BABIRUSSA

Pieni nuuhkiva porsas oli yksi kymmenestä, sillä sen emä, vanha babirussa, Maikal-viidakon villisika, oli suurten perheiden kannattaja.

Kylmänä talviaamuna, kun malaijienkin maassa lehdet olivat huurteessa, vanha babirussa tunsi hetkensä koittaneen. Kiskoen maasta juurineen pitkää ruohoa se laittoi pesänsä tiheään rottinkiviidakkoon asettaen ruohon juuret sisäänpäin, niin että syntyi pyöreä kasa, joka oli aivan jättiläismäisen tuhatkaunokin näköinen. Sitten se kaivautui kasan alle ja kohotti sitä ylöspäin, niin että syntyi kömpelötekoinen maja, jota toisiinsa kietoutuneiden köynnösten terävät, käyrät piikit rajoittivat ja suojelivat.

Sinne vanha sikaemokin vetäytyi piiloon, ja siellä nuo kymmenen porsasta syntyivät päivää ennen sateiden alkua. Poikueen viimeinen ja pienin oli vaaleanpunertava, eikä harmaa tahi ruskea, kuten muut. Sitäpaitsi se osoittautui siitä hetkestä alkaen, jolloin se avasi terävät, räpyttelevät, pienet silmänsä, viisaammaksi, rohkeammaksi ja nopeammaksi kuin ainoakaan noista toisista. Viisautensa ja rohkeutensa se oli saanut luonnollisella tavalla perinnöksi, sillä villisika on toiseksi urhoollisin ja kolmanneksi viisain kaikista viidakon eläimistä. Ainoastaan mesimäyrä on urhoollisempi, ja vain norsu sekä äreä, murahteleva laiskiainen ovat viisaampia. Mutta porsaan valppaus oli kokonaan sen omaa, sillä vaikka jokainen villisika ponnahtaakin silmänräpäyksessä jaloilleen, vain harvat niistä oppivat ajattelemaan ja toimimaan niin nopeasti kuin tämä Maikal-viidakon vaalea babirussa.

Jo pienten porsaiden syntymäpäivänä varovainen vanha babirussa, niiden emo, alkoi opettaa poikueelleen tietoja ja taitoja, jotka kaikkien villiinväkeen kuuluvien eläinten täytyy oppia. Ne opetettiin lepäämään hiljaa kuin hiiret mukavassa pesässään ja pakotettiin makaamaan liikkumattomina huolimatta kaikesta, mitä tapahtui ulkopuolella, kunnes emon hiljainen röhkäisy ilmaisi kaiken olevan jälleen hyvin. Tämä ääni oli hiljennetty ihmiskorvalle kuulumattomaksi, samalla tavoin kuin ilmassa liitelevän lepakon vikinä, mutta pieni babirussa kuuli sen uskomattoman pitkän matkan päähän.

Joskus, kun pimeys oli kietonut tuoksuvan viidakon vaippaansa kuin mustaan samettiin, kuulivat pienet porsaat, jotka olivat kääriytyneet lämpimäksi, pieneksi pyöreäksi palloksi ruohokatoksen alle, omituista ääntä, ikäänkuin tylsällä sahalla olisi kihnutettu sitkeää puuta. Niin valittelee leopardi nälkäänsä, joka pakottaa sen samoilemaan öisin. Harvinaisempaa oli saalista hakevan tiikerin kaamea, pitkäveteinen vaikerrus. Kuullessaan nuo pahaenteiset äänet ruohikkoon piiloutuneet viidakon lapset painautuivat lähemmäksi toisiaan kuin vaiston pakosta, joka oli niissä yhtä syvällä kuin elämä itse ilmoittaessaan kuoleman kulkevan ohi.

Sitten koitti päivä, jolloin babirussaperhe huolimatta yhtämittaisesta nälkäisestä vikinästään vieroitettiin, ja jolloin porsaat ensi kerran poistuen pesänsä hämärästä turvallisuudesta uskalsivat lähteä katselemaan ulkopuolella olevaa maailmaa. Niistä se näytti kovin suurelta ja vaaralliselta. Matalan ruohokaton asemesta oli korkealla niiden yläpuolella heiluvista oksista muodostunut vihreä telttakatos, jonka läpi näkyi paikoitellen sinistä taivasta ja untuvaisia pilvenhattaroita. Kun ne liikkuivat viidakossa, niiden vierestä kuului äkkiä rääkynää, joka pakotti ne kerääntymään lähemmäksi emää, kunnes tämä jollakin ihmisille tuntemattomalla tavalla ilmoitti, että huutaja oli vain fasaani, joka huolimatta kovasta äänestään ei ole pienille porsaille vaarallinen.

Hetkisen kuluttua ne oppivat viidakon toisen opetuksen: vaara ei ole milloinkaan kaukana. Pienen matkueen edessä kuului ruskeasta ruohikosta äkkiä sihinää, kirkasta ja kylmää kuin jää; pitkien ruohonkorsien lomasta kohosi suuren käärmeen tuhoa ennustava ruumis. Harmaana kuin kuolema ja mustana kuin yö julma matelija huojui niiden edessä auringonpaisteessa. Pienten babirussien mielestä ei tuossa solakassa, miellyttävässä olennossa, joka heilui niiden edessä, näyttänyt olevan mitään erikoisen vaarallista. Mutta varovainen vanhus, niiden emä, oli aivan toista mieltä. Se tiesi liiankin hyvin, ettei nuori porsas voi kestää kaikista käärmeistä vaarallisimman, kuningaskobran, luomettomien silmien katsetta joutumatta sen uhriksi. Mutta itsestään se oli oppinut tietämään jo aikoja sitten, että sen sitkeä nahka ja nahanalainen paksu rasvakerros kykenevät suojelemaan sitä täydellisesti kaikkien käärmeiden myrkkyhampaiden pistoilta.

Kun käärme kohotti vaarallisen päänsä hyvän matkaa toista metriä maasta, vanha babirussa tyrkkäsi kerran vain pyörähdyttämällä suurta päätään pienet porsaat, jotka tunkeutuivat eteenpäin, kierimään suinpäin taakseen. Sitten se lähti painaen kärsänsä alemmaksi tuota huojuvaa uhkaavaa olentoa kohti. Kobran solakka ruumis litistyi niskan kohdalta niin litteäksi, että se oli ohut ja kova kuin taottu teräs, samalla kuin sen synkät, tuhoa ennustavat silmät kiiluivat kuin musta lasi. Äkkiä käärme iski eteen- ja alaspäin sukuunsa kuuluvien matelijoiden tavalliseen nopeaan tapaan. Sellaisetkin ammattikäärmeentappajat kuin faaraorotta ja haisumäyrä, jotka on luotu nopeiksi, voivat vain vaivoin väistää täysikasvuisen kobran iskua jouduttuaan kerran sen ulottuville. Mutta babirussa ei edes yrittänytkään väistää. Painaen kärsänsä syvälle ruohikkoon ja nostaen jokaisen harjaksensa pystyyn se otti vastaan käärmeen iskun niskaansa hartioittensa väliin. Kun käärmeen kaksinkertaiset, ontot myrkkyhampaat tunkeutuivat villisian lihaan, niistä pirskahti neljä ohutta, vaaleankeltaista myrkkysuihkua babirussan nahan alle. Jokainen tippa tuo kuoleman jokaiselle nisäkkäälle, suurille ja pienille, jos se vain pääsee koskettamaan hermon päätä. Kun sellaista tapahtuu, myrkky leviää hermostoon, lamauttaa hermosolmun toisensa perästä, kunnes se pääsee niihin, jotka hallitsevat sydäntä ja keuhkoja, jolloin haavoittunut eläin heittää henkensä.

Tämä hyökkäystapa oli aina ennen tehonnut kobran mielestä hyvin tyydyttävästi. Se epäonnistui kuitenkin babirussaan nähden pääasiallisesti siksi, ettei villisialla ole pinnalla hermoja, ei ainakaan sellaisia, joiden kimppuun helposti pääsee. Ne ovat piilossa syvällä paksujen nahkakerrosten ja kiinteän silavan alla.

Ennenkuin kobra ehti ponnahtaa takaisin asentoon suunnatakseen toisen iskun, babirussan leuat pureutuivat lujasti sen teräksen lujan ruumiin ympärille. Käärmeen raivosta sihisevä pää iski yhä uudestaan. Sitten babirussan terävät hampaat tunkeutuivat läpi suomuisen nahan ja lihasten, jotka olivat kovat kuin piiskansiima, eivätkä hellittäneet otettaan, ennenkuin matelijan julma pää oli irti lähes neljän metrin pituisesta ruumiista.

Painaen maahan päättömänä kiemurtelevan käärmeen terävillä sorkillaan vanha emäsika kiskoi irti sen sitkeän nahan paljastaen kiinteän valkoisen lihan perheelleen ravinnoksi.

Seuraavan elämän ja kuoleman tiedon oppiminen maksoi porsaille paljoa enemmän kuin ensimmäisen opetuksen mieleen painaminen. Silloin ne oli opetettu varovaisiksi muutamilla mustelmilla, mutta silmänräpäyksellinen, ehdoton tottelevaisuus oli opittavissa ainoastaan itsensä kuoleman hinnalla.

Niinä viikkoina, jotka olivat seuranneet ottelua kuningaskobran kanssa, niiden paino ja viisaus olivat lisääntyneet kaikille villieläimille ominaiseen tapaan, jotka kasvavat ja varttuvat tropiikin auringon paisteessa. Erään tukahduttavan kuuman päivän iltana ne seurasivat vanhaa babirussaa hyvin tallattua polkua veden partaalle auringon laskiessa rusottavaan, vanhan kuparin väriseen utuun. Veden kalvo oli kuin vaaleaa kultaa vivahtaen toisen rannan puolella tumman viheriään, missä viidakko ulottui vesipiihin saakka. Kun janoinen lauma pääsi viettävälle rantapenkereelle, ei vaaraa näkynyt, ei kuulunut eikä tuntunut missään, ja koko poikue kiiruhti röhkien ja vikisten juomaan kylmää vettä. Juuri ennenkuin vanha babirussa pääsi vedenpartaalle, sen laajentuneet sieraimet tunsivat myskin hajua ja sen terävät silmät huomasivat kaksi litteää kyhmyä, jotka olivat kuin ajopuun oksat ja jotka alkoivat liikkua rantaa kohti. Heti tuntiessaan tuon vaarallisen hajun ensi leyhkäyksen ja huomatessaan nuo mustat kyhmyt vanha sika röhkäisi tavalla, joka babirussien kielessä merkitsee: »Takaisin!» Kuullessaan merkin kaikki porsaat pysähtyivät paikalleen, paitsi kaksi. Poikueen suurimmat ja voimakkaammat, täplikkäät johtajat, epäröivät hetkisen, mutta lähtivät sitten jatkamaan matkaansa päättäen nähtävästi juoda siemauksen, tapahtuipa mitä tahansa. Kaikki muut keräytyivät yhteen joukkoon ja juoksivat vastahakoisesti, mutta tottelevaisina emänsä turviin.

Juuri kun ne pääsivät emon luo, tapahtui jotakin hirvittävää. Niiden silmien edessä tyyni vesi kuohahti äkkiä vaahdoksi kuuden metrin pituisen krokodiilin hyökätessä kohti. Peto oli uinut joen poikki, niin että vain sen ilkeiden keltaisten silmien kohdalla sijaitsevat luukyhmyt olivat näkyneet veden pinnan yläpuolella. Sen musta, harjareunainen pyrstö, jossa oli teräviä kohoutumia kuin sahan hampaita, kuljetti sitä veden läpi kuin potkuri, ja vaikka sen musta ruho oli paksu kuin hevosen ruumis ja vaikka sen jalat olivat lyhyet ja käyrät, se syöksyi penkereelle niin kovaa vauhtia, että vain harvat eläimet olisivat päässeet sitä pakoon. Kirkuen kauhusta molemmat pienet porsaat livistivät emäänsä kohti juuri noiden julmien leukojen edellä, jotka ammottivat aivan niiden kintereillä.

Huomatessaan, ettei se saanut kiinni pakenevia porsaita, suuri sisilisko käytti hyödykseen sen sukuisten eläinten viimeistä, tuhoisaa temppua, joka on kellistänyt monta näköjään jo turvaan päässyttä eläintä. Pyörähtäen sivuittain se sivalsi pitkällä, harjareunaisella pyrstöllään kuin viikatteella porsaita ja singahdutti ne korkealle ilmaan, niin että ne putosivat molskahtaen veteen. Melkein samassa krokodiili jo oli peräytynyt takaisin jokeen, eivätkä pienet babirussat kohonneet enää milloinkaan pinnalle.

Tämän viimeisen tottelevaisuuden opetuksen jälkeen babirussaemä näytti perheelleen, kuinka käydään loppumatonta taistelua nälkää vastaan, jota kaikki villiinväkeen kuuluvat olennot saavat kärsiä. Ei ainoallakaan eläimellä — lukuunottamatta ihmistä itseään — ole niin vaihteleva ruokalista kuin babirussalla. Niin hyvin kalat, liha ja linnut kuin käärmeet, hyönteiset, juuret, taimet ja kaikenlaiset hedelmät kuuluvat villisian ruokajärjestykseen. Ja sitäpaitsi niiden vanha vakava emä uskalsi, kuten pienet porsaat jo olivat saaneet selville, hankkia niille sellaistakin ravintoa, jota ei ainoakaan muu viidakon eläin uskaltanut lähestyäkään.

Muutamien päivien kuluttua krokodiilin tapaamisesta, kun nuo kahdeksan porsasta liikkuivat hiljaa viidakon halki, kuten niiden johtaja oli opettanut ne kulkemaan ruoanhakumatkoilla, vanha babirussa pysähtyi äkkiä nuuskien tarkkaan ilmaa. Sen verrattomat sieraimet ilmoittivat sille kuolleen puhvelin lepäävän piilossa lähipensaikossa. Ne tunsivat myöskin ilmassa sellaista tiikerin hajua, joka olisi karkoittanut pois jokaisen muun eläimen, paitsi kylmäveristä babirussaa. Villisialla ei kertakaikkiaan ole hermoja ja vain muutamia pelonaiheita. Tämäkin kätki aluksi poikueensa huolellisesti okaisen viidakon sydämeen ja alkoi sitten tutkia, oliko tiikeri asettunut väijyksiin kaatamansa eläimen läheisyyteen. Kovasti rohkaisten sika äkkiä hypähti aukealle sen pensaan läheisyyteen, jossa puhvelin raato oli piilossa, ja ponnahti heti takaisin turvaan akaasiaviidakon käyrien piikkien alle aikoen nähtävästi houkutella tiikerin esille, jos se vain piileskeli jossakin lähistöllä. Se toisti kolmesti tämän tempun juovikkaan murhamiehen näyttämättä elon merkkiä. Päästyään vihdoin varmuuteen siitä, ettei vaaraa ollut mailla halmeilla, se kutsui poikueen esiin kätköstään. Hitaasti ja järjestelmällisesti, heimolaistensa tapaan, nuo kahdeksan porsasta täyttivät vatsansa kuolleen puhvelin lihalla, kunnes raadon kylkiluut olivat paljaina.

Kun tiikeri sinä iltana palasi haaskalle, se näki raivokseen ja hämmästyksekseen suurimman osan siitä lihasta, jonka se oli varannut toiseksi ateriakseen, hävinneen olemattomiin. Lukuisat pienten sorkkien pehmoiseen maahan painamat jäljet osoittivat, millainen eläin oli uskaltanut rosvota siltä sen tappaman eläimen.

* * * * *

Kuukausia myöhemmin koitti viidakkopalon päivä, jolloin nuori babirussa kohtasi ensimmäisen ja viimeisen kerran sen suuren Maikal-viidakon villikarjun, joka oli sen isä. Kuinka tuli syttyi, sitä ei kukaan tiennyt. Ehkä se pääsi leviämään kuljeksivan metsästäjän nuotiosta, tahi ehkä pelkkä tropiikin auringon kuumuus sytytti palamaan kuivan viidakkoruohomättään, joka oli paahtunut tulenaraksi. Nuori babirussa ei tiennyt muuta kuin että äkkiä aamupäivällä hyökkäsi viidakon keskustan läpi tulilinja, joka rätisi ja sihisi ja vaikeroi puiden latvoissa. Kaikki metsän tiet ja polut ja salaiset kujanteet olivat heti tungokseen asti täynnä viidakon asukkaita, jotka kiiruhtivat soiden takaisille paljaille, turvallisille kukkuloille. Pohjoisissa seuduissa pakolaiset olisivat kiiruhtaneet joelle ja uineet turvaan sen toiselle rannalle, mutta kaikki Maikal-viidakon asukkaat tiesivät vallan hyvin, että oleskeleminen liekkien keskellä on turvallisempaa kuin antautuminen alttiiksi joen synkissä syvyyksissä piileville vaaroille.

Ensin tulivat pienimmät, heikoimmat eläimet. Pienet sarvettomat hiirikauriit, jotka olivat tuskin parinkymmenen senttimetrin korkuisia, kiitivät ääneti ohi; harmaat siipioravat heittäytyivät ilmaan puiden ylimmiltä oksilta jännittäen ruumiinsa niin litteäksi, että olivat kuin ilmassa liitäviä kivilevyjä. Niiden jäljessä tulla touhusivat langurit, suuret, kauniit harmaaturkkiset ja mustanaamaiset apinat hyppien latvasta latvaan, ja pitkin maata syöksyi laumoittain täplikkäitä haarasarvisia kääpiöhirviä ja pieniä haukkuvia hirviä, jotka narskuttelivat hampaitaan mennessään, mustia nilgaiantilooppeja ja joukoittain muita eläimiä. Laumoittain sakaaleja, susia, leopardeja, kettuja ja ilveksiä, viidakon sydänseutujen punaisia kissoja, oli suostunut yleiseen aselepoon, joka kulovalkean uhatessa oli solmittu viidakossa.

Kokeneen, vanhan emänsä saattamana, joka elämänsä aikana oli nähnyt monta viidakkopaloa, babirussaperhe jatkoi matkaansa soiden takaiseen, turvalliseen piilopaikkaan, laajaan, okaiseen tiheikköön, josta ne saattoivat nähdä viidakosta sen takana kohoaville kukkuloille vievälle päätielle.

Pienempien eläinten joukossa laukkasi iso babirussakarju, jonka harjaksisten leukojen kummallakin puolen kaartuvat neljännesmetrin pituiset torahampaat olivat kuin käyrät tikarit. Kun se kiiti eteenpäin kukkulan laelle kiiruhtavien, pelästyneiden eläinten joukossa, se sattui törmäämään punaisen hallavaan suteen, joka oli melkein yhtä suuri kuin pohjoisessa asustava harmaa veljensä. Tottuneena näkemään kaikkien sorkkaeläinten pakenevan sen tieltä punaturkkinen metsästäjä kääntyi metsäkarjuun päin murahtaen, niin että sen valkoiset hampaat naksahtivat yhteen kuin terässangat. Babirussa näytti vain hieman pudistavan päätään, mutta kuitenkin pitkähäntä seuraavassa silmänräpäyksessä vääntelehti kuolemankielissä tiheikössä. Babirussien julma johtaja oli viiltänyt sen kurkun auki pelottavilla tikareillaan.

Kun karju sitten alkoi kiivetä rinnettä ylös, murtui ja hajaantui äkkiä sen edessä kiiruhtava pakolaislauma paeten tiheikköihin ja tunkeutuen pensaikon läpi jättäen tien tyhjäksi. Kuin liukuen sitä pitkin tuli alaspäin tavattoman suuri tiikeri. Sen kirkkaan punakellervä, sysimustien juovien koristama turkki näytti liekkinä loimuavan auringonpaisteessa, eivätkä sen suuret käpälät synnyttäneet pienintäkään ääntä tallatessaan tietä. Sen naamassa oli sellainen julmuuden ja säälimättömän voiman ilme, joka tekee tiikerin niin hirvittävän näköiseksi. Kävellessään se piti suurta päätään melkein maahan painettuna, eivätkä sen synkät, vihertävät silmät näyttäneet kiinnittävän lainkaan huomiota sen ympärillä liikkuviin eläimiin, vaan niiden katse oli suunnattuna kaukaisiin kukkuloihin. Karju oli ainoa eläin, joka kieltäytyi koko ajan väistymästä hivenenkään vertaa uuden tulokkaan tieltä, ja se pysytteli äreän uhmaavana keskellä polkua. Näytti aivan siltä, ettei mikään muu kuin viidakkopalon pakotuksesta solmittu aselepo voinut suoda babirussalle tätä itsepäistä rohkeutta, että se uskalsi kulkea rinnakkain tiikerin kanssa. Tämä eriskummainen pari kulki tietään tiikerin kellanvihreiden silmien vilkuillessa sivulta babirussan pieniin, punaisiin silmiin, niin läheltä, että jälkimmäisen torahampaat väliin melkein hipoivat toisen hirvittäviä leukoja.

Äkkiä tie tukkeutui sellaiseltakin parilta kuin tiikeriltä ja babirussalta. Pakenevien eläinten herättämä urosnorsu, joka oli päivän kuumimmiksi tunneiksi paneutunut nukkumaan kukkulan rinteelle, toi mustan ruhonsa ja pitkät, terävät syöksyhampaansa poikittain tielle.

Sanottakoon mitä tahansa, mutta norsu on silloin, kun se tahtoo käyttää kuninkaallisia oikeuksiaan, maailman kaikkien eläinten kuningas. Savun haju, pakenevien eläinlaumojen pakokauhu ja liekkien rätinä olivat herättäneet tuon suuren rumilaan ja saaneet sen raivoihinsa. Kun se liikkui eteenpäin, sen pienet siansilmät kiiluivat verestävinä kuin babirussan silmät, ja se toitotti kimeästi kohottaen kärsäänsä. Kuullessaan sen äänen tiikeri pysähtyi paikalleen, katsahti kerran vain eteensä ilmestyneeseen jättiläiseen ja kääntyi kumeasti murahtaen syrjään kadoten tiheikköön, mutta babirussa ei ollut tietääkseenkään. Pakokauhu, uhkaava palo, taistelu suden kanssa ja sen kaikkein katkerimman vihollisen, tiikerin, läheisyys olivat hitaasti kiihoittaneet sen äreää luonnetta. Tarvitaan paljon, ennenkuin babirussan kylmä veri kuumenee taistelunhaluiseksi, mutta kun sellaista tapahtuu, eläin on kuin raivohullu ja riehuu silmittömästi. Vastustajan ylivoimaisuudesta se ei välitä vähääkään, eikä sen oma henki ole minkään arvoinen, kun vihollinen on saatava surmatuksi.

Röhkäisten pari kertaa sillä tavoin, mikä osoittaa babirussan joutuneen murharaivon valtaan, karju hyökkäsi kohti. Syntyi merkillinen kaksintaistelu. Suuri paksunahkainen, joka sulki tien villisialta, painoi viisi tonnia ja oli yli kolmen metrin korkuinen. Villisika painoi ehkä puolitoistasataa kiloa ja oli kippuran häntänsä päästä ylöspäin työntyvän kärsänsä päähän saakka tuskin puolentoista metrin pituinen. Mutta vastustajan suhteettomasti suurempi paino ja koko samoinkuin oma kuolemanvaara olivat lakanneet merkitsemästä sille mitään. Kuin ammuttu se hyökkäsi, ja ennenkuin suuri eläin ehti liikahtaakaan, karju oli työntänyt terävät torahampaansa norsun toiseen etujalkaan polven kohdalle sitkeän nahan läpi. Niiden partaveitsen terävät reunat viilsivät paksun nahan halki kuin paperin, veren tulvahtaessa silmänräpäyksessä haavoista. Toitottaen kimakasti norsu yritti tallata pienen kiusanhenkensä jalkoihinsa ensin toisella, sitten toisella etujalallaan, mutta babirussa oli liian ketterä jäädäkseen sitä odottamaan ja vastasi viiltämällä syvän haavan norsun toiseenkin etujalkaan. Nostaen aran kärsänsä vaaran ulottuvilta musta liikkuva vuori yritti sitten iskeä runsaasti puolentoista metrin pituiset syöksyhampaansa villisian ruumiiseen, mutta tämä pysytteli lähellä norsun ruumista kääntyillen niin nopeasti, että se väisti jokaisen iskun viiltäen samalla viiltämistään käyrillä torahampaillaan, kunnes norsun ryppyiset, mustat, patsasmaiset etujalat olivat aivan verestä punaisina. Tuskien hurjistuttaman paksunahkaisen aivot, jotka ovat melkein yhtä kehittyneet kuin ihmisen, keksivät kohta uuden hyökkäystavan, jolle ei babirussan nopeuskaan voinut mitään. Nojaten eteenpäin suuren ruumiinsa, kun sen hurjistunut vastustaja jälleen hyökkäsi syöksyhampaiden ulottuville, norsu äkkiä polvistui. Karju olisi yhtä hyvin voinut vastustaa romahtavaa seinää. Sen läheisyydessä ei ollut paikkaa, johon norsun suuret jalat eivät olisi ylettyneet; vertahyytävään kiljaisuun, jonka babirussa aina päästää joutuessaan surman suuhun, villisikalauman vanhan johtajan elämä sammui.

Kolmen kuukauden kuluttua viidakkopalosta iski se miekka, joka aina uhkaa kaikkia villiinväkeen kuuluvia, pieniä ja suuria, vielä kerran villisikaperheen niskaan. Vanha babirussa ei enää vienytkään poikuettaan joelle juomaan. Siellä väijyi niin monta kuolemaa, etteivät porsaat olleet siellä turvassa keskellä kirkasta päivääkään. Sen sijaan se opasti ne salaisia polkuja viidakon sydämeen, missä syvällä vihreiden puiden ja toisiinsa kietoutuneiden köynnösten siimeksessä oli tummansininen vesilammikko. Sinne kaikki nuo kahdeksan saapuivat kerran kuuman päivän päättyessä, kun koko lammikko hohteli safranin ja purppuran värisenä länteen painuvan hehkuvan auringon valossa. Sinä päivänä, kuten aina ennenkin, vanha emä kiersi lammikon ympäri, ennen kuin se salli poikueen tulla lähelle. Kun ei vaarasta näkynyt eikä kuulunut merkkiäkään, hajaantuivat janoiset pikku elukat pitkin rantaa ja joivat tarpeekseen kylmää vettä.

Niiden takana huojui korkea papyrusryhmä heikossa tuulen hengessä, joka liikutteli viidakon ylimpiä oksia. Lumpeet hohtelivat kuin suuret tähdet sinistä vettä vasten. Sikojen juodessa liikahtivat kaislat hieman, tuskin enempää kuin heikossa tuulessa, ja lumpeiden valkoista taustaa vasten kuvastui epäselvästi jotakin, jossa oli keltaisia, ruskeita ja mustia pilkkuja. Sitten, hitaasti kuin kellon minuuttiosoitin, kohosi tyynestä vedestä tuhoa ennustava kolmikulmainen pää, jonka kohtisuorat, punaiset silmät olivat luomettomat. Silmänräpäystä myöhemmin, äkkiä kuin kierretty jousi laukeaa, sininen vesi kuohahti valkoiseksi vaahdoksi, kun ilman halki singahtivat kuin heitetty keihäs ural-sawan, kuningaspytonin, kaikista käärmeistä suurimman ja voimakkaimman litteä pää ja jäntevä, teräksenvoimakas ruumis.

Ennenkuin käärmettä lähinnä oleva porsas ehti edes kohottaa päätään, jättiläiskäärme oli upottanut käyrät litteät hampaansa sen lihavaan ruumiiseen ja kietoutunut sen ympäri kahteen kertaan puristaen kuin teräsköysi.

Kuullessaan porsaan pelästyneen vinkaisun vanha babirussa syöksyi rinnettä alas niin kovaa vauhtia, ettei niin raskaan eläimen olisi luullut moiseen kykenevän. Vaikka sillä ei ollutkaan lajinsa koiraksen peloittavia aseita, se ahdisti kuitenkin käärmettä niin salamannopeilla iskuilla, että suuren raatelijan nahka repeytyi kappaleiksi ainakin metrin pituudelta ja pitkät, veriset lihasuikaleet osoittivat, kuinka syvälle emän pienet torahampaat olivat tunkeutuneet.

Kuninkaallinen käärme sähisi raivoissaan. Päästäen irti pikku porsaan hervottoman ruumiin se yritti kietoa raivostuneen babirussaemän kiemuroittensa ruhjovaan syleilyyn. Mutta ison sian ruumis oli kuitenkin niin kulmikas ja paksu ja se pyörähteli niin nopeasti, ettei pyton päässyt kietoutumaan sen ympärille, kun taas sika yhä tunki torahampaansa matelijan täplikkään nahan läpi syvälle sen alla piileviin teräksenlujiin lihaksiin.

Käärme näytti äkkiä huomaavan taistelun turhaksi. Viuhahduttaen ruumistaan kuin suurta ruoskaa se kiemurteli äyrästä ylös ja katosi tiheään viidakkoon.

Vanha babirussa nuuski pientä ruumista, jonka jättiläiskäärme oli päästänyt irti. Mutta sen jokainen luu oli murskana, joten emä kiiruhti johtamaan pois seitsemää porsasta, jotka sillä vielä oli jäljellä.

Sitä mukaa kuin kuukaudet kuluivat, valkoinen babirussa oppi viidakon lakeja, toisen toisensa perästä. Sitten se äkkiä alkoi kasvaa kuin korvatakseen menetetyn ajan, ja kun nuo seitsemän vuoden vanhoina erosivat elääkseen siitä alkaen erillään toisistaan ja emästään, se oli kookkain ja viisain kaikista.

Liekö johtunut valkoisen sian väristä vai sen luonteen merkillisestä erakkomaisuudesta, että se vuosien vaihtuessa pysyi yksinäisenä vielä sittenkin, kun se oli varttunut täydelleen urhoollisen ja taistelunhaluisen vanhan isänsä kokoiseksi. Se ei ollut milloinkaan mukana keväisissä taisteluissa, jolloin urokset kohtasivat toisensa jossakin maidanissa, merkillisessä ympyränmuotoisessa aukkopaikassa, joita näkee siellä täällä viidakon sydämessä ja joissa villikarjut tappelevat keskenään valitsemistaan naaraksista.

Kun babirussa oli viiden vuoden vanha ja tullut täysikasvuiseksi ja -voimaiseksi, koitti kerran kevätyö, jolloin taivas oli ylt'yleensä kullankeltainen ja vaaleanpunainen, jolloin tummat puut kuvastuivat sitä vasten keskiöisinä vihreinä läiskinä ja jolloin joen poikki kiemurtelevat köynnökset loivat kummallisia sinisiä varjoja sepian väriseen veteen. Oli hyvin hiljaista, ikäänkuin yö ja taivas ja äänettömät puut olisivat kaikki odottaneet jotakin tapahtuvaksi. Äkkiä ilmestyi idän taivaalle hehkua kuin aamunsarastusta: täysikuun laita kurkisti näkö piirin reunalta. Vaaleana kuin vesikupla se kieri taivaanrannan yläpuolelle, sen värin muuttuessa samalla punakeltaiseksi. Viidakko muuttui valkoisen hohtavaksi kuin jos siihen olisi satanut lunta.

Ilma oli silmänräpäyksessä täynnä ääniä. Sammakkojen alttoäänet raksuttivat pimeässä, tiukulintu heräsi, ja sen viehättävät äänet helisivät puiden välissä; gibbonit, hyvin pitkäkäsivartiset ihmisenmuotoiset apinat kajahduttivat kaikuvan huutonsa, viidakon ilosävelen, hyppiessään oksalta oksalle. Tiheiköt olivat täynnä kuiskauksia ja kutsuja, villinväen jalkojen tassutusta ja töminää niiden rientäessä sinne tänne keväisissä asioissaan.

Unikot availivat hitaasti kermanvärisiä terälehtiään täyttäen viidakon tuoksuaalloillaan heikkojen hyvähajunpuuskien leyhkiessä neilikanmustista puunrungoista. Viidakko oli täynnä tuoksua ja soittoa villinväen sukeltaessa kuutamon taikakehään.

Viidakon piiloisimpiin tiheikköihin, jonne eivät alkuasukasmetsästäjätkään milloinkaan tunkeutuneet, kokoontuivat kaikki babirussalaumat suureen kokoukseen. Siellä karjut taistelivat keskenään torahampaat kalisten, naaraksien pysytellessä katselijoina. Ilma oli täynnä uhkaavaa röhkinää ja tuskan kiljuntaa, kun pari parin jälkeen kohtasi toisensa kehän muotoisella taistelutantereella ja tappeli kärsä kärsää vasten nopeasti pyörähdellen, väistellen ja iskien toisiaan naamaan, niin että koko tienoo kajahteli niiden käyrien torahampaiden kalinasta. Ja lähitienoon puut olivat täynnä langur-apinoita, joita tulla touhusi viidakon kaikilta kulmilta katselemaan taistelua.

Pari toisensa perästä taisteli, kunnes jompikumpi haavoittuneena ja murjoutuneena ja saamistaan haavoista vuotavan veren sokaisemana pakeni kehästä jättäen voittajan uuden tappelijan uhmattavaksi.

Äkkiä, kesken tulisinta kamppailua, kuului nopeaa jalkojen kapsetta, ja aukealle hyökkäsi valkoinen babirussa, joka oli kaikkia muita kookkaampi. Siitä saakka kuin Maikal-viidakon villisikojen johtaja oli menettänyt henkensä norsun kanssa tapellessaan, ei ollut sellaista kilpailijaa ilmestynyt kevätkokoukseen. Sen sileä pinta hohteli valkoisena kuutamossa, ja huolimatta suuresta koostaan se pyörähteli kehässä yhtä nopeasti kuin karjujen nuorin.

Tappelijoiden kääntyessä katsomaan tulokasta ja apinoiden hälistessä ja rykiessä kiihkoissaan tukahdutti äkkiä urostiikerin kiljunta kaikki muut viidakon äänet. Tiikeri tavallisesti vaikeroi tahi naukuu. Joskus se röhkii kuin sika, ja juoksuaikana sen ääni on merkillisen helisevä kuin sambar-uroshirven. Ainoastaan harvoin se kiljahtaa täydellä voimalla; silloin sen äänessä on kauhistuttavaa jylinää ja samalla kuitenkin murhanhimoista murinaa.

Tiikeri seisoi kirkkaimmassa kuunvalossa korkealla pengermällä kiistatantereen laidalla kuin kultapuitteissa jokaisen onyksinmustan viirun näkyessä selvästi sen turkin punakellervää pohjaväriä vasten. Sen häntä, jonka ympäri täplät kiersivät renkaina, pieksi juovaisia kupeita tuhoa ennustavasti, ja kun se tuijotti villisikalaumaan, se näytti säälimättömän julmuuden ruumistumalta. Suuren pedon silmät paloivat kuutamossa viheriöinä kuin hehkuvat smaragdit ja niiden hirvittävissä syvyyksissä piili kaikki se verenhimo ja hävittävä hurjuus, jotka ovat tehneet tiikeristä viidakon hirmun.

Jälleen tuntui koko maa vavahtavan sen kiljunnasta. Apinat katosivat puiden latvoista kuin varjot, ja aukean ympärille kokoontuneitten villisikojen piiri hajosi kuin akanat tuulessa harjasniskojen kiiruhtaessa turvaan lähitiheikköön. Vain valkoinen babirussa ja muutamat muut suurimmat ja urhoollisimmat karjut kääntyivät äreinä jättiläiskissaan päin. Ennenkuin suuren pedon hirvittävän äänen kaiku oli lakannut kuulumasta, se jo hyökkäsi. Se oli seisonut hetkisen julmana ja liikkumattomana paikallaan kuutamossa. Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä se jo kiiti rinnettä alas kuin kauneuden ja voiman ja pelon ihme. Vaikka sen vauhti olikin nopeampi kuin kilpajuoksijan, se liikkui kuitenkin notkeasti, vaivattomasti ja kuin kävellen. Sen pitkä ruumis näytti aivan kuin häviävän sen luonnottoman suuren pään taakse, samalla kuin sen ammottavasta suusta kuului sähisevää murinaa ja sen harvassa olevat hampaat kimaltelivat ja välkkyivät kuutamossa.

Harjasniskojen pieni ryhmä seisoi hetkisen silmäkkäin raivostuneen pedon kanssa, mutta juuri kun tämä oli ne saavuttamaisillaan, ne hajaantuivat ja pakenivat suin päin. Kaikki, paitsi yksi. Valkoinen babirussa pysyi paikallaan sen pienten, punaisten silmien hehkuessa kuin granaatit, ja se painoi päänsä alemmaksi, voidakseen paremmin heiluttaa pitkiä torahampaitaan. Liekö ainoakaan seikkailija tahi ritari konsanaan astunut kilpakentälle vaarallisempaa vihollista kohti tahi osoittanut peloittavampaa rohkeutta ylivoimaa vastaan kuin villisika tuona keväisenä yönä.

Tiikeri oli oikea hirviö. Se oli hyvinkin kahden metrin pituinen ja painoi pitkän matkaa yli kahdensadan kilon. Babirussan ruumis ei vastannut puoltakaan vastustajan painosta ja pituudesta. Sitäpaitsi tiikerillä oli varusteina kynnet, jotka olivat kuin terässirpit, ja hampaat, joiden voittaneita ei ole ollut siitä lähtien kun sapelihammastiikeri kuoli sukupuuttoon; painoonsa nähden se on nopein kaikista pedoista ja niin voimakas, että se tappaa täysikasvuisen puhvelin yhdellä ainoalla käpälänsä iskulla ja kantaa raatoa hampaissaan pitkät matkat.

Sellaista hirvittävää nopeuden ja voiman yhdistymää vastaan suuri karju asetti teräksestä ja kovista jänteistä luodun ruumiinsa, jota suojeli mitä parhain harjaksinen siannahkapanssari, Sitäpaitsi ei maailmassa ole ainoaakaan jaloiltaan nopeampaa villikarjun painoista eläintä, jos sillä vain on jalkojensa alla sellainen luja pohja kuin tantereeksi tallattu tappeluaukion pinta. Valkoisen karjun julmien leukojen kummankin puolen olivat partaveitsenterävät torahampaat, joiden kärjetkin olivat terävät kuin pistomiekka. Niskan ja hartioiden sitkeiden lihasten antaessa pontta hampaiden iskuille ne saattoivat viiltää yhtä peloittavia haavoja kuin gurkhojen veitset ja malaijisoturien aaltoteräiset käyrät tikarit. Metsäkarju saattoi sitäpaitsi asettaa viidakkojen juovikkaan surmanhengen villille raivolle vastapainoksi kylmäverisen hurjuutensa, joka oli aivan yhtä vaarallinen.

Kolmen metrin päässä paikasta, jossa babirussa seisoi asennossa kuin nyrkkeilijä, suuri kissa teki hyppynsä. Kun sen pitkä, notkea ruumis lennähti karjun kohdalle, loimuavan oranssinvärisenä hopeanvalkoisessa kuutamossa, ja sen monisirppiset käpälät olivat vetäytyneet taaksepäin valmiina hirvittävään, kaapivaan iskuun, johon tiikeri luottaa, karju hyökkäsi eteenpäin kammeten samalla sivulle ja kohotti äkkiä päätään. Heti tiikerin nahka kylkiluiden alapuolelta tahraantui vereen. Murahtaen peloittavasti juovikas murhamies suuntasi iskun, joka, jos se vain olisi sattunut kohdalle, olisi riistänyt hengen babirussankin teräksisestä ruumiista. Mutta viimeksimainitun nopeus pelasti sen jälleen. Pyörähtäen salaman nopeasti se väisti iskun, ja vaikka tiikerin käyrät kynnet viilsivätkin verisiä viiruja sen valkoiseen nahkaan, eivät haavat sentään olleet hengenvaarallisia.

Sitten alkoi suurenmoinen ja julma taistelu. Tiikeri hyökkäsi jälleen läheltä, ja sen onnistui tällä kertaa pudottautua karjun viettävään selkään. Se aikoi upottaa torahampaansa syvälle ahdistettavansa kurkkuun ja samalla katkaista niskan vääntämällä sen päätä taaksepäin. Sellainen temppu kaataa kyllä puhvelin, mutta tiikerin oli sallittu ainoastaan kerran yrittää sen sovelluttamista babirussaan. Karjun niska oli niin lyhyt ja paksu, että siitä oli mahdoton saada otetta, ja vaikka tiikerin kynnet tunkeutuivat syvälle karjun lihaksiin, ei se voinut pitää kiinni tuota viettävää, liukasta, pyörivää ruumista. Kun tiikeri liukui maahan, babirussa olisi tarvinnut vain tuuman verran voittaakseen taistelun siinä paikassa. Kirkaisten kimeästi raivosta valkoinen karju riistäytyi irti tiikerin otteesta ja vastasi hyökkäykseen suuntaamalla ahdistajaansa kaksinkertaisen iskun tikarimaisilla torahampaillaan, jotka tunkeutuivat syvälle suuren kissan kurkkuun sivuuttaen nipin napin kaulavaltimon.

Salamannopeasti juovaturkki ponnahti taaksepäin ja alkoi hirmuisesti muristen kiertää babirussaa hyökäten aina väliin, iskien nopeita kaapaisevia iskujaan Karju väisti joka kerran hyökkäyksen hyppäämällä syrjään ja vastasi terävien torahampaittensa viiltävällä ylöspäin suunnatulla pistolla, ja sen raivoisa röhkinä sekaantui tiikerin sähinään ja apinoiden hälinään ja kiihkeihin kirkaisuihin.

Babirussan leukapielistä tippui verta ja vaahtoa. Sen punaiset silmät kiiluivat kuin rubiinit sen tarkatessa tiikerin jokaista notkahdusta ja liikettä, ja vaikka sen monet haavat vuosivatkin verta, se oli käänteissään yhtä salamannopea kuin ennenkin.

Taistelusta tuli äkkiä loppu. Vaikka babirussa kiljuikin raivosta, ei se sallinut taistelun punaisen usvan hetkiseksikään lamauttaa varovaisuutta ja kylmäverisyyttä, joihin villikarju aina turvautuu taistellessaan, olipa se kuinka raivostunut tahansa.

Kissapedon ylenpalttinen ärtyminen koitui lopulta sen tuhoksi. Koska se ei ollut tottunut siihen, että ainoakaan sen vastustaja kykeni pitkälliseen vastarintaan, babirussan iskut ja väistöt kiihoittivat sen vähitellen sellaiseen raivoon, että se vihdoin pani kaikki viimeisen hypyn varaan — ja hävisi.

Tiikerin ponnahtaessa koholle babirussa hyppäsi syrjään sen käpälien tieltä juuri ja juuri väistäen niiden iskun; samassa se pyörähti solakoiden, jäntevien, nopeiden jalkojensa potkaisulla ympäri, ja jättiläiskissan pudotessa maahan se viilsi käyrillä repivillä torahampaillaan tiikerin vatsan halki pitkin pituuttaan. Suuri punakellervä mustaviiruinen ruumis seisoi hetkisen liikkumatta paikallaan, kuuman veren ruiskutessa haavoista suurina suihkuina. Sitten se vaipui hitaasti kasaan.

Samassa tuokiossa karju jo ehti polkemaan tiikerin ruumista jaloillaan iskien välähtelevät torahampaansa yhä uudestaan sen juovikkaiseen turkkiin, kunnes suuri peto käheästi kiljahtaen retkahti pitkäkseen, sen leimuavat silmät peitti kuoleman kaihi; ja ruumiin värähdellessä kauan aikaa suonenvedon tapaisesti sen hurja henki lähti autuaammille metsästysmaille.

Suuri babirussa seisoi hetkisen tiikerin voimakkaan ruumiin vieressä vapisten heikkoudesta ja väsymyksestä, mutta yhä jaloillaan. Toiset karjut ryhmittyivät vähitellen penkereen juurelle, jossa se seisoi haavoittuneena, veren tahraamana ja uupuneena, mutta silti Maikal-viidakon babirussien kiistämättömänä johtajana.