HYVÄNTEKIJÄ

Kertomus kauneuden palvojasta

Kirj.

HELVI HÄMÄLÄINEN

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1930

1.

— Tuota en saa enää katsella, tuota kuuta näin. On kummallista, etten ennemmin ole huomannut kelmeätä, vaalealäikkäistä kuuta. On kuin ei sitä mistään voisi nähdä juuri tuollaisena, vaan ainoastaan tästä paikasta, juuri tämän ikkunan luota, kun tuo verho riippuu noin, kun näin nojaan tähän pöytään. Voihan sen nähdä ulkonakin, valkoiset, pirstautuneet pilvet voi nähdä myöskin ulkona. Mutta minusta on tärkeätä, että juuri näin sen näen, että on nämä samat seinäpaperit, saman huoneen ilma, kello — hupsua, että kellokin ja tuolit — tässä ympärillä, lähelläni.

Nuori mies seisoi tukien kättään pöydän kulmaan. Pöydällä oli kirjoja, sinistä paperia ja kyniä, kaikki järjestyksessä, moitteettomassa ja turhassa järjestyksessä niinkuin ei mitään olisi liikutettu pitkiin aikoihin. Kuitenkin huone oli nuoren miehen asuinhuone; hän pukeutui siellä kiireisesti, hän käytti sitä lueskeluun ja seurusteluun.

Hän oli vaaleaihoinen, ruskeatukkainen, vähäpätöiseltä näyttävä henkilö, kasvot kalpeat, luomissa ja ohimoilla runsaasti ristikkäisiä suonia, koko olemuksessa heiveröisyyttä, heikkoutta, kenties vivahdus hupsumaisuuttakin.

— Ovat saaneet päähänsä, mistä sen ovatkaan saaneet, että on syksyllä lähdettävä. Mistä sellainen ajatus näin äkkiä tulla pöllähti! Kahdeksi vuodeksi. Ja vaikka palaankin takaisin ja sen koko ajan tiedän, ovat nuo kaksi vuotta minulle piinaa. — Hän oli lähdössä H:gin kaupunkiin holhoojansa määräyksestä mahdollisesti tämän liikkeessä olemaan ja työskentelemään parisen vuotta osittain liike-elämään tutustuakseen, osittain myöskin ryhtyäkseen jatkamaan lukujaan, jotka aikoja olivat olleet pysähdyksissä, jonkin turhanpäiväisen seikan vuoksi, tai kenties aivan ilman syytäkin.

— Joka kerta täältä poissa ollessani — sen olen huomannut — muistan tätä täällä, ja sydämeeni koskee, kun näitä lempeitä puita ja ruohikoita, jokaista kivennuppulata myymälän edessä ajattelen.

Nuori mies muisti ahdistuksen tunteen, joka hänellä aina oli ollut kaupungissa: hän kutistui kokoon, talot, suuret, sileät kivineliöt, reklaamit, kiire, katulamput, keinuvat lasilamput, talojen numerot puristivat hänet kokoon. Hän oli ahdistunut, ei tuntenut itseään iloiseksi eikä voimakkaaksi, ennenkuin jälleen oli täällä, missä ei kukaan saanut mitään muuttaa, missä tuo amme seisoi tuossa paikallaan niin kauan kuin hän tahtoi, missä hän tiesi, että pihlajan voi korkeintaan kaataa myrsky, mutta että se muuten varmasti seisoi portilla tuttuna, sellaisena kuin oli, aina. Viihdyttävää oli, että se seisoi sellaisena aina.

Hän lähti ulos. Tämäkin kostea, vaalea ilma, parkin väkevä, kuiva haju maassa oli hänelle tuttu. — Niin, tuo vaahteran musta runko, heiveröiset, viheriät kukat, jotka nyt näyttivät vaaleansinisiltä, kaste havisevissa puissa vanhan, ihanan kuun alla, kaikki oli läheistä ja vain ikäänkuin täällä mahdollista, ajatteli hän.

Aidan, jonka jäkälä hohti tummansinisenä, lepikön ja kankaan, harmaan kankaan, kosken, jonka vesi heikosti sinersi, jonka vaahto oli sinervän valkeaa, kaiken hän näki nyt läheiseksi ja kalliiksi aivan toisella tavalla kuin ennen. Hän ajatteli lepikköä, puiden tummansinisiä ja vaaleita latvoja, heikosti kosteaa ilmaa, johon pistivät pienilehtiset oksat, taivaan hämärää, lempeästi kelmeää kupua päänsä päällä.

— Kuinka, kuinka — vaihdettava suloinen, vienosti kalpea taivas, puhtaat lehdet, kaikki tämä, mikä on minulle kuin veli, veljen käsivarsi, tutut silmät, vaihdettava likaisen, alhaisen ihmisen seuraan? Kuinka olenkaan kaikesta suoriutuva?

Hän tunsi tulevansa tuskaiseksi. Hän liioitteli reklaamien, jotka hän ajatuksissaan näki hermostuttavan, myrkyllisen värisinä, lamppujen ja kivineliöiden itselleen tuottamaa tuhoa. Hän näki kadottavansa linnut, pörröisinä sulkiinsa kyyristyvät, oksat ja lehdet, joiden kärjet olivat harmaita ja vaaleita, maan, niljakaisen ja tumman, pienet, tutut seikat, jotka hän oli nähnyt monta kertaa, huomannut riemukkaasti, löytänyt. »Armas sinerrys», kalpea taivas, nuoret, vielä kelmeät silmut, joista lehdet jo pistivät epätasaisina esiin, saivat hänet tuntemaan vihlaisevaa alakuloisuutta ja tuskaa, haaveellista, liehuvaa tuskaa, surumielisyyttä, jolla oli väri: vaaleansininen, kelmeä.

Kun hän aamulla heräsi, hän huomasi pukeutuessaan myymälän edessä seisovan hevosen, jolla oli siro, pieni varsa kintereillä — varsalla oli harmaa heinänvärinen harja, jossa oli viheriä vivahdus. Hän oli aina tuntenut eläimiä kohtaan hyvin tunteellista mielenkiintoa. Niinpä hän nytkin nousi heti tuoliltansa ja kiireestänsä huolimatta — oli ennätettävä aamupäivä-junalle — meni ulos. Varsa katsoi häneen isoin, kankein silmin, se liikkui ketterästi, vilkkaasti ja häälyvästi epätasaisella kiveyksellä. Erikoisesti hän rakasti kotieläimiä, koska niiden muodot olivat niin tutut ja yksinkertaiset — nyt tuli hän ajatelleeksi niitäkin. — Nämä hyvät, rauhalliset eläimet, tiet, joiden varsilla kasvaa runsaasti ruohoa ja marjapehkoja, tämä lauhkea, kotoinen ilma on tuleva minulle vieraaksi, ja minkä vuoksi: turhien, kenties ei edes hyväksyttävienkään seikkojen vuoksi. Onko mitään, joka oikeastaan olisi tärkeätä? Ei, arvokasta on vain pilven ihana kelmeys, lehdet, kulunut ruoho. Mutta minun on mentävä laskuja tarkastamaan, minun on joka päivä niitä ajateltava. Onko sitten arvokasta laskujen tarkastaminen? Ilma voi olla sinertävä, kosteus siinä sinertää, mutta nämä vain tarkastelevat laskuja.

2.

— Raskasta on varsinkin tuo harmaus. Se minua ahdistaa, pikkuseikathan ne ahdistavatkin. Harmaa rappaus, tuntuu kuin en sitä kestäisi. Kaikki on täällä alusta alkaen minulle vastenmielistä. — Setäänsä kohtaan nuori mies tunsi vastenmielisyyttä etupäässä hänen kitsastelunsa vuoksi, myöskin sen vuoksi, että tämä ilmeisesti jostakin syystä piti häntä omituisena, epäilyttävänä ja kenties paheksuttavanakin henkilönä. Setä oli leskimies. Perheeseen kuului, paitsi lapsia, lisäksi 18—19-vuotias naissukulainen puolittain palvelijattaren, puolittain kotiopettajan asemassa. Hänet Kristian tunsikin, kolmisen vuotta sitten hän oli ollut perheen mukana lapsentyttönä, kun nämä eräänä kesänä olivat vierailleet tehtaalla. Eräänä iltana hän ja Kristian olivat kuljeskelleet haassa. Nyt Kristian muisti tarkkaan erään puun, jota he olivat katselleet silloin, sen runkoon oli joku iskenyt kirveellä, ja se oli hiukan vino koko puu. Tytöllä oli silloin ollut hiuksissa vaaleanpunainen silkkirusetti ja puku, joka liehui ja jossa oli nauhoja ja liistakkeita. Hän oli vähä väliä kääntänyt kasvonsa Kristianiin ja nauranut, ja Kristian oli aina ottanut heinänkorren maasta, purrut päätä hampaissaan ja taas heittänyt menemään. Nyt oli Liisa tiukassa, harmaassa puvussa, hänen tukkansa ei ollut leikattu, vaan kireästi ylös kammattu, ja miltei ensimmäiseksi Kristian oli pannut merkille, että hän oli arka, puhumaton ja jäykkäliikkeinen. Hänen kasvonsakin olivat ilmeettömät ja ikävännäköiset, harmaat. Pojat, 8—5-vuotiaat, joita hän hoiteli, näyttivät häneen kiintyneiltä. Itseänsä tunsi Kristian hänen nyt pitävän tyhmänpuoleisena, kömpelönä ja ikävänä nuorena miehenä, joka ei ollut missään suhteessa muuta kuin aivan tavallinen ihminen. Tämän Kristian pani mieleensä erikoisesti, että häntä pidettiin aivan tavallisena ihmisenä, ja hän päätti mahdollisimman pian tehdä selväksi ainakin Liisalle, ettei hän ollut aivan tavallinen eikä likimainkaan tavallinen ihminen. Näin hän päätti tehdä osaksi turhamaisuudesta, mutta osaksi myöskin siitä syystä, että tunsi, ettei Liisa itse suinkaan ollut aivan tavallinen ihminen, lastenhoitajatar vain.

Näitä ajatellessaan Kristian huomasi Liisan tulleen huoneeseen; tämä etsiskeli käsityötänsä, löysi sen ja istuutui nojatuoliin. Kristian oli hänen kanssaan jo pari kertaa näin iltapäivisin joutunut olemaan kahden, keskustelu oli liikkunut enimmäkseen jokapäiväisissä asioissa, milloin he eivät olleet kokonaan olleet ääneti. Pöydällä oli sattumalta jokin reklaamipiirustus, Kristian oli sitä katsellut, ja nyt häntä ihastutti ajatus, että siitä saisi keskustelunaiheen, läheisen ja sellaisen, että siitä kyllä näkyisi, ajattelivatko he mitään erikoista itseksensä. Hänkin istuutui, otti paperin ja alkoi sitä tarkastella. Piirustus oli hänestä kömpelö, ja jollei kömpelö, niin naiivi. Se oli jokin villakaupan reklaami, jossa kuvattiin laitumella kulkevia lampaita, kaulassa ruusuköynnös, jonka ruusuissa oli liikkeen nimi. Häntä ärsytti, ettei keksinyt parempaa lähtökohtaa keskustelulle kuin piirustuksessa ilmenevästä mauttomuudesta huomauttamisen. Liisa kohotti hiukan harmaita kasvojansa ja sanoi tasaisin äänin, etteihän toki ollut kysymyskään taiteesta. Hetkisen vaiti istuttuaan Kristian huudahti: Taidetta, siinäpä juuri, juuri tähänhän tahdoin päästäkin. Ei siis taidetta reklaameihin, siinäpä olemme samaa mieltä, vaan jonkinlaista henkevää, älykästä asiallisuutta. — Kristian tunsi itsensä säihkyvän iloiseksi jatkaessaan: Elävien kukkien, luonnon kukkien muoto on aina runollinen. Sepä useimmiten reklaameissa on tyhmää, erikoisen tympäisevää ja tyhmää; niissä on käytettävä neliöitä, suoria viivoja, geometrisia kuvioita. Käyrät, epäsäännölliset viivat ovat aina haaveellisia, kuuluvat eläviin muotoihin. Kukkia ei laisinkaan ole käytettävä sellaisinaan. Ruusu — hän innostui äkkiä tavattomasti —, sanotaanpa, että panen ruusun, hauraan, sinertävän — tuli tyhmyys, suuri, suuri narrimaisuus. Ei pidä yleensä olla pintoja, vaan viivoja, hauraita viivoja… Ruusu, punainen, nehkeä, lehdissä vielä sädehtivä vesi kadottaa kokonaan ihanuutensa, eikö teistäkin, jotakin niin outoa, taivaallista, runollista on elävässä kukassa, että helpompi on laatia ihmisestä hyvä muotokuva kuin kuvata hyvin vain yksi ruusu. Pikkuinen siro ruusu pensaikosta, kukka, jonka terässä on sormenpään laajuinen hedekimppu. Mestariteos. — Mestariteos, miten iljettävästi sanoinkaan, hän ajatteli samassa. — Koristetaiteilijoillemme ei tuo lainkaan liene uutta, silti ajatuksenne minusta on mielenkiintoinen, mutta hapero, kovin hapero… Kukkiin nähden olen kanssanne samaa mieltä.

Liisa puhui koko ajan rauhallisesti, hän tunsi halua näyttää ymmärtäneensä, koska tunsi, että nuorukainen oli tämän sanonut innokkaassa halussa päästä näyttämään ajatuksiansa ja että hänellä nähtävästi ei siihen usein ollut ollut tilaisuutta. Senkin huomasi Liisa, että hän pian tätä häpeäisi.

Keskustelu päättyi pojan tullessa huoneeseen: Liisan oli kuulusteltava häneltä läksyjä. Yksin jäätyänsä alkoi Kristian todellakin ajatella ensin vain heikosti, sitten yhä selvemmin, että hän nyt ehdottomasti oli Liisan silmissä naurettava. Hän muisti innostuksensa, muisti kuinka heti oli ollut innokas tuomaan esiin ajatuksensa. Hän päätteli, että oli itsensä auttamattomasti Liisan silmissä häväissyt.

— Miksi, miksi meninkään sillä tavalla ajatuksiani tunkemaan! Nyt hän minua ehdottomasti halveksii, pitää omituisenakin kenties. Varmasti halveksii. Ehkä nauraa talonväelle, että minä näin syöksyin innostuksissani heti kaikki hänelle selvittämään, ajattelee kenties, että olen tätä kauan pohtinut ja nyt riensin näyttämään: näin merkillisiä ajattelen. Vaikka kaikki oli typerää lorua, enkä laisinkaan mitään ajatellut. Heti kuumiltaan riensin kertomaan, hän ajattelee.

Nuorukainen lähti omaan huoneeseensa. Sali, jossa keskustelu oli tapahtunut, oli ikävännäköinen, sen matalat, topatut huonekalut ja rikkonainen kierrekaihdin tekivät hänet kumman ärtyisäksi. Hänen pöydällänsä oli joitakin laskuja ja tilikirja. Hän seisahtui pöydän luo ja ryhtyi tarkastamaan erästä laskua, joka oli nipusta erillään. Hän ei suinkaan numeroita katsellut, eikä edes siihen kiinnittänyt huomiota, mistä lasku oli kirjoitettu, hän näki vain selvästi, minkälainen se oli, ikäänkuin tunsi pienet seikat itsessänsä: se oli kiertynyt yhdestä kulmasta hiukan ylöspäin, paperi oli nöhtäistä, siinä näkyivät taitokset, reikä, josta se oli ollut ripustettuna naulaan. Hän näki ajatuksissaan naulankin, siniharmaan, teräväsärmäisen, litistyneen kannan, osan seinää naulan ympärillä, ja tunsi siitä nautintoa, tunsi seinää, tummanharmaata puuta, naulaa, laskua rakastavansa, tunsi ne itsellensä läheisiksi.

Hän huomasi välinpitämättömästi ajattelevansa kotia, hän odotti, että täällä tapahtuisi jokin aivan odottamaton, ihmeellinen asia, minkälainen, sitä hän ei tarkemmin selittänyt. Hän odotti, että hänen elämänsä saisi käänteen.

Tämä oli hänelle ominaista, että hän edeltäkäsin piti monia asioita hyvin merkittävinä ja esimerkiksi kotoa lähtöä murehti, mutta sitten asian tapahtuessa, lähtiessään, ei mitään erikoista tuntenutkaan, vaan saattoi olla aivan välinpitämätön.

* * * * *

Liisaa hän ei nähnyt sitten seuraavana päivänä lainkaan, tämä oli lasten kanssa jossakin sukulaisissa. Kristian huomasi pidettävän hyvin vähän tarpeellisena hänen sekaantumistaan asioihin, eikä hän paljon niistä välittänytkään. Hän alkoi senvuoksi innokkaasti lukea tutkintoansa varten. Koti-ikävä ei häntä vaivannut, hän ei tuntenut myöskään mieltymystä oloihin, joissa eli, sivumennen hän ajatteli ulkomaanmatkaa, mutta piti sitäkin samantekevänä. Häntä kiusasi omituinen tarmokkuus ja epätietoisuus siitä, mihinkä tarmonsa panisi. Liisaa hän ei paljon tavannut; ei häntä myöskään enää vaivannut, että oli liian innokkaasti antautunut keskusteluun; hän piti koko silloista häpeäntuntoansa naurettavana.

Eräänä aamuna hän lähti muutamien lukutoveriensa kanssa retkelle pieneen, kaupungin ulkopuolella olevaan ravintolaan. Hän ei ketään näistä tovereistansa ollut lähestynyt, ei ollut tullut tarkanneeksi, eikä ketään pitänyt millään tavoin merkittävänä. Eräs heistä oli hänelle vastenmielinenkin, tällä oli pienet, vetiset silmät, suuri, ohut suu ja vaalea iho. Matkan varrella he puhuivat minkä mitäkin, Kristian tunsi itsensä koko ajan omituisen tyytymättömäksi itseensä. Kaikilla toisilla oli jokin varmuuden tunto, he olivat itsetietoisia, kunnioittivat itseänsä aivan rauhallisesti, he suhtautuivat tyynellä, hiukan pilkallisella ylemmyydellä kaikkeen, he eivät soveltaneet tätä ylemmyyttänsä häneen, mutta hän tunsi sen olemassaolosta raivoa. Hänen teki mielensä matkan varrella erota joukosta. Hän ajatteli: Tunnen kyllä, älkää luulko, etten tuntisi, ylemmyyttä, mutta en teidän kaltaistanne. Siinäpä vika onkin: minä olen aikaisesti kateellinen teille siitä, että olette kyenneet uurastamaan, sillä juuri tuon, herkeämättömän uurastuksen seurauksena on itsetyytyväisyytenne. Siitä se seuraa, että kokoaa ajatuksensa yhteen päämäärään, yhtä ymmärtääkseen, vuoden, parin ajan herkeämättä sitä ajattelee. Minä olen kaikkialle hajaantunut, en ole mihinkään koonnut ajatuksiani. Mutta mihinkä kokoaisin ajatukseni, kun ei minulla mitään ole, mistä erikoisesti välittäisin, kun ei minua mikään siihen kannusta? Haihattelija olen ja toivoton ihminen. — Masennuksissansa hän olisi halunnut lähteä kulkemaan eri tietä. Hän tunsi ääretöntä alakuloisuutta lumettoman, jäätyneen maankin vuoksi. Koko retken ajan tunsi hän yhä kiihtyvää surumielisyyttä, tunsi olevansa kaikkein vähäpätöisin ja tunsi muiden itseänsä oudostelevan.

Kotiin tullessaan hän tapasi Liisan eteisessä, halusi nyt erikoisesti näyttää tälle ystävällisyyttänsä, ryhtyi keskusteluihin ja tunsi tämän itsellensä läheiseksi. Eteisen iso tuoli, jolle hän asetti jalkansa, keveän harmaa ilma, jonka lävitse näkyivät vaalistuneen näköiset seinäpaperit ohuine kultajuovineen, olivat hänestä miellyttävällä, salaperäisellä tavalla saaneet itseensä vivahduksen Liisan olemuksesta, siitä, että hän liikkui niiden vaiheilla kyynärpään kohdalta hiukan ylöskoukistunein käsivarsin, pää hiukan eteenpäin kumartuneena, hymy huulillansa.

Illalla he jäivät istumaan kahden arkihuoneeseen. Liisalla oli jälleen ompeluksensa, Kristian katseli, kuinka hän kuljetti neulaa neljä sormea rinnakkain sen päällä, peukalo puristi sitä sirosti muita vasten altapäin. Kosteanpunaisten, pehmeitten sormenpäitten rutistuksessa harmaa neula, jossa kiilsi pitkä, kapea valojuova hän istui väliin työtänsä katsellen. Kristian yritti aloittaa keskustelua, mutta hän sai vain välinpitämättömiä vastauksia ja vaipui ajatuksiinsa. Jostakin syystä näki hän ajatuksissansa kukanlehden, sitten hän tuli ajatelleeksi näkinkenkää, valkoista, sileää, kiertynyttä, kierros oli suloisen punainen hohteesta. Hän ajatteli, että olisi mieluista tunnustella sormenpäillään sen viileyttä, alkoi sitten ajatella merta ja vaipui nojatuolissa puolihorrokseen, hänen ajatuksissaan sekaantuivat viehkeän punainen näkinkenkä ja suuret, siniviheriät aallot, jotka kuutamosta kelmeinä vyöryivät rantaan. Hän oli näkevinään näkinkengän aallon harjalla pistävän esiin ruusunpunaista pikkujalkaa muistuttavana. Säpsähtäessään hereille hän huomasi Liisan jo poistuneen huoneesta ja kompuroi hiukan nolostuneena omaan huoneeseensa.

Useina iltoina joutuivat he näin istumaan kahden. Kristian tunsi jollakin tavoin Liisan läheisyydessä eheytyvänsä. He kirjoittivat joskus yhdessä — kerran lehteen. Eräänä iltana Kristian oli kirjoittanut novellia tähän tyyliin: Aurinko nousee, punaisia ja kirkkaita juovia leviää rosoiseen, harmaaseen pilveen. Häntä ihmetyttää pilven kirkas puna, ohuemmassa taivaan rannalla olevassa kaistaleessa on se vaaleaa ja läpikuultavaa…

Hän keskeytti ja ajatteli: suurta roskaa tämä. Ihmettelen, että näin kirjoitan luonnonkuvauksia. Tyhmyyttä. Minä olen tämän keksinyt, erittäin tyhmästi keksinyt, mutta koko ajan, kun ajattelen tätä pilveä, näen samalla ikäänkuin rikkaläjällä heiniä, hiukan kuivia, niissä on valkeanharmaat, kuivat, litistyneet kukat, ja ne näyttävät kirjavilta, vaikka ovat valkeanharmaita. Ne häälyvät tuossa edessäni, taikka oikeastaan eivät hääly, ne ovat siihen liian mitättömiä, ne vilahtelevat silmissäni.

Tämän jälkeen hän ei enää kirjoitellut, pitipä sitäkin, että Liisa kirjoitti, vastenmielisenä. Liisa oli aina vähäpuheinen, kuunteli häntä aina yhtä vakavana, mutta oli jokin erikoinen lumo hänen tavassaan kuunnella kädet helmassa, silmäkulmat hiukan sipristettyinä ja pää kallellaan. Kristian ei tosin paljon ajatellut häntä halutessaan hänen lähellään olla, ainakaan aluksi hän ei häntä ajatellut. He tekivät usein kävelyretkiä yhdessä kaupungin laidoille, mutta eivät näillä matkoillaan paljon puhuneet. Kun he näin taas kulkivat kerran, alkoi sataa lunta, tuuli kylmästi, ja Kristian huomasi, että Liisan kädet olivat kovin kohmettuneet. Hän pysähtyi, otti ne ja alkoi niihin lämmittääkseen puhallella. Liisa katsoi häneen koko ajan kuin mitään käsittämättä, itkuun purskahtamaisillaan ja pelokkaan näköisenä, veti viimein kätensä pois ja alkoi kulkea edellä. Kristian ajatteli häntä sitten koko matkan, hän tunsi itsensä noloksi ja kiukustuneeksi. Liisa oli hänestä ensin näyttänyt värittömältä ja harmaalta kuin jokin vaatekappale, nyt hän ajatteli, että oli kummallista, kuinka hänen silmissään äkkiä ikäänkuin syntyivät Liisan kasvot: suu, puhtaat, vaaleat huulet molemmin puolin somia, kiiltäviä hampaita, silmät, joissa oli hyvin ohuet ripset, nauraessa — huomasi hän — silmät ensin kostuivat, sitten hitaasti tummenivat, ja niissä alkoi näkyä pientä hehkua, niin kävi aina, oli hän huomannut: ensin kostuivat, sitten tummenivat ja alkoivat hehkua. Liisa oli hänestä kuin jokin muotokuva, eräänä päivänä huomasi hän otsassa juonteen, poskessa joitakin syvänteitä ja kohoamia. Hänellä oli viikottain tapana yhtenä iltana käydä galleriassa. Joskus hänestä tuntui, että oli tapahtuva niin, että hän joutuisi seisoessaan Liisan lähellä kokemaan jotakin odottamatonta, hyvin ihmeellistä ja raikasta, jotakin sensuuntaista hämmästyttävää ja riemukasta, kuin jos hän kasvojensa vielä ollessa likellä öljymaalausta olisi äkkiä tuntenut veren, kirkkaan, raikkaan suihkuavan läpi punertavan ihon, kasvojen muuttuvan lihassäikeiksi kuultaviksi, kauniiksi, mutta lihaksi kuitenkin, silmien katsovan itseensä. Hän odotti tätä ihmettä ja uskoi aina seuraavana aamuna Liisan tavatessaan sen kokevansa, mutta aina, kun hän katsoi Liisaan, olivat tämän kasvot samat, sieraimet pyöreät, hiukan kelmeät, tukka tiukasti kammattu, hän sanoi hänelle samat sanat samalla äänellä, ja joskus jäi Kristian seisomaan likelle häntä, mutta ihmettä ei tapahtunut.

Eräänä aamuna hän huomasi, että Liisan silmät olivat aivan vienon siniset, ihmeellisen, hennon siniset, hän joutui siitä aivan järkytetyksi, lähti ulos, kuljeskeli sinne tänne ja toisteli itsekseen: kädet, tukka, sierainten kelmeys, kaikki oli ennallaan, mutta kuinka olivatkaan hänen silmänsä autereiset, hohtavan siniset! Oli kuin olisi sinistä ilmaa katsellut tai esirippua. Kuinka, hänen kätensähän olivat pöydällä, eilen leikkasi sormeensa, tänään siinä oli tukko, kädet olivat pöydällä, eilen ojensi kupin niinkuin tavallisesti, ja siinä äkkiä huomasin että hänen silmänsä olivat ihmeellisen, vienon siniset.

Hän riensi kotiin ajatellen, olisivatko silmät vieläkin samat, siniset. Eteisessä olikin Liisa polvillansa, kyyristyneenä, mattoa naulaamassa. Kun Kristian häntä katseli, käänsi hän päätänsä ja katsahti ylös. — Samat olivat hennon siniset ajatteli Kristian riemukkaasti. Nyt teki hänen äkisti kovin mieli ottaa Liisan kädet, ottaa ne ranteista, pusertaa hiukkasen sormia, kun olivat niin hennot, kelmeät, yhtä kelmeät kuin sieraimetkin, ajatteli hän. Liisa katsoi häneen ja naurahti. Hänen kasvoillansa oli jokin heikko hauras piirre, uusi piirre, joka sai juonteet suun ympärillä näyttämään pehmoisilta, nenä ja suu värisi. Kristianista tuntui kuin olisi hän noukkinut jok’ainoan noista seikoista kämmenpohjaansa. Huoneessaan hän yritti tarkastaa tehtaan tilikirjoja. Iltapäivällä hän näki kurkistaessaan ruokasaliin Liisan istuvan siellä, pienin pojista oli pannut punaiset, pyöreät kasvonsa tämän syliin, pikku leuka oli hiukan koholla, niin että näkyi sen alla oleva valkea, hiukan nehkeä iho. Kristian oli hyvin mieltynyt poikiin, mutta tunsi itsensä heidänkin suhteensa hiukan hölmömäiseksi ja araksi. Niinpä hän nyt varovasti painoi oven kiinni ja meni takaisin omaan huoneeseensa. Mutta koko illan hän sitten näki ajatuksissaan Liisan kasvot punervien, lihavien lapsenkasvojen yllä. Illemmällä hän tapasi Liisan yksin. Ilma ulkona oli vaaleanharmaa ja kuultava, taivasta vasten näkyi jokin savupiippu, jota ympäröi ruostunut rautapelti, ikkunalla oli jokin raikas, pitkälehtinen kukka. Pöydällä, jonka ääreen Kristian istuutui, oli maljakossa kieloja, pyöreät, kelmeät terät töröttivät jäykkinä, Kristian repäisi palan lehdestä, pusersi sen sormenpäissään pieneksi, antoi hikeentyneitten palasten putoilla kämmenestään pöydälle ja noukki ne siitä taas takaisin. Näin he istuivat parisen tuntia. Liisa oli Kristianista edelleenkin jonkin hauraan kauneuden ympäröimä. Heikko punainen juova leuassa, hänen kätensä, kun hän sen ojensi, kaikki oli Kristianista tänään ihmeellisen läheistä. Mitään erikoista ei hän tullut Liisalle sanoneeksi, kun setä jo tuli huoneeseen ja ilmoitti, että Liisan oli poikien kanssa käytävä kaupungissa asuvan tädin luona vielä sinä iltana. Kristian kiirehti ulos huoneesta omituisesti kyllästyneenä. Nyt hän äkkiä tunsi miltei vastenmielisyyttä Liisaa kohtaan ja ajatteli, mitenkä voisi tätä karttaa. Koko ajan hän silti tunsi samalla, että Liisan pään asento, kumartunut selkä, hohtavat silmät, nenän kuultavan valkea varsi sekä leuka olivat aivan erikoista, haaveellista, haurasta ja niin kaunista ja merkillistä, että mitään senkaltaista ei voinut missään muualla koko maapallolla olla. Itsekään ymmärtämättä miksi, hän tunsi miltei vihaa ajatellessaan Liisan läheisyydessä niin paljon olleensa ja hänelle itseänsä paljastaneensa. Hän päätti vältellä Liisaa ja harmitteli, ettei voinut oikeastaan muuttaa pois setänsä luota, kun ei vielä joittenkin epäselvyyksien vuoksi ollut saanut omaisuuttaan haltuunsa ja oli aina vähissä rahoissa.

Liisa joutuikin sitten omistamaan aikansa niin tarkoin pojille — nämä sairastivat kaikki tuhkurin — että Kristian hänestä aivan luonnollisesti etääntyi. Hän alkoi saada tuttavia, mutta tällä kertaa varsin omituisia ihmisiä, tovereistansa kaikkein köyhimpiä ja syrjässä pysyneitä. Näistä hän useiden kanssa tuli hyväksi ystäväksikin. Se, johon hän läheisimmin liittyi, oli muudan tuittupäinen, erikoisen harvasanainen; toverien kesken tunnettiin hänet varsinkin omituisista puuskistansa, jolloin hän vallan käsittämättömistä syistä heltyi mahdottomasti, puhkesi tunteellisiin sanoihin ja kyyneliinkin. Käsittämättömiä nämä syyt olivat monen mielestä etupäässä siksi, että ne tavallisesti olivat aivan vähäpätöisiä, niin vähäpätöisiä, ettei niistä olisi pitänyt kaiken järjen mukaan olla mitään seurauksia. Tuollaisia heltymyksen puuskia aiheutti esimerkiksi se, että joku tovereista tarjosi hänelle kynän lainaksi, kun hän oli omansa kadottanut ja jotakin oli kiireisesti muistiin merkittävä. Joistakin tuiki luonnollisista seikoista saattoi hänessä herätä suorastaan myrskyn tapainen kiihko, riemastus tai myöskin erikoinen, raivokas viha. Niinpä kerrottiin hänestä pilapuheena, että esimerkiksi tuuliviiri, aivan tavallinen, katoilla yleisesti käytetty vuosilukuineen, lohikäärmeineen, lehtikiemuroineen saattoi hänessä herättää ankaran ärtymyksen tai ilon aina sen mukaan, sattuiko se kuvastumaan sinistä, hämärää taivasta vasten vai harmaata pilviröykkiötä tai kuutamoista hattaraa vasten. Hän saattoi joutua riemastuksen valtaan katsellessaan kuorma-autoa, joka tuli pitkin katua, ja tällöin ei suinkaan senvuoksi, että se oli kaunis tai että hän siinä olisi nähnyt jonkin aatteen tai edes kehityksen symbolin. Vain siitä, että oli kuorma-auto, viheriäinen, maali kulunut, hän tunsi riemua, samoinkuin siitäkin, että se kulki. Liikkeen vuoksi, elämän vuoksi, mutta myöskin joistakin muista, aivan käsittämättömistä syistä. Tämä teki hänet oudoksi ja sekavaksi monen silmissä, silti hänestä pidettiin, olipa hän luottamushenkilönäkin toveripiirissä. Kaikkein suurimman heltymyksen valtaan hän joutui katsellessaan eläimiä, varsinkin eläimiä silmiin katsoessaan.

Tällainen oli se tovereista, johon Kristian näytti syvimmin kiintyneen. Sattui niin kuitenkin pian, että tämä nuorukainen joutui jättämään yliopiston. Syistä ei kukaan tiennyt mitään varmaa. Kaikessa hiljaisuudessa hän vain siirtyi maaseudulle. Kristian ei hänen vaiheistaan sittemmin tiennyt juuri mitään, mutta tämän toverin vaikutuksesta varmaan oli hänessä herännyt halu yksinäisyyteen, niin että hän jätti sukulaisensa ja vähäisine rahoineen alkoi elellä itsekseen syrjäkaupungilla. Tehtaastaan hän ei koko aikana välittänyt lainkaan, ja vaikka hän oli puutteessa, ei hänen mieleensä näyttänyt juolahtavan, että hänellä olisi ollut mahdollisuus elää paremminkin. Liisan tapasi hän nyt sangen usein.

* * * * *

Eräänä iltana — oli ollut kovia pakkasia — hän makasi vuoteellaan kädet pään takana. Huone oli hyvin kylmä. Ehkä senvuoksi, että seinäpaperit roikkuivat isoina riekaleina eräältä seinältä — kosteuden vuoksi ne olivat irroittuneet — huone oli sanomattoman murheellisen näköinen. Nuorukainen katseli seinäpaperien valkeita ruusukimppuja, ne olivat kalkinvalkeita. Huolimatta siitä, että ne missään nimessä eivät olleet mitenkään erikoisia, oli niissä nuorukaisen silmissä jokin hauras piirre, joka häntä viehätti. Hän koetti etsiä syytä siihen ja ajatteli: jokunen viiva katkeillut, siinä se hauraus, ja kalkinvalkeasta väristäkin se johtuu. Hän alkoi ajatella punertavanruskeata heikkojalkaista tuolia pöydän ääressä, maalin, karkean ja paikoin kuplille kohonneen, poikkipinnat, pyöreät ohuet ja vaaleamman ruskeat hän näki erikoisen selvästi. Huone, kalkinvalkoiset kukat varsinkin, häntä ahdisti, ja hän alkoi ajatella heiniä, pieniä, kelmeitä heiniä, joissa ripsahteli vesi, hän näki veden, ripsahtelevan ja kirkkaan, ja heinänkärjet, puhkeamaisillaan olevat ja kelmeät. Tämän ajatuksensa vuoksi hän ei suinkaan tuntenut lohdutusta, vaan hänestä oli jollakin tavoin mahdotonta, että hän ikinä enää näkisi laajan sinisen taivaan, kun se kohoaisi korkeiden katonharjojen yllä aukealla paikalla, hänestä tuntui äkkiä mahdottomalta, että mitään sellaista enää olisi. Hänestä tuntui kuin olisi murheellisen kalkinvalkeista kukista lähtenyt ilmaan tukahduttava, hieno kalkin tomu. Hän ei moneen päivään ollut käynyt ulkona ja oli senvuoksi ärtyneessä, jännittyneessä ja synkässä tilassa. Hän oli hyvin kalpea, silmät paloivat laajoina ja mustina, luomissa oli jokunen punertava suoni kohonnut niin korkealle, että näytti kuin ne olisivat hankautuneet rikki ja verestäneet. Hän ei vieläkään oikein sietänyt Liisaa lähellään, mutta oli hänelle kuitenkin raivoissaan siitä, ettei hän ollut tullut häntä tapaamaan.

Muiden sukulaistensa kanssa hän oli viime aikoina riitaantunut pahasti. Häntä alettiin näiden kesken yleensä pitää löyhkäpäisenä, keskusteltiinpa siitäkin, voitaisiinko ajan tullen omaisuutta lainkaan jättää hänen käsiinsä. Näistä keskusteluista seurasi, että Liisa alkoi hänen asioidensa hoitoa ajatella, koetti niistä hänelle puhuakin, mutta aluksi onnistumatta. Kristian tunsi kaikista ihmisistä, kaikista tavallisista toimista vieraantuneensa. Kenen kanssa hän ikinä ryhtyikään puheisiin, tunsi hän tästä olevansa ikäänkuin hyvin kaukana. Hän oleskeli päiväkaudet galleriassa, jokin tumma graniittiveistos saattoi tulla hänen palvontansa kohteeksi pitkiksi ajoiksi. Tovereiden keskuudessa hänelle tämän vuoksi hiukan naureskeltiin. Eräänä iltana he olivat kokoontuneet hänen luokseen, joku silloin pilkkasi hänen taiteenpalvontaansa. Hän ei siitä sen enempää välittänyt, näytti kuin ei olisi kuullutkaan. Mutta puhuja jatkoi ärsyttelyänsä: Onko tämä nyt mitä, tämäkin veistos, sinä tähän silmäsi sokeiksi katselet, ihastelet, mutta onko tämä edes yhden ihmishengen arvoinen! Ei ole, kuitenkin paljon on tällaisten vuoksi uhrattu. En halveksi, mutta ei ole tämä arvokkaampi kaikkea muuta, ei leivänpalastakaan arvokkaampi, leivänpala voi pelastaa ihmisen hengen, tämän takia voipi kuolla nälkään, voit sinäkin kuolla, taiteenpalvoja. — Mitäpä jos kuolisikin. Ettekö käsitä, paljon arvokkaampi on jokin polvenkupurakin tässä veistoksessa. Syntynyt ihmeellisellä tavalla, luotu, jotta ei tuolle marmorikupuralle mitään pahaa tapahtuisi, sydämeni tässä mieluummin repäisisin rinnasta, sillä paljon kalliimpi sydäntäni on tuo marmorikupura, vain tuo kupurakin. Kristian oli aukaissut takkinsa, paidan rinta näkyi ohuena takertuneen hikiseen ihoon, hän ei luultavasti itse huomannut kiihkoansa, hiuksetkin näyttivät tahmeilta.

Mutta hänen vastustajansa yltyi tästä kiihkosta yhä enemmän. Hän halusi osoittaa, että Kristian ehdottomasti oli väärässä. Kirkaisten ja punaisena hän huudahti: Antaisit kaivaa sydämesi ulos rinnasta kuin kalanruodin vadista. Anna, anna! Mitäpä siitä, tuntisit kenties nautintoakin. Kalliimpi, tuhat kertaa kalliimpi on leipäpala, vaikka pieni, kuivettunut kyrsä vain, sanotaan kyrsä, koska puhuit tuosta marmorikupurasta. Leipäpalanen voi pelastaa lapsen hengen, pienen nälkäisen itkun se voi vaimentaa ja saattaa hymyksi. Olisitko mies näkemään lapsen pehmeitä, lämpöisiä kyyneleitä, jos voisit leipäpalasella ne vaimentaa, mutta sinulla ei olisi muuta, jolla leipäpalan saisit lapselle, kuin tämä veistos. Heti empimättä vaihtaisit tämän leipäpalaseen, tiedän sanomattasi.

— Mutta ei tämä vielä mitään olisikaan, puuttui puheeseen muudan nuorista miehistä, kun voi olettaa, että veistos silti säilyy eheänä, ettei sille tapahdu vahinkoa. Mutta jos olisi tämä veistos annettava ihmiselle, joka ottaisi sen ja marmorin käyttäisi pesupöydäksi esimerkiksi — tosin tuntuu epävarmalta, että siitä pesupöytää saisi — käyttäisi marmorin vain johonkin hyödyksensä, oletetaan, että olisi marmoria niin paljon. Olisi annettava tämä veistos ihmiselle, joka antaisi kivenhakkaajan siitä hakata palloja huvihuoneensa porraspylväitä koristamaan tai kaivonkannelle… Antaisi hakata pään, suloisen, sinervän poven ja kuultavat polvet, kädet heittäisi jollekin tunkiolle tai lapset leikkisivät niillä. Kuinka olisi, antaisitteko leivänpalasta veistoksen tällaisellekin ihmiselle — oletetaan kuitenkin, että lapsukainen ilman tätä leipäpalaa kuolisi nälkään. — Tietenkin antaisi, kuului huutoja useilta puolin huonetta, miksi kysytkään! Puhuja ei edes kuunnellut, hän kääntyi suoraan Kristianin puoleen. — Antaisitteko? kysyi hän hiukan pilkallisen näköisenä. — Antaisi, tietenkin antaisi, huusivat toiset hänen ympärillään, jo kärsimättöminä. Kristian sanoi omituisesti vääntyvin kasvoin: Kenties, kenties, lapsen vuoksi antaisin. — Kenties, kenties, hänet olisi lynkattava tuon vastauksen vuoksi, huusi joku.

— Uskon, ensimmäiseksi hän antaisi, sanoi nyt nuorukainen, joka oli keskustelun leivänpalasta alkanut. Vaikkemme ole alhaisia kukaan, voisimme sekunnin miettiä, jos veistoksen arvo olisi kovin suuri, mutta tämä heti, kun käsi ojentuisi häntä kohti, heti ensimmäisestä kyyneleestä itse menisi palloja hiomaan.

Kristian seisoi ovella pää riipuksissa, kaikki karttoivat katsoa toisiansa, he äkkiä kaikki ikänkuin häpesivät toisiansa ja koettivat alkaa puhua aivan arkisista asioista.

Heidän lähdettyään Kristian ajatteli: marmoripalloja hiomaan, eikö se olisi murhatun jäsenillä leikkimistä. Kuinka hän minusta niin sanoi ja vielä vaikka sanoin kenties ja hän näki — huomasin sen — että todella niin ajattelinkin. Mahdotonta olisi minun niin tehdä.

Kysymys ahdisti häntä, hänen täytyi se jollakin tavoin ratkaista. — Hiomaan menemisen jätän, se on mahdotonta, mutta lapsukainen ja leipäpala. Olisiko mahdollista, että antaisin lapsukaisen…, ei, mitenkään se ei olisi mahdollista.

Hänen täytyi lähteä ulos kävelemään. Jostakin syystä hän nyt äkkiä muisti tehtaan pihasta pihlajan sinivaalean latvan. Valkoinen maantie, portti, haka olivat siinä ympärillä, mutta erikoisen selvästi hän näki ajatuksissaan pihlajanlatvan sellaisena kuin se oli ollut, kun hän sitä katseli huoneensa ikkunasta.

Tehdas. Ei kai sanottaisi mitään siitä, jos hän nyt haluaisi ottaa sen haltuunsa. Mutta tuo pieni, rauhallinen kaupunki, nahkatehdas, talo, joka kuului hänelle oli jotakin sellaista, johon hän ei tuntenut mitään siteitä, kuului johonkin, jota hän ei halunnut omistaa, toisaalta tunsi hän itsensä irralliseksi täälläkin. Hänelle ei ollut täällä tapahtunut ihmettä.

Hän poikkesi galleriaan. — Mitä antaisinkaan tästä kaikesta, ajatteli hän, että tämä kaikki aina olisi lähelläni. Jokaisen ihmisen täällä tunnen läheiseksi ja haluaisin jokaiselle hyvää tämän vuoksi. Näin täällä tunnen: jokaisen pitäisi itkeä suloisia, pehmeitä kyyneliä, suudella riemukkaasti, ottaa kädestä, unohtaa onnettomuutensa ja riemukkaasti syleillä, koska on tuo kaarros tuolla, koska on tuo ilme, koska on tämä kauneus…

Hänen mieleensä muistui äkkiä kuin aivan uutena seikkana, että hän voisi ja että hänen tulisikin oikeastaan ottaa hoitoonsa tehdas, palata kotiin. Irrallisuus, jota hän oli jo kauan tuntenut, alkoi häntä äkkiä kiduttaa, hän tunsi mielensä käyvän kuumeiseksi ja synkäksi.

Kotiinpalaaminen ei häntä millään tavalla viehättänyt, mutta hän päätti kuitenkin pian lähteä. Asuntoonsa tultuaan hän tapasi Liisan siellä itseään odottamassa. Tällä oli jokin pieni asia, ja sen suoritettuaan hän aikoi lähteä, mutta Kristian pidätti häntä. Liisa näytti hämmästyneeltä, sillä Kristian oli nykyjään sangen usein osoittanut, ettei halunnut häntä tavata, eikä ollut puhunut hänen kanssaan muuta kuin vastenmielisesti ja vain asioista, joista oli ollut välttämätön puhua. Hän näki sitäpaitsi, että Kristian itsekin oli hämääntynyt ja sen näköinen, ettei tiennyt mitä nyt puhuisi. Liisa palasi kuitenkin takaisin ja nähdessään Kristianin avuttomuuden alkoi kertoa joutavanpäiväisiä pikkujuttuja.

Kristianista tuntui, että hänen nyt ehdottomasti olisi sanottava Liisalle se, mikä oli kohonnut kotiinlähtö-ajatuksen rinnalla hänen mieleensä. Hänen täytyi ajatella Liisan kasvoja katsellessaan hakaa, kävelyjä siellä toukokuussa, kun sade suhisi kelmeitten silmukimppujen ja harmaiden kiiltävien oksien lomitse maahan. Hän muisti, kuinka he kerran Liisan vieraillessa olivat juosseet haassa. Liisa oli mennyt piiloon, ja Kristian muisti nyt selvästi, miltä hän oli näyttänyt: pikkuruikkuiset kasvot pistivät esiin vaapukkapensaasta, hänen olkihattunsa nauhoineen oli lentänyt takaraivolle, ja kun hän yritti ulos pensaasta, oli hänen hameestaan ohut pitsi repeytynyt pensaan himmeä- ja sinikarvaiseen oksaan. Liisa oli silloin lähtenyt pieni terävä leuka hyvin pystyssä kotiin Kristianin jäädessä katselemaan hänen jälkeensä. Hameen repeämä oli roikkunut hyvin naurettavasti, ja siihen oli tullut viheriääkin.

Kristian huomasi mahdottomaksi puhua kuitenkaan siitä, mistä oli aikonut, hän hypelteli sormissaan kynäänsä, otti kirjan, aukoi sitä, sulki ja aukoi jälleen. Hän tunsi olevansa naurettava ja suuttui itseensä ja myöskin Liisaan. Hän nousi, katsahti ikkunaan, oli juuri auringon laskun aika, ilmassa oli hiukan usvaa, portit ja talot näyttivät ruskeilta ja punaisilta.

Kun hän ja Liisa astuivat kadulle, leimahtivat heidän molempien kasvonsa punaisiksi valosta. Jääpuikot roikkuivat tulipunaisina katon rajassa, ja lätäköt loistivat. Liisan kelmeä leuka oli aivan kirkkaan punainen ja hänen otsallensakin lankesi jostakin kellervänpunainen juova. Pienen puistikon puissa loisti paikoin kirkas jääkuori. Siellä he hetkeksi pysähtyivät, sinne eivät niin sattuneet auringon leveät, reklaamimaisen punaiset ja keltaiset juovat. Siellä oli hämärä usva pensaissa, suihkukaivon luona näytti ilma sinervältä. Etäämpää näkyi jokin savenharmaa katulyhty, kuului piipitystä ja veden solinaa, kadun varrella oli lumensulattimo käynnissä. Kun he kuljeksivat käytävää, pyrähti pensaan latvasta varpusparvi lentoon istahtaen Säätytalon pylväitten lehville.

Liisa oli jostakin syystä alakuloinen, huomasi Kristian, hänen silmänsä olivat harmaat ja kirkkaat kuin sulanut luminen vesi keväällä, ja hänen kasvonsa näyttivät värähtelevän, kun hän äkkiä ojensi Kristianille kätensä: hänen oli tavattava erästä tuttavaa tässä lähellä. Kristian häkeltyi ja pyysi saada saattaa hänet sinne. Liisa kulki nyt koko ajan kiivaasti, ja Kristianin oli mahdoton enää alkaa puhetta mistään.

3

Kristianin palaaminen kotiin, vaikka ei vielä ollut täyttä vuotta kulunut, ei herättänyt vastustusta. Omaisuuteensakin hän oli nyt saanut täydet oikeudet. Niin hän eräänä päivänä seisoi vaununsillalla. Oli enää muutama asemaväli kotiin, ja hän ajatteli: Outoa, että nyt lähenen kaikkea vanhaa taas. Minusta tuntuu, etten siihen enää osaa sopeutua. On kuin olisi pukeuduttava vaatteisiin, jotka eivät minulle enää sovi. Kuinkahan olenkin tullut näin kaikesta irtautuneeksi? Minkävuoksi kuitenkin lähdin kotiin? Tuosta keskustelusta se johtuu —, siitä lähtien aloin ajatella. Ajatus, että on olemassa lapsia, jotka kärsivät, ei lähde mielestäni. Enemmän ei mieltäni järkyttänyt edes »Ivana Julma surmaa poikansa». Vavahdus kävi hänen lävitseen, kun hän muisti surmaajan mielettömän tuskaiset silmät. — Ties miksi se eniten järkyttää, ajatteli hän, eniten kaikesta siitä välitän. Tuo maalaus palasi todellakin usein hänen mieleensä, siitä lähtien, kun hän sen Eremitagessa oli nähnyt. Hän muisteli sitä, ja aina se häntä samalla tapaa vavahdutti.

Hän alkoi ajatella erästä muotokuvaa, jossa ihon punerrus häntä erikoisesti viehätti, hän muisti siveltimen jättämät hienot jäljet poskilla ja otsassa ja ajatteli: Se minua erikoisesti aina viehättää öljymaalauksessa, että saattaa siveltimen jouhien jättämät juomut nähdä.

Rata kulki niin, että asuinrakennuksen ja tehtaan saattoi hyvin nähdä pari kilometriä ennen asemalle tuloa. Kun juna tuli sille kohdalle, Kristian seisoi yhä sillalla. Hänen katseensa ohitse kiiti matala, tummanharmaa katto, jäisten koivunoksien lomitse näkyvä, ja kuivaushuoneen savupiippu. Hän tuli omituisen jännittyneeksi, lähti vaunuun ja alkoi koota tavaroitansa, oli kuin jokin hänen sydämessään olisi alkanut ratketa. Hän tunsi itsensä hurjan riemukkaaksi: Hyvin olisin voinut sanoa, mitkä tiilet savupiipussa olivat mustuneita, missä oli halkeama. Tunnenhan heinänkin, joka kasvaa katoilla, jäässä on nyt ja kuulakasta, jokaisen heinän tunnen ja jokaista rakastan. Kuinka en tätä ennen ole huomannut! Kuinka en koko aikana tätä ajatellut, ja nyt on tämä kaikki kuitenkin kaikkein merkitsevintä ja tärkeintä. Muu ei minulle merkitsevää olekaan.

Seuraavana päivänä tarkastellessaan ympäristöään hän huomasi joukon seikkoja, jotka hän muisti, mutta joita hän ei ennen ollut tullut ajatelleeksi. Myymälän hyllyt olivat täynnä aukkoja, pahviset kenkälaatikot avoinna ja epäjärjestyksessä. Varastohuone taas oli tupaten täynnä. Kaikesta näkyi, ettei mitään siellä ollut liikuteltu pitkiin aikoihin. Kuivaushuoneessa olivat hiiret jyrsineet suuren joukon nahkoja pilalle. Kristian otti nahan toisensa jälkeen, levitti ja tunnusteli. Tuttu parkin ja nahkojen lemu, vanhat seinät, harmaat, kallellaan olevat vuotaröykkiöt, kaikki, mikä oli ollut hänen ympärillään lapsesta asti, tuntui hievahtamattoman hiljaa häntä katselevan. Ensi kertaa hän koski kädellänsä kaikkea. Hän istuutui eräälle vuotaläjälle, jossa oli parikymmentä kivikovaksi jähmettynyttä vuotaa. — Sika olen ollut, narrattava ja naurettava sika. Tuskin osaan velkakirjaa kirjoittaa. Mihinkään en ole perehtynyt. Kenties jo huomenna vieras täällä isännöi. Leipää olen häväissyt, ei minulla kohta olisikaan palasta ojentaa nälkäiselle. Kaiken näen nyt. Turhanaikainen ihminen: ensi kerran koski käteni leipään, jota olen hyväkseni käyttänyt. — Olisi suurin iloni, että saisin leipäpalan ojentaa nälkäiselle, mutta voiko näin sellaista tehdä! Siinähän ydin onkin, siinä syyllisyys, kohta olen heittänyt pois palan, joka piti nälkäiselle ojentaa. Suurin vastuu on minulla, synti on, suuri synti omaisuuden haaskaaminen, niin ettei se joudu kenenkään hyväksi, ei kenenkään käsiin, mädättäminen. Tämäpä onkin minun aatteeni, nyt muutan kaiken täällä, ja sitten runsain käsin jakelen nälkäisille, teen iloisiksi ja autan elämään, tätä juuri olen kaivannut. Silloin olen onnellinen. Mutta mitenkä ensiksi saan kaiken tämän parannetuksi? Senkin tiesin, että miehet työaikoina juopottelevat, pitäisi sekin saada korjatuksi. Kaikkia ei käy erottaminenkaan. Kukaan ei minua täällä lämpimästi tervetulleeksi toivota ja niinkuin läheistä, tuttua ihmistä. Kaikki odottavat romahdusta. Olisinpa edes koiran itselleni hankkinut, se hyppisi vastaan, tuntisi. Kun en koskaan ole kenestäkään välittänyt, ei kukaan ole koskaan minulta mitään pyytänytkään. Luulevatkohan kovasydämiseksi, etten heitä kuulisi enkä huolistaan välittäisi? Liian nuorenakin ovat luullakseni pitäneet, mutta erikoisesti pitävät varmaan ymmärtämättömänä.

Hän ryhtyi antamaan määräyksiä, erotti työnjohtajan juopottelun vuoksi ja koska tileissäkin oli sekavuuksia. Hän tunsi itsensä hämilliseksi kaikkien nyt tarkatessa. Rotevat, punakat, harmaasilmäiset miehet katselivat häntä epäluuloisesti. Hän tunsi äänensä ja koko olemuksensa kovin heiveröksi, hän seisoi pidellen toista kättään pöydän kulmalla, niska jäykäksi vedettynä, ja puhui harvaan ja matalalla äänellä. Erikoisesti hän ajatteli: täytyy puhua harvaan ja matalalla äänellä, siten he ymmärtävät, että olen kaiken punninnut. Hän katsoi miehestä toiseen ja tunsi tuskallisesti joutuvansa hämilleen siitä, että jotkut painoivat katseensa alas: itsestäni tämä kaikki on riippunut, en mikään paljastelija liene heidän silmissään. Kummallista, että eniten aina sitä häpeän, että joku edessäni häpeää, hän ajatteli puhuessaan. Kuinka he kaikki seisovatkaan, vanhat miehetkin ovat lapsen näköisiä, kuuntelevat luottavasti. Hän jatkoi puhettansa ja lupasi kuukauden kuluttua palkanylennyksen kaikille, ja ne, jotka hän työaikana tapaisi juovuksissa, joutuisivat erotetuiksi. Joukossa tuntui pientä liikehtimistä. — Sepä onkin ensimmäinen tehtäväni, juopottelu työaikana täytyy lopettaa, siinä suhteessa täytyy olla ankara, ovat siihen tottuneet, mutta saavat lopettaa, ajatteli Kristian puhuessaan edelleen.

Poistuessaan hän tunsi itsensä epävarmaksi. Vaitelias joukko häntä tuskastutti. — Läheisiksi eivät välimme voi tulla, sen näin. Jo sekin, että kasvoni ovat kapeat, kuopalla, heitä vieroittaa. Mitään vihamielistä he eivät tunne minua kohtaan, mutta ovat lähelläni epävarmoja, ja tunnen itsekin, että olen kovin etäällä heistä. Mikä siihen lie syynä? He ovat punaverisiä, voimakkaita, pullistuvat, suuret lihakset käsivarsissa, juopottelevat, minun on kuin luu sinertävä otsakin, kädet ja leukakin miltei kuultavat. Minulla on tunne monesti, etteivät he pidä minua miehenäkään.

Laskeutuessaan portaita varastohuoneeseen hän tunsi ihmeellistä mielihyvää siitä, että huoneet, kuivat huoneet, joissa oli vaalea, maalaamaton puulattia, hänen astellessaan risahtelivat hänen ympärillään, ja siitä, että muisti, kuinka monessa niistä oli vino, irvistelevä lattia. Portaita astuessaan hän koetti, muistaisiko, millä kohtaa askelmiin kiinnitetyt rautakaistat olivat poikki; kerran hän muisti oikein, ja se ihastutti häntä kovin.

Varastohuoneessa oli homeisia ja kivikovia kengänkippuroita vedetty esiin suunnaton joukko, monet aivan vanhanmuotisia. Kristian määräsi pidettäväksi alennusmyynnin; aivan mahdottomat oli vietävä suutarille, niistä voitaisiin ratkoa lasten kenkätarvikkeita. Tätä puhuessaan nuorelle miehelle, joka varastoa järjesti, hän katseli muuatta hyllyn takaa esiin vedettyä paria. Ne olivat harmaat kangaskengät, niissä oli pitkä jono kiiltäviä nappeja ja korkeat kannat, kärjissä paksulti valkeaa hometta. Hän näki tarkasti, minkälaiset, minkänäköiset kengät olivat. Napit olivat tomuiset, mutta joistakin oli tomu pyyhkiytynyt pois ja ne kiilsivät kirkkaina, pitkät varret olivat rypistyneet ja kangas paikoin harvaa, niin että sisusteen yli kävi vain pari lankaa, nekin harvoja ja katkeilleita.

Konttorihuoneessa seisahtui hän ikkunan eteen. Myymälän edessä seisoi pitkä jono maalaisten hevosia; ne liikuttelivat korviaan, hän näki niiden pyöreät lautaset ja vaaleat, riippuvat harjat. Taivaalla näkyi jokunen sinivalkea hattara. Jostakin syystä tuli hänen ajatuksiinsa ruusupensas, häämöittävä, hämärässä ilmassa häälyvät, punertavat kukat. Hän oli näkevinään kosteat kuvut ihanan, hämärän taivaan alla ja tunsi haaveestansa iloa. Haassa vehmaan heinän keskellä oli jossakin sellainen pensas, sen yllä riippuivat isot, pyöreät lepän lehdet, kiiltävät ja tahmeat, niiden lomissa oli joitakin pieniä, mustia käpykimppuja. Hän muisti siellä lukeneensa Strindbergiä. Hän oli maannut vatsallaan maassa, ja joka kerta, kun hän oli kohottanut katseensa ja nähnyt pensaan, valoisan ilman, lehdet ja ruohon, oli hänen tullut hyvä olla ja se kaikki oli ikäänkuin yllättänyt hänet: että sellaista kuitenkin oli olemassa.

Illalla huoneessaan hän ajatteli vilahdukselta Liisaa ja mitä tämä mahtaisi ajatella hänen aatteestaan. — Ensin panen kaiken kuntoon, sitten ruokin nälkäisiä, lapsista varsinkin huolehdin. Pienet kädet, ranteesta jäykästi taaksepäin taipuneina, pyöreät sormet haroittavina ojentavat ne kätensä, minä annan niille leipää, hän ajatteli riemastuneena.

Eräänä päivänä — hänen kotiinpaluustaan oli kulunut noin kuukausi — hän oli kävelyllä haassa. Maa oli vielä pehmeätä ja mutaista lumen sulamisen jäljiltä. Hänen edessään häilähti silloin tällöin jokin ohut vaalea oksa, josta lennähti tuulessa vesi sädehtien ja suihkuten. Mättäät olivat tuoreen vihreitä, korkeita ja märkiä. Hän seisahtui ja katseli kaikkea, heikko, vaalea kukka mättäällä, sädehtivä, suihkuava vesi, kiiltävä lehti häntä riemastuttivat, herättivät hänessä heltymystä, ja hän ajatteli: Miksi tämä kaikki minua ympäröi, näen kostean ruohon… Millä tämän ansaitsisin. Nyt juuri haluaisin tehdä jotakin hyvää, koska on tuo taipunut ruoho, kosteutta pursuva mätäs aivan likelläni minulle suotu ilman muuta. Jos nyt kaikkein vastenmielisimmän, likaisimman, löyhkäävän ihmisen tähän toisin, jos ei hän tätä olisikaan huomannut, toisin tähän, kulkisin hänen kanssaan, taivuttaisin oksat hänelle, kenties hän ei tästä heti välittäisi, mutta vähitellen hänkin riemastuisi, unohtaisi pimeän huoneensa ja saastaisuutensa tämän rinnalla, tuntisi terveyttä ja rauhaa mielessänsä. Parasta olisi kuitenkin ehkä ottaa joku lapsi — enemmän vain kärsiäkseni ottaisin aikuisen. Lapsi olisi suloinen, näyttäisin tämän kaiken; lapsi kaikkea koskettelisi sormillansa, tunkisi sormensa, pienet sormensa multaan ja kukan kupuun, suutelisi pehmoisilla huulillansa, ihastelisi, ihmettelisi, pitäisi kaikkea kuin omanansa, silmät alkaisivat hohtaa. Mutta silloinpa ei enää kärsimystä olisikaan, kärsimystähän kuitenkin juuri etsin.

Kristianin valtasi halu ankarasti kärsiä, »ansaitaksensa tämän ihanuuden», nähdessään lehden, säihkyvän veden ja muun. Kotiin tullessaan hän yhä ajatteli aatettansa. Konttorihuoneessa istui joku vaimo häntä odottamassa, ilmoitti keittäjä. Kristian arvasi asian sisään astuessaan. Hän oli erottanut erään miehistä juopottelun vuoksi, ja kysymyksessä oli varmaan hänen vaimonsa. Hetkisen hän ajatteli, että nythän tarjoutui tilaisuus kärsiä, mutta harmistui sitten ja ajatteli olevansa tulossa kerrassaan järjettömäksi.

Nainen oli pieni, kalpeahko ja vielä nuori, hän käänteli päätään pelästyneen näköisenä ja alkoi puhua joutuisasti, käsiänsä helmassa liikutellen ja koko ajan katsellen Kristianiin silmää räpäyttämättä. Kristian ajatteli itsekseen hänen puhuessaan: Työmaalle en ota takaisin. Mies on vetelehtijä ja lurjus, mutta vaimo näkyy olevan kelpo ihminen, näyttää kovin hätäytyneeltä. Annan miehelle kotiin kappaletyötä, on ollut suutarintöissä ennenkin, lapsiakin niillä on.

Vaimon mentyä hän istahti ikkunan luo; hän tunsi itsensä sanomattoman murheelliseksi: Kovin kelmeät kasvot hänellä oli. Ei puhunut lasten vuoksi ainoastaan, näin, että hän miestä ajatteli, senvuoksi oli rohkaissut itsensä tänne tulemaan, ehkei mies niin kelvoton olekaan. Kärsimystä useinkin anelen, mutta aina kuitenkin, tuntuu minusta, sitä vältän. Enhän tässä tapauksessa kuitenkaan voi olla syyllinen, enhän häntä jättänyt avuttomaksi. En jättänyt, mutta olisin jättänyt, jollei vaimo olisi tullut pyytelemään. Minä olen ehkä varsin pinnallinen ihminen, hyväntekijäkin omituisista, ehkä itsekkäistäkin syistä.

Viikkoa myöhemmin tuli joitakin sukulaisia taloon. Näiden joukossa oli muudan Kristianin koulutoveri, suunnilleen hänen ikäisensä, mutta hänelle verraten vieraaksi jäänyt. Kristian muisti, että aina kun hänet oli koulussa pantu jotakin selittämään, hän oli puhunut jonkin aikaa naurusta pingoittuneella ja luonnottoman hartaalla äänellä, sitten äkkiä tovereihin tai opettajaan vilkaistuaan purskahtanut nauruun. Kristian muisti hänen kyynäspäistä kiiltävän samettimekkonsa ja valkean vyön, joka kohosi hassunkurisesti, kun hän vei kätensä pulpetille. Nauraessaan hän aina heittäytyi pulpetille, kädet hervottomina ja hikisinä, kiharat lennähtivät niille otsalta, sitten hän äkkiä, aivan äkkiä, lakkasi nauramasta. Hänen silmänsä olivat silloin aina punaiset kuin itkusta ja posket aivan märät kyynelistä, ja hän katseli äkkiä aivan vakavaksi tulleena ympärilleen.

Mukana oli myöskin pari serkkua ja eräs täti, vanhapiika, 15-vuotiaan tyttösen kanssa, jonka oli hyvyydestä ottanut hoitoonsa. Näiden kanssa Kristian istui eräänä päivänä aamiaispöydässä. Tytöt olivat parikymmenvuotiaita, molempien hiukset kiertelivät pitkinä kiharoina kaulalla ja niskassa, molemmilla oli hennot käsivarret ja hartiat. Heidän keskellänsä istui Maria, jolla oli hento kaula, pieni, sisäänpainunut rinta, käsivarret olivat ruusunpunervat ja silmät mustat, välähtelevät ja suuret, hän käänteli puolelle ja toiselle ja huudahteli keskustelun joukkoon. Kun Kristian häntä katseli, hän painoi ensin alas luomensa — ne olivat hyvin isot, ohimot hyvin valkeat ja kuopalla — pani Kristian merkille. Maria katseli hiukan aikaa alas, nenä värisi, sitten hän otti nenäliinansa, koetti tukahduttaa nauruansa ja epäonnistui, sitten katsahti Kristianiin, silmissä, vaikka ne olivat aivan mustat, näkyi jotakin sinistä, aivan vaalean sinistä, niinkuin olisi pari pehmeätä, keväistä lehteä niissä häilynyt. Kristian katseli nyt aivan muualle koko aterian ajan.

* * * * *

Maria oli miltei aina Kristianin jäljessä, kun toiset olivat kaupungilla. Kristiania tyttö kiinnostikin. Hän kuljeskeli tämän kanssa koskella ja haassa, he lueskelivat ruohikossa. Marialla oli runokirja, pieni, kulunut vihko runoja, lehtien välissä viheriä silkkiruusuke. Hän vei vihkon sydämellensä, painoi poskellensa, suuteli sellaisten säkeitten kohdalta, joista erikoisesti piti — etkö tätä rakasta, eikö täydy tällaista rakastaa, hän kyseli, eikö tämä ole kaikkein parhainta ja taivaallisinta. Mitään näin hyvää ei koskaan ole kirjoitettu. Voitko sanoa? Koulussa en laisinkaan ihastunut Shelleyhin tai Byroniin niinkuin tähän, tämä on kaikkien rakkainta minulle. Koskaan ei Kristian hänestä ollut kyllin ihastunut: Et voi täysin ymmärtää, näen sen, et ymmärrä, miksi ei kukaan tätä ihastustani täysin ymmärrä ja niin että samalla tavalla tuntisi. Hänen kapea rintansa kohoili ja hänelle pusertuivat kyyneleet silmiin. Joskus hän lojuessaan pani päänsä Kristianin kainaloon. Kristian silloin veti hänet luoksensa niin, että päälaen kiharat hipoivat hiukan hänen leukansa alustaa. Tyttönen piti runokirjaa edessänsä, hänen kätensä olivat nyrkkiin puserretut, ja kun hän käänsi lehteä, olivat sormet jäykästi nivelien kohdalta koukistuneet. Kiharat olivat huiskin haiskin. Kristian ajatteli: Minä pidän hänestä, kaikesta, vaalensinisestä läikästä ohimoilla, ruskeista silmistä, hennonpunaisesta ihosta käsivarsissa. Kuinka hänen silmänsä välähtelevätkään, hänen kengästäänkin pidän. Ja kuinka hän rakastankaan tuota runokirjaansa. Suutelee lehtiä ja murehtii, kun en häntä ymmärrä! Heti huomasin päivällispöydässä hänen silmänsä, nenän ja ohimot. Nyt hän on minuun kiintynyt, mutta kuinka häntä odottaisinkaan, jos vielä aikuisenakin rakastaisi.

Eräänä päivänä Kristian moitti työmiehiä jostakin huolimattomuudesta. Maria sattui sen kuulemaan, rypisteli kulmiansa ja lähti sitten menemään edellä yksinänsä. Kun Kristian hänet tavoitti, hän sanoi kiivaasti, silmät hehkuen ja ääni vapisten: Sinä olet paha, ehdottomasti olet paha ihminen, sen näin tänään. Olet alhainen. Minä vihaan sinua, koska olet alhainen. — Kun Kristian yritti ottaa hänen kätensä, rypisti hän jälleen kulmiaan, katsoi häneen silmät leimuten ja puri ranteeseen. Sitten hän lähti juoksemaan. Kristian seisoi hetken paikallaan, kääri ranteeseensa nenäliinan ja lähti huoneeseensa. Päivällisellä Maria katseli suoraan eteensä. Hänen luomensa olivat tulehtuneet, silmien alla ja ohimoilla oli punaiset läikät. Kristian ei koko aikana ollut tuntenut mitään suuttumusta tyttöä kohtaan, ja nyt kun hän näki hänen kasvonsa noin tulehtuneina, moitti hän ankarasti itseään. Hän soimasi itseään siitä, ettei heti ollut sanonut Marialle, miksi oli nuhdellut miehiä niin ankarasti. Hänen olisi pitänyt puhua hänelle aatteistaan.

Hänen oli ollut määrä laittaa Marialle keinu. Nyt hän ryhtyi sitä tekemään. Sahasi valkeaksi maalatun laudan, haki köyttä, kiinnitti puun oksiin ruuvit. Juuri kun hän oli lehmuksen oksalla köyttä kiinnittämässä, hän näki tytön tulevan. Tämä käveli hiljaa portailta alas, jäi seisomaan tikapuiden luokse, juoksi sitten rinnettä alas, mutta ei pysähtynytkään keinun luo, vaan tarttui oksaan ja veti itsensä sille. Rungossa oli jokin vanha katkenneen oksan tynkä, ja hän repäisi siihen sukkansa. Kristian oli saanut työnsä valmiiksi, ojensi hänelle kätensä ja auttoi hänet istumaan viereensä. Tytön ohuen hameen rinta kohoili kiivaasti, hän repi pyöreillä, ohuilla sormillansa olkapäällään olevaa nauharuusuketta, antoi sormiensa solua rinnan edustan laskoksissa, repäisi lehden, asetti sen suunsa eteen ja puhalsi saadakseen rikki. Kristian ajatteli ruveta selittämään hänelle aatettansa, kun Maria äkkiä pisti sormensa takin hihansuusta sisään ja varovasti tarttui ranteeseen, jossa oli haava: Olen siitä pahoillani, pahoillani, alkoi hän puhua, ei ole lainkaan niin, että sinä olet paha. Minä sanoin niin, mutta niin ei ole — hän ravisti päätänsä ja katsoi Kristiania silmiin —, minä suutuin ja sanoin sen vuoksi, muuten en olisi sanonutkaan.

— Minä sen suuttumuksesi hyvin ymmärrän, sanoi Kristian, mutta odotahan, kun selitän. Tämä on aatteeni: Ensin saatan täällä kaiken hyvään kuntoon, omaisuuteni on ollut huonossa hoidossa. Heti kun kaiken saan hyvään kuntoon, ja jos en onnistu hyvään saamaan, kohtalaiseen, heti alan ruokkia nälkäisiä. Nytkin ruokin, en tarkoita, että nyt käännyttäisin ovelta. Mutta suuressa määrin, ja koetan järjestää niin, että nälkäisiä lapsia ei enää ole täällä ja että kaikki heti saavat avun, heti maailmaan tultuaan. Tämä on aatteeni.

Maria kuunteli häntä runkoon nojaten, kaula taaksepäin kaartuneena. Sille lankesi kuunvalo niin, että se näytti hennon siniseltä kuin suonet. Hän oli ojentanut kätensä ja hypisteli kahisevaa hamettaan polven kohdalta, jossa laskokset siirottivat terävästi ja jäykästi ulospäin. Hänen silmänsä olivat täynnä loistavia kyyneleitä, hehkuivat aivan mustina, ja suu nytkähteli: Varmasti alan minäkin lapsia ruokkia, otan ja vaatetan, itse ompelen vaatteet. Minulla ei tule juuri omaisuutta olemaan, mutta alan kanssasi yhdessä.

Kaste oli laskeutunut rungolle ja oksille, kun he kiipesivät alas. Sammal irtautui rungosta, ja Marian hameen helmukseen tuli pitkiä, multaisia juovia. Kristian nosti hänet alas, pyöräytti kerran ilmassa ja asetti keinulaudalle. Köydet kiilsivät kelmeinä kuutamosta. Kristian perääntyi vetäen keinun taaksepäin ja päästi sitten irti köysistä. Maria ojensi jalkansa aivan suoriksi, ja kun keinu jälleen tuli liki maata, ponnisti hän varpaille nousten vauhtia; hameen helma viisti aina silloin maata, niska oli aivan kapea ja taipunut eteenpäin, siihen ja hameen selkämykselle heittyi sireenipensaikosta pienten, koukkuisten oksien ja ison lehtikimpun varjo, joka hävisi aina, kun keinu eteni, ja ilmestyi jälleen, kun se palasi. Kristian asettui alas nurmikon rajalle ja otti keinun kiinni, kun se leyhähti häntä vastaan kuutamoisesta ilmasta. Marian hame oli lennähtänyt aivan jäykästi ylös, niin että alushameen helma kokonaan näkyi, se näytti pitseineen ja rusetteineen hohtavan siniseltä, säteilevältä ja valkealta. Sitten Maria hypähti laudalta alas ja katsoi Kristianiin kasvot kohotettuina ylöspäin, nauroi ja puisteli päätään, niin että kiharat lennähtivät taaksepäin.

Kun he sitten astelivat yhdessä rinnettä ylös, ajatteli Kristian: Kuinka hän hypähtikään! Mielelläni suutelisin isoa hiuskiemuraa, nyt se näyttää siniseltä, ottaisin kämmenelleni ja suutelisin. Sanoi: itse ompelen, ei minulla paljon omaisuutta tule olemaan. Kuinka hän sen jo tietää?

Maria käännähti häneen päin ja sanoi nopeasti hyvää yötä. Eräs ikkuna oli auennut, sieltä näkyivät tädin harmaat turvonneet kasvot.

* * *

Kristiania ahdistivat näinä aikoina velkojat ankarasti. Hän tuli juuri erään luota. Oli pyytänyt lykkäystä. Astellessaan nyt kotiin hän ajatteli epämieluisin tuntein käyntiänsä. Heti portaista sisään astuessaan hän oli alkanut inhota itseänsä. Vaatteiden riisumisessa, äänessään hän oli huomannut erikoisen varovan hillityn sävyn, istuutuessaan nojatuoliin hän oli tuntenut itsensä alttiiksi, nöyräksi, eikä hän tätä tunnetta saanut karkotetuksi. Vihdoin astui huoneeseen talon herra kasvoillaan jäykkä, ikäänkuin loukkaantunut ilme, ja tämän loukkaantuneen ilmeen hän sitten säilytti koko ajan.

Hän puhui tästä tunteestaan Marialle päivällä. Tämän silmät alkoivat taas hehkua: Vain rahansa vuoksi, vain rahansa vuoksi hän oli sinua ylempi. Sinulla on aatteesi. Hänellä ei mitään aatetta ole ollut. Minä en voi sellaista kärsiä aatteenkaan vuoksi. Lähden heti. Meillä oli ranskan kurssit, maksuttomat, sai ilmoittautua, piti olla todistuksessa niin ja niin monta hyvää numeroa. Kuitenkin opettaja, lihava mies, varmasti samannäköinen kuin sinun liikemiehesi, itse tarkasti kaikkien. Eräs toverini tuli isänsä kanssa, hänen todistuksensa ei ollut kyllin hyvä, mutta isä oli opettajan tuttu. Heidän kanssansa jouduin yhdessä sisälle. Isä alkoi puhua opettajan kanssa, sanoi: kovin olet lihonut. Silloin tämä vastasi, meihin ilkeästi katsellen: työ lihottaa, työtä, kun tekee, lihoo. Silloin heti käännyin takaisin ja menin ulos. Häntä en enää olisi sietänyt silmissäni ranskankaan vuoksi. Inhoten vieläkin ajattelen.

Ruusunpunaiset, ohuet kädet olivat nyrkkiin pusertuneet. Maria oli etukumarassa, kaita rinta kohoili. — Voi, ehkä ei aatteenkaan vuoksi, mutta voi sen kärsiä, eikä tee mieli lähteä, sanoi Kristian ja jatkoi hitaasti: Senvuoksi voi kärsiä, ettei voi luopua tällaisesta. Ei voi. Kun heinät kasvavat tuosta turpeesta, kun auringonpaiste lankeaa portaille, katso, siitä ei voi luopua. Voisitko sinä: harmahtava, valoisa ilma vanhojen portaiden, keittiönportaiden yllä. Minusta tuntuu, että se juuri siinä on harmaa ja aivan erikoisen näköinen. Kas, voi sattua, että tällä maalla astuu vieras ihminen, tätä multaa astuvat hänen jalkansa, hän näkee tämän kaivon veden tummansinisenä pyörylänä iltaisin kiiltävän. Omasta itsekkyydestäni, oman itseni vuoksi kärsin.

— Miksi kerroinkaan, miksi hänen mieltänsä raskautin, kun hän noin kaiken vuoksi kärsii. Hennot käsivarret ja rinta. Nyt vien kosken yli ruusuja katsomaan, siellä hän unohtaa, jonkin jutun kerron.

— Älä nyt enää ajattele, sanoi hän Marialle. Jos hiukan oli epämieluista, sainpa kaiken pitää, ja jos en itse olisi alhaisen tunteen vallassa ollut, ei olisi mitään ikävää ollutkaan. Mutta minä alusta alkaen heti portaissa tulin itse itselleni inhoittavaksi.

— Minun piti sinulle jo eilen näyttää ruusuja, täällä kosken partaalla, kosken toisella puolen on pensas. Nyt juuri se kukkii; siitä on juttukin, miksi se siellä on. En tarkasti muista, mutta kerron.

— Siinä on ohuet, sinervän valkeat kukat, kuvussa hiukan kelmeätä. Koskessa asui vedenneito, valkearuumiinen, kädet heikkoa säteilevää loistetta, jalat hennot, sädehtivät. Kansa on sen runoillut kauniiksi: ihmeelliset olivat hienot, sinervät jalat, kuultavat kuin vesi. Tässä muistuttaa Thetystä, »Thetys kuuleajalka». Kuutamoisilla keinui se vedessä kasvot ylöspäin kohotettuina, kosteat, sinervät ja valkoiset kasvot. Sormet olivat pikkaraiset, pyöreät, niillä se pirskutti vettä, kirkkaita, pyöreitä pisaroita. Kaikille se naureskeli ja kujeili, säteilytti silmiään ja poukutteli vettä. Tässä kauniisti veden elävyys, riemukas elävyys kuvastuu.

— Tässä oli pappila ennen, tällä rannalla. Kelmeäkasvoinen, mustatukkainen nuori pappi istuskeli usein rannalla. Kerran, niin kerrotaan, virsikirjallansa heitti kosken neitoa. Senjälkeen alkoi neito sureskella, lempeät, valkoiset kasvot tulivat hiljaisiksi. Pastori, joka oli ankara mies, oli tyytyväinen, mutta eräänä sumuisena yönä hän istuessaan rannalla, kuun näyttäessä himmeältä ja koko taivaan ollessa hienon usvan peitossa, näki neidon nousevan vedestä, käyvän rannalle ja siihen katoavan. Aamulla oli sillä paikalla ruusupensas. Se piti hakattaman pois, mutta kun sitä lyötiin, tuli kirveenterä vereen. Silloin kaikki jättivät sen rauhaan.

— Niin, mutta silloin olisi johdonmukaisempaa, että ruusut olisivat punaisia, sanoi Maria, tuon veren vuoksi.

— Minusta taas se, että ne ovat valkeita, haperoisia ja valkeita, on kuvaavaa. Siksihän ne juuri ovat kelmeitä ja valkeita, että ovat sädehtivän, valkean neidon muistoksi kasvaneet. Minä ajattelen, että sillä ehkä oli silmät harmaat niinkuin usva, lempeät ja harmaat. Sormissa ehkä oli hiukan rusottavaa, ne olivat pyöreät ja rusottavat, vaikk’ei kukaan siitä mitään maininnut.

— Neidon ruumis oli sininen ja kuulas, minustakin niin on: hiukan rusoittavat sormenpäät ja lempeät silmät, sanoi tyttönen innokkaasti. Minusta näyttää, että siinä on rakastettu luontoa, sitä tarkkailtu, tuskinpa me enää niin rakastamme. Lehti on lehti, eivät enää väiky kirkkaat silmät. Minua kummastuttaa, ettei tälle neidolle ole annettu pitkää, kultaista tukkaa, joka on vedenneidoille tavallinen, sitä ne kohoavat sinertäville, kosteille kiville kampaamaan.

— Minä olen eniten aina pitänyt vedenväestä, merehisistä ja näkeistä, vedenneidoista en tosin erikoisemmin. Keijuista en pidä laisinkaan; ne ovat liian pieniä, luonnottoman sormustimenkokonsa vuoksi tuntuvat ne etäisiltä, sanoi Kristian.

Tyttönen taittoi pensaasta ruusun toisensa jälkeen vartalo kaartuneena eteenpäin ja sivuille käännellen, pisti varovasti kätensä syvälle pensaan sisään silmät mustina ja välkkyen, naureskeli ja syrjäsilmällä vilkaisi aina Kristianiin.

Puristaen ruusukimppua kasvojaan vasten hän alkoi sitten kalliolla maaten puhua Kristianiin päin kääntymättä: Jos merehisiä rakastat, miksi et runoja rakasta, se minua ärsyttää. Olen sen nähnyt, et niitä lainkaan rakasta, ei sydämesi niistä joudu liikutuksen valtaan, et niistä iloitse. — Hän repäisi ärtyneesti irti lehden ruusun keskuksesta. — Mutta jos minä rakastankin merehisiä, merehisiä ja kuutamoa ikäänkuin runojen asemesta, vaikka runojakin kyllä rakastan. Merehisiä, kun ne heittävät painia parvissa, kaulan sinisten, kiiltäväin lihasten pullistuessa, vienon aallon keinutellessa partaa, rakastan. Kuutamossa ajattelen niitä voitavan nähdä, ne ovat leveäharteisia, suurikouraisia, makaavat yksinäisillä kallioilla, valkoinen aalto soljuu parrassa, ja ne katselevat käsnäiset silmät ylösluotuina aukeaa, raakaa taivasta, joka tuo niille pilviä, tuulta ja runollista kuutamoa; katsovat ja kuvittelevat, että hienot sormet leikkivät parrassa ja kaulalla. Niissä on paljon kentaurimaista, mutta kentaurit asuivat virtojen varsilla. Nämä asuvat ulapoilla, katselevat, kuinka aaltojen särmät käyvät kelmeiksi kuutamossa, kuinka pilvet vyöryvät, ja kun pilvien harjat punertavat, vetäytyvät luodoille lojumaan ja ajattelevat naisia. Kristian hätkähti ja punastui hiukan viimeistä sanaansa, mutta Maria katsoi häneen yhä silmät hohtavina, kiharoitaan kierrellen ja kaulustaan nyplien.

— Runoutta en erikoisesti rakasta, en hurmaantuneena pysähdy säkeisiin, en niitä muistele, mutta on — Kristian tuumi hetkisen; ’maalauksia’-sana tuntui hänestä jollakin tavoin oudolta ja vastenmieliseltä, mutta kun ei parempaa keksinyt, sanoi hän kuitenkin: on maalauksia, joita muistelen ja rakastan. On jokin seikka vain niissä, josta yhä uudelleen ilostun. Mielessäni on nyt juuri pieni maalaus 1400-luvulta jostakin kirkosta. Olen sitä ajatellut. Siinä on mies ja lammas. Suuri, vankka mies, jättiläinen, polvihousuissa, vaaleansinisessä vyössä. Lapsekkuus jättiläisessä minua ihastuttaa. Muistelen erästä veistosta: se on pieni, mustaa graniittia, hartiat, avara helma, intohimoinen suu ja posket siinä… Polvilleni haluaisin… Kohta, kun näkee huulet ja hartiat, kohta ymmärtää, että kysymyksessä on äiti, lasta, hienoihoista, punervajalkaista, pitelevä. Kovasti haluaisin sen eteen polvistua ja vuodattaa kyyneleitä. Erikoisesti juuri: en itkeä, vaan vuodattaa kyyneleitä; itkussa aina on jokin kasvolihasten jännittyminen, vääntyminen. Rauhallisena haluaisin polvistua ja vuodattaa kyyneliä.

— Mutta silloinpa ei mitään eroa välillämme olekaan, tämäkin on runoutta, huulet, hartiat ja helma, kaikki on runoutta, kyyneleiden vuodattaminenkin ja yksinkertainen mies. Kuinka olenkaan onnellinen, miten hyvin kaikki on. Minä sinua sydämessäni moitiskelin, puhkesi Maria puhumaan. Runous on minun intohimonani, sinulla kuvanveistokset ja maalaukset. Hän näytti haltioituneelta, hartiat nytkähtelivät ja hän pusersi nenäliinaa kädessään palloksi. Kun he palasivat koskelta, Maria tahtoi koko ajan kulkea käsi kädessä, hän kulki arvokkaasti, koko ajan puolittain Kristianiin kääntyneenä, oli lempeän ja nöyrän näköinen. Tiepuolesta liittyi toinen parikymmenvuotiaista heidän seuraansa. Hän katseli heitä hiukan naureskellen. Hänen naureskelunsa Kristiania ärsytti, hän tunsi suuttuvansa ja koetti suuttumustaan ehkäistä. Siitä hän yhä enemmän raivostui, hän kulki kulmat rypyssä, vilkaistessaan Mariaan näki hän tämän kasvoilla yhä herkän ilmeen, tämä katseli haaveksien eteensä ja oli samalla jonkin uuden itsetietoisuuden vallassa. Tämä taas Kristiania liikutti niin, että hänen suuttumuksensa haihtui, ja hän sitä ihmettelikin.

* * * * *

Kristian nojasi puutarha-aitaan. Puutarha oli pieni, ikävän näköisesti aidattu ja kovin pieni. Sitä pitäisi laajentaa, ajatteli hän. Hän meni sisälle, haki jonkin kirjan ja istuutui nojatuoliin. Talo oli autio, Maria, parikymmenvuotiaat ja täti olivat jossakin sukulaisissa. Hän ajatteli talvea, joka tulisi yksinäiseksi. Pihalla haukkui koira. Hän antoi kirjan pudota lattialle ja vaipui ajatuksiinsa: Ruokin nälkäisiä, sanoin, mutta nyt se minusta tuntuu miltei samantekevältä. Tyttöstä vain aina ajattelen, sormia, pyöreitä, hennon punaisia. Ruokin nälkäisiä, mutta paljon on siinä sitäkin, että tuntuu kauniilta itsestäni ja sen vuoksi niin teen. Se minun vikani onkin, mutta Maria on yksinomaan jalomielinen, näen sen hänestä. Hän on ylevä luonne, paljon hän saa vielä kärsiä.

Ajatus, että Maria välttämättömästi joutuisi paljon kärsimään, häntä murehdutti, mutta hän ajatteli kuitenkin eteenpäin:

— Parikymmenvuotiaana hänen täytyy jo silmätä ivallisesti elämää, ivallisuus on hänelle aivan välttämätön. Hänessä on älyä, mutta voi olla, ettei hän tulekaan ivalliseksi, voi olla, että hän kaiken vääryyden ja alhaisuuden huomatessaan aina vain kuohuu. Tulee sitten eteen sellainen vääryys, jota vastaan jää yksin seisomaan, turhaan taistelee, on ylevä eikä voi taipua, ei voi käsittää taipumista, näennäistäkään, ajattelee: kun kerta olen oikeassa, täytyyhän mennä niinkuin ajattelen.

Kiivastuu, vimmastuu, takoo päätänsä seinään. Tai kenties tulee suureksi, voittaa nöyryytykset, kohoaa suureksi ja ruokkii nälkäisiä. Osoittaa laupeutta, seisten kivellä taittaa leivän ojentuviin käsiin, ihmisiä on hänen ympärillänsä, tarvitsevat hänen hyvyyttänsä, niiden vuoksi unohtaa kuohumisen, säteilee, lempeästi ojentaa leivän.

Hän lähti ulos. Ammeiden pyöreät kannet hohtivat vaalean harmaina kuutamossa, ilmassa oli pientä tuulen suhua, lehdikössä kahahti väliin pari lehteä ikäänkuin irroittuneena muista, vastakkain läpättäen. Hän muisteli, kuinka Maria oli päivällä löytänyt puutarhasta nurmelta linnunpojan. Se oli iskenyt vaaleanharmailla lyhyillä siivillään, Maria oli pidellyt sitä käsissään, huudahdellut, nauranut omalle pelolleen silmät kyynelissä, hän oli ollut aivan tukahtua nauruun ja sitten sitä hävennyt. Hän näki Marian semmoisena kuin tämä oli seisonut ruusupensaan luona, samettimekossa lintua rintaansa vasten painaen, kasvojen hieno iho rusottavana, loistavissa silmissä isoja, sinertäviä kyyneleitä, jotka ripsahtelivat hehkuville poskille. Kristian katseli ruusuja, vaaleita, käpertyneitä teriä ja hienoja, piikkisiä oksia ja näki jälleen Marian hennon kaulan, leuan alla olevan pitsiröyhelyksen ja rusottavat käsivarret…

* * * * *

Eräänä iltana he istuivat salissa, muut olivat jälleen kaupungissa. Marialla oli kaulasta avoin, väljä, harmaa mekko. Hän istui tuolin käsipuulla nojaten niskaansa selkämykseen.

— Sanot, kun ensin saat kaiken hyvään kuntoon, ruokit nälkäisiä, mutta jos olisi oikein, niin nyt jo heti asettuisit maantien laitaan ja ojentaisit leipää nälkäisille, sanoi tyttönen. Köyhänäpä juuri auttoi Kristuskin.

— Mutta hänelläpä oli ihmeitä tekevä voimansa, hän sai kahdesta leivästä niin paljon, että ruokki viisi tuhatta miestä. Meillä ei kaksi leipää riittäisi ruokkimaan kahta miestä. Tuohon mäelle, sepelimäelle, rakennutan lastenkodin. Päivänpaisteessa kiiltävät pienet päät, ovat lämpimässä, sanoi Kristian.

— Mutta jos et sitä silloin haluakaan tehdä, rakastat muutakin, puhui tyttönen nyt jonkinlaisen kiihkon vallassa, oli niinkuin hän olisi kauan pidättänyt sanomaansa, joka nyt purkautui. Tätä olen ajatellut: jos et silloin haluakaan. Köyhä oli Kristuskin, nyt olet köyhä, et voi asettua maantien viereen, mutta silloin vielä vähemmän voit asettua.

— Totta on, että muutakin rakastan, mutta lapsiakin aina rakastan, ehkä en aikuisia, vaikka ovatkin köyhiä. Lapsia rakastan aina. Katselevat leikkikalukaupan ikkunaa, siinä on hevonen, pieni, kulmikas, sillä on satulana jokin maalattu, sininen läikkä selässä. Sitä he katselevat, eivät henno lähteä pois, vaikka on kylmäkin. Tietävät, etteivät mitenkään voi saada omaksensa, mutta katselevat yhä, näplivät pienillä sormillansa ikkunaa. Tämä, että nämä lapset jo tuntevat kieltäytymyksen, että jo on paljon sellaista, jota tietävät turhaksi omaksensa toivoa, minua liikuttaa. Pienelle pojalle hevonen ikkunassa, siniläikkäinen, harmaa ja kulmikas, on yhtä merkitsevä, yhtä surulliseksi tekevä, yhtä ankara kuin minulle se, että epäonnistuisin, kadottaisin tehtaani ja sen mukana mahdollisuuden ruokkia nälkäisiä, saada omakseni pienen graniittiveistoksen tai marmoripään, suloisesti hohtavan, sinervän ja kuultavan ohimoiden ja nenän tienoilta.

— Sinä rupeat suureksi lahjoittajaksi, sanoi tyttönen kiivaasti, rupeat lahjoittajaksi, mutta et asetu tienlaitaan. Jos joku köyhä mies ojentaa sinulle kätensä, et siihen paina ropoa hiljaisuudessa, harjoitat hyväntekeväisyyttä alat harjoittaa, mutta köyhät ovat kaukana sinusta.

— Ehkä niinkin käy, sanoi Kristian, että alan vain hyväntekeväisyyttä harjoittaa. Parempi olisi ehkä jäädä köyhäksi. Hänessä heräsi tuskallinen tunne siitä, että todellakin niin kävisi, että hän alkaisi vain hyväntekeväisyyttä harjoittaa. Häntä oli muutenkin jo jonkin aikaa kiusannut epämieluisa tunne, jota hän ei oikein osannut selittää. Hänessä kyti vastenmielisyys omaa liikemiesälyään kohtaan, hän muisteli useita pieniä seikkoja, joissa olisi pitänyt menetellä toisin. Hän oli osannut hankkia itsellensä muutamia etuja, tämäkin tuntui hänestä nyt ilkeältä. Tyttönen seisoi siinä hänen edessään kädet nyrkkiin pusertuneina, hento rinta raivokkaasti kohoten, silmäterät paloivat aivan mustina, niiden leimu tuntui hänestä oudolta heikon sinervän valkuaisen rinnalla.

— Minä vihaan ankarasti suuria lahjoituksia, — puhe kuului miltei sotkuiselta — sinäkin rupeat suureksi lahjoittajaksi. Kuinka vihaankaan sinua, sinä kuitenkin ymmärrät, mitä merkitsee asettua kedolle leipää jakamaan. Ääni sortui ja kävi kimeäksi, sitten Maria äkkiä käänsi selkänsä ja juoksi ulos. Kristian istui hetkisen kirjansa lehtiä selaillen ja lähti sitten hänen peräänsä.

Jonkin hetken kuluttua he kävelivät kaivotiellä. Kristian ajatteli: herkästi kiihtyvä sydän, tempoilee, vimmastuu, kyynelöi. Kuinka häntä juuri noin palavana, jalosieluisena, hehkuvasilmäisenä rakastankaan! Kovin on hauras ja tulinen koko hänen olentonsa. Aatteeni on minulle tullut vieraaksi, hän sen huomaa ja siitä noin kimmastuu ja kärsii. Kristian alkoi hiukan sorahtavalla äänellä puhua: On ihmeen hyvä olla, kun näkee tuon kukan varren, särmikkään, harmaan, hiukan karvaisen, päivänpaisteesta kirkkaana ja sinihohtavin suonin. Sen vuoksi on ihmeen hyvä olla, ei tarvitse olla itsekäs ihminen, vaikka voi kesken kaiken sen vuoksi tulla hyvä olla. Minä ajattelen usein rikkaruohoa, painunutta, vetisellä maalla kasvavaa, läpikuultavaa, jossa käy kirkkaan sininen, hento suoni, miltei katkeavan näköinen ja koukerteleva. — Entäpä eikö olisi rikos, jos kaiken kärsimyksen, onnettomuutta tuottaneen, vieläpä alhaisenkin tekonsa jonkin tuollaisen rikkaruohon vuoksi unohtaisi? Hän loi Kristianiin silmänsä, tummat, luomista tulipunaiset, valkuainen kiilsi heikon sinervänä ja vielä kosteana.

— Ei olisi varmaankaan rikos, jos alhaisenkin teon tekijä kaiken unohtaisi, tulisi onnelliseksi kesken kärsimystään seisoessaan ruohikolla; kirkkaan, hentoisen kukanvarren vuoksi tulisi onnelliseksi. Varmasti myöskin on niin, ettei kaikkea kärsimystä voi kirkkaan ruohon ja puhtaan tuulenkaan vuoksi unohtaa, vaan kun sen kaiken näkee, tuntee vain ihmetystä siitä, että sellaista on ja että sydämessä kuitenkin on niin kammottava kärsimys.

Hänen puhuessaan oli kuu kohonnut. Sen säteet suihkuttivat kirkkaita kimppuja lehtien lomitse, parkkikasoissa tien varsilla kuorien kosteat sisäpinnat hohtivat kirkkaan sinisinä, leukoijat puutarhassa olivat säteilevän, harsomaisen ilman ympäröimät. He tunsivat äkkiä itsensä onnellisiksi. Kristian katseli Marian käsiä, joissa oli ohut, kelmeä iho, loistavia silmiä, katseli niitä harsomaisen ilman lävitse, jossa oli isoja, säteileviä laikkoja. He kulkivat ääneti, Kristianin jostakin syystä täytyy ajatella Marian sukkia. Hän näki ne ajatuksissaan. Ne olivat vaaleat, ohuet, hiukan harmaat ja lanka oli tullut nöhtäiseksi. Hän ajatteli niitä, kuinka ne olivat kiinnitetyt, kuinka sukka oli hiukan väljä ylhäältä, kuinka iho paljastui. Hän rakasti noita sukkia, toivoi saavansa suudella niitä ja kenkää, kulunutta, läntistynyttä. Häntä ihastutti yksityiskohtien ajatteleminen. Kuinka kengässä oli korko, kuinka pohja oli kulunut ja harmaa, pehmeä. Hän olisi kovin tahtonut niitä pitää käsissänsä ja suudella. Ruusunkarvaisia, hentoja, nehkeitä sormia ei hän uskaltanut ajatella suutelevansa, ei sinisiä läikkiä ohimoilla eikä pään kupuraa, vaan kenkiä. Niitä hän erikoisesti rakasti senkin vuoksi, että ne olivat kärjistä hiukan ylöspäin kopistuneet ja kuluneet. Hän hellitteli niitä ajatuksissansa, ajatteli: Hänen kenkäänsä vain haluaisin suudella, pientä, kopistunutta, en mekon kaulusta enkä rintaa. Sukkaakin rakastan. En voisi kuvitella suulle suutelevani. Jospa hän aavistaisi, heti hän minut lähettäisi menemään. Mutta eikö olisi luonnotonta, etten häntä rakastaisi! Hauras on, säihkyväsilmäinen, liiaksi ajattelee kärsimystä. Miten nytkin pää on kumartunut eteenpäin, silmät ylöspäin luotuina. Aina vain jotakin kaunista ajattelee. Taivaallinen hän on minulle, kaukainen ja ihana. Tätä nurmeakin, pyöreäpäisiä lehtiä, hiekasta ylös kohoavia rakastan, kun olen hänet tässä nähnyt noin heiverönä, noin ihanan haaveellisena, silmät sumentuneina, laajoina taivasta katsellen ja kosteata lehteä, joka tuossa häilähtelee. Kenkäänsä, pientä, ruskeaksi kulunutta, rakastan. Mitä onkaan kaikki muu hänen rinnallansa? Muistan hänet, kun hän seisoo punoittavin ohuin sormin pukuansa sormiellen näitten harmaaksi kuivuneitten mansikkatarhojen lähellä, katsoo sädehtivin silmin tähtimäistä lehteä, kurottuu oksaan tai kumartuu nurmelle, aina hänet muistan.

Kun Marian lähtöpäivä tuli, Kristian ajatteli: Nyt ehdottomasti jotakin hänelle puhun tunteistani, parempi on, että itseni paljastan. Mutta Maria kohteli häntä koko päivän omituisen kylmäkiskoisesti, kun hän tuli huoneeseen, alkoi kohta innokkaan keskustelun jonkun toisen kanssa ja puhui Kristianille koko päivänä vain jonkin ylimalkaisen sanan.

Auto oli jo lähdössä, kun hän hypähti alas, puristi Kristiania kädestä, vaikka oli jo hyvästellyt, ja sanoi: Varmasti kaikki on niin tapahtuva… ruokimme yhdessä nälkäisiä. Sitten hän juoksi takaisin autoon ja seisoi niin kauan kuin näkyi Kristianiin päin kääntyneenä.

Kristian hänen lähdettyänsä meni antamaan määräyksiä, tarkasti myymälässä muutamia laskuja, istui hetkisen ikkunan ääressä katsellen maantielle. Aivan edessä kiveyksen lomassa kasvoi kärsäheinän valkeanharmaa, jo hiukan punertava kukka; hänen katseensa pysähtyi hetkiseksi siihen. Hän lähti ulos, punainen suolaheinäruohikko häntä kummasti ärsytti. Sitä he olivat yhdessä Marian kanssa katselleet. Hänen teki mielensä tehdä jotakin ruumiillista työtä. Eräästä varastohuoneesta hän löysi suuren joukon käytettyjä savottasaappaita. Hän tarkasteli niitä hetkisen ja ajatteli, että niiden varret vielä olivat sangen käyttökelpoisia. Hän latoi niitä kuormallisen käsikärryille ja tyhjensi sen ammeeseen. Hän jatkoi työtänsä yli puolenyön, ja joka kerta kun hän nosti silmänsä isoista länttäisistä koroista ja kuhmuisista ja paikoin ratkeilleista saappaanvarsista, hän näki tuomen mustan, kyhmyräisen oksan, joka kuvastui viileää yötaivasta vasten kuivaushuoneen katon takana, ja aina häntä vihlaisi ikävä.

Huoneessaan hän vielä istuutui lukemaan. Häntä kiusasi hauras tunnelma, joka siellä vallitsi. Hämärä, kuiva sini ympäröi heiveröistä tuolia, avattua kirjaa ja pöytää, sini, joka oli yhtä hänen ikävänsä kanssa. Hän katseli seinäpaperien kukkien hienoja juovia: Jospa hän vain olisi täällä vielä, hetkisen vain viivähtäisi, ajatteli hän surumielisesti. Hänen nenänsä muistan, aivan kuultavan ja hennon. Sormet, nehkeät, ohuet, korjailivat pitsikaulusta. Sukkiansakin ajattelin, lurjus olen, ne ovat minulle aina olleet kiihoittavin vaatekappale, mistä johtunee. Mutta kuinka hänen yhteydessänsä, lempeäsilmäisen, tällaista ajattelen! Kuinka olenkaan alhainen. Kun saisi pidellä hänen päätänsä, kiharoiden lävitse sen tuntea sormissaan. Hehkuva-, kyynelsilmäinen, minun kanssani aatetta rakastaa, on siinä iässä, ja minäkin olen, jolloin sellainen on merkitsevintä, mutta minuun hän ei tule rakastumaan, vaan johonkin toiseen, mitättömäänkin ehkä, lurjukseen, hehkuvasti, ihanasti, kaikkeen taipuen ja kärsien. Hän tulee rakastumaan, mutta kuinka silloin kärsinkään! Kuinka minulla onkaan varma tunne siitä, että hän tulee huonoon ihmiseen rakastumaan, sellaiseen, joka ei hänen ihanuuttansa ymmärrä. Punervan ihon näkee ja leimuavat silmät, mutta ei hänen sydäntänsä ymmärrä.

Kristian kuuli toverinsa — tämä oli jäänyt joksikin aikaa olemaan — tulevan kotiin ja lähti tämän luo. Hän istui ruokasalissa, oli jäänyt illallisetta. Kristianin tullessa hän heti virkkoi: Joko lähtivät, vanhojapiikoja ne parikymmenvuotiaat, kelmeitä, kiharat kiemurtelivat. Lapsi minua miellytti, sinä taisit häneen rakastuakin, mutta et sinä häntä saa, tuskinpa kukaan saa. On erinomaisen kaunis, mutta liian älykäs, hänestä tulee lueskelija tai kommunisti. Hänessä on ainesta monenlaiseen. Suloinen lapsi, vaikka kiivastelija.

4

Kristian oli viettänyt koko talven innokkaissa puuhissa. Hän oli saanut tehtaansa menestymään, miehet olivat tyytyväisiä, hänelle alettiin osoittaa arvonantoa kaupungin asiaaymmärtävissä piireissä. Koko aikana ei hän ollut käynyt H:gissä.

Seisoessaan nyt auringonpaisteessa tiellä katsellen sepelimäkeä, jolle kesällä piti rakennettaman lastenkoti — lahjoittajina olivat monet kaupungin liikkeistä tehneet yhtä paljon kuin hänkin, hän oli herättänyt ajatuksen, mutta jäänyt sitten kummasti syrjään — hän ajatteli kulunutta talvea. Hän oli pakottanut itsensä toimimaan käytännöllisesti ja hän oli onnistunut, vaikka tappionvaara oli ollut yhtä suuri kuin voiton mahdollisuus. Noina aikoina, jolloin hän varmasti luuli kadottavansa kaiken, mitä oli pitänyt omanaan, joutuvansa irrallisena ajelehtimaan, hän oli usein tuntenut, että hän ikinä ei missään muualla voisi tulla onnelliseksi, ei mitään rauhaa tuntea kuin täällä. Nyt hän ajatteli miltei vastenmielisesti puuhailuaan, ajatteli, että olisi ehkä ollut parempi, ettei hän olisi onnistunut, vaan tullut syöstyksi epätoivoon. Leipä, jota hän nyt jakaisi nälkäisille, lähinnä lastenkoti, oli jo tarkalleen tutkittuna ja punnittuna, häntä siitä ylistettiin, kukaan ei puhunut lapsista. Jos hän mennessään lastenkotiin tulevaisuudessa laskisi kätensä jonkun pienokaisen päälaelle, se luettaisiin hänelle suureksi ansioksi. Hän tunsi siitä häpeää ja vastenmielisyyttä. Hän alkoi hämärästi aavistaa, mitä Maria oli tarkoittanut, ja olihan hän itsekin sen tuntenut. Pitäisi taittaa puolet leivästänsä. Häntä koko juttu iljetti.

— Jos olisin yksinäni sen tehnyt, uhrannut, minua olisi ankarasti vastustettu, tuntisin siitä iloa, mutta nyt se minulle luetaan suureksi ansioksi, niinkuin sekin että panisin käteni lapsen päälaelle. Omaksi ilokseni sen panisin auringosta kiiltävälle pikku päälaelle, jakaus näkyisi selvästi ja ohut tukka. Tätä nykyistä ei Maria tarkoittanut eikä tätä hyväksy. Kunpa voisin kaiken jättää sillensä, mutta sitäkään en voi. Ja onhan lapsukaisilla, parillakymmenellä, siitä hyötyäkin.

Hakaan oli majoittunut joukko mustalaisia. Kristian oli kävellessään huomaamattaan tullut liki leiriä. Muudan vaimo, jolta lapsi pisti povesta esiin, pyysi maitorahaa. Kristian katseli lasta, joka oli omituisena, pitkänä käärönä liinassa, joka oli sidottu edestä kiinni. Kummallinen nöyryyden ja heltymyksen tunne valtasi hänet ja hän ajatteli: Tuollaisena juuri ihmistä rakastan. Noin tajuttomana ja noin kaikkea hyvyyttä tarvitsevana. Lapsetpa ottavatkin vastaan kaiken rakkauden, eivät tee eroa; eivätkä arimmatkaan sydämet sitä niille ujostele osoittaa.

Eukko aukoi liinan. Lapsi oli kääritty monen moniin villarääsyihin; niistä pilkistivät esiin pienet, kellertävät kasvot, silmät olivat aivan rähmäiset. Kristian otti äkillisestä mielijohteesta lapsen hiukan kömpelösti käsivarrelleen, paljasti pienen, punoittavan, tukattoman pään ja heiveröt, koukistuneet sormet. Vaimo askarteli muuta eikä hänestä sen enempää huolinut. Kristian katseli pienokaisen hentoja, rähmäisiä ripsiä, puhalteli hiukan sormiin ja tunsi pientä ylpeää tyytyväisyyttä »lastenkotijutusta»; vastenmielisyys oli kokonaan hävinnyt, hän tunsi, ettei oikein osannut eritellä ajatuksiaan.

Kävellessään kotiin hän ajatteli:

— Kenties vain sen vuoksi, että sormet olivat koukistuneet ja heiveröt, sen halusin käsivarrelleni. Sama tunne kuin kuulasta solmuista rikkaheinää katsellessa saa heltymään. Paljon oli siinä myös sitä, että olivat pienokaisella samat, loistavansiniset valkuaiset mustissa silmissä kuin Marialla. Omituista, usein ajattelen: monesti teen hyvää esteettisistä syistä, niin, tai myös jätän tekemättä, suurelta osalta olen vain teoreetikko. Varmaa on, että erehtyi se, joka sanoi, että menisin palloja hiomaan. En menisi, kenties en yhtäkään marmorinsirua antaisi lyödä murskaksi. Alan itsessäni löytää yhä useampia huonoja ominaisuuksia, sydämettömiä, jopa kauhistuttaviakin piirteitä. Sen pitäisi uskonnolliselta kannalta katsoen olla hyvä, mutta minä tiedän, että ei ole kysymys »huonouden tuntemisesta», nöyrtymyksestä minussa, en nöyryydestä huonoja ominaisuuksia itsessäni löydä, ne ovat olemassa ja kohoavat pinnalle.

Portaissa hän kohtasi apteekkari B:nin, tämä oli tulossa jotakin kirjaa lainaamaan. Hän oli lihavahko, keskikokoinen mies. Hänen olemuksessaan oli jotakin papillista. Hän puhui aina selkeällä, ikäänkuin hyvin huolitellulla äänellä, hänestä henki erikoinen moitteettomus, hänen silmänsä olivat kuulakat, aivan puhtaat, ja kuitenkin hän vietti väliin miltei hurjastelevaa elämää ja oli tunnettu suurena naistenliehittelijänä.

He seisoskelivat kirjahyllyn luona, olivat keskustelleet minkä mitäkin. Kristian tunsi halua äkkiä puhua aivan kevytmielisesti. He naureskelivat eräälle kaupungissa sattuneelle skandaalille, jossa muudan kunnioitettavassa iässä oleva liikemies oli esiintynyt sangen vähän kunnioitettavassa valossa. Sitten he näyttivät kumpikin vaipuvan ajatuksiinsa, ja Kristian sanoi hitaasti:

— Minä tässä naisia ajattelin. Miksi meitä niin viehättävät, saattavat narreinansa pitää. On kukanväriset sormet pitsihihoissa, leuan alla kaulus, kirjailtu, sitä hypistelevät, silmien alla himmeät, hienoihoiset, hiukan painuneet läikät, me heti hengästymme, ihastumme.

— En minä kauluksista ja hihoista, mutta kun paljastuu tohvelista pyöreä, ruusunnupunvärinen kantapää, varpaille noustessa, se minut lyö polvilleni. Monta kertaa olen ihmetellyt: mitä tämä nyt oikeastaan on, mutta ei siitä pääse.

Kristian tunsi itsensä surumieliseksi: miksi hän tällaiseen keskusteluun antautui? Hän kuunteli toista tajuamatta; saattaessaan tämän ovelle hän jäi seisomaan portaille. Kosteat lehdet hehkuivat ilta-auringossa, taivaalla kimmelsi ruusunpunainen riekale. Hän muisteli Mariaa:

Jos hänet saisin omakseni, hiukset, otsan, jalat, kuultavannäköiset ja hentoluiset, mitenkä häntä pitäisinkään! Täällä hän hehkuvia lehtiä katselisi, hänen hiestyneen kätensä tuntisin kasvoillani, kämmenessäni tuntisin, kuinka hänen sydämensä löisi kaidassa rinnassa, pienoisen nyöritetyn liivin alla. Ottaisin vyötäröstä, suutelisin hänen jalkojansa kunnes hän alkaisi pyydellä, että päästäisin, punastuisi, löisi heikosti hiestyneillä käsillänsä, hengästyisi. Mutta ehkä ei löisikään, ihastuneena kuroittaisi kätensä, silmät alkaisivat hohtaa.

Huomenna taikka ylihuomenna hänet kohtaan. Onkohan kovin muuttunut… Pyytelen tänne kesäksi, mutta en kiusaa tulemaan, sittenpähän näen.

* * * * *

Kristian seisoi oman huoneensa ikkunassa. Hän näki ajatuksissaan talon takana rinteellä olevan metsikön, jossa oli aamupäivällä kävellyt, mutta jostakin syystä ei ajatellut varsinaista metsää, latvoja ei laisinkaan, vaan oksien alla olevaa maata ja runkoja puoliväliin. Hän näki oksat, paksut, sileät, koukistuneet, ja niiden alla hiukan kellertävät saniaiset, pienet, teräväkärkiset lehdykät. Tärkeintä oli ilma, kuiva, kevyt, vaaleanruskehtava, joka ympäröi pieniä, kiiltäviä havunneulasia ja sammalta, häälyi kevyenä ja loistavana. Hän koetti ajatella, minkälainen olisi taivas, raikkaanvärinen ja kostea, latvat, mehevät havut. Mutta se ei häntä lainkaan miellyttänyt, vaan hänen teki mieli yhä edelleenkin ajatella, minkälainen metsikkö oli maasta ja puoliväliin runkoihin. Pieniä saniaisen pyöryköitä näytti ympäröivän kirkkaansininen reunus, samoin havunneulasia, ja kaikkialla missä oli varjoa, oli ilma tummansinistä.

Hän etsi tilikirjan. Katseli hetkisen ja sulki jälleen.

— Jos saisi Marian suostumaan… Mutta kirjanpitäjäksi… kovin arkista. On koulun lopettanut. Kuinka tekisin? Täti varmasti suostuisi tulemaan lastenkodin johtajattareksi ja olisi siihen sopivakin, huolekas, vakava, tarmokas. Maria hänen rinnallansa; siten hän saisi hyvyyttänsä runsaasti osoittaa. Mutta tiedänhän hyvin koko ajan, että itsekkyydestä toivon tätä; toimi on hänelle tarpeenkin ja hän ilostuu siitä suuresti. Mutta sekin vaikuttaa, että toivon saavani olla hänen lähellänsä. Joka päivä toivon häntä tänne nähdäkseni kuinka hän innostuu, silmät leimahtavat, nähdäkseni otsan hennon ihon ja pienoiset kiharat.

Kuitenkin Kristian ajatuksestansa innostui, alkoi kävellä ympäri huonetta ajatellen, kuinka kaikki tapahtuisi.

— Onkohan kovin alhaista, hän ajatteli samalla, että näin järjestelen? Sanoakaan en hänelle voi, että hänet nähdäkseni. Hullu ajatus: silloinpa hän vetäytyisi heti kauas minusta, vaikka kuinka tarvitsisi toimen ja olisi ansiokas sen saamaankin. Silloin kun hän täältä lähti, ei minulla ollut muuta salattavaa häneltä kuin sukka-ajatus ja että hänen kenkäänsä halusin suudella. Mutta ehkä hän itsekin minua ajattelee, vaikka tuntuisi liian suurelta onnelta, että niin olisi. Ei, niin ei voi olla. Mutta jos alkaisi välittää — kuinka onkaan alhaista, että näin suunnittelen, ajattelen. Sanoisin hänelle, että rakastan, mutta pyytäisin vain, että hän edes sietäisi. Ei, tämä on mieletöntä, nöyryyttävää; jos hän ei välitä, ei välitä. Kaikki pidän itselläni, kärsin, olen toverina, keskustelemme.

Hän kuljeskeli myöhään sepelimäellä suunnitelminensa. Häntä harmittivat terävät, liuskahtelevat kivet jalkojensa alla. Pieni viinimarjapensas vihoitti rinteellä. Hän katseli hetkisen teräväreunaisia, lovisia lehtiä. Ruoho pisteli pieninä tupsuina esiin kivien lomitse. Hänen tuli äkkiä ikävä metsää, ei sellaista kuin haka, jossa oli laajoja, pehmeitä ruohikoita, suo, jossa laaja liejuinen lampi, johon kesällä kasvoi viheriän limakerroksen päälle, vaan tummaa, kuivaa kuusikkoa, käyskelyä oksien alla, jotka haroittivat vankkoina ja tuuheahavuisina laajalle.

Huoneessaan hän makasi kauan valvoen, kädet pään alla ajatellen matkaansa ja muistellen Mariaa. Hän ajatteli hänen käsineitänsä. Hän muisti, että ne olivat kellervänharmaat, niissä oli repeämä ranteen kohdalla. Hän ei koskaan ollut noista käsineistä pitänyt Marian käsissä, mutta nyt hän ajatteli toista niistä eikä saanut unta. Hän ajatteli, että puristaisi käsinettä mielellään suullaan, suutelisi kunnes se tulisi kosteaksi, asettaisi sen povellensa paidan alle paljaalle iholle.

Seuraavana päivänä Kristian matkusti. Junan tullessa asemalle satoi virtanaan, ja hänen täytyi odotella hallissa hyvän aikaa sateen lakkaamista. Hänet valtasi ensin alakuloisuus, sitten surumielisyys, takinkaulus oli aivan märkä, niskassa ja hartioissa tuntui kostealta. Se sai hänestä kaiken tuntumaan tylyltä ja epäystävälliseltä. Hänet valtasi ärtymys, jonka hänessä aina herätti ihmisjoukon näkeminen hiljaa seisoskelevana, odottavana.

— Mitäpä tämä hyödyttää. Mariaa en kenties lainkaan tule tapaamaan. Ehkä hän on hyvinkin muuttunut, hän ajatteli. Vastapäisikkunasta näkyvä kalkinvalkoinen reklaami yhä lisäsi hänen apeuttaan. Hän kääntyi siihen selin, mutta tunsi silti yhä mielensä kolkoksi ja murheelliseksi.

Kun sade vihdoinkin lakkasi sen verran, että saattoi lähteä autorivin luo, hän perin kyllästyneenä ajatteli, eikö olisi parempi odottaa seuraavaa junaa ja lähteä sillä jonnekin muualle. Vasta matkailijakodissa — se oli aivan pieni ja varmaan vanhanaikaisin ja epäsiistein koko kaupungissa — hän pääsi surullisuudestaan.

Hän järjesteli kirjojansa, repäisi muistiinpanovihosta irti lehtiä ja heitti ne paperikoriin, sitten jäi hän katselemaan kadulle.

Hän näki ajatuksissaan Marian säteilevässä, valkeassa hameessa keinulaudalla. Sitten hän muisti keväisen, nuoren koivun, vaaleanvihreälehtisen, joka kasvoi aivan nurmikon rajalla. Hän muisti, kuinka eräänä aamuna, kun hän kulki sen ohitse, tuuli pudotti siitä kimpun loistavia, vienon vihertäviä pisaroita, lehtien tahmeudesta vihertäviä. Sitten sukelsi hänen mieleensä muisto eräästä rikkaläjästä tehtaan takana, siinä oli paperitörkyä, lasinpalasia, puulastuja ja niiden keskellä jokunen punaisenkirjava heinä. Punaisenkirjavat, ripsahtelevat heinät häntä nyt miellyttivät, hän tunsi niitä rakastavansa, riemastui niistä.

Kadulla häntä kaikki ihastutti. Kaikkialla oli sinisiä ja loistavia läikkiä sateen jäljeltä. Puiden latvoissa heikko sinerrys, vienon vaalea pilvi taivaalla häntä liikutti.

— Mahdotonta, että hänet kohta näen, ajatteli Kristian riemastuneena. Hän oli pistänyt kokoelman Goethen runoja povitaskuunsa, paperi olisi hänestä ollut ruma, arkinen. Hän tahtoi nähdä vaalean, punakukkaisen kannen, kun Maria pitäisi kirjaa käsissään. Maria huudahtaisi, katselisi sitä säteilevin mustin silmin, hipoisi sitä sormillansa, painaisi puvun laskostettua rintaa vasten, kirja hipoisi pitsiröyhelystä leuan alla. Hän ajatteli nautinnolla, että hänen sydämensä takoi vaaleanpunakukkaista kantta vasten, ajatteli, että kaikki oli Marian vuoksi niin ja että jos tätä ei olisi ollut olemassa, ei myöskään hänen sydämensä milloinkaan olisi voinut takoa vasten kirjan punakukkaista kantta eikä vaalea pilvi taivaalla, puiden latvojen pieni sinerrys myöskään olisi ollut mahdollista. Hänestä riemussansa miltei tuntui, että hienot, juovikkaat kukkakimput kirjan kannessa olivat irrallisia, ja hänen sydämensä niiden alle haudattu, niiden ympäröimä, hienosti suhisevien ja punertavien kukkakimppujen.

Portaiden edessä hän pysähtyi. Hänestä tuntui, että oli uhkarohkea ja kerrassaan erikoinen teko nyt suoritettava. Hän käveli hetkisen vastapäisen kahvilan edustalla, katsoi pitkään ja tuttavallisesti sieltä tulevaan poikaan, kääntyi sitten ympäri ja soitti päättäväisesti ovikelloa portaassa, jonka edustalla hän oli äsken seisonut tuntien, että oli uhkarohkea ja erikoinen teko suoritettava. Sisältä kuului hitaita, kankeita askelia, täti oli yksin kotona, arvasi Kristian.

Istuutuessaan raitaisella kankaalla päällystettyyn nojatuoliin Kristian tunsi surumielisyyden jälleen saavan mielensä valtoihinsa. Tuoli oli kovin matala, sitäpaitsi hän vajosi siinä syvään, niin että tuntui kuin olisi lattialla istunut. Se teki hänet noloksi. Täti katseli häntä hyväntahtoisen näköisenä, mutta ei koko aikana puhunut Mariasta sanaakaan. Kristian tuli yhä surullisemmaksi ja huomasi ärtyvänsä yhä enemmän tuolistaankin. Viimein hän nousi ja alkoi kävellä ympäri huonetta. Nähtävästi täti piti sitä sopimattomana. Tunnin odotuksen kuluttua soi ovikello. Täti kuului eteisessä selittelevän jotakin, luultavasti, että oli vieras. Kristianista tuntui turhalta tämä tekeytyminen, hän tempasi oven auki ja astui eteiseen. Ensimmäisinä minuutteina ei hän nähnyt laisinkaan Marian kasvoja, tällä oli jokin kukikas puku, vaalea pitsi leuan alla, hän piteli käsissänsä vahakankaista kääröä. Maria katseli häntä hiukan hämmentyneen näköisenä, ojensi sitten kätensä pää hiukan hartiain väliin vetäytyneenä ja luomet alas painettuina. Äkkiä hän purskahti nauramaan: En minä sinulle, en sinulle, sanoi hän naurunsa lomasta, ja lisäsi sitten ihan vakavana jo: »Minua aina alkaa naurattaa, kun tiedän, että nyt on aivan sopimatonta nauraa ja kaikki ovat hyvin juhlallisia. Silloin minä aina alan nauraa, älä minuun pahastu.» Kristian joutui hänen naurustaan hämille ja uskoi varmasti ilmeensä tyttöä naurattaneen, samoin tämä oli nauranut silloin kerran päivällispöydässä, muisti hän.

— Minä kai silloin sanoin jotakin tai ehkä hän vain yleensä seurasi keskustelua ja jokin meissä häntä nauratti, tottahan onkin, että keskustelijat usein ovat naurettavia, ajatteli Kristian.

Kristian varoi istumasta tuoliin, joka vajotti. Hän seisoi nojaten kädellänsä pöytään. Täti vetäytyi omaan huoneeseensa, oli saanut vieraan. Kristian huomasi tytön itseään katselevan ja meni siitä jälleen hämilleen. Äänettömyys kävi kiusalliseksi, tyttö oli painanut poskensa kättään vasten, silmät välkkyivät ja hän vilkaisi silloin tällöin Kristianiin, viimein hän hypähti ylös, astui Kristianin luo ja sanoi: Olemmepa ikäviä, näin vaiti… Mistä alkaisimme keskustella? Minä ajattelin sireenejä, ja tekisi mieleni hypähdellä…

— Lähdemme ulos, sanoi Kristian. Kävelemme ja keskustelemme niinkuin kesällä.

Niinkuin kesällä, lisäsi hän tahallaan ajatellen: Silloin oli mielestäni toisenlaista. Naurettavaa ehkä, että olisin kaivannut juhlallisuutta. Hetkisen hän vain oli hämillään, mutta jos sillä tavalla välittäisi kuin toivoisin, yhäkin olisi hämillään ja punastelisi. Vaikka olenhan senkin huomannut, että milloin hän kovin pyrkii menemään hämilleen, hän heittäytyykin aivan vapaaksi ja sillä pettää niin, ettei aavistakaan. Olisikohan nytkin niin? Kuinka hänen silmänsä loistelevatkaan! Kuinka kallis minulle onkaan tuon harsomaisen pitsin alla kaula, ohimoille sattuvat kiharat, punertava iho. Mitä hänelle puhuisin, kun aina vain näitä ajattelen! Kirjan voin antaa.

Eteisessä hän otti sen taskustaan.

— Minä olen tätä ajatellut, toivonut saavani. Et ole muistanut kanteen kirjoittaa, otamme sen mukaan, minusta on hauska sitä pidellä käsissäni, sanoi Maria, hypisteli kiharoitansa, koetti niitä järjestellä korvien taakse, ja kun ei onnistunut, jätti silleen.

— Tänään luin ylioppilaasta, joka oli maakuopassa asunut maaseudulla meillä, kirjastokin hänellä oli, pari tuhatta nidettä, luitko sinäkin? puheli hän sitten Kristianille.

— Tämänpäiväisessä lehdessähän siitä kerrottiin. Hänestä luin minäkin. Kummastelin, että sellaista sattuu meillä, nimittäin että sellaisiakin on, jotka maakuoppiin kätkeytyvät. Erikoisesti mainittiin, että hän oli suuri kirjallisuuden harrastaja. Mitä vaaditaan, että sellaiseen ryhtyy, maakuopassa asujaksi, rahvaan pilkaksi, kirjojansa rakastaa.

Ilma oli käynyt vihertäväksi, lyhdyn valo sattui pihlajan haroittaville, vaaleille lehdyköille, kiveykselle ja Marian niskaan. Hän pysähtyi ja luki lyhdyn valossa Goethen Kalastajan säkeitä: Miks ihmisvoimin täältä viet sä kuolon helteeseen — pysähtyi sitten arasti henkäisten ja silmät kuulaina. Kuinka tätä rakastankaan, toistelen mielessäni ja rakastan. Veden ihanasta kuulakkuudesta nousta vilpoisen ruumiin tuskaisen, hirvittävän maan kamaralle. Hirveä on maa. Viet kuolon helteeseen…

Hän näytti niin ahdistuneelta, että Kristian tuli ajatelleeksi: taas alkoi kärsiä, mutta nyt kärsii niinkuin itse olisi maan hirvittävyyden nähnyt. Varmaa on, ettei hän tunne vain runon ihanaa murhetta — sitäkin tuntee, mutta myöskin, että maa todella on tuskainen paikka, hirvittävä paikka. Hänen laisensa sen tuntevatkin.

Kristian otti kirjan häneltä, pani sen kainaloonsa ja kosketti hiukan hänen kättänsä, pusertaa ei hän olisi uskaltanut.

Tie oli hiukan rapakkoista. Lätäköissä kiilteli mustaa ja sinistä. Kristianista tuntui, että maailma sittenkään ei ollut vain hirvittävä paikka, kun hän katseli vienon sinistä ja kuulakkaa ilmaa, jota vastaan kivimuurien katot piirtyivät, jossa havisivat lehdet; etäämmällä näkyvät louhitut kivet, portti, joka oli avoinna, tuntuivat hänestä rakkailta, ja hänen tuli niiden vuoksi hyvä olla. Hän sanoi:

— Kuitenkin kaikkea voi rakastaa, kaikkea tätä, ja voi senvuoksi olla onnellinen. Valkea kukka mättäällä, puron kuplat, sinerrys…

— Niin, mutta tässä maailmassa ei vallitse oikeus. Täällä hälistään ja täällä tapahtuu lukemattomia vääryyksiä, joita ei soviteta, täällä vallitsee inhoittava hälinä. Täällä tapahtuu pelkkää vääryyttä. Mitä minulle merkitsevät puron kuplat ja sinerrys tai ihanasti kasteinen, harmaa ruoho, jos samaan aikaan kielletään jokin luonnollisista oikeuksistani. Maria pysähtyi Kristianin eteen kiivaasti hengittäen. Veden viileästä, ihanasta kammiosta kuoleman helteeseen, sanoi hän vapisevin huulin. Käsitätkö, käsitätkö…

— Mitä hänelle liekään tapahtunut, ajatteli Kristian surullisena, kuusitoistavuotiaana ottaa ankaran vakavasti sen, mille kaksikymmenvuotiaana hymähtää. Kuinka hänen laitansa lienee ja mikä on tuo hänen luonnollinen oikeutensa, joka on kielletty? Ensin en hänessä huomannut mitään muutosta, nyt minusta tuntuu, että hän koko ajan hautoo jotakin päässänsä.

He kulkivat hetkisen ääneti. Katu oli kuoppaista, taivaanrannalla katonharjojen ja viirien yllä näkyi kuulakka, pieni ruskonriekale.

— Kuitenkin on merkitsevää tuo rusotus, että sen voi nähdä, siihen voi vääryyden unohtaa; olenhan sen tuntenut, vaikka äsken kielsin. Voi unohtaa sen, että täällä hälistään, eikä jalomielisyyttä ymmärretä.

— Kuinka nuori hän onkaan, ajatteli Kristian. Jokin ranskantunti-juttu hänet jälleen lie noin kuohuttanut; kun on varaton, joutuu sellaisia kokemaan, mutta eipäs vain opi tyynesti suhtautumaan.

— Galleriassa minun piti pyytää sinua käymään kanssani, usein kuljeskelen siellä yksinäni. Fauni siellä, olethan huomannut, jäljennös Sergelin…

— Muistan, rypäleitä kourassa, taaksepäin kaartuneena, kuivahko, jollakin lailla kovin mehuton, ei laisinkaan ylitsepursuvainen, ei ainoassakaan lihaksessa paisunutta, riemukasta humalaa, kaikki pientä, kuivahkoa, sanoi Kristian innokkaasti.

— Sitä juuri, pienessä välikössä, eikö olekin, sitä usein, kasvoja en katsellut, vaan sormillani sivelin, ne ovat hurmautuneet, mielettömän nauruiset, jos olisi hiukan suurempaa kokoa, ehkä olisi hyväkin, mutta nyt on todellakin ikävä, kuivahko eikä laisinkaan ylitse pursuvainen, puheli Maria. Hän nähtävästi halusi osoittaa jollakin tavoin hyvyyttä Kristianille.

— Humaltuneen faunin muuten, eikö sinustakin, pitäisi olla lihavahko, mutta tällä on kuivat pienet lihakset. Jos se olisi lihavahko, olisi Sergel helposti saavuttanut ylitsepursuvaisuuden ja hiukan riettaan tunnelman. Sillä olisi sen saavuttanut helposti, mutta nerokkaampi olisi, jos ilman sitä laihan faunin olisi kyennyt…

Maria oli kuunnellut hiukan punaiseksi lennähtäneenä, ja hiukan hätäisesti Kristian sanoi:

— Laihanakin siinä voisi olla humaltuneisuus, riemukas ylitsepursuvaisuus, jos siinä olisi jokin epämuodostuma ruumiissa, jokin outous… Kristian oli hengästynyt, epävarma ja hätäytynyt. Hän ajatteli: Olenko siis aistillinen, epäpuhdas, kelvoton ihminen ajatuksiltani, noin saatoin hänet punastumaan. Enhän lainkaan olisi niin oikeastaan puhunut, jollen olisi halunnut kääntää hänen ajatuksiaan Kalastajasta, ja itsekin hän halusi lakata sitä ajattelemasta… senvuoksi alkoi faunista puhua, ajatteli kai myöskin minua ilahduttavansa, aivan väkinäisesti siitä puhuin. Tuskin sitä muistankaan kuin hämärästi, koska se todellakin on mielestäni aina ollut vähäpätöinen ja kuivahko. Nyt aloin selitellä, ajattelee ehkä, että olen olevinani asiantuntija, vaikka en oikeastaan lainkaan asiaa ymmärrä.

Kristian kävi kömpelöksi ja jäykäksi pelosta, että hän nyt olisi Mariasta vastenmielinen. Tämä kulki hänen rinnallansa pää hiukan painuneena, hartiat hiukan kumarina ja koholla. He kulkivat rantatietä ja pysähtyivät hetkiseksi. Kaislikko oli vielä lyhyttä, vaaleanviheriää, jokunen hieno ohut lehdenkärki vasta oli irroittunut varresta ja siirotti hiukan, aivan pitsinvärisen tuomen lomitse kuulsi taivas kirkkaana, ja oksat levittivät liikahtaessaan ilmaan suhisevain ruohokimppujen ja kallioitten ylle makean lemun. Se tuntui tarttuneen heinään, tiehen ja nehkeisiin, juuripuhjenneisiin lehtiin. He katselivat pienen huvilarykelmän siroa silhuettia. Päätyjen ja nurkkausten kohdalla näytti taivas viheriältä kuin korsi, keskemmältä se oli sininen, ikäänkuin ohut, ja siellä täällä erotti pienen vaalean tähden.

* * * * *

Kristian ei ollut lainkaan uninen tullessaan huoneeseensa. Hän istui hetkisen, selaili kirjojansa, alkoi kävellä huoneessa ja seisahti ikkunan luo. Hän muisteli Liisaa ja silloista kaupungissa oloansa, ja jostakin syystä tuli hänen paha olla Liisaa ajatellessaan. Hän ajatteli, että voisi tämän sattumalta jossakin kohdata, ja se tuntui hänestä vastenmieliseltä.

— Eihän välillämme ollut mitään, enhän koskaan tullut hänelle mitään sanoneeksi. Miksiköhän en tullut sanoneeksi, vaikka silloin häntä niin ajattelinkin? Marialle tahtoisin heti kaiken sanoa, nyt kun en saisi.

Faunijuttu häntä yhä hiukan harmitti. — Enhän siihen koskaan ole kiinnittänyt mitään huomiota, mutta nytkös olin sitä muka ajatellut, puhuin puuta heinää. Senvuoksi hän punastuikin, kun minä hänen vuokseen niin aloin puhua. Hän ajatteli, että tahdoin näytellä sitä kovin ajatelleeni, kohta kun hänkin oli sitä ajatellut, mutta että itse asiassa en ollut sitä ehkä nähnytkään. Senvuoksi hän lennähtikin punaiseksi, eikä sen vuoksi, että olisin mielestänsä aistillisesti puhunut; ei hän sitä huomannutkaan, 16-vuotias. Häpesi minun puolestani.

Kristianista tuntui kuin hän olisi pitänyt Marian punervia kasvoja kämmenessään, kuin tämän raikkaat silmät olisivat hohtaneet hänen lähellänsä. Hän miltei tunsi hiukan raollansa olevien huulien hengähdyksen suullaan, näki kirkkaat pienet hampaat, pyöreän kyynärpään, heikon, nehkeän ja punertavan kuin kukka.

* * * * *

Kristian oli, vapautuakseen surullisuudesta, joka oli hänet jälleen vallannut, ja Mariaa koskevista ajatuksistaan, viettänyt useita päiviä ainaisessa vierailujen tulvassa. Hänet oli entisten toverien kesken otettu hyvin vastaan, oltiinpa niinkin innostuneita, että hänen kunniaksensa pantiin toimeen kekkerit; hän oli tosin niissä vain vähän aikaa eikä osoittanut lainkaan kiitollisuutta kekkerien toimeenpanijaa — samaista vaaleaveristä, ohuttukkaista kohtaan, joka oli ollut hänelle vastenmielinen.

Eräänä iltana hän oli jälleen pakottautunut vierailulle, koko illan tunsi hän yhä kiihtyvää ärtyisyyttä siitä, että Maria henkisesti täysin oli hänen vertaisensa, mutta että kuitenkin oli olemassa jyrkkä raja, jota keskustelu ei saanut hipaistakaan, joka hänen aina tuli muistaa, että hänen oli tarkasti salattava tunteensa, koska Maria niitä yhä edelleenkin olisi katsonut lapsen silmin. Hän tunsi raivoa ajatellessaan, että Maria niitä yhä edelleenkin katsoi lapsen silmin. Miksi ei muutakin, miksi juuri niitä vain?

Hän istui pöydän ympärille kerääntyneessä seurassa vaiteliaan, miltei puolihorroksissa olevan näköisenä, ajatellen katua, jota äsken oli kulkenut, joutavanpäiväisiä pikkuseikkoja siinä: parturin kiiltävää kilpeä, erästä pihaa, jonka ohi oli kulkenut, ajurinrattaita, ihmisiä, jotka olivat tulleet häntä vastaan. Koko ajan hän kuitenkin tunsi vain koettavansa pitää etäällä Marian kuvaa. Hän oli viimeksi tavannut tämän Ruotsalaisen teatterin edustalla, ympärillä olevat rakennukset olivat näyttäneet tomunharmailta, oli ollut säteilevä hämärä. Homeenviheriää teatterirakennusta vasten muisti hän Marian hahmon, kun tämä katseli pieni kuiva leuka hiukan eteenpäin kurottuneena ohiajavia.

— Tänä iltana menen, suutelen hänen jalkojansa ja sanon häntä rakastavani, silloin pääsen ainakin siitä, että tyttö pitää minua toverinansa, ajatteli hän kulkiessaan kuin hiukan juopuneena katua. Hän tunsi mielensä kummallisen raa’aksi, mutta loi silmänsä alas, kun joku nainen katsoi häneen. Tämäkin häntä kuitenkin niin raivostutti, että hän kääntyi jo mennäksensä. Purren hammasta hän ajatteli, että olisi kai parempi kerta kaikkiaan tehdä jotakin raakaa, sellaista, että tuntisi mahdottomaksi Mariaa lähestyä. Hän kulki kuitenkin edelleen. Kiusauksen kestettyään alkoi hän ajatella Mariaa lämpimämmin, miltei nöyrästi, ja huomasi sitä eniten pelänneensä, että tyttönen purskahtaisi nauruun, ottaisi nenäliinansa esille, koettaisi olla nauramatta, painaisi sitä suullensa ja kuitenkin purskahtaisi nauruun.

— Mahdotonta on, ettei hän minua käsittäisi, ajatteli Kristian nyt äkkiä itseksensä.

Maria lehahti punaiseksi Kristianin nähdessänsä. Hän ei sanonut mitään, mutta Kristian huomasi hänen ihmetelleen hänen poissaoloaan.

Täti oli ulkona; he istuivat kahden samassa huoneessa, jossa Kristian tulopäivänään oli ärtyneenä vajottavasta tuolista odotellut Mariaa. Hermostuneisuus ja surullisuus, jotka silloin olivat olleet hänen mielessään, vaikuttivat sen, että huone hänestä nytkin oli ikävännäköinen ja hän siitä tunsi uhovan alakuloisuuden ja tuli heti huonotuuliseksi.

Hän tunsi omituisen selvästi näkevänsä nyt pienet kukat ikkunalla, multa oli epätasaista, hiukan ruskehtavaa. Maria yritti pari kertaa aloittaa keskustelua, mutta Kristian vastaili lyhyesti, hän huomasi tytön loukkaantuvan ja hiukan kummeksivan.

— On hyväkin, että huomaa jonkin muutoksen tapahtuneen, ymmärtää, etten ole aivan tavallisessa mielentilassa, ajatteli Kristian. Missään nimessä en nyt voisikaan tavallisiin keskusteluihin antautua. — Hän tunsi itsensä voimattomaksi, nousi viimein ja alkoi kävellä edestakaisin lattialla, sitten pysähtyi ja alkoi katsella Mariaa aivan tämän edessä seisoen. Kun Maria häntä katsoi kummastuneena, painui hän polvilleen ja pani päänsä tämän syliin. Maria pani toisen käsivartensa hänen hartioittensa ympäri ja alkoi toisella kädellänsä silitellä hänen hiuksiansa miltei vain hipoen. Kristian oli ajatellut raivostuneen surullisena, että hänen ehdottomasti täytyi saada painaa kasvonsa Marian hameen poimuihin, viedä hänen kätensä vaikkapa väkivalloin otsalleen ja leukaansa, ja tunsi nyt omituista avuttomuutta, kun tämä olikin hänelle vain hyvä. Hän oli odottanut, että hänet työnnettäisiin takaisin… Katsahtaessaan ylös hän näki, että Marian suu oli hämmentyneesti hiukan auki, ylähuuli siirotti hiukan terävänä arasti supussa olevan alahuulen ylitse. Kristian kumartui suutelemaan hänen kenkäänsä. Maria vetäytyi taaksepäin tuolissa, näytti moittivalta ja sanoi arasti: Miksi sinä noin, eihän noin…

Kristian yhä painoi hänen jalkojansa sydämellensä: rakastan pikku jalkojasi, senvuoksi näin teen, pikku-Maria, anna anteeksi, että niin rakastan, rakastan sormenpäitäsi, pientä kynttäsikin rakastan. Hän meni kuin tajuttomaksi, soperteli ja aina väliin suuteli Marian jalkoja. Tämä alkoi väristä, purskahti itkuun ja huudahteli: Miksi noin, miksi noin, mikä, mikä sinulla onkaan!

Kristian nousi ylös, häntä hävetti, hänen teki mielensä Mariaa lohdutella, mutta hän toivoi kuitenkin myös jonkinlaista muutosta tapahtuvaksi ja sanoi: Kerron, selitän, ymmärrät, että niinkin voi ajatella. Kuuntelehan.

Hän jäi seisomaan kirjahyllyn luo ja koetti puhua tyynesti, vaikka hengitys kävi vaikeasti: Muistatko, kun siitä puhuimme, kuinka valoa keittiönportailla voi rakastaa ja sireenipensasta. Tulin velkojan luota ja kerroin sinulle siitä epämieluisuudesta, muistatko? Sinä ymmärsit, että valoa keittiön portailla voi rakastaa ja että pientä savikyhmyä pellolla, että ammeitakin ja maalia, joka seinistä irtautuu, voi rakastaa…

Maria nyökkäsi.

Sinullakin on runot, joita sillä tavalla rakastat. Suutelet kirjojasi, koristelet niitä silkkiruseteilla; jos joku niistä yhdenkään säkeen pyyhkisi pois, joutuisit ankaran surun valtaan, vaikka voisit hyvin saada uuden sijaan ja säe olisi muistissasi, niin että saattaisit sen kirjaan merkitä. Jokainen pieni paperinhitunenkin on sinulle kirjassasi rakas, kuinka olisi sitten sinun mahdoton ymmärtää, että niin saattaa olla, että minä sinua rakastan, jokaista pientä hitaista sinussa, pukuasikin, jokaista hiustasi, jokaista henkäystäsi ja sydämen lyöntiäsi, liikettäsikin.

Maria oli tullut hänen luokseen ja kuunteli häntä nyt suoraan silmiin katsellen ja pitäen kättään hänen käsivarrellaan.

— Mutta en minä ymmärrä lainkaan, että ihmistä sillä tavalla voi rakastaa, että joka hitunen on kallis. Sitä en ymmärrä, en ole sellaista koskaan tuntenut, sanoi hän juhlallisesti. Peltoa ymmärrän, että voi rakastaa, kirjaa ja sireenipensasta, mutta ihminen minua ihmetyttää. En käsitä. Minä pidän sinusta, rakastankin, mutta ikäänkuin jotakin sisäistä sinussa, sydäntäsi, mieltäsi. Toivon, ettet sairastu, ettei sinulle tule kipuja, mutta en sinua… sinun… ruumistasi — hän pysähtyi jälleen hiukan — pidä erikoisen merkillisenä tai arvokkaana. Ylevien ominaisuuksien vuoksi ja senvuoksi, että samat seikat herättävät ihastustamme, sinua rakastan.

Kristian veti hänet luokseen, hän painautui tyynesti häntä vasten, ja Kristian ajatteli: En häntä suutelu, en edes kiharaansa sormellani hipaise. Miten onkaan hentoinen, säteilevän valkea kaula, joka tuossa kumartuu puoleeni kuin kukka. Joskus kyllä rakastaa niinkuin minä, ymmärtää, että saattaa olla kallisarvoista sekin, että hän täällä kulkee, näkee kaiken, elää, hengittelee, siitäkin saattaa olla onnellinen, että hänen hiuksensa säteilevät.

* * * * *

— Rakastan, sanoi ylevien ominaisuuksien vuoksi, ja koska yhdessä ihastelemme. Luulin pääseväni toverisuhteesta, mutta enpä siitä haluakaan päästä, ajatteli Kristian.

Hän kuljeskeli puistossa, heittäytyi makaamaan kostealle, pienelle ruohikolle ja tunki kasvonsa siihen. Siinä hän taivas vaaleana, laajana päänsä yllä, kasvot painettuina ruohoon, joka tuoksui vielä mullalta ja samalta kuin mädänneet lehdet, äkkiä tunsi suurta onnea. Niin oli hänelle käynyt joskus ennenkin, että kun hän näin painautui maata vasten, siitä äkkiä tunsi onnea.

* * * * *

Kristiania pisteli omituinen nolouden tunne Marian nähdessään nykyjään. Tämä oli toverillinen myöskin sillä tavalla nyt, että saattoi hypähtää hänen syliinsä, painautua vasten, silitellä hiuksia, mutta jos Kristian erehtyi luulemaan, että siinä oli jotakin merkitsevää, joutui Maria heti ymmälle. Kristian tunsi pitävänsä sylissään lasta, mutta epämääräisellä tavalla tuntui hänestä pahalta, että Maria saattoi niin tehdä. He keskustelivat hänen aatteestaan. Maria innostui ja syleili häntä, Kristianista tuntui tukalalta ja hän tunsi itsensä kovin hölmömäiseksi. Eräänä päivänä hän otti senvuoksi Marian tullessa hänen luokseen tätä käsistä, pusersi hiukan ja sanoi maahan katsellen ja miltei vihaisesti, ettei pitänyt sitä sopivana. Sanoessaan, ettei pitänyt sitä sopivana, hän otti erikoisen moittivan ja kasvattavan sävyn, jota hän itsekin samalla hetkellä syvästi inhosi ja aina jälkeenpäin monen vuoden kuluttuakin vielä, ajatteli kiusaantuneena ja häveten.

— Kun on oikein kaunista, haluaisin aina syleillä, itkeä ja syleillä, sanoi Maria rauhallisesti, nähtävästi lainkaan loukkaantumatta. Mutta juuri se, että hän ei loukkaantunut, sai Kristianin sanomaan vielä samana iltana toisen typeryyden, tällä kertaa sellaisen, josta Maria pahastui. Nyt hän jatkoi Marialle vastaten: Niin olen minäkin tuntenut, jonkin veistoksen tai maalauksen sulon tarkkaaminen saa ajattelemaan: nyt haluaisin syleillä ja olla hyvä.

Maria katsoi häneen lempeästi, ja Kristian sanoi äkkiä ärtyisesti:

— Älä enää hypähtele syliin… minulla on vastenmielisyys. — Hyvä Jumala, ajatteli hän itseksensä, mitä oikeastaan sanoinkaan, mitä nyt tapahtuukaan! — Hän ei uskaltanut katsoa Mariaan.

Tämä oli vetäytynyt hiukan etäämmälle, hän rypisteli punaisella kirjailtuja hihansuitaan, poskille oli kohonnut ohut puna ja silmät olivat kurtistuneet. Hän alkoi äkkiä puhua. Sydämen kiivaan lyönnin vuoksi kuului ääni pingoittuneelta ja vaikealta:

— Olkaamme vain hyviä toisillemme. Olkaamme hyviä toisillemme. Tehkäämme lupaus siitä, vaikka tuntuisi ehkä lapselliselta lupauksen tekeminen, mutta päättäkäämme, että olemme hyviä.

— Niin, se on merkitsevintä, aina olemme hyviä toisillemme, alkoi Kristian puhua, astui Marian luo ja suuteli tämän käsiä. — Senvuoksi hän noin kiihkeästi alkoi puhua, että aina olisimme hyviä toisillemme, että juuri hänen sydämeensä sattui loukkaukseni ja hän oli vähällä kiivastua, ajatteli hän, mikä lurjus olenkaan!

Sinä iltana he kävelivät pitkään ulkona. Kristian puhui aatteestaan. Ilahduttaakseen Mariaa hän teki pikkuhuomioita.

— On kuin vaalean udun peitossa taivas, kuutamosta se niin hohtaa. Tuon kulmauksen takana, kun sen kierrämme, näemme kuun. Tästä näyttää sievältä, kun se näkyy muurien lomitse. Mistä johtunee, että tätä katsellessani tulen ajatelleeksi narsisseja, kimpussa, hiukan rutistuneita, jäykkiä ja hohtavia.

— Talvella usein ajattelin, olisin halunnut kulkea kanssasi T-mäellä. Kun näen lunta, joka sinertää kuunsäteissä, tuo se mieleeni saman riemukkaan tunnon, minkä jokin marmoriveistos, mutta on ihastuttavampaa… Usein veistokset gallerioissa ovat hiukan ruskettuneita, näen ne ajatuksissani hohtavansinisinä, läpikuultavina lunta katsellessani, sanoi Maria. Hän oli yhä vakava ja puhui hiljaa, ikäänkuin arastellen. Tätä ei Kristian koskaan ollut ennen hänessä huomannut: arastelua. Se liikutti häntä.

Kärsäheinän valkeanharmaa kukka pisti esiin aidan alta katukäytävälle, voikukkien rikkonaisten lehtien keskellä oli pyöreitä vihreitä nuppuja, joissakin oli jo puoliksi auenneita keltaisia tupsuja, kadun päässä oli auennut pieni ristikkoportti, joka hohti sinistä ilmaa vasten. He tulivat rannalle.

— Minä pidän rikkaruohoista teiden varsilla, kivien koloissa ja rakennusten seinämillä, voin miltei sanoa niitä rakastavani, sanoi Kristian. Hän oli aina tuntenut erikoista mieltymystä juuri kaikkein vähäpätöisimpiin ja arkisiin kukkiin, kärsäheinän kukkaan, ruusu- ja solmuheinään, sellaisiin, jotka kasvoivat valkeassa kuumassa tomussa tai piilossa viheriän, rehevän pensaan alla. Nyt hän kuitenkin puhui etupäässä tytön vuoksi, innokkaasti haluten häntä ilahduttaa.

Pienet, pyöreät lehdet, ranskat varret keltaisen aidan luona, jossa irroittunut maali törrötti terävänä, kadun pyöreät, tomuiset mukulakivet, tummanviheriät, nuoret nokkoset tiilikivikasojen luona lastauspaikoilla herättivät heidän mielissään viihtyisyyttä ja iloa.

— Enemmän, paljon enemmän voi rakastaa jotakin solmuheinän kukkaa lautakasojen välissä, tai kulunutta ruohoa, joka pistää esiin kallion juurella, karkeita nokkosen lehtiä, kuin hohtavaa narsissikimppua kuunvalossa, mistä se johtunee, sanoi Kristian jälleen. Tällä hetkellä hänestä todella tuntui viehättävimmältä kaikki, mikä oli hänen ympärillään.

— Minä olen eräänä kesänä eniten rakastanut peltokaaleja, savisessa maassa kasvavia, punertavia. Jos en olisi auringon laskun aikaan niitä ensi kerran nähnyt, en varmaan olisi niin alkanut niitä ajatella. Usein kuljeskelin niitä katsomassa syyskesästä pienellä jätemaalla rakennusten välissä, laitakaupungilla, jossa niitä kasvoi. Rakastaisin hohtavaa narsissikimppua, mutta rakastan niitäkin. Usein vieläkin niitä ajattelen, sanoi Maria katsellen isoa, harmaata lehteä ruohikossa, siltä kieri juuri pisara maahan.

Oli tullut kylmä. Maria oli jollakin tavoin etääntymässä hänestä, tunsi Kristian, hän puhui hänelle niinkuin ennenkin, mutta hänessä oli jokin uusi lempeyden vivahdus, joka johtui siitä, että Kristian äsken oli häntä loukannut ja hän oli loukkauksen kärsinyt edes näyttämättä, että oli loukkaantunut.

— Maria, Kristian pysähtyi, minä loukkasin äsken sinua, älä anna sitä minulle…

Kristian ajatteli, kuinka voisi sanoa niin, ettei Mariaa jälleen loukkaisi, oli jo jättää puheen kesken, mutta ärsyyntyi sitten jälleen Marian lempeydestä ja sanoi: — älä anna sitä minulle anteeksi tuolla tavalla, ymmärräthän, tuolla tavalla ylevästi säälien niinkuin jollekin, joka on tehnyt sinulle oikein pahasti, en tarkoita, etten olisi tehnyt pahasti, mutta älä anna minulle sillä tavalla. Minä en osaa selittää, mieluummin älä laisinkaan anna anteeksi.

Kristian oli kiukustunut itseensä. Kun Maria sitten sanoi lempeästi ihmetellen:

— Enkö minä saa antaa sinulle anteeksi? raivostui hän ja sanoi kuohahtaen:

— Et sillä tavalla, sillä tavalla, ymmärrätkö. Minä olen mieluummin iän kaiken syntinen silmissäsi.

Maria ei vastannut tähän mitään: Soma pieni portti tuolla, sanoi hän. — Täällä on jokin kadunkulmaus, pieniä puutaloja, matalia, vihertäviä, N- ja P-kadun kulmaus, siinä kuutamo näyttää kauneimmalta, pitäisi sinulle näyttää, minä en täällä ole sinulle oikeastaan vielä mitään näyttänytkään… Vilkaistessaan ylös Kristianin punaisiin, suuttuneisiin kasvoihin hän äkkiä puristi kätensä nyrkkiin, seisahtui Kristianin eteen ja sanoi raivostuneena:

— Minä vihaan sinua, minun pitäisi muuttua, muuttaa koko olemukseni laatu, sinä loukkasit minua, anteeksiantoni ylpeyttäsi loukkaa. Minä vihaan sinua, olet paha ihminen, sait minut raivostumaan, ja nyt olen minä vuorostani sinua loukannut. Sinä raivostutat minua.

— En tahdo, että osoitat ylevyyttäsi minulle, sanoi Kristian, en tahdo sitä. Ehkä sinä et ymmärrä, siitä se johtuu, että sinua rakastan, senvuoksi en tahdo, että olet minulle ylevän hyvä ja anteeksiantavainen.

Hän otti Marian kädet, pusersi sormia ja sanoi: Rakastan, rakastan, senvuoksi et ymmärrä. Vaaleansinistä suonikimppua kaulallasi, sormenpääsi punerrusta, kenkääsi.

Kristian seisoi hurjan näköisenä ja miltei sammalsi. Maria katseli häntä ensin yhä vihasta kovettunein kasvoin, sitten hänen ilmeensä pehmeni ja viimein herkistyi aivan. Hän pujotti kätensä Kristianin käteen ja näytti äkkiä olevan viattomasti hyvillään, mielissään Kristianin purkauksesta. Hän puheli lakkaamatta koko ajan, kun he kulkivat kotiin, oli säteilevän iloinen ja hiukkasen ylimielinen. Kotiportilla suuteli Kristian hänen kättänsä hyvästellessä, ja Maria oli juhlallisen näköinen ja nyökkäsi arvokkaasti.

— Kuinka hänelle aina tulenkaan sanoneeksi! ajatteli Kristian, aina kiihdyn. Miksi nytkin suonikimpusta puhuin ja sormen punerruksesta, miksi olenkaan tällainen? Silmiensä loistetta rakastan ja kyyneliä. Enkeli hän on, hehkuvasilmäinen, minä häntä rakastan. Onnellinen ihminen, huudahti hän itsekseen.

Hän tunsi todella olevansa onnellinen. Alkoi huoneessaan kävellä edestakaisin, ajatteli kaikkea ja huomasi tosin Mariaa eri tavalla rakastavansa kuin oli luullut, kiihkeällä ja kummallisella tavalla, jollaisesta ei koskaan ollut uneksinutkaan. Hänet teki hiukan levottomaksi se, että hän oli tullut sanoneeksi suonikimppua ja sormen punerrusta, se hävetti häntä yhä hiukan.

* * * * *

Eräänä päivänä kohtasi hän kävelyllä Liisan. Hän muisti, kuinka oli tämän silmiä ajatellut, ja tunsi kiusallista noloutta, muisti senkin, kuinka oli tahtonut näyttää, ettei ollut tavallinen ihminen, ja oli alkanut reklaamikuvasta puhua. Koko aika, jonka hän oli silloin kaupungissa viettänyt, tuntui unentapaiselta ja epämieluiselta. Liisakin tuntui olevan hiukan hämillään. Kristian kertoi hänelle lastenkotihankkeestaan. Liisa sanoi siitä sedältä jo kuulleensa. Muuten ei hän sitä osoittanut ihmettelevänsä, eikä sanonut ajatustaan siitä. Hyvästellessä tuntui Kristianista, että Liisa jollakin tavalla kuului ihmisiin, jotka hänestä puhuivat, viettivät hiljaista elämää ja hänen toimiaan paheksuivat jossakin suhteessa.

Oleskellessaan viimeisiä päiviä kaupungissa hän tuli tavanneeksi erään entisiä tovereitaan, sen joka oli sanonut, että »hän vieläpä menisi marmoripalloja hiomaankin ja hän ensiksi ja sekuntiakaan arvelematta menisi». Tätä hän ei ollut tavannut sen jälkeen. Nyt Kristian tunsi häntä kohtaan heti suuresti lämpenevänsä, innostui ja tuli iloiseksi. Tämä tarttui toiseenkin, siten heidän tapaamisensa muodostui sydämelliseksi kuin vanhojen ystävien, vaikka kumpainenkaan ei varmaankaan toisesta muistanut muuta kuin tuon keskustelun. Kristian oli näinä aikoina miltei aina hiukan raskasmielinen. Hän tiesi sen johtuvan Mariasta ja koetti sen ajatuksen valtaamana — se oli tullut aivan äkkiä —, että tämä ei hänestä lainkaan välittänyt, hänestä irroittua. Hän näki tyttösen aina ajatuksissaan, hän muisteli hänen pieniä jalkojansa, ihania, palavia silmiään, hänen usein kiihtyvää hengitystään ja kosteaa kättään. Eräänä iltana istui Kristian tuon toverinsa kanssa huoneessaan. Kristian leikitteli kynäveitsellä ja ajatteli: Kuinka näenkään hänen silmänsä edessäni, luomen hienon, kostean juovan, ripset, kärjistä toisiinsa sotkeutuneet, mustat ja ohuet. Jalkaansa muistelen ja käsineitten pyöreitä nappeja, senkin muistan, mistä napista oli emalji irroittunut…