← Table of contents
Ihinen ja peto

KHAMBU

Väinö Nyman translation

Ehkä siksi, että poika oli pieni, nopea ja viisas, hänen äitinsä oli kuukautta ennen kuolemaansa ristinyt hänet »Khambuksi», joksi masailaiset nimittävät tasangon nopeaa pientä hiirtä.

Lochan, »Leijona», Induna [induna = alkuasukaspäällikkö], joka oli erään masai-heimon osaston päällikkö, oli hänen isänsä; ja Khambu uskoi lujasti, ettei maailmassa ollut olemassa hänen isänsä vertaista miestä, sillä tämän kasvot olivat niin ylpeät ja pelottomat ja hänen vartalonsa niin komea.

Kun Induna johti komppaniansa juhlalliseen tanssiin Ghamban, suuren kuninkaan eteen, joka hallitsi mahtavia masailaisia, Khambu piiloutui pensaikkoon leimuavien nuotioiden muodostaman kehän taakse, ja kun hänen isänsä hypähti kehään leopardin talja uumillaan ja mustia kotkansulkia päälaelle kootussa tukassaan, pienen pojan sydän oli haljeta ylpeydestä. Kun puurummut nyyhkyttivät ja jyrisivät ja kuuduu-torvet rämisivät räikeästi, Hiiri huusi toisten kanssa »Bajetel», kuninkaallisen tervehdyksen, jonka vain kuningas on oikeutettu kuulemaan, mutta kun tuhannet äänet huusivat »Ghamba!» tuon pyhän sanan jälkeen, Khambu piipitti piilostaan pensaikosta »Lochan!», vaikk'ei kukaan muu kuullut hänen ääntään kuin Etelän tähdet, jotka välkkyivät tummansinervällä taivaalla kuin lamput.

Sitten koitti leijonanmetsästyspäivä. Julma mustaharjainen, voimakkaimmillaan oleva peto oli kaatanut kuninkaan karjalaumasta hiehon. Tapahtumasta tuotiin seuraavana aamuna sana Ghamballe, joka joi pombeaan (oluttaan) kuninkaallisen majan edustalla.

— Kuka vartioi kylää tänään? hän kysyi äänensä helähtäessä ikäänkuin rautaovi olisi paiskattu kiinni.

— Lochan, kuului tusinan verran ääniä vastaavan, ja hetkisen kuluttua Induna saapuikin paikalle palveluksessa olevan masailaisen soturin täydessä aseistuksessa. Sarvikuonon nahasta valmistetun pitkän kilpensä päällä hän kantoi heimonsa hirvittävää keihästä, ja toinen, lyhyempi pistokeihäs oli pistetty hänen vyönsä alle. Vaikka hän kumarsi kunnioittavasti, Ghamba huomasi närkästyksekseen hänen ryhdissään jonkinlaista pelotonta huojuntaa ja keinuntaa ja kiinnitti huomionsa siihen, että hän pelkäämättä uskalsi katsoa hallitsijaansa silmiin. Sellaiset soturit, jotka katsovat kuningastaan silmiin, voivat saada masailaisten keskuudessa äkillisen ja ikävän lopun.

— Kokoa sotilaasi ja tuo minulle ennen iltaa sen ruskean koiran pää ja vuota, joka on uskaltanut tappaa minulta hiehon! hallitsija komensi. Lochan kumarsi syvään ja poistui nopeasti ehtien kuitenkin vaihtaa muutamia sanoja Hiiren kanssa, joka valmisti Indunalle aamiaista samalla tavalla kuin oli nähnyt äitinsä tekevän menneinä päivinä.

— Lähden nyt, poikani, metsästämään leijonaa, hän sanoi hitaasti. Jos kävisi niin, etten palaa, matkusta äitisi sukulaisten matabeleläisten luo. He pitävät kyllä huolta Hiirestäni hänen vuokseen.

Ja Induna antoi suuren käsivartensa levätä hetkisen pojan hennoilla hartioilla pienokaisen seisoessa hänen edessään ja kuunnellessa vakavasti.

— Enkö minä saa lähteä mukaan? Khambu kysyi vihdoin nyökäyttäen pientä pyöreätä päätään merkiksi, että hän ymmärsi.

— Et saa. Leijonanmetsästys ei sovi lainkaan Hiirelle. Jää sinä vain tänne siksi aikaa, kunnes palaan tahi kunnes kuulet minun kuolleen. — Sanottuaan sen hän poistui kokoamaan sotilaitaan.

— Lähden mukaan joka tapauksessa, Khambu tuumi itsekseen uppiniskaisesti.

Niinpä tapahtui, että kun Lochanin joukkoon kuuluvat sata miestä samoilivat edestakaisin tasangon poikki yhä laajentaen ketjuaan ja pitäen valkoisen hiehon raadeltua haaskaa sen keskipisteenä, Khambu oli aina heidän takanaan yhtä rauhallisena ja nopeana kuin kaimansa.

Saapuvilla oli muitakin miehiä katselemassa leijonan ajoa, valkoinen päällikkö aseenkantajineen. Seurueen johtaja kertoi Lochanille, että valkoinen päällikkö oli ollut neljä vuotta kaukaisen meren takaisen maan kuninkaana. Tämä oli punakka, sinisilmäinen ja ruskeaviiksinen mies, joka käytti silmälaseja, ja puhuessaan hän paljasti valkoiset, tasaiset hampaansa, ikäänkuin hän olisi aikonut purra. Lochan vilkaisi häneen ohimennen — sinä päivänä hän ajatteli enemmän leijonia kuin kuninkaita.

Äkkiä, ajajaryhmän lähestyessä tuuheaa pensaikkoa, kuului sen uumenista uhkaavaa murinaa. Leijona oli pensaikossa ilmoittaen murinallaan tappavansa jokaisen, joka vain uskaltaisi häiritä sitä.

Hetkisen kuluttua masailaisten soturien ketju kiertyi pensaikon ympärille, ja kaikkein ensimmäisenä käveli Induna itse eteenpäin kannattaen pitkää kilpeään vasemmalla käsivarrellaan ja heiluttaen oikealla kädellään heittokeihästään, jossa oli toista metriä pitkä kaksiteräinen kärki ja tukeva rautainen varsi.

— Astu esiin, mustaharja! Sinua kutsuu päällikkö! hän huusi. Äkkiä leijona olikin hänen edessään kuin ruskea pilvi, jossa piili kuolema. Liikkumatta katsoa mulkoillen silmien leimutessa tuuheiden kulmakarvojen varjossa, se asettui miestä päin. Sitten se painoi päänsä alemmaksi, kunnes sen musta harja varjosti sen naamaa, ja sen huulet kiertyivät kokoon paljastaen hampaat, jotka olivat pitkät kuin valkoiset tikarit.

Juuri sillä hetkellä, kun suuren pedon lihakset jännittyivät hyppyyn, välähti ilmassa jotakin kirkasta, ja toista metriä pitkä terä tunkeutui kyyristyneen leijonan ruumiin läpi. Päästäen jylisevän kiljaisun ruskea ruumis ponnahti ilman halki kynnet ojossa kuin mustat sirpit, mutta suuren rumilaan ehtiessä kohdalle mies hyppäsi sivulle ja iski pistokeihäänsä syvälle pedon kylkeen.

Kiljahtaen hirvittävästi leijona kohosi pystyyn ja tarttui pitkään kilpeen kynsillään. Hetkisen sen leimuavat silmät tuijottivat sen reunan yli miehen silmiin, sitten pedon paino kaatoi miehen maahan. Kaatuessaan Lochan peitti itsensä pitkällä kilvellään vetäen päänsä ja jalkansa sen alle kuin kilpikonna.

Leijona puri ja kynsi hetkisen turhaan sitkeää nahkaa, mutta työntäen vihdoin mustat kyntensä sen alle se repäisi sen kuin lehden miehen käsistä. Kun suuri peto nyt hyökkäsi eteenpäin upottaakseen hampaansa vastustajansa avuttomaan ruumiiseen, tulikin loppu. Sen kita jäi ammottamaan selälleen, vihaiset silmät muuttuivat lasimaisiksi, ja syvään huoaten kuin kuoleva ihminen se tuupertui hengetönnä suulleen ollen vähällä musertaa miehen mäsäksi painollaan. Kun Induna ponnahti jaloilleen, huohottaen ja veren tahraamana, kotkansulkien heilahdellessa hänen tukassaan, piipitti kimeä ääni pensaan takaa:

»Bajete! Lochan, Leijona!» Sotilaat toistivat karjuen huudon, ja kuninkaallinen tervehdys vyöryi kuin ukkonen tasangon poikki.

Kun ääni lakkasi kuulumasta, tuli valkoinen päällikkö esille masailaisten muodostaman kehän takaa, missä hän oli katsellut pedon ja miehen kaksintaistelua.

— Suurenmoista! hän huudahti. Tule metsästämään kanssani, niin teen sinusta rikkaan miehen!

— Palvelen Ghambaa, enkä ketään muuta, vastasi Lochan, kun sanat oli tulkittu hänelle.

Kun hän seisoi siinä painaen toisella jalallaan kuolleen leijonan päätä valkoisen päällikön onnittelujen ja omien sotilaittensa kumeiden huutojen kaikuessa vielä hänen korvissaan, hän oli kuin Voiton pronssipatsas. Mutta hänen sydämensä oli kuolettavan levoton. Masailaisten keskuudessa sellaiset miehet, joille suodaan kuninkaallinen tervehdys, eivät tavallisesti elä pitkää aikaa eivätkä kuole miellyttävällä tavalla, ja syrjäsilmällään hän oli huomannut tuhoaennustavien kasvojen ilkeän irvistyksen. Hän tiesi miehen kuninkaan vakoojaksi, jollaisia oli aina pari, kolme jokaisessa joukko-osastossa.

Saman päivän iltana, kun Lochan palasi kylään tuoden kuolleen leijonan pään ja taljan hallitsijalle voitonmerkiksi, Ghamba otti hänet hyvin sydämellisesti vastaan.

— Minulle on tuotu sana rohkeudestasi, hän sanoi ystävällisesti. Aiomme mielihyväksemme järjestää sopivan palkinnon sinulle! Ja hän hymyili synkästi.

Indunan rohkeus lannistui, sillä Ghamba, tuo suuri, musta paholainen, hymyili vain silloin, kun hän suunnitteli murhaa.

Seuraavana päivänä Lochan istui majansa edustalla Khambun kanssa illallisen jälkeen. Kun ilta hämärtyi, tasangon messinkinen kimallus pehmeni ensin himmeäksi kullaksi, sitten utuiseksi punerrukseksi, ja tasankoa ympäröivät korkeat vuoret näyttivät tulevan hämärässä lähemmäksi.

— Elämämme on kuin lintu, joka lentää majaan pimeästä, leijailee jonkin aikaa valossa ja palaa sitten takaisin yöhön, hän sanoi, ja Hiiri katsoi isäänsä ymmärtäväisen näköisenä.

— Miehen pitää kuolla urhoollisesti, hän jatkoi hitaasti. Saattaa käydä niin, että hän palaa elämään jälleen.

Kun Induna lakkasi puhumasta, rikkoi hiljaisuuden rumpujen kumea pärinä, niiden kumahdusten vähitellen hukkuessa naisten kimeihin huutoihin. Induna nousi huoaten jaloilleen.

— Aikani on koittanut; noidat ovat tulleet, hän sanoi pujottaessaan kilven vasempaan käsivarteensa ja tarttuessaan toisella kädellään keihääseen.

— Jää sinä tänne ja lähde aamulla, heti päivän valjettua, äitisi sukulaisten luo, äläkä koskaan unohda isääsi, joka rakasti sinua hyvin hellästi.

Sanottuaan sen hän lähti.

Nuotiot rätisivät kuninkaallisen majan ympärillä, jonka edustalla kuninkaan suuri ruho lepäsi kantopaareilla. Soturi toisensa jälkeen liittyi suureen kehään, joka kiersi ympäri koko aukeaman, Ghamba nousi äkkiä seisoalleen, ja kaikki vaikenivat heti kuin lyönnistä.

Hänen kookas ruumiinsa seisoi hetkisen päin odottavia alamaisia, ja hän katseli heitä kylmillä silmillään kuin epäjumala Sitten hänen sanansa kaikuivat hänen eteensä kokoontuneille riveille kuin kuolinkellojen kumina.

— Joukossamme on ilkeä velho, hänen äänensä jyrisi. Hän on vehkeillyt kuninkaanne henkeä vastaan. Tänä iltana pitää noitieni tutkia häntä — tutkia häntä tarkasti!

Hän vaipui takaisin kantopaareilleen.

Hänen syvän äänensä lakatessa kuulumasta riensi suureen ympyrään joukko kauhistuttavan näköisiä naisia huutaen ja kiljuen.

Toiset olivat vielä nuoria, toiset parhaimmillaan, mutta kaikkien kasvot näyttivät epäinhimillisen julmilta. Lyijynharmaan saven keskeltä, jota oli tahrittu heidän otsaansa ja poskiinsa, heidän silmänsä kiiluivat kuin hyökkäykseen valmistuneen mustan silmälasikäärmeen silmät, ja ihmisten sormiluista tehdyt kaulanauhat kalisivat ja kilisivät heidän liikkuessaan.

Kuin tuoreille jäljille päässeet koirat he töytäilivät edestakaisin, ja kuta lähemmäksi he tulivat aukiota ympäröivää elävää rengasta, sitä pelokkaammin miehet kaihtivat raivotarten käärmesilmien hurjaa hehkua, vaikka he olivatkin karaistuneita sotureita.

Syöjätärten johtaja pysähtyi äkkiä ja nuuski ilmaa kuin saalista vainuava koira. Sitten hän äkkiä syntyneen hiljaisuuden vallitessa, joka oli hirvittävämpää kuin rumpujen pärinä, ryömi eteenpäin askeleen kerrallaan kaula ojossa ja silmät liikkumattomina tuijottaen sinne päin, missä Lochan seisoi soturiensa edessä. Vaikka tuo peloittava olento tuli hitaasti, mutta kuolettavan varmasti yhä lähemmäksi, ei Indunan ylpeissä kasvoissa näkynyt pelon merkkiäkään.

Kun raivotar oli noin metrin päässä Lochanista, hän pysähtyi ja kiljaisi äkkiä kovalla äänellä:

— Kuolema velholle! puiden hänelle nyrkkiään.

Liikkeen tapahtuessa iski mustanvihreä, lähes parin metrin pituinen puukäärme, jota noita oli kantanut muiden tietämättä käsivartensa ympärillä, vihaisesti Indunan kasvoja kohti. Mutta vielä nopeammin kuin käärme iski Lochan kumartui sivulle, ja kun matelijan hoikka ruumis välähti hänen ohitseen, hän sivalsi sen poikki partaveitsen terävällä keihäänsä kärjellä.

Noidan kasvot näyttivät tulen valossa ruumistuneen paholaisen naamalta.

— Tappakaa, tappakaa hänet! hän huusi suun ammottaessa nelikulmaisena kuin kreikkalaisen korkokuvan raivottaren kasvoista. Hän on vehkeillyt kuninkaan henkeä vastaan ja tappanut pyhän käärmeen!

Saatuaan Ghambalta merkin neljä hänen jättiläismäistä vartiaansa astui lähemmäksi.

— En ole velho, vaan uskollinen mies. Jos minä kuolen, ei kenenkään miehen henki ole turvassa! Siinä kaikki, mitä Induna sanoi vartioiden viedessä hänet pois.

Viidakossa vallitsi jälleen yö. Tähdet tuikkivat kuin loistavat jalokivet sinisellä taivaalla, ja laskeutuvan kuun valossa näyttivät köynnökset himmeältä viheriältä verkolta, joka oli koristettu valaisevilla valkoisilla kukilla. Pieni huuhkaja huhui pimeässä, ja marakatit vaikeroivat puiden välissä kuin eksyneet lapset. Äkkiä saalista vaanivan leopardin kumea, katkonainen yskintä vaimensi kaikki muut äänet.

Hetkisen kuluttua pimeässä livahti kuusi tummaa varjoa. Paksujen oksien lomitse siivilöityvä kuunvalo sattui noidan tuhoaennustaviin kasvoihin. Hänen jäljessään, suukapula suussa ja käsivarret sidottuina, käveli Induna kuninkaan pyövelien saattamana, jotka pakottivat häntä kiirehtimään askeliaan, sillä leopardin ollessa saalista pyytämässä ei ole hyvä olla ulkoisalla.

Pientä ryhmää seurasi seitsemäs olento pienenä ja äänetönnä ja muiden tietämättä. Kun Ghamba oli luovuttanut Indunan pyöveleilleen ja noidille surmattavaksi niin pitkällisellä kidutuksella kuin noita vain saattoi keksiä, Khambu oli seuraillut kuusipäistä joukkoa ja sinä yönä noudattanut sen jälkiä viidakon halki, missä kuolema väijyi pimeässä.

Syöjätär pysähtyi vihdoin vanhan, hylätyn sudenkuopan reunalle, joka kerran oli ollut peitetty heikoilla oksilla ja ruoholla, mutta joka nyt näytti mustalta tien keskellä sijaitsevalta rapakolta.

Saatuaan noidalta merkin neljä pyöveliä taluttivat tuomitun miehen kuopan reunalle, ja hetkisen Induna ja nainen seisoivat vastakkain. Vaikka suukapula oli työnnetty miehen suuhun niin raa'asti, että molemmista suupielistä tippui verta, hän kohtasi kuitenkin pelkäämättä syöjättären katseen, niin että syöjättären käärmeensilmät alkoivat vilkuilla ja katsella muualle.

Kuin suuttuen heikkoudestaan hän kääntyi raivoissaan miesten puoleen ihmisenluista kootun kaulanauhan kalahdellessa hänen liikkuessaan.

— Miksi te tuijotatte minuun, saastaiset koirat? hän kirkui. Heittäkää velho kuolemaan!

Käskyä noudattaen pyövelit tarttuivat Indunan sidottuihin käsivarsiin ja tyrkkäsivät hänet kuoppaan, joka ammotti mustana kuin hauta. Pudoten vahingoittumatonna kolmisen metriä syvän haudan pehmeälle pohjalle hän katsoi ylös ja näki noidan kasvojen tuijottavan häneen hämärässä valossa.

— Odota siellä kuolemaasi! kuului syöjättären kuiskaus kuin käärmeen sähinä. Ennenkuin lähden, valmistan sille tien!

Viittansa alta noita kaivoi ruukun, joka oli täynnä villimehiläisten hunajaa. Hän siveli hunajalla maahan viiruja, jotka lähtivät säteettäin kuopasta kuin pyörän puolapuut. Hänen takanaan seisovat neljä miestä katsahtivat salaa toisiinsa, ja heidänkin säälimättömissä kasvoissaan näkyi hetkisen jotakin kauhun tapaista.

Masailaisilla on monta surmaamistapaa, joista ei ole hyvä puhua. Rotan kidutuksen ja papukaijan rankaisemisen ovat varmasti keksineet hornan henget, mutta kumpikaan niistä ei ole niin hirvittävä loppu kuin se, jonka noita oli valmistanut omaan heimoonsa kuuluvalle vangitulle Leijonalle.

Kaataen lopun hunajan kuopan reunoille hän poistui apureineen tummansinisen taivaan laajan kuvun kaartuessa tähtien täplittämänä tutkimattomana viidakon yllä.

Äkkiä kuului tien takana kasvavien pienten marulapuiden välistä kahinaa ja pieni tumma olento ilmestyi kuutamossa kuopan reunalle Kun suukapulaan ja nuoriin köytetty päällikkö valmistautui kohtaamaan kuolemansa kuin mies, kuului ylhäältä ääni, jota hän ei ollut osannut toivoa enää milloinkaan kuulevansa tässä maailmassa.

— Isä! kuiskasi hento ääni. Täällä olen minä, sinun oma Hiiresi.

Seuraavassa silmänräpäyksessä putosi kuoppaan läheisestä puusta leikattu köynnös, ja hetkistä myöhemmin poika seisoi isänsä vieressä. Vetäisten Lochanin pistokeihään huotrasta Khambu leikkasi poikki Indunan siteet sen partaveitsen terävällä kärjellä ja otti pois suukapulan.

Molemmat seisoivat hetkisen paikallaan katsellen toisiaan; sitten Indunan pitkä vartalo huojui ja vapisi, kun hän yritti turhaan puristaa poikaa hajaantuneilla käsivarsillaan. Hänen kielensä oli niin ajettunut, ettei hän saattanut puhua, mutta kun Hiiri hieroi hänen puutuneita lihaksiaan, oli Lochanin syvällä sijaitsevissa silmissä tuota kuolematonta rakkautta, joka liittää ihmisen, mustan yhtä hyvin kuin valkoisenkin, jumalalliseen.

Päällikkö säpsähti äkkiä, ja epäselvä, varoittava sana tunkeutui hänen ajettuneiden huuliensa välistä. Viidakossa vallitsi nyt outo hiljaisuus, ja kaikki sammakkojen ja hyönteisten yöäänet olivat äkkiä vaienneet.

Silloin tuntui hiljaisuudessa jonkinlainen kuiskaus ryömivän maata pitkin kuoppaa kohti kuin kulovalkean ritinä. Kuullessaan äänen päällikkö koetti epätoivoisesti tarttua köynnökseen avuttomilla käsillään. Säikähtäen isänsä kasvojen ilmettä Khambu hieroi ja puristeli hänen puutuneita lihaksiaan niin kovasti kuin hänen jäntevän pienen ruumiinsa voimat vain sallivat. Hänen hääriessään tuo kaukainen kuiskailu kävi äänekkäämmäksi ja tuntui tulevan yhä lähemmäksi.

Mutisten jotakin epäselvästi Lochan käski viitaten kädellään poikaa pakenemaan, niin kauan kuin oli aikaa.

Mutta välittämättä isänsä merkistä Khambu hieroi vimmatusti vielä muutamia minuutteja, kunnes hidas veri alkoi jälleen virrata miehen suonissa pistellen kuin tuhansilla neuloilla. Kun isä vihdoinkin saattoi liikuttaa käsiään, vieläpä tarttua kömpelösti köynnökseen, Hiiri kääri köynnöksen Indunan rinnan ympärille kainaloiden alle ja kiipesi sitten, siirrellen käsiään, köynnöstä myöten kuopan reunalle.

Siellä näytti kuutamossa koko maan pinta liikkuvan ja kulkevan. Hunajan hajun houkuttelemina lähestyi kuoppaa tuollainen muurahaisarmeija, jotka lakaisevat viidakkoa kuin tuli. Sokeina ja mustina ja lukemattomina kuin merenhiekka ne käyrillä repivillä leuoillaan hävittivät kuin tuli jokaisen niiden tielle sattuvan elävän olennon. Tuo sihisevä kuiskailu, joka oli pakottanut viidakon vaikenemaan, oli tiheikköjen läpi ponnistelevien miljoonien pienten jalkojen kahinaa. Ei ihminen eikä eläin voinut pelastua hengissä niiden kynsistä, ja muutamien minuuttien kuluttua ne vyöryisivät sudenkuopan laidan yli vastustamattomasti ja tuhoisina kuin sula laavavirta.

Kuoleman armeija oli jo niin lähellä, että pienten murhamiesten tiukkaan sulloutuneiden ruumiiden kuuma löyhkä pisteli Khambun sieraimia kuin mehiläisparven haju. Painaen jalkansa kuopan laitoihin Khambu kiskoi hurjasti Indunan rinnan ympärille kiedotusta köynnöksestä, mutta hänen vähäiset voimansa riittivät tuskin hievahduttamaan köynnöksen toiseen päähän sidotun miehen painavaa ruumista.

Hitaasti ja hellittämättä liikkuivat tuholaisten mustat rivit päästen jo niin lähelle, että poika kuuli heikkoa kalahtelua, kun niiden kovat, kimaltelevat ruumiit koskettivat toisiinsa. Kumartuen kuopan laidan yli hän huusi:

— Kiiruhda! ja jälleen hetkisen kuluttua: Joudu! Joudu!

Purren hammasta Induna koetti turhaan pakottaa puutuneita käsivarsiaan tottelemaan, hyönteisarmeijan jalkojen kahinan ja sihinän käydessä yhä kovemmaksi ja kuuluessa yhä lähempää.

Ylhäältä kuului jälleen Hiiren tuskallinen kuiskaus, jolloin Lochan tarttui köynnökseen hampaillaan. Kaivaen jalkansa syvälle pehmeään maahan kuopan seinään hänen onnistui kiivetä sen puoliväliin, ennenkuin putosi takaisin.

Sitten hän näki, tuntien hirvittävää kammoa, kuopan reunan yli, jossa hän oli vangittuna, tulvivan liikkuvien pienten mustien ruumiiden virran. Hänen mieleensä muistui haavoittunut puhveli, jonka kimppuun hän oli nähnyt vaeltajamuurahaisten hyökkäävän. Avuton eläin oli tempoillut ja ammunut, kunnes oli menettänyt henkensä noiden hirmuisten hyönteisten kauheiden mustien aaltojen alla, joiden repivät leuat olivat uskomattoman lyhyessä ajassa jyrsineet jokaisen lihan hitusenkin tuosta suuresta ruumiista.

Tämän hirmuisen muiston iskiessä kiduttavana hänen aivoihinsa ehti ensimmäinen kiinteä rykelmä näitä pieniä mustia tuholaisia kuopan pohjalle. Niiden sokeat päät ojentuivat ylöspäin, ja käyrät leuat avautuivat ja sulkeutuivat kuin terävät, mustat terässakset hyönteisten lähtiessä etenemään tuonnimmaista seinää vasten painautunutta miestä kohti.

Silloin juuri, surman jo aukoessa suutaan, saapui pelastus. Oli kuin hengen vaara olisi ajanut kuuman veren jälleen Lochanin käsivarsien puutuneisiin ja puristuksissa olleisiin suoniin. Tuskallisesti vihlaisten hänen voimansa palasivat, hän tarttui epätoivoisesti pitkään köynnökseen ja kiipesi sitä pitkin ylös juuri samalla hetkellä, jolloin mustan armeijan kärki saapui paikkaan, jossa hänen jalkansa olivat seisoneet silmänräpäystä aikaisemmin.

Ylemmäs ja yhä ylemmäs hän kiipesi, kunnes hän pääsi jälleen viidakon viileään, tuoksuvaan yöhön, missä helmiäisen valkea kuutamo väritti puut maidonkarvaisiksi. Mutta hänen alapuolellaan kiehui suden kuoppa kuin pata, pohja mustanaan parveilevia muurahaisia.

Induna lepäsi kauan aikaa liikkumattomana viidakon ruohikossa hengittäen syvään ja tuskin itsekään uskoen vielä pelastumistaan todeksi.

— Lähdetään jo pois, hyvä isä! Hiiri kuiskasi hänen korvaansa. Tiedän, minne nuo välähtelevät hampaat ovat leiriytyneet, tuo vesien takaa saapunut Bwana Bomba, joka katseli, kuinka sinä tapoit leijonan. Hänen luonaan ei meidän tarvitse pelätä kuningastakaan.

Hänen puhuessaan alkoi kuulua läheisen viidakon sinipunervista tummenneista hirvittävintä kaikista äänistä — leijonan julmaa kehräämistä sen leikkiessä avuttomalla saaliillaan kuin kissa hiirellä, joka ei pääse pakoon.

Kuullessaan äänen Khambu kohotti paljastettua keihästä, jonka hän oli tuonut mukanaan, kiivetessään kuopasta. Ennenkuin hänen takanaan lepäävä Induna huomasikaan, kuului viidakosta kahinaa, ja hetkiseksi peitti ilman halki suhahtava tumma rumilas täydenkuun näkyvistä. Kun hyökkäävän leijonan suuri ruumis ehti pojan yläpuolelle, pieni miehen alku painoi vaistomaisesti keihään tukevan varren pään maahan ja piti sitä siinä paikallaan kaikin voimin. Sitten kookas, karvainen ruumis paiskasi hänet rajusti maahan, ja musta aalto tuntui nielaisevan hänet kitaansa.

Kun hän palasi tajuihinsa, hän huomasi isänsä nylkevän parhaillaan suurta petoa, joka itse oli seivästänyt itsensä keihääseen, niin että aseen pitkä terä oli lävistänyt sen sydämen.

—- Me emme tule valkoisen miehen luo tyhjin käsin, Induna huomautti kääriessään leijonan päätä nyljettyyn nahkaan.

— Se oli mainio pisto, hän sanoi heidän kuljettuaan viitisentoista kilometriä.

—- Sinusta kehittyy mainio soturi, Leijonantappaja, hän tuumi vielä kerran tuntia myöhemmin.

— Pidä vain varasi, ettet ylpisty, hän sanoi lopuksi päivällisen jälkeen seuraavana päivänä. Jumalat rakastavat vain sellaisia, jotka ovat nöyräsydämisiä.

Sinä iltana suuren valkoisen kansan suuren päällikön nuotiotulen valokehään astui komea olento, jolla oli tukassa masailaisen päällikön kotkansulat ja kädessä kaksi keihästä, ja jolla oli seurassaan pieni poika, joka aivan horjui suuren leijonan pään ja vuodan painosta.

Kun tulkki oli kertonut Indunan tarinan, meren takaa saapunut päällikkö iski nyrkkinsä pöytään, joka oli hänen leirijakkaransa edessä, ja hymyili niin iloisesti, että välkkyvät hammasrivit näkyivät.

— Sanokaa Lochanille, Leijonalle, hän virkkoi, että hän on luonani turvassa kaikilta Afrikan noidilta ja pirullisilta päälliköiltä. — Mitä, onko tässä toinenkin leijonantappaja! hän jatkoi, kun poika laski hänen eteensä ruskean vuodan ja irvistelevän pään.

— Ei, piipitti Khambu, joka muisti, että hänen piti olla nöyräsydäminen. Minä olen vain Hiiri, joka auttoi Leijonaa!

Explore with AITake your curiosity a little further.

Reading settings