← Table of contents
Ihinen ja peto

LODI

Väinö Nyman translation

Hitaasti muuttui mustanharmaiden okaisten puiden väri hopeiseksi, Afrikan tuikkivat tähdet himmenivät, ja taivaan sini vaaleni sinipunervaksi. Sitten täysikuu kieri apinanleipäpuiden yläpuolelle, joita häämötti siellä täällä tasangolla kuin suunnattomia, vaanivia hirviöitä. Alussa kuun kehrä näytti vaalealta valokuplalta, sitten välkkyvältä kultakilveltä, ja pysähtyi vihdoin keskitaivaalle kuin hohtava, hehkuvanvalkoiseksi kuumennettu pallo, joka loi hopeasiltojaan pensaikkoihin ja metsikköihinkin. Erehtyen luulemaan kirkasta kuutamoa päivän sarastukseksi alkoivat murmelit valittaa tiheiköissä, ja mangopuista rupesi kuulumaan pienten metsäkyyhkysten sointuvaa kuherrusta.

Äkkiä tässä merkillisessä, hiljaisessa kuutamossa, joka muutti kaikki värit mustiksi tahi hopeisiksi, alkoi kuulua valittavaa naukumista. Samassa ilmestyi tasangolle pitkäkoipinen kissa, jolla oli hehkuvat silmät ja mustatäpläinen, harmaankeltainen turkki, nuuskien nälkäisestä yöilmaa.

Pensaskissa eli servaali tulee hyvin harvoin aukealle. Tällä kuitenkin oli pätevät syyt rohkeuteensa — neljä pyöreää, palleroista poikasta, jotka se oli piilottanut suuren keltapuun onttoon oksaan. Senvuoksi se uskalsi lähteä tutkimusretkelle, kun sen erehtymättömän tarkka vainu oli ilmaissut sille, että leijona oli jossakin lähellä kaatanut sassabyn, kaikista antiloopeista nopeimman, ja kätkenyt raadon suureen mimosapensaaseen.

Tavallisissa oloissa servaali olisi ennemmin uskaltanut lähestyä kiemuraan kiertynyttä kalliopythonia tahi hypätä jokeen, jossa krokotiilit väijyvät, kuin yrittää leijonan kanssa saaliinjaolle. Täplikkään kissan saalistus oli kuitenkin onnistunut huonosti edellisenä yönä, ja poikasten hoitamisesta ja suojelemisesta johtunut kaksinkertainen työ pakotti sen heti hankkimaan ruokaa. Niinpä se ryömi, jokainen lihas jännittyneenä, valmiina pakenemaan kuin lepattavan lehden varjo, jos vaara hiemankaan näyttäisi uhkaavan, tuuma tuumalta sitä paikkaa kohti, johon eläinten kuningas oli kätkenyt puoleksi syödyn saaliinsa.

Pienen kissapedon lähestyessä pensasta sen sieraimiin tunkeutui omituista kuumaa, inhoittavaa löyhkää, ja pieni hälyytyskello, joka aina kilisee kaikkien villiinväkeen kuuluvien korvassa, tuntui helisevän: »Leijona! Leijona! Leijona!» Mutta servaalilla oli kova nälkä, joka jäyti sen sisälmyksiä kuin rotta; se sai sen halveksimaan tuota varoitusta ensimmäisen ja viimeisen kerran elämässään. Tuijottaen kiinteästi se tutki jokaisen varjon, ennenkuin ryömi eteenpäin raadeltua antiloopin ruhoa kohti, mutta eivät edes senkään kiiluvat silmät huomanneet ruskeaa kuolemaa, joka oli painautuneena ruskeaksi palaneeseen ruohikkoon. Sukuunsa kuuluvien eläinten hirvittävään viekkaaseen tapaan leijona kyyristyi kaatamansa eläimen viereen antaakseen peloittavan ja varoittavan esimerkin kaikille pienemmille eläimille, jotka uskalsivat tulla häiritsemään sitä.

Pienen kissan jännittynyt, notkea vartalo ryömi eteenpäin, kunnes se murahtaen hiljaa tyytyväisenä upotti hampaansa syvälle kuolleen antiloopin reiteen. Ikäänkuin sen kosketus olisi laukaissut jousen, suuri käpälä suhahti ilmassa, ja seuraavassa silmänräpäyksessä pensaskissan täplikäs ruumis lepäsi jäykkänä sassabyn luumunvärisen ruumiin vieressä varoituksena kaikille viidakon varkaille, ettei niiden ole hyvä koskea niiden kuninkaan tappamaan eläimeen.

Kuolema väijyi kuitenkin yhä vielä tiheikössä tyytymättä tähänkään veroon. Kun leijona painautui jälleen pitkäkseen kuoppaan, jonka sen ruumis oli painanut pitkään ruohikkoon, ilmestyi kuutamossa hetkiseksi näkyviin vain metrin ja neljänneksen pituinen, notkea mies. Hänen vaaleankeltainen ihonsa, laiha ruumiinsa ja pieninä tupsuina kasvava harva tukkansa ilmaisivat hänet bushmanniksi, tuohon pienten soturien rotuun kuuluvaksi mieheksi, jotka aikoinaan karkoittivat tieltään kivikauden ihmiset, etelä-Afrikan ensimmäiset asukkaat. Huolimatta pienuudestaan bushmannit ovat maailman parhaimpia ja urhoollisimpia metsämiehiä, sillä ainoastaan he uskaltavat ahdistaa luolaansa piiloutunutta tahi kaatamansa eläimen viereen painautunutta leijonaa ja surmata sen pelkän nahan ja teosta koituvan kunnian vuoksi.

Yksinäinen kääpiö miehekseen, joka oli voidellut ruumiinsa kaneelinkuorikeitoksella, jottei leijona voisi vainuta häntä, oli auringonlaskusta saakka ollut piilossa haaskan läheisyydessä ja odottanut rotuunsa kuuluvien miesten kärsivälliseen tapaan, että suuri kissa antaisi merkkejä läsnäolostaan. Hänellä oli aseistuksena ainoastaan pieni, heikko jousi ja sulattomia ruoko nuolia, joissa oli luukärki, joten tuntui mahdottomalta ajatella, että hän rohkenisi ahdistaa eläinten kuningasta, mutta kun leijona vihdoinkin tuli näkyviin, ei bushmanni epäröinyt hetkistäkään. Tiheiköstä, jossa hän seisoi piilossa, kuului heikko näpsähdys, ja nuoli surisi ilman halki kuin mehiläinen tunkeutuen leijonan ruskeaan lapaan. Murahtaen suuri kissa sipaisi vartta käpälällään katkaisten sen heti, mutta luukärki jäi syvälle lihaan. Metsästäjä ei ampunut toista kertaa, vaan kyyristyi vain odottamaan tietäen, ettei ainoakaan elävä olento voi pitkää aikaa kestää sellaisen nuolenkärjen pistoa, joka on kastettu myrkyllisen lehtimadon ruumiiseen ja sitten vielä sivelty myrkkypuun nesteellä.

Leijona ei osoittanut moneen minuuttiin pienintäkään elonmerkkiä. Sitten se äkkiä ponnahti seisoalleen ja suoristautuen täyteen korkeuteensa päästi hirvittävän, kumean karjunnan, joka vapisuttaa ilmaa kuin ukkosen jyrähdys. Sen suuri ruumis huojui hieman, vihaiset silmät liekehtivät keltaisina, ja kiljaisten peloittavasti vielä kerran tasangon murhamiesten kuningas kaatui kuolleena maahan.

Koko sen yön neljä pientä pehmoista palleroista servaalin penikkaa odotti turhaan emäänsä tulevaksi. Seuraavana päivänä kolme niistä jo naukui äänekkäästi nälissään. Neljäs penikka ei vikissyt ollenkaan. Kun iltapäivä kului puoliväliin eikä emää vieläkään kuulunut, se pisti pyöreän päänsä ulos oksan ontelosta ja koetti laskeutua maahan, jolloin se äkkiä menetti tasapainonsa ja putosi puun juurelle. Sieltä baas Vogel [baas, buureilla tilanomistajien y.m. tavallinen puhuttelusana vastaa lähinnä isäntiä. Suom.] löysi sen ollessaan kotimatkalla tasangon poikki plantaashilleen, joka oli suurin etelä-Afrikan koko siinä osassa. Vaikka servaalin poikanen olikin heikko raukka ja oli pudotessaan pelästynyt ja kolhiintunut, se yritti urhoollisesti vastustaa vanhaa buuria köyristäen selkäänsä ja sähisten hiljaa ja varoittavasti ikäänkuin ilmaistakseen tekevänsä jotakin hirvittävää, jos sitä vain häirittäisiin. Baas Vogelia se huvitti suuresti.

—- Lähde minun mukanani kotiin, pikku veitikka, hän sanoi sillä merkillisellä murteella, jota hän aina itsepäisesti tahtoi käyttää. Saattaa olla hyvinkin mahdollista, että sinä pystyt tappamaan muutamia noita kirottuja ruokomyyriä, jotka syövät viljani heti, kun olen kylvänyt sen.

Kun vanha buuri saapui plantaashilleen, pieni pensaskissa oli niin heikko, ettei se jaksanut edes seisoa, sillä se ei ollut saanut lainkaan ravintoa kokonaiseen vuorokauteen. Oli ilmeistä, että jollei se oitis saisi ruokaa, sen viimeinenkin elämänkipinä sammuisi. Talossa ei ollut maitotilkkaakaan eikä muutakaan vieroittamattomalle poikaselle sopivaa ravintoa, eikä kukaan näyttänyt tietävän, mitä oli tehtävä. Tänä kohtalokkaana hetkenä »Pilkku», kotikissa, sattui kulkemaan kuistin poikki ollessaan matkalla paikkaan, jossa sen oma poikue odotti sen vierailua. Kehräten äänekkäästi ja koukistaen häntänsä korkeaksi kaareksi selkänsä yläpuolelle se tunkeutui halveksien neuvottoman ihmisryhmän läpi, joka katseli avutonna nälkäistä servaalin poikasta. Jo seuraavassa silmänräpäyksessä tasangon orpo imi kiihkeästi elämää ja voimaa ehtymättömästä lämpimän maidon lähteestä, joka niin vieraanvaraisesti tarjoutui sen käytettäväksi.

Siitä päivästä servaalikissasta tuli plantaashin talouden tärkein jäsen. Alkuasukastyönjohtaja Tali risti sen »Lodiksi», joka betshuaanankielessä merkitsee »onnea».

»Pilkun» hoidossa se kasvoi nopeasti, ja se vieroitettiin ennenkuin kotikissan omat poikaset. Plantaashin väki sai ensimmäisen tiedon Lodin ruokajärjestyksen muutoksesta eräänä aamuna, kun se seurasi baas Vogelia kanatarhaan. Kun kyyhkysparvi laskeutui nokkimaan maahan heitettyjä jyviä, hyppäsi Lodi, joka oli piiloutunut buurin kookkaan ruumiin taakse, yhdellä ponnahduksella isäntänsä pään yli ja putosi kuin pieni tiikeri keskelle aterioivaa lintuparvea. Ennenkuin parvi ehti lähteä lentoon, pikku peto oli aseistettujen käpäliensä nopeilla, keveillä iskuilla toimittanut toiseen maailmaan kerrassaan neljä niistä. Siihen Lodin vapaus loppui moniksi pitkiksi päiviksi, sillä se pantiin sen jälkeen kahleisiin.

Muutamien kuukausien kuluttua Lodista oli kasvanut komea kissa, joka oli lautasilta yli puolen metrin korkuinen, ja sen notkea, harmaankeltainen ruumis, jossa oli pyöreitä, mustia täpliä, oli ainakin metrin pituinen, mihin rengasmaisten täplien koristama häntä lisäsi vielä kolmanneksen. Sen silmät olivat kuin kiiltävät topaasit, ja sen jalat ja käpälät olivat punaiset.

Joskus isäntä vei sen huvikseen mukanaan tasangolle ja päästi sen siellä irti vitjoista, jotta se sai metsästää omin päin. Kun se oli pitkäkoipinen, notkea ja laiha, vanha buuri katseli huvikseen, miten uskomattoman nopeasti ja varmasti sen lemmikki otti kiinni metsähiiriä ja ruokomyyriä. Mutta ennen pitkää se alkoi väijyä jalompaa riistaa. Kerran nuo ystävykset sattuivat yllättämään riekkoparven, ja kun ne pyrähtivät maasta lentoon, Lodi ponnahti parin metrin korkeudelle ilmaan ja sieppasi yhden linnun kiinni lennosta, vaikka afrikkalainen riekko suhahtaa ilmaan nopeasti kuin luoti samoinkuin amerikkalainen sukulaisensa. Toisena päivänä Lodi huomasi metsäkyyhkysen puhdistavan sulkiaan läheisessä puussa. Kyyristyen matalaksi servaali ryömi pitkin maata kuin käärme käyttäen hyödykseen pienintäkin suojaa, sen kellanharmaan ruumiin sulautuessa täydelleen keltaiseksi palaneeseen ruohoon ja kuihtuneisiin sanajalkoihin. Ryömien melkein litteänä maata pitkin suuri kissa äkkiä ponnahti kohtisuoraan ilmaan ainakin kolmen metrin korkeuteen, sieppasi linnun oksalta ja toi sen buurille lounaaksi paistettavaksi.

Sitten koitti onneton päivä, jolloin baasin poissaollessa vanha Tali vei Lodin saalistusretkelle. Myöhään iltapäivällä, kun taivaanrannassa kohoavat puut piirtyivät tummanpunaisina leimuavaa oranssinväristä taivasta vasten, nämä molemmat laahustivat kotiin päin tyhjin käsin viileässä, vihertävässä valaistuksessa.

Äkkiä syöksähti laajasta kaislikosta, jossa kuhisi keltaisia peipposia ja malakiitinvärisiä mesilintuja, sinertävä duiker, eteläafrikkalaisista antiloopeista pienin, joka on ainoastaan jäniksen kokoinen. Se liikkui niin nopeasti, että se näytti sinertävän ruskealta läiskältä keltaista ruohoa vasten. Silmänräpäyksessä ruskea viiru syöksyi sitä kohti, ja ennenkuin säikähtynyt Tali ehti estää, servaali oli kadonnut. Turhaan hän matki pensaskissan pitkää, vaikeroivaa nau'untaa, jolla hän oli tottunut kutsumaan Lodia takaisin. Kaislat vain ritisivät, kaukaiset sanajalat heiluivat, ja pieni duiker, joka laukkasi henkensä hädässä pensaskissa aivan kintereillään, katosi näkyvistä. Tali etsi ja kutsui pimeään saakka, ennenkuin hän palasi kotiin ja ilmoitti vanhan buurin lemmikin katoamisesta.

Baas Vogel suuttui kovasti kuullessaan uutisen.

— Kirottu aasi! hän jyrähdytti. Lähde huomenna matkaan, äläkä palaa ilman Lodiani, tahi muuten minä muserran jokaisen luun vaivaisesta mustasta ruumiistasi!

Kuten aina, niin myöskin vanhaan buuriin nähden piti paikkansa sananlasku: haukkuva koira ei pure, mutta betshuaanalainen suhtautui uhkaukseen vakavasti. Varhain seuraavana päivänä hän nojautuen ohueen sauvaansa ja ottaen pussillisen jauhoja evääkseen lähti tasangolle.

Koko pitkän päivän hän kuljeskeli edestakaisin tasangolla kilometrin, penikulman toisensa jälkeen hakien ja kutsuen kadonnutta Lodia. Servaalista ei näkynyt jälkeäkään ennenkuin myöhään iltapäivällä, jolloin vanhus kuuli läheisyydestä kaislikosta äkkiä ritinää, ja sieltä loikkasi aukealle Lodi, joka oli heittänyt kuolleen duikerin poikittain selkäänsä, Betshuaanalainen ja pensaskissa palasivat riemuiten plantaashille, ja vanha buuri ihastui niin lemmikkinsä urotyöstä, se kun oli ottanut juoksemalla kiinni sinisen duikerin, ettei hän ainoastaan antanut anteeksi vanhalle alkuasukkaalle, vaan lahjoitti hänelle vielä ylimääräisen annoksen nuuskaa edellisenä päivänä lausumiensa kovien sanojensa hyvitykseksi.

Tuhlaajapojan paluun tuottamaa iloa vähensi jonkinverran tapaus, joka sattui muutamia päiviä sen jälkeen. Lodi oli kahleissa aitauksen ulkopuolella, joka oli erotettu muusta alueesta suurisilmäisellä rautalankaverkolla. Verkon oli määrä suojella siipikarjaa servaalin yhä uudistuvilta äkillisiltä hyökkäyksiltä. Vanha ulkomailta tuotu Wyandotte-rotuinen valkoinen kukko ärsytti aina Lodia työntämällä päänsä verkon läpi ja varastamalla sen ruoan tähteitä.

Eräänä aamuna Lodin ruokakuppi sattui jäämään vain parinkymmenen senttimetrin päähän verkosta. Käyttäen hyväkseen suotuisaa tilaisuutta valkoinen kukko työnsi päänsä verkon läpi ja sieppaili palasia kupista. Sähisten raivosta servaali hyökkäsi joka kerran kukkoa kohti, mutta vanha kiekuja oli laskenut ketjun pituuden tuumalleen, ja jokainen kissapedon hyökkäys katkesi kesken, kun vitjat tempaisivat sen aina rajusti takaisin varkaan kylmäverisesti ahmiessa kupuunsa sen päivällistä.

Tehtyään kolmannen onnistumattoman yrityksen Lodi näytti tykkänään heittävän toivonsa. Laskeutuen maahan niin lähelle kuppia kuin vitjoiltaan pääsi se ummisti silmänsä, ja taivuttaen käpälänsä kaksinkerroin alleen se vaipui nähtävästi uneen sypressin varjoon, joka kohosi korkealle sen yläpuolelle piirtyen tummanvihreänä kesäistä taivasta vasten.

Vanha kukko katsoi Lodiin epäluuloisesti hyvän aikaa. Vihdoin se oli työntävinhän päänsä verkon silmästä ja nokkaisevinaan jotakin kupista. Kissa ei liikahtanut eikä raottanut silmiäänkään. Viekas kukko toisti saman tempun puolikymmentä kertaa servaalin osoittamatta millään tavoin suuttumustaan. Vihdoin kukko oli nähtävästi aivan varma siitä, että suuri kissa todellakin nukkui; silloin se työnsi päänsä kauaksi verkon läpi, sieppasi kupista suupalan ja nieli sen kumeasti kotkottaen. Se teki saman tempun toistamiseen. Kun sen punainen heltta ja harja sukelsivat kuppiin kolmannen kerran, ojentautui pitkä, täplikäs käpälä yht'äkkiä kuin salama, ja seuraavassa silmänräpäyksessä kukon päätön ruumis räpytteli aitauksen ulkopuolella kissan terävien kynsien mestaamana.

Isäntä suuttui hirveästi, kun hänelle ilmoitettiin kukon kuolemasta,

-— Senkin täplikäs pikku paholainen! hän noitui ja manaili. Ensin laukkaat tiehesi, niin että parhaimman mieheni täytyy olla kokonainen päivä poissa työstä. Sitten katkaiset kaulan hienolta, suurelta, valkoiselta kukoltani, joka oli tuhannen sinunlaisesi arvoinen. Nyt minä sinulle näytän!

Lodi vain räpytteli karviaismarjanvihreitä silmiään ja kiehnäsi hyvitellen päätään isännän sääreen. Mutta sen hellyydenosoitukset eivät tuottaneet sille mitään hyötyä, sillä seuraavana päivänä se teljettiin pienisilmäisestä rautalankaverkosta valmistettuun häkkiin, eikä se enää päässyt juoksemaan aitauksessa kahlehdittunakaan. Ahtaalla vankilalla oli huono vaikutus sen luonteesen; ennen pitkää se saattoi sähähtää jokaiselle, joka yritti lähestyä sitä. Kerran aamulla Kosi, kafferipoika, jonka tehtäviin kuului Lodin häkin puhdistaminen, härnäsi ärtyisää eläintä harjallaan. Servaali sähisi uhkaavasti, mutta Kosi siitä vain yltyi, kunnes peto murahtaen niin, että se kuulosti kylmän raudan rouhimiselta, hyökkäsi raolleen jääneestä ovesta, väisti harjan, jota poika heilutti edessään, ja ponnahti pojan kurkkuun. Jollei baas Vogel olisi silloin sattunut kulkemaan ohi, raivostunut eläin olisi tappanut kiusaajansa. — Vanhan Talin onnistui kuitenkin pelastaa lemmikkinsä pälkähästä.

— Näin omin silmin, hän todisti, kuinka tämä kelvoton kafferi, mutakokkare, härnäsi Täplää harjallaan. Tuo maasian ilkeä penikka olisi ansainnut vielä paljoa kovemman rangaistuksen!

Alussa oli Pilkku pelastanut Lodin hengen, ja viimeinen ja pienin sen poikasista hankki jälleen vapauden emonsa ottolapselle.

Tämä poikanen oli pienen pieni, musta kuin mustetäplä, ainoastaan tylppä kuono oli valkoinen. Kun se ensi kerran sattui lähestymään Lodin häkkiä, se oitis rakastui silmittömästi tähän ensi näkemältä. Juosten häntä pystyssä verkon luo se naukui ja koetti turhaan hieroa valkoista kuonoaan servaalin mustaan kuonoon. Lodi murisi raivoisasti ja olisi tappanut toisen silmänräpäyksessä, jos vain olisi ulottunut siihen Säikähtämättä tätä vastaanottoa Musti jatkoi ystävällistä lähentelyään, kunnes Lodi vihdoin alkoi vastata sen väsymättömiin ponnistuksiin. Suuri villikissa ja kotikissan pieni poikanen saattoivat sitten levätä tuntikausia kerrallaan niin lähellä toisiaan kuin rautalankaverkko vain salli kurahdellen ja kehräten ja ikäänkuin keskustellen pitkään kissojen tavalla.

Joskus ne saattoivat leikkiä toistensa kanssa juosten edestakaisin verkon kummallakin puolella ja ollen silloin tällöin leikillään hyökkäävinään toistensa kimppuun verkon läpi.

Vihdoin eräänä päivänä Tali avasi varovasti oven ja työnsi poikasen häkkiin. Lodi tuli lähemmäksi, köyristi selkäänsä, kehräsi äänekkäästi ja loikki iloissaan sinne tänne, vieraansa yli ja ympäri, äärettömästi ihastuksissaan. Sitten se paneutui pitkäkseen ja nuoli Mustin ylt'yleensä ystävällisesti pitkällä, karhealla kielellään hieroen hellien kuonoaan sen pehmeään turkkiin.

Kun Tali lopulta koetti ottaa poikasen pois, servaali tarttui heti hampaillaan Mustin höllään niskanahkaan kuin emäkissä ja suojellen sitä käpälällään murisi niin vihaisesti, että vanha alkuasukas oitis päätti jättää kissanpoikasen sinne, missä se nyt oli.

Siitä hetkestä alkaen Lodin luonne muuttui kokonaan. Se ei murissut enää vieraille eikä ulvonut öisin, ja kanat ja ankat saivat rauhassa kävellä sen häkin läheisyydessä. Sen käyttäytyminen kävi ennen pitkää niin moitteettomaksi, että isäntä päätti sallia sen jälleen oleskella vapaana plantaashin alueella. Niinpä Lodi pääsi eräänä aamuna sekä häkistään että kahleistaan kissanpoikasen seurassa.

Pilkku oli huolellisesti opettanut Mustille sen pienuudesta huolimatta kaikki hyvin harjoitetun kotikissan perinnäistavat, ja jollakin ainoastaan sen itsensä tietämällä tavalla se sai pian toverinsa vakuutetuksi siitä, että kyyhkysiä ja kanoja oli pidettävä liittolaisina, eikä vihollisina.

Lodi korvasi päivittäisen pakollisen hyveellisyytensä mellastelemalla öisin Denessä, metsäisessä viidakkokaistaleessa, joka ympäröi joka puolelta plantaashia. Siellä ja sen läheisyydessä sijaitsevalla tasangolla se saattoi saalistaa yön toisensa perästä tuoden aina tappamansa eläimen avoimesta ikkunasta herransa makuuhuoneeseen hänen tarkastettavakseen ja hyväksyttäväkseen. Joskus saaliina oli kaniinin kokoinen ruokomyyrä tahi murmeli tahi parin kilon painoinen hyppyjänis, joka hyppii kuin kenguru ja puree kuin kärppä. Mutta olipa saalis millainen tahansa, aina Lodi riepotti sen isännän vuoteen viereen ja kehräsi kuin kahvimylly, kunnes vanhus heräsi ja taputteli ja kiitteli sitä, minkä jälkeen se loikkasi ulos avoimesta ikkunasta vieden saaliinsa mukanaan.

Sitten tuli kovan onnen yö, jolloin Lodi tappoi juovikkaan haisumäyrän. Afrikan haisumäyrä vetää täysin vertoja amerikkalaiselle haisunäädälle ja kuolleenakin löyhkää inhoittavalta. Kun Lodi toi haisumäyrän makuuhuoneeseen, baas poistui sieltä äkkiä yhdellä ainoalla ponnahduksella painaen kasvonsa pielukseen, eikä palannut takaisin, ennenkuin huone oli pesty ja savustettu monta kertaa peräkkäin. Tämä onneton tapaus oli viimeinen pisara hänen kärsivällisyytensä maljaan.

— Tuon kirotun kissan on nyt lähdettävä! hän puhisi heti kun saattoi jälleen hengittää.

— Älkää lähettäkö sitä pois! Tali rukoili. Täplä on onnenkissa.

— Niin, kovan onnen kissa, baas vastasi julmasti. Ensin oli kyyhkyseni, sitten suuren kukkoni — ja nyt on minun vuoroni. Olipa se onnenkissa tahi mikä tahansa, nyt se lähtee täältä.

Ja niin sitten Lodi lähti seuraavana päivänä junassa kannellisessa korissa, josta kuului vihaista nau'untaa, matkalle toiselle plantaashille, joka oli kolmensadan kilometrin päässä rannikolla päin.

Baas kaipasi suurta kissaansa enemmän kuin oli osannut uskoakaan. Melkein joka yö hän saattoi herätä säpsähtäen luullen kuulevansa Lodin kaikuvaa kehräämistä vuoteensa vierestä, tahi hän huomasi toivovansa, että se tulisi hankaamaan notkeaa ruumistaan hänen sääriänsä vasten hänen kävellessään plantaashillaan. Hän ei kuitenkaan milloinkaan kuullut eikä nähnyt jälkeäkään lemmikistään.

Vihdoin ei baas enää, haisumäyristä huolimatta, voinut kestää Lodin poissaoloa pitempää aikaa. Hän matkusti suoraa päätä tuolle toiselle plantaashille hakeakseen sen takaisin, mutta saikin kuulla, että se oli kadonnut uudesta kodistaan kohta tulonsa jälkeisenä päivänä. Hän palasi kotiinsa ilman kissaansa ja katuen kovin, että oli ehkä ikuisiksi ajoiksi karkoittanut pois »plantaashin onnen», kuten Tali oli sanonut.

Hänen paluupäivänsä jälkeinen yö oli tavattoman kuuma ja tukahduttava, ja vasta pitkän aikaa heittelehdittyään kuumalla vuoteellaan hän vihdoin vaipui levottomaan uneen heräten äkkiä omituiseen, ikkunan viereiseltä matolta kuuluvaan pehmeään kumahdukseen, ikäänkuin siihen olisi pudonnut raskas puutarharuiskun letku. Baas luuli ensin Lodin tulleen takaisin, mutta tämä ääni oli aivan toisenlainen kuin se kevyt jysähdys, jonka suuren kissan käpälät synnyttivät pudotessaan lattiaan. Puolinukuksissa hän väänsi valon palamaan ja huomasi kauhukseen katsovansa verta hyydyttäviin, tuijottaviin silmiin, jotka kiiluivat kuin jalokivet sydämen muotoisessa päässä. Niiden alapuolella hän näki suuren eteläafrikkalaisen kyyn paisuneen ruumiin, joka oli puolentoista metrin pituinen ja miehen säären paksuinen. Äkillisessä valaistuksessa sen suomuisen nahan tummat juovat ja kermanväriset, puolikuun muotoiset täplät muodostivat sotkuisia kuvioita, ikäänkuin lattialle olisi levitetty tuhoa ennustavan itämaisen maton kappale, joka oli kudottu kuoleman kangaspuissa.

Kun baas ponnahti taaksepäin, käärme veti viheltäen henkeä sisäänsä; sitten kuului vihaista sihinää, kun suuren käärmeen paisunut ruumis liikahti vaaksan, parin verran lähemmäksi vuodetta.

Vanha buuri oli nähnyt ennenkin, miten tuollaiset »paisuvat» kyyt — matelijan englanninkielinen nimitys johtuu juuri siitä sen ominaisuudesta — toimivat. Hän tiesi, että huolimatta sen näennäisestä hitaudesta ei ainoakaan elävä olento voi väistää nopeudessa tämän kaikkein myrkyllisimpiin kuuluvan käärmeen salamannopeita iskuja. Painaen hikoilevan selkänsä seinää vasten mies odotti yrittäen olla niin hiljaa kuin suinkin. Sihisten jälleen suuri käärme siirtyi taas vaaksan verran eteenpäin, ja julma pää kohosi paisuneiden kiemuroiden yläpuolelle. Milloin tahansa tämä kaamea yön paholainen saattoi tehdä hyökkäyksensä eteenpäin, joka ei voinut päättyä muuta kuin yhdellä tavalla.

Baasin puristaessa kätensä nyrkkiin niin kovasti, että kynnet tunkeutuivat hänen tuskanhiestä kosteisiin kämmeniinsä, kuului ikkunan alta ulkopuolelta kynsien rapsahdus ja kahinaa, ja samalla kadoksissa ollut servaali ponnahti huoneeseen yhdellä hyppäyksellä. Sen kyljet, jotka ennen olivat olleet kiiltävän sileät, olivat nyt niin laihtuneet, että kylkiluut paistoivat silkinhienon nahan alta, ja siellä täällä näkyvät veriset viirut puhuivat mykkää kieltään vaaroista, joita se oli saanut uhmata pitkällä kotimatkallaan.

Tuntiessaan suuren kissan putoamisesta johtuneen tärinän suuri käärme kääntyi silmänräpäyksessä tätä päin sähisten hirvittävästi. Kuullessaan sähinän Lodi kyyristyi; sen silmät leimusivat keltaisenviheriöinä pimennossa, se murisi kumeasti, ja sen korallinpunainen kita, joka ilmestyi näkyviin valkoisten tikarimaisten hampaiden välistä, muutti sen naaman raivon murisevaksi naamioksi, joka oli niiden leijonanpäiden näköinen, joita assyrialaiset kuvanveistäjät hakkasivat mustaan basalttiin Niniven kentillä neljätuhatta vuotta sitten.

Tuokion ajaksi, kun servaali kyyristyi ja käärme vetäytyi kiemuraan, kissapedon leimuavat silmät kohtasivat matelijan hirvittävän, luomettoman katseen. Lodi teki ensimmäisen hyökkäyksensä. Hypäten eteenpäin se oli iskevinään oikealla etukäpälällään, mutta kampesikin samalla vasemmalle ikäänkuin jännitetyn jousen lennättämänä. Käärmeen suu aukeni, ja yläleuan valkoisesta kitalaesta pistihe äkkiä esiin kaksi käyrää, välkkyvää myrkkyhammasta, jotka olivat terävämmät kuin mitkään ihmisten konsanaan valmistamat neulat. Kun tuo kammottava suu ammotti avoinna, näkyi noiden tuuman pituisten aseiden kyljessä samanlainen pieni aukko, kuin ruiskutusneuloissa. Myrkky vuotaisi niistä heti kun niiden kärjet olisivat uponneet syvälle uhrin lihaan. Juuri kun kissan ruumis kampesi syrjään, suhahti käärmeen pää ilman halki niin nopeasti, ettei ihmissilmä olisi voinut seurata sen liikettä, mutta iski lattiaan, tuskin tuuman päähän kissan käpälästä. Iskun vaikutuksesta myrkkyrakkoja ja -tiehyitä ympäröivät lihakset supistuivat, ja kaksi ohutta, kirkkaan keltaista suihkua kostutti kissan silkinhienoa turkkia todellisella kuoleman nesteellä. Sitten julma pää vetäytyi kuin lauennut jousi takaisin käärmeen kiemuroiden keskelle. Suuri kissa lähestyi ja perääntyi yhä uudestaan iskien, muristen ja hyppien, houkutellen raivostuneen käärmeen iskemään yhä uudelleen. Joka kerran vain sen mainio etäisyyksien arvioimiskyky pelasti sen hengen, sillä matelijan kaikki iskut sattuivat vajaan tuuman päähän sen käpälästä.

Loikkien, ponnahdellen eteen- ja taaksepäin ja yhtämittaa kiertäen suuren käärmeen pullistunutta ruumista ei Lodi kaksintaistelun alkuaikana yrittänytkään upottaa hampaitaan eikä kynsiään käärmeen täplikkääseen, suomuiseen nahkaan. Se ei antautunut alttiiksi takaiskuille, joilla eteläafrikkalainen kyy niin usein tuhoaa varomattoman vastustajan.

Vihdoin suuren käärmeen iskut alkoivat käydä harvemmiksi. Mutta kissa kiersi yhä nopeasti sen ympäri pakottaen vihollisensa liikkumaan samassa tahdissa, jotta se pysyi aina päin ahdistajaansa.

Lodi kiersi siten neljännestunnin verran käärmettä, joka ei ole luotu pitkälliseen taisteluun, niin että se vihdoin alkoi liikkua yhä hitaammin ja osoittaa väsymyksen merkkejä.

Lopulta koitti hetki, jolloin matelijan raskas ruumis kiertyi kokoon niin hitaasti, että servaali pysähtyi paikalleen ja tuijotti hetkisen suureen käärmeeseen leimuavien silmien ilmaistessa melkein inhimillistä arvostelukykyä. Sitten se suuntasi viimeisen, uhkarohkean iskunsa; käärme vastasi syöksyllä, joka juuri hipaisi sen nelijalkaisen ahdistajan käpälää. Käärmeen pää jäi tuokioksi lepäämään lattialle. Ennenkuin se ehti kohota taas, suuntasi kissa — ensimmäisen kerran — kaksi salamannopeaa iskua kummallakin etukäpälällään viiltäen käyrillä, mustilla kynsillään halki käärmeen nahan, jolloin kuului samanlaista ääntä kuin silkkiä revittäessä. Käärme vetäytyi kerran vielä kiemuraan ja iski viimeisen kerran kissan hypätessä ja perääntyessä. Kun käärme lepäsi väsyneenä paikallaan, iski Lodi sitä jälleen vasemmalla etukäpälällään, painoi sen pään lattiaan ja ponnahtaen salamannopeasti kohoksi upotti pitkät torahampaansa yhä uudestaan käärmeen selkärangan läpi ja raastoi kynsillään ja hampaillaan sen irvistelevän pään kokonaan irti herpautuneesta ruumiista. Sitten se kuuluvasti kehräten ja köyristäen selkäänsä hieroi silkinpehmeää kylkeään baas Vogelin vapisevaa kättä vasten.

Plantaashin onni oli tullut takaisin, jäädäkseen sinne tällä kertaa ainiaaksi.

Explore with AITake your curiosity a little further.

Reading settings