II

ROUVA HEINOSEN TÄYSIHOITOLAISET.

Ensimmäinen luku.

MATKALLA.

Syyspäivä alkoi pimetä. Asemilla paloivat lyhdyt, ja asunnoista, joiden ohi juna kiiti, vilkkuivat valot, pian taas häipyen näkyvistä kuin jonnekin kaukaiseen menneisyyteen.

Noin kolmentoista-vuotias tyttö istui sohvan nurkkaan sulloutuneena ja tuijotti ulos pimeyteen.

Nyt palavat tulet Lanterissakin. Äiti kulkee huoneesta toiseen valvomassa, etteivät lamput pääse savuamaan. Isä istuu kiikkutuolissa syventyneenä johonkin lääkeopilliseen kirjaan. Kati ja Pulle pelaavat dominoa, Heidi lukee satuja ja Nelli vinkuu unissaan tulennoksen vieressä.

Kuva oli niin elävä, että Kaarinan silmiin kohosi kyyneliä. Hän pyyhki ne salaa pois kätensä selällä, mutta niitä kihosi uusia, yhä vain uusia. Hän hapuili nenäliinaansa taskusta, mutta ei löytänyt, etsi käsilaukustaan — ei siinäkään. Ja kyyneleet yhä vierimistään vierivät tippuen hansikkaille ja hameelle ja sokaisten hänen silmänsä.

— Suvaitsetteko ottaa minulta? kysyi ystävällinen ääni, jossa oli lämmin, osaaottavainen sävy.

Kyyneliensä takaa Kaarina näki vastakkaisella sohvalla tytön, joka ojensi hänelle nenäliinaa.

— Kiitos, nyyhkytti Kaarina, pyyhki kyyneliään ja niisti kiitollisena tarjottuun hienoon batistiliinaan.

— Te olette kovin hyvä, kuiskasi hän sitten.

Tyttö hymyili. Hän oli Kaarinan pituinen, mutta näytti vanhemmalta.

Kasvot olivat kapeat, hiukset punertavat, sileästi jakauksella, iho hieno, hiukan pisamilla.

Vilkas Kaarina, jonka koko päivä oli täytynyt istua mykkänä junassa, innostui, kun näin äkkiarvaamatta tarjoutui tilaisuutta keskusteluun. Vieras tyttö ei tosin näyttänyt kovinkaan puheliaalta, mutta Kaarina ei enää osannut hillitä kieltään.

Helpotti vähän koti-ikävää, kun sai puhella jonkun kanssa.

Hän pyyhkäisi viimeiset kyyneleet silmistään ja kysyi:

— Matkustatteko tekin Helsinkiin.

— Kyllä, vastasi toinen lyhyesti.

— Kouluun tietysti?

— Niin.

— Minä matkustan ensi kertaa kouluun. En ole ollut kotoa poissa muuta kuin viikon verran keväällä, jolloin kävin pääsytutkintoa suorittamassa. Ja silloin oli äiti matkassa.

— Sitten ei ole kumma, jos teillä on koti-ikävä, lausui tyttö ystävällisesti.

Taaskin kohosivat kyyneleet Kaarinan silmiin, mutta hän taisteli urhoollisesti itkua vastaan.

— Te ette siis ennen ole käynyt koulua?

— En, meillä oli kotiopettajatar. Äiti ja isä tahtoivat pitää minua kotona niin kauan kuin mahdollista.

— Minäkin lähden ensi kertaa Helsinkiin kouluun.

— Todella! Ja mihin kouluun tulette?

— Suomalaiseen yhteiskouluun, kuudennelle luokalle.

— Hyväinen aika, nauroi Kaarina iloisesti, — sinnehän minäkin tulen, mutta viidennelle luokalle. Me olemme siis ensikertalaisia kumpainenkin.

Nyt luisti puhe mainiosti ainakin Kaarinan puolelta. Vieras tyttö enimmäkseen kuunteli, mutta sen hän teki niin hauskasti, että Kaarinasta tuntui aivan luonnolliselta kertoa hänelle, kodistaan ja omaisistaan. Ennen pitkää tunsi vieras tyttö perinpohjin Lanterin puutarhoineen, isän, äidin, lörpöttelevän Heidin, yksitotisen Katin ja vallattoman Pullen sekä sen lisäksi vanhan Riikan, Eetun, Pujon, Nellin ja Mirrin, joka lakkaamatta tappeli Nellin kanssa.

Kesken puhetulvaansa Kaarina kysyi äkkiä:

— Onko teillä sisaria ja veljiä?

— Ei ole, vastasi toinen.

— Sepä ikävä. Sisaret ja veljet ovat niin hauskoja, kyllähän ne toisinaan voivat olla kiusallisia, varsinkin kun äiti ja isä ovat poissa ja heistä täytyy pitää huolta. Mutta en millään ehdolla tahtoisi olla vailla Katia, Heidiä ja pikku Pulle-veitikkaa.

Kello soi, juna seisahtui Riihimäellä. Tytöt nousivat, ja lähtivät jaloittelemaan.

— Ettekö tule juomaan teetä? kysyi vieras tyttö.

— En, vastasi Kaarina, — olemme pian Helsingissä. Hän päätti säästää rahojaan, olihan hänellä Lanterin mainioita omenia ja Marin makeita piirakoita.

Riihimäellä astui heidän vaunuosastoonsa vanha lihava rouva, molemmat kädet täynnä myttyjä ja laukkuja. Pienillä vetisillä silmillään hän turhaan etsi istuinsijaa itselleen, koko vaunussa ei ollut ainoatakaan tyhjää paikkaa. Kaarinan uusi tuttava nousi silloin nopeasti ja luovutti Kaarinan suureksi mielipahaksi kohteliaasti hymyillen paikkansa rouvalle, joka läähättäen heittäytyi siihen.

Kaarinaa hävetti, ettei hän ollut ymmärtänyt olla yhtä huomaavainen. — Ja nyt hän kadotti päällepäätteeksi hauskan matkatoverinsakin. Heillä olisi voinut olla niin hauska vielä nämä pari tuntia, ennenkuin saavuttiin Helsinkiin. Nyt sitävastoin joutui Kaarinan matkatoveri istumaan kahden laihan naisen viereen, jotka näyttivät kauhean ikäviltä ja kuivilta. Ja lihava rouva — ei hänkään näyttänyt erittäin hauskalta.

Rautahepo iski kiivaasti eteenpäin, se ei enää seisahtunut asemilla, kiiti vain ylpeästi ohitse — kohta oltiin Helsingissä. Kaarinan ajatukset alkoivat askartaa tulevaisuudessa.

Olisikohan Elsa häntä asemalla vastassa? Ja vieläkö hän pitää Kaarinasta yhtä paljon kuin kesällä?

Elsa oli Kaarinan ensimmäinen "paras ystävä". He olivat tutustuneet toisiinsa kesällä, jolloin Elsa oleskeli pari kuukautta pappilassa. Pappilan Maiju oli Elsan luokkakumppani — ja Maijun vanhemmat olivat pyytäneet Elsaa luokseen, jotta Maiju häneltä oppisi ruotsia — Maiju kun oli heikko ruotsissa. Maiju ja Kaarina olivat ennen olleet hyviä ystäviä, mutta Elsan tultua oli Maiju joutunut kerrassaan syrjään. Eikä se kumma ollutkaan. Maiju oli niin hidas ja kömpelö, niin yksitotinen — Elsa iloinen ja ystävällinen, soma ja herttainen. Kaikki hänessä oli sievää, hänen vaalea olkihattunsa, liehuvat kiharansa, pukunsa ja sirot kenkänsä.

Ihme, ettei isä oikein hänestä pitänyt. Se oli Kaarinasta käsittämätöntä.

Hän ihan vastustamalla vastusti, kun Elsa ehdotti, että Kaarina tulisi heillä asumaan koulu-aikansa. Elsan äiti piti näet täysihoitolaisia Helsingissä. Oikein kyynelsilmin sai Kaarina rukoilla, ennenkuin isä suostui.

Oulunkylä kiiti ohitse, Fredriksberg samoin — jo näkyi Töölönlahti ja vilkkuvat tulet sen rannoilla. Kaarinan sydäntä puristi.

Juna hiljensi vauhtiaan, seisahtui. Oltiin Helsingissä.

Kovassa ihmistungoksessa oli Kaarina miltei hätääntyä. Olipa onni, että isä niin itsepintaisesti oli kieltänyt häntä ottamasta junaan muuta kuin pienen käsilaukun ja hatturasian. Nyt hänen oli paljon helpompi liikkua. Hän katseli ympärilleen ja tunsi itsensä kovin hyljätyksi ja yksinäiseksi. Ei Elsaakaan näkynyt. Kurkkua tuntui kuristavan.

— Kaarina! Aksel, tässä hän on, kuului samassa Elsan iloinen ääni. Siinähän Elsa olikin. Sievänä ja sirona kuten aina. Hänen rinnallaan seisoi noin viisitoistavuotias poika.

— Me lähdemme nyt heti, sinä ja minä ja Aksel. Esterin täytyy ottaa selkoa eräästä tytöstä, joka aivan äkkiarvaamatta on joutunut niskoillemme. Ajatteles, perheessä, johon hänen piti asettua asumaan, on sattunut tulirokkotapaus, ja he hommasivat hänet meille. Mutta — taivas! — olenhan unohtanut esittää sinulle Akselin — tässä hän on. Eikö hän ole hauska?

Aksel kumarsi syvästi ja tarttui Kaarinan käsilaukkuun. — Suvaitsetteko?

Jollain Kaarinan mielestä ihmeellisellä tavalla he pääsivät ihmisjoukon lävitse ulos, saivat ajurin ja läksivät ajamaan pitkin syksyistä Helsinkiä Konstantininkadulle, jossa leskirouva Heinonen asui. Koko ajan puhelivat Elsa ja Aksel lakkaamatta. Kaarina oli ääneti. Kaikki uudet vaikutukset valtasivat hänen mielensä niin voimakkaasti, että hän miltei typertyi.

Tuskin he olivat ennättäneet sisälle neljänteen kerrokseen ja Kaarina tervehtinyt rouva Heinosta, kun kello soi. Sisään astuivat Ester Heinonen ja Kaarinan matkatoveri. Molemmat tytöt tuijottivat toisiinsa hetken aikaa, Kaarina purskahti heleään nauruun, ja toinen hymyili iloisesti.

— Oletteko tuttuja? kysyi Elsa hämmästyneenä.

— Olemme ja emme, nauroi Kaarina.

— Neiti Kaarina Holsti, Hanna Ström, ja herrasväki Heinonen, serkkuni Iris Klewe, esitti Elsa toimeliaasti.

Kun kaikinpuolinen esittely oli päättynyt, sanoi rouva Heinonen valittavalla äänellä:

— Tytöt ovat tietysti syöneet ja juoneet teetä Riihimäellä. Me syömme illallista jo kello puoli yhdeksän. Ester ja Elsa, näyttäkää vieraille heidän huoneensa. Hän toivotti hyvää yötä ja poistui.

Hanna Ström sai oman huoneen, Kaarinan taas oli määrä asua yhdessä Elsan kanssa.

— Kuules, Kaarina, eikö sinulla ole nälkä? kysyi Elsa, kun tytöt olivat kahden huoneessaan.

— On kyllä, myönsi Kaarina, joka nyt vilpittömästi katui liiallista säästäväisyyttään Riihimäellä.

— Minusta on aivan turhaa, että äiti ei antanut teille illallista. Mutta se oli Elinin vika. Hän on niin kauhean säästäväinen, nimittäin mitä ruokaan tulee. Mutta sellainen hän aina on, säästää ruuassa saadakseen jonkun sulan tai nauharuusun lisäksi muutenkin komeihin hattuihinsa.

Kaarinasta tuntui pahalta kuulla Elsan puhetta, niinkuin väärä sävel olisi soinut. Hänen ajatuksensa palautuivat Lanteriin. Hän näki hauskasti katetun illallispöydän, äidin hymyilevät kasvot kodikkaasti porisevan teekeittiön takana, isän rauhallisen otsan ja lasten iloiset silmät.

— Oi rakas, rakas koti!

Hän painoi päänsä tyynyyn ja nyyhkytti hiljaa.

Toinen luku.

KAARINAN PÄIVÄKIRJASTA.

Kylläpä aika on mennä hurahtanut nopeaan, kun en vielä kertaakaan ole kirjoittanut päiväkirjaani. Olet varmaankin jo minuun suuttunut, pieni sinikantinen ystäväni, lupasinhan, kun sain sinut syntymäpäivälahjaksi, ahkerasti käyttää lehtiäsi.

Olen ollut Helsingissä jo kuukauden, kokonaisen kuukauden. Kuljen ja liikun täällä melkein kuin kotikaupungissani. Tiedän Kaivopuistot, Tähtitorninmäet, Kaisaniemet, Ekbergit ja Fazerit. Kaikki täällä on niin komeata ja mukavata. Kalosseja et tarvitse, käydä sipsuttelet vain sievästi siisteillä katukäytävillä — hohhoh, se on toista kuin kahlata rapakossa pitkin Lanterin lehtokujaa. Ja kun menet ulos illalla, valaisevat katulyhdyt kirkkaasti, eikä sinun joka askeleella tarvitse peljätä, että kompastut kiveen tai lyöt nenäsi virstantolppaan. Päivällä soitetaan Kappelin ja Oopriksen edustalla, komeat kaktukset upeilevat Esplanaadissa, ja sievät, somasti puetut lapset leikittelevät puistoissa. Kaikki tämä on hauskaa ja kaunista, ja kuitenkin kaipaan Lanteria. Muistelen sen humisevaa puistoa, sen satoisia omenapuita (toivottavasti Kati ja Heidi eivät syö vatsaansa pilalle, nyt kun saavat olla kahden omenien kimpussa) ja salaperäisiä käytäviä. Usein tulen surulliseksi, kun ajattelen, että asterit kukkivat täydessä loistossaan enkä minä saa niitä nähdä. Kaunis, loistava syksy menee menojaan, ja minä vain täällä astun kuivia kivikatuja. — (Minun täytyy pyytää äitiä lähettämään rouva Heinoselle vähän porkkanoita, porkkanapyree on minun herkkuruokaani, ja minulta jäi koko suuri porkkanapenkkini miltei koskematta.)

Hyväinen aika, kuinka kello on paljon, olen hirveän uninen. Elsa on jo kauan vetänyt unia vuoteellaan. Kuu pilkistää verhojen takaa. Se pilkistää Lanteriinkin, isän työhuoneeseen.

* * * * *

Olen lukenut lävitse, mitä eilen kirjoitin, ja tehnyt kaksi huomiota. Ensiksi, että minussa on suuria runollisia taipumuksia (lukuunottamatta tuota porkkanajuttua ja Katin ja Heidin vatsatautivaaraa). Ja toiseksi, että puhuin vain itsestäni ja Lanterista enkä sanaakaan ihmisistä, joiden keskuudessa elän.

Rouva Heinosella on varmaan ollut paljon suruja, hän on niin laiha ja näyttää aina huolestuneelta. Mutta eihän se kumma olekaan. Hänhän oli ennen varakas, vasta miehensä kuoleman jälkeen, noin vuosi sitten, hänen täytyi ottaa täysihoitolaisia. On tietysti kauhean ikävätä, kun täytyy ostaa kaikki ruokatavarat. Maalla saa vain mennä maitokamariin ottamaan maitoa ja kermaa, puutarha antaa porkkanat, perunat, omenat, marjat ja muut herkut, täällä täytyy rouva Heinosen ja Ulriikan käydä torilla ostamassa. Minusta on ikävätä syödä, kun kaikki on niin kallista. Rouva Heinonen huokaa aina niin raskaasti, kun pojat syövät niin paljon voita, ja Elin sanoo tuon tuostakin, että me suomalaiset syömme aivan liiaksi. Ensimmäisinä päivinä en kehdannut syödä paljon ensinkään, maistelin vain vähän ruokia, mutta sitten minulle tuli niin nälkä, että hyvin ymmärsin haaksirikkoisia, jotka syövät kenkiään. Nyt en enää ole näkevinäni Elinin halveksivia katseita, syön vain, enhän minä sille mitään voi, että luonto on minulle antanut hyvän ruokahalun. Elin on perheen vanhin tytär. Hänellä on toimi pankissa. Hän on aina kauhean hienosti puettu ja käyttää ihojauhoa. Ester on kuusitoistavuotias ja kohtelee meitä lapsia suurella ylemmyydellä. Hän ihailee Akselia kuten kaikki muutkin perheen jäsenet. Ja sitä minä suuresti ihmettelen. Aksel on ikävin poika, minkä tämän ilman kannen alla olen tavannut. Hän käyttää kävelykeppiä, tuoksuaa hajuvedelle, hänen kauluksensa ulottuvat korviin asti. Sitäpaitsi hän on hyvin ilkeä Irikselle.

Iris rukka. Hän on perheen tuhkimo. Hän on rouva Heinosen miehen sisarentytär. Äiti on kuollut, isä lienee Elsan kertomuksen mukaan soittoniekka, joka vaimonsa kuoltua lähti ulkomaille ja jätti pienen tyttärensä sukulaisten niskoille. Rouva Heinosen serkku, neiti Hammar, maksaa hänen puolestaan pienen summan ja kouluttaa hänet. Iris on kuin tuo poloinen ankanpoika Andersenin sadussa. Kaikki häntä toruvat ja töykkivät. Iris, tuo kenkäni, Iris, harjaa hattuni, Iris, älä ole niin veltto, kaikuu lakkaamatta. Täti Heinonen ja Elin toruvat häntä. Ester ja Elsa riitelevät hänen kanssaan, Aksel halveksii häntä. Kuinka hän muuta voisikaan! Iris rukka ei ole muodinmukaisesti puettu, hän käyttää Esterin vanhoja pukuja, jotka eivät lainkaan sovi hänelle, hänen kenkänsä ovat harjaamattomat ja hame melkein aina täynnä tahrapilkkuja. Sitäpaitsi hän on kiireestä kantapäähän täynnä kepposia ja kiusantekoa. Välistä on koko talo niin vihoissaan hänelle, että minä jo hänen asemassaan vapisisin. Mutta Iris vain nauraa eikä ole tietääkseen. Vain silloin, kun täti Heinonen uhkaa telefonoida neiti Hammarille, hän peljästyy ja tulee lauhkeaksi kuin lammas. Neiti Hammar on historianopettaja tyttökoulussa ja hirveän ankara. Me pelkäämme häntä kaikki. Kun Iris on ollut tavallista vallattomampi tai osannut huonosti läksynsä, ilmestyy neiti Hammar äkkiä kuin tuomionenkeli, päässään pieni musta hattu, kaulassa musta pitsiröyhelö ja kädessä silkkinen sateenvarjo. Silloin Iris pakenee Hanna Strömin huoneeseen, sillä Hanna hellii ja suojelee Iristä. Ja Hanna ei pelkää neiti Hammaria. Se on kerrassaan käsittämätöntä!

Hanna on niin pieni ja hento ja nöyrän näköinen, mutta kun neiti Hammar, jota täti Heinonen ja Elinkin pelkäävät, kylmästi ja kovasti puhuttelee Iristä, puolustaa Hanna suojattiaan rauhallisesti ja tyynesti. Hän on minusta silloin aivan kuin hiiri, joka uskaltaa jalopeuran luolaan.

Ja merkillistä, aivan selittämätöntä on, että neiti Hammarin ei oikeastaan onnistu nujertaa häntä. Tästä ihmeellisestä syystä nauttii Hanna Ström jonkinlaista kunnioitusta perheessä, vaikka häntä vaatimattomuutensa tähden tuskin muutoin huomataankaan.

Hanna on omituinen tyttö. Hän on todella hyvin vaatimaton, mutta silti ei kukaan kuitenkaan hyppää hänen nenälleen, kuten Katin on tapana sanoa. Hänen isänsä oli lähetyssaarnaaja, ja Hanna on elänyt monta vuotta neekerien keskuudessa. Äiti taitaa olla hyvin sairaalloinen, ja he ovat arvattavasti köyhiä. Ainakin Ester ja Elsa niin väittävät, heidän mielestään Hanna on niin yksinkertaisesti puettu, eikä hän koskaan tule Fazeriin, kun me muut menemme leivoksia syömään.

Mutta he ovat luultavasti olleet paremmissa varoissa, ennenkuin Hannan isä kuoli, sillä Hannalla on niin paljon sieviä ja kalliita tavaroita. Ehkä hän on saanut ne joltain neekerikuninkaalta, arvelee Elsa, mutta minusta on ihmeellistä, että neekerikuninkaat lahjoittavat esimerkiksi kristallisia toalettiesineitä. Pikemmin luulisi, että he kiitollisuutensa osoitteeksi antaisivat krokotiilinhampaita, jalopeurannahkoja ja muuta sellaista aitoafrikalaista.

Hanna kertoo usein hiuksiapöyristyttäviä juttuja neekereistä ja Afrikasta. Minusta olisi hirveän hauska olla lähetyssaarnaaja ja pukea pienten alastomien neekerilasten päälle ja soudella pitkin Kongo-virtaa. Ikävä kyllä, olen jo valinnut elämäntehtäväni. Elsa ja minä olemme näet päättäneet ruveta kirjailijoiksi, taikka ei Elsa oikeastaan — en näet tiedä, voiko muotilehden toimittajaa sanoa kirjailijaksi, ja Elsa aikoo ruveta heti koulusta päästyään toimittamaan muotilehteä.

Mutta minä aion runoilijaksi. Olen jo valinnut salanimenkin: Katri Kyynelvuo. Eikö se kuulu komealta?

* * * * *

Minä en pidä pojista. Tietysti en nyt tarkoita rakasta Pauli-veljeäni, joka kuoli pari vuotta sitten, enkä Pullea, joka on pieni herttainen vekkuli. En pidä koulupojista, en ainakaan normaalilyseolaisista. He ovat kerrassaan kiusoittavia.

Mauno ja Erkki Pohjola ovat normaalilyseolaisia ja oikein suututtavia. Erkki tosin on mukiinmenevä. Hänen kanssaan on oikein hauska joskus pelata tammiakin, mutta Mauno on sietämätön. En ole eläissäni nähnyt niin itseviisasta ja nenäkästä poikaa. Hän kiistelee kaikkien kanssa ja kaikesta. Onnettomuudeksi on hän minun pöytänaapurini, ja joka kerta, kun meillä on minun mieliruokaani, vohveleita, ottaa hän parhaimmat ja jättää minulle jonkun näivettyneen, mustan raukan.

Hän onkin kaikkien epäsuosiossa. Täti Heinosen ja Elinin mielestä hän syö kuin maalaisrenki, Ester ja Aksel sanovat häntä "koulumestariksi", koska hän aina oikaisee, jos joku ei puhu kyllin kieliopillisesti. Iris tekee hänelle kiusaa ja Elsa nauraa hänen kömpelöä käytöstään. Hanna yksin on yhtä ystävällinen hänelle kuin muillekin, ja Sissi, perheen nuorin, suosii häntä silminnähtävästi. Se johtuu kai siitä, että Sissi raukka tuntee itsensä myöskin hyljätyksi. Hän on näet aina ja joka paikassa kaikkien tiellä.

Kun kysyin häneltä kerran, miksi hän pitää Maunosta niin paljon, sanoi hän vain:

— Hän ei koskaan naura Ullalle.

Ulla on Sissin kallein aarre, kauhean ruma, silmäpuoli nukke, jota hän aina kantaa retuuttaa kainalossaan.

Sissi itse ei myöskään ole kaunis ja tahraa aina vaatteensa.

— Hänessä ei ole rahtuakaan Glansenfeltien esteettisiä taipumuksia, sanoo Aksel. — Täti Heinosen nimi oli näet ennen Glansenfelt, ja koko Heinosen perhe on kovin ylpeä äitinsä aateluudesta.

Minä alan nyt vähän ymmärtää, miksi isä ei pitänyt siitä, että tulin Heinosille asumaan. Hän varmaankin huomasi, että he ovat turhamaisia kaikki tyyni. En todellakaan ymmärrä, kuinka he saattavat olla niin huvitettuja pikkuseikoista, kengistä, hansikkaista, kaularöyhelöistä ja muusta senkaltaisesta. Ja kun he menevät kaupungille, seisovat he aina puolisen tuntia peilin edessä laittelemassa hiuksiaan ja hattujaan.

Iris ja minä nauramme heille.

Kolmas luku.

AKSELIN SYNTYMÄPÄIVÄKESTIT.

— Tämä on loukkaavaa, kerrassaan sietämätöntä! huusi Elsa hyökäten sisään.

Oli lauantai ilta. Hanna, Iris ja Kaarina istuivat Hannan huoneessa. Hanna kirjoitti puhtaaksi ainettaan, Kaarina ompeli Sissin nukelle päähinettä, ja Iris parsi sukkia.

— Mikä on loukkaavaa? kysyi Hanna.

Elsa heittäytyi ainoaan vapaana olevaan tuoliin.

— Kuulkaa. Huomenna on Akselin syntymäpäivä. Hän täyttää viisitoista vuotta. Minä olin suunnitellut, että viettäisimme sen oikein hauskasti. Aksel kutsuisi tovereitaan ja minä muutamia tyttöjä, leikkisimme ja tanssisimme taas kerran pitkistä ajoista.

— Sehän olisi hauskaa! iloitsivat tytöt.

— Niinpä kyllä. Mutta ajatelkaa, mitä tuo ilkiö on keksinyt? Vasta-ikään kun kysyin, keitä tyttöjä hän haluaa kutsua, nauraa virnisti hän hyvin epäkohteliaasti ja sanoi: "ei ketään, en aio kutsua ainoatakaan tyttöä."

— Miksi et? kysyin minä. Ja arvatkaas, mitä hän vastaa? "Olen kyllästynyt tyttöihin ja heidän lörpötyksiinsä, me pojat tahdomme nyt kerrankin pitää hauskaa keskenämme ilman hameväkeä."

— Hävytöntä! huusivat tytöt yhteen ääneen.

— Olivatko Mauno ja Erkki läsnä? kysyi Kaarina.

— Olivat, ja Mauno nauroi minua vasten silmiä. Hän se juuri onkin pannut Akselin päähän moisia tyhmyyksiä. Aksel viihtyy kyllä muutoin hyvin tyttöjen seurassa, mutta Mauno on sellainen mörökölli.

— Pyh! sanoi Kaarina, ja nosti pikku nenänsä pystyyn. — Luulevatko arvoisat herrat, ettemme me tytöt tule toimeen ilman heidän seuraansa. Minä ehdotan, että menemme kaikki neljä pitämään hauskaa jonnekin muualle, esimerkiksi Fazerille.

— Parasta kun emme ole välittääksemme koko jutusta. Siten nolaamme heidät varmimmin, ehdotti Hanna.

Iris oli istunut otsa rypyssä toisten jutellessa, nyt hän hypähti istuimeltaan.

— Kuulkaa, minulla on tuuma. Olkaa vain kotona huomenna. Ja sinä, Elsa, ole hyvällä mielellä, minä lupaan, että Aksel melkein raahaa sinut syntymäpäivilleen huomenna.

Tytöt katsoivat häneen epäillen.

— Mitä kepposia sinulla nyt taas on mielessä? kysyi Kaarina.

— Hän aikoo varmaan kauniisti pyytää Akselia, sanoi Elsa. — Mutta sen vaivan voit itseltäsi säästää, sanon sinulle jo ennakolta.

— Hui hai, Aksel pyytää sinua kauniisti. Saatpa nähdä.

Rouva Heinonen kutsui Elsaa, ja kun hän oli poistunut huoneesta, uskoi Iris sotajuonensa Hannalle ja Kaarinalle. Hanna pudisti päätään epäillen, mutta Kaarina oli innoissaan.

— Mainiota, nauroi hän, — siitä tulee oivallinen kosto pojille.

— Mutta sinä voit saada siitä ikävyyksiä, Iris, sanoi Hanna.

— Mitä vielä! Täti, Elin ja Ester lähtevät Oulunkylään tuttavia tervehtimään. Me saamme olla täällä aivan omin valloin. — Iriksen silmät säihkyivät. — Entäpä jos saisinkin ikävyyksiä jäljestäpäin, kun vain on ollut hauska. En kestä näitä pitkiä harmaita syyspäiviä, minun täytyy saada vähän kujeilla.

— Totta puhut, sanoi Kaarina, — kujeilla minäkin tahdon, ja sinä myös, Hanna, vaikka näön vuoksi olet vastustavinasi.

Hanna hymyili.

— Olkoon menneeksi. Emmehän tee mitään väärää.

— Mutta muistakaa, ettette ilmaise minua, varoitti Iris. — Elsalle en mitään puhu, hän ei kuitenkaan voi pitää suutaan kiinni.

— Emme tietystikään, lupasivat Hanna ja Kaarina.

Seuraavana päivänä eivät tytöt aamiaisella olleet tietääkseen pojista. Juttelivat ja nauroivat vain omia asioitaan eivätkä olleet huomaavinaan poikien kömpelöitä lähestymisyrityksiä.

— Kaarina, eikö oteta tammi? kysyi Erkki.

— Minä lähden ulos kävelemään Iriksen kanssa, vastasi Kaarina.

— Entä sinä, Hanna?

— Minä lähden myös kävelemään.

— Elsa, sinä varmaankin tulet. Sinähän olet minulle velkaa pelin.

Elsa näytti taipuvaiselta, Erkki varsin harvoin viitsi hänen kanssaan pelata, Elsa näet pelasi hyvin huonosti tammia. Siksipä häntä nyt haluttikin suostua tarjoukseen. Mutta Iris nykäisi häntä hameesta ja kuiskasi:

— Eikö sinulla ole lainkaan ylpeyttä, Elsa? Mehän olemme sotakannalla poikien kanssa.

Elsa joutui hämilleen.

— Minun täytyy myös mennä kävelemään, mutisi hän ja katosi nopeasti huoneesta.

— Kylläpä niillä oli kiire kävelylle. Ja tällaisella ilmalla! ihmetteli Erkki.

— Elsa on tietysti kielinyt, nauroi Mauno. — Antaa heidän nyt vähän aikaa olla mutrusuina.

Oli pimeä lokakuun päivä, sataa vihmoi hiljakseen.

— Kerrassaan toivotonta! huokasi Elsa. Hän toivoi yhä salaa, että Aksel viime hetkessä muuttaisi mielensä ja kutsuisi tytötkin kesteihinsä. Nyrpeänä hän näki Ulriikan kattavan kahvipöytää. Aksel oli itse järjestänyt huoneen oikein kodikkaaksi ja hauskaksi. Pöydällä oli kukkia, äidin paraimmat kahvikupit ja hopeat, houkutteleva nimipäivärinkeli ja kakku.

Kello viiden aikana saapuivat Väinö Kalm, Aarne Forss ja Yrjö Heiniö.

Hanna ja Kaarina istuivat huoneessaan. Iristä ei näkynyt. Ikävystyneenä katseli Elsa kadulle, missä ihmiset kävelivät kaulukset pystyssä ja sateenvarjo kourassa.

— Kun minun syntymäpäiväni tulee, en anna Akselille karamelliakaan, uhkasi hän. — Kuuletteko, kuinka hauska heillä on? Aksel on ostanut suuren torttukorin, Alina täti antoi hänelle rahaa.

Soitettiin ovikelloa. Sissi juoksi huoneeseen.

— Tuli kauhean paksu rouva.

Kaarina ja Hanna vaihtoivat nopean silmäyksen.

— Kukahan se on? ihmetteli Elsa.

Sissi oli jättänyt oven eteiseen raolleen ja tytöt kuulivat ystävällisen, hiukan laulavan naisäänen puhuvan ruotsinvoittoisesti:

— Vai ei Selma Häinonen ole kotona. Sepä ikävä. Mutta te, nuorukainen, olette kai Aksel Häinonen vai kuinkka?

— Kyllä, hyvä rouva, vastasi Akselin ääni.

— Arvasinhan sen. Tule tänne, poika kultta —

Kuului kaksi nopeasti toistaan seuraavaa läiskähdystä.

— Hän suuteli Akselia, läähätti Elsa. Kumpaisellekin poskelle! Kuka kumma se on? Mikä teidän on, tytöt?

Hanna ja Kaarina nauroivat nenäliinat suussa, niin että hartiat nytkähtelivät.

Rouva puhui edelleen.

— Etkö arvaa kuka olen. Kummitätisihän minä olen, kummitätisi Amanda Petander Jyväskylästä. Saavuin kaupunkiin eilen illalla ja muistin, että on synttymäpäiväsi. Ajattelin: nyt, Amanda, sinä menet tärvehtimään pikku kummipoikaasi, Akselia.

— Hyvä rouva — — —

— Täti Amanda, rakas poikani, täti Amanda.

— Olisi hyvin hauska, jos täti tulisi sisään, mutta kun äiti ei ole kotona eikä Elin, en uskalla pyytääkään tätiä, sanoi Aksel kohteliaasti. Äänestä kuuli, että hän oli kiusaantunut.

— Ei mitään, poikani, kyllä minä siltti tulen sisään. Kas, sinullahan on vieraita. Minä pidän paljon nuorista. Ehkä tarjoat kupin kaffea vanhalle kummitädillesi, pieni kiltti Aksel. Käsivartesi, poikani.

Oven raosta saattoivat tytöt nähdä lihavan tädin purjehtivan ruokasaliin Akselin käsikynkässä.

Kaarina heittäysi tuolille ja nauroi niin että kyyneleet vuotivat pitkin poskia.

— Mainiota! ähki hän — Mainiota!

Hannakin nauroi hiljaiseen tapaansa. Elsa näytti loukkaantuneelta.

— Minun mielestäni te käyttäydytte oikein sopimattomasti. Ei koskaan saa nauraa vanhoille ihmisille. Ja täti Petander on äidin tuttava, vaikka hän onkin hyvin vanhanaikainen, äiti on joskus kertonut meille hänestä.

Hetkisen kuluttua Aksel hyökkäsi sisään punaisena ja kiihtyneenä.

— Taivaan tähden, tytöt, tulkaa sisään. Joku onneton kummitäti maaseudulta on yhtäkkiä tulla tupsahtanut keskellemme. Tulkaa pitämään hänelle seuraa. Me pojat olemme aivan hukassa. Turkasen mummo!

Kaarina nykäisi Elsaa kuiskaten:

— Älä mene!

Elsa keikahutti niskojaan.

— Pidä sinä vain vieraasi rauhassa. Koska emme kelvanneet seuraanne ennen, pysymme nytkin poissa. Emme tahdo vaivata teitä lörpötyksillämme. Nauttikaa mielinmäärin kummitädistäsi.

— Elsa, — Akselin ääni oli uhkaava, — ellet sinä nyt tule, saat sitä katua.

Elsa näytti itsepäiseltä.

— Tule, rakas Elsa, — rukoili Aksel. — Minä hommaan sinulle talvella luistinklubimerkin. — Elsan kasvot valkenivat. — Tulkaa, Kaarina ja Hanna. Minä vain kiusasin vähän Elsaa, kun sanoin ettemme välitä teistä. Meillä ei ole ollenkaan hauska ilman teitä.

Hanna katseli Kaarinaan, Kaarina katseli Hannaan.

— Tulkaa, tytöt, kehoitti Elsa, joka ei kauemmin jaksanut olla nyrpeissään.

— Jos voimme jollain lailla auttaa Akselia — — —, sanoi Kaarina epäröiden.

Aksel sieppasi Elsaa kädestä, Hanna ja Kaarina seurasivat jäljestä. Ruokasalissa seisoi viisi varsin nolon näköistä poikaa. Pöydällä oli tuhka-astia, paperössilaatikon oli Väinö Kalm ennättänyt sipaista taskuunsa, mutta huoneessa tuntui selvä tupakansavu. Kiikkutuolissa istui lihava, mustaan pelleriiniin ja vihtoriinihameeseen puettu nainen, jonka päässä oli pieni vanhanaikainen, nauhoilla leuan alle solmittu hattu ja silmillä paksu harso.

— Rouva Amanda Petander, neiti Ström, neiti Holsti ja sisareni Elsa, esitteli Aksel.

Täti Amanda tervehti ystävällisesti tyttöjä. Kaarina ja Hanna niiasivat silmät maahan luotuina.

— Te olette myös tulleet viettämään kummipoikani synttymäpäivää, hymyili Amanda täti. — Härranen aikka, minä muistan vielä vallan hyvin, kun pikku Aksel syntyi. Hänellä oli mitä viehättävin pikku nykerönenä ja hamppaaton suu. — Mitä nauratte, nuoret ystävät?

Kaikki läsnäolijat, lukuunottamatta Akselia, jonka sisässä kiehui, nauroivat ääneen.

— Sinä luulet varmaan, kummipoikkani, että olen sinut unhottanut. Ai, ai, pikku Aksel, se ei ole oikkein ajatältu. Sinä et ehkä usäin muista vanhaa kummitätiäsi, mutta hänen ajatuksissaan sinä kyllä olet. Katsopas, mitä olen sinulle tuonut syntymäpäivälahjaksi.

Hän veti laukustaan esille jotain villaista, vaaleanpunaista. — Sinulla oli piänenä aina niin häikko vatsa, kertoi äitisi, siksi olen valmistanut sinulle tällaisen lämppöisen vatsavyön. Kas tuossa.

Hän ojensi pitkän, vaaleanpunaisen vatsavyön Akselille.

Huoneessa kuului katkeamatonta hihitystä ja rajuja naurunpurskahduksia.

— Mutta, rakkaat nuoret ystäväni, — miksi nauratte? kysyi täti Amanda taas. Tällä kertaa hänen äänessään oli moittiva sävy.

— Vatsavyö on erittäin sievä, sanoi Erkki viattoman näköisenä, — ja väri soveltuu aivan erinomaisesti Akselille.

Aksel loi raivostuneen katseen Erkkiin, mutta täti hymyili herttaisesti.

— Niin, eikkö totta? Väri soveltuu ärinomaisesti hänen hiuksiinsa. Te olette ystävällinen nuorukainen.

Mauno oli kotvan aikaa taukoamatta tarkastanut Amanda tätiä. Äkkiä hän loi nopean, viekkaan katseen Hannaan ja Kaarinaan, löi molemmin käsin polviinsa ja alkoi hiljakseen nauraa hihittää.

Täti Amanda kaivoi taskustaan pienen tötterön, jonka hän yhä herttaisesti hymyillen ojensi Akselille.

— Ja tässä, pikku ystäväni, sinulle vielä vähän namuja. Danskan kuninkaan rintakaramelleja. Ne ovat ärinomaisia yskälle, kiltti — — —

— Mitä tämä merkitsee? Minä soitan, soitan, eikä kukaan tule avaamaan. Viimein tapaan portaissa Ulriikan, joka tulee kirkosta, ja pääsen keittiön kautta sisään.

Alina täti seisoi kynnyksellä. Hänen esiintymisensä aikaansai huomattavaa hämmästystä. Kaarina ja Hanna vaihtoivat hätäisen silmäyksen. Mauno yski hämillään.

Amanda täti oli noussut pystyyn ja astui ovea kohti ikäänkuin lähteäkseen.

— Neiti Hammar, rouva Petander, esitti Aksel.

— Kuinka! huudahti Alina täti. — Ei suinkaan vaan Amanda Petander Jyväskylästä! Sehän oli odottamaton ilo. Emme ole tavanneet toisiamme pariinkymmeneen vuoteen. Sinäpä olet lihonut.

— Niin olen, Alina kulta, vuodet, vuodet. Ne eivät säästä meitä vanhoja. Mutta nyt minun täytty rientää. Jääkää hyvästi, kaikki nuoret ystävät. Hyvästi, Alina kultta.

Hän syleili nopeasti neiti Hammaria.

— Mutta älähän kiirehdi, Amanda, minä joudun heti mukaan. Täytyyhän meidän saada jutella.

— Voi, rakas ystävä, minulla on kova kiire. Amanda tädin ääni oli hätäinen, ja hän näytti kovin hermostuneelta.

— Minä lähden saattamaan rouva Petanderia, sanoi Mauno. Astuessaan Kaarinan ohi hän kuiskasi: — Tuossa on, koeta pidättää häntä.

Ja hämmästynyt Kaarina tunsi kädessään neiti Hammarin käsilaukun.

— Minä tulen heti paikalla, Amanda, huusi neiti Hammar rouva Petanderin ja Maunon jälkeen. — Otan vain käsilaukkuni. Mutta missä se on? Panin sen tähän pöydälle. Hyväinen aika, tännehän sen panin.

Kaikki etsivät.

— Sepä ihmeellistä! Neiti Hammar loi epäluuloisen katseen nuoriin. — Onko kukaan kätkenyt sen?

Jos joku olisi katsonut Kaarinaan, olisi hän huomannut, että tyttö parka oli tulipunainen ja onnettoman näköinen.

— Tuossahan se on! kirkaisi Elsa. — Aivan Kaarinan takana. Täti on pannut sen sohvalle ja joku on heittänyt sohvatyynyn sen päälle.

— Täällä onkin niin siunatun pimeä, torui neiti Hammar. Sytyttäkää sähkö.

Ovessa tuli Mauno neiti Hammaria vastaan.

— Rouva Petander lähetti paljon terveisiä, sanoi hän. — Hän sai hevosen juuri portilla, ja kun kello oli jo niin paljon, täytyi hänen kiirehtiä junalle.

— Omituista, mutisi neiti Hammar loukkaantuneena. — Vanha ystävä, eikä halua tavata minua sen enempää. Mutta kylläpä hän olikin vanhentunut ja maalaistunut. En tahtonut tuntea koko ihmistä.

Neiti Hammarin lähdettyä vallitsi huoneessa hetkisen hiljaisuus. Sitten Erkki räjähti hilpeään nauruun, johon toiset pojat yhtyivät. Hanna ja Kaarina aikoivat hiipiä pois. Äkkiä kysyi Aksel, joka oli ollut totinen ja mietteissään hetken aikaa:

— Missä Iris on?

— Tosiaan, missä Iris on! huudahti Elsakin. — Hänhän lupasi, että sinä kyllä vielä kutsut minut syntymäpäivillesi. Ja oikeassa hän olikin.

Aksel katseli terävästi Elsaan.

— Niinkö hän lupasi? Ahaa, nytpä alan ymmärtää.

— Elsa, tule minun huoneeseeni, niin saat nähdä jotain oikein kaunista, supisi Hanna nopeasti Elsalle.

— Mitä sitten?

— Kaulanauhan, jonka sain kummitädiltäni pari vuotta sitten. — En ole sitä ennen näyttänyt sinulle.

Koruihin mieltynyt Elsa seurasi heti Hannaa. Kaarina jäi huoneeseen levottoman näköisenä.

— Niin, jatkoi Aksel kiihtyen. — Nyt alan ymmärtää. Ja Iris saa kyllä katkerasti katua lystiään.

— Mitä tarkoitat? kysyi Mauno terävästi.

— Tarkoitan, että tiedän, kuka rouva Petander oli. Se on hävytöntä pilaa ja kuten sanoin: Iris saa sen kalliisti maksaa. Alina täti kyllä pitää siitä huolen.

— Aksel! huudahti Kaarina säikähtyneenä. — Et kai aio kieliä neiti Hammarille?

— Tietysti, vastasi Aksel, jonka suuttumusta ei vähentänyt se seikka, että pojat nauraa hohottivat katketakseen Iriksen pilalle.

Kaarina oli kalpea liikutuksesta.

— Jos sinä kielit neiti Hammarille tai äidillesi, niin minä halveksin sinua, Aksel.

Aksel kumarsi ivallisesti.

— Ikävä kyllä, mutta se ei estä minua täyttämästä velvollisuuttani. Olisipa vain hauska tietää, olitko sinä mukana tässä siistissä jutussa?

— Olin kyllä.

— Ehkä Hannakin? Ja Mauno, joka oli niin kärkäs saattamaan rouva "Petanderia".

Kaarina oli ääneti. Mutta Mauno vastasi rauhallisesti.

— Minä en tiennyt asiasta, ennenkuin omat silmäni sen ilmoittivat minulle. Ja suoraan sanoen, Aksel, on se minusta raukkamaista, jos sinä annat Iriksen ilmi neiti Hammarille. Kelpo poika ei petä toveriaan.

— Irishän on vain pahantapainen tyttö, joka hyvinkin tarvitsee kuritusta. Vai onko sinusta kaunista ilveillä vanhan kunnianarvoisen tädin kanssa, joka lisäksi pitää huolta hänestä? Minusta se on rumaa.

— Ensiksikin on yhdentekevää, onko Iris tyttö vai poika, sinun toverisi hän joka tapauksessa on, se sinun yhteiskoululaisena pitäisi tietää. — Mauno singahutti sanan "yhteiskoululaisena" halveksivasti, sillä aito normaalilyseolaisena hän ylenkatsoi yhteiskoulun poikia. — Ja toiseksi ei nyt ole kysymys siitä, tekikö Iris oikein vai väärin. Kysymys on siitä, sopiiko miehen kieliä ja ilmiantaa toveriaan.

— Ja sitäpaitsi, huudahti Kaarina, — ei Iris voinut arvata, että neiti Hammar tulisi tänne. Me tahdoimme vain hiukan kujeilla.

— Ja onnistuitte mainiosti, sanoi Erkki. Hän löi Akselia iloisesti olkapäälle. Hei, vanha veikko, älkäämme pilatko hyvää asiaa. Iris on hankkinut meille hauskan iltapuolen — — —

— Niin, minun kustannuksellani, murisi Aksel.

— Meidän poikien yhteisellä kustannuksella, sillä kaikkihan tulimme petkutetuiksi. Minun mielestäni Iris näytteli niin erinomaisesti, että olisi häpeällistä palkita häntä ikävyyksillä. Taidetta pitää auttaa, eikö totta, pojat?

— Tietenkin, vastasivat pojat yhteen ääneen.

Aksel näytti hiukan leppeämmältä.

— Mutta vaikka minä en kertoisikaan, tulee asia kuitenkin ilmi. Täti Hammar tietysti tai Elsa puhuu äidille asiasta. Juttu on mutkikkaampi kuin luulette. Kyllä totuus tulee ilmi, kun on näin monta todistajaa, ja Alina täti saa kuulla siitä toista tietä.

— Äitisi kanssa voit kyllä asian järjestää, siksi älykäs sinä olet, Aksel. Siinä olet oikeassa, että on vaikeata salata asiata, josta näin moni tietää. Mutta sanonpa teille, pojat, Iris sen itsekin ymmärtää, että tässä on leikki kaukana. Jos neiti Hammar saa pilasta vihiä, niin on Iris säälittävä. Senvuoksi vetoan kunniantuntoonne ja pyydän, ettei kukaan läsnäolijoista hiisku sanaakaan tämän illan tapahtumista, niin houkuttelevaa kuin se olisikin. Olkaamme vaiti kuin muuri, mykät kuin kala. Lupaatteko, pojat? Lupaatko, Aksel?

Maunon ääni oli vakava, hänen katsantonsa pakottava.

— Hyvä, Mauno, huusivat pojat. — Me voimme pitää suumme kiinni. Häpeä sille, joka kavaltaa toverinsa.

Aksel ojensi Maunolle kätensä.

— Tuohon käteen. Minä lupaan koettaa järjestää jutun niin, ettei Iris saa siitä ikävyyksiä. Mutta kyllä tyttöletukka kuritusta ansaitsisi, siitä en luovu.

— Kiitän teitä, pojat, Iriksen, Hannan ja itseni puolesta, sanoi Kaarina. Hänen poskillaan paloi punaiset täplät, ja hänen siniset silmänsä säihkyivät. Hän kääntyi nopeasti ja riensi Hannan huoneeseen niellen itkua.

Siellä itkivät Hanna ja Iris kalpeina ja pelästyneinä. Hanna oli aivan masentunut. Hän syytti itseään siitä, ettei ollut estänyt Iristä ilveilystä. Ja nyt tyttö-rukka tietysti saa kovan rangaistuksen.

Kun Kaarina kertoi poikien päätöksen, huoahtivat molemmat tytöt helpotuksesta.

— Enpä olisi uskonut pojista niin hyvää, sanoi Hanna.

— Niin, ja ajattelepas Maunoa! Hän käyttäytyi kerrassaan ritarillisesti koko ajan. Kuka olisi sitä moisesta jöröjukasta uskonut! sanoi Kaarina.

— Hän hankki minulle hevosen, muutoin olisin ollut aivan onneton, sanoi Iris. Hänen hyvä tuulensa oli taas palannut. — Oi, ette usko, kuinka kauhistuin, kun Alina täti astui sisään. Luulin viimeisen hetkeni tulleen, mutta samalla valtasi minut hillitön halu saada vähän kujeilla hänen kanssaan. Ihme, ettei hän minua tuntenut?

Iris nauroi sydämellisesti.

— Katsokaas, minä näin rouva Petanderin kesällä, kun hän oli käymässä Roosa tädin luona. Alina täti oli silloin Heinolassa kylpemässä. Tiesin, että hän oli Akselin kummi. Aili Vaaran täti, joka on näyttelijä, hankki minulle puvun ja valetukan ja maalasi minut vanhan näköiseksi. Enkö ollutkin mainio rouva?

— Olit kyllä, sanoi Hanna, mutta hän näytti yhä vakavalta. Hänen arka omatuntonsa kärsi siitä, että neiti Hammaria oli petetty.

— Älä ole pahoillasi, Hanna, kuiskasi Iris sanoessaan hyvää yötä. — Minullakin on niin paha mieli. Soisin, että olisin yhtä vakava ja hyvä kuin sinä.

Hanna katseli kostein silmin hänen jälkeensä. Merkillistä, miten paljon hän piti Iriksestä!

Neljäs luku.

MUURAHAISET.

Iris asteli katua pitkin kirjat kainalossa, pää painuksissa. Hän oli unohtanut sateenvarjonsa kouluun, ja syksyinen sade sai estelemättä kastella hänen hattuaan ja pukuaan. Mutta se oli tytöstä yhdentekevä, hänen mielensä oli niin apea, että teki miltei hyvää saada joku virkistävä pisara silloin tällöin niskaansa. Hän pohti nyt kuten usein viime päivinä Akselin syntymäpäivän jälkeen samaa kysymystä: Olenko pettänyt Alina tätiä? Pitäisikö minun hänelle tunnustaa kujeeni? Mutta pelkkä ajatuskin, että hänen täytyisi kertoa hirvittävälle tädille kepposensa, jähmetytti häntä. Hän näki edessään neiti Hammarin kylmät silmät, kuuli hänen ankaran äänensä: "Kevytmielinen tyttö, se on juuri sinun tapaistasi." Huu, Alina täti saattoi olla niin pelottavan kova. Hän ei varmaan itse koskaan ollut lapsena kujeillut eikä pitänyt hauskaa. Varmaan hän oli ollut silloin niinkuin nytkin: säädyllinen, kylmä ja nuhteeton. Senpävuoksi hän ei ymmärtänyt, että saattoi olla vallaton ja iloinen.

Uh, kuinka taivas oli harmaa ja lohduton! Maalla ei syksy koskaan ollut näin surullinen. Se oli kirjava ja iloinen, täynnä touhua ja askareita. Iris huokasi. Kukahan nyt hoiteli Metsäpirttiä? Mitähän Sere ja Taneli puuhasivat uutistorpallaan? He ikävöivät Metsäpirttiin, sen saattoi huomata heidän kirjeistään.

Märkänä ja alakuloisena Iris saapui kotiin, riisui vaatteensa ja meni keittiöön syömään. Hän oli myöhästynyt aterialta Selma tädin asioita toimittaessaan, ja ruoka oli jo korjattu pöydästä. Autettuaan Ulriikaa astiain pesussa hän istui ikkunan ääreen pää käsien nojassa ja tuijotti ulos.

— Jos olisin katolilainen, menisin luostariin, sanoi hän Ulriikalle.

— Herrajesta sitä tyttöä! Hyi, kuka niin syntisesti puhuu!

— Ei minusta kuitenkaan kukaan välitä, ja luostarissa oppisin hyväksi.

— Onko Iris täällä? huusi Elsa kurkistaen keittiön ovesta.

— Olen, vastasi Iris haluttomasti.

— Tule Hannan huoneeseen, meillä on hauska tuuma.

— Ei minua haluta. Olen väsynyt.

— Loruja! Tule pian. Hanna ja Kaarina odottavat.

Iris nousi vastahakoisesti. Hän olisi mieluummin istunut yksin omissa surullisissa ajatuksissaan.

Hanna ja Kaarina huudahtivat iloisesti hänelle vastaan:

— Vihdoinkin! Sinäpä viivyit kauan! Ja Kaarina kiirehti selittämään:

— Tiedätkö, me olemme päättäneet perustaa ompeluseuran.

— Vai niin. Asia ei näkynyt huvittavan Iristä.

— Me aiomme ommella vaatteita köyhille lapsille, kertoi Hanna.

Iris oli yhä välinpitämätön.

— Ja jokainen seuran jäsenistä saa kutsua jonkun ystävänsä. Silloin meitä tulee kahdeksan, ehdotti Kaarina.

— Saako kutsua kenen tahansa? kysyi Elsa.

— Ei suinkaan, kaikkien seuran jäsenten täytyy hyväksyä hänet ensin.

— Otetaanko pojat mukaan? kysyi Elsa.

— Vielä mitä! Hehän tahtovat pitää hauskaa ilman hameväkeä, muistutti Kaarina. — Me emme heistä välitä.

Ovella kuului koputus. Erkki pisti päänsä sisään.

— Ottaako neiti Ström vastaan vieraita?

— Sano: ei, kuiskasi kostonhimoinen Kaarina.

— Oletko unhottanut, kuinka kilttejä he olivat Irikselle, kuiskasi Hanna takaisin ja lisäsi ääneen: — Tulkaa vaan sisään.

Mauno, Aksel ja Erkki astuivat huoneeseen.

— Meillä oli niin surkean ikävä omassa huoneessamme. Ettekö tahtoisi armahtaa meitä ja tulla arkihuoneeseen? sanoi Aksel.

— Me pidämme kokousta, toimitti Elsa mahtavan näköisenä.

— Kokousta!

— Niin juuri, me aiomme perustaa ompeluseuran.

Mauno naurahti epäilevästi, mutta Erkki huudahti:

— Sehän on mainiota! En ole koskaan vielä ollut naisten kokouksessa. Kai me saamme olla mukana?

— Saadaksenne pilkata!

— Hyi, Kaarina, sinä olet tullut oikein ilkeäksi.

— Tulkaa nyt vaan, tytöt, kehoitti Aksel. — Me olemme hommanneet vähän makeisiakin. Pähkinöitä, leivoksia ja karamelleja.

Se kuului liian houkuttelevalta, kerrassaan vastustamattomalta.

— Voisimmehan yhtä hyvin istua sielläkin, ehdotti Elsa.

— Sama se, sanoi Kaarina.

— Tietysti tulemme. Minä rakastan pähkinöitä! huusi Iris.

— Voimmehan pitää kokousta arkihuoneessakin, sanoi Hanna.

Tuokion kuluttua istui koko seurue arkihuoneessa. Pojat toivat lupaavan näköisiä pusseja kamaristaan. Elsa levitti valkean liinan pöydälle ja tyhjensi pussien sisällön lautasille ja maljoihin. Ja niin oli täydellinen sovinto rakennettu poikien ja tyttöjen välille.

— Entä kokouksenne, sanoi Mauno hiukan ivallisesti.

— Meillä täytyy tietysti olla puheenjohtaja, sanoi Kaarina nakertaen suurta pähkinää.

— Minä ehdottaisin Hannaa, joka on pannut alkuun koko puuhan, sanoi Iris.

Hanna esteli, ja kun hetken aikaa oli kursailtu ja kiistelty tästä tärkeästä toimesta, joutui Aksel puheenjohtajaksi.

Hän asettui heti istumaan pöydän päähän, haki keittiöstä sokerinuijan ja rykäistyään pari kertaa avasi kokouksen.

— Mikä seuran nimeksi?

— Perhoset, ehdotti Elsa kerkeästi.

— Ei sovi, nehän eivät tee mitään työtä.

— Kipinä, esitti Kaarina.

— Liian tavallinen.

— Muurahaiset, oli Hannan ehdotus.

— Niin, se kuuluu hauskalta, sanoi joku.

— Hyväksytäänkö siis Muurahaiset?

— Hyväksytään.

Sitten valittiin jäsenet. Jokaisella tytöllä oli oma ehdokkaansa.

— Siiri Vuori, ehdotti Kaarina. — Hän on hauska tyttö, ja me tunnemme hänet kaikki.

— Hyväksytään.

— Maili Borg, ehdotti Elsa epäröiden.

— Ei hyväksytä! huusi Iris kiihkeästi.

— Miksi ei? Hän on oikein sievän ja hauskan näköinen tyttö, sanoi Erkki.

— Jos Maili Borg otetaan, en minä ainakaan tule ompeluseuraan, jatkoi Iris yhtä kiihkeästi. — Hän oli Elsan hyvä ystävä ja kävi usein täällä ja kutsui Elsaa luokseen. Mutta kun eno kuoli ja — ja olot muuttuivat, muuttui hänkin. Ei enää ollenkaan välittänyt Elsasta. Eikö se ole totta, Elsa?

— Kyllä se on totta, sanoi Elsa punaisena, — mutta nyt hän taas on lähestynyt minua.

— Niin Erkin tähden, jota hän ihailee.

— Hyväksytäänkö vai hyljätäänkö Maili Borg? kysyi puheenjohtaja.

— Hyljätään, hyljätään.

Kun oli vielä valittu Pappilan Maiju ja Aili Vaara jäseniksi, päätettiin kokoontua seuraavana lauantaina.

— Entä me pojat! Pääsemmekö me mukaan? kysyi Erkki

Tytöt katsoivat toisiinsa epäröiden. He eivät koskaan olleet kuulleet, että ompeluseurassa oli poikiakin.

— Ettehän te osaa ommella, sanoi Kaarina.

— Minä osaan maalata kuvakortteja, joita voitte myödä köyhienne hyväksi, sanoi Erkki. — Mauno voi lukea ääneen, ja Aksel voi olla kassanhoitajana. Hyväksytäänkö?

— Hyväksytään, lupasivat tytöt.

Jokaisen tytön oli oltava vuoron perään emäntänä. Rouva Heinonen näytti hiukan levottomalta, kun Elsa hänelle kertoi hommasta, mutta kuultuaan, että tytöt ja pojat olivat vuoron perään luvanneet maksaa kestityksen, hän rauhoittui. Ja neiti Hammarin hyväksymisen voitti seura niinkin suuressa määrässä, että hän salli Iriksen pitää huolta kestityksestä jo heti ensi kerralla, antaen hänelle sievoisen rahasumman.

Iris oli ylen onnellinen. Hän otti vieraat vastaan valkoinen esiliina vyöllään, puuhakkaana ja toimeliaana.

Jokaisella oli käsityötä mukanaan. Siiri Vuori ja Aili Vaara ompelivat paitoja, Pappilan Maiju kutoi sukkia kotona kehrätystä harmaasta villalangasta, Kaarina ompeli pikku mekkoa, Hanna kutoi lapasia, ja Elsa valmisti viehättävää pientä päähinettä sametista. Sissi kutoi tärkeän näköisenä tomuliinaa.

— Onhan köyhienkin kotona pölyä, väitti hän toisten hänelle nauraessa.

— Herrainen aika, Elsa, mitä sinä oikeastaan teet? ihmetteli Siiri Vuori. — Luuletko sinä, että Suomussalmen köyhät lapset käyttävät ruskeita samettipäähineitä?

— Miksi en saisi ommella samettipäähinettä yhtä hyvin kuin villapäähinettä? vastasi Elsa. — Sametti on minun vanhasta hatustani eikä maksa minulle mitään. Minusta on hauskempi laittaa sievää kuin rumaa.

Ja Elsa vuorasi rohkeasti päähineensä vaaleanpunaisella silkillä.

— Kahvi on pöydässä, ilmoitti Iris.

— Kahvileipä puuttuu, Iris, kuiskasi Kaarina.

Iris löi kätensä yhteen.

— Voi minua onnetonta! Olenkos minä unohtanut sen jonnekin?

— Ehkä sinä et ole ostanutkaan?

— Olen toki. Kävin itse leipurissa aamupäivällä valitsemassa.

— Mutta otitko pussin myös mukaasi?

Iris näytti syylliseltä.

— Tietysti hän on unohtanut leivokset myymälään. Ei kukaan muu kuin Iris tee sellaista, sanoi Aksel säälimättä.

— Voi sinua, Iris-rukkaa, oletpa kaunis emäntä, torui Ester, joka myös oli saapunut kahvipöytään. — Sinä et sitten saa mitään kunnollista aikaan.

Iris puri huuliaan onnettoman näköisenä ja nieli itkua.

— Saamme juoda kahvin ilman leipää sitten, sanoi Mauno rauhallisesti. — Se sopiikin paremmin ompeluseuran vakavaan tarkoitukseen.

— Minä menen ostamaan uutta leipää, sanoi Kaarina iloisesti. — Leipurihan on aivan lähellä.

Hän puki päällystakin ylleen nopeasti. Mutta eteisen ovessa hän törmäsi yhteen Erkin kanssa, joka hilpeästi heilutti kahta suurta pussia kädessään.

— Hei! huusi hän. — Älkää surko, täällä on syömistä enemmänkin. Hän ojensi pussit Irikselle.

Erkki oli muiden huomaamatta pujahtanut ulos ja juossut leipuriin.

— Hyväinen aika, Erkki, mistä sinä ne sait? huudahti Iris.

— Leipurilta, jonne neiti Hajamielinen ne oli jättänyt. Myymäläneiti oli korjannut ne talteen.

Mieliala, joka hetken aikaa oli ollut masentunut, kohosi huomattavasti, ja kohta Iriskin nauroi yhtä makeasti kuin toiset hajamielisyydelleen.

Mauno katosi huoneeseensa ja palasi paksu nidos kädessään.

— Olen aikonut lukea teille tästä, sanoi hän setämäisellä äänellä. — Kirja on nimeltään Keksintöjen kirja. Minusta on nimittäin hyvin tärkeätä, että tytötkin saavat tietää jotain hyödyllistä.

— Taivas varjelkoon, huokasi Maiju itsekseen. Elsa näytti hätääntyneeltä.

Tytöt tarttuivat käsitöihinsä hartaan näköisinä. Mauno avasi kirjan ja alkoi lukea voimakoneista.

Hän oli nähtävästi itse hyvin innostunut lukemastaan, mutta kuulijoihin vaikuttivat voimakoneet vähemmin elähyttävästi. Siiri Vuori ja Elsa supattivat keskenään. Aili Vaara haukotteli salaa, Sissi juoksi nopeasti ulos huoneesta, Iris kääntelihe avuttomana tuolillaan, Hanna ja Kaarina olivat kokonaan vaipuneet työhönsä. Mauno luki yksitoikkoisella äänellä.

— Tämän akselin pyörähdysluku on 50 kertaa niin suuri kuin tuulipyörän tehden 800 kierrosta minuutissa — täydessä vauhdissa kehittyy 12,000 wattia — — Merkillinen ääni sai kaikki käännähtämään. Pappilan Maiju istui sukanneule sylissä ja kuorsasi sydämen pohjasta pää rintaa vasten.

Raikas, vapauttava nauru helähti huoneessa. Mauno sulki harmistuneena kirjan luotuaan loukkaantuneen katseen viattomuuden unta vetävään tyttöön.

Maiju havahtui nauruun ja katseli pyörällä päin ympärilleen.

— Mi-mitä te nauratte? En minä ole nukkunut. Jatka edelleen, Mauno, se oli erittäin mieltäkiinnittävää.

— Todella, sanoi Mauno kuivasti. — Ei siltä näyttänyt.

— Sanoinhan heti, Mauno, että kirjasi on liian raskas ääneen luettavaksi, sanoi Erkki.

— Niin tytöille, murahti Mauno.

— Pojillekin. Ensi kerralla minä valitsen kirjan, ja silloin otamme Välskärin kertomukset. Mitä siitä sanotte?

— Otetaan, otetaan, huusivat tytöt.

— Mutta kyllä meidän täytyy saada jutella myös, sanoi Elsa valittavalla äänellä. Äidillä on aina niin paljon juttuja, kun hän tulee ompeluseurasta. Se kuuluu asiaan.

— Tietysti, nauroivat tytöt. — Tietysti meidän täytyy saada jutella, pikku Elsa.

Ja ahkerasti Muurahaiset aina edelleen kokoontuessaan juttelivatkin, mutta työt edistyivät siitä huolimatta, ja jouluksi sai moni pikku tyttö ja poika lämpöisen vaatekappaleen.

Viides luku.

MUSIKAALISIA HARRASTUKSIA.

Oli marraskuinen iltapäivä. Rouva Heinosen täysihoitolaiset istuivat tulen ääressä ruokasalissa. He olivat tärkeässä toimessa. Kaarina oli saanut kotoa laatikollisen omenia, ja koko "puulaaki" oli kokoontunut niistä iloitsemaan. Aksel, joka oli hyvin taitava kokki, käänsi rätiseviä omenia pitäen samalla toisille esitelmää siitä, kuinka tärkeä toimi omenien paistaminen on ja kuinka harvat sitä osaavat.

— Katsokaas, siihen kuten kaikkeen tarvitaan malttia ja aistia. Omenan tulee ruskottua, mutta ei suinkaan mustua. Sanokaapa, tahtoisitteko syödä omenia, joita esimerkiksi Iris on paistanut?

— Ei suinkaan, huusi Elsa, — ne olisivat tietysti sysimustat ja kitkerät.

Kaikki näkyivät olevan samaa mieltä, Hannakin hymyili, ja Iris nauroi täyttä kurkkua. Hän istui lattialla käsivarret polvien ympärillä ja teki lakkaamatta toisille kepposia.

Nyt oli viimeinenkin omena kypsä, ja vähään aikaan ei kuulunut muuta kuin maiskuttamista sekä huudahteluja: — "Mainiota!" "Ai, poltin huuleni!" "Vähän happamia!" ynnä muuta senkaltaista kuului joka taholta.

Kesken tätä herkullista hetkeä astui sisään Ester. Hän palasi soittotunniltaan ja näytti tavallista iloisemmalta.

— Antakaapa minullekin omena, sanoi hän nähdessään toisten herkuttelua.

— Voi, hyvä Ester, pahoitteli Kaarina, — ne ovat jo kaikki lopussa. Sepä ikävä!

— Elsalla on vielä kokonainen, vaikka hän piilottaa sitä, huusi Sissi.

— Älä lörpöttele! vastasi Elsa tulipunaisena, mutta kätki samalla nopeasti jotain selkänsä taakse.

— Elsa, anna omena minulle, käski Ester.

— En, se on minun.

— Maltahan, jos tietäisit mitä minulla on taskussani, niin… sanoi Ester merkitsevästi.

Elsan siniset silmät pyöristyivät melkoisesti. Hetken aikaa hän epäröi, mutta nousi sitten ja ojensi omenan Esterille.

— Noh? kysyi hän, kun Ester oli nielaissut viimeisen palasen.

— Malta, kultaseni. Ester pyyhki huolellisesti suunsa, avasi hermostuttavan hitaasti laukkunsa ja otti esille kolme pilettiä.

— Pilettejä? Teatteriinko vai konserttiin?

— Oopperaan! Trubaduuriin! Elsa taputti ilosta käsiään.

— Rakas, kiltti Ester, ihanko totta annat minulle yhden? Voi kuinka hauskaa! Minä otan tietysti sinisen hameeni, sen uuden, ja pitsikaulukseni. Voi ihanuutta!

— Entä kenelle annat toisen? Elinillekö?

— Arvatkaapa!

Aksel koetti näyttää huolettomalta.

Iriksen silmiin syttyi välähdys, joka sammui yhtä nopeaan, ja pikku Sissi avasi suunsa selkoselälleen ihastuksesta.

Ester nautti mieltenjännityksestä.

— Voi, Ester, anna se Sissille, pyysi Elsa.

— Tai Ulriikalle, nauroi Aksel väkinäisesti. — He ymmärtävät tietysti yhtä paljon musiikista kumpikin.

— Hyvä, Aksel, huudahti Ester, joka aina nauroi veljensä enemmän tai vähemmän onnistuneille sukkeluuksille, — sinä saat piletin.

— Eiköhän lähdetä me muutkin mukaan? ehdotti Erkki. — Istutaan toisella rivillä.

Erkin ehdotus vastaanotettiin suurella riemulla. Jokainen päätti uhrata kuukausirahansa, ja Erkki lupasi hommata piletit.

— Montako ostetaan? Hanna yksi. Kaarina kaksi, Mauno ja minä kolme neljä, Iris —?

— Ei Iriksellä ole varoja huvituksiin, sanoi Ester kuivasti. — Hän saa joka pennin Alina tädiltä, joka ei tietysti hyväksy oopperaa.

— Ei tietysti, sanoi Iris kaiuttomasti. Kaikki valo oli kadonnut hänen kasvoiltaan.

Keskustelun aikana oli Ulriika tuonut sisään teekeittiön. Kaarina hämmästyi nähdessään tuiman katseen, jonka vanha palvelija loi Esteriin.

— Mutta onhan ikävä, jos Iriksen täytyy jäädä yksin kotiin, sanoi Mauno.

— Iris on köyhä tyttö, joka elää toisten armopaloista, ja silloin ei ikävä eikä hauskuus tule kysymykseen, vastasi Ester kovasti.

— Todella! Maunon ääni oli sanomattoman ivallinen.

— Mitä sinä kuhnailet, Iris, tiuskaisi Ulriika. — Mene noutamaan kupit pöytään.

Iris nousi nopeasti, ja Kaarina loi harmistuneen katseen Ulriikaan. Aina hän oli niin tyly Irikselle.

Iloinen mieliala ei tahtonut enää palautua. Illallispöydässä Elsa kyllä tavalliseen ajattelemattomaan tapaansa puhua lörpötteli ja Aksel teki hänestä pilaa. Mutta toiset olivat enimmäkseen ääneti.

Illalla istui Kaarina vielä Hannan huoneessa, kun Elsa jo oli vuoteessa.

— Minusta on niin ikävä, ettei Iris pääse mukaan, sanoi hän. — Ja Ulriika on oikein ilkeä Irikselle.

Hanna hymyili. — Niinkö luulet?

— Etkö kuullut, kuinka tuimasti hän komensi Iris rukan keittiöön?

— Kyllä, vastasi Hanna, mutta arvelen Ulriikan tehneen niin siksi, että hän huomasi Iriksen olevan itkuun purskahtamassa.

Kaarina vaipui mietteisiin.

— Huomasitko sitten, kuinka äkäisesti Ulriika katseli Esteriin? kysyi hän sitten.

— Huomasin kyllä. Mutta nyt minäkin kysyn vuorostani sinulta: Etkö sinä, pikku Kaarina, ole huomannut, että Ulriika on ainoa henkilö koko Heinosen perheessä, joka suosii Iristä, vaikka hän kokee peittää tunteensa karkean kuoren alle?

— Ihanko totta! Voi tuota kilttiä Ulriikaa! Ja minä kun olen ollut niin usein suuttunut häneen Iriksen tähden. Nyt voin hyvillä mielin mennä nukkumaan. Hyvää yötä, Hanna.

Seuraava päivä oli täynnä iloista odotusta. Oli niin hauska istua koulussa ja tietää, että jotain erityistä oli käsissä illalla. Historiantuntikin kului Kaarinasta oikein nopeaan, vaikka hän vastasikin: Verdi, kun opettaja kysyi, kuka kutsui kokoon Nikean kirkolliskokouksen. Iris oli hajamielinen ja tavallista veltompi. Päivällisen jälkeen, kun Kaarina ja Erkki istuivat pelaamassa dominoa, kuulivat he Hannan sanovan rouva Heinoselle:

— Saako Iris minun sijastani lähteä oopperaan? Antaisin hänelle pilettini.

— Ei suinkaan, rakas lapsi. Mene sinä vain oopperaan, kun kerran olet maksanut pilettisi. Et sinä saa uhrautua Iriksen tähden.

— Eikä hän sitä ansaitsekaan, sanoi Ester, joka oli astunut sisään keskustelun aikana — Elsa kertoi, että hän on ollut tavallista huolimattomampi koulussa tänään. Sellainen hutilus!

— Täti hyvä, pyysi Hanna edelleen välittämättä Esterin huomautuksesta. — Eikö Iris kuitenkin saa mennä? Muutoinhan piletti jää hukkaan. Ja vähän epäröityään hän lisäsi: — Minulla on niin kova päänkivistys.

— Nyt ei Hanna puhu totta, kuiskasi Erkki Kaarinalle, — katso, kuinka hän punastuu.

Todellakin. Hanna oli aivan punainen ja niin onnettoman näköinen, että rouva Heinonen surkutellen lausui: — Siinä tapauksessa Iris kyllä saa mennä. Iris! huusi hän keittiöön. Sinä saat mennä oopperaan. Hanna ei jaksa mennä, saat hänen pilettinsä.

Iris hyökkäsi sisään märkä käsiliina käsivarrella, hän oli juuri astioita pyyhkimässä. Hänen silmänsä säihkyivät.

— Mutta onko sinulla kunnollista pukua? kysyi Ester.

— Sehän on yhdentekevää, huusi Iris.

— Niin, sinulle kyllä, mutta ei meille, joiden seurassa olet. Tule meidän huoneeseen, niin koetan sopiiko sininen musliinipuseroni sinulle.

Kello seitsemän aikana vaelsi seitsemän onnellista olentoa kohti teatteritaloa. Kaikki he olivat iloiset ja hyvällä päällä. Iris oli aivan kalpea jännityksestä. Hän oli tosin ensin vastustellut peljäten Hannan uhrautuvan hänen tähtensä, mutta kun Hanna oli vakuuttanut, ettei häntä haluttanut, rauhoittui Iriskin. Mutta jos hän olisi nähnyt, kuinka alakuloisena Hanna istui yksin huoneessaan toisten lähdettyä, ei hän ehkä olisi ollut niin onnellinen.

Näytäntö alkoi. Muut kaikki olivat ennen käyneet oopperassa, mutta Iris ja Kaarina olivat ensikertalaisia. Kaarina oli haltioissaan, ja Iriksen silmät paloivat. Esterin täytyi lakkaamatta varoittaa: — Istu alallasi, Iris. Iris, ihmiset katselevat sinua. Älä ole naurettava, Iris.

Mutta Iris ei nähnyt eikä kuullut muuta kuin mitä näyttämöllä tapahtui. Hän ikäänkuin imi itseensä joka sävelen, joka liikkeen.

Elsa ja Kaarina vuodattivat salaa kyyneliä, kun trubaduuri lauloi ihanan jäähyväisaariansa Leonoralle. Ja kun onneton Leonora vaipui kuolleena oljille ja hänen uljas lemmittynsä vietiin polttoroviolle, liikkuivat nenäliinat ahkerasti.

Kotimatkalla puristi Iris kiihkeästi Kaarinaa käsivarresta.

— Nyt minä tiedän elämäni tarkoituksen, kuiskasi hän riemuitsevalla äänellä.

Seuraava päivä, joka oli lupapäivä, elettiin muistoissa. Erkki hyräili aarioita; Ester säesti häntä. Kaarina kertoi väsymättä Hannalle ja Sissille trubaduurin ja Leonoran surullisesta lemmentarinasta. Aksel ja Elsa keskustelivat esiintyjien puvuista. Äkkiä huudahti Iris, joka yhä vielä oli kuin kirkastunut:

— Kuulkaa, esitetään tänä iltana trubaduuri Hannalle, Ulriikalle ja Sissille, että hekin saisivat olla mukana.

Kaikuva riemuhuuto oli vastauksena, ja heti ryhdyttiin valmistuksiin. Hannan huoneessa jaettiin osat. Aksel tahtoi välttämättä olla kreivi Luna, Erkki määrättiin trubaduuriksi, Kaarina Leonoraksi, Iris oli mustalaisnainen Azucena, ja Elsa Leonoran kamarirouva, donna Ines. Kello puoli kahdeksan oli näytännön määrä alkaa. Rouva Heinonen ja Elin olivat nimipäiväkutsuissa, joten lapset tiesivät saavansa olla rauhassa. Yleisönä olivat Ulriika, Hanna, Ester pilkallisena, mutta, ihme kyllä, kiinnostuneena, Sissi ja hänen Ullansa sekä Mauno, joka ei millään ehdolla suostunut näyttelemään.

Ensimmäinen näytös jätettiin pois, koska ei ollut sotamiehiä eikä heidän päällikköään. Sitten esiintyivät Leonora ja Donna Ines hiukset hajallaan ja vanhat pitsiverhojen jäännökset päässään. Kaarinalla oli Esterin vanha tanssipuku yllään ja Elsalla Elinin pitsipusero ja ruskea silkki-alushame. Molemmat lauloivat mitä säveliä ja sanoja muistiin sattui. Sitten tuli kreivi Luna, Aksel, joka jollain ihmeellisellä tavalla oli hankkinut itselleen niin komean kreivillisen puvun, että Sissi ihastuksesta kirkui. Erkillä, trubaduurilla, oli Akselin vanhat polvihousut, Kaarinan sinisulkainen hattu ja viheriäinen verkaliina hartioilla. Hän lauloi oikein kauniisti osansa.

Mustalaisleiri-kohtaus herätti suurta ihastusta. Siinä olikin ollut paljon puuhaa. Mustalaisiksi oli värvätty Pappilan Maiju ja Yrjö Heiniö. Yrjö Heiniö takoi perunanuijalla hatturasiaa, ja Maiju löi kahta kattilankantta yhteen Ulriikan suureksi kauhuksi. Heillä oli punaiset kaulaliinat, loistavat nauhat hiuksissa ja punaiset sukat. Iris oli puettuna Ulriikan punaiseen alushameeseen ja Kaarinan kirjaviin tohveleihin. Erkin punainen silkkikaulaliina oli sidottu hänen mustiin hiuksiinsa. Huolimatta naurettavasta puvustaan hän lauloi niin hyvin, että tempasi kaikki kuulijat mukaansa. He unohtivat istuvansa rouva Heinosen pienessä ruokasalissa, jonkinlainen lumous oli vallannut kaikki. Ja kun onneton Azucena viimein kertoi lapsensa hirveästä kuolemasta, ulvoi Sissi ääneen, ja Ulriika niisti nenäänsä kuuluvasti.

Tuli sitten viimeinen kohtaus. Azucena makasi leposohvalla, joka oli nostettu Elinin huoneesta keskelle lattiaa, ja trubaduuri venyi lattialla hänen vieressään. Leonora astui sisään puettuna Ulriikan mustaan kirkkohameeseen ja rouva Heinosen leskenhuntuun. He lauloivat kaikki kolme, Leonora tunnusti ottaneensa myrkkyä ja vaipui maahan.

Pling — samassa soi ovikello kimeästi.

— Herrajesta! huusi Ulriika ja riensi avaamaan sulkien oven jälkeensä.

Täti Hammarin ääni!

— Hyss, olkaa hiljaa, ei hän tule tänne, kun Elin ja äiti ovat poissa, kuiskasi Aksel.

— Sammuttakaa sähkö, kuiskasi joku.

Erkki sammutti sähkön, ja kaikki odottivat henki kurkussa.

— Ei, herrasväki ei ole kotona, kuului Ulriikan ääni, — he palaavat vasta hyvin myöhään.

— Jaahah, Ulriika sanoo sitten vaan terveisiä rouvalle. Minä tulen sitten huomenna.

Lapset hengähtävät helpotuksesta. Silloin halkaisee jännittävän äänettömyyden Sissin vaikeroiva ääni:

— Elsa, sinä tallaat minun Ullaani.

Kauhistus! Elsa alkaa tirskua, Maiju yhtyy häneen hihittäen, Yrjö Heiniö hirnuu.

Neiti Hammarin tarkka opettajankorva kuulee tässä jotain epäiltävää.

— Minä pistäydyn vähän tervehtimässä lapsia, sanoo hän.

— He taitavat olla jo nukkumaan menossa, kuuluu Ulriikan hätääntynyt ääni.

Mutta Ulriikan silminnähtävä hämminki lisää vain neiti Hammarin epäluuloa. Hän alkaa astua ruokasalia kohti. Yleisö ja näyttelijät pakenevat suinpäin eri suunnille. Taistelutantereelle jäävät ainoastaan Kaarina, joka on kompastunut pitkään hameeseensa, Iris, joka tyrmistyneenä lepäsi yhä sohvalla, Hanna sekä Sissi, joka rauhallisena istuu paikallaan, Ulla toisessa kädessä, toisessa puoli nekkua.

Neiti Hammar sytyttää sähkön.

— Mitä tämä merkitsee? Mikä hirveä sekasotku! Kuulumatonta! Elsa! Ester! Aksel! huutaa hän.

Varsin ymmärrettävistä syistä ilmestyi ainoastaan Ester.

— Minä ihmettelen sinua, Ester, sanoi neiti Hammar ylhäisen kylmällä äänellä, jota hän käytti ainoastaan silloin, kun hän tahtoi perinpohjaisesti nujertaa jonkun.

— Lapset vain hiukan leikkivät oopperaa, vastasi Ester nöyrästi.

— Leikkivät oopperaa! Jaa-jaa, nykyajan lapset! No, ja kuka tämän nerokkaan leikin keksi?

— Iris, vastasi Ester hiukan epäröityään.

— Tietysti! Neiti Hammar loi musertavan katseen punahameiseen Irikseen. — Teidän muitten suhteen minulla ei ole rankaisuvaltaa, mutta Iris on minun holhokkini. Sinä menet nyt heti huoneeseesi ilman illallista ja huomenna olet koko iltapuolen koti-arestissa. Minä huomaan surukseni, että isäsi pahat taipumukset ovat sinuun periytyneet. — Hyvästi, Ester, huomenna puhun tästä äidillesi.

Hän lähti, luoden vielä mennessään masentavan silmäyksen jäljelle-jääviin.

Mutta Iris, joka oli käynyt aivan kalpeaksi neiti Hammarin mainitessa hänen isäänsä, läksi pää pystyssä, uhmaava ilme silmissään, huoneesta, ja hetkisen kuluttua kuului kyökintakaisesta kopukasta, jossa hän asui yhdessä Ulriikan kanssa, kirkas laulu:

Katkera kuolema on, kun sinut nähdä sain…

Kuudes luku.

SALAISUUKSIA.

— Miksi ei Iris ole syömässä? kysyi rouva Heinonen pari viikkoa myöhemmin aamiaispöydässä.

Kaarina punastui, mutta Aksel vastasi kuivasti:

— Arestissa! Kaikki katsoivat toisiinsa hämmästyneinä.

— Hän myöhästyi taaskin rukouksesta, jatkoi Aksel, — ja koska sitä myöhään tulemista nyt on jatkunut toista viikkoa, jätti johtajatar hänet pariksi tunniksi arestiin.

Rouva Heinonen ravisti huolestuneena päätään, ja Ester huudahti:

— Kuulumatonta huolimattomuutta! Tietääkö täti Alina siitä?

— Tietysti hän ainakin saa sen tietää.

Sissi alkoi ulvoa. — Nyt täti varmaankin taas toruu Iris rukkaa. — Uhuuu-uhuu.

— Ole paikalla vaiti, Sissi. Etkö tunne alkeellisimpiakaan pöytätapoja? Mene heti ulos huoneesta, komensi Ester. — Sissi on tosiaankin aivan vailla tapoja, jatkoi hän kääntyen äitinsä puoleen. Häntä pitäisi paremmin kasvattaa.

Rouva Heinonen näytti entistään huolestuneemmalta, mutta Mauno sanoi tyynesti:

— Sissillä on lämmin sydän.

Kalkki nousivat enemmän tai vähemmän alakuloisina pöydästä. Kaarina ja Hanna katosivat viimemainitun huoneeseen, joka vähitellen oli tullut nuorten kokouspaikaksi. Pohjolan pojatkin, joista varsinkin Erkki oli saavuttanut kaikkien suosion, tulivat sinne usein.

— Voitko ymmärtää, mistä syystä Iris niin usein myöhästyy koulusta? kysyi Kaarina huolestuneena Hannalta.

— Se on käsittämätöntä. Olen pitänyt häntä silmällä, ja hän lähtee aina ennen meitä matkaan. Mutta missä hän aikansa viettää, on arvoitus.

— Etkö ole häneltä kysynyt? Sinuun hän luottaa.

— Ei tässä asiassa. Hän on mykkä kuin kala ja alkaa minua välttää, kun häneltä utelen. — Hannan lempeät silmät täyttyivät kyynelillä.

— Kuule, Hanna, meidän täytyy ottaa asiasta selkoa. Iris on niin ajattelematon. Ajattele, jos hänet erotetaan koulusta. Johtajatar on niin hirveän äkäinen hänelle. Entä neiti Hammar!

— Miten ottaa selkoa?

— Meidän täytyy vartioida häntä ja lähteä kotoa samaan aikaan kuin hänkin.

— Mutta sehän on vakoilemista. Ja vakoileminen on epäjaloa, vastusti Hanna.

— Niin, mutta kun se tapahtuu hänen omaksi hyväkseen, puolusti Kaarina.

Tytöt päättivät kumpikin pitää huolta siitä, ettei Iris tästä lähtien saisi myöhästyä koulusta. Seuraava päivä oli sunnuntai. Kaarinan täytyi aamulla mennä asemalle viemään kirjettä, ja kun hän kahdeksan aikana astui portaita alas, tapasi hän Iriksen porraskäytävässä hengästyneenä kuin nopeasta käynnistä ja läpimärkänä.

— Missä sinä olet näin varhain käynyt? kysyi Kaarina kummastuneena.

— Kävelemässä, vastasi Iris ynseästi.

Kaarinan aivot alkoivat taas askaroida. Tässä piili jokin salaisuus. Kävelemässä. Tällaisella ilmalla, kun vettä satoi kuin kaatamalla ja tuuli, niin että sateenvarjo tuskin pysyi pystyssä. Kiitti onneaan, kun pääsi raitiovaunuun.

Maanantaina tuli Iris muitten mukana ajoissa kouluun, mutta päivällisen jälkeen hän heti katosi.

Iltapuolella menivät Kaarina ja Elsa yhdessä rouva Heinosen ompelijattaren luo Pitkänsillan taakse. Juuri sillan päässä seisoi sanomalehtityttö kovalla äänellä huutaen sanomalehtiään kaupaksi.

Kun Kaarina ja Elsa tulivat tytön kohdalle, oli eräs työmies paraillaan ostamassa häneltä sanomalehteä. Tyttö vetäisi äkkiä huivinsa silmilleen ja pujahti nopeasti läheisen talon porttikäytävään. Hän ei muistanut ottaa mieheltä rahaakaan.

Mutta Kaarina ja Elsa katselivat toisiinsa kalpeina ja säikähtyneinä.

— Tunsitko? kysyi Elsa silmät pyöreinä.

Kaarina nyykäytti ääneti päätään.

— Kauheata, vaikeroi Elsa. — Mitä äiti sanoo ja Elin ja Ester? Ja täti Hammar! Hän lähettää varmaankin Iris raukan kasvatuslaitokseen, niinkuin hän joskus on uhannut.

Kaarina tarttui lujasti Elsaa käsivarteen. — Sinä et saa kertoa tästä kenellekään vielä, sanoi hän terävällä äänellä. Sinä et saa, muista se. Puhutaan ensin Iriksen kanssa ja otetaan asiasta selkoa. Lupaathan, ettet vielä puhu mitään?

Elsa epäröi. — Mutta äidille ainakin.

— Ei, ei kenellekään vielä. Rakas Elsa, Kaarinan ääni kävi rukoilevaksi, — jos lupaat olla vaiti, saat tuon pienen mosaiikkineulani, josta niin paljon pidät. Lupaathan?

— Olkoon menneeksi. Elsa ei voinut vastustaa niin houkuttelevaa tarjousta.

Kaarinan sydän sykki levottomasti. — Voi, kunpa nyt saisin neuvotella isän tai äidin kanssa, huokasi hän.

Kotona herätti tyttöjen tavaton äänettömyys huomiota. Kaarina, joka ei luottanut Elsan vaiteliaisuuteen, vei hänet mukaansa Hannan kamariin. Kuiskaten hän kertoi asian Hannalle.

Hanna pelästyi kauheasti ja alkoi vavista koko ruumiiltaan. Elsa sai kaataa koko hajuvesipullon sisällön hänen ylitseen, ennenkuin hän virkosi.

— Oletteko jo puhuneet muille? oli hänen ensimmäinen kysymyksensä.

— Emme, vakuutti Kaarina. — Päätimme ensin puhua Iriksen kanssa. Kutsutaan Iris heti tänne, kun hän tulee kotiin.

Samassa astui Ulriika sisään ja antoi Hannalle kirjeen. Hanna avasi sen ja kävi aivan kalpeaksi.

— Hanna rakas, mitä se on? huudahtivat Kaarina ja Elsa yhteen suuhun.

— Muuan henkilö vain, joka tahtoo minua tavata. Minun täytyy lähteä heti ulos.

Hän harjasi hermostuneena tukkaansa ja riisui esiliinan yltään.

Kaarina ja Elsa katsoivat toisiinsa kuin kaksi kysymysmerkkiä.

— Kauhean paljon salaisuuksia, valitti Elsa, kun Hanna oli lähtenyt. — Luuletko, että se henkilö on poliisi?

— Poliisi!

— Niin, ehkä hän tuli Iriksen tähden.

Kaarina aivan jähmettyi.

— Kauheata! Mennään katsomaan, onko Iris jo tullut.

Iris ei ollut kotona. Ulriika murisi itsekseen keittiössä ja Sissi vaikeroi:

— Missä Iris on? Hän lupasi leikata minulle paperinukkeja.

Aksel tuli kotiin ja kysyi uteliaana:

— Minnekä Hanna lähti niin muhkeasti? Juuri kuin tulin meidän portille, näin hänen astuvan autoon, joka odotti meidän portaiden edessä.

— Oliko se poliisiauto? kysyi Elsa hätäisesti.

Aksel nauroi. — Valitettavasti ei, neiti Järkevä, siinä istui ainoastaan eräs siviilipukuinen herrasmies. Mutta kun tarkemmin ajattelen asiaa, niin olisihan hän voinut olla salapoliisi. Epäiletkö ehkä, että hurskas Hannamme on tehnyt taskuvarkauden?

— Hyi, Aksel, nauroi Erkkikin, — älä noin julmaa leikkiä laske, näethän miten punainen Elsa on, ja Kaarinakin on aivan hätääntynyt.

Hetkisen kuluttua tuli Pappilan Maiju laskuvihkoineen Kaarinan luo. Hänen oli vaikea seurata laskennossa, jonka vuoksi Kaarina häntä auttoi siinä. Laskuesimerkit olivat tällä kertaa harvinaisen pitkät ja vaikeat, ja Maiju tavallista typerämpi, niin että koko ilta kului niiden selvittämisessä.

Iris tuli kotiin, mutta ei näyttäytynyt, loi vain aran katseen Kaarinaan ja Elsaan hiipiessään keittiöön. Hanna tuli myöskin. Hänen silmänsä säteilivät harvinaisen kirkkaasti ja hänen muutoin niin tyyni olentonsa oli kiihtynyt. Hän poistui heti syötyään huoneeseensa.

— Merkillisen salaperäinen mieliala tänä iltana, huomautti Mauno ivallisesti.

Kaarina ja Elsa loivat toisiinsa merkitseviä katseita. Ja tuo onneton Maiju viipyi vallan kiusoittavan kauan!

Viimein hän kuitenkin meni, mutta silloin täytyi Kaarinan ryhtyä saksan kielioppiin ja historian läksyyn, eikä saanut tavata Hannaa eikä Iristä.

Kun Kaarina seuraavana päivänä tuli ruokapöytään, huomasi hän heti, että Elsa lupauksestaan huolimatta oli kielinyt. Rouva Heinosen poskilla hehkui punaiset täplät, ja Ester oli kiihtynyt ja tavallista ärtyisempi. Iristä ei näkynyt. Kaikki tunsivat, että oli ukkosta ilmassa. Ovikello soi, ja neiti Hammar astui sisään. Synkkänä hän katosi rouva Heinosen huoneeseen. Iris kutsuttiin sinne myöskin. Hänen kasvonsa olivat aivan ilmeettömät, tummat silmät vain hehkuivat.

— Kyllä hän nyt saa, sanoi Ester. — Ja sietääkin. Ajatelkaa, käydä sanomalehtiä myömässä kuin mikäkin katutyttö. Hirveätä! Ja hänen äitinsä oli meidän tätimme!

— Epähienoa, mautonta! Ja rahat hän on tietysti pannut makeisiin, lisäsi Aksel.

— Niin, kun ei kukaan koskaan antanut hänelle rahoja, itki Sissi.

— Ulos Sissi, tämä ei sovi sinun korvillesi. Kauhean nenäkäs tuo tyttö, torui Ester.

Sissi juoksi parkuen keittiöön Ulriikan luo, jonka silmät olivat punaiset ja kädet vapisevat.

Elsa istui syyllisen näköisenä sohvan nurkassa välttäen katsoa Kaarinaan. Hanna poistui huoneeseensa, Kaarina hiipi hänen jälkeensä. He itkivät molemmat.

Noin tunnin kuluttua lähti neiti Hammar pois. Iris lähetettiin huoneeseensa.

— No, mitä hän sanoi? kysyi Ester uteliaana, kun rouva Heinonen ja Elin palasivat arkihuoneeseen.

— Hän ei puhu mitään, seisoo vain mykkänä. Täti uhkaa lähettää hänet maalle. Hän on kauhean uppiniskainen. Kuka olisi uskonut, että Helenan tyttärestä tulisi tuollainen villi! — Rouva Heinonen huokasi raskaasti.

Hetkisen kuluttua hiipi Hanna Iriksen pieneen keittiön takaiseen komeroon. Iris istui kyyristyneenä kokoonvedetyllä harmonikkasängyllä. Hän tuijotti synkkänä eteensä. Koko hänen olentonsa teki niin hyljätyn ja surullisen vaikutuksen, että kyyneleet kohosivat Hannan silmiin. Hän istuutui Iriksen viereen, mutta tämä käänsi ynseänä hänelle selkänsä.

— Iris, pyysi Hanna, — älä ole minulle noin tyly.

— Mene pois. Minähän olen vain kasvattamaton katutyttö, sanoi Iris katkerasti.

Hanna kiersi käsivartensa hänen ympärilleen. — Etkö tahdo kertoa minulle, miksi rupesit noin ajattelemattomaan tekoon? Olisin iloinen, jos osoittaisit minulle luottamusta.

Iris pudisti päätään. — En kerro sitä kenellekään. Te vain nauraisitte.

— Olenko minä koskaan nauranut sinulle?

— Et, et, sinä olet aina ollut minulle hyvä, huusi Iris, ja samassa tulvasivat kyyneleet esille. Hän painoi päänsä Hannan olkapäälle ja itki kauan ja katkerasti.

Hanna siveli äänetönnä hänen hiuksiaan.

— Minä tahdoin ottaa laulutunteja, alkoi Iris kertoa nyyhkytystensä välillä. Mutta kun ei minulla ollut rahoja millä maksaa, rupesin myömään sanomalehtiä. Talonmiehen tyttö myö lehtiä ja saa 45 markkaa kuussa. Laulunopettajani sanoi, että minulla on harvinaisen hyvä ääni. — Ja kesken itkua kirkastuivat Iriksen kasvot.

— Iris rukka, senkö vuoksi sinä aamulla aikaisin samoilit pimeitä katuja, kun me muut vielä nukuimme?

— Niin, ja nyt he ovat saaneet sen tietää, enkä minä enää saa jatkaa laulutuntejani. Hän purskahti uudestaan itkuun.

Hanna mietti hetkisen.

— Kuulepas, Iris, me menemme molemmat neiti Hammarin luo, ja kerromme kaikki ja pyydämme anteeksi. Ehkä kaikki vielä käy hyvin.

— En minä uskalla, hän on niin kauhean ankara.

— Sinun on paljon helpompi olla, kun olet tunnustanut asian.

Hetkisen vastusteltuaan suostui Iris, ja vielä samana iltana soittivat ystävykset neiti Hammarin ovikelloa. Neiti Hammar oli ensiksi synkkä kuin ukkospilvi, ankara ja taipumaton. Mutta Iris oli harvinaisen nöyrä ja katuvainen, ja Hanna puhui niin kauniisti, että kivikin olisi voinut heltyä, kuten Iris jäljestäpäin sanoi. Ja kuinka ollakaan, loppujen lopuksi päätti neiti Hammar antaa anteeksi hurjalle suojatilleen, tietysti sillä ehdolla, ettei tämä vastedes panisi toimeen samanlaisia sivistymättömiä keksintöjä.

Mutta laulutunnit hänen täytyi jättää, niihin ei neiti Hammarilla ollut halua eikä varoja. Ja ahkeruudella ja nöyryydellä tuli Iriksen sovittaa hairahduksensa.

Tytöt niiasivat jäähyväisiksi. Hanna oli ylen tyytyväinen heidän käyntinsä tulokseen. Kappaleen matkaa he kulkivat ääneti, sitten sanoi Iris kaiuttomalla äänellä:

— Minun pitää kai nyt mennä ilmoittamaan laulunopettajalleni, että keskeytän tuntini.

— Tahtoisitko kovin mielelläsi jatkaa lauluopintojasi? kysyi Hanna.

Iris naurahti katkerasti. — Tahtoisinko? Kärsisin nälkää, jos vain oppisin laulamaan. Ja ehkä minä jonakin päivänä karkaankin ansaitakseni rahoja sitä varten.

— Iris, Iris, älä puhu noin — lempeä Hanna oli aivan kauhistunut. — Kuule, älä mene vielä tänään laulunopettajasi luo, ehkä keksimme huomiseksi jonkin keinon. Lupaathan, ettet mene vielä tänään?

— Sama se, vaikka en tosiaankaan ymmärrä, mitä hyötyä siitä olisi.

— Kuka tietää? Ja nyt minun täytyy erota sinusta, lähden tapaamaan erästä sukulaista.

Iris nyökkäsi päätään jäähyväisiksi ja jatkoi välinpitämättömänä matkaansa.

Seuraavana päivänä Iris hyökkäsi punaisena Hannan huoneeseen ja syleili häntä rajusti.

— Ajatteles, Hanna, minä kävin laulunopettajan luona, ja tiedätkös, mitä hän sanoi! Minun ei tarvitse huolehtia maksusta. Minun tulee vain olla ahkera ja harjoittaa ääntäni. Tiedätkös, Hanna, — Iris hiljensi ääntään, — eilen illalla rukoilin Jumalaa niin hartaasti, niin hartaasti, että saisin oppia laulamaan, luuletko, että hän on kuullut rukoukseni?

— Hän kuulee aina rukouksemme, sanoi Hanna, ja kirkas loiste levisi hänen kasvoilleen.

— Niin, sellaisen kuin sinun, mutta minähän olen niin raju ja kelvoton. Ja sitäpaitsi on laulunopettaja niin kauhean kitsas, en voi ymmärtää, kuinka hän antaisi minulle ilmaiseksi tunteja.

Hannan huulille nousi veitikkamainen hymy. — Älä nyt sitä tuumiskele, voithan ajatella, että satujen haltijatar pitää sinusta huolta.

— Niin, sehän on luonnollisinta, nauroi Iris ja kajahutti kirkkaan säveleen, joka pian kokosi talon nuorison Hannan huoneeseen. Kaikki olivat iloiset nähdessään Tuhkimon taas hilpeänä.

Seitsemäs luku.

MUUAN ENO.

Joululoma oli mennyt menojaan, joulukinkut, puurot, tortut, ja hämäräleikit kuusen ympärillä olivat vain muisto enää. Jokapäiväinen elämä kulki taas entistä latuaan kotona ja koulussa.

Toista oli Kaarinasta nyt kuitenkin saapua Helsinkiin kuin syksyllä. Uutuuden viehätys puuttui, mutta myöskin yksinäisyyden tunne, nyt hän tuli tuttuun paikkaan, ystävien ja toverien pariin.

Ensimmäisinä päivinä ei koulutyö tahtonut maistua; oli niin paljon kysymistä ja kertomista. Päivällisen jälkeen istuttiin vielä kauan arkihuoneessa juttelemassa, ja jos rouva Heinonen tai Elin näytti happamelta, siirryttiin Hannan huoneeseen.

Kaarinan ystävyys Elsaan oli koko lailla jäähtynyt. Hän piti kyllä Elsasta, mutta huomasi liian selvästi hänen vikansa. Pikku sievä Elsa parka, hän oli kyllä hyväsydäminen, mutta pintapuolinen ja turhamainen hän oli ja typerä sen lisäksi.

Sitävastoin piti Kaarina yhä enemmän Hannasta ja Iriksestä. Myöskin Maunosta ja hänestä oli tullut hyvät ystävät. He olivat molemmat huvitetut historiasta. Mauno, jolla oli perinpohjaiset tiedot siinä aineessa, tiesi kertoa niin paljon sellaista, jota ei oppikirjoissa ollut. Usein he kiistelivät historiallisista henkilöistä, kumpaisellakin oli omat mielihenkilönsä. Kaarinan sankari oli Kustaa Aadolf, Maunon Napoleon. Mauno puolestaan ihaili Kaarinaa, vaikka hän ylimalkaan halveksi tyttöjä.

— He ovat kaikki enemmän tai vähemmän kanoja, oli hänen tapana sanoa. Mutta Kaarina osasi puhua muustakin kuin vaatteista ja tanssiaisista. Ja sitäpaitsi hän ymmärsi hyvin leikkiä ja saattoi makeasti nauraa sukkelalle pilapuheelle, vaikka se olisikin ollut suunnattu häneen itseensä.

Hiljaisen Hannan ja vilkkaan, iloisen Erkin välille oli syntynyt jonkinlainen ystävyyssuhde. Erkki kertoi mielellään Hannalle pikku salaisuutensa ja kysyi häneltä neuvoa. Hanna taas, jolla ei koskaan ollut ollut veljiä eikä sisaria, piti paljon Erkistä.

Eräänä iltana, kun Hanna istui ainettaan kirjoittamassa, koputettiin ovelle ja Erkin kiharatukkainen pää kurkisti sisään.

— Saanko tulla?

— Tule vain, sanoi Hanna. — Mutta älä ole kauan, minulla on kiire.

Erkki istui matalalle jakkaralle Hannan viereen.

— Kuulepas, Hanna, meillä normaalilyseolaisilla on ensi viikolla tippakonventti, ja vanhan hyvän tavan mukaan saamme jokainen kutsua tytön toveriksemme. Tahdotko sinä tulla minun kanssani?

— Kiitos, Erkki, olet hyvin ystävällinen, mutta en luule, että voin tulla.

Erkki tuli nähtävästi pahoilleen.

— Miksi et? Luulen, että sinulle tulisi hauskaa. Mauno on pyytänyt Kaarinan, Yrjö Heiniö Elsan ja Väinö Kalm Esterin. Voisimme pitää keskenämme hauskaa.

— Erkki hyvä, minua ei huvita tanssi, enkä mielelläni käy tanssiaisissa. En luule, että isävainajani olisi siitä pitänyt.

— Onko sinusta tanssiminen sitten syntiä?

— En sitä väitä, mutta minusta tuntuisi vaikealta tanssia, kun isäni makaa haudassa. Erkki hyvä, pyydä Iris. Hän tulisi niin iloiseksi. Luulen, ettei hän koskaan vielä ole ollut tanssiaisissa, ja hän iloitsisi siitä sata kertaa enemmän kuin minä.

Erkki epäröi. — Minä olin niin kuvitellut, kuinka hauska meillä olisi. Eihän sinun tarvitsisi tanssia siellä. Pitäisimme muuten hauskaa.

— En kiellä ainoastaan tanssin tähden, sanoi Hanna hiljaa, mutta pelkään, ettei se olisi minulle hyväksi.

— Miksi niin, oletko sairas?

— Olen ollut hiukan heikko viime aikoina. Lääkäri sanoo, että minun pitää olla hyvin varovainen voidakseni jatkaa kouluani.

Erkki katseli Hannaa. Niin, hän näytti todella melkein huonolta, iho oli läpikuultava, silmät suuret, ja kädet olivat käyneet niin kapeiksi. Tuntui kuin kylmä käsi olisi kouristanut hänen sydäntään, mutta hän tekeytyi iloiseksi hilliten mielenliikutuksensa.

— Olkoon menneeksi, sanoi hän reippaasti, — minä pyydän Iristä, mutta sitten sinun myöskin pitää luvata minulle, että käyt ahkerasti kävelemässä ja syöt hyvästi. Luulenpa, että rupean pitämään sinusta isällistä huolta, lisäsi hän veitikkamaisesti. Tiedäthän, että aion lääkäriksi, sinä saat olla ensimmäinen potilaani.

Hanna hymyili. Erkin iloinen olento oli jo itsessään lääkettä hänen alakuloiselle mielelleen.

Kello kuusi lauantai-illalla oli konventin määrä alkaa, kello puoli kuusi täsmälleen astuivat Kaarina ja Elsa valmiina arkihuoneeseen, jossa Yrjö Heiniö, Mauno ja Erkki odottivat heitä. Heti huoneeseen tultuaan huomasi Kaarina, että jotain oli hullusti. Erkki oli synkän näköinen, Mauno ja Yrjö Heiniö noloja, Ester torui paraillaan Iristä, joka surkean näköisenä seisoi hänen edessään.

— Ja sinä aiot todellakin tulla tuossa asussa normaalilyseolaisten konventtiin? Et sinä ainakaan turhamainen ole!

— Minulla ei ole parempaa, puolusti Iris puoliääneen.

— Silloin pitäisi sinulla olla ymmärrystä sen verran, että jäät pois, jo Erkinkin tähden.

Kaarinan täytyi myöntää, että Ester tällä kertaa oli oikeassa, vaikka hän olisi voinut sanoa sanottavansa hienotunteisemmin. Ei Iris ollut juuri sennäköinen kuin olisi ollut tanssiaisiin menossa. Hänen musta hameensa oli liian lyhyt ja kauhean vanhanaikainen, pusero ahdas ja kutistunut, kengät olivat kyllä tällä kertaa kiilloitetut, mutta tanssikengiksi kovin kömpelöt. Hansikkaat olivat suuret ja mustat.

Nyt tulivat rouva Heinonen, Elin, Aksel ja Hanna sisään katsomaan lapsia. — Kaarina ja Elsa olivat sievät ja herttaiset vaaleissa puvuissaan, Ester parka ei koskaan ollut sievä, mutta hän oli hyvin hieno, käherretty ja puuteroitu ja viimeisen muodin mukaan puettu.

— Te olette oikein somat, sanoi Elin hyväksyvästi tarkastaen heitä. — Mutta taivas varjelkoon, Irishän on kauhea. Miksi ei kukaan ole pitänyt huolta hänen puvustaan? lisäsi hän moittivasti. — Eihän Erkki voi tuollaisen variksenpelättimen kanssa lähteä.

Iris punastui, ja kyyneleet nousivat hänen silmiinsä. Kaarinan oli kovin paha olla, miksi ei kukaan tosiaankaan ollut Iris rukan puvusta huolehtinut? Elsa ja Ester olivat niin sirot, mutta Iriksestä ei kukaan välittänyt.

— Sinä luulet varmaankin kaikkien normaalilyseolaisten olevan yskässä, koska niin runsaasti olet parfymoinut itsesi tärpätillä, nauroi Aksel ivallisesti.

Väkevä tärpätinhaju täytti todellakin huoneen. Iris parka, jonka puvussa aina oli pilkkuja, oli tärpätillä koettanut hangata ne pois.

Täti Heinonen näytti onnettomalta ja ravisti päätään. Kaikki olivat pahoillaan.

— Ehkä on parasta, että jään kotiin, sanoi Iris luoden aran katseen sivusta Erkkiin.

Hanna katseli Erkkiä. Mitähän hän sanoo? Turhamaisuusko vai hyvä sydän voittaa! Hän tiesi, että Erkki oli turhamaisuuteen taipuva ja sen lisäksi arka toisten ivalle. Ja varmaan moni ihmettelee, että hän, luokkansa suosituin ja hauskin poika, on tuonut niin huonosti puetun tytön juhlaan.

Hetken Erkki epäröi, sitten hän iloiseen, hilpeään tapaansa huudahti:

— Hassutusta, Iris, tule sinä vain mukaan. Ei meidän pojat niin turhamaisia ole. Ja tärpätinhaju haihtuu kyllä ulkona.

Hanna loi Erkkiin katseen, joka sai tämän mielihyvästä punastumaan. Ja Mauno laski hiljaa kätensä veljensä olalle: — Oikein, veikko, se oli miehen puhetta.

Samassa soi ovikello ja Ulriika toi sisään suuren pahvilaatikon. Hänen poskensa hehkuivat:

— Irikselle, sanoi hän ja laski laatikon varovasti pöydälle.

— Irikselle! Mitä ihmettä! Merkillistä! Mitähän siinä on. Onko se oikein totta Irikselle? Avatkaa se pian! sateli yltympäriltä.

Mutta Sissi tanssi riemusta ja huusi käsiään taputtaen: — Minä tiedän mikä siinä on. Kultahame Irikselle niinkuin Tuhkimuksessakin.

— Sakset! komensi Elin. Hän avasi kartongin, ja ihme, kumma! Sissi oli oikeassa, laatikosta ei tosin sukeltanut esiin kultahame, vaan kevyt, ilmava valkoinen puku.

— Viehättävä! Ihastuttava! huudahtivat Elsa ja Ester.

— Odottakaa, täällä on vielä, sanoi Elin ja otti laatikosta valkoiset silkkisukat, sirot valkoiset kengät ja pitkät valkoiset hansikkaat.

Kaikki seisoivat kuin ukkosen iskemät. Tämähän oli kuin satua. Iris itse oli kuin kivettynyt.

— Ei nämä voi olla minulle, hän mutisi.

— Älä hulluttele, osoite on selvästi sinulle, mene nyt vaan ja pue nopeasti yllesi, puuhasi Elsa innoissaan.

— Minä tulen sinua auttamaan, sanoi Ester, — pian, pian, ja hän veti hämmästynyttä Iristä kädestä omaan huoneeseensa. — Elin, tule sinäkin.

Sillä aikaa kuin Iristä puettiin, koetettiin arkihuoneessa arvailla, keneltä ihmeellinen lahja oli. — Se on tietysti täti Alinalta, sanoi Elsa.

— Jos se on täti Alinalta, epäilen, että mummorukan pää on sekaisin, nauroi nenäkäs Aksel. — Ei hän muutoin olisi tuommoista pukua Irikselle lähettänyt.

— Vaiti, Aksel, älä puhu niin sopimattomasti, torui rouva Heinonen.

Hetkisen kuluttua astui Iris sisään. Ihastuneet huudot tervehtivät häntä. Puku oli todella erittäin sievä ja aistikas ja soveltui Irikselle erinomaisesti.

— Oikea taideteos! mumisi Aksel ihastuneena.

— Nyt sinä olet hienoin meistä, sanoi Elsa. Hänen oma pukunsa, joka äsken oli hänen mielestään ollut niin sievä ja hieno, himmeni nyt aivan Iriksen puvun rinnalla. Hän huokasi. Se olikin jo pesty kolme kertaa. Mutta sitten hänen hyvä sydämensä voitti hiipivän kateuden. Oli hauska, että Iris rukkakin kerran oli kunnollisesti puettu.

Ihmeellinen lähetys oli saattanut kaikki iloiselle tuulelle, ja kun Väinö Kalm tuli noutamaan Esteriä, ei hän saanut nuhteita myöhästymisestään. Riemuiten ja kovaäänisesti heitettiin kotiin jääville hyvästi ja riennettiin ulos. —

— Onko Iris kotona? kuului seuraavana päivänä täti Alinan kolakka ääni eteisestä.

Nuoret, jotka paraillaan istuivat kodikkaasti arkihuoneessa eilispäivän muistoista juttelemassa, loivat toisiinsa merkitseviä katseita.

— Nyt pamahtaa, sanoi Aksel.

— Niin, äiti soitti eilen Alina tädille ja kysyi Iriksen puvusta. Täti oli hirveän suuttunut ja sanoi, että hänen ei ole tapana heittää rahoja sellaisiin turhuuksiin kuin tanssipukuihin. Hän torui äitiä siitä, että hän oli antanut Iriksen ottaa puvun ylleen, kun ei tiedetty, mistä se tuli, selitti Elsa tärkeän näköisenä.

— Niin, sanoi Alina täti, joka samassa astui huoneeseen. — Minua kummastuttaa suuresti, että Iris niin kevytmielisesti saattoi vastaanottaa lahjan, jonka antajaa hän ei tunne.

Iris oli punainen ja toiset kaikki totisia. Iloinen mieliala oli kuin pois puhallettu.

— Iris tuntee kyllä antajan, kuului Hannan sointuva ääni.

Yleinen hämmästys.

— Vai niin, sitä hän ei ole muille kertonut, sanoi Ester terävästi.

— Hän sai sen tietää vasta tänään.

— Ehkä suvaitset ilmaista hänen nimensä meillekin, sanoi Alina täti juhlallisesti.

— Puvun lahjoitti minun enoni, lausui Hanna tyynesti.

— Sinun enosi! Kuka hän on?

— Tehtailija Pauni.

— Tehtailija Pauni! Oulusta? Alina tädin ääni oli hämmästynyt. — Onko hän enosi?

— On.

— Ja miksi hän lahjoitti Irikselle puvun?

— Hän oli ostanut puvun minua varten Pariisissa käydessään, ja koska minä en käy tanssiaisissa, pyysin enoltani saada lahjoittaa sen Irikselle. Koska puku oli minun mitalleni sovitettu ja Iris on minua pitempi, täytyi minun viedä se korjattavaksi, ja siksi se tuli niin myöhään, lisäsi Hanna hymyillen.

— Hanna, sinä olet jalo tyttö, sanoi Alina täti melkein lämpimästi.

— Miksi neiti Hammar niin hämmästyi, kun Hanna sanoi, että tehtailija Pauni on hänen enonsa? kysyi Kaarina Erkiltä.

— Etkö tiedä, tehtailija Paunihan on Suomen rikkaimpia miehiä, vanhaa kelpo kauppiassukua. Kuka olisi uskonut, että vaatimaton Hannamme on niin rikasta sukua. Nyt luulen tietäväni, kuka kustantaa Iriksen laulutunnit.

— Hanna, miksi et ennen ole kertonut enostasi mitään? kysyi Iris illalla, kun tytöt istuivat yhdessä Hannan huoneessa.

Hanna hymyili. — En mielelläni kerro perheasioistani muille.

— Niin, sinä olet niin umpimielinen, sanoi Kaarina. Hänen äänessään oli loukkaantunut väre.

— Älä ole pahoillasi, pikku Kaarina, — katsopas, eno on ollut äidilleni ja minulle pitkät ajat hyvin vieras. Vasta muutamia kuukausia sitten me löysimme toisemme.

Kaarina muisti illan, jolloin Hanna oli saanut salaperäisen kirjeen ja kiihtyneenä lähtenyt ulos.

— Silloinko, kun sait tuon kirjeen, kun olimme niin levottomia Iriksen puolesta?

— Niin, eno kirjoitti minulle ja pyysi minua tulemaan hänen puheilleen. Kun tulin ulos, istui hän itse autossa minua odottamassa. Hän kysyi niin paljon äidistä, ja minä aloin heti pitää hänestä. Eno ja äiti ovat olleet hyvin rakkaita sisaruksia. Mutta sitten äiti meni vasten enon tahtoa naimisiin, ja sitä ei eno voinut antaa anteeksi. Ja enon vaimo, minun tätini, ei voinut sietää äitiä, hän koetti kaikin tavoin estää sovintoa. Nyt ovat eno ja äiti molemmat leskiä, ja eno on lapseton. Ja nyt äiti muuttaa enon luokse asumaan, ja minä saan hänen luonaan kodin.

Hanna ei kertonut, että tehtailija Pauni oli Helsingissä käydessään nähnyt sisarensatyttären erään tuttavansa luona ja heti ihastunut hänen suloiseen käytökseensä niin, että oli pyytänyt häntä luokseen. Hän oli jo kauan halunnut sopia sisarensa kanssa ja löysi Hannassa sopivan syyn.

— Enosi on varmaan kovasydäminen, koska hän saattoi olla niin kauan suuttunut sisareensa, sanoi Iris.

— Ei, kovasydäminen hän ei ole, mutta hänen on vaikea antaa anteeksi, kun hän luulee jonkun olevan väärässä. Ja sitäpaitsi on kaikki nyt ohitse. Eno ja äiti ovat sopineet, ja minä olen niin onnellinen siitä, äidillä on silloin kuitenkin joku, jos minä lähden pois.

— Lähdet pois! — Minne? oli Kaarina kysyä, mutta vaikeni. Hannan katseessa oli jotain outoa, miltei yliluonnollista, ja Kaarina teki nyt saman huomion kuin Erkkikin — Hanna ei ollut terve.

— Hanna, kuiskasi hän, ja kiertäen käsivartensa ystävän kaulaan hän purskahti itkuun.

Hanna silitti hänen hiuksiaan: — Älä itke, Kaarina, Jumala tietää, mitä Hän tekee.

Kahdeksas luku.

PRECIOSA.

Seitsemäs luokka puuhasi juhlaa kirjaston hyväksi. Oppilaat olivat panneet parastaan, johtajatar auttoi ja neuvoi nyt kuten aina koulujuhlissa, ja alaluokkalaiset olivat uteliaat ja maltittomat.

— No, tehän taidatte saada kokoon jotain oikein hienoa, sanoi Aksel Esterille.

— Saattepa nähdä, vastasi Ester salaperäisen näköisenä. Hänen oli määrä myöskin esiintyä. Harjoitettiin kohtauksia Preciosasta. Ester lauloi köörissä ja harjoitteli yhdessä Eva Kalmin kanssa, jonka oli määrä laulaa Preciosan osa.

Mitä enemmän juhla lähestyi sitä ahkerammin harjoitettiin ja puuhattiin. Eva Kalm kävi joka iltapuoli Esteriä noutamassa harjoituksiin ja lauloi osansa Esterin säestyksellä suureksi ihastukseksi Elsalle ja Irikselle, jotka tavallisesti piiloutuivat jonkun kukkapöydän tai sohvan taakse kuullakseen.

— Voi, Elsa, huokasi Iris, kun Eva ja Ester olivat lähteneet koululle harjoituksiin. — Eikö sinusta olisi ihanata olla mukana näyttelemässä?

— Äärettömästi. Ajatteles, saada esiintyä hiukset hajallaan ja kauniissa puvussa kaikkien ihailemana.

— En minä siitä välittäisi, olisiko puku hieno vai karkea. Tahtoisin vain laulaa ja näytellä. Ah, jospa saisin olla Preciosa! Onnellinen Eva!

— Jospa jo olisimme kahdeksannella luokalla, huokasi Elsakin.

Päivää ennen kirjastojuhlaa ilmestyi Ester hermostuneena ja pahalla tuulella päivällispöytään.

— Nyt juhlasta tulee pannukakku, kertoi hän.

— Mitä! huusivat sekä pojat että tytöt pettyneinä ja hämmästyneinä.

— Eva Kalm on sairastunut anginaan. Preciosa täytyy peruuttaa.

— Hirveätä! Kuinka ikävä! Ettekö voi saada ketään muuta? kajahti Esterin ympärillä.

— Ei kukaan enää ennätä harjoittaa. Johtajatar on kovin pahoillaan. Kaikki kävi muutoin niin hyvin, köörit ja koko muu homma. Onneton Eva!

— Ehkä hän voi vielä parantua? sanoi Iris.

— Parantua! Hänellä on ankara angina, eikä siitä parissa päivässä parane. 39 asteen kuume.

Yleinen alakuloisuus vallitsi. Kaikki olivat jo ennakolta iloinneet juhlasta.

— Sysätäänkö koko juhla? kysyi Iris arasti.

— En minä tiedä. Ja mitä sinä sillä tiedolla oikeastaan teet? Et sinä kuitenkaan voi tulla sinne. Eihän sinulla ole pukuakaan, tokaisi Ester armottomasti.

Iris punastui ja painoi päänsä alas. Ei hänellä oikeastaan ollutkaan pukua. Hannan lahjoittama tanssiaispuku oli liian hieno sellaiseen koulujuhlaan. Alakuloisena hän päivällisen jälkeen hiipi pikku kopukkaansa ja istui matalalle jakkaralle. Entinen yksinäisyyden tunne valtasi hänet. Hannan äiti oli saapunut kaupunkiin, ja Hanna oli miltei aina hänen luonaan. Kaarina puolestaan oli alituisesti yhdessä Siiri Vuoren kanssa, joten Iris tunsi itsensä varsin hyljätyksi. Hän ajatteli Preciosaa, koditonta mustalaistyttöä.

— Oi, jospa saisin laulaa hänen osansa, huokasi hän taaskin.

Äkkiä hän hypähti pystyyn, puna kohosi hänen kasvoilleen.

— Jos uskaltaisin! kuiskasi hän.

Hetkisen hän seisoi kädet velttoina sivuilla, tuijottaen mustilla silmillään eteensä. Rinta kohosi ja laskeutui kiivaasti. Hän pusersi huulensa yhteen ja ojensi vartaloaan.

— Minä uskallan.

Nopeasti hän riensi eteiseen, veti päällystakin ylleen, sieppasi lakkinsa naulakosta ja juoksi portaita alas.

Hiukan myöhemmin soitettiin johtajattaren ovikelloa arasti, ja laiha, kuluneeseen päällystakkiin puettu tyttö astui eteiseen.

Johtajatar oli pahalla tuulella Eva Kalmin sairastumisen johdosta. Hän oli suurella innolla johtanut Preciosan näytäntöjä. Kappale oli alkanut sujua hyvästi ja nyt sattui tällainen harmi. Hän tervehti Iristä jotenkin nuivasti.

Iris oli niitä oppilaita, jotka eivät saavuta opettajain suosiota. Hän oli liian vilkas tunnilla, huolimaton, ja tarkkaamaton. Niitä aineita, joista hän oli huvitettu, hän osasi loistavasti, mutta muissa, kuten matematiikassa, hän oli mahdoton. Johtajatar oli usein saanut puoltaa häntä opettajakokouksessa. Hänessä oli Iris aina jossain määrässä herättänyt mielenkiintoa. Mutta tällä kertaa hän oli ynseällä mielellä.

— Mitä Iris haluaa? kysyi hän.

Iris huomasi, että hänen oli paljon vaikeampi toimittaa asiansa, kuin hän oli luullut. Hän hankasi kengänkärjellään lattiaa, nyppi sormikkaansa kuluneita sormenpäitä ja punehtui.

— Voisit ehkä jättää asiasi tuonnemmaksi. Minulla on tällä kertaa paljon työtä, sanoi johtajatar äänellä, joka oli tylympi kuin hän itse arvasi.

Iris peljästyi. Nopeasti hän kohotti päänsä ja katseli johtajatarta silmiin.

— Minä kuulin, että Eva Kalm on sairastunut. Ajattelin — — —, änkytti hän.

— Niin, Eva Kalm on sairastunut. Mitä sitten? Ääni oli kärsimätön.

Nyt oli Iris aivan punainen.

— Saisinko minä laulaa Preciosan osan?

Johtajatar punastui myöskin. Mutta suuttumuksesta.

— Onko tuo Iriksen tavallisia kujeita? kysyi hän terävästi.

Kyyneleet kohosivat tytön silmiin.

— Oi, antakaa minun koettaa. Minä olen kuullut Evan harjoittavan Ester Heinosen luona.

Johtajatar lauhtui. Tyttö raukka tarkoitti nähtävästi täyttä totta.

— Kuulepas, Iris, ei se käy päinsä. Sinähän olet vasta viidennellä luokalla, pikku tyttö muitten esiintyjien rinnalla. Ethän sinä tietääkseni ole koskaan esiintynytkään. Mene nyt vain kauniisti kotiisi.

Iris niiasi masentuneena ja kääntyi lähteäkseen. Johtajatar näki, että hän oli onneton. Sääli tyttöä kohtaan valtasi hänet. Voihan antaa tytön koettaa, silloin hän itsekin huomaa, ettei käy.

— Jos tahdot, saat kyllä laulaa minulle, sanoi hän. — Mutta pian. Minulla on kiire.

Iris käänsi loistavat kasvonsa häneen.

— Oi kiitos, kuiskasi hän.

Johtajatar otti nuotit ja istui pianon ääreen säestämään.

Iris lauloi. Ensi säveleet olivat vielä epävarmat, mutta pian ääni paisui ja varmistui. Viehkeästi soi Preciosan yksinlaulu hänen huuliltaan, metallinkirkkaana ja soinnukkaana.

Kun viimeinen sävel oli vaiennut, käännähti johtajatar tuolillaan, ojensi käsivartensa Iristä kohti ja huudahti liikutettuna.

— Mutta, Iris, sinähän laulat ihanasti. Nyt on pulma ratkaistu. Sinä saat laulaa Preciosan osan. Jatkakaamme.

Iris lauloi edelleen. Hänen sydämensä sykki onnesta, mutta hän ei ajatellut muuta kuin Preciosaa, mustalaistyttöä, joka viimein löysi omaan kotiinsa. Silloin tällöin hän otti väärän säveleen ja sanoissakin tapahtui joskus erehdys.

— Mutta se paranee huomenna kyllä, lohdutti johtajatar. — Meillä ei tosin ole enää harjoitusta. Mutta sinä saat tulla minun luokseni laulamaan. Minä pidän huolen puvusta ja kaikesta muusta. Ja paras, ettemme puhu tästä kenellekään. Olkoon se yllätys.

Sinä yönä ei Iris paljon nukkunut. Uudestaan, yhä uudestaan hän eli kohtauksen johtajattaren kotona. Tuon tuostakin hän kohosi istumaan vuoteellaan ja hyräili hiljaa jotain Preciosan säveltä.

— Mitä sinä, lapsi parka, konehdit! alkoi Ulriika vastustaa vuoteellaan. — Nuku jo.

Iris naurahti onnellisena. Ulriika näytti niin hassunkuriselta valkeassa yönutussaan, pienet, kapeat letit niskassa. Jospa tietäisit, uskollinen, äreä Ulriika! Jospa arvaisit, kuinka onnellinen olen!

Ja siihen ajatukseen Iris nukkui.

Aamiaispöydässä seuraavana päivänä ei puhetta puuttunut rouva Heinosen nuorilta täysihoitolaisilta. Koulussa he olivat kuulleet, että Preciosa sittenkin näyteltäisiin illalla.

— Eva Kalm on siis kuitenkin parantunut? kysyi Erkki Esteriltä.

— Ei, olemme saaneet toisen Preciosan.

— Kenenkä? huusivat kaikki yhteen suuhun.

Ester pudisti päätään tärkeän näköisenä ja sanoi mahtavasti: — Salaisuus, jonka saatte tietää vasta tänä iltana.

— Minä kuulin Siiri Vuorelta, että uusi Preciosa muka laulaa paljon paremmin kuin Eva Kalm. Johtajatar oli sanonut niin voimistelunopettajalle. Siiri itse kuuli.

Yleinen hämmästys ja utelu: Kuka kumma se mahtaa olla? Arvailtiin sinne tänne. Akselin ja Esterin välillä syntyi suoranainen kinastelu. Aksel väitti, että uusi Preciosa oli Elna Borg, Mailin sisar, ja Ester nauroi halveksivasti.

— Elnako? Yhtä hyvin voisin minä esiintyä. Hänellä on mahdoton ääni. Kova se kyllä on, mutta korvaa hänellä ei ole nimeksikään. Ei, Elna se ei ole.

Iris ei ottanut osaa keskusteluun. Koko hänen huomionsa oli näköjään kiinnittynyt perunaan, jota hän kuori hartaan näköisenä. Silloin tällöin vain värähtivät huulet, mutta sitä ei kukaan huomannut.

Tuntematon, salaperäinen Preciosa jännitti mieliä enemmän kuin itse juhla.

— Tämä on kerrassaan viehättävän salaperäistä, sanoi Elsa, kun muut olivat valmiit lähtemään.

— Mutta missä Iris on? Eikö kukaan ole nähnyt Iristä? kysyi Hanna.

— Eikö hän tulekaan mukaan? kysyi Erkki.

— Kyllä hän tulee, ilmoitti Elsa. — Hän sanoi, ettei hän välitä siitä, onko hänellä vanha hame yllään. "On siellä muutakin katseltavaa kuin minun vanha hameeni", sanoi hän minulle, kun estelin hänen tuloaan.

— Iris lähti jo kauan sitten, sanoi Mauno.

— Se tyttö ei sitten rahtuakaan välitä ulkonaisesta olemuksestaan, murahti Aksel. — Hän on vailla kaikkia esteettisiä taipumuksia.

Iloinen lauma tyttöjä ja poikia oli koolla yhteiskoulun laajassa salissa. Hilpeätä naurua ja vilkasta puheen sorinaa kuului käytävissä ja luokkahuoneissa, joissa kansallispukuiset tytöt möivät appelsiineja, leivoksia ja karamellitötteröitä.

Sissi, joka oli päässyt mukaan, istui ylen onnellisena Hannan vieressä kädet täynnä karamellitötteröitä. Hanna etsi turhaan katseillaan Iristä.

— Oletko nähnyt Iristä? kysyi hän hiljaa Kaarinalta.

— En ole nähnyt häntä koko iltana.

— Iris rukka. Hän varmaan loukkaantui, kun Elsa moitti hänen hamettaan. Piilee ehkä jossakin nurkassa.

Kilistettiin kelloa. Muu ohjelma oli jo suoritettu. Preciosa oli viimeinen numero. Meluten pyrki jokainen paikalleen. Iloinen odotus täytti mielet.

Kilistettiin toinen kerta. Esirippu kohosi. Mielihartaudella seurasi nuori yleisö tapahtumia näyttämöllä. Näyttelijät olivat enemmän tai vähemmän hermostuneita, lauloivat väärin, unohtivat sanan sieltä, toisen täältä, mutta nauttivat yhtä paljon kuin yleisökin hauskuudesta.

Iris seisoi näyttämön takana odottaen vuoroaan. Hajamielisenä hän kuunteli johtajattaren neuvoja ja rohkaisuja. Hänen kätensä olivat jääkylmät, sydän takoi rinnassa, pää tuntui raskaalta, polvet vapisivat.

— Minun täytyy, sanoi hän itselleen. — Täytyy.

Mutta hänet valtasi hirveä halu juosta tiehensä, ennenkuin oli liian myöhäistä. Paeta, ettei tarvitsisi astua kaikkien uteliaiden katseiden eteen.

— Iris, sinun vuorosi.

Johtajattaren ääni kuului kuin jostakin kaukaa.

— Iris, riennä.

Iris totteli konemaisesti. Jalat tuntuivat lyijynraskailta. Häntä peloitti, peloitti kauheasti.

Salissa oli aivan hiljaista. Preciosa, mustalaistyttö, lauloi.

— Iris, kuiskattiin. — Iris Klewe!

Hämmästys valtasi kuulijat. Oliko se todellakin Iris Klewe, heidän koulutoverinsa, hyljeksitty, orpo, Tuhkimo rukka, josta ei tiedetty muuta kuin että hän oli suuri hutilus koulussa, huonosti puettu tyttöpaha, jonka ystävyyttä ei kukaan etsinyt.

— Miten ihanasti hän laulaa, kuiskasi Hanna Kaarinalle. Kyyneleet kohosivat hänen lempeihin silmiinsä.

— Ja miten kaunis hän on, kuiskasi Kaarina. — Katso hänen silmiänsä.

Elsa istui sanatonna. Hän nipisti kättään nähdäkseen, oliko valveilla. Hänen oli mahdoton käsittää, kuinka Iris oli voinut olla kertomatta esiintymisestään. Mutta kauniisti hän lauloi, sitä ei voinut kieltää.

Näytännön loputtua palkitsi voimakas käsien pauke näyttelijäin vaivat. Pohjolan pojat, Yrjö Heiniö, Aarne Forss ja Väinö Kalm istuivat samalla penkillä, taputtivat käsiään hurjasti ja huusivat yhtämittaa:

— Preciosa! Preciosa!

— Esiintyvät aina sopimattomasti nuo normaalilyseolaiset, mutisi Aksel Maili Borgille. Hän oli kuitenkin hyvillään serkkunsa puolesta.

Maili oli ymmällä kuten useimmat muutkin. Hän oli aina halveksinut Iristä, mitätöntä maalaistyttöä. Ja nyt Iris oli kaikkien ihailun ja ihastuksen esineenä. Hänen luokkatoverinsa, hassut, olivat oikein pöyhkeät hänen puolestaan.

Iris oli heti, kun näytelmä oli lopussa, riisunut Preciosan helyt yltään ja pukeutunut vanhaan mustaan pukuunsa. Johtajatar syleili häntä, joku opettajakin tuli onnittelemaan.

— Hänestä tulee vielä jotain erinomaista, kuiskasi johtajatar johtajalle.

Iris kuuli sanat. Hänen silmissään välähti riemu. Hän otti pienen mytyn, joka sisälsi hänen vähäiset vaatetusneuvonsa, ja pujahti nuorten iloisen, meluavan parven lävitse ulos käytävään. Yksi ja toinen kääntyi katsomaan häntä, kuiskailtiin ja hymyiltiin hänelle.

— Iris, minne menet? Iris, tule meidän joukkoomme! huusivat hänen luokkatoverinsa. He olivat tosiaan, kuten Maili oli huomauttanut, äärettömän ylpeät siitä, että heidän luokkalaisensa oli saanut esiintyä kahdeksannen luokan juhlassa ja tehnyt sen niin loistavasti.

Mutta Iris pujottelihe nopeasti tyttöjen ja poikien ohi pihalle ja kotiin.

Illempana, kun toiset tulivat juhlasta, vedettiin Iris tilille.

— Miksi et kertonut mitään meille? tiukkasi Hanna.

— Oliko hauska esiintyä? huusi Elsa.

— Etkö pelännyt? uteli Kaarina.

— Pukusi oli aivan liian väljä, muistutti Aksel. — Näki, ettei se ollut sinua varten tehty.

Iris nauroi onnellisena.

— Se oli Eva Kalmin puku. Enhän minä mitään sille voi, että Eva on kahdeksasluokkalainen ja minä vain viidesluokkalainen, sanoi hän.

Yhdeksäs luku.

VELJEKSET.

Mauno Pohjola asteli nopein askelin pitkin katukäytävää. Hän oli levoton ja pahalla tuulella. Sydänyö oli jo käsissä eikä Erkkiä kuulunut kotiin.

Hän harmitteli itsekseen sitä, että oli jättänyt Erkin yksin Väinö Kalmin luo, jonne pojat olivat kutsutut nimipäiville, ja itse lähtenyt kotiin ainettaan valmistamaan.

Väinö ei ollut hyvää seuraa Erkille, eivätkä liioin Martti Tuominen ja Risto Sax. Mauno tunsi heidät liiankin hyvin, olivathan he luokkatovereita. Maunosta he eivät paljonkaan piitanneet, hän kun oli ikävä lukutoukka heidän mielestään, mutta Erkki, se oli poikaa, se. Häntä oli helppo viekotella kaikenmoisiin ajattelemattomiin kepposiin, jotka olivat Martti Tuomisen ja Risto Saxin elinehto.

— Mitähän he nyt taas keksivät? mutisi Mauno. — Kunpa nyt vain ehtisin ajoissa. Jos Hanna olisi kaupungissa, ei olisi hätääkään, silloin olisi Erkki kyllä lähtenyt minun kanssani kotiin. — Hanna, jonka terveys oli yhä vain huonontunut, oli näet keskeyttänyt koulunkäyntinsä ja lähtenyt enonsa luo tämän maakartanoon.

Äkkiä Mauno huomasi olennon, joka hurjaa vauhtia riensi häntä kohti Nikolainkatua myöten.

Mauno säpsähti, paha aavistus valtasi hänen mielensä. Juoksija tuli suoraan häntä kohti. Nyt Mauno hänet tunsi. Se oli Erkki.

Maunon huomatessaan, ei Erkki pysähtynyt, vaan jatkoi juoksuaan huutaen: — Pian, pian, hän on aivan kintereillämme.

— Kuka?

— Poliisi! Joudu, Mauno, tässä on hätä käsissä!

— Juokse sinä, minä en ole mitään tehnyt, jonka vuoksi juoksisin, vastasi Mauno rauhallisesti, vaikka hänen sydämensä löikin tavallista nopeammin.

Mutta silloin hän ajatteli, että jos Erkki oli tehnyt jonkun kolttosen, oli parasta, että hän, Maunokin, vältti poliisia. Hän alkoi siis juosta ja näki samassa taakseen katsahtaessaan paksun poliisin juosta helkyttävän heidän jäljessään, minkä paksuudeltaan pääsi. Nyt hän kohotti pillin suulleen, vihelsi.

— Pian, pian! Kiivetään tuosta teurastajan aidan yli.

Yks kaks pojat kiipesivät nopeasti kuin oravat korkean puuaidan ylitse teurastaja Lindin pihalle. Sieltä he pääsivät takatietä paraatikäytävään, avasivat oven sisäpuolelta ja pääsivät siten Maariankadulle. Sieltä he sitten juoksivat Elisabetinkadulle, tekivät vielä pitkän kierroksen eksyttääkseen poliisia ja saapuivat vihdoin levollisesti kävellen kuin ainakin rauhalliset kulkijat Konstantininkadulle. Tuskin he olivat ennättäneet sisään portista, kun kuulivat taas vihellyksen ja sama paksu poliisi juoksi aivan heidän ohitseen Elisabetinkadulle päin.

— Vähälläpä olimme suistua hänen syliinsä, nauroi Erkki.

Mutta Mauno ei nauranut. Hän oli ääneti; vasta kun pojat olivat omassa huoneessaan, kysyi hän Erkiltä:

— Mitä te teitte?

— Särjimme palokellon ja saimme koko palokunnan liikkeelle, nauroi Erkki väkinäisesti. — Ja siitäkös mellakka syntyi!

Mauno säikähti. — Etkö tiedä, että siitä voi tulla ikäviä selkkauksia teille? sanoi hän ankarasti.

— Kaikkea vielä, älä nyt taas ole niin juhlallinen, herra maisteri.

— Ihmeellistä, kuinka kevytmielinen sinä yhä vielä olet, annat aina Martin ja Riston vietellä itsesi ajattelemattomiin tekoihin.

— Ja sinä olet aina yhtä ikävä ja väsyttävä, vastasi Erkki ynseästi. — Mutta minä en viitsi kuulla sinun saarnojasi.

Näin sanoen hän heittäytyi vaatteet yllä vuoteelleen ja käänsi selkänsä Maunolle.

— Erkki, riisuhan toki, sanoi Mauno. Mutta Erkki ei vastannut. Mauno tarttui hänen käteensä nostaakseen hänet ylös, mutta säikähtyi. Käsi oli tulikuuma, hän katseli tarkemmin Erkkiä, tuollaisena hän ei vielä koskaan ollut veljeään nähnyt. Posket punoittivat, hengitys oli epätasaista, ja kun hän aukaisi silmänsä, oli niissä sekava katse.

Mauno sai hänet töin tuskin riisutuksi ja kömpi sitten alakuloisena itse peitteen alle. Uni väisti hänen vuodettaan. Hän aavisti pahoja; jos pojat todellakin olivat särkeneet palokellon, koituisi siitä varmaankin ikävyyksiä. Rehtori oli hyvin ankara. Katkerasti moitti Mauno taaskin itseään siitä, että oli jättänyt Erkin yksin huonojen toverien joukkoon. Hän ajatteli vanhempiaan, joiden erityinen ylpeys Erkki aina oli ollut. Mauno, joka oli juro käytökseltään ja mitätön ulkomuodoltaan, oli aina saanut olla vähän kuin lapsipuolen asemassa. Sukulaiset, ystävät, opettajat, koulutoverit, kaikki suosivat Erkkiä enemmän. Ja Mauno myönsi, että Erkki ansaitsikin tämän rakkauden. Hän oli päivän poika, iloinen, kaunis, älykäs, ystävällinen ja avulias kaikkia kohtaan. Vain aniharva tunsi ja tiesi hänen varjopuolensa, hänen luonteenheikkoutensa, ajattelemattomuutensa ja turhamaisuutensa.

Mauno hymyili surumielisesti pimeässä. Hän sai usein vanhemmiltaankin kuulla moitteita siitä, että oli kateellinen veljelleen. Ja kuitenkin hän rakasti veljeään — kenties juuri hänen vikojensa tähden. Jos Erkki olisi ollut lujaluonteinen ja vakava, ei Mauno varmaankaan olisi pitänyt hänestä samalla lailla kuin nyt tietäessään, että veljen heikko luonne tarvitsi hänen tukeaan. Tuntui kyllä katkeralta, kun vanhemmat aina ja joka paikassa asettivat Erkin hänelle esimerkiksi ja suosivat häntä vanhemman veljen kustannuksella. Erkkikin laski usein pilaa kömpelöstä ja jurosta veljestään, mutta ylimalkaan oli veljesten suhde hyvä ja vilpitön.

Vasta aamuyöstä Mauno vaipui levottomaan uneen ja heräsi niin myöhään, että töintuskin ennätti kouluun. Erkki liikehti rauhattomasti vuoteellaan.

Mauno koetti saada häntä jalkeille. Erkki nousi haluttomana ja puki veltosti ylleen. Alakuloisina ja äänettöminä veljekset riensivät kouluun. — — —

— No nyt normaalilyseolaiset ovat keittäneet itselleen aika liemen, nauroi Aksel vahingoniloisesti päivällispöydässä.

— Mitä he ovat tehneet? kysyi Elsa heti.

— Ovat särkeneet palokellon ja saaneet palokunnan liikkeelle. Kun poliisit saapuivat paikalle, pötkivät he pakoon, mutta kyllä heidät vielä kiinni saadaan, se on varma.

— Mistä tiedät, että ne olivat narmaalilyseolaisia? kysyi Kaarina.

— Meidän koululla tiesivät siitä kertoa. Ainahan tuommoiset jutut leviävät.

— Onko se totta, Mauno? kysyi Kaarina kääntyen Maunon puoleen. Hän vaikeni hämmästyneenä, Mauno oli tulipunainen ja nähtävästi hämillään. Kaarinan katseen kohdatessaan hän pudotti kahvelinsa ja etsi sitä kauan aikaa. Kun hän viimein kohotti päänsä, vastasi hän Kaarinan katseeseen levollisesti:

— Anteeksi, sanoi hän, — olen niin hajamielinen, Erkki on pahoin voipa.

— Niin, mikä Erkkiä vaivaa, hän ei ole syömässä? alkoivat toiset kysyä, ja siihen unohtui koko palokellojuttu.

Mutta Maunolta se ei unohtunut. Raskain mielin hän päivällisen jälkeen astui Erkin luo, joka kalpeana, silmät ummessa makasi sohvalla.

— Miten jaksat? kysyi Mauno levottomasti.

— Päätäni ja niskaani pakottaa kauheasti, ja vilustaa niin.

Ovelle kolkutettiin, ja Kaarina ja Elsa pistivät päänsä sisään. — Saako tulla katsomaan Erkkiä?

— Tulkaa vain, sanoi Mauno, mutta Erkki käänsi päänsä pois miltei kärsimättömästi. Tytöt koettivat rohkaista Erkkiä kaikenmoisilla hauskoilla jutuilla. Mutta Erkki oli vain yhtä haluton ja masennuksissa.

— Kyllä hän on sairas, kuiskasi Kaarina poistuessaan Maunolle. — Ellei hän ole parempi huomenna, täytyy kutsua lääkäri.

Mauno nyökäytti päätään. Hän tiesi, että Erkin tauti oli suureksi osaksi sielullista. Rehtori oli tänään ollut tavattoman vakava; Martti oli kuiskannut Erkille, että asiat olivat huonolla tolalla.

Aamulla oli Erkki niin huono, ettei kyennyt kouluun. Lääkäri pudisti päätään ja määräsi potilaalle täydellistä lepoa.

Kun Mauno tuli koulusta, kysyi Erkki kiihkeästi: — Kuuluuko mitään erinomaista.

— Eipä juuri, vastasi Mauno vältellen.

— Juho Kunnas sanoi eilen minulle, että syylliset tullaan erottamaan koulusta pariksi kuukaudeksi ainakin, kuiskasi Erkki. — Tiedäthän, että rehtori on hänen enonsa. Jos he saavat tietää syylliset ja minut erotetaan, kuolen mieluummin.

Ja Erkin silmät paloivat niin oudosti, että Mauno vavahti. Hän tunsi veljensä ylpeän luonteen. Hän ei uskaltanut kertoa Erkille, mitä koulussa oli tapahtunut. Rehtori oli kutsunut hänet luokseen, oli näyttänyt hänelle muistikirjaa, jossa oli hänen, Maunon, nimi, ja kysynyt, tunnustiko hän sen omakseen. Mauno oli myöntänyt ja rehtori synkkänä sanonut:

— Tämän muistikirjan nojalla epäillään sinua, Pohjola, palokellon särkemisestä. Sinä kai tiedät, että sitä pidetään pahana rikoksena yleistä järjestystä vastaan. Tunnustatko itsesi syylliseksi?

— En, oli Mauno rohkeasti vastannut.

— Muistikirja löytyi palokellon luota kello yksi yöllä, oli rehtori kuivasti sanonut.

Mauno oli punastunut hiusmartoa myöten, rehtori katsonut häneen tiukasti ja sanonut:

— Pohjola menee nyt kotiin miettimään asiaa. Huomenna tahdon kuulla totuuden.

Asia oli siis tullut ilmi. Mauno muisti nyt antaneensa muistikirjansa Erkille, joka oli tarvinnut latinansanoja, joita Mauno oli merkinnyt muistiin. Onneton kirja! Erkki raukka! Vaikka oikeastaanhan häntä ei epäilty, nyt, kuten usein muulloinkin, oli Mauno syntipukki. Mauno hymähti katkerasti. Tietysti. Mutta sitten hän loi silmänsä Erkkiin, joka kalpeana, hiljaa voihkien lepäsi vuoteellaan. Lepoa hän tarvitsi, oli lääkäri sanonut.

Oli selvää, että huhu löydetystä muistikirjasta oli jo ennättänyt levitä Heinosellekin. Maunoon luotiin salavihkaisia, epäileviä katseita. Rouva Heinonen ravisti huolestuneena päätään, Ester oli kylmä, Aksel ja Elsa supisivat keskenään. Kaarina oli tavallista ystävällisempi Maunolle, hän ei nähtävästi uskonut hänestä mitään pahaa.

Kalpeana ja levottomana Mauno astui seuraavana aamuna rehtorin kansliaan, jossa seuraava keskustelu syntyi hänen ja rehtorin välillä.

— Onko muistikirja todella sinun, Pohjola?

— On.

— Olitko liikkeellä viime keskiviikkona kello yhden aikaan yöllä?

— Olin.

— Tunnustatko siis olleesi mukana, kun palokello särjettiin?

— En, oli Mauno vastata, mutta vaikeni äkkiä. Jos hän tunnusti antaneensa muistikirjan Erkille, joutuisi tämä tietysti kiinni. Mutta kuinka hän saattoi ilmaista veljensä, sairaan veljensä? Hänen täytyi pelastaa Erkki. Ja katkeruudella hän ajatteli: äiti- ja isäraukalla on kyllin surua Erkin sairaudesta, he surevat vähemmän, jos minä saan rangaistuksen, kuin jos se kohtaa Erkkiä.

— Tunnustatko itsesi syylliseksi? kuului toistamiseen rehtorin kova ääni.

Hetkisen kapinoi Maunon rehellinen mieli petosta vastaan, sitten hän välttäen rehtorin raudankovaa katsetta painoi silmänsä alas ja liikutti huuliaan, vaikka ääntä ei tullut. Rehtori käsitti kuitenkin hänen vastauksensa myöntymykseksi. Hän huokasi raskaasti. Päinvastoin kuin kaikki muut opettajat, jotka suosivat Erkkiä, oli hän aina puolestaan pitänyt erityisesti Maunosta omalla karulla tavallaan.

— En olisi uskonut Pohjolan viitsivän huvitella noin älyttömällä tavalla, sanoi hän kylmästi. — Huomenna saat kuulla opettajakunnan päätöksen asiasta.

Rehtorin ääni soi Maunon korvissa kuin jostain kaukaa menneisyyden sylistä, huone pyöri hänen silmissään, melkein tiedotonna hän horjui ulos kadulle. Nyt se oli tapahtunut, hänet erotettaisiin koulusta — kenties iäksi. Tuntikausia hän samoili katuja ilman päämäärää. Vasta ohikiitävän junan vihellys herätti hänet turtumuksesta, Hän oli kulkenut aina Eläintarhaan asti.

— Kuinkahan Erkki jaksaa, ajatteli hän äkkiä ja alkoi kiireesti, joskin raskain askelin, astua kaupunkiin takaisin. Kun hän tuli kotiin, oli Erkki sillä aikaa viety sairaalaan. Hänessä oli lavantauti. Isä ja äiti, jotka Mauno sähköteitse oli kutsunut kaupunkiin, istuivat alakuloisina häntä odottamassa. Mauno unohti nyt tykkänään oman surunsa. Hän miltei iloitsi siitä, että sai uhrautua veljensä puolesta.

Jos Erkki kuolee, ei kukaan voi sanoa hänestä pahaa sanaa, ajatteli hän.

Mutta kun hänen aamulla täytyi kertoa isälle ja äidille tuomio — kahden kuukauden karkoitus koulusta, ei se ollut helppoa.

Isä hymähti katkerasti. — Osasitpa valita sopivan ajan kepposellesi, nyt juuri kun vanhemmillasi on surua muutoinkin. Hän oli liian masentunut jaksaakseen toruakaan.

Ja äiti purskahti katkeraan itkuun. — Hyvä, ettei Erkki saanut tätä tietää, hän on niin arka perheen kunniasta.

Mauno puristi huulensa yhteen, eikä vastannut sanaakaan.

— Uppiniskainen vielä lisäksi, mutisi isä. Päätettiin, että Mauno heti matkustaisi kotiin maalle. Jos Erkin tila niin vaati, lupasi isä sähköttää hänelle.

Vaikea oli Maunosta lähteä pois sairaan veljensä luota, mutta olo Helsingissä oli sekin sietämätöntä. Heinoset, Sissiä lukuunottamatta, kohtelivat häntä halveksivasti, Kaarina vältti häntä silminnähtävästi. Iris sitävastoin sanoi rohkeasti kaikkien kuullen, että hänestä olivat opettajat pikkumaisia ja typeriä, kun tuommoisen pikku kepposen vuoksi viitsivät karkoittaa koulusta kelpo pojan.

— Tietysti, sanoi Ester halveksivasti kohottaen olkapäitään, — sinusta on kaikki, mikä sotii hyviä tapoja ja järjestystä vastaan, vain "pikku seikkoja".

Illalla ennen Maunon lähtöä hiipi Kaarina hänen huoneeseensa itkettynein silmin.

— Voinko auttaa sinua pakkauksessa? kysyi hän arasti.

— Et, vastasi Mauno lyhyesti. Kaarinan välttelevä käytös oli loukannut häntä syvästi. Mutta Kaarina ei lähtenyt. Hän ryhtyi muitta mutkitta työhön, Maunon ei auttanut vastustaa.

— Voi, Mauno, sanoi Kaarina äkkiä, kuinka surulliseksi kaikki on muuttunut. Hanna poissa. Erkki sairaalassa ja sinä —. Kyyneleet tukahduttivat hänen äänensä. — Kuinka uskallan kirjoittaa Hannalle tästä kaikesta, hän on niin heikko!

— Niin, Hanna, puhkesi Mauno melkein rajusti sanomaan. Jos Hanna olisi ollut täällä, olisi kaikki toisin. Silloin ei Erkki olisikaan. — Hän puraisi huultaan ja lensi tulipunaiseksi. Kaarinalta putosi käsistä kirja, jota hän juuri oli panemassa matkakoriin, ja hän tuijotti Maunoon. Miksi hän näin hämmentyi? Koko tilanne selvisi hänelle äkkiä. Hän tarttui Maunon käsivarteen ja tuijotti häneen kiinteästi.

— Mauno, mitä tarkoitat?

Mauno väisti hänen katsettaan, mutta Kaarina jatkoi kiihkeästi. — Se oli Erkki, eikä totta, se oli Erkki? Voi, olisihan minun pitänyt se heti arvata.

— Hiljaa, Kaarina, sitä ei saa kukaan tietää, ei kukaan, puhui Mauno hädissään muistamatta, ettei Kaarina oikeastaan tiennyt mitään varmaa. — Erkki on sairas, hänestä ei saa lausua pahaa sanaa. Hän voi kuolla.

Mutta Kaarina kietoi käsivartensa Maunon kaulaan ja itki.

— Sinä rakas, uljas Mauno.

— Älä itke, Kaarina, eihän se mitään merkitse, sanoi Mauno käheästi, mutta hänenkin silmistään vuosivat kyyneleet. Oli siis kuitenkin joku, joka häneen uskoi, joka häntä rakasti.

* * * * *

Keväinen aurinko paistoi iloisesti sisään sairaalan ikkunasta. Erkki makasi laihana ja kalpeana vuoteellaan. Silmien eloisa ilme tiesi kuitenkin kertoa, että taudin valta oli voitettu ja potilas paranemaan päin. Tuon tuostakin hän naurahti iloisesti Yrjö Heiniön hupaisille jutuille koulusta.

— Mutta, Yrjö, sanoi hän äkkiä, — olen jo kauan ihmetellyt, miksi ei Mauno tule minua tervehtimään. Eihän hänen enää tarvitse tarttumista pelätä, lisäsi hän katkerasti.

Yrjö Heiniö, joka istui Erkin vuoteen jalkopäässä, tuli nähtävästi hämilleen. Hän koetti kääntää puhetta muihin asioihin, mutta teki sen niin kömpelösti, että Erkki heti huomasi.