Front matter (continued 2)

Vanha rouva — jolle kaikki lääkärit aina olivat olleet vastenmielisiä, ja jonka mielestä neuvon kysyminen heiltä oli melkein pahinta mitä maailmassa on, samalla kuin hän piti omia kotikeinojansa tuhannen vertaa parempina kaikkia rohtoja — hän alkoi nyt katsella suopein silmin tätä lääkäriä, joka ei ensinkään pidä kyselyjänsä niin hirmuisen tärkeinä. Hän ei huomannut, kuinka tohtori oli vähitellen saanut selville kaikki, mitä oli tahtonut tietääkin.

Vanha rouva kääntyi huomattavan vilkkaana Ingan puoleen, joka istui haastelemassa tohtorinnan kanssa akkunakomerossa.

— Tulta tässä todellakin tarvitaan, — virkkoi hän. — enhän minä näe ensinkään tätä ystävällistä herraa, joka vieressäni haastelee minun kanssani.

Inga nousi ja laski uutimet alas. Sitten hän sytytti kattolampun pöydän yläpuolella ja punaisen amppelin ruokasalin puoleisessa nurkassa.

— Suitsua kanssa! — virkkoi mummo. — Älä unohda sitä.

Tohtori katseli ympärilleen huoneessa suurella mielihyvällä.

— Kuinka täällä on somaa! — sanoi hän useamman kerran.

— Erittäin somaa, — vahvisti tohtorinna.

— Hauskaa kuulla, — virkkoi rouva Heine. — Sittenhän on minulla toivo saada teitä useamminkin meille. Siirtäkääs tuolinne, hyvä rouva, vähän lähemmäs minua, että oikein saan katsella teitä. — Miltä teistä tuntuu asua näillä seuduin? Te näytitte reippaammalta viimeksi täällä käydessänne. Pohjanmeren tuuli kenties on teille liian voimakasta.

Hetken mietittyänsä tohtorinna vastasi verkalleen, silmiänsä nostamatta: — Kyllä kaiketi se on liian voimakasta.

— Niin se melkein on minunkin mielestäni, — virkkoi vanha rouva, nyökäyttäen päätään tohtorille. — Siinä kaiketi syy, miksi nuori rouva harvoin menee mukaan merenrannalle.

Ja hän tarkasteli heitä kumpaakin älykkäillä, ruskeilla silmillään.

Tohtori nousi istuviltaan. Hänestä tuntui vähän tukalalta. Tohtorinna vilkaisi ylös.

— Siinä luullakseni suurin syy, — virkkoi hän samalla äänellä kuin ennenkin.

— Eiköhän sentään olisi viisaampaa totutella kylmään ja sen vuoksi aina lähteä mukaan? — äänsi vanha rouva, heittäen syrjästä silmäyksen tohtoriin.

— Kuka tottuu, kuka ei, — pisti Inga väliin terävästi.

— Sellaiset asiat ymmärtää tohtori parhaiten. Vai mitä sanotte, tohtori? Pitääkö asettua vasten tuulta, milloin se puhaltaa, vai pitääkö hyyristyä suojaan, vetoa varoen?

— Se riippuu siitä, millainen luonto kelläkin on? — virkkoi tohtori jotenkin jyrkästi, ja hänen vaimonsa, huomatessaan, mihin suuntaan keskustelu alkaa kääntyä, nosti arasti silmänsä. Puna lehahti hänen poskillensa leviten alas kaulaan asti.

Oliko tuo hyökkäystä vai puolustusta? Hän katsahti tutkistellen vanhaan rouvaan, jolla oli nuo pehmoiset, valkoiset kiharat ja suun piirteet niin tarmokkaat.

Mummo nyökäytti rohkaisevasti päätänsä hänelle, kumartui sitten eteenpäin tuolissansa ja sanoi, lyöden kämmenensä pöytään:

— Ei saa milloinkaan hyyristyä suojaan; se on minun periaatteeni. Kun myrsky tulee, niin sille pitää sanoa: Puhalla vain, minä seison paikoillani.

Tohtorinna ei vastannut mitään, mutta siitä hetkestä saakka hän ja nuo ruskeat silmät ääneti ymmärsivät toisiansa.

— Täällä on niin kodikasta, — virkkoi hän, siirtäen tuoliansa lähemmäksi vanhaa rouvaa. Tämä puolestansa heti ymmärsi tohtorinnan tahtovan tällä äänettömällä tavalla osoittaa kiitollisuuttansa ja myhähti ystävällisesti. Yleensä hän näkyi päättäneen tunkeutua tuon umpinaisuuden kylmän kuoren alle, tuon umpinaisuuden, jota useimmat tässä nuoressa rouvassa vieroivat.

Hän istui hetken aikaa tarkastellen naapuriansa, katsahti sitten uhitellen silmälasiensa ylitse tohtoriin ja virkkoi:

— Tiedättekö, että teidän rouvallanne on varsin sievä profiili?

Tohtori, joka seisoi jalka kaminin ristikolla, kääntyi äkkiä ympärinsä.

— Mitenkä? — kysäisi hän.

— Älkää näyttäkö noin tuimalta, — virkkoi vanha rouva. — Minähän sanoin jotain mieluista teille. Istun tässä ja katselen teidän rouvaanne, ja mieleeni muistuu Hebe, jonka Inga kerran muovasi kipsiin.

— Niin vainenkin, tehän muovailette! — sanoi tohtori, saadakseen niin pian kuin mahdollista keskustelun kääntymään toisaanne.

— Onko teidän atelieerinne tässä viereisessä huoneessa? — kysäisi tohtorinna, iloissaan hänkin tarttuen uuteen puheenaineeseen.

— Tuollahan minä tavallisesti työskentelen, — vastasi Inga, nyökäyttäen päätään oikealla olevaa ovea kohti, — mutta nyt en ole enää pitkään aikaan ottanut kipsiä käteenikään.

— Miks'ette? — kysäisi tohtori äkisti. — Minun mielestäni pitää tehdä työtä, kun on taipumusta. Jos minussa olisi sitä, niin yhtämittaa minä kulkisin hyppyset savessa.

— Tuo on tuttua minullekin, — huudahti Inga vilkkaasti. — Viimeistä kuvaani muovaillessani tuskin maltoin odottaa saven kuivumista. Veri kiehui suonissa, ja sormia kihelmöitsi, — tuntui kuin olisi tuhat elämää pyrkinyt ilmoille!…

Hän pysähtyi äkkiä, muistaessaan mikä se hänen viimeinen kuvansa oli ollut.

— Eikö sitä saisi nähdä? — kysyi tohtori silminnähtävällä mielenkiinnolla.

— Se ei käy laatuun, — virkkoi vanha rouva, oikaisten itseänsä, — Inga saattaa kenties näyttää teille pari valmista pikku esinettä, mutta — luonnos! Sitä ei sovi näyttää.

— Ja sittenkin on tuo luonnos minun töistäni ainoa, joka pystyy kestämään arvostelua, — keskeytti Inga kiivaasti. — Ainoa mitä ylipäänsä maksaa vaivan nähdä, — liitti hän uhkamielisesti.

Mummo kalpeni.

— Min'en saata olla millään muotoa samaa mieltä.

Tohtorin eloisat silmät olivat siirrelleet puhujasta toiseen.

— Enkö minä saisi olla tuomarina? — kysyi hän, astuen lähemmäs.

— Miks'ette? — vastasi Inga, yltyen mummon itsepintaisesta vastarinnasta. — Tervetuloa sekä te että teidän vaimonne minun atelieeriini.

Vanha valtioneuvoksetar oli vihoissaan, mutta hän ei sanonut mitään. Hän oli tottunut hillitsemään itseänsä. Käsi vain nojatuolin kaiteella vavahti, Ingan lähtiessä atelieeriin sytyttämään valkeita.

— Hän peittää kuvan varmaankin, — lohdutteli mummo itseänsä. — Eihän hän toki uskaltane näyttää vaimolle hänen miehensä kuvaa. — Antakaa käsivartenne, hyvä rouva! — äänsi hän sitten hiukan kiihkeästi tohtorinnalle.

Tämä tuli heti hänen luokseen.

— Hassua väkeä, nuo taiteilijat, — liitti mummo puoliääneen; — toimivat tunnelmiansa myöten, jotka eivät merkitse mitään, ei yhtään mitään.

Hän kolautti keppinsä lattiaan lujemmin kuin oikeastaan olisi tarvinnutkaan ja astui kynnyksen yli atelieeriin.

Kuva seisoi kuten ennenkin keskellä lattiata; kirkas valo lampeteista kohtasi sitä. Näytti melkein kuin mummo olisi uhannut sitä kepillään, nostaessaan kättään, korjataksensa silmälaseja.

Inga seisoi kuvan takana, kasvoissa jännitetty, hiukan kiihkeä ilme. Hänen ja mummon katseet iskivät yhteen kuin kaksi säihkyvää säilää. Sitten kulkivat Ingan silmät, tutkistellen ja vertaellen, kuvasta alkuperäiseen ja siitä takaisin kuvaan. Tulos oli hyvä, siitä myhäilystä päättäen, mikä äkkiä välähti hänen kasvoillaan.

Tohtori oli pysähtynyt ovelle ja seisoi siinä, sanaakaan sanomatta, mutta hänen vaimonsa, joka oli likinäköinen, astui aivan pöydän ääreen ja kääntyi sitten hämmästyen ympärinsä.

— Mutta sinähän se olet, ilmielävänä! Sepä merkillistä! Kuinka tämä on ymmärrettävä?

Hän katsahti aivan hämillänsä Ingaan.

— Minä muovasin tuon tultuani ensi kertaa teiltä, — vastasi Inga, väistäen hänen katseensa.

— Niin, Ingalla on vimma muovata minkä ensi kertaa näkee, — virkkoi vanha rouva kuivakiskoisesti.

— Viime vuonna hän muovasi suutarin oppipojan, jonka oli sattumoisin kohdannut tiellä.

— Oliko oppipojan kuvassa yhdennäköisyys niin repäisevä kuin tässäkin? — kysyi äkkiä tohtori, hiukan terävyyttä äänessä.

Vanha rouva säpsähti. Hän ei ollut odottanut siltä puolen mitään, mutta hän toipui heti ja vastasi, valmiina vastarintaan: — Oppipojan kuva oli ainakin siinä suhteessa parempi tätä, että siinä oli enemmän mielikuvitusta.

— Kaiketikin siitä syystä, että tuossa minun kuvassani on enemmän todellisuutta.

— Aivan niin, — puuttui Inga puheeseen. — Se entinen oli hutilustyötä… minä löin sen jo aikaa sitten rikki.

— Kuinka hennoittekaan? — sanoi tohtorinna, ajatukset kaukana sanoista. Hän ei saanut silmiänsä irti tuosta kuvasta, jossa näytti olevan henkeä… tuo omituinen pään asento ja kärsivä ilme noissa selvissä piirteissä, joita hän rakasti, rakasti jok'ikistä koko sielunsa ainoalla intohimolla.

— Kuinka hennoittekaan? — toisti hän.

— Minä lyön melkein aina kuvani säpäleiksi, — sanoi Inga, — sillä perästäpäin minä huomaan, etteivät ne ole saaneet ilmi sitä, mitä niiden piti saada. Mutta tämä — ja hänen katseensa pyyhkäisi ikäänkuin hyväillen kuvaa — tämä saa pysyä paikoillaan, sillä se on edes etanan askel tiellä suurta taidetta kohti.

— Sanokaa te vain uhallakin: suuri askel, — virkkoi tohtori. — Ette tiedä itsekään, kuinka hyvin se on siepattu… ei pienintäkään epäröimistä tai epävarmuutta käsityksessä… näyttää melkein kuin olisitte tuntenut minut ja monta vuotta.

Hän astui likemmäs pöytää ja pysähtyi kuvan eteen.

— Tekisipä mieleni sanoa, — liitti hän hiljaisemmalla äänellä, — ettei kukaan ole tuntenut minua paremmin.

Tohtorinna oli kuullut hänen sanansa ja vavahti. Nuo sanat ne puukkoina viiltelivät häntä.

Vanha rouva laski kätensä hänen käsivarrelleen ja taputti sitä, rauhoittaen.

— Niin, niin, hyvä rouva, — virkkoi hän, — nyt saatamme jo kernaasti palata sisään.

Hän loi toisiin kahteen musertavan silmäyksen, lähtiessään tohtorinnan kanssa atelieerista, mutta noilla kahdella oli muuta miettimistä. He eivät huomanneet silmäystä.

* * * * *

Atelieerissa vallitsi äänettömyys kotvan aikaa. Tohtori oli istahtanut, käsivarret tuolin selkämyksellä, suuri pää kumarassa, kuoppainen leuka kätten nojassa. Hän näkyi unohtaneen kaikki, katsellessaan tuota keskeneräistä työtä, jonka välitön, luontainen totuus sekä kummastutti että veti puoleensa häntä. Eikä hän sittenkään itse kuvaan niin paljoa ollut kiintynyt kuin siihen tapaan, millä tekijä oli sen käsittänyt.

Siitä hän oli jo kohta selvillä, ettei tuollainen teos synny, ellei tekijässä ole ollut tavallista enemmän mielenkiintoa työhönsä.

Inga oli siis ajatellut häntä… paljonkin ajatellut häntä heti heidän ensimmäisen kohtauksensa jälkeen. Hän oli silminnähtävästi herättänyt Ingassa kiintymystä, niinkuin Ingakin hänessä. Ingan sielu oli loihtinut esiin ja luonut ilmi hänen oman sielunsa sisimmät, muovaellessaan hänen kuvaansa saveen!

Tohtori, joka oli tottunut kätkemään omaan itseensä kaikki ajatuksensa ja tunteensa, huomasi nyt, että hänen sisimpiinsä oli äkkiä katsahdettu ja vaistomaisesti käsitetty, mitä siellä piilee. Tälläkin hetkellä hänestä tuntui ilmeisesti, että toinen parhaillaan lukee hänen ajatuksiansa, seisoessaan tuossa häntä katsellen. Hän oli melkein tuntevinansa, kuinka nuo silmät lämmittävät häntä, vaikka hän itsepintaisesti koettaakin karttaa niitten katsetta… saadakseen vain häiritsemättä istua tuossa lämmittävässä, heleässä valossa.

— Minun täytyy tunnustaa, — virkkoi hän viimein, — että olen tähän saakka pitänyt naisen taidetta melkein tarpeettomana, mutta tässä ilmenee tavallista enemmän.

— Ettekö milloinkaan ennen ole nähnyt naisen työtä, jossa olisi ollut tavallista enemmän?

— Kenties, mutta se ei ole kiinnittänyt mieltäni.

— Teidän oma syynne.

— Myönnän kyllä. Puolustukseksi vain sanoisin, ettei nainen taiteilijana koskaan raivaa uusia uria, vaan astuu miehisten taiteilijain jälkiä.

— Ei se aina niin ole oleva; siitä saatte olla varma!

Tohtori katsahti hämmästyen ylös: tuossa huudahduksessa asui niin luja vakaumus. Inga ei ollut milloinkaan, ei sanalla, ei viittauksellakaan, puhunut hänelle taiteestansa. Hän ei aavistanut, kuinka lujasti Inga uskoi siihen. Nyt hän tunsi sen.

— Tekisipä mieleni kuulla, mitä te ylipäänsä ajattelette naisen taiteesta, — sanoi tohtori. — Luuletteko, että naisen luova kyky koskaan kohoaa miehen kyvyn rinnalle? Toisin sanoen: luuletteko, että naisen taiteella on tulevaisuutta?

— Ehdottomasti! — vastasi Inga, — mutta siihen tarvitaan monen miespolven kehitystä. En ensinkään vaadi naisen taidetta pidettäväksi saman-arvoisena kuin miehen, minä vaadin vain, että uskottaisiin kehittymistä mahdolliseksi.

Hän oli ääneti hetken aikaa ja jatkoi sitten:

— Michel Angelot ja Rubensit, ne olivat vuosisatain kehittymisen tuloksia, ja kuluu kenties vuosituhansia, ennenkuin ilmestyy naispuolinen Michel Angelo, naispuolinen Rubens, naispuolinen Shakespeare, mutta kerran hän ilmestyy, se on varma… Me, jotka tätä nykyä teemme työtä, me olemme vain edelläkävijöitä. On kuin olisi portaat ja niissä lukemattomia astimia, kaikki viemässä ylös temppeliin, jossa naispuolinen Michel Angelo kerran on istuva. Me, pienet nykyajan taiteilijattaret, me olemme vain kukin kohdastamme astimena sinne. Ei ole meillä kellään vallassamme tuota suurta taidetta, mutta kaikki me rakastamme temppeliä, joka ilman meitä ei papitartansa saa.

Hänet löi kuumaksi, ja älykkäissä silmissä paloi innostuksen tuli.

— Omituinen ajatus, — virkkoi tohtori, — mutta saattaisittepa pian saada minutkin uskomaan sitä. Siitä päättäen, mitä tänään olen nähnyt, uskon ainakin sen, että teidän astimenne kohoaa koko joukon korkeammalle muita.

— Kenties, — sanoi Inga ja katsoi häneen, tohtorin mielestä melkein surunvoittoisesti, — siihen on niin monta seikkaa vaikuttamassa.

— Esimerkiksi?

Inga ei vastannut mitään, ja toinen asetti kysymyksensä hiukan toisin.

— Sanoitte äsken, ettette pitkään aikaan ole kipsiin kajonnutkaan. Miks'ette?

— En tiedä itsekään… kenties siksi, että olen ollut niin iloinen viime aikoina.

Hän vaikeni. Hän olisi kernaasti ollut vastaamatta, mutta noitten silmien katsoessa häneen hänen täytyi vastata.

— Ettekö sitten työskentele ollessanne iloinen?

— Harvoin. Iloisena en kaipaa taidetta, mutta kun murheellinen olen, silloin se vetää minua puoleensa.

— Niinhän sitä sanotaan, että kaikki taide syntyy epäsoinnusta. En ota puhuakseni tästä asiasta teidän kanssanne, koskapa onni ei suonut minun tulla maailmaan taiteen lahja povessani, mutta kopissa istuessani minä välisti panin ajatuksiani paperille, ja se tuntui rauhoittavan. Minä käsitän niinmuodoin mitä te tarkoitatte.

— Ettekö enää milloinkaan pane ajatuksianne paperille?

— Kyllä, sellaisia, joita en saata lausua kenenkään kuullen.

— Miks'ette kokoa niitä kirjaksi?

— Siks'ettei niillä ole arvoa kuin omalle itselleni.

— Sitä te ette tiedä. Kaikki, millä on arvoa muitten silmissä, saa arvonsa ainoastaan sen kautta, että sillä on ollut arvoa tekijänsä omissakin silmissä.

— Mutta nyt minä kirjoitan siitä syystä vain, etten saata puhua, siitä syystä vain, että saisin ilmaa hengittääkseni. Minulla ei ole mitään sanomista muille; minulla on sanomista vain yhdelle, mutta tämä yksi ei uskalla kuulla minua. Vai — tohtori nousi ja astui aivan hänen luoksensa — vai… uskaltaako hän? — virkkoi hän vapisevalla äänellä. — Ei! Tiesinhän sen, — liitti hän katkerasti, kun Inga, kykenemättä mitään vastaamaan, pyöritti päätään.

Ja äkkiä käänsi tohtori hänelle selkänsä ja astui atelieerista ulos.

Inga sammutti lampetit seinillä, mutta hänen kätensä vavahteli tuota tehdessään, ja hänen täytyi odottaa kotvanen, ennenkuin oli jälleen niin varma itsestänsä, että saattoi mennä muitten luokse.

* * * * *

Vieraitten lähdettyä vallitsi tuvassa painostava äänettömyys. Varjo oli heittäytynyt noitten kahden naisen väliin, heidän, jotka tähän asti olivat osoittaneet toisillensa täyttä luottamusta. Toinen ei saattanut puhua, toinen ei tahtonut. Ja niinpä toivotti mummo vähän ajan perästä lyhyesti hyvää yötä, ja Inga meni huoneeseensa.

Mutta yksikseen jäätyänsä hän taas tunsi samaa polttavaa ikävöimistä, joka ennenkin oli hänet vallannut, ja mitä useammin se tuli, sitä voimakkaampaa se oli.

Kun nyt jo on niin ikävä häntä, vaikka toinen vast'ikään läksi pois, kuinkas silloin, kun ei saa päiväkausiin, jopa viikkomääriin nähdä häntä? Kuinka hän yleensä voi elämäänsä elää hänestä erillään?

Hän avasi akkunan, joka antoi länttä kohti vanhaan puutarhaan, ja istahti avaraan akkunakomeroon, katsellen ulos valoisaan kevätyöhön.

Kottarainen, jolla oli pesä aivan hänen akkunansa kohdalla, sirkautti hiljaa unissaan… nälkäinen huuhkajan poikanen kuului kärähtävän… sammakko kurahti tuolla alhaalla suossa… ja sitten oli taas kaikki hiljaa kuin ennenkin.

Maasta nousi valkoista huurua… sieltä tuoksui uudelta lehdeltä ja ruoholta, helmeilevältä mahlalta ja kukan-umpuilta. Kevään sanomia…!

Kalpeana, valoisana raiteena kumotti täysikuu vanhan puutarhan sammaltuneille nurmikoille ja lymysi sitten suuren mulperipuun taakse, joka kasvoi puutarhan portilla. Sitten se jälleen hyväillen paistoi pähkinäkujain välitse kiviojan varrella… noitten kummallisen leveitten pähkinäkujain, joihin hänen mielikuvituksensa aina oli luonut keskiajan olentoja kirjavissa tamineissa… Yksi niistä varsinkin palasi yhä uudestaan ja uudestaan. Inga oli yhä näkevinänsä sen poikkeavan pimeimmälle kujalle tuolla… hän muisti sen nähneensä jo pienenä tyttösenä; se oli ilmennyt hänen tajunnassaan siitä pitäin kuin hänen mielikuvituksensa ensi kertaa henkiin heräsi ja muotoihin luontui. Ei hän mielestään milloinkaan ollut nähnyt sen kasvoja… itse olentoa hän vain ajatteli… se oli tummaverinen, pää suuri, luja, hiukan kallellaan.

Tuntui niin kummalliselta, kun hän nyt, tuota olentoa muistellessaan, äkkiä hämmästyi yhdennäköisyyttä sen ja erään toisen olennon välillä, joka ei hänen ajatuksistansa milloinkaan lähtenyt.

Oli niin hiljaista tuossa suuressa puutarhassa, mutta silloin tällöin, pitkäin väliaikain perästä, huhahti iloinen kevättuuli vanhan kartanon nurkan takaa, ja silloin tuntui, kuin olisivat kiviseinät huokaisseet tai rasahdus kuulunut raskaassa tammiovessa hänen takanaan.

Hän tunsi kaikki pienimmätkin äänet täällä sisässä, eikä ollut hänen tapansa kummituksia peljätä eikä arastellen kuulahdella. Mutta toisin oli tänä iltana. Hänestä näytti, kuin kivet hänen ympärillään heräjäisivät henkiin, ja seinät ne ikäänkuin huokasivat hänen omasta rasitetusta rinnastaan.

Aivan hänen akkunansa alla kasvoi nuori kirsikkapuu, mummon istuttama. Muutamat paksuista umpuista olivat juuri tekemäisillään terää. Hän rupesi lukemaan valkoisia kukan-alkuja puun latvassa, mutta yhä niitä karttui useampia. Hän oli oikein kuulevinansa, kuinka umput puhjetessaan napsahtelevat. Heidän yllänsä lauloi kuohuva, uhkuva, pauhaava elämä… Kevään sanomia!

"Kevään sanomia!" toistivat kuiskaten kiviseinät. "Ajat muuttuvat, puvut vaihtelevat, mutta ihmiset pysyvät yhä samanlaisina. Kaikki he ajattelevat samoja ajatuksia, vaikka tosin eri lailla itsekukin. Yksi on heillä jokaisella elon aihe, rakkaus, heidän sielunsa kevätsanoma. Siinä heidän onnensa piilee, ja siitä heidän surunsa syntyy… Vaarallinen kevään sanoma… Sitä vailla on sielu niin köyhä, vaikka sen rikkaus on niin usein surua! Vaarallinen kevään sanoma… Se ei itsekään tiedä, mitä varten se umppuja luo tai kukkaan käy, mutta sitä vailla ei sielu milloinkaan saavuta kirkastumistaan…"

Vanha kello portin yläpuolella löi kaksitoista… se löi yksi, se löi kaksi.

Yhä vielä istui Inga akkunakomerossa ja painoi tulista poskeansa kylmää kiviseinää vasten. Yhä uudestaan ja uudestaan tuli hänen mieleensä se vanha värssy, jota hän niin usein oli hyräillyt. Se kaivautui hänen sydämeensä, piirtyi hänen aivoihinsa, palasi palajamistaan vastustamattomalla, melkein pelottavalla voimalla.

Hänen täytyi vihdoin lausua se hiljaa itseksensä, verkalleen kuiskaista se kuulahtelevaan keväiseen yöhön:

Es ist eine alte Geschichte, doch bleibt sie immer neu, und wem sie just passiret, dem bricht das Herz entzwei!

[Se tarina vanha on vainen, mut uus yhä sittenkin, ja kenelle nyt se sattuu, sydän siltä jo murtuukin.]

Mutta viimeistä säettä lausuessaan hän hyrähti itkuun.

* * * * *

Oli kaunis kesäkuun päivä, kolme viikkoa myöhemmin. Kaikki hedelmäpuut olivat kukassa.

Kirkonkello kylässä läppäsi päivänlaskua, mutta vanha kellonsoittaja oli aina aikainen toimissaan. Aurinko oli vielä taivaanrannassa, heitellen punaiselta hohtavia säteitänsä valkoisiin hedelmäpuitten kukkasiin, äskeisestä sateesta kosteihin.

Inga astui tohtorin kanssa puutarhan poikki. Tohtori oli käynyt tervehtimässä vanhaa rouvaa, ja Inga oli nyt näyttämässä hänelle oikotietä ketojen poikki. Hän oli ottanut käteensä suuren olkihattunsa, aikomattakaan oikeastaan panna sitä päähänsä, ja nyt hän heilutteli sitä silkkinauhoista, astuessaan vanhain omenapuitten alla, joitten kyhmyiset oksat yhtyivät käytäväin yläpuolella ja paikoin syleillen hyväilivät toisiaan. Ja tuhannet omenankukat ne punersivat, auringon suudellessa niitä, ja levittivät hurmaavaa tuoksua ympärilleen, tuoksua, jota täydensivät kirsikkapuut, hienona vihmana sirotellen maahan valkoisia terälehtiänsä.

Nuo kaksi kulkivat ääneti, ympärillään suven lämpöinen, kuulakka auer, kesäisen illan lempeä tunnelma kaikkialla. Heidän aatoksensa keinuivat väreissä ja valossa.

Yhteisiä muistoja heillä ei ollut, — olivathan vasta niin vähän aikaa toisensa tunteneet — ja sittenkin he tunsivat samaa, niinkuin kaksi ihmistä, joitten ajatukset luontuvat yhdeksi.

Tuolla pensaassa lauleli satakieli lauluansa äänekkäästi valoisaan iltaan. Säveliä tulvi sen pienestä kurkusta, naksahtelevia, täyteläisiä, sointuvia, niinkuin ei kaikupohjalla sen rinnassa olisi ääriä ensinkään. Tohtori vihelteli hiljalleen, ja satakieli seurasi heitä, lentäen oksalta oksalle ja yhä äänekkäämmin laulellen. Sen tauottua hetkiseksi kuului vain puuhun jääneen sadepisaran tipahdus maahan ja putoavain kukanlehtien hiljaista hivinää.

Tohtori seisahtui erään vanhan omenapuun alle ja taittoi siitä lehvän. Kauan hän katseli kukkasia siinä ja pyyhkäisi tuolla pehmoisella lehti viuhkalla poskeansa.

— Mitä tällainen ilta teille muistuttaa? — kysyi hän, katsahtaen Ingaan, joka seisoi puistelemassa sadepisaroita oksilta alas.

— En tiedä, — vastasi hän. — Siihen liittyy niin monta muistoa… Siinä on niinkuin tuttuja lauluja… ja lempeitä sanoja… ja vanhoja säveliä, joita sielu on joskus ennen kuullut.

Tohtori nyökäytti päätään.

— Aivan niin: joita sielu on joskus ennen kuullut… Mutta missä se niitä kuuli? Mistä tulee, että välisti kohtaa ihmisen, jota ei ole milloinkaan ennen nähnyt, ja sittenkin tuntuu, kuin olisi yhteisiä muistoja heillä?

— Ja mistä, — jatkoi Inga, — mistä tulee tuo tunne, että jossain on ennen oltu yhdessä?

— Mitäpäs sympatia muuta on kuin entistä yhdessäoloa? — sanoi tohtori myhähtäen. — Kaksi sielua on alinomaa elänyt henkistä yhteiselämää ja työskennellyt yhdessä, mutta tietämättänsä. Minulla on aina ollut sama ajatus kuin Platonilla: kaksittain sielut maailmaan luodaan. Heidän pyrkimyksensä on löytää toisensa täällä maailmassa; se pantiin heidän määräksensä sillä hetkellä kuin hengen saivat. He saattavat päästä pitkälle ilmankin, mutta heidän maallinen onnensa riippuu siitä, löytävätkö toisensa.

Hänen äänensä oli surumielinen. Inga ei uskaltanut nostaa silmiänsä: hän tunsi tohtorin katselevan häntä.

— Ettekö te usko sitä? — kysäisi tohtori.

— Uskon kyllä, — vastasi toinen hiljaa.

Ääneti he astuivat edelleen, mutta hetken kuluttua tohtori leyhytti omenapuun oksaa hänen kasvojensa edessä kysyen: — Mitäs tämä muistuttaa teille?

— Se muistuttaa minulle juhannusyön hiljaisuutta, kun kaste laskee maahan ja satakieli soittaa… se muistuttaa ikävöimistä kesäiltana…

Hän pysähtyi, mutta tohtori jatkoi:

— Niin, ikävöimistä kesäiltana… lintuja, jotka pesäänsä tekevät… kukkasia, jotka hedelmäksi heristyvät. Niin, minä tunnen tuon, minä tunnen tuon! Kaikissa kukkasissa piilee muistoja, keväimen kukkasissa semminkin!

— Niin, kevään kukkasissa semminkin! — huudahti Inga. — Ei mikään vedä vertoja lumiorvokeille, ei ainakaan minusta! Tuntuu kuin ne sinertäisivät muistoista. Heti kun niitä kimppunenkaan mulle tuoksahtaa, heti on edessäni päivänpaisteinen niitty ja vihanta piennar, lumiorvokkeja täynnä. Ja itse minä silloin pienenä tyttönä juoksen niitten keskessä ja kävelen tuntikausia auringon valossa, poimien suuria vihkoja kotiin mummolle, joka hänkin pitää lumiorvokeista.

— Jatkakaa! — puhui tohtori. — Kertokaa vielä pienestä tytöstä pientarella. Vai kerronko minä mitä hänestä aattelen?

Inga katsahti häneen kummastellen ja nyökäytti päätään. Toinen jatkoi hiljaisella äänellä:

— Monta vuotta myöhemmin… minä näen samaisen pienen tytön istuvan päivänpaisteisella pientarella, mutta hän on melkein täysikasvanut, ja kaksi pitkää jalkaa piilee lyhyen hameen alla. Hän on vetänyt jalat allensa, ja hattunsa hän sysää niskaan, ja niin hän siinä istuu tuntikausia lumiorvokkien keskellä, ikävöiden ja unelmoiden. Hänellä on hämärä tieto siitä, että hän tahtoo saada jotain tehdyksi maailmassa, mutta ei itsekään tiedä mitä. Hänenkin elämällänsä on päämäärä, mutta hän ei tiedä, millaisten taistelujen kautta hän on sen saavuttava. Ja lumiorvokit tuoksuvat, ja iltakellot soittaa, ja rauha kätkee syliinsä tuossa niityn ja aidan ja pientarella pienen tytön.

Inga kuunteli hengitystään pidättäen. Tuntui kuin nuo sanat syleilisivät häntä ja jok'ainoa ilmaisisi, kuinka rakas hän on tohtorille.

Hän sulki silmänsä puoleksi, heittäytyen onnentunteensa valtaan. Tietää vain hänen kulkevan tuossa mun rinnallani omenapuitten alla, huomata vain hänen pitävän minusta — sekin on onnea!… Ja hedelmäpuista putoeli alas valkoisia lehtiä… hiljaisena, hienona, vaisuna vihmana.

Inga tunsi niitten putoilevan hänen taipuneelle niskallensa ja liukuvan vilpoisina alas kaulalle. Hän näki muutamain tarttuneen tohtorin tuuheaan tukkaan, hänen pysähdyttyänsä kedon veräjälle ja otettuaan päästä leveälierisen hattunsa, vilvoittaakseen otsaansa.

Tohtori laski kätensä veräjän säpille, mutta Inga ei avannut veräjää, hän päinvastoin painoi sitä kiinni, ikäänkuin ei tahtoisi päästää häntä ulos…

Puutarhan päässä johti veräjä aukealle niitylle, joka oli kartanon aluetta ja josta solatie vei kauemmas niityn toisessa laidassa oleviin taloihin.

Niin rehevä oli niitty, ettei olisi aavistanutkaan sen olevan vain puolen peninkulman päässä Pohjanmerestä ja sen hietaisesta rannasta ja kahisevista kanervista.

Lehmät loikoivat tiheässä apilassa, märehtien ja kelloansa kilautellen, tuontuostakin ilmoittaen hiljaisella yrinällä ja murauksella, kuinka hyvä heidän on olla. Pieni, ketterä peltohiiri puikahti heidän ohitsensa ja katosi apilankukkain sekaan.

Inga oli pannut käsivartensa vanhalle pisteaidalle ja katseli ulos niitylle. Lämmin hehku paloi mustissa silmissä. Astuminen oli nostanut punan hänen poskiinsa, ja tulisen, etelämaisen veren kiehuessa hänen suonissaan hän hengitti syvään lempeätä illan ilmaa. Tohtori katseli häntä, kunnes veri kuumana hulvahti hänen ohimoilleen. Hänen täytyi väkisinkin pidättäytyä ottamasta Ingaa syliinsä ja istahtamasta hänen kanssaan kukkivain oksain alle, jonne satakieli kutsui laulullansa, koko luonnon hengittäessä rakkauden juhlaa.

Äkkiä hän tempasi säpin auki, niin kiivaasti, että se teki kipeätä Ingan käteen. Inga säikähti ja katsahti hämillänsä ylös.

Toista hävetti heti, ja hän kuiskasi:

— Älkää olko pahoillanne! Älkää panko viakseni. Tämä on enemmän kuin ihminen jaksaa kestää: Kulkee tuossa onnensa rinnalla ja on sittenkin pakotettu heittämään sen tyköänsä… tuntee olevansa niin nuori ja luja ja on raajarikko sittenkin… ei uskalla milloinkaan kuunnella elämän laulua luonnossa, kesäisen illan ihanata runoa… aina vain pakottautumista, tympeytymistä omilta intohimoiltaan! Se on enemmän kuin Tantaloon tuskat… se on henkistä ruhjoutumista!

— Sitä se on, — jatkoi hän, kun ei Inga mitään vastannut. — Kun ihminen ei saa rakastaa ehjästi, täysin määrin, kun hän ei saa ottaa omaan itseensä tuota suurta tunnetta, jonka nimi on rakkaus, — kun kaikki tuo oikeus on riistetty ihmisen elämältä, silloin on elämä puoltaan vailla. Ihminen vetäytyy silloin kovan kuoren sisään tai leikkelee palasiksi tunteitansa; hän puolentelee onnensa vaatimuksia, hän tinkii pois ihanteitansa, ja joko hänestä tulee jokapäiväinen olento, joka tympeänä alistuu oloihin, tai hän puree häkkinsä ristikoita ja päästää voimattoman vihansa kuohahtamaan niitten yli, jotka häkin hänen ympärilleen laittoivat.

— Niinpä teidän sitten täytyy päästää se kuohahtamaan oman itsenne ylitse, — sanoi Inga melkein kiivaasti. — Mieshän te olitte, vapaa valitsemaan.

— Siinäpä se, etten ollut vapaa valitsemaan, — vastasi hän, säpsähtäen tuskallista ilmettä toisen kasvoissa. Hän ei voinut kestää sitä, että Inga ajattelee pahaa hänestä.

Hän otti hänen kätensä molempiin käsiinsä ja ikäänkuin hyväillen silitteli mustelmaa, jonka veräjän säppi oli siihen tehnyt.

— Lähdettekö vielä kerran kävelemään kanssani puutarhan kautta? — kysyi hän. — Minä kerron teille sellaista, josta teillä on surullinen oikeus saada tieto. Inga nyökäytti päätään, ja he palasivat yhdessä puutarhaan. Tyynesti ja luottavasti tohtori kertoi, mitenkä hän oli koettanut irtaantua, mutta oli sitoutunut jälleen, mitenkä hän, vaistomaisesti peljäten rakkauden joskus heräjävän, oli ollut valmis karkaamaan omista häistänsä, mutta sitten jälleen tuntenut itsellään olevan velvollisuuksia sellaista rakkautta kohtaan, joka ei ollut kammonut häpeätä ja syyllisyyttä ja joka juuri siitä syystä oli kietonut hänet kiinni tuhansilla siteillä.

Inga ei vastannut, kuunteli vain. Mutta kasvojen ilmeistä tohtori huomasi tunnustuksensa poistaneen Ingasta yhden epäilyksen ja saaneen hänet jälleen entiseen lempeään mielialaan, jonka tohtori äsken niin äkkiä oli häirinnyt. Hän luki sen jok'ainoasta piirteestä immen kasvoissa, heidän kävellessään edestakaisin omenankukkain silkkikudelman alla.

He saapuivat jälleen veräjälle, joka oli jäänyt auki.

— Lähtekää kanssani käymään solatietä! — pyysi tohtori, Ingan ojentaessa hänelle kättänsä jäähyväisiksi.

Solatie kulki tuossa edessäpäin, vieden metsän kautta maantielle. Se oli vanhan valtioneuvoksettaren ylpeys. Hän itse oli rakennuttanut sen pari kuukautta häittensä jälkeen muistoksi rakkaista fyeniläisistä pensas-aidoista hänen kotikartanonsa tiluksilla, noista "elävistä aidoista", joissa kasvaa syreenejä ja paimenensauvoja ja metsäruusuja, keltaisia helokkeja välissä.

"Elämä on tuiki mahdotonta, ellei milloinkaan näe kukkivaa pensas-aitaa". — Niin hän oli sanonut, ensi kertaa ajellessaan tiluksilla, ja silloin hän päätti rakentaa "fyeniläisen tien".

Hän pani liikkeelle koko talon väen, kaivatti ojia ja laitatti aitauksia, istutti niihin paimenensauvoja ja syreenejä, helokkeja ja ruusuja, pitäen huolta, että nuorilla taimilla olisi tuulensuojaa viereisestä metsästä.

Sillä tapaa valmistui solatie, ja niitten kahdenkymmenen vuoden kuluessa, mitkä mummo Heine oli itsevaltiaana hallinnut Klitholmassa, oli se kasvanut niin reheväksi, että veti vertoja parhaimmallekin Fyenin kukkakujalle.

Maantiellä ei vanhaa rouvaa nähnyt milloinkaan, ei ajelemassa eikä kävelemässä, paitsi kirkkomatkalla ja moniaan kerran vuodessa silloin kun hän kävi paikkakunnan yleisön yhteisillä päivällisillä. Mutta solatiellä, jonka varrella oli tiheässä pensas-aitoja, solatiellä, vanhan rouvan lempitiellä, jossa ilma lämpöisinä kesinä ikäänkuin liikahtamatta leijailee ja lumi talvisin paksuina kinoksina kohoilee, jossa kaikki laululinnut keväällä pesiänsä rakentelevat ja jossa on niin hauska syksymmällä, jolloin sudenmarja pitkin piennarta luikertaa ja lehti tuhansissa väreissä koreilee, — siellä hänet talonpoika välisti näki hiljaisena kesäiltana, kun kaste on vanginnut pölyn, joka päiväsaikaan pilvenä kiirii pensas-aitain välissä. Silloin hän läksi mieluimmin ilman päällysvaatetta, joskus sukankudin mukanaan, ilman muuta päähinettä kuin valkeanauhainen tanu.

Vanhat kalastajan-eukot ja pienet talonpojan-tytöt joita hän kohtasi, niiasivat yhtä syvään hänelle, ja ystävällisesti heitä kutakin vanha rouva tervehti. Väliin hän sattui olemaan niinkin ajatuksissansa, ettei huomannutkaan heidän kulkevan ohi.

Tavallisesti ei rouva Heine koskaan ollut hajamielinen, eikä kukaan tiennyt, miksikä hän väliin kävi sellaiseksi solatiellä, mutta hänen sieltä tullessaankin saattoi hänen kasvoillansa lukea omituisen, muuanne vaipuneen ilmeen.

— Mummolla on kunniaa solatiestään, — virkkoi Inga, pysähtyen metsäruusupensaan ääreen, joka oli pujottautunut kokonaiseen rikeikköön syreeneitä ja helokkeja.

— Niin, olen minä jo yhdenkin kerran ihmetellyt tätä hänen taitoansa, — sanoi tohtori, lisäten kohta sen jälkeen: — Pidättekö te solatiestä yhtä paljon kuin hänkin?

— Minäkö? En. Minua miellyttää enemmän meri. Harvoin minä täällä kuljen enkä silloinkaan kuin vähän matkaa. Tuntuu kuin ei saisi kylliksi ilmaa täällä.

Hän heilutteli jälleen hattuansa nauhoista ja kiinnitti sen sitten äkkiä vyöhönsä.

— Enimmin meri minuakin miellyttää, — virkkoi tohtori, — sen pahempi, sillä ne ihmiset ovat onnellisimmat, jotka pitävät solateistä, se on varma, yhtä varma kuin sekin, että ihmisen luonne on sukua sille, mikä on hänelle mieluisata.

— Niin, mummo on sukua solatielle, joka juurtuu pienellä alalla ja jossa kaikki hyvin menestyy, — sanoi Inga, mutta tohtori huomasi hänen äänensä painosta, että hänen ajatuksensa olivat toisaalla.

— Mitä te ajattelitte? — kysäisi tohtori, leikaten puukollaan orjantappurasta oksan ja pistäen sen omenankukkain väliin.

— Ajattelin tässä, mille teidän luonteenne lienee lähintä sukua.

— Se ei ole kärsiväisten eikä hempeitten sukuja, muutoin en olisi milloinkaan puhunut teille, niinkuin äsken puhuin, — sanoi tohtori, pistäen ikäänkuin ajatuksissaan ruusunlehvän hänen hattuunsa. — Jos olisin jumalinen, niin kärsivällisesti vain mukautuisin oloihin, jotka eivät ole muutettavissa, ja kainosti keräilisin niitä ilon murusia, mitä elämällä vielä on minua varten jäljellä. Mutta luonteeni ei ole rauhallisia luonteita; se on raskas ja luja; se sietää paljon tuskia, mutta kärsimysten liikamäärälle siinä ei ole sijaa. Saattaisi käydä niinkin, että se katkaisee kaikki kahleensa, jottei katkeaisi itse. Ja sen minä sanon teille, — hän tarttui Ingan ranteeseen ja puristi sitä niin lujaa, että toinen oli vähällä parahtaa, — sen minä sanon teille: jos liikamäärä tulee, silloin salvat särkyy.

Hän päästi Ingan käden ja astui hilasta maantielle, kääntyi sitten äkkiä ympäri otti Ingaa kädestä ja suuteli sitä kohtaa, missä kova puristus oli ranteeseen jättänyt punaisen jäljen.

— Armas pikku käsi! Siunattu pikku käsi! — sanoi hän.

Ja niin hän läksi kiireesti astumaan maantietä.

Inga jäi seisomaan paikalleen. Hän sulki silmänsä puoleksi, kuten ennenkin, ja hurmaavan onnen auvoisia aatoksia riemahti hänessä:

"Hän on minun, hän on minun! — Ei kellään maailmassa ole oikeutta häneen; minulla yksin!"

Ja mitä hän, Inga, tällä hetkellä välittää hänen vaimostansa ja lapsestansa! Tänä iltana ei heitä ole olemassa hänelle. Eikö hänellä ole rakkauden ikuinen oikeus rakastaa tuota miestä? Ja eivätkö he ole toistensa omia tuon samaisen oikeuden nojalla? Eikö hän tiedä, että tohtori kulkee ja ajattelee häntä, ajattelee, missä liikkuneekaan, sairasvuoteen ääressä ja kotonaan? Ja eikö hän, Inga, ollut sulkenut häntä sydämeensä, lämpimästi, uskollisesti… ainiaaksi, elämänsä iäksi?

Verkalleen hän kulki takaisin solatietä. Apilan ja ruohon tuoksu lehahti häntä vastaan, ja satakieli lauloi hedelmäpuistossa.

Hänestä tuntui äkkiä, kuin olisi jotain epäsointuisata tuon linnun äänessä. Tuntui kuin nuo lempeät sävelet viiltäisivät hänen sydäntänsä. Puutarhan veräjälle tultuansa oli hänen mahdoton astua jälleen tuonne kukkivain oksain alle. Hän kiersi polkua myöten puutarhan ja tuli kartanon pihaan.

Pehtori oli kastelemassa pihan nurmikkoa; vanha rouva istui tuolissaan kiviportailla katsellen hänen työtään.

Inga pysähtyi, jääden silmäilemään vesiletkun mutkia pehmoisella, mehukkaalla ruoholla.

— Tuoksuu niin raikkaalta, — sanoi hän, nostaen silmänsä.

Pehtori kohotti kunnioittavasti hattuansa, mutta ei osannut vastata sanaakaan, hän kun niin kovin oudostui omituista, kiihtynyttä ilmettä neiden kasvoissa. Hän unohti letkun hoitamisen, niin että vihma hulvahti pihalle.

— Herran tähden, Frank, sulkekaa suihku! — huudahti vanha rouva portailta, ja Frank käänsi kiireimmiten letkun jälleen nurmelle.

— Neiti on varmaankin käynyt solatiellä, — sanoi hän. — Tuotte ruusuja tullessanne. Ja omenankukkia!

— Niin, eikö ne ole somia! — vastasi Inga, nostaen lehvät kasvoilleen. — Saattaako ajatella mitään niin hentoa ja nuorta?… niin pehmeät värit ja niin hieno tuoksu!

Hän painoi kukkaset kuumille huulilleen ja suuteli niitä suutelemistaan, ensin hiljaa, sitten yhä kiihkeämmin, ja silloin hänen silmissään asui niin hehkuisa loisto, että se kokonaan saattoi hämille sen, johon ne nyt sattumoisin olivat kääntyneet.

Noilta silmiltä ei pehtori sinä yönä saanut unta.

Mutta mummolla oli omat ajatukset siitä, kun Inga vähän ajan perästä läheni häntä, pysähtyen portaitten alapäähän ja nojaten käsivarsillaan kaidepuuhun. Mummo ymmärsi, että kirkas päivänpaiste noilla kasvoilla on heijastusta jostain tapahtumasta, mutta hän tiesi myös, että varjoja tulee jälkeenpäin! Hän oli jo huomannutkin niitä.

Neljännestunnin ajan hän odotteli, että Inga sanoisi jotain, mutta kun toinen yhä vaikeni, nousi hän viimein hiljaa ja pani sukankutimensa kokoon, lähteäksensä sisään.

Hän ei ollut niitä, joka vaativat luottamusta muilta. Hän tiesi hetken tulevan, jolloin tuska ei enää jaksa olla ääneti, ja tyynesti hän odotteli sitä. Hänellä oli tiedossaan yrtti, joka syventää haavan ja samalla hennosti sitoo sen, ja hän päätti käyttää sitä. Mutta toistaiseksi hän oli vaiti.

— Menetkö sisään jo? — kysyi Inga.

— Kastetta laskee liian runsaasti tänä iltana. Minun alkaa olla vilu. Etkö lähde mukaan?

Inga ei liikahtanut.

— Oletko milloinkaan nähnyt näin ihanaa iltaa? — kysäisi hän vain.

Mummo kääntyi ovessa.

— Tuletko? — kysyi hän vielä kerran.

— Kohta, — vastasi Inga, mutta nuo sanat tulivat niin kaukaa… Ne ikäänkuin soluivat ulos ja kuolivat pois valoisain öitten haaveilevaan hiljaisuuteen.

* * * * *

Oli kuuma kesäpäivä. Vinha tuuli puhalsi lounaasta. Pohjanmerellä kävi kova aallokko, hyrskyten kauas yli rantavallin melkein uimahuoneeseen saakka, joka oli rakennettu tynnyrien varaan hiekalle. Se tuli puuskahdellen, hypähdellen, niin poikamaisen vallatonna, ja vetäytyi sitten verkalleen lähenteleiden takaisin mereen.

Inga seisoi uimahuoneen ovella, pitäen kädestä kiinni Kai poikaa, Fenris vieressään. Hänellä oli kolme köyttä kädessä: yksi oli kiedottu hänen omille vyötäisilleen, toinen pojan ja kolmas Fenrisin ympärille. Köysien toisen pään hän oli huolellisesti sitonut uimahuoneen portaisiin.

Tuuli hulmutti hänen vaaleata uimapukuansa ja pöyhötteli hänen lyhyttä tukkaansa.

— Nyt saa Fenris näyttää taitoansa! — sanoi Inga iloisesti. — Nyt minä otan sinut selkääni, Kai, ja niin mennään yhdessä veteen. Kun aalto tulee, huuda sinä silloin Fenrisiä; jos siitä mihinkään on, silloin se ui sinun luoksesi ja vie sinut maihin.

Kai paukautti käsiänsä ja hyppäsi korkealle riemuissaan.

— Voi kuin on hauskaa! Voi kuin on hauskaa! — huusi hän, vierien hiekassa.

Hän näytti pieneltä tontulta, ruumiinmukaisissa uimahousuissaan. Ingan mielestä hän oli niin soman näköinen niissä, mutta Fenris oli ilmeisesti harmissaan moisesta puvusta. Hän sysäsi useampia kertoja poikaa varsin epäsuosiollisesti märällä kuonollaan, Kain heitellessä kuperkeikkaa hiekalla. Inga nauroi, ja Kai nauroi, niin että kyyneleitä vieri pitkin hänen pyöreitä poskiaan, eikä aikaakaan, niin he jo piehtaroivat lämpöisessä hiekassa kaikki kolme.

Äkkiä Kai kietoi kätensä Ingan kaulaan.

— Minä pidän sinusta niin paljon, — sanoi hän niin varmasti. — Ja Fenris pitää ja. Meidän on aina niin hauska, kun sinä tulet. — Ja isän ja.

Inga veti hänen lämpöisen vartalonsa luokseen.

— Sinä herttainen poika! — puheli hän, suudellen lasta useamman kerran. — Sinä herttainen poika!

Kai ei ollut tottunut moisiin hyväilyihin. Hänen mielestään tämä nyt oli erityistä suosionosoitusta. Hän painoi pienen päänsä Ingan rintaa vasten, nauttien kuin pieni kili, joka lekottelee päivänpaisteessa, ja sitten hän katsoi Ingaa rakkaasti silmiin vilpittömällä lapsenkatseella, joka välisti saattoi olla niin kummallisen totinen.

— Miks'et sinä ole Kain äiti? — kysyi hän luottavasti.

Silloin Inga päästi hänet. Oliko kenties sama kysymys herännyt hänessä itsessään, polttaen nyt hänen rintaansa, vaikk'ei hän olisi tahtonut suoda sille sijaa siinä?

— Miks'et sinä ole minun poikani…?

Hän oli vähällä purskahtaa itkemään tällä hetkellä, mutta hyppäsi ylös ja sieppasi pojan mukaansa.

— Katsos, Kai! — sanoi hän, vetääkseen pojan huomion toisaalle tuosta kummallisesta kysymyksestä, jonka toinen lasten tavallisella itsepintaisuudella jo oli uudistamaisillaan. — Katsos tuota kaunista, viheriäistä aaltoa, joka tuolla tulee! Siihen me mennään. Nouse selkääni nyt ja pitele kiinni. Nyt tulee hauska!

Hän juoksi takaperin veteen, tarttui lujasti köysiin ja veti ne kireälle, valmiina aaltojen hyökkäyksille.

Ensimmäinen tuli. Vaahdoten ja hyrskyten, tuoreena ja suolaisena se tulvahti heidän ylitsensä kuin kokonainen ulapallinen terveyttä ja koetti palatessaan vetää heidät mukanaan tyrskyihin. Mutta Inga oli tottunut pitämään puoliaan. Hän ponnisti jalat pohjaa vasten ja seisoi tanakasti paikoillaan.

— Kyllä minä sinut tunnen, lännen-ärjy, äijä parka!

Ja riemuissaan huusi poikanen: "Lännen-ärjy, äijä parka! Lännen-ärjy, äijä parka!"

Mutta rannalla seisoi Fenris, haukkuen täyttä kurkkua tyrskyjä kohti.

— Huuda nyt, Kai! — sanoi Inga, toisen aallon tullessa. Ja Kai huusi, minkä pienet keuhkot suinkin kestivät.

Fenris kuunteli ja juoksenteli ulvoen pitkin rantaa edestakaisin, mutta kuultuaan pojan toisen huudon, entistä vielä kovemman, se syöksyi suin päin veteen. Leveä rinta kilpenä tyrskyä vastaan se ponnisteli aaltojen halki, peittyi hetkeksi kokonaan vaahtoihin, mutta yhä pitäen päätään sitä suuntaa kohti, missä Kai oli, kunnes vihdoin saapui pojan luokse ja tarttui häntä lujasti vyöhön.

— Se oli oikein, Fenris. Vie maihin nyt! — huusi Inga, nostaen pojan sen selkään, päästämättä kumminkaan omasta kädestään häntä irti.

Ja pärskyen ja huohottaen ui Fenris maalle päin taakkoinensa. Mutta maihin päästyänsä se heitti pojan alas hiekalle ja puisteli ja retuutti häntä oikein tuntuvasti, siten ilmoittaen paheksuvansa tällaisia tyhmänrohkeita vehkeitä, ja sitten se loi Ingaan niin musertavan silmäyksen, että toinen oikein katuvasti virkkoi: — Mutta, Fenris, ethän vain liene pahoillasi minuun?

Fenris se vain murahti vastaukseksi ja retuutteli yhä edelleen poikaa, jonka mielestä tila alkoi jo käydä vähemmin hauskaksi. Ingan täytyi viimein astua väliin ja saada koira irti hänestä.

— No Kai! Saas nähdä, kuka meistä ensiksi pääsee uimahuoneeseen, sinäkö vai minä, sillä nyt pitää joutuin saada vaatteet ylle!

Ja Kai juoksi minkä jaksoi, Inga perässä.

Ovi sulkeutui, ja Fenris, puisteltuaan tuuheata turkkiansa, asettui vahtimaan ulkopuolelle. Siinä se loikoi, pää syvällä etukäpäläin välissä, raotellen silmiänsä aurinkoa vasten ja nähtävästikin aikoen nukahtaa hiukan.

Hietasärkille kohosi kookas naisen vartalo, varjostaen kädellä silmiänsä. Se oli tohtorinna.

Piilossa pursujen takana hän oli nähnyt koko tapauksen. Sitä todisti hänen kasvojensa kalpeus.

Hän oli nähnyt noitten kolmen leikkivän ennen uimista hyvinä kisakumppaleina. Hän oli nähnyt Kain niin äärettömän onnellisena kavahtavan Ingan kaulaan, oli nähnyt, kuinka neiti oli painanut poikaa syliinsä, tuo nainen, joka oli ottanut hänen miehensä!… Ottaako hän häneltä nyt lapsenkin?

Katkera yksinäisyyden tunne oli kuni kylmällä kädellä kouristanut häntä, mutta jättänyt heti sijansa vihan ajatukselle.

Sillä hetkellä kun Inga oli mennyt pojan kanssa aaltoa kohti, oli hän ajatellut: Ottakoon vain meri heidät! Parasta lieneekin!

Hän ei tajunnut itsekään, kuinka ahdistava se tuska oli, joka täytti hänet joka kerta kun aalto löi noitten kahden ylitse, ja hän näki, kuinka pojan piti tarttua kiinni Ingaan, jottei aalto mukaansa tempaisi; hän tunsi vain kurkkuansa kuristavan, joka kerta kun pojan teeskennelty hätähuuto ennätti hänen kuuluviinsa. Mutta kun Fenris oli päässyt rantaan lapsen kanssa, silloin hän purskahti valtavaan itkuun; silloin vasta hän huomasi, kuinka suuri tuskansa oli ollut.

Siitä oli pitkä aika, kun hän viimeksi oli itkenyt. Hänen sydämensä oli piintynyt, myötäänsä taistellessaan saadakseen puoleensa sitä rakkautta, jota hän ei koskaan ollut saavuttanut. Nyt hän nyyhkytti kuin lapsi.

Mutta itkun tauottua sai toinen tunne hänessä vallan, ankaran suuttumuksen tunne sitä naista kohtaan, joka tyhmänrohkeassa vallattomuudessaan oli vähällä saattaa turmioon hänen poikansa, ja tämä tunne täytti hänet, kun hän kiireisin askelin astui alas uimahuoneen ovea kohti.

Inga tuli ulos taluttaen poikaa kädestä. Kai riensi heti häntä vastaan huutaen: — Äiti, äiti! Jos tietäisit, kuinka hauska meidän on ollut! Minä olin vedessä ja olin hukkuvinani, ja Fenris pelasti minut.

Hän käänsi pienet, innostuneet kasvonsa äitiinsä päin, turhaan tavoitellen hymyä hänen huuliltaan. Sitä ei tullut. Äiti pyyhkäisi vain kädellään pojan märkää tukkaa, kylmästi vastaten Ingan tervehdykseen.

— Eikös se ollut sukkela temppu, minkä Fenris teki, äiti?

— Oli niinkin. Eläin käsittää velvollisuutensa välisti paremmin kuin ihminen, — vastasi tohtorinna, heittäen syrjäisen katseen Ingaan.

— Fenris retuutti minua niin, kun päästiin rantaan, äiti! Ja yhä hän sittenkin vielä retuutti, — jatkoi puhelias piltti.

— Niin, minä näin sen kyllä, — sanoi tohtorinna verkalleen, Ingaan kääntyen. — Minä näin kaikki noilta särkiltä, ihmetellen koko ajan, kuinka ventovieras uskaltaa niin tyhmänrohkeasti leikitellä muitten lapsen kanssa.

Veri hulvahti Ingan poskiin. Mutta toinen jatkoi:

— Rajun mieliteon tähden te panitte alttiiksi lapsen hengen, lapsen, joka oli teidän huostaanne uskottu. Ei ollut teidän ansionne, että huima yritys onnistui.

— Eikö? Kenenkä sitten, jos saisi tiedustaa? Ettehän toki — Inga nauroi hilpeästi — ettehän toki täyttä totta luule siinä mitään vaaraa olleen? Minähän olin köysillä sitonut meidät kaikki kolme uimahuoneeseen kiinni: ennen olisivat köydet katkenneet, ennenkuin mikään tapaturma olisi ollut mahdollinen.

— Teille olisi saattanut sattua suonenvetoja vedessä… on semmoista ennenkin kuultu… ja kuka silloin olisi pelastanut pojan?

— Sellaisia sattumia en ole ottanut lukuun, — vastasi Inga lyhyesti.

— Ette suinkaan. Mutta mennä lapsen kanssa kovaan tyrskyyn, pitämättä huolta siitä, että apua olisi tarvittaessa saatavana, se on lievimmin sanoen ajattelematonta, jotten sanoisi tunnotonta.

— Jo riittää! Hiukan uhkarohkeata, sen saatan myöntää, mutta tunnotonta… tuo on sentään liian naurettavaa! Mitäpä iloa sitten elämästä olisikaan, jos aina pitäisi jok'ikistä asiata punnita puoleen ja toiseen? Äkkinäiset päähänpistot, ne ne juuri virkistävät ja ovat niin mieluisia.

— Te saatte tehdä, niinkuin mieleenne milloinkin pistää, kun asia koskee teitä itseänne, neiti, mutta vastaisen varalta minä pyytäisin menettelemään toisin, kun asia koskee minun lastani.

Inga kääntyi kiivaasti ympärinsä. Nuo sanat kuuluivat loukkaukselta, ja ilmeisesti ne oli siinä tarkoituksessa lausuttukin, sillä jok'ainoa sana oli terävä kuin naskali, ja huulet, joilta ne läksivät, olivat melkein verettömät suuttumuksesta.

Hän oli juuri antamaisillaan tulisen vastauksen, mutta tuo "minun lapseni" oli lausuttu sillä tavalla, että se suuntasi hänen ajatuksensa toisaanne ja riisti häneltä kerrassaan aseet.

Hänelle alkoi selvitä, mikä pohjaton määrä syvälle suljettua luulevaisuutta piilee tuon suuttumuksen takana, ja äkkiä hän tunsi olevansa syyllinen.

Lempeästi, melkein rukoilevasti hän laski kätensä tohtorinnan käsivarrelle sanoen: — Mieleni on oikein paha, että säikytin teidät. Vast'edes olen varovaisempi Kain kanssa enkä milloinkaan ota häntä mukanani uimaan.

— Hoo! Kyllä hän jo itse pitää huolen siitä, että pääsee mukaan. Tehän osaatte vetää lapsia puoleenne, — virkkoi hän kylmästi ja ynseästi. — Katsokaas vain, kuinka hän pelkää, ettei suinkaan jäisi teistä erilleen.

Inga katsahti alas poikaseen: nuo suuret silmät ne kauhistuneina tarkastelivat milloin toista, milloin toista, ja kasvoissa alkoi arveluttavissa määrin värähdellä itkun oireita, kunnes poikanen neuvotonna sieppasi Ingaa hameesta kiinni.

— Kuulepas, Kai! — sanoi Inga, kumartuen hänen puoleensa. — Pidäpäs huolta, että Fenrisin turkki kuivaa päivänpaisteessa, muutoin se saa luuvalon koipiinsa. Juoksenteles nyt kiireesti sen kanssa särkillä, me tulemme sitten perässä.

Poikanen päästi hänet samassa ja juoksi vihellellen pois, koira mukanaan.

Inga kääntyi tohtorinnaan sanoen:

— Te puhutte, niinkuin luulisitte minun tahtovan houkutella teiltä poikaa pois. Se ei ole milloinkaan ollut tarkoitukseni.

— Ei tässä tarvita mitään puolusteluja. Pian on houkka houkuteltu, kun omakin mieli tekee, — virkkoi tohtorinna torjuen ja lisäsi sitten sanomattoman katkerasti: — Poika ei sitä paitsi ole koskaan ollut oikein omanani. Hän otettiin minulta pois, ennenkuin kykeni ymmärtämäänkään.

— Olisipa hän ollut minun poikani, ei olisi häntä ikinä otettu minulta pois.

Tohtorinna hätkähti. Häntä hämmästytti tuo luja varmuus toisen ehdottomassa huudahduksessa.

— Saattaa olla, — sanoi hän lauhkeammin. — On olemassa ihmisiä, joilla on tavallista enemmän tarmoa. Heillä on senvuoksi suurempi vastustamisenkin kyky. Minä en ole niitä… Niin, minä poikkean tähän, — hän pysähtyi kalamökin edustalle, — täällä on emäntä sairaana. Minä lupasin käydä peräämässä hänen lapsiaan. Tule, Kai! Sinä pääset mukaan.

Kai tuli heti, hattu kallellaan toisella korvalla, ja pisti pienen kätensä äidin käteen.

— Mennäänkö Kala-Lassin mökkiin? — kysäisi hän kiihkeästi.

— Mennään.

— Minä lähden kotia, — sanoi Inga, ojentaen kätensä jäähyväisiksi. Käsi, jonka hän vastaanotti, oli kylmä ja kapea. Se tuli hyvin epäröiden, mutta puristukseen vastattiin puristuksella. Silloin Inga loi rehellisen katseensa tohtorinnan silmiin ja sanoi vilpittömästi:

— Voittakaa poikanne takaisin. Teidän on helppo tehdä se. Äidillä on ensimmäinen oikeus, ja äidillä on suurin voimakin.

Ja vastausta odottamatta hän kääntyi kiireesti pois ja läksi astumaan kylän kautta kotiansa kohti.

Mutta tohtorinna jäi seisomaan, ajatuksiinsa vaipuneena. Toisen sanat olivat herättäneet valveille hänen uinuvan tarmonsa, ja hänen veltostunut tahtonsa oli elpynyt.

Pannessaan sinä iltana poikaansa nukkumaan hän ei tyytynyt siihen, että huolellisesti kääräisi peitteet hänen ympärilleen, niinkuin ennen, vaan jäi istumaan vuoteen laidalle ja katseli häntä, kääntämättä silmiänsä pois.

Poikasta nukutti kovin, mutta tämä näky oli hänestä niin uutta ja kummallista, että hänen tuontuostakin täytyi nostaa raskaita silmäluomiansa, nähdäkseen, istuuko äiti siinä yhä vielä.

Niin, siinä hän istuu. Ja hän istui istumistaan. Joka kerta kun poika vilkaisi häneen pienillä, unisilla silmillään, hän nyökäytti päätään, tyynesti myhähtäen, ikäänkuin olisi puhunut: "Ole rauhassa. Täällä minä olen sinun luonasi."

Ja Kai nukkui, tuntien jotain, mitä hän ei milloinkaan ennen ollut tuntenut… Hänessä oli hämärä haave jostain rauhaisasta ja mieluisasta… Siinä oli tyyntä ja levollista oloa… onnellista, lapsellista luottamusta… sanomatonta turvallisuuden tunnelmaa…

* * * * *

Tohtorin pienessä puistossa astuskeli Kai muutama päivä sen perästä monta kertaa nurmikon ympäri, kädet selän takana, syvissä ajatuksissa. Hattu oli tavallisuuden mukaan niskassa, mutta siniset silmät, joissa oli niin pitkät, mustat ripset, katselivat mietiskellen maahan.

Hänelle oli viime päivinä tapahtunut jotain, jonka hänen pienet aivonsa kyllä olivat vastaanottaneet, mutta eivät osanneet saada selville.

Sinä päivänä, jolloin hän oli ollut vedessä Fenrisin kanssa ja sitten käynyt Kala-Lassin mökissä, oli äiti ollut niin hyvä hänelle, että pieni sydän vieläkin ilosta hyppelehti hänen muistellessaan sitä. Äiti oli kotimatkalla ollut hevosillakin hänen kanssaan! Ja illalla sitten ei äiti, häntä levolle pannessaan, tyytynytkään siihen, että huolellisesti kääri peitteet hänen ympärilleen ja suuteli häntä, hyvää yötä toivottaen, vaan jäi istumaan vuoteen laidalle, kunnes hän oli nukkunut.

Seuraavana aamuna hän oli herännyt niin iloisena, ja silloin oli äiti taas istunut hänen vuoteensa vieressä, mutta hän oli nähnyt äidin itkeneen, eikä tiennyt miksi. Hän ei uskaltanut kysyä, sillä äiti suuttui aina, kun poika näki hänen itkevän. Siksipä hän kätki päänsä pieluksiin eikä tahtonut nähdä sitä ensinkään. Mutta tänä aamuna ei äiti suuttunutkaan, päinvastoin suuteli häntä monta kertaa ja leikki hänen kanssaan, pukiessaan häntä. Pojasta tuntui, ettei hän enää ensinkään pelkäile äitiä.

Ihan päivänpaisteisessa mielialassa hän käyskenteli sitten pihalla, syötti kananpoikia, ajoi ankat lampeen ja juoksenteli kilpaa Fenrisin kanssa, heittäen senkin seitsemän mukkia ja kuperkeikkaa.

Mutta kun hän myöhemmin aamiaispöydässä haasteli eilisistä seikkailuistaan, oli isä ääneti, ei edes katsahtanutkaan häneen, sanoihan vain, että pöydässä pitää istua siivolla. Isä oli viime aikoina yleensäkin käynyt niin kummalliseksi; hän oli ihan toisenlainen kuin ennen: ei isä enää milloinkaan nostanut häntä selkäänsä eikä ollut hevosilla hänen kanssaan, ja milloin Kai koputti isän oveen, kuului sieltä aina: "Isällä ei ole aikaa nyt."

Kai huokasi syvään, sydämensä pohjasta. Hän toivoi niin hartaasti, että isällä taas olisi aikaa.

Mutta sitten tapahtui se kaikkein kummallisin asia. Eilen, hänen istuessaan päivällispöydässä isän ja äidin välissä, kuten ennenkin, olivat isä ja äiti olleet ihan ääneti, ja kun ei Kai millään tavoin saanut isäänsä myhähtämäänkään, oli hän ajatellut: "Äiti on varmaankin ollut hyvin paha isälle, koskapa isä näyttää noin tuikealta." Ja muistaessaan, kuinka hänelle itselleen aina annettiin anteeksi, kun vain pyysi, virkkoi hän yht'äkkiä, rohkaisevasti katsellen heitä kumpaakin vuorotellen: "Kyllä äiti mielellään pyytää anteeksi." Silloin oli isä luonut häneen ankaran katseen ja sanonut, että mitä lörpötystä tuo on; aikaihmisten ei tarvitse milloinkaan pyytää anteeksi. Mutta — sen oli Kai ihan selvään nähnyt — isä oli ollut punainen kasvoiltaan tuota sanoessaan. Ja sitten oli istuttu taas ihan ääneti.

Kai tiesi, että nyt on ukkosta ilmassa, mutta ei voinut käsittää miksi. Vaistomaisesti hän tunsi, että jos vain isästä ja äidistä tulee hyvät ystävät, niin sitten on kaikki hyvin.

Hän oli niin paljon mietiskellyt tuota asiata, että oli unohtanut syömisenkin, ja niinpä tapahtui, että hän äkkiä, ikäänkuin ehdottomasta mielijohteesta, oli ottanut heitä kädestä ja aristellen pannut heidän kumpaisenkin kädet yhteen.

Mutta kumpikin oli nykäissyt kätensä niin äkisti takaisin, että Kai oli ihan säikähtänyt, ja isä oli sanonut vihaisesti: "Istu hiljaa pöydässä, poika!" Ja pannakseen enemmän painoa sanoilleen hän oli nipistänyt häntä korvalehdestä. Kai oli ruvennut itkemään, ja sitten oli hänet jotenkin tylysti pantu toiseen huoneeseen.

Mutta äiti, joka aina oli ankara eikä koskaan puhutellut häntä, milloin Kai oli ollut tottelematon, äiti oli mennyt hänen perässään ja ottanut hänet syliinsä ja lohduttanut häntä, kunnes hän oli lakannut itkemästä. Ja silloin oli poika kietonut kätensä äidin kaulaan ja nyyhkytellen sanonut: "Äiti, äiti! Miks'ette te tahdo olla hyviä ystäviä!" Silloin oli äiti katsonut häneen niin kummallisesti ja sanonut: "Sitä sinä et ymmärrä, poikaseni; älä kysele sitä minulta milloinkaan."

Ja sitten he olivat itkeneet yhdessä, äiti ja hän…

Tämä kaikki oli varsin merkillistä, mutta merkillisintä kaikesta oli se, ettei hän enää yhtään pelkäillyt äitiänsä. Sitä vastoin tuli hän joskus katsahtaneeksi hiukan arkaillen isäänsä, milloin tämä palasi kotia vakavana ja harvapuheisena. Isä kun tähän asti oli ollut hänen lyhyen elämänsä päivänpaiste, se, johon lapsi koko pienen sydämensä uskalluksella oli kiintynyt, niin rupesi hän nyt ikävöimään isäänsä, niinkuin muisti ikävöineensä häntä silloin kun isä oli matkoilla. Mutta nythän isä ei ole matkoilla, eikä Kai itsekään tiennyt mitä ikävöitsee… Hän ei tiennyt ikävöivänsä sitä lujaa, lämmintä rakkautta, joka tähän asti oli häntä vaalinut ja jonka hän nyt hämärästi tunsi ikäänkuin karttelevan häntä.

Hän pysähtyi keskelle puutarhan käytävää, pienet kädet selän takana, ja kummallisen syvämietteinen ilme kasvoilla.

Fenris, tottumaton kun oli näkemään nuorta herraansa noin ajatuksiin vaipuneena, asettui hänen eteensä, leveä selkä suoraan päivää kohti, ja alkoi kiivaasti heilutella häntäänsä. Kun siitä ei lähtenyt apua, ojensi se käpälänsä. Sitä ei otettu vastaan, ja se hervahti takaisin maahan. Mutta silloin loppui Fenrisiltä maltti kerrassaan. Se mörähti äkäisesti, niinkuin olisi tahtonut sanoa: "Mikähän sinua oikeastaan vaivaa?" Ja Kai ymmärsi heti, mitä toinen tarkoittaa, mutta hän oli oppinut varovaisuutta äidiltään ja sanoi verrattomalla arvokkaisuudella: "Sitä sinä et ymmärrä, Fenris; älä kysele sitä minulta milloinkaan."

Tohtori tuli samassa portaille ja, nähtyään pojan seisovan hiljaa, meni hänen luokseen.

Hän katsahti tutkistellen pojan kasvoihin, jotka kääntyivät häntä kohti, ja hämmästyi tuota aikaihmisen ilmettä niissä. Sanaakaan sanomatta isä otti häntä kädestä ja astui hänen kanssaan nurmikon ympäri kerran… ja toisen… yhä vain ääneti.

Pojasta tämä tuntui sangen juhlalliselta, mutta äkkiä hän rohkaisi mielensä ja virkkoi päättävästi: — Isä, miksi sinä olet suutuksissa äitiin?

Tohtori hätkähti. Ensi kertaa selveni hänelle, että hän seisoo vaarinottajan silmäin alla, että hänellä on vierasmies omassa talossaan… alaikäinen, pieni vierasmies, mutta sittenkin todistamassa jännitettyjä, onnettomia oloja isän kotielämässä.

Tähän asti ei Kai ollut johtunut hänen mieleensäkään. Hän oli ylipäänsä vain ajatellut omaa itseänsä, omaa sisällistä, raastettua tilaansa, omaa valtavaa intohimoansa.

Hänen sielussaan ei ollut sijaa millekään muulle kuin rakkaudelle tuohon naiseen, jonka hän ainaiseksi oli sydämeensä sulkenut. Pikemmin hän oli viime aikoina, poikaansa katsellessaan, nähnyt lapsessa vieläkin yhden esteen, vieläkin yhden juovan, joka erottaa häntä tuosta naisesta. Ja tämä ajatus se hänen tietämättänsäkin oli, osaltaan sekin, vaikuttanut siihen, että hän oli ruvennut poikaansa kohtelemaan toisella tavalla kuin ennen.

Nyt hän äkkiä alkoi katsoa asiata toiseltakin kannalta. Hän ymmärsi, että hänen onnettomat välinsä saattoivat arveluttavalla tavalla vaikuttaa poikaan ja haitata tunne-elämän terveellistä kehitystä hänessä.

Ja hänen entinen hellä huolenpitonsa heräsi jälleen entiseen voimaansa.

Tuo omituinen kysymys, mutta vielä enemmän nuo silmät, jotka niin yksinkertaisesti katsoivat isään, osoittivat hänelle, että lapsen päässä pyörii ajatuksia, mahdottomia hänen hallita. Sanain takaa kangasteli ilmeisesti mietintää.

Nelivuotias lapsi, joka mietiskelee! Suunnilta pois…

Mitä murheita koituukaan siihen kotiin, missä noin pienet aivot ajatuksiin vaipuvat!

Ja nyt Kai, hänen ylpeytensä, hänen silmäteränsä, joka vielä muutama kuukausi sitten oli ollut kaiken raittiin ja lapsellisen elämänilon heleä sointu, — nyt Kai tuo esiin noita vakavia lauseita, joita hän lapsissa vihasi.

Ja hänen oli siihen syy, hänen kokonaan siitä saakka kuin hän oli antautunut rakkautensa valtoihin… ja samalla hänen vaimonsakin syy, sillä tämähän oli pakottanut hänet tähän onnettomaan avioliittoon, jonka yhä kasvava epäsointu nytkin jo näkyy jättäneen jälkiä lapseen.

Ja onnettomuus on käyvä yhä suuremmaksi, mitä vanhemmaksi poikanen kasvaa ja mitä selvemmin hän alkaa asioita ympärillänsä ymmärtää. Se on kivulloisesti jouduttava hänen kypsymistänsä ja verkalleen myrkyttävä hänen sielunsa, kunnes hän vihdoin täysikasvuisena miehenä käy tuomariksi vanhempainsa välille. Avutonna hän kerran on kohtaava tämän onnettomuuden, jota ei mikään voi olemattomaksi tehdä ja joka ei milloinkaan lievene.

— Kai parka! — sanoi tohtori ja hyväillen silitti pojan päätä. — Pikku Kai parka!

Ja Kain silmiin kiertyi kyyneleitä, hän ei itsekään tiennyt miksi.

Jälleen astui isä nurmikon ympäri, pitäen poikaa kädestä. Tuntui niinkuin mikä kuristaisi hänen kurkkuansa. Hän ei voinut puhua.

Heidän kulkiessaan portaitten ohi aukeni sisästäpäin ovi. Hänen vaimonsa pysähtyi ensin hetkiseksi kynnykselle ja äänsi sitten: — Kai! — ja vähän ajan perästä kovemmalla äänellä: — Tule, Kai!

Kai aikoi noudattaa kutsua, mutta ei päässyt. Tohtori piteli tietämättänsäkin poikaa kädestä lujaa, ikäänkuin ei aikoisi milloinkaan enää päästää sitä irti. Taasen kutsui ääni, tällä kertaa pyytävämmin, ikäänkuin houkutellen: "Kai! Kai!"

Kai nykäisi pientä kättään, mutta siitä ei apua. Silloin hän loi silmänsä ylös isän värähtämättömiin kasvoihin ja virkkoi äkkiä: — Kai pitää äidistä! — ja painolla hän vielä lisäsi: Pitää!

Silloin pääsi käsi irti, ja poikanen juoksi portaille.

Äiti otti pojan syliinsä ja puristi häntä lujasti rintaansa vasten, ja olipa jotain taisteluun vaativaa siinä katseessa, jonka hän heitti mieheensä.

Veri hulvahti silloin tohtorin kasvoihin, ja polttava luulevaisuuden tunne, vihan sekainen, kiehahti hänessä.

— Yritteletkö sinä saada poikaa minulta pois? — kysäisi hän, astuen lähemmäs.

— Ethän toki enää tarvinne häntä, — vastasi toinen terävästi.

Tohtori kalpeni.

— Varo itseäsi! — sanoi hän käheästi.

Vastaukseksi nosti tohtorinna poikaa korkeammalle ja puristi häntä entistä lujemmin rintaansa vasten, uhmalla katsellen miestään.

— Mitä sinä teet? — sähähti tohtori, kykenemätönnä selittämään tätä odottamatonta vastusta.

— Otan omakseni mikä omaani on, — vastasi toinen. — Kyllin kauan olet jo pitänyt häntä riistettynä minulta pois; nyt otan hänet takaisin.

Tohtori tuijotti häneen hämmästyneenä, sanatonna.

Koko heidän avioliittonsa aikana hän oli tottunut näkemään vaimossaan pelkkää nöyrää, pelonalaista väistyväisyyttä. Vastustamista hän ei ollut kohdannut milloinkaan, missään kohdassa; nuo tyynet silmät eivät koskaan olleet katselleet häntä muutoin kuin arvatakseen hänen vähimpiäkin mielitekojansa. Hänen vaimonsa koko olemus oli ollut yhtä kiitollisuuden ilmettä siitä, että mies ylipäänsä sallii hänen elää läheisyydessään. Vaimo itse oli käynyt tuohon halpaan asemaan, jossa mies katselee häntä ylhäältäpäin. Miestä väsytti ja ärsytti tuo koiranomainen uskollisuus, tuo orjattaren kiintymys, joka pikemmin antautuu jaloin tallattavaksi kuin hyljättäväksi. Täten oli mies ollut itsevaltiaan asemassa kodissaan hamaan tähän päivään. Hän muisti nyt selvään, kuinka Inga Heine kerran heillä ollessaan ja nähdessään, mitenkä siellä kaikki ääneti taipuu hänen, tohtorin, edessä, oli kysäissyt vilpittömällä tavallaan, mutta samalla hienosti, ivallisesti myhähtäen: "Oletteko te aina ollut ylimmäinen pappi, profeetta ja kuningas omassa talossanne?"

Tohtori oli silloin puoliksi harmissaan kääntänyt puheen leikiksi, mutta vähäinen itu siitä sittenkin oli jäänyt hänen mieleensä, ja hän oli ajatellut, että toisin olisi ollut laita, jos hän, Inga Heine, olisi ollut hänen vaimonsa! Hänellä kyllä olisi ollut oma kanta. Ja kuinka mieluista olisi ollut panna ylivalta puolekkain hänen kanssaan!

Tämä itsevaltiaan asema, pohjanaan heidän avioliittonsa onneton esihistoria, oli niin vähän hänen ihanteensa kaltaista, että hän usein oli huomannut toivovansa uhkaa ja vastustusta tuon vahamaisen penseyden sijaan. Mutta nyt, vastarinnan noustessa ensi kertaa, vieläpä sattuessa hellimpään kohtaankin, nyt hän tunsi, kuinka vaikea hänen todellakin on luovuttaa pientä osaakaan vallastansa, ja kuinka hänen monet vaatimuksensa olivat jo menneet hänelle vereen: hän kuohahti, häntä loukkasi sydänjuuria myöten tämä kuulumaton rohkeus, joka ilmeisellä uhmalla uskaltaa vastustaa häntä.

Eikö juuri hän ollut tähän päivään asti ollut pojan sekä äitinä että isänä? Oliko hänen vaimonsa koskaan pyrkinytkään saamaan poikaa omaksensa?

Ja nyt hän seisoo tuossa ja puhuu oikeuksistansa!

Tohtori ei voinut salata itseltään, että hänen vaimonsa arvo kohosi tästä hetkestä hänen silmissään, mutta samassa päätti hän myös olla antamatta perää.

— Mikä on oikeastaan tarkoituksesi? — kysyi hän, katsoen vaimoansa terävästi silmiin.

— Pitää se, joka oikeuden mukaan omaani on ja jonka olen jo liiankin kauan sallinut olla luotani poissa, — vastasi hän, miehensä katsetta väistämättä.

Inga Heine johtui väkisinkin tohtorin mieleen. Hän ei ole tässä ja on sittenkin… hänen henkensä on saapuvilla… ja se se ikäänkuin terästää heitä kumpaakin.

Heidän katseensa sävähtivät vastakkain, niinkuin iskee toisiinsa kaksi säilää.

— Tiedätkös, — virkkoi tohtori, — jos sinä jatkat tuolla tapaa, niin tästä syntyy ankara ottelu!

— Yhtäkaikki minusta, mikä siitä syntyy, — vastasi toinen. — Minä pelastan vielä sen onnenmurusen, mikä minulla on jäljellä.

— Mutta poika! — huudahti tohtori, tarttuen portaitten käsipuihin, niin että ne rysähtivät. — Hänen onnensa toki ylinnä! Etkö sinä käsitä, että meidän välinen taistelu murtaa hänen elämänsä?

Hän katsahti ensi kertaa Kai poikaan, jonka läsnäolon hän oli melkein kokonaan unohtanut, ja hämmästyi pojan tuijottavaa katsetta, joka kauhistuneena siirtyeli toisesta toiseen.

— Pikku Kai parkaa! — virkkoi hän, lähtemäisillään pois.

Mutta tuskin hän oli kääntänyt selkänsä, niin ei tohtorinna enää jaksanut pidättäytyä. Koko hänen kytketty intohimonsa, koko tuo rakkaus, joka ei milloinkaan ollut saanut osakseen vastarakkautta, koko tuo sisimpiin suljettu katkeruus ja kalvava tuska, jota hän tunsi, tietäessään miehensä rakastavan toista, — kaikki se puhkesi nyt ilmoille raivoisalla voimalla. Yhä lujemmin kietoen kätensä poikasen ympärille hän huusi:

— Minä korvaan hänelle… siitä saat olla varma… kaiken sen, minkä sinä olet laiminlyönyt! Jokikinen hiukkanenkin mun rakkauttani on oleva hänen… hänen yksin! Ja tiedätkös, mitä minä saan sijaan? Hänet minä saan! Kokonaan, kaikkineen! Minkä jalansijan minä maata valloitan, sen sinä menetät. Haa, sinä et tiedä, mikä voima äidillä on, kun hän tahtoo voimaansa käyttää!… Ja tiedätkös, ken minulle tämän opetti? Hän, jonka olisi pitänyt olla sinun vaimosi!

Viimeiset sanat ne lensivät kuin linkokivi hänen miehensä kasvoihin, ja tohtorinna näki heiton sattuneen.

Ensi hetkessä hän melkein luuli miehensä lyövän häntä, mutta sitten hänen ajatuksensa suuntautuivat toisaanne, sillä Kai kietoi äkkiä kätensä äidin kaulaan, hennolla, vapisevalla äänellään huutaen niin liikuttavan hellästi: — Älkää olko… älkää olko suutuksissa toisillenne!

Tohtori ei voinut kestää tuota. Hän kääntyi pois ja meni huoneeseensa.

— Tätä ei voi puolustaa… ei ikipäivinä! — mutisi hän, paiskaten oven lujasti kiinni perässään.

Hän istahti kirjoituspöytänsä ääreen, sysäten sormet tuuheaan tukkaansa. Hänen ajatuksissaan pyöri avioero. Eikö tämä yhteiselämä, joka ei mitään yhteiselämää ole, — eikö se ole onnetonta heille kummallekin? Ja eikö olisi parempi saada se heti olemattomaksi?

Mutta Kai?… Pojastaan hän ei aio luopua. Ja toiselta puolen oli hän tänä aamupäivänä ilmeisesti huomannut, että Kai yksin on se hinta, joka hänen pitää vapaudestaan maksaa.

Ja niin hän siinä istui, kaksinkertainen tuska rinnassaan, neuvotonna, aseetonna niitä kahta voimaa vastaan, jotka taistelivat hänessä ja olivat melkein raastaa hänet näännyksiin.

Melkein tajuttomasti hän veti ulos pöytälaatikon ja otti esille vanhan kirjan. Se oli päiväkirja hänen vankeutensa ajoilta. Hän selaili sitä. Paljo oli siinä senaikuista toivottomuutta, paljo raskasmielisyyttä, mutta ei katkeruutta. Se tuli vasta myöhemmin.

Moneen vuoteen ei hän ollut kirjoittanut sanaakaan päiväkirjaansa, mutta viime aikoina hän oli jälleen turvannut siihen kuni vanhaan, uskolliseen ystävään. Hän oli tarttunut siihen, sillä hänen täytyi saada ilmaa, jottei tukehtuisi. Kynä oli piirtänyt näkyviin sen, mitä huulet eivät uskaltaneet lausua julki. Harvoin on rakkauden kuva pukeunut niin voimallisiin väreihin kuin tämä, jonka oli määrä elää kätkettynä.

Mutta eipä hän siitä nyt hakenut riemuitsevia, uhmaavan intohimoisia, hurmaavan onnen ajatuksia. Hän pysähtyi viimeiseen lehteen, siihen, mikä oli kirjoitettu kuni hänen oman sydämensä verellä ja missä jok'ikinen sana syöpyi hänen aivoihinsa kuni naula ristiinnaulitun lihaan. Ja niinkuin tuskain mies yhä uudestaan ja uudestaan himoitsee työntää koetinta haavaansa, niin hänkin yhä toistellen luki:

Mä ristejä, ristejä näin kaikkialla. Kun kaatui yks, nous uus joka kerta, mut kaikki ne oli täynnään verta! Ja risteillä riippui maan lapsia vain. Elävältä ne riippui kaksittain.

Kumein äänin he haastoivat päiväin ja öitten kärsimistä, ja tuskat haavoista verisistä ne nauloina rintaa raastoivat. Ja risteillä riippui rinnatusten mies ja vaimo sielutusten.

Sydän heitä ei liittänyt, lempi ei sitonut yhdytyksin. Siin' iän kaiken käsityksin verta saivat vuotaa nyt. Ja yhdessä puussa he riippui niin, käsistä sekä jaloista kiinn'. Ja ken heistä enimmin kärsei, ken, — ties Jumala yksin.

Uhmaan käsi jos kouristui, taistoon jos nuo kaks sai milloin, syvemmin haavahan vain silloin naula tuskien tunkeutui. Jos pois sois toinen, se tuskaa tuo, ja yhäti raastaa niin haavat nuo. Oi mies ja vaimo, se muistakaatte: elon iltaan asti sitä tuntea saatte.

Koskaan haavat ne parane ei, koskaan raastat ei ehjy enää, vaikk' aika se eelleen siirtelei. Niin, yhteiset tuskat ja kummankin hurme ne sitovat vaan teit' yhteen, asti kuolemaan!

Näin yksin kahlein ainian, käsistä sekä jaloista kiinni, te riippua saatte päivän loppuun rinnatusten, mies ja vaimo, sielutusten.

Hän istui kauan aikaa, pää painuneena käsiin ja suunnattoman tuskan ilme kasvoillaan. Sitten hän kirjoitti jatkoksi:

Nyt valoa sieluni joi, kuni kukkanen valoa juo. Ja kotkan siivin lensi valojen lieden luo. Arkaillen, kuni aina. Se vavisten, hehkuin hurmi surunmurtavan onnen maljaa! Sen tuska on raastava riemu: Nyt juomme me myrkkyä sen. Sen huutoa kuule ei kenkään. Uness' yksin sit' ääntelen. Mut ain' joka kerralta, vaikka mun viilsikin haavojain, sinut sylihin, armas, suljen ja rintaani painan vain. Päivä jos koittais, jolloin sinut täytyis mun työntää pois, niin kuiviin juosseen syämmen näkis, armas, sun katsantois.

Mutta tuskin olivat viimeiset rivit kirjoitetut, niin jo tunsi hän haikeasti ikävöivänsä häntä. Tohtori kavahti ylös, pisti kirjan takaisin laatikkoon, kiersi sen lukkoon ja astui muutamia kertoja edestakaisin, kuni häkissänsä peto. Hän läheni sitten akkunaa, tempasi sen auki ja seisoi siinä hetken aikaa, mitään näkemättä.

Hänen ajatuksensa kiitelivät kiihkeinä, nopeina kuin salamat.

— Minun täytyy saada nähdä hänet, täytyy, maksoi mitä maksoi! Ei lietso lämmintä muu kuin hänen silmäinsä valo… Jos käyn tästä rannalle, niin hän on siellä, sen tiedän varmaan. Jo kaukaisen matkan päästä minun ajatukseni vetävät häntä, niinkuin hänenkin minua… Sen tunnemme kumpikin, sitä ajattelemme kumpikin, mitään siitä puhumattakaan… Me emme voi välttää yhtymystä… olisi mieletöntä luulla toisin… ja vielä mielettömämpää olla menemättä.

— Isä, päästä sisään! — pyysi hento ääni oven takana, ja pieni nyrkki paukutti maltittomasti oveen.

— Mitäs tahdot?

— Pulikkarattaat meni rikki. Se punainen pyörä, jonka sinä maalasit viime vuonna, läksi irti. Tule panemaan se paikoilleen.

— Mene äidin luo. Minulla ei ole aikaa.

— Äiti ei osaa, ja minä tahdon päästä sinun luoksesi.

— Ei sovi nyt; minä lähden ulos.

— Pikkuisen vaan, pikkuruisen vaan! — kuului jälleen mairitteleva ääni.

Kaikkina muina aikoina tuo hento ääni olisi saanut tohtorin oven selkoselälleen, mutta nyt, kun lapsi seisoi tuossa ilmielävänä esteenä hänen aikeellensa, nyt se vaikutti kokonaan toisin.

— Sinun täytyy tottua pois tuosta mankumisesta, — sanoi hän nuhdellen, melkein tylysti. — Kun minä kerran sanon: ei, niin siinä se. Mene!

Kai meni pois allapäin. Aina hänelle joku oli suutuksissa, jos ei yksi, niin toinen, eikä hän ymmärtänyt mistä syystä. Hän koetti vaivata pientä päätään kysymyksillä kaikenlaisilla, mutta selvää vain ei tullut. Neljänneksen kuluttua, kun tohtori oli lähtemäisillään ulos, löysi hän poikansa pihalta, nukkumassa pulikkarattaissaan, posket itkusta kosteina.

Tohtori seisoi siinä katsellen lastansa, ja silloin hänen omiinkin silmiinsä kiertyi kyyneleitä. Hän toisti äskeiset sanansa: "Tätä ei voi puolustaa, ei ikipäivinä."

Hänestä näyttivät äkkiä pojan posket kalpeilta ja ilme hänen kasvoillaan kummallisen vanhanomaiselta. Hän nosti pojan varovasti syliinsä ja kantoi hänet sisään.

— Poika rukka! — puheli hän, suudellen lastaan. — Tällainen elämä murtaa sinut.

Ja äkkiä hän huudahti epätoivoisena: — Kai, Kai! Neuvo sinä minua!

Mutta Kai nukkui, nyyhkyttäen silloin tällöin, niinkuin ainakin pitkän itkun perästä. Ja joka kerta kun pieni ruumis hytkähti, samassa pitkät silmäkulmatkin kosteitten poskien yläpuolella vavahtivat ja pilvi peitti hetkiseksi lapsen pyöreät kasvot.

* * * * *

Inga istui meren rannalla maihin vedetyn veneen laidalla, kirjoitellen päivänvarjonsa kärjellä hiekkaan.

Hän ei kääntynyt ympärinsä, kuullessaan askeleita takanaan. Ei tulijakaan sanonut hyvää päivää. Hän istahti hiljalleen veneen laidalle Ingan viereen ja katseli hänen nuorekasta profiiliansa: tuossa tuo musta tukka lyö suortuvia ohimoille ahavoittuneella iholla, ja hieno puna ilmaisee äkkiä sitä liikutusta, mitä lausevat piirteet suun ympärillä taistellen koettavat kätkeä… ja tuo pyöreä merimiehen hattu, niskan puolella nyt, kuten ainakin, se varjollaan ikäänkuin hyväilee noita kasvoja… Ja tytön vartalosta siirtyi hänen katseensa alas hiekkaan. Siinä luki:

Es ist eine alte Geschichte, doch bleibt sie immer neu… immer neu… immer neu…

Tohtori kumartui ja kirjoitti keppinsä kärjellä:

und wem sie just passiret, dem bricht das Herz entzwei…!

Inga liikautti päätänsä, silmiään kumminkaan nostamatta.

Tohtori kirjoitti samat sanat uudestaan ja taas uudestaan, mutta ääneti he yhä olivat.

— Heinein heimoa näytte olevan sittenkin, — virkkoi tohtori vihdoin.

— Veressä se kaiketi lienee. Hänen säkeensä ne myötäänsä palajavat minun muistiini.

— Niinkuin ainakin se, minkä elämässänsä on kokenut.

Ensi hetkessä nuo sanat tuntuivat Ingasta liian rohkeilta, mutta sitten hän myhähti. Miksipä he tuossa nyt koettavatkaan peitteleidä toisiltansa, nuo kaksi, jotka niin hyvin tuntevat toistensa salaisuudet!

— Yksin sillä, minkä elämässään on kokenut, yksin sillä on arvoa, — virkkoi tohtori. — Parempi on kokea elämässään sellaista, mikä tuskaa tuottaa, kuin olla kokematta mitään. — Eikö niin? — tiedusteli hän. — Vai tahtoisitteko olla vailla sitä, minkä olette kokenut?

— En millään ehdoin! — huudahti Inga äkkiä sydämellisesti.

— Tiesinhän sen. Parempi on kohdata toisensa myrskyssä kuin olla milloinkaan kohtaamatta.

— Tuhat kertaa parempi. Sanomattoman tyhjältä tuntuu, kun ajattelee, ettei olisi koskaan kohdattu.

Tohtori nyökäytti päätänsä.

— Niinpä, — myhähti Inga, — niinpä saattaa melkein sanoa meitä onnellisiksi.

— Emme ole milloinkaan onnellisia erillä ollessamme, — sanoi tohtori kiihkeästi. — Jos mieli meidän olla onnellisia, niin pitää meidän kulkea yhtenä. Ja yhtenä me vihdoin kuljemmekin, sillä meidän pitää kulkea yhtenä; ei mitkään esteet maailmassa voi meitä erottaa!… Vai voivatko?

Hän kumartui, katsoen häntä jännityksellä kasvoihin.

— Eivät voi, sen tiedän, — vastasi Inga hiljaa ja omituisella luottavalla tavallaan.

Silloin tohtori kietoi kätensä hänen vyötäisilleen niin lujasti ja innokkaasti, kuin ei mielisi häntä enää milloinkaan päästää irti… Inga ei vastustanut. Hänen pieni, kiharainen päänsä painui tohtorin rintaa vasten… sydämen ikuisella rakkauden oikeudella… ja hänen lämpimät huulensa kohtasivat tohtorin huulet. Eivät he tällä hetkellä muistaneet, mitä heidän takanansa on, eivätkä ajatelleet, mitä heillä edessä on. He tunsivat vain olevansa kaksi onnellista ihmistä, jotka rakastavat toisiansa.

Ja illan aurinko alkoi mennä mailleen, vaipuen taitteleivain valojen äärettömään moninaisuuteen. Varjoja laski merenrannalle, missä lentohiekka timantteina kimalteli… Aallot vyöryivät pitempinä… heleämpinä… Kaukaa ulapalta kuului kuin nousisi laulua meren syvästä sylistä. Kesän helteinen tuuli uinahti hietasärkkäin väliin… Tuolla välkähti valkoiset siivet: lokki leijailee siellä… leivoset pyrkivät pesillensä. Mutta nuo kaksi tuolla rannalla istuivat edelleen kalaveneen laidalla, hiljaa haastellen, haastellen vaimealla, pidätetyllä äänellä… ja yhä kauemmin ja kauemmin he olisivat siinä mielineet haastella…

* * * * *

Kello oli kahdeksan Ingan palatessa kotia, takanansa yhä ylemmäs nouseva ukkospilvi. Salama sävähti jo silloin tällöin, valaisten vanhan kartanon vaaleanharmaita seiniä, ja jyrinän naurunräjähdykset kajahtelivat ladonseinistä lännen puolella.

Inga oli tullut loput matkaa juoksujalassa. Ei hän ukkosta peljännyt, mutta kova sisällinen liikutus pyrki purkautumaan edes johonkin kiivaaseen ponnistukseen.

Hehkuvin poskin hän ilmestyi arkihuoneen ovelle. Mummo istui pehmeässä nojatuolissaan, lukien sanomalehtiä.

— Kas niin, — virkkoi vanha rouva, sysäten silmälasit otsalle; — olipa hyvä, ettäs viimeinkin tulit, lapsi. Olin tässä jo käydä levottomaksi sinun tähtesi. Illaksi nousee rajuilma.

— Kovasti iskee tulta, — sanoi Inga ja laski läähättäen hattunsa ja sormikkaansa pöydälle.

— Sinun on kuuma! — virkkoi mummo. — Lienet juossut kiivaasti.

Kohdattuaan Ingan katseen hän äkkiä vaikeni. Hän huomasi heti, että jotain oli tapahtunut. Tuollaista hehkua hän ei vielä koskaan ollut nähnyt noissa silmissä, joita oli rakastanut ja suudellut siitä pitäen kuin ensimmäinen tajun kipinä oli niissä elähtänyt. Vanha rouva ymmärsi, että nyt pitää puhua.

Hän pyysi Ingaa sulkemaan ovet verannalle ja kutsui hänet istumaan viereensä jakkaralle, kuten ennenkin. Hän antoi tytön istua siinä ääneti, kädet ristissä polvella, ja odotteli kärsivällisesti, milloinka Inga katkaisee vaitiolon. Mutta sitten hän äkkiä laski kätensä noille hehkuville poskille ja kohotti tytön kasvot puoleensa.

— Et ollut tänään yksinäsi rannalla, — virkkoi mummo verkkaan.

— En. Toinen oli minun kanssani, hän, joka on luonani joka hetki, hän, joka täyttää kaikki minun ajatukseni.

Tämä empimätön tunnustus saattoi vanhan rouvan hämille. Hän oli odottanut karttelevaa vastausta. Ja vaikka kaikki selitykset nyt enää olivat tarpeettomia, virkkoi hän kumminkin ujostellen, melkein kuiskaten:

— Mutta… rakastatko sinä häntä todellakin?

Ja vastaus tuli hehkuvan innokas:

— Niin, mummo armas! Minä rakastan häntä niin kuin ihminen rakastaa vain kerran elämässään… kerran vain eikä sitten milloinkaan enää!

Vanha rouva säpsähti. Tuntui kuin samassa tuokiossa sävähtänyt salama olisi kohdannut säihkyn noista mustista silmistä, jotka kiihkeän hehkuvina olivat kiintyneet häneen.

— Syvemmälle on käynyt kuin luulinkaan, — virkkoi hän kumeasti.

— Niin syvälle, että minun pitäisi repiä sydämeni palasiksi, jos se olisi temmattava pois.

— Mutta onhan se temmattava, lapsi… etkö käsitä sitä? Eihän sinulla ole oikeutta rakastaa miestä, joka ei enää ole vapaa.

— Eikö ole oikeutta? — vastasi Inga melkein pilkallisesti. — Kiellä ruoho itämästä, kiellä aurinko valaisemasta ja tule sitten sanomaan, ettei minulla ole oikeutta rakastaa.

— Sinä unohdat, että on olemassa toinen, jolla on etuoikeus.

— Hänellä ei ole mitään oikeutta, sillä häntä ei ole milloinkaan rakastettu.

— Mutta hän on kumminkin ollut hänen vaimonsa.

— Ei enää siitä hetkestä, kun hänen miehensä kohtasi minut. Eikä ole sen koommin enää oleva.

Mummo yskäisi.

— Kuinka sinä uskallat työntäytyä miehen ja vaimon väliin, särkeä koko perhe-elämän ja tehdä toisen naisen onnettomaksi koko elämänsä iäksi? Sinä rakastat itse; sinun pitäisi siis tietää, että vaimon on mahdoton luopua hänestä.

Inga oli ääneti tuokioisen. Mummo tunsi tuon uhmaisen niskannykäyksen, joka seurasi heti.

— Miksikä hän työntäysi väkisin? — kysäisi hän.

— Siinä se hänen onnettomuutensa varmaan onkin! Mutta nyt he ovat mies ja vaimo; ja siinä side, mikä sitoo.

— Ei ole sitä sidettä, mikä kahlehtisi rakkautta. Rakkaus repii ne rikki kuin rihmat.

— Silloin se repii enemmän kuin enää voi ehjäksi saada.

— Älä sano niin, mummo, älä!

Ääni oli vaimea, melkein rukoileva. Sen alla elähti värähdellen murheen sävel, ja se kävi kipeästi mummon sydämeen. Mutta hän päätti pysyä lujana.

Kumartuen hän laski vanhan, ryppyisen kätensä Ingan olalle.

— Jos on lapsia, niin se repii rikki lasten onnen, — lausui hän verkkaan, tuntien itsekin, kuinka nämä sanat puukkoina viiltävät haavaa.

Inga oli kätkenyt kasvot käsiinsä. Hän ei vastannut, hengitti vain raskaasti. Mummo käänsi kasvonsa toisaanne, niinkuin ei jaksaisi nähdä hänen kärsivän.

— Parempi on kärsiä itse kuin tuottaa muille kärsimystä, — virkkoi hän yhtä paljon toiselle kuin itseäänkin lohduttaakseen.

— Ei! — huudahti Inga äkkiä. — Minä nousen kapinaan sitä vastaan! Tässä on kysymyksessä minun onneni. Minulla ei ole mitään velvollisuutta ruveta pitämään muista huolta… pitäköön kukin huolta itsestään! Jos me kerran tunnemme, ettemme saata olla toisiamme vailla, että me, erillä ollen, tulisimme äärettömän onnettomiksi, että koko elämän ilo piilee yhdessäolossamme, miksikä sitten raadella toistansa ihan kuoliaaksi, sen sijaan että saattaisimme istua, niin lujasti kietouneina toisiimme, ettei mikään maailmassa voisi meitä erottaa?… Ja kuka uskaltaa erottaa meitä? — kajahti hänen intoisa äänensä. — Kun kätemme pitelevät toisiansa rakkauden ikuisella voimalla, ken uskaltaa kiertää ne irralleen?

— Saattaa tulla pieni lapsenkäsi… se koskettaa hiukan noita suljetuita sormia, ja silloin niitten täytyy laueta, olkoot kuinka lujasti hyvänsä toisissaan kiinni, koskapa sillä kädellä on etuoikeus.

— Voi, kuinka sinä oletkaan armoton… niin suunnattoman armoton, kauhean armoton!

— Niin on jokainen, joka vaatii uhria.

— Ei tuo onnea noin raskas uhri.

— Onnea ei, mutta suuremman rauhan.

— Voi! Ei mun sieluni milloinkaan saa rauhaa.

— Samoin ajattelin minäkin, ollessani niin nuori kuin sinä, mutta toisin kävi kuin olin luullut. Ihmiset nykyaikaan eivät tahdo kärsiä. He tahtovat kiertää kärsimyksen; he tavoittelevat onnea, maksoi mitä maksoi. Toisin oli ennen: silloin otettiin kärsimys vastaan napisematta. Minäkin otin, vaikka luulinkin murtuvani sen painosta. Kun olin onnen päästänyt käsistäni, silloin avasin ovet kärsimykselle ja suljin sen sydämeeni aarteena, joka oli oleva minun elämäni kannattaja. Ja siitä ajasta asti rupesin pitämään sitä kallisarvoisena asiana.

Jakkara oli muuttanut asentoa, ja Inga istui nyt kädet mummonsa sylissä, katsellen häntä suoraan kasvoihin, mutta ulkona sävähteli salamoita ristikkäin, ja jyräystä seurasi jyräys.

Mitä lukikaan hän mummon silmistä? Mikä ihmeellisen valtava, melkein juhlallinen, pitkän elämän kärsimyksistä kertova ilme kohtasikaan häntä äkkiä tuosta hennosta, vanhasta olennosta, joka varreltansa vähäisenä, hieveröisenä melkein kätkeytyi tuohon suureen, korkeaselkäiseen nojatuoliin!

Tuntui kuin nuo kirkkaat, vanhat silmät — ne, joista hän oli lukenut satujansa lapsena, — katselisivat hänen ohitsensa, syventyen johonkin, mikä oli aikoja sitten eletty, mutta joka sittenkin on läsnä nyt. Oli niin paljo mielikuvitusta noissa silmissä. Ei ihmekään, että Inga rakasti niitä niin paljon. Katsellessaan kilpisankaisten silmälasien ylitse osasivat nuo silmät yhä vieläkin loistaa tuolla erikoisella, tenhoisalla kirkkaudella, niinpä nytkin, kääntyessään häneen.

— Lapsi, — lausui vanha rouva omituisella, sydämeen käyvällä tavallansa, — ellet onnea saanut, niin kiitä Jumalaa, ettäs olet saanut kärsimystä osaksesi. Paljo on ihmisiä, jotka eivät koskaan ole saaneet täyttä iloa eivätkä koskaan täyttä murhetta; ne ovat köyhiä sieluja, joitten pitää tyytyä henkielämän murusiin. Sinä luulet, että murhe yksin voi kuolettaa. Minä katson siihen toisin silmin. Minä tiedän, että siinä piilee mitä monipuolisimpia kehittymisen mahdollisuuksia, henkisen edistymisen ituja. Minä tiedän, että kovissa kärsimyksissä asuu jokin määrä onnea, niin käsitettynä ainakin, että kaikkinainen henkinen edistys on onnea.

Inga suuteli ryppyistä kättä, joka lepäsi hänen olallaan.

— Mummo, — virkkoi hän; — kerro minulle elämäsi tarina.

Vanhus nyökäytti päätään.

— Niin, — sanoi hän, — sitä minä tässä juuri ajattelin. Kenties siitä on apua sinulle silloin kun sinun pitää valita. Sillä sinun hartioillesi valitseminen lasketaan aivan varmaan; rakkaudessa on lopullinen ratkaisu sittenkin meidän, naisten, tehtävänä.

Samassa sävähti mahtava salama ja särki pirstaleiksi vanhan tammen tuossa puutarhan portilla. Vanha rouva kavahti ylös.

— Voi tammeani! — huudahti hän. — Mun rakas, vanha tammeni!

Inga istui rauhassa sijallaan.

— Jos ratkaisu on oleva sellainen kuin sinä tahdot, — sanoi hän, — niin on seuraus tuon iskun kaltainen. Se lyö meidät pirstaleiksi: sydämen se meiltä repii juuria myöten. Se surmaa meidät.

— Ei ukonnuoli kuoliaaksi lyö, — virkkoi mummo.

— Ei tammikaan kuole. Vanha runko kuihtuu kyllä, mutta juuresta nousee uusia vesoja. Ihmisen käy samoin. Kärsimykset eivät häntä surmaa: ne kasvattavat häntä.

Hetken aikaa he olivat ääneti. Sade pieksi puutarhanpuoleisia akkunoita, ja virtana valui vesi pitkin seiniä.

— Kuinka vanha sinä olit mennessäsi naimisiin vaarin kanssa? — kysyi Inga sitten.

— Seitsemäntoista vain.

— Ja kun salama sinuun iski?

— Kahdenkolmatta. Nuo viisi vuotta olivat olleet tyhjimpiä minun elämässäni. Ajatellessani silloisia aikoja en todellakaan voi käsittää, mistä minä silloin elin. Pitäähän ihmisellä olla toki jotain, josta elää, mutta minulla ei ollut mitään. Älä käsitä minua väärin: sinun vaarisi oli pohjaltaan hieno luonne, alkujaan, luullakseni, oikea gentlemanni, mutta hänellä oli sotilasajoiltaan muutamia tapoja, jotka olivat ristiriidassa minun katsantokantani kanssa ja jotka turmelivat kerrassaan meidän avioliittomme. Hänessä oli intohimo viiniin ja naisiin.

Hän läksi, niinkuin tiedät, vapaaehtoisena sotaan vuonna 48 ja oli keski-iässä, kun hänet tykistön kapteenina sijoitettiin meille. Talo oli velkaantunut, ja ahtaat oli meillä olot. Meillä ei ollut muuta kuin hyvä, vanha nimi. Mutta tanssiessani illalla upseerien kanssa muodosti mielikuvitukseni heistä uhkeita ritareita, ja itse olin mielestäni prinsessa, jolla oli puolet valtakuntaa.

Ja prinsessahan minä tavallani olinkin, sillä tuollainen nuori tyttö, sydän lämmin ja avoin kaikelle hyvälle, on todellakin pieni kuningaskunta, jos ken oikea hänet löytää. Mutta liianpa usein valitettavasti käy niin, että kuningaskunta pannaan kortin varaan ja menetetään. Siten kävi ainakin sillä kertaa.

Siihen aikaan oli vielä sellainen tapa, että vanhemmat, huomattuaan miehen, joka heidän mielestänsä saattoi tarjota turvallisen aseman heidän lapsilleen, sanoivat tyttärelle: "Olisi suotava, että sinä ottaisit mieheksesi sen ja sen." Eikä noista pienistä kiharapäistä monikaan uskaltanut panna vastaan. Minä en ainakaan uskaltanut. Olin siihen aikaan peräti lapsellinen ja omaa tahtoa vailla. Luonteeni kehittyi vasta myöhemmin. — Minä itkeä tihustelin, kuullessani, että minusta tulee sinun vaarisi rouva; vielä enemmän itkin häitten edellisenä yönä. Mutta uudet olot tempasivat minut pian mukaansa, ja sitä paitsi täytyi vaarisi lähteä leiriin jälleen pari päivää häitten perästä. Vasta sitten kun hän sodan loputtua palasi kotia, vasta sitten minä sain selville yhtä ja toista, joka heitti synkkiä varjoja minun elämääni ja samalla ikäänkuin polki tahraisia jälkiä minun ajatusteni tiehen.

Sinä iltana, jolloin hän palasi kotia, hän oli juonut paljon eikä ollut selvä, minunkaan huoneeseeni tullessansa. Hän huomasi minun rupeavan pelkäilemään häntä, ja hänen kunniakseen minun on sanominen, ettei hän ollut tungettelevainen, vaan koetti hienolla ja huomaavaisella käytöksellä saavuttaa luottamukseni. Sen hän saavuttikin, jopa verrattain piankin, vaikka usein horjahtuikin seuraavina vuosina. Juotuansa joskus enemmän kuin sieti oli hän niin varovainen, ettei lainkaan lähestynyt minua.

Tuossa hänen kehittyneessä kainotuntoisuudessaan oli jotain, joka aina liikutti minua. Mutta eräänä päivänä tuli luokseni muuan köyhä, nuori tyttö, kivenkovaan vaatien elatusrahaa lapselle, joka oli yhtä paljon hänen kuin miehenikin. Silloin kaatui jalkaini alta viimeinenkin tuki.

Siitä päivin olin tympeä, en välittänyt mistään, en siitäkään, mitä talossa pian oli tapahtuva. Tunsin hervahtaneeni, eikä ollut minulla voimaa kohota jaloilleni jälleen. Tunsin olevani solvattu, vääryyttä kärsinyt, kummastellen vain, ettei suru syvemmin minua paina… Sittemmin huomasin syyksi siihen sen, etten ollut milloinkaan rakastanut häntä.

Elämälläni ei ollut mitään päämäärää; minä elelin vain, kunnes sinun isäsi syntyi maailmaan. Silloin oli elämällä jälleen arvoa minun silmissäni.

Luulenpa, että joku, melkein rakkauden tapainen tunne lapsen isää kohtaan oli herätä minussa silloin kun tuo pieni, parkuva olento pantiin minun viereeni. Mutta sinä iltana, minun luokseni tullessaan, oli Heine juonut runsaasti — hänen hengityksensä oli viininhöyryistä hehkuvan kuuma, sen tunsin, hänen kumartuessaan minun vuoteeni yli, — ja silloin minä sysäsin hänet luotani… minä tiedän sysänneeni lujaa… ja siitä päivästä oli sydämeni sulkeissa hänelle.

Kului aikaa puolen vuoden verran. Kerran istuin lastani tuuditellen… Silloin sattuivat silmäni erääsen ilmoitukseen sanomalehdessä. Näen sen vielä, niinkuin se olisi ollut vasta eilen edessäni. Se piirtyi selittämättömällä tavalla mieleeni. Näin siinä luki: "Nuori soittotaiteilija, liiallisesta työstä ylenmäärin rasittunut, haluaa täysihoitoa jossakin suuremmassa maakartanossa lähellä Pohjanmerta. Tarjoaa vain niukan korvauksen. Saada vapaasti soitella, siinä ainoa vaatimus."

En osaa sanoa, mikä se minut tuohon kiinnitti; mutta niinkuin välisti, vanhaa laulua kuullessaan, äkkiä alkaa ikävöidä lapsuutensa päiviä, samoin rupesin minäkin yht'äkkiä ikävöimään musiikkia… säveliä, jotka voisivat soittaa pois tyhjyyden mun ympäriltäni ja tuoda sijaan murusenkaan elämän riemuisaa juhlaa.

Kumma kyllä — Heinekin, joka ei suinkaan ollut musikaalinen, otti tuon ilmoituksen varteen, näytettyäni sen hänelle. Hän lähetti vastauksen, eikä kulunut kahta viikkoakaan, niin jo saapui vieras taloon. Matkatamineita ei hänellä sanottavaksi ollut: viululaatikko vain ja vanhassa käsilaukussa vaatteita ja kirjoja. Kalpea hän oli ja laiha. "Pulahdus Pohjanmereen tekee häneen hyvää", sanoi Heine, "sen hän on näköinenkin". En osaa sanoa, lapsi, oliko hän todella kaunis; minun mielestäni kyllä, mutta muitten tuskin. Oikeastaan en minä hänestä, hänen tullessaan sisään, nähnyt muuta kuin silmät. Ne loistivat ja hymyilivät, nuo silmät, ne lämmittivät ja elähyttivät minua! Pelkät silmät minä näin, silmät, jotka värähtelivät kuin viulunkielet… Kuullessani hänen viuluansa täytyi minun ajatella hänen silmiään, ja kun minä nuo silmät näin, täytyi minun ajatella hänen viuluansa. Minun ei tarvitse selittää tätä sinulle: sinä ymmärrät sen siinä määrin kuin itsekin rakastat.

Ensi alussa emme paljoa puhelleet, mutta hän soitteli minulle… Hän soitti minut uuteen olemukseen, pois siitä tympeästä elämästä, jota olin elänyt. Hän soitti kaikki henkiset voimani vireille jälleen tai paremmin sanoen: hän soitti ne ensi kertaa yhteen! Ja silloin minä ymmärsin, mitä rakkaus kahden ihmisen välillä on.

Ja sitten istuimme tuntikausia yhdessä, tuttavina haastellen, mutta silloin hän aina parhaiten haasteli, kun otti viulun käteensä tai istui vanhan klaverin ääressä, soitellen hienoja variatsioneja vanhoihin lauluihin. Yhä vieläkin kuulen noita säveliä, kun silmäni suljen.

Luulen kuin luulenkin, että sinun isäsi ilmeinen musikaalinen aisti aiheutui siitä, että hän sai ensimmäiset vaikutelmansa viulun sävelistä. Kätkyessä makasi lapsi, niitä kuunnellen… Ja silloinkin se niitä aina kuunteli, kun povellani lepäsi… koko sielunihan oli pelkkää kuuntelemista!

Niin hän kerran sanoi itsekin, myhäillen: "Tuosta lapsesta tulee vielä musiikin rakastaja. Jos hän olisi minun poikani, niin hänestä tulisi taideniekka."

En tiedä, kuinka se kesä kuluikaan. Tiedän vain, että päivät kiitivät kuin salama, ja ennenkuin tiesinkään, oli lähtöpäivä käsissä. Kohdatessaan minut sinä aamuna puutarhassa hän virkkoi: "Sanotaan minun lähtevän tänä iltana, mutta te tulette mukaan. Te tulette, minä tiedän sen."

Kuljin kuin unissa sen päivän ja sanoin jäähyväiset kaikelle, mitä talossa oli. Sanoin luullakseni jäähyväiset joka puulle ja joka pensaallekin, tietämättä oikeastaan itsekään mitä tein.

Seurauksia en ajatellut… ylipäänsä en ajatellut sinä päivänä mitään… tunsin vain, että hän ja minä olemme yhtä, niin yhtä, että elämä on mahdotonta, jos täytyy erota.

Vasta tuntia ennen lähtöä, kun astuin lastenhuoneeseen sanomaan jäähyväisiä isällesi, vasta silloin minä täydellisesti tajusin mitä olin tekemäisilläni.

Lapsi itki, avatessani oven. Se virui kätkyessään ja tuijotti minuun suurilla silmillään. Lapsentyttö ei saanut sitä viihtymään, mutta minut nähtyänsä se vaikeni ja hetkisen kuluttua ojensi nauraen kätensä minua kohti.

Minä jäin yksikseni lapsen kanssa. Minä nostin sen kätkyestä rintaani. Ja silloin tuntui, kuin ken kietoisi mua kahleisiin, kummallisiin, lujiin kuin kokonaisen elämän surut ja pitkäin yöntietämäin itkut. Silloin tiesin, etten minä saata lähteä.

En ole milloinkaan itkenyt niin kuin sillä hetkellä, ja Jumala yksin tietää minun tuskaisen ikäväni senjälkeen. Mutta en ole milloinkaan katunut, että valitseminen kävi niin eikä toisin, sillä rauha on onnea kalliimpi.

Se oli raskain päivä elämässäni, jolloin minun epätoivoisena täytyi taistella hänen kanssaan, sillä hän ei olisi tahtonut luopua minusta, mutta siitä olen varma, ettei hänestä milloinkaan olisi tullut sitä taiteilijaa, mikä hänestä tuli, ellei vastoinkäyminen olisi häntä kehittänyt. Tämä ajatus on minua tukenut kautta kaikkien noitten vuosien… Nyt ei häntä enää ole… Jumala siunatkoon hänen muistoansa! Minä en murtanut hänen elämäänsä, niinkuin hän silloin sanoi minun tekevän; minä annoin vain hänen elämälleen sisällyksen, niinkuin hänkin antoi minun poloiselle, typistetylle elämälleni sisällyksen kärsimyksissäni.

Kohtasimme toisemme sittemmin. Silloin olimme vanhoja kumpainenkin, mutta tunsimme kumminkin, että vaikka kaikki muu meissä oli vanhettunutta, rakkaus oli meissä yhä nuorena pysynyt. Ikävöimys on meidät säilyttänyt nuorina, sanoi hän. Ja niin hän sanoi myöskin, että juuri kärsimykset olivat tehneet hänestä sen miehen, mikä hän nyt oli; onni ei olisi milloinkaan sitä tehnyt. Hän oli niitä luonteita, joita vastoinkäyminen kasvattaa. Ja tuntuu niin suloiselta, sanoi hän, kun tietää, että sydämessä on rauhoitettu pyhäkkö, johon aina pääsee turvaan, pyhäkkö, jossa ei ole syntiä tehnyt… ja kun tietää, että on olemassa suru, joka on omaa, ja rakkaus, jota ei kukaan voi ottaa pois, joka ei koskaan vanhene…

Vanha rouva laski hienopiirteisen, vanhan päänsä jälleen nojatuolin pielusta vasten, ikäänkuin väsyneenä puhumisesta.

Ensi kertaa pitkän elämänsä aikana hän nyt avasi sydäntänsä toisen sydämen lukea, sydämen, joka oli heimoa hänen sydämelleen… Ja niin hiljaa tulivat hänen sanansa, niin eriskummaisesti luottamusta herättävinä… Niitten pohjana oli pitkän elämän kokemus, ja niissä kajahteli voimakkaan sielun omat näkemät ja tuntemat. Ei siinä ollut mitään hempeämielisyyttä, ei tunteitten puhkuamista… siinä oli vain verkalleen, taistelemalla saavutettua elämänkatsantoa.

Inga vilkaisi noihin ryppyisiin kasvoihin, kiiltäväin, valkoisten suortuvain kehystämiin. Kuinka olikaan mummo näinä viime vuosina osannut suistaa surujansa!… ei hän ollut milloinkaan tuonut niitä näkyville haikeamielisten viittausten verhossa… hiljaa oli istuskellut vain, kasvatellen itseänsä kärsimyksessä, ja tämä kärsimys oli käynyt hänelle vuodesta vuoteen yhä rakkaammaksi, sillä kärsimyksestä oli hänelle koitunut ei ainoastaan hänen sielunsa kalliin omaisuus, vaan hänen tehokkain kehitysvoimansakin, hänen suurin henkinen kykynsä.

— Mummo armas! — virkkoi Inga, hellästi painaen poskensa laihaa kättä vasten hänen olallansa. — Sinä olet suurisuuntainen ihminen, mutta sitä en ole minä. Minä kaipaan onnea, minä janoan onnea! Eikä minulla ole lasta, joka pidättäisi, niinkuin sinulla.

— Mutta hänellä on.

Inga lyyhistyi, niinkuin ruoskan iskusta.

— Voi Kai, Kai! — vaikeroi hän. — Miksikä sinä aina palajat häneen, mummo? Onko toisen lapsi sälyttävä kärsimyksiä päälleni?

— Niin, koska lapsi on hänen. Ei tule milloinkaan onnelliseksi se, joka toisten onnea tallaa jalkainsa alle.

— Sitä onnea, jota sinä tarkoitat, ei ole milloinkaan ollut olemassa.

— Mutta lapsen onni on ollut olemassa. Sinä murrat sen, erottaessasi vanhemmat toisistaan: sinä riistät siltä turvallisuuden tunnon, ja silloin se on parhaintansa vailla.

— Kuka on sanonut, että lapsella on suurempi oikeus onneen kuin minulla? Onko hänen elämällänsä muka suurempi arvo kuin minun? Ja pitääkö kahden ihmisen joutua hukkaan lapsen tähden?

Mummo oikaisihe tuolissaan.

— Ei! — lausui hän; — ei ole heidän määrä joutua hukkaan; kaukana siitä. Eikä se ole tarpeellistakaan. Sanonpa sinulle: kärsimyksessä asuu omituinen salaisuus: Kärsimystä ei saa pitää minään sellaisena, joka on kierrettävä; sitä on pitäminen sellaisena, jonka läpi on käytävä. Ja silloin tapahtuu se ihmeellinen asia, että se käy rakkaaksi, sillä kärsimyksellä on elämänarvoa yhtä hyvin kuin onnellakin…

Hiljaista oli tuvassa kauan aikaa. Inga istui kädet sylissään. Hän puristi ohkaisia sormiansa niin lujasti yhteen, että ne naksahtelivat, mutta sanaakaan hän ei puhunut.

Salamat heikkenivät heikkenemistään. Jyrinät kumahtelivat yhä kauempana… mutta sade se yhä rapisutti verannan sinkkikattoa, niin lohduttoman yksitoikkoisesti.

Mummo yskähti pari kertaa… nälkäinen varpusenpoika äännähti pesässänsä räystään alla… ja sitten ei kuulunut kuin pisarain rapinaa… ja avonaisesta akkunasta tuoksahti tuore sammal katoilta ja umpea kosteus kiviseinistä.

Kului runsas puoli tuntia.

Mummo katsoi kilpisankaisten silmälasiensa ylitse Ingaa ja siristeli silmiänsä, itkua salataksensa. Hän eli oman kärsimyksensä tarua tytön kärsimyksissä. Hän tunsi tytön sieluntuskat, ja häntä ahdisti se, että tuo tuska on niin ääretön.

— Inga! — sanoi hän äkkiä. — Muistatko joutsenten satua?

— Anderseninko? Kyllä. Kuinka niin?

— Tuo satu on minua aina suuresti miellyttänyt. Muistathan, ettei prinsessa saanut paitoja valmiiksi kaikille yhdeksälle veljelleen; yhdestä paidasta puuttui toinen hiha, ja niinpä täytyi nuorimman veljen tyytyä siihen, että sai toisen hihan sijaan joutsenen siiven.

— Entä sitten?

— Minua on miellyttänyt tuo satu juuri sen toisen hihan tähden, josta ei milloinkaan tullut valmista. Olen jo yhtäkin tullut ajatelleeksi sen johdosta. Mehän tulemme jokainen maailmaan olentoina, joitten täytyy alistua muuttumisen lain alaisiksi, määrämme päähän päästäksemme. Mutta kun muutosta ei tule? Tai kun muutos on vaillinaista? Jos meissä jotain on laiminlyöty, niin ettei tosi-inhimillinen puoli meissä pääse oikeuksiinsa, silloin saattaa välisti näyttää siltä, kuin tehtäisiin meille vääryyttä, saattaa tuntua, että meissä kaiken työn ja ponnistuksen uhallakin jotain puuttuu. Sinussa ja minussa puuttuu kaiketi oikeus rakkauden pitämiseen omanamme, mutta luulenpa — jos meillä muutoin on rohkeutta odottamaan — muutoksen sittenkin tulevan… On ihmisiä, joitten yli elämä heittää aivan valmiiksi ompelemansa puvun, niin että joutsenenverho katoaa ja sielu sekä ruumis kirvoittuu runsauden ja onnen täydellisyyteen; toisille taas elämä ei milloinkaan saa pukua valmiiksi. Näin mietin usein: sinä lienet saanut käsivarren asemesta joutsenensiiven; niitä lienetkin ihmisiä, joille elämä hät'hätää ennätti tekaista vain pienen hihan. Mutta missä elämältä kuteet katkesi, siitä iäisyys jatkaa, ja sen kudelmassa on hamosia jokaiselle onnen lapsipuolelle maailmassa.

— Sinulla on aina niin kauniita ajatuksia, mummo!

— Sadun ajatuksia minä ajattelen; niissä on todellisuutta minulle.

Ja hetken perästä hän lisäsi, tyynesti myhähtäen:

— Ja niin minä vain luulen, että sitten vihdoin, kun olemme valmiita jok'ainoa, enkelit eivät ole läheskään niin täydellisiä kuin me. Tämä kuuluu maallismieliseltä, sen tiedän. Eikä minun kenties olisi pitänyt sitä sanoakaan, mutta sanon sen sittenkin, sillä, katsos, enkelien kehitys on tärkeintänsä vailla: he eivät ole milloinkaan tunteneet tuskaa.

Omituisen ylevällä painolla mummo lausui nämä viimeiset sanat… Inga myhähti, mutta tuo myhäys oli sairaan myhäystä; se koski vanhukseen luita ja ytimiä myöten.

— Inga kulta, — virkkoi hän lempeästi, ikäänkuin hyväillen, — oman Ingani armas.

Inga ei vastannut mitään. Hän kietoi vain kätensä hänen kaulaansa ja puhkesi itkemään.

Ja niin he istuivat kauan… Ulkona satoi vielä, ja varjoja alkoi laskeutua vanhan kartanon yli… pitkiä varjoja, jotka täyttivät huoneen yön kolakalla ilmalla… kalpeita varjoja, joita hiipi sisään leveitä akkunalautoja myöten… Siitä ne siirtyivät nurkkiin, hiljaisina kuin henkien kulkue, äänettöminä kuni vainajain aatokset.

* * * * *

Inga ei nukkunut sinä yönä. Hän vierittelihe rauhatonna vuoteellaan, taistellen kuin henkensä edestä ison epätoivonsa kanssa. Mummo oli oikeassa: lapsi oli heidän välillään, irroittamassa heidän käsiänsä. Lapsosessa on voimaa: lapsella on oikeus puolellaan! Mutta minä en voi erota hänestä, en millään mahdilla maailmassa!

Yhä mahdottomammalta ja mahdottomammalta se hänestä alkoi tuntua, mitä enemmän hän sitä ajatteli. Mutta tuo vaatimus se astui ilmoille taas… vaatimus järkähtämätön, armoton.

Äkkiä hän heräsi ajatuksistaan, kuultuaan mummon haastavan ääneensä viereisessä huoneessa.

Hän nousi heti ja meni vanhuksen huoneeseen.

— Kutsuitko minua? — kysäisi hän.

Mummo ei vastannut. Inga luuli hänen puhuneen unissaan ja oli hiipimäisillään takaisin, mutta pysähtyi kuullessaan jälleen mummon äänen. Se kuului niin kolealta, ikäänkuin tulisi jostain kaukaa.

— Minä olin ankara, — puheli vanhus, — liiankin ankara. Kuka on sanonut, että hänen hartiansa kestävät, vaikka minun kestivät? On suruja, jotka surmaavat. — Melkein kiljaisten hän jatkoi: — Ja jos se nyt surmaa hänet! — ja vähän ajan perästä, rukoillen kuin lapsi: — Älä ole pahoillasi! En tarkoittanut sitä.

Silloin Inga ymmärsi vanhuksen hourailevan. Illan kovat mielenliikutukset olivat järkäyttäneet hänen jo ennestään heikot voimansa ja saaneet aikaan äkillisen verentungoksen aivoihin.

Inga kumartui vuoteen yli ja otti vanhuksen ryppyisen käden omiinsa:

— Mummo! — sanoi hän hätäyneellä äänellä. — Etkö tunne minua?

Vanhus avasi silmänsä. Ne olivat kirkkaat ja suuret, mutta katse oli kuumeinen; se kiiti ympäri huonetta, mihinkään kohdistumatta. Sitten hän kohotti päätänsä, ikäänkuin kuunnellen jotain.

— Viulun ääniä! — puheli hän, hymyillen. — Silmät värähtelee kuin viulunkielet…

Inga puki kiireesti vaatteet yllensä ja juoksi alas piikaintupaan. Hän herätti heistä yhden.

— Herätä joutuun kuski, — sanoi hän, — ja käske hänen heti lähteä noutamaan tohtoria. Vanha rouva on sairastunut.

Sieltä hän riensi ylös jälleen, kiersi yölampun korkeammalle, järjesti huoneen ja asettui vihdoin nojatuoliin vuoteen viereen.

Ingaa vilusti. Hampaat kalisivat hänen suussansa, vähemmin kylmästä kuin mielenliikutuksesta.

Kaikki tämä oli tullut niin äkkiä… Hänen päätänsä huimasi niin kummallisesti.

Mitä hän tekee, jos mummo nyt kuolee? Minkä arvoinen tämä vanha kartano hänelle on silloin enää, kun sen hallitseva henki on poissa? Kuinka katkeran yksinäiseltä on hänestä tuntuva… kaksin verroin yksinäiseltä siitä syystä, että aivan hänen vierellänsä on yksi, joka voisi täyttää tyhjän sijan, mutta siltä yhdeltä ei hänellä ole oikeutta mennä hakemaan lohdutusta! Hänestä tuntui, että hänen pitää paeta ja jättää kaikki tyynni, matkustaa satojen peninkulmain päähän, ottamatta mukaansa ainoatakaan muistoa siitä, mikä tähän asti oli ollut hänen elämänsä sisällys. Ja sitten ei ole olemassa enää mitään… ei rahtustakaan, joka voisi vaimentaa tulista tuskaa hänen sielunsa polttavassa haavassa, ei muuta kuin märkä savi, kylmä, märkä savi, joka pehmenee hänen hyppysissään.

Siinä vuoteen vieressä istuessaan hän pitkästä aikaa tunsi kummallisen kaipauksen työhön, kirpeän pakon saada lausua julki tuskansa ja samalla taittaa sen kärjen jotain vasten.

Hänen sydäntänsä kouristi joka kerta kun hän katsahti sairaaseen. Tämä haasteli yhä edelleen ja kävi hetkestä hetkeen levottomammaksi. Ingasta tuntui, kuin mikä käsi kuristaisi häntä kurkusta, estäen häntä hengittämästä… mutta samalla hän kuulahteli rattaiden kolinaa, kesken tuskaansakin ilosta vavahdellen, ajatellessaan saavansa jälleen nähdä hänet.

Ingan ajatukset lensivät kautta yön häntä vastaan… Nyt hän astuu ulos, nousee rattaille… nyt pikku Musta juoksee tietä myöten… parin minuutin perästä rattaat ovat täällä… Parin minuutin perästä tohtori istuu tuossa tuolilla hänen vieressänsä… ja sitten tuntuu tuokioisen verran niin onnelliselta, niin turvalliselta siinä…

* * * * *

Vanha rouva oli kauan aikaa haastellut hiljaa; nyt hänen äänensä äkkiä koveni, ja hän kohottautui puoleksi istuvilleen.

— Pannaan piano kiinni, — puhui hän. — Minä en siedä soittoa. Toisin oli isäsi laita: hän oli kuullut hänen soittavan, sinä et. Pannaan piano kiinni. Ei saa kukaan kajota siihen.

— Ei, ei, — sanoi Inga. — En kajoa siihen milloinkaan. Se saa seista, niinkuin on seisonut, kansi kiinni ja lukossa.

Sairas katsoi häneen tutkistellen ja nyökäytti myöntävästi päätään.

— Onneksi et sinä ole milloinkaan välittänyt musiikista, — virkkoi vanhus, laskeutuen jälleen pitkäkseen.

Samassa ajoivat rattaat kuistin eteen.

Inga tasoitti lakanat, joita sairas myötäänsä pyrki vetämään käsillänsä kurttuun.

Inga kuuli tohtorin riisuvan alhaalla päällystakkinsa, puhuvan pari sanaa palvelijattaren kanssa ja nousevan sitten kiireesti portaita ylös. Mutta Inga ei noussut häntä vastaan eikä vastannut: "sisään", kun toinen kolkutti. Hän istui edelleen vuoteen ääressä, tietämättänsäkin lukien sydämensä kiivaita tykytyksiä.

Tohtori tuli hiljaa huoneeseen ja astui suoraan Ingan luokse. Hän otti häntä molemmista käsistä ja suuteli niitä intoisasti. Sanaakaan hän ei virkkanut, ja siitä oli Inga hänelle kiitollinen.

Sitten siirsi tohtori tuolinsa vuoteen viereen ja otti sairasta kädestä, kysyen rauhoittavalla äänellään:

— No niin, rakas valtioneuvoksetar, kuinka voitte?

— Tiesinhän minä teidän tulevan, — puhui sairas, tuijottaen häneen. — Tiesinhän teidän tulevan vaatimaan häntä takaisin ja sanomaan, että minä olin ankara hänelle, kauhean ankara vaatimuksissani… mutta minä en kadu sitä. Ei ole hyvä kiertää kärsimystä.

Tohtori vilkaisi kysyvästi Ingaan. Tämä nyökäytti päätään.

— Minä kerron teille kaikki sittemmin, — virkkoi hän.

Tohtori ei kysellyt enempää. Ottaen kellonsa hän alkoi tutkia sairaan suonta.

Inga odotti kovassa jännityksessä.

— Kova kuume, niinkö? — kuiskasi hän.

— Valitettavasti.

— Eikö hän… eikö hän jaksa kestää sitä?

Tohtori ei uskaltanut katsahtaa häneen. Ingan hätäynyt äänikin jo viilsi hänen sydäntään.

— Olkaa vilpitön! — virkkoi Inga.

Ja tohtori oli vilpitön.

— Nuorten laita on toinen, mutta kun on täyttänyt kahdeksankymmentä… — hän pudisti surumielisesti päätään. — Kuume saadaan kyllä laskemaan, — lisäsi hän lohdutellen. — Minulla on mukanani mikstuuraa sitä varten, ja te hankitte minulle vähäsen jäätä, niinhän!

Inga nousi. Hänestä tuntui, kuin jalat olisivat äkkiä käyneet raskaiksi kuin lyijy.

Hän astui kuni unissaan alas portaita, lähetti jonkun talonväestä meijeriin ja palasi muutaman minuutin perästä, tuoden jäätä tullessaan.

Tohtori oli juuri antamassa sairaalle rohtoja.

— Mitähän hyvää tuostakaan lienee? — puhui vanha rouva, hetkiseksi hiukan selviten houreistaan. — En minä tarvitse rohtoja. Ei pitäisi lasta säikytellä semmoisilla. Minä en tarvitse muuta kuin nukkumista.

— Sitähän minä tarkoitankin, — rauhoitteli tohtori.

— Niin, te olette ymmärtäväinen mies, tohtori hyvä, viisas mies… ja uljas olette kanssa, jos osaatte kiertää karin, johon vähällä olitte käydä… — Sairaan silmissä hehkui kuume. Hän tarttui tohtoria käsivarteen. — Muistakaa nyt minun sanoneeni teille! Muistakaa minun sanoneen: vähällä olitte käydä karille.

Voimatonna hän vaipui pieluksille, mutta Ingan lähestyessä hän jälleen kohottautui, virkkaen:

— Kas tuossa hän on, yksi noita onnen lapsipuolia, niinkuin minä itsekin. Mutta ei saa kukaan säälitellä meitä. Meidän suku se osaa kärsiä. Meillä on pää pystyssä, eikö niin, tyttöseni? Me emme murru, me!

Inga otti tuon laihan käden, joka levottomasti näpelehti peittoa. Hän silitteli sillä hehkuvaa poskeansa, suudellen sitä monta kertaa, ja kyynel toisensa perästä vierähti hänen silmistänsä. Eikä hän niitä enää koettanutkaan pidättää.

Ja sittenkin tohtori hämmästyi, vertaillessaan toisiinsa noita kahta naista ja nähdessään, kuinka heissä kummassakin on jotain karaistua, jotain omituisen tarmokasta ja lujaa, juuri tuota vanhan rouvan tarkoittamaa "pää pystyssä".

Hän oli sillä välin laittanut valmiiksi jääpussin ja pani sen varovasti sairaan otsalle. Se vaikutti kohta rauhoittavasti. Vanhus sulki silmänsä, hiljaa haastellen itsekseen, mutta vähitellen kävi ääni yhä vaimeammaksi, ja vihdoin hän vaipui sikeään uneen.

Toiset kaksi istuivat vastatusten vuoteen ääressä, vaihtamatta sanaakaan keskenänsä. Vihdoin, vakauneena siitä, että unirohto todellakin tekee tehtävänsä, siirsi tohtori tuolinsa Ingan viereen ja virkkoi hiljaa: — Sanokaa, mistä kaikki tämä!

Inga ei kääntynyt, mutta tohtori huomasi nojatuolin selkämykselle lasketun käden vapisevan.

— Me puhuimme mummon kanssa paljonkin tänä iltana, — virkkoi hän.

— Puhuitte minusta.

— Teistäkin…

Tohtori katsoi tutkistellen häneen.

— Ja niin te ratkaisitte minun kohtaloni… te jätitte minut onneni nojaan jonkun vanhan ennakkoluulon tähden tahi omantunnon syistä tai jostain vielä korkeammasta ja paremmasta syystä, niinkö? — sanoi hän katkerasti.

Toinen ei vastannut. Hän käänsi vain päätään toisaanne, ikäänkuin välttääkseen millään ehdoin kohtaamasta hänen katsettansa.

— Niinkö? — jatkoi tohtori. — Onko toinen meidät todellakin erottanut? Onko vainenkin joku päässyt meidän väliimme?

— En tiedä, — vastasi Inga soinnuttomasti.

— Se ei ole mahdollista! — huudahti hän. — Se ei saata olla mahdollista. Tuonnoin erotessamme te käsititte, ettemme me kaksi voi elää erotettuina toisistamme ja että sellaisen rakkauden edessä kaikki välimuurit kukistuvat.

— Käsitän sen vieläkin.

— Ja sittenkin te seisotte muurien ulkopuolella ettekä puhalla siihen pasunaan, joka kukistaisi ne raunioiksi?

— Tekisin sen niin mielelläni, — virkkoi Inga, painaen silmänsä kiinni, ollakseen näkemättä häntä. — Jospa tietäisitte, kuinka mielelläni sen tekisinkään! Välisti tuntuu, kuin kuolisinkin kernaasti, nähtyäni niitten vain kukistuneen.

— Miks'ette sitten puhalla niitä kumoon? — sanoi tohtori, kumartuen niin, että hänen poskensa läheni Ingan poskea. Ja Inga tunsi hänen silmäinsä palavan ja rukoilevan kaikella hehkuvan sielun miehekkäällä voimalla. — Miks'ette?

— Siks'että muurit murskaisivat allensa enemmän kuin puolustettavissa on, — vastasi Inga. — Pelkään, että niitten alle hautautuisi lapsen onni.

Tohtori säpsähti. Inga näki hänen puristavan kätensä yhteen, niin että rystyset kävivät valkoisiksi. Mutta sanaakaan ei tohtori virkkanut. Näytti kuin hän tahtoisi puhua, mutta ei voi.

Vasta monen minuutin perästä hän ponnistellen sanoi: — Kuinka tämä on ollut mahdollista? Mikä voima tällä vanhuksella on teidän ylitsenne, voima suurempi kuin minun? Ja mitä hän on tehnyt, saadakseen mielenne muuttumaan?

— Hän on vain kertonut minulle historiansa. Antakaas kätenne ja istukaa ihan hiljaa, niin kerron sen sellaisena kuin itsekin kuulin. Olen varma siitä, että te tahdotte säilyttää sen yhtä uskollisesti kuin minäkin; niin, minä tiedän, että tahdotte sen tehdä.

Ensi kertaa Inga nyt loi häneen silmänsä täynnä hehkuvaa rakkautta, jospa täynnä suruakin, ja tohtori oli voitettu. Hän antoi kätensä, ja kesäisen yön valon verkalleen täyttäessä huonetta, jossa he istuivat, Inga kertoi hänelle tyynesti ja hiljaisella äänellä mummonsa historian.

— Onhan siinä, — virkkoi hän lopetettuansa, — onhan siinä miettimisen aihetta, eikö niin?

Tohtori ei vastannut. Hän nousi ja meni akkunan ääreen. Ikäänkuin ajatuksissaan hän veti uutimen syrjään. Hän oli hyvin kalpea. Palatessaan hän näki Ingan istuvan kumarassa, kasvot käsiinsä kätkettyinä.

Tohtori astui hänen luokseen ja seisoi kauan aikaa sanaakaan sanomatta. Sitten hän otti varovasti hänen kätensä pois.

— Sanokaa minulle, — virkkoi hän, — sanokaa minulle vilpittömästi ja suoraan: luuletteko todella, että me kaksi milloinkaan voimme erota?

Inga käänsi kasvonsa häneen. Nekin olivat kalpeat, kun katseet kohtasivat toisensa.

— En tiedä, voimmeko, — vastasi hän, — mutta minä luulen, että meidän täytyy.

Tohtori päästi hänen kätensä irti.

— Sen kuolintuomion saatte te julistaa, — lausui hän. — Minä en sitä tee ikipäivinä.

Inga katsahti häneen niin avutonna.

— Se on syntiä, — virkkoi hän, työnnellen kuni tuskissaan sanojansa kuuluville. — Miksikä koko edesvastuu sälytetään minun päälleni? Eihän tässä ole puhe minun lapsestani!

Tohtori vaikeni ja meni jälleen akkunaan. Aamun ensimmäiset kalpeat säteet lankesivat hänen hiuksilleen, siitä alas hänen nutullensa ja valuivat leveänä, kirkkaana juovana lattialle. Pikkulinnut heräsivät, sirkutellen hiljaa, puoliunissansa vielä. Vanhassa omenapuussa akkunan alla piti kaksi mustaa kottaraista aamupakinoitaan. Kanatarhasta kuului kukon kimeä laulu.

Tohtori avasi akkunan, ja raitis ilma tulvahti huoneeseen.

— Käykäähän tänne, — sanoi tohtori, ääntään pidätellen.

Inga nousi ja meni hänen luoksensa. Hiljaa laski tohtori kätensä hänen olalleen, ja siinä he seisoivat ääneti… Mutta ulkona heräili henkiin elämä, hento, nuori, välkkyilevä elämä, tuhatvärinen ja tuhatmuotoinen elämä, heräsi aamukasteen heleissä helmissä, kesäyön unelmain kultaisessa kuulteessa.

Kaksi peipposta juosta piipotti toistensa perässä pensaassa, ja nurmella, suuren omenapuun alla, mustat kottaraiset nokastelivat toisiansa.

— Katsokaas, — puheli tohtori. — Miksikä kaikella tuolla ulkona on oikeus elää, ja meidän vain pitää kuolla? Ihmiset sälyttävät itse taakkaa hartioilleen ja nääntyvät sen alle, mutta eivätköhän liene linnut sittenkin oikeassa, sirkutellessaan toisilleen, että elämässä on vain yksi laki: rakkauden ikuinen laki, se, joka aina sydämiä yhteen sitoo? Miks'eivät he ole oikeassa? — sanoi hän ja kääntyi kiivaasti ympärinsä. — Sanokaa, miks'eivät?

Inga pyöritti vain päätään, mitään vastaamatta.

— Olisinpa suonut, — jatkoi tohtori, — ettette milloinkaan olisi kuullut hänen historiaansa! Olisin suonut, ettei tuota kekälettä kukaan olisi välillemme viskannut. Luulen… luulen kuin luulenkin suovani, ettei Kai poikaa ensinkään olisi olemassa.

Säikähtäen pani Inga kätensä hänen suunsa eteen.

— Ettehän tarkoita sitä?

— En tarkoitakaan… Kai on ollut mun päivänpaisteeni hamaan tähän asti. Ja sittenkin… ellei häntä olisi, niin tulisi teistä minun vaimoni nyt, sen tiedän… te ette empisi, vaan noudattaisitte sydämenne ääntä. Älkääkä luulkokaan, — hän käänsi tytön pienen pään puoleensa ja loi häneen sellaisen katseen, että Inga sulki siltä silmänsä, kuni äkkinäiseltä tuliaallolta, — älkää luulkokaan saavanne tukahutetuksi sitä ääntä, vaikka erotattekin meidät. Se on huutava teille yötä ja päivää, se on seuraava teitä kaikkialle, sillä se parkuu ilmoille teidän omasta rinnastanne, vaatien elämän ikuisella oikeudella, että sitä kuullaan.

Hän pysähtyi, huomatessaan Ingan kasvojen ilmeestä, kuinka kovia tuskia hän kärsi. Silmäluomien vavahtelevista liikkeistä hän näki, kuinka ankaraa taistelua hän käy omassa itsessään… ja äkkiä tohtori kumartui ja painoi palavan suudelman noihin silmiin, pitkän suudelman ja viivähtävän, lujan, jommoisen yksin miehen rakkaus voi painaa, ja naisellisesti hempeän sittenkin.

— Luuletteko vieläkin, että me voimme erota? — kysyi tohtori.

Silloin Inga avasi silmänsä ja kietoi kätensä kysyjän kaulaan, hyyristyi sitten lähelle häntä ja painoi huulensa hänen huuliinsa… koko hänen hento ruumiinsa vapisi liikutuksesta… ja silloin tohtori ymmärsi, että tämä oli jäähyväissyleilyä.

— Me emme voi erota, — virkkoi tohtori jälleen, mutta tällä kertaa se ei ollut tiedustelua enää, se oli pikemmin hätähuutoa, hurjaa vastalausetta johonkin, joka ei ole vältettävissä. — Me emme voi erota!

— En tiedä, voimmeko, — toisti Inga, — mutta minä tiedän, että meidän täytyy, ja silloinhan voimmekin. Mutta ei heti vielä… siksi lujia emme ole kumpainenkaan. Tarvitaan aikaa, jos tahtoo oppia tuntemaan Prometeuksen sadun, oppia sen niin, että itsekin sen elää. Luulin ennen, että tuskat, niin suuret kuin hänen, ottavat hengen heti kohta; en saattanut käsittää, että niitä milloinkaan voisi kestää. Mutta nyt… nyt alan luullakseni käsittää tuota.

Inga myhähti heikosti. Tohtori ei kestänyt tuota hymyä, ei kestänyt hänen äänensä helyä. Sanaakaan sanomatta hän jätti hänet.