HYVÄNTEKIJÄ (continued 3)

Asemalla hän oli epävarma tiestä, kysyi sitä parikin kertaa hätäisesti ja luuli kaiken sotivan itseään vastaan, kun pari kertaa kulki harhaan.

Maria hämmästyi hänet nähdessänsä, ilostui hänen tulostaan, mutta sitä ihmetteli. Kristian ei hänelle kehdannut syytä sellaisenaan kertoa, sanoi vain sattuneen erään liikeasian, niin että samalla saattoi poiketa. Kristian kysyi pojan vointia; se oli ollut hyvin pirteä koko ajan, mutta nyt oli hiukan nuhassa. Kaikki oli rauhallista, arkista, tavallista. Kristian tunsi miltei pettymystä, huomasi taas Marian huolimattomuudenkin ja taas siitä ärtyi. Pojan hän kuitenkin sulki syliinsä tulisemmin kuin ennen, ajatteli, että oli sittenkin jokin muutos tapahtunut, ihmetteli, kuinka ei ennen ollut huomannut, kuinka kallis se oli hänelle ja kuinka siitä saattoi iloita.

Näitä ajatuksia hän piti matkansa seurauksina, ne olivat ehkä sen tarkoitus olleetkin. Tämä ajatus, että matkan tarkoitus oli ollutkin niiden herättäminen, häntä tyydytti siksi, että hän oli tuntenut itsensä noloksi, kun oli niin häthätää matkaan lähtenyt — eikä mitään ollutkaan tapahtunut, vaan kaikki oli ollut aivan tavallista! Nyt hän tunsi tyydytystä ajatellessaan, että sillä kuitenkin oli ollut tarkoitus.

Kristian tuli kaupunginvaltuuston istunnosta; oli muiden asioiden joukossa käsiteltävänä ollut kysymys avun myöntämisestä suomalaiselle yhteiskoululle. Kristian oli anomusta kannattanut lämpimästi, hän pelkäsi esiintyneensä ehkä liiankin innokkaana, oli puhunut asiasta laajasti. Jos anomukseen ei myönnyttäisi, päätti hän lahjoittaa tarvittavat varat, nykyjään saattaisi hän sen kyllä jo taas tehdä.

Hän pelkäsi hiukan liian innokkaasti keskusteltaessa puhuneensa parista muustakin kysymyksestä. Toiset olivat kaikki häntä paljon vanhempia, he olivat toverillisia keskenään. Hän ajatteli hiukan kiusaantuneena sitäkin, että oli kenties tullut liian iloiseksi siitä, että he olivat tällä kertaa häntäkin kohdelleet toverillisesti. He ajattelivat kenties, että hän kovin pyrki läheiseen suhteeseen, oli ylen innokas.

Avustus nyt joka tapauksessa oli tarpeen vaatima, ja jos he siitä kieltäytyisivät, tekisi hän sen. Iljettävillä oli tuo 'lahjoittaja, joka ei halua nimeää julkisuuteen'. Jonkinlaista jalomielisyyteen kääriytymistä. Hän päätti, että järjestäisi asian jotenkin niin, ettei tulisi siitä lainkaan puhetta, asettaisi sen ehdoksi.

Maria oli vielä valveilla, istui ruokasalissa hiukan unisen näköisenä. Hänen ojentaessaan teekuppia huomasi Kristian hihansuun olevan rikki, ja edestä reksotti leninki avoimena. Hän tunsi siitä jälleen pientä harmia, mutta ajatteli sitten, etteihän se ollut kuitenkaan niin paha vika, että hänen kannattaisi senvuoksi alituiseen Marian mieltä pahoittaa. Senvuoksi hän vain ottikin tämän käden ja sitä suuteli.

Poika nukkui kädet tyynyllä nyrkkiin pusertuneina, punoittavana ja lämpöisenä. Kristian pysähtyi hetkeksi vuoteen luo ja ajatteli, että lapsi luultavasti aikaa myöten saisi Marian nenän, nykyjään se muistutti enemmän häntä kuin Mariaa.

Ajatellessaan jälleen kouluasiaa hän päätti, että sitä etupäässä sen vuoksi vastustettiin, että tiedettiin pormestarin olevan toistamieltä.

— Senvuoksi sen nyt kieltäisivät, ajatteli hän ja tunsi mielihyvää voidessaan asian kuitenkin saattaa oikeudenmukaiseen ratkaisuun. Koulu saisi avustuksensa.

* * * * *

Kristian seisoi kuivaushuoneen ovella. Levitetyistä nahoista lähti omituinen haju, ja ovesta tuli keskelle lattiaa pari valoläikkää. Kristian pyörähti ympäri ja lähti sitten kävelemään koskelle.

Tiellä tuli D:vin häntä vastaan. Hän kantoi pyöreätä, punakiiltävää omenaa kädessään ja hymyili itsekseen aina väliin sitä katsellen. Kristiania ei hän huomannut, vaan kulki edelleen hymyillen ja omenaa katsellen. Kristian pysähtyi hetkeksi ja jatkoi sitten taas matkaansa, mutta kääntyi nyt suoraan metsään. Hän tunsi turvallisesti, että tehdas kaikkineen oli hänen selkänsä takana; tuntui omituisen hyvältä ajatella, että taivasta vasten hänen takanaan kohosivat savupiippu ja kuivaushuoneet.

Hän kummasteli sydämessään sitä, että nyt saattoi tuntea mielessään pelkkää iloa kaikesta. Minkään ei pitäisi muuttua, ajatteli hän. Tulenhan tosin jälleen joskus olemaan levoton ja surullinen, tyydytys on aina hetkellistä. Joskus tulen jälleen ajattelemaan murheellisena kaikkea, mutta irroittua kaikesta, kulkea ja kaiken jättää en enää halua.

Hän tunsi, että kaikki oli näin oleva kauan ja että oli hyvin, että näin oli oleva.

Portailla oli Maria häntä vastassa; poika kieriskeli nurmikolla, kaatua kellahti ja parahti itkemään. Maria otti sen syliinsä, alkoi sen sormia suudella ja sitä hellitellä. Hänellä oli taas hiukan tahrainen hame. Kristian rutisti hänet ja pojan syliinsä ja ajatteli olevansa onnellinen mies.

— Epäilemättä tavallista paljon onnellisempi ihminen, ajatteli hän, ilman omaa ansiotani onnellinen.

He astuivat kolmisin ylös kuistille, jonka seiniin oli veistelty koristeeksi sydämenmuotoisia lovia. Ne näyttivät kaikki sinisiltä nyt hämärää vasten, hohtivat sinisinä ja kuulaina.