I

MAALAISTYTTÖ

Ensimmäinen luku.

METSÄPIRTISSÄ.

Lounaistuuli puhalsi täyttä suuta, niin että järven laaja selkä oli vaahtopäissä. Se raastoi Iriksen hiuksia, kiskaisi huivin hänen päästään ja kietoi haalistuneen pumpulihameen paljaiden säärien ympäri.

— On tämäkin ilmaa, nauroi tyttö.

Äkkiä hän alkoi huutaa:

— Voi sentään, verkot, verkot ovat järvessä. Taneli! Taneli hoi!

Ja hän juoksi kevyesti mäkeä ylös rakennukselle. Puolivälissä tuli häntä vastaan harteva, lyhyenläntä mies.

— Verkot, Taneli! huusi Iris.

Taneli kynsi korvallistaan.

— Niin verkot!

— Ne on otettava pois, muuten ne tuuli vie, tiukkasi Iris.

— Voi viedä.

— Joudu sitten, äläkä kuhnaile. Minä tulen mukaan.

— Mitenkäs Iris noissa tamineissaan?

— Maltas, minä noudan lisää vaatetta.

Taneli jatkoi itsekseen muristen matkaansa rantaan. Iris saavutti hänet tuokion kuluttua. Hän oli pukeutunut harmaaseen sarkatakkiin ja sitonut huivin päähänsä.

— Tokko Iris jaksaakaan soutaa tällaisella tuulella? epäili Taneli.

— Kyllä minä, hoida sinä vain hyvästi melaa.

Oli siinä kuitenkin työtä hyvästi niin hennolle soutajalle. Hiki valui pitkin Iriksen päivettyneitä poskia, sarkatakki piti heti heittää yltä. Käsiä pakotti, mutta hän puri hampaansa yhteen ja veti kaikin voimin. Verkkojen kohdalla oli aina koko urakka saada vene pysymään tasapainossa.

Yksi toisensa jälkeen saatiin kuitenkin verkot veneeseen ja sitten palattiin kotiin purjetuulessa.

Rannalla seisoi Sere torumassa.

— Voi sinua Taneli, ettet parempaa tiedä, vaan viet lapsen tällaisella tuulella järvelle, annat poloisen vielä soutaa. On sitä siinäkin miehessä älyä.

Iris nauroi. — Luuletkos minun olevan ensi kertaa pappia kyydissä, Sere? Älä nyt liiaksi toru. Katso näitä kaloja. Eikö olekin pulska saalis? Neljä kappaletta lahnojakin.

Taneli alkoi irroittaa kaloja verkoista, ja Sere niitä puhdistaa. Iris juoksi sisään vaihtamaan vaatteita. Tuuli oli räiskyttänyt vettä veneeseen, niin että hänen selkänsä oli likomärkä. Yks kaks hän oli uusissa pukeissa, korjasi pikimmältään hiuksiaan ja meni tupaan syömään.

Pitkälle pöydälle oli Sere kattanut illallisen. Iris istuutui ja leikkasi itselleen ison viipaleen rieskaa. Jo tulivat Taneli ja Serekin rannalta, ja siinä samassa Mikko, päivätyöläinen, sekä Manta, pieni pulleaposkinen piikatyttö, kumpikin askareiltaan.

Kello kävi vasta yhdeksättä, mutta Taneli haukotteli jo suu selällään.

— Menisit nukkumaan, neuvoi Sere. — Sinäkin Iris, käy levolle.

Iriksen vuode oli hänen omassa pienessä kamarissaan. Oikeastaan Iris olisi paljon mieluummin nukkunut Seren kanssa samassa huoneessa, mutta siinä suhteessa Sere oli järkähtämätön. Rouva vainaja oli vielä eläessään määrännyt sen huoneen tyttärelleen, ja siinä oli Iriksen nukuttava.

Sere ei ollut Iriksen äiti, etäinen sukulainen vain. Hänen äitinsä oli ollut Iriksen isoisän, Honkamäen isännän, serkku. Hän oli joutunut köyhän miehen vaimoksi, ja lapset, Sere ja Taneli, olivat jo aikaisin tulleet Honkamäkeen, jossa kasvoivat osittain kasvatin, osittain palvelijan asemassa. Kun Iriksen äiti meni naimisiin, seurasi Sere häntä uuteen kotiin, ja kun nuori rouva kuoli, otti Sere kodin ja lapsen hoidon hartioilleen. Sere ompeli Irikselle vaatteet, Sere opetti hänet lukemaan ja neuvoi hänelle käsitöitä. Sere osasi kertoa tarinoita ja laulaa vanhoja, kauniita lauluja. Sere oli maailman paras ihminen, sen Iris tiesi. Tanelikin oli hyvä, mutta hän ei ollut niin viisas kuin Sere.

Tuuli yltyi myrskyksi; Iris pujahti kapeaan vuoteeseensa, jonka Taneli hänelle oli nikkaroinut. Vuode oli vastapäätä ikkunaa, Iris saattoi nähdä puitten notkistuvan myrskyn käsissä.

Hän makasi silmät auki ja mietti. Ei nukuttanut lainkaan.

He olivat aamulla, Sere ja hän, tuulettaneet ja pölyttäneet yläkerran huoneet.

— Täytyy olla kaikki paikallaan, jos herra hyvinkin sattuisi kotiin tulemaan, oli Sere sanonut.

Lännenpuoleisessa kamarissa oli kaikki niinkuin oli ollut äidin eläessä. Äidin pieni työpöytä, valkoinen kiikkutuoli, suuri kuvastin, korkeat valkoiset sängyt, kehto, jossa Iris oli pikkuvauvana nukkunut. Siinä oli vielä sama sinikukkainen peite, jonka äiti itse oli ommellut, pitsireunaiset tyynynpäälliset ja lakanat. Kaikki oli äiti valmistanut ja katsonut lastansa varten, mutta itse hän oli lähtenyt pois, kuollut puoli vuotta lapsen syntymisen jälkeen.

Iris nyyhkytti. Myrskyn kohina metsässä sai hänet surulliselle mielelle. Ei ollut hänellä äitiä, ei isää. Sere vain ja Taneli. Ja Killi. Siinähän se kehräsikin jalkopäässä, hänen pieni kiltti kissansa. Iris nosti sen kainaloonsa, silitti sen pehmeää karvaa ja nukkui lohdutettuna, kyynel vielä silmässä.

Seuraavana aamuna hän oli unohtanut surunsa. Oli elonleikkuuaika, jo varhain aamulla hän riensi Tanelin, Mikon ja Mantan kanssa ruispellolle.

Metsäpirtti ei ollut iso talo, se oli oikeastaan ollut vain mahtavan Honkamäen takamaa. Kun Iriksen äiti, Honkamäen talon ainoa tytär, meni naimisiin, lahjoitti isä hänelle paikan myötäjäisiksi. Hän ei hyväksynyt tyttären avioliittoa, mies oli vain soittotaiteilija, ukon mielestä joutavanpäiväinen viulunvinguttaja, joka ei ymmärtänyt maanviljelystä rahtuakaan, kierteli vain enimmäkseen maailmaa. Jotta tyttärellä olisi vakituinen asuinpaikka, rakennutti ukko Metsäpirtin ja määräsi Tanelin ja Seren taloa hoitamaan. Ja tarpeen se olikin, sillä pian Metsäpirtti jäi vaille isäntää ja emäntää. Iriksen äiti kuoli, isä lähti heti sen jälkeen ulkomaille, jonne jäikin. Siitä asti Iris oli elänyt orpona Seren ja Tanelin kasvattamana yksinäisellä saarella. Isoisäkin oli kuollut jo ennen tyttärentyttären syntymistä ja Honkamäki myötiin, koska Iriksen eno, Kaarle Heinonen, tai oikeammin hänen vaimonsa, paremmin viihtyi Helsingissä. —

Oli kaunis aamu, mutta ulkona tapasi siellä täällä myrskyn jälkiä. Tuolla oli puu kaatunut, täällä toinen kallellaan, joka hetki nurin nuukahtamassa. Heinäladon katosta oli tuulispää kiskaissut irti tuohia koko joukon, ja Mantan kerppoläjät olivat hujan hajan maassa. Taneli kulki metsän halki, sirppi olalla ja veti kimeällä falsettiäänellään: "Erämaata, erämaata läpi kulkeissain, kuulin kerrottavan, todeks' sanottavan, että kerran, että kerran pääsen taivaaseen."

Iris iski silmää Mikolle ja Mantalle. Taneli oli pahalla tuulella, sen kuuli. Tanelilla oli näet vain kaksi säveltä varastossaan. Erämaata hän veisasi, kun oli apealla mielellä, mutta kun asiat olivat oikealla tolalla, lauloi hän nuoruudessaan sotaväessä kuulemaansa laulua:

"Kansa muistaa ainiaan Franskan, Saksan kapinaa, Yhdeksännellä sadalla raivos' myrskyn tavalla."

Hitaasti taapusti Taneli eteenpäin ja mitteli mielessään vauriota, jonka myrsky oli metsässä tehnyt. Ruispellolla hänen paha tuulensa kuitenkin vähitellen hälveni. Ja kotvasen kuluttua hän jo suurella hartaudella lauloi Franskan, Saksan kapinaa.

Iris keitti kahvia pellon päässä kahden kiven kolossa. Ripeästi hän levitti sokerit, kermat ja voileivät nurmelle ja kaasi punaposkisena kahvia kuppeihin.

— Onko hyvää kahvia? kysyi hän Tanelilta.

Taneli hörppi hitaasti kahviaan teevadilta, puraisi sokeria ja vastasi:

— Ka mikäs, kahviahan tämä on.

Iristä harmitti, kun ei Taneli sen enempää kiitellyt, vaikka kahvi hänen mielestään oli kerrassaan mainiota. Ei Serekään parempaa keittänyt. Mutta Taneli oli aina sellainen jurrikka. Ei hän juuri sanoja tuhlannut eikä ylenmäärin kiitellyt.

Kun illalla palattiin kotiin, sirpit olalla, eväskontti selässä, olivat kaikki uuvuksissa, mutta hyvällä mielellä. Ruis tuntui tulevan hyvää, tähkäpäät olivat täyteläisiä, olki pitkää. Iris viritti laulun, johon toiset yhtyivät, mutta vaikenivat vähitellen jääden kuulemaan tytön helisevää ääntä.

Venevalkamassa oli vieras vene.

— Hei vieraita! huusi Iris. Tavallista nopeampaan hän riensi tupaan. Siellä Sere oli kahvinkeitossa.

— Onko täällä vieraita, Sere? kysyi Iris.

— Onhan niitä, kolme herraa, kuuluvat tulleen kuulustamaan hirvenmetsästysmaita, vuokraisivat.

— Mutta eihän me niille, Sere, eihän? Täällä ei saa ampua hirviä eikä muitakaan eläimiä, ei yhtä oravaa. Sanoithan sen heille, Sere, sanoithan?

— En minä osannut vielä mitään sanoa, mutta ei anneta, ellet tahdo. Eikä siihen ole oikeuttakaan, kun herra on poissa.

Iris rauhoittui.

— Isossa kamarissako herrat ovat?

— Isossa, herran entisiä tuttavia, sanoi yksi heistä olevansa. Pyysi sinua nähdäkseen. Kun minä vien kahvit sisään, voit tulla mukaan. Mutta siisti ensin itsesi.

Ovi avaantui, ja pyöreä, metsästyspukuun puettu herrasmies astui tupaan.

— Siinähän pikku neiti onkin. Hyvää päivää.

Iris sävahti punaiseksi ja katseli avuttomana paljaita ruskeita sääriään.

Herrasmies istui tuvanpenkille.

— Älä huoli ujostella, tyttöseni, minä olen kamreeri Wuori, isäsi vanhoja ylioppilastovereita. Monta kepposta keksimme aikoinamme yhdessä. Hän oli iloinen ja hauska mies, isäsi.

Iris läheni säteilevin silmin.

— Mikä on nimesi?

— Iris.

— Oletko saanut äskettäin tietoja isältäsi?

Iris pudisti päätään kieltävästi. Hänen kasvoilleen levisi alakuloinen ilme.

— Kuulepas, Iris tyttö, oletko käynyt mitään koulua?

Uusi päänpudistus.

— Ai, ai, oletko sitten oppinut mitään täällä kotona?

— Osaan minä lukea ja kirjoittaa ja Lutherin vähän katkismuksen ja osan isoa katkismustakin, selitti Iris reippaasti.

— Kuinka vanha olet?

— Kahdennellatoista.

Kamreeri Wuori pudisti päätään. Sitten hän kääntyi Seren puoleen.

— Tietääkö herra Klewe, ettei hänen tyttärensä ole saanut minkäänlaista koulukasvatusta?

Sere vastasi hiljaiseen tapaansa:

— Ei herra paljon tästä tytöstä tiedä.

Iris loi häneen kummastuneen katseen. Miksi oli Seren ääni noin kummallisen kova ja katkera?

— Hm. Entä hänen enonsa, pankinjohtaja Heinonen? Eikö hän ole pitänyt tytöstä huolta?

Sere hymähti. — Ei hän ole Iristä kysynyt montakaan kertaa. Täällä lapsi on kasvanut yksin kuin taivaan lintu.

Kamreeri ja Sere olivat hiljentäneet ääntään. Kamreerin hyvänsävyiset kasvot olivat vakavat.

— Minä puhun asiasta pankinjohtajalle, sanoi hän. — Täytyyhän tytön päästä kouluun.

— Sitähän minäkin olen tässä surrut, sanoi Sere. — Kamreeri sitten toimittaa sen asian, vai kuinka?

— Kyllä, vastasi vieras lujasti. — Olkaa huoleti. Hän ojensi kätensä Irikselle. — Hyvästi, pikku metsälintu.

Kun vieraat tunnin kuluttua Tanelin saattamina lähtivät talosta, katseli Iris kauan heidän jälkeensä. Pois he lähtivät maailmalle toisten ihmisten luo. Olisipa somaa päästä joskus sinne, nähdä muitakin kuin Sere ja Taneli.

Toinen luku.

HYVÄSTI, METSÄPIRTTI!

Iris seisoi mäellä ja katseli kurkiparvea, joka kiljuen lensi eteenpäin korkealla ilmassa. Hän kohotti molemmat kätensä suulle ja huusi: "Suoraan, nuoraan, matkalinnut! Suoraan, nuoraan, matkalinnut!"

— Taneli, Taneli, nyt lähtivät kurjet, nyt on syksy.

— Syksy on, vastasi Taneli vitkaan. — Täytyy jouduttaa kauranleikkuuta.

Hiljakseen pimenivät illat. Metsä oli kirjava ja tuoksui syksyä ja kosteutta. Karja palasi laitumelta aikaisin iltapuolella ja pyrki tyytyväisenä lämpöiseen navettaan yöksi. Iris samoili märkää metsää vasu käsivarrella ja kokoili sieniä. Polut olivat keltaisten lehtien peitossa, ja koreat punaiset kielonmarjat hohtivat kanervikossa. Taneli ja Mikko vetivät syysnuottaa, ja saavit täyttyivät kiiltävistä, hopeanhohtoisista kaloista.

Mutta sateella istui Iris isän työhuoneessa vinnillä. Sielläkin tuntui kostea syksynhaju, mutta Iris ei malttanut lähteä pois. Sillä isän kirjastossa oli monta ihmeellistä kirjaa, jotka kertoivat elämästä ja ihmisistä maailmassa niin viehättävästi, ettei niitä malttanut laskea käsistään, ennenkuin kirjaimet peittyivät hämärään. Silloin tyttö huoaten sulki kirjan ja laskeutui portaita alas tupaan. Siellä olivat jo toisetkin koolla. Sere kehräsi rukkinsa ääressä, Manta karttasi villoja, Taneli teki puhdetöitään.

Uunin pankolla kehräsi Killi tyytyväisenä, Pikku haukotteli sopessaan ovensuussa, ja Manta hyräili puoliääneen kansanlaulujaan, joita hän osasi lukemattomia. Iris istui Seren viereen jakkaralle, otti pienet karstansa ja yhtyi Mantan lauluun. Usein Sere keskeytti heidän joutavat loruviisunsa ja alkoi matalalla äänellä laulaa jotain virttä, johon muutkin yhtyivät.

Ja näin kului syksyinen ilta. — — —

Oli oltu vankina melkein viikon päivät saarella, kun ei jää vielä kantanut. Ikävöiden Iris katseli ulapalle. Kunpa jo pääsisi kulkemaan pitkin hohtavaa jääkantta, kiitämään kilpaa tuulen kanssa rannalta rannalle! Ja sata kertaa päivässä hän kysyi Tanelilta:

— Etkö luule jään jo kannattavan, Taneli?

— Ei kannata, vastasi Taneli.

Viimein, kirkkaana pyhäaamuna Taneli heitti laukun selkäänsä ja pyrki rautapääseiväs kädessään mantereelle postinhakuun. Kun hän palasi retkeltään, vakuutti hän, että nyt Iris huoleti sai sitoa luistimet jalkaansa ja kiitää minne tahtoi. Jää kyllä jo kesti.

Mutta sillä kertaa Iristä ei haluttanutkaan lähteä luistelemaan, sillä Tanelin postilaukussa oli hänelle osotettu kirje, joka pani hänen päänsä pyörälle. Kirje oli pankinjohtaja Heinoselta ja sen sisällys oli seuraava:

Rakas sisarentyttäreni Iris! Sinä olet jo minun ymmärtääkseni siinä iässä, että sinun pitäisi päästä kouluun ja saada kasvatusta. Olemme siis, tätisi ja minä, tuumineet, että sinä joulun jälkeen saapuisit Helsinkiin. Saat asua luonamme, ja toivon, että viihdyt kodissamme. Tätisi ja serkkusi tervehtivät sinua.

Enosi Kaarle Heinonen.

— Hyvänen aika, Sere, pitääkö minun lähteä kotoa pois? huudahti Iris kirjeen luettuaan.

— Mikäpä siinä muukaan auttaa? vastasi Sere hiljaa.

Iriksen täytyi heti juosta Mantan ja Mikon luo kertomaan suurta uutistaan.

Manta ei osannut mitään sanoa, päivitteli vain kädet esiliinaan käärittyinä. Mutta Mikko tiesi kertoa sisarestaan, joka oli naimisissa ajurin kanssa Helsingissä. Ja hän kuvaili Irikselle laajalti Helsingin ihmeitä, sellaisina kuin oli niistä sisareltaan kuullut, kun tämä viime kesänä oli ollut kotonaan käymässä.

Iris ja Manta kuuntelivat ihmeissään. Iristä oikein pelotti, kun piti sellaiseen kylään lähteä.

Heti joulunpyhien jälkeen alettiin valmistaa Iristä matkalle. Taneli oli jo syystalvesta veistänyt arkun ja maalannut sen korean siniseksi sekä kaivertanut siihen kirjaimet I.K.

Iris olisi suonut arkun värin hiukan tummemmaksi, mutta Taneli piti itsepintaisesti heleänsinisen puolta.

— Sen pitää olla sininen kuin taivas, intti hän selittämättä sen enempää, miksi niin piti olla.

Monasti oli Iris ennen ikävöinyt maailmalle, mutta nyt pyrki pelottamaan. Oli ikävä jättää Metsäpirtti, ikävä erota Tanelista ja Serestä.

— Saanhan tulla takaisin, jos kovin ikävöin? kysyi hän Sereltä.

— Saat toki, vastasi Sere. Hänenkin sydäntään kirveli ero lapsesta, jota oli kasvattanut ja vaalinut kapalovauvasta pitäen. Mutta Irikselle hän ei mielihaikeuttaan näyttänyt, ompeli ja kutoi vain ahkerasti tytölle vaatteita. Ja paljonpa niitä karttuikin, kun Sere alkoi sulloa tavaroita arkkuun. Siinä oli sininen puolivillainen hame, toinen harmaa, kolmannen punaisen, kamelilankaisen Iris puki ylleen matkahameeksi. Sukkia oli tusinan verran, kaikki pehmeistä, lujista, kotonakehrätyistä lampaanvilloista. Pellavaisia paitoja oli tusina ja kenkiä kahdet, toiset arkkuun, toiset jalkaan. Haukka-Esa, kyläkunnan paras suutari, oli jo syksyllä käynyt ne tekemässä.

Iris oli ihastunut niin suureen vaatteiden paljouteen, varsinkin miellytti häntä uusi päällystakki, joka oli oikein kirkonkylässä tehty. Se oli kyllä vähän liian väljä, mutta lämmin ja komea Iriksen mielestä.

Oli vielä hämärä, kun Taneli tammikuisena pakkasaamuna valjasti vanhan Mustan kirkkoreen eteen. Katkerasti itkien Iris kietoi käsivartensa Seren kaulaan.

— Enkö saa ottaa Killiä mukaani? nyyhkytti hän. — Olisi paljon turvallisempi, jos se olisi matkassa.

— Ei Killi siellä kaupungissa viihdy, lapsi rukka. Ja kuinka sinä sen tässä pakkasessa saat kulkemaan? Kuolee poloinen viluun.

— Pitäisin turkin sisässä sitä.

— Se eksyy suuressa kaupungissa, sanoi Taneli, — eksyy ja joutuu poliisin huostaan.

Iris pelästyi ja suostui, vaikka vastahakoisesti, jättämään kissansa kotiin.

Musta nosteli levottomana jalkaansa. Sere pisti vielä viimeiset piiraat eväsvasuun, sininen matka-arkku sidottiin lujasti reen sevälle ja Iriksen rukki sen päälle. Iris tahtoi kaikin mokomin rukkinsa mukaan, ja Serestäkin se oli viisainta, jottei tyttö unohtaisi kehruutaitoa kaupungissa. Iris puristi vielä kerran Killiä rintaansa vasten, Sere kääri hänet lammasturkkeihin ja istutti hänet nahkasien sisälle rekeen.

— Noh, Musta! huusi Taneli.

— Hyvästi Sere, hyvästi kaikki! kuului nyyhkytysten keskeltä reestä.

— Herran haltuun, lapsi, huokasi Sere.

Musta juosta hölkkäsi alas rantaan. Vielä viimeisen kerran siinä, missä tie mutkistuu mantereeseen päin, käänsi Iris villahuiviin käärittyä päätään. — Sinne katosi Metsäpirtti, katosi pihakuusi, jäivät korkeat petäjät! Pikku seurasi haukkuen kappaleen matkaa, mutta pyörähti viimein nolona kotiin päin ikäänkuin arvaten, että matka oli liian pitkä ja vaivaloinen sen vanhoille käpälille.

— Terveisiä kotiin, Pikku! huusi Iris sen jälkeen.

Oli hienostaan pakkanen, mutta ilma oli kirkas ja keli mainio. Iriksen mieli reipastui. Oli ihanata ajaa kuulaassa talvi-ilmassa kohti outoa, tuntematonta. Taneli kertoi yhtä ja toista taloista, joiden ohi ajettiin. Kun saavuttiin Mustakorpi nimiselle taipaleelle, joudutti Taneli hevosta, metsä oli siinä harvinaisen synkkä ja tiheä, korkeiden kuusten välissä kohosi ja laskeusi tie aaltomaisesti.

— Ei tässä pimeällä pelkomiehet uskallakaan ajaa, vakuutti Taneli. — Metsässä on tapahtunut ryöväyksiä, ja kummituksia kuuluu liikkuvan sydänyöllä, sen on Haukka-Esa omin silmin nähnyt. Ja Taneli tiesi kertoa monta ihmeellistä rosvo- ja kummitusjuttua, joiden kaikkien tapahtumapaikkana oli ollut Mustakorpi. Onneksi paistoi talvinen aurinko jo kirkkaasti, muutoin olisi Iriksen selkäpiitä karminut. Nyt hän sensijaan salavihkaa naureskeli Tanelin vakavalle, salaperäiselle äänelle, joka aina sankimpaan metsikköön tultaessa hiljeni. Joka tapauksessa hän kuitenkin oli iloinen, kun he metsän pimennosta painuivat valtatielle.

Vakavasti ja hitaasti Musta sitten jatkoi hölkytystään, ja ennen pimeää jouduttiin lähimpään kaupunkiin, josta oli jatkettava matkaa junalla Helsinkiin.

Kolmas luku.

KAUPUNKILAISSERKUT.

Pankinjohtaja Heinosen komeassa salissa kaikuivat vilkkaat tanssinsäveleet. Elsa Heinonen täytti kaksitoista vuotta, ja päivän kunniaksi oli kutsuttu vieraita. Leikittiin panttileikkejä ja ihailtiin Elsan kauniita syntymäpäivälahjoja, mutta illemmalla valtasi vieraat niin kova tanssimishalu, että rouva Heinosen täytyi istua soittokoneen ääreen, ja pian liehui pari toisensa jälkeen kiiltävällä parkettilattialla. Elsa, syntymäpäivälapsi, oli tietysti koko ajan liikkeessä iloisena ja viehkeänä, hänen veljensä, nelitoistavuotias Aksel, pyöri samoin kohteliaana isäntänä ahkerasti lattialla. Sohvan nurkassa istui kaksi Elsan luokkatoveria, Maili Borg ja Maiju Wäyrynen, jota yleensä sanottiin vain Pappilan Maijuksi, koska hän usein käytti puhetapaa "meillä pappilassa" tai "me pappilan väki".

— Kylläpä Elsa liehuu, sanoi Maiju seuraten katseillaan ohikiitävää Elsaa.

— Kummakos tuo, vastasi Maili pisteliäästi, — kaikki tietysti tanssittavat päivän sankaritarta. Minun äitini kyllä aina pitää huolen siitä, kun meillä tanssitaan, etteivät talon omat tyttäret tanssi enempää kuin vieraat. Hänen mielestään se on epäkohteliasta. Mutta Heinosen tytöt eivät koskaan ajattele muita kuin itseään.

— Niin, mutta he tanssivatkin molemmat kuin enkelit, sanoi hyvänsävyinen Maiju.

— Tosin isäsi on pappi, ja sinä siitä syystä tiedät taivaallisista asioista enemmän kuin me muut, mutta enpä olisi luullut sinun nähneen enkelien tanssivan, huomautti Maili kuivasti.

— Sanonpahan sitten: niinkuin keijukaiset. — Jospa minä tanssisin puoleksikaan niin hyvin kuin he, huokasi Maiju.

Maili hymyili. Maiju rukka oli kovin kömpelö, eikä koskaan pysynyt tahdissa, pojat valittivat, että oli oikea rasitus tanssia hänen kanssaan.

— Voi, tuossa tulee Aksel, kuiskasi Maiju. Hän lensi tulipunaiseksi mielihyvästä, kun Aksel Heinonen sirosti kumartaen vei hänet tanssiin.

Maili puraisi huultaan. Hän olisi kauhean mielellään tanssinut Akselin kanssa, joka oli paras tanssija koko yhteiskoulussa.

Sievä, valkoiseen päähineeseen ja esiliinaan puettu tyttö ilmoitti teen olevan pöydässä. Soitto taukosi, rouva Heinonen nousi paikaltaan. Halukkaasti kävivät nuoret vieraat käsiksi herkullisiin voileipiin ja kakkuihin. Vilkas puheensorina kaikui läpi huoneen.

— Hiljaa! koputetaan, huusi joku.

— Huu, varkaita! kirkaisi Pappilan Maiju.

Kaikki kuuntelivat. Tosiaan, eteisen ovella kuului varovainen koputus. Kerran, kaksi, kovempaa.

— Mikä merkillinen ihminen se on, joka ei ymmärrä soittaa, vaan koputtaa, sanoi Aksel Heinonen.

— Rosvoja tietysti, pilaili Erkki Pohjola.

— Kummitus, arvaili Mauno, hänen veljensä.

— Poliisi! huusi joku säikähtynyt ääni.

— Kuka uskaltaa mennä avaamaan salaperäiselle vieraalle?

— Tyhmyyksiä! Aksel astui eteiseen ja avasi oven, hiukan varovaisemmin sentään kuin tavallisesti.

Sisään astui tukeva, sarkatakkinen maalainen kantaen taivaansinistä arkkua. Hänen selkänsä takana näkyi punoittavat, paksuun, harmaaseen villahuiviin käärityt tytön kasvot.

— Taivas! pääsi Akselin huulilta.

Elsan vieraat olivat uteliaina tunkeutuneet eteiseen ja katselivat ihmetellen miestä ja tyttöä, joka rauhallisena laski käsistään rukin lattialle.

— Ketä etsitte? kysyi Ester Heinonen kynnykseltä.

— Eikös tässä asu se pankinjohtaja Heinonen? Tässä olisi nyt se hänen sisarentyttärensä, ja minä olen Taneli Puuska.

— Iris Klewe! Ester oli tunkeutunut vieraiden lomitse eteiseen ja loi tutkivan katseen tyttöön. — Elsa, mene kutsumaan äitiä.

Elsa lähti. Sillä aikaa seisoivat Iris ja Taneli liikkumattomina eteisessä uteliaiden pojan- ja tytönsilmien tarkastamina.

Ester näytti hermostuneelta.

— Miksi et kirjoittanut tulostasi ennen? kysyi hän kääntyen Iriksen puoleen.

Iris loi hämmentyneen katseen Taneliin, joka pyöritti lakkiaan käsissään ja vitkaan vastasi:

— Ka, se postinkulku on näin talvisaikaan hankalaa ja hidasta. Tuumattiin, että osataanhan tänne ilmankin, kun osoite on tunnettu.

Tyttöparvesta kuului naurun tirskettä.

Rouva Heinonen tuli vaivaantuneen näköisenä; väkinäinen hymy huulillaan hän tervehti miehensä sisarentytärtä. Ymmärtäväisemmät vieraista olivat vetääntyneet takaisin ruokailuhuoneeseen.

— Riisuudu, lapsi rukka, ja tule sisään saamaan lämmintä teetä, sanoi rouva Heinonen. — Ja te, hyvä mies, menkää keittiöön. Hän painoi soittonappulaa. Sisäkkö astui sisään. — Mimmi, viekää tämä mies keittiöön ja antakaa hänelle kuumaa teetä.

Mimmi nyrpisti nenäänsä ja lähti heittäen Tanelille olkansa takaa huolimattoman:

— Olkaa hyvä!

Iris istutettiin teepöydän ääreen, Ester tarjoili teetä. Hänen sanomattomaksi kauhukseen kaasi Iris teen vadille, puhalsi siihen äänekkäästi pari kolme kertaa ja alkoi juoda vadilta. Ester tunsi veren kohoavan poskiinsa. Kamalata! Ennenkuulumatonta! Huomasikohan kukaan? Hän pälyi arasti ympärilleen. Eikös vaan! — Kaikkien läsnäolevien katseet olivat kiinnitetyt Irikseen, joka rauhallisena yhä puhalsi ja juoda hörppäili teevadilta. Ja Maili Borgin suu oli ivallisessa hymyssä.

— Miksi juot teevadilta etkä kupista, kuten muut ihmiset? kuiskasi Ester kiivaasti Irikselle.

Tyttö katsahti häneen kummastuneena.

— Tällä lailla me aina juomme Metsäpirtissä, Sere ja Taneli ja kaikki muut, vastasi hän ääneen.

Taaskin kuului naurua tyttöparvesta. Pojatkin vetivät suunsa hymyyn.

— Suurenmoinen maalaisserkku, kuiskasi Maili Borg Eva Kalmille. — Näetkö, miten punaiset Ester ja Aksel ovat! Se tekee hyvää heidän ylpeydelleen.

— Etkö tahtoisi kertoa meille, keitä Sere ja Taneli ovat? kysyi sointuva ääni sohvan nurkasta.

Iris käänsi katseensa kysyjään. Tämä oli kalpea, hento tyttö, jonka tummansiniset silmät muistuttivat Iriksen mielestä orvokkia. Ystävällisesti hän nyökkäsi vaaleakutrista päätään Irikselle.

— Minun nimeni on Ulla Stjernfelt, sanoi hän.

Tytön lempeän hymyilyn rohkaisemana vastasi Iris:

— Niin Sere ja Taneliko? He ovat jollain tavalla sukulaisiani, Esterin ja Elsan myös, hän lisäsi, mehän olemme serkuksia. — Sitäpaitsi on Sere kasvattiäitini.

Ester kilisteli kuuluvasti kuppeja, ja Aksel alkoi kovalla äänellä kertoa jotain kaskua Erkki Pohjolalle.

Elsa oli silläaikaa kadonnut äitinsä huoneeseen.

— Voi, äiti kulta, tule pian luoksemme. Se uusi tyttö laskettelee siellä kaikenmoisia tyhmyyksiä.

Rouva Heinonen nousi hitaasti leposohvalta, jolla hän oli maannut kovan päänsäryn vaivaamana. Rouva Heinosella oli aina päänsärkyä, kun jotain odottamatonta tapahtui. Iriksen saapuminen näin äkkiarvaamatta ei ollut hauska yllätys.

Vieraat olivat juuri hyvästelemässä suureksi helpotukseksi Esterille ja Akselille, jotka olivat kovin kiusaantuneet maalaisserkkunsa kömpelöistä tavoista.

Mimmi tuli sisään ja supisi jotain rouva Heinoselle.

— Eikö hän ole vielä lähtenyt? kysyi tämä hämmästyneenä. — Rakas lapsi, hän kääntyi Iriksen puoleen. — Tuo mies istuu yhä vielä keittiössä. Sinun sopii ehkä paremmin kuin meidän sanoa hänelle, että hän jo lähtisi, ennenkuin tulee liian myöhä.

— Pitääkö Tanelin mennä yöksi muualle? kysyi Iris silmät suurina.

— Äiti, emmekö voisi panna Tanelia salin sohvalle nukkumaan, ivaili Aksel.

— Lapsi rukka, et kai todella tarkoittane, että tuo talonpoika rasvalta tuoksuvine saappaineen olisi meillä yötä. Sehän on mahdotonta! Jossain vieraskodissa hän kyllä saa yösijaa. Mene keittiöön puhumaan hänelle siitä.

Iris tapasi Tanelin jotakuinkin nuutuneessa tilassa. Silmät puoliummessa, kauheasti haukotellen hän töintuskin pysyi valveilla. Happamen näköinen vanhanpuoleinen palvelija pesi astioita.

— Taneli, sanoi Iris matalalla äänellä laskien kätensä uskollisen saattajansa käsivarrelle. — Sinun ei sovi jäädä tänne yöksi. Sinun pitää lähteä pois nyt.

— Häh, vastasi Taneli haukotellen. — Enkö saa jäädä tänne?

— Et, sinun pitää mennä johonkuhun vieraskotiin, sanoivat, semmoiseen kaupunkilaiseen kievariin.

Taneli raapi korvallistaan.

— Voisinhan minä mennä kortteeriin Mikon sisaren luo, mutta taitaa olla jo liian myöhä.

— Parasta on, että Taneli ottaa ajurin ja pyytää hänen viemään johonkin vieraskotiin, neuvoi keittäjätär Ulriika.

— On sitä kai sitten mentävä, huokasi Taneli ja painoi lakin päähänsä.

— Hyvää yötä sitten, Iris.

— Hyvää yötä, Taneli.

Tuokion viivähtivät kädet toisissaan. Sekä Tanelista että Iriksestä tuntui, kuin olisivat he eronneet ikiajoiksi. Molemmat valtasi sama turvattomuuden tunne suuressa kaupungissa, ventovierasten keskellä.

Ja kun Tanelin leveä, sarkatakkiin verhottu selkä katosi keittiön ovesta, oli Iris mielestään ypö yksin maailmassa. Hän tiesi varmasti, että Tanelikin pimeällä kadulla hiljakseen hyräili mielivirttään. — — —

* * * * *

— Mitä isä oikeastaan tarkoitti kutsuessaan tuon hirveän tytön niskoillemme? huokasi Ester.

Hän selvitti harjalla pitkiä vaaleita hiuksiaan ja näytti kovin nyrpeältä.

Rouva Heinonen huokasi väsyneesti korkeiden patjojensa ja pielustensa välistä.

— Ester kulta, älä puhu noin, onhan hän serkkusi.

— Entä sitten! Minusta on hyvin ikävä, että kotiimme haalitaan kaikenmoisia maamoukkia. Eikö hän voi asua jossakin muualla?

— Isä tahtoo, että hän asuu meillä. Rouva Heinosen ääni oli hänen tätä sanoessaan kovin valittava.

Hoikka, hyvin Esterin näköinen kahdeksantoistavuotias tyttö astui huoneeseen.

— Onko äiti taas sairas? kysyi hän painaen huolimattoman suudelman rouva Heinosen poskelle.

— Vain väsynyt, Elin. Eiliset kutsut ja pienen vieraamme äkillinen tulo. Sen enempää eivät hermoni tarvitse joutuakseen epäkuntoon.

— No minkälainen tuo pilvistä tipahtanut serkkumme on?

— Kerrassaan mahdoton, ehätti Ester selittämään. — Koeta kuvailla itsellesi tällainen olento: punainen, kotikutoinen hame, paksut harmaat villasukat, rasvatut, kömpelöt kengät, tukka vedetty kahdelle tiukalle palmikolle, sanalla sanoen: hirvittävä.

Elin kohotti silmäkulmiaan.

— Siis täydellinen maalaisserkku?

— Kiireestä kantapäähän.

Elsa juoksi nauraen sisään.

— Voi, voi, Ester, mikä vahinko, ettet saanut nähdä Iriksen vaatevarastoa, kun hän tyhjensi arkkuaan. Siinä oli ainakin tusina paksuja, harmaita ja panajuovikkaita sukkia, karkeita palttinapaitoja ja mahdottoman suuria nenäliinoja, ne olivat melkein kuin meidän pyyheliinat. En ole maailmassa sellaista nähnyt.

— Kauheata! Hänet täytyy tietysti pukea uudestaan alusta alkaen.

Elsa nauraa tirskutti edelleen.

— Hän nousi ylös jo kello kuusi, ja kun hän ei osannut sytyttää sähköä, haparoi hän pimeässä ja kaatoi pesukannun ja pari tuolia. Huoneessamme on oikea Jerusalemin hävitys. Raukka istui pimeässä, kunnes Ester ja minä nousimme.

— Sitäpaitsi hän itki puolen yötä, niin etten saanut nukkua, äkäili Ester. — Minä en aio enää nukkua hänen kanssaan samassa huoneessa.

— Sinun täytyy kai muuttaa Elinin huoneeseen, koetti rouva Heinonen sovittaa.

Elin aikoi juuri panna vastalauseen sellaista huonerauhan sortoa vastaan, kun samassa ovelta kuului koputus.

— Eikö äiti aio joutua aamiaiselle? kuului pankinjohtaja Heinosen ääni.

— Kai minun täytyy, huokasi rouva Heinonen.

Ester ja Elsa pujahtivat huoneeseensa täydentämään pukuaan. He tapasivat Iriksen ja Sissin innokkaassa keskustelussa. Sissi kysyi ja Iris vastasi. Keskustelunaiheena olivat etupäässä Metsäpirtin lampaat ja vasikat sekä Killi, jota mainitessa Iriksen silmät kostuivat.

Sissi oli perheen nuorin. Hän oli hyvin hemmoteltu, kivuloinen lapsi, ontui vähän ja marisi kaiket päivät. Hän oli siskojensa kauhu, sillä tuskin oli sitä asiaa, johon hän ei pistänyt pikku nykerönenäänsä. Sitäpaitsi hänellä oli varsin ikävä tapa tehdä suorasukaisia huomautuksia.

Pankinjohtaja tervehti ystävällisesti Iristä. Helena, Iriksen äiti, oli ollut hänen ainoa sisarensa, ja vaikka Iris ulkomuodoltaan enemmän muistutti tummaa isäänsä kuin vaaleaveristä äitiään, herätti hänen olentonsa enossa lapsuudenaikaisia muistoja eloon. Hän hyväili tytön tummaa tukkaa.

— Joko olet tutustunut serkkuihisi, tyttöseni? sanoi hän. — Pidätte kai paljon toisistanne?

— Ester ja Aksel eivät ainakaan hänestä pidä, huusi Sissi. — He sanovat, että Iris on ikävystyttävä ja talonpoikainen.

— Loruja! Pankinjohtaja loi ankaran katseen syyllisiin, joista ainoastaan Ester näytti nololta, Aksel sitävastoin pisti rauhallisena pihviä poskeensa.

Iris istui punaisena ja katseli arasti serkkuihinsa.

— Mutta minä pidän hänestä, jatkoi Sissi; vaikka hän onkin ruma ja maalainen, on hän kiltti eikä naura minulle, niinkuin Ester ja Elsa aina tekevät.

— Sissi on vaiti ja syö, jyrisi isä.

Sissin suupielet vetäytyivät epäilyttävästi alaspäin. Elin alkoi kiireesti kertoa suurista arpajaisista, joissa hän edellisenä iltana oli ollut, ja kaikkien huomio kiintyi häneen. Hän kuvaili seikkaperäisesti naisten pukuja, kertoi mitä kullakin tuttavalla oli ollut yllään, arvosteli ja moitti. Rouva Heinonen ja Ester kuuntelivat innostuneina, samoin Aksel ja Elsa. Iris ihmetteli, miten toisten ihmisten puvut saattoivat herättää niin suurta mielenkiintoa. Eno oli ajatuksiin vaipunut.

— Iris syö veitsellä, kuului äkkiä Sissin kimeä ääni. Kaikkien katseet kääntyivät Irikseen, joka juuri oli pistänyt veitsen suuhunsa.

— Suurenmoista, mutisi Aksel.

— Sivistymätöntä, huomautti Ester puoliääneen.

Elsa nauraa hihitti.

Rouva Heinonen loi kärsivän katseen mieheensä, ikäänkuin sanoen: siinä näet, enkö arvannut oikein.

— Eikö Iris ole oppinut vielä pöytätapojen alkeitakaan, vaikka on jo iso tyttö, nuhteli Elin. Ei kukaan sivistynyt ihminen pistä veistä suuhun syödessään.

— Lapsi rukka, huokasi rouva Heinonen, kasvatustasi on nähtävästi laiminlyöty surullisessa määrässä. Ikävä, että olet ollut niin huolimattomissa käsissä.

Kyyneleet kohosivat Iriksen silmiin. Hänen sydäntään kirveli, kun Sereä ja Tanelia moitittiin. Hänen täytyi puolustaa uskollisia hoitajiaan.

— Kyllä Sere ja Taneli hoitivat minua hyvin, eivät he olleet huolimattomia, lausui hän rohkaisten mieltään.

— Mutta, lapsi rukka, hehän ovat aivan sivistymättömiä, luullakseni. Eikö niin?

Iris jäi sanattomaksi. Hän ei koskaan ollut tullut ajatelleeksi, olivatko Sere ja Taneli sivistymättömiä. Ja mitä oikeastaan merkitsi olla sivistymätön? Epätietoisena hän katseli tätiinsä.

Eno pelasti hänet pulasta.

— Sere ja Taneli ovat kunnon väkeä, sen kyllä uskomme, sanoi hän hyväntahtoisesti nähdessään Iriksen neuvottomuuden.

Iriksen katse kirkastui.

Oi kyllä, sen hän varmaan tiesi.

— Joka tapauksessa neuvoisin sinua tästälähtien käyttämään kahvelia, olkoot Sere ja Taneli kuinka kunnollisia tahansa, sanoi Elin kuivasti.

Heti aamiaisen jälkeen meni eno pankkiin. Lähtiessään hän sanoi lapsillensa:

— Nyt kai viette serkkunne kaupunkia katselemaan. Aksel, ole sinä ritarina.

— Taivas varjelkoon, mutisi Aksel. Ääneen hän sanoi:

— Hyvin mielelläni, isä kulta, mutta olen luvannut mennä Väinö Kalmin luo ratkaisemaan geometrisiä probleemeja, joista en yksin saa selkoa.

— Hm, murahti pankinjohtaja. — No, Ester ja Elsa menevät sitten. Tässä saatte rahaa, menkää Fazerille leivoksia syömään.

— Kyllä isä, sanoi Elsa iloisesti.

Kun isä oli mennyt, kutsui Ester Elsan syrjään.

— Minä en nyt ennätä tulla mukaan. Täytyy harjoittaa soittoläksyäni. Mene sinä Iriksen kanssa kahden.

— Älä luulekaan. Soittoläksysi on vain tyhjä veruke, samanlainen kuin Akselin geometriset probleemit. Kyllä minä teidät tunnen. Te ette tahdo lähteä Iriksen kanssa kaupungille, kun hän on niin maalaisesti puettu. Minäpä sanon isälle.

— Olet typerä nyt kuten aina, Elsa sinä. Mene nyt vain kiltisti Iriksen kanssa. Voithan käydä hakemassa Pappilan Maijua mukaan. Saatte syödä viisi leivosta mieheen sillä rahalla, minkä isä antoi.

On vaikea sanoa, mikä Elsan sai taipumaan, halu leivoksiin vai hänen luontainen hyväsydämisyytensäkö.

— Olkoon menneeksi, sanoi hän. — Mutta muista myös sinä auttaa minua ensi kerran laskentoesimerkeissäni.

— Kyllä, kyllä, lupaili Ester ja istuutui soittokoneen ääreen soittamaan valssia.

Varmaan heräsi Iriksenkin kokemattomassa mielessä jonkinlainen hämärä aavistus siitä, että hän kirkonkylässä valmistettu päällystakki yllään näytti varsin kömpelöltä siron Elsan rinnalla. Elsalla oli sievä samettinen, nahalla reunustettu palttoo ja pieni karvalakki vaaleilla kiharoillaan. Hansikkaihin verhottuja käsiään hän piti somassa muhvissa.

— Eikö sinulla ole muhvia? kysyi hän Irikseltä.

— Ei, vastasi tämä, onhan minulla lämpimät kintaat. Hän kohotti nähtäväksi harmaisiin villalapasiin peitetyt kätensä.

Elsa juoksi Esterin luo.

— Ester, sinun täytyy lainata hänelle muhvisi. Hänellä on käsissään kauheat villalapaset. En minä kehtaa näyttäytyä hänen kanssaan Fazerilla.

— Hyvää muhviani en lainaa, mutta ota vanhat säämiskähansikkaani. Ne ovat hattukotelossani.

Tytöt ajoivat raitiovaunulla Iriksen suureksi iloksi. Hän istui totisena, sanaakaan puhumatta paikallaan, kuunnellen Elsaa, jonka suu lakkaamatta kävi. Elsaa huvitti esiintyä tottuneena pääkaupunkilaisena kokemattomalle serkulleen, jolle kaikki kaupunkilaiskäsitteet olivat vieraat.

Fazerin kahvilan kohdalla he tapasivat Pappilan Maijun, jonka Elsa telefoonitse oli tilannut sovitulle yhtymäpaikalle. Elsa ja Maiju liikkuivat kahvilassa vapaasti kuin kotonaan. Iris seurasi heitä ujona, hämillään kaikesta komeudesta, joka häntä ympäröi.

— Kylläpä Sere ihmettelisi, jos näkisi, ajatteli hän.

Varovasti hän maisteli oudonnäköisiä leivoksia, joita Elsa ja Maiju pistivät poskeensa suurella tottumuksella, kuten oikeat koulutytöt konsanaan. Heidän lörpötyksensä ei Iristä huvittanut, hänestä oli hauskempi katsella ihmisiä, jotka istuivat heidän ympärillään pienten pöytien ääressä. He olivat kaikki hienoissa puvuissa, puhuivat ja nauroivat vilkkaasti.

— Kas tuollahan on Akselkin! huudahti Maiju ja punastui samassa. Maiju ihaili näet salaa Akselia.

Iris ja Elsa kääntyivät katsomaan. Eräässä nurkassa istui todellakin Aksel kahden pojan ja tytön seurassa.

— Sitä veijaria! mutisi Elsa. — Hän sanoi isälle menevänsä ratkaisemaan probleemeja Väinö Kalmin luo. Minäpä kerron kotona.

Ja Elsa heitti niin uhkaavia silmäyksiä veljeensä, että tämän pakostakin täytyi nousta ja tulla heidän luokseen.

— Vai niin, sanoi Elsa ivallisesti. — Leivoksetko ovat geometrisiä probleemeja vaiko Elna ja Eva? Tästä saat kyllä vielä kuulla.

— Hiljaa, hiljaa, siskoseni, et kai aio kieliä isäukolle?

— Aion kyllä. Miksi et tullut kanssamme?

— Tapasin kadulla Väinön ja tytöt, jotka olivat menossa luistinradalle. Yhdyin heihin, ja kun olimme vähän aikaa olleet jäällä, tulimme tänne syömään leivoksia. Siinä koko juttu. Jos aiot ruveta hoitamaan Sissin kunniakasta virkaa, niin olkoon menneeksi. Kieliminen tuntuu kerta kaikkiaan olevan yleinen ominaisuus pikkutytöissä.

Elsa punastui. Hän ei mitenkään tahtonut lukeutua pikkutyttöjen joukkoon. Olihan hän jo täyttänyt kaksitoista vuotta.

— Tulkaa pois, Maiju ja Iris, sanoi hän nyrpeästi ja lähti huoneesta nenä pystyssä.

Neljäs luku.

IRISTÄ KASVATETAAN.

Kun tytöt palasivat kotiin, näki Iris mielihyväkseen Tanelin istuvan eteisessä.

— Voi, Taneli kulta! huusi hän heti, — miksi et ole ennen tullut?

— Kävinhän minä aamulla, mutta täällä nukuttiin vielä silloin, vastasi Taneli.

Eno Heinonenkin palasi kotiin. Hän tervehti jäykästi Tanelia, asetti keppinsä nurkkaan, riisui hansikkaat käsistään ja ripusti palttoonsa naulaan huomaamatta sen enempää Tanelia.

— Ei pankinjohtaja taida minua enää tunteakaan, sanoi Taneli epävarmasti hymyillen, — vaikka kyllähän me ennen usein yksissä oltiin.

Pankinjohtaja käännähti ja katseli tutkivasti mieheen.

— Taitaapa olla Aholan Taneli, niinpä tosiaan. En olisi enää tuntenut. Käykäähän sisään tänne minun huoneeseeni.

Taneli istui komean nahkatuolin äärimmäiselle syrjälle ja pyöritti lakkia kädessään. Iris istui hänen viereensä. Pankinjohtaja poltti äänetönnä.

— Muistatko, Taneli, sanoi hän äkkiä, — kun oltiin piilosilla Honkamäen suuressa heinätallissa, ja sinä pudota puksahdit alas luukusta pää edellä.

Tanelin suu vetäytyi leveään hymyyn. — Muistan toki. Se oli ankara paikka sillä kertaa.

— Ja sitten me kastoimme pääsi suureen piimäsaaviin, kun joku arveli piimän olevan hyvää lääkettä pyörtymistä vastaan.

— Ja saimme sitten selkäsaunan jokainen kohdastaan vanhalta Anna-Leenalta.

Pankinjohtaja nauroi makeasti. Lapsuuden muistot valtasivat hänen mielensä kokonaan. Ja sitä myöten kuin hän heltyi, suli Tanelinkin kankeus. Pian hän nauraa hekotti yhtä kotoisesti kuin konsanaan Metsäpirtin tuvassa kertoessaan paraita juttujaan.

Pankinjohtaja tahtoi kuulla kaikista tuttavistaan kotipitäjässä. Ja Taneli juttusi varovaiseen, hitaaseen nuottiinsa kustakin erikseen, mitä tiesi. Hänen pienet, sanasutkauksilla höystetyt juttunsa huvittivat pankinjohtajaa. Hänestä tuntui kuin olisi hän taas ollut poika ja istunut Honkamäen laajassa renkituvassa kuunnellen Aholan Kaapron, Tanelin isoisän, kuivanlystikkäitä juttuja. Hän oli ollut mainio kaskunkertoja, ja Taneli, vaikka olikin hidasluonteinen, oli perinyt isoisänsä kertomataidon.

Jo hetken aikaa oli ovea tuon tuostakin raotettu. Iris huomasi milloin Elsan, milloin Sissin kurkistavan sisään. Viimein Sissi astui sisään sanoen:

— Tule syömään, isä, äiti on hermostunut, kun vieras ei jo lähde. Päivällinen jäähtyy.

Oven takaa kuului naurun tirskettä. Pankinjohtaja loi suuttuneen katseen Sissiin ja silmäili kelloaan.

— Tosiaan, on jo päivällisaika, sanoi hän hätäisesti. — Eikö Tanelikin käy pöytään?

Iris oli huomaavinaan, että eno näytti nololta, kun Taneli kiittäen otti vastaan kutsun.

Täti ja serkut odottivat jo ruokailuhuoneessa.

— Rakas Selma, sanoi pankinjohtaja Heinonen. — Sallinet minun tuoda pöytään pikku Iriksemme saattajan ja vanhan lapsuudenystäväni.

Rouva Heinonen hymyili raukeasti. — Olkaa hyvä ja istukaa, sanoi hän.

Taneli kävi kättelemään jokaista perheen jäsentä vuoron perään. Toiset ojensivat kätensä, vaikkakin vastahakoisesti, Ester kumarsi vain kätkien kätensä selän taakse.

Taneli tunsi vilpittömässä mielessään piankin, ettei hän ollut tervetullut lapsuudentoverinsa kotiin. Hänen äskeinen luonnollinen käytöksensä muuttui epävarmaksi. Kömpelösti hän käsitteli veistä ja kahvelia ja loi tuon tuostakin Irikseen huolestuneita katseita ikäänkuin kysyäkseen: Teenkö tyhmyyksiä? Ei pankinjohtajakaan ollut enää yhtä puhelias ja sydämellinen kuin taannoin. Hän koetti turhaan pitää keskustelua vireillä, Taneli antoi yksitavuisia ja varovaisia vastauksia, ja muut perheen jäsenet olivat sanattomat. Rattoisa mieliala ei enää palautunut.

Iris huokasi helpotuksesta, kun päivällinen viimein oli syöty. Hän toivoi nyt saavansa olla kahden Tanelin kanssa. Mutta kello olikin jo niin paljon, että Tanelin täytyi kiirehtiä junalle. Hänen oli määrä vielä samana iltana matkustaa.

Kirvelevin sydämin Iris näki hänen vetävän lammasnahkaturkin ylleen ja painavan naapukan päähänsä. Vakavana hän kätteli kaikkia perheenjäseniä, viimeksi Iristä.

— Voi hyvin ja kirjoita, kun joudat, sanoi hän puristaen lujasti tytön kättä.

— Terveisiä Serelle ja muille, kuiskasi Iris. Muuta hän ei saanut sanotuksi, vaikka olisi tahtonut huutaa:

— Vie minut kotiin! Vie pois täältä, vieraiden luota.

Ovi sulkeutui Tanelin jälkeen. Iris tukahdutti nyyhkytyksensä. Ei ollut hänellä ainoatakaan paikkaa, missä purkaa suruaan, muiden nähden hän ei tahtonut itkeä — — —

* * * * *

— Kauheata! valitti Elsa seuraavana päivänä, kun perhe päivällisen jälkeen istui kahvipöydässä, — huomenna alkaa koulu.

Ester haukotteli, ja Aksel näytti ikävystyneeltä.

— Miten on sinun laitasi, lapsi? kysyi pankinjohtaja kääntyen Iriksen puoleen. — Et ole tainnut käydä mitään koulua ennen?

Iris pudisti kieltävästi päätään. — En.

— Mitä sinä oikeastaan osaat?

— Lukea sisältä, Lutherin vähän katkismuksen ja hiukan suurtakin, vastasi Iris vakavasti.

Serkut purskahtivat raikuvaan nauruun. Enokin veti suunsa hymyyn. Mutta rouva Heinonen löi kätensä yhteen.

— Eikö mitään muuta! Oletko lukenut kieliä?

— En.

— Siinä tapauksessa täytyy sinun, suuren tytön, tulla ensimmäiselle luokalle.

— Ja minä olen jo toisella, sanoi Elsa mahtavasti.

— Ihme kyllä, tokaisi Aksel.

— Mutta eihän kaksitoistavuotiasta tyttöä voi panna ensimmäiselle luokalle, päivitteli rouva Heinonen.

— Älä hätäile, äiti, sanoi Elin. — Me neuvottelemme tästä Alina tädin kanssa. Kokeneena opettajattarena hän kyllä keksii neuvon.

Iltapuolella saapui neiti Hammar, rouva Heinosen serkku. Hän oli historian opettaja tyttökoulussa, laiha, teräväpiirteinen ja periaatteellinen kiireestä kantapäähän. Hänen teräksenharmaiden silmiensä katse näytti tunkeutuvan ihmisen sisimpään, ja hänellä oli erinomainen tapa lausua vastenmielisiä totuuksia lähimmäisilleen.

— Vai niin, sanoi hän hitaasti Iriksen nähdessään, — tämä on siis se tyttörukka, jonka isä elää vieraalla maalla laiminlyöden velvollisuutensa lastaan kohtaan. Minä toivon, Iris Klewe, että sinä olet kiitollinen taivaalliselle Isällesi siitä, että Hän näin erinomaista tietä tahtoo johdattaa sinut luoksensa. Koska maallinen isäsi on hyljännyt sinut, on sinun sitä suurempi syy turvautua taivaalliseen Isään.

Iriksen posket hehkuivat. Välähdys hänen mustista silmistään kohtasi vihamielisenä neiti Hammarin kylmää katsetta.

— Ei minun isäni ole hyljännyt minua, vastasi hän kiivaasti. — Hän tulee kyllä pian kotiin, sen on Sere usein sanonut.

— Todella! Neiti Hammar ei sanonut muuta, mutta hänen äänensä ivallinen sävy loukkasi Iristä vielä enemmän. Masentuneena, silmät kyynelissä hän lähti huoneesta.

— Tyttö tuntuu olevan vailla kasvatusta ja käytöstapoja, lausui neiti Hammar, — ja uppiniskainen sen lisäksi, siitä olen varma, lisäsi hän.

Rouva Heinonen huokasi. — Ihmekö se, hän on kasvanut maalla ainoana seuranaan talonpoikaisväki. En voi ymmärtää, kuinka Henrik Klewe saattaa jättää lapsensa noin. Olen aivan ymmällä hänen koulunkäyntinsä suhteen. Hän ei ole oppinut mitään.

— Antakaa hänen lukea tämä lukukausi yksityisesti ja sitten keväällä suorittaa tutkinto kolmannelle luokalle, neuvoi neiti Hammar.

Niin päätettiinkin. Sama opettaja, joka johti Elsan läksyjä, — Elsan oli näet vaikea muutoin seurata koulussa, — saapui Heinoselle joka päivä ja koetti mahdollisimman lyhyessä ajassa iskeä mahdollisimman määrän tietoja Iriksen päähän. Nämä oppitunnit olivat sekä opettajalle että oppilaalle alituisen kiusan ahjona. Iris ei ollut huonopäinen, mutta tottumaton ja haluton säännölliseen työhön. Uusi elämä, joka äkkiä avautui hänen eteensä täynnä erilaisia vaikutuksia, kysyi liiaksi hennon tytön voimia. Hän oli vielä metsälintu, joka vain vähitellen tottui häkkielämään. Mutta sitä ei hänen opettajansa, neiti Salo, ymmärtänyt. Hänen mielestään Iris oli tyhmä ja tietämätön tytönletukka, joka sangen suuressa määrin kysyi opettajansa kärsivällisyyttä. Neiti Salo oli tullut ylioppilaaksi saaden korkeimmat arvosanat ja halveksi kaikkia, jotka eivät olleet yhtä hartaita lukutoukkia kuin hän itse. Hän antoi yksityistunteja saadakseen varoja omia opintojaan varten, mutta häneltä puuttui kykyä jakaa tietojaan muille. Opetustunnit olivat kuivia, opettaja hermostunut, oppilas tarkkaamaton ja haluton. Iriksen ajatukset harhailivat tavallisesti hyvin kaukana siitä, mitä opettaja hänelle selitti. Enimmäkseen ne liikkuivat Metsäpirtissä Seren ja Tanelin, Mustan ja lehmien, Kiliin tai Pikun parissa. Usein hän myös mielessään kuvitteli lähtevänsä ihanaan etelään, jossa tiesi isän oleskelevan. Mielikuvituksessaan hän sepitti romanttisia kohtauksia heidän molempien välille. Milloin saapui isä rikkaana ja ylhäisenä kuin ruhtinas noutamaan tytärtään komeaan kypressien siimestämään marmorilinnaansa, milloin istui hän Metsäpirtin tuvassa kertoen ihmeellisiä seikkailuja matkoiltaan. Ja silloin Iris sanoo neiti Hammarille ja koko maailmalle: "Katsokaa, hän ei ole hyljännyt minua, hän on tullut luokseni."

Näistä onnellisista kuvitelmista hänet tavallisesti herätti opettajan kuiva kysymys: miten kuuluu sääntö lukujen jaollisuudesta? tai: montako millimetriä Suomessa sataa vuosittain? Hämmästyneenä hän silloin katsoi opettajaansa ja vastasi päin mäntyyn.

Neiti Salo ravisti moittien päätään Iriksen edistystä kysyttäessä. Tyttö oli vailla sekä älyä että opinhalua, se oli hänen varma mielipiteensä asiasta.

— Niin, huokasi rouva Heinonen aina silloin, — Iris rukka on todella onnistumaton. Kun vertaa häntä Esteriin ja Elsaan, huomaa selvästi, kuinka tärkeätä hyvä kasvatus on. Muun muassa on mahdotonta saada häntä oppimaan järjestystä. Kerrassaan mahdotonta! Siinä rouva Heinonen olikin oikeassa. Jo kotona Metsäpirtissä oli Sere koettanut opettaa Irikselle tätä ihmiselle tärkeätä ominaisuutta. Hänen oli täytynyt luopua yrityksestään, kun ei hennonut torua äiditöntä lasta. Iris oli saanut niinmuodoin kasvaa vapaana kuin luonnonlapsi, hän myöhästyi aterioilta, sai pukuihinsa tahroja, teki työtä ja laiskoitteli, miten halutti. Heinosen perheessä kävi elämä kuin kellon mukaan. Järjestys oli mallikelpoinen, lapset, Sissiä lukuunottamatta, aina siistit, jokainen kapine paikallaan, tahrat ja pöly olemattomia. Rouva kulki suurimman osan päivästä tomuliina ja pölyhuisku kädessä huoneesta huoneeseen, pyyhki, kiilloitti, harjasi ja hankasi. Tytöt olivat aina kuin muotilehdestä irti leikatut, ei tahrapilkkuja, ei ryppyjä ollut koskaan heidän puvuissaan. Hiukset olivat illallakin kuin vastakammatut, joka kiharalla oli määrätty paikkansa otsalla ja ohimoilla. Sisariaan, jos mahdollista, vielä täsmällisempi oli Aksel. Hänen housunsa olivat aina moitteettomissa laskoksissa, kauluksensa lumivalkeat, kenkänsä kiiltävät, hiusjakauksensa ihanteellinen. Tässä puhtautta ja järjestystä uhkuvassa kodissa herätti Iris kiusallista huomiota. Hänen tukkansa oli alituisessa kapinassa kampaa ja harjaa vastaan, kiharat eivät tahtoneet alistua mihinkään pakkoon, vaan valuivat milloin otsalle, milloin poskille, kaulus oli useimmiten kurttuinen, esiliina vinossa, puserosta puuttui joku nappi tai hakanen, hameessa oli tahrapilkkuja. Milloin tahansa hän käsitteli kynää, jätti se aina mustepilkkuja sormiin. Hänen kapineensa hävisivät käsittämättömällä tavalla ja löytyivät mitä ihmeellisimmistä paikoista. Sanalla sanoen: Iris rukka on auttamattoman huolimaton, se oli perheenjäsenten oikeutettu arvostelu hänestä, ja sen hän saikin kuulla useammin kuin kerran päivässä.

Tädin lakkaamattomat muistutukset ja serkkujen alituinen näykkiminen kiusasivat Iristä ja kehittivät ominaisuuksia, jotka Seren hellässä hoivassa olivat tietymättöminä piilleet hänessä. Hänen ennen niin hilpeä ja avomielinen luonteensa muuttui epätasaiseksi, hän oli milloin vallattomuuteen asti iloinen, milloin alakuloinen ja umpimielinen. Joskus hän saattoi tuntikausia istua silmät ummessa jossakin nurkassa kuin unessa, toisinaan taas keksiä kepposia toistaan hurjempia.

Rouva Heinonen ei halunnut eikä osannut Iristä kasvattaa. Elin, hänen vanhin tyttärensä, otti ensimmäistä talvea osaa seuraelämään. Melkein joka ilta olivat äiti ja tytär kutsuissa, tanssiaisissa, teatterissa tai konsertissa. Seuraavana päivänä rouva Heinonen joko loikoi väsyneenä sohvallaan, pyyhki pölyä tai tutki muoti lehteä sommitellakseen uusia pukuja Elinin ja Esterin kanssa.

Näin jäi Iris vaille varsinaista kasvattajaa, varsinkin kun eno hyvin vähän oleskeli kotona ja silloinkin enimmäkseen oli syventynyt laskelmiin ja arvioimisiin.

Viides luku.

ULLA STJERNFELTIN KUTSUT.

Elsa tuli kiihoittuneena koulusta kotiin. Tuskin hän sai päällysvaatteet yltään, ennenkuin hyökkäsi äidin huoneeseen.

— Voi, äiti, äiti! huusi hän. — Huomenna on Ullan syntymäpäivä. Maili Borg on saanut kutsun hänen luokseen. On kauhean ikävä, ellei minua kutsuta. Maili oli hyvin hämmästynyt siitä, ettei Ulla ole minua pyytänyt.

— Se on todella sinulle hyvin kiusallista, varsinkin kun aina ja joka paikassa olet kerskaillut ystävyydestäsi Ullan kanssa, nauroi Ester.

— Eikö minulle todellakaan ole tullut mitään kirjettä, Mimmi? kysyi Elsa.

— Tuli kyllä aamulla, mutta annoin sen Iris neidille, vastasi Mimmi.

Elsa riensi Iriksen luo.

— Miksi et ole antanut kirjettäni?

Iris löi kätensä yhteen. — Hyvänen aika, olen aivan unohtanut antaa sen sinulle.

— Senkin hutilus! Missä se on?

— Jospa voisin muistaa, minne sen panin.

— Tietysti minun pöydälleni, se olisi ollut luonnollisinta. Niin olisin minä ainakin tehnyt.

Iris näytti syylliseltä. Kirjettä ei ollut Elsan pöydällä.

Elsa ja Iris asuivat samassa huoneessa. Elsalla oli oma sievä kirjoituspöytänsä, joka aina oli siisti ja järjestyksessä. Iriksen koulupöytä sitä vastoin oli enemmän tai vähemmän sekaisin. Siinä oli vihkoja, kirjoja, Sissin paperinukkeja, hiusnauhoja, nuppineuloja, lyijykyniä, kaikki suloisessa sekasotkussa. Iris käänsi ylösalaisin kaikki, mitä siinä sillä kertaa oli; turhaan, kirjettä ei löytynyt.

— Miksi et pannut sitä minun pöydälleni? tiukkasi Elsa itkusilmin. — Nyt se on hävinnyt, enkä minä koskaan saa tietää, onko se Ullalta vai ei. Se on kerrassaan kauheata, ja sinä olet maailman vihoviimeinen hutilus.

Iris puursi epätoivon vimmalla kaikki paikat huoneessa.

— Etkö ole nähnyt orvokin väristä kirjekuorta missään? kysyi hän kuiskaten Sissiltä, joka oli tullut huoneeseen ja jännityksellä tarkasti pöydän alla ryömivän Elsan liikkeitä.

— Keneltä se oli? kysyi Sissi.

— Ei se sinuun kuulu! tiuskasi Elsa.

Sissi alkoi parkua. — Hyi, kuinka Elsa on epäkohtelias minulle. Äiti on sanonut, ettei koskaan saa olla toisille epäkohtelias. — Huu-uu, minä kerron äidille.

— Tietysti, sinä ikuinen kantelupytty, huusi Elsa vastaan ja sukelsi pää edellä Iriksen sängyn alle.

— Mitä ihmeellistä näytelmää täällä pidetään, kuului Akselin ivallinen ääni kynnykseltä. — Elsa on sängyn alla, Sissi parkuu minkä jaksaa, ja arvoisa neiti Homsantuu penkoo paperikorin sisällystä kuumeentapaisesti. Jahtaatteko hiiriä?

— Me etsimme kirjettä, joka tänä aamuna tuli minulle, valitti Elsa ja ryömi esiin sängyn alta hiukset pörröisinä ja hame kurtussa. — Mimmi antoi Irikselle kirjeen, ja hän on tietysti sen hukannut.

— Tietysti, kuinka muu olisi mahdollista, sanoi Aksel katsellen onnetonta Iristä, joka istui lattialla paperikori säärien välissä. — En tiedä, jatkoi hän teeskennellyn rauhallisesti, — milloin tämä kirje on tullut, mutta minä löysin sen äsken sateenvarjosäiliön alta.

— Siinähän se onkin! kirkaisi Iris. — Se unohtui minulta säiliön reunalle aamulla, kun koettelin Elinin uutta sateenvarjoa, ja sitten se varmaankin putosi lattialle.

Elsa oli niin hyvillään saatuaan kirjeensä, ettei sen enempää torunut Iristä.

— Ullalta se on, siinä on Stjernfeltien vaakuna. Hän aukaisi kirjekotelon. — Tässä on kaksi kirjettä. Kas kummaa, toinen on Irikselle. Tuossa saat. — Hän alkoi lukea:

Elsa kulta! Vanhempani ovat luvanneet, että saan kutsua muutamia ystäviäni luokseni syntymäpäivääni viettämään. Olisin iloinen, jos sinun sopisi huomenna iltapuolella tulla luokseni. Lähetän myös kutsun serkullesi Irikselle. Toivon, että tuot hänet mukaasi.

Ystävällisesti Ulla Stjernfelt.

Elsa riensi arkihuoneeseen heiluttaen kirjettä kädessään.

— Olen saanut kutsun Ullalta, Iris samoin. Kuinka hauskaa!

— Mitä sanoit? Onko Iris myös kutsuttu? kysyi Elin kummastuneena.

— On, ajatelkaas kuinka kohteliasta, hän ei ole nähnyt Iristä kuin kerran, silloin kun hän tuli kaupunkiin.

— On kyllä, sanoi Iris. — Kerran, kun olin Kaivopuistossa hiihtämässä, oli hänkin siellä ajelemassa. Me puhelimme hetken aikaa.

— Miksi et ole siitä ennen kertonut, sanoi Elsa loukkaantuneena.

— Mutta Iriksellä ei ole ainoatakaan pukua, jonka voisi ottaa ylleen Stjernfelteille, muistutti Ester. — Vai aiotko ehkä pukeutua tuohon viehättävään kamelilankaiseen?

Iris oli ääneti. Sere rukka, kuinka tyytyväinen hän oli ollut kamelilankaiseen, kun se vielä oli kuteilla, ja kuinka ihastunut Iris itse oli ollut siihen. Mutta serkut ja täti halveksivat hänen pyhähamettaan.

— Meidän täytyy teettää tytölle uusi puku — siinä tapauksessa, että hän ollenkaan pääsee kutsuihin, sanoi Elin. — Luuletko, että osaat käyttäytyä niinkuin tulee sellaisessa hienossa perheessä kuin Stjernfeltit ovat?

— Minä koetan, vastasi Iris nöyrästi. Hänellä oli suuri halu päästä Ullan luo.

— Kyllä hänen täytyy päästä, kun he ovat hänet kutsuneet, sanoi rouva Heinonen. — Minä käyn huomenna ostamassa kankaan, neiti Helminen ompelee kyllä päivässä puvun hänelle. — Ester, nouda huoneestani viimeinen muotilehti.

Rouva Heinonen oli aina mielissään, kun hän sai sommitella uusia pukuja. Hänellä olikin hyvä aisti, ja Iris näytti varsin somalta sinisessä puvussaan, kun hän määräpäivänä lähti Elsan kanssa kutsuihin.

Ulla Stjernfeltin isä, kenraali Stjernfelt, oli vanhana mennyt naimisiin ja helli suuresti nuorta kaunista vaimoaan ja ainoata tytärtään. Ulla oli heikko terveydeltään, hänen täytyi viettää osa ajastaan lepotuoliin kytkettynä. Vanhemmat hemmottelivat häntä suuresti täyttäen hänen pienimmätkin toivomuksensa ja oikkunsa. Hänen huoneensa oli oikea Eldorado kaikkien tyttötoverien mielestä. Jokainen Ullan ikäinen tyttö haaveksi päästä hänen ystäväkseen, ei ainoastaan senvuoksi, että hän eli kuin satuprinsessa komeassa linnassaan, vaan myös hänen oman herttaisen luonteensa vuoksi. Hän oli iloinen ja ystävällinen kaikkia kohtaan, mutta siitä huolimatta ei ollut lainkaan helppo saavuttaa hänen ystävyyttään, Ulla ei ollut kärkäs tekemään ystävyydenliittoja. Elsa Heinonen oli tutustunut häneen edellisenä kesänä saaristossa, missä kumpaisenkin perheen huvilat olivat lähetysten. Elsa oli heti korvia myöten ihastunut Ullaan, joka hänen mielestään oli maailman hienoin ja viehättävin tyttö, lukuunottamatta sitä seikkaa, joka ei myöskään Elsasta ollut mitätön, että Ullan isä oli rikas kenraali ja hänen äitinsä vanhaa aatelissukua.

— Muista käyttäytyä säädyllisesti, varoitti Elsa matkalla Iristä. — Jos siellä tarjotaan kahvia ja suklaata, niin ota joko toista tai toista, älä kumpaakin, kuten Pappilan Maiju aina tekee kutsuissa. Ja muista niiata niinkuin Elin aamulla opetti. Paha, ettet ole käynyt tanssikoulua, silloin osaisit sievemmin käyttäytyä. Stjernfeltit ovat hirveän hienoa väkeä.

Iris lupasi muistaa kaikki Elsan neuvot ja varoitukset. Hän oli ylen onnellinen päästessään Ullan luo.

Kenraali Stjernfelt asui omassa kauniissa huvilassaan Kaivopuistossa. Hännystakkiin puettu palvelija vastaanotti vieraat eteisessä. Iris niiasi niin kauniisti kuin mahdollista ja ojensi kätensä.

— Älä Herran tähden anna hänelle kättä, hänhän on palvelija, kuiskasi Elsa hätäisesti.

Iris hämmentyi, mutta Ulla, joka oli rientänyt etehiseen vastaan, huudahti iloisesti:

— Tervehdi sinä vain häntä, hän on kiltti Eklundimme, joka on ollut talossa jo ennen minun syntymääni.

Hän tarttui ystävällisesti Iriksen käteen.

— Tulkaa tervehtimään isää ja äitiä. Te olette ensimmäiset vieraat.

— Tulimmeko sittenkin ensimmäisiksi, sanoi Iris,vaikka kävelimme kymmenen minuuttia teidän porttinne edessä, ettemme tulisi liian aikaisin.

Ulla nauroi.

— Se oli aivan turhaa. Ja vielä tällaisella lumisateella! Mutta mennään nyt isän ja äidin luo.

Tytöt astuivat aistikkaasti sisustettujen huoneiden läpi kenraalittaren huoneeseen. Siellä oli kenraalikin, solakka, valkopartainen vanhus, joka pikemmin näytti kauniin vaimonsa isältä kuin puolisolta.

— Oh, mikä punaposkinen luonnonlapsi, sanoi hän taputtaen Iristä päähän. Se on toista kuin meidän kalpeat pääkaupunkilaistyttömme.

Iris katsahti hymyillen kauniiseen vanhukseen. Kuinka komea hän oli ja ystävällisen näköinen! Aivan kuin ne vanhat soturit, joista kirjat isän ullakkohuoneessa Metsäpirtissä tiesivät kertoa.

Ullan äiti katseli tutkien Iristä. Ulla oli ihastuksella kertonut Elsa Heinosen maalaisserkusta, joka oli aivan toisenlainen kuin kaikki muut hänen tyttötuttavansa. Kenraalitar oli kuvitellut tyttöä varsin moukkamaiseksi, mutta hän ymmärsi nyt Ullan ihastuksen. Tyttö oli todella erikoinen. Seisoessaan siinä yksinkertaisessa puvussaan siron, huolitellusti puetun serkkunsa rinnalla, hän herätti huomiota, vaikka ei ollutkaan kaunis. Hänessä oli sielua ja henkevyyttä, jota ei Jumala paratkoon pikku Elsassa ollut nimeksikään, niin soma ja hieno kuin olikin.

Kenraalitar hymyili ystävällisesti Irikselle.

— Meillä on hauska muisto isästäsi, lapseni, sanoi hän. — Pari vuotta sitten kuulimme hänen soittavan eräässä konsertissa Milanossa. Hän käsittelee viuluaan kuin taikakalua. Hän on suuri taiteilija. On hauska tutustua hänen tyttäreensä. Eikö totta, Henrik Klewe on isäsi?

— On, vastasi Iris ujosti. Hänen sydämensä sykki riemusta. Hän oli tottunut kuulemaan vain halventavia sanoja isästään sekä Heinosten että neiti Hammarin suusta. Oli siis kuitenkin niitäkin, jotka pitivät isää kunniassa. Kiitollisena hän katseli kenraalitarta. Ja tästä hetkestä alkaen Iris rakasti Stjernfeltin perhettä ja heidän kotiaan kiihkeästi.

Ilta kului hupaisesti. Vieraat, lukuunottamatta Maili Borgia, olivat kaikki Irikselle outoja, hienoja helsinkiläistyttöjä, joita katsellessaan Iris ihmetteli, olivatko he koskaan juosseet avojaloin kalliolla tai huhuilleet karjaa aikaisin aamulla metsässä. Iris tunsi itsensä vieraaksi heidän joukossaan, mutta silti hän oli onnellinen. Ulla oli häntä kohtaan erikoisen ystävällinen, ja hänen kauniissa huoneessaan oli paljon sellaista, joka kiinnitti Iriksen huomiota.

Mutta kotimatkalla torui Elsa häntä. Iris oli käyttäytynyt hirveän huonosti hänen mielestään.

— Oliko hauska? kysyi Aksel uteliaana, kun tytöt palasivat kotiin.

— Hauska! puhkesi Elsa kiivaasti puhumaan. — Hauska! Kysy Irikseltä, hänellä kai oli hauska, minä puolestani häpesin.

— Mistä syystä? kysyi rouva Heinonen huolestuneena. — Ette kai ole tehneet mitään sopimatonta?

— En ainakaan minä, sanoi Elsa nostaen pienen nenänsä pystyyn.

— Entä Iris?

Iris aikoi poistua huoneesta, mutta Elsa sanoi pikkuvanhasti:

— Pysy täällä vaan, sinulle on terveellistä kuulla, mitä tyhmyyksiä olet tehnyt, niin tiedät toiste käyttäytyä paremmin.

Hän heittäytyi kiikkutuoliin ja alkoi kiivaasti keinua heilutellen siroja tanssikenkiin puettuja jalkojaan.

— Ensiksikin hän puhui niin rohkeasti sekä kenraalin että kenraalittaren kanssa, aivan kuin he olisivat koko elämänsä olleet tuttuja. Ja kun me sitten istuimme Ullan huoneessa ja kaikki Ullan hienot tyttötuttavat olivat koolla, kyseli Ulla kohteliaisuudesta tietysti vähän hänen elämästään maalla, ja silloin Iris alkaa kertoa oikein epähienosti kaikenlaista perunanotosta, nuotanvedosta, Serestä ja Tanelista ja kaikenmoista muuta moukkamaista. Minä istuin koko ajan kuin tulisilla hiilillä; arvaatte, ettei ollut hauska kuulla kaikkien Ullan ylhäisten tuttavien seurassa, kuinka talonpoikainen serkku minulla on. Maili Borg oikein nautti nöyryytyksestäni, huomasin.

Rouva Heinonen loi nuhtelevan katseen syylliseen. — Iris rukka, pitäisihän sinun ymmärtää, ettei semmoista kerrota.

— En minä kertonut muuta kuin totta, koetti Iris puolustautua.

— Onko sinun pakko kertoa kaikki, mikä on totta! puhkesi Ester kiivaasti sanomaan. — Me ja meidän seurapiirimme emme halua kuulla juttuja renkituvasta ja karjapihasta. Semmoinen ei kuulu hienoon käytöstapaan, se on sivistymätöntä. Mitä mahtoivatkaan kenraali ja kenraalitar ajatella meistä, joilla on sellainen serkku!

— Ei siinä vielä kaikki, jatkoi Elsa kielimistään. — Me istuimme juuri kauniissa ruokasalissa juomassa kahvia, Ullan täti, presidentinrouva, oli läsnä ja monta muuta hienoa rouvaa. Virvokkeita nauttiessamme soittaa miss Walker, Ullan englantilainen kotiopettajatar, meille. Hän soittaa hyvin kauniisti ja kaikki kuuntelevat. Äkkiä alkaa joku laulaa, ja kauhukseni minä huomaan, että Iris on noussut paikaltaan, seisoo missin tuolin takana ja huutaa minkä kurkusta saa.

— Mutta Iris! huudahtavat rouva Heinonen ja Ester kauhistuneina.

— Kuulumatonta! mutisi Aksel.

— Mitä sinä oikein ajattelit, lapsi? sanoi pankinjohtaja, joka oli tullut sisään Elsan kertomuksen aikana.

Iris ei vastannut. Oli mahdotonta kertoa kaikkien kuullen, miksi hän oli laulanut. Miss Walker oli soittanut niin kauniisti, ja äkkiä Iris oli tuntenut tutun säveleen. Se oli iiriläinen kansanlaulu: "Nyt kesän viime kukka". Sere oli sen hänelle opettanut, se oli ollut äidin lempilaulu. Mutta Sere lauloi sen väärin, sen hän huomasi nyt, kuullessaan missin soittavan samaa säveltä. Hän unohti missä oli, hänen täytyi saada säveleestä kiinni, silloin kun missi soitti. Ja niin hän oli alkanut laulaa. Vasta jäljestäpäin hän huomasi käyttäytyneensä sopimattomasti. Vieraat olivat katselleet häneen ihmettelevästi, muutamat tytöt nauroivat, ja Elsa oli äkäisen näköinen. Hän oli hävennyt niin, että oli menehtyä.

— Mitä kenraalitar sanoi? kysyi rouva Heinonen.

— Hän silitti Iriksen hiuksia ja sanoi: "Sinulla on kaunis ääni, lapseni, kaipaat vain kouluutusta", vastasi Elsa totuudenmukaisesti. Hänen oli jo paha olla siitä, että oli kielinyt.

— Hän ei siis ollut harmissaan?

— En tiedä, kuulin hänen sanovan puoliääneen toisille rouville: "Täydellinen luonnonlapsi." — Tytöt tietysti nauroivat ja ihmettelivät Iriksen rohkeutta. "Kyllä sen huomaa, ettei hän ole saanut kotisivistystä", kuiskasi Maili minulle. Minä tietysti häpesin serkkuni puolesta.

Iris otti äänetönnä vastaan nuhteet, joita täti ja Ester Akselin säestäminä hänelle soivat.

— Siitä saat ainakin olla varma, että viimeisen kerran olet avannut oven kenraali Stjernfeltin taloon, sanoi Ester lopuksi. Kenraalitar on liian hieno ihminen osoittaakseen sinulle, kuinka sopimattomasti ja julkeasti olet käyttäytynyt, mutta kyllä hän varoo, ettei Ulla, hänen kultakapineensa, enää joudu noin sivistymättömän tytön seuraan. Luultavasti hän ei päästä Ullaa meillekään. Sinä olet tuottanut häpeätä perheellemme, ymmärrätkö sen?

— Riittää jo, Ester, sanoi pankinjohtaja vakavalla äänellä. — Iris rukka on käyttäytynyt sopimattomasti, siitä olemme kaikki yksimieliset, mutta nyt jätätte hänet rauhaan. Roomaa ei rakennettu yhdessä päivässä, ja Metsäpirtin pikku emäntä ei heti voi tottua seuraelämän sääntöihin. Menkää nukkumaan nyt, tytöt.

Kun Iris myöhemmin hiljaa itki vuoteessa onnettomuuttaan, kuuli hän pimeässä sipsuttavia askelia. Joku kohotti peitettä, hiipi hänen vuoteeseensa ja kietoi käsivartensa hänen kaulaansa.

— Oletko pahoillasi, Iris? kysyi Elsa itkunsekaisella äänellä.

— Olen, kuului Iriksen jyrkkä vastaus.

— Niin minäkin, ikävä, että kerroin äidille ja Esterille. Sinä olet varmaankin suuttunut minuun.

— Olen kyllä.

— Jos tahdot, kirjoitan Ullalle ja selitän, ettei aikomuksesi ollut paha. Minulla on niin kaunista ruusunpunaista kirjepaperia.

— Ester sanoi, ettei Ullan äiti enää koskaan anna minun tulla Ullan luo, nyyhkytti Iris.

Elsa oli ääneti. Hän oli tottunut luottamaan Esterin arvosteluun ja uskoi siihen sokeasti.

— Pidätkö sitten Ullasta paljon? kysyi hän hetkisen kuluttua.

— Pidän.

— Niin minäkin. Minä tahtoisin mielelläni, että hän olisi paras ystäväni, mutta en tiedä, tahtooko hän. Maili oli ennen paras ystäväni, mutta me riitaannuimme viime syksynä, kun hän sanoi minua turhamaiseksi nukeksi. Ja se ei ole totta. Nyt on Pappilan Maiju paras ystäväni, mutta hän on niin kauhean itsepintainen ja ihailee sitäpaitsi Mailia aivan liiaksi. — Mutta nyt minun täytyy mennä nukkumaan. Hyvää yötä.

Vielä kauan senjälkeen kuin Elsa jo makeasti nukkui, valvoi Iris tuijottaen silmät auki pimeyteen. Hänen sydäntään kivisti. Hän ajatteli Ullaa, hänen vanhempiaan ja kotiaan. — Jospa minullakin olisi koti, isä, äiti! huokasi hän. Iiriläisen kansanlaulun säveleet tulivat taas hänen mieleensä. "Siskoistaan ruusu rukka jäi yksin maailmaan", hyräili hän. Yhtäkkiä hän kohosi istualleen vuoteessa.

— Nyt sen löysin! huusi hän ääneen, — oikean säveleen, näin, juuri näin se oli.

Ja hän lauloi laulun puoliääneen alusta loppuun koskettaen sormillaan näkymättömiä tangentteja peitteellä.

Kuudes luku.

RASKAITA PÄIVIÄ.

Ester erehtyi ennustaessaan, että Stjernfeltit sulkisivat ovensa Irikseltä. Muutaman päivän kuluttua soitti miss Walker puhelimessa Heinoselle ja pyysi, että Iris saisi tulla Ullan luo. Ulla oli hiukan vilustunut ja kaipasi seuraa.

Onnellinen Iris noudatti kutsua. Ullan vanhemmat olivat vierailulla, Ulla ja hän istuivat kahden, pelasivat dominoa ja haimaa, söivät pähkinöitä ja leivoksia ja juttelivat. Miss Walker soitti ja lauloi englantilaisia laulujaan ja tarjosi heille teetä pienestä hopeisesta teekeittiöstä. Se oli hauskin ilta siitä asti kuin Iris oli lähtenyt Metsäpirtistä.

Ja tällaisia hauskoja iltoja tuli useita. Tuon tuostakin pyydettiin Iristä Ullan luo. Ullan vanhemmat olivat usein kutsuissa, ja jotta heidän lemmikillään ei olisi ikävä, hankkivat he hänelle toverin. Kenraalitar, joka alussa oli hiukan peljännyt, ettei Iris olisi sopiva seura hänen huolellisesti kasvatetulle tyttärelleen, rauhoittui nähdessään, kuinka elähyttävästi reipas maalaistyttö vaikutti Ullaan. Joskus kutsuttiin Elsa mukaan, mutta silloin ei tytöillä koskaan ollut niin hauska kuin kahden kesken.

— Miksi sinä, Ulla, oikeastaan niin paljon pidät Iriksestä? kysyi Elsa kerran hiukan kateellisesti.

— Hän on niin erilainen kuin muut tytöt, selitti Ulla avomielisesti. Te olette kaikki enemmän tai vähemmän samanlaisia, puhutte ja ajattelette niinkuin toisetkin. Iris on kuin hauska satu.

Sitä ei Elsa ymmärtänyt. Hän oli aina kuullut äidiltä ja sisarilta, että täytyy olla aivan niinkuin muutkin — — —

* * * * *

Kevätlukukausi alkoi jo lähetä loppuaan, Iris laski päivät siihen kuin hän pääsisi takaisin Metsäpirttiin. Hänen oli määrä ensin suorittaa tutkinto yhteiskoulun kolmannelle luokalle, ja sen jälkeen lähteä kesäksi kotiin Seren ja Tanelin luo. Neiti Salo oli hermostunut ja hoputti oppilastaan lukemaan, mutta Iris oli hajamielisempi kuin koskaan. Hänen oli mahdoton saada päähänsä mitään, kun kevätpäivä paistoi, posetiivi soitti pihalla ja puut alkoivat vihannoida.

Sisäänpääsytutkinto ei näin ollen onnistunut sen paremmin kuin että Iris sai ehdot matematiikassa ja ruotsissa.

— Pitääkö hänen, suuren tytön, joutua pikku tyttöjen pariin? päivitteli rouva Heinonen, kun asiaa pohdittiin perheen kesken.

— Ei suinkaan, sanoi neiti Hammar päättävästi. — Hän lukee kesällä ja suorittaa ehtonsa syksyllä. Neiti Salohan jää kaupunkiin kesäksi, joten Iris saa jatkaa hänen johdollaan. Ja minun luonani hän saa asua. Hän voi olla minulle avuksikin kesällä. Roosa täti tarvitsee suurta huolenpitoa nykyään.

— Mutta tytön piti päästä Metsäpirttiin kesäksi, koetti rouva Heinonen vastustaa. — Emmekö voisi lähettää neiti Saloa sinne?

— Se on aivan turhaa. Siellä tyttö ainoastaan villiintyy. Ei, rakas Selma, olkaamme järkeviä. Olet usein itse valittanut tytön huonoa kasvatusta. Sinä olet aivan liian pehmeä voidaksesi kasvattaa sellaista lasta kuin Iris. Minulla on nyt tilaisuus tehdä jotain hänen luonteensa kehitykseksi. Se on velvollisuuteni ihmisenä ja kristittynä äiditöntä lasta kohtaan, jota hänen oma isänsä niin surkeasti laiminlyö.

Ja Alina täti näytti niin uhrautuvalta ja samalla päättävältä, ettei rouva Heinonen uskaltanut enää sanallakaan vastustaa.

Iris oli epätoivoissaan kuullessaan neiti Hammarin jalomielisestä päätöksestä. Hänellä oli auttamaton vastenmielisyys mallikelpoista opettajatarta kohtaan, hän pelkäsi hänen kylmiä silmiään ja kalseaa ääntään. Itkien hän rukoili enoa päästämään hänet kotiin Seren ja Tanelin luo.

— En jaksa olla kaupungissa, valitti hän, — ikävöin kotiin, ikävöin niin kauheasti.

Eno oli neuvoton ja koetti puhua tytön puolesta sekä vaimolleen että neiti Hammarille. Mutta edellinen ei uskaltanut vastustaa pontevaa tätiään ja jälkimmäinen oli järkähtämätön. Hän oli kerta kaikkiaan päättänyt huolehtia Iriksen laiminlyödystä kasvatuksesta. Tytön kesytön, vapaa luonne herätti hänen syvän paheksumisensa. Hän tahtoi näyttää kasvattajalahjojaan.

Sen verran eno kuitenkin sai toimeen, että Iris pääsi Metsäpirttiin pariksi viikoksi.

Ne olivat ihania päiviä. Iris unohti suuren kaupungin harmaat kivimuurit, Alina tädin, läksyt ja huolensa. Paljain päin, avojaloin hän samoili metsiä, kävi kalassa Tanelin kanssa ja loikoili kallioilla, silmät ummessa kuunnellen aaltojen loisketta ja metsän huminaa. Mutta suloinen vapaus päättyi aivan alkuunsa. Kirvelevin sydämin hänen täytyi keskellä ihaninta kesää palata Helsinkiin.

Neiti Hammar asui vanhan tätinsä kanssa lähellä Kaivopuistoa pienessä puutalossa. Pihalla oli pari kukkalavaa, muutama vanha vaahtera ja joku sireenipensas.

— Me asumme aivan kuin maalla, oli neiti Hammarin tapana sanoa. Hän ja Roosa täti asuivatkin kaupungissa koko kesän. Silloin tällöin vain Alina täti kävi jotakuta tuttavaa tai sukulaista tervehtimässä maalla.

Päivät kuluivat kuolettavan hitaasti. Heti alusta alkaen määrättiin Irikselle tarkka päiväjärjestys: aamupuolella taloustunnit, lukutunnit, käsityötunnit, iltapuolella seurustelutunnit. Viimemainitut olivat raskainta Iriksen mielestä. Silloin hänen täytyi istua arkihuoneessa lukemassa ääneen kuurolle Roosa tädille, joka ei lukemisesta mitään ymmärtänyt. Mutta Alina täti oli niin säätänyt, ja vaikka hän itse ei aina ollut sisässä, silloinkuin luettiin, valvoi hän tarkoin, ettei Iris saanut laiminlyödä tehtäväänsä. Kun kello löi kuusi, sulki Iris kirjansa, ja silloin alkoi kävelytunti. Iris auttoi Roosa tädin ylle viitan ja hatun, ojensi hänelle sateenvarjon, jota mummo aina käytti, päivänpaisteella kuten sateellakin, ja auttoi häntä portaita alas. Useimmiten oli neiti Hammar mukana, mutta joskus olivat Roosa täti ja Iris kahden, ja silloin oli aina hauskempi. Pieni, pyöreä Roosa täti istuutui jollekin penkille ja sanoi Irikselle:

— Mene sinä, lapsi kulta, juoksentelemaan. Ikävähän sinun on kulkea minun, vanhan eukon, kanssa.

Mutta kun neiti Hammar oli mukana, täytyi astua jalka jalalta vanhan, varovan tädin rinnalla, ja se oli vaikeata sille, joka on tottunut juoksentelemaan vapaana metsissä.

— Minä en kestä kauempaa. Minä karkaan, karkaan, hoki Iris varmaankin kymmenen kertaa päivässä itsekseen. Mutta aikomustaan hän ei pannut toimeen. Hän tiesi hyvin, että Sere, vaikka häntä rakastikin, olisi ottanut hänet vastaan ankara ilme hyvillä kasvoillaan ja lähettänyt hänet tuota pikaa takaisin kaupunkiin.

Ennen Iris aina oli surrut kesän lyhyyttä, mutta nyt hän huokaili: Kunpa syksy joutuisi ja Ulla taas tulisi kaupunkiin.

Ikävissään hän luki ahkerammin kuin koskaan ennen, ja neiti Salon kellertävät, kapeat kasvot saivat miltei suopean ilmeen tunneilla.

— Et sinä aivan mahdoton ole, sanoi hän hyväksyvästi, kun Iris vasten odotusta osasi läksynsä sujuvasti.

— Siinä näkee, mitä täsmällisyys ja lujuus saa aikaan, huusi Alina täti Roosa tädille. — Tyttö alkaa edistyä, arvelee neiti Salo.

— Niin, hän on hyvä ja herttainen tyttö, Iris rukka, sanoi Roosa täti lempeään tapaansa.

— Hm, sitä en tahdo väittää. Hän ei ole turhanpäiten isänsä tytär, mutta luulenpa, että hänestä voi tulla ihminen, jos hän jonkun aikaa saa nauttia järkevää ja johdonmukaista kasvatusta. Sellaiset luonteet kuin hänen tarvitsevat kovaa kättä.

Iris istui viereisessä huoneessa opettelemassa pitsinvirkkausta ja kuuli kovaäänisen keskustelun. Hän hymyili katkerasti. Järkevä ja johdonmukainen Alina tädin kasvatus kyllä oli, sitä ei voinut kieltää. Aamusta iltaan hän neuvoi ja opetti, kunnes Iris oli aivan tylsä pelkistä hyvistä neuvoista.

Äkillinen kapinanhenki valtasi hänet. Hän heitti likaantuneen pitsinsä nurkkaan, sieppasi hatun eteisen naulakosta ja juoksi Kaivopuiston kallioille. Sieltä saattoi nähdä laivojen tulevan ja lähtevän kaukaisiin maihin, seutuihin, joissa päivä paistoi ja taivas oli iäti sees.

Iris uneksi olevansa siellä vapaana ja onnellisena. Ja isä ja Ulla olivat hänen kanssaan.

Mutta kun hän parin tunnin kuluttua palasi kotiin, hiukset tuulen pörhöttäminä, antoi neiti Hammar hänelle kelpo läksytyksen siitä, että hän ilman lupaa oli lähtenyt ulos.

* * * * *

— Iris, onko maailmassa mitään ikävämpää kuin läksyt ja koulu? kysyi Elsa ja sulki kirjansa haukotellen.

— On, vastasi Iris päättävästi.

— Äläs! Elsa kohottautui leposohvalta, jolla hän oli maannut vatsallaan jalat pystyssä, kasvot käsivarsien nojassa. — Minä luulin, että koulunkäynti olisi sinusta yhtä ikävää kuin minustakin.

— Oletko koskaan istunut Roosa tädin ja Alina tädin arkihuoneessa kutomassa tomuliinaa kuumana kesäpäivänä, kun ulkona paistaa aurinko ja meri on kiiltävän sininen?

Elsa nauroi.

— Totta tosiaan, ei ole houkuttelevaa.

— Ajattele itse: kärpäset surisevat, Roosa täti torkkuu sukanneule polvilla, ja Alina täti lukee yksitoikkoisella äänellä kirjaa, joka on kauhean ikävystyttävä ja pitkäveteinen. Koulussa on sittenkin hauskempi, aina siellä jonkun kepposen lystikseen keksii.

— Niin sinä, huokasi Elsa, — sinä kyllä osaat pitää hauskaa koulussakin. Mutta jos minä vain joskus rohkaisen mieleni ja kirjoitan tunnilla kirjelipun jollekin toverille — heti on opettaja kimpussani, ja minä saan viivan muistutusvihkoon.

— Onhan niitä viivoja minullakin, sanoi Iris. — Mutta ainahan sitä sittenkin suoriutuisi, ellei opettaja keksisi juuri sillä hetkellä tehdä kysymyksiä, kun oppilas ajattelee muuta. Jos minä olisin koulunjohtaja, antaisin semmoisen määräyksen, että opettajan pitäisi aina soittaa pienellä kellolla, ennenkuin hän tekee kysymyksen oppilaalle.

— Niin, ja hänen pitäisi olla siksi hienotunteinen, ettei koskaan kysyisi sellaisilta oppilailta, jotka eivät osaa läksyjään.

— Silloinpa et sinä, Elsa poloinen, taitaisi saada montakaan kysymystä, nauroi Iris.

— En ymmärrä, mistä syystä kaikki koulukirjat ovat niin kauhean ikävät, valitti Elsa edelleen. — Minusta olisi paljon mielenkiintoisempaa tietää, kuinka pariisilaiset koulutytöt ovat puetut kuin päntätä päähän Ranskan valtiomuotoa.

— Kunpa Ulla edes saapuisi kaupunkiin!

— Voi! Olen ihan unohtanut kertoa sinulle, että tapasin hänen serkkunsa, Brita Stjernfeltin, tänään koulumatkalla. Hän kertoi, että Ulla ei tänä talvena tulekaan Helsinkiin. Hän on ollut niin heikko koko kesän, että he matkustavat etelään näinä päivinä.

Iris ihan jähmettyi. Ullako ei tule enää Helsinkiin? Ullako sairas? Senvuoksi hän ei siis ollut niin pitkään aikaan kirjoittanut. Heti kun Iris oli suorittanut ehtonsa, oli hän kirjoittanut Ullalle, mutta Ulla oli vain onnitellut muutamin sanoin kortilla.

Hän nousi nopeasti ja lähti huoneesta. Hän ei tahtonut näyttää Elsalle kyyneleitään. Eteisen ja palvelijainhuoneen välillä oli isonlainen vaatekomero, ja sinne oli Iriksen tapa piiloutua, kun hänellä oli huolia. Hän ei koskaan itkenyt toisten nähden.

Hänen surunsa oli haikea. Ulla oli ollut hänen ainoa ystävänsä, ainoa uskottunsa. Hänelle oli Iris kertonut, mitä ei kenellekään muulle, kaipauksensa ja hiljaisen toivonsa, että isä vielä kerran palaa hänen luokseen. Yhdessä he olivat, Ulla ja hän, rakentaneet pilvilinnoja ja haaveilleet koulutyttöjen tapaan. — Kyyneleet vierivat pitkin Iriksen poskia, hänen täytyi yhtämittaa kuivata niitä esiliinaansa; nenäliinaansa hän nyt kuten tavallisesti ei löytänyt.

— Ulla, Ulla, nyyhki hän, — en koskaan, koskaan enää voi olla iloinen.

Ja hän painoi märän poskensa vasten Elinin vaaleaa hametta, joka riippui seinällä vaatekomerossa.

Illallispöytään hän ilmestyi tukka pörröisenä, nenä ja silmät punaisina, esiliina märkänä ja kurttuisena.

— Kylläpä näytät siistiltä, huomautti Aksel.

— Iris on itkenyt, sen näkee selvästi, huusi Sissi kimeällä äänellään.

— Oletko saanut muistutuksen koulussa? kysyi Ester uteliaasti.

— En, mutisi Iris jurosti. Itku pyrki taas kurkkuun.

— Minä kyllä arvaan, mitä hän on itkenyt, sanoi Elsa ja alkoi kertoa Ullasta Iriksen suureksi harmiksi ja nöyryytykseksi.

— Oletpa sinä lapsellinen, naurahti Ester.

Parin viikon kuluttua Iris sai kirjeen Ullalta. Sen sisässä oli pari satakaunoa, jotka Ulla itse oli poiminut Firenzessä, sekä hänen valokuvansa. Hän pyysi Iristä pian kirjoittamaan ja lupasi aina muistaa häntä.

Iris osti valokuvakehyksen Ullan kuvaa varten ja pani kukat lasin ja kuvan väliin. Mutta hän ei pannut kehystä pöydälle, vaan kätki sen siniseen arkkuunsa, missä säilytti muita aarteitaan, isän ja äidin kuvaa, muutamia kortteja, joita isä oli hänelle Saksasta lähettänyt, ja muita pieniä muistoesineitä, lahjoja Sereltä ja Tanelilta. Vain silloin, kun toiset kaikki olivat poissa, avasi hän arkun ja istui mietteissään aarteittensa ääressä.

Joulu läheni, koululaiset laskivat päivät joululupaan ja iloitsivat.

— Sinulle on tullut paketti Italiasta, kertoi Elsa Irikselle, kun tämä väsyneenä palasi koulusta. — Siinä on varmaan joululahja Ullalta. Avaa se, ehkä hän on lähettänyt minullekin jotain.

Iriksen väsyneet kasvot saivat eloa. Nopeasti hän avasi käärön. Herttainen Ulla, aina hän muistaa minua, mutisi hän.

Käärön sisässä monen silkkipaperin ympäröimänä oli pieni vaaleanharmaa samettilipas.

— Siinä on joku koru, voi, avaa kansi, huusi Elsa innoissaan.

Iris painoi jousta. Laatikko aukeni, sen sisässä oli kultasormus, jonka kannassa oli välkkyvä, sininen kivi.

— Ullan sormus! huudahti Iris.

Rasiassa oli pieni paperiliuska. "Rakkaalle Iris ystävälleen Ullalta", oli Ulla itse siihen kirjoittanut.

— Kivi on oikea safiiri, selitti Elsa, — kumma, että Ulla on hennonut sormuksesta luopua. Hän on saanut sen isoäidiltään.

Elsa koetteli sormusta sormeensa ihaillen, mutta käännähti äkkiä. Iris oli päästänyt parahduksen ja heittäytyi suin päin vuoteelleen.

— Ulla, Ulla! huusi hän huojuttaen ruumistaan. — Minä en koskaan enää näe Ullaa, en koskaan, koskaan enää.

— Iris, mitä sinä huudat! Et saa noin. Onko Ulla sairas? hätäili Elsa.

Mutta Iris ei kuullut. Hän itki rajusti ja huusi yhtämittaa:

— Ulla, Ulla! En koskaan enää näe Ullaa.

Elsa juoksi äidin huoneeseen.

— Tulkaa pian, huusi hän hätäisenä. — Iris itkee niin katkerasti eikä vastaa minulle mitään.

— Mutta, Iris rukka, älä huuda noin. Mitä on tapahtunut? kysyi rouva Heinonen rientäen Elsan huoneeseen.

— Täytyy hillitä itseään, se on sivistyneen ihmisen velvollisuus, nuhteli Elin.

Iris ei näyttänyt kuulevan heitä. Hän oli kätkenyt päänsä tyynyihin ja itki taukoamatta.

— Mitä on tapahtunut? kysyi rouva Heinonen toistamiseen kääntyen tällä kertaa Elsan puoleen.

— En minä tiedä. Hän sai kirjeen ja paketin Ullalta, ja sitten hän yhtäkkiä alkoi itkeä ja huutaa.

Elin oli ottanut kirjeen lattialta, jonne se oli pudonnut.

— Ulla Stjernfelt on kuollut, sanoi hän matalalla äänellä. — Kuollut lavantautiin Firenzessä. Miss Walker kirjoittaa Irikselle. Ulla oli itse ennen kuolemaansa pyytänyt, että hänen sormuksensa lähetettäisiin Irikselle.

Elsakin alkoi itkeä. Rouva Heinonen syleili häntä hellästi. Elsa kiersi käsivartensa hänen kaulaansa.

— Lapsi raukat, lohdutti rouva Heinonen. — Älkää itkekö. Minäkin olen hyvin pahoillani Ullan kuolemasta, mutta älkää liiaksi antautuko surun valtaan. Iris, sinun huutosi koskee hermoihini, katso kuinka hiljaa ja sievästi Elsa itkee.

— Paras jättää hänet yksin hetkeksi, sanoi Elin. — Kas tuossa, juo vettä ja tyynny, Iris.

— Minä tulen äidin huoneeseen, en voi olla yksin, nyyhkytti Elsa.

— Tule vain, lapseni.

Iris jäi yksin. Hän ei enää itkenyt, vaikeroi vain hiljakseen ja huojutti yhä ruumistaan kuin suuressa tuskassa.

Arka, kömpelö käsi kosketti hänen hiuksiaan. Iris kohotti kyyneleisiä kasvojaan. Sissi seisoi hänen vieressään. Pikku tytön silmät olivat entistään pyöreämmät, ja hänen suupielensä värähtelivät. Kainalossaan hän kantoi suurta, kaunista nukkea.

— Älä itke, Iris, sinä saat minun syntymäpäivänukkeni. Minä panen sen nimeksi Ulla. Se oli ennen Doris, mutta nyt se on Ulla. Se on minusta niin Ullan näköinen.

Iris pyyhki silmiään.

— Kiitos, Sissi kulta, pidä sinä vain nukkesi. Sinä olet kovin kiltti. Hän kietoi käsivartensa Sissin ympäri. Pikku tyttö oli tahtonut uhrata kalleimpansa häntä lohduttaakseen. Iris tiesi, että Sissi rakasti nukkejaan kiihkeästi kuin äiti lapsiaan.

Sissi huokasi helpotuksesta. Oli todellakin ollut kauhean vaikeata luvata nukke Irikselle. Kummallista, ettei Iris siitä huolinut. Hän taputti hellästi serkun märkää poskea.

— Mehän voimme leikkiä sillä yhdessä. Sinä saat sen aina yöksi vuoteeseesi.

Kun Iris illalla väsyneenä surusta ja kyynelistä laskeutui levolle, täytyi hänen pakostakin naurahtaa. Sillä hänen vuoteellaan, pää tyynyllä makasi Sissin nukke jäykkänä ja punaposkisena katsellen häntä suurilla sinisillä silmillään.

— Rakas pikku Sissi, kuiskasi Iris. — En koskaan enää toru sinua, kun pistät nenäsi muitten asioihin.

Hän silitti nuken kähäräpäätä. Se oli eloton, mutta hänestä tuntui kuin olisi Sissin oma vaaleatukkainen pää levännyt hänen tyynyllään, ja nuken huulet puhuivat Sissin äänellä:

Älä itke, Iris!

Seitsemäs luku.

ANKARA VIERAS.

Kadut olivat likaiset, taivas harmaa ja vettä sataa tihutti tuon tuostakin. Siitä huolimatta sytytettiin joulukuuset suuressa kaupungissa kuten maallakin, ja joulu-ilo täytti mielen. Pankinjohtaja Heinosella vietettiin joulua samaan tapaan kuin rouvan kotona oli totuttu. Joulupäivällinen syötiin kello viideltä, sitten sytytettiin joulupuu, ja sen jälkeen jakoi isä suuresta korista lahjat ojentaen jokaiselle hänen lahjansa.

Joulukuusi oli komea, oli luovuttu vanhanaikaisista kynttilöistä ja poltettiin kuusessa pieniä kirjavia sähkölamppuja. Ne olivat kyllä koreita ja valaisivat hyvin, mutta itsekseen kaipasi kukin kynttilöiden lämpöistä joulutunnelmaa.

— Eikö totta, Iris, — näin komeata kuusta ei teillä ollut Metsäpirtissä? sanoi Sissi Irikselle, kun perhe istui piirissä isän ympärillä.

— Ei ollut, vastasi Iris ja vaipui mietteisiin. Sissi oli oikeassa. Komeammin täällä juhlaa vietettiin, mutta kuitenkin joulu tuntui enemmän joululta siellä. Juhlallisena metsä ympäröi taloa, maa oli valkoinen, taivas kirkas. Kuusikin oli vihannampi, vaikka ei niin korea. Lahjoja oli vain joku, pieniä, vaatimattomia nekin. Mutta tuvan pitkää pöytää kattoi valkoinen liina, lattialla oli tuoreita katajanoksia, ja katossa häilyi himmeli. Ja kun jouluvirsi hartaana kaikui Seren ja Mantan huulilta, Tanelin ja Mikon siihen yhtyessä, silloin tunsi, että oli joulu, siunattu, pyhä joulujuhla.

Rakas Sere, hyvä uskollinen Taneli. He olivat muistaneet häntä, lähettäneet kumpikin pienen lahjan, Sere parin valkoisia käsineitä, Taneli pienen sievän rasian, jonka hän itse oli veistänyt ja maalannut. Mantalta oli tullut korea joulukortti: "Onelista joulua doivotan Irikselle."

Iris oli myös lähettänyt Metsäpirttiin lahjoja. Enolta saamillaan joulurahoilla hän oli ostanut Serelle ompelurasian, Tanelille kaulahuivin ja Mantalle esiliinan. Hän kuvitteli mielessään, kuinka Taneli hiihtää mantereelle, ja kuinka uteliaat kaikki olivat näkemään käärön sisällystä.

Iris havahtui mietteistään.

— Iris, etkö huomaa!

Tyttö katseli hämmentyneenä ympärilleen. Eno ojensi hänelle paperikäärön.

— Saat itse avata.

Kääröstä tuli esiin sievä karvalakki.

— Sellaista sinä tarvitsetkin. Naapukkasi on kerrassaan kauhistuttava, sanoi Elsa. — Nyt sinun kanssasi kehtaa näyttäytyä kadulla.

— Ensin hänen kuitenkin pitää saada uusi talvipalttoo, mutisi Aksel. — Ehkä isä ostaa sipulle senkin, niin et näytä kerjäläiseltä. Hän kohtasi isän katseen ja vaikeni hämillään. Isä oli katsonut häneen niin oudosti, melkein surullisesti.

— Mikähän isäukkoa vaivaa tänä iltana? kysyi hän matalalla äänellä Eliniltä, joka istui hänen vieressään.

— En tiedä, hän ei ole kaltaisensa, olen tarkannut häntä koko päivän, vastasi tämä kuiskaten.

— Ehkä hän on sairas?

Elin näytti huolestuneelta. Hän rakasti isäänsä enemmän kuin ketään muuta maailmassa, eikä ollut epäilystäkään siitä, että isä oli viime aikoina ollut alakuloinen ja rasittunut.

Sillä aikaa kuin tytöt ihailivat joululahjojaan, silkkikankaitaan, hansikkaitaan ja pikku korujaan, seisoi Iris ikkunan ääressä. Joku kiersi käsivartensa hänen hartiainsa ympäri.

— Mitä mietit, tyttöseni? kuului enon ääni.

— Tähtitaivasta. Kun olin pieni, valitsin itselleni tähden, jossa kuvittelin äidin asuvan. Minä sanoin sitä kotitähdeksi, se oli minusta kuin oikea kotini, koska äiti on siellä. Kun minulla on ikävä ja paha mieli, kuvittelen vain mielessäni, kuinka ihanata on, kun pääsen sinne ja äiti tulee vastaani ja vie minut sisään loistavaan, valoisaan saliin. Siellä on nyt Ullakin. He juttelevat minusta keskenään ja katsovat alas tänne maan päälle.

Eno hyväili tytön tummaa tukkaa.

— Suotko minullekin paikan Kotitähdessäsi, pikku Iris?

— Kyllä, eno, sinä saat tulla sinne. Et usko, kuinka hyvä ja rauhaisa siellä on?

— Hyvä ja rauhaisa, huokasi eno raskaasti.

Iris loi häneen nopean katseen. Eno oli kalpea, silmissä väsynyt katse.

— Näytät niin väsyneeltä, eno. Oletko sairas?

— En. Mutta laula minulle nyt joku joululaulu. Minä mielelläni kuuntelen ääntäsi. Osaatko jotain vanhaa?

— Laulanko joululaulun, jota sinä ja äiti lauloitte lapsena. Sere on sen minulle opettanut.

— Laula, tyttöseni.

Iris lauloi. Ensin matalalla äänellä, arasti ja epäröiden. Mutta pian hän unohti missä oli, unohti ihmettelevät katseet ympärillään. Hän oli taas kotona, Metsäpirtin tuvassa.

Jouluyö, juhlayö. Päättynyt on päivän työ. Kaks vain valveill' on puolisoa lapsen herttaisen nukkuessa seimikätkyessään.

Jouluyö, juhlayö. Täytetty nyt on työ. Olkoon kunnia Jumalalle, maassa rauha, myös ihmisille olkoon suosio suur'.

Serkkujen vilkas keskustelu katkesi. He katsahtivat toisiinsa hämillään.

— Kauhean tunteellista, mutisi Aksel, mutta yhtyi lauluun melkein huomaamattaan. Samoin tekivät tytöt luotuaan silmäyksen isään, joka istui nojatuolissa, kasvot käsien peitossa. Vanhan joululaulun juhlallinen sävel kaikui hartaana ja sydämellisenä nuorten huulilta.

Joulurauha täytti huoneen, viivähtäen hetkisen mielissä.

Aamuhämärissä kuului hiljainen koputus Elsan ja Iriksen huoneen ovella. Ulriika pisti päänsä sisään.

— Olisi aika jo lähteä kirkkoon.

Tytöt olivat päättäneet mennä joulukirkkoon, mutta koputuksen kuullessaan he vain kääntyivät toiselle kyljelle.

Uusi koputus. Iris kohosi silmiään hieroen istumaan vuoteellaan.

— Elsa, nouse jo. Ulriika koputtaa.

Elsan vuoteelta kuului vain epämääräinen mumina. Iris pukeutui haukotellen. Ihanata olisi ollut jäädä lämpöiseen vuoteeseen, mutta mieli teki kirkkoonkin.

— Elsa, etkö tulekaan kirkkoon?

Ei vastausta. Iris hiipi pimeässä keittiöön, missä Ulriika tarjosi hänelle lämmintä kahvia.

— Ei Elsa tullutkaan, sanoi Ulriika, kun hän ja Iris kahden astuivat pimeätä katua kirkkoon.

— Ei jaksanut nousta.

— Arvasinhan sen. Elsan hyvät aikomukset raukeavat tavallisesti tyhjiin.

Kirkkaasti valaistussa kirkossa, missä urut ihanasti säestivät vanhaa jouluvirttä, Iris tunsi itsensä onnelliseksi. Tuntui niin turvalliselta istua Ulriikan vieressä, hän muistutti Sereä. Äreä hän kyllä oli, sitä ei voinut kieltää, mutta Iris ei niin paljon piitannut hänen äreydestään nyt, kun hän paremmin tunsi vanhan palvelijan.

Kun he palasivat kirkosta kotiin vallitsi huoneissa omituinen hiljaisuus.

— Nukkuvat vielä kaikki tyyni, nauroi Iris, mutta vaikeni äkkiä. Mimmi tuli eteisessä häntä vastaan sormi suulla, kalpeana ja säikähtyneen näköisenä.

— Hyss, kuiskasi hän, puhukaa hiljaa. Ja hän loi pelokkaan katseen pankinjohtajan huoneeseen.

— Mitä on tapahtunut? kysyi Iris ehdottomasti hiljentäen ääntään hänkin.

— Pankinjohtaja on kuollut, kuiskasi Mimmi.

Iris tuijotti häneen sanatonna.

— Nyt ei Mimmi puhu totta, sai hän viimein hitaasti sanotuksi.

— Jeesus sitä tyttöä! Rupeaisinko minä valehtelemaan tällaisena päivänä! Voi, Ulriika, nyt se kaatuu, ottakaa kiinni.

Huone pyöri Iriksen silmissä. Hän tarttui Ulriikaa käsivarteen.

— Eihän se ole totta, Ulriika, eihän? kuiskasi hän soinnuttomasti.

Kyyneleet vuotivat pitkin Ulriikan karkeita poskia.

— Eri minäkään sitä osaa uskoa. Tule, lapsi raukka, mennään istumaan.

Hän talutti Iriksen tyttöjen huoneeseen ja asetti hänet sohvalle pitkälleen. — Mitenkä se tapahtui? kysyi hän hiljaa Mimmiltä.

— Sydänhalvaus se oli. Minä kuulin tohtorin sanovan Elin neidille, että hänellä on jo kauan ollut huono sydän, joku äkillinen mielenliikutus teki lopun. Tänä aamuna se tapahtui.

— Missä täti ja serkut ovat? kysyi Iris.

— He ovat kaikki rouvan huoneessa. Rouva sai hermokohtauksen, ja Elin neiti hoitaa häntä. Toiset raukat itkevät eivätkä tahdo lähteä minnekään rouvan luota. Hohhoh sentään.

Molemmat palvelijat poistuivat huoneesta hiljaa jutellen. Iris jäi sohvalle niinkuin Ulriika oli hänet asettanut. Hänen suuret mustat silmänsä tuijottivat tuskaa täynnä eteensä.

— Kaikki ne, joita rakastan, viedään, äiti, Ulla, eno.

Hänen mieleensä muistui eilisiltainen keskustelu enon kanssa. Suotko minullekin paikan Kotitähdessäsi? oli eno kysynyt.

Nyt oli eno siellä, oli päässyt ennen häntä äidin luo. Siellä oli hyvä ja rauhaisa.

Kahdeksas luku.

KÖYHYYTTÄ.

Pankinjohtaja Heinosen kuoltua muuttui perheen taloudellinen tila suuressa määrin. Pankinjohtaja oli ollut osallisena laajoissa liikeyrityksissä, ja uhrannut omaisuutensa niihin. Hänen yhtiökumppaninsa, arvossapidetty liikemies, alkoi kuitenkin omin päin keinotella saattaen siten asiat luisuvalle pinnalle. Liian myöhään pääsi Heinonen perille aseman vaarallisuudesta. Juuri jouluaattona hän sai tietää, että petollinen johtaja oli ampunut itsensä hävitettyään kaikki omat ja asiakumppaninsa rahat. Se oli raskas isku pankinjohtajalle, häviönsä takia hän tiesi olevansa pakotettu eroamaan toimestaan, ja sen lisäksi hän oli kadottanut koko omaisuutensa. Hän tiesi, kuinka kykenemätön hänen heikko ja hemmoteltu vaimonsa oli kantamaan vastoinkäymisiä, ja syystä hän pelkäsi uskoa hänelle huoliaan. Jouluaamuna, kun hän raskaissa mietteissä istui kirjoituspöytänsä ääressä arvioiden toivotonta asemaansa, kohtasi kuolema hänet äkkiä.

Rouva Heinosen epätoivo asiaintilan hänelle selvitessä oli rajaton. Hän sai hermokohtauksen toisensa jälkeen, itki, vaikeroi ja syytti miesvainajaansa kevytmielisyydestä. Viimein Elin puuttui asiaan. Nuori tyttö oli isän kuoleman jälkeen ihmeellisesti muuttunut. Hän oli aina ollut järkevä ja käytännöllinen, mutta nyt hän sen lisäksi osoitti hämmästyttävää mielenmalttia ja tarmoa.

— Asema ei parane vaikeroimisella, äiti, sanoi hän eräänä päivänä kuunneltuaan jonkun aikaa äidin ruikutusta. — Meidän on mietittävä mihin ryhtyä ja vakavasti tartuttava asioihin käsiksi. Olen pyytänyt tänne tänä iltana kamreeri Vuoren ja Alina tädin. Meidän on yhdessä järjestettävä elämämme.

Rouva Heinonen loi nenäliinansa takaa loukkaantuneen katseen tyttäreen.

— Olisit voinut kysyä minulta ensin, ennenkuin kutsut vieraita taloon. Hermoni eivät vielä siedä sellaista.

— Olisin kyllä, vastasi Elin tyynesti. — Mutta silloin et ehkä olisi siihen suostunut. Sinun hermoillesi on päinvastoin parempi, että ryhdyt jotain todellista ajattelemaan.

— Isä-rukka, jospa hän tietäisi, kuinka säälimättömästi minua kohdellaan heti, kun hän on poissa.

Elin hymähti. Olisi varmaankin ollut helpompi isäraukalle, jos hän olisi vähemmin säästänyt äidin hermoja, ajatteli hän muistaessaan, kuinka yksin isä oli saanut kantaa kaikki huolensa. Äidin itsekkyys loukkasi tytärtä.

Illalla saapuivat neiti Hammar ja perheen ystävä, kamreeri Vuori. Kamreeri oli pesän uskottu mies, ja hänellä oli surullinen velvollisuus ilmoittaa omaisille, että kun velat olivat maksetut, ei perheelle jäänyt omaisuutta kuin nimeksi.

Rouva Heinonen itki ja huokaili.

— Pitääkö minun ja lasten siis kuolla nälkään? kysyi hän haikealla äänellä.

— Älä ole lapsellinen, Selma, sanoi neiti Hammar tiukasti. — Nälkään, ei meidän päivinämme kuole kukaan, joka tahtoo työtä tehdä. Sinun on kestettävä tämä koettelemus tyytyväisenä ja nöyränä.

— Olenhan minä nöyrä, Alina kulta, huokasi rouva Heinonen, mutta tyytyväinen en voi olla, kun lapseni saavat käydä puettuina kuin kerjäläiset ja syödä vettä ja leipää. Me Glansenfeltit emme ole sellaiseen tottuneet.

— Minä kävin tänään pankinjohtaja Meruksen puheilla, ja hän lupasi minulle paikan pankissa keväällä, ryhtyi Elin puheeseen.

Rouva Heinonen katseli onnettomana itsenäistä tytärtään.

— Olisit voinut kysyä minulta ensin, mutisi hän.

Mutta neiti Hammar ja kamreeri Vuori ilmoittivat hyväksymisensä.

— Sinä, Selma, muutat halvempaan huoneistoon, myöt hienot huonekalusi ja otat täysihoitolaisia, sanoi neiti Hammar päättävästi.

— Taivaan tähden, Alina! huudahti rouva Heinonen. — Minäkö rupeaisin ruokarouvaksi! Mieluummin menen hautaan.

— Niin sitä minäkin olen ajatellut, sanoi Elin sivuuttaen äidin huudahduksen. — Siten käy lasten kouluttaminen mahdolliseksi.

Rouva Heinonen ei enää vastustanut. Hän huomasi, että voimakkaammat kädet kuin hänen omat veltot sormensa olivat tarttuneet peräsimeen. Hän oli itse asiassa siitä hyvillään.

— On vain yksi seikka vielä, joka on huomioonotettava, virkkoi Elin. — Mitä teemme Iris rukalle?

— Lähetämme hänet tietysti kotiin maalle, sanoi rouva Heinonen. — Hän ei olekaan koskaan soveltunut perheeseemme. Hän on niin erilainen kuin minun tyttäreni.

— Hm, sanoi kamreeri Vuori. — Se ei ole niinkään helppoa. Iris Klewellä ei nimittäin oikeastaan enää olekaan kotia.

— Kuinka niin? Entä Metsäpirtti! Kamreeri kohautti olkapäitään.

— Ikävä kyllä, ei hänen isänsä enää omista sitä. Jo pari kolme vuotta sitten hän panttasi tilan eräälle velkojalleen. Heinonen tiesi asian ja aikoi lunastaa talon itselleen. Mutta se jäi sikseen kuten niin paljon muutakin.

Elin loi huolestuneen katseen äitiinsä.

— Tytöllä on kai muita sukulaisia, äiti?

— Tuskin, ei ainakaan minun tietääkseni. Henrik Klewen suku ei ole Suomesta kotoisin.

— Rouva Heinonen on oikeassa, olen ottanut selkoa tytön oloista. Paitsi enonsa perhettä ei hänellä ole ketään omaisia. Isän nykyisestä olinpaikasta en ole saanut tietoa, vaikka olen koettanut. Sen verran olen kuullut, että hän on konserttimatkalla Amerikassa.

— Mutta eihän voi vaatia, että me pidämme tytöstä huolta, sanoi rouva Heinonen kiivaasti.

— Rauhoitu, Selma, minä pidän huolta hänestä, sanoi neiti Hammar juhlallisesti. — Ei olisi kristitylle soveliasta jättää tyttö-rukka oman onnensa nojaan huonoine taipumuksineen. Minä maksan hänen puolestaan sinulle, sillä kotiini en häntä voi ottaa, hän häiritsee hiljaista elämäämme. Mutta minä pidätän itselleni oikeuden valvoa hänen kasvatustaan. En halua, että hän tulee yhtä hemmotelluksi kuin sinun omat tyttäresi, Selma.

— Mitä puhut, Alina! Ovatko minun tyttäreni hemmoteltuja? Kaarle tosin hemmotteli Iristä, se on totta, mutta minä olen aina ollut ankara äiti.

— Niinkö, sanoi neiti Hammar kuivasti. — Minun tahtoni on, että tytöstä kasvatetaan vakava, velvollisuutensa tajuava ihminen. Hänen täytyy oppia tekemään työtä ja ymmärtämään, että hän elää toisten armoilla. Olen tutkinut hänen luonnettaan ja huomannut, että hän suuresti muistuttaa isäänsä. Hän on kiihkeä, uppiniskainen ja ajattelematon kuten isäkin, ilman siveellistä ryhtiä ja pontta. Minun velvollisuuteni on karsia nämä viat hänestä pois. Enkö ole oikeassa, kamreeri Vuori?

— On tietysti tärkeätä, että tyttö saa hyvän kasvatuksen, ja siinä suhteessa te, neiti Hammar, varmaan olette kokeneempi kuin moni muu, vastasi kamreeri. — Mutta kun hän katseli päättäväisen neidin kylmiä silmiä ja kovia piirteitä, ei hän voinut mielessään olla säälimättä pikku metsälintua, jonka hän niin onnellisena oli tavannut yksinäisessä saarikodissa.

— Tyttöraukka! huokasi hän itsekseen.

Sillä aikaa kuin isän huoneessa neuvoteltiin perheen kohtalosta, istuivat nuoret arkihuoneessa. Sissi oli mennyt levolle, mutta toiset olivat liian kiihdyksissään voidakseen ryhtyä mihinkään. Ester ompeli näön vuoksi suruharsoa puseroonsa, Aksel oli lukevinaan läksyä, mutta säpsähti ja kuunteli pienintäkin liikettä viereisestä huoneesta. Elsa teki lakkaamatta kysymyksiä, joihin Ester hermostuneena vastasi.

— Olemmeko nyt köyhiä, Ester?

— Olemme

— Pitääkö meidän panna palvelijat pois ja itse pestä astiamme ja lakaista?

— En minä tiedä.

— Minun täytyy kai käydä yhtä huonoissa vaatteissa kuin Tyyne Virta meidän luokalla. Hänenkin äitinsä on leski, ja saksankielen opettaja antaa hänelle usein vanhoja vaatteitaan. Hän ei sitä ole kertonut, mutta Maili sanoi nähneensä neiti Mellinin päällä saman silkkipuseron, jota Tyyne käyttää koulussa. Kauheata, jos minunkin pitää ruveta käyttämään opettajien vanhoja vaatteita.

— Ole lörpöttelemättä, tiuskasi Aksel.

— Maili ei enää varmaan välitä minusta, huokasi Elsa. — Tyyne Virtaa ei kukaan kutsu tanssiaisiin eikä syntymäpäiville.

Ester tunsi piston sydämessään.

— Niin, Elsa-rukka, sanoi hän katkerasti. — Me saamme nyt nähdä, kutka ovat todellisia ystäviämme. Köyhää ei kukaan imartele.

— Kenties tytöt ovat niin hassuja, että antavat varallisuuden vaikuttaa, sanoi Aksel. — Pojat eivät ainakaan sitä tee. Tapasin Pohjolan pojat tänään, ja molemmat olivat minulle entistään ystävällisemmät. Erkki pyysi minua käymään luonaan.

— Erkki on hieno poika, sanoi Elsa.

Keskustelun aikana istui Iris äänetönnä matalalla jakkaralla pää käsien varassa. Hän oli niin alakuloinen, ettei kuullut toisten puheesta mitään. Enon kuoleman jälkeen hän tunsi itsensä merkillisen vieraaksi perheessä. Häntä ei kohdeltu enää kuin läheistä sukulaista, pikemmin kuin vierasta. Hän ymmärsi olevansa liikaa nyt, kun perheen raha-asiat olivat horjuvalla kannalla. Hän olikin päättänyt lähteä takaisin kotiin, jos täti Heinonen vain suostuisi. Hän ikävöi Seren hiljaista osanottoa ja Tanelin turvallista olentoa.

— Siellä olen kotonani, ajatteli hän, — ystävien luona.

Mutta iltapuolella hän oli saanut kirjeen, joka kerrassaan murskasi kaikki hänen kauniit unelmansa.

Kirje kuului seuraavasti:

Hyvää päivää, Iris! Olemme voineet hyvin ja toivotamme samaa sinulle. Killi on myös terve, mutta tänne kuuluu ikäviä. Eilen kävi vallesmanni ja lautamies saarella ja kirjoittivat talon jostain isäsi velasta. Kun ei ole millä maksaa ja enosi on kuollut, täytyy talo myödä. Se on ikävä asia. Seren ja minun täytyy muuttaa pois. Ehkä rakennamme uutistorpan jonnekin lähelle tai menemme mantereelle kestiksi. Lehmätkin täytyy myödä ja Musta. Sere panee terveisiä. Voi hyvin.

Tämän kirjoitti Taneli Puuska.

Iris oli yhä vielä turtuneena kirjeen luettuaan. Metsäpirtti myödään, otetaan, kuten kaikki muukin on häneltä otettu. Viedään männikkö rakennuksen edustalta, pihakuusi, koivut ikkunan edestä, keltainen hiekkaranta, metsäpolut, louhikot, kotilahti, pieni puutarha, jota hän ja Taneli olivat huolella hoitaneet. Viedään ja annetaan vieraalle, jolle ne eivät mitään sano, joka ei ymmärrä niiden kieltä, joka puhuu ääneen metsässä, niin että linnut pelästyvät, joka ehkä haaskaa puita ja hävittää pikkulintujen pesimäpöntöt. Entä minne joutuu karja? Punikki ja Mansikki, Lystikki ja Martti, nekin viedään. Vieras kuljettaa ne kauas outojen toverien joukkoon, uusille laitumille. Ja Musta saa ehkä isännän, joka sitä ruoskii, se raukka kun on jo niin vanha ja hidaskulkuinen.

Voi, miksi ei isä jo tule kotiin huolehtimaan talostaan ja tyttärestään? Miksi hän on jättänyt lapsensa niin yksin ja turvattomaksi?

Elinin ääni herätti hänet katkerista mietteistä.

— Iris, Alina täti kutsuu sinua.

Iris nousi konemaisesti jakkaraltaan ja seurasi Eliniä.

— Mitä he minusta tahtovat? ajatteli hän nähdessään kamreerin, neiti Hammarin ja Selma tädin.

— Iris Klewe, aloitti neiti Hammar mahtipontisesti. — Me olemme kutsuneet sinut tänne ilmoittaaksemme sinulle, miten elämäsi surullisen perhetapahtuman vuoksi järjestetään. Tätisi ei erinäisten asianhaarojen vuoksi voi enää pitää huolta sinusta, ja koska isäsi näkyy tykkänään unohtaneen olemassaolosi, olen minä päättänyt huolehtia sinun tulevaisuudestasi. Tämän arvoisan lakimiehen, — hän nyökkäsi päätään kamreerille, — läsnäollessa olen luvannut maksaa ylläpidostasi tädillesi, sillä ehdolla kuitenkin, että saan valvoa kasvatustasi. Sinä olet siis tästä lähtien minun holhokkini. Sinä — — —

— Oi, ei, ei! huudahti Iris rajusti. — Antakaa minun lähteä kotiin. En tahdo olla kenenkään vastuksena.

Neiti Hammar vetosi katseellaan kamreeriin:

— Te näette, sanoi hän puoliääneen. — Hillitön ja uppiniskainen.

— Ole järkevä, Iris, nuhteli Elin. — Ei sinulla ole kotia. Metsäpirtti myödään.

Iriksen pää painui rinnalle. Oi, sehän on totta! Hänellä ei enää ole kotia!

— Toivon, että olet täti Alinalle kiitollinen hänen jalomielisyydestään, sanoi rouva Heinonen jäykästi. — Mene kiittämään häntä.

Hetkisen Iris epäröi. Sitten hän kääntyi neiti Hammarin puoleen, niiasi kömpelösti ja sanoi:

— Kiitos!

— Toivottavasti tulee kiitoksesi vilpittömästä sydämestä, sanoi neiti Hammar. — Nuoret tytöt eivät useinkaan ymmärrä omaa parastaan. Nyt saat mennä.

Iris poistui huoneesta. Hänen laiha, hento vartalonsa näytti entistä pienemmältä ja hennommalta. Kamreeri Vuori katseli hänen jälkeensä.

— Tyttö-rukka! hän huokasi toistamiseen.

Mutta Iris katosi vaatesäiliöön ja istui pimeässä, silloin tällöin kohotti raskas nyyhkytys hänen rintaansa.

Jonkun ajan kuluttua hän kuuli hiljaisen äänen kutsuvan itseään. Vastahakoisesti hän totteli.

— Iris, kuiskasi Ulriika. — Tule tänne minun luokseni. Mimmillä on vapaa ilta, rouva on makuulla ja Elin neiti lähti saattamaan neiti Hammaria. Istu tuohon minun mukavaan tuoliini. Tässä on kuppi kuumaa teetä ja voileipä. Älä sinä, lapsi-rukka, sure. Vielä sinulle valkenee.

Iris joi teetä ja haukkasi voileipää lapsen terveellä ruokahalulla. Hänen äänessään tuntui vielä jälkiä kyynelistä, kun hän luoden katseensa Ulriikan hyväntahtoisiin kasvoihin kysyi:

— Luuleeko Ulriika todella niin?

— Luulen, lapsi, minä olen sen katsonut sinulle unikirjastakin, puhui Ulriika hiljentäen ääntään. — Minä näin viime yönä unta, että sinä tapoit valaskalan, ja se merkitsee sinulle pitkällistä kärsimystä ja sitten iloa.

Iris näytti miettivältä, sitten hiipi pieni hymy hänen huulilleen. Ulriika näytti niin somalta seisoessaan siinä astiapöydän ääressä salaperäisenä ja varmana siitä, että hänen unikirjansa puhuu totta. — Kuka tietää, ehkä kaikki vielä kääntyykin hyväksi!

Kun Iris myöhemmin varpaisillaan hiipi Elsan ja hänen yhteiseen huoneeseen, veti hän kierrekaihtimen ylös ja katseli taivaalle. — Siinä oli Kotitähti. Se tuikki niin ystävällisesti ja lempeästi. Tytöstä tuntui kuin olisi se toistanut Ulriikan sanat.

— Vielä sinulle valkenee.