HYVÄNTEKIJÄ (continued 2)

He puhuivat kielikysymyksestä, kirjallisuudesta ja lastensuojeluksesta. T:nen halusi antautua lastenlääkäriksi. — Sairaan lapsen nähdessäni minut valtaa tunne, että haluaisin olla suuri lääkäri, ihmelääkäri, sanoi hän. Hänessä oli kuulasta murhemielisyyttä, hän oli usein synkkä ja omituisen avuton hyväsydämisyydessään. Hän muistutti paljon Kristiania itseään.

Hän innostui kovin Kristianin aatteeseen, tämä itse oli viime aikoina tuntenut sen tulleen vain tehtäväksi, hyväksityöksi, jonka hän halusi suorittaa.

— Minä en voi nähdä, että lapsukaiset palelevat. Joskus näkee pojan ja tytön, viisi-seitsenvuotisia, kuluneesti, köyhästi puettuja, liian ohuissa vaatteissa, pojan housut ja takki liian pienet, tyttönen paikatussa, siistissä takissa, kaikki siistiä; lapsukaiset hyvin vakavan näköisiä, juhlallisia, menevät pyhäkouluun tai viemisille, käyttäytyvät sievästi. Pojan on vilu, mutta se ei sano mitään, on hiljaa kasvot sinervinä, on kiltin ja tottelevaisen näköinen. Sellaiset minun tekisi mieli ottaa syliini, lämmittää, repiä vaatteistani lämmikettä, sanoi Kristian.

Hän istui pää käsien varassa, yhä veitsellä leikkien. Hän tunsi halua heittäytyä ryntäilleen pöydälle, toistella Marian nimeä. Hänestä miltei tuntui mahdolliselta, että tämä ilmestyisi hänelle näkynä, loistavasilmäisenä, keveästi hengittävänä, ilmestyisi hänen viereensä, ja hän saattaisi suudella arasti hengähtävää suuta…

T:nen oli häntä katsellut ja astui hänen luokseen pannen kätensä hänen hartioilleen.

— Oletko sinä joutunut… se voi olla vaikeata, puheestasi äsken luulin…

Kristian ravisti hänen kätensä pois olkapäältään.

— Ei se ole sitä. Minä olen koko illan ajatellut tyttöä, heikosti hengittelevää, sinerväohimoista, hänen pienen jalkansa haluaisin ottaa käteeni. Mikään muu ei minusta tunnu miltään. En saa unohdetuksi. Lapsiakin ajattelin, ja senkin tunsin mitä sanoin, mutta koko ajan tyttönen on edessäni ja häntä kaipaan.

Hän oli puhunut nopeasti, suu itkuun vääntyneenä ja raivostuneen näköisenä. Nähtävästi häntä ärsytti ja hävetti se, mitä oli juuri sanonut.

— Hän ei sinua rakasta, sanoi T:nen.

— Hän on lapsi, säihkyväsilmäinen, yleväsydäminen, 16-vuotias lapsi, sanoi Kristian. Kuulehan mitä sinulle sanon, hän on yleväsydäminen. Oletko koskaan rakastanut jalomielistä, harvinaisen jalomielistä, älykästä, leimahtavaista? Sellaiset eivät rakasta sinua tai minua, he rakastavat aatteita, runoutta, ihmiskuntaa ja kohtelevat sinuakin ihmiskuntana ylevästi, suuripiirteisesti, jos rakastavat, rakastavat lurjuksia, kuta ylevämielisempi on, sen helpommin rakastaa lurjusta hehkuvasti ja sillä rakkaudella, jota hän sinun tai minun rinnallani ei ikinä opi tuntemaan. Vain sitä sellainen saattaa sydämestään ja intohimoisesti rakastaa, joka hänelle tuottaa kärsimystä, vaatii yhä uusia uhrauksia, ei hänen ylevyyttänsä ymmärrä.

— Eivät ylevämieliset lurjuksia rakasta, vimmastuvat ja kavahtavat pienintäkin alhaisuutta, sinä olet kiihoittunut ja liioittelet — 16-vuotias rakastaa aatteita ja runoutta ehdottomasti aina enemmän kuin sitä, joka hänen kanssansa niitä rakastaa, mutta muuttuu, muuttuu. Ihanaa on sellaista ylevämielistä rakastaa. Leimahtava, hehkuvasilmäinen rakasti minua, enkähän ole lurjus, vaan tavallinen ihminen. Hän minut sai lapsia ajattelemaan. Olisimme yhdessä tehneet paljon, kun piillyt keuhkotauti puhkesi. Ajattelin voitavan pelastaa, rukoilin, hän kuihtui pois käsistä. Enkä minä unohda. — T:nen oli puhunut tasaisesti, hiljaa; lopussa ääni kävi kirkkaaksi niinkuin itkussa ja hän kääntyi pois.

Kristian oli omaan suruunsa niin uppoutunut, ettei toisen murhe hänessä herättänyt muuta kuin pienen, heti häviävän tunteen häivähdyksen. Hän ajatteli:

En unohda tyttöstä. Sen tiedän, ettei hän minulle koskaan herää. Helpompi olisi ollakseni nuoren, vihannan nurmen alla nukkujaa ajatellessani, hentokätistä, kiiltävän ruohopeitteen alla nukkujaa.

— Usein kun ruohot ovat nupulla, heikot, vaaleanpunaiset pilvet ovat likellä puiden latvoja, ajattelen häntä. Ajattelen, minkälainen olisi ollut, ja viihdyttelen mieltäni kuvittelemalla hänen vaatteitansa, kaulustansa muistellen ja käsineitten väriä, puvun ruusuketta. Kerran hänellä oli pienet siniset kengät, muistan — oli sohjoa, hän vilkaisi niihin ja hätäytyi. Olimme E-kadun kulmassa, näen muistissani selvästi kadun sellaisena kuin se oli, kun katsoin sitä ylös: kirjakaupan isot, mustat kirjaimet, jonkin rohdoskaupan sinisen ristin, joka leimahti aina väliin valoisaksi, myymälän ikkunan, jossa oli ihojauherasioita — siroja, keltakukkaisia, vaaleanvihreitä. Hän katsahti kenkiinsä, ne olivat kovin ohuet ja siniset, katsahti niihin hätäytyneesti, autoa ei ollut lähimailla ja me saimme ajurin. Rattailla hän pyyhkäisi pienellä untuvatukolla pari kertaa kasvojansa. Muistan kaiken: vaaleanviheriän ihojauherasian, untuvatukon ja sen kuinka hän pyyhkäisi sillä pari kertaa leukaansa ja poskiansa ja hiukan hymyili, sormenpäissä untuvatukko, jossa oli pieni, vaaleansininen silkkinappi. Ääni oli hauras, oli jo silloin hiukan sairas, hän hymyili somasti ja yskähti hiukan, sormenkärkeen lennähti silloin pieni veripisara, sen hän minulta salatakseen pyyhkäisi tukkoon. Tätä en unohda: sormenkärjissä pieni untuvatukko, kulunut, hiukan nuhrautunut, silkkinappi pikkuisen veressä, hän vain hauraasti naurahti ja silloin alkoi yskittää. Katsahti minuun kirkkain silmin ja naurahti.

T:nen oli istunut sormenkärjet polvilla; hän katseli ikkunasta ulos ja puheli miltei itseksensä, nähtävästi hän ei ajatellut Kristianin kuuntelevan. Aluksi ei tämä ollutkaan kuunnellut, mutta oli vähitellen unohtanut itsensä ja alkanut kuunnella ja lopulta oikein antautunut kuunteluun. Hän näki ajatuksissansa Marian ja toisteli mielessänsä: pieni verinen untuvatukko sormenkärjissä, yskähti, naurahti hiukan ja katsoi kirkkain silmin. Ei Maria, hän oli terve, raikas nuppunen, soma, vaaleanpunainen nuppunen, eikö senvuoksi ollut samantekevä, vaikkei hän häntä koskaan saisikaan, kun tämä vain olisi onnellinen, olisi olemassa, olisi kaikki hyvin.

Kristian sai jotenkin järjestetyksi niin, että T:nen suostui tulemaan hänen luokseen joksikin aikaa; hän vainusi hiukan, että tämä oli köyhä. He matkustivat yhdessä. Marian piti sinä kesänä matkustaa tädin kanssa kylpylaitokseen, ja sieltä tullessa he poikkeaisivat Kristianin luo erään huvila-asian vuoksi. Täti ajatteli myöskin hiukan lastenkodin johtajattaren tointa. Muuten Kristianista tuntui nyt samantekevältä, tulisiko hän sen ottamaan, sillä Maria tulisi joka tapauksessa viettämään talven kaupungissa setänsä luona, hän ei tulisi olemaan hänen lähellään niinkuin hän oli kuvitellut.

* * * * *

Kristian kahlasi vedessä puolisääreen. T:nen oli rannalla, hän oli jo pukeutumassa. Vesi oli kirkasta, matalaa, rantaäyräällä oli runsaasti vaaleanpunaisia koiranputkia.

Kristian tunsi mielensä iloiseksi kiivetessään vedestä. Hän oli aina rakastanut jokea, kun se solui arkisena, harmaana ja pyörteissä valoisten niittyjen ja pienen metsikön läpi; paikoin oli se musta, pohja täynnä ruostunutta romua ja lasinpalasia. Kristian katseli usein myymälänikkunasta jokea, kun se kiiti sinisenä, hennonvihreitten ruohojen hipoessa sen pintaa. Hänestä oli oudon viehkeätä sen vieno, harmaa vesi, jossa oli suon liejua ja jossa uinuivat pienet vihreänvalkeat lumpeet, kallioitten kohdalla, juuri siinä missä koski alkoi, niitten kallioitten alla, joilla maaten hän oli Marialle kertonut ruusupensaasta.

T:nen oli oleskellut hänen luonaan pari viikkoa. Hän oli intohimoinen kukkien ystävä. Hän ei rakastanut ainoastaan terää, hienotuoksuista, sirorakenteista, ihananväristä, vaan hänestä lehdetkin, kellertävät, harmaat, olivat ihastuttavia. Hän oli hienosielu, lempeä, vaatimaton, nöyrä kaikessa muussa paitsi milloin tuli puhe hänen lääkärinkutsumuksestaan. Hänen rakkautensa pieniin eläimiin, lintuihin, hyönteisiin, hiiriin teki hänet kaunopuheiseksi. Hän puhui kiihkoisasti ja hellästi lintujen kirkkaista silmistä, kukan hohtavasta kuvusta. Hän oli kaikkialla luonnossa näkevinään hohtavakasvoisen, ihanasilmäisen Kristuksen, joka kaikkein suurimmalla hyvyydellä lähestyi toivottomia ja kärsiviä. Iltataivasta vasten kuvastui hänelle valkeahameinen, kumartuva Kristus, joka hohtavilla sormillaan poimi kuihtuneen korren tieltä, hän näki tämän säteilevien käsien koskettavan nääntyneitä silmiä tai kohottavan uupuneen eläimen päätä. Hän eli jonkinlaisessa ainaisessa hyvyyden hurmiossa. Usein innostui hän hehkuvasti puhumaan luonnon viattomuudesta:

— Se juuri, että eläimet lapsina eivät ymmärrä ihmistä pelätä, minua liikuttaa. Kun otan hiirenpoikasen käteeni ja se ei minua pakene, vaan alastomina, pehmeillä jaloillaan takertuu sormiini ja ruusunpunaisen ruumiinsa, joka monesta on niin iljettävä, painaa kämmeneeni, tunnen suurinta liikutusta ja hellyyttä siitä, ettei se minua vihollisekseen käsitä. Eivät linnunpojatkaan, saavat olla aika isoja, ymmärrä pelätä, tarrautuvat kiinni sormiin hädissään, aivankuin lapsia ovat.

He kuljeskelivat yhdessä metsässä, kiipesivät harmaiden aitojen yli, jotka ympäröivät niittyjä, kuljeksivat suurten, viheriälehväisten puiden alla, rinteellä, missä oli harmaita petäjänrunkoja, pölyisiä hämähäkin seittejä puiden välissä ja ilma kuivaa, tummansinistä ja tomunhajuista pienien katajapehkojen ympärillä, tai kiipesivät harjulle, missä ilma oli kosteata, sammalentuoksuista, neulasten raikkaudesta kirpeää ja tummanviheriää. He makasivat mättäällä, josta löysivät uunilinnun lämpöisen pesän ja piipittävän poikueen.

Kristian ihmetteli itsekseen, että saattoi niin iloita, mutta tunsi itsensä onnelliseksi ja huomasi T:senkin viihtyvän hyvin. Tuon H:gissä vietetyn illan jälkeen eivät he olleet puhuneet sentapaisista asioista, he karttelivat niitä kumpikin ja olivat siitä toisilleen kiitollisia. Sen sijaan riitti heillä paljon puhetta yleisistä asioista, josta he usein ankarasti kiistelivät. Lastenkotirakennus oli tekeillä. Vaikka ei kumpainenkaan paljon asian käytännöllisestä puolesta ymmärtänyt, kiipesivät he usein iltaisin mäelle. He keskustelivat väliin myöhäiseen yöhön, lueskelivat Kristianin kirjastossa tai kuljeskelivat metsässä.

Eräänä iltana he olivat kävelyllä haassa. T:nen makasi mättäällä kasvot painettuina hienoihin, valkoisiin kukkiin ja sammalen tihkuvaan, pisaraiseen nukkaan. Kristian lojui kiiltävää, sinisenharmaata puun runkoa vasten; hän toisteli puoliääneen säkeitä: And she forgot the stars… T:nen keskeytti hänet äkkiä: Nämä kukat, valoiset, kosteat, tuovat mieleeni hänen jalkansa, vaikka en koskaan nähnyt niitä paljaina, vaan aina soman, pehmoisen, hiukan rypistyneen kengän lävitse niitä kosketin.

Kristiania hämmästytti T:sen ilme, kasvot olivat ikäänkuin hyvin hiljaiset, aivan rauhalliset ja kuitenkin samalla hirvittävän surulliset. Hän lojui yhä mättäällä, ääni kuului valittavalta: Mitä minulle merkitseekään mikään, kun hänen suunsa ei milloinkaan enää keveästi henkäise kukan valkean ja punaisenkirjavan terän kupuun, hänen silmänsä eivät säteile, pientä, arkista kaulusta ei enää tarvita leuan alle. Tähtinastoilla koristetun arkun, peitesametin saatoin nähdä, saatoin tunteeni kestää, mutta nyt muistan läpikuultavan nenän, hennon suun, ja se saa mieleni sortumaan. Nenäkin oli aivan hento, läpikuultava, siinä päällä poikittainen suoni kuin lapsella.

Kristian tunsi tuon haaveellisen tuskan omituisesti lävistävän sydämensä, se oli niin samanlaista kuin hänen omansa, että hänestä tuntui miltei kuin hän itse olisi vaikertanut Marian kuoltua, kuin mättäällä makaava mies olisi ollut hän itse. T:nen puhui yhä kuin houreessa: — Kukat tuovat hänet mieleeni, ruusua katselen ja heti muistan hänen hohtavat kämmenensä, jäsenten punerruksen, lävähdän hehkuvan kuumaksi ja suutelen teriä. Tämä on raukkamaista.

Kristian pysähtyi ajattelemaan: Toiselle en osaa mitään sanoa lohdutukseksi. Hänen pienet sormensa saan nähdäkseni ja leuan. Kauheata olisi noin kadottaa. Ei mitään enää olisi. Käyntejä haudalla, mauttomia ristejä ympärillä ja keltaista hietaa, kivipatsaita… Suloista pikkujalkaa ei enää olisi.

T:nen nosti hiukan kasvojansa: — Minulle tulee tällaisia puuskia, varsinkin kun näen sinun Mariaa ajattelevan, säkeitä toistellessasi ajattelit. Minusta tuntuu murheelliselta ajatella häntä ilman pieniä, arkisia seikkoja: kenkiä, sukkaa, että hän on eteerinen, henkiolento, on minun katkera ajatella. Toivoisin hänellä vielä olevan rypistyneen kengän, harsoliinan, pienen päähineen.

— Minä usein ajattelen Marian käsineitä, me toivoisimme vain, että he olisivat meille läheisempiä; pienet arkiseikat, että hiha on repeytynyt, kaulus hiukan nuhraantunut, tekevät heidät meille todellisemmiksi. Usein saatoin tuijotella mustepilkkua sormessa tai neulanpiston jälkiä ja olla niistä iloisempi ja enemmän niitä rakastaa kuin hymyä tai hänen silmiensä välkettä.

Kristian halusi sanoa jotakin, joka olisi toista lohduttanut, mutta pelosta, että olisi toista lohduttelullaan vain ärsyttänyt, kenties loukannutkin, vaikeni. Hän oli itsekin joutunut T:sen puheista tuskalliseen ja levottomaan mielentilaan. Hän sulki silmänsä ja tunsi murhetta ajatellessaan, että Mariaa nyt ympäröi raa’an sininen ilma, puut, joiden lehvissä rauskahteli suolainen tuuli, erilainen maailma kuin se, missä hän oli, että Maria otti vastaan erilaisia aistimuksia kuin hän.

Saman tunteen vallassa hän oli vielä iltapäivällä kuljeskellessaan puutarhassa. Hän pysähtyi, katseli porkkanapenkin hienoja lehtiä ja tomuista harmaata savea ja ajatteli, että Maria oli hänet unohtava, että hän oli alkava tuntua tästä vieraalta niinkuin hienossa, harmaassa ilmassa suhisevat puunlatvat ja yksinkertaiset värit loistavapilkkuisen meren värien rinnalla.

— Hän on minut unohtava. Hän on minut unohtava, toisteli hän itsekseen, käveli puutarhakäytävän päästä päähän, pysähtyi jälleen porkkanatarhan luokse, huokaili ja pyyhkäisi aina väliin kädellään otsaansa. Ruusupensaan luo hän jäi seisomaan, nykäisi teräväreunaisen lehden, katseli ohuita, ilmassa ikäänkuin irrallisina keinuvia teriä; ne herättivät hänen mielessään muiston Mariasta polvihameissa. Hän ei itsekään kyennyt selittämään mistä johtui, että hän ruusupensaan luo tultuaan aina erikoisesti muisti Marian polvihameessa, ohut, kellervä pitsi polvien kohdalla, muisti tämän pientä käsinettä, nenäliinaa ja kauluksen liehuvaa nauhakimppua. Se oli juuri leuan alla, vaaleanviheriä, kapea silkkinauha liehui monena erillisenä suikaleena. Hän näki selvästi ajatuksissaan ruusukkeen hiukan vaalistuneen nauhan, kummassakin reunassa kulki kiiltävä, paksumpi punos, joka muistutti ohutta nyöriä. Hän näki ajatuksissaan nauhan, olisi sitä halunnut sormeilla ja suudella ruusuketta.

Hän muisti ennen rakastaneensa merta, mutta tunsi nyt sitä ajatellessaan kiihkeää vastenmielisyyttä. Hän näki ajatuksissaan, kuinka kuultavat, valoa täynnä olevat aallot vyöryivät sen pinnalla, muisti kuinka se saattoi olla tyyni, harmaa, kiiltävä ja vaalea, täynnä pilvien punaisia juovia. Maria hengitti ilmaa, johon pirskuivat suolaiset pisarat, joka liikkui meren yllä tuulen ajelemana.

Kristian tunsi herkän surumielisyyden puhkeavan itsessään. Hän katseli kuultavaa hämärää, johon kohosivat kellokukkien isot, pystyt terät, jossa liikkuivat jalavan tummat, soikeat lehdet, ja tunsi kaipuuta Marialle huomautella pienistä seikoista, jotka häntä viehättivät.

— Kenties vain senvuoksi, että olisin kauniimpi hänen silmissänsä, niistä haluaisin huomautella, ajatteli hän samassa, sehän on minun suurin vikani, että aina haluaisin varsinkin hänen, mutta muidenkin, kaikkein mitättömimpäinkin ja sellaisten, joita itse halveksin, silmissä itseäni kaunistella.

Hän kulki ohi tunkioiden ja ajatteli, että ilma juuri varastohuoneen katon yllä ja sen kulmauksessa näytti kuulakkaimman harmaalta. Hän tunsi kaikkea rakastavansa: savottaa ja varastoja, joiden nurkissa ja ammeiden ympärillä aina oli pimeä, puutarhanporttia ja rakennusta, ja tunsi tyydytystä ja vankkaa turvallisuudentuntoa siitä, että tämä kaikki oli hänen.

— Voisin olla täällä aivan onnellinen, jollen häntä ikävöisi, ajatteli hän, maalla, jota peittävät parkkiläjät, ruohikot ja polut, on turvallinen, suuri osa elämästäni, en ole sitä ennen huomannutkaan, kuinka tärkeätä on, että niin on.

Hän katseli tielle ja ajatteli jälleen: Jollei taivas olisi noin himmeä ja kostea, tie noin valkea ja tomuinen, en häntä kaipaisi. Varmaa on, etten häntä niin kaipaisi, tämä kauneus saa sydämessäni ikävän leimahtamaan.

Hän tunsi miltei vihaa Mariaa kohtaan ajatellessaan, kuinka tämä voi kuljeksia punertavilla kallioilla, kumartua katsomaan veden sinkinvalkoista kuohua, poimia kukan, hentolehtisen, kirkasteräisen, häntä muistamatta ja häntä kaipaamatta.

— Siinähän juuri olemme läheisiä olleetkin, että yhdessä tunsimme iloa pilvien väristä, kukkien lehdistä ja oksien liikkeestä. Kuinka hän voi kallion juurelle ajautunutta, kirkaskuplaista vaahtokääryä katsella minua muistamatta ja kaipaamatta…

* * * * *

Kristian kulutti useita päiviä kuljeskelemalla sinne tänne varastohuoneissa, työhuoneissa ja myymälässä. Myymälänhoitaja oli hänestä jostakin syystä vastenmielinen, tai oikeastaan hän saattoi tarkasti selittää ajatuksissaan syyn tähän vastenmielisyyteen. Hän puhui omituisen suljuvalla äänellä, silmät puoliummessa, oli miltei matelevainen väliin, ei silloin koskaan katsonut silmiin, vaan omituisesti ikäänkuin itseään tarkaten ja itse tämän matelun ulkopuolella ollen, siitä ikäänkuin pois vetäytyen, matelemaan ryhtyi. Tämä Kristiania harmitti, ja hänen teki mielensä sanoa hänelle: Jos te asetutte matelemaan, ehdottomasti silloin alennutte matelijaksi, ei ole mitään puikahdusaukkoa siitä niinkuin luulette.

Hänestä tuntui typerältä, että tämä mitätön henkilö saattoi hänessä herättää sellaisen kiihkon, ja hän senvuoksi tavallisesti aina lähti myymälästä huonotuulisena ja ärtyneenä.

T:nen oli matkustanut ja Kristian kaipasi häntäkin. Hän muisteli tämän kärsimystä ja kiukustui sydämessään itselleen siitä, ettei koko aikana, kun T:nen oli ollut hänen luonaan, ollut sitä millään tavalla yrittänyt huojentaa. Vasta T:sen lähdettyä, pari päivää tämän lähdön jälkeen, alkoi tämä hänestä tuntua ankarasti kärsineeltä ja sellaiselta, jonka hyväksi ehdottomasti olisi ollut jotakin tehtävä. Hän mietiskeli turhaan keinoa, jolla olisi saanut T:stä autetuksi nimenomaan hänen kärsimyksessään rakastetun kuoleman vuoksi. Kun ei hän mitään keksinyt, alkoi hän entistä innokkaammin puuhailla lastenkodin perustamisessa esiintyvissä tehtävissä. Hän halusi ehdottomasti heti pelastaa jonkun ihmisen kurjuudesta, kun ei T:stä voinut pelastaa hänen kärsimyksestään.

Jonkin ajan kuluttua hänelle tarjoutuikin tilaisuus hyvän työnsä suorittamiseen, kun eräs laitakaupungilla asuneista työmiehistä kuoli tapaturmaisesti juomaretkellään. Tältä jäi tyttönen, kahdentoista vanha, jonka Kristian nyt otti taloonsa.

Tyttö oli jonkin verran suurisuinen, hiukkasen mielistelevä, eikä hän voinut siitä pitää, vaikka yleensä lapsista piti. Kuitenkin hän piti tytön talossaan, vaatetti, yritti sitä opettaakin ja päätti, ettei lähettäisi lastenkotiin sen valmistuttuakaan. Hän ajatteli, että ottaisi tytön yksityisesti vastuulleen, sitä kasvattaisi ja sen elämästä huolehtisi.

Ensialuksi hän otti lapsen mukaansa kävelyilleen, mutta näillä kävelyillä se osoittautui niin vähän sellaiseksi, jollaiseksi hän lapsen kuvitteli, että hän pian tästä tavastaan luopui. Se ei osoittanut suorastaan välinpitämättömyyttä, kun hän sille kukista puhui, niitä osoitteli ja niiden rakennetta selitteli, se kuunteli tarkkaavan näköisenä ja sitten osoitteli häntä, naureskeli salaa ja yhä oli kaikesta välittävinään, mielisteli. Kristian tunsi suurta pettymystä siitä, ettei hän lasta sitten enää jaksanut lähellään sietää. Hän tunsi sitä kohtaan halveksimista ja vihaa yhtä paljon kuin jos se olisi ollut aikaihminen.

— Minun olisi lasta kasvatettava, mutta voiko syntymästä halpamaista sielua kasvatuksella muuttaa yleväksi? Ei voi, jääköön halpamaisuuteensa. Lapsissa saattaa nähtävästi löytää väärämielisyyden, saman tunnottoman pahuuden ja kylmäsydämisyyden kuin aikuisissa, mutta vaistomaisena, älyttömänä. Senvuoksi ei se ole vähemmän pahaa, mutta se ei saisi herättää samaa ankaruutta ja vihaa kuin aikuisissa ilmenevä. Pitäisi suhtautua siihen toisella tavalla, mutta nähtävästikään en minä voi. Onhan olemassa lapsia, jalomielisiä, rohkeita, vilpittömiä kuin jumalan enkelit. Eniten voisin rakastaa lapsukaista, joka olisi arka, viattomasti jo hiukan kärsinyt siitä, ettei ole niinkuin muut, hentosieluista, itsekseen vetäytynyttä, arkuudesta itsekseen vetäytynyttä: koska jo täytyy kaikkea salaa itsekseen ajatella. Sellaisen kun löytäisin, kuinka rakastaisinkaan, sellaisen, joka jo olisi kukkia ihastellut, innostunut, sydän ollut tulvillaan, kenen puoleen hyvänsä kääntynyt: katsokaahan miten on kaunista, miten ihanaa, ja jo ovat toiset hymähdelleet, on saanut tuntea, että yksinänsä ihastelee ja ettei ole oikeastaan minkään arvoista, vaan naurettavaakin hänen ihastuksensa. Sellaisen ottaisin lähelleni, kaikki ymmärtämättömyydet, jotka jo olisivat hänen mieltänsä viillelleet, pyyhkisin pois, sydämeni avaisin, kuuntelisin hänen sanojansa, iloitsisin… Lapsukaisen silmät alkaisivat loistaa, se olisi ensin hiljainen, mutta liittyisi sanomattomasti rakastaen ja nälkäisenä minuun, kuuntelisi, vähitellen itsekin sanoisi jotakin, milloin hämääntyisi, milloin nauraisi ja muuttuisi lopulta kokonaan iloiseksi ja varmaksi. Kasvaisi aikuiseksi ja osoittaisi suurta hyvyyttä, koska olisi saanut kasvaa voimakkaaksi katkeroitumatta ja aristumatta. Sellaista lasta alan etsiä, ja kun sellaisen löydän, heti suojelen, sydämeeni asetan. Sellaisia lapsia kyllä on, kouluissa varsinkin ne joutuvat kärsimään, ja kuinka iloisia ja rohkeita ne kuitenkin olisivat, jos niitä oikein käsiteltäisiin! Olisivat kaikkein parhaita ihmisiä aikuisina, nyt sensijaan usein päätyvät erakkoluonteisiksi, aroiksi.

Kristian päätti sellaista lapsukaista innokkaasti etsiskellä, kyyneleet silmissä ajatteli sitä, senvuoksi, että itse oli lapsena joutunut kokemaan ymmärtämättömyyttä ja varsinkin koulussa kärsinyt ankarasti. Hän oli koko kasvuaikansa kaivannut hyvyyttä ja sitä, että joku innostuisi hänen kanssaan; vielä H:kiin ensi kertaa mennessään ja tavatessaan Liisan oli hän ollut tuon kaipuun vallassa.

* * * * *

Eräänä iltana Kristian oli tavattoman levottomalla ja surullisella mielellä. Hän istuskeli kamarinsa ikkunassa ja ajatteli kuinka olikaan niin, että yhä vielä oli keltaisenharmaa kuu, joka kohosi niittyjen ylle, että sen valo yhä vielä hohti riippuvilla lehdillä ja pilvissä. Hänestä tuntui oudolta, että se yhä vielä läikkyi valkeana ja sinisenä lammikoissa ja puiden suurten lehvien alla, ja nyt oli kuitenkin kaikki hänestä tuskallista ja hirvittävää eikä laisinkaan niinkuin ennen. Kuinka olikaan mahdollista, että yhä oli olemassa tuo kauneus. Hän yhä rakasti Mariaa ja kidutukselta tuntui hänestä, kun oli asetettu niin, että yhä oli pehmeä, ruskeanviheriä ruoho, jonka alla kuunvalo sattui pisaroihin, näyttäen sinisiltä läikiltä vedessä. — Kuinka häntä rakastankaan, kuinka häntä rakastankaan, hän ajatteli.

Istuessaan ikkunan ääressä hän muisteli muuatta iltaa kaupungissa, eikä hän osannut selittää itselleen mistä johtui, että se nyt hänestä tuntui oudolta. He olivat olleet rannalla pienellä laiturilla Marian kanssa. Hän muisti, kuinka he olivat katselleet veden ylitse N-kirkkoa, E-kadun varrella olevia rakennuksia ja U:n katedraalin puistikossa huojuvia puiden latvoja. He olivat molemmat tunteneet samaa katsellessaan rakennuksia, joissa näkyivät ikkunoiden syvennykset ja kohoamat selvästi, ja kattoja, jotka näyttivät vaaleanharmailta. He olivat katselleet niitä tyynen, hiukan sinisen ja kiiltävän veden ylitse, joka näytti ihmeen kuulakalta. Kadut näyttivät sileiltä ja harmailta, niin kauas ei erottanut kiviä erikseen, näkyi jokin lyhtypylväs, harmaanviheriä, ohut ja siro, ja jokin valkea kiiltävä lampunkupu. He olivat katselleet niitä pienten, hypähteleväin aaltojen ylitse ja yli pienen luodon, jolla näkyi punainen vaja ja venheitä.

Nyt hän muisteli sitä, kuinka he olivat nähneet rakennukset, niiden kohoamat ja syvennykset ja keltaisenharmaan värin ja kuinka hän oli ollut varma siitä, että he tunsivat samaa katsellessaan niitä kiiltävän ja vaalealäikkäisen aallokon ylitse. Hän koetti haihduttaa ajatuksiaan ja yritti ajatella muita asioita. Kerran häilähti hänen ajatuksissaan Liisakin, kuinka hän oli nähnyt tämän kasvot ja kuinka ne olivat ikäänkuin muodostuneet hänelle. Hänen tuli kuitenkin kohta taas ilkeä olla ja hän työnsi tämän kuvan luotaan.

Hän heittäytyi vuoteelleen ja ajatteli, että Maria jostakin sattumasta kuitenkin voisi tulla parin viikon kuluttua, mutta harmistui sitten taas itseensä. Hän muisti, kuinka hänestä oli tuntunut kuin vaaleanpunaiset hienojuovaiset kukkakimput olisivat havisseet hänen sydämensä ympärillä, ja hän tunsi ivaa itseään kohtaan ajatellessaan tuota iltaa ja riemukkuuttaan.

Hän painoi suunsa tyynyyn ja päätti olla ajattelematta mitään, joka koski Mariaa. Hänelle tapahtui välistä, että hän ajatuksissaan näin vuoteessa lojuessaan näki selvästi esim. mustepullon, näki vanhan kuivuneen musteen sen suulla, sen pyöreät kulmat ja tunsi iloa, että sen näki selvästi ja vielä joistakin hämäristä syistä, jonkinlaista elämän iloa, rakkautta kaikkeen, siihenkin, että mustetta oli laidoilla, samaan tapaan kuin tuo hänen toverinsa, jonka kanssa hän ensimmäisenä talvena H:gissä ollessaan oli tullut läheisimmäksi ystäväksi. Tavallisesti syntyi hänen ajatuksissaan odottamattoman selvä kuva jostakin aivan jokapäiväisestä esineestä, hän näki kenkärajan, hiirenpyydystimen tai nuoranpätkän, joka toisesta päästään oli purkautunut säikeisiin. Esimerkiksi noista säikeistä tunsi hän silloin iloa. Nyt hän aivan odottamatta näki ajatuksissaan kuun, kiiltävien, vaaleansinisten pilvien keskellä, likinnä kuuta olevat hattarain kärjet olivat valkeita ja näyttivät aivan ohuilta ja epätasaisilta. Hän katseli sitä ajatuksissaan kauan ja tunsi miltei pilvien sinisen hohteen otsallaan. Viimein hän siihen kyllästyi ja alkoi ajatella pientä ruusunmuotoiseksi veistettyä koristetta portissa, se oli kömpelö ja karkeatekoinen, mutta hän ajatteli sitä yhä, näki kuinka siitä oli pala lohjennut, kuinka se oli kulmikas ja omituisen näköinen kostean yöilman lävitse. Viimein työnsi hän kaikki nämä kuvat luotaan. Hänet valtasi juhlallinen tunne ja hän olisi halunnut heti uhrautua täydellisesti jonkin aatteen vuoksi, kuolla poistaakseen heti jonkun ihmisen kärsimyksen, mennä heti etsimään kärsivää ihmistä, polvistua hänen eteensä heltyneenä ja auttaa häntä. Hän tunsi kiihtyvänsä ajatellessaan, että jossakin maailman kolkalla kenties juuri sillä hetkellä tapahtui jokin vääryys.

— Varmasti tälläkin hetkellä tapahtuu jokin vääryys, poljetaan oikeutta, häväistään kauneutta, pilkataan jaloa tunnetta ja se murretaan, kaikki tämä ja vielä paljon enemmän tapahtuu näilläkin hetkillä, kun minä näin istun ja ajattelen kaikkea, mitä voi tapahtua, ja minulla kyllä olisi voimaa taistella vääryyttä vastaan. Kuinka täällä onkaan kaikki näin järjestetty, minäkään en mitään tee! Tiedän, etten vielä huomennakaan ryhdy mihinkään toimenpiteisiin. Tilaisuuden sattuessa kyllä varmasti tulen toimimaan niin, että vääryyden estän, mutta en niitä lähde etsimään. Niin pitäisi kuitenkin olla, että olisi joitakin henkilöitä, jotka omistautuisivat yksin niiden etsimiselle ja poistamiselle. He eivät saisi paljon aikaan, pian heidät opittaisiin tuntemaankin ja heitä kaihdettaisiin, heitä pidettäisiin urkkijoina. Mutta varmasti olisi hyvä, jos edes jokaisessa maassa olisi vaikkapa yksi ehdottomasti hyvä ihminen. Vaikkei hän paljon voisi tehdäkään, olisi hyvä ihmisten olla, kun he ajattelisivat, että sellainen henkilö on olemassa. Ehdottomasti oikeamielinen ihminen, jossa ei olisi vilpin rahtua. Suurta olisi sellaiseksi tulla, suuri elämäntehtävä olisi sellaiseksi tuleminen, ei aina vain itseänsä ajattelemalla, sillä ei siihen pääsisi, että itseänsä aina pitäisi silmällä, ei sillä, vaan alituisella muiden hyvän ajattelulla, uhrautumisella, jolla ei olisi määrää.

Hän nousi ja alkoi kävellä edestakaisin pienessä huoneessaan.

— Varmasti, varmasti on maailmassa tälläkin hetkellä sydän, hyvä, pehmeä, viaton, kenties jalokin, joka murtuu, paatuu, yhdellä sanalla voisi auttaa, kenties ei tarvittaisi sanaakaan, vain läsnäolollansa, vain sillä, että näkisi, että on hyvyyttäkin…

Ajatellessaan, että kauneuttakin kenties jossakin häväistäisiin hän tunsi itkun kohoavan kurkkuunsa ja hänen tunteensa äkkiä muuttuivat, niin että hän enää ei tuntenut mitään sääliä ihmisen kärsimystä kohtaan, ajatteli vain itkun tukahduttaessa kurkkua, että ei ole mitään asiaa maailmassa, jolle tulisi uhrata maalaus tai veistos tai kirja, jota olisi vain jokunen kappale maailmassa. — Mitään sellaista asiaa ei ole, jollei kenties lapsukainen, pieni, surullinen lapsukainen, ajatteli hän.

Hän riemastui huomatessaan, ettei mikään hänen tuntemansa ollut voimakkaampi tätä hänen tunnettaan. Hän ajatteli hienoja, ruusunpunervia kasvoja jossakin maalauksessa, muisteli erästä lasimaisen selkeää asetelmaa, hän ajatteli sitä yhä uudelleen huulet raolla hengittäen, hänen oli hyvä olla sen selkeyden vuoksi. Sitten hän muisti erään naisvartalokuvan kirkkaanpunaisen suun, rinnan hienon hehkun, ja mutisi itsekseen: pelkkää tulta koko juttu, pitäisi langeta polvilleen.

Hän muisti jonkin ihanan sinen, hiukan kellervän, valoisan ihonvärin, jonkin puunrungon, jolla oli kirkas sininen läikkä, ja ajatteli:

— Mitäpä olisikaan sydän, helposti voisi näistä jonkin vuoksi sydämensä reväistä rinnasta. Kokonaan jos voisi haihtua olemattomiin, ojentaa kätensä, vaipua polvilleen, kaiken unohtaa, hävitä…

Hän tunsi koko rakkautensa taiteeseen heräävän jälleen, tunsi itsensä onnelliseksi, naurahteli, soperteli itsekseen jotakin muistaessaan.

* * * * *

Kristian oli pari viikkoa ankarassa jännityksessä, hänestä oli mahdotonta, että Maria tulisi ja kuitenkin hän tätä odotteli, teki valmistuksia ja suunnitelmia.

Aivan odottamatta joutui hän sitten matkustamaan liikeasialle H:kiin. Hän oleskeli kaupungissa pari päivää, ei erikoisemmin halunnut tavata tuttavia, vaan kuljeskeli itseksensä, ja tällä kertaa hän omituisesti viehättyi kaikesta. Hän vaelteli parina yönä kaupungilla, ja se alkoi näkyä hänelle uudessa valossa, siitä tuli hänelle kaiken sen kaupunki, mikä hänen mielessään liittyi Mariaan, mutta ei edes tämän kanssa kuljeksiessaan hän niin ollut siihen mieltynyt. Hänelle oli sattunut joskus ennenkin, että hän äkkiä oli alkanut jotakin paikkaa rakastaa, vaikka ensin ei ollut siihen kiinnittänyt mitään huomiota ja oli pitänyt vastenmielisenäkin. Päivällä hän ei siitä vieläkään pitänyt, mutta öiset kävelyt häntä kiehtoivat.

Hän ei näillä matkoillaan varsinaisesti ajatellut Mariaa. Kun hän koetti jälkeenpäin muistella, mitä hän oikeastaan oli ajatellut, hän tuli siihen tulokseen, ettei ollut niillä mitään erikoisesti ajatellut. Hänellä vain aina oli niillä riemukas tunne; hän saattoi katsella mustana kiiltävää vesilätäkköä, puistokentän ruskeata hietaa, louhimattomilla kallioilla kasvavaa ruohikkoa suuren ilon tuntein. Usein katseli hän H-katua, kun suuret, keltaista valoa täynnä olevat lamput ikäänkuin keinuivat pitkänä, matalana rivinä sinisen, hämärän taivaan alla. Hänessä heräsi muistoja säkeistä, joita Marian huulilta oli kuullut, ja hän toisteli niitä itsekseen.

Eräänä iltana hän huomasi katsahtaessaan sumuisesta kuusta pieneen valaistuun talon numeroon, joka hohti kuin kirkkaansininen lyhty, että numero oli samanvärinen kuin kuu. Se oli hänestä ihmeen selkeän ja mieluisen näköinen, tuo numero portin päällä, juuri näin kun kuun riekale oli aivan saman värisenä talon yllä. Hän tuli siitä hyvälle mielelle.

Nykyjään hän oli iloinen myöskin lastenkodista. Siellä oli hänen matkustaessaan ollut parikymmentä lasta. Hänellä oli ollut omituinen tunne, kun hän ensi kerran oli nähnyt lapsiparven koolla. Se oli hänestä kuin kirkassilmäinen lintuparvi. Hän oli ottanut nuo pienet, valkeat kaulat, pienet vilkkaat päät, pienet kädet, pehmeät pikkuruumiit suojelukseensa, sädehtivät, viattomat silmät katsoivat häneen, hyvyys oli ympäröivä näitä lapsukaisia, hän oli ne pelastanut, pelastanut pienet sydämet tykyttämästä ankarasti pelosta tai surusta. Hän kummasteli, että hänen osakseen oli sellainen sattunut, hänelle koko ihmiskunta vähäksi aikaa tuli vain tytöksi, joka pienin käsin järjesteli nukentupaa, ja pikkupojaksi, jonka ensimmäinen liian aikainen kieltäymys oli poistettavissa sillä, että hän laski sen käsiin puuhevosen.

Hänen oli ihmeen hyvä ja rauhaisa olla. — Pieni, ihmeellinen osa ihmiskuntaa on tullut minulle läheiseksi kummallisella tavalla, minua ihmetyttää puhtaus ja rauha, joka huokuu pienokaisesta, joka nukkuu maidosta kovettunut kaulus pehmoisen leuan alla. Jos kaikki keksisivät lapset, luulen, että kaikilla olisi hyvä olla, ajatteli hän.

Tämä hänen riemunsa ei sellaisena kestänyt kauan, mutta hän muisteli aina ihanana aikaa, jolloin hän kuvitteli iäksi miltei pelastaneensa viattomat sydämet.

Sattumalta kohtasi hän eräänä iltapäivänä satamassa vaaleaihoisen, suurisuisen, joka oli ollut hänelle vastenmielinen. Tämä tarrautui heti kiinni hänen käsipuoleensa, osoitti ylen määrin ihastuvansa hänen tapaamisestaan ja puhua hölisi lakkaamatta. Kristian ei hänen ihastuksensa vuoksi kehdannut näyttää, ettei häntä sietänyt, antautui keskusteluun, mutta tunsi vaikeaksi puhua tälle ihmiselle mitään.

He olivat yhdessä koko illan, tulipa toinen vielä Kristianin huoneeseenkin. Kristian istuskeli ikkunanlaudalla ja tunsi ääretöntä ärtymystä kuunnellessaan hänen puheinaan. Hänen mielipiteensä asioista olivat kauttaaltaan matalia, hän oli typerä, usein vilahti hänen puhuessaan esiin kateus, jota hän tunsi sitä tai sitä henkilöä kohtaan. Itsetyytyväisenä käveli hän ympäri huonetta toistellen erään ravintolan nimeä, hän toisteli sitä huomattavan mielihyvän tuntein nähtävästi ihaillen tapaa, jolla sen äänsi; muuten ei nimellä ollut keskustelun kanssa mitään tekemistä, hän vain toisteli sitä yhä uudelleen.

Hänen mentyänsä Kristian tunsi halveksivansa itseään senvuoksi, ettei ollut kyennyt sanomaan hänelle, ettei hänen seuraansa sietänyt, vaan oli alistunut siihen moneksi tunniksi. Hän oli tavattoman ärtynyt, ja koko keskustelu palautui hänen mieleensä.

— Minun ei olisi pitänyt hänelle mitään vastata. Valheellinen, raukkamainen, irstas hän on, minä sen hyvin tiesin. Sellaisena oleminen on jo niin suuri rikos, että minun olisi pitänyt hänet piestä. Terveellistä olisi hänen ollut muistaa, että hän kerran elämässään sai selkäänsä vain alhaisen luonteensa vuoksi, kateutensa vuoksi ja valheellisuutensa. Typeräkin on. Hyvyys on sekin älykkyyttä. Suuri pahuus myöskin, mutta useimmiten asuu pahuus typerässä mielessä, älykkäät pahat ovat turmeltuneita. Mitähän tästä sanottaisiinkaan, onhan yksinkertaisia hyviä, mutta suuri, korkea hyvyys ehdottomasti on älykkyyttä. Jalous kysyy älyä, tämäpä voisi tulla kiihoittimeksi. Eikö ole samantekevä, mistä vaikuttimista hyvyyttä osoitetaan, vaikkapa turhamaisuudestakin, ajatteli hän.

Viimeisenä kaupungissaolopäivänään Kristian sai kirjeen, jossa täti ilmoitti Marian kanssa pistäytyvänsä hänen luonaan. Kirje oli jo vanha, se oli oikaistu H:kiin, ja Kristianin valtasi levottomuus ja jännitys, että he jo olisivat saapuneet, päivä ei ollut tarkalleen määrätty.

Hän oli saman levottomuuden ja innostuksen vallassa koko matkan ja vielä asemallakin. Vieraat eivät kuitenkaan vielä olleet saapuneet. Kristianin tunteissa Mariaa kohtaan oli miltei hänen itse huomaamattaan tapahtunut muutos; vaikka hän odotti tätä levottomana ja jännittyneenä, ei hän tuntenut häntä kohtaan sellaista kiihkoa kuin heidän viimeksi tavatessaan, ei ajatellut pikkujalan suutelemista, hän tunsi vain suurta iloa ajatellessaan, että saisi hänelle nyt kaiken näyttää. Hän ei edes oikein muistanut, että hänestä vielä aivan äsken ennen H:gin-matkaakin oli ollut äärettömän paljon tärkeämpää kuin kaikki muu se, että Maria häntä rakastaisi ja että kaikki muu heti olisi menettänyt merkityksensä, jos hän äkkiä varmasti olisi saanut tietää, ettei ikinä saisi häntä omakseen.

Vielä Marian nähdessäänkin hän tunsi samaa riemukasta innostusta vain siitä, että nyt saisi näyttää hänelle aatteensa osaksi toteutettuna. Hän huomasi, että tämä oli tullut entistä kauniimmaksi; pani sen vain aivan rauhallisesti merkille. Hetkisen hän tunsi sitten iltapäivällä itsensä levottomaksi. He istuskelivat kuistilla. Hän katseli Marian kaitoja hartioita ja hiukan litistynyttä, sisäänpainunutta rintaa, ja hänet valtasi hetkeksi entinen kiihko heittäytyä hänen jalkoihinsa. Se katosi kuitenkin miltei samassa, ja hän ajatteli vain, mahtoikohan Maria muistaa noita iltoja H:gissä.

Kristian koetti pysyä mahdollisimman maltillisena Marialle uudistuksiaan näyttäessään. Ensin hän pelkäsi tämän hänen innokkuutensa huomatessaan pitävän sitä naurettavana, mutta huomasi pian, että Maria oli vähintään yhtä innokas kuin hän, huomasi kaiken hänen sanomattaan, ja kaikki herätti hänessä riemastusta — uudesta penkistä monimutkaiseen, äsken hankittuun koneeseen asti. He olivat parempia tovereita kuin milloinkaan ennen. Lastenkodissa oli Maria koko ajan arvokkaan ja hiukan ylpeän näköinen.

— Ymmärrän sinun ilosi, sanoi hän heidän poistuessaan Kristianille liikutettuna. — Minä en ole tehnyt mitään tähän mennessä. Usein minua kiusaa, etten ketään ihmistä vielä ole auttanut, en mitään vielä joutunut uhraamaan. Kuinka olenkaan onnellinen sinun puolestasi, että kaikki nyt on näin. Sydämesi on tyydytetty, sanoi hän tuntehikkaasti.

Kristian hämmästyi itsekin vastatessaan hänelle nyt:

— Minusta tuntuu vähäiseltä tämä hyvä työni, minulla on siitä pelkkää iloa ja kunniaa, mutta minä haluaisin sellaista hyvää työtä, jonka vuoksi saisin kärsiä, kaikki tämän hyväksyvät.

Tunne, että kaikki oli todellakin aivan vähäistä, koska ei hänellä hyvän työnsä vuoksi ollut mitään kärsimyksiä, valtasi hänet aivan äkkiä. Se oli aikaisemminkin kyllä ollut hänen mielessään, mutta sitten haihtunut, ja hän oli työstään alkanut iloita. Nyt hänestä taas tuntui, että kaikki olikin aivan merkityksetöntä.

— Sydämeni ei ole tyydytetty, sanoi hän Marialle. Tämä katseli pitkän aikaa vaieten maahan, sanoi sitten kiivaasti päänsä kohottaen, silmät tulisina ja raskaasti hengittäen:

— Minäkin ajattelen, meidän on hyvä olla, teemme hyviä töitä järkevästi, mutta tapahtuu paljon vääryyttä… Me emme ole paljoakaan kärsineet. Koko elämässä ei sinulle eikä minulle ole tapahtunut erikoista, suurta vääryyttä, senvuoksi me olemme rauhallisia. Minä en tahtoisi hyviä töitä — hän sinkaisi halveksivasti: hyviä töitä —, minä tahtoisin kostaa vääryydet, pilkata itsekkäitä ja omanvoitonpyyntöisiä, kylmäsydämisiä. Tahtoisin heitä pilkata. Tahtoisin häväistä halpamaisia ja saada heidät häpeämään alhaisuuttaan, tahtoisin kostaa yleväsydämisten kärsimykset, sillä maailma on täynnä konnuutta ja mitättömiä ja valheellisia.

Kristian hämmästyi hänen kiihkoansa, hänet valtasi tuskallinen tunne. Maria seisoi hänen edessään miltei kuin yksinään puhuen, kasvoiltaan kalpeana, aina väliin purren vavahtelevia huuliaan ja väristen koko ruumiiltaan. Nähdessään Kristianin sanomattoman avuttoman ja tuskaisen katseen hän aivan odottamatta purskahti itkuun. Hän horjahti Kristianin syliin, vaipui hänen rinnalleen: — Sinä olet hyvä, sinä olet hyvä.

Kristian pusersi häntä itseään vasten ja ajatteli: Kunpa saisi kertomaan mitä hän nyt muisteli, mikä niin kohosi hänen mieleensä; sen ei silti tarvitse olla kovin merkitsevää. Kaiken hän ottaa ankarasti, kärsii kaikesta. Vaikka niinhän itsekin olen ajatellut, että täällä on paljon vääryyttä.

Kristian alkoi hetkisen kuluttua puhua:

— On paljon hyvyyttäkin maailmassa. Olen huomannut, että paljon hyvyyttä, suurta hyväsydämisyyttä, joka saattaa ryhtymään moneen vaivannäköön ja suuriin uhrauksiin, löytää aivan tavallisissa kansanihmisissäkin.

Itsekseen hän ajatteli: On kiihkeä ja oikeamielinen, mutta mistä johtuu tuo miltei ihmisviha, joka kuvastui hänen äskeisissä sanoissaan? Paljon on siinä tosin nuoruuttakin, nuoruuden katkeruutta, suurta tuskaa aivan kuin omassakin vääryyden-vihassani. Kuinka katkerata onkaan, etten häntä kuitenkaan täysin ymmärrä ja ettei hän minuun esimerkiksi niin luota, että nyt kertoisi; jotakin muutakin, omakohtaistakinhan siinä kuitenkin täytyy olla, että noin kimmastuu. Mielelläni heittäytyisin suuripiirteiseksi, sekin voi olla vika, inhoittava vika: niin ja niin on, älä siitä kärsi.

Iltapäivällä tuli Maria hänen huoneeseensa. Kristian huomasi, että hänellä oli aikomus jostakin erikoisesti puhua, että hän oli puhuttavaansa valmistellut, mutta ei nyt kuitenkaan saattanutkaan niillä sanoilla aloittaa, joilla oli aikonut, ja joutui senvuoksi hämilleen. Hän muisti sen illan, jolloin oli mennyt itse Marian luo ja hänellä oli ollut tälle sanottavaa, jota ei voinut enää pidättää; nyt tunsi hän itsensä täysin rauhalliseksi. Maria nyki hihansuitaan, oli monta kertaa jotakin sanomaisillaan, mutta ei sitten taas rohjennutkaan. Kristian ajatteli, että kysymyksessä oli ehkä asia, joka oli ollut syynä hänen puuskaansa päivällä, mutta ei tiennyt kuinka olisi Mariaa voinut auttaa siitä puhumaan, kun ei laisinkaan aavistanut sen laatua. Vihdoin Maria nousi ja alkoi kävellä huoneessa edestakaisin. Näytti miltei siltä kuin ei hän enää olisi Kristianin läsnäoloa muistanutkaan, hän rypisteli silmäkulmiaan, oikoili hihansuitaan ja alkoi viimein puhua. Hänen äänensä tuntui kummallisen tiukalta ja vaativalta:

— Sinä kehoitit minua puoleksi leikillä, sen huomasin, hoitamaan kirjanpitoasi täälläoloaikanani. Sitä on hoitanut myymälän hoitaja tähän asti… Se herätti mielenkiintoani… Sinusta on puhuttu pilkallisesti sedän perheessä monesti minunkin kuulteni. On olemassa jokin seikka, joka takaa sen, että menetät omaisuutesi. Minä en tiedä mistä johtuu, että on vain ilkeästi naureskeltu. Ei kukaan ole sinulle mitään huomauttanut, ja minä luulin, kun kaikki täällä näytti menestyvän, että se oli tyhjää puhetta ja että todellisuudessa kaikki oli hyvin. Mutta on olemassa vajaus, sinulta on kavallettu varoja ja sinun nimissäsi on varoja haaskattu epävarmoihin ja tavallisesti nurinkeikahtaneisiin yrityksiin. Minä en käsitä, että sinä olet kulkenut niin silmät ummessa, kun myymälänhoitajasi koko olemus jo on vastenmielinen ja vilpillinen.

Kristian oli noussut tuolistaan. Hän ei oikein käsittänyt, mitä tunsi: kavallettu. Maria oli hänen asioitaan ajatellut ja murehtinut. Kenties hän erehtyi.

— Myymälänhoitaja on kadonnut, sanoi Maria nähtävästi huomatessaan Kristianin ilmeestä, että hän epäili asian mahdollisuutta. Sinä joudut jälleen epätoivoiseen taisteluun, jälleen… velkojat…

Maria purskahti itkuun. Kristian seisoi yhä vääntynein kasvoin, hän tunsi omituisesti tylsistyvänsä ja raaistuvansa — ei penniäkään kenellekään, hyväntekeväisyyttä, ruoskaa… jälleen velkojat… kaiken menetys kenties.

Maria astui häntä likemmä, puristi hänen käsiään ja sanoi itkunsa lomasta:

— Sanoin päivällä, ettet sinäkään ole kokenut suurta vääryyttä, vaikka kaiken jo miltei aavistin. Tänään iltapäivällä se vasta minulle oikein selvisi, ajattelin…

Kristian seisoi yhä jäykistyneenä, hän työnsi Marian luotaan, hänen kasvonsa näyttivät aivan rypistyneiltä ja ikäänkuin murtuivat, kun hän poistui huoneesta. Hän kulki jäykkänä ja varovasti ikäänkuin peläten liikahduttaa itseään rajusti. Konttorihuoneessa hänelle selvisi heti, että asia oli niinkuin Maria oli sanonut. Hän katseli kirjoja, hypisteli laskuja ja tunsi itkun kouristuksena kurkussaan. Hän katseli vielä kerran kaiken lävitse ja heittäytyi sitten ryntäilleen pöydälle puristaen kovanonnen sivuja kourissaan ja itkun vääristellessä kasvoja. Kavallus oli niin suuri, että se veisi hänet vararikkoon, hänen nimensä oli mennyttä, hän oli ollut tietämättään jäsenenä jos jonkinlaisissa huijausyhtymissä.

* * * * *

Kristianin asiain tultua yleisesti tietoon moitiskeltiin häntä ankarasti kaikkialla. Vieläpä niitäkin hänen toimiaan, kuten lastenkoti-juttua, joita aikaisemmin oli yleisesti kannatettu ja tuettu, alettiin nyt pitää kevytmielisinä, jotkut olivat huomaavinaan niissä pelkkää itsekkyyttäkin, ja jostakin syystä pidettiin häntä itseään miltei rikollisena. Petollisesta myymälänhoitajasta sen sijaan puhuttiin aivan vähän, monissa piireissä ei häntä edes mainittu.

Kristian sulkeutui ankarasti itseensä. Hän koetti epätoivoisesti saada takaajia, epäonnistui kerran toisensa jälkeen, nöyryytti itseänsä pyytämään henkilöiltä, jotka vain olivat odottaneetkin sitä saadakseen tilaisuuden näyttää, mitä hänestä nyt ajattelivat.

Kulkiessaan eräänä iltana kaupungin pienen puistikon halki — hän oli jälleen ollut eräässä paikassa, niissä talon herra valitettavasti ei ollut tavattavissa, (Kristian kuuli hänen äänensä sisältä, missä hän keskusteli jonkun vieraan kanssa) hän katsoi valoisalle taivaalle, jossa kuu hohti sinertävän pilven peitossa.

— Armahda minua, hyvä Jumala, etkö näe jo, kuinka suuri on tuskani. Nämä ihmiset eivät ole oikeassa, katso, olen jo näin murtunut. Haluatko vielä minua nöyryyttää, lasken sydämeni nöyrästi tomuun sinun edessäsi, armahda minua. Älä syökse minua enää epätoivoon. Sinä olet luonut tuon sinerryksen, pilvet ja kuun, turhan, ihanan kauneuden, armahda minua. Herra armahda minua!

Tullessaan kotiin tapasi hän Marian jännittyneenä odottamassa, vastatessaan hänen kysymykseensä, että eivät ottaneet vastaan, vääntyi hänen suunsa itkuun. Hän häpesi sitä ankarasti, ei enää saanut mitään sanotuksi ja lähti huoneesta.

Eniten kirveli Kristiania, että lastenkoti, joka suurimmaksi osaksi oli riippuvainen hänen avustuksestaan — mitään vakinaista kaupungin avustusta ei ollut saatu — joutui nyt vaikeuksiin.

Hän kävi sietämättömän herkkätunteiseksi ja ärtyi helposti hurjaan raivoon asti. Mariaakin alkoi hän viimein epäillä, jokaisessa sanassa hän oli löytävinään itseensä kohdistuvan loukkauksen. Yökaudet kuljeskeli hän ympäriinsä, aidat, puut ja rakennukset ikäänkuin kerääntyivät hänen ympärilleen, ahdistivat häntä, hän näki ne aina edessänsä. Hän heltyi mahdottomiin niitä katsellessaan, suuteli aitaa, itki otsa seinää vasten katsellessaan työhuoneita.

Eräänä yönä kuljeskeli hän puutarhassa. Hänestä tuntui, että ei hetkeksikään saattanut erota nyt näistä kaikista, hän hiveli aitaa sormillansa, tunsi itkun hytkähtävän rinnassaan koskettaessaan puun runkoa pimeässä, savinen, niljakas maa jalkojen alla tuntui hänestä rakkaalta, ja hän olisi halunnut sitä suudella. Sade, joka oli kastellut lävitse hänen takkinsa, pieksi hänen vihasta vääristyneitä kasvojaan ja nyrkkiin puristuneita kouriaan.

— Hyvyyttä, mutisi hän itsekseen, ruokkia nälkäisiä. Työntää pois avuttoman käden minä haluaisin. Ruoskaa päin kirkkaita silmiä. Herra Jumala, kuinka kirottu minun sydämeni on, kaikki on muuttunut. Ketään en halua lähelleni, vaikka tästä selviäisinkin, kaikki on kuitenkin muuttunut. Ketään en tunne kunnioittavani, olen nähnyt ihmisen sydämen ja haluan kääntää katseeni iäksi pois heistä, olen nähnyt ihmisen sydämen viheliäisyyden ja omankin sydämeni suuren kurjuuden, itsekin olen itseni pettänyt.

Jokin vaalea hattara sukelsi samassa esiin pilvirykelmästä, se liukui hiukan, ja ohuessa, vaaleansinisessä kaistaleessa näkyi kuun heikko, kelmeä valo. Kristian seisoi runkoon nojaten. Sade, joka putosi savenharmaille lehdille, herätti hänen mielessään alakuloisuuden, hän ajatteli haikeudella Mariaa, jonka oli työntänyt luotaan, ja muisti samassa, että tämä oli ensimmäinen kerta tuon illan jälkeen, jona hän oli saanut tietää kavalluksesta, kun hän tätä erikoisesti ajatteli. Maria oli tullut häntä kohtaan araksi, senkin hän oikeastaan huomasi nyt vasta.

Lehdet kahahtivat samassa, niiden kärjet kiilsivät vetisinä, kelmeinä ja kaitoina. Kristian katseli hetkisen tielle yli vahvan heinikon ja pienten, tasaisten pensaiden. Hän kuvitteli, että näkisi Marian, tämä kohottaisi pienen, suipon leukansa, joka oli punainen ja raikas kuin ruusunnuppu, katsoisi häneen sädehtivin silmin, nauraisi hauraasti ja somasti. Ja samassa hänet taas valtasi synkkä, miltei vihaa muistuttava tunne, hän karkoitti Marian kuvan luotaan. Huomaamattaan oli hän tullut joelle. Pientä laituria vasten kolisi vene, sade pieksi aaltoja niin, että harmaat pärskäleet lennähtelivät ilmaan, hänen mieleensä muistui muudan veneretki, jonka hän oli tehnyt Marian kanssa joelle — se oli ollut ennen onnettomuutta.

Päivä oli ollut pilvinen, sateisia, punervia pilviä ajelehti taivaalla, joki oli täynnä kirkkaita poreita, paikoin oli paksua kaislikkoa. Kristian muisti, että kaislikko silloin samoin kuin aina oli herättänyt hänessä ärtymyksen, ja hän oli tullut huonotuuliseksi. Hän oli Marialle ärtymystään selitellyt: Se tekee minut aina alakuloiseksi, minä vain tulen ajatelleeksi, että se on harmaavetistä, mutaista, vesi seisoo lämpöisenä ja matalana, se herättää minussa aina ankaran murheellisuuden tunteen, ranta sillä kohtaa on käyttökelvotonta, liikahtamatonta. Huomenna jo lähetän miehet sen niittämään, taikka kenties itse niitän. — Maria soljutteli kättään vedessä, hän oli hiukan ruskettunut, silmät mustat ja kiiltävät, suukin hiukan ruskeanpunainen, muisti Kristian. Hän muisti, että oli äkkiä Mariaa katsellessaan tuntenut riemastusta ja ajatellut, että haluaisi tälle osoittaa hyvyyttä. Nyt aivan heti jollakin tavoin.

— Ruusuja ja tulppaaneja, outo yhdistelmä. Haperoita ruusuja, kuivan punaisia ja ohutlehtisiä, ajatteli hän, ja tulppaaneja, nehkeäteräisiä, sinihohteisia. Oikein noin suurena ja sekavana, nimenomaan sekavana kimppuna haluaisin rutistaa hänen syliinsä.

Maria oli lojunut miettiväisenä katsellen pilviä. Ne näyttivät pyöreiltä keskuksen tummuuden vuoksi ja koska ne reunoilta olivat hyvin vaaleita ja kirkkaita, muisti Kristian ajatelleensa, hän oli jostakin syystä tuntenut mielihyvää siitä, että ne olivat juuri sellaisia. Äkkiä Maria oli sanonut Kristianiin katsahtaen:

— Oletko huomannut M:n runojen hengen. Keskiajan katulaulaja, trubaduuri. Ummehtuneella kujalla, puolipitkätakkisena, silkkinuttuun puettuna, heiveröharteisena. Kuinka en sitä ennen ole huomannut, Maria oli riemastuksissaan.

— Joskus käy niin, ettei huomaa, mutta välistä huomaa aivan hetikin. Meillä on taiteilija L., väriromantikkomme, sillä romanttinen hän on, sinistä, aivan sinistä koko mies. Suuri haaveksija, en sitä ennen huomannut, mutta äkkiä, kun ajattelin, muistin hänen värejänsä… senvuoksi heti tunsin suurta heltymystä hänen lähellänsä ja olisin halunnut polvistua. Sininen iski minuun. Mutta silmät maalaa kaikille vihoittavat, raivostuttavat… Romantikolla voi sellaiseen olla mieltymystä, johtuu se myöskin ylimielisyydestä, muodistakin, kiusaus käy suureksi, mutta etupäässä siitä, että on sydämessään suuri haaveksija. Minä häntä katselin, ja silmät raivostuttivat, ihmetytti että hän itse oli ne tehnyt, häpäisevät ikäänkuin liimatut silmät äkkiä kiinnittänyt. Siitä ajattelin vain, että on hermostunut, ikäänkuin vimmastuneena äkkiä kiinnittänyt. Näyttelyssä olimme yhdessä T:sen kanssa, T:nen ensin antautuu nöyrästi, hartaasti niinkuin minäkin, sitten tulee jokin asetelma, ja hän kiroaa ja pitää kaikkea keksittynä. Jonkin päivän kuluttua taas kuljeksii salissa nöyränä, sydän nöyränä ja kiroilee, pui nyrkkiä, mutta kuljeskelee »kurjan sydämensä pakosta». Minua eivät härinneet: ylitsepursumista, ajattelin.

Kaislojen tupsuiset päät suhahtivat aina väliin kuivasti hänen äänensä ohella, väliin kahahti vene vasten ruohoa.

— Minä en oikein ymmärrä, oli Maria sanonut, vastenmielisyyttäsi kaislikkoa kohtaan, kun se noin kahahtaa pikkuisen, kuivasti, terävästi. Kaislat ovat särmikkäitä, teräviä, se ei muuten voisi noin kahahtaakaan. Lehtien ääni, pehmeässä ilmassa riippuvien, on aivan toinen.

Kristian kumartui, otti hänen kätensä vedestä, sen juovia pitkin valuivat kirkkaat pisarat, ja suuteli kämmentä. Sitten hän jäi katselemaan Marian ranteita; ne olivat kovin kapeat väljissä punakirjavissa hihansuissa. Hän katseli ranteen juovia ja suuteli niitä sitten varovasti.

— Mitä sinä ajattelet siitä, että minä sinua rakastan, näitä juoviakin ranteessa, kutakin erikseen? oli hän sanonut itsekin ihmetellen, että nyt saattoi niin sanoa aivan rauhallisesti katsellen Marian silmiä, joissa näkyi sinisiä juomuja niinkuin joessakin, vaikka olivat aivan mustat.

Kristian hätkähti ajatuksiaan: Miksi näitä ajattelenkaan, kaikkihan on mennyttä kuitenkin, ei voi enää tapahtua mitään, joka muuttaisi asiain kulun! Onko kaikki nyt todella niin kuin tulee olemaankin? Kukaan ei enää käänny puoleeni, minulla on oma tuskani; sehän minua kirveleekin, että samalla on kadonnut se, että saattoivat kääntyä puoleeni, minun on pakko ajatella itseäni.

Hän meni kuivaushuoneeseen, jossa hän vuotaläjällä istuen oli tehnyt päätöksen, että ruokkisi nälkäisiä. Siellä ei nyt ollut mitään, jolle olisi voinut istuutua. Hän katseli hetkisen ympärilleen, tunsi sitten vastustamatonta halua polvistua nöyrästi ja suudella kynnystä; hän tunsi sen pyhäksi. Hän jäi makaamaan lattialle, ei tuntenut enää mieltänsä niin murheelliseksi kuin äsken ja ajatteli, että huoneessa ehkä taas saisi aatteen, että jotakin taas tapahtuisi hänen ajatuksissaan siellä, että hän taas heräisi jotakin huomaamaan.

Huoneeseen alkoi tulla hämärää, lempeätä valoa, ja hän tuli sitä katsellessaan kumman liikutetuksi, painoi päänsä alas ja oli vähällä jälleen purskahtaa itkuun. Hämärä valo ja harmaat seinät tuntuivat hänestä sanomattoman hyviltä, hän tunsi sydämensä pehmenevän.

— Voin riekaleen vaatteistani reväistä, leivästä voin taittaa puolet, ja sydämeni tulee silläkin tavalla tyydytetyksi. Kaikkea en ole kadottanut, ajatteli hän, mutta tunsi sitten taas, että se oli vähäistä. — Ajattelin suuressa määrin ja niin, että tuntuisi, auttaa. Kaikki on mennyttä.

Häntä ahdisti äärettömästi tunne, että nyt joutuisi aivan pieniä tehtäviä suorittelemaan, että tulisi olemaan tuhansia sellaisia seikkoja, jotka herättäisivät hänessä turhan halun auttaa.

Ulkona kohtasi häntä sama kalpea puolihämärä. Hänestä tuntui tympeältä ja ikävältä. Kaikki nukkuivat vielä, hän tunsi, ettei mitenkään saattanut mennä sisälle, vaikka märissä vaatteissa vilu puistatti häntä. Hän kulki polkua harjulle; kivet tiellä olivat aivan mustia ja märkiä, taivas oli sinikalpea, ja töröttävät parkkikasat tien ohessa olivat paksun vesikerroksen peitossa, joka hohti harmaana ja paikoin kirkkaan ruskeana. Havut olivat täynnä pieniä, kirkkaita helmiä, jotka riippuivat vieri vieressä neulasissa. Kristian tuli niistä iloiseksi, painoi havuja silmilleen, ja sammalesta hänen jalkainsa alla tirskahti kapea suihku.

Hän seisoi harjun laella. Sumussa punerva, kostea aurinko nousi, siinä samassa välähtivät kaikki märät lehdet, kiiltäviä, pitkiä kaitoja läikkiä näkyi taipuneilla lehdillä, taivaan ääret olivat vienon punaisessa huurussa, vedestä läikkyivät riemukkaat, kirkkaat pisarat. Pitkiä valojuovia näkyi pensaitten alla ja sammalessa. Kaikki oli riemukasta ja loistavaa, ja nyt hänestä tuntui, että kaikki oli hyvää.

* * *

Marian kehoituksesta Kristian kääntyi erään kaukaisen sukulaisen puoleen. Tämä oli hänelle aivan tuntematon, eikä hän odottanut mitään tulosta asiasta olevan; hän oli itsekin kuitenkin vaipunut niin suureen välinpitämättömyyteen, että hänestä epäävä vastaus ei olisi tuntunut miltään. Jonkin ajan kuluttua tulikin vastaus, sellainen, että Kristian saattoi pitää tehtaansa. Hän ei siitä ajatellut juuri mitään, siitäkään nyt. Hänen asemansa oli kuitenkin muuttunut niin, että hän itse asiassa oli hyvin köyhä mies; kysyi vuosia, ennenkuin kaikki voisi korjautua entiselleen.

Marian palattua H:kiin hän lähti joksikin aikaa T:sen luokse; he olivat kesällä sopineet tapaamisesta. Tällä kertaa heidän suhteensa jostakin syystä kylmeni. Kristian ajatteli yhä Mariaa, koetti häntä ajatuksistaan karkoittaa ja oli senvuoksi usein ärtyinen. Onnettomuuden jälkeen oli hänessä muutenkin huomattavissa tavaton tylyys ja ärtyisyys; hän ei näyttänyt voivan laisinkaan hillitä itseänsä. Myöhemmin hän ajatteli usein häveten aikaa, jonka oli viettänyt T:sen luona. T:nen ei hänen raivonpuuskistaan häntä moitiskellut, ei yrittänyt neuvoa eikä häntä millään tavoin parannella, mutta Kristian oli tuntevinaan hänen paheksumisensa. Tämän hän ehdottomasti kuvitteli, samoinkuin ehkä senkin, että T:nen häntä kohtaan kylmeni.

Palattuaan kotiin hän antautui miltei yksinomaan lueskeluun, kävi vain harvoin lastenkodissa ja siirsi kasvattinsakin sinne. Tämä ei muutoksesta sen enempää välittänyt, mutta usein Kristian moitti itseään ankarasti tästä tekosesta, vieläpä syyttelikin, vaikka se ei lapsen elämässä juuri mitään merkinnyt. Kuvaavaa hänen tämänaikaiselle mielentilalleen oli sekin, että hän viikkokausia saattoi pysytellä huoneessaan kenenkään kanssa enempää puhumatta kuin mikä oli välttämätöntä; taloutensa hoidon hän miltei kokonaan laiminlöi. Hän oli ennen ollut hyvin tarkka ulkoasustaan, nykyjään saattoi hänet nähdä tukka karkeana, tahmaisena ja silmille tunkien, parta ajamattomana, yllä jokin vaalistunut takki, jossa oli rasvaläiskiä. Sellaisena istui hän päivät päästään kirjojensa ääressä huoneessaan. Kerran meni joku miehistä pyytämään häneltä palkkaansa etukäteen, joku lapsista oli sairastunut. Ennen hän sellaisissa tapauksissa oli aina ollut hyvin avulias, nyt hän katseli miestä hetkisen ja sanoi sitten, ettei halunnut itseään häirittävän. Mies toisti pyyntönsä ja sanoi nyt, että lapsi oli sairas. Kristian katseli häntä hetkisen kuin mitään tajuamatta ja heilautti sitten kättään merkiksi, että hän saisi mennä. Mies poistui ja jysäytti mennessään nyrkillään oveen. Kristian hätkähti hiukan, kuunteli ja jatkoi sitten taas lukemistaan. Vähitellen alkoi hän muistella syytä, jonka vuoksi mies oli käynyt, hän nousi, seisoi hetkisen ikkunassa, sitten hänelle äkkiä kaikki selveni, hänet valtasi kauhu, ettei voisi asiaa ehkä enää millään auttaa — mies oli pari minuuttia sitten lähtenyt huoneesta. Hän tempasi tukun seteleitä kirjoituspöydän laatikosta, tukka hapsottavana, sininen kotitakki yllä juoksi hän ulos setelipakkaa kourassaan puristaen ja miltei itkien. Hän kompasteli, takki liehui kuraisena ja sinisenä hänen sivuillaan. Tienkäänteessä tapasi hän miehen, puristi tätä käsipuolesta ja toisteli, ettei ollut ymmärtänyt. Mies otti setelipakasta pari, pani loput hänen käteensä ja katsoi häneen sanomattoman säälivästi sanoessaan, että nuoren herran ei pitäisi istua niin paljon kamarissaan.

Kristian vilkaisi nyt vasta pukuansa, huomasi olevansa naurettavan näköinen, huomasi käsiensä vapisevan, otsansa olevan kostean ja ajatustensa sekaisin. Hän hyvästeli miehen. Kiusallista noloutta ja häpeää tuntien hän kiipesi huoneeseensa. Hän katseli itseään hetkisen kuvastimesta: piirteet olivat ikäänkuin murtuneet, koko kasvot kellertävät, silmät hehkuvat ja ikäänkuin kuumeiset. Hän tunsi taas itkun kurkussaan itseään katsellessaan. Nyt hän ensi kerran moneen viikkoon peseytyi ja pukeutui huolellisesti. Hänen päänsä tuntui edelleenkin kauhistuttavan ontolta ja omituiselta, mutta hän tunsi hiukan rohkaistuvansa kuitenkin huomatessaan peiliin katsahtaessaan naurettavuuden ja hupsuuden leiman kadonneen.

Hän muisti, että oli jokin asia toimitettava eräälle etäällä asuvalle suutarille, ja päätti nyt lähteä sinne kävelyllä hiukan ajatuksiaan selvittääkseen.

Menomatkalla häntä kiusasi koko ajan ajatus, että nyt oli tälle matkalle erikoisesti lähtenyt ajatuksiaan selvittääkseen. Hän ei päässyt irtautumaan siitä, että kulki nyt tässä saadakseen selvyyttä mieleensä, jonka tunsi olleen parin viikon ajan sangen sekaisin. Hän kulki läpi pienen kyläpahasen, matalat, harmaat talot uhosivat ikävyyttä, ja näiden ihmisten elämä, jossa ei tapahtunut juuri mitään, joka kului mitättömyydessä, yksitoikkoisuudessa ja huolissa, sai hänet aivan synkkämieliseksi. Hän koetti keksiä valopilkkuja siinä, mutta ei onnistunut, hirvittävä vaihtelun puute vallitsi siinä.

Suutarin mökki oli aivan kylän laidassa, aika korkean kallion kärjessä. Tie livetti, katajista, aidasta, keltaiseksi maalatusta mökistä, kaivosta uhosi hänen mieleensä ikävyys, kauhea alakuloisuus ja vaihteluttomuus, ja hän tunsi taas mielensä synkäksi.

Tupa oli siisti, suutari ja hänen vaimonsa nuoria, iloisia ihmisiä, ja Kristian ajatteli, että heidän elämänsä ei kenties niin onnetonta ollutkaan. Heillä ei ollut lapsia vielä, mutta vaimo näytti iloiselta sanoessaan, ettei niitä vielä ollut niin ennättänyt kaivatakaan. Kristian päätyi siihen tulokseen, että nämä ihmiset eivät suinkaan olleet onnettomampia kuin hän, vaan päinvastoin onnellisiakin. Hän tunsi kaiken menettäneensä ajatellessaan, että joutuisi pienissä oloissa elämään ja kiinnittämään päähuomionsa siihen, että käytännöllisesti menestyisi. Senvuoksi hän oli istunut nämä viikot huoneessaan itsepäisesti ajatellen, ettei käytännöllisiä asioita ajattelisi, muka uhallakin olisi ajattelematta.

— Lapsellisuutta ja typeryyttä, hän ajatteli, nyt käyn niihin käsiksi ja toimin aivan toisella tavalla kuin tähän asti. Kaikkihan niistä kuitenkin riippuu… muuten en pääse mihinkään, mutta kumman vastenmielisiltä ne minusta tuntuvat, sen jälkeen alkoivat tuntua.

Hänen sydämessään revähti kuin vielä verestä musta haava auki, kun hän muisti kavalluksen. Hän ymmärsi nyt, että se oli koskenut häneen myöskin puhtaasti sen vuoksi, että hänet oli pettänyt ihminen, tosin halpa ja matelevainen, mutta ihminen kuitenkin. Hän myönsi itselleen hiukan häveten, että oli odottanut, että ihmiset eivät häntä pettäisi, niin petollisia kuin olivatkin, oli odottanut, että häntä alettaisiin rakastaa, hän oli odottanut heltymystä, hyvyyttä hyvyyden vastineeksi. Tämä hävetti häntä nyt ankarasti. Ettei hän ollut aikaisemmin ymmärtänyt, sehän oli typeryyttä. Silti viilsi hänen sydäntään ja hänelle kiertyivät kyyneleet silmiin, kun hän muisti petoksen.

— En voinut sitä odottaa, vaikka hän olikin halpamainen ihminen. Nyt kun oikein ajattelen, en ole koskaan pitänyt mahdollisena, että kukaan tekisi minulle mitään vääryyttä. Usein olen synkästi ajatellut, että maailmassa tapahtuu paljon vääryyttä; mutta minusta tuntui aina siltä, että kukaan ihminen ei voinut tahtoa minulle muuta kuin hyvää, se oli minusta aivan luonnollista. Kuitenkin: olisihan minun pitänyt ymmärtää, ettei niin ole, vaan että kun kerran vääryyttä maailmassa tapahtuu, on luonnollista, että minunkin osalleni sattuu. Miksi minun olisi niin tyystin pitänyt säästyä, miksi minun sydämeni olisi pitänyt säästyä, hyvinhän tiedän, että kuitenkin niin on, että jokaisen ihmisen sydän, jos aikuiseksi elää, kerran kärsii vääryydestä. Mistä tämä minulle nyt näin äkisti selveni: minulle ei ole tapahtunut sen erikoisempaa kuin muillekaan.

Hän ei ilostunut näistä ajatuksistaan, piti vain kaikkea nyt selvitettynä. Masentuneisuudestaan hän ei päässyt.

Hän oikaisi erään järven ylitse; se kasvoi tiheää kaislikkoa ja oli niin ummessa, ettei sille kesälläkään ollut veneellä mitään tekemistä. Oli ollut pikkuisen suojailmoja, ja vähän matkaa rannasta kuljettuaan Kristian huomasi jääkuoren olevan sulan, hänen toinen jalkansa vajosi syvälle vetiseen liejuun. Välinpitämättömyydestä ei hän kuitenkaan kääntynyt takaisin, vaikka poikkeama, jonka varsinainen tie teki, oli aivan pieni.

Oli jo hämärä ja huurteiset ja jäiset kaislat sinersivät mättäiden lomissa ja lampien partailla. Koivun jäähileisten oksien lomitse hän näki harmaan ja punertavapilvisen taivaan. Hän kahlasi eteenpäin jääsohjossa ja toivoi, ettei enää vajoittaisi. Hänestä tuntuivat hyvältä nuo punertavat juovat koivun oksien lomitse nähtyinä. Äkkiä, kun hän oli tullut tiheän kaislikon lävitse, hän tunsi vajoavansa ja luisuvansa eteenpäin. Hän oli tullut erääseen suurista lammikoista, joita vielä oli kaislikon keskellä. Vesi oli aivan sulaa, etempänä väikkyi se aina kauniin harmaana. Siihen kuvastui jokin pilvenlonka, ja aallot, jotka hänen liikeensä synnyttivät, olivat kirkkaanvihreitä. Sitten tuli hän matalampaan veteen ja huomasi pohjan muuttuvan aivan mutaiseksi. Hän koetti uida, mutta jalat ottivat aina kiinni pohjaan ja vesi sekaantui sameaksi velliksi. Pari kertaa hän vajosi täydellisesti ja tunsi kasvoilleen lennähtävän rähmäisen sammaleen — se oli aivan kuin jokin ilkeä elukka, monijalkainen ja heiveröruumiinen — hän tunsi silmiensä sokaistuvan mudasta, sieraimet täyttyivät sillä, ja hän oli läkähtyä. Hän pyrki koneellisesti eteenpäin, hetkisen vilahti hänen ajatuksissaan: Tosin se ei paljon merkitse. Hän tunsi saavansa jostakin juuresta jalansijan ja ponnisti ylös, samassa hän töksähti johonkin mättääseen ja kaatui. Hän jäi maate suulleen hetkiseksi, kamppailu oli uuvuttanut hänet. Hänen silmänsä olivat yhäkin täynnä mutaa eikä hän tuntenut näkevänsä mitään. Hän alkoi hieroa niitä lumella. Saatuaan silmänsä auki huomasi hän kauttaaltaan olevansa rähmän, sammalen ja liejun peitossa. Hänen kätensä ja koko ruumiinsa tuntui kummallisen kömpelöltä ja raskaalta. Hän makasi yhä mättäällä sohjossa. Pitkät, kuivat kaislat, sinerväjuomuinen taivas, lumen harmaa sohjo häntä kummasti viehättivät kesken kaiken, ja hän muisti ajatuksensa, kun luuli hukkuvansa: se ei merkitse paljon. Niin toivottomaksiko hän oli tullut, hän pyyhkäisi otsaansa. Näinkö vähän elämäni enää merkitsee, puolitahallani tämän tein, ajatteli hän epätoivossaan. Lumihyhmä kirveli hänen kasvojaan, mutta hän makasi yhä mättäällä, hänen olisi tehnyt mieli ääneensä valitella, jokin kaislan untuvatupsu oli pudonnut mättäälle, hän tunsi sen kätensä alla ja muisti tuota iltaa, jolloin T:nen oli painanut kasvonsa mättääseen ja hienot kukat olivat saaneet hänet valittamaan.

Hän katseli kohti kukanvalkeata ja kelmeäkupuista taivasta, kaukana häämötti jokin heikosti kahiseva ruskea kaislaryhmä: Maria, tule minun luokseni tänä iltana, tänä iltana.

Hän palasi kotiin kiertoteitä. Koetti kulkea portaissa mahdollisimman hiljaa, ettei täti heräisi. Puku oli jäätynyt, ja hän tunsi päätänsä hiukan särkevän. Väliin puistatti häntä vilunväristys.

* * * * *

Kristian könkkyröitsi ensimmäistä päivää ylhäällä sairautensa jälkeen. Vilustumisesta suolla oli ollut seurauksena ankara kuume. Hän käveli nyt niityllä liimalappulavan vieressä, haju ellotti häntä, mutta lava, joka oli sivelty kalkkivärillä, hohti iloisenvalkeana päivänpaisteessa. Kristian tunsi mielensä kepeäksi katsellessaan maata, jossa nurmi juuri alkoi vihoittaa. Sairautensa aikana hän oli tullut huomaamaan, että hänestä työmiehet pitivät, täti oli häntä hoidellut, ja hänen oli epämääräisen paha olla, kun ajatteli, että oli ollut niin hoideltava ja että kaikki olivat hänen heikkoutensa nähneet. Hän katseli nurmea ja hymyili itsekseen.

Hän oli joutunut turvautumaan ihmisten hyvyyteen, häntä oli hoideltu, oli oltu huolissaan hänen tähtensä, ja hänen oli siitä paha olla. Kaikki olivat ikäänkuin tulleet häntä likelle. Hän tunnusti itselleen, että hän nähtävästi koko ikänsä kaikessa ihmisrakkaudessaan toiselta luonteensa syrjältä oli ollut ihmisvihaaja tai ainakin -kaihtaja. Hän ei ollut koskaan voinut oikein sietää, että kukaan oli tullut häntä likelle noin arkisissa asiossa ja siten, että hän tarvitsi heitä ja sai osaksensa heidän hyvyyttään. Hän oli luultavasti sielunsa syvimmästä ylpeä, pohjattoman ylpeä ihminen. Häntä harmitti, että oli nyt tuttavallisemmassa suhteessa kuin ennen joukkoon ihmisiä, ja hän naurahti jälleen itsekseen. Sekin häntä harmitti, että hän kuljeskeli täällä heikkona ja kalpeana. Sehän käänsi kaikkien katseet häneen, ja hän tunsi alituiseen itseään ajateltavan myötätunnolla. Asia oli niin, ajatteli hän itsekseen, että hän ei halunnut ihmisiltä hyvää eikä pahaa, eikä varsinkaan sitä, että he olisivat hänelle läheisiä.

Mariaa ei hän ollut sen erikoisemmin ajatellut kuin suolla viimeksi, hänestä tuntui kaukaiselta ja jonkin verran kiusalliselta se, mitä heidän välillään oli ollut.

— Varmaankin minä hänet nähdessäni jälleen alkaisin ajatella kaikkea. Mutta minusta tuntuu, että on paljon muuta tärkeätä, niin tärkeätä, että sen nyt voin työntää syrjään ja miltei unohtaakin, mitä hänestä ajattelin. Minusta tuntuu, että niin on, että ei olisi arvokasta ja merkitsevää mikään, mitä ennen sellaisena pidin erittäinkin hänen suhteensa. Kenties en Mariaakaan sietäisi sillä tavalla läheisenä kuin näitä, jotka sairauteni aikana minulle tulivat läheisiksi.

Tämä ajatus, että hän kenties ei Mariaakaan sillä tavalla sietäisi, teki hänet hiukan levottomaksi. Hän ajatteli, että oli häntä omakseen halunnut lainkaan itseään tuntematta ja lainkaan aavistamatta, että hänellä kenties oli luonteessaan omituisuus, joka olisi tehnyt Marian onnettomaksi, jos hän olisi elämänsä häneen yhdistänyt.

— Vähän ajattelin hänen onneansa, ajatteli hän itsekseen. — Kenties hän hyvinkin sen huomasi, että oli seikkoja, jotka olisivat olleet onnettomuudeksi. Kenties siksikään ei minuun suostunut.

Hänestä tuntui nyt miltei vääryydeltä, että oli Mariaa sillä tavalla rakastanut. Hän oli aivan rauhallinen tämän ajatuksensa jälkeen, ei edes ajatellut, että Maria saattaisi tulla käymään ja että hänen kohtaamisensa kenties oli piankin tapahtuva. Hänestä oli milteipä samantekevä, tapaisiko tätä enää milloinkaan.

Eräänä iltana tuli hän ajatuksissaan sisälle. Pannessaan hattuaan naulakkoon hän vasta huomasi harmaanruskean kesätakin, jonka taskusta pisti esiin pieni Schiller. Hän otti koneellisesti kirjan taskusta ja alkoi sitä selailla. Lehdet olivat ohuita, painos vanha, koko kirja kovin nuhrautunut, kulmat murtuneet, kansi rasvaläikkäinen, ylen huonosti pidetty. Se oli jostakin vanhain kirjain kaupasta ostettu, muisti Kristian, mutta siitä henki kuitenkin omituinen hieno tuoksu. Lehdillä oli Marian olemuksen hieno varjo, hänen kättensä koskettelu, hänen kevyen hengityksensä liikahtelu, hänen lämpöiset, punertavat kasvonsa olivat kumartuneet sen puoleen. Sen värissä oli pieni harmaa vivahdus, sen lehdillä oli sininen varjo.

Kristian piteli kirjaa kädessään, hän piti sitä korkealla koholla, katseli heiveröisiä kirjaimia, ympärillään pienen tutun eteisen hämärä, jossa hohtivat korkkimaton valkoiset kukat, häämötti jokin tuolin vino selusta, ja jonka nurkkauksissa ilma nyt hohti sinisenä.

Hän ei erikoisemmin ajatellut, että hän kohta näkisi Marian, tämä istui jossakin sisällä; hän olisi kohta häntä tervehtivä, mutta eteisessä oli hän pitänyt käsissään hänen kepeätä varjoaan, nähnyt hänen hennon kätensä kirjalla lepäävän ja nähnyt hänen silmiensä ihanan haaveellisina ja palavina kiinnittyvän itseensä. Jälkeenpäin saivat tulla tervehtelyt, se että he jälleen hiukan vieroksuisivat toisiaan, sai tulla jälkeenpäin.

Ehkä senvuoksi, että hän astui sisään pikku kirja yhä mielessään, he tällä kertaa heti tervehtivät toisiaan aivan ilman tavanmukaista pientä jäykkyyttä. Maria ei ollut aivan niinkuin tavallisesti kuitenkaan, hän oli erikoisessa mielentilassa, hän puheli vilkkaasti, hänen silmänsä hohtelivat, ne olivat hiukan kosteat ja terät välkkyivät kuin loistavat, putoamaisillaan olevat pisarat. Hän nyki pitsikaulustansa, kierteli kiharoitaan ohuilla sormillaan ja järjesteli niitä otsalle ja ohimoille. Hän punastui vähä väliä, ja Kristianista näytti, että aina silloin koko kasvojen iho kävi ikäänkuin kosteaksi.

Maria oli hänelle sitten koko illan samanlainen, punastui aina, kun hän häneen katsahti, tuli lopulta hiljaiseksi ja alkoi haaveellisen näköisenä tuijotella eteensä.

Kristian luuli sitten myöhemmin häntä katsellessaan huomaavansa kaikessa muutoksen ja päätteli, että se johtui siitä, että Maria nyt häntä rakasti. Hän ei oikeastaan tuntenut siitä niin suurta iloa kuin oli ajatellut. Hänestä miltei tuntui, että kaikki voisi jäädä entiselleenkin. Eräänä päivänä rinteellä kuljeskellessaan hän ajatteli, että varmasti olisi parempi, että ei mitään muutosta tapahtuisi. Hän katseli pieniä katajapehkoja, joissa oli mustia marjakimppuja, soraista ja sammaleista kalliota, ja ajatteli, että nyt heti haluaisi suorittaa jonkin hyvän työn ja että kaikki muu oli pientä sellaisten asioiden rinnalla.

Maria ei hänen mielenmuutostaan huomannut. Hän katsoi usein Kristianiin niin, että tämä huomasi hänenkin kuuluvan »myötätuntoisiin». Eräänä iltana istuivat he kahden, oli ollut puhe menneistä asioista, kavalluksesta ja sairaudesta. Silloin Maria tuli hänen luokseen, pani kätensä hänen käsivarrelleen, vei itkuiset kasvonsa liki hänen kasvojaan, suuteli niitä ja sanoi: — Sinä olit niin yksin, en sitä ajatellut, nyt minä näen sen.

Kristian tunsi omituisesti hölmistyvänsä, että Maria häntä niin rakasti, että tahtoi itkuunsa läkähtyä, kun hänen onnettomuuksiaan ajatteli, ja kun ei muuta keksinyt, millä hyvyyttä osoittaa, alkoi suudella hänen kasvojansa. Hänen kyyneleensä valuivat Kristianin kasvoille ja hän suuteli niitä yhä. Kristian tuli hänen murheestaan liikutetuksi ja murheelliseksi, veti hänet syliinsä ja alkoi toista lohdutella kasvot vakoisina ja ikäänkuin painuneina värähdellen. Maria otti kiinni häntä takin rintapielestä, keskeytti hänet kiihkeästi ja sanoi yhä itkien:

— Sinä et saa minua lohdutella, sehän minua koskeekin, että sinä et ymmärrä lainkaan, että sinuakin pitäisi rakastaa. Sinun murhettasi ei ole lainkaan lievitetty, sinä et minua ymmärrä, kun et mitään hyvyyttä ole tottunut saamaan itsellesi, vaikka olet paljon rakastanut lapsiakin, olet paljon osoittanut rakkautta. Minuakin pyysit vain rakastaa.

Kun Kristian pudisti päätään, sanoi hän innokkaasti: Niin se oli, pyysit vain rakastaa, ja kun en minä ymmärtänyt, kärsit vain itseksesi mitään puhumatta. — Puuskassa minua suutelee, ajatteli Kristian, ylevämielinen kun on, niin nyt hehkuvan säälin puuskassa ei tiedä, mitä tekisi. Ehkä hän minua rakastaakin, sillä näen, että hän on tätä kauan tuuminut, odottanut tilaisuutta, milloin voisi sanoa, ja nyt sanoo äkkiä ja oikeastaan ilman mitään aihetta enää sanoa.

Maria lepäsi hänen sylissään keveänä, olkapäät hiukan koholla niin, että kaula-aukosta selvästi näkyivät solisluut hienon, hiukan tärkätyn kauluksen harson siirottaessa kohonneena korvien takaa viuhkanmuotoisena ja heikosti hohtavana. Maria katsoi häneen aroin, hiukan tulehtunein silmin ja sanoi omituisen hehkuvasti:

— Minä näen sen, sinä ajattelet, etten sinua sittenkään rakasta, kenties, kenties sinä ajattelet, että kun rakastan muita seikkoja, runoutta ja muita, etten silloin sinua voikaan rakastaa. Ajattelet, että kaikkea muuta vain aina ajattelen ja ihastelen.

Hän oli kovin punehtunut puhuessaan ja sormieli Kristianin kaulanauhaa sanoessaan:

— On monia pieniä seikkoja, joita rakastan. Pienet kauniit seikat minua ihastuttavatkin, usein en esimerkiksi koko puuta ajattele, vaan jotakin lehteä tai jotakin kohtaa rungossa. Paljon, paljon viehättävämpää on sellainen, detaljit minua viehättävät, kokonaisuudesta en usein laisinkaan välitä, vaan toivoisin, ettei sitä olisi olemassakaan tai että minulla olisi oikeus irroittaa. En sinua ymmärtänyt tuona iltana, kun sanoit rakastavasi, mutta rakkaudessakin on olemassa detaljien viehättävyys. Kun suostakin kerroit, ei minun olisi ollut niin paha ollakseni, jos kätesi vain ja pukusi olisivat olleet savessa ja tahriutuneet, vaan kun silmiä ajattelin ja kasvojasi saastaisen mudan tahrimina, heti aloin sydämessäni itkeä, ja väristys kävi lävitseni. Kun olen nähnyt kasvoillasi hyvyyden ilmeen ja innostuksen kauneudesta, tuntui minusta pahalta ajatella, että ne olivat likaisen mudan tahrimat.

Kristian kuunteli häntä hiljaa hänen sormillaan leikitellen ja ajatteli, että oli kummallista, kuinka nyt tyttö tahtoi ehdottomasti saada hänet vakuutetuksi rakkaudestaan, ja varmasti häntä rakastikin nyt, kun hän kyllä olisi saattanut hänestä luopua, vieläpä pelkäsikin oikeastaan avioliittoa ajatellessaan omaa luonnettansa. Maria oli miltei epätoivoisen näköinen. Hän tahtoi välttämättä saada Kristianin uskomaan rakkauteensa: ettei hän kärsisi, ettei ainakaan senvuoksi kärsisi.

— Mutta myöskin sen näen, että hän minua rakastaa nyt, ajatteli Kristian. Hän suuteli Mariaa suulle, tunsi liikutusta hänen silmiensä loisteesta ja pelkäsi hänelle mitään sanoa siitä, mitä oli alkanut epäillä.

* * * * *

Kristian kulki sitten epävarmuuden ja pelon tunnossa koko kihlausajan. Monta kertaa oli hän jo puhumaisillaan Marialle kaikesta, mutta ei sitten taas hennonutkaan. Tämä näytti kovin onnelliselta. Kristian yhä koetti tutkia luonnettansa, hän oli huomaavinaan siinä monia alhaisia piirteitä, varsinkin itsekkyyttä, kummallista yksinäisyyden halua, täydellisen yksinäisyyden. Se häntä aina kaikkein enimmän kauhistutti. Vastenmielisyys sitä kohtaan, että ihmiset tulisivat hänelle läheisiksi arkisissa, pienissä asioissa, joita ilmeni esimerkiksi yhdessä asuessa, oli ennallaan, ja se kuitenkin oli seikka, josta hän kaikkein vähimmän saattoi puhua Marialle. Hän huomasi olevansa jonkin verran aistillinen, ja vaikka ei ollut epäpuhdas ajatuksissaan, vaan oli ankaran siveellinen elämässään, oli hänellä aina ollut suuri taipumus naisiin. Nyt tämä aistillisuutensakin häntä kiusasi, hän päätti sen kitkeä pois itsestään ja ajatteli hiukan lohdutettuna, että se ei hänessä toki ollut koskaan ollut muuta kuin suurta naisruumiin kauneuden palvomista. Nyt käsitti hän tämänkin vaaralliseksi ja päätti ankarasti pitää itsensä kurissa.

Hän tuli ajatelleeksi lapsia, joita he tulisivat saamaan, ja pelkäsi niille jättävänsä kenties hirvittävän henkisen perinnön, pelkäsi, ettei niitä kykenisi kasvattamaan. Samalla hänet kuitenkin täytti hellä ilo, kun hän niitä ajatteli. Hänestä tuntui kummalliselta, että hänellä olisi omia lapsia, että ne heille syntyisivät ja että niissä heidän luonteensa ja ulkomuotonsa ilmenisivät sekoittuneina ja suloisesti yhtyneinä. Talossa tuli tapahtumaan muutoksia Marian tultua. Se oli ollut jonkin verran kolkosti kalustettu, huolimattomasti ja miten sattui. Nyt panetti hän kaiken mahdollisimman hyvään kuntoon, tosin heillä sittenkin tuli olemaan vaatimatonta, sillä Kristianin oli pyrittävä parantamaan etupäässä taloudellista asemaansa, joka edelleenkin oli heikko. Maria lisäksi vaati, että hänen oli kaikessa noudatettava suurinta säästäväisyyttä.

— Iloisin olisin, jos kaikki voisi olla näin niin kuin on ollut sinun aikoinasi. — Niin ei kuitenkaan voinut olla, ja Maria innostui puuhailuun.

Kristianille ei jäänyt paljoakaan aikaa kahdenkeskiseen keskusteluun Marian kanssa. Tämä oli aina menossa, ja Kristian ihmetteli elämää, joka äkkiä oli herännyt hänen ympärilleen. Hänelle jäi sitä enemmän aikaa tutkia tunteitansa Mariaa kohtaan, eikä häntä enää epäilyttänyt, halusiko hän Marian vaimoksensa. Kun hän näki tämän innokkaat, punoittavat kasvot, näki hänen puuhailunsa, ihmetteli hän, mitä hän voisi tuntea muuta kuin että oli onnellinen. Mutta koko ajan hän myös tiesi, että oli olemassa vaaran uhka, joka voisi tehdä kaiken tyhjäksi. Eikö hän nytkin usein saattanut pysähtyä ajattelemaan, että kenties hän haluaisi kaiken jättää, lähteä vaeltamaan köyhänä ja mitään omistamatta, jakaa leipänsä muukalaiselle?

Eräänä päivänä — oli vain muutama viikko häihin — tapasi hän Marian yksin salissa. Tämä seisoi ylt’yleensä valkean pitsipilven peittämällä, ohut valkea kangas kierteli hänen jaloissaan laskoksissa, heikosti kiiltävänä ja sinisenä. Hän hämmästyi Kristianin nähdessänsä, piteli kangasta sormissaan kurottuen häntä kohti, naurahti ja punastui somasti. Kristian puristi hänet kankaineen syliinsä ja ajatteli, että oli outoa nähdä hänet tuollaisessa toimessa, kangasta mittaamassa. Hänestä tuntui, että Maria sellaisena etääntyi hänestä. Hän oli pitänyt tätä hyvin vähän muiden naisten kaltaisena, naisellisena, mutta epämääräisellä tavalla hän oli tuntenut, että tuollaiset toimet eivät hänen olemukseensa soveltuneet. Hänen täytyi kysyä: — Oletko nyt onnellinen, pikku-Maria? Minusta tuntuu, että sinä nykyjään olet kovin etäällä minusta, etäännyt noiden puuhiesi kautta. — Kristian ajatteli, että täytyihän hänen ainakin jotakin uskaltaa sanoa.

Maria katseli hetkisen eteensä ja sanoi sitten: — Minä en tällä hetkellä voi sanoa mitään minua onnellisemmaksi tekevää kuin se, että tiedän, että minua rakastat. Tämä kuuluu siihen, mutta en minä henkisesti ole muuttunut. Kaikki, mitä nyt puuhailen, tulee kerran olemaan ympärillämme, ja kun sinä jälleen pääset tasaisiin oloihin tehtainesi, teemme yhdessä suuria hyviä töitä.

— Mutta sinä et minua täydellisesti tunne, sanoi Kristian, minun luonteessani on piirteitä, joita sinä et tunne. Minä en ymmärrä itse itseäni, usein olen ymmällä.

Hirvittävästä piirteestä, että hän vaivoin saattoi sietää ketään ihmistä yksinkertaisesti, arkisesti läheisenä, ei hän saattanut puhua.

Maria suuteli häntä sanoen:

— Minä tiedän kaikki sinun piirteesi, minä tiedän, että sinä olet hyvä ihminen.

— Hyvyys, sepä se, siinäpä tuli pelastus. Piti vain olla hyvä ja sillä hillitä omituiset piirteet. Mutta ne eivät niinkään tunnu aina olevan hillittävissä. Jumalan nimeen, kenties kaikki käy hyvinkin, ajatteli Kristian.

Eräänä iltana he menivät Marian kanssa koskelle kävelemään. Puiden latvoissa oli tulinen punerrus, rypistyneet lehdet hehkuivat, ruoho haassa oli harmaata ja palanutta. He kulkivat hiljaisina. Kristianista tuntui, että hän luonnottoman selvästi tajusi kaiken, mikä oli heidän ympärillään. Vaapukkapensaiden harmaasuoniset, karheat lehdet, suoni hiukan kiiltävänpunertava, puiden oksat, koukkuiset, mustakuoriset, pitkän ruohon — ja hänestä tuntui hyvältä, että se kaikki oli nyt heidän ympärillään. Maria hymyili hänelle, ojensi molemmat kätensä ja heittäytyi hänen syliinsä.

— Ikuisesti rakastan, ikuisesti, kuinka sinua rakastankaan! Olemme onnellisia, meitä onnellisempia ei varmaankaan ole maailmassa, etkö niin usko, sanoi hän kirkkain, tulisin silmin Kristianiin katsoen.

— Niin uskon, sanoi tämä rukoillen sydämessään, että saattaisi kaikki mielensä omituisuudet haudata, liittyä häneen niinkuin hänen rakkautensa ansaitsi ja olla tuottamatta hänelle pettymyksiä. Sellaista iloa ei hän tuntenut kuin Maria, hänen sydämensä oli kai voimaton sellaiseen. Hän ajatteli, ettei niin suurta iloa ansainnutkaan, ja kun hän vain voisi päästä epäilyksistään, olisi hän kiitollinen.

Kristian oli ankaran jännityksen vallassa. Hän heittäytyi kalliolle ja suuteli sitä riemastuneena. Nousi jälleen, kuljeskeli sinne tänne eikä oikein tiennyt mitä tehdä.

Maria oli jo portailla, täti suuteli häntä itkien, hän oli kalpea ja pani hiukan vapisevan kätensä Kristianin käteen. Vihkiminen oli toimitettava kirkossa, autot olivat jo saapuneet, sukulaiset ympäröivät häntä. Naissukulaiset nenäliinoineen Kristiania varsinkin ärsyttivät, taas tuntui Maria hänestä oudolta kaiken hälinän keskellä. Kaikki tuntui hänestä turhalta, hän ei oikein tahtonut päästä äskeiseen riemukkaaseen tunnelmaansa, kaikki hälinä, kaiken tuskaisuus, itkut häntä kiusasivat.

Kirkossa hän tunsi, että pappi jollakin tavoin oli liian arkinen, hän oli odottanut jotakin ihmeellistä. Miltei kylmänä tunsi hän Marian lähellään. Hänen ajatuksiinsa kohosi mitättömiä seikkoja. Maria huomasi hänen mielentilansa ja näytti siitä tulevan murheelliseksi. Myrtin hiukan väkevä tuoksu ja pienet, tummat lehdet, kirkon hopeanhohtoinen ilma ja hämärä saivat Kristianin ahdistuneeksi ja murheelliseksi, hän tajusi, että mitä nyt tapahtui, oli sanomattoman juhlallista ja merkitsevää, mutta hän ei sitä elänyt. Kun hän kumartui Marian puoleen, ajatteli hän: Jollei tätä hälinää olisi ollut, olisin kaiken tuntenut toisin.

Pitsinenäliinat, itkut ja suudelmat, yleinen hirvittävän tuskaisuuden tunto olivat hänet saattaneet Mariasta etäälle, hän tunsi itsensä miltei jollakin tavalla Marian suhteen syylliseksi.

Kotimatkalla he istuivat perin juhlallisina, Maria ei häneen katsahtanutkaan. Kristian tunsi kiusallisesti taas mieleensä tunkeutuvan pikku ajatusten, mitättömäin ja asiaankuulumattomain. Hänestä oli erittäin naurettavaa, että hänen ajatuksissaan varsinkin pyöri ammeen kuva. Se oli kyljellään rannassa ollut veteen uponneena monta vuotta, pikkupoikana oli hänellä ollut tapana ongella ollessaan seisoa sillä, ja hän muisti pohjan ruskean hohdon ja sillan pylväitten alla kivet. Käsittämätöntä oli, että tämä nyt juuri muistui hänen mieleensä.

Mariaa autosta nostaessaan tunsi hän sydämensä paisuvan onnesta, että tämä nyt oli hänen. Sitten tulivat taas täti ja muut naiset pitsiliinoineen. Kristian huomasi, että Maria katsahti häneen pari kertaa huolestuneena, mutta hymyili hänen katseensa kohdatessaan. Se sai Kristianin taas hyvälle mielelle, ja hän tunsi, ettei ollut Mariaa mihinkään onnettomuuteen syössyt. Täti ja muutkin naiset katselivat häntä nyt vain ystävällisesti, merkitsevän ja salaperäisen näköisinä tosin ja itkusta turvonnein kasvoin.

Kun he hetkeksi jäivät kahden, he katselivat toisiaan hämillisinä ja ajattelivat, etteivät oikein tienneet miten olla. Kristian otti Mariaa kädestä. Niin hän oli tehnyt monta kertaa ennenkin, ajatteli hän, ei siinä ainakaan voinut olla mitään siitä uudesta oudosta suhteesta, jonka he tänään olivat solmineet. Kristian otti siis turvallisesti Mariaa kädestä ja sanoi, etupäässä puhuakseen Marian kanssa ja uteliaisuudesta oliko kaikki pysynyt ennallaan, vieläkö he olivat samanlaisia toisilleen:

— Sinä ihmettelit minua kirkossa, minä en tiedä mikä minulla oli, usein juhlallisin hetkin olen ennenkin tuntenut, tulee ajatuksiini kaikkein mitättömimpiä ja sellaisia seikkoja ja tapahtumia, joissa ei ole mitään merkittävää ja joita en laisinkaan ole muuten ajatellut. Näen jonkin pienen, vanhan aidan, jonka luona kasvaa pitkää, heleänviheriää ruohoa, ja saatan ruohon valoisuudesta ja vihreydestä iloita ajatuksissani, ja tämä saattaa tapahtua kaikkein juhlallisimpina ja merkitsevimpinä hetkinä.

— Se tuntuu omituiselta tosin, vastasi Maria rauhallisesti, mutta et sydämessäsi silti ole vähemmän juhlallinen. Tämä vanhanaikainen häly, itku ja muu sinua hermostuttivat, sen huomasin heti, mutta en voinut sitä estää. Pitivät sinua miltei kuin rikollisena — sellainen on heidän mielensä, he ovat niin tottuneet tuntemaan.

Kristian tunsi mielensä turvalliseksi syleillessään Mariaa; jolleivät he tulisi onnellisiksi, olisi se hänen syynsä.

— Enkelin sain omakseni, Jumalan enkelin, lempeästi hän minulle selittelee. Hermonihan ovatkin pilalla, sen hän on varmasti jo huomannut ja tahtoo kaikki vastaan tulevat seikat, kaikki omituiset ja kärsimystä tuottavat tekoni niiden perusteella selittää, hän jo aavistaa, ei olekaan niin sokko kun luulin, että paljon voi tulla, missä sellaisia selityksiä tarvitaan.

5

Maria ja Kristian seisoivat pihlajan alla. Tuuli ja pyöreät, valkoiset kukkapallot ja kahisevat lehdet taipuivat ja kiertyivät kuin lakaistuina aina heidän päittensä yli puuskan tullessa. Jokunen kuiva, kiiltävä heinä oli erikseen aivan punertavana auringosta heidän jaloissaan. Kristian katseli Mariaa, jonka hehkuvat, haaveelliset silmät olivat luodut niitylle. He olivat olleet vuoden naimisissa. Väliin, niinkuin esimerkiksi tällä hetkellä, tunsi hän Mariaa pohjattomasti rakastavansa. Kun hän äkkiä nyt loi häneen mustat silmänsä, jotka näyttivät tummansinertäviltä ja kirkkailta, saattoi hän joutua kuin houreen valtaan, suudella hänen jalkojansa ja pieniä kirkkaita hampaitaan, nimitellä häntä tuhansilla lempinimillä. Väliinhän taas saattoi tuntea häntä kohtaan kylmyyttä, miltei vastenmielisyyttäkin. Avioliittonsa alkuaikoina hän oli ollut sangen onneton. Hän oli usein tuntenut halua sanoutua irti kaikesta, kaikista jokapäiväisistä toimista, kaikesta mitä omisti, kaikista ihmisistä, joilla oli häneen oikeuksia, jotka lähestyivät häntä ja valtasivat hänet omiin tarkoituksiinsa ja omille tunteilleen. Kun Maria pani kätensä hänen kaulalleen, kun hän tunsi tämän vaatteet lähellään, hänet valtasi vastenmielisyys, ja hän olisi halunnut paeta. Hänestä oli epämieluista ja kumman ärsyttävää, että oli olemassa ihminen, joka näki hänet alusvaatteissa, näki kuinka hän peseytyi, kuinka söi, joi, pesi hampaansa. Niinkuin hän oli aavistanut, tulivat pienet, arkiset seikat hänelle kiusallisiksi. Maria koetti kärsivällisesti häntä ymmärtää.

Kristian oli toivottomuden ja ankaran masennuksen vallassa. Häntä kiusasi, että pitäisi tehdä jotakin, uhrata jotakin, kärsiä jonkun vuoksi. Hän halusi tuntea suurta kärsimystä, ei turhamaisuudesta, vaan jotta hänen sydämensä täyttyisi.

— Mitätöntä, kerrassaan mitätöntä kaikki, sielultansa on ihminen rujo. Ei ole kykyä elää, toisen puolen jos tuntee, ei pidä toista pyrkiä tuntemaan.

Marian tunteet hän näinä aikoina täydellisesti unohti, huomasi tosin, että tämä oli käynyt hiljaiseksi. Maria suhtautui lempeästi hänen vaiteliaisuudenpuuskiinsa, ärtyneisyyteensä ja oikkuihinsa. Tämä Kristiania vielä enemmän ärsytti, että hän yhä säilytti lempeytensä.

Eräänä päivänä hän oli ollut tavallista ärtyisempi, ja vihdoin Maria oli purskahtanut ankaraan itkuun ja mennyt omaan huoneeseensa. Kristian tunsi itsensä vain uupuneeksi henkisesti ja niin murretuksi, että ajatteli, ettei jaksaisi Marialle mitään järjellistä selitystä antaa. Kuitenkin hän lähti tämän luo. Maria istui kokoonkyyristyneenä jokin pieni neule käsissä. Hän meni tämän luo, otti neuleen ja työnsi sen jonnekin laatikkoon. Sitten hän veti Marian luokseen. Nyt ei hän tuntenut vastenmielisyyttä, mikä tavallisesti oli herännyt hänessä viime aikoina, kun Maria oli painautunut häntä vasten. Äkkiä Kristian sanoi:

— Muistatko vielä aatettani, että se todellakin supistui vain tuoksi rakennukseksi mäenrinteellä. Olisi ehkä ollut parempi asettua maantien laitaan ja jaella leipää jokaiselle pyytäjälle, se olisi ehkä ollut oikeampaa. Minun sydämeni ei ole tyydytetty. Minun on usein vaikea olla senvuoksi, pikku-Maria, ja sinä olet siitä joutunut kärsimään. Kaikki on nurinkurista, sydämessäni on kuitenkin tulinen halu lievittää kärsimystä.

— Sinulla on halu lievittää kärsimystä; joka hetki tapahtuu vääryyttä, oletko huomannut: mekään emme ole oikeamielisiä, keskenämmekään emme ole oikeamielisiä. Jos me päättäisimme ehdottomasti olla tuottamatta kärsimystä toisillemme, olisimme ehdottomasti hyviä toisillemme, niin olisi jo paljon voitettu.

Maria kävi hämilleen ja sanoi sitten hiljaa ja ikäänkuin hiukan häpeillen:

— Luulen, että sydämen tyydyttämättömyys on juuri sitä meissä, että suuria havittelemme, ojennamme kätemme auttaaksemme kaukaisia ja juuri jalkojemme juuressa joku nääntyy. Me olemme toisillemme muka liian likeisiä, emme senvuoksi voi kovin suurta ja aatteellista jalomielisyyttä toisissamme toteuttaa. Se on aivan väärä katsantokanta. Meidän on ensin voitettava se, että muka likeisyyden vuoksi ei voi osoittaa kovin suurta ja aatteellista jalomielisyyttä.

Kristian tunsi masentuneisuutensa katoavan ja sanoi:

— Kaikki on siis hyvin eikä mitään onnettomuutta meidän välillämme ole ollutkaan. Me olemme hyviä toisillemme. Mikä onni onkaan siinä vain, että alkaa olla hyvä ja hylkää pahuutensa ja entiset väärämielisyytensä!

* * * * *

Eräänä päivänä istuivat Kristian ja Maria päivällispöydässä. Oli katettu kuistille. Siihen juoksi jokin nälkäinen koira, katsoi heitä molempia himmein, nälkäisin silmin ja yritti opetettuun tapaan istua saadessaan palan. Sanomattoman säälittävältä näytti, että se nälissään yritti vielä olla mieliksikin palan saadakseen, vaikka oli nälästä jo miltei nääntyneen näköinen ja surkea.

Kristian otti sen luokseen ja alkoi sitä silitellä. Se kohta alistuvan näköisenä painoi päänsä, katsoi epävarmasti silmiin, rohkaisi sitten itsensä ja alkoi nuolla kättä. Eläimen kurjuus ja kiitollisuus liikutti heitä kumpaakin niin, että he sydämessään sitä kohtaan tunsivat yhtä suurta alttiutta kuin konsanaan kärsivää ihmistä. Sanoipa Kristian kerran, ettei hän mistään hyvästä työstään ollut tuntenut niin suurta riemua kuin siitä, että tämän koiraparan rohkaisi jakamaan ystävällisyyttänsä ihmisille jälleen, paransi sen haavaisen ihon ja ruokki sen kylläiseksi. Siksi vain hän sanoi suurinta riemua tästä tunteneensa, että koiraparka oli niin kurja ja hylätty ja että se ei mitään hyvyyttä odottanut. — Kaikista olennoista, joita olen auttanut, on se kauneimmin katsonut minuun, sanoi hän.

Kristian ei ollut koskaan Marian eikä kenenkään muunkaan kanssa puhunut petollisesta kaupanhoitajastaan. Hän ei koskaan ollut tätä henkilönä ajatellut. Tämä oli estänyt häntä vuosikausien ajaksi toteuttamasta suunnitelmiaan, syössyt hänet epätoivoon ja kärsimyksiin, mutta hän näki hänessä vain petollisen, valheellisen ihmiskunnan, senvuoksi ei hän koskaan ollut häntä sen tarkemmin ajatellut. Kerran sitten alkoi Maria puhua hänestä. Kysymyksessä oli juuri ollut erään lahjakkaan nuoren maalarin avustaminen. Kristian oli tehnyt todellisen uhrauksen sillä kertaa. Maria katseli häntä hetkisen ja sanoi sitten mietteliäästi:

— Ajatteletko sinä koskaan tuota miestä, joka kavalsi sinut. Sinä olet jalomielinen, mutta hän esti niin monet sinun suunnitelmasi, hän olisi ollut pohjimmainen syyllinen, jos nuori taiteilija äsken olisi joutunut mahdottomiin oloihin ja menehtymään. Voitko sinä antaa anteeksi hänelle kaiken tällaisenkin pahan?

— Jos hän olisi kaikki seuraukset nähden sen tehnyt, kaiken ymmärtänyt ja kuitenkin tehnyt, en hänelle koskaan voisi antaa anteeksi. Mutta nyt tiedän hyvin, ettei hän kaikkea ymmärtänyt. Entäpä — sinä ajattelet — mitä todistuksia minulla on siitä, että vaikka hän olisi kaiken ymmärtänytkin, olisi jättänyt pahan tekemättä. Voihan olla, että vaikka hän olisi hoitanut juuri sellaista kirjanpitoa, jossa kaikki olisi käynyt selville, miten olen suunnitellut, vieläpä sekin olisi ollut selostettuna, mitenkä käy esimerkiksi nuoren taiteilijan, jos en minä häntä saata auttaa, mitenkä hän kärsii hirvittävällä tavalla, synkistyy — voihan hyvinkin olla, että hän silti olisi kavaltanut varat. Siinä tapauksessa olisi voinut mielessäni herätä synkkä viha. Nyt ei hän minulle ole enempää kuin muutkaan väärintekijät, jotka hetkeksi voivat kyllä saada uskomaan, että jalous on turha ja vahingollinen ominaisuus, ettei ylevillä tunteilla ole niin suurta, niin taivaallista arvoa, ettei niitä voisi hylätä jotakin etua saavuttaakseen.

Maria katseli häntä ja ihmetteli sydämessään hänen sanojaan; hän ajatteli itsekseen:

— Oikeastaan kyllä sydämessäni tunsin, mitä hän asiasta ajatteli. En tiedä onko hän vihannut ketään ihmistä; kenties hetkellisesti. Hän ei voinut pitää, muistan, eräästä toveristaan, vaaleatukkaisesta. Siihen oli jokin mitätön syy. Niinpä on sekin hänelle ominainen piirre, että hän saattaa jonninjoutavista, mitättömistä ja käsittämättömistä syistä puhjeta vihaan jotakuta henkilöä kohtaan. Koskaan en ole huomannut hänen sensijaan vihastuvan, jos joku on tehnyt hänelle oikein suuren vääryyden. Sellaisiin on hän aina suhtautunut ylevästi. Maria ajatteli hetkisen, että hänen miehensä kenties tunsi silloin jonkinlaista nautintoa, ylevyys oli hänelle ominaista ja hän oli tyytyväinen saadessaan tätä ominaisuuttaan käyttää. Hetkisen hän ajatteli näin ja tunsi sitten häpeävänsä epäkunnioittavaa ajatustaan.

Kristian oli joutunut jälleen vaikeaan vaiheeseen. Tehdas ei tahtonut menestyä. Nuorukaisena oli hän aivan äkkiä kesken ponnistelujen saattanut heittäytyä mitään tekemättömäksi ja silti onnistua, nykyjään hän uurasti katkeamatta, mutta onnettomuus näytti aina vaanivan häntä. Milloin hän oli ostanut suuren varaston, laskeutuivat hinnat äkkiä, odottamatta ja niin että kukaan ei ollut osannut aavistaa. Joskus sanoi hän kiusaantuneena Marialle:

— Näyttää lopulta miltei siltä kuin Jumala tahtoisi estää minua hyviä töitä suorittamasta. Kenties hän ajattelee, että omalle nimelleni havittelen kunniaa, mutta sydämeni on kylmä.

Siitä lähtien suoritti hän hyvät työnsä niin, että hänen nimensä pysyi salassa.

Näihin aikoihin hänet jälleen usein valtasi halu lähteä vaeltamaan, jättää kaikki ja purosta ammentaa kirkasta vettä janoista virvoittaakseen, taittaa leipä ja antaa siitä puolet nälkäiselle. Hän tuli kuitenkin juuri näinä aikoina kokemaan jotakin, mikä osoitti hänelle entistä selvemmin, että hänen oli sellaiset haaveet iäksi jätettävä.

Lapsen odottaminen sai hänet kaikki turhat haaveet karistamaan pois mielestään. Kun hän sai kuulla siitä Marialta, tunsi hän sydämessään iäksi riisuvansa pois köyhyys- ja vaeltamishaaveilut. Jossakin suhteessa tuntui se hänestä raskaalta, vaikka hän lapsen syntymisestä iloitsi. Hän oli uskonut jollakin tavoin sellaiseen ihmeeseen, että hän joskus vaeltaisi yksinäisenä ja mihinkään kuulumattomana tietään ilman omaisuutta ja ilman ketään, joka häneen kuuluisi. Vielä naimisiin mentyäänkin huomasi hän nyt niin ajatelleensa.

Eräänä sateisena päivänä seisoi hän yksin puutarhassa. Maria oli lapsen kanssa sisällä, istui suljetulla kuistilla ja piti sitä sylissänsä. Sillä oli vielä aivan punaiset ja ryppyiset kasvot ja se oli Kristianista hyvin ruma. Silti hän tunsi sydämensä heltyvän ihmetyksestä, että se saattoi olla olemassa. Sitä katsellessaan ei hän tuntenut sellaista loistavaa onnea kuin oli kuvitellut, pikku olento tuntui hänestä merkillisen vieraalta. Maria näytti olevan pahoillaan, ettei hän ollut lapseen enemmän ihastunut. Hän puki sen ohuisiin, pehmeisiin paitoihin, sen pehmoinen pää rusotti pitsisen ja rusettisen myssyn lävitse.

— Eniten minua järkyttää, että tuo kaikki on kehittynyt niinkuin koivunlehden näkee kehittyvän, otsa, korvat ovat kehittyneet, olleet hiljaa ja kehittyneet niinkuin heikot pehmeät lehdet koivussa keväällä. Punainen iho, otsanluut, silmien väri. Ihmeellisellä tavalla kehittynyt, ajatteli Kristian.

Mennessään kuistille hän pyysi Mariaa hetkiseksi paljastamaan lapsen pään. Se oli ohuen ruskean haivenen peitossa. Kristian hiveli sitä hiukan sormillaan ja ajatteli, että se oli kasvanut sekin Marian ruokkimana, hänen verestään oli se saanut tummuutensa. Hän oli siitä riemastunut, ihmetteli, että kaikki niin voi olla, ja oli onnellinen.

Velkataakka huolestutti häntä, nyt hänet oli entistä enemmän kiinnitetty käytännölliseen elämään. Hän ajatteli lopuksi, että niin tuli ollakin ja että hän oli sairaalloinen haaveksija muuta ajatellessaan. Maria ja hän auttoivat yhdessä onnettomia, Kristian ihmetteli itsekseen, miksi hänelle oli annettu sellainen mieli, että hän tunsi kaikkein suurinta onnea ja heltymystä auttaessaan onnettomia, kurjia, elämän lyömiä, miksi hän heitä kohtaan tunsi suurinta rakkautta. Hän otti sen, että sellainen oli, vastaan miltei rangaistuksena, ihmetteli sitä eikä saanut sydämessään rauhaa. Hän tunsi, etteivät vaimo ja lapsi olleet likinnä hänen sydäntään, ehdottomasti eivät olleet, vaan suuri nälkäisten, onnettomien ja rohkeutensa kadottaneitten lauma.

Maria huomasi hänen kulkevan omissa ajatuksissaan, usein olevan synkän ja ketään sietämättömän. Mutta hän ajatteli nyt etupäässä lasta ja oli siitä niin onnellinen, ettei Kristianin tila hänessä herättänyt sen enempiä ajatuksia. Kristian tunsi senkin vuoksi itsensä yksinäiseksi ja synkäksi, että Maria nyt oli ikäänkuin täydellisesti vetäytynyt hänestä pois. Hän ei ollut enää hänen toverinsa siinä määrässä kuin ennen, lapsi ja se, että hän nyt oli joutunut enemmän käytännöllisten tehtävien kanssa toimimaan, liittivät hänet Kristianin silmissä nyt enemmän kuin ennen naisiin.

Eräänä aamuna Kristian ja Maria olivat pojan kanssa asemalla muuatta sukulaista vastassa. Poika huitoi käsillänsä, oli kovin eloisa, ja Maria piteli sitä sylissänsä kasvoillaan hurmautunut ilme. Kristian tunsi epämääräisen ikävän kalvavan mieltänsä, hän ei ollut pitkään aikaan tuntenut itseään onnelliseksi. Marialle ei hän uskaltanut mitään puhua epäilyksistään ja onnettomuudesta. Ja kun hän katseli poikansa pehmeitä ja raikkaita pikkukasvoja, vaimonsa hohtavia silmiä ja hurmautunutta, puhdasta hymyä, hän ihmetteli katkerana itsekseen, miksi hänen täytyi kulkea niin synkeän levottomuuden vallassa, miksi hänen sydämensä täytyi olla niin omituisten ja kiduttavien ajatusten vallassa, kun hän heitä kumpaakin kuitenkin rakasti.

Sukulainen oli keski-ikäinen, sairaan näköinen ja oli Kristianin mielestä kaikkea muuta kuin hauska vieras. Kotimatkalla hän kuitenkin huomasi, että tämän äänessä oli erikoinen viehätys. Se oli heikko, perin heikko; hän oli paljon sairastellut, ja Kristianista näytti, että hänen poskillansa tälläkin kertaa oli miltei kuumeen puna. Hän häpesi itsekseen, että oli asemalla ajatellut häntä vastenmielisesti odottaessaan vieraakseen. Mariakin näytti häneen heti mieltyneen. Puhe, joka tuli noitten kuivien huulten lomitse, oli tavattoman hyväsävyistä. Hän katseli heitä pienillä, kiiltävillä silmillään, puheli lapselle. Sillekin puheli aivan toisella tavalla kuin muut, lempeämmin, leikillisesti, mutta niin ihmeen lempeästi, ettei edes Maria voinut puhua lempeämmin. Hän ei ollut kuin keski-ikäinen mies, mutta tuntui Kristianista vanhalta. Hänen kelmeissä, terävissä kasvoissaan oli jotakin, mikä kummallisesti veti häntä puoleensa. Hän puhui aivan tavallisia asioita, mutta niin, että tuntui kuin hän aina olisi sanonut jotakin hyvää. Kristian ajatteli, että hän jollakin tavoin tuntui miltei läpikuultavan kirkkaalta, hänestä säteili merkillinen hyvyys. Kristian huomasi pian, että hän oli sangen yksinkertainen sielu. Aina hän puhui kaikkein tavallisimmista asioista, mutta aina se, joka hänen kanssaan keskusteli, joutui tuntemaan saaneensa häneltä osakseen hyvyyttä; se vain ikäänkuin tulvi hänestä sen yli, jolle hän puhui.

Kristian ihmetteli hänen levollisuuttaan, ja hänestä tuntui oma sydämensä oikkujen ja turhamaisuuden raatelemalta enemmän kuin milloinkaan ennen. Hän tiesi, että hänelle sellainen hiljainen sydämen hyvyys ei olisi vielä pitkiin aikoihin mahdollista.

Eräänä iltana he istuivat kolmisin pöydässä. Kristian tuli sivumennen ajatelleeksi, että hänen kasvonsa näyttivät entistäkin kalpeammilta. Hän puhui kuitenkin edelleen entiseen tapaan, silmät hyvän näköisinä ja kirkkaina heitä molempia katsellen. Tarkastaessaan salavihkaa häntä Kristian huomasi hänen käsiensä töröttävän kovin laihoina hihansuista. Hän oli tulonsa jälkeen vielä paljon laihtunut. Kristian tiesi kyllä, ettei hän ollut terve, mutta nyt hän näytti hänestä miltei huonolta ja voipuneelta.

— Oletko sinä rasittanut itseäsi liikaa? sanoi hän hänelle. Minusta näyttää, että sinä et ole meillä lainkaan tullut terveemmäksi. Olet miltei kuin entisestä vielä laihtunut.

Toinen katsoi häneen kuivin, ikäänkuin rokahtunein huulin, näytti sitten vaipuvan ikäänkuin kasaan. Hän sai ankaran verensyöksyn.

Lääkäri selitti, ettei hän enää voisi vuoteeltaan nousta; hän katseli heitä kaikkia kirkkain, ystävällisin silmin tultuaan tajuihinsa, otti Mariaa kädestä ja pusersi hiukan.

Nyt oli hänen luonaan aina Kristian tai Maria. Kristian istui katsellen hänen laihoja käsivarsiaan ja laihaa ruumistaan, jonka ääriviivat näkyivät terävinä peitteen alta. Hän koetti lukea jotakin, mutta tunsi kaiken teennäiseksi katsellessaan laihaa päätä, jossa luut törröttivät, ja hyviä silmiä, jotka yhä olivat kärsivällisen näköiset.

— Minä en ole kuolemaa koskaan ajatellut, muisti hän, se on minusta aina tuntunut ylen kaukaiselta ja olen sen olemassaolon unohtanut. Kuinka olisikaan, jos olisi nyt juuri kuoltava? Voisin kuolla rohkeasti, valittelematta, sen tiedän. Mutta siihen siis kuitenkin vaadittaisiin minulta rohkeutta. Hän tässä vain ottaa kuoleman vastaan hiljaa, siihen liukuu. Hän on siihen valmis. Minä olen yhä levoton, suuret ajatukset täyttävät pääni. Vaikka en suuria ajatuksiani surisikaan — näyttää siltä nykyjään, että ne aina vain jäävät ajatuksiksi — vaikka en niitä surisikaan, vaikeata minun olisi poistua nyt jo maan päältä, eikä hän ole minua paljon vanhempi ja varmasti on jo kauan laskenut, mihin ikään korkeintaan pääsee. Eikö sellainen kohtalo ole ankara, elää tuon taulun alla: tähän asti vain, ei edemmäksi. Minä sellaisen kohtalon löisin murskaksi.

Kristian ajatteli raivostuneena sellaista pakkoa, että joka hetki »eläisi taulun alla».

— Suonsilmiä ja niityn ruohoa katsellessa aina olisi mielessä, että on pian kaikesta luovuttava, kaikki on ohimenevää, nopeasti häviävää.

Kristian katsahti sairaaseen. Hänet valtasi äkkiä ankara halu saada tietää, oliko todella hänen edessään sellainen ihminen, joka oli kaiken kärsinyt, kaikkea katsellut, nöyrästi ja itseään irti riuhtaisematta.

— Kun sinä koko ajan tiesit kaikkea katsellessasi, pienintä ruohoakin katsellessasi, että se pian otetaan pois sinulta, että kaikki on häviävä, mikään ei koskaan tule oikein omaksesi, mitä sinä ajattelit? Suloisia valkeaihoisia lapsukaisia katselit naisten käsivarsilla, katselit kukkia ja taivasta — kuinka saatoit päätyä hyvyyteen, vaikka tiesit, että sinulta kaikki kohta otetaan pois, on vain näytetty ihanuus?

— Kuinka päädyin rauhallisuuteen, en osaa sanoa, minulla on silmieni edessä kuva Kristuksesta. Hän on aina edessäni, näen aina hänen hahmonsa ajatuksissani lempeänä, armahtavana — suloinen sana tuo 'armahtavana'. Maan päällä ei ole paljon hyvyyttä, mutta hän on sanomattoman hyvä. Hän kuoli minun ikäisenäni. Hän on minulle ihmeen kaunis, hohtavainen, puheli sairas.

Kristian tunsi käyvänsä ymmälle, ja kummallista oli hänestä varsinkin, että sairas tämän kaiken sanoessaan hymyili hänelle hellästi ja iloisesti.

* * * * *

Sairas oli maannut pari viikkoa, kun eräänä iltana Marian ja Kristianin ollessa hänen luonaan hän ojensi kätensä heille kummallekin hyvästiksi ja sulki silmänsä. Huoneessa vallitsi vaalea pieni hämärä, jokunen kukka siirotti pöydällä ja vuoteessa lojui ruumis jäykistyneenä, kasvot nopeasti maanvärisiksi painuvina. Maria heittäytyi Kristianin syliin ankarasti itkien.

Kristian suuteli hänen otsaansa, heitti sitten silmäyksen tyynylle, jolla oli levännyt liinanvärinen ja usein hikinen otsa; nyt se huoneen hämärässä näytti hänestä hohtavan valkoiselta kuin kellokukan kupu, ja hän oli näkevinään yli ruumiin kumartuvan lempeän hahmon, jonka narsissinvalkoisilla ohimoilla säteili hiukan sinertävä kehä.

* * * * *

Hautajaisvieraat istuivat salissa. Keskustelu oli tympeätä. Joku nuori mies nauroi jo toisen kerran ääneen, ja Kristian pani merkille, että kaikki puhuivat vaivoistaan. Maria piti polvillansa poikaa, oli hiukan hermostuneen ja rasittuneen näköinen. Hänen kasvoillensa levisi aina teennäinen ilme, kun hän kääntyi erään tädin puoleen. Kristian huomasi, että aina vain silloin se levisi hänen kasvoillensa.

Kristian tunsi ärtymystä jälleen katsoessaan Mariaan. Tämä puhui nyt nuoren miehen kanssa, joka oli kaksi kertaa nauranut; hänen kasvoillansa oli jälleen tennäinen, itsetietoinen ja ikäänkuin erikoisen ymmärtäväinen ilme. Nuori mies oli punainen, näytti typerän innostuneelta, ja sekään ei sopinut tilaisuuteen, että hän niin innostui, huomasi Kristian samassa ajattelevansa. Oli kerrassaan sopimatonta hänen nyt esittää jotakin luultavasti omaa mielipidettään jostakin yleisestä asiasta hehkuvalla innolla. Maria häntä kuunteli silmät puoli ummessa ja hyvin sen näköisenä kuin olisi tarkkaan ajatellut hänen puhettansa. Se voi kyllä olla teeskenneltyäkin tuo kuuntelu, ajatteli Kristian, mutta miksi ei hän nuorukaisen sopimatonta käytöstä hillitse?

Kristian koetti muistella, kuka nuori mies oli, mutta ei muistanut tätä koskaan ennen nähneensä. Ei ollut tervehtiessä häntä erikoisemmin pannut merkille. Nyt hän päätteli, että kysymyksessä oli joku Marian sukulainen, ja koetti muistella niitä, joista oli ollut puhe.

Viimein pujahti hän ärtyneenä ulos. Hän käveli pellon laitaa muistellen, kuinka oli viimeksi H:gin-matkallaan sattumalta tavannut Liisan, kuinka tämä oli itse ryhtynyt puheisiin, kun Kristian aikoi mennä ohi, kysellyt hänen vaimoansa ja poikaa, näyttänyt ystävälliseltä ja lopulta hiukan hämilliseltä. Nyt hän toivoi, että Liisa olisi täällä kaikkien noiden sukulaisten vastapainona, jotka istuivat salissa häntä ärryttäen; sekin häntä harmitti, että Maria oli nuorukaisen kanssa antautunut keskusteluun eikä ollut häntä hillinnyt, vaan kuuntelullaan vielä kiihoittanutkin.

Hän kääntyi takaisin, harppasi muutamien ojanpenkkaiden yli ja ajatteli, lienevätkö huomanneet hänen poistumistaan. Heti tullessaan saliin huomasi hän, että se oli oikein pantu merkillekin. Eräs täti katsoi häneen niinkuin hän olisi ollut aikeissa tuhota perheensä ajallisen onnen ja niinkuin hän auttamattomasti nyt olisi itsensä häväissyt.

Poika tuli paapersi häntä kohden, nosti pientä, haivenista päätään ja tarttui kuolaisilla käsillään hänen jalkoihinsa. Hän nosti sen syliinsä ja alkoi kuunnella keskustelua. Se koski samoja asioita kuin hänen lähtiessäänkin. Nuorukainen oli vaipunut tutkimaan taskumuistikirjaansa. Hän oli erittäin tärkeän näköinen ja sellainen kuin ei muita ihmisiä olisi huoneessa ollutkaan. Kristian huomasi Marian häntä katselevan ja ihmetteli, oliko hän niin sokea, ettei saattanut nuorukaisen erikoisia avuja nähdä. Tämä oli hänestä yksinomaan itserakkaan ja hävyttömän näköinen, sitäpaitsi hän oli jo pari kertaa osoittanut olevansa vailla käytöstä.

Kun muut vieraat lähtivät, nuori mies jäi eteiseen. Kristian odotteli hänen hyvästelyään, mutta Maria selitti, että hän oli pitkämatkaisia ja jäisi yöksi. Hänen mentyään huoneeseensa kysyi Kristian, kuka hän oli. Mariaa näytti hänen kysymyksensä hämmästyttävän.

— Minä luulin, että sinä hänet muistit, hän on sedän kasvattipoika, me emme siis oikeastaan ole sukua, mutta hän ja minä olemme aina olleet hyviä ystäviä. Lapsena meillä oli paljon samoja harrastuksia. Sinä et hänestä pitänyt; näin sen heti.

— En. Minusta on hyvin käsittämätöntä, että sinä hänestä pidät. Hän näyttää minusta ylimieliseltä, pari kertaa hän käyttäytyi aivan sopimattomasti.

— Hän on aina sellainen, senvuoksi juuri kukaan ei pidäkään hänestä.

— Senkö vuoksi sinä…, sanoi Kristian ja suuteli Mariaa.

* * * * *

Kristian oli yksin talossa. Maria oli lapsen kanssa matkustanut viikoksi sukulaisiin. Hän oli saatellut heitä asemalle, ja poika oli huutanut repien häntä korvista, kiukutellut ja tahtonut päästä takaisin syliin, kun hän antoi sen Marialle.

Maria oli istunut tukka hiukan hapsottavana penkillä. Kristian oli harmikseen huomannut, että hänen päällystakistaan puuttui nappi ja että se näytti hiukan väljältä ja tahraiselta. Maria oli huolimaton pukeutumisessaan, hän oli huomannut. Kun hän seisoi vainunikkunassa, näytti hänen kaulaliinansa likaiselta, ja se oli kierretty rumasti solmuun. Tukka hapsotti sotkuisena ja pesemättömänä. Kristian muisti hänelle monta kertaa kaikista näistä seikoista huomauttaneensa. Maria oli ollut kuuntelevinaan, hymyillyt hänelle salavihkaa ja jättänyt kaiken tekemättä. Hän ei tehnyt sitä ilkeydestä, vaan koska sellainen hänestä oli kovin merkityksetöntä. Kristianille hän aina naureskeli, kun tämä suorastaan turhantarkasti valvoi ulkoasuaan. Kristian tunsi itsensä nyt hänelle hyvin äkäiseksi, ajatteli harmistuneena, mitä siitä taas sanottaisiin. Marian huolimattomuus oli sukulaisten alituisena moitiskelunaiheena.

Kristian ajatteli niitä kolmea vuotta, jotka he olivat olleet naimisissa. Heidän välillään oli koko tänä aikana ollut vain yksi riita. Siihenkin oli Kristian oikeastaan ollut syypää.

He olivat olleet kävelemässä tehtaan alueella. Maria oli ollut kaikesta innostunut, hän oli katsellut kaikkea, ja Kristian oli kertoillut hänelle pikkujuttuja. Hän oli kieltänyt Mariaa, kun tämä oli yrittänyt nostaa erästä ammeenkantta. Ne olivat hyvin raskaita, mutta Kristianin kääntyessä menemään edellä Maria yritti sitä kuitenkin nostaa, horjahti ja oli pudota ammeeseen. Kristian kääntyi parahiksi sen nähdäkseen. Häneltä pääsi huudahdus ja hän syöksyi Marian luo, tarttui tätä hartioista ja ravisteli aika tavalla, Maria vuorostaan purskahti pelästyksestä itkemään, mutta Kristian oli ankaran vihainen. Kiihdyksissään — vesi oli hyvin myrkyllistä — ei hän tullut sanoja valinneeksi, ja Maria pahastui häneen kovin.

He murjottelivat pari päivää, Maria ei katsahtanutkaan häneen. Erään kerran he sitten sattuivat yht'aikaa salaa vilkaisemaan toisiinsa, häpesivät ensin, mutta purskahtivat sitten nauramaan.

— Se oli kai ensimmäisenä vuonna, ajatteli Kristian.

Koko ajan oli häntä kalvanut myöskin levottomuus ja se, ettei hänen sydämensä ollut tyydytetty. Kuolemantapauksen jälkeen oli hänet tosin vallannut jonkinlainen rauha, mutta se johtui vain siitä, että hän oli äkkiä silloin käynyt välinpitämättömäksi. Välinpitämätön hän oli yhä vieläkin. Hän eli elämäänsä, tapauksen toisensa jälkeen. Mikään ei häntä erikoisemmin järkyttänyt.

Nyt kun hän oli jälleen yksin jonkin aikaa, oli hänellä tosin kiusaus kaikkea jälleen ajatella.

Illalla, kun hän istui huoneessaan tempaistiin äkkiä ovi auki. Kisällien rakennus on tulessa. Se sijaitsi ahtaassa kujassa kuivaushuoneen ja erään varastohuoneen välissä. Oli miltei mahdotonta ajatella, että rinnalla olevat rakennukset säästyisivät.

Kristian seisoi avopäin liekkejä katsellen. Kujan suulla oleva sireenipensaikko oli jo muuttunut aivan mustaksi. Katkeilleet oksat lentelivät hienoina mustina lankoina ilmassa; oli kova tuuli.

Tuskin tajuten mitä teki hajoitti Kristian hirsiä. Hän tunsi kasvojensa kirvelevän, sauhu tukki hengityksen ja silmistä vuoti koko ajan kirvelevä vesi. Koko ilma tuntui hetken olevan tulta. Kuivaushuoneen katolle lennähtäneistä kipinöistä syttyi sen päällys tuleen. Kiirehdittiin valamaan sitä vedellä, ilmaan lehahti suuri sauhu- ja höyrypilvi, kun se sammui.

Kristian tunsi käsivarsiensa puutuvan, ihmetteli, että tuli oli jo saatu rajoitetuksi, ei voinut muistaa, mitä itse oli tehnyt ja millä kohtaa milloinkin ollut. Hän meni miesten ympäröimänä ylös, he kulkivat yhä vielä kaikki nopeaan, puhuivat nyt laisinkaan Kristiania ujostelematta, kinastelivat, keskeyttivät toistensa puheen ja selittelivät asiaa. Yhä vielä teetä juodessakin vallitsi sama tunnelma, kaikki puhuivat erikoisen innokkaasti, korkealla äänellä ja vilkkaasti, kukaan ei muistanut ujostella ja kaikki olivat keskenään kuin läheiset toverit.

Tulipalon aiheuttama vahinko ei ollut kovin suuri, rakennus oli vanha ja Kristian oli jo aikoja sitten päättänyt sen uusia. Nyt hänen oli se pakosta tehtävä. Jotkut miehistä olivat sinä iltana olleet juovuksissa, mutta tarkempaa selvyyttä palon irtipääsystä ei saatu. Kristian oli jonkin verran välinpitämätönkin sen suhteen. Tahallaan ei sitä ollut sytytetty, ja miehet olivat muuten siivoja.

* * * * *

Eräänä päivänä Kristian seisoi pihalla katsellen, kuinka miehet perkasivat ja hajoittivat kisällien rakennuksen jätteitä. Haisi palaneelta nahalta, sillä osa rakennuksesta oli ollut varastona. Miehet olivat aivan nokisia. He olivat naureskelleet Kristianin tullessa, mutta tulleet heti vakaviksi hänet nähdessään. Tämä oli tuntunut Kristianista hiukan epämieluiselta, vaikka hän arvasikin, että he senvuoksi vain tulivat heti totisiksi, että ajattelivat hänen loukkaantuvan, jos kovin iloisen näköisinä purkaisivat rakennusta, jonka palaminen oli hänelle tuottanut ikävyyttä ja vahinkoa.

Hän katseli heidän toimiaan nyt hiukan kulmat rutistettuina, vakavan näköisenä, sanoi sanan jollekin ja lähti sitten myymälään. Häntä kiusasi yhä, että miehet olivat tulleet vakaviksi hänet nähdessään. Hän muisti paloiltaa, sitä kuinka he olivat teetä juoneet ja kaikki olivat olleet innostuneita. Hänen oli nyt miltei ikävä sitä. Milloinkaan ei hän ollut ollut heitä niin likellä, ei nuorempanakaan, niinä aikoina, jolloin hän veti saappaat jalkaansa ja otti osaa heidän töihinsä. Hän ihmetteli muistaessaan, ettei silloin ollut ollut lainkaan kömpelö; viime vuosina oli häneen vähitellen juuttunut käsitys, että hän ehdottomasti oli käytännöllisissä asioissa avuton tuhertelija, Mariakin oli käytännöllisempi kuin hän.

Iltasella hän istui konttorihuoneessa liikemies D:vinin kanssa. Tämä oli oikeastaan vain pikkukauppias, mutta käytti itse aina itsestään nimitystä liikemies, niin että muutkin häntä sillä nimellä leikillä kutsuivat, muuten oli hän tuittupäinen, hyväsydäminen, mutta juoppo ukonrahjus. Hän kertoi usein Kristianille »onnettomuuksistaan». Niitä oli kolme. — Kolme ankaraa onnettomuutta, sinä olet myöskin onnettomuuksien mies, senvuoksi sinulle kerron, sanoi hän.

Nämä hänen kolme onnettomuuttaan Kristian oli hänen itsensä kertomina kuullut moneen kertaan. Aina hän alkoi samalla tavalla: sinäkin olet onnettomuuksien mies jne. Kristian tiesi, että hän aina odotti hänen tekevän samat kysymykset samoilla kohdilla. Ja jos hän joskus kokeillakseen jätti pois jonkin, ukko heti loukkaantui ja keskeytti kertomuksensa nöyrästi huomauttaen, että »kun ei nuorta herraa huvittanut, hän oli häntä typerästi kiusannut». Hän moitiskeli ankarasti itseään. Jos taas kaikki kävi hyvin, Kristian tiesi hänen pistäytyvän jonkun köyhän tuttavansa luona, missä hän sitten hyvin mahtaillen, ylhäisesti kaikkia silmäillen ja tuon tuostakin sotkeutuen puheessaan kertoi, kuinka hän oli keskustellut tehtaan omistajan kanssa — erikoisesti korostaen: omistajan — kanssa pitkään ja sydämellisesti ja kuinka tämä oli lämpimästi suhtautunut hänen onnettomuuksiinsa. Ihanasydämiseksi nuorukaiseksi kutsui hän myöskin yhä vielä silloin tällöin Kristiania.

Onnettomuudet, hänen elämänsä kolme onnetonta tapahtumaa, olivat hänen muistissaan siinä järjestyksessä, missä määrin olivat häntä liikuttaneet. Niin hän aina mainitsi ensiksi vaimonsa kuoleman, sitten alkoi kertoa kolmivuotiaan tyttärensä hukkumisesta ja sitten siitä, kuinka liikeasiat alkoivat sujua alamäkeä niin, että hänestä lopulta tuli vain pikkukauppias. Hän oli todellakin menettänyt kohtalaisen omaisuuden. Asioiden todellinen tapahtumajärjestys oli pikkutyttären hukkuminen, vaimon kuolema pari päivää senjälkeen, kun tämä ei kestänyt lapsukaisen menetystä, ja seurauksina näistä onnettomuuksista oli, että hän alkoi juoda ja humalapäissään vähäisestä summasta möi liikkeensä, menetti takauksissa lopun omaisuutensa ja ryhtyi sitten pikkukauppiaaksi, kuljeskeli ympäri kaupunkia juttujansa kertoillen ja ryypiskeli.

Nyt aloitti hän kolme sormeansa kohottaen — sekin tapahtui joka kerta, aina kohotti hän alkajaisiksi samoin kolme sormeansa:

— Sinä, sinäkin olet onnettomuuksien mies, senvuoksi sinulle kerron elämäni kolme ankaraa onnettomutta. Kolme onnetonta tapahtumaa on minulle sattunut, ankaran, sanoisinko suurenmoisen onnetonta.

Tässä hän hetkeksi aina pysähtyi, tuijotti synkästi ja haaveellisesti eteensä, pyyhkäisi otsaansa mahtavalla liikkeellä ja alkoi:

— Murheellista taustaa vasten näytte te minulle, ihanat haamut, kelmeitä olette… ihanat vainajat.

Hän pysähtyi ja alkoi jälleen eteensä tuijotella, huokasi raskaasti ja jatkoi:

— Vaimoni…

Tämä sana hävitti samassa hänen mahtipontisuutensa. Ja hän jatkoi yksinkertaisesti, aivan avuttomasti ja lapsellisesti, itkun aina väliin väännellessä kasvoja:

— Minulla oli vaimo, pikkuinen… jalkansa otin kämmeneeni, aivan, aivan pikkuinen. Kengät, sini- ja hopeakirjaiset… kampa, tukkaa kannattava, kultainen kampa niskassa, niska taipuvainen, somanvalkoinen, juoksentelee, kaikkea hoitelee, järjestää. Joka pöydällä liina, käsinommeltu, valkoinen, hyvin silitetty. Aina oli käsissä työ ja kaunista oli kaikkialla, ompeli kukkasia liinoihinsa. Kerran linnunkin laittoi, piiskuttelevan, oksia ompeli ja pesän. Sitä ei pitänyt pöydälläkään, vain joskus otti esille, kun oli vieraita, ja kaikki ihastelivat, tahtoivat malleja, hän niitä sitten piirteli. Kerran sitten taas juoksee minua vastaan, heittäytyy rinnalle, itkee, puree käsiä, valittelee, suusta ei tule yhtään sanaa, jonka ymmärtäisin. Kannan vuoteeseen, kolme päivää hourailee, pitelee käsistä, itkee, kolmantena on hiljaa, silmät hohtavat, katselee eteensä, syliini nukahtaa. On huokumatta, pelkään herättäväni, yhä pidän sylissäni, ajattelen: nyt paranee, kun noin nukkuu. Huomaamatta siinä, ihan huomaamatta, kylmenee… se minua murehduttaa, että kaikki tapahtuu huomaamattani.

Kristian ihmetteli yhä uudelleen tuota valitusta, joka noin toistui aina yhtä avuttomana ja murheellisena, joka ei koskaan muuttunut totunnaiseksi. Vaimon juoksentelu, puuhailu, kaikki näkyi hänelle jälleen elävänä, hän näytti käsillänsä, kuinka tämä ompeli, ihasteli töitä, muisteli tämän kenkiä, taivutteli niitä muka katsomaan ja unohti kokonaan olla juhlallinen. Tässä juuri, Kristian tiesi, oli tehtävä kysymykset.

Tyttären hukkuminen oli toinen murhetapaus. Siitä oli hänen muistissaan säilynyt vain jokunen sirpale.

— Oli käärittynä lakanaan pikkusängyssänsä, liehuva tukka aivan märkä, pyöreät jalat valkoiset, nukkui nyrkit rinnalla. Semmoisena näin työstä tullessa. Märkä mekkokin oli vielä siinä tuolilla ja pikku kengät.

Yhteyttä vaimon ja tyttären kuoleman välillä ei D:vin tajunnut. Liikeasioistaan puhuessaan hän jälleen tuli mahtailevaksi. Ojensi kätensä pöydällä, katseli synkästi eteensä:

— Kaiken olen antanut mennä, pettivät, minä en siitä selvinnyt. Synkeästi ovat minut pettäneet toverini, ystävinä pidin. Suuri valhe on ystävyys. Ankarasti on elämä käsitellyt tätä miestä, sanoi hän kämmenellään rintaansa lyöden.

— Kolme onnettomuutta. Olisiko yksikään mies niitä kestänyt, minä en. Yksikään mies ei niitä olisi, ei yksikään sydän olisi niitä kestänyt.

Tänä iltana Kristian tiesi hänen jälleen kertoilevan heidän ystävyydestään jossakin tuttavistaan.

— Sinäkin, sinäkin olet onnettomuuden mies, sanoi hän Kristiania hyvästellessään. Senvuoksi sinulle kerron.

D:vinin mentyä istuskeli Kristian työpöydän ääressä miettien hänen sanojaan: sinäkin olet onnettomuuksien mies.

— Kavalluksen jälkeen hän sellaisia alkoi puhua, ajatteli hän itsekseen. Tuntuvat ennustukselta.

Hän alkoi rauhatonna kävellä ympäri huonetta. Voisiko Marialle ja lapselle jotakin sattua? Hän tuli yhä levottomammaksi, katsoi kelloansa ja päätti, että huomenna jonkin tekosyyn nojalla matkustaisi. Hän kuvitteli onnettomuuden mahdollisuuksia ja piti sitäkin varmana enteenä, että D:vinin jutut ja hänen sanansa 'onnettomuuksien mies' nyt tällä kertaa häneen sellaisen vaikutuksen tekivät, vaikka hän oli ne kuullut monta kertaa ennenkin ja ukko ennenkin oli sanonut häntä onnettomuuksien mieheksi.

Yön nukkui hän huonosti, näki unia ja valvoi sitten ajatellen mahdollisuuksia. Poika käveli vielä niin huonosti, ettei hän voinut joutua yksinänsä mihinkään. Mutta voihan hän sairastua. Taikka sitten oli kysymyksessä Maria. Hän muisti, kuinka oli tätä sydämessään moitiskellut huolimattoman kaulaliinan ja takin vuoksi, ja tunsi ankaraa katumusta ajatellen, että oli rangaistuksen ansainnut.

Seuraavana päivänä hän viivästyi ensimmäiseltä junalta, ja sekin oli hänestä paha merkki. Hänen oli toimittava välittäjänä joissakin miesten välisissä riitaisuuksissa.

Istuessaan junassa hän koko ajan oli siinä mielessä, että jollakin tavoin tulisi liian myöhään. Hän muisti kaikkea, mitä oli näiden kolmen vuoden aikana ajatellut. Kuinka oli halunnut kaikesta irroittua, lähteä vaeltamaan, kuinka vähän oli Mariaa ajatellut koko aikana, jonka tämä oli ollut hänen vaimonsa. Lapsestakaan ei hän ollut niin iloinnut kuin olisi tullut. Hän tunnusti itselleen, että oli haaveensa vallassa joskus miltei toivonut, että tätä ei olisi olemassakaan, ajatellut, että oli tullut sidotuksi, kadottanut vapauden antautua aatteelleen.