Front matter (continued 3)

Inga kuuli hänen juoksevan alas portaita kuni ihmisen, joka vainoojaansa pakenee; hän kuuli hänen hyppäävän kiviportailta rattaille ja rattaiden kolisevan, poistuessaan huimaa vauhtia. Inga oli vakuutettu siitä, että tohtori itse oli ohjaksissa.

Hänen tarkka korvansa seurasi useampia minuutteja rattaiden jyrinää, ja kuni uhotellen satakieli nyt helkytti hennoimpia säveliään hänen jälkeensä. Voi, jospa vaikenisi toki tuo satakieli! Mitä äänekkäämmin se lauloi ja liverteli hedelmäpuistossa, sitä syvemmältä viilsi tuska tytön rintaa.

Vihdoin hän tuskin enää jaksoi kestää sitä.

Hän pani akkunan kiinni ja veti uutimen eteen, kokonaan sulkeutuen elämältä ja valolta, mikä ulkona vallitsi. Hän veti luukutkin kiinni, ajattelematta itsekään miksikä. Ja sitten hän istahti huoneen pimeimpään nurkkaan ja pysyi siellä, kunnes mummo alkoi raskaasti valittaa vuoteessaan. Silloin hän nousi ja astui sairaan luokse.

Kauan hän siinä seisoi, katsellen ryppyisiä kasvoja ja suuria, syviä vakoja suun ympärillä.

— Kauhean vaikeata se on, — kuiskasi Inga, puristaen pieniä käsiänsä yhteen, mutta sen läpi minun pitää päästä. Ja niinhän sinäkin ajattelet, että meissä on voimaa siihen. Me olemme merkillistä sukua… se osaa kärsiä… sitähän sinä tarkoitit?… Ja meillä on pää pystyssä… niinhän sinä sanoit…!

* * * * *

Seuraavat päivät olivat yhtämittaisen jännityksen aikaa. Myöhemmin niitä muistellessaan Inga ei milloinkaan osannut erottaa niitä toisistansa: niin kummallisesti ne olivat sulauneet yhdeksi hänen tajunnassaan.

Oli kuin olisi varjo heittäynyt tuon vanhan talon ylitse. Ihmiset astuivat hiljaa kivisillan yli; oli niitäkin, jotka riisuivat puukengät jaloistaan ja kulkivat sukkasillaan, jotteivät vain häiritsisi "vanhaa rouvaa".

Niityllä, missä heinää jo oli ruvettu tekemään, niittomiehet haastelivat hiljaa keskenään, viikatteihinsa nojaten:

— Tuskin hänestä enää eläjää tulee, sillä onhan sitä jo ikääkin. Eihän sitä ihminen mitä liikoja… Mutta kelpo eukko se on ollut kerrassaan, ja niin hyvä köyhille… Nurin olisi tässä talossa asiat, jos ei vanhaa rouvaa olisi ollut, ja miten sen hoidon käyneekään, kun hänestä aika jättää, sillä ei se ylioppilasmamsseli semmoisesta mitä ymmärrä…

Yksi ja toinen virkkoi huoaten:

— Jospa vielä hyvinkin toipunee vanha rouva.

Eikä kilkahdelleet nyt viikatteet iloisesti kuten ennen, eikä kukaan huutanut eläköön, kun viimeinen kuorma oli saatu latoon. Ääneti istui väki perheentuvassa lämpimän iltaruuan ääressä, vakavina kolautellen oluttuoppejansa vastakkain.

Vanha rouva oli osannut voittaa heidät puoleensa, ja he olivat kiintyneetkin häneen oikein jyllantilaisella uskollisuudella.

Harvoin hän kävi terveitten luona, mutta se tiedettiin, että missä vain joku yksinäinen, hyljätty raukka tautivuoteella makasi, sinne vanha rouvakin askeleensa suuntasi. Ei hän hoidokastaan hyljännyt, vaikka jo hautakin oli kaivettu. Ja väliin ei ruumisarkun perässä astunut muita kuin pappi ja haudankaivaja, mutta haudalla seisoi vanha rouva, pitäen Ingaa kädestä.

— Hyvä on, että edes joku hautaan saattaa, — puheli mummo, laskien kummulle oman sitomansa seppeleen.

Semmoisiin tilaisuuksiin hän otti joka kerta lapsen mukaansa.

— Tottukoon lapsi pitämään itseänsä hyljättyjen heimolaisena, — sanoi hän.

Hyväntekeväisyyteen hän ei kumminkaan koskaan tyttöstä pakottanut. Kun Inga välisti sanoi: "En minä ymmärrä, miksikä sinä noita ihmisiä niin rakastat!" silloin mummo vastasi vain: "Se tulee vähitellen. Kun kerran itse on saanut kärsiä, niin oppii rakastamaan muitakin, joitten täytyy kärsiä."

Välisti ihmiset eivät nähneet vanhaa rouvaa pitkiin aikoihin, mutta väliin taas, kun ei kukaan muu uskaltanut tulla, silloin oli hän taattu vieras.

Milloin jossain talossa oli tarttuva tauti, eikä naapureista yksikään rohjennut tulla lähelle, silloin kuului välisti koputus oveen, ja kun se aukeni, seisoi vanha rouva kynnyksellä, ruokavasu käsivarrellaan.

— Tulin itse, — virkkoi hän. — Väki ei uskalla.

Ja nyt istui väki, hiljaa haastellen hänestä ja muistellen häntä ja tiedustellen hänestä joka kerta kun ovi päärakennuksessa aukeni. Mutta ei vaan mitään varmaa tietoa saatu. Tohtori tuli ja läksi kaikkina aikoina vuorokaudesta, mutta hän oli aina peräti harvasanainen, ja hänen kasvojensa ilme oli sellainen, että, niinkuin Lauri kuski sanoi: "Kukapas siitä selvän otti?"

Pehtori hiipi monta kertaa päivässä portaita ylös ja tiedusteli sairaan huoneen ovelta, mitenkä naisten on laita.

Hän hämmästyi joka kerta, nähdessään, kuinka kalpea Inga oli, ja monasti hän pyysi neitiä ottamaan jonkun apulaisen öitten valvonnassa, mutta neiti pudisti vain päätään, sanoen tahtovansa valvoa yksin.

Vanha rouva oli hourinut monta päivää peräkkäin. Nyt hän oli jälleen selvillä, mutta kuume näkyi vieneen häneltä kaikki voimat.

Tuskin hän jaksoi kohottaa päätänsä, ja ääni oli niin heikko, että Inga yksin ymmärsi hänen puhettansa.

Ensi kertaa tajuihinsa tultuaan ja nähdessään tohtorin seisovan vuoteen ääressä hän äkisti virkkoi, tutkivasti katsellen Ingaa:

— Oletteko puhuneet keskenänne?

Inga nyökäytti myöntävästi päätään, ja vanha rouva loi katseensa milloin toisen, milloin toisen noitten nuorien kalpeihin kasvoihin, jotka puhuivat samaa kärsimyksen kieltä kumpikin. Tuokioksi hän pani ryppyisen kätensä silmilleen, niinkuin tekisi hänen kipeätä nähdä näkemäänsä. Sitten hän kääntyi tohtoriin, ojentaen hänelle molemmat kätensä.

— Oletteko hyvin pahoillanne minuun? — kysyi hän. — Ei kumma, jos olisittekin. Minä olin ankara… mutta minä en kadu sitä. Ehjät luonteet eivät kulje kiertoteitä.

* * * * *

Nyt oli ilta, juhannus-aatto. Mäellä, talon takana tuolla, leimusi kokko kokon vieressä, ja hietasärkiltä heijasteli punainen valo ulos meren ulapalle.

Mummo oli koko päivän maannut raskasta horrosunta. Nyt hän heräsi ja näki Ingan seisovan selin akkunaan… Ingan oli näinä aikoina tapana aina kääntyä selin valoon; uutimet olivat myötäänsä edessä, mutta lintujen laulusta tiesi akkunan olevan auki.

Mummo kohotti päätänsä hiukan.

— Mikäs päivä tänään?

— Juhannus-aatto.

— Sitten ne kai polttavat kokkoja tuolla. Vedäs uutimet syrjään; saas nähdä, enkö osaa erottaa leimua sieltä solatien viereiseltä mäeltä… Siellä lienee kaunista nyt, siellä solatiellä, vai mitä?

— Tietenkin.

— Menisit sinne. Ei sinun ole hyvä yhtämittaa istua sisässä.

— Täällä minun on paras olla.

— Niinhän sitä ensi alussa aina luulee. Ihminen varjostelekse valolta, se kun kipeästi huikaisee silmiä, mutta vähitellen alkaa tuntua toisenlaiselta, aivan toisenlaiselta. Hän huomaa, että luonto on lähde, josta saa ammentaa voimia… Kunhan ne vain hoitaisivat solatietä, silloin kun minua ei enään ole, sillä et suinkaan sinä tänne jää?

— En tiedä; en uskalla tuota ajatellakaan, mutta luultavasti minä matkustan kauas pois.

Mummo nyökäytti päätään.

— Oikein siinä teetkin… vaikka… solatien tähden ja talon tähden olisi mieluista ajatella sinun jäävän… Kuinka ne tuoksunevatkaan nyt siellä, metsäruusut… ja kaprifoliat… ja helokit!… Hän sanoi aina, että solatie on palanen minun nuoruuttani… Omituista: joka kerta kun näinä aikoina hiukankaan uneen vaivun, kuulen viulun säveliä ja näen silmät.

— Silmät, jotka värähtelee kuin viulunkielet, — virkkoi Inga myhähtäen.

— Niin… kuin viulunkielet. Ei isäsi eikä vaarisikaan ole ollut oikein läsnä minua näinä aikoina; aina vain hän!… Kuinka vähän ne saavatkaan, jotka vain ruumiin saavat! Ken meiltä sielun saa, se saa kaikki. Et käsitä, lapsi, et käsitä, kuinka suloiselta tuntuu, kun varmaan tietää, että pian kohdataan jälleen! Mitä ovat kaikki nämä raskaat hetket sen rinnalla!… Sen olet tunteva sinäkin kerran, kun kuolinhetkesi lähestyy; sinä olet tunteva, että hänen sielunsa on sinun omasi, niinkuin sinunkin on hänen omansa, ja että yhdessä te vainenkin alati olette.

Inga ei vastannut. Hän tunsi olevansa puhkeamaisillaan itkuun, ja samaa lienee mummokin tuntenut, sillä hän laski äkkiä kätensä Ingan kädelle, sanoen: — Raskaalta tuntuu, kun täytyy erota sinusta; mutta tulevaisuuttasi en pelkää. Sinua ei maailma murra. Sinulla on taiteesi; siinä sun onnesi.

Hän vaipui jälleen horroksiin, mutta heräsi taas rattaiden kolinaan, jota kuului kivisillalta. Se oli tohtori, joka ajoi kuistin eteen.

Hetkisen kuluttua hän astui sisään, kädessä suuri vihko metsäruusuja ja kaprifolioita.

— Terveisiä solatieltä, — sanoi hän, pannen vihkon vuoteelle, sairaan eteen.

Vanhan rouvan silmät loistivat. Hän tarttui molemmin käsin tuoksuvaan kukkakimppuun.

— Te olette hyvä mies, tohtori, — virkkoi hän, — mies, joita harvassa! Te tuotte tullessanne palasen nuoruuttani.

Tohtori hämmästyi tulista hehkua vanhan rouvan silmissä.

— Te näytätte niin juhla-asuiselta.

— Juhlaan minä tän'iltana lähdenkin, — vastasi vanha rouva. Hänen hienopiirteisillä kasvoillansa elähti onnellinen hymy; ne kätkeytyivät kukkasten taakse.

Ääneti aivan hän vietti nyt juhlaa muistojensa kera. Nuoret eivät hennoneet häiritä häntä. Inga sormieli metsäruusun oksaa, joka oli irtaantunut vihkosta, ja tohtori tarkasteli häntä tuolla raskasmielisellä, palavalla katseella, jota Inga satoja kertoja päivässä oli ikävöinyt ja satoja kertoja päivässä peljännyt, se kun pyrki polttamaan poroksi hänen vastustusvoimansa.

— Metsäruusujen aika on pian lopussa, — virkkoi tohtori. — Niitten ihanuutta kestää parahiksi niin kauan kuin onneakin kestää.

Inga laski oksan liukumaan hiljalleen pitkin poskeansa ja alas kaulalle, huolimatta sen tekemistä naarmuista.

— Niin… parahiksi niin kauan, — toisti hän koneenomaisesti.

— Onni kukoistaa uudestaan, vuodesta vuoteen, — kuului kukka vihkon takaa. — Onnea kestää lakkaamatta… sille, joka sitä ymmärtää.

Tuntui kuin tuo ääni olisi tullut jostain kaukaa. Tohtorin huomio kiintyi sairaaseen. Hän kumartui vanhan rouvan ylitse niin, että saattoi nähdä häntä kasvoihin.

Tohtori ei sanonut mitään, nyökäytti vain päätään, niinkuin jo ennakolta olisi tiennyt näkevänsä sen, minkä nyt näki.

Inga sai kiinni hänen katseensa ja ymmärsi heti, mitä toinen tarkoittaa. Hän hätääntyi ja aikoi nousta, mutta tohtori viittasi häntä olemaan hiljaa.

Ja niin he istuivat ääneti vastatusten, kuunnellen raskaita askeleita oudon vieraan, jonka he tiesivät olevan lähenemässä. He odottelivat suurta, hiljaista kunniavierasta mummon juhlaan.

Vanha kello tuolla nurkassa naksutteli verkalleen ja yksitoikkoisesti… ulkoa kuului yksinäisen kyntörastaan laulu. Akkunan edustalla surisivat sääsket, tuolla hedelmäpuiston takana sammakot kurisivat, ja mäellä, solatien varrella, leimusi kokko, punaisempana ja heleämpänä muita, luoden valoansa vanhan kartanon yli ja huoneeseen vanhan rouvan luokse, joka vuodesta vuoteen oli solatietä kaunistellut.

Hän makasi vielä kukkaset kasvoillaan, mutta vähitellen herposivat väsyneet kädet, ja raskaat oksat ne läksivät erilleen, helakkana sateena hajoten vuoteelle.

Inga säpsähti, nähtyänsä nuo kasvot jälleen nyt niin vahamaisen kalpeina… tummissa silmissä vain paloi omituinen valo… nuo silmät, joista hän ennen oli satujansa lukenut!… Hän yritti sanomaan jotain, mutta hänestä tuntui, kuin itku kuristaisi häntä kurkusta, tuntui kuin hetken juhlallinen vakavuus, ahdistava tieto kuoleman lähenemisestä pakottaisi häntä vaikenemaan.

— Mummo, armas, rakas mummo! — huokasi hän vain, ja hänen kyynelensä lankesivat polttavina ryppyiselle kädelle, joka sormieli peitteen kuteita.

Toinen käsi tarttui samassa hänen käteensä, tarttui lujasti, niinkuin olisi tahtonut siten pidättää hänestä kaukana kaiken sen, mikä raskasta on, jos vain olisi voimaa, niinkuin on tahtoa.

Vanha rouva näki tuon eikä sittenkään nähnyt. Hänen katseensa kulki heidän ohitsensa, pyrkien ulkopuolelle heidän piiriänsä aivan toisiin maailmoihin.

Äkkiä hän kohotti päänsä pielukselta.

— Tiedättekö, — sanoi hän, — mitä merkitsee: voittaa maailma? Se merkitsee: kohota kärsimyksillänsä sen yli. Se on voittaa maailma! Me saatamme yritellä sitä; mutta yksi oli, joka sen saavutti. Hän oli kärsimyksiänsä suurempi.

He katselivat häntä kumpainenkin, hämmästyen ja ihaillen juhlivaa riemua kuolevan kasvoilla, ja kumpikin otti häntä hiljaa kädestä kiinni.

— Lapset, lapset! — lausui mummo, ja kuolemassa hänen silmänsä loistivat tummina ja kirkkaina kuin nuoruudenkin päivinä. — Te tahdotte tietää mitä teidän on tekeminen. Älkää kiertäkö sitä, mikä vaikeinta on. Muistakaa aina… — Hän kohottautui, luoden heihin katseen täynnä rakkautta. — Muistakaa aina: Kärsimyksellä on elämänarvoa yhtä hyvin kuin onnellakin!

Kirkkaus välähti hänen kasvoillansa, niinkuin olisi hän saanut selityksen siihen, mitä hän todella oli elämänarvoisena pitänyt. Hän hymyili, niinkuin hymyilee se, joka on taistelut jo taaksensa jättänyt; hänen hymyssään asui lapsellinen turvallisuudentunto. Ja näin hymyillen hän astui kynnyksen yli sinne suureen hiljaisuuteen.

Toiset kaksi olivat jääneet jäljelle. He seisoivat vainajan kuolinvuoteen ääressä ja puristivat toistensa kättä kärsimyksen tuskaisella voimalla ja vastaanottivat mummon säädöksen.

* * * * *

Valkoisia uutimia oli ripustettu kaikkiin akkunoihin suuressa, vanhassa salissa, missä Inga oli istunut mummon kanssa sinä iltana kuin vanha rouva oli sairastunut. Vihreitä köynnöksiä oli lyöty seinille ja kukkasia riputettu lattialle, kaprifolioita ja metsäruusuja.

Vanhan rouvan ruumis oli siinä.

Inga kulki hääräillen hänen ympärillään. Ei saanut kukaan muu kajota mihinkään tässä huoneessa. Oli niin paljon, mikä aiheutti ajatuksia ihan viimeisiin hetkiin saakka, niin paljo muistoja näitten kahden välillä, jotka suuresta ikäerotuksesta huolimatta olivat eläneet niin sydämellisesti toisiinsa kiintyneinä.

Perätysten niitä nyt heräsi henkiin, noita muistoja: ensimmäisestä koulupäivästä kävelyretkiin saakka solatiellä, hämyisistä puhdehetkistä, tuhansine tarinoineen ja täynnä lapsen mielikuvituksen elämää, viimeisiin tunnustuksiin asti tässä huoneessa. Ja kaiken tämän keskuspisteenä oli tuo samainen vakavamielinen henkilö, tuo pieni ehjä nais-olento, joka kaikesta oli osannut omakseen ottaa sen, mikä parhainta on, joka urhein mielin oli ryhtynyt mitä erilaisimpiin elämäntehtäviin, milloinkaan suunnittamatta polkuansa kiertoteitse.

Kaikkea tätä Inga mietiskeli, hiljaa astuessaan huoneessa, pysähtyen milloin minkin vanhan huonekalun eteen, jotka olivat seuranneet mummoa tähän asti ja joilla oli oma historiansa kullakin.

Tuossa vanha klaveri, jonka mukaan hän oli soittimensa kielet virittänyt, ja jota Ingan isä oli soitellut. Inga ei ollut milloinkaan nähnyt sitä avattuna; yhä vain oli ruosteinen avain ollut kiinni lukon suulla, ja jo lapsena oli hänessä ollut jokin hämärä tieto siitä, että mummo pelkää vanhan klaverin tulevan jälleen käytäntöön, ja että siinä varsinainen syy, miks'ei mummo koskaan ole hankkinut hänelle pianonsoiton opetusta.

Ei hän ollut milloinkaan edes nähnytkään klaverin kellastuneita koskettimia — keltaiset ne ovat, siitä hän oli vakuutettu. Ja sittenkin oli tuo klaveri hänen aikaisimpia lapsuutensa muistoja. Sen ääressä oli mummo kertonut kaikki, mitä tiesi, isä vainajastansa. Kesäiltoina, hiivittyään tähän huoneeseen, oli Inga nähnyt vanhan rouvan istuvan kumartuneena klaverin yli, mutta hänen päänsä asennossa oli joka kerta ollut jotain, mikä saattoi tytön vetäymään takaisin jälleen. Hän oli varma, että kyyneleitä tipahtelee klaverin suljetulle kannelle. Kerran, kun lapsen uteliaisuus oli saanut hänet jäämään huoneeseen, oli hän, mummon noustua, pyyhkäissyt pienillä sormillaan kantta ja huomannut silloin itkun jälkiä, itkun, jota hän oli aavistellut, mutta ei nähnyt. Siitä pitäin oli hänessä asunut melkein juhlallinen kunnioitus vanhaa soitinta kohtaan, ja nyt, kun mummon elämänhistoria oli hänellä tuoreessa muistossa, oli kunnioitus muuttunut rakkaudeksi.

Hiljaa hän otti avaimen ulos ruostuneesta lukosta ja laski sen taskuunsa. Tapahtukoon mitä hyvänsä tästä lähtien, — vanhaa klaveria ei kukaan enää ole aukaiseva. Se on seisova alati suljettuna aarteena.

Hän pyyhkäisi hyväillen sitä kädellään ja astui edemmäs.

Nurkassa hän jälleen pysähtyi vanhan seinäkellon eteen.

Kuinka usein hän oli riemuinnut, kun käki pistihe esille pienestä komerostaan, kurotti pitkälle kaulansa ja kukkui kellonlyömät ja sitten taas niin lystikkään vakavana paiskasi oven perässään kiinni.

Hänestä oli käki ollut rakkaampi kaikkia leluja. Ei hän nytkään huomannut, kuinka haalistunut tuo käki on ja kuinka räikeän kirjavaksi sen maalattu höyhenpuku jo on käynyt.

Mutta tänään hän ehdottomastikin säpsähti, kun käki pistihe esille ja kukahti neljästi.

Hän katsahti ympärilleen, ikäänkuin peljäten tuon äänen häiritsevän vainajata. Hän nousi tuolille ja pani kellon seisomaan.

Miksipä se enää kävisikään? Kaikki elämä vanhassa kartanossa oli pysähtynyt vanhan rouvan lähdettyä, ja hänen itsensä on vain kiireimmiten riennettävä pois.

Varsinaista päätöstä hän ei ollut vielä tehnyt, mutta hän tunsi sen olevan taipumattoman välttämättömyyden ehdotonta vaatimusta.

Hän pysähtyi arkun ääreen ja katsahti vainajaan.

Hienona ja ylevänä hän lepäsi tuossa, vanha valtioneuvoksetar, pitsitanu hopeanharmailla hiuksilla ja vähäisen hymyn jälkiä kangistuneilla huulilla. Poissa oli tuskainen piirre, minkä hänen elämänsä tarinan kertominen oli vetänyt suun ympärille, poissa oli se vakavuuden leima, minkä elämä oli painanut noihin kasvoihin.

Häntä katsellessa tuntui, kuin astuisi hänen nuoruutensa jälleen ilmi. Ei se ole vanha rouva, joka tuossa makaa, se on nuori tyttö… iloisessa tanssissa hän käy sisälle siihen elämään, joka on särkevä hänen haaveilunsa… Oli kuin olisi kuolema silittänyt tasaisiksi elämän jättämät jäljet.

Näissä mietteissä Inga seisoi, vainajata katsellen. Hiljaa hän siinä seisoi, kyynelittä, hiljalleen silitellen valkoisen peitteen pitsejä, jotka ulottuivat arkusta alas aina lattialle asti.

Hän ei kuullut oven auenneen ja jonkun astuneen sisään, ennenkuin tohtori seisoi hänen vieressään.

— Eikö hän ole kaunis? — kysäisi Inga, asentoansa muuttamatta.

— Hyvin kaunis.

Tohtori seisoi kauan häntä katsellen.

— Kummallista tuo syvä hiljaisuus vainajain jälkeen… — virkkoi tohtori, lisäten hetken kuluttua: — Millaisena te oikeastaan ajattelette sielua kuoleman perästä? Ajatteletteko sitä ruumiitonna vai jonkun muodon saaneena?

Inga kumartui arkun yli.

— Näin minä ajattelen, — puhui hän. — Kun ihminen kuolee ja hävitys omansa ottaa, silloin Jumalan sormi jälleen luomaansa koskettaa. Suuri kuvanveistäjä tekee teoksensa valmiiksi: savesta muovaellun kuvan sijaan hän luo kuvan nyt valosta, ja silloin vasta hänen aatteensa toteutuu, — aivan kuin kuvanveistäjäkään ei pidä teostansa täydellisenä, niin kauan kuin se on saven muodossa, vaan silloin vasta, kun on sen marmoriin veistänyt.

Tohtori ei vastannut kotvaan aikaan.

— Tuo on kaunis ajatus, — virkkoi hän viimein.

Inga tunsi tohtorin tahtovan mielellään ottaa sen omaksensa.

Tohtori kumartui arkun yli ja katsoi vainajata kasvoihin. Sitten hän äkkiä sanoi:

— Teidän pitää lähteä ulos. Ilma ei ole hyvä täällä.

Inga pudisti päätänsä.

— Kukkaset ne vain… — sanoi hän.

— Tässä on enemmän kuin kukkaset. Tässä on huumaava sekotus kaikenlaista. Te saatatte tulla kipeäksi, jos kauemman aikaa viivytte täällä. Palvelijoilta kuulin teidän olleen täällä aamusta asti.

— Niin olenkin, — vastasi hän soinnuttomalla äänellä, jolla oli tähänkin asti puhunut. — Mutta minä en usko, että se on vaarallista.

— Miks'ette?

— Siks' että jos se todellakin vaarallista olisi, niin ette te pyytäisi minua lähtemään… pikemmin pyytäisitte minua jäämään tänne ja… jäisitte itsekin.

— Te olette oikeassa; minä jäisin. Mutta eipä liene laita niin, että ruumiinhaju kuolettaa.

— Kuinka omituista, — sanoi Inga, kääntäen kasvonsa häneen. — Jos nyt niin olisi, että se voisi kuolettaa! Niinpä istuisimme täällä koko päivän. Tuolla istuisimme klaverin luona, hiljaa haastellen, hyvin hiljaa, ettemme häntä häiritsisi. Uskoisimme kaikki ajatuksemme toisillemme… emmekä huomaisi yön tuloa… valoisa yö kuultaisi tuolla ulkona… ja mummo makaisi hiljaa tuossa, meitä odotellen… ja kaprifoliat tuoksuisivat, ja unikukka leyhyttäisi myrkyllistä lemuansa meihin, kunnes sitten aamu koittaisi ja kohtaisi meidät kuolleina kumpaisenkin.

Vastauksen asemesta tohtori otti vain hänen molemmat kätensä ja likisti ne rintaansa vasten.

— Pelkään, että olemme ottaneet liian raskaan kantamuksen, — puhui hän hiljaa. — Kunhan emme nääntyisi sen alle kumpainenkin.

Inga nojasi väsyneenä arkkuun. Sitten hän loi katseensa vainajaan ja sanoi:

— Me kannamme sen… ja me jaksamme sen kantaa… mummo jaksoi hänkin.

* * * * *

Kului pari päivää, noita omituisen pitkiä päiviä, jolloin ruumis on talossa, jolloin kaikki astuvat kuulumattomin askelin ja haastelevat hiljaa, tietämättänsä miksi, jolloin ilma on raskasta ja painostavaa, ja jolloin tietää, että talossa on vieras, kolkko, vakava vieras, josta ei tiedä kukaan mistä hän tuli ja minne hänellä matka.

Niinä päivinä satoi paljon. Ei ollut rankkasateita eikä rajuilmaa, mutta kesäistä sadetta tulla tihutteli tiheänä ja hienona aamusta iltaan, tuli yhtämittaa, niinkuin itkee suru, joka ei koskaan lopu.

Ja Inga — puuhaillessaan ja järjestelyssään yhtämittaa, tuskallisesti peljäten jäävänsä kahdenkesken ajatuksiensa kanssa — Inga kuuli sateen hiljaista haastelua, hetkiseksi pysähdyttyänsä. Lopulta hän ei ensinkään pysähtynyt, vaan oli myötäänsä liikkeessä, kulkien paikasta toiseen, kunnes yö tuli. Silloin hän valvoi vuoteellansa, sadetta kuunnellen. Hän laski pisaroita, joita lohduttoman yksitoikkoisesti tipahteli räystäiltä ja puitten lehdistä. Ja silloin hän oli kuulevinansa, kuinka hän itsekin itkee, vaikka silmä yhä pysyi kuivana.

— Minun sieluni itkee, — sanoi hän itseksensä. — Sade lankeaa lakkaamatta, ja niin se kuumin kyynelin itkee rakkautta, joka ei koskaan saata kuolla, mutta ei uskalla elääkään…!

* * * * *

Hautajaispäivä tuli. Aurinko paistoi ensi kertaa pitkästä aikaa, valaisten vanhaa kartanoa. Se paistoi mummon arkulle, palvelijain kantaessa sitä ulos ja asettaessa mustalla veralla verhottuihin ruumisvaunuihin.

— Kuka ajaa vaunuja? — kysäisi pehtori, seisoen hattu kädessä portaitten edessä.

— Minä ajan itse, — kuului lyhyt vastaus.

— Mutta, neiti… — pehtori rutisteli hämillään hattuansa, katsoen rukoilevasti häneen. — Neiti…

Inga laski ystävällisesti kätensä hänen käsivarrelleen. Toinen hämmästyi tuota sanomattoman surumielistä ilmettä hänen kasvoissaan.

— Älkää huoliko siitä, mitä ihmiset sanovat, — virkkoi Inga. — Tuo lyhyt aika, mikä kuluu matkalla hautausmaalle, olkoon se yksistään mummon ja minun käytettävissäni. Meillä on vielä niin paljo puhuttavaa toisillemme.

Tyynesti hän nousi vaunuihin ja otti ohjakset pehtorin käsistä. Ja verkalleen, varsin verkalleen läksi surusaatto liikkeelle… hän edellimmäisenä ruumisvaunuilla ja koko suuri saattoväki jalkaisin perässä.

Ihmiset kuiskailivat keskenään, hänen ajaessaan heidän ohitsensa: "Kylläpä ylioppilasmamsseli näyttää huonolta!" Ja he tervehtivät häntä kaikki, mutta hän ei heitä nähnyt. Hän istui, katsoa tuijottaen kauaksi eteensä tietä pitkin, istui siinä kera syvän surunsa, jota ei enää kukaan maailmassa saata hänen kanssansa kahtia panna, kera surunsa, ei sen, jota kuolema tuo, vaan elämä, armottomasti erottaessaan ihmisiä toisistansa.

Hän ei huomannut, kuinka yhä useampia liittyy saattojoukkoon, kuinka muutamat pienet lapset ripottelevat kukkasia vanhan rouvan ruumisarkun tielle, tahikka hän näkikin sen, mutta ei kiinnittänyt ajatuksiansa siihen. Hän istui, hiljaa haastellen mummonsa kanssa.

— Koskas minulta niin paljon vaadit, — puheli hän, — niin pidä huolta, että minusta tulee yhtä luja kuin sinäkin olit. Ei ole mielestäni minulla pää pystyssä vielä; tuntuu pikemmin kuin lyyhistäisi minua kokoon. Mutta jotain sellaistahan sinä itsekin olet tuntenut, luullakseni, ja sittenkin sinä niin uljaana kestit, työhösi kävit käsiksi ja loit iloa ympärillesi… et milloinkaan myönnytyksiä omalle itsellesi tehnyt. Etköhän sentään kertaakaan pitkän elämäsi aikana liene tahtonut, että saisit uudestaan valita? Eikö milloinkaan tuntunut sanomattoman köyhältä siinä puvussa, joka ei valmiiksi joutunut?… Niin, se on totta… Sinullahan oli toinen puku odotettavissa… se, joka on määrätty kaikille onnen lapsipuolille maailmassa.

Keskellä solatietä hän pysäytti hevosen, päästäen kukkivain lehtojen tuoksun lehahtelemaan ruumisarkun yli. Pitkät, raskaat oksat leyhyttelivät hiljalleen kesän tuulessa, kultaisena harsona laskeutuen piennarten yli. Kaprifoliat välkähtelivät päivänpaisteessa, ja metsäruusut nuokahtelivat miltei maahan asti.

Tuulenpuuska tempasi äkkiä kukkasia irti, ja sateena nyt putoili valkoisia ja keltaisia lehtiä arkun kannelle.

— Nyt sai solatiekin sanoa jäähyväiset, — mietti Inga, lähtien ajamaan edelleen, juuri kun pehtori tuli tiedustamaan, oliko jotain estettä sattunut. Inga katsahti häneen kummastellen eikä voinut käsittää omituista ilmettä hänen kasvoissansa.

— Minä pelkään teidän voivan pahoin, neiti, — sanoi hän kuiskaten. — Enköhän nouse istumaan viereenne?

Inga puisteli vain päätänsä ja ajoi edelleen.

Nyt oli tultu ulos sotatieltä, ja siinä kohtasi surusaattoa kellojen tärähtelevä ääni pienestä maakirkosta. Verkalleen ja yksitoikkoisesti kumahtelivat kellot… kummallisesti valittaen vieri niitten ääni ilmassa.

Ingan valtasi äkkiä suunnaton yksinäisyyden tunne.

Eikö hän ole tuossa ajamassa hevosta, vieden isäänsä ja äitiänsä, lapsuuttansa ja nuoruuttansa hautaan? Onko ainoatakaan ihmistä, johon hän voi luottaa, paitsi sitä yhtä, jota hän sielunsa sisimmissä ikävöitsee, mutta joka hänen on sysääminen luotansa?

Kaikki nuo ihmiset, jotka mustissaan astuvat hänen takanansa — mitä hänen oikeastaan heihin tulee? He unohtavat hänet, hänen lähdettyänsä, ja hän unohtaa heidät. Ja vaikka hänellä olisi ystäviäkin heidän joukossaan, niin ei hän kumminkaan saata antaa ajatuksiansa heille.

Hänen oli yht'äkkiä aivan mahdoton ajatella, että mummo on lähtenyt ainaiseksi pois, ja kun he sitten nostivat arkun alas vaunuista ja läksivät kantamaan kirkkoon, niin oli tuo kaikki hänestä jotain sellaista, joka ei lainkaan koske häntä.

Tohtori seisoi hautausmaan portilla. Inga tunsi hänet jo kauan ennen kuin oli tultu perillekään. Tohtoria oli kutsuttu sairaan luokse, jotenka hän ei päässyt saattamaan ruumista kartanosta asti. Nyt hän oli tullut hautausmaalle, johon oli niin lyhyt matka hänen asunnostansa kuin tavallisesti vain pappiloista tapaa olla. Toinen akkuna hänen työhuoneessansa antoi kartanoa kohti, toiseen näkyi risti ristin vieressä kaikilla noilla vihannilla kummuilla. Omituista kyllä, melkein kuin kummallista sattumaa tuo, että hänen lapsuutensakin koti oli ollut lähellä hautausmaata…

Useasti hän oli tuntikausia kävellyt vainajain vaisussa tarhassa, pysähtyen milloin minkin kummun ääreen, mielessään myötäänsä raskaita ajatuksia.

Eilen hän oli kävellyt siellä kauan aikaa ja vihreällä verhonnut vanhan rouvan haudan, jotta se näyttäisi tänään Ingasta vähän ystävällisemmältä.

Nyt hän seisoi siinä, odotellen Ingaa.

Silmiänsä kääntämättä hän tuijotti tuohon kummalliseen jonoon, joka läheni tuolta: edellimmäisenä Inga ajamassa ruumisvaunuja ja niitten perässä suuri saattojoukko jalkaisin.

Hän seisoi paljain päin paahtavassa helteessä, ja vasta sitten kun Inga oli häntä tervehtinyt, hän pani hatun päähänsä ja seurasi verkalleen arkkua.

— Saanko astua teidän rinnallanne? — kysäisi hän. — Täällä toki saamme kulkea yhdessä.

Inga nyökäytti päätään.

Hetken perästä tohtori lisäsi, katkerasti hymyillen:

— Eikö teidän mielestänne meidän kahden sovi astua rinnan ruumiin perässä?

Inga ei vastannut: nyökäytti vain päätään, katsahtamatta kysyjään.

Kirkossa puhuttiin ja veisattiin, mutta Ingasta se kaikki oli jotain, joka ei kuulu häneen. Hän näki useankin saattoväestä itkevän, ja häneen nousi lämmin tunto siitä, että vainaja oli todellakin ollut heille rakas, että hänen kuolemansa oli herättänyt surua paikkakunnalla, mutta itse hän ei saanut kyyneltäkään vierähtämään silmästänsä. Tuntui kuin itku olisi tyrehtynyt hänelle kurkkuun.

Kaksi henkilöä haudalla veti hänen huomionsa puoleensa: Kai, joka, pidellen äitiään kädestä, tuijotti arkkuun suurilla, säikähtäneillä silmillään, ja tohtorinna, joka näytti tavattoman kalpealta, niin kalpealta, että Inga pelkäsi hänen menevän tainnoksiin ja kuiskasi hänelle: "Älkää seisoko niin lähellä hautaa!"

Toinen katsahti häneen liikahtamattakaan. Ei väräyskään elähtänyt noissa kalpeissa kasvoissa, mutta niissä kuvastihe niin ankara tuska, että Inga äkkiä astui aivan hänen lähellensä ja sanoi päättävästi:

— Minä matkustan pois.

Ja kun toinen säpsähtäen loi häneen kummastelevan katseen, virkkoi Inga melkein kärsimättömästi:

— Kuulittehan! Minä matkustan pois.

Tohtorinna lensi ensin tulipunaiseksi, mutta kalpeni sitten jälleen. Hänestä tuntui, kuin olisi ilon virta hulvahtanut hänen lävitsensä, ja hänet täytti vaistomainen, melkein masentavan valtava kiitollisuuden tunne vainajata kohtaan.

— Maasta olet sinä tullut, ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman! — niin siellä kuuluivat lukevan, mutta korkealla haudan yllä leivoset riemuitsivat, ikäänkuin kertoen ilosta, niin suuresta, ettei sitä milloinkaan saa loppuun lauletuksi.

Inga seisoi, silmät kuivina katsellen, kuinka he luovat umpeen hautaa. Ja yhä useampia ja useampia saattojoukosta keräytyi hänen ympärilleen, lausumaan osanottoansa.

Moni uljas Pohjanmeren kalastaja puristi hänen pientä kättänsä karkeaan kouraansa, silmiänsä siristellen, itkuaan salatakseen, ja vilpittömästi toistellen: "On se vaan kovaa, kun niin yksin jäitte, on maar."

Hän nyökäytti päätään heille jokaiselle ja puristi heidän kättänsä, mutta ei hän puhellut kenenkään kanssa. Näytti kuin hän pelkäisi, ettei sitten enää jaksa hillitä itseänsä. Tohtori seisoi hänen vieressään, katse yhä häneen kiinnitettynä.

Kipeästi hänen rintaansa viilsi, nähdessään tuon pienen, hennon, mustapukuisen olennon seisovan niin ypö yksinään vasta umpeen luodun haudan ääressä. Ja hänen, tohtorin, täytyy seistä hänen rinnallaan ventovieraana, vaikka heidän sydämensä parhaillaan sykkivät toisilleen, eikä hän sittenkään mitään niin hartaasti halainnut kuin sulkea syliinsä tuon immen ja painaa hänet rintaansa vasten, hänen itkeä itkunsa siinä.

Se ilme, mikä tällä hetkellä tohtorin katseessa asui, oli kuin haavoitetun otuksen. Hänen vaimonsa tapasi tuon katseen ja ymmärsi, että vaikka tuhat peninkulmaa pantaisiin noitten kahden väliin, aina he sittenkin olisivat toistensa omia.

Palatessaan miehensä kanssa kotia puutarhan kautta tohtorinna ei puhunut mitään. Jos hänen miehellään on jotain hänelle puhumista, niin puhukoon; hän puolestaan ei tahdo mitään tiedustella, ei pienimmällä viittauksellakaan. Ja kenties ei toinen mitään tiedäkään. Inga kenties itsestään vain oli äkkiä päättänyt lähteä pois…? Vai aikooko hänen miehensä lähteä hänen kanssaan?

Niin, lähteköön, jos tahtoo… Hän ei aio suinkaan pidätellä häntä nyt, vaikkapa sydän huutaisikin hänelle, uhmalla vaatien kuulemista, kuten ennen vanhaan. Hän oli murtunut nyt, — hän saattaa antaa nyt perää.

Ääneti he kulkivat, Kai poika heidän keskellänsä, kumpikin salaten ajatuksensa toisiltansa. Tohtorinna huomasi miehensä monta kertaa luovan silmänsä poikaseen ja myötäänsä pitävän häntä kädestä kiinni. Tohtori ei puhunut mitään, mutta tohtorinnasta tuntui sittenkin, ettei hänessä pitkään aikaan ollut ilmennyt niin suurta hellyyttä poikaa kohtaan, ja uudelleen heräsi hänessä toivo, kadotakseen taas yhtä pian jälleen. Äkkiä virkkoi Kai:

— Isä! Missä se vanha rouva nyt on?

— Tuolla hän on ylhäällä, missä leivoset laulaa… korkealla tuolla, aina valkoisten hattarain toisella puolella, Kai.

— Haasteleeko hän siellä kenen kanssa?

— Haastelee erään kanssa, josta hän on paljon pitänyt.

— Vielä enemmän kuin minä sinusta?

— Niin.

— Ja äidistä?

— Niin, ja äidistä kanssa.

Pieni, innokas kysyjä pysähtyi, katsoen isäänsä silmiin.

— Leivosetko ne vain siellä laulaa? Eikö siellä kukaan muu laula, vai mitä?

Omituisesti myhähtäen katsahti isä poikaansa, sanoen: — Kyllä; luulenpa, että siellä on joku, joka soittaakin.

— Kuuleeko vanha rouva sitä?

— Kuulee niinkin. En tiedä, kuulleeko hän leivosten laulua, mutta olenpa melkein varma siitä, että hän kuulee viulunsoittoa… olen ihan varma siitä, Kai.

Kai ei kysellyt enää. Eikä puhunut heistä kukaan, ennenkuin tultiin kotia.

* * * * *

Muutama päivä oli kulunut hautajaisista. Inga kulki levottomana autioissa huoneissa. Hän istahti mummo vainajan tuoliin; hän kosketti mummo vainajan sukankutimeen, joka vielä oli pajutuolilla akkunan lähellä. Yksinäisyys tuntui niin tukahduttavalta.

Hän meni alas puutarhasaliin. Siellä leyhähti häntä vastaan raskas, ruumiinhajun ja kukkasten tuoksun sekainen ilma. Hän otti hurstit akkunain edestä alas ja siirtyi äskeiseen huoneeseen kirjoituspöydän ääreen.

Siinä oli vielä vanha kynänvarsi, jota mummo aina oli käyttänyt. Koneenomaisesti Inga tuijotti siihen kotvasen. Sitten hän äkkiä nousi ja meni atelieeriin.

Hän ei ollut käynyt siellä siitä pitäin kuin silloin tohtorin kanssa. Nyt hän ikävöitsi häntä, ja se se saattoi hänet sinne, hänen kuvansa luokse.

Hän tempasi peitteen pois ja jäi seisomaan kuvan eteen.

Kuinka paljon vaillinaista olikaan tuossa ensimmäisessä suunnitelmassa! Pieni ryppy silmäin kohdalta oli jäänyt pois, samoin omituinen tukan taive niskakuopassa. Suun piirteet eivät nekään olleet tarpeeksi lujat, ja tuo tarkkapiirteinen leuka oli täyteläisempi muodolleen todellisuudessa kuin jäljennöksessä.

Sen enempää harkitsematta hän nouti vettä ja ryhtyi työhön.

Hän työskenteli monta tuntia yhtämittaa, ja sitä myöten kuin hänen ajatuksensa pyörivät tohtorin ympärillä ja hänen rakkautensa syleili jok'ainoata piirrettä noissa kasvoissa, ja sitä myöten kuin teos luontui hänen käsissään yhä täydellisemmäksi ja täydellisemmäksi, sitä myöten kävi hänen päätöksensä yhä lujemmaksi: hän lähtee, hän asettaa tuhannen peninkulmaa heidän välillensä, vaikkapa sen hintana olisikin koko hänen elämänsä onni.

Hänen uinuva tarmonsa kasvoi työkyvyn keralla. Hän ymmärsi nyt, mikä se koko tänä aikana oli häntä ahdistanut ja painanut, vaikk'ei hän ollut osannut saada ajatuksiansa selvään muotoon.

Hän oli kyllä ajatellut lähteä, mutta perimmäisenä oli hänen sielussaan sittenkin asunut ajatus: eikö mitään muuta keinoa ole olemassa…? Jos hänen täytyykin lakata toivomasta, että milloinkaan hänen omaksensa tulisi… pitääkö hänen riistää itseltään sekin ajatus, ettei edes saa elää hänen läheisyydessänsä ja nähdä häntä, milloin ei ikävöimiseltään enää saa rauhaa?

Nyt, hänen kuvaansa tarkastellessaan, hän äkkiä ymmärsi, että hän voi riistäytyä pois, vaikkapa tuntuisikin, kuin hänen oman olemuksensa pohja ja perustus siten kukistuisi. Yhtä hän vain ei voi: hän ei voi elää hänen läheisyydessään omistamatta häntä, hän ei voi uudestaan ja uudestaan kohdata häntä päästämättä intohimojansa valloilleen. Ihminen hän on hänkin vain ja tietää voimainsa äärimmäisen rajan.

Onneksi osasi Inga Heine elämänsä ratkaisevimpinakin hetkinä nähdä selvästi ja ikäänkuin mitata voimainsa kannattavaisuuden; onneksi hän osasi aina torjua luotaan hempeät mielikuvat sellaisesta, mikä teoriassa on saavutettavissa, mutta käytännössä mahdotonta.

Ja hänen rehellinen, älykäs silmänsä elämän todellisuuteen se tässäkin esti hänet pysähtymästä puolitiehen ja katsahtamasta sivuille.

Tunnin kuluttua hän koputti pehtorin oveen ja avasi sen nopeasti, kuultuaan: "sisään!"

— Kartano on myytävä, — lausui hän ilman mitään esipuheita, mutta hänen äänensä vapisi.

Pehtori säpsähti.

— Mitä ajattelettekaan, neiti! Se olisi suurin synti, minkä saattaisitte tehdä! Kartano on ollut teidän suvullanne monta miespolvea, ja vanha valtioneuvoksetar teki työtä sen eduksi koko elämänsä iän! Ja senkö te saattaisitte nähdä vieraan käsissä?

Jotain suonenvetoista ahdistusta tunsi Inga kurkussansa. Se esti häntä heti vastaamasta, mutta pian hän toipui ja sanoi hänelle, katsoen häntä suoraan silmiin:

— Se on luja päätökseni; turha on koettaa järkäyttää sitä.

— Ja oletteko ajatellut mitä merkitsee kartanosta luopuminen? Mistä te saatte kodin tästäpuolin?

— Lähden ulkomaille tekemään työtä?

— Ja kun olette väsynyt työhön ja kaipaatte lepoa?

— Niin tämä on viimeinen paikka, jossa levätä tahtoisin, — vastasi Inga melkein kiivaasti.

Toinen katsahti häneen kummastellen, astui pari kertaa lattian poikki ja pysähtyi hänen eteensä.

— Mieleni on paha, — puheli hän, — ylen on mieleni paha. Minäkin pidän tästä vanhasta kartanosta.

— Sitä juuri minäkin ajattelin, — vastasi Inga hilpeästi myhähtäen.

— Mitä ajattelitte?

— Eikö teidän sovi ottaa kartanoa?

— Vuokralle, niinkö?

— Ei, ei; ei vuokria ensinkään. Silloinhan minun pitäisi sittenkin tulla joku kerta tänne, ja se on mahdotonta. Ei! Ostakaa se helpoilla ehdoilla.

— Minulla ei ole pääomaa, ja vaikkapa olisikin…

— Mitä se tekee? Siitä me kyllä sovimme. Saatattehan maksaa pienin erin joka vuosi. En minä mikään ankara velkoja aio olla. Ja minusta tuntuisi niin hauskalta ja turvalliselta, tietäessäni kartanon olevan teidän käsissänne. Olenpa varma, että vanha rouvakin olisi sen suonut.

Pehtori oli jälleen lähtenyt kävelemään edestakaisin lattiata, mutta Inga astui hänen jälkeensä ja laski kehoitellen kätensä hänen käsivarrelleen.

— Ajatelkaas, kuinka mieluista, jos se jäisi teille! — puhui hän.

— Älkää vaatiko sitä, — virkkoi toinen jyrkästi, kääntyen pois. — Te ette saa vaatia sitä minulta.

— Miks'en? — tiedusteli Inga. — Sanokaa, miks'en!

— Siks'että se on mahdotonta, asiain ollessa nykyisellä kannalla. Siks'että… minun on mahdoton olla täällä teidän lähdettyänne.

Inga katsahti häneen ja punastui. Missä olivatkaan hänen ajatuksensa olleet, koska asia hänelle nyt vasta selvisi? Oliko hänen oma rakkautensa vallannut hänet niin, ettei hän ollut huomannut, mitä tuon toisen sydämessä liikkuu…?

Inga ojensi hänelle molemmat kätensä ja sanoi:

— Kiitos, sydämellinen kiitos kaikesta, mitä olette ollut meille ja tälle vanhalle kartanolle kaiken sen aikaa, kun olemme toisemme tunteneet. Älkää olko pahoillanne minuun, jos olen teitä loukannut. En ole tahallani sitä tehnyt. Loukkauksiahan me saamme kokea jokainen. Elämä ei siitänsä muutu. Jokainen meistä kohtaa kiven, johon verisenä kompastuu.

Pehtorin mielestä ei sen koommin koskaan mennyt se suru, jonka hän nyt luki neiden silmissä, kuullessaan noita viimeisiä sanoja. Inga päästi hänen kätensä irti. Pehtori jäi seisomaan neuvotonna. Hän yritti sanoa jotain, mutta ei kyennyt.

— Saanhan edelleenkin, niinkuin tähänkin asti, kysyä teiltä neuvoa kaikessa, mikä kartanoa koskee? — kysyi Inga.

— Kyllä, kiitos! Sydämellinen kiitos! Ette usko, kuinka mielelläni minä tahdon auttaa teitä! — sanoi pehtori hämillänsä ja kankeasti, mutta niin äärettömän vilpittömästi.

— Sen kyllä tiedän, — vastasi Inga. — Ja täydellä luottamuksella minä jätän talon myynnin teidän huostaanne.

— Mutta onko nyt ihan välttämätöntä myydä se? — alkoi toinen jälleen. — Jospa vielä katuisitte joskus? Olen melkein varma siitä, että vielä kerran kadutte.

— Ykskaikki, — keskeytti Inga pikaisesti ja ikäänkuin sysäillen sanojansa. — Se on myytävä… kuulettehan, se on myytävä… millä ehdoilla hyvänsä! Minä en tahdo pitää sitä.

Hänen äänensä, muutoin lempeä, kajahti niin kovalta, että olisi luullut kartanon käyneen hänelle vihanpidoksi, ja sittenkin hänen katseensa hyväili niin hellästi vanhaa nurkkahuonetta, hänen kätensä hiljaa silitellessä toukansyömää laudoitusta, johon hän parhaillaan nojasi… Pehtori ymmärsi hänen kärsivän tuskaa eikä puhunut enää mitään.

Inga läksi verkalleen pois, sulkien oven perässään.

Palattuansa arkihuoneeseen hän istahti mummon kirjoituspöydän ääreen ja kirjoitti kirjekuorelle tohtorin osoitteen. Päättäväisyyden tuli hehkui hänessä, ja häntä melkein pelotti vaipua mietiskelyyn.

Hän kirjoitti nopeasti pienelle kortille:

"Kohdatkaa minua huomis-iltana kello 7 hietasärkillä. Sanoisin kernaasti jäähyväiset Teille."

Hän pisti kortin kuoreen, mutta otti sen jälleen ulos ja liitti siihen:

"Ottakaa päiväkirja mukaan, se, josta olette puhunut. Se kirja on minun. Vaikka kuinka köyhäksi tulisin, muistoissani olen rikas sittenkin.

Was vergangen, kehrt nicht wieder, aber ging es leuchtend nieder, leuchtet es lange noch zurück…

Inga Heine."

Hän kutsui naispalvelijan ja lähetti hänet viemään kirjeen perille.

Ja sitten hän päätti ruveta panemaan tavaroitaan kokoon.

Hän kirjoitti pitkän luettelon kaikesta, mikä on myytävä huutokaupalla, mitä on annettava pois ja mitä on lähetettävä hänen jälkeensä ulkomaille. Minne? tiedusti hän äkkiä itseltään, ja ajatukset ne siihen kohta vastasivat: Roomaan tietysti, taiteilijain kotikaupunkiin!

Taiteilijaveri kuohahti hänessä, kun hän tuli ajatelleeksi etelää, mutta synkkänä varjona laskeutui hänen sielunsa yli se rakkaus, jota hän nyt lähtee pakoon, tuo kasvava kaipaus, joka yhä on pyrkivä pohjoista kohti, etsiskellen siellä yksinäistä olentoa hietasärkkäin välissä.

Melkein koneenomaisesti hän meni atelieeriinsa ja pysähtyi siellä hänen kuvansa eteen, mutta hänen täytyi heti lähteä pois, sillä hän oli vähällä purskahtaa itkuun.

Illalla hän kutsui talonväen luokseen ja antoi kullekin rahalahjan sekä jonkun pienen esineen vanhan rouvan muistoksi.

— Te olette talossa Köyriin asti, — sanoi hän, — ja niin kauan on pehtorikin täällä. Siksi saadaan kartano kaiketi myydyksi, mutta useimmat teistä arvatenkin tahtovat jäädä taloon, uuden isännän palvelukseen.

Ääneti ja juhlallisina he seisoivat hänen ympärillään; kädenselkä se vain silloin tällöin pyyhkäisi kyynelen pois. Mutta alas väentupaan tultuaan virkkoi pieni tallirenki oikealla jyllantilaisella vilpittömyydellä: — On se vaan nurinkurista, että niinkuin nyt kartanokin myydä mäiskätään. Oishan se hyvinkin passannut, että ylioppilasmamsseli ois sen pitänyt.

Ei kukaan vastannut.

— Kovin suree, — virkkoi yksi.

— Ja niin laihaksi kuin on mennyt! — liitti toinen säälien.

— Suittaahan, — puhui kolmas, — suittaahan se uusikin isäntä olla kunnon mies ja meille laatuun käypä kanssa, mutta sellaista kuin vanha rouva, sellaista ei saa mistään.

* * * * *

Yöllä alkoi navakka tuuli puhaltaa mereltä päin, ja koko seuraavan päivän möyrysi Pohjanmeri hietasärkkäin takana.

Illalla, Ingan ponnistellessa myrskyä vasten, pärskytti tuuli merenvaahtoja hänelle kasvoihin ja lennätti pieniä pivollisia hienoa lentohiekkaa hänen silmiinsä. Kova aallokko löi rantaa vasten. Tyrskyt ulvoivat ja pauhasivat ulkona, viskellen lakkapäitten vaahtoisia harjoja korkealle ilmaan ja heitellen raskaita laivanlankkuja keveinä lastuina rannalle.

Oli kuin parkuisi meri synnytystuskissaan, kuin koko tuo suunnaton syvyys tuolla ulkona möyryten päästäisi valloilleen intohimojansa.

Pauhina teki hänelle hyvää ja tyynnytti hänen mieltänsä: se oli kuin kuvastusta hänenkin kiihkoisesta tilastaan, se ikäänkuin puki ääneen hänen oman rintansa parkua.

Tohtori oli jo odottamassa häntä ulommaisen särkän juurella.

Polviaan myöten hän seisoi lentohiekassa, vaahdon pärskyessä hänen ympärillään.

Ingan puoleen kääntyessään hän oli aivan märkä kasvoiltansa.

Yhdellä hyppäyksellä hän oli Ingan rinnalla, otti hänen kätensä ja pani sen lujasti käsivartensa alle.

— Te ette saa lähteä, — sanoi hän, likistäen kättä lujasti rintaansa vasten. — Ette saa lähteä, ette millään ehdolla.

Avutonna vilkaisi toinen häneen, sanaakaan sanomatta. Tohtori hengitti raskaasti, hehkuvin silmin katsoen häntä.

— Ettehän te täyttä totta tarkoittanut, ettehän? — puhui tohtori innokkaasti. — Sanokaa, että muutoin vain kirjoititte noista jäähyväisistä! Tunnettehan te itsekin, että vaikka meillä olisi mitä hyvänsä toisillemme sanomista, jäähyväisiä emme saata sanoa. Se on mahdotonta. Se olisi samaa kuin pidättää oma hengityksensä. Vai eikö lienekään rakkaus sielun hengitystä?

Inga nyökäytti päätänsä, mitään vastaamatta. Hänestä tuntui, kuin notkahtelisi hänellä polvet, nyt, kun ratkaiseva hetki on tulossa.

Tohtori jatkoi kiivaasti ja kiihkeästi:

— Saatte sanoa minulle mitä tahansa, jäähyväisiä ette. Kuulettehan! Minä kiellän sen. Teidän täytyy olla alati minun läheisyydessäni… sittenhän edes tiedän teidän olevan tuossa vanhassa kartanossa, tiedän, että niitten seinäin sisällä, joita joka hetki saatan nähdä, te asutte yötä ja päivää, ja että siellä aurinko valaisee minun rakkainta olentoani maailmassa! Ettehän tahtonekaan riistää kaikkea päivänpaistetta minun elämältäni, ettehän? Onnen lapsipuolellekin suodaan edes vähäinen väläys, minkä valossa lämmitellä. Asettaa peninkulmia teidän ja minun välilleni on samaa kuin tylyllä kädellä repiä kaksi sielua palasiksi, sydänjuuria myöten. Se on epäinhimillistä, se on yli-inhimillistä.

— Tiedän mikä olisi vieläkin pahempaa, — virkkoi Inga.

— Mikä niin?

— Kohdata toisiansa vieraina muitten ihmisten nähden, puhella vähäpätöisistä asioista, kun kaikki sydämen ajatukset uhkuvat rakkautta, elää lähetysten, saamatta kumminkaan nähdä toistansa, ikävöiden valvoa yöt umpeen ja sitten päivällä kylmäverisesti harkita, milloinkahan ensi kertaa kohdattaneen, niin etteivät ihmiset siihen pahenisi! Tuntea voivansa olla ylpeä rakkaudestansa ja olla sittenkin pakotettu piilottelemaan sitä kuin häpeätä, taistella nääntymiin asti, jottei vain katse tai ääni tai pelkkä läsnäolokin ilmaisisi, mistä rinta on niin ääriään myöten täynnään…! Haa! Se on Tantaloon tuskia… pahempaa kuin jäähyväiset pitkän elämän ajaksi.

Tohtori tuijotti häneen, kokonaan huumauneena hänen kiihkeästä puheestaan. Ensi kertaa Inga nyt hänen kuultensa päästi intohimonsa kokonaan ilmoille. Ei aristellen, ei epäröiden, vaan hehkuvalla voimalla laulahti tunnustus äänekkäästi hänen huuliltansa. Tohtori tunsi omat voimalliset tunteensa niissä, ja onnesta säihkyi hänen silmänsä.

— Minä siunaan niitä Tantaloon tuskia! — sanoi hän. — Minä tiedän teidän kestävän ne minun tähteni.

Inga laski ikäänkuin torjuen kätensä hänen rintaansa ja vastasi:

— En voi. On kukaties olemassa naisia, jotka voisivat, hiljaisia, järkeviä naisia, kyllin voimakkaita panemaan kammitsaan tunteensa; minä en voi… Minä saattaisin sanoa itselleni, että tästä puolin minun ei enää pitäisi nähdä teitä, ja illalla minä sittenkin saapuisin tänne kohtaamaan teitä. Ja aina minä tapaisin teidät täällä meren rannalla, ja yhdessä me astuisimme särkkien välissä, ja yksi olisi meillä puhelun aine ja yksi ajatusten aihe… ja viimein kasvaisi meissä rakkaus niin voimakkaaksi, ettei se enää milloinkaan kuulisi muuta kuin omaa ääntänsä, ja polkisi muut tunteet jalkainsa alle kuin kuolleen kovakuoriaisen. Ja niin me eräänä päivänä unohtaisimme kaikki lupaukset ja kiertäisimme kärsimyksen, tarttuaksemme onneemme kiinni, huolimatta, onko meillä oikeutta siihen vai eikö! Ja siitä me rupeaisimme halveksimaan omaa itseämme… ja kylmät katseet meitä kohtaisi… ja terävät kielet meitä suomitsisi… ja Kai, Kai!…

Tohtori keskeytti äkkiä hänen puheensa suudelmalla, kietoen käsivartensa hänen ympärilleen.

— Jos valinta on teidän ja Kain välillä, niin on valinta tapahtunut siitä hetkestä kuin teidät ensi kertaa näin! — huudahti hän. — Kain minä saatan menettää, niin kovalta kuin tuntuukin, mutta teitä… teitä… en ikipäivinä!

Inga sulki silmänsä hänen hurjilta suuteloiltaan, ja tuokion ajan oli hän antamaisillaan perää… Oli silmänräpäys, jolloin hänestä tuntui enää mahdottomalta jatkaa taistelua, mahdottomalta riuhtaista itseänsä irti noista käsivarsista, jotka häntä pitelevät niin lujasti… mutta tunto siitä, että hänen pitää kestää ja että hän on kestävä, saattoi hänet jälleen jatkamaan taistelua.

Hiljaa hän kirvoittihe hänen sylistään.

— Kai on vielä pieni, — puhui Inga, — mutta hänessä on voimaa. Vai uskallatteko sanoa, ettei sekin aika tule, jolloin te rupeatte kiihkeästi kaipaamaan häntä, jolloin te haikeasti ikävöiden huomaatte olevanne ventovieras omalle lapsellenne, ja jolloin omantunnon tuskat alkavat kalvaa teitä siitä, että olette syrjään sysänneet velvollisuutenne häntä kohtaan?

Toinen ei vastannut. Hän oli liian rehellinen kieltääkseen sellaisenkin ajan mahdollisuutta. Ja Inga näki, kuinka hän kärsii tuosta ajatuksesta.

Verkalleen ja kamalan varmana selvisi tohtorille nyt, että miten hänen omantuntonsa laita vastedes lieneekään, Ingan ei missään tapauksessa ole oleva kyllin "lujatekoinen".

— Kain tähden olen valmis jatkamaan näennäistä avioelämää, — sanoi hän, — vaikka ainaiseksi jääkin ratkaisematta kysymys, kenellä on suurin elämisen oikeus, niilläkö, jotka ovat keskellä taistelua, vai niilläkö, jotka eivät vielä ole sitä alottaneetkaan. Minä en ole siihen vastausta saanut. Miks'emme saisi kohdata toisiamme kerran viikossa… tuon mitättömän ainoan kerran vain?… ja vaikk'ei sitä kestäisi kuin moniaan minuutin verran, niin se tekisi mahdolliseksi kestää nuo muut päivät.

Vastaukseksi Inga pyyhkäisi sormillansa hänen tukkansa läpi, tuon armaan, tuuhean tukan, joka oli hänelle niin rakas.

— Minä tiedän, miks'emme, — virkkoi hän.

Ja tuskin hän oli tämän sanonut, silloin toinen jälleen sulki hänet syliinsä, puristi hänet rintaansa vasten ja suuteli hänen suutansa ja otsaansa ja käsiänsä, pysähtyi hetkiseksi, huomatessaan kyyneleitä Ingan silmissä, mutta kietoi jälleen kätensä hänen ympärilleen, lähellensä puristaen.

— Ymmärrättekö nyt, miks'emme? — virkkoi Inga hiljaa, kun tohtori vihdoin oli päästänyt hänet.

Tohtori vaikeni… Niin, nyt hän ymmärsi.

Hän vaikeroi kuin haavoitettu otus. Hän vapisi, kapinoiden omaa epätoivoista kohtaloansa vastaan. Hän ei pidellyt Ingaa enää sylissään, mutta hän ei hellittänyt hänen käsiänsä. Hän puristi niitä niin lujasti omissaan, että toisen olisi täytynyt huutaa, jos hän tällä hetkellä olisi kyennyt tuntemaan ruumiillista kipua. Ja tohtori tuijotti häneen, kalpeana huuliansa myöten.

— Nyt me kaksi olemme pian kokeneet kaiken sen, mikä ihmisen kärsittäväksi saattaa tulla, — virkkoi tohtori, — aivan siihen asti, mihin vain epätoivo saattaa viedä. Eikö teidän mielestänne riitä jo? Vai vieläkö olisi jotain muuta jälellä?

Inga ei kyennyt vastaamaan. Kyyneleitä valui hänen silmistään lakkaamatta tohtorin koville käsille, ja koko hänen hento vartalonsa vavahteli itkusta, jota hän ei enää jaksanut pidättää. Hän ei uskaltanut katsoa tohtoriin, ja sittenkin hänen täytyi uudestaan ja uudestaan luoda silmänsä hänen kasvoihinsa, noihin kasvoihin, jotka olivat hänelle rakkaimmat maailmassa ja joitten ilme tällä hetkellä oli yhtä ainoata suurta, raastavaa tuskaa!

Ingan valtasi äkkiä raju, vastustamaton halu juosta yhdessä hänen kanssansa tyrskyihin. Yhdessä! yhdessä! ettei vaan tarvitsisi erota! niin huusi hänen sisimmissään… Ja niin äkillisesti tuli kiusaus hänen ylitsensä, niin hurjalla voimalla se valtasi hänen etelämaisen verensä, että hän ehdottomasti alkoi vetää tohtoria mukanansa merta kohti.

Tohtori kohtasi hänen katseensa ja myhähti. Inga huomasi ajatuksensa sävähtäneen salaman lailla yhteen hänen ajatuksensa kanssa, ja samalla läksi tohtorikin juoksemaan hänen kanssansa.

Oli kuin tenhovoima olisi heidät saanut valtoihinsa, oli kuin kiitävä tuulispää tai kuolemaantuomitun ajatukset tai vimmainen meri heissä epätoivoisena raivoaisi.

He juoksivat juoksemistaan tyrskyjä kohti, ja juostessansa he katsoivat toisiansa silmiin. He eivät nähneet taivasta, eivätkä he nähneet maata, eivätkä he huomanneet lentohiekkaa, johon vaipuivat nilkkojaan myöten; he näkivät vain toisensa… ja tuolla temmeltää tyrsky, ja meren aallot vyöryvät, harjoillansa kiehuva vaahto… tuolla tuo taaja, torninkorkuinen muuri, joka heidät musertaa kumpaisenkin.

Jo pärskyi vaahtoa heidän kasvoillensa, jo hulvahti ensimmäinen aalto heidän polviinsa asti. Silloin Inga pysähtyi äkkinäisellä ponnistuksella.

— Ei, ei! — huusi hän läähättäen. — Me emme saa, me emme saa!

Tohtori ei kuullut, hän veti vain perässään Ingaa, ja tyrskyyn kuoleutui immen ääni.

Inga huusi silloin hätäyneenä:

— Kai! Kai! Muistakaa Kai poikaa!

Tohtori pysähtyi heti, kädet hervahtaneina. Pojan punainen lakki oli äkkiä pistävillään esille lentohiekasta ja aalloista, ja pieni tuttu olento oli asettuvinansa näitten kahden ihmisen väliin merenrannalla siinä.

Tuskaisesti äännähtäen vaipui tohtori hiekalle. Inga seisoi hänen ääressään, vavisten koko ruumiissansa. Verkalleen hän sitten ponnistautui hiekan läpi ja istahti lähimmän särkän juureen.

Aurinko laski tyrskyjen taa… loistaen tummanpunaisena, tulipunaisena, vaaleanpunaisena… kuultaen sinerväin aaltojen läpi… kimallellen ruusunvärisissä, sinervissä, vihreänkeltaisissa välkkeissä, kiihkeinä kuin kiihkeä tykytys ihmisen valtasuonessa ja punaisina kuin punainen hurme ihmisen rinnassa.

Ja aurinko meni mailleen, ja värit kalpenivat… mutta yhä siinä Inga istui, häntä odotellen.

Vihdoin hän näki tohtorin nousevan ja astuvan häntä kohti.

Hän astui raskaasti laahustaen, kuni kuolemaantuomittu mies. Ingasta hän näytti käyneen kymmenen vuotta vanhemmaksi.

— Tuletteko nyt sanomaan jäähyväisiä? — kuiskasi Inga.

— Niin, nyt tulen sanomaan jäähyväisiä, — vastasi toinen, ottaen häntä kädestä.

— Missä se on, jota teiltä kirjeessäni pyysin? — kysyi Inga, mielenliikutukselta tuskin kyeten puhumaan.

— Tässä.

Hän otti povitaskustansa pienen pinkan irtonaisia lehtiä, kellastuneita toiset, toiset valkoisia.

Kiihkeästi tarttui Inga niihin.

— Saanenhan kirjoittaa? — virkkoi tohtori. Ääni oli levollinen, mutta kummallisesti murtunut.

Inga vain nyökäytti päätään: puhumaan hän ei kyennyt.

Verkalleen hän nousi, ja verkalleen he kulkivat rinnatusten särkkäin välitse.

Ei puhunut kumpikaan mitään. Mitäpä he olisivat puhuneetkaan, joka ei olisi pyrkinyt tukahuttamaan heitä tai tuntunut heistä vaimealta ja mitättömältä sen tuskan rinnalla, jota he kumpikin tällä haavaa tunsivat? Mitäpä heillä olikaan toisillensa sanomista, mikä vielä olisi sanomatta?

Ensimmäisessä tienhaarassa he pysähtyivät. Inga vilkaisi ympärilleen, näkyisikö ketä lähellä, mutta ei ollut ketään.

Lähimmästä kalamökistä tuulen alla tuossa nousi savu hiljalleen ilmaan, niinkuin ei pauhaavaa merta tuolla ulkona olisikaan, ja heidän jalkainsa juuressa nuokkuivat kanervanvarret. Silloin Inga otti häntä molemmin käsin päästä ja loi hänen silmiinsä pitkän, pitkän katseen.

— Viekää terveisiä Kai pojalle! — sanoi Inga. — Kerran hän kysyi minulta: "Miks'et sinä ole minun äitini?"… Tuo kysymys on siitä pitäin mieltäni polttanut. Sanokaa hänelle, kun hän on kasvanut suureksi ja ymmärtää sen, sanokaa hänelle, ettei hänen oma äitinsä olisi voinut uhrata hänen tähtensä enempää kuin minä olen uhrannut.

Sen sanottuansa hän teki jotain melkein ajatuksissaan. Hän pani toisen kätensä tohtorin niskaan ja toisella pörrötti hänen tuuheata, tummaa tukkaansa, niinkuin hänen tapansa oli. Sitten hän päästi hänet ja läksi astumaan kotia päin, taaksensa katsahtamatta.

Tohtori ei puhunut sanaakaan hänen lähdettyänsä. Jos hän olisi avannut lujasti puristetut huulensa ja päästänyt tunteensa kuuluville, silloin olisi kajahtanut parahdus, sellainen, joka nousee meren pohjimmista, kun myrskyisenä yönä ulappa vimmatusti ulvoo. Mutta hän ei parahtanut. Hän seisoi vain, tuijottavin katsein seuraten häntä, kunnes hän oli kadonnut tienkäänteeseen.

Tohtori palasi särkille takaisin ja astuskeli siellä tuntikausia edestakaisin, edestakaisin niitten ja meren väliä.

* * * * *

Kotia tultuansa Inga meni suoraa päätä talliin, jossa hänen poninsa tavallisesti seisoi.

— Pikku Musta on kaiketi tallissa? — kysyi hän pehtorilta, joka oli puhelemassa rengin kanssa.

— Kyllä. Toin sen juuri kotia laitumelta, — vastasi pehtori, avaten tallinovea.

Inga nyökäytti hänelle ohimennessään ystävällisesti päätä.

— Tohtori on ostanut pikku Mustan. Saatte ratsastaa sen sinne, minun lähdettyäni, — virkkoi Inga niin suoraan ja luontevasti, ettei pehtorin mieleen johtunut pienintäkään epäluuloa.

Inga meni talliin ja veti oven perässään kiinni. Hevonen käänsi heti päätään, kuultuaan hänen äänensä. Inga astui pilttuuseen sen luo ja seisoi siinä kauan aikaa, hyväillen hepoansa.

— Hyvän saat isännän nyt, poni, paljoa paremmankin kuin minä olen, — puheli hän sille. — Vaihtaisin mielelläni sinun kanssasi, tahtoisin olla hänen hevosensa, joka juoksisi hänen edessään tietä pitkin, oli ilma millainen hyvänsä, ja jota hänen kätensä silittelisi. Ei hänellä olisi syytä olla minuun tyytymätön; kulkisin niin uskollisesti ja reippaasti hänen rattaittensa edessä, ja silloin tällöin tervehtisin häntä silmälappujen takaa.

Hevonen niuhisti korviaan taaksepäin, kuunnellen, niinkuin ymmärtäisi häntä, ja pyyhkäisi monta kertaa pehmoisella turvallaan emäntäänsä poskea. Inga täytti seimen vereksillä kauroilla, suki sileäksi sen harjan ja välkkyväksi sen mustan karvan ja pysähtyi jälleen taputtamaan sitä.

Hänen vihdoinkin lähtiessään käänsi hevonen päänsä hänen puoleensa, katsellen kauan aikaa hänen jälkeensä. Oven suljettuaan kuuli Inga sen hirnahtavan.

* * * * *

Tohtori tuli sinä iltana myöhään kotia. Kello löi yksitoista hänen astuessaan sisään. Tohtorinna oli juuri sammuttamaisillaan lampun, käydäkseen levolle.

Hän vilkaisi mieheensä, mutta ei virkkanut mitään.

Tohtori oli niin tottunut hänen vaitioloonsa, ettei tuota ensinkään oudoksunut.

— Onko täällä käynyt ketä? — kysyi tohtori lyhyesti.

— Maalarista käytiin sanomassa, että tulisit huomenna katsomaan hänen vaimoansa.

— Huomenna… niin, niin… tietysti. — Hän mietti: silloinhan Inga Heine lähtee, mutta ääneensä hän sanoi nähtävästi varsin aiheettomasti:

— Niin, tietysti… Huominen päivä se kuluu niinkuin kaikki muutkin.

— Kaiketi.

Tohtori naurahti. Hän ei ollut kuulevinaankaan pilkallista värettä vaimonsa äänessä. Hän meni hänen perässään makuuhuoneeseen. Ääneti veti tohtorinna uutimet akkunain eteen ja sytytti kynttilät.

Tohtorinnalla ja Kailla olivat vuoteet sisäpuolisessa, tohtorilla ulkopuolisessa suojassa, mutta tänä iltana tohtori meni perimmäiseen huoneeseen, missä Kai nukkui, ja pysähtyi hänen pienen pienasänkynsä jalkopäähän.

Tohtorinna säpsähti, nähdessään, kuinka kalpea hänen miehensä oli, mutta ei puhunut mitään. Hän odotteli vain, milloin toinen jälleen lähtee pois.

Äkkiä tohtori kääntyi hänen puoleensa ja virkkoi lyhyesti:

— Hän lähtee huomenna.

— Ken?

— Inga Heine.

— Luulin sinun lähtevän mukaan, — virkkoi tohtorinna kylmästi ja pistävästi.

Tohtori kiivastui ja oli vastaamaisillansa, mutta muisti, kuinka oli tahtomattansakin kidutellut häntä, ja vaikeni.

— Ikävähän sinun tulee tästäpuolin, — huomautti tohtorinna ivallisesti.

Tohtori tulistui.

— Et saa puhua siitä tuolla tavalla, — tiuskaisi hän. — Siihen ei ole sinulla oikeutta. Ennustinhan minä, että näin kerran käy. En tekeynyt paremmaksi kuin olin, mutta sinä et ottanut uskoaksesi minua. Itsepintaisesti pysyit ajatuksessasi. Minä sanoin sinulle, että jos joskus kohtaan sen naisen, jota voin rakastaa, niin on kohtaloni ratkaistu. Sinä et uskonut sitä.

— Luulin avioliiton olevan sitovan. Se vanhanaikuinen mielipide minulla nytkin on.

Tohtori purskahti nauramaan.

— Ha-ha-ha! Sinä luulit niin, se on totta. Sinä luulit, että sieluja voi sitoa! Sinä käsitit avioliiton yhtä järeästi kuin rakkaudenkin. Sinä et ole milloinkaan sen olemusta ymmärtänyt.

Tohtorinna oli käynyt tulipunaiseksi.

— Aivan oikein, polje minua vain! — puhui hän. — Minähän itse heittäysin kuin koira jalkaisi juureen! En siis liene paremman veroinenkaan. Mutta jos olen sinua kohtaan väärin tehnyt, niin onhan sinulla se lohdutus, ettäs olet kaikesta kostanut… Kuinka taistelinkaan ensi alussa, ollakseni sinulle mieliksi! Koko elämäni oli vain pelkkää pyrkimystä saada lukea sinun silmistäsi, mitä toivot ja halajat, enkä milloinkaan saanut muuta kuin kylmäkiskoisuutta palkakseni! Sitten tuli poika, ja hän erotti meidät vielä kauemmas toisistamme. Hänestä tuli sinun kaikkesi kaikissa. Haa, oli aikoja, jolloin minä melkein vihasin häntä siitä syystä. Mutta silloin kun rupesit rakastamaan tuota "toista", silloin jäi minullekin sijaa: vihdoinkin sain osan omasta lapsestani, ja siltä sijalta sinä et enää milloinkaan saa sysätyksi minua pois.

Tohtori katsahti surumielisesti vaimoonsa.

— Ei ole aikomuksenikaan, — sanoi hän. — Suuri on iloni oleva, jos tästäpuolin voimme yhtyä rakkaudessamme lasta kohtaan. Se on ainoa perustus, joka murtumatta kestää meidät molemmat.

— Ei ole olemassa sitä pohjaa, joka meidät kestäisi, — vastasi toinen katkerasti.

Tohtori veti hänet äkkiä lapsen vuoteen ääreen, pidellen hänen vastustelevaa kättänsä omassaan.

— Hän uhrasi itsensä Kain tähden, — lausui hän. — Emmekö me saattaisi elämäämme elää hänen tähtensä, kahtena hyvänä, rehellisenä ystävänä vain!

Tohtorinna katsoi häneen vakavasti ja nyökäytti sitten myöntävästi päätään.

— Miehenä ja vaimona emme milloinkaaan, virkkoi hän, — mutta saman lapsen isänä ja äitinä.

Silloin hän suuteli vaimonsa kättä, yht'aikaa kunnioituksesta ja sanomattoman kiitollisena. Ensi kertaa elämässään hän huomasi, että vaimo oli hänet käsittänyt, ja ensi kertaa he seisoivat vastatusten kahtena olentona, jotka ovat saman verran toisillensa velkaa.

Nyt heidän välinsä oli äkkiä käynyt tasapainoon. Ennen ei sitä ollut olemassa. Hän, tohtori, oli aina pitänyt itseänsä sinä puolena, joka on vääryyttä kärsinyt. Nyt hän ymmärsi, että jos vaimo oli murtanut hänen elämänsä, niin oli hän yhtä suuressa määrin vaimonsakin elämän murtanut; erotus oli vain se, että vaimo itse oli sitä tahtonut.

Kai liikahti unissaan. Tohtori kumartui ja sovitti peitteen tiiviimmästi hänen ympärilleen. Siinä hänen seisoessaan ja nukkuvaa lastansa katsellessaan heräsi äkkiä eloon muistoja, heille kummallekin yhteisiä.

Hän muisti, kuinka he kumpikin olivat seisoneet lapsen kätkyen ääressä ja nähneet ensimmäisen tajunnaisen hymyn elähtävän hänen kasvoillaan, kuinka heidän kummastelevat katseensa olivat ihastuksissaan kohdanneet toisensa, ja kuinka kumpikin oli kääntynyt poispäin, salatakseen silmiinsä pyrkiviä kyyneleitä. Hän muisti, kuinka ylpeitä he olivat olleet, kun Kai rupesi ryömimään ja sitten, monta kertaa kompastellen ja jälleen pystyyn nousten, vihdoin astui ensimmäiset pienet askeleensa heidän taluttamanaan. — Ja olihan kaikki tämä sentään jotain, jonka he olivat jakaneet keskenänsä. Jos olikin heiltä puuttunut yhteiselämää, niin olihan heillä joskus ollut yhteistuntoa. Se selvisi hänelle nyt.

Ja hän sanoi sen, istuessaan toisella puolen pientä sänkyä, vaimollensa, joka istui toisella puolen.

Ja he tunsivat kumpikin, että heillä on toisillensa paljo anteeksiannettavaa.

Siinä he istuivat vielä, kun Kai heräsi ja luuli näkevänsä unta.

Hän katsahti syrjästä vuoroin toiseen, vuoroin toiseen, ikäänkuin ei tohtisi vielä uskoa näkemäänsä todeksi. Mutta äkkiä hän kavahti istuvilleen, otti poikamaisen vallattomasti heitä kumpaakin niskasta ja painoi heidän kasvonsa vastatusten.

— Suudelkaa! — sanoi hän. — Suudelkaa vielä kerta!

Ja koneenomaisesti he tottelivat.

Poikanen nauroi ääneen mielissänsä. Mitä hän ymmärsi siitä, ettei nämä suudelmat olleet miehen ja vaimon, vaan veljen ja sisaren suudelmia! Hän tiesi vain, että isä ja äiti, jotka tavallisesti eivät keskenänsä haastele, istuvat nyt hänen pienen vuoteensa ääressä, ystävällisesti katsellen toisiansa.

Ja hän pisti pienet, pulleat kouransa heidän käsiinsä, yhden kummallekin puolelle, niin tyynesti ja turvallisesti, huokasi sitten onnellisena koko lapsellisen rintansa täydeltä, niin täydeltä, ikäänkuin hänen tuntemansa ilo ei oikein ottaisi mahtuakseen siihen. Muutama minuutti vielä, niin he jo kuulivat hänen hengittävän syvään ja nukkuvan rauhallista, turvallista unta, onnellista lapsen-unta.

* * * * *

Oli myöhäinen yö. Inga istui vielä huoneessansa, kumartuneena sen aarteen yli, jonka hän oli tuonut mukanansa heidän viimeisestä kohtauksestaan.

Hetki oli vierinyt hetken jälkeen, eikä hän vieläkään voinut irroittautua näistä lehdistä, joita oli hajallaan pöydällä ja joista jokainen näkyi elävän, puhuvan hänen äänellänsä ja hengittävän hänen ilmaansa.

Punaisen varjostimen läpi lankesi himmeä valo hänen kaareutuneelle niskallensa, missä lyhyt, musta tukka kiehkuroina kiemurteli. Tuossa lämpöisessä valossa ei olisi huomannut, kuinka kalpea hän oli.

Hehkuvana, kuni kuumeessa, hänen katseensa kiiti sivuja ylhäältä alas, ja tuskin oli yhden päässyt päähän, niin jo kiihkeän janoisena siirtyi seuraavalle…

"Tässä se kirja, johon olen ajatuksiani kirjoittanut, en muita varten, omaa itseäni vain ja sitä naista varten, jota voisin rakastaa… Ei ole siinä suuria ajatuksia, ei ole syviä ajatuksia… haaksirikkoisen miehen haaksirikkoisia ajatuksia vain.

"Tätä kirjoittaessani tuntuu alinomaa, kuin jonkun naisen silmät minua katseleisi… hänen, jota en ole milloinkaan nähnyt! Ja nuo silmät ne ovat niin kummallisen elävät… ne ovat niin lämpimät ja älykkäät ja kirkkaat!

"En soisi näkeväni niitä milloinkaan. Soisin voivani karttaa niitä: minä olen mies vapautta vailla, mies, joka laahaa kaksinkertaista kahletta perässään… toista pitelee ruostunut rautakoukku koppityrmässä… toista tarmottoman ihmisen liiankin tarmottomat kädet.

"En saa kohdata muita naisia, paitsi sitä ainoaa, jolle olen itseni luvannut — säälistä, kenties pelkuruudestakin: hän sanoi muutoin menevänsä surman suuhun, eikä ollut minussa rohkeutta nähdä hänen kuolevan.

"Tämä 'surman suuhun' oli kuin yllätystä.

"Sittemmin olen ajatellut, että kenties ei uhka ollutkaan niin täyttä totta. Ken todella tahtoo kuolla, hän ei siitä muille puhu… Olisi kenties ollut parempi panna koetukselle…!"

* * * * *

"Sain häneltä kirjeen tänään, pitkän, tunteita uhkuvan kirjeen.

"Hän kirjoittaa, että päästyäni vankeudesta me haemme yksinäisen seudun, missä häpeä ei meitä saavuta, missä elämme aivan yksin toisillemme vain… hän ja minä…!

"Mutta sen pitää olla sellainen paikka, missä ei kukaan meitä tunne.

"Hän ei ole kovin rohkea mieleltään. Hän ei voi siirtyä kyllin kauaksi.

"Minusta tuntui, kuin se toinen olisi seisonut takanani ja lukenut kirjettä hänkin; tuntui kuin hänen silmästään olisi iskenyt vihan tuli, tultuamme siihen paikkaan, jossa puhutaan häpeästä, jota meidän pitäisi paeta.

"Muuta ei tähän ole lisäämistä. Hän pysyy yhä edelleen minussa kiinni… se on kaikkea kunnioitusta ansaitsevaa. Ei monikaan nainen ota rangaistusvankia mieheksensä.

"Hän on kestänyt minun kanssani häpeän. Onhan oikeus ja kohtuus, että minä kestän elämän hänen kanssaan…

"Häpeän saattaa sitä paitsi jakaa toisensa kanssa useammalla tavalla.

"On olemassa uljasmielinen tapa, jota en ole milloinkaan tuntenut, ikävöinyt vain — se, joka ottaa kerrassaan koko taakan hartioilleen ja kantaa sitä laulellen.

"On olemassa säälivä tapa, alituisesti valitteleva ja ärsyttävästi osaaottavainen, joka on viedä hengen toiselta.

"On vihdoin olemassa kärsiväinen tapa, äänetön ja tuskaa tunteva, mutta jossa silti on jotain marttyyrimaista ja joka siten juuri hiljaisuudessa kiduttaa uhriansa.

"Hän, tuo toinen, olisi luullakseni käyttänyt tuota uljasmielistä tapaa, ja siitä syystä juuri hän olisi käynyt minulle niin sanomattoman rakkaaksi."

* * * * *

"Aika on jo, huomaan, minun päästä vankeudesta pois. Vankihuoneen ilma on minulle turmiollista: minulla alkaa olla harhanäkyjä.

"Illoin tässä istuissani ja tuijotellessani koppini seinään näen aina himmeäpiirteisen naisen kuvan… Hänen kasvojaan en tunne… hän kääntyy aina selin minuun… mutta silmät minä tunnen, vaikka en ole nähnytkään niitä… ne ovat lämpimät ja suuret, ja voimallinen sielu loistaa niistä. Mielessäni häämöttää hämärästi, että joskus ne kohtaavat minun silmäni.

"Kummallisia nuo aavistukset: minua ahdistaa alati levoton tunne; se sanoo olevan ennakolta määrätyn, että minä olen kohtaava sen sielun, josta eroaminen on raastava rikki minun sieluni…!"

* * * * *

Inga pysähtyi ja katsoi ylös, tympeä toivottomuus kasvoillaan.

— "…josta eroaminen on raastava rikki minun sieluni…" — toisti hän kuiskaten.

Sitten hän luki edelleen:

"Millaiseksi muodostuneekaan elämäni, päästyäni täältä pois? Onko yhteiskunta oleva minulle armollinen? Vai aikooko se myötäänsä antaa minun tuta, että kannan häpeän pilkkua?…

"Hän kirjoittaa, että lääkärillä olisi paljo toiminta-alaa vähän matkan päässä Skjelskjörin toisella puolella, avaralla alangolla, tarpeeksi kaukana pääkaupungista.

"Vastasin aikovani asettua sinne.

"Hän tiedustaa, milloinka meidän sopii viettää häitä… Minusta nähden ykskaikki… Jätän sen kokonaan hänen määrättäväksensä."

* * * * *

"Huomenna on kirvoitukseni päivä! Huomenna saan nähdä puitten tekevän lehteä… kuulla lintujen laulua… tuntea, kuinka aurinko lämmittää! Kummallisinta kaikesta on tämä: aurinko on paistava minuun, ei lankeava vaisuna valojuovana kädelleni, vaan vuotava leveänä, kirkkaana virtana ihan ylitseni, lämmittävä koko minun olentoni!…"

* * * * *

"Kaksi kuukautta olen ollut vapaana!… Kolme viikkoa sitten tulin tänne. Eilen vietimme häät.

"Kaiketikin hän huomasi, kuinka masentunein mielin minä olin. Kaiketikin hän tunsi, kuinka mielelläni minä, alttarin edessä seisoessamme, olisin ollut poissa kaikesta tästä. Kaiketikin hän näki sen silmistäni.

"Mutta hän ei tahtonut nähdä… Minä en saattanut purkaa: minua velvoitti hänen kestäväisyytensä; minulta oli hänen kärsivällisyytensä riistänyt aseet.

"Sillä tapaa me luisuimme avioliittoon keskenämme."

— — —

"Väliin olen ajatellut, eikö minun sentään olisi mahdollista oppia häntä rakastamaan.

"Mutta rakkaus on kummallinen kasvi: ei se vieraassa maaperässä idä. Enkä minä voi loihtia sitä itseeni häntä kohtaan.

"Siitä tulee sittenkin vain hyvyyttä, lempeyttä, sietämystä, mutta rakkautta ei koskaan. Sanotaan, että todellinen rakkaus on kuin agaven kukka: se kukoistaa vain kerran kaikessa ihanuudessaan eikä sitten enää milloinkaan!

"Minun rakkauteni ei ole vielä alkanutkaan kukoistaa…"

* * * * *

"Olemme tehneet joitakuita vierailuja paikkakunnalla. Useimmissa paikoin on meidät otettu ystävällisesti vastaan, mutta harvat vain ovat käyneet vastatervehdyksillä. Enkä minä oikein hyvin heidän seurassaan viihdykään. Tuntuu aina, kuin minua uskottaisiin vain puolittain. Suoraan tosin ei, mutta tuhansin peitellyin tavoin mieleeni johdatetaan, että minullakin on ollut menneisyys.

"Eilen eräässä seurassa, ainoassa, missä olemme olleet mukana, muuan henkilö toi esiin epähienon viittauksen.

"Minä katsahdin vaimooni. Hän istui lyyhistyneenä kuin hiiri ja tulipunaisena kasvoiltaan.

"Oli niin tuskallista nähdä hänen pulaansa, samalla kuin se kiusoitti minua. Hänen hämillä-olonsa on suurempi kuin hän itse luuleekaan. Ei hän ennen ole sitä tuntenut; se on vallannut hänet siitä pitäin kuin hänestä tuli minun vaimoni.

"Hän on aina niin hermostuttavan nöyrä esiintymisessään, niin ylenmäärin kiitollinen jok'ainoasta ystävällisyydestä, jota hänelle osoitetaan.

"Kerran tuosta huomautettuani hän vastasi, ettei meillä, asiain nykyisellä kannalla ollessa, ole oikeutta mitään vaatia; meidän pitää olla kiitollisia joka kerta, kun joku koti meille ovensa avaa.

"Kenties hän on oikeassa. Joka tapauksessa minä tunnen sydämessäni, että ne muutamat perheet, jotka eivät pidä itseänsä liian hyvinä seurustelemaan meidän kanssamme, tahtovat tällä ylevällä menettelyllänsä osoittaa, kuinka kerrassaan vailla kaikkia ennakkoluuloja he ovat — muka!

"Niin, minä tunnen kyllä nuo 'laupiaat ihmiset'! Korskeamieliset, jotka aina päivittelevät, ja jotka kohoavat niin korkealle jaloissa päivittelyissään. Epäluuloiset, jotka eivät puhu, mutta silmillään alati väijyvät! Rehelliset ja hurskaat: perheenisät, jotka vain oveansa raottavat, myötäänsä vartioiden viattomia tyttäriänsä.

"Kerran minä loin hänen eteensä heistä kokonaisen sarjallisen muotokuvia, toivoen saavani herätetyksi hänessä uhmaa, kenties ivaakin, mutta sen sijaan hän vain sanoi jo kauan aikaa ajatelleensa, että meidän olisi paras elää aivan syrjään vetäytyneinä… sitä pikemmin meidät unohdettaisiin.

"Saattaa olla… vaikka minusta tuntuu vielä liian aikaiselta luopua taistelusta, mutta koska se hänen mielestään on parasta, niin — olkoon menneeksi."

* * * * *

"Päivät vierivät niin toivottoman yksitoikkoisina. Syksy on niin leuto, etteivät ihmiset edes sairastukaan. Ja kotona me yhä istumme vastatusten, toisiamme vahvistamatta, elähdyttämättä, yleensä kykenemättä ymmärtämään toisiamme…!

"Äskettäin kävin kaupungissa, ja siellä sattui silmääni erään ruotsalaisen kuvanveistäjän teos… aiheeltaan omituinen, kammottavan todenmukainen, suurenmoinen käsittelynsä häikäilemättömässä rohkeudessa:

"Kaksi ihmistä, mies ja vaimo, naulittuina yhteen ristinpuuhun.

"Alimmaisena oli marmoriin hakattuna: 'Elämän marttyyriutta'.

"Luulisin osaavani kirjoittaa tekstin tuohon veistokseen…!"

* * * * *

Inga pysähtyi jälleen. Ensi kertaa selvisi hänelle, kuinka tuskallista tohtorin mahtoi ollakaan avioliittonsa ensimmäisinä vuosina. Näytti siltä, kuin tuo tieto olisi joksikin aikaa saattanut hänet jonkinlaiseen tympeään, toimettomaan epätoivoon.

Erääseen kohtaan oli kirjoitettu vain nämä rivit:

"Tuossa ne vainajat nukkuu, akkunan' alla aivan, unta pitkää ja rauhaisaa, ylhäällä kupu iäinen taivaan. Itähän kasvot he nukkuu. Jo kukkaset nuokahti kumpuhun. Voi jos vaihtaa voisin! Heidän on parempi olla kuin mun!"

Seuraavan säkeistön yli oli vedetty viiva, mutta alempana oli taas runo, otsakkeena: "Lempeni".

"Mun lempeni on niin intoisaa, niin rajun rohkeata. Ei tulta konsana kuumempaa voi yljän rinnassa leimahtaa… Ma lemmin kuolemata.

Joka päivä ma huudan tuskissan': Tää päivä jos viimeinen ois nyt! Kun raaste ei raukene rinnassan', yhä haavat kun vuotavi hurmettan', niin helppo ois kuolla jo pois nyt.

Ma kihnata koittelen kahlettain: jos tuo menis kerran katki! Mut kahle se huutavi: Turhaa vain! Kuin synti sun kiinni mä kytken ain', ytimiin minä syövyn ratki!

Oma ompi tuo kahle, sen tunnen nyt, tunnen tuskani ilmeisemmin! Olen elämää ennen lempinyt mut toivon ovi on telkeynyt — ja nyt kuoloa yksin lemmin."

Muutamia sivuja tuonnempana luki seuraavat sanat:

"Kevät on tullut! Kummallinen levottomuus, selittämätön ahdistus valtaa minut. Minä näen jälleen ne silmät, jotka näin vankihuoneessani; minä tähystelen niitä, mutta en löydä.

"Joka kerta kun naisen kohtaan, tiedustan, onko hänellä ne silmät… ja kun ei niitä hänellä ole, silloin pääsee minulta helpotuksen huokaus: vältin vieläkin kohtaloni!"

* * * * *

Nyt seurasi useampia tyhjiä lehtiä. Sitten alkoivat muistiinpanot jälleen:

"Vuosi on kulunut siitä, kun tähän mitään kirjoitin. En enää ajattele ajatuksiani loppuun. Eikä niitä minulla olekaan! En tähystele silmiä enää: olen lakannut etsimästä niitä.

"Minusta on tullut tyyni ja flegmaattinen. Joku päivä sitten minä jälleen haeskelin noita silmiä; se oli vain vanhaa, totuttua tapaa…

"Tyynny vain sä sykkivä suon', veren kuuma vuo — vuoda hiljaa kuin kuivunut virta tuo — — —"

* * * * *

"Seitsemän kuukautta! Ei enempää!

"Minusta nähden olisi hyvinkin saattanut olla vuosi; niin paljo on tällä välin tapahtunut. En olisi milloinkaan luullut voivani olla niin leppynyt olemukseeni kuin nyt. Tunnen olevani tyytyväinen, välisti onnellinenkin. Ja tähän on syynä yksinomaa kymmenen viikon vanha piltti, mun oma pilttini, mun soma poika ressuni, siunattu olento. Kun katselen häntä, kuinka hän kylpyammeessansa loikoo ja räpistelee kuin pikku kala, niin henkeänikin kalliimpi hän on minulle! Ja siksi, että minulla on jotain, joka on minulle kalliimpi henkeäni, siksi juuri on olemuksellanikin jotain merkitystä."

* * * * *

"Hän kastettiin eilen ja sai nimeksensä Kai.

"Kai ja minä olemme aina yhdessä. Yöllä minä heijailen häntä ja päivillä olen kissasilla hänen kanssaan. Ei ole sitä sopukkaa ajatuksissani, johon en häntä sulkisi!

"Vaimoni ei siedä tuota… välisti näyttää siltä, kuin hän olisi suutuksissaan meihin…

"Kai pojalla on omituinen, tiedusteleva katse, ja hänen hymynsä se on niin tenhoisan soma. Välisti hän näyttää niin hassun veitikkamaiselta, oikein repäisevän onnelliselta."

* * * * *

"Me osaamme kävellä! Kai ja minä osaamme kävellä! Tänään käydä harpattiin kolme huojuvaa askelta puutarhassa!

"Hän nauroi mielihyvästä, me nauroimme molemmat. Vaimoni katseli meitä portilta. Hän oli luullakseni yhtä ylpeä kuin minäkin, vaikk'ei hän mitään sanonut.

"Kai on mun onneni! Hän on mun elämäni ja mun ylistysvirteni! Hän on mun hymyni ja työni! Tietämättänsäkin hän on mukanani kaikissa taisteluissani, kaikissa pettymyksissäni, kaikissa toiveissani.

"Kun hän pistää kiharaisen päänsä ovesta huoneeseeni, silloin pakenevat kaikki synkät ajatukset, ja valoisia tulee sisään.

"En ymmärrä, kuinka minä milloinkaan saattaisin sulkea oveni häneltä — — —

"Olen ostanut newfoundlandilaisen pennun Kai pojalle. Sille pantiin nimeksi Fenris.

"Siellä ne piehtaroivat pihalla kumpikin niin, että heitä riemukseen katselee. — En tiedä, kummanko liikkeet ovat hauskempia: pennunko pehmeät, kömpelöt loikkaukset ja lystikkäät käpälän tössäykset, vai pojanko uljaat hyppäykset ja pienten kourain leikkisät pelmutukset tuuheassa turkissa, jossa on vielä niin merkillisen paljo kasvun varaa! — Itse minä olen mukana kolmantena miehenä, ja jok'ainoa leikki on kuin henkistä ryöppykylpyä.

"Minun ei enää tarvitse kirjoittaessani ryhmitellä ajatuksiani, — kaikki ne nyt Kai pojan kautta saavat muotonsa.

"Ja sittenkin minut välisti valtaa joku kaipauksen tunne. En tiedä, mistä se tulee, mutta olemassa se vain on. Tuntuu yksinäiseltä, tuntuu kuin olisi olemassa suuri, tyhjä tila, jota ei saa milloinkaan täytetyksi."

* * * * *

"Minä olen nähnyt — nuo silmät! Tänään ne näin. Missä ikinä nuo silmät olisin kohdannut, olisin ne tuntenut… nuo tummat ja lämpöiset, syvät ja kirkkaat! Ja nyt minä löysin ne täällä, parin sadan askeleen päässä tästä… melkein ovellani!…

"Ennenkuin kohtasin hänet, minä pelkäsin tuota kohtausta… tunsin tuskallista, raastavaa ahdistusta, niinkuin konsanaankin se, joka pyrkii varjoansa pakoon, mutta ei pääse, — mutta nyt en ahdistusta tuntenut. Sieluni riensi hänen sieluansa vastaan, niinkuin hänenkin minun, ja niinhän aina käy niitten sielujen, jotka ikuisista ajoista on määrätty toisilleen.

"Se oli haikeata ja samalla niin sanomattoman riemullista…!

"En tiedä, kyennenkö salaamaan sitä, mutta sen tiedän, että vaikka nostaisin taisteluun sitä vastaan jok'ikisen, utuisimmankin säikeen sielussani, jokikisen hermon rinnassani, niin en voisi sittenkään olla rakastamatta häntä!…

"Yhtä tuskaa ol' elonpäiväni mun, sydän kaihoten huuteli oikeuttaan, tuo sydän hengetön vain… Nyt se henkiin sai, heräs huudahtain, vavahdellen se lyö nyt, sykkäillen, mutta tulla ei uskalla ilmoillen. Ei hengittää sois muitten nähtää, mut sittenkin joka henkäys tähtää yksin häntä.

Mut jos valtavan vuon siltä sulkis ken, niin se uusia etsis aulangoita; luontuis lauluja, sielun melodioita, — ei ne liikuttais, ei kammoa kantais; suru yksin arvoa niille antais. Oman syämmeni kieltä ne laulut haastaa. Oman haavani tuskaa jokainen raastaa; niiss' on lempeni voima. Ne itsestäin mä piirsin, en muita jäljentäin."

* * * * *

"Olen tähän saakka ollut siinä luulossa, että kun minä illalla silloin, monta, monta vuotta sitten, otin sormukseni takaisin, koska hän sitä pyytämällä pyysi, niin se tapahtui ylevämielisyydestä.

"Nyt huomaan sen olleen pelkuruutta. Minun kävi, niinkuin laulussa sanotaan:

"Tuli tanssien tiellä vastahan' vaimo, kävi lempeäns' suurta tarjoamaan. Ei aikaakaan, minut kahlein kietoi, lupausten ja pyyntöjen kahlein vaan. Miks'en noussutkaan minä Simsonin lailla jo silloin kahleitten katkontaan?

Hän juoman kyynelistänsä keitti. Minä juopuen join hänen maljastaan. Ja hän nähdäni templin rakensi sitten, jota valvovi vihitty puoliso vaan. Miks'en noussutkaan minä Simsonin lailla jo silloin temppelin kaadantaan?

Sä tunnetko lintuja, niitä, jotka käy kumpikin ain' eri oksallen? Eri tahto niin meilläkin ain' on ollut, yhä aattehet soi eri suunnillen. Minut kiedottiin, kuni Simson muinoin… Kovin myöhään raukka mä huomasin sen!"

* * * * *

"Minä näen hänet joka päivä, ja milloin en näe, silloin minä ajattelen häntä. Ei poistu hän mielestäni milloinkaan.

"Hän on hento ja hieno, mutta hän on rohkeamielinen, ja hänessä asuu tuo heleä reippaus, jota minun sieluni janoo, sellainen, että, jos sen ennen olisin kohdannut, se olisi muuttanut toisenlaiseksi koko minun elämänkatsantoni.

"Vaihtaa ajatuksia hänen kanssansa on yhtä kuin hypätä hetkeksi valtameren helmaan: kun sieltä nousee, tuopi aina palasen meren voimaa mukanansa.

"Hän täyttää jok'ainoan sopen minun sisimmissäni, niin että välisti tuntuu, kuin ei siellä olisi sijaa kellenkään muulle, ei edes Kaille. Ei, Kaille pitää siellä aina löytyä sija.

"Tunnen jotain kivistystä joka kerta kun Kai poikaa ajattelen. Minä tiedän, etten ole hänelle enää se, mikä ennen olin.

"Hänen katseensa se kyselee nyt entistä enemmän. En kestä tuota katsetta enää. Minä lähetän hänet pois, kun hän tulee luokseni, mutta tuskin hän on mennyt, niin jo ikävöitsen häntä jälleen. Ja sittenkin on minun luullakseni hauskinta silloin kun en häntä näe."

* * * * *

Tähän kohtaan tultuansa Inga pysähtyi ja puristi pienet kätensä yhteen lehden yli.

— Hyvä on, että valintani kävi niinkuin kävi, — puheli hän. — Tuo sisällinen raaste, johon Kai oli syynä, se palajaisi myötäänsä… hän ei pääsisi siitä milloinkaan.

Hän lausui tämän ääneen, ikäänkuin todistaakseen ajatuksensa oikeaksi, ja luki edelleen:

"Kuin hirvi, nuoli jo rinnassaan, pakohon pois kiitäen vainoajaan, heti kutsuvi kumppaliansa vain, lehdon helmaan kaiholla katsahtain.

Puna raukan rintoa purppuroi, kivi jalkaan nopsahan naarmut loi. Tulikuumana katse se tuijottaa… Polo näin käy kohti jo kuolemaa.

Niinpä sielun' kolkkoa tietään käy, sua huutain puolehes ennättäy. Syvä haava rinnassa rientelen, sinun luonas, kultani, kuollaksen'.

* * *

Mun hirven' nopsa, nuorteva, kuni silkkijänne joustava, kuni lehmuksen lehti hentoinen, mun hirven' herttainen!

Ja salon syvään syliin ain' sä riennät, hirven' armahain… Tuon tunnen taajan viidakon: se sielun' syvimmissä on.

Siell' laajat petolaumat käy, yl' onkaloitten temmeltäy. Sa tunnet rajun riehun tuon: mun aatosteni hurjan vuon.

Ol' salo synkkä, usmainen, vei kaita polku poikki sen, kun kalman unta nukkui puut, vait' oli lintuin sulosuut.

Ja salohon sä yksin vain ties löysit, hirven' armahain. Ja silloin petolaumat nuo ne hiljaa hiipii jalkais luo.

Ja siks' on salo rotkoineen ja nurmineen ja notkoineen ja kera kaikkein kivistöin sun omas, armas, päivin, öin.

On tallell' yhä salo viel', sun tähtes seisten armas, siell', siell' ei saa tuulet tuivertaa, ei sinne myrskyn möyryt saa.

Ja kerran hirven tähden jo salolla paistaa aurinko, ja lempi salon sulostaa ja lämmittää ja rauhan saa."

* * * * *

Ja edempänä luki:

"Me kuljimme yhdessä hedelmäpuiston läpi, hän ja minä. Omenapuut olivat kukassa kaikki. Ilma oli täynnään voimakasta kukkain tuoksua, ja kaikkialla leijaili kukkaspölyä; täynnään se oli meidän nuoria, lämpimiä, rakkautta uhkuvia ajatuksiamme. Elämä kiehui jok'ainoassa korressa, ja kevättä huokui kaikki, laulaen ikuista lauluansa monen kukinnasta ja kahden lemminnästä.

"En unohda milloinkaan tuota hedelmäpuistoa ja toisiinsa kietouneita puitten oksia, joista sateli punertavia, hentoja, pehmoisia omenankukan lehtiä hänen kaarevalle kaulallensa! Minusta tuntui, kuin ei olisi maailmassa olemassa ketään muita kuin hän ja minä ja hentoiset lehdet, joita vallattomasti satelee meidän päällemme.

"Satakieli seurasi meitä pensaasta pensaaseen, vastaillen minun vihellyksiini. Tunnelma oli hempeä ja autereinen, kirkas, eikä haikeamielisyyttään vailla sittenkään…

"Metsä se huokaa niin, nurmi käy kyyneliin, uinui jo kukkanen, lymyten pensaasen.

"Joka kerta kun vast'edes hedelmäpuisto tielleni sattuu, minä kierrän sen ympäri…"

* * * * *

Tässä kävivät muistot Ingalle liian valtaviksi. Hän painoi päänsä kirjan lehdille ja purki itkuun koko kaihoisan sydämensä. Hän itki itkemistään, kunnes lampun valo yhä himmeämmäksi vaimeni ja päivän säde solahti huoneeseen ensimmäisestä luukunraosta. Sitten hän keräsi irtonaiset lehdet yhteen, kätkeäksensä ne, mutta sattui katsahtamaan siihen, jota parhaillaan piti kädessänsä:

"Olemme sanoneet toisillemme kaikki, kaiken sen, mistä kumpaisenkin riemuitseva sydän on niin ääriään myöten täynnään, ja mikä kaikesta huolimatta on meidän ainoa onnemme!

"Sen tiesimme jo kauan sitten, emme sitä, että olemme osa toisestamme, vaan että pienimpiäkin yksityisseikkoja myöten täydennämme toisiamme, että meissä on toteutunut satu puolipallosta, josta me kaikki uneksimme, mutta jonka niin harvat löytävät.

"Emme tiedustelleet toisiltamme, kumpiko meistä sen ensiksi tunsi… emme käyneet vertailemaan, kummanko rakkaus on voimakkaampi. Iloisin mielin me heittäysimme sen valtaan. Yhden ainoan kerran tähden sai elämä sen, mikä elämän omaa on."

* * * * *

"Ja siitä pitäin oli eläminen oleva minulle kärsimistä!

"Olen elänyt, s.o. olen kärsinyt, kärsinyt katkerimpia kipuja, samalla kuin olen elänyt rikkainta henkistä elämää, — olen kärsinyt, koskapa itse elämä on ollut räikeimmässä ristiriidassa sen kanssa, mitä olen tahtonut.

"Olen tahtonut, s.o. olen taistellut, taistellut omaa onneani vastaan, olen antanut sen mureta päivästä päivään, viikosta viikkoon, en senvuoksi, että minun tuli ja piti, mutta siksi, että tahdoin niin, tai paremmin, sentähden että hän tahtoi.

"Tulevassa elämässä täytyy meillä olla jotain suoritettavana… Niin paljon hukkaan mennyttä elämän onnea! Niin paljon käyttämätöntä voimaa! Ja niin paljon, paljon tyhjyyttä!…"

* * * * *

"Olen nähnyt kaikki hänen teoksensa.

"Hän on tehnyt koko joukon suunnitelmia, mutta viimeistelemättä ovat jääneet kaikki, paitsi minun pääni… Olisin mielelläni suudellut hänen jalkaansa tuon pään tähden! Kuinka mahtoivatkaan hänen ajatuksensa kieriskellä minussa yötä ja päivää, saadakseen henkeä noihin piirteisiin!… Kuinka paljon katkeraa, katkeraa surua tuo pää mahtoikaan tuottaa hänelle! Ja onnellinen hän, joka on saanut voimaa sen ilmilausumiseen!

"Hän tuntee sen, mikä surussa on kirvoittavaa. Minä en sitä tunne, ja siksi on hänen hiukkasen helpompi kantaa taakkaansa kuin minun.

"Jokainen taideniekka osaa ottaa surun palvelukseensa ja osaa käyttää sitä hyödykseen. Se vaikuttaa taiteilijaan hetkeksi valtavammin kuin muihin, mutta samalla kuin hän tekee sen työssään hedelmälliseksi, samalla hän ikäänkuin irtaantuu siitä, tuokion ajaksi ainakin.

"Ja hänenkin on täytynyt elämässään tuta tätä; siksi on hän liiaksi taideniekka.

"Taiteen tehtävänä on päästää kahleitten renkaita auki.

"Kaikkinaisen taiteen henkiin-herättäjänä on vapauden ikävöitseminen: toivo sitä ruokkii, suru kasvattaa.

"Kärsimyksellä on se luova voima, jota onni on vailla. Siksi ovat taide ja kärsimys saman hengen lapsia.

"Vai saattaisiko ajatella suurta taidetta, onnessa syntynyttä? Ei, ei! Raskaana hetkenä kerran, jolloin surut eivät kyenneet pelastamaan, itkukaan ei, — silloin se syntyi…

"Mitä enemmän minä tuota päätä ajattelen, sitä rakkaammaksi se minulle käy!

"Siinä on minulla todistus, että hänen tunteensa ovat yhtä voimalliset kuin minunkin. Ja omalla itsellään se palkitsee hänet.

"Harvoin on syvin sielun tuska ja mitä kovinta kipua kituva, miehekäs kestävyys ilmennyt selvempänä kuin tässä.

"Se on verraton Tantaloon pää! Se tekee hänet kerran kuuluisaksi.

"Aion kehottaa häntä lähettämään sen näyttelyyn…"

* * * * *

"Taidanpa kerran kirjoittaa elämäni historian — Kai poikani tähden. Sitä lukiessaan hän on käsittävä paljon sellaista, johon hänen tiedusteleva silmänsä nyt ei saa vastausta.

"Mutta hän on lukeva sen vasta sitten, kun riehunnan aika on ohi ja vanhuuden rauhallisuus laskeunut hänen ylitsensä.

"Ja silloin hän on rakastava sitä sen itsensä tähden ja hänen tähtensä, jota hän ei tuntenut. Ja sitten hän polttaa sen, lehden kerrallaan… tahi kerää lehdet huolellisesti yhteen ja panee sinne, mistä löysikin, samaan laatikkoon, saman vanhan lukon taakse… Ja hänen jälkeensä ne kerran löytää hänen vanhin poikansa, ja sitten taas vanhin poika, ja niin kautta koko suvun."

* * * * *

Inga luki nämä rivit, ja suunnaton surumielisyys valtasi hänet; tuntui äkkiä, kuin tohtori olisi vanha mies, jonka heikko ääni kutsuu häntä kaukaa, hyvin kaukaa. Ja hänen teki niin sanomattomasti mieli noudattaa tuon äänen kutsuja.

Hänen silmänsä etsivät edelleen. Yhä vain hänen ajatuksensa syleilivät tohtorin ajatuksia… hänen oli mahdoton irtaantua hänestä. Ja äkkiä tohtori ilmeni hänen eteensä jälleen täydessä voimassaan, intohimoisena.

Näin luki lehdillä jälleen:

"Hän sanoo, että meidän täytyy erota! Niinkuin olisi konsanaan mahdollista erottaa sieluja toisistaan. Hän tietää hänkin, ettei se ole mahdollista, mutta hänen pitää vaatia sitä sittenkin — omantuntonsa tähden. Katkeraa, veriin asti purevaa kohtalon ivaa kaikki tyynni!

"Mulle maa se naurahtaa ja ivaa rehoitellen: Katsos, kukat päivään päin kaikk' kääntyy ihastellen; valoa kohti kaikki käy ja välttää pimentota. — Sinä yksin onnes näät, mut onneas et ota.

Mulle taivas naurahtaa ja ivaa hiljallensa: Katsos, tähtöset kuin nuo ne välkkää toisillensa; yhdess' ovat täällä ne, jotk' yhdess' oli siellä. — Te, te kaks', vain astutte ain' yhä eri tiellä.

Mulle meri naurahtaa ja ivaa ylvästellen: Katsos, aalto aaltoilen suo suuta armastellen; lemmen lämpöön liittyy kaikk', jos katselisit kunne. — Teill' on kaihoa syleily ja muistoa suutelunne.

Mulle ilma naurahtaa, mua ivaa tuskain alla: Katsos, kaksin lintuset kuin liitää taivahalla; pääskyll' on jo poikaset! — Ois pesä valmihiksi teillä saanut myöskin, mut… te särjitte sen — miksi?"

* * * * *

Inga säpsähti. Hän oli melkein kuulevinaan ivanaurua takanansa.

Hän nousi… Hänen oli vaikea luopua, mutta hän tunsi vaistomaisesti, että hänen täytyy, ja hän kokosi lehdet yksitellen ja pani ne matkalaukkuunsa.

Mutta noustuansa hän huomasi muutamia lehtiä pudonneen maahan.

Hän poimi ne kiireesti ylös, vilkaisi niihin, ja mitä enemmän hänen katseensa niihin kiintyi, sitä tuijottavammaksi se kävi. Ei ollut kuin moniahta rivi vain joka sivulla, mutta ne oli alleviivattu kukin.

Niissä luki:

"Kesken toivottomuuttanikin iski minuun äkkiä pelastava ajatus, ja siitä olen sittemmin pidellyt kiinni:

"Kuolema saattaisi armahtaa meitä! Elämä ei ole osoittanut meille milloinkaan muuta kuin tylyyttä. Jospa nyt kuolema armahtaisi meitä ja pakottaisi elämänkin tekemään samoin!

"Jospa kuolemalla olisi voimaa liittää meidät yhteen elon viimeisiksi päiviksi! Laupias kuolema!"

* * * * *

Tämä ajatus oli ytimenä seuraavillakin lehdillä, luoden niihin valoisan odotuksen tunnelman. Se oli kuin laudanpala, johon hukkuvan käsi käy. Salamana sävähti Ingan mielessä, että tästä saattaisi tulla kalteva pinta heille! Hänen oli tuskallista ajatella, kuinka tohtori nyt myötäänsä toivoo toisen kuolemata, saadakseen itse elää… kuinka hän tietämättään tai tajuttomasti soisi sen tulevan. Se melkein halvensi häntä Ingan silmissä.

Mutta oli jotain viehättävääkin tuossa ajatuksessa, sen Inga tunsi. Hän ei salannut itseltään, että tuo ajatus panee hänenkin sydämensä sykkimään kiivaammin… Hän astui lattiata edestakaisin lyhyin, kiireisin, hermostunein askelin. Hän pysähtyi hänen kuvansa eteen, ja veri hulvahti hänen poskiinsa.

Jospa sittenkin se hetki löisi, joka saattaa heidät yhteen! Jospa hänestä sittenkin tulisi hänen vaimonsa… kokonaan hänen, kenenkään oikeuksia loukkaamatta… hänen raikkaasti riemuitseva, nuori vaimonsa, joka jakaa kaikki hänen kanssaan!

Tuo ajatus melkein pyörrytti häntä, mutta tuokioksi vain. Hän huomasi, kuinka vaarallista on sulkea tuo ajatus mieleensä, ja ymmärsi, että hänen täytyy koota kaikki voimansa saadakseen yhdellä iskulla karkoitetuksi sen sekä itsestään että hänestä. Älköön — puheli Inga itsekseen — älköön se saako milloinkaan johtaa häntä semmoiseen, mikä hänen arvoansa halventaa tahi heittää varjon hänen sielunsa yli, tuon sielun, jota minä rakastan palavammin kuin omaani.

— Älköön hän milloinkaan saako syytä halveksimaan omaa itseänsä siitä, että on sydämessänsä säilyttänyt toivoa, johon hänellä ei ole oikeutta. Se on muserrettava, se ajatus, yhdellä ainoalla iskulla, yhdellä ainoalla, lujalla, armottomalla iskulla, niin ettei milloinkaan enää henkiin heräjä.

Ja silloin Inga Heine istahti ja kirjoitti kirjeen, ratkaisten kohtalonsa, ratkaisten uljaalla päätöksellä, joka tuotti kunniata hänen sydämelleen.

Hän kirjoitti:

"Teidän päiväkirjanne viimeisillä lehdillä on jotain, joka minua pelottaa… pyrkimystä johonkin, mikä ei ole saavutettavissa, tarttumista kaukaiseen toivoon epämääräisessä tulevaisuudessa.

"Tahdon olla vilpitön.

"Se toivo ei täyty milloinkaan.

"Tapahtukoon tästäpuolin mitä hyvänsä, poistakoon kuolema väliltämme mitä juopia tahansa, — miestä ja vaimoa ei meistä milloinkaan tule, ei milloinkaan, kuulettehan! Teidän ja minun täytyy kulkea kautta maailman toista hihaa vailla… toinen hiha, joka oli tehtävä meidän molemminpuolisesta ikävöimisestämme, meidän nuoresta, voittavasta, omistavasta rakkaudestamme, — se ei valmistu milloinkaan, ennenkuin kangaspuissa tuolla ylhäällä…"

Hän sulki kirjeen, lukematta sitä, mutta hänen kätensä vapisi.

Sitten hän astui mummon kuvan eteen.

— Vieläkö vaadit enempää?

* * * * *

Ennen muinoin oli naisia, suurenmoisia luonteita, jotka pienelläkin sijalla seisten oman solakan kasvunsa kautta saivat ympäristönsäkin kohoamaan.

Sellaisia naisia on vieläkin. Ei he ole sukupuuttoon kuolleet, vaikka onkin heitä harvemmassa nyt… suurten intohimojen ja lujan tahdon naisia, yleväin ajatusten ja lämpimäin, voimakasten tunteitten naisia. Vanha aika ja keskiaika loi niitä kyllä useampia, mutta yhä niitä on olemassa vieläkin, yhtä alkuperäisiä, yhtä persoonallisia kuin silloinkin.

Inga Heine oli yksi niitä.

Elämä on opettanut hänelle, kuinka elämää on eläminen alistumisen taidolla, ja suru, joka niin syväksi elävien kasvonpiirteet veistää, oli opettanut häntä veistämään marmoriin. Vaikk'ei hän onnea saavuttanutkaan, ja vaikka hän — kuten mummo sanoi — sai vain joutsenensiiven toisen hihan sijaan, niin joutsenensiipi se sittenkin vaikutti sen, että hänestä tuli yksi noita harvoja, hyvin harvoja naisia, jotka temppelin portaita korottavat useammalla kuin yhdellä astimella.

* * * * *

Hän kokosi lehdet yksitellen ja pani ne matkalaukkuunsa.

Mutta ikäänkuin kohtalon oikusta, ikäänkuin viimeisenä yrityksenä saada hänet horjahtamaan, pisti viimeinen sivu hänen silmiinsä juuri kun hän oli kiertämäisillään lukon kiinni:

"Heitä lentos, haukkasein, sa nuori, nopsa haukka! Istu olallein ja nää, kuin kärsin tässä, raukka! Silmässäin jos katkeran lukisit kaihon mulla, lentää pois ei milloinkaan ois sydänt' enää sulia.

Olallein kun istut sä, mun haukkan' silkkisiipi, aatokseni synkät nää sun luokses kohta hiipii. Syvät haavat rinnassain jos nähdä voisit, kallis, koskaan täällä enää et mun tuskaa tuta sallis.

Lepää siinä, lintusein, sä hellä, armas mulle! Laske sydänsykkehen', ne sykkii yksin sulle. Laske sykkeet yksittäin, ne kunnes lakkaa aivan. — Silloin lohdun sain, ja sä — lennä maille taivaan!"

* * * * *

Hän oli polvillaan matkalaukkunsa edessä, hivellen tuolla ohuella lehdellä poskeansa. Sitten hän painoi sen kuivia, kuumeisia silmiänsä vasten, suuteli sitä kiihkeästi useampia kertoja perättäin ja puri sitten hampaansa yhteen, estääkseen tuskan parahdusta.

Heitä lentos, haukkasein, sa nuori, nopsa haukka!

Tuo säe se myötäänsä kutsui häntä, hänen ääntänsä haastaen, myötäänsä soi hänen korvissaan, tuskallisesti valitellen, syytellen, ja hänen piti panna liikkeelle koko tahtonsa lujuus, saadakseen matkalaukkunsa vihdoinkin lukkoon.

Verkalleen hän astui sitten pöydän luo, sammutti lampun ja työnsi luukut auki.

Myrsky oli tauonnut, mutta syvissä mainingeissa huokaili meri, ja vanhassa puutarhassa näki kaikkialla rajuilman jälkiä. Nurmikot olivat täynnään taittuneita oksia, ja rankat sadekuurot olivat murtaneet syviä vakoja käytäviin. Ilma oli lauhkea, mutta lintujen laulua ei kuulunut. Juhannus oli mennyt ohi.

Hiljaisena seisoi vanha kartano hiljaisessa, vanhassa puutarhassa, — tuo vanha, rakas kartano, jonka seinät huokailivat myrskyöinä ja niin kummallista laulua lauloivat, kun kestäessä ikävän syyspäivän sade niitä myöten valui, — tuo vanha kartano satuineen, muistoineen, haljenneine tapetteineen, toukansyömine laudoituksineen ja kotoisine kummitusjuttuineen, joita hän ei uskonut, mutta rakasti sittenkin, ja joita kohtaan hänellä oli jonkunlainen synnynnäinen kunnioitus.

Hänestä tuntui, kuin pitäisi hänen kiskaista jotain juurineen omasta olemuksestansa, nyt, kun hänen on jättäminen kaikki tämä.

Mutta muuta pääsyä ei ole, ei väliteitse, ei kiertoteitse. Hänen täytyy lähteä. Kenties hän ei ole milloinkaan tuntenut sitä niin selvään kuin tällä hetkellä. Talo myydään ja joutuu ventovieraitten huostaan. Se ei saa jäädä miksikään pakopaikaksi, joka hänellä olisi varalta, ja johon hän, sen hän kyllä tietää, palajaisi vielä, kun ikävä saa hänessä vallan. Jos hän kerran luulee kestävänsä elämäntaistelussa, niin hävitettäköön sitten kaikki sillat hänen ja vanhan kartanon välillä. Jos tämä on hänellä selkänojana, silloin hän murtuu heti. Sen hän tunsi nyt.

Ja hän istui akkunakomerossa, katsellen hedelmäpuistoa: siellä hän oli lapsena leikkinyt, — siellä hän oli kasvavana tyttönä istunut tuntikausia kyhmyisellä omenapuun oksalla, polvet koukussa ja kirja sylissään, — siellä hän oli saanut aatteita teoksiin, jotka vieläkin tekijäänsä kaipasivat, — ja siellä he olivat kulkeneet kahdenkesken illalla silloin, kun kukassa olivat kaikki hedelmäpuut eikä hän tuntenut muuta kuin rakkautta, joka lauloihe hänen sydämeensä ja onnentunteilla täytti koko hänen olemuksensa…

Hän istui akkunakomerossa, jäähyväisiä sanoen hiljaiselle, vanhalle kartanolle ja vanhalle, hiljaiselle puutarhalle.

Ja hän keräsi kaikki muistot ympärilleen. Ja ne välähtelivät häntä vastaan, niinkuin säteet punaisen päivänpyörän, joka kultaisille mailleen mentyään vielä kauan heleänä heijastelee…

"Was vergangen, kehrt nicht wieder, aber ging es leuchtend nieder, leuchtet es lange noch zurück…"

* * * * *

Huomenissa hän läksi.

Talonväki seisoi vaunujen ympärillä. Muutamat itkivät, toiset olivat allapäin; kaikki kummastelivat. Ei tiennyt oikein kukaan, mitä ajatella tästä. Ei ollut selvillä hänestä yksikään. Varovaiset jyllantilaiset pitivät tällaista äkkinäistä lähtöä jonkinlaisena surun panemana vähämielisyytenä.

Hevospoika seisoi perimmäisenä ja kiipesi puutarhan muurille, raapien korvallistaan, ylen huolestuneena.

— Ja ties kans, miks se oikein reissanneekaan, — puheli poika; — mutta longallaan ne kaironlaidat sillä ylioppilasmamsselilla aina on ollukkin.

Ja siten hän suunnilleen tuli lausuneeksi ilmi yleisen mielipiteen.

Pehtori tuli juoksujalkaa puutarhasta, suuri kukkavihko kädessä. Viimeisellä hetkellä hän pisti sen neidelle vaunuihin.

Ingan ajaessa tallirakennuksen ohi pikku Musta hirnahti, ja pehtorin asuntoon teljetty mäyräkoira ulvoi surkeasti.

Tohtorin asunnon edustalla hyökkäsi Fenris haukkuen vaunuja vastaan, mutta pysähtyi äkkiä, häntäänsä heiluttaen. Heti senjälkeen juoksi Kai poika ulos katsomaan, mikä sillä hätänä.

Koiran heiluva häntä ja Kai pojan punainen lakki, ne olivat hänen viimeiset näkemänsä, kun hän tientaipeessa vielä kerran kääntyi ja loi taaksensa kauan kestävän silmäyksen.

Hetkisen hän oli peljännyt kohtaavansa tiellä tohtorin. Ollakseen mitään näkemättä hän oli pannut silmänsä kiinni, ahdistuksella ajatellen uusien jäähyväisten tuskaa, mutta heti sitten hän oli tuntenut, ettei hän tule.

Suljettujen silmänluontensakin läpi hän näki selvään, kuinka tohtori astuu edestakaisin, edestakaisin työhuoneessansa, pakottaen itsensä väkistenkin pysymään sisässä.

Ja Inga Heine ymmärsi, ettei heidän välisiään jäähyväisiä saata kahdesti sanoa, eikä ole sanoja niihin jäähyväisiin, ja jos ne kerrankaan uudistuisivat, silloin heiltä sydän pakahtuisi…