutama päivä sitten oli rakastettu piispamme tarkastusmatkalla Naantalin luostarissa, ja tällöin ovat luostarin olosuhteet näyttäytyneet sellaisiksi, että on varmaankin helppoa saada vapaamies Tasaisen tytär Kaarina sieltä vapautetuksi.

Vesteroosin recessin nojalla ovat näet kuningas ja aateliset yksistä tuumin rientäneet sieppaamaan luostarilta takaisin niitä tiloja, joita sille on annettu testamenttilahjoituksina tai "morsianten" myötäjäisinä. Vuosikauden kuluessa alkaa luostari siten olla menettänyt enimmän osan tilojaan, joiden tuloista se on elänyt. Onhan sillä vieläkin jälellä joukko tiluksia, varsinkin oston ja vaihdon kautta saatuja, vaikka niitäkin nykyinen abbedissa Valborg Fleming kuuluu aivan hassusti myyskennelleen ja vaihdelleen ovelalle veljelleen Erik Flemingille. Mutta luostarin hallussa olevat tilatkin ovat niin rappiolla, etteivät paljoa tuota. Olenhan Tammiston tilanpuolikkaasta kotipitäjässäni, jonka tilaosan tätivainajani Elina Kirves oli aikoinaan luovuttanut luostarille eläkkeekseen nunnaksi mennessään, mutta jonka armollisen kuninkaamme suosiosta jo muutamia vuosia sitten sain takaisin laillisena perintönäni, itse nähnyt miten perin huonosti luostarin abbedissat, aateliset vanhat piiat, valvovat laitoksen maaomaisuuden hoitoa. Ovat sentähden minulle hyvin ymmärrettäviä ne surkeat valitukset, joita abbedissa on tehnyt piispallemme. Hän pelkää luostarin pikapäätä joutuvan niin suureen köyhyyteen ja kurjuuteen, ettei se mitenkään voi elättää kaikkea väkeään. Ei hän tosin kuulu olevan taipuvainen valtakuntansa väestöä vähentämäänkään, mutta hätä ei lue lakia. Ja lempeä piispamme, tahtoen ennen kaikkea suojella ja säilyttää tyyssijan niille vanhoille luostarisisarille, joista monetkin luostarissa turvan menetettyään joutuisivat puille paljaille, niin ettei heillä olisi mihin päänsä kallistaa, oli neuvonut abbedissaa päästämään luostarista koteihinsa ne nuoremmat sisaret, jotka mahdollisesti siihen ovat halukkaita ja joilla turvallinen koti on. Siten rakastettu piispamme vain lempeällä tavallaan sovelluttaa kuninkaan yleistä kehoitusta, että luostariväki siirtyisi suljettujen muuriensa sisältä hyödylliseen toimintaan elävässä elämässä.

Tällainen on asema, ja puhu nyt, rakas ystävä, Tasalan vapaamiehelle asiasta. Jos hän on siihen taipuvainen, ei hänen liene vaikea saada tytärtään palaamaan kotiinsa. Ja sitten toivottaa sinulle vain onnea uskollisin ystäväsi

P. S.

Isä Johannes oli mennyt heti Tasalan Tanulle puhumaan. Ja Tanuko ei olisi ollut taipuvainen! Häntä oli Vesteroosin recessi niin riemastuttanut, että hän tahtoi ottaa niittypalstansakin luostarilta tyttärensä keralla. Mutta isä Johannes oli huolestuneena arvellut, että silloin varmaankin abbedissa olisi kärkkäämpi tekemään esteitä. Katsoen luostarin huonoon taloudelliseen asemaan olisi varmaankin viisainta vaatia joko niittypalstaa tai tytärtä, eiköhän silloin vain sisaruskunnan äiti mieluimmin valitsisi edellisen. Silloin oli Tanu Tasainen nauranut ja sanonut, että hengellinen isä näytti parhaiten tuntevan luostariväen ja oli siis omansa menemään koko asiaa ajamaan. Niin asiasta oli sitten sovittukin, isä Johanneksen piti tänään lähteä Turun kautta Naantaliin, ja Tasalan Tanu oli luvannut lähettää hevosen.

Kunpa nyt vain kyytipoika joutuisi, että pääsisi lähtemään!

Pian saapui poika rattaineen. Parhaat kirjorattaansa oli Tanu pannut pappia kyyditsemään, uljaimman syöttiläänsä oli valjastanut eteen. Isä Johannes nousi rattaille, ja ne lähtivät karettelemaan kylän läpi ja kirkon ohi.

Suitsulan ohi ajaessaan näki hän Topiaan sahroineen kyntää ratustelevan kivikkopeltoa. Topiaan emäntä oli hänkin jo näin varhaisena aamuhetkenä laittamassa kesantopellon pihanpuoleisessa reunassa lehmisavua talon lehmille, joita nyt jo oli kaksi. Lammaskatras, toistakymmentä päätä emineen karitsoineen, näkyi sekin jyrsivän nurmennukkaa kesantopellon pientarella.

Pirkitta ei vain enää ollut Suitsulassa. Tuiro oli saapunut sotaretkiensä päätyttyä ja vienyt hänet pois. Hänellä oli ollut mukanaan suosituskirje Erik Flemingiltä Tasalan vapaamiehelle, ja kirjeessä oli, viitaten Tuiron urotöihin isänmaan vapautussodassa, kehoitettu katsomaan, että hän sai sopivan elinaseman kotipitäjässään, johon hän ikävöi. Ei Tanulle puolestaan olisi tällainen kirje ollut tarpeen, olisi hän ilmankin muistanut kiitollisuudenvelkansa talonsa vapauttajalle. Sulanut oli kyläläistenkin mielenkauna Tuiroa kohtaan, mutta suosituskirje sai heidät aivan intoihinsa auttamaan eteenpäin kotikylän sankaria. Tanu oli luovuttanut Tuirolle sopivan maakappaleen jokivarresta ja rakennuspuut metsästä. Koko kylästä oli talkoolla oltu sinne hirsiä hakkaamassa ja vedättämässä ja tupaa salvamassa. Pian oli niin yhteisin voimin pystytetty uusi kontu kylän laiteelle, ja Tuiro oli saanut sissisodassaan siksi saalista, että jaksoi laittaa lasi-ikkunankin pirttiinsä. Sinne oli hän sitten noutanut Pirkittansa, ja siellä he nyt elivät jokiahteessa vähän matkan päässä pappilasta. Veljekset, varsinkin Topias, tosin yhä vieläkin olivat ynseitä isänsä murhaajan pojalle, tuskinpa heidän yrmeytensä suli koskaan. Mutta siitä huolimatta oli Pirkitta onnellinen kultansa keralla, kun sai asua ihmisten ilmoilla ja silloin tällöin pääsi ukko murrikkansa luota kylän akkojen kera juttusille. Keväällä, pari kuukautta sitten, oli heille syntynyt ensimäinen poikakin, ja mielihyvällä oli isä Johannes suostunut Tuiron pyyntöön ja ristinyt sen kaimakseen.

* * * * *

Rivakasti ravasi Tasalan Tanun syöttiläs valtatielle päästyä, ja jo aamupäivällä saapui isä Johannes Turkuun.

Hän meni ensin "Kiukku-Nikun taloon", joksi taloa vielä entisen äkäpään muistoksi nimettiin, mutta tapasi siellä vain Margareta emännän lapsonen sylissään. Pietari kaniikki kuului olevan tuomiokapitulissa piispantalossa, sillä hänellä oli parastaikaa virkatuntinsa.

Johannes jätti kyytipoikansa hevosineen Särkilahtelaan ja läksi jalkaisin piispantaloa kohden. Astuessaan niin pääkaupungin maapohjaista katua, jonka keskellä oli pyöräin sadeaikoina savimaahan syövyttämät uurteet, mutta reunoilla paikoittain kasvoi suurehkoja nurmiläikäreitä, kiinnitti yhtäkkiä hänen huomiotaan omituinen kulkue. Se kulki linnalta päin läpi kaupungin, siinä näkyi etunenässä olevan joukko sotamiehiä, jotka hinasivat mukanaan suuria muurinmurtimia, ja jälestä kulki joukko työmiehiä mekoissaan, kantaen hakkuja, lapioita ja minkä mitäkin työaseita. Johannes katseli ihmeissään joukkuetta ja saapui min piispantalon portille.

Samassa tuli pihasta ulos munkki, musta veli, huppukaulus korvillaan. Kauluksen tähden ei Johannes ehtinyt nähdä vielä munkin kasvoja, ennenkuin tämä sydämellisesti tervehtien ojensi hänelle kätensä.

— Ka, isä Mikael! Olitteko piispantalossa?

— Siellä olin, virkkoi lempeä isä Mikael tärkeällä äänellä.

Johannes tiesi, että priori isä seurusteli usein Pietari maisterin kanssa ja luostarinsa lukuhuoneessa ahkeraan tutkisteli Lutherin kirjoituksia.

— Olitte kai Pietari maisteria tapaamassa… oliko hän siellä?

— En juuri mennyt häntäkään tapaamaan, mutta siellä hän oli. Minä kävin Martti piispan puheilla.

Hän sanoi sen niin merkitsevän tähdellisellä äänellä, että Johannes katsoi uteliaan kysyvästi vanhaan prioriin.

— Kävin minäkin tässä papin paikkaa kysäisemässä, virkkoi ukko hieman katkerasti naurahtaen.

Johanneksen mielessä pyrki ilon tunne vallalle, mutta ukon nyreä äänensävy herätti epäselviä vastakkaisia tunteita. Aivan kuin itsestään nousi hänen huulilleen kysymys:

‒ Kuinkas veljeskunnan domuksessa jaksetaan?

‒ Huonosti, vastasi lempeä isä yksikantaan. — Ensiksikin on kunnianarvoisa lehtorimme sairaana…

‒ Ah! pääsi Johannekselta syvä huolestunut huokaus.

‒ Toisekseen, jatkoi isä Mikael, — emme me terveetkään tiedä miten tässä ruvetaan elämään.

Johannes ei udellut, katsoi vain kysyvästi ja osanottavasti isään.

‒ Kuulithan jo talvella kaupungissa käydessäsi, jatkoi tämä, mitä säädöksiä maallinen esivalta on laatinut kiusaksemme. Kesään saakka niitä tosin ei niin ankarasti noudatettu, mutta nyt on linnanvoudin vaatimuksesta pormestari antanut määräyksen, ettei kukaan saarnaveli saa liikkua saarna- eikä almumatkoilla ilman hänen lupakirjaansa, ja palattua on käytävä ilmoittautumassa hänelle. Emmekä saa edes näilläkään ehdoilla tehdä matkojamme muuta kuin parisen kuukautta vuodessa, viisi viikkoa kesällä, toiset talvella. Nyt Olavinmessun aikaan meillä oli tämä lupa-aikamme, mutta kun muuan veli parisen päivää myöhästyi, olivat hänet voudin sotamiehet napanneet kiinni, ja niin asevoimin hänet vihdoin talutettiin luostariin. Ja nyt pitäisi panna hampaat naulaan talveen saakka, jolloin taasen viitisen viikkoa saisimme liikuskella. Veli Hinceruksen tapaisten tanskalaispiskien ansiota tämä kai on, muuta en voi uskoa, mutta katkeraa on kokea tällaista vanhoilla päivillään. Se kai on vanhan isä Olavinkin voimat murtanut, etteikö tähän tautiinsa henkensä heittäne.

— Onko veli Hincerus vielä täällä?

— Eihän toki! Livistänyt on jo vuosia sitten omille mailleen.

— Kävittekö tosiaankin papiksi lupautumassa?

— Niin kävin!

— Mutta se kai onkin parempi.

— Hyvä se minustakin on nuoremmille. Uuden hengen lapsi on minustakin tullut vanhoilla päivilläni, olen veljiäkin kehoitellut puhdasta sanaa saarnaamaan, ja Lutherin kirjoja olen tutkistellut lukukammiossani. Mutta rakas on minulle kirjastoni, johon olen kiinni kasvanut, siellä olisin mieluimmin tutkistellut, vaikealta tuntuu vanhoilla päivilläni lahtea retustelemaan salometsiin. Mutta saanenhan toki kappalaisen avukseni, että on sielläkin aikaa tutkistella.

— Onko jo pitäjä tiedossa?

— Taivassalon seurakunnan, Pietari Särkilahden kotipitäjän kirkkoherranviran piispa minulle lupasi. Se on auki, ja Pietari maisteri haluaa minut sinne.

— Onnea! toivotti Johannes hartaasti.

Pian he hyvästelivät, ja Johannes meni tuomiokapituliin.

Piispa Martti Skytte oli kapitulinsa jäsenten, kaniikkien, kera nähtävästi ikkunasta katsellut äskeistä kulkuetta, koska he olivat siitä parhaillaan puhelemassa. Kun tervehdykset oli vaihdettu, kysäisi Pietari maisteri Johannekselta:

— Näitkös, veli, äskeistä juhlasaattoa?

— Näin ja kummastelin. Mihin he menivät?

— Linnaa valloittamaan, leikitteli Pietari.

— Mitä kumman linnaa?

— No, Kuusistoa.

— Eikös se ole jo vuosikauden ollut kuninkaan miesten hallussa.

— Niin on. Mutta nyt se puretaan.

— Miksi?

— No, kuningas ei sitä tarvitse ja tunteakseen itsensä oikein varmaksi hävittää pois tämän katolisen kirkkovallan muistomerkinkin.

Johannes tunsi samallaista turvatonta hävityksen ja raatelun kammoa kuin nähtävästi tunsi koko rauhallinen kapitulikin.

— Minusta nähden, virkkoi Martti piispa mietteissään, — hävittäkööt vain linnan, en minä sitä kaipaa.

— Kunpa vain ei kallista kirkkoäitiämmekin raastettaisi ja ryöstettäisi putipuhtaaksi! huudahti vanha Johannes Erasmuksenpoika, Martti piispan käsikirjuri.

— Kenties, tuumi Martti piispa, — Jumala on katsonut niin kovat koettelemukset tarpeelliseksi ennenkuin hengellinen sääty lakkaa maallista valtaa tavoittelemasta, antaa keisarille, mikä hänen on, ja etsii vain niitä, jotka isän ovat.

— Luther nousi vastustamaan paavin rahannylkemistä kansalta, väitteli vanha Johannes yhä vastaan, — mutta edistyyköhän Jumalan valtakunta paljoa siitäkään, että nyt kuningas ja aatelisto riistävät kaiken kirkolta!

— Kuninkaalla ovat omat tarkoituksensa, sovitteli Martti piispa. — Hän muuttelee muotoja mieleisekseen, meidän on saarnattava rauhan evankeliumia niissä muodoissa, joissa elämme, ihmissieluissa vaikutettava hengellistä herätystä ja uudistusta.