Front matter

INGA HEINE

Jutelma nykyajoilta

Kirj.

J. BLICHER-CLAUSEN

Tekijän luvalla suomentanut

Samuli S.

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1914.

Motto:

Kärsimyksellä on elämänarvoa yhtähyvin kuin onnellakin.

Vajaan puolen peninkulman päässä Pohjanmerestä, hietasärkkäin suojassa ja parahiksi niin kaukana rannasta, että metsä etelärinteellä pystyi kasvamaan ja suuren puiston lehtokujat osasivat tulla siimekkäiksi, — siellä sijaitsi vanha Klitholman kartano.

Se oli ollut Heinen suvun hallussa viimeiset sata vuotta. Suku oli alkuansa siirtynyt tänne Puolanmaalta. Juutalaisverta vuoti sen suonissa, verta levotonta, taiteilijaverta, enimmäkseen sitä laatua, joka itse tosin ei luo mitään yli dilettantin työn, mutta sittenkin niin kohdalleen oivaltaa kaiken sen, mikä todellista taidetta on, senlaatuista, jossa asuu tuo hieno käsittämisen kyky; ja tämä kyky se jo sinänsä on taidetta.

Inga Heinen vaarin-isä oli ensiksi ostanut Klitholman. Häneltä se oli mennyt perintönä pojalle ja sitten pojanpojalle.

Isänsä kuollessa oli Inga Heine ollut vain jonkun viikon vanha. Äiti oli kuollut jo hänen syntyessään. Huonosti olisi käynyt tytön, niinkuin Klitholmankin, ellei olisi ollut äidin-äitiä. Mutta äidin-äitipä oli olemassa, ja hän se pani kaikki hyvään kuntoon. Tämä "vanha rouva" — näin häntä paikkakunnan rahvas nimitti, vaikkei ollut hänellä ikää kuin vajaata kuusikymmentä — kävi merkillisen tarmokkaasti talonhoitoon käsiksi ja sai kunnollisen pehtorin avulla maat niin hyvään kuntoon, että tila pääsi kutakuinkin veloistansa. Milloin kone joutui epäkuntoon tai joku talonväestä sairastui, aina oli vanha valtioneuvoksetar saapuvilla ohjaamassa ja opastamassa, ja monikin arveli, että tuossa pienessä, hieveröisessä vanhassa rouvassa oli enemmän rohkeata mieltä ja tahtoa kuin monessa miehisessä miehessä.

Inga rakasti mummoansa palavasti, ja joka kerta kun tämä sai noita yskänkohtauksiansa, joita viime aikoina sattuikin tiheänlaiseen, tunsi Inga melkein taudinomaista tuskaa: hän pelkäsi mummonsa kuolevan.

Vähitellen oli näitten kahden naisen välille syntynyt erittäin läheinen, molemminpuolinen kiintymys, joka omituisesti täydensi heitä kumpiakin. Heillä saattoi väliin olla erilaiset käsitykset elämästä, mutta pohjaltaan he olivat sittenkin yhtä mieltä. Välisti syntyi hieman kinastusta heidän kesken, niinpä siitä, että Inga tahtoi jättää nimensä edestä pois tuon "von" sanan, vaikka mummo väitti, ettei se käy ensinkään päinsä: sehän olisi solvausta vanhemmille vielä haudassakin; kun kerran onneksensa on hyvää syntyperää ja hiukan hienompaa alkujuurta kuin tavalliset ihmiset, niin on velvollisuus pitää siitä kiinni ja säilyttää traditsionit. Inga sitä vastoin arveli, ettei hän vähintäkään välitä tanskalaisista esi-isistään eikä saksalaisista von'eista. Mutta tällainenkin kinastus päättyi aina siihen, että Inga kietoi kätensä mummon kaulaan, missä pienet valkoiset niskasuortuvat niin keikaillen kurkistivat tanun alta, ja selitti, että koska nyt mummo sitä niin tärkeänä pitää, niin olkoon sitten tuo "von" paikoillaan. Vanha valtioneuvoksetar taas puolestansa koetti mennä myöntyväisyydessä niin pitkälle kuin suinkin, käsittääksensä Ingan uudenaikaisia aatteita. Niille hän usein puisteli päätänsä, mutta kuunteli niitä kumminkin ilmeisellä harrastuksella ja ikäiseksensä merkillisellä mielen jäntevyydellä.

Kun Inga ilmoitti aikovansa suorittaa ylioppilastutkinnon, oli vanha rouva kyllä pitänyt sitä kaikkein mielettömimpänä, mitä hän ikinä oli kuullut, jopa semmoisena, mikä jo melkein lähentelee sopimattomuuden rajaa, mutta annettuaan kerran suostumuksensa hän ei enää yrittänytkään panemaan esteitä hänen tielleen, vaan miehuullisesti kätki poveensa sen sanomattoman tyhjyyden, jota hän tunsi kaiken sen aikaa kuin Inga oli kotoa poissa: neljä vuotta Inga vietti kaupungissa, käyden mummonsa luona ainoastaan loma-aikoina. Mummo eli sen aikaa kirjeistä, joissa Inga piti pitkiä keskusteluja hänen kanssaan, vilkkaasti kertoillen milloin tärkeistä, milloin vähäpätöisistä.

Myöhään yöhön mummo Heine istui pöytänsä ääressä, vastaillen näihin kirjeisiin ihan pienimpiä yksityisseikkoja myöten, vastaillen niin kauan kuin vanhat silmänsä vielä pystyivät. Eikä kukaan ollut niin ylpeä kuin hän, kun Ingasta tuli ylioppilas korkeimmalla arvosanalla. Hän oli valmistaunut jo siihenkin, että Inga käy jatkamaan opintoja yliopistossa, mutta eräänä päivänä hän sai tytöltä kummallisen kirjeen. Näin siinä luki:

"Armas Mummo!

"Minulle on sattunut merkillinen tapaus! — Istuin auditoriossa filosofian luennolla. Äkkiä pilkisti auringonsäde sisään ja alkoi pitää iloansa lavitsalla minun edessäni. Se oli pistänyt sinne korkeasta akkunasta takanani ja paistoi vinosti katederiin. Minä en saanut rauhaa tuolta säteeltä. Se pani ylösalaisin kaikki filosofiset käsitteet ja piti pilkkanaan kaikkea, mikä logiikkaa on.

"Se hyppi ja keikkui minun silmieni edessä, myötäänsä vain haastellen: 'Kevät on ulkona nyt! Lumiorvokkeja kiviaidalla! Minä olen käynyt lämmittämässä niitä, olen suudellut jok'ainoaa. Lumiorvokkeja kasvaa siellä! Kevät on tullut! Kevät on tullut!'

"En kuullut luennosta sanaakaan enää. Istuin vain, ja minussa heräsi polttavan kiihkeä halu päästä sotkemaan märkää savea. Muistathan mikä minun parhaimpia mielitekojani lapsena oli: minä kuljin aina sormet sotkuisina, laitellen mitä kummallisimpia esineitä savesta. Mutta tuskin tuo savessa kourimisen halu milloinkaan on ollut minussa niin suuri kuin aamupäivällä silloin!

"Heti luennon jälkeen minä lensin alas yliopiston portaita. Kirjat jäivät minulta eteiseen; en saanut sormikkaista käteeni kuin toisen. Ensimmäiseltä, joka sattui tulemaan vastaani, minä kysäisin: 'Kuulkaas, mistä saisi hiukan märkää savea?' Ihmiset nauroivat: hupsuna kaiketi pitivät minua. Mutta kaikeksi onneksi satuin kulkemaan erään suuren, tekeillä olevan rakennuksen ohi. Minä uskalsin astua aitauksen sisäpuolelle, vaikka siellä lukikin joka paikassa: 'Pääsy kielletty'. Sieltä toin sylissäni koko suuren kimpaleen märkää savea, enkä ikinä ole mielestäni ollut niin onnellinen kuin silloin. Minä istahdin, minä katselin sitä, minä taputtelin sitä ja iskin sormeni siihen. Ja minussa lauleli yhtämittaa: 'Kevät on tullut! Kevät on tullut! Lumiorvokkeja kiviaidalla!' Mieleeni muistuivat kotikedot keväisenä päivänä, kun lumi sulaa ja ruoho pilkistää näkyviin. Mieleeni muistui arkihuone kotona, kun aurinko paistaa keltaisiin krokus-kukkiin akkunalaudalla, mutta enimmin mun mieleeni muistuit Sinä, oma, rakas Mummo, Sinä, joka olet paras, mitä minulla maailmassa on! Ja niin siinä mietiskellessäni alkoi savesta hyppysissäni luontua tuttuja, hienoja piirteitä: kapea otsa valkoisine kiharoineen ohimoilla, suuret, kirkkaat silmät, kaareva nenä ja pieni, sisäänpainunut suu, tarkkapiirteinen. Ja se oli todellakin Sinun näköisesi! Mummo, se oli Sinun näköisesi! — — —

"Minä kääräisin Sinut varovasti nenäliinaani ja menin suoraa päätä muovailukouluun. Soitin ja kysyin, otettaisiinko minua oppilaaksi. Siellä tiedustettiin, onko minulla jotain teosta näytettävänä. Minä vastasin, ettei minulla ole kuin yksi, jonka tuon tässä mukanani. Mutta aatteles minun kauhistustani! Kun otin nenäliinan auki, niin oli palanen Sinun nenästäsi pudonnut pois!

"Minä mahdoin näyttää epätoivoiselta ihan naurettaviin asti, sillä rouvasihminen, joka oli päästänyt minut sisään, nauroi ääneensä, ja siihen yhtyi professorikin, joka parahiksi oli tullut opetussalin ovelle.

"— Pitäähän nenä saada paikoilleen, — virkkoi hän, sovitellen palasia yhteen.

"Mutta kuultuaan tuon olevan esikoistyöni hän kiinnitti äkkiä huomionsa siihen.

"— Teillä on taipumuksia, neiti, — sanoi hän. — Minä otan teidät oppilaaksi.

"Teki mieleni kavahtaa hänelle kaulaan, nuo sanat kuultuani, mutta en sentään.

"Nyt olen heittänyt kaikki kirjat kaivoon ja istun joka päivä oppilasluokalla muovaamassa. Kotonakin muovailen savesta, ja silloin vietän elämäni herttaisimpia hetkiä!

"Silloin kertoo päivänpaiste keväimestä siellä kotona ja lännen-ärjyistä särkkien takana, lumiorvokeista ja Sinusta, ja minä kaihoten kaipaan sitä aikaa, jolloin saan palata kotia ja työskennellä omin päin. — Älä ole pahoillasi, että minulta on opinnot jääneet sikseen. Tiedän kyllä Sinun mietiskelleen mielessäsi, että minusta tulee toinen Sonja Kovalevski, minulla kun on erityisiä taipumuksia matematiikkaan, mutta kukapa huolisi matemaattisista tehtävistä, kun sielu heräjää ja ensi kertaa tuntee tehtävänsä, mitä se tahtoo? Ken jaksaa ajatella loogillisesti, kun taiteenliekki aivoissa palaa… poroksi polttaa kaiken muun?"

* * * * *

Vanha valtioneuvoksetar huokasi syvään, laskien kirjeen käsistään.

— Tämä on pelkkää ikävää harhaluuloa, — virkkoi hän. — Lapsi on joutunut kaltevalle pinnalle, paljoa pahemmalle kuin entinen olikaan. Luulotusta kaikki tyynni. Ei nykyään taiteilijoita synny, kaikista vähimmin naisissa.

Mutta Ingalle hän kirjoitti:

"Tee tahtosi, kunhan vain tulet onnelliseksi."

"Onnellinen minä olen", kirjoitti Inga vastaukseksi, "mutta minulta puuttuu Sinun myötätuntoisuutesi. Salli minun kertoa Sinulle työstäni, niin opit ymmärtämään sitä."

Ja niin he jälleen alkoivat kirjoitella toisilleen joka päivä. Yhä pitemmiksi venyivät Ingan kirjeet, ja yhä enemmän piti niihin vastata. Mummo Heine siirteli silmälasejansa ylemmäs ja alemmas ja otti kaapista vanhan, suuren lampun, saadakseen valoa kahta vertaa enemmän kuin ennen, mutta silmät ne eivät sittenkään ottaneet totellakseen. Yhä vinommiksi kävivät rivit, yhä lyhyemmiksi kirjeet.

Äkkiä valtasi tuskallinen ahdistus Ingan. Hän rupesi pelkäämään vanhan rouvan sairastuneen arveluttavalla tavalla. Hätäpikaa hän pani kapineensa kokoon, sanoi koululle jäähyväiset ja ajoi eräänä kauniina päivänä Klitholmaan.

— Oma mummo kulta! — sanoi hän, kietoen kätensä vanhan rouvan kaulaan. — Olen ollut liian kauan poissa, mutta nyt en enää milloinkaan lähde sinun luotasi.

Ja mummo itki ilosta, niin että silmälasit putosivat ja saattoivat näkyville sen himmeän harson, joka oli laskeunut noitten ennen niin kirkkaitten silmäin pinnalle.

— Sinun näkösi on hiukan heikennyt, — puheli Inga, — mutta minulla on hyvät silmät; minä jaksan nähdä meidän kummankin puolesta.

Ja niin hän muutti kirjansa arkihuoneeseen ja istui päivät pääksytysten, lukien ääneen mummollensa, tai teki hänen kanssaan pitkiä kävelymatkoja puutarhassa. Milloin hänen mielensä teki ruveta muovailemaan, silloin hän äkkiä hillitsi itsensä. Hänestä tuntui, kuin hän olisi tehnyt jollekin vääryyttä siinä, että niin kauan oli ollut kiintyneenä omaan työhönsä. Tuo kaikki oli nyt korvattava, täydellä todenteolla korvattava, tuntuvasti.

Puoleen vuoteen hän ei liikuttanutkaan muovailupuikkoansa, vaikka vanha rouva häntä monasti kehoittikin ryhtymään jälleen entiseen työhön.

— Ei! Minä olen niin kauan aikaa ollut työn omana; nyt saat sinä pitää minua omanasi.

Ja hämähäkit ne kutoivat verkkojansa pienten savi- ja kipsikuvain väliin tuolla pienessä lukitussa kammiossa, arkihuoneen vieressä. Ei käynyt kenenkään käsi niistä pölyjä pyyhkimässä tai niitä viimeistelemässä.

Viime aikoina olivat Inga Heinen ajatukset sitä paitsi suuntautuneet kokonaan toisaanne. Hänen mielikuvituksensa, luonnostaankin vilkas ja ympäristöjen kehittämä, oli äkkiä löytänyt laajan työmaan sellaisella alalla, missä se sai ehdoltansa heitteleidä, kosk'ei todellisuus vielä ollut lyönyt rajoja sen ympärille.

Paikkakunnalle oli saapunut uusi lääkäri perheineen. Se oli pieni, hiljainen perhe: mies, vaimo ja neljän vuoden vanha poika. Siinä ei sen merkillisempää. Mutta huhu, tuo kerkeä herhiläinen, joka ei milloinkaan liikkumasta lakkaa, oli ennättänyt heidän edelleen ja tiennyt kertoa tohtorin kerran istuneen vankeudessa, mistä syystä, sitä ei tiedetty. Muutamat arvailivat murhapolttoa, toiset väärennystä ja taas toiset siveellisyysrikosta. Ne, joilla asianhaarat olivat paremmin selvillä, luulivat tietävänsä ensimmäisen arvelun osaavan kohdalleen. Mutta mikä oli antanut aihetta moiseen tapaukseen tämän miehen elämässä? Mikä oli saattanut hänet ryhtymään sellaiseen, mikä sitten äkkiä oli saanut hänet tekemisiin lain ja oikeuden kanssa? Näitä kysymyksiä nyt Inga pohtimistaan pohti. Tohtori mahtaa olla yleväluonteinen mies, niin hän arveli, siitä päättäen, että hän, mikäli huhu tiesi, oli itse antanut itsensä ilmi. Yhdestä seikasta oli Inga selvillä: hän kunnioitti tohtoria siitä, että tämä oli ottanut kantaaksensa häpeän, pyrkimättä välttämään rangaistusta.

Nyt oli tohtori ollut paikkakunnalla jo kokonaisen kuukauden, eikä Ingan ollut vieläkään onnistunut nähdä häntä, ei sattumoisinkaan.

— Sillä miehellä mahtaa olla taikatulukset taskussa, — puheli Inga Heine välisti, lisäten sitten maltittomasti: — ja sittenkin minä niin hartaasti halajaisin saada nähdä hänet.

— Miks'niin? — kuului yksitoikkoisesti mummon nojatuolista.

— Hm. Täällä ei ole, ei vainenkaan täälläpäin ole kovin viljalti sellaista, mikä kohoaisi yli jokapäiväisen, ja täytyyhän sinun myöntää, ettei hän ole jokapäiväisiä.

— Vai niin? Mistäs sen päätät?

— Jokapäiväiset ihmiset eivät tee rikoksia.

— Sittenpä kiitän Jumalaa, että minä olen niitä jokapäiväisiä.

— Mummo hyvä! Sinä tiedät kyllä mitä minä tarkoitan. Hän herättää minussa mielenkiintoa; sen vuoksi tahtoisin päästä häntä tuntemaan.

— Paras on pidellä tuommoista väkeä vähän loitommalla.

Inga kääntyi niin äkisti toisaanne, että vanha rouva säpsähti.

— Et sinä nyt täyttä totta tarkoita, mummo; siksi olet liian hyvä, liian lempeä. Vai tahtoisitko todellakin estellä häntä talostasi siitä syystä vain, että hänellä on ollut kovempi kohtalo kuin kellään meistä? Hennoisitko vainenkaan osoittaa hänelle epäluuloa sellaisen synnin tähden, josta on ollut kyllin rangaistusta jo omassa itsessään?

Mummo Heine lykkäsi silmälasit otsalle ja yskäisi hieman neuvotonna:

— En tietysti epäröisi kutsumasta häntä, jos meistä joku sairastuisi — josta Jumala varjelkoon! — Mutta muutoin minä en osaa sinun tavallasi tuntea innostusta rangaistuja ihmisiä kohtaan. Heistä on ollut yhteiskunnalle vaaraa ja saattaa olla kerran vieläkin. Nykyaikoina on olemassa niin paljo väärää humaniteettia.

Ja sukkapuikot ne kilahtelivat vastakkain entistä hiukan kiivaammin, niinkin kiivaasti, että Inga vaikeni, mutta, arveli hän, mummo ei ole sittenkään saanut minun mielipiteitäni kumotuiksi.

* * * * *

Oli kevät! Iloisesti porisi puroissa lumivesi alas mäkiä, hyppelehtien kiviaitain kupeille tai pysyen alallaan kuopissa. Kiuru oli viipynyt tavattoman kauan tänä vuonna, ja lunta oli ollut maassa hamaan huhtikuun alkuun saakka, mutta nyt olikin kevät tullut yhtenä ainoana päivänä. Kova oli suoja, päivä paistoi, ja korkeana kaartui taivas. Tuuli huhuili hiljaa halki ilman, ja aurinko se lämmitti ja lämmitti niin, että tipahteli puitten lehvät; se sulatti lunta katoilta, se suuteli näkyviin lumiorvokkeja ojanvarsilla ja lämmitti metsänpohjaa, niin että esikot ja vuokot tuhansittain teriänsä kohottelivat.

Varpuset sirkuttivat, leivot livertelivät, ja katon räystäällä ilmoitti kottarainen saapuneensa. Inga ei malttanut enää istua asemillaan. Hän pani pehmeän huopahatun päähänsä, heitti haljakan hartioilleen, vihelsi luokseen koiransa, pienen käyräkoipisen mäyräkoiran, ja astui kedon poikki metsikköön, joka oli kartanon alueella ja kokonaan kietoi verhoonsa jotenkin korkean mäenrinteen. Hän kokosi hameensa ja läksi kissana kiitämään ojien ja aitain yli mäelle, kunnes ennätti viheriäiselle nurmikolle metsässä. Siellä hän istahti tuulenkaadon rungolle ja lauloi ja vihelteli niin äänekkäästi kuin osasi, ja keväinen ilo se loisti hänen raikkailla, nuorilla kasvoillaan.

Mäyräkoira istui hänen edessänsä ja haukkua luskutteli minkä suinkin jaksoi. Oli se koko konsertti, joka kuului aina tuonne metsän toiseen laitaan, missä vanha talonpoika parhaillaan peltoansa kynti. Hän taukosi työstään ja kuunteli, pää hiukan kallellaan.

— Ylioppilasmamsseli se siellä kai tuolla lailla. — Niin hän virkkoi myhähtäen ja kävi jälleen ripeästi työhön käsin.

Mutta "ylioppilasmamsseli" oli kavahtanut pystyyn ja seisoi nyt katsellen alas viettävää rinnettä, silmäillen sen hienoa sammalta, pehmoista, kähäräistä, kostean kimaltelevaa, niin vaaleanvihreätä ja keväisen nuorta. Hän ei malttanut olla olematta lapsi jälleen. Hän laskeusi maahan pitkin pituuttansa ja läksi vierimään nurmikkoa alas, koira haukkuen perässä. Tuo mieliteko oli tullut häneen niin äkkiä, ja se oli pantu toimeen niin välittömästi, ettei hän ennättänyt punnita eikä harkita mitään, kun jo oli tullut mäen alle juuri samassa kuin muuan mies-olento astui ohitse metsäpolkua.

Tyttö jäi hetkeksi istumaan nurmelle ja nauroi, nauroi niin, että kyynelet vierivät pitkin poskia, nauroi niin, että tuon toisenkin täytyi nauraa. Näytti kuin ei vieras olisi milloinkaan vielä kuullut moista, ihan sydämen pohjasta tulevaa naurua. Sitten Inga Heine hyppäsi seisovilleen ja alkoi palavissaan ja hengästyneenä puistella sammalia vaatteistansa.

— Oli minua vain koko houkka! — virkkoi hän nauraen nauramistaan.

Toinen kysyi kohteliaasti, eikö hän ollut loukannut itseänsä.

— En maar, — vastasi Inga, puoliksi suutuksissaan ja hieman hämillänsä. — Se oli vallattomuutta. Minä unohdin, etten enää ole lapsi. Tällainen ilma se panee pään pyörälle.

Toinen katseli melkein kateisin silmin tytön vereviä kasvoja. Häneltä pääsi vähäinen huokaus, ja ikäänkuin muuta miettien hän virkkoi:

— Sievä on ilma tänään.

— Sieväkö? Se on ihana! Hurmaava se on! Tällainen ilma se saa ihmisen seisomaan päälaellaan pelkästä riemusta.

— Siihen suuntaan se näkyy teihin vaikuttaneenkin, — virkkoi vieras myhähtäen.

Tyttö rupesi nauramaan jälleen, ja toinen katseli katselemistaan häntä. Vihdoin hän tunsi katseensa käyvän tuijottavaksi, mutta ei voinut kumminkaan kääntää silmiään muuanne.

— Miksikä te tuolla tavalla katselette minua? — kysäisi Inga Heine, maltittomasti heilauttaen päätään.

— Suokaa anteeksi! — sanoi vieras. — Minä katselin teidän silmiänne.

— Niissäkö sitten mitä merkillistä?

— Niissä juuri. Tuntuu kuin ne olisivat tutut. Olen varmaankin nähnyt ne jossakin.

Inga naurahti; se oli lyhyt, raikas naurahdus.

— Ette te minua ole milloinkaan nähnyt, — virkkoi hän, — luultava siis, ettette ole minun silmiänikään nähnyt.

Omituinen ilme elähti vieraan kasvoilla.

— Kukapa tietää? — sanoi hän. Samassa hän huomasi tytön äkillisen katseen ja liitti sitten, merkitsevällä kädenviittauksella osoittaen päätänsä: — Ei, kyllä täällä on kaikki kunnossa.

Inga Heine pysähtyi kiinnittämään pari vuokkoa hattuunsa ja päästi vieraan astumaan edeltä metsäpolkua.

— On tämä omituinen tapa tutustua, — sanoi Inga, mutta kun hänen silmänsä samassa sattuivat vieraan leveään selkään ja tummatukkaiseen, vähän kallella olevaan päähän, iski hänenkin mieleensä: Kyllä hänkin on nähnyt tuon miehen ennen…! Se oli tuttu hänelle, tuo olento, mutta mistä, sitä Inga ei tiennyt, eikä hän siitä sittemminkään koskaan päässyt selville.

— Uskotteko te entis-olemaa? — kysyi Inga äkisti. Hänen oli aina tapa puhua kiertelemättä. Toinen myhähti.

— Minä tiedän miksi te tuota kysytte.

— Miksikä?

— Siksi, että tekin luulette nähneenne minut ennen.

— En, en ole. Teidän niskanne vain…

— Niin, teidän silmänne vain…

— Mutta tuohan on kummallisen kamalaa!

Vieras kääntyi ympärinsä.

— Tiedättekö kuka minä olen? — kysyi hän, ja hänen silmässään välähti jotain terävää, epäluuloista.

— Te ette saata olla kukaan muu kuin uusi tohtori.

— Miks'ette sano minua tervetulleeksi?

— Siks'että pidin niin paljon vanhasta tohtori vainajasta. Tuskin jaksan sietää sitä ajatusta, että hänen sijassaan on nyt toinen.

— Mieleni on paha, että juuri minä ilman syytäni olen tullut siihen.

Inga Heine myhäili hilpeästi. — Mutta ettekö te joka tapauksessa käsitä, — puhui hän, — että kun vuosikausia on käynyt talossa ja pitänyt sen asujamista, niin täytyy tottua näkemään sitä toisten hallussa? Ja minä pidin niin paljon heistä kummastakin, noista vanhoista, jotka kuolivat pian toistensa jälkeen. Sanon kuin sanonkin teille, että vanhukset ja koirat — siinä jotain, johon olen kiintynyt.

— Kova onni kuitenkin, ettemme me, vaimoni ja minä, ole vanhoja.

— Onko teidän rouvanne herttainen? Onhan tietysti?

Tohtori kääntyi pois.

— Sopiihan tulla ja päättää itse, — vastasi hän jyrkänlaisesti.

— Kiitos! Niinpä teenkin. Mutta miks'ette te kysy kuka minä olen? — Hän katseli hiukan udellen tohtoriin.

— Turha kysyä. Te olette tietysti "ylioppilasmamsseli".

— Miksikä niin tietysti? Saattaisinhan minä olla ken muu toinen hyvänsä.

— Ette.

Tohtori pysähtyi ja katsahti häneen.

Tuo olento hänen edessään oli pieni ja hento, mutta liikkeet olivat karakteristisia; hän oli niitä, jotka painuvat mieleen. Silmät suuret, älykkäät, katse etelämaisesti hehkuva. Musta, lyhyt tukka löi kiehkuroita niskassa ja ohimoilla; tärkätty taivekaulus osoitti, kuinka vapaasti pää istui kaulassa, suu suuri ja lauseva; huulet verevät; nenä oli tehnyt pienen, soman yrityksen käydä kaarevaksi, mutta väsähtynyt puolitiessä ja päättynyt pieneen keikaukseen ylöspäin.

Tämä pieni, perää-antamaton nenä voimakkaine, rohkeamielisine piirteineen, se se loi ilmeen koko kasvoihin. — Tämä nenä se oli ollut valtioneuvoksettarelle alituisen huolen aiheena. Ingan kasvaessa kuusivuotiaaksi asti oli mummo yhä luullut, että sen saa hyvällä ja huolellisella hoidolla taipumaan hienoon, aristokraattiseen muotoon, jommoiseksi se alkuaan oli ilmeisesti luotukin, ja hän teki mitä suinkin voi, saadakseen sen siihen oikeaan kuosiin. Hämärissä, Ingan istuessa hänen jalkainsa juuressa, mummo aina uupumatta hieroskeli peukalon ja etusormen hyppysillä nenää alaskäsin ja nenänpäähän päästyänsä teki tarmokkaan nykäyksen alaspäin. Ja se merkitsi niin paljon kuin: "Vai et sinä tottele?" Mutta perää-antamaton nenä se tahtoi kulkea omia teitänsä, ja niin täytyi kuin täytyikin luopua kaikista pelastamisen yrityksistä. Valtioneuvoksetar huokasi aina vieläkin, katsellessaan sitä ja muistellessaan tappionsa häpeätä.

— Se hyvä siitä nyt kumminkin on, — lohdutteli hän itseänsä, — ettei siitä ensinkään huomaa tytön juutalaista alkuperää.

Tohtori lienee ajatellut samaa, sillä hän virkkoi äkkiä:

— On se sentään omituista, että te olette Heinejä.

— Kuinka niin?

— Teidän ulkomuodostanne päättäen.

— Vai niin; te tarkoitatte juutalaisverta. Teidän mielestänne minulla on nenä kaikkea muuta kuin juutalainen?

Tohtori naurahti: — Mutta olettehan kumminkin…

— Sukuja runoilija Heinen kanssa, — keskeytti Inga äkkiä. — Niinhän? Sitähän te aioitte sanoa? Antaa kuulua vaan. Minä olen tottunut siihen. Samoja kysymyksiä sain kuulla jo silloin kun tuskin vielä osasin puhuakaan. Niin, niin, meidän esi-esi-esi-vanhemmat olivat juuri niitä. Sitä paitsi on minulla kotona sukutaulukin.

— En ole rahtustakaan sukutaulujen harrastaja, eikä ollut lainkaan aikomukseni tiedustella teiltä Heinejä.

— Eikö? — hän katsoi tarkasti tohtoriin. — Mitäs te tarkoititte?

— Tarkoitin vain, että teissä on etelämaalaista verta. Sen näkee heti.

Inga kulki reippaasti hänen rinnallaan. Äkkiä hän virkkoi:

— Miksikä te oikeastaan muutitte tänne, perimmäiseen pohjaan?

— Kalastajain ja talonpoikain lääkäriksi.

— Tiedättekö, että täällä on hyvin yksinäistä, melkein liian yksinäistä, niitten, jotka eivät ole täältä syntyisin?

— Tuskin täällä sentään liian yksinäistä minun lienee.

Inga karttoi katsahtamasta häneen, arvasi kumminkin hänen kasvojensa ilmeen, mutta ei ollut ymmärtävinään sitä.

— Mikä teidät ensiksi rohkaisi tulemaan Pohjanmeren rannoille? — kysäisi Inga.

— Se oli jotain pyrähdyksen tapaista, luullakseni. Se oli hyppäys aukeaan mereen; mutta merta mieleni teki.

Inga oli hetken aikaa vaiti ja sanoi sitten, ikäänkuin johtaakseen puhetta toisaanne:

— Pidättekö tänpuolisesta kansasta?

— Kalastajista ehdottomasti; talonpojista vähemmin. Niillä on liian paljon jumalisia puheenparsia.

Inga hiukan hypähti ilosta.

— Kuinka minun on hauska kuulla näitä sanoja! Minä olen juuri samaa mieltä. Minun on melkein tuskallista sellaisten seurassa. Mutta kalastajat, ne ovat minun väkeäni! He eivät jaarittele; he toimivat. Ei muuta kuin: Pelastusvene vesille! Ja siinä he ovat saapuvilla joka mies. He ovat siepanneet monta suupalaa lännen-ärjyltä, niin että se on murissut vielä monta päivää jälkeenkinpäin.

— Reipasta väkeä. Sen näkee jo kasvoista.

Inga katsahti häneen. Reippautta näkyi hänen mielestään tohtorinkin kasvoilla. Jokin intohimon ilme asui niissä tällä haavaa, vaikka hän näytti seisovan aivan välinpitämättömänä, kepillään katkoen rikkaruohoja. Inga Heinen mieleen muistui kaikki, mitä oli hänestä kuullut, mutta hän ei virkkanut mitään. Ääneti he kulkivat edelleen, kunnes tultiin siihen kohtaan, jossa tie kääntyy tohtorin asunnolle.

— Enhän rohjenne pyytää teitä astumaan sisään? — virkkoi tohtori, ojentaen kättänsä.

Toinen ei malttanut hillitä mielitekoansa.

— Miks'ette? — sanoi hän. — Pitäähän minun kumminkin saada nähdä nuo vanhat huoneet uudessa asussaan.

Tohtori myhähti.

— Te voitatte siis ennakkoluulonne?

— Niin kyllä, — vastasi Inga Heine ja astui reippaasti pienestä portista, minkä tohtori oli avannut.

— Sanoitte äsken olevanne kiintynyt vanhuksiin ja koiriin. Vanhuksia minulla valitettavasti ei ole tarjottavana, mutta koira minulla on, jota maksaa nähdä. Kenties teistä tulee hyvät ystävät, — lisäsi hän hilpeästi.

— Sepä hauskaa! Mitä rotua se on?

— Oikea newfoundlandilainen.

— Ihanko totta? Minä olen monta vuotta koettanut saada sellaista, mutta en ole löytänyt mistään. Ei suinkaan teidän koirallanne ole pentuja?

— Ei. Fenrisillä ei ole kuin yksi pentu ja sekin kaksijalkainen. Saatte pian nähdä kumpaisenkin.

Valoisa ilme lehahti hänen kasvoillaan, hänen puhuessaan viimeisiä sanoja. Hän päästi vieraan edellänsä eteisen kautta arkihuoneeseen, jonka ovi oli raollaan.

— Olkaa hyvä ja istukaa. Monsieur Fenris on heti täällä.

Inga Heine istahti akkunan ääreen, joka oli täynnään krokus-kukkia ja hyasintteja. Surumielisin tuntein hän katseli ympärilleen tuossa tutussa huoneessa. Se tuntui hänestä niin vieraalta nyt. Tuo vanhanaikuinen huone, kankeine, jouhikankaalla päällystettyine huonekaluineen, joita oli seissut seinuksilla aina suunnilleen yhtä kaukana toisistaan, tuo omituinen, vanha huone, missä käki ennen vanhaan oli pistänyt päänsä bornholmilaisen seinäkellon komerosta ulos kukkumaan tunninlyöntejä, ja missä aina oli lemunnut suitsutukselta, — tuosta huoneesta oli äkkiä tullut muodinmukainen koti, kööpenhaminalaisessa asussa. Siinä pehmoiset huonekalut, pieniä seinäkoristeita, japanilaisia lautasia ja siroja pikkuesineitä jos minkälaisia. Täällä oli kaikkea yltäkyllin, ja sittenkin puuttui jotain, jotain, mikä olisi antanut kaikelle tuolle varsinaisen luonteen. Kaikki oli ikäänkuin ryhmitetty sattumoisin, sijoitettu sikin sokin, rakkautta vailla, aistittomasti.

Inga huomasi tuon vajavaisuuden ja luki sen vaistomaisesti talon emännän syyksi, mutta palasi sitten ajatuksissaan jälleen tohtoriin. — Hän mietti, kuinka suuri erotus oli todellisuudella ja hänen mielikuvituksensa luomalla. Hän oli kuvaillut tohtoria lyhyeksi, jäntteräksi mieheksi, hieman kaljupääksi, silmäkulmat tuuheat, katse älykäs, terävä. Sen sijaan hän oli kohdannut kookkaan, tukevaniskaisen olennon, kasvonjuonteet tarkkapiirteiset, tukka tumma, lainehtiva. Silmät vain olivat sellaiset kuin hän oli kuvitellut. Niistä kävi katse, samalla älykäs ja arkaileva; siinä oli jotain ennalta tuttua. Liian vähän nuo silmät katsahtelivat ylös, mutta kun katsahtivat, silloin niissä oli jotain puoleensa vetävää, omituisen henkevää. Ei! Olipa hän tehnyt mitä hyvänsä, ei se ainakaan sellaista ollut, joka olisi hänen luonteeseensa tahrapilkkua lyönyt. Siitä Inga tunsi olevansa varmasti vakuutettu! Ja voitonriemuisena hän nyökäytti päätänsä ajatellessaan mikä valtava todistuskappale hänellä nyt on oleva, puolustaessaan häntä mummonsa edessä!

Hänen mietiskelynsä keskeytyi, sillä ovi vastapäässä aukeni, ja sisään astui suurin, mahtavin askelin ja häntää heiluttaen kookas, harmaa newfoundlandilainen koira, pieni kiharapäinen poikaviikari selässään.

Koira ja poikanen olivat kuin yhteen valetut, kumpikin niin kauniit muodoilleen, että Ingan vilkas taideaisti lehahti heti liekkiin. Ehdottomastikin hän löi kätensä yhteen, huudahtaen: — Hyväinen aika, kuinka somia nuo molemmat! Ja kuinka ne sopivat yhteen!

Hän ei ollenkaan huomannut tohtoria, joka myöskin oli tullut sisään ja nyt silminnähtävällä ylpeydellä katseli, millaisen vaikutuksen nuo tekevät vieraaseen. Ihastus koiria kohtaan pääsi Ingassa heti täyteen voimaan, eikä aikaakaan, niin jo hän oli polvillaan Fenrisin edessä, sormet syvällä sen tuuheassa turkissa.

— Niin, nuuski sinä minua vaan, — liverteli hän. — Sinähän olet reipas poika, kun osaat olla hevosenakin.

— Reipas on Kai ja! — kuului pieni ääni, pettymyksen tapaisella heläyksellä. Poikanen, joka ilmeisestikin oli huomannut jääneensä syrjään, oikaisi selkänsä sotilasmaiseen tapaan ja uudisti: "Reipas poika!"

— Niinpä oletkin, — sanoi Inga. — Reipas poika. Näytäs, kuinka hyvin sinä osaat ratsastaa. — Ja houkutellen puuhkallansa Fenrisiä, joka rohkein nappauksin koetti siepata sitä suuhunsa, hän läksi juoksemaan ympäri huonetta, poikasen riemuitessa ja hänen itsensä heleästi nauraessa.

Hän ei huomannut oven jälleen auenneen ja solakan naisen hiljaa astuneen huoneeseen. Hän vaipui hengästyneenä tuolille, jättäen puuhkansa Fenrisille, joka riemuissaan rupesi retuuttelemaan sitä. Vasta sitten kun hiljainen rouvasihminen oli levollisesti ottanut puuhkan pois ja nuhdellen virkkanut koiralle: — Ole tuossa! Ihanhan sinä tärvelet vieraan puuhkan! — vasta silloin Inga huomasi hänet ja nousi heti seisomaan.

— Suokaa anteeksi, hyvä rouva! Mitä aatellettekaan minusta, joka pidän tällaista melua teidän talossanne ihan ensi kerralla! Luulette kenties, että minussa on jotain vinoa. Mutta minä vakuutan: noitten oli syy yksinomaan, — hän viittasi poikaan ja koiraan, — ne ovat todellakin liian somia!

Myhäys elähti rouvan kauniilla, liikkumattomilla kasvoilla, mutta vastannut hän ei. Inga kääntyi tohtorin puoleen virkkaen reippaasti: "Suokaa anteeksi!" ja samalla hän kiireesti korjasi hattunsa, joka leikin aikana oli valunut niskaan.

— Ei mitään anteeksi pyytämistä, — sanoi tohtori, katsoen häneen suoraan. — Tuo puki teitä niin hyvin.

Tyttö hämmästyi: Kuinka ne ovat kauniit, nuo silmät, ja katse yhtä kirkas kuin älykäskin!

Inga Heine ojensi kätensä rouvalle, sanoen puoleksi leikillään: — Olipa tämä todellakin omituinen tapa tehdä ensimmäistä tuttavuutta, mutta mikäpäs meidät, merenrannan ihmiset, muutti? Me puskemme suoraan kuin lännen-ärjy, muodoista välittämättä. Teidän täytyy ottaa meidät sellaisina kuin olemme.

Rouva vastasi vain tavan takaisen: "tervetultua", ja puhelu keskeytyi.

— Eikö teistä tuntunut hyvinkin oudolta siirtyä tänne kauaksi? — kysäisi Inga hetkisen kuluttua, koettaen saada keskustelua jälleen vireille.

— Niin. Kaupunkia kaipaa kyllä.

— Oletteko aina asuneet Kööpenhaminassa?

— Kyllä, kunnes… — rouva punastui ja vilkaisi neuvotonna tohtoriin, joka ei kohdannut hänen katsettansa, — kunnes päätimme siirtyä tänne, — liitti hän.

— Niin, niin tietysti, — virkkoi Inga, kysäisten itseltään, mitä hän nyt oikein lienee tarkoittanut tuolla ontelolla: "tietysti".

Keskustelu taukosi taas, mutta nyt tuli Fenris avuksi.

Ei ollut olemassa mitään, jota Fenris olisi kyennyt niin vähän vastustamaan kuin hauskaa kisaa, ja siksipä se tunsi ehdotonta kiintymystä tuota nuorta vierasta kohtaan, joka, aavistamattakaan mikä ponneton hiljaisuus tavallisesti vallitsee näissä huoneissa, alun pitäin oli tarjounut hauskaksi kisakumppaliksi. Se tuli vieraan eteen ja nosti suuret käpälänsä hänen syliinsä, kallistellen virnailevasti päätänsä ja ystävällisesti maanitellen leikkiin.

Inga oli kohta altis moisille kutsuille.

Hän raaputteli sitä korvan takaa ja silitteli sen kuonoa.

— Kyllä vainenkin sinä olet tavattoman soma elukka! — puheli hän. — Ja tuommoinen rinta sitten! Vai toista käpälää kanssa? Kas niin; kiitos, pojuseni.

— Se on Kain poju, — kuului taas pieni ääni hänen vieressään, ja päättävästi laskeusi pieni pullea lapsenkäsi hänen syliinsä.

Inga nauroi niin sydämensä pohjasta, että tohtorinkin täytyi nauraa. Hiljaisessa rouvassakin elähti jotain naurun yrityksen tapaista. Mutta silloin kääntyi poikanen ja katseli häntä suurin silmin.

— Äiti nauraa! — sanoi hän ilon ja säikäyksen sekaisella äänellä.

Ja äkkiä vaikeni kaikki nauru. Huoneessa oli niin hiljaista, että olisi kuullut neulan putoavan. Johonkin tuskalliseen kohtaan oli kaiketikin kajottu, vaikkei ollut siitä mitään puhuttukaan, — sellainen tunnelma valtasi nuo kolme henkeä tuossa ja teki sen, että heidän katseensa itsestäänkin karttivat toisiansa.

Ingasta tuntui, kuin hän olisi vastoin tahtoansakin nähnyt ja kuullut enemmän kuin olisi ollut sopivaakaan, mutta seuraten, nyt kuten ennenkin, hetken tunnettansa hän kumartui ja suuteli poikaa. Vastaukseksi tämä kietoi kätensä hänen kaulaansa.

— Kuules nyt, Kai! — puhui Inga Heine, nousten istumasta. — Minulla ei ole noin kaunista koiraa kuin sinulla, mutta minulla on pikkuinen hevonen, reipas semmoinen, joka juoksee niin vikkelästi. Sen minä valjastan ponirattaiden eteen ja tulen noutamaan sinua, ja sitten me körötämme yhdessä pitkät matkat, ja Fenris pääsee mukaan sekin. Hyvää sen tekee, kun saa jalkojaan liikutella. Mitäs siihen sanot?

— Heleijaa! — huudahti poika, ja Fenris sanoi: "vou!" ja sanoi semmoisella tavalla, että turhaa oli kaikki vastustus.

— Enkös saa joskus tulla noutamaan noita? — kysyi Inga, kääntyen tohtoriin.

— Niin usein kuin tahdotte, neiti.

— Kiitos!

— Kiitos itsellenne!

— Ja nyt minun on aika lähteä. — Hän ojensi kätensä tohtorille. — Mummo on kaiketikin odottanut minua jo kauan aikaa. — Jääkää hyvästi, rouva! Meidän olisi iloista nähdä teitä Klitholmassa. Ja teitä myös, tohtori, ei lääkärinä, sitä tietysti emme soisi, vaan muutoin, niin usein kuin suvaitsette.

Hän avasi oven eteiseen ja kääntyi kynnyksellä jälleen taputtamaan Fenrisiä. Mutta tämä suosionosoitus herätti varsin paljon epäsuosiota hänen pienessä mäyräkoirassaan, joka uskollisesti oli odotellut ulkona. Se päästi hirmuisen ulinan ja läksi suutuksissaan laahustamaan istuvillaan eteisen sileätä lattiata niin vastustamattoman koomillisena, että läsnäolijain ei auttanut muu kuin katsella toisiinsa ja nauraa — tällä erää paljoa vapaammin kuin äsken.

— No niin! Nelijalkaiset ne pitävät huolta siitä, ettei meiltä keuhkot työttä jää, — sanoi Inga ja pujahti ovesta ulos, äkäinen koira haukkuen perässä.

Pihalla hän kääntyi ympärinsä ja huusi: — Ensi kerralla minä tulen ponin kanssa; se on lauhkeampaa laatua.

Ja tohtori vastasi ovelta, seisoen siinä, Kai selässään ja Fenris vieressään: — Älkää kovin kauan viipykö! Meidän on jo nytkin ikävä teitä.

Monta vuotta vielä jälkeenpäin näki Inga Heine tämän kuvan edessään niin elävänä. Tuo mies, pää niin omituinen, hiukan kumarassa, elämän taivuttama, — poika rimpuilevin jaloin hänen selässään, koira etukäpälät hänen kyljessään ja halveksien katsellen pientä ärhentelevää vastustajaansa, joka yhä edelleen haukkua nalkutteli, — ja hiljainen rouva, liikkumatonna heidän takanaan, ikäänkuin painostamassa tuota kaikkea.

Inga Heine kääntyi pihalta tielle, mutta tohtori seisoi yhä ovella, silmillään seuraten hänen pientä vartaloansa.

— Pöytä on katettu, — virkkoi tohtorinna, äänessä palanen terävyyttä, ja astui edellä ruokasaliin.

Inga poikkesi nyt juuri metsän taa ja katosi näkyvistä.

Tohtori kääntyi verkalleen ja laski poikasen maahan.

— Hän oli kuin raikas tuulahdus, — virkkoi hän. — Tekee hyvää kohdata jotain niin välitöntä.

He istuivat pöytään vastatusten ja aterioitsivat ääneti, niinkuin tavallisestikin. Poikanen vain heidän välissään puhua sopersi jotain silloin tällöin, enimmäkseen äskeisestä vieraasta ja hänen ponistaan, mutta kun ei isä tänään vastannut kuin yksin sanoin eikä äiti senkään vertaa, niin väsähtyi vähitellen hänkin. Kuului vain suuren seinäkellon lerkkauksia viereisestä odotushuoneesta. Ne yksin häiritsivät painostavaa äänettömyyttä, joka lepäsi tämän kodin yllä. Ja tämä äänettömyys se oli kotiutunut seitsemän ajastaikaa kestäneen yhdessäolon aikana, yhdessäolon, jossa ymmärtämystä puuttui.

* * * * *

Kotia tultuansa Inga riensi arkihuoneen läpi suoraa päätä viereiseen työkamariinsa, virkkaen ohimennen vanhalle rouvalle: — Se oli hauska retki, mummo. Tunnin perästä olen luonasi jälleen; minun pitää pistäytyä tänne pikimmältäni, hiukan sormielemaan kipsiä.

Hän kiersi oven lukkoon, itsekään olematta selvillä, miltä hän oikeastaan lukon taakse sulkeutuu, ja alkoi, haljakka yhä yllään, puristella savipalasia käsissään.

— Minun pitää tehdä se yhteen menoon, — puheli hän puoliääneen, — sillä nyt tiedän osaavani sen tehdä. Kenties en toiste enää osaisi milloinkaan.

Posket hehkuivat kuin kuumeessa, sillä välin kuin pehmoiset sormet työskentelivät märässä savessa, kunnes se vihdoin hänen käsissänsä alkoi luontua muodoksi.

— Siinä se on! — huudahti hän, taiteilija-intonsa elähyttämänä: — lujaniskainen, tarkkapiirteinen pää, leveä otsa, syvässä piilevät, arat silmät, kaareva nenä, lauseva suu ja lujapiirteinen, suuri leuka! En ole milloinkaan nähnyt päätä, joka olisi niin omiansa muovattavaksi, en milloinkaan.

Ja yhä enemmän ja enemmän tuli muotoa kuvaan. Piirteet kävivät yhä tarkemmiksi, kasvoihin ilmaantui elämää. Hän hämmästyi itsekin yhdennäköisyyttä ja löi ihmetellen kätensä yhteen.

— Mummo! — huudahti hän ja avasi oven arkihuoneeseen. — Tulepas katsomaan mitä minä olen saanut aikaan! Saat nähdä hänet semmoisena kuin hän on. Ei hän ole likimainkaan valmis vielä, vasta hiukan valmistumassa. Mutta keskeneräisistä pääpiirteistäkin saat nähdä, kuinka karakteristinen hän on. Tuollaisena hän luullakseni on parhaimmillaan. Se on varma, ettei hän tule läheskään niin hyvä, kun olen viilaillut häntä.

Ja kokonaan unohtaen, että kädet ovat hänellä ihan saviset, hän riensi mummon nojatuolin luokse ja tarttui häntä reippaasti käsivarteen, auttaakseen häntä ylös.

— Mutta taivaan nimessä, lapsi! Miksikäs sinä minua tahraat! — virkkoi vanha rouva, katsahtaen todellakin huolestuneena Ingan hehkuviin, innostuneisiin kasvoihin, ikäänkuin peljäten äkkinäistä mielenhäiriötä.

— Suo anteeksi, armas mummo! Tuolta yhdeltä asialta unohdin kaikki tyynni. Mutta minä pesen hetikohta tahrat pois. Lupaa vain, ettäs tahdot nähdä sen, minkä minä sinulle näytän.

— No mitäs se on sitten? — sanoi vanha rouva, seisten ovessa ja sauvaansa nojaten.

Inga vain viittasi kuvaan.

— Katsopas tuota päätä, — virkkoi hän; — eikö se ole hyvä?

— Hyväkö? — Mummo sai silmälasit silmilleen tavattoman nopeasti. — Onpa niinkin, erinomaisen hyvä onkin. Mistä sinä sen sait?

— Tietysti siitä yhdestä ainoasta omituisesta ihmisestä näillä seuduin.

— Vai niin vainen? Vai on meillä tällaisia päitä täällä?

— Vähän aikaa sitten ei vielä ollut, mutta nyt on.

— Kuka se on?

— Uusi tohtori tietysti.

— Vai niin!

— Armollinen rouva käy niin äänettömäksi. Väheneekö tuon pään arvo siitä syystä, että sitä kantaa mies, jota on rangaistu?

— Ei juuri niinkään, mutta kumminkin…

— Katselehan sitä oikein. Tuo ei ole tavallisen pahantekijän pää. Se on miehen, joka on kärsinyt kovaa. Etkö huomaa sitä katseessa, suun lauseessa, itse ryhdissäkin?

— Onhan se varsin hyvin kaikki tuo, mutta minusta vain tuntuu vähän kamalalta, että tämä henkilö on saanut sinut niin haltioihisi: ensi kertaa hänet nähtyäsi syöksyt suoraa päätä kotia häntä muovaamaan.

— Hyväinen aika! Ellei muita esteitä ole, niin täytyy armollisen rouvan todellakin antaa minulle synninpäästö! Nyt minä panen kostean sienen savisille hihoillesi, ja sitten antanet minulle hiukan ruokaa, sillä minun on niin nälkä, että näännyn tähän paikkaan.

Ja niin olikin.

Vanha rouva mietiskeli kauan aikaa, mikähän se lienee antanut tytölle moisen ruokahalun, kävelyretkikö vai kiihkeä työkö. Ruoka vain ei ollut milloinkaan saanut tytön puolelta niin suurta suosiota osakseen kuin tänään. Ja aterioidessaan hän sydämellisesti nauraen loi selvän kuvauksen vierimisestänsä nurmirinnettä alas.

Mummon nuhteleva muistutus: "Mutta Inga, niinhän sinä käyttäydyt kuin vallaton poika", ponnahti kokonaan takaisin tapauksen hullunkurisuudesta; ja kun Inga alkoi kertoa Fenrisistä ja Kaista, silloin syntyi vanhassa rouvassa sellainen halu saada nähdä heitä kumpaistakin, että Inga lupasi pian noutaa heidät ponillaan tänne.

— Pahinta siinä se, — virkkoi mummo hieman epäröiden, — että meidän sitten täytyy tehdä tuttavuutta vanhempainkin kanssa.

Inga ei vastannut mitään, mutta itsekseen hän ajatteli:

— Sitäpä minä juuri tahtoisinkin.

* * * * *

Omituisen heleissä, tuudittelevissa tunnelmissa hän istui sinä iltana työkammiossaan vaipuneena teoksensa katselemiseen. Hän sijoitti silmät hiukan syvemmälle ja teki piirteet hiukan selvemmiksi, mutta muutoin tuntuivat kaikki korjaukset vastenmielisiltä.

— Olkoon sellaisena kuin ilmeni sillä hetkellä, jolloin kipinä oli rinnassani, — virkkoi hän ja ikäänkuin hyväillen pyyhkäisi kuvaa.

Merkillistä oli Ingassa se, ettei hän milloinkaan työskennellyt tuntematta kipinää povessaan. Hänen atelieerinsa olikin täynnään luonnoksia, joista ei koskaan tullut valmista, sillä harvoin hänet innostus valtasi muuta kuin yhden ainoan kerran. Häneltä puuttui kokonaan halua ja malttia siihen, mitä sanotaan velvollisuustehtäväksi taiteessa.

— Rohkea suunnitelma on mielestäni parempi kuin siloteltu teos, — niin hänen oli tapa sanoa. Hän ei ensinkään tiennyt, mitä vaaroja tuollainen katsantokanta mukanaan tuo.

Siinä hän nyt istui mietteissänsä, pyöritellen savenpalasia hyppysissään, uudestaan ja uudestaan syventyen katselemaan noita kasvoja, joka olivat olleet hänen mielikuvituksensa aiheena niin pitkät ajat. Ja siinä hänen istuessaan elähti kummallisen lempeä ilme hänen kasvoillansa, ja hän alkoi hyräillä hiljalleen, melkein ajatuksissansa vain:

"Er ist gekommen im Sturm und Regen, ihm schlug geklommen mein Herz entgegen" —.

[Hän tuli, kun myrskyt ne elämöivät, mun syämmein hyrskyt ne hälle löivät.]

Hänen sisimmissään loihe äkkiä ilmi nuori viidakko ja siinä pieni puro, joka porandellen kiehuu esiin maasta ja kevättänsä keveänä juoksee yli kuivain lehtien, kieputtaen niitä, vieden pois mukanansa, tilaa tehden uusille silmikoille, hippasilla tuulen kanssa, kimallellen kilpaa auringon kera ja itse taivaankanttakin kutsuen kanssansa kamppailuun värien välähtelyssä.

Ken kykenisi pidättämään puron juoksua? Sillä on keväimen kuohuvat voimat, se pyrkii eteenpäin, sen täytyy päästä juoksemaan, vaikka olisi tuhansia kiviä sen tielle kasattuina.

Sitten iski hänen mieleensä, että olisi hauska tehdä poikasestakin luonnos ja nähdä heidät yhdessä, nuo kaksi niin räikeätä vastakohtaa, jotka juuri siksi täydensivät toisiansa.

Hän ryhtyi heti toimeen, mutta huomasi pian, ettei hän pysty siihen. Lapsen piirteet olivat vielä liian pehmeät ja epäselvät luontuaksensa saveen; ainakin puuttui häneltä kykyä saamaan elämää niihin, ja nopeasti hän rutisti savipalasen muodottomaksi möhkäleeksi.

— Ei saa luulla olevansa jotain, — virkkoi hän itsekseen, lykäten työaseensa päättävästi syrjään.

Hän astui akkunan luokse ja avasi sen. Tummana levittelihe tuossa metsä, mutta sen reunassa tuikki tulta tohtorin talosta. Tuuli huhahti kuusissa, koira kuului haukkuvan kylässä, ja kaukaa kumahtelivat suurina, syvinä akkordeina lännen-ärjyn pitkät, raskaat mainingit.

— Herra ties, mitenkä nuo kaksi tuolla lienevät löytäneetkään toisensa! — mietiskeli hän. — Ja mitä lienee tullut heidän välillensä, sittenkuin olivat menneet naimisiin? — Sen hän heti oli huomannut, ettei väli ollut ehjä. — Yksistään jo tuo pakon-omainen, vierasteleva tapa, jolla he katsahtelivat toisiinsa… ja sitten pojan välitön huudahdus: "Äiti nauraa!"

Vieläkin hän oli kuulevinaan tuon omituisen helyn pojan äänessä ja tuntevinaan, kuinka hämilleen he kaikki olivat siitä käyneet.

Valot sammuivat tuolla metsän rinteessä, ja Inga sulki akkunan käydäkseen levolle.

Pari runosäettä Heineltä pyrki sinä yönä uudestaan ja yhä uudestaan hänen mieleensä, ei hän itsekään tiennyt miksi, eikä osannut liittää siihen mitään ajatusta. — Heinejähän minäkin olen, — ajatteli hän. — Hänen runonsa ne myötäänsä elähtelevät mielessäni.

Ja hiljalleen helähdellen niitä alkoi jälleen kuulua. Eriskummallisen surumielisinä ne hiipivät hänen mieleensä, kuiskaillen lymysivät hänen rintaansa ja kehtolauluna häntä uneen uuvuttivat.

"Was vergangen, kehrt nicht wieder; aber ging es leuchtend nieder, leuchtet es lange noch zurück…"

[Mik' on mennyt, pysyy poissa; mut jos läks' se loistoloissa, loistaa vieläi heijastain.]

Seuraavana päivänä ajoi joku Klitholman ohi ja tervehtien kumarsi syvään vanhaa kartanoa kohti, niin syvään, että hattu hänen kädessään melkein kajosi pyörää.

Se oli tohtori, matkalla sairaan luokse.

Inga ei häntä nähnyt, mutta vanha valtioneuvoksetar seisoi akkunassa, ja hänelle tuli kiire saada silmälasit silmilleen. Vasta sitten kun toinen oli ajanut ohi, kääntyi mummo Ingan puoleen, joka oli parhaillaan panemassa muutamia pyökkihalkoja suureen kaminiin.

— Se oli kaiketi tohtori, joka ajoi tästä ohi, — sanoi vanha rouva. — Hän tervehti varsin sievästi.

— Miksikäs hän ei olisi tervehtinyt?

— No niin, hän kuuluu olevan talonpoikaista alkuperää, eikä sellaisilla juuri hienoja tapoja ole.

— Oletko varma, että meillä niitä on enemmän? — kuului koleasti kaminin puolelta.

— Mitenkä? Mitäs sinä oikeastaan tarkoitat?

— Sitä, että sinulla on kyllä hienoja tapoja, mutta minulla, esimerkiksi, ei ole luullakseni enempää kuin kutakuinkin valistuneella talonpojalla.

— Sinulla on aina nuo omat paradoksisi! Eikös sitten syntyperällä ja kasvatuksella ole mitään merkitystä? Ihanko on yhdentekevä, mitä on esi-isiltänsä saanut perinnöksi?

Inga istui kykkysillään, katsellen valkeaan.

— Ei liene ainakaan minulle ylimystavat perinnöksi jääneet, sillä isän aateluus ei ole milloinkaan kiinnittänyt mieltäni. Sitä vastoin tunnen kyllä aika-ajoin juutalaisverta suonissani ja väliin puolalaistenkin etelämaista luonnetta. Niinpä luulen, esimerkiksi että jos kerran rakastuisin, niin hullusti minun kävisi, sillä minä en koskaan osaisi hillitä tunteitani. Ne murtaisivat itsellensä tien kaikkialle! — Piilee siinä vaara sittenkin, tuossa etelän veressä.

— Mitä siihen seikkaan tulee, niin etelän verta on jok'ikisessä, ken vain rakastaa.

— Mainiota, mummo! — Inga hyppäsi lattialta ylös. — Sinä olet verraton! Kuinka ne sopivat sinulle niin erinomaisen hyvin, nuo sanat! — Hän nojasi käsivarsillaan mummon nojatuolin selkämykseen ja kumartui tuttavallisesti hänen puoleensa. — Tuskin osaan mielessäni kuvailla sinun pientä, hentoa olentoasi liekehtivänä ja leimuavana, mutta olisinpa niin hirmuisen kernaasti tahtonut nähdä sinut silloin. Tuli mahtoi ihan säihkyellä sinun mustissa silmissäsi!

— Joutavia!

— Jos minä olisin ollut mies ja elänyt kuusikymmentä vuotta sitten, niin jo vainenkin olisin kosinut sinua.

— Minä en olisi huolinut sinusta, tuommoisesta — plebeijistä.

— Ehkei olisi ollut hullummaksi, jos olisit sittenkin ottanut plebeijin.

Mummo huokasi kummallisen syvään. Tuntui kuin tuo huokaus olisi tullut hänen sielunsa sisimmistä. Ingalla oli juuri kysymys huulillaan, mutta hän ei ennättänyt saada sitä lausutuksi, sillä samassa kuului koputus oveen.

— Sisään! — sanoi hän, liikahtamatta, luullen pehtorin tulevan.

Ovi aukeni pelokkaasti, ja sisään astui hiljainen tohtorinna, taluttaen kädestä Kai poikaa.

— En saanut rauhaa tältä, — sanoi hän. — Suokaa anteeksi…

Hänen kasvoillaan asui tällä hetkellä ilme, joka ikäänkuin pyysi anteeksi, että hän ensinkään on olemassa.

— Suokaa anteeksi, että tulin niin kohta, — jatkoi hän hämillään, — mutta poikaa oli aivan mahdoton saada pysymään asemillaan. Hän tahtoi välttämättömästi nähdä ponia.

— Kai on kerrassaan älykäs poika, — sanoi Inga, ottaen poikaa kädestä. — Tervetuloa Klitholmaan, rouva! Kas tässä — hän kääntyi mummoonsa — tässä on meidän uuden tohtorin rouva, ja tässä minun pieni kisakumppalini eilisestä ruveten. Eikö hän ole hauska?

Vanha rouva, näin äkkiä yllätettynä, ojensi vieraalle kätensä ja, hieman vitkastellen, pyysi häntä istumaan.

— Tehkää hyvin ja siirtykää hiukan lähemmäs, minä en kuule oikein hyvin. Niin, minun poikani tytär on kertonut paljon teidän reippaasta pojastanne ja suuresta koirasta.

— Neiti on niin ystävällinen heille, — vastasi tohtorinna, silmiänsä nostamatta —

Tarttuen silmänräpäyksessä tuohon sanaan katsahti Kai hymyillen Ingaan ja kuiskasi mairitellen: "Poni!"

— Mennään heti kohta sen luokse, — virkkoi Inga. — Suokaa anteeksi; minä poistun hetkiseksi.

Ja vähääkään välittämättä avuttomuuden ilmeestä vanhan rouvan kasvoilla Inga tuiskahti Kain kanssa ulos ovesta.

— Inga pitää niin paljon lapsista, — sanoi valtioneuvoksetar, jotain edes sanoakseen.

— Sen huomaa kyllä, — vastasi tohtorinna, nostamatta silmiään, ja sitten vaikeni keskustelu jälleen. Tätä väliaikaa käytti vanha rouva tarkastellakseen vierastansa lähemmälti, ja hyväntahtoinen ilme hänen tummissa silmissään tiesi ennen pitkää, ettei tulos suinkaan ollut epätyydyttävä.

Hän nyökäytti päätään hyvillänsä.

Kasvot itsessään varsin sievät, mutta niin kummallisesti pelonalaiset. Herrainen aika, häntä pitää avittaa!

Ja äkillisen, sisäisen pakon vaikutuksesta ojensi vanha rouva hennot, ryppyiset kätensä äänetöntä vierastansa kohti, sanoen herttaisen sydämellisesti:

— Olkaa vakuutettu, että jos minä jossakin saatan olla teille avuksi, niin kauan kuin vielä olette paikkakunnalla outo, niin olen sen ilolla tekevä.

Tohtorinna tarttui tavattoman kiihkeästi noihin ojennettuihin käsiin ja katsahti nyt ensi kertaa ylös.

— Kiitos, — virkkoi hän, ja ääni se vavahteli hiukan, — mutta me olemme oikeastaan tulleet tänne kätköön.

Vanha rouva taputti lemmekkäästi hänen kättänsä.

— Niin, niin, siihen tämä tienoo on omiansa… ihan omiansa. Täällä saattaa elää aivan syrjässä muista.

— Sitä minäkin luulin, mutta… seutu on pieni; huhu joutuu sittenkin tulijan edelle. En luullut sen ennättävän tänne saakka, mutta tuskin olimme olleet täällä kahta viikkoakaan, niin jo kuulimme kuiskaeltavan meistä. Ette usko, kuinka kovalta tuntuu, kun ihmisellä on jotain sellaista, josta hän ei milloinkaan pääse, sellaista, mikä myötäänsä heittää varjoa hänen päällensä.

— Niin, hyvä rouva, sen ymmärrän varsin hyvin. Mutta meidän pitää samalla nähdä siinä jotain, joka tapahtuu oikeuden vaatimuksesta.

— Ei siitä ole apua taakan kantamisessa, — sanoi tohtorinna, katsoen syrjään.

— Olette oikeassa: ei ole apua teille, joka olette syytön, mutta syylliselle kyllä. Minun on niin sääli teitä, — lisäsi vanha rouva, huomatessaan, kuinka vieraan silmäluomet alkoivat värähdellä. — En tiedä, mutta minusta tuntuu, kuin te olisitte siksi liian nuori ja kaunis.

Nykäys kävi kädessä, jota hän piteli, mutta hän taputti sitä yhä hellemmin ja jatkoi siitä häiriytymättä:

— Niin, niin, minä ymmärrän niin hyvin mitä te tarkoitatte. Te tiesitte mitä teitte silloin kun sidoitte itsenne, tietysti, — ja me muut, me emme saata olla kunnioittamatta teitä siitä.

— Ei, ei, te erehdytte! — huudahti tohtorinna, punastuen ohimoitaan myöten. — Ei tässä ole mitään, mikä kunnioitusta ansaitsee. Itse minä sitä tahdoin. Minä tarkoitan…

Hän pysähtyi neuvotonna.

— No niinpä niin, — puheli vanha rouva, myhähtäen rauhoittavasti, — emme huoli puhua siitä; me tyydymme kunnioittamaan teitä hiljaisuudessa. Tuollahan jo pikku poikanne tuleekin retkeltään. Hän on kodin ilo, arvaan ma?

— On… varsinkin miehelleni.

— Miks'ei yhtä hyvin teillekin?

— Enpä tiedä… hän pitää enimmin isästänsä.

— Sepä varsin nurinkurista, — sanoi mummo, puistellen moittivasti päätään. — Hänen tulisi luonnollisestikin pitää ennen kaikkea teistä. Mutta sen olen usein huomannut: lapset tekevät itsensä syypäiksi vääryyteen jaellessaan tunteitansa.

Selitykseksi näihin sanoihin riensi Kai ovesta sisään, appelsiineja syli täynnä, ja huusi, ilo ja riemu silmissä:

— Äiti, äiti! Olisitpa nähnyt ponin! Se on niin herttainen. Tuo vieras neiti antoi minun ratsastaa sillä, ja hän antoi minulle appelsiineja, ja hän sanoi, että minä saan vielä enemmän. Minä pidän hänestä niin paljon, äiti… melkein yhtä paljon kuin isästäkin.

— Mutta se, josta sinä pidät enemmän kuin kenestäkään muusta, on ihan varmaan äiti, — sanoi vanha rouva, vetäen pientä, vilkasta poikaa luokseen.

— Ei, — sanoi Kai, katsoen häntä suoraan kasvoihin rehellisillä silmillään. — Kaikkein enimmän minä pidän Fenrisistä.

Tähän selitykseen oli valtioneuvoksettaren tyytyminen, mutta Inga nauroi.

— Ei sitä poikaa niinkään pussiin panna, — sanoi hän; — oman päänsä hän pitää, vaikka onkin pieni.

— Hän on saanut kotona olla liiankin ketteräkielinen, — virkkoi tohtorinna, ikäänkuin anteeksi pyydellen.

— Sitä en minä ensinkään huomaa, — väitti Inga. — Se on niin somaa, kun lapset ovat luonnollisia. Minä en voi sietää lapsia, jotka seisovat kuin kynttilät ja jotka on totutettu sanomaan vain sellaista, mikä on siroa ja kilttiä.

— Lasten pitää aina olla kilttejä, — keskeytti tohtorinna jyrkästi.

— Kylläpä ne sitten olisivat ikävää joukkoa! — pääsi Ingalta, ja Kai, jolla oli korvat joka puolella, nyökkäsi myöntävästi päätään: "Sitä isäkin sanoo."

Tohtorinna nousi ja otti poikaa tylynlaisesti kädestä.

— Pienet pojat puhuvat vain kun heiltä kysytään, — sanoi hän. — Pane hattu päähäsi, Kai. Lähdetään Fenrisin luokse.

Poikanen seisoi neuvotonna. Hän ei mielinyt päästää irti yhtään appelsiinia, ja molemmat kädet olivat niissä kiinni. Mutta Inga pyörähti ja pani hatun hänen kiharaiseen päähänsä, ja vallan tyytyväisenä nyt poikanen juoksi ovelle, myötäänsä toistaen: — Hyvästi ja kiitoksia! Kyllä minä pian tulen takaisin!

Inga saattoi heitä pihalle.

— Huomenna minä tulen ponilla, Kai! — huusi hän pojan jälkeen, tämän jo seitsemättä kertaa kääntyessä ympärinsä nyökytellen päätään. Mutta hiukan teeskennellyltä Ingasta tuntuivat tohtorinnan sanat: — Kiitoksia; sehän on melkein liian paljon.

Inga ei siitä sentään pahastunut.

— Vähät minä hänen äreydestään! — arveli hän, päästen parilla hyppäyksellä portaitten päähän. — Saahan toki huvitella.

Jos hänelle ken tässä tuokiossa olisi sanonut, että syy hänen kiintymykseensä tuohon poikaseen piilee syvemmällä, hän ei olisi sitä uskonut. Hän olisi lujasti väittänyt menevänsä sinne ainoastaan Kain tähden.

Posket verevinä ja punaisina vinhasta kevätviimasta ja käsiänsä hieroen hän astui arkihuoneeseen ja kävi kaminin eteen totuttuun asentoonsa: selkä valkeata kohti ja kädet kaminin-olalla.

— No, — sanoi hän, — mitäs pidit vieraasta, mummo?

— Tohtorinnaako tarkoitat?

— Ketäpäs muuta?

— Minä pidin hänestä erinomaisen paljon. Hän on hieno ja ylevä rouva ja varsin hienotunteinen.

— Sitten sinä olet saanut hänestä enemmän selville kuin minä, — virkkoi Inga hiukan jyrkästi.

— Sinä et ole varmaankaan ennättänyt tarkastaa häntä, sinä kun niin paljo puuhailet pojan kanssa.

— En. Poika onkin paljoa hauskempi.

— Ja rouva paljoa säälittävämpi… Minun teki oikein kipeätä, kuullessani tuon nuoren rouva paran kertovan, kuinka vaikeata on elämä alinomaisen taakan alla.

Inga hytkähti.

— Valittiko hän? Kuinka halpamaista!

— Malta mielesi. Sinä olet liian pikainen tuomioissasi.

— Minä tuomitsen itseni mukaan. Jos minä olisin hänen sijassaan, en ikinä valittaisi. Minä olisin ylpeä miehestäni, vaikka hän olisi tuhannen kertaa kärsinyt rangaistusta. Minä näyttäisin koko maailmalle luottavani häneen, nyt, jos koskaan.

— Et sinä tällä alalla ole oikein täysin pätevä tuomari. Olet saanut päähäsi mielijohteen, joka ei siitä heltiä, etkä huomaa ensinkään rangaistuksen oikeudenmukaisuutta siinä.

— Oikeudenmukaisuuttako? Onko se oikeudenmukaista sinun mielestäsi? Jos me teemme törkeän rikoksen toisiamme vastaan, niin se unohdetaan; mutta jos ihmisparka tulee tekemisiin lain kanssa, vaikka kuinka pienen syyn takia, niin sitä ei unohdeta milloinkaan! Ei, siinä on vain veristä vääryyttä eikä muuta mitään. Siihen päätökseen sinäkin tulet, nähtyäsi hänet. Silloin et enää tahdo lisätä vähimmällä murusellakaan tuota ihmeellisen kärsivää ilmettä hänen silmissään; siksi olet liian lempeä ja hyvä. Minä… minun tekisi mieli kertoa sinulle… mutta jääköön toiseksi kertaa… Tuossa tulee pehtori tileinensä.

Ja pikaisesti tervehdittyänsä sisääntulijaa hän pujahti viereiseen kammioonsa.

Pehtori, kookas, solakka mies, kasvot avonaiset, katsoi hämmästyneenä häneen, ja ohitse kulkiessaan Inga huomasi vilaukselta hänen murheellisen katseensa. Hän punastui hiukan ja lukitsi oven perässään hyvin huolellisesti.

— En minä todellakaan ymmärrä, — ajatteli hän närkästyen, — miksikä kaikki pehtorit pitävät velvollisuutenansa rakastua talon tyttäreen! Se käy ajan pitkään niin jokapäiväiseksi.

Mutta sitten ilmestyivät äkkiä hänen eteensä pehtorin miellyttävät kasvot ja hyvänsävyinen hymy niissä, ja silloin hän nauroi kiivaudellensa.

Hän muisteli, kuinka monta hauskaa hetkeä he olivat viettäneet yhdessä, kohdattuaan toisensa kedolla tai merenrannalla, kuinka he, kuni suuret lapset, olivat viskelleet "voileipiä" veteen tai kaivelleet syviä koloja rannan särkkiin.

Inga oli tottunut erinomaisen taitavaksi väistämään hänen pienimpiäkin lähenemisiänsä, samalla haastellen vilkkaasti ja luontevasti hänen kanssaan ja kohdellen häntä vain kuten "hyvää toveria" konsanaankin.

Henkisiin lahjoihinsa nähden oli pehtori aina allakynsin, mutta hänen käytännöllinen kykynsä esti Ingaa pitämästä häntä halpa-arvoisena.

— Hyväinen aika! — virkkoi hän puoliääneen, tarttuen päättävästi ovenripaan, — enhän minä tavallisesti juokse pakoon Frankin tullessa.

Hän meni arkihuoneeseen ja istahti akkunan ääreen käsitöineen, odotellen tilien tarkastamisen päättymistä. Myötäänsä pyrki hänen katseensa ulos akkunasta, pyyhkäisten kyyhkyslakkaa ja pysähtyen pieneen palaseen sateen liottamaa maantietä, joka näkyi aittain välitse.

Mitä hän oikeastaan katseli?…

Siellähän kulki vain meijerin piika pihan poikki, ja vähän perästä sokea harja-ukko, joka lauvantaisin kävi kerjuulla.

Hetkiseksi hän katsahti sylissään olevaan työhönsä ja pakotti itsensä pujottamaan rihmaa neulan silmään, mutta sitten hänen kasvonsa jälleen kätkeytyivät keltaisten ja valkoisten krokus-kukkain joukkoon akkunalaudalla.

Hän henkäisi syvään, hiljaisella mielihyvällä haeskellen silmillään noitten pienten krokusteräin yli harjaukkoa, joka nyt oli kadonnut näkyvistä.

Sitten kuului rattaiden kolinaa… kovasti kumahteli tuolla epätasaisella tiellä… Inga Heine suuttui omaan itseensä, tuntiessaan veren samassa hulvahtaneen päähänsä.

Niinkuin ei siltä puolen muita rattaita saattaisi tullakaan!

Hän vetäytyi taammas… eihän toki saa näyttää siltä, että hän istuu ikäänkuin vaanimassa ja vaaria pitämässä, milloin tohtori palajaa sairasmatkaltaan.

Tohtori ajoi ohitse, tällä kertaa tervehtimättä. Hän istui rattaillaan kumarassa, ikäänkuin omaan itseensä vaipuneena, mutta kartanon portin ohitse ajettuaan hän käänsi päänsä ja katsoi päärakennusta kohti, ja näin hän yhä katseli, kunnes rattaat katosivat Ingan näkyvistä.

Hän katselee tietysti nähdäkseen, onko hänen vaimonsa ja poikansa siellä vai joko ovat lähteneet kotia… Niin arveli Inga ja kätki päänsä krokus-kukkain väliin, hämillänsä siitä äkkinäisestä ilontunteesta, joka aivan aiheettomasti oli hänessä elähtänyt.

Hänestä tuntui — syytä hän ei osannut itsekään sanoa — että päivä oli saanut sisällyksensä.

— Kevät se on, — ajatteli hän, — kevät se on, joka panee pään pyörälle! — Ja hän toisti ääneen: Niin, kevät se on.

— Onpa niinkin, neiti, — sanoi pehtori, joka seisoi odotellen muutamia allekirjoituksia. — Näinä päivinä se pääsee valtaan.

— Niin, silloin se pääsee valtaan! — virkkoi Inga, ja omituisesti helähti hänen äänensä.

Pehtori vilkaisi häneen. Inga näytti hänen mielestään nyt heloisammalta kuin koskaan ennen.

— Kylläpäs te jaksatte mietiskellä noita ikäviä tilejä tällaisena kevätpäivänä! — sanoi hän.

— Ei näitäkään asioita saa unohtaa, mutta sittenpä ulkona tuntuukin kaksin verroin hauskemmalta. Ajattelin tässä panna ruskean parin hiukan liikkeelle iltapäivällä. Suvaitsetteko lähteä ajelemaan, neiti? Minä tulisin ohjaksiin.

— Kiitos, en tänään, mutta huomenna minä lähden ponilla. Me lähdemme katselemaan lännen-ärjyjä.

— Itsekö ajatte, neiti?

— Niin, huomenna, mutta… — hän nyökäytti pehtorille ystävällisesti päätään, — mutta ylihuomenna kenties lähdemme yhdessä, Frank.

* * * * *

Raikkaasti puhalsi navakka lounaistuuli. Aurinko paistoi, ja leivoset livertelivät, kun Inga seuraavana päivänä istui ponirattaiden ajopenkillä, ajaen pikku Mustalla tohtorin asunnolle päin.

Pikku Musta oli yhtä hilpeällä päällä kuin emäntäkin. Se keikkui juostessaan ja heilautteli häntäänsä pelkästä mielihyvästä.

Ingan saapuessa perille seisoi Kai portilla, punaista lakkiansa heilutellen, ja Fenris lausui tervetuliaiset niin huimalla haukunnalla, että vähällä oli säikäyttää kuoliaaksi pikku Mustan ja tehdä jyrkät loput koko ilosta. Mutta Inga sai hevosen hillityksi yhdellä nykäyksellä ja hyppäsi heti rattailta maahan. Hän käänsi hevosen suoraan koiraa kohti, niin että elukat pääsivät katselemaan toisiansa silmästä silmään.

— Ystävykset teistä pitää tulla, — puheli hän, taputtaen kumpaakin, — yksi tie teillä kummallakin.

Fenris ikäänkuin ymmärsi nuo sanat ja nosti kostean kuononsa hevosen turpaa vasten, hiljalleen heiluttaen suurta, häntäänsä. Pikku Musta peräytyi ensin pari askelta, mutta rohkaisi sitten mielensä ja työnsi turpansa tutkistellen Fenrisin toisen korvan juureen. Kun vastaukseksi tuli uusi hännänheilaus, yltyi se rohkeammaksi ja antoi toisen nuolaista etujalkaansa. Tuttavuus oli tehty.

— Teillä on erinomainen tapa kohdella eläimiä, — sanoi tohtori, joka oli tullut ulos kiviportaille.

— Minä pidän niistä niin paljon, — sanoi Inga, taluttaen hevosta suitsista. — Ihana ilma tänään.

— Ihana on. Arvaatte Kain riemun.

— Mainio ilma ajella; niin kuiva ja raikas. Sellaista minä juuri halajan silloin kun lähden pikku Mustalla ajelemaan.

— Soma eläin, — sanoi tohtori, taputtaen hevosen kiiltävää karvaa. — Ettekö koskaan käytä sitä ratsuna?

— En enää. Minä kyllästyin ratsastamaan yksin. Ajella yksin on hauskaa, mutta ratsastaa pitäisi aina jonkun toisen kanssa.

— Saatattepa olla oikeassa. Minä en puolestani ole koskaan kaivannut kumppalia ratsun selässä ollessani.

Inga katsahti häneen vilkkaasti.

— Ratsastatteko te?

— Aivan nuorena ratsastin joka päivä.

— Sittenhän te kaiketi ratsastatte mainiosti.

— Luulisin uskaltavani lähteä ratsastamaan kilpaa teidän kanssanne.

— Kuinka hauskaa! Jonakin päivänä lähdemme ratsastamaan, kun joudumme.

— Minulla on pelkkä satula vain, hevosta ei.

— Sepä siten! Hevosen hankin minä. Pehtorilla on erinomainen ratsu. Te saatte lainaksi sen.

Kirkas hymy välähti tohtorin kasvoilla, hymy, joka loi lämpimän asun koko hänen olentonsa yli. Hetken kuluttua oli niissä jälleen entinen kivettynyt ilme.

— Pelkäänpä, ettette minusta, saa mitään hauskaa seuraa, — virkkoi hän.

— Kuka on sanonut, että minä tahdonkaan hauskaa seuraa? — vastasi Inga, katsoen häntä silmiin niin suoraan, että toisen täytyi kohdata hänen katseensa, vaikka, tapansa mukaan, oli juuri karttamaisillaan sitä.

— Ettepä tietenkään, — sanoi tohtori hajamielisenä, ja nyt, saatuaan kerran silmänsä ylös maasta, hän katsoi ikäänkuin sähköitettynä ja niin kiinteästi Ingaan, että tämä kävi hämilleen, mutta tarttui kiireesti siihen pelastuskeinoon, mikä Kai pojan ilmestymisessä tarjoutui.

— Kas niin! Eipä pureva pakkanenkaan panisi! — huudahti Inga, tohtorinnan tullessa portaille poikansa kanssa, jolla oli yllään niin monta vaippaa ja shaalia, ettei hupusta näkynyt muuta kuin pojan pieni nenännyppy. — Eikö hänellä saisi olla edes toinen käsi vapaana? — kysäisi Inga osaaottavasti, kun käärepakka pantiin hänen viereensä rattaille.

— Kai tahtoo huiskia käsillään! — sanoi poikanen, huomattuaan Ingassa uskollisen liittolaisen, ja alkoi samassa suurilla ponnistuksilla pyrkiä ulos kääreittensä paljoudesta.

Mutta tohtorinnan vakava kädenliike pysäytti kerrassaan kaikki yritykset.

— Kain pitää istua alallaan; muutoin et pääse mukaan ensinkään.

Ja poikanen istui hiljaa kuin hiiri, äidin kääriessä hänen ympärilleen jalkapeitteitä.

— Liika ja vajaa, yhtä pahoja kumpikin, — virkkoi Inga. — Jos hän olisi minun poikani, niin hän saisi hengittää ehdoltansa.

— Mutta hänpä onkin minun, ja minä hänet käärin, — sanoi tohtorinna äänellä, joka koetti olla leikillinen, mutta kajahti pistävänä.

Inga ei vastannut mitään. Hän otti ruoskan ja kokosi ohjakset käsiinsä. Tohtori seisoi nojaten kädellään rattaiden istuimeen, katse yhä kiinnitettynä häneen.

— Tekisi mieli tulla mukaan, — virkkoi hän.

Inga kääntyi ympäri.

— Olkaa hyvä! Tässä on tilaa, kenen vain mieli tekee. — Ingan katse kajosi tohtorinnaa.

— Kiitos, en uskalla lähteä ulos tänään; olen vilustunut, — vastasi tohtorinna vältellen.

— Mutta te lähdette, tohtori?

Toinen laski katseensa verkalleen hänestä rattaiden pyörään.

— En, kiitos; minä en pääse, — sanoi hän epävarmasti ja vitkastellen. — Minä odottelen joka hetki erästä sairasta.

Inga kuuli äänen helystä, ettei estely ollut täyttä totta. Kauan vielä senkin jälkeen, kuin rattaat olivat jo lähteneet tohtorin asunnolta ja lähenivät särkkiä, hän vielä kysäisi itseltään, miksikähän tohtori niin äkkiä oli vetäytynyt pois.

Tuo kysymys valtasi hänen ajatuksensa niin kokonaan, ettei hän puhunut mitään, kunnes Kai peräti tyytymätönnä äänsi: — Ei ole yhtään lysti.

— No mutta on minuakin, kun olen kokonaan unohtanut sinut! — sanoi Inga, toipuen heti. — Kuuletkos! Tuolla pauhaa lännen-ärjy. Katsos, kuinka se heittelee vaahtoja ylös ilmaan! Ne on meren-impien leluja, ja kun aurinko niihin paistaa, niin ne ovat niin somia, ettet sinä sen somempia ole nähnytkään.

Kai rupesi kuuntelemaan, ponnistaen minkä jaksoi pieniä silmiänsä ja korviansa.

— Enkös minäkin saisi leikkiä niillä? — kysäisi hän kiihkeästi.

— Et. Silloin ei ne enää olisikaan niin kauniita.

— Miks' niin?

— Siksi, ettei niillä osaa leikkiä muut kuin pienet meren-immet. Kun ihmiset niihin käsiksi käyvät, silloin ne heti särkyvät sirpaleiksi.

— Minun tekisi mieli olla meren-impi, — sanoi Kai, — eikö sinunkin?

Inga nyökäytti päätään. — Tuo ei ollut hullumpaa tuo, — puheli hän itsekseen, katsellen merelle päin ja tyrskyjä ihastellen.

Hän vaipui jälleen mietteisiinsä. Hevonen astui käymäjalkaa särkkien vieritse.

— Katsos, katsos! — huudahti Kai äkisti ja lujista kääröistään huolimatta oikein hypähti ilosta. — Tuolla tulee isä!

Inga säpsähti. Pikku Musta tunsi nykäyksen ja pysähtyi.

— Missä? — kysäisi Inga, kääntyen ympäri.

— Tuolla! — sanoi poikanen, päällään viitaten tarkoittamaansa suuntaan, saamatta käsiänsä irti.

Inga seurasi hänen katsettaan ja huomasi tohtorin ponnisteleivan lentohiekassa, ainoastaan noin puolensadan kyynärän päässä heistä.

Inga muisti samassa, että särkkäin poikki käy jalkatie, joka oikaisee tänne, mutta sittenkin lienee tohtori lähtenyt kotoansa suunnilleen samoihin aikoihin kuin hekin.

Hän pani hevosensa astumaan jälleen, kunnes rattaat tulivat tohtorin kohdalle.

— Joko teidän sairaanne kävi teillä? — kysyi Inga piloillaan, aikoen nolata häntä, mutta ei onnistunutkaan. Näytti kuin täällä ulkona olisi puhaltanut tohtorista pois kaiken arkuuden.

— Ei, — vastasi hän suoraan. — Minä jätin kaikki tyynni. Meri tenhoaa…

Näin sanoessaan hän jälleen katsahti impeen, joka ei karttanut hänen katsettansa. Hän tunsi pikemmin sen kahlehtivan häntä.

— Saat mennä juoksentelemaan rannalle, — sanoi tohtori Kaille, nostaen hänet varovasti rattailta ja päästettyään hänet ensin irti liiemmista kääreistä.

Poikanen riensi riemuissaan tiehensä, Fenris perässä. Inga sitoi hevosensa maihin vedettyyn veneeseen ja seurasi tohtoria verkalleen.

Silloin tällöin he pysähtyivät katselemaan harvinaista näytelmää edessänsä.

Aaltoja kohoili korkealle ilmaan, ja sitten tuli toisia, jotka hyökkäsivät niitten päälle ja mursivat ne; merenajot löivät huimaa leikkiä tyrskyjen tuimassa temmellyksessä, ja lentohiekkaa vihmoi kimaltelevana kultatomuna ilmaan, kunnes se katosi vaahtoisiin pärskeisiin. Tohtori seisoi ääneti kotvan aikaa. — Täällä minä tapaan käväistä joka päivä, — virkkoi hän viimein. — Kaikki, mikä minusta päivän kuluessa on näyttänyt hyvinkin tärkeältä, kutistuu täällä meren rannalla merkillisen pieneksi, ja kaikki, mikä minua ahdistaa ja painaa, kaiken sen huuhtovat meren aallot pois.

— Minä tiedän tuon, — sanoi Inga. — Samoin on minustakin tuntunut.

— Ei samoin, — lausui tohtori. — Tuskin teitä mikään ahdistaa ja painaa.

— Sitä te ette tiedä.

— Tiedän kyllä, — huudahti hän melkein kiivaasti. — Teitä ei ainakaan paina häpeän taakka.

— Kullakin on oma häpeänsä kannettavana, — vastasi Inga tyynesti. — En minä saata käsittää, että toinen olisi parempi toista siitä syystä vain, että toisen syntiä on seurannut rangaistus, toisen ei.

Tohtori katsahti häneen kummastuneena.

— Niin minäkin ajattelin… silloin, — virkkoi hän, — mutta elämä on opettanut toista.

— Silloin… Silloinko kun olitte vankeudessa?

Tohtorin kasvot vavahtivat. Hän ei ollut tottunut siihen, että haavaan kajottiin… semminkään niin lujalla ja vakavalla kädellä kuin nyt.

Kotona hänen vaimonsa karttoi vähimpiä viittauksiakin siihen suuntaan, ja kas tuossa nuori tyttö, joka aivan rehellisesti ja luottavasti kysyy: Silloinko kun olitte vankeudessa? ja kysyy yhtä vilpittömästi kuin kysyisi: Silloinko kun suorititte tutkinnon?

Entinen arkaileva, hiukan epäileväinen ilme välähti hänen silmissään jälleen, mutta kun Inga Heine tuon huomattuaan samassa ojensi hänelle molemmat kätensä, sanoen liikutuksesta vapisevalla äänellä: — Älkää luulko, että tuo seikka hetkeksikään halventaa teitä minun silmissäni… päinvastoin, — silloin tohtori tunsi olevansa niin kerrassaan varma hänestä, ja rajaton luottamus tytön vilpittömään luonteeseen täytti hänet lämmöllänsä.

— Mikä estää teitä olemasta yhtä hyvä kuin kuka tahansa meistäkin? — jatkoi Inga Heine hennolla äänellään, innokkaasti. — Teidän syntinne saattoi teidät tekemisiin maan lakien kanssa ja sai rangaistuksen, meidän syntimme ovat kenties vielä suuremmat, mutta niitä ei ole haastettu laillisen oikeuden eteen; yksi vain on ne nähnyt ja tuominnut. Saattaako niitä silti sanoa pienemmiksi?

Tohtori seisoi sanaakaan sanomatta, katsellen häntä, eikä ensinkään voinut kääntää silmiänsä pois noista raikkaista, nuorista kasvoista, joilla asui niin lämmin, henkevä ilme. Hän ei ollut mielestänsä milloinkaan nähnyt mitään niin reipasta.

— Jos kaikki tuomitsisivat teidän tavallanne, — virkkoi hän, katkerasti huoaten, — niin pääsisi kohoamaan; mutta maailma ei tuomitse teidän tavallanne, ja siksipä ei kohoamaan koskaan pääse.

— Kyllä, kyllä! — Hänestä tuntui niin raastavalta tuo toivottomuus tohtorin äänessä, ja lohdutellen hän lisäsi sitten: — Jok'ainoa isku luo tahtoon uutta terästä.

— Mutta tahto masentuu, — vastasi tohtori. — Alituinen epäluulo musertaa sen.

— Toisten epäluulo on voimaton.

— Se voima sillä on, että se saattaa ihmisen epäluuloiseksi omaa itseänsä kohtaan. Sanonpa teille — hän astui lähemmäs, ikäänkuin antaakseen sanoillensa enemmän painoa — ei pääse kohoamaan, kun ei ole ketään, jolta saisi luottamusta osakseen.

Katkeran vakaumuksen voima noissa sanoissa oli liian masentava. Siksipä Inga epäröiden vastasi:

— Mutta teillä… teillähän on useampia, jotka luottavat teihin.

— Minullako! — Hän naurahti ivallisesti. — Ei ainoatakaan! Taikka… on minulla kumminkin…

Hänen katseensa pysähtyi hyväillen Kain pieneen olentoon, joka astuskeli muutaman askeleen päässä heistä. — Tuo tuolla luottaa minuun, mutta — ties kuinka kauan?

— Entä vaimonne? — kuiskasi Inga. Ei hän olisi tahtonut sanoa sitä, mutta kysymys pääsi sittenkin kuuluville.

— Minun vaimoni seuraa minua, — sanoi tohtori, pannen omituisen painon tuolle sanalle. Hän olisi seurannut minua mestauslavalle, jos siksi olisi tullut, mutta hän ei luota minuun. Hän ei ole milloinkaan uskotellut itseään eikä minuakaan sillä, että entisyys joskus jäisi unohduksiin. Hän ei puhu milloinkaan siitä, että minä voin jälleen kohota. Hän tietää, että minulla on poltinmerkki otsassa…

* * * * *

"Hän tietää, että minulla on poltinmerkki otsassa."

Nämä sanat ne yhä kaikuivat Ingan korvissa kauan aikaa vielä senkin jälkeen, kuin hän oli tullut kotia ja istui kaminin ääressä lukemassa ääneen mummollensa. Ne hyppelehtivät rivien välissä ja tekivät monessa kohdin syyttä suotta hänen äänensä äkkiä niin vienoksi, että vanha rouva kummastellen katsahti häneen.

Ne kumahtelivat vasaran-iskuina hänen sydämessään, hänen viruessaan unetonna vuoteellansa ja katsellessaan ulos pimeyteen. Ne hiipivät hänen unennäköihinsä, ja ne ne ensiksi jälleen kuuluivat, kun hän aikaisin aamulla heräsi levottoman yön jälkeen.

"Hän tietää, että minulla on poltinmerkki otsassa."

Veitsenä ne häntä viiltelivät ja täyttivät hänet hellällä osanotolla ja melkein epätoivoisella oman voimattomuuden tunnolla.

"Ei pääse kohoamaan, kun ei ole ketään, jolta saisi luottamusta osakseen." Niin hän oli sanonut.

Mutta Inga luotti häneen, luotti kokonaan, ehdottomasti. Miksikä ei sanoa sitä hänelle? Kenties hänen luottamuksensa saisi tohtorin kohoamaan, hänen luja, lämmin, rohkea luottamuksensa!

Mutta sanoa se hänelle, — silloin täytyy Ingan sanoa enemmän kuin itse tietääkään, enemmän kuin hän tällä hetkellä oli itsellensäkään tunnustanut.

Inga kätki kasvot käsiinsä, ikäänkuin kätkeäkseen omalta itseltään sen hehkuvan punan, joka ohimoilta ruveten valui alas hänen paljaalle kaulalleen. Ja samalla hän tunsi ikävöivänsä häntä, ja niin kalvavana se täytti hänet, tuo ikävöimys, että hänen täytyi ääneensä valittaa, täytti niin valtavana, ettei hän edes yrittänytkään vastustamaan sitä, vaan painoi päänsä yhä syvempään, vaikeroiden: "Tätä tuskaa… tätä tuskaa!"

* * * * *

Samana aamuna istui tohtori vastaanottohuoneessansa, josta viimeinen sairas vast'ikään oli lähtenyt pois.

Hän oli lukevinaan erästä lääketieteellistä aikakauskirjaa, mutta hänen katseensa kiiti kauas kirjan lehdeltä ulos eikä pysähtynyt se keväimen viimeisiin lumihiutaleisiin, joita, keveinä kuin untuvat, putoeli maahan ja suli samassa, — ei pysähtynyt ensimmäiseen kottaraiseen, joka kosteita siipiään räpytteli tekopesänsä harjalla, eikä pysähtynyt Kai poikaankaan, joka suurissa pitkävartisissaan tepasteli akkunan edessä, astuen jalkansa jok'ikiseen rapakkoon, minkä suinkin näki.

Kain punainen lakki se yksin erottautui tuosta harmaasta yksitoikkoisuudesta, mutta tohtorin katse ei siinä viivähtänyt. Se poikkesi syrjäteille, meni kauemmas tätä harmaata yksitoikkoisuutta ja pysähtyi kahden lämpöisen, suuren silmän valoon, joka sähkövirtana elvytti häntä; mutta siitä hänen katseensa äkkiä kääntyi takaisin, palaten hamaan siihen aikaan, jolloin poikasta ei vielä ollut olemassa.

Hän näki itsensä köyhänä ylioppilaana pienessä, ahtaassa ullakkohuoneessa ja näki tytön, josta sittemmin tuli hänen vaimonsa, seisovan siinä, suonenvetoisesti kierrellen kihlasormusta sormessaan, sillä välin kuin hän aivan tyynenä veti omansa pois ja laski heidän väliselleen pöydälle.

Hän muisti vielä, kuinka käryävän lampun himmeä valo lankesi jouhikankaiseen sohvaan, jossa hän nukkui yöt, ja hän muisti tuon epätoivoisen ilmeen tytön kasvoissa.

Hän ei todellakaan tiennyt, mistä hän, noitten kasvojen edessä, oli saanut rohkeutta sanomaan, mitä sillä hetkellä niin vilpittömästi tunsi ja oli jo kauan tuntenut. Mutta hän tiesi sen sanoneensa peittelemättä mitään… Ja hän, ylioppilas, oli koko ajan enemmän katsonut heidän välillänsä olevaan sormukseen kuin häneen.

Hän oli sanonut, ettei hänen tuntemansa rakkaus ole niin suuri kuin yhteiselämä kysyy. Kun mennään kihloihin seitsentoistavuotiaina lapsina, silloin ei käsitetä mitä tehdään, ja kun toinen sittemmin huomaa erehdyksen tapahtuneen, niin on paras erota ajoissa. Mutta tuskin hän oli sanottavansa sanonut, kun toinen oli äkkiä kietonut kätensä hänen kaulaansa ja vetäytynyt lähelle häntä, kuumia kyyneleitä vuodattaen, kerjäten kuin koira hänen jalkainsa juuressa. "Älä hylkää minua! Anna minulle edes rahtunenkaan rakkauttasi. Minä tyydyn siihen, voi kuinka tyydynkään!"

Hän muisti äkkiä tunteneensa sillä hetkellä itsessään halun karistaa hänet pois päältänsä ja samassa kadottaneensa jonkun verran kunnioitustansa naista kohtaan hänessä.

Melkein vaistomaisesti oli toinen tuntenut tuon ja hellittänyt hänestä, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hän oli jälleen hänen kaulassaan. "Jos sinä ajat minut pois, niin minä surmaan itseni." Niin hän oli kuiskannut, ja ylioppilas oli lukenut hänen kasvoistaan, että hän tarkoittaa täyttä totta noilla sanoilla.

Sääli oli täyttänyt hänen sydämensä, ja hetkiseksi hän oli erehtynyt tunteissaan.

Mutta sitten hän oli äkkiä luonut impeen vakavan katseen ja virkkanut verkalleen: — Ja jos kerran kohtaisin sen naisen, jota voisin todella rakastaa, kuinka silloin?

— Silloin minä heittäytyisin hänen ja sinun välillesi! — oli toinen huudahtanut intohimoisesti, kyyristyen entistä lähemmäs häntä.

Ylioppilas oli ollut ääneti hetken aikaa ja sitten tuonut esille viimeisen pelastuskeinonsa.

— Minulla on jotain sanottavaa sinulle, — oli hän lausunut. — Sen kuultuasi on sinun helpompi luopua minusta. Minä en ansaitse niin paljoa rakkautta. Minä olen tehnyt lainrikoksen ja odotan rangaistusta. Tutkinnon suoritettuani menen poliisikamariin ja annan itseni ilmi. Rangaistuksena on oleva pari vuotta kuritushuonetta. Ja niin olen mennyttä miestä, ja sinun on vielä mielesi oleva hyvä, ettet ole sellaiseen sitoutunut.

Ei väräystäkään tytön kasvoissa.

— Minä olen kauan ajatellut sitä, — oli hän sanonut.

Hän muisti, kuinka tuo tyyneys oli kerrassaan riistänyt aseet hänen käsistänsä ja kuinka hän melkein nöyrtyneenä oli kysynyt tytöltä, mitä hän nyt aikoo tehdä.

— Odottaa, kunnes tulet takaisin.

Ja silloin hän oli voitettu.

Tyttö sai pistää sormuksen takaisin hänen sormeensa, ja kaikki ristiriitaiset tunteet olivat tukehtuneet siihen kiitollisuuden uhkuun, joka nyt ylioppilaassa hulvahti.

Immen lähdettyä hän istui siinä jälleen, tuntematta olevansa entistä iloisempi, entistä rikkaampi; tuntui kumminkin, kuin olisi kaksinkertainen, kauan painanut taakka kirvonnut hänen harteiltansa.

Vuosia vieri. Hän tuli vankeuteen ja pääsi jälleen vapaaksi. Hän ryhtyi lääkärintoimeen eräässä syrjäisessä seudussa Sjellannin saarella ja meni vihdoin naimisiin neljä vuotta siitä illasta lukien, jolloin turhaan oli koettanut päästä vapaaksi tuskallisista väleistä.

Vielä tälläkin hetkellä hän tunsi sen suuren levottomuuden, joka oli hänet vallannut häitten edellisinä päivinä, ja hän tiesi, ettei hän suinkaan ollut sitä salannut morsiameltaan. Tuhansin hienoin viittauksin hän oli yrittänyt panna tytön suuhun ne sanat, joista olisi aiheutunut molemminpuolinen selitys, mutta morsian ei ollut tahtonut käsittää häntä, eikä tohtorinkaan sopinut ottaa sitä puheeksi; hän tunsi, kuinka suureen kunniavelkaan tytön väsymätön, vuosikausia kestänyt odotus oli hänet saattanut.

Mutta selvästi hän muisti senkin, kuinka niitten päiväin ahdistus oli pyörinyt varsinkin yhden kysymyksen ympärillä: "Ja jos minä sittemmin elämässäni kohtaisin naisen, jota voisin todella rakastaa?" Ja voivansa rakastaa ehjästi ja kokonansa, sen hän tunsi valtavan voimakkaasti. Ja lujan, intohimoisen luonteensa perusteella hän tunsi kykenevänsä vastaanottamaan sellaista rakkautta, joka, kerran selvänä ilmi puhjettuansa, pystyy murtamaan kaikki esteet tieltään. Mutta todellinen rakkaus tulee vain harvain osaksi — miksipä siis juuri hänen?

Sittemmin hän oli lakannut tuntemasta tuota ahdistusta. Hän oli syöksynyt työhönsä, syöksynyt kummallisen kiihkeällä, kuumeenomaisella innolla, jotta ei hänelle jäänyt ensinkään aikaa perhe-elämää varten.

Ja osat vaihtuivat.

Nyt oli jonkun aikaa nuoren rouvan vuoro tuntea kalvavaa ahdistusta. Hän ei sitä ilmaissut, mutta myötäänsä hän pelkäili jotain, mikä uhkaa kuin vihollinen. Heidän avioliittonsa ensi vuosina nuori rouva useinkin tapasi itsensä tarkastelemasta jokaista vierasta naista tuskallisin, tutkistelevin katsein, luodakseen sitten mieheen silmänsä, arkaillen ja ikäänkuin tiedustellen: onnistuuko tuon naisen saada sytytetyksi hänen miehensä silmään se tuli, jonka hän, nuori vaimo, tiesi siinä piilevän, yhtä varmasti kuin hän tiesi olevansa itse kykenemätön sitä ilmoille loihtimaan.

Moiselle epävarmalle pohjalle on työläs rakentaa. Hän tunsi sen ja kärsi hiljaisuudessa.

Mutta silloin mies ei antanut hänelle vähintäkään aihetta luulevaisuuteen. Ja vähitellen sitten nuori rouva vaipui levollisuuteen hänkin.

Silloin kumminkin, kun hän tunsi esikoistaan odottelevansa, silloin heräsi hänessä heikko toivo, että lapsi kenties opettaa isän rakastamaan vaimoa.

Hän huomasi käyneensä tyynemmäksi miestänsä kohtaan ja luontevammaksi muita kohtaan.

Kai tuli maailmaan eräänä päivänä, jolloin omenapuut olivat kukassa, ja lapsen keralla tuli päivänpaistetta taloon.

Tohtori kylvetti joka päivä pikkuista, pulleata poikaansa, joka pehmoisena ja valkoisena potki vedessä. Ja mitä kimeämmin poika huusi, sitä raikkaammin tohtori nauroi… Mutta eipä hänen sydämensä silloin äidille sykkinyt, vaan pojalle. Poikasesta tuli hänen ajatustensa valtias; kisailla pojan kanssa — siinä hänen suurin ilonsa.

Ja niinpä tapahtui mikä tavallisesti on vastoin luontoa: äiti rupesi mustasukkaiseksi omalle lapsellensa!

Tuossahan se makasi kätkyessä, raastaen häneltä viimeisetkin muruset hänen miehensä rakkautta! Eikö mies osoittanut häntä kohtaan entistä enemmän kylmäkiskoisuutta, nyt, kun oli olemassa olento, jota hän voi rakastaa? Ja eikö juuri hän, äiti, jää myötäänsä syrjään?

Vaistomaisesti lapsi kyllä kiintyi äitiinsä. Äitiähän kohti poikanen ensi kertaa ojensi pulleat käsivartensa, mutta tohtori se oli, joka otti lapsen syliinsä. Äiti ei yrittänytkään päästä sille sijalle, joka niin helposti olisi saattanut olla hänen.

Hän muuttui kylmäksi ja umpinaiseksi. Talon ylle laskeusi se omituinen, kuollut hiljaisuus, joka oli siinä niin huomattavissa. — Mies tunsi usein olevansa syyllinen vaimonsa edessä, mutta ei saattanut sittenkään lähestyä häntä. Vaimo oli alun pitäin antanut itsestänsä liian paljon. Nyt ei hänessä enää ollut sitä puolta, jota mies olisi halunnut saada omaksensa.

Ja tuo kuollut hiljaisuus se lepäsi edelleen kodin yllä. Silloin tällöin vain keskeyttivät sitä Kain iloiset söperrykset.

Mutta poikanenkin huomasi ennen pitkää, missä sopii temmeltää ja missä olla vähemmällä. Rajusti ja meluten hän hyväili isäänsä; arkaillen ja varovasti hän käyttäytyi äitiänsä kohtaan. Hän lauloi ja rallatteli tohtorin kamarissa, mutta arkihuoneessa hän oli kiltti ja hiljainen, ja päivällispöydässä hän istui pienessä tuolissaan heidän keskellänsä äänetönnä ja vakavana, ja pienet, älykkäät silmät ne silloin verkalleen ja ikäänkuin tutkistellen siirtyivät toisesta toiseen. Mutta välisti hän pisti pienen kätensä tohtorin käteen ja huokasi ihan sydämensä pohjasta, ikäänkuin hämärästi aavistaen, ettei kaikki ole niinkuin olla pitää. Ja silloin oli toisten niin kummallisen outo olla.

* * * * *

Tohtori kavahti tuoliltansa ja sysäsi akkunan auki pihalle päin.

Hän kaipasi raitista ilmaa.

Kain punainen piippalakki pisti näkyviin kahden halkopinon välistä portin ulkopuolella, ja tällä puolen heilui Fenrisin tuuhea häntä.

Tohtori vihelsi, ja kumpainenkin tuli juoksujalassa saapuville.

Fenris nosti suuret etukäpälänsä akkunaa vasten, ja Kai koetti kiivetä ylös seinää myöten, mutta yritys ei onnistunut; hän menetti tasapainon ja keikahti vatsalleen maahan.

Tohtorin huolestuneilla kasvoilla elähti melkein lapsellinen ilme: hän kurottautui akkunasta ulos niin kauas kuin suinkin ja huudahtaen "heleijaa" sai kiinni Kai poikaa kädestä, joka oli niin märkä ja likainen, että Kööpenhaminan katupoikakin olisi mointa kadehtinut.

— Ei ole tänään oikein kuperkeikkojen ilma, — virkkoi hän tyynesti ja nosti pojan sisään akkunalaudalle.

— Viis siitä, — lohdutteli hän sitten, kun Kai ikäänkuin pahoitellen alkoi pyyhkiä käsiään housuihinsa. — Älä välitä käpälistäsi: ne saadaan kyllä puhtaiksi. Mutta nyt tästä leikki nousee!

Ja he kävivät rosvosille. Tohtori sitoi Kain akkunalautaan, ja Kai kirkui ja taputti pieniä, mustia käsiänsä, ja Fenris haukkua louskutteli mielihyvillään.

Iso musta kukkokin, joka seisoi toisella jalallaan keskellä pihaa, rupesi kiekumaan ja kiekui kuin henkensä edestä.

Kuului kavioiden kapsetta tieltä, ja rattaat ajoivat pihaan.

Se oli Inga ponillansa.

Hän tervehti iloisesti ruoskanvarrella, ajaessaan akkunan ohitse.

— Ketä haluttaa lähteä ajelemaan? — kysyi hän.

Ja Kai rimpuili jaloillaan, päästäkseen alas, ja tuskin oli saanut pienet jalkansa maahan, niin jo oli tulijan luona rattaiden vieressä. Fenris teki korkeita, kömpelöitä loikkauksia ilmaan, aavistaen hauskaa juoksumatkaa. Mutta tohtori sulki akkunan ja päätti pysyä sisällä huoneessaan. Minuutin kuluttua hän kumminkin seisoi rattaiden vieressä ja ojensi Ingalle kätensä.

Mutta siitä silmänräpäyksestä ruveten hän tiesikin, että nyt oli tapahtunut se, mitä hän yhdeksän ajastajan kuluessa oli peljännyt ja tietämättänsä sittenkin ikävöinyt: hän oli kohdannut sen naisen, jota hän voi rakastaa!

Ja kuni kauan sulkeissa ollut virta vihdoin äkkiä syöksähtää valloilleen pauhaavana koskena, niin hulvahti hänessäkin liikkeelle tunteitten uhkuva vuo, hänen seisoessaan tuossa rattaiden astinlaudan vieressä, sanaakaan sanomatta ja ikäänkuin haukkoen ilmaa.

Hän ei huomannut Fenrisiä, joka oli noussut etukäpälillään häntä vasten, tahraten hänen takkinsa; hän ei huomannut poikaansa, joka maltitonna nyki häntä hihasta, eikä hän huomannut sitäkään, kuinka Inga, häneen katsahdettuansa, hiukan säpsähti.

Tohtori seisoi myhäillen itsekseen, niinkuin se, joka vast'ikään on herännyt ja valmistaa virtailevalle elämälle sijaa sisimpiinsä, ja sinne hän avasi ovet, avasi selkoselälleen, suuren, päivänpaisteisen aallon tulvahtaa sisälle.

Se se saa, kevät armas kun ennättäy, puu lehtehen kun, maa kukkaan käy! Se se saa, elon laulu kun raikuilee, kahilistossa sorsaset suutelee! Se se saa kera kerttujen kerkeitten, pesät puihin kun syntyvi sirkkusten, Se se saa, elo raikas kun riemahtuu, sinitaivolle maa kun kihlautuu. Sydän ihmisen yksin ymmärsi sen: Kevätlemmen tuon iki-ihmeisen!

* * * * *

Arkihuoneessa Klitholman kartanossa istui vanha valtioneuvoksetar, tarkasti katsellen silmälasiensa ylitse Ingaa, joka seisoi pukeissa, lähdössä ajelemaan, ja tahtoi vain sitä ennen kastella krokus-kukat akkunalla.

Ei ollut enää harvinaista, että Inga aamupäivällä kävi "ajeluttamassa pikku Mustaa". Hän, joka ennen oli saanut omantunnon vaivoja, jos puolituntiseksikaan oli jättänyt mummonsa yksikseen, hän oli nyt usein tuntikausia poissa.

Mummo ei puhunut mitään. Hän lykkäsi vain silmälasit ylemmäs otsalle ja katsoi tutkistellen tyttöä, tämän kumartuessa suutelemaan häntä jäähyväisiksi. Mutta ei hän koskaan mitään tiedustellut. Yhden ainoan kerran vain hän oli kysäissyt: — Pitäneeköhän tohtorinna siitä, että sinä niin usein käyt ajelemassa pojan kanssa?

Mutta Inga oli vastannut vain: — Mitäpäs hänellä olisi sitä vastaan? — ja reippaasti nyökäyttänyt päätään hyvästiksi. Sen koommin ei siitä asiasta enää mitään puhuttukaan.

Mutta yhä tiheämmiksi ajelut kävivät. Melkein joka päivä pysähtyivät pienet ponirattaat tohtorin asunnon edustalle, ja Kai hyppäsi istumaan Ingan viereen. Usein tuli tohtorikin mukaan, ja silloin venyi yksi tunti kolmeksi. Ja niin he istuivat siellä särkkäin välissä, haastellen hiljaisella äänellä, ja lännen-ärjy heitteli hyrskyjänsä heidän edessään, ja Kai keräili kiviä rannan hiekassa.

Rouvalla oli aina esteitä, kun häntäkin pyydettiin mukaan.

Hän ei ollut huomaavinansakaan ponin juosta tömistävän pihalle ja tohtorin kavahtavan akkunaan. Hän seisoi aivan tyynenä ovessa, katsellen heidän lähtöänsä, mutta vaunujen kadottua näkyvistä elähti välisti tuskainen ilme hänen kasvoillaan, ja välisti tuntui kuin salpaisi henkeä.

Sitten hän veti oven kiinni ja meni sisään.

— Pitihän sen näin käydä, — virkkoi hän joskus itsekseen melkein soinnuttomalla äänellä. — Tiesinhän minä, että näin oli kerran käyvä.

Ja koneenomaisesti hän otti ompeluksensa esille; koneenomaisesti siinä piste pistettä ajeli, ja tuhannetta kertaa hän siinä uudestaan eli elämänsä raskaimmat hetket.

Hänhän itse oli työntäynyt avioliittoon, hänhän oli väkisin vaatinut, ostanut hänet omakseen, seurauksia ajattelematta. Mies oli rehellisesti varoittanut häntä, mutta siinä kohden hän, tyttö raukka, oli ollut taipumaton ja tahtonut saada hänet omakseen mistä hinnasta hyvänsä. "Jos minä kerran kohtaisin sen naisen, jota voisin rakastaa, — kuinkas silloin?" Näin oli toinen sanonut, ja saanut uhkamielisen vastauksen: "Silloin minä heittäytyisin hänen ja sinun välillesi!"

Tohtorinna myhähti katkerasti. Ei hän hetkeäkään ajatellut heittäytyä väliin nyt. Hän tunsi vaistomaisesti, että tuo nainen tuolla ulkona särkillä oli päässyt voitolle… sillä — miksipä kierrellä? — se oli hän, jota hänen miehensä voi rakastaa.

Ja hän puri huulet yhteen, jottei kalvava yksinäisyydentunne purkautuisi itkuun. Hän otti tyytyäksensä viimeiseen, pienimpään muruseen hänen rakkauttansa… hän tuuditti raastettua sydäntänsä itsepuolustuksella, jota hän ei itsekään enää uskonut, ja kävi kylmemmäksi, umpimielisemmäksi kuin milloinkaan ennen.

Mies ei huomannut tuota. Hänen lujassa, kauan arkailleessa luonteessaan ei nyt ollut sijaa kuin yhdelle ainoalle tunteelle. Se täytti sen kokonaan; se oli siinä kaikkivoipa. Tuo raskaanlainen, samalla intohimoinen ja vakava luonne, joka tähän saakka oli nähnyt pelkkiä varjopuolia elämässä, avautui nyt luottavana kuni lapsi sille sielulle, joka ymmärsi sitä, eikä hän näinä aikoina yritellytkään sulkea pois sitä valon ja lämmön valtavaa vuota, jonka nyt rakkaus oli saanut hänessä virtailemaan.

— Kummallista, — sanoi tohtori Ingalle, kävellessään hänen kanssaan särkillä, — siitä saakka kuin tulin tuntemaan teidät, on jok'ainoa hengenveto minussa kuin ylistyslaulua elämälle.

Ja hetken perästä hän lisäsi: — Kaikista ihmisistä, jotka tunnen, olette te ensimmäinen, joka ei ole kohdellut minua kartellen ja epäillen, joka ei milloinkaan ole antanut minun tuntea, että kunniaani on tahra lyöty.

Inga naurahti lyhyeen ja raikkaasti.

— Lieneekö kansalaiskunnia hienompaa ainetta kuin pelkästään inhimillinen? — kysäisi hän. — Ja viimeksimainittuun on meillä jokaisella tahra lyöty.

Tohtori pysähtyi hänen eteensä.

— Niin, niin, teillä on oma siveysoppinne, — virkkoi hän, luoden kiitollisen silmäyksen Ingaan. — Maailman tuomiota se ei kestä, sen tiedän, mutta jospa tietäisitte, kuinka hyvää se sittenkin tekee minuun… yksistään jo sekin, että te itse uskotte sitä niin järkähtämättömästi.

Inga katsahti häneen ja sanoi: — Tahroja on, jotka kajoavat luonteeseen. Teidän luonteenne on puhdas; sen uskon.

— Miksikä niin uskotte?

— Sen näen silmistänne.

— Silmät pettävät.

— Ei minun.

Hän lausui sen niin avomielisesti, että toinen hytkähti.

Tuokion kuluttua tohtori alkoi jälleen, ikäänkuin pyrkien saamaan uutta vakuutusta hänen puoleltaan: — Miks'ette tiedustele minulta mitään?

— En tarvitse tietoja.

Tohtori oli ääneti hetken aikaa. Sitten hän äkkiä virkkoi, katsoen häntä suoraan silmiin: — Minä kerron teille tarinani.

Inga nyökäytti päätään, ikäänkuin pitäen sitä aivan itsestäisenä asiana. Ja nyt alkoi tohtori puhua verkalleen, lyhyin lausein, kertomuksen aikana monasti painaen pehmeätä huopahattuansa otsalle.

— Minun luonteeni on aina ollut sellainen, että se vastuksista on vain yltynyt. Mitä minä tahdoin, sitä minä tahdoin hamasta siitä saakka kuin pääsin omille jaloilleni. Neljäntoista vuoden ikään minä tahdoin elää vapaana, aivan kuin lintu kedolla ja metsässä, mutta kerran näin ihmisen joutuvan vaaraan ja kuolevan pikaisen avun puutteessa, ja siitä aikain oli tahtoni se, että minusta tulee lääkäri.

Olin isäni ainoa poika, mutta minulla oli viisi sisarta, ja pienessä talonpojan talossa ei säästöjä kartu, kun perhe on niinkin suuri.

Meidän talo oli Sjellannin hedelmällisimmissä seuduissa, mutta puhe kävi kaikkialla semmoinen, että se on huonossa hoidossa. Isästäni ei ollut käytännön mieheksi, ja asiat kävivät vuodesta vuoteen yhä enemmän taaksepäin. Lainan avulla hän sentään sai minut täysihoitoon erään ruokakauppiaan luokse Kööpenhaminaan, ja koulunkäyntini alkoi.

Aikaisin tulin ylioppilaaksi parhaimmalla arvolauseella ja suoritin vuoden perästä valmistavan tutkinnon.

Tultuani sinä kesänä loma-ajaksi kotia hämmästytti minua talon rappeutunut tila. Työväkeä oli vähennetty äärimmäisiin; sisaret suorittivat kaikki palkkapiikain tehtävät. Koko perhe näytti niin kummallisen masentuneelta ja huolestuneelta. Pian selvisivät minulle syyt.

Talo oli velkaantunut siinä määrin, että isän oli vuoden perästä oleva pakko jättää se saamamiehilleen.

"Sinun kohtalosi minua tässä varsinkin huolestuttaa", virkkoi hän, "sillä nyt sinun täytyy jättää lukusi ja hankkia leipäsi muulla tavoin."

"Minä en voi niitä jättää. Minusta pitää tulla lääkäri."

"Sitten saat itse hankkia varoja", sanoi hän, kääntyen minuun selin.

Minä tiedustin, eikö taloa saisi millään ehdoin pelastetuksi, ja muistan vielä, kuinka hän, katkerasti naurahtaen, vastasi: "Kyllä, jos se palaisi poroksi. Se on vakuutettu suuresta summasta. Mutta eipähän vaan Herra ole niin armollinen, että panisi pitkäisen iskemään tähän, vaikka ukkonen jyriseekin harva se päivä."

Sen keskustelun perästä minä läksin puutarhaan.

Minä kaipasin ilmaa.

Äiti istui seljapensaan juurella ja itki niin, että sydäntäni pakotti, ja aina hänen puheensa päätteenä oli vaivaistalo; siihen hän aina palasi.

"Sinne se vie", sanoi hän.

Jonkun matkan päässä tapasin kaksi sisartani.

"Palvelukseen kai tästä lähteä pitää", puhelivat he, nyökäyttäen murheellisesti päätänsä toisilleen.

Minun kävi mahdottomaksi nähdä tuota kaikkea.

Ja sitten omakin epätoivoni! Päästä puoliväliin ja jäädä siihen! Pysähtyä taipumattoman kohtalon pakosta kesken kaikkea!… Jos minulla oli ollut tahtoa ennen, niin nyt sitä oli kaksin verroin!

Sillä hetkellä iski rikoksen ajatus mieleeni…

Tohtori vaikeni hetkeksi ja huokasi. Sitten hän jatkoi entiseen tapaan:

— Minä päätin itse panna pitkäisen iskemään. Mutta ensin minun piti olla varma siitä, ettei ihmisiä eikä elukoita mikään vaara kohtaa. En ole koskaan saattanut tehdä eläimille pahaa. Jotain rajua minussa oli poikana, mutta raaka en ollut. Ja niinpä panin aikeeni toimeen eräänä päivänä rukiinleikkuun aikana, jolloin sekä äiti että sisaret olivat lähteneet viemään ruokaa leikkuuväelle, ja itse olin sanonut lähteväni metsälle koirani kanssa.

Elukat olivat kaikki laitumella; kanat ja ankatkin olivat lähteneet pihasta ulos. Elävistä olennoista ei ollut kotona kuin kissa ja kyyhkyset. Kissan minä vein erääseen lautakojuun tuulen päälle, mutta kyyhkysiä en voinut pelastaa. Useimmilla oli jo munat tai poikaset, eikä niitä millään muotoa saatu lähtemään pesistään. Yhä vieläkin näen, kuinka ne helein, valkoisin siivin lensivät suoraa päätä liekkeihin ja putosivat kärventyneinä maahan.

Nuo kyyhkyset ne kauan sen jälkeenkin vielä tuottivat minulle tuskaa. Monastikin, kopin laverilla loikoessani, olin kuulevinani niiden hätähuutoja ja niiden veristen, kärventyneitten siipien havinaa. Nytkin minä vielä säpsähdän, jos milloin kyyhkynen sattuu lentämään ohitseni. —

Hän vaikeni hetkiseksi ja pyyhki hikeä otsaltaan, mutta maasta hänen katseensa ei kohonnut, ja siksipä hän ei huomannut kirkkaita kyyneleitä, joita tihkui hänen kuulijansa silmistä.

Hän jatkoi kumealla äänellä: — Pitkäinen oli tehnyt tehtävänsä hyvin. Talo paloi pohjiaan myöten, ja vakuutussumma pelasti meidät. Epäillyt ei minua kukaan muu kuin isä. Hän ei minulta milloinkaan tiedustanut, mutta hänen silmissään minä ensi kertaa näin sen halveksivan epäluulon, minkä sittemmin olin kohtaava kaikkien muittenkin silmissä.

Minä muistan, kuinka tuo katse vainosi minua kaikkialla. Milloin näin sen ohikulkijan silmissä, milloin se tuijotti minuun luentovihkojeni lehdiltä, ja väliin se välähti, niin minusta tuntui, professorinkin silmistä kesken luentoa.

Kerran kohtasin sen sairastalossa eräässä sairaassa, jota minun oli määrä tutkia, ja silloin huomasin hermostoni olevan nääntymäisillänsä syyllisyyteni raskaan taakan alle, syyllisyyteni, joka ei vielä ollut sovitettu. Minulta ei ollut puuttunut rohkeutta rikoksen tekemiseen, mutta minulta puuttui se, jota Ibsen sanoo "lujatekoiseksi omaksitunnoksi".

— Se oli teidän onnenne, sillä muutoin te ette olisi se, mikä olette! — huudahti Inga, ja niin välitön lämpö helähti tuosta huudahduksesta, että tohtori ensi kertaa katsahti ylös, hämmästyen.

Hän näki kaksi eloista, osanottoista silmää, ripset kyynelissä, ja kestipä kotvasen, ennenkuin hän jälleen kykeni jatkamaan.

— Siitä päivästä oli minulle selvillä, että minä itse annan itseni ilmi, en kumminkaan ennen kuin olen päässyt sen päämääräni perille, josta olin maksanut niin kamalan kalliin hinnan.

Samana päivänä kuin kurssini oli suoritettu, annoin itseni ilmi murhapolttajana.

Minä sain tuomioni ja valitsin koppivankeuden, siten päästäkseni pikemmin vapaaksi. Vapaaksi, niin… — hän naurahti katkerasti, — vapaaksi en minä ikinä pääse! Harhakuvia tuo vapaus, jota vankeudessa ollessa uneksitaan. Ken kerran rangaistu on, hänestä ei enää vapaata miestä tule. Kehen laki on kajonnut, ei hän enää armoa saa. Ei hänen osalleen enää muuta ole jäänyt kuin palanen sääliväisyyttä, epäluulon sekaista sekin. Yhteiskunnan tuomio ei koskaan vapaaksi julista; se on kuin yksi ainoa räikeä vääryydenteko, joka maahan murtaa ihmisen ja surmaa hänet verkkaan vaikuttavalla myrkyllä — epäluulon myrkyllä.

Haa, jospa te tietäisitte, mitä tuommoisen ihmisparan sydämessä liikkuu, silloin kun hän pääsee vankeudestansa! Jospa tietäisitte, kuinka hänessä jok'ainoa hermo värähtelee kohti lämmintä, uhkuvaa elämää tuolla ulkona, — ja hän kohtaa kylmyyttä! Jospa tietäisitte, kuinka hänen lähimmäistensä kunnioituksesta riippuu hänen kunnioituksensa omaa itseänsä kohtaan! Ja ihmiset ne särkevät sen säpäleiksi, hajoittavat kuin korttitalon! "Rangaistu" mies ei saa mitään maailmassa aikaan. Hän saattaa mitenkuten tulla toimeen, hän saattaa saada itsensä unohduksiin, mutta kauas elämän uralla hän ei milloinkaan pääse, sillä hän on muserrettu mies. Ja se on yhteiskunnan syy, tuon armottoman yhteiskunnan, joka sietää kaikkia rikoksia, paitsi niitä, joita tehdään sitä itseä vastaan, joka hemmottelee siveellisiä murhapolttajia ja hienoja varkaita, mutta jonka edessä lain loukkaamisen synnit eivät anteeksiantamusta löydä. —

Tohtori vaikeni ja hengitti syvään. Inga näki siniset suonet hänen yhteenpuristetuissa käsissään. Tuntui kuin koko hänen kärsimystensä historia olisi kirjoitettuna noihin käsiin, joita hän rutisteli niin, että sormet naksahtelivat, rystyset valkoisinaan.

Näin avomielisesti ei hän ollut vielä kellekään haastanut, mutta tiesihän hän nyt kuulijansa käsittävän hänet. Hän tunsi vaistomaisesti, että hänen omat ajatuksensa ikäänkuin ilmenevät immen ajatuksissa, ja kun Inga sitten ojensi hänelle molemmat kätensä lämpöisinä, sanaakaan sanomatta, tapahtui se siitä syystä, ettei tyttö tässä tuokiossa osannut muulla tavoin tunteitansa ilmaista.

— Miks'en kohdannut teitä silloin? — sanoi tohtori, ja hänen äänensä vapisi pidätetystä liikutuksesta. — Te ette olisi minua epäillyt.

— En, — vastasi Inga, kuuman, etelämaisen veren hulvahtaessa hänen kasvoihinsa, — minä olisin kunnioittanut ja pitänyt arvossa teitä, koska rehellisesti alistuitte rangaistukseen, niinkuin kunnioitan teitä siitä tälläkin hetkellä ja olen sen tekevä ikäni kaiken.

Tohtori ei vastannut mitään. Hän tarttui noihin ojennettuihin käsiin ja suuteli niitä. Se tapahtui ehdottomasti, mutta samassa sellaisella tulisuudella, joka lausui ilmi hänen tunteensa selvemmin kuin monet sanat.

Ja ääneti he olivat kumpainenkin.

Kai tuli heidän luokseen, suuri, rannalta löytämänsä näkinkenkä kädessään, ja tohtori laskeusi polvilleen hiekalle, lähemmälti katsellakseen sitä.

Tuskainen ilme, joka oli asunut hänen kasvoillaan hetken aikaa, alkoi vähitellen hälvetä.

Hän veti poikasen luoksensa ja katseli häntä kauan silmiin.

— Armaat silmät! — sanoi hän äkkiä ja suuteli niitä hellästi, — rakkaat, siunatut silmät!

Ja hän kääntyi Ingan puoleen.

— Merkillistä, — sanoi, hän, — kuinka lasten silmissä saattaa löytää sen, jonka perille ei koko pitkän elämän viisauskaan kykene pääsemään!

Mutta pojan ei tehnyt mieli pysyä asemillaan. Hän kietoi käsivartensa isän kaulaan ja riuhtaisihe sitten tarmokkaalla nykäyksellä irti.

— Kai lähtee hakemaan näkinkenkää äidille, — huusi hän ja riensi juoksujalkaa merenrannalle takaisin.

Toiset kaksi tuossa särkillä eivät katsoneet toisiinsa. Pojan sanoissa oli jotain, joka masensi heidät. Hän oli muistuttanut eräästä, jonka he kumpikin olivat unohtaneet, ja tämä eräs se äkkiä heitti varjonsa heidän väliinsä.

Inga lienee tuntenut, että nyt oli tapahtunut jotain vääryyttä, joka oli hyvitettävä jälleen, koskapa hän hetken kuluttua virkkoi:

— Onhan toki yksi, joka kantaa taakkaa teidän kanssanne.

— Kuka? — kysyi tohtori vähän terävästi.

— Teidän vaimonne.

— Vaimoni ja minä emme milloinkaan haastele noista ajoista, — vastasi hän lyhyesti. — Me kartamme kaikkea, joka johdattasi niitä mieleen, ja minä saatan sen hyvin käsittää… hänen kannaltansa. Parasta onkin, ettei niitä enää puhumalla henkiin herätä. Parasta on kätkeä hautaan häpeänsä.

Inga ei vastannut. Hänen oli vastenmielistä kuulla tohtorin puhuvan niin kylmästi tuosta asiasta, ja häntä suututti, että oli kajonnut heidän keskinäisiin väleihinsä. Mutta hetken kuluttua tohtori, ikäänkuin puolusteleiden, virkkoi:

— Ei ollut tarkoitukseni heittää varjoa vaimoni päälle. Hän on rehellisesti kärsinyt minua, mutta hän ei ole voinut kätkeä tuntevansa häpeän taakkaa, ja juuri se, mitä minä kaikkien näitten vuosien vieriessä olen tavoitellut, on ollut saada osakseni yhdenkään ihmisen luottamusta ja rohkeamielistä uskoa, kaivannut ihmistä, joka ei tahrapilkkua päälläni näe ja jonka rakkaus olisi kyllin voimakas pyyhkäisemään pois sen, mikä mennyt on, ja viskaamaan sen selkänsä taakse mereen! Mutta… minulla ei ole oikeutta vaatia, ei ole nyt eikä ollut silloinkaan.

Suuri, pyöreä pää painui syvälle leveitten hartiain väliin, ja ääni kävi äkkiä hempeäksi kuin lapsen.

Hetkisen katseli Inga häntä, joka tuossa istui hänen edessään särkällä, nävertäen keppiänsä syvälle lentohiekkaan. Sitten hän äkkiä kääntyi tohtoriin selin.

— Minnehän se Kai poika sai? — virkkoi hän ja siirtyi kauemmas, mutta hän tunsi sen olleen vain pikaisen tekosyyn: hän tiesi, että jos hän olisi minuutinkaan verran vielä viipynyt siinä, olisi hänen täytynyt kietoa kätensä tohtorin kaulaan, antaen tahdottomasti hänelle lämpimästä, yltäkylläisestä sydämestänsä kaiken siinä piilevän runsaan myötätuntoisuuden ja hellän osanoton tuota paljon koeteltua miestä kohtaan, jota hän rakasti… rakasti koko nuoren sielunsa hehkuvalla, hillittömällä voimalla!

Tohtori seurasi häntä silmillänsä, hänen hiljalleen poistuessansa yhtä kauemmas, mutta toisin kuin ennen: ei reippaasti ja kevein askelin, vaan verkalleen ja ikäänkuin lumottuna.

Inga ei pysähtynyt. Pari kertaa hän vain käänsi päätään siihen suuntaan, missä tohtori istui, ja äkkiä tohtori käsitti, miksikä Inga oli lähtenyt.

Tohtori ei liikahtanut. Hän ei päästänyt Ingaa näkyvistään, vaan istui, hengitystään pidättäen, hievahtamatta, ikäänkuin peljäten yhdellä ainoallakaan liikkeellä häiritsevänsä tämän silmänräpäyksen sanomatonta onnea.

Ja tuuli huhahteli kanervikossa hänen jalkainsa juuressa: aurinko piti karkeloansa meren tyrskyissä, väikkyen ja välähdellen vaahdon heleässä helmisateessa, lämmittäen ja kimallellen suurten, smaragdinvihreitten aaltojen pinnalla.

Leivonen kohosi ilmaan hänen viereltänsä ja alkoi liverrellä hänen päänsä kohdalla. Hän kuuli, kuinka se kohoilemistaan kohoilee, lakkaamatta laulaen, vaieten hetkeksi ja jälleen päästäen voimakkaana virtana riemullisen virren, heleän, tenhoavaisen! Ja tohtori myhähti ylös leivosta kohti, onnellisena tunteissaan, mutta ei hän lintua katsonut: hänen silmänsä seurasivat hentoa nais-olentoa, joka kuvastui hienoin ja kevein ja sittenkin niin ehjin piirtein kirkkaana kimaltelevaa merta vasten.

* * * * *

Hienous ja suopeus, melkein ylhäinen itsensähillitsemys kasvoilla, — vartalo vielä reipas ja liikkuisa, vaikka olikin sitä painamassa kahdeksankymmentä vuotta, — kaksi kiiltävää, valkoista kiharaa ohimoilla, jotka pistivät näkyviin pitsitanun alta, — ja ruskeihin kilpiluisiin sankoihin istutettujen silmälasien takana kaksi ruskeata silmää, niin vilkasta ja älykästä, niin lämmintä ja kirkasta kuin nuoruuden ensimmäisinä päivinä, — sellainen oli vanha rouva… Elämä oli jättänyt jälkiä kasvoihin, murhe oli uurtanut syviä, surumielisiä vakoja suun ympärille, mutta noitten vanhain, hienojen kasvojen jok'ainoassa piirteessä asui täydellinen sopusointu. Ja ylt'ylinen sopusointu koko hänen olennossaankin oli silmäänpistävä puoli hänessä. Ylhäinen itsensähillitsemys, vilpitön herttaisuus ja levollinen itsensäkasvatus — siinä tämän rouvan täydellinen sopusointuisuus.

Hän istui suuren tammipöytänsä ääressä selaillen papereita.

Keväinen aurinko paistoi pitkinä, suorina säteinä hänen tanunsa nauhoihin ja lämmitti ryppyistä kättä, joka verkalleen käytti kynää.

Pehtori oli vast'ikään tuonut sinne muutamia ehdotuksia, joihin tarvittiin vanhan rouvan allekirjoitusta, ja tämä piirsi nimensä vapisevalla kädellä, tuontuostakin yskähtäen kuivasti, käheästi. Vanha rouva oli viime aikoina paljonkin yskinyt.

Saatuansa paperit kuntoon hän katsahti silmälasiensa yli ja huokasi syvään. Miten käynee talon, kun hänestä aika jättää? Heineistä ei ollut kukaan harrastanut maanviljelystä eikä osannut tilaa hoitaa. Ne olivat olleet levotonta väkeä, suosien kaikkea muuta kuin sitä, tuommoisia mustalaisluonteita, jotka eivät kiinny pysyvästi mihinkään.

Sellaisia ne olivat olleet hänen miehensä ja miniänsä, samanlainen hänen poikansakin. Näön vuoksi poika tosin oli ryhtynyt maatilaa hoitamaan, suoritettuaan ensin lainopillisen tutkinnon, mutta enimmän aikansa hän oli soitellut violoncelloa, jättäen tilan hoitamisen pääasiallisesti hänen, vanhan rouvan, huoleksi. Ja äkkiä hän oli lähtenyt Kööpenhaminaan, hakenut ja saanut siellä viran jossain ministeriössä. Sieltä hän kirjoitti äidillensä, että hänen on mahdoton asua Klitholmassa, missä ei milloinkaan kuule musiikkia. Tietäähän hän sitä paitsi, että talo äidin huostassa on hyvissä käsissä.

Sinä päivänä, kun kirje tuli, suuttui mummo oikein todenteolla, ja hänen kirjoittamansa vastaus ei ollut vailla sarvia ja hampaita, mutta poika ei kumminkaan tullut takaisin.

Hän meni vuoden kuluttua naimisiin erään naispianistin kanssa, joka kuoli Ingan syntyessä. Silloin hän otti lapsen ja toi sen kanssaan Klitholmaan.

Vanha rouva tunsi sydäntänsä ahdistavan, nähdessään poikansa masentuneen mielen. — Tahdotko olla äitinä lapselle, niinkuin minullekin olet ollut? — oli poika kysynyt. — Tiedän kyllä, etten sitä ansaitse, mutta tänne en voi jäädä. Minä en saa rauhaa missään. Lähden vuodeksi etelään; sitten tulen takaisin lastani noutamaan.

Mutta takaisin hän ei tullutkaan. Hän kuoli malariaan Roomassa, ja näin oli mummon huostassa turvaton, piskuinen lapsi ja vanha, velkaantunut maatila, jonka rapatut seinät olivat kallellaan hietasärkkiä kohti, ikäänkuin kuunnellen, kuinka niitten takana lännen-ärjy ulvoo pitkinä, kolkkoina öinä.

Mutta siihen aikaan hän oli vielä reipas ja ripeä. Hän ei antanut perää, vaan teki työtä innokkaasti, väsymättä.

Hän oli aina osannut valita kunnollista väkeä. Selvän huomaamiskyvyn ohella oli hänellä tarkka silmä kaikkeen käytännöllisyyteen, ja siksipä hänen onnistui saada kunnollisia työvoimia. Hänen palvelusväkensä oli mallikelpoista ja talon pehtorit luotettavia miehiä. Talon varallisuus kasvoi sitä mukaa kuin Ingakin yleni. Hän oli mummonsa ilo ja onni; hän se varsinaisesti oli mummonsa elämän sisällys.

Suureksi mielihyväksensä huomasi vanha rouva oman toimintahalunsa ja tarmonsa menneen perinnöksi Ingalle, enemmän kumminkin teoreettisella kuin käytännöllisellä alalla.

Lieneekö siihen ollut syynä se, että hän joka päivä oli istunut lapsen kätkyen vieressä ja kirkkailla, ruskeilla silmillään ikäänkuin tenhonnut häneen omaa sisällistä voimaansa, vai oliko tuossa pienessä naispianistissa, jota hän ei ollut koskaan tuntenut, kukatiesi ollut rahtunen tahdonlujuutta, jota Heineiltä niin kokonaan puuttui, — siitä hän ei milloinkaan oikein selville päässyt. Mutta ei hän ollut uskomatta sellaistakaan, että sielu saattaa magneettisella tavalla siirtää henkistä voimaansa toiseen.

Ingan tultua suuremmaksi hän huomasi kumminkin, että vaikka tuossa kohdassa oli olemassa paljo yhtäläisyyttä heidän välillään, ei se ihan samanlaista sittenkään ollut: ensinnäkin tuo etelämainen temperamentti ja sitten nuo kansanvaltaiset taipumukset. Hän lohdutteli itseänsä kumminkin sillä, että viimeksimainitut kenties kehittävät luonteen käytännöllistä puolta.

Oli aika, jolloin hän täydellä todenteolla aikoi ruveta opastamaan Ingaa talon asioihin ja siirtää sen hoitamisen hänelle, mutta sittenhän tuli tuo kovan onnen ylioppilasraivo väliin ja, mikä vielä oli pahempaa, taiteen-into astui hänessä ilmi.

Siitä saakka ei mummo enää pitänyt häntä tilanhoitajan-alkuna, eikä kummakaan, että hän huokasi ajatellessaan, kuinkahan tämän vanhan, rakkaan talon käy, kun hän ennen pitkää on sulkenut silmänsä.

Mutta oli olemassa muutakin, mikä häntä painoi: Ingassa oli viime aikoina tapahtunut muutos. Inga oli nyt myötäänsä levoton. Jouten hän ei ollut hetkeäkään, mutta työhuoneensa ovea hän ei enää koskaan aukaissut; ei hän enää milloinkaan kiinnittänyt tarmoansa mihinkään määrättyyn seikkaan, kuten ennen; väsymättömällä toimintahalulla hän vain tarttui kaikkeen mitä näki.

Välisti hän oli kyökissä, innokkaasti käsin kaikessa mitä siellä tehtiin, hetken perästä hän seisoi tallissa, sukien pikku Mustaa, niinkuin olisi henkikaupalla pitänyt saada sen leveä, kiiltävä selkä ihan välkkymään auringonpaisteessa, ja tuokion päästä hän kantoi kaikki ruukkukasvinsa puutarhaan, raitista ilmaa saamaan. Väliin hän lauloi korkealla äänellä ja taukosi ihan äkkiä, niinkuin olisi itku ilon tukahuttanut. Toisin vuoroin hän seisoi akkunassa, niinkuin ketä odotellen, ja illalla, mummolle lukiessaan, hänen kasvojensa ilme välisti osoitti selvään hänen ajattelevan aivan muita asioita; äänikin äkkiä muuttui toisenlaiseksi.

Mitä oli tapahtunut?

Mummo oli jo aikaa sitten aavistanut sitä, vaikk'ei ollut tahtonut sitä itsellensäkään myöntää.

Hän ryyppäsi edessään olevasta lasista vettä ja sai yskäkohtauksen, joka heti kutsui Ingan saapuville.

— Mummo kulta! Taas tuommoinen kohtaus! — huusi hän hädissään. — Sinä istutkin liian lähellä akkunaa; siitä vetää. Annas, kun autan sinua!

Hän sai mummonsa pian nojatuoliin ja kietoi huolellisesti vaippoja ja peitteitä hänen ympärilleen. Sitten hän istahti tuolin siivelle ja pani poskensa mummon poskea vasten.

— Älä yski tuolla lailla, — puheli hän lempeästi; — minua pelottaa.

Mummo naurahti surumielisesti:

— Muista, lapsi, että minä olen vanha. Sinun täytyy tottua siihen ajatukseen, että saat olla ilman minua.

— Älä puhu noin!

Ja Ingan silmiin nousi niin ahdistava huoli, että vanhus vastaukseksi vain suuteli häntä. Kotvasen kuluttua hän kumminkin virkkoi, melkein ponnistuksella:

— Lapsi! Mitä aiot tehdä tilalle, minun kuoltuani?

Inga säpsähti.

— En tiedä, — sanoi hän, — mutta jatkoi kohta jälleen iloisesti: — Minä en tahdo ajatellakaan sellaisia murheellisia asioita. Nyt tahdon ajatella vain, että meillä on kevät, ja linnut laulaa, ja aurinko heloittaa, ja mummon pitää tulla ulos puutarhaan, päivänpaisteeseen.

Ja taas hän painoi lämpöisen poskensa vanhuksen poskea vasten. Mutta mummo pyöritti päätään: ei ollut Ingan tapana kierrellä.

— Sinä et muovaile enää, — virkkoi hän vähän ajan perästä, ikäänkuin jatkaen jotain ajatusta. — Miks'et?

— Kaiketi siksi, että olen niin iloinen… — Hän puhui katkonaisesti, luomatta silmiänsä ylös. — En ymmärrä oikein itsekään, mutta sen olen ennenkin huomannut, vaikk'en niin selvään kuin nyt, että kun mieleni on iloinen, silloin ei se taidetta kaipaa… Taide lienee olemassa vain suruja varten. Ilo sitä ei tarvitse.

Mummo oli sanomaisillaan jotain, mutta ei voinut. Tuossa äänenhelyssä oli jotain, joka riisui aseet häneltä.

Hän vaikeni ja sai uuden yskäkohtauksen.

— Ellei tohtori tule tänä iltana, niin minä lähetän hakemaan häntä, — sanoi Inga päättävästi.

— Anna minun olla. Minä olen tottunut lääkitsemään itse itseäni ja ymmärrän sellaiset asiat paremmin kuin mikään lääkäri.

— Mutta etkö sinä huomaa, kuinka yskä yltyy?

— Joutavia!

— Niin, niin, jotain tässä vaan on tehtävä. Mutta kyllä tohtori tuleekin. Minua aavistuttaa.

— Olet kukaties kutsunut häntä?

— Minä sanoin tohtorinnalle eilen, niinkuin sinä pyysit, että olisivat tervetulleita joskus iltapäivällä.

— Ja sinä luulet heidän tulevan heti kohta?

— Eihän heillä ole muutakaan seuraa.

— Tekee mieli ihmisiin, niinkö?

— Niin kyllä.

— Hm.

Mummo otti sukankutimensa esille, ja Inga keräsi allekirjoitetut paperit.

— Nämä kaiketi pehtorille?

— Niin.

— Minä lähetän ne hänelle heti.

— Veisit itse. Sinä et ole luullakseni puhunut hänen kanssansa pariin viikkoon sanaakaan, ja hän on sentään varsin sievä nuori mies.

— Niin, hän ei todellakaan tee pahaa kenellekään, — vastasi toinen lyhyesti.

— Ei sinun ensinkään tarvitse puhua hänestä noin olkasi yli, — äänsi vanha rouva oudolla kiivaudella. — Hän on tavattoman kunnollinen mies ja kelpaisi vaikka hyvinkin hienolle mamsselille.

— No mutta, mummo! — huudahti Inga, iloisesti nauraen. — Ethän toki aikone meistä paria?

— En tiedä mitä olen aikonut, — puhui mummo äreästi. — Sinä tietysti et hänestä välitä, mutta… Ääni oli hiljainen ja tyyni kuin ennenkin, — mutta ehkä olisi ollut sinulle hyvä… nyt… jos olisit niin tehnyt.

Inga punastui. Ensi kertaa mummo nyt antoi tietää, että hänellä oli ollut omia ajatuksia siitä asiasta, josta he eivät vielä olleet sanaakaan vaihtaneet keskenänsä. Hän seisoi hetken aikaa neuvotonna. Sitten hän kokosi paperit ja astui hiljaa huoneesta.

Viiden minuutin kuluttua hän palasi ja istahti tavalliselle sijallensa akkunan ääreen.

— Luenko sinulle? — kysyi hän, katsoen toisaanne.

— Kiitos. Kenties myöhemmin. Paljonko kello on?

— Pian seitsemän.

Hetken aikaa vallitsi huoneessa täydellinen hiljaisuus. Sitä häiritsi vain mummon sukkapuikkojen kilahtelu ja vanhan bornholmilaisen kellon määränperäiset lerkun raksaukset.

Äkkiä sysäsi Inga tuolinsa loitommas akkunasta. Veri syöksyi jälleen hänen kasvoihinsa.

Vanha rouva loi häneen tarkan katseen.

— Tulevatko he? — kysyi hän.

— Kutka?

— Ne, joita odotat.

— Mummo! — Inga kavahti ylös kuin olisi mehiläinen häntä pistänyt, mutta jatkoi sitten melkein uhmalla, tahallansa asettuen suoraan akkunan eteen: — Niin, tuolla he tulevat… kumpikin. Nyt he astuvat portaita ylös… nyt he avaavat oven eteiseen… kuulethan! Nyt he riisuvat päällystakkinsa eteisessä… tohtori asettaa keppinsä arkihuoneen seinää vasten… Nyt he astuvat nurkkahuoneen läpi. Ja nyt he ovat ovella! Se tulee, minkä tuleman pitää; ymmärrätkö, mummo?

Hän kääntyi ympärinsä, eikä tulvinutkaan enää veri hänen poskissansa. Mummon mielestä hän ei ollut vielä ikinä ollut noin kalpeana.

— Lapsi! — lausui mummo levotonna ja yritti nousta. — Lapsi armas!

Tuossa kuului tuo entinen lempeä, rauhoittava ääni… Inga muisti, kuinka hän lapsena öisin monasti kavahti makuultansa, nähtyänsä pahaa unta, ja kuinka silloin pehmeä käsi rakkaasti silitti hänen päätänsä, kunnes kaikki kamalat kuvat olivat hälvenneet. Lapsi, lapsi armas!…

Niin selvänä heräsi nyt henkiin tuo lapsuuden muisto, että hän tuokioisen verran luuli kaiken tämän olevan unta… kaiken, mitä hän oli nähnyt ja tuntenut viimeisinä kuukausina… ja nyt hänen pitää herätä. Mutta ovelta kuului koputus, ja silloin hän riemuiten tiesi, että se, mikä tuolla ulkona on, ei ole unta, vaan elämän täyttä todellisuutta. Ja kaikki pahat aavistukset hälvenivät, kaikki painostavat tunteet sulivat tuohon yhteen riemuisaan ajatukseen. Nyt saan nähdä hänet, saan kuulla häntä, saan pitää häntä itseäni varten koko ihanan illan…

* * * * *

— Sisään! — sanoi vanha valtioneuvoksetar.

Ja sisään he astuivat, tohtorinna kuulumattomin askelin kuin varjo, kaunis pää kallellaan ja ikäänkuin nöyrästi painuksissa, tohtori hänen perässään, liikkeissään reippaana ja kasvoissa vaihtelevat ilmeet.

Hänen katseensa kulki hänen vaimonsa olkapään yli Ingaan ja tervehti häntä jo kauan ennen kuin hän oli kättäkään antanut.

Ja tämä katse, joka salamana välähti tuuheitten kulman alta, ei jäänyt vanhalta rouvalta huomaamatta, hänen verkalleen kohottautuessaan tuolissansa. Silloin hän ymmärsi, että hänellä on vaarallinen vastustaja tuossa tohtorissa, johon hän oli katsonut epäluulolla hänen entisyytensä tähden, mutta samalla hän myös ymmärsi noitten silmäin osaavan tenhota. Ja äkkiä hänen alkoi ahdistaa henkeä, niin että hän tuskin sai sanotuksi "tervetultua", sillä uusi yskäkohtaus keskeytti hänet.

— Niin tulitte kuin kutsuttuna, tohtori, — sanoi Inga, kiiruhtaen auttamaan mummoa nojatuoliin jälleen. — Mummo ei tahdo milloinkaan tehdä mitään yskällensä, ja kuulettehan, kuinka ankara se on.

— Ei se ole yhtään mitään, — kuului vastalause nojatuolista.

— Ei olekaan, — nyökäytti tohtori rohkaisevasti päätään, — mutta sopisihan valtioneuvoksettaren sentään ottaa jotain mikstuuraa, saadakseen sen pysymään alallaan.

Ja kohteliaasti hän istahti vanhan rouvan viereen, haastellen minkä mitäkin, silloin tällöin vain pujauttaen puheeseensa tautia koskevan tiedustelun.