II (continued 2)

— Ei suinkaan hän vain ole sairas? kysyi hän levottomasti.

— Ei, ei, mutta hän — hänellä on hammastauti, kolme etuhammasta on poissa, valehteli Yrjö enemmän hyväntahtoisesti kuin älykkäästi.

— Älä hassuttele, Maunolla hammastauti? Maunolla, jolla on hampaat kuin karhulla. Kuule, Yrjö, minä näen selvästi, että sinä salaat jotain minulta. Ja se kiihoittaa minua, voin saada kuumeen, lisäsi hän viekkaasti, — ja sitten tulen uudestaan sairaaksi, ja se on sinun syysi.

Yrjö pelästyi, häntä oli hyvin varoitettu kiihoittamasta Erkkiä.

— Mutta jos minä kerron, kiihoitut ehkä vielä enemmän, sanoi hän avuttomana.

— Ahaa, siinä piilee siis kuitenkin jotain, sano se heti. Tunnen jo kuumeen nousevan.

Yrjö oli onneton, kääntelihe, vääntelihe istuimellaan, mutta Erkki oli järkähtämätön. — No, se on tuon onnettoman palokellojutun tähden, mutisi hän viimein.

— Palokellojutun, mitä Maunolla on sen kanssa tekemistä? Erkki oli kohonnut istumaan ja katseli palavin silmin Yrjöä.

Epäröiden Yrjö alkoi kertoa. Erkin poskille kohosi punaiset täplät, ja hän hengitti kiivaasti.

— Mutta Maunohan on viaton, sopersi hän vaivoin.

Yrjö säikähti Erkin kuumeista olentoa.

— Kas niin, vaikeroi hän, — nyt sinä kuitenkin saat kuumeen. Voi, voi, että minä ollenkaan tulin. Lähden nyt, että pääset rauhoittumaan.

Yrjön lähdettyä Erkki makasi hetkisen silmät ummessa. Sitten hän mutisi: — Minun täytyy lähteä, täytyy puhdistaa Mauno. Poika parka.

Hän alkoi nousta vuoteelta. Pyörrytti niin ankarasti, että hän kahdesti kaatui vuoteelle, mutta kolmannella kerralla hän jaksoi seistä pystyssä vuoteen nojassa. Tuolin avulla hän hoiperteli kaapille, mistä otti vaatteensa. Kesti kauan, ennenkuin hän sai ne ylleen. Hetkisen levättyään hän raoitti ovea nähdäkseen, oliko ketään liikkeellä. Pääsy oli vapaa — hän horjui käytävään ja pääsi huuliaan purren eteiseen. Portaiden edessä sattui onneksi olemaan hevonen. Hän heittäytyi istumaan vaunuihin ja mainitsi kadun numeron.

Raitis ulkoilma pyörrytti häntä, siihen tottumatonta, mutta nojattuaan vaunujen selkämykseen miltei tunnotonna hän vähän ajan kuluttua virkosi.

Rehtori hämmästyi suuresti, kun hänen ovensa aukeni, ja sisään astui Erkki laihana, vaatteet höllällään, kuumeenpuna poskillaan.

— Joko Pohjola on liikkeellä? sanoi hän ystävällisesti. Erkki astui askeleen rehtoria kohti.

— Herra rehtori, sanoi hän äänellä, jonka ylivoimainen ponnistus teki luonnottomaksi. — Mauno on viaton, — minä särjin palokellon.

Maailma musteni hänen silmissään, hän kaatui pitkälleen lattialle rehtorin jalkoihin. — — —

Erkki oli kauan huonona voimiakysyvän retkensä jälkeen. Heti kun lääkäri niin salli, tuli rehtori hänen luokseen. He keskustelivat kauan, ja kun rehtori läksi, puristi hän ystävällisesti Erkin kättä, sanoen:

— Sinä olet jo saanut kestää kovan koettelemuksen. Rohkeutta, poikani.

Rehtorin käynnin jälkeen alkoi Erkki huomattavasti vahvistua. Parin päivän kuluttua tuli Mauno hänen luokseen. Erkki ojensi veljelle laihan kätensä. Kiitos, veikko!

Enempää ei puhuttu, Erkki tiesi, ettei Mauno pitänyt koreista sanoista.

Mauno kertoi käynnistään rehtorin luona.

— Oikeastaan, oli hän sanonut tuimalla tavallaan, pitäisi sinun saada rangaistus petoksesta, mutta — ja hän niisti kuuluvasti nenäänsä — tällä kertaa saat anteeksi, sillä jos oikein muistan, et sinä suoraan myöntänytkään olevasi syyllinen. Ja Erkkiä emme enää rankaise, se on opettajakunnan yhteinen päätös. Asia olkoon unohdettu. Olethan sinä jo kärsinyt rangaistusajasta puolet.

— Entä pojat? kysyi Erkki levottomasti. — Tyydyttikö päätös heidän oikeudentuntoaan? Viatonhan oli kärsinyt syyllisen edestä.

— Rehtori puhui heille rukouksessa ja kysyi, eivätkö he olleet hänen kanssaan samaa mieltä meidän suhteemme. Pojat hurrasivat ja ulvoivat niin, että sali tärisi. Saat uskoa, että rehtori nyt taas on korkeassa kurssissa.

Erkki hymyili. — Voi, Mauno, kyllä minä nyt pian olen aivan voimissani. On hirveän hauska taas päästä kouluun ja vetää sieraimiinsa tuttua kouluhajua. Sano pojille terveisiä.

Kymmenes luku.

VALKENEE.

Toukokuu oli käsissä. Lehmukset ja vaahterat vihannoivat Vanhassa puistossa herättäen ohikulkevassa koulunuorisossa iloisia aavistuksia kesästä ja kesälomasta.

Erkki oli taas terve, kävi koulua ja oli iloinen kuin ennenkin, hiukan vakavampi vain. Maunon ja hänen suhteensa oli entisellään ainakin pinnalta katsoen, he kiistelivät silloin tällöin, Mauno nuhteli Erkkiä, ja Erkki kiusoitteli Maunoa. Mutta ken lähemmin heitä tarkkasi, huomasi pian, että veljeksien väli oli entistä sydämellisempi ja likeisempi. Erkki ei koskaan kärsinyt, että Maunosta toveripiirissä tehtiin vähintäkään pilaa. Mauno puolestaan oli yhtä lyhyt- ja niukkasanainen puheissaan kuin ennenkin ja valmis nolaamaan toisia missä sattui. Hän suuttui aina, kun ruvettiin puhumaan hänen jalomielisyydestään palokello-jutussa. Häntä ei lainkaan huvittanut sankarin osa. Annettuaan pari kertaa kelpo lailla nenälle Elsaa, joka ylisti hänen uhrautuvaisuuttaan, hän viimein pääsi rauhaan. Kaarina ja hän olivat edelleenkin hyvät ystävät. Sunnuntaiaamuisin, kun toiset vielä nukkuivat, riensivät he molemmat Seurasaarelle tai muualle kaupungin läheisyyteen kasvisäiliö hartioilla. He olivat molemmat innostuneet luonnontieteeseen, kokoilivat kasveja, vesikirppuja ja muita eläintieteilijöille rakkaita lätäkköasukkaita.

Koulutyö ei enää tahtonut maittaa. Läksyt maistuivat puulle ja luokkahuone tuntui vankilalta.

— Huh, huh, voihki Iris. — En ymmärrä, mitä huvia opettajilla on meidän kiusaamisestamme nyt enää. Ei kukaan kuitenkaan osaa läksyjään.

Elsa loi häneen kärsivän katseen kirjansa äärestä. Näin lukukauden lopulla pitivät sisaret häntä kovassa kurissa, mitä läksyihin tuli. Hänen päätään pakotti, ja turhaan hän hoki itsekseen saksankielen säännöttömiä verbejä: trinken, trank, getrunken, treiben, trieb, getrieben.

— Tule tänne, Elsa kulta, minä autan sinua, sanoi Kaarina. Hän oli jo oppinut läksynsä ja istui ikkunalla katsellen pikku laivoja, jotka nopeasti kiitivät lahdella.

Elsa purskahti itkuun. — Minun on mahdoton oppia näitä onnettomia verbejä. Mutta Elin ja Ester sanovat, etten saa jäädä luokalle.

Kaarina otti kirjan ja alkoi ohjata Elsaa. Iris vajoutui irvistellen laskuoppiin.

Ulkona oli lämmin, ihana toukokuu.

Sissi juoksi sisään.

— Eteisessä on herra, joka tahtoo tavata Iristä.

Iris paiskasi kirjansa kiinni.

— Kukahan se on?

— Suori vähän hiuksiasi ensin ja sido kenkänauhasi, neuvoi Kaarina.

Iris silitti huolimattomasti tukkaansa. Puolipimeässä eteisessä seisoi pitkä, hiukan kumaraselkäinen herrasmies.

— Minä olen Iris Klewe, sanoi Iris hiljaa. Outo, epämääräinen tunne valtasi hänet. — Olkaa hyvä ja astukaa sisään, lisäsi hän, kun vieras ei mitään puhunut, vain tuijotti häneen.

He astuivat molemmat arkihuoneeseen, joka sattui olemaan tyhjä sillä kertaa. Vieras ojensi kätensä Irikselle, kapean, hyvin hoidetun käden.

— Sinä olet siis Iris Klewe, ja minä — hän pysähtyi hetkeksi ja tarttui lujemmin tytön käteen — minä olen Henrik Klewe — isäsi.

— Isäni, toisti Iris soinnuttomasti.

Hän katseli vierasta tutkien, arastellen kuin jotain unta, jota on mahdoton uskoa.

— Sinä et tule iloiseksi minut nähdessäsi, sanoi vieras surumielisesti. Hän kohotti Iriksen kasvoja molemmilla käsillään ja katseli häntä silmiin. — Oletko unhottanut, että sinulla on isä?

— Oi, en, en, puhkesi Iris kiihkeästi sanomaan. — Mutta minä olen odottanut sinua niin kauan. Hänen huulensa vapisivat.

— Niin, sanoi Henrik Klewe vakavasti. — Liian kauan. Hän kiersi käsivartensa tytön hartiain ympäri. — Mutta me kuulumme kuitenkin yhteen, lapseni.

Hän talutti tytön sohvaan istumaan ja istuutui itse viereen.

— Sinä asut tätisi luona? kysyi hän, ja johdattaakseen tytön rauhallisempaan mielialaan hän alkoi keskustella jokapäiväisistä asioista, kyseli Iriksen koulunkäynnistä, serkuista, tädistä ja arkielämän pikku seikoista. Iris vastasi alussa ujosti ja väkinäisesti, mutta isän tyyni, levollinen tapa voitti vähitellen hänen arkuutensa. Pian hän istui käsi isän kädessä ja jutteli välittömästi ja luottavasti elämästään, lauluopinnoistaankin, joista hän ei mielellään puhunut muitten kanssa.

Näin heidät tapasi rouva Heinonen, kun hän astui huoneeseen. Hän jäi hämmästyneenä seisomaan kynnykselle ja vastasi jäykästi lankonsa tervehdykseen.

— Sinä olet siis vihdoinkin palannut Suomeen, sanoi hän terävästi. Hän loi nopean, tarkastavan katseen mieheen. Kumma kyllä ei hän näyttänyt niin heittiömäiseltä kuin olisi luullut. Puku oli moitteeton, Jumalan kiitos, rouva Heinonen huokasi helpotuksesta, — kasvot tosin olivat kalpeat ja tukka harmaantunut, mutta hän teki ehdottomasti vielä herrasmiehen vaikutuksen.

— No niin, sanoi hän hiukan leppeämmin. — Tervetuloa, vaikka tuletkin myöhään.

Iris katseli levottomana tätiinsä. Kunpa hän ei vain alkaisi moittia isää! Mutta vaikka rouva Heinonen olikin valmistanut pitkän nuhdesaarnan velvollisuutensa unohtaneelle sukulaiselle, jäi se häneltä pitämättä. Herra Klewe tarttui hänen käteensä vakavana ja lausui matalalla äänellä:

— Mitä aikonetkin minulle sanoa, säästä se tuonnemmaksi, Selma hyvä. Ei täällä tyttäreni kuullen. Nyt on minulla vain mieluisa velvollisuus kiittää sinua ja perhettäsi ystävällisyydestänne Iristä kohtaan.

Iris näki veren kohoavan täti Heinosen poskille. Mahtoiko hän tällä hetkellä, ottaessaan vastaan isän kiitokset, tuntea, että hän olisi voinut osoittaa suurempaa hellyyttä äidittömälle?

Kenties isäkin huomasi tädin hämmennyksen, sillä kun tämä oli poistunut huoneesta, kääntyi hän Iriksen puoleen ja kysyi kuin ohimennen:

— Viihdytkö hyvin enosi perheessä?

Iris epäröi hetkisen. Sitten hän kohtasi isän tutkivan katseen.

— En, vastasi hän, ja lisäsi heti: — Me olemme niin erilaiset, serkut ja minä.

Isällä ja tyttärellä ei enää sinä iltana ollut tilaisuutta kahdenkeskiseen jutteluun, mutta seuraavana päivänä lupasi herra Klewe tulla noutamaan tytärtään hotelliin, missä hän asui.

Kun isä oli lähtenyt, syytti Iris läksyjään ja vetäytyi nopeasti pikku kopukkaansa. Hänen sydämensä oli liian täysi, mielensä niin järkkynyt, ettei hän voinut jäädä kuulemaan tädin ja serkkujen arveluja isän äkillisen ilmestymisen johdosta. Hän istui pienen, likaiselle pihalle viettävän ikkunan ääreen ja painoi polttavan otsan käsiinsä. Korkeiden kivimuurien ylitse näkyi pieni kaistale kevättaivasta. Usein, usein hän oli istunut tässä kuin lintu häkissään ja toivonut, että kerrankin saisi kohottaa siipensä ja liitää kohti suurta, ihanata maailmaa.

Arka koputus ovelta herätti hänet onnellisista mietteistä. Kaarina astui sisään.

— Minä olen niin iloinen, niin iloinen, sanoi hän ja suuteli Iristä kumpaisellekin poskelle. — Ja ajattelepas, mitä Hanna sanoo! Entä neiti Hammar! Kyllä hänen naamansa venyy.

Ja Kaarina nauroi pientä, vahingoniloista naurua. Iris vetäisi syvään henkeään kuin vanki, jolle luvataan vapaus. — — —

— Minulla on sinulle terveisiä kenraali Stjernfeltin perheeltä, alkoi isä seuraavana päivänä, kun Iris ja hän istuivat hotellihuoneen laajalla sohvalla.

Iriksen silmät katselivat kysyvinä isään.

— Stjernfelteiltä?

— Niin, tapasin heidät Firenzessä. He asuvat siellä nykyään, eivät tahdo jättää tyttärensä hautaa. Heiltä minä kuulin sinusta ensi kerran tarkemmin, isä oli hiljentänyt ääntään. He kertoivat, että sinä olit ollut hyvin rakas heidän tyttärelleen.

Iriksen huulet vapisivat.

— Voi Ulla, kuiskasi hän.

— Sinä muistat häntä vielä? kysyi isä.

— Ullaako? En unohda häntä koskaan, koskaan. Ei kukaan ole minulle sitä mitä Ulla. Pidän paljon Kaarinasta ja Hanna Strömistä vielä enemmän, mutta ei kukaan tule minulle niin rakkaaksi kuin Ulla oli.

Isä siveli hänen hiuksiaan.

— Pikku tyttöni, sanoi hän hellästi. Hän oli suloinen olento kuvasta päättäen, ja vanhemmat surevat häntä vielä. He kertoivat, että Ulla usein oli toivonut tapaavansa minua Italiassa kertoakseen minulle tyttärestäni. Iris ikävöi isäänsä, hän oli sanonut, meidän täytyy lähettää hänet kotiin. Ja kuullessani heidän juttelevan sinusta, valtasi minut kova koti-ikävä ja halu nähdä tytärtäni.

Hän vaikeni ja Iris näki syvän varjon leviävän hänen kasvoilleen. Hän ei arvannut, mitä isä ajatteli, mutta jotain raskasta se oli. Henrik Klewe muisti pitkiä vuosia, joita hän oli viettänyt erillään lapsestaan, levotonta elämäänsä ja harharetkiään. Hän tarttui tytön käteen.

— Iris, sanoi hän hiljaisella äänellä. — Minä olen sinulle paljon velkaa. Joskus, kun tulet suuremmaksi ja opit paremmin ymmärtämään elämää, kerron sinulle, mikä niin kauan on pidättänyt minut poissa kotoa. Nyt pyydän vain, että opit minua isänäsi rakastamaan.

— Oi, isä! Muuta ei Iris saanut sanotuksi, mutta isä näki hänen mustissa silmissään lapsen luottamuksen ja hellyyden.

Edellisenä iltana ei isä ollut maininnut Metsäpirttiä sanallakaan. Nyt hän kyseli Serestä, Tanelista, heidän elämästään yksinäisellä saarella. Hän kertoi myös kirjoittaneensa pankinjohtaja Heinoselle pyytäen tätä pitämään huolta Metsäpirtistä, mutta kirje oli saapunut luultavasti niin vähää ennen tämän kuolemaa, ettei hän ennättänyt ryhtyä mihinkään toimenpiteisiin estääkseen talon myöntiä.

Ilta kului nopeasti, ja kun Iris viimein nousi lähteäkseen kotiin, tuntui hänestä kuin olisi isä jo ammoin ollut hänelle tuttu.

— Minä lähden vielä asioille kamreeri Vuoren luo, sanoi isä hyvästellessään. — Ja neiti Hammarin luo minulla myös on asiaa. Olen hänelle kasvatuksestasi kiitollisuudenvelassa, joka on suoritettava.

Kun Iris saapui kotiin, vallitsi siellä suuri ilo. Hanna oli saapunut kaupunkiin. Nuoret istuivat kaikki arkihuoneessa, ja keskustelu sujui vilkasta vauhtia. Iriksen isä oli tietysti pohdinnan alaisena, ja Iris vastaanotettiin tuhansilla kysymyksillä ja huudahduksilla. Rouva Heinonen oli tavallista ystävällisempi häntä kohtaan, Elsa ja Ester olivat ihastuksissaan roomalaisesta kaulakorusta, jonka Iris oli saanut isältään lahjaksi. Hanna oli tuonut mukanaan korillisen herkullisia leivoksia, ja Erkki juoksi noutamaan simaa ja appelsiinejä.

— Juhlitaan nyt kerrankin oikein, onhan meillä kaksinkertainen syy, sanoi Mauno avatessaan simapulloja. — Kuka tietää, milloin ensi kertaa näin yhdessä juhlimme!

Toiset hymähtivät surumielisesti. Oli eletty yhdessä pitkä lukuvuosi, kesä oli kynnyksellä, ja se merkitsi eroa, jäähyväisiä.

* * * * *

Toukokuun viimeisenä päivänä seisoi pieni joukko koulunuorisoa satamasillalla. Siinä olivat Ester ja Elsa, Aksel ja Sissi, Kaarina ja Iris, Yrjö Heiniö ja Pohjolan pojat, vieläpä Pappilan Maijukin.

Mutta laivan kannella seisoivat muitten matkustavaisten joukossa tehtailija Pauni, rouva Ström ja Hanna kalpeana ja hymyilevänä. Heidän oli määrä matkustaa kesäksi Norjaan, lääkäri oli määrännyt sekä rouva Strömin että Hannan hengittämään raitista tunturi-ilmaa.

Kolmas soitto! Kyyneleet himmensivät Hannan silmiä. Siinä nyt seisoivat hänen talviset ystävänsä, joiden seurassa hän oli viettänyt niin monta päivänpaisteista hetkeä.

— Hanna, nyyhkytti Kaarina, — sinä unohdat pian meidät, kun saat nähdä niin paljon kaunista.

— En koskaan, vastasi Hanna.

Laiva irtautui rannasta, huiskutettiin nenäliinoja, huudettiin vielä viimeiset jäähyväiset, jotka hukkuivat koneitten ryskinään ja aaltojen kohinaan.

Pian oli laiva kaukana ulapalla. Hitain askelin lähtivät saattajat kaupunkiin.

— Kohta mekin eroamme, sanoi Kaarina Pohjolan pojille.

— Niin, mutta vain kesäksi. Syksyllä kyllä taas löydämme toisemme, vakuutti Mauno.

Erkki oli ääneti. Hän kaipasi suuresti Hannaa.

* * * * *

Henrik Klewe oli viikon päivät ollut matkoilla. Palattuaan hän ilmoitti Irikselle, että hän nyt oli hankkinut heille kesäasunnon. Parin päivän kuluttua heidän oli lähteminen.

Mutta ennen lähtöä Iris kävi neiti Hammarin luona jäähyväisillä. Roosa täti hymyili ja taputteli häntä iloisesti. Hän oli hyvillään siitä, että lapsi oli saanut takaisin isänsä. Neiti Hammar piti Irikselle pitkän varoitussaarnan vielä lähtiäisiksi. Hänen mielestään Iris oli mennyttä, nyt kun hän joutui isän käsiin.

— Olen varma siitä, että hänestä olisi tullut kunnollinen tyttö, jos minä olisin saanut kasvattaa häntä loppuun asti, sanoi hän Roosa tädille jäljestäpäin. Nyt sitävastoin isä tietysti turmelee hänet.

— Herramme tietää kyllä, itse, mitä teitä Hän lapsiaan kuljettaa, sanoi Roosa täti harvinaisen pontevasti. — Ja rakkaus saa usein enemmän aikaan kuin lemmetön käsi.

Mutta Iriksen askeleet olivat keveät hänen astuessaan neiti Hammarin luota kotiin, missä isä odotti viedäkseen hänet maalle.

Jätettyään kaikille muille hyvästi, pistäysi Iris vielä keittiössä Ulriikan luona. Kyyneleet vierivät estelemättä vanhan palvelijan työnuurtamia poskia pitkin. Ulriika parka, hän oli rakastanut orpoa silloin, kun kaikki muut häntä halveksivat. Hän iloitsi siitä, että Iris oli nyt suojattu, mutta sydänalassa tuntui niin kumman tyhjältä. Nyt ei ollut ketään, jonka puolesta huolehtia.

Iris kietoi käsivartensa hänen kaulansa ympäri.

— Hyvästi, sinä rakas, vanha Ulriika. Vieläkö muistat iltaa, jolloin istuin huoneessasi, ja sinä lupasit minulle, että vielä valkenee? Valaskala, tiesi totta.

— Minun uneni tietävät aina totta, vakuutti Ulriika kyynelsilmin.

— Hyvästi! Hyvästi! huudahti Iris vielä kerran juosten portaita alas.

Ulriika katseli silmiään pyyhkien hänen jälkeensä. Pieni käsi pujahti hänen karheaan kouraansa. Se oli Sissi, joka katkerasti itki Iriksen lähtöä.

* * * * *

— Isä, et ole sanonut, minne matkustamme? lausui Iris junavaunussa.

— Olen hankkinut meille kesäasunnon synnyinpitäjässäsi, vastasi isä.

Iris vaipui mietteisiin. Hän ei tiennyt iloitako vai surra sitä, että joutui lähelle Metsäpirttiä. Ehkä olisi ollut parempi asettua kauemmaksi, kun ei kuitenkaan saanut asua Metsäpirtissä.

He astuivat laivaan ja istuivat molemmat muistoihinsa vaipuneina. Tutut maisemat herättivät kumpaisessakin eloon entiset päivät. Mutta Iriksen muistot olivat paljoa valoisammat kuin isän.

— Mutta, isä, mehän matkustamme aivan Metsäpirtin ohi, muistutti Iris, kun laiva lähestyi laituria, josta veneellä tavallisesti jatkettiin matkaa Metsäpirttiin.

— Niinkö luulet? sanoi isä hymyillen.

Iriksen oli vallannut omituinen levottomuus. Hänestä tuntui että Tanelin olisi pitänyt olla laiturilla veneineen kuten monasti ennen. Siksi hän tuskin hämmästyi, kun näki hänet yhtä tanakkana, yhtä hynvyilevänä kuin ennenkin rantakalliolla.

— Onpa Iris kasvanut, sanoi Taneli harvakseen. Hän puristi tyttöä lujasti kädestä ja hymyili tyytyväisenä.

Iris ei enää kysynyt, minne matka suunnattiin. Hän tiesi, että Taneli souti Metsäpirttiin. Rannalla seisoi Sere.

— Voi, Sere, oletko sinäkin täällä? huudahti Iris.

— Täällähän minä olen, ja tänne minä jäänkin, sanoi Sere hymyillen.

Iris loi häneen kysyvän katseen.

— Herra on pyytänyt minua ja Tanelia hoitamaan taloa kuten ennenkin, jatkoi Sere.

Iris kääntyi äkisti isän puoleen.

— Mitä se merkitsee? kysyi hän kiihkeästi.

— Se merkitsee sitä, vastasi isä naurahtaen, — että Metsäpirtti taas on meidän.

— Oi, isä, isä! Minä olen niin iloinen!

Ja Iris syleili rajusti isäänsä.

— Oletko sinä niin rikas? kysyi hän sitten hämmästyneenä.

— Rikas en ole, mutta sen verran omaisuutta olen sentään viulullani saanut kokoon, että voin ostaa takaisin sinun synnyinkotisi, lapsi.

Iris juoksi kevyesti rantapolkua ylös rakennukselle. Kaikki oli ennallaan. Kissakin istui portailla ja kohotti naukuen selkäänsä Iriksen lähestyessä.

— Se ei täältä lähtenyt minnekään, kertoi Sere. — Kolmasti kävin noutamassa sen uutistorppaamme, mutta joka kerran se palasi takaisin tänne. Kolmannella kerralla oli jäihin hukkua, ja silloin en sitä enää hakenut pois.

Iris istui portaille Seren viereen. Hänen oli niin hyvä, niin turvallinen olla. Ylhäältä, isän huoneesta, kuului viulun haikeat säveleet. Ilta vaihtui vähitellen yöksi. Oli niin valoisa, ettei tähtiä näkynyt, mutta Iris tiesi, että tuolla kuulealla kesätaivaalla tuikki Kotitähti lempeänä ja ystävällisenä.