ALKULAUSE. (continued 3)

Sinun unesi on kamala ja vielä kamalammat sinun ajatuksesi valveilla ollessasi; ellen minä ole sinun sisaresi, jos olemme toisillemme vieraat… oi, ei, ei, veljeni, elä karkoita sisartasi luotasi, ei… mutta etkö sitä ole? Olkoon niin! Mutta karkoittamasi sielussa olet sinä ikuisesti veli, ikuisesti! [Tämä kohta viittaa erääseen kohtaan Alexanderin kirjeessä lokakuun 12 päivältä, jolloin hänen isänsä oli vastannut kysymykseen, onko Natasha Alexanderin sisar: "Ei, hän ei ole hänen sisarensa." Sama ajatus oli tullut Alexanderin mieleen silloin, kun hän erotessaan viimeisen kerran oli pitänyt Natashan kättä omassaan.]

Marraskuun 25 p:nä.

Ei, ystäväni, sinun kysymyksesi ei ole minua peloittanut, ja mitä peloittavaa siinä olisi? Tahdoit tietää, mihin määrään sinua rakastan; mutta minähän en koskaan voi sieluani täydellisesti selvitellä, sinä ymmärrät minua ilman sanojakin. Kauan ja paljon täytyisi minun puhua, antaakseni selityksen siitä, mitä tunnen; mutta miksi? Mitä se muihin kuuluu; niin, minä en tahtoisi kenenkään muun kanssa jakaa; ken minut tuntee, hän myöskin ymmärtää minun sieluni, jos hän tahtoo, ja sinä ymmärsit minua Krutizessa, jolloin olin vaiti! Ystäväni! usko minua, en pelkää sinua, eivätkä sinun sanasi minua säikytä. "Se on jaloin, pyhin tunne, Natasha", sanoit kerran minulle, ja tiedän sen itsekin. Tunnen, miten pyhä se on, miten puhdas ja miten se johdattaa kaikkeen kauniiseen ja hyveeseen. Tälle tunteelle olen sydämeni, sieluni pyhittänyt, sille uhraan koko elämäni, koko olemassa oloni. Asetan ystävyyden korkeammalle kuin rakkauden; niin, Alexander, sielussani on ystävyys korkeammalla kuin rakkaus. En tule koskaan rakastamaan enkä sitä voi tehdä. Nuoren tytön ainoana päämääränä — niin ajattelevat monet, jolleivät juuri kaikki — on avioliitto, se on, päästä turvattuun asemaan, saada oma koti, talous ja oma määräämisvalta. Tämän voi sanoa varsinkin niistä, joiden kanssa kohtalo on tylysti leikkinyt, joilla ei ole mitään varoja elääkseen ylellisesti — joiden ainoana toiveena on saada avioliiton kautta toimeentulossaan muutos parempaan päin. Mutta minä en koskaan tätä myönnä, ei, se ei ole yleensä oikein. Tunnen monta kohtalon pahoin pitelemää, joiden sielu on niin puhdas, että he eivät etsi miestä sen vuoksi, että tämä heidät vapauttaisi puutteesta. Niin kamalalta kuin kohtaloni ennen näyttikin, niin tämä ajatus ei koskaan tullut mieleeni, en pitänyt edes mahdollisena, että joku siten ajattelisi. Kohdata olento, joka kaikessa kantoi luojan leimaa, selvää leimaa, jota maailma ei vielä ollut voinut pyyhkäistä pois, sielu, joka oli arvokas tulemaan jumalan täydelliseksi temppeliksi — sanalla sanoen, olento, jommoista en vielä ole kohdannut — tämä oli ainoa toivomus, mikä minulla on ollut neljännestätoista ikävuodestani asti. Silloin en sinua vielä täydellisesti ymmärtänyt. Tunsin sinut ainoastaan osaksi, mutta aavistin jo silloin sinussa ihanteeni löytäneen muotonsa — enkä erehtynyt…. Oi, jumala tietää, mitä minusta olisi tullut jos olisin erehtynyt. Kun tämän olennon olin löytänyt, niin jäi rintaani vielä jälelle toivomus voittaa hänen ystävyytensä, ja kun kätesi ojensit minulle, ystäväni, silloin annoit minulle enemmän kuin elämäni. Kun sinussa olin kohdannut kaiken, mitä toivoin, enemmän kuin uskalsinkaan toivoa, annoin sinulle koko sieluni; ja voisinko enää sitä toisen kanssa jakaa? Ei, liian syvälle on ystävyys ojentanut juurensa koko olemukseeni; sitä yksinään tahdon vaalia, siitä löytää virkistyksen, sieluni puutarhaa tahdon koristaa yksin sen kukkasilla, ei kenenkään toisen käsi saa taittaa lempikukkiani, ja rakkauteni jumalaa kohtaan antaa kukkasilleni elon, aivan kuin kasteelle auringon säde.

Herzen Natalialle

Wjatka, joulukuun 25 p:nä 1835.

Natalia! Joulukuun 2 p:nä kirjoittamassasi kirjeessä on kohta, jonka jumala yksin on sinulle sanellut. Tämä kohta ilmaisi minulle selvästi, mitä sinä olet minulle ja mitä minä olen sinulle; satoja kertoja olen sen lukenut ja kyynelsilmin sitä kohtaa suudellut: "Mitä antaisinkaan, saadakseni sinut nähdä… Mutta mitä minä voisin antaa? Eihän minulla ole mitään muuta kuin sinä." Niin ystäväni, minä olen sinun; niin, sinä olet minua ymmärtänyt; nyt minulle selviää, miksi ei tuo muuan kirje sinua säikyttänyt. Olet laskenut kohtalosi minun käsiini, ja minä olen antanut itseni sinun omaksesi. Nyt ei mikään enää voi meitä eroittaa. "Elä pelkää mitään minun puoleltani; minä katoan, jos se sinulle on tarpeellista."

Minkä tähden kirjoitit sen? Näiden sanojen taakse kätkeytyy kamala ajatus — mutta minä vaikenen — mitä kaikkea pälkähtääkään toisinaan päähämme?

Se tapaus, josta minulle kirjoitit, on tehnyt minuun tärisyttävän vaikutuksen. Niin, kauheata on lisätä vielä onnettoman onnettomuutta. Uskon kyllä, ettet pysynyt silloin kylmänä; lakkaisin sinua rakastamasta, jos se olisi sinulle ollut mahdollista! Kohtalo on jotain kamalaa, kun se jotakuta vainoo, niin vainoo se aivan loppuun asti. Koeta kaikin tavoin tyynnyttää tätä intohimoa hänessä, mutta ajattele, että jokainen tyly sana on puukonpisto hänen sydämeensä. Asetun hänen asemaansa — ei, sitä en voi ajatella, sillä en voi ajatella sinua ilman rakkauttasi minuun. Tämä uutinen teki minut murheelliseksi, varsinkin kun se tuli aivan odottamatta.

Minä ymmärsin sinua Krutizessa silloin, kun olit vaiti, kirjoitit minulle — niin, minä opin silloin paljon ymmärtämään.

Synkkämielisyyteni, josta puhuit, on katoamaisillaan; minulla on nyt seuralainen, joka ymmärtää jokaista sieluni värettä — hän on onneton runoilija Witberg. Minä en voi elää aivan yksinäni, jotenka hän tuntui minusta aivan kuin taivaan lähettiläältä. Siten osaa kohtalo iskeä haavoja, mutta ne myöskin parantaa. Miten syvästi hän rakastaa vaimoaan, ja millä ihastuksella hän puhelee hänestä! Miksi puhut niin halveksivaisesti avioliitosta? Sinulle riittää ystävyys, mutta se, jota sinä, enkelini, sillä tarkoitat, ei ole mitään ystävyyttä, muuten eivät nämät sanat olisi sielustasi puhjenneet: "Olen sieluni antanut pois, voisinko sitä enää toisen kanssa jakaa?" Silloin voisit sinä jakaa.

Ompelemasi kirjelaukun olen saanut; kiitän sinua siitä… mutta tiedätkö, se tuotti samalla minulle pettymystä. Luulin, että sinä olisit minulle lähettänyt kuvasi — sen sijaan sainkin kirjelaukun. Minun kuvani saat, Witberg maalaa nyt minua isääni varten (huomaahan, suuri taiteilija valmistaa ensimäisen kuvan minusta), mutta olen jo pitänyt huolta siitä, että sinä saat hyvän kopion. Lohduttakoon se sinua eromme aikana; meidän eromme tulee kestämään kauan; se ei pääty Wjatkaan. Mutta lopulta, kun harhailemisen vuodet ovat loppuneet, kun tie on päättynyt, jota saan kulkea — silloin, silloin ei ole enää eroa, — silloin painan pääni poveasi vastaan (ellei se ehkä silloin jo kuulu toiselle), silloin vakuutan sinulle, että täydellinen onni on olemassa, silloin… mutta tämä on vielä kaukana, kaukana, enkelini.

Hyvästi. Sinun Alexanderisi.

Natalia Herzenille

Moskova, tammikuun 2 p:nä 1836.

Niin, jumala itse on kättäni johtanut silloin, kun kirjoitin sinulle, että minulla paitsi sinua ei ole mitään muuta. Jumala itse, Alexanderini! Hän on yksinomaan sinussa antanut minulle kaikki, hän on antanut minulle sielun, joka voi sinua rakastaa. Kuinka hyvä nyt olen, kuinka täynnä onnea on nyt koko olemukseni, mikä musiikki täyttää sieluni! Olen nyt rakkauden hymni: kuuntele sitä musiikkia; se on taivaallinen, se saa alkunsa jumalasta, se on sinun! Jumala itse on sielumme kihlannut, hän on luonut meidät toisiamme varten, ja jos on määrätty, että meidän täällä täytyy erota, niin tuolla ylhäällä on ikuinen yhtyminen meille säädetty — tuolla ylhäällä, isänmaassa: Miten laaja, miten kaunis onkaan nyt sieluni, oma Alexanderini, se on itseensä sulkenut sinut ja kuvastaa sinut takaisin. Nyt myöskin tajuan tuon sielun pelon, tuon sydämen väristyksen, kun sinä Krutizissa erotessamme loit minuun tuon katseen, tuon katseen, joka silloin oli minulle aivan käsittämätön ja selvittämätön… Silloin jo sanoin sinulle: "Minä tiedän, että sinä olet jumalan lähettämä luokseni, että sieluni on kajastus sinun sielustasi." Ja tuosta ajasta alkaen ei sielussani ollut ainoatakaan ajatusta, joka ei syntymisestään saanut kiittää sinua, ei elämässäni hetkeäkään, joka ei ollut sinulle pyhitetty. Jumala on luonut minut rakkaudesta sinuun. "Silloin, silloin ei ole enää eroa, silloin painan pääni povellesi, ellei se ehkä jo kuulu toiselle." Jos Jumala kerran on sinut tähän rintaan istuttanut, niin sinä yksin, yksin sinä Alexander… niin sinä yksin saat nojata pääsi rintaani vastaan, sinä yksin painat minut poveasi vastaan. Ja milloin tulee tuo "Silloin", ja milloin saan olla luonasi? Se on kaukana, sanot… antaisin koko elämäni yhdestä onnen minuutista, ostaisin yhden hetken luonasi tuhansilla tuskilla. Sinussa, ystäväni, on koko maailmani, sinussa rukoilen luojaani, sinussa kunnioitan häntä, sinussa ihailen luontoa — sanalla sanoen, elän sinussa.

Enkö ole oikeassa, olen vain sinua varten luotu, sinua rakastamaan? Oi, kuinka paljon tästä maailmasta vielä puuttuu säveleitä, jotta sielu kokonaan siihen sulautuisi, saisi purkaa kaiken onnensa! Silloin, ystäväni, ei enää erokaan tule olemaan niin kauhea! Mutta en uskalla sitä ajatusta pitää, pelkään, että meille ei olisikaan suotu jälleennäkemisen hetkeä; mieluummin ottaa jumala sielun pois, kuin antaa sille sellaisen kärsimyksen. Mikä kohtaaminen, mikä tapaaminen! Jo tätä ajatellessanikin on sydämeni sykintä särkemäisillään poveni.

Saat minulta paljon kirjeitä, ystäväni; paljon nyt niistä pyyhkisin pois, mutta ne ovat lähetetyt; pyyhi sinä itse se, minkä parhaaksi näet.

Muistan vielä tarkoin tammikuun 6:nnen päivän, muistan jokaisen sanasi. Oi, silloin leimahti ajatus sinusta minussa aivan kuin kirkas salama; vuoroin loistaa se häikäisevällä valolla ja katoo samassa hetkessä, vuoroin avautuu äkkiä taivas, ja salama välkkyy väreilevän valkoisessa hohteessa ja sammuu sitten taas; pelkäsin itseäni ja pelästyin tuota salamaa, mutta nyt, nyt… Karkoittakoon tuo salama loistollaan kaikki pilvet pääsi päältä, olkoon minun sieluni sinun sielusi satama pitkän myrskyisen retken jälkeen! Nyt en sano enää, että katoamiseni jonain hetkenä voisi olla sinulle kerran tarpeellinen — ei, minä en ajattele sitä enää, yhtä vähän kuin sitäkään, että pieninkään epäilyksen pilvi voisi himmentää sinun loistoasi.

Saanko siis kuvasi? Rakas ystäväni, kuinka hyvin sinä ymmärrät sieluni, kuinka katseesi sen syvyydet tutkii! Säilytä kirjelaukkuani; kuvanikin saat aivan varmasti, ja myöskin melkein ensimäisen, sillä minut on maalattu kerran isäni kanssa yhdessä, ja silloin olin vielä rintalapsi.

En koko yönä ole ollut vuoteessa, en ole nukkunut, minä en rakasta unta, sillä se eroittaa ajaksi minut sinusta. Voi hyvin, rakkaani, ainoa ystäväni!

Sinun Natashasi.

Keskiyö. Nyt on kuusi tuntia siitä kuin sain kirjeesi. Olen nyt aivan terve.

Herzen Natalialle

Wjatka, tammikuun 15 p:nä 1836.

Onni aivan huumaa minut; heikko mainen rintani tuskin jaksaa kantaa kaiken sen autuuden, paratiisin onnen, jonka minulle lahjoitit. Me olemme ymmärtäneet toisiamme. Meidän ei tarvitse yhden tunteen sijasta pitää kahta. Se ei ole ystävyyttä, vaan rakkautta! Rakastan sinua, Natalia, rakastan sinua sanomattomasti, niin tulisesti, niin syvästi kuin sieluni yleensä rakastaa taitaa. Sinä olet ihanteeni toteuttanut, olet vastannut sieluni syvimpiä vaatimuksia. Mahdotontahan on, että emme rakastaisi toisiamme. Niin, meidän sielumme ovat kihlatut, ja meidän kohtalommekin tulevat liittymään yhteen. Tässä on käteni, se on omasi. Tässä on valani, ei aika eivätkä olot voi sitä rikkoa. Suruni hetkinä pidin kaikkia toiveitani mahdottomina täyttymään; mistä löytäisin sen olennon, jota sieluni toisinaan kaipasi? Sellaiset olennot ovat kirjailijoiden luomia, eikä niitä tapaa ihmisten kesken. Ja lähelläni, aivan vieressäni, on olento kukkinut, joka, puhun liioittelematta, on paljoa täydellisempi kuin unelmani, ja tämä olento rakastaa minua, ja tämä olento olet sinä, enkelini. Jos kaikki toiveeni siten täyttyvät, mistä silloin löydän kylliksi arvokkaan rukouksen, jolla voin jumalaani kiittää?

Natalia Herzenille

Moskova, tammikuun 16 p:nä 1836.

Kun sinä, Alexander, selitit minulle, että olet koko olemuksesi pyhittänyt minulle, niin tunsin, että sieluni oli puhdas ja jalo, että koko olemukseni täytyy olla kaunis. Ystäväni, olin onnellinen, kun sain sinua ihailla, sinua rakastaa; tulin jalommaksi, armeliaammaksi toivoessani pääseväni yhä lähemmäksi sinun ihannettasi; tunnuin omasta mielestäni yhtä korkealta kuin tähti taivaalla. Elin vain sinun kauttasi, hengitin vain sinun ystävyytesi kautta, ja koko maailma oli minulle kaunis sinun kauttasi. Tunsin, että olen sisaresi, ja kiitin siitä jumalaa, etsin, mitä vielä toivoisin — vannon sinulle, etten löytänyt mitään, niin täynnä oli sieluni sinua, sellaisen tyydytyksen antoi minulle ystävyytesi. Mutta jumala tahtoi minulle vielä toisenkin taivaan avata, hän tahtoi minulle osoittaa, että sieluni jaksoi kestää vieläkin suuremman määrän onnea, että niille, jotka häntä rakastavat, ei autuudella ole mitään rajoja, että rakkaus on vielä korkeammalla kuin ystävyys… Oi, Alexanderini, sinä tunnet tämän sielun paratiisin, olet siinä soivan laulun kuullut, olet sen itse alkanut, mutta sen loiston näkee ensi kertaa sieluni — minä kumarran nöyränä, minä rukoilen, minä rakastan.

Alexander, ystäväni, tahtoisin tulla täydelliseksi, enkeliksi, ollakseni täydellisesti sinun arvoisesi; tahtoisin, että se povi, jolle kerran pääsi painat, mahduttaisi koko taivaan, missä ei sinulta mitään puutu, ja että se olisi rikas yksistään rakkauden, yksistään sinun kauttasi. Ja samalla tämän rakkauden kanssa mikä luottamus sinuun! ja voiko yleensä rakkaus säilyä ilman luottamusta? Ei, ystäväni, ei, enkelini, sinun ihanteesi on kaukana; etsi sitä sieltä, sieltä, jumalan läheltä, mutta täällä maan päällä ei se ole. Sinä voit olla monen ihanteena, mutta olla sinun ihanteenasi… Minut valtaa usein syvä alakuloisuus kääntäessäni katseeni omaan itseeni ja tunnen kaiken vähäpätöisyyteni sinun rinnallasi, verraton Alexanderini; poveni on liian ahdas, jotta sinne mahtuisi kaikki se, mikä on toiveittesi esineenä, ja ehkä sielunikin vielä liian kaukana sinusta, sulautuakseen yhteen sen kanssa. Ei, enkelini, etsi sitä, jolle ei ole vertaa, jonka kaltaista ei ole; minun kaltaisiani kohtaat monta; elä nojaa päätäsi heikkoa povea vastaan, jolla ei ole voimaa kantaa niin paljon kaunista, niin paljon pyhää. Olen tullut murheelliseksi… Voi hyvin.

Tammikuun 17 p:nä. Anna minulle anteeksi nämät synkät ajatukset, ystäväni. Ero, etäällä olo, kaikki tämä tekee toisinaan sieluni levottomaksi ja peittää sen pilviin. Jos vielä olen kaukana, hyvin kaukana sinun ihanteestasi, niin vaikuttaa rakkauteni sinuun sen, että tulen sitä lähemmäksi; tunnen, että olen jo paljon muuttunut, tunnen, että olen tullut paremmaksi; mutta kuinka kaunis mahtaakaan olla se sielu, joka kykenee sinua kunnioittamaan ja rakastamaan!

Sinun kuvaasi en ole vielä saanut nähdä. Ah, ystäväni, kun kuulin, että se oli jo täällä, aloin ilosta itkeä ajatellessanikin, että saan nähdä kuvasi (ah, ainoastaan kuvasi). Ah, miksi olen niin loitolla sinusta, miksi en voi nähdä sinua itseäsi, kuulla ääntäsi, täyttää toiveesi, arvata ajatuksesi, nauttia näkemisestäsi, itkeä yhdessä sinun kanssasi, antaa elämäni hetkiseksi sinulle?

Millä hartaudella astun Herran huoneeseen, millä hartaudella rukoilen! Tiedän, kenen puolesta anon, kenen puolesta rukoilen. Ja kuinka rakastan kaikkia ihmisiä, ja kuinka toivon, että he minua rakastaisivat. Rakastakaa, rakastakaa sisarta, Alexanderin ystävää, rakastakaa häntä, jonka povea vastaan hän kerran painaa päänsä!

Tänään on äitisi nimipäivä — toivotan sen johdosta sinulle onnea, ystäväni! Kuinka olisinkaan iloinnut, jos olisin voinut päivän viettää hänen seurassaan; mutta se on mahdotonta. Jos voisin hänet useammin nähdä, niin tuntuisi ero sinusta helpommalta, mutta tämäkin lohdutus on minulta riistetty. Painakoon kaikki maailmassa minua alas, kestäköön tämä katkera ero vieläkin kauemmin, jos se on jumalan tahto; en vaivu epätoivoon, en koskaan kadota luottamustani, että se päivä lähestyy, se aika koittaa, jolloin saan yhdistyä sinun kanssasi, ja silloin voi kuolema yksin eroittaa minut ystävästäni.

Ehkä pidät minua haaveilijana; mutta sano, ystäväni, millä voin vapautua näistä haaveista, näistä ajatuksista, joihin sinä olet eroittamattomasti liitetty?… Usein, ellei liian paljon ihmisiä ole ympärilläni, katoo kaikki maallinen, kaikki elävä ympäriltäni, sinä yksinään, josta en voi hetkeksikään erota, jäät luokseni. Kuinka kauniita ovatkaan nuo hetket! Olemme silloin niin lähellä jumalaa, kaikki on meidän rakkaudellamme täytetty; sellaisina hetkinä tuntuu kuin kadehtisi taivaskin meitä; jumala itse siunaa meidän rakkauttamme, maailman kaikkeus laulaa rakkautta ikäänkuin kaikki — olisi rakkautta.

Valoisa on elämäni, Alexander, mutta vielä valoisampi sieluni. Kun kerran olen sinun kanssasi yhdistetty, silloin tämä valo sammuu aivan kuin tähti katoo auringon säteisiin.

Herzen Natalialle

Wjatka, huhtikuun 27 p:nä 1836.

On jo kauan siitä, rakkaani, kun olen saanut kirjeen sinulta. Jumala suokoon, että tämänpäiväinen posti tuo sen minulle, vaikkapa vain yhden ainoan rivin! Natasha, tiedäthän itse, minkä ilon tuntee kirjeen saadessaan, ja miten tuskalliselta tuntuu sen turha odottaminen. Kaikeksi onneksi on kevytmielinen elämäni nyt loppunut; teen taas työtä, vaikkakaan en niin paljoa kuin ennen, mutta siitä on kuitenkin hyötyä. Ei saa eroittautua ihmisistä ja todellisesta maailmasta, se on vanha saksalainen lauselma. Todellinen maailma yksinään tarjoo sen täydellisyyden, jota ei työskentelyhuoneessaan tapaa, ja joka on hyvin opettavainen. Ihminen ei ole luotu yksinäisyyttä varten. Mutta voi sitä, joka antaa sielunsa alttiiksi tämän maailman tyhjyydelle eikä ota varteen toista, korkeampaa! Sielun ja ruumiin puolesta sairaana, murtuneena ja surullisena tulin tänne ja etsin sen vuoksi lohdutusta petollisesta, meluavasta hyörinästä. Mutta tämä ei voinut kauaakaan kestää. Sinä olet jouduttanut minun paluutani taas ihanteen luo, eikä tämä vuosi kuulu elämäni aivan hukkaan menneisiin vuosiin; se on rikas kokemuksista, tunteista ja ennen kaikkea muuta rakkaudesta sinuun, enkelini. Nyt on päässäni suunnitelma hyvin tärkeään työhön, joka täyteen kehitykseensä tullakseen vaatii ehkä kokonaisen romaanin, ja johon sisältyy paljon omastakin elämästäni. Olen päättänyt tässä kirjoitelmassa omistaa erikoisen osan omalle sielunelämälleni. Se muodostaa siten hieroglyfisen kuvauksen omasta elämästäni. Ne vaikutelmat, jotka olen saanut, kuvaan erityisissä kertomuksissa, joissa kaikki on keksittyä, mutta lepäävät todellisella pohjalla.

Tällä hetkellä herättää mielenkiintoani suuressa määrässä uskonnollinen aihe: Luciferin lankeeminen — jättiläsmäinen allegoria, jossa olen tullut hyvin tärkeisiin lopputuloksiin. Mutta tämä on kaikki vielä syntymätilassa!

Nyt on kohta toukokuu; vuosi on jo kulunut tänne tulostani, mutta vielä ei ole mitään varmaa toivoa paluustani. Hyvä jumala, kuinka julmia ovatkaan ihmiset meitä kohtaan! Melkein kahden vuoden kuluessa ovat he sallineet meille yhden ainoan tapaamisen, joka kesti muutaman minuutin, ja yhden suudelman, joka oli erosuudelma. Ja kuinka me toisiamme tarvitsemme! Ja pahinta kaikesta on se, ettei ole mitään varmaa toivoa. Ei kukaan tahdo suorastaan toimia karkoitetun puolesta. Oi, Natasha! vasta täällä olen tullut tuntemaan ihmisten alhaisuuden suuressa ja pienessä, sillä täällä astuu se esiin koko alastomuudessaan, eikä ohuinkaan sivistyksen huntu sitä verhoo, ja kuinka kiitollinen minun kuitenkin täytyy olla siitä, että olen täällä kohdannut jalon sielun — Witbergin.

Mutta tiedätkö, kummastelet kuullessasi, että täällä Wjatkassa melkein joka päivä puhun sinusta. Niin, melkein joka päivä, ja se on minulle tavattoman suuri ilo. Kenen kanssa? kysyt sinä. Rakkaus on arka puheissaan, siksi en ole Witbergille voinut sanoa sanaakaan, hänen kallioinen luonteensa kun häätää luotaan pois kaikki sellaiset puhelut. Rouva Medwjedeffillekään en ole tahtonut siitä puhua, sillä se olisi tuottanut hänelle tuskaa, ja hän on jo muutenkin kylliksi onneton. Mutta muistatko erään toisen Paulinan, erään saksalaisen, josta sinulle olen jo ennen kirjoittanut? Hänellä on hyvin runollinen mieli, enkä tiedä, mistä se tulee, mutta hän on ainoa, jolle olen voinut kertoa koko rakkauteni sinuun, ja sen jälkeen olet sinä keskustelujemme ainoana esineenä. Kiitokseksi siitä pyydän sinua seuraavassa kirjeessäsi kirjoittamaan hänelle muutaman rivin, mutta ranskaksi. Sano häntä suoraan Paulinaksi. Hän ansaitsee sen, sillä hän toivoo sydämestään, että Alexanderisi pian saisi rientää syliisi. Kirjoita joka tapauksessa hänelle joku kohtelias lause, un rien.

Sinä olet saanut uuden pianinon, niinkuin äitini kirjoittaa. Soittele niin paljon kuin voit. Kirjoitan kotia, jotta lähettävät sinulle erään Herzin rondoletton, minua se tavattoman paljon miellyttää ja annan täällä usein sitä itselleni soittaa.

Huhtikuun 29 p:nä. Vielä yksi asia! Kirjoitat, että Ogarno rakastui morsiameensa saksalaisen kirjallisuuden vuoksi, ja kun et sitä tunne, niin sinua ei kannata laisinkaan rakastaa. Lakkaa kirjoittelemasta sellaisia järjettömyyksiä, rakas Natasha, etkö häpeä? Sinun sielusi täyttää sinut ylevyydellään, pyhyydellään, usein ihailulla, jota vastoin sinulle, vaikka ymmärtäisitkin tähtitiedettä, ei tämä anna mitään aihetta minun ihailemiseeni. Elä halvenna itseäsi, sinä — enkeli, enkeli, jonka jumala itse on minulle lähettänyt; rakastan sinua sielusi, rakkautesi tähden, joka täyttää koko olemuksesi, rakastan sinua siksi, että minun on mahdotonta olla sinua rakastamatta. Voiko kirjeitteni hehkuva kieli, tämä tuliliekki jättää sinuun epäilyksen varjoakaan siitä, että panisin ulkonaisille seikoille jotain painoa?

Ja täyttyköön isäsi siunaus, olkoon Alexander Newski sinun suojeluspyhimyksesi. Tiedäthän, minutkin on isäsi kerran samalla kuvalla siunannut, ja se on minulla täällä. Heitä loitos ajatus tulevasta erosta; nykyisyys on kylliksi surullinen. Moskovassa en saa viipyä, mutta vannon sinulle, että jos pieninkin mahdollisuus on olemassa siihen, niin en eroa sinusta. Olen jo sinulle kirjoittanut, että lasken puolet suruistani sinun hartioillesi; kanna ne yhdessä Alexanderisi kanssa.

Tulevan kuukauden, siis toukokuun, lopussa päätetään tärkeä asia: voinko toivoa päästä vielä vuoden 1836 kuluessa Moskovaan? Jos rukoukset auttavat, niin mitä rukouksia taivas mieluummin kuulisi kuin sinun?

Kuinka onnellinen rouva Witberg vielä onnettomuudessaankin on! Mutta usko minua, usko minua, meillekin tulee kerran vielä hetkiä, jolloin paratiisi meitä kadehtii. Voi hyvin, minulla ei ole aikaa kirjoittaa enempää. Suutelen käsiäsi, sinua, suutasi. Oi, jospa pian se aika tulisi jolloin sydämellinen, pitkä, tulinen suudelma karkoittaisi kaiken synkän pois!

Sinun, sinun Alexanderisi.

Natalia Herzenille

Sagorje, elokuun 31 p:nä.

Alexander, enkelini! Onko se risti raskas, jota kannat yhdessä minun kanssani? Raskas, peloittavan raskas? Mutta saanko minä uupua, jos tahdon auttaa sinua sitä kantamaan? Voivatko voimani herpaantua, kun näen lujuutesi? Usko minua, Alexander, tämä uusi eron vuosi teki minuun saman vaikutuksen kuin nuoli graniittivuoreen. Vasta nyt sano minua omaksesi, nyt vasta olen tuon pyhän nimen arvoinen; nyt suutele minua ja syleile minua, olen kaiken sen ansainnut. Tämä suudelma on palkintoni nöyryydestäni, tämä syleily virkistykseni kovan vaivan jälkeen. Et niinkuin raketti ole minua lennättänyt ylös — ei, niinkuin herran enkeli liidät kantaen minua siivilläsi kohden taivasta. Ja sinun rakkautesi, sinun rakkautesi… se on — se muuri, jonka jumala itse on laatinut, ja joka sieluani suojaa — sano, mitkä aseet voisivat tämän muurin kautta tunkeutua? Kantakaamme siis ristiämme yhdessä? En uskalla pyytää: anna minulle suurempi osa taakkaa; me olemme yksi sielu, yksi enkeli, sen vuoksi täytyy olla yksi taakkakin ja yksi yhteinen voima.

Eilen sain elokuun 14 päivänä kirjoittamasi kirjeen. "Kyyneleesi putoavat näille riveille" — niin. Mutta samoilla riveillä olen ne kuivannutkin. Ajattelin, että jokainen kyyneleeni putoo sydämellesi ja polttaa sen, että suruni suurentaa suruasi ja tekee taakan vieläkin raskaammaksi; päätin sen vuoksi heti hillitä itseäni, koota kaikki voimani, kaikki rakkauteni tarttuakseni uuteen ristiin ja kantaakseni sitä. Me kuulumme erottamattomasti yhteen.

Rauhoitu, enkelini, Kijeffiin en mene missään tapauksessa. Odotan, kunnes jumala itse näyttää minulle tien Wjatkaan; silloin se on oleva varma ja vaaraton. Mutta tunnustan sinulle, ystäväni, että minun on vaikea erota tästä ajatuksesta; se on syvälle juurtunut sydämeeni. Tavaton ja vaikea tehtävä, mutta juuri sen jättiläismäinen suuruus lievensi pitkää eroa, jonka ajatteleminen tuotti minulle kauhua jo silloin, kun en sitä varmuudella odottanutkaan. Nyt heitän tuon tuumani pois luotani kauas: se ei saavuttanut myöntymystäni. Enkelini, usko minua, en ainoastaan alistuvaisuudella ja nöyryydellä, vaan ilollakin kannan tämän ristin. Elä sinäkään uuvu, jumalainen ystäväni! Miten voisimme kestää yhdessäolomme, autuutemme, ellemme jaksa kestää eroa, tuskaa? Valmistautukaamme, olkaamme lujempia, voimakkaampia, jalompia, pyhempiä!

Vähän aikaa sitten oli sielussani vielä ihania unelmia, täynnä onnea ja toivoa, mutta nyt?… Jos se on vain mahdollista, niin kirjoitan sinulle joka aamu ja ilta — tämä on minulle yhtä suuri tarve kuin rukouskin; teen sinulle joka päivä tiliä tunteistani ja ajatuksistani; silloin tämä vuosi kuluu nopeasti, eikä ero vaivaa meitä niin paljoa. Sinua, enkelini, pyydän kirjoittamaan minulle niin usein kuin voit. Katsohan, minähän elän ainoastaan silloin. Vähäpätöisinkin tapaus, joka koskee sinua, pysyy sitten ajatuksissani päiväkausia. Kirjoita mitä tunnet, mitä ajattelet, kaikesta, kaikesta. Lupaan sinulle, etten ole murheellinen, en sure, kannan kaikki lujuudella — vielä enemmän, silmäni, korvani ja sydämeni ovat suljetut kaikelta muulta paitsi rakkaudelta. Kaiken muun voin kestää, mutta en yhtä hetkeä vailla rakkauttani sinuun. Rukoillen kiedon käteni polviesi ympärille, enkelini Alexander! Elä uuvu, elä väsy! Sinun Natashasi kuolee, jos sielusi vaipuu surun valtaan. Niin, minä uskon, että valon päivät koittavat meille, uskon, että me löydämme taivaan maan päällä!

Herzen Natalialle

Wjatka, syyskuun 21 p:nä.

Ystäväni! Jo useita päiviä on minua paha demooni kiusannut. Joku aika sitten kävi se harvemmin sielussani; nyt se on myrkyllisine henkäisyineen palannut. Ihmiset — sinä et vielä tiedä, mikä ilettävä joukkio ihmiset ovat; oi, jospa et koskaan oppisi niitä tuntemaan! Tuntekoon sielusi elinaikanaan ainoastaan jumalan ja sen miehen, jonka hän on sinulle antanut; elä koskaan opi tuntemaan suurta joukkoa ja sen alhaisia intohimoja. Sinä tiedät, että kirkas peili tulee himmeäksi, kun siihen hengittää, samoin tulee puhdas sielu himmeäksi suuren joukon henkäisystä. Katselen heitä ja ajattelen: ovatko he todellisia olentoja vai kauheita kummituksia, irvikuvia? Jokainen, joka on korkeammalla kuin joukko, on sen vihollinen, ja sitä se heittelee kivillä. Mutta hän putoo tuohon kirottuun piiriin, josta ei mitään pelastuksen tietä ole, särkee oman sielunsa, repii kaiken ympärillään olevan alas syvyyteen, ja joukko nauraa ja taputtaa käsiään suosion osoitukseksi ja heittää lokaa hänen kasvoilleen. Yksi ainoa tie taivaaseen on olemassa — rakkaus. Ihminen on langennut enkeli, Lucifer, yksi ainoa tie vie hänet taivaaseen, maalliseen paratiisiin — rakkaus. Tämän kahden sielun sulautumisen yhdeksi, sen sinä olet minulle näyttänyt, sinä, enkelini, joka olet arvoinen sovittamaan ihmiskunnan jumalan kanssa. Ja vielä nytkin, kun rakkautesi kirkastamana katselen itseäni, niin kuinka paljon itserakkautta, kuinka paljon itsekkäisyyttä elääkään vielä minussa! Itsekkäisyys on rutto, ihmissielujen tuho, syntiinlankeemuksen jälkiseuraus, Luciferin perintö. Natasha, Natasha, minä tarvitsen apuasi, olen kohtalon runtelema, ihmisten runtelema, sieluni on aivan kuin kokonaan ruvilla peitetty, koko sydämeni mätänee — sinä yksin voit minut parantaa, yksi ainoa katseesi ja annan ihmisille anteeksi heidän loukkauksensa, joita he joka päivä minulle runsaasti jakelevat. Ehkä kohtalo tuottaa minulle vuoden päästä pelastuksen!

Kirjeitäsi, jotka annoit Makaroffille, en ole vielä saanut; hän ei ole vielä palannut, mutta saapuu varmasti muutaman päivän päästä; odotan häntä aivan kuin vanki odottaa vapautumistaan.

Viime kirjeessäsi kirjoitit, että Emilian mielestä näyttää tilamme kamalalta, jos kaikki paluuni jälkeen pysyy entisellään; sinun mielestäsi ei kaikki näytä niin kauhealta. Niin, olen siitä vakuutettu, tunnen sinun sielusi, se on kaiken maallisen rakkauden yläpuolella, ja taivaallinen, pyhä rakkaus ei kaipaa mitään ulkonaisia valmistuksia. Tiedätkö, että vielä en voi ajatella avioliittoamme, etkö sinäkin jo luovu siitä ajatuksesta? Sinä minun vaimoni! Mikä alennustila! Minun pyhimykseni, minun ihanteeni, minun taivaallinen olentoni, joka taivaallisen sympatian kautta on sidottu minuun, enkelini — vaimonani! Niin, tässä nimityksessä on verinen pilkka! Sinä tulisit vaimokseni sanan täydessä merkityksessä, minun rakkaudellani, sinun rakkaudellasi on oleva jotenkin maallisesti muodostunut päämäärä! Hyvä Jumala, soimaisin itseäni rikolliseksi, en olisi sinun rakkautesi arvoinen, jos toisella tavalla ajattelisin; me emme voi lähemmin kuulua toisillemme, sillä meidän sielumme ovat yhtä, sinä elät minussa, sinä olet minä. Mutta sinä olet oleva minun, ja minä pidän sitä erikoisena onnena — se on uhraus, jonka me teemme porvarilliselle yhteiskunnalle; se on yhteiskunnan vaatima ilmoitus siitä, että sinä olet minun — ei muuta. Juoda sinun katseesi itseeni, käden puristuksella, sanaakaan sanomatta paljastaa koko sieluni, suudelmassa antaa sinulle sieluni omaksesi ja imeä sielusi itseeni — mitä muuta se on? Mitenkä Emilia voi sielullaan käsittää rakkauden niin pintapuolisesti, hän, joka itse on rakastanut? — — —

Alexander.

Natalia Herzenille

Lokakuun 29 p:nä, 1839, perjantaina.

"Isä, jos tahdot, niin ota pois tämä kalkki minulta! Vaan elköön kuitenkaan niin tapahtuko kuin minä tahdon vaan niinkuin sinä!" Edessäni on kirjeesi 19 päivältä… Olkoon niin! lyökää minua, pilkatkaa minua, takokaa vankirautani lujempaan, tehkää kahleeni raskaammiksi, te ette kuule minua suustani muuta kuin: Alexander! Katseestani ette lue moitteen varjoakaan, täällä ei ole sille tilaa, kiduttakaa minua, naulitkaa minut ristiin — "Alexander, Alexander!" huutaisin minä sen sijaan että: "Isä, anna heille anteeksi, he eivät tiedä, mitä tekevät." Tämäkin sana on rukous, pyhä, täydellinen rukous… Oi, minun elämäni, minun rukoukseni, minun Alexanderini! Ojenna minulle kätesi, vaivuta katseesi omaani, salli minun juoda suusi henkäisyä… Murehdi, murehdi, minä tunnen tuon murheen. Mutta, enkelini, eikö meillä olisi voimia tätä tuskaa kantamaan? Minä kannan sen, tunnen sen, olkoon koko tämä eron aika niinkuin yksi ainoa kuoleman päivä, sulakoon olemuksemme aivan kuin vaha, kun me vain yhdessä, syleillen toisiamme astumme sen kynnyksen yli, joka vie toiseen elämään. Ah, mieleni on raskas. En voi vielä täydellisesti ymmärtää, en vielä uskoa, en tiedä, mikä minua vaivaa, mutta raskas paino on rinnallani, raskas sieluni päällä, aivan kuin se olisi rautaan kahlehdittu… Sinä et ole minusta loitompana kuin ennenkään, ei, en näe mitään estettä, en vain voi sinua koskettaa. Ystäväni, miten mustaa, miten kylmää on ympärilläni, oi, tämä on kauheata! Tästä usvasta tuijottaa kummituksia, petoja, niiden silmistä valuu lumi, ja niiden henkäisy on kuolemaa tuottava. Minun suojelusenkelini, elä jätä minua. Jospa voisin kuulla vain askeltesi äänen… ei, ympärilläni on hiljaista, kaikki hiljaista. Hyvä jumala, ei sanaakaan! Hän näkee kaiken. Hän tietää kaiken, me emme tahdo arkailla, toinen toisemme tähden emme! Oi, ei, katso, tämä surukin, tämä sielun sairaus on pyhä ja kallis, mikä runsaus vielä tässä tuskassakin, näissä kärsimyksissä! Oi, minun enkelini, minun ihmeellinen ystäväni! Ja sunnuntaiksi valmistetaan minulle yllätys. Puhutaan niin paljon, niin paljon! Hyi, miten rumaa kaikki on, miten heinäsirkkalauman kaltaista; mutta leipä ei ole maallista, ihmiskädet eivät ole sitä kylväneet, eikä se ole ihmisiä varten; nämät heinäsirkat eivät sitä voi vahingoittaa; ne syövät nälissään toinen toisensa. Voi hyvin, veljeni, ystäväni, isäni, ainoa pelastukseni ajassa ja iankaikkisuudessa!

Sinun Natashasi.

Herzen Natalialle

Maaliskuun 2 p:nä, keskiviikkona 1838.

Minä en tiedä, tykkikö sydämesi kello kahden aikaan. Minä olen täällä, nimittäin salaa; pidä huolta siitä, että kohtaamme toisemme! Huomenna kello yhdeksän lähden taas pois. Anna vielä tänään Arkadille määräyksesi; lähetän jostain majatalosta häntä etsimään. Aamulla varhain kello kuusi täytyy oven olla auki. Nyt ei ole enää aikaa miettimiseen, nyt täytyy toimia.

A.H.

(Samalla lehdellä on Natalian käsialalla:)

Äsken juuri näin Alexanderin; en voi kirjoittaa, tee mitä tahdot. — Keskiviikkona, maaliskuun 2 p:nä kello 5 iltapäivällä.

Natalia Herzenille

Maaliskuun 3 p:nä, kello 10 aamupäivällä. (Moskova.)

Eikö kaikki ole vain unta? Ei, sellaisia unia ei ole. Anna minulle anteeksi, anna minulle anteeksi, enkelini, "hän ei saanut sitä eläissään nähdä, vaan kuoli" [Sanat eräästä Natalian aikaisemmasta kirjeestä.], anna anteeksi, minä en ole sitä eläissäni nähnyt enkä ole kuollut. Vielä nyt elää? Alexander!

Kello 12. Alexander — eikä mitään muuta sanaa! Riittääkö tämä, enkelini. Enkelini, sano, riittääkö se?

Sinä eroat minusta, eikä mieleni ole murheellinen. Kylliksi!

Oi, nyt meillä on voimia kantamaan kaksin verroin sen, mitä olemme kantaneet, jopa enemmänkin!

Minun elämäni, minun sieluni, vieläkö kauemmin odottaa? Mutta onko jumalalla mitään vielä?

Kello 4. Missä olet? Täällä, täällä, sinun Natashasi vieressä! Me olemme erossa: kirjoittaminen on minulle vaikeata, mutta sinähän tahdoit sen. Mitä ovat nämät kirjekasat verrattuina yhteen minuuttiin sinun luonasi, yhteen katseeseesi! Alexander, me emme ole eronneet, tässä on kätesi, sinun povesi.

Nyt voin ainoastaan huudahtaa: "Kiitetty olkoon jumala!" Enkeli, mitä meille vielä voi tapahtua maan päällä? Ei, odota…

Kun sinä läksit pois (mutta mehän emme ole eronneet), laskeuduin vuoteelle, makaan yhä vielä, en vielä ole noussut, enkä nousekaan, ruumiini on eronnut sielusta.

Enkeli, enkelini, eihän tämä ole unta? Ei, vaikeneminenkin on vaikeata. Missä olet? Toivon ikuisesti saavani jäädä luoksesi, ikuisesti on tämä katse, tämä käsi, tämä povi minun kanssani yhdistetty. En muista, millä tavoin lähdit, mutta en ole surullinen, en, en!

En voi ketään nähdä, ketään kuulla, kenenkään ei tule minua lähestyä! Pois, pois kaikki, Alexander on minun luonani.

Ei, mitään ei ole sielustani otettu; se on paljoa täydempi, rinta on ahtaampi.

Oi, minä olin lyhyen ajan tainnoksissa, mutta se ei ollut tavallista unta, pääni nojasi rintaasi vastaan… Jokin liikahti — heräsin — se oli tuoli, puinen tuoli. Missä sinä olet, missä on sinun povesi?

Enkeli, enkelini, sinä minun elämäni! Ympärilläni on valkeus, pyhyys; miksi he tulevat. Nouse, herää!

Kiitäköön kolmivaljakko Wladimiriin, hän jää kuitenkin luokseni, kenen käsi on tämä, kuka minua suutelee? — Sinä, sinä. Mitä toivot nyt? Minä en mitään.

Kello 5. Minua hoidellaan aivan kuin sairasta, mutta sielu, sielu… Taukoamatta virtaavat kyyneleeni, mutta ne eivät putoa maahan, enkeli kantaa ne taivaaseen.

Kello 7. Äsken oli valkeus ympärilläni, aivan kuin kaikki olisi sillä täytetty, aivan kuin olisit luonani. Niin, tässä ovat silmäsi, otsasi… Enkeli, minun, minun, minun enkelini!

Herzen Natalialle

Wladimir, huhtikuun 27 p:nä, myöhään illalla.

Natalia, tilani on kauhea, kaikki näytti valmiilta, kuvernööri oli kirjoittanut alle, äkkiä tuli kirkon miesten puolelta kielto; puuttui sinun täysi-ikäisyytesi todistus.

Ei, jo riittävät kärsimykset! En kestä enää, koko rautainen lujuuteni on kadonnut; ilman sinua vaivun perikatoon, perikatoon, perikatoon. Sanoit minulle: "Pelasta minut", nyt sanon sinulle ja jumalalle: "Pelastakaa minut!" Grace, grace! Toinen jalkani oli jo vaunussa kiitääkseni Moskovaan, mutta tant va la cruche à l'eau qu'à la fin s'y casse… liiankin usein!

Ah, mikä myrsky sielussani, ja kuinka se tekee kipeätä, kipeätä! Sain pullon viiniä pakatakseni sen ja join sen kaiken; en enää pitkään aikaan ollut sitä tehnyt. Ja totisesti, olen onnellinen, hyvin onnellinen, hän rakastaa minua, hän on pyhä, on saavuttamaton — mitenkä olisikaan, jos hän ei rakastaisi minua — ha ha ha! Ikäänkuin Natalia voisi elää rakastamatta minua! Tämähän on järjetöntä, hassutusta! Mutta tehkää tästä loppu, jumalan nimessä, jumalan nimessä, tehkää loppu!

Tule umpimähkään, me järjestämme kaiken. Kummallista, mieletöntä — mutta kuule, ellemme saa kaikkea järjestykseen, olethan voimakas, enkelini, on olemassa keino, jonka jumala on antanut niille ihmisille, jotka kaipaavat taivaaseen — acidum hydrocyanicum [sinihappo] — me juomme sitä yhdessä. Sinä olet heikompi, tarvitset vähemmän — ja silloin me olemme lyhyessä hetkessä isän jumalan luona.

Lauantaina illalla. Jumalan tähden, todistus siltä papilta, joka sinut on kastanut, ja sitten jumalan nimessä Wladimiriin! Kaikki on valmiina… Enkelini!

Natalia Herzenille

Moskova, toukokuun 1 p:nä, sunnuntaina.

Sulhaseni! Muutama askel etäisyyteen… ja olen kotonani, meidän talossamme, ja me olemme yhdessä! Peloittava, kamala aika! Meidän suuren, pyhän, jumalallisen "Silloin" portit aukenevat, meidän tulee arvokkaasti astua sisään. Tunnen puhdasta, rehellistä kiitollisuutta ihmisiä kohtaan, jotka ovat minut luotaan sysänneet, he antoivat minulle aikaa valmistumiseen. Tunnen sinun läheisyytesi — Herra, siunaa meitä!

Kirjeesi pelästytti minua, heitti minut kamalan mielenliikutuksen valtaan, tuotti minulle tuskia ja riisti rauhani… Alexander — kirje, ja mikä oli se tunne, joka sen kirjoitti! En anna sinulle tätä rakkautta anteeksi! Enkelini, katso Natashaasi — hiljainen rauhallinen autuus, rukous ja odotus! Leijailen korkealla, korkealla kaiken muun yläpuolella; taivaalla, sielussani luen ne sanat, jotka Hän sinne on kirjoittanut: "Vähän ajan päästä olet hänen luonaan." Miten pyhinä, miten puhtaina ja miten lähellä täytyy meidän olla häntä, kun seisomme niin lähellä sitä, joka on meidän "Silloin" — eikä murheesi haihdu? Mutta rauha olkoon sinun kanssasi — sinun kätesi! Syleile morsiantasi arvokkaasti, eläkä kadu, että olet häntä syleillyt. Ah, Alexander, en voinut sinua käsittää, kun sen luin ja…

Kello 2 aamulla. Eilen minua häirittiin. Tänä aamuna kello seitsemän sain kirjeesi ja ilmoituksen. Alexander, en ymmärrä mitään, olet lähellä, lähellä, sen vain ymmärrän.

Illalla. Nyt on vuoroni vaieta. En sanoilla, en kynällä voi puhua; kaikki sanoo vain: pian, pian! Pian, Alexander!… En tiedä, mitä tapahtuu, enkä ymmärrä, mitä minulle sanotaan. Isä on vihoissaan. Emilia pitää huolta puvustasi, ystävät syntymätodistuksesta, minä… minä… tiedäthän, millainen minä olen.

Ah, se on vaikeata — jumala! Alexander… Toden totta, enkelini, minulla ei ole mitään halua kirjoittaa — mieluummin tahdon puhua sinun kanssasi.

Oi, Alexanderini! — Ja vihkisormukset?

Moskova, toukokuun 6 p:nä, perjantaina.

Mahdollisesti on tämä liuska meidän kirjeellisen elämämme loppu. Oi, ehkä luet nämät rivit silloin, kun olen jo lähempänä Wladimiria kuin Moskovaa. Kaikki tämä kiihoittaa niin mieltäni, se on niin täynnä, että se ihastuksesta vuotaa yli äyräittensä.

Missä olet sinä? Alexander, minulta ei puutu ainoastaan sanat, en voi edes käsittää, miten sydämeni laita on, mikä minun on. Jos tämä autuuden odottaminen vielä kestäisi kauemmin, niin kuolisin.

Tänä aamuna sain kuulla, että syntymätodistus oli hankittu. Oi, ei ole sanoja, ei mitään, jotka voisivat ilmaista tunteeni, minä en voi puhua. Yhden asian vain tiedän. Kohta sinun luonasi — siinä kaikki. Alexander, Alexander, Alexander! En tiedä, mitä Matwej puuhaa, mitä toiset — luuletko, että tämä on välinpitämättömyyttä? Minulle puhutaan, minulle kirjoitetaan — kaiken lykkää syrjään tuo yksi ainoa ajatus: Pian hänen luokseen!

Me tulemme hulluiksi tai kuolemme — ihmisen elimistö ei voi kestää niin paljoa onnea. Alexander, Alexander, minähän olen sinun Natashasi, sinun, sinun! Alexander — ei muuta.

7. Lauantaina. Eilen kirjoitti minulle Emilia, että sinä tulisit itse, mutta ehkä sinua on jokin seikka pidättänyt. Lähetän siis tämän kirjeen, jotta et minun tähteni ole levoton, enkelini. Oi, jumalani!

Ferdinand Lassalle

Ferdinand Lassalle

(Kirje rakastavalle naiselle rakkaudesta)

Aachen, lauantaina (elokuu tai syyskuu 1860) illalla.

Hän on edessäni niinkuin oma elämäntarinani, oma kehitykseni, oma luonteeni.

Hän on oma, toistamiseen olennoitu minuuteni. Hän on identtinen kaiken sen kanssa, mikä on vaaroja ja voittoja, tuskaa ja hikeäpusertavaa työtä, kärsimyksiä, ponnistuksia ja voitonnautintoja, lyhyesti kaikkia niitä mielenliikutuksia, jotka sieluni konsanaan on kokenut.

Hän on identtinen minun oman sieluni kanssa. Mitä on sielu? Se on yhtenäisyys, yhteenpuserrettu kokonaisuus, kokemieni vaikutelmien koko määrän polttopiste. Nyt näet, sitä hän on minulle.

Hän on siis onneni ensimäinen ja välttämätön ehto. Vieläpä enemmänkin, hän on minuuteni eheyden välttämätön ehto. Voisi leikata käteni ja jalkani poikki, enkä tuntisi oman persoonani eheyden tulleen niin silvotuksi kuin jos kadottaisin kreivittären.

* * * * *

Enfin, kun nyt kaikki on näin ja kun tämän olen sinulle jo satoja kertoja sanonut, tulet ja sanot, että tämä nainen, joka on onneni positiivinen ja välttämätön ehto, on lihaa minun lihastani ja luuta minun luustani — ja kuinka pintapuolisia ovat kuitenkin nuo raamatun sanat ja luonnon sattuman aikaan saama sukulaisuus verrattuna sisäiseen henkiseen identtisyyteen — se on ainoastaan "se, joka estää minua olemasta huoleton ja rauhallinen".

Au contraire, hän on juuri ehdoton perus siihen!

* * * * *

Mutta nyt tahdon sinulle sanoa, miten minä rakkauden käsitän.

Kun nainen tahtoo minua rakastaa, niin antaa hän itsensä minulle kokonaan, sulautuu kokonaan minuun, ja saa sen sijaan — ainoastaan paikan minun olemuksessani, ei saa minua, vaikkakin hän on kaiken antanut, kokonaan omakseen, vaan saa vaihtolahjaksi ainoastaan osan minun sisäistä olemustani!

Epätasainen vaihto, sanot sinä! Olkoon! Mutta tämä on, jos asiaa hiukan punnitset, yleinen ja normaali peruseroavaisuus miehen ja naisen rakkaudessa. Jo yhteiskunnallisessa asemassa ja tieteessä on osa miehen olemusta, jonka hän on pakoitettu jakamaan rakkauden kanssa. Hän on siis jo alusta pitäen määrätty antamaan ainoastaan osan itsestään rakkaudessa. Nainen, joka on aivan täydellisesti indiviidi, voi kokonaan antautua rakkaudelle, ja hänen tuleekin antautua sille kokonaan.

Jos alusta alkaen tämä siis on normaali erotus miehen ja naisen rakkauden välillä, niin on kai minulla ennen kaikkea oikeus pitää tätä eroitusta voimassaan, sekä sen vuoksi, että olen niin suuressa määrässä mies, jotta en ainoastaan naisen rinnalla, vaan miestenkin joukossa esiinnyn miehenä, että myöskin seurauksena kaikista elämänkohtaloistani.

Minä olen jo kokenut kaiken laatuista onnettomuutta ja tuskaa — paitsi yhtä, joka ei koskaan voi eikä saa tulla minun lähelleni: sisäistä rikkinäisyyttä. Tämä sisäinen ehjyys, jonka aina olen osannut itselleni säilyttää, on ollut minun ylpeyteni ja ainoa onneni ja tulee sinä pysymäänkin…

Hän, joka siis tahtoo minua rakastaa ja saada minun rakkauteni, joka tahtoo olla osa minun olemustani, — hänen täytyy asettua absoluuttiseen yhteyteen minun kanssani, kokonaan sulautua minuun, rakastaa mitä minä rakastan, ajatella niinkuin minä ajattelen j.n.e., sitoa itsensä minuun ollen absoluuttisesti yhdenmukainen minun ajatus- ja tunnemaailmani kanssa — luonnollisesti ainoastaan kaikissa pääkohdissa.

* * * * *

Rakkaudessani tulee sen vuoksi olemaan jotain tuhoavaa. Se täytyy tuon olennon, joka minua tahtoo rakastaa, ellei se jo alusta alkaen ole yhtenäinen minun kanssani, sulattaa uudelleen ja tahtoa kokonaan omistaa omakseen. Hyvä, jos joku toiselta puolen on toisen laatuinen kuin minä, toiselta puolen ei voi antaa itseään sillä tavoin tuhota ja sulattaa, no, hän pitäköön silloin kiinni tuosta heikosta itsenäisyydestään, mutta älköön tahtoko rakastaa minua.

… Niinkuin Semele sulaa Jupiterin sylissä, niin täytyy naisen minun sisässäni sulaa, jos minun tulee häntä rakastaa, häntä pitää rakastavana.

Tämä voi olla hyvinkin epämukavaa niille rakastaville, joiden luonteessa tämä ei ole. Mutta enfin, muuttumattomana ehtona pysyy tämä, ennenkun hän voi olla yhtä minun kanssani, saada paikan minun sydämessäni. Enkä minä ole sinua, minä huomautan siitä, jotta et voi minua mistään syyttää, jos (erehdyksestä) sanoisit sellaista rakkautta itsekkäisyydeksi y.m., tahallani kietonut rakastamaan minua. Minä en ole tehnyt aloitetta. Sinä olet sen itse ensin tuntenut ja selittänyt sisäiseksi pakoksi. En koskaan olisi tehnyt aloitetta, sillä minä tiedän, että minun rakkauteni voi tuottaa hyvin vähän iloa, koska ainoastaan harvat naiset ovat mahdollisia niin vakavaan rakkauteen, niin täydelliseen antautumiseen.

Lassalle Sophie Adrianowna Soltzewille

Berlin, lokakuun 7 p:nä 1860.

… Vihdoinkin, Sophie, olen käsikirjoituskirjeeni lopettanut; vihdoinkin olen sen kirjoittanut puhtaaksi! Oi, Sophie, missä yhä kiihtyvässä kuumeen tilassa olenkaan sen kirjoittanut! Ja nyt on päätös teidän käsissänne! Oi, kuinka vapisen tätä ajatellessani! Nyt vasta oikea kidutus alkaakin. Taivas! Mitä teen, ennenkuin saan teidän vastauksenne? Mitä vastakkaisimmat ajatukset kiduttavat minua.

Sanoin teille jo Aachenissa leikkiessämme kysymyksillä ja vastauksilla, että olen elämässäni kestänyt jo niin monia tuskia, että en uskonut enää mitään uutta tuskaa olevan minua varten; nyt huomaan, että te sen varmasti minulle tuotatte. Olkoon siis niin! Rohkeutta! Kärsivällisyyttä! Lujuutta! Huokailla, itkeä, vaikeroida, menehtyä, ei ole minun arvolleni sopivaa. Tahdon olla tyyni. Kantakaamme onnettomuus, kuolema sydämessä, mutta rauha kasvoilla, hymy huulilla, jos niin täytyy olla!

Olen luopunut siitä alkuperäisestä ajatuksesta, että itse toisin tämän kirjeen teille Dresdeniin. Ei, en tahdo läsnäolollani, intohimoni sähköisyydellä vaikuttaa teihin, ei, teidän päätöksenne olkoon aivan vapaa ja vaikutuksista riippumaton.

Ajatelkaa vain itseänne, elkää laisinkaan minua, sitä pyytämällä pyydän!

Elkää laisinkaan ajatelko sitä, mitä olen kärsivä! Onhan se aivan yhdentekevää, minun laatuiseni ihmiset ovat syntyneet kärsimään. Niinkuin Heine minusta sanoo, kun olin vasta 19-vuotias, olen luotu gladiaattorin tavoin kuolemaan hymy huulillani. Yhdentekevää on, kärsinkö enemmän tai vähemmän elämässä. Olkoot toiset onnellisia! Sellaisille luonteille kuin minä olen, riittää se, että taistelee, vuodattaa verensä hitaasti aivan viimeiseen pisaraan asti, riuduttaa oman sydämensä, ja kuolema sielussa esiintyy hymyilevänä.

En enää luullut voivani rakastaa. Te olette tämän tunteen uudelleen minussa herättänyt. Te olette minut pakoittanut rakastamaan teitä. Niin, minä rakastan teitä, ja minun miehen ylpeyteni voi paljoa vaikeammin tehdä tämän tunnustuksen, kuin mitä häveliäimmän neitosen arkuus voisi.

Jos te minut nyt hylkäätte, niin palaan tuohon ajatukseen, että minun on luovuttava kaikesta persoonallisesta onnesta, niinkuin ajattelin, ennenkuin teihin tutustuin.

Ja jos siis sydämeni murskaatte, niin murskaatte ainoastaan sellaista, jonka jo aikoja sitten olin uhrannut: persoonallisen onneni. Elkää sitä ajatelko!

Kaksikymmentä kertaa mieluummin kadottaisin teidät kuin omistaisin teidät säälin vaikutuksesta, olkoon se kuinka pieni tahansa.

Lopputulos on siis — ajatelkaa yksinomaan itseänne.

Yhtä vain pyydän, Sophie, elkää antako minun kauaa kitua odottaessani!

Tietoisuuden kuolemastaan voi kantaa; mutta ellei tiedä, onko kuollut vai elävä — oi, se on kauheaa!

(Tämä rakkauskirje käsittää painettuna 36 suurta sivua. Tähän ei ole otettu muuta kuin alku ja loppu.)

Ah, Sophie, kuinka paljoa suloisempaa olisi saada teille puhua! Mutta pahaksi onneksi on minun helpompi kirjoittaa teille! Itsehän ehdoititte, että me käsittelisimme tätä meihin kohdistuvaa kysymystä kirjeellisesti. Minä sitävastoin tahdoin persoonallisen keskustelun kautta viedä sen loppuunsa. Minä siis puhun; minä kirjoitan joka tapauksessa teille sen, minkä olisin sanonut. Teidän ei tule päätöstänne tehdä jalomielisen innon valtaamana hetkenä. Teidän tulee kolmeen kertaan miettiä kaikkea.

Sallitteko minun alkaa, selittämällä sitä, mikä minusta tuntui kummalliselta keskustellessamme Kölnissä? Te vastasitte minulle, että ehkä rakastaisitte minua! Minä olen, niinkuin jo ennen sanoin, korkeimmassa määrässä ylpeä ihminen; en koskaan äkkihyökkäyksellä valloittaisi naista, en koskaan toimisi sinnekään päin, että täydellisyyteensä kehittäisin häilyvän tunteen, joka itse ei siihen kehity.

Naisen tulee rakastaa minua vapaasta tahdosta, vapaasti ja kokonaisesti; hänen täytyy itse minulle antautua ja silloin minä hänet otan. Te sanoitte minua tuona hetkenä hemmoitelluksi lapseksi. Ei, en sen vuoksi, että näyttelisin hemmoitellun lapsen osaa, en mistään kerskailusta, vaan velvollisuuden tunnosta menettelen siten teidän suhteenne.

Ellei nainen koko olemuksensa voimalla minua rakasta, ellei hän sydämensä syvyydessä tunne valtaavaa voimaa, joka hänet vetää puoleeni — niin en koskaan voi häntä tehdä onnelliseksi sitomalla hänet itseeni. Minä tuottaisin hänelle ehkä enemmän onnettomuutta kuin onnea. On suhteita, joissa rajoitettu määrä rakkautta riittää tekemään naisen onnelliseksi; useimmissa tapauksissa on niin laita. Mutta on tapauksia — ja minun on sellainen — joissa naisen rakkauden täytyy olla kaikki nielevä tuli, joka esteistä ainoastaan voimistuu, voittamaton myrsky, joka taukoamatta itsestään uusiintuu, jotta se ainaisesti kestäisi ja jotta se samalla tarjoaisi naiselle korvauksen kaikista niistä vaaroista, joiden alaiseksi hänen täytyy joutua.

Siksi on minun kunnia-asiani ottaa vastaan ainoastaan luotettava, jättiläismäinen, voittamaton rakkaus. Muuten en voi teidän onnestanne — olla vakuutettu, ja varmasti itse luopuisin kaikista elämän suloisuuksista, niin mieluisia kuin ne olisivatkin, ennenkuin teille, te onnellinen ja jumaloitu lapsi, tekisin sen suunnattoman vääryyden, että olemassaolonne onnen panisin vaaraan, jotta oma elämäni kaunistuisi.

Vaikkapa velvollisuudentuntoni teitä kohtaan ei pakoittaisikaan minua siten ajattelemaan, niin saattaisi minut siihen kuitenkin varovaisuus ja itsekkäisyys, sillä jos kerran näkisin teidät onnettomana, niin olisin itsekin onneton! Itseäni kohtaan olen sydämetön. Minulla ei ole sääliä eikä surkua eikä mitään muuta tunnetta omaa eksistenssiäni kohtaan, jonka olen vihkinyt taukoamattomalle taistelulle. Sen vuoksi en koskaan voi olla onneton, niin kauan kuin olen yksin. Minun suhteeni ei mikään onnettomuus ole mahdollinen. Hävitettäköön elämäni alaston, yksinäinen kallio, minä en tunne mitään, aivan kuin ei kalliokaan mitään tunne, kun se hävitetään.

(Seuraa 35 sivua.)

Niin, minä vannon teille, että tähän asti ei ollut maailmassa ainoatakaan naista, jota ajatellessani aviovaimonani en olisi värissyt. Te olette ainoa, jota hellällä rakkaudella kunnioitan antautuessani hänen omakseen, ainoa, jolle olen valmis tekemään avioliiton kamalan uhrin, ja te tiedätte, että minun ajatukseni rakkauden uhrista on se, etten anna toisen tuntea sitä uhrina, vaan onnena.

Te olette ainoa, jonka minä vaimokseni saattaisin ottaa, ja sellaisena kuin olette. Te voisitte itse sanoa minulle, että minun tulisi ottaa teidät toisenlaisena, enkä minä sitä tekisi! Katsokaahan, kaunis ruusuni, se johtuu siitä, että minä kunnioitan teitä yhtä paljon kuin rakastankin. Ehkä rakastan teitä siten sen vuoksi, että kunnioitan teitä.

Siis, minä menen teidän kanssanne naimisiin, jos te suostutte. Mutta suostutteko te?

* * * * *

Sophie, nyt minä olen sanonut kaiken sen, mitä minulla oli sanottavana.

Yksi seikka minulla vielä on lisättävänä. Minä en mene teidän kanssanne naimisiin ilman isänne suostumusta ja rakkautta. Onnettomuus seuratkoon sitä miestä, joka uskaltaa katkaista sellaiset siteet, jotka ovat teidän ja isänne välillä. En sano, etten tarvitse äitinne, jota minulla ei ole kunnia tuntea, suostumusta.

Annan teille oikeuden kääntää, jos tahdotte, tämän kirjeen isällenne.

Ja nyt, jos kaiken sen jälkeen, mitä olen teille sanonut, tahdotte päättää tulla minun vaimokseni, niin minkä korvauksen saatte kaikista uhrauksistanne?

Ei muuta kuin kaksi seikkaa! Miehen ja sydämen!

Mutta myöskin miehen sanan todellisessa merkityksessä, ja sydämen, joka, jos kerran antautuu toiselle, sen myöskin tekee ikuisiksi ajoiksi.

Ja, Sophie, tarvitseeko minun vielä sanoa se? Olkoon päätöksenne millainen tahansa — minä saatan ainoastaan vapisten sitä ajatella — niin en koskaan lakkaa olemasta teidän uskollinen ja hartain ystävänne! Minä siunaan teitä vielä kyynelsilminkin.

Lassalle.

Lassalle Helene von Dönnigesille.

(Heinäkuun lopulla 1864.)

… Oletko kunnianhimoinen? — Mitä minun kultalapseni sanoisi, jos kerran saattaisin tuoda hänet Berliniin, kuuden hiirakon vetämissä vaunuissa, Saksan ensimäisenä naisena, yläpuolella kaikkia muita?

… Oikeastaan on tavattoman typerää kiusata itseään joutavalla politiikalla ja toisten ihmisten onnen ja menestyksen puolesta! Se kävi päinsä niin kauan kuin olin yksin eikä minulla ollut parempaa tehtävää — mutta nyt! Eiköhän minun tulisi heittää kaikki, ja me lähdemme pois, kauas, kauas pois, minne minun valtijattareni, lapsi, tahtoo, ja me elämme vain onneamme, tutkimuksiamme ja muutamia ystäviämme varten?

Helene von Dönniges Lassallelle

Wabern, tiistai-iltana, heinäkuun 26 p:nä.

Ja nyt siis teidän kaunis, ihana sielunne ja teidän suurenmoinen, mutta minulle rakas turhamaisuutenne tietävät, miten päätökseni kuuluu. Minä tahdon ja tulen olemaan teidän vaimonne! — Te sanoitte minulle eilisiltana: "Sanokaa minulle vain järkevä, itsenäinen jaa-sananne — et je me charge du reste". — Hyvä, tässä on jaa-sanani — chargez vous donc du reste; teen ainoastaan pari pientä ehtoa, et les voilà. Minä tahdon — ajatelkaahan, että lapsi sanoo: minä tahdon — minä tahdon siis, että koetamme kaiken, mitä voimme, ja tehän voitte niin tavattoman paljon, te, minun kaunis, saatanallinen ystäväni, — jotta me säädyllisellä, järkevällä tavalla pääsemme päämääräämme. Se on: te tulette meille, ja me koetamme saada vanhempani kääntymään teidän puolellenne yhtä paljon kuin — — saadaksemme siten heidän suostumuksensa! — Ellei se onnistu, jos he ovat ja pysyvät aivan järkähtämättöminä, vaikka me olisimmekin tehneet kaiken, mitä olemme voineet, — eh bien, alors tant pis! onhan silloin aina Egypti jälellä. Tämä on yksi minun ehdoistani. Ja tässä toinen: Minä tahdon ja toivon, että koko asia suoritetaan sitten niin nopeasti kuin mahdollista. Sillä minä jaksan kyllä kestää tämän-aamuisen usvan ja sateen tulematta sairaaksi, — mutta jos vielä tulee monta sellaista mieltäkiihoittavaa päivää ja epävarmoja, kiduttavia tunnelmia, joita olen jo saanut kestää meidän asiamme tähden — niin ystäväni, sitä eivät hermoni kestä. — Mutta tähän kiireeseen on minulla toinenkin syy — en tahdo, että koko maailma meistä puhuu ja sanoo mielipiteensä asiasta, joka ei sille kuulu, ja sen vuoksi hankkii minulle joukon kohtauksia, jotka voi aivan yhtä hyvin väittääkin. Kun kerran asia on päättynyt niin, kuin se meille on mieleen, niin avatkoot he silloin suunsa ja silmänsä niin selälleen kuin tahtovat, silloin minulla on teidät, Ferdinand, turvanani ja tukenani, — et je ne me moque pas mal du reste du monde. — Minä tiedän, että voitettavanamme olevat esteet ovat suuret, jopa jättiläissuuretkin, mutta onhan meillä suuri maalikin ja teillä jättiläissuuri henki, joka jumalan avulla murskaa kalliot hiekaksi ja tomuksi — niin että minun heikko henkäisynikin voi ne puhaltaa pois. Minulle jää kaikista vaikein tehtävä — minun täytyy kylmällä kädellä surmata uskollinen sydän, joka puhtaalla rakkaudella on minuun kiintynyt, minun täytyy tylyllä itsekkäisyydellä surmata kaunis nuoruuden unelma, jonka toteutettuna piti olla jalon miehen onnena, elämänonnena. — Uskokaa minua, se tulee olemaan minulle peloittavan vaikeaa, mutta minä tahdon nyt, ja niin tahdon minä teidän tähtenne tulla huonoksikin. Kirjoittakaa minulle heti, niin pian kuin mahdollista; sillä vasta sitten, kun tunnen tarkoin teidän tuumanne ja lujan päätöksenne, olen kuullut herrani ja mestarini käskyt ja toivomukset, vasta silloin voin alkaa toteuttaa omani, nimittäin omat aikeeni!

H.D.

(Genf.) Keskiviikkona, elokuun 3 p:nä 1864.

Minun rakas sydämeni, minun ihana komea kotkani, — en ole vielä tuntiakaan ollut isäni talossa, ja nyt jo voin kertoa sinulle uutta — mutta ainoastaan ikävää. Tulin tänne ja tapasin pikku sisareni Margarethen kreivi Kayserlingkin kihlattuna morsiamena — en voi kuvatakaan, kuinka omaiseni ovat onnellisia ja iloisia tästä. Ah, Ferdinand, sydäntäni vihloo ajatellessani, miten toisella tavalla minun onneni heihin vaikuttaa! — Se on minusta aivan yhdentekevää: ilossa ja surussa olen sinun uskollinen, sinulle nöyrä vaimosi.

Tätä ilonhetkeä käytin ilmoittaakseni äidilleni sinun käynnistäsi, mutta — — no, tuon pikku rouva raukan mielestä on minun kaunis Ferdinandini jonkinmoinen maankiertäjä — kun kohtasin niin jyrkkää vastustusta, jopa niin tyhmien perusteitten nojalla, että ne pikkumaisuudessaan eivät voi sinuun edes koskeakaan, niin tunsin olevani pakoitettu turvautumaan suuriin keinoihin; sanoin siis: "Kuulehan, äiti, minun täytyy tänään puhua sinun kanssasi hyvin vakavasti — sanon tänään ensi kerran: minä tahdon, ja niin totta kuin tässä seisoin sinun edessäsi ajan minä tahtoni täytäntöön." Sitten kerroin hänelle lyhyesti jälleennäkemisemme ja jatkoin: "Mieleni on hyvin paha siitä, että minun täytyy tuottaa teille tällaista murhetta — sillä näen sinun olevan aivan suunniltasi, — mutta en voi tehdä toisin; olkaa te järkeviä ja myöntykää — vain siten opitte häntä tuntemaan ja rakastamaan, ja kaikki menee rauhallisesti ja siloisesti — ellei niin käy, niin tuottaa se minulle surua, ja jumala tietää, kuinka paljon siitä kärsin, silloin minun täytyy turvautua lakiin ja siten päästä oikeuksiini ja onneeni." —

Lopetin puheeni, jonka aikana hän oli kuunnellut minua kiltisti kuin lapsi, keskeyttämättä minua kertaakaan, vaikka kyyneleet täyttivätkin hänen silmänsä; lopetin kaiken vielä muutamilla suudelmilla ja rakkaudenvakuutuksilla ja sanoin hänelle kerta vielä: Hänessä ainoastaan on minun onneni, ja se on minun kohtaloni.

Hän itki hiljaa ja poistui huoneesta ja minusta, sinun lapsestasi, tuli sinun oikea Brunhildesi; — minä en itkenyt, en vapissutkaan, katsoin kuvaasi ja rukoilin hiljaa: Tule, minun jalo, ylpeä, keisarillinen haukkani, anna ihanalla kotkankatseellasi minulle lujuutta ja voimaa! Niin minä rukoilin, ja uskoni sinuun auttoi minua — minä kiitän sinua, voimakas Siegfriedini!

Vähän ajan päästä tuli äiti parka ja sanoi: hänen täytyy kertoa koko asia isälle, muuten tästä tulee hirveä skandaali. Minä vastasin siihen, että minä vaadin luottamuksestani ainoastaan yhtä, etkä sinäkään toivonut, että isäsi tulisi tuntemaan sinut muodostettuaan sitä ennen joko vastaiset tai myötäiset ajatukset sinusta — lyhyesti sanoen, sinun täytyy esteettömästi saada tulla taloon ja siten arvostelluksi; — — mutta tässä pysyi äitini horjumattomana ja sanoi: "Isä ei koskaan ota häntä vastaan, minun täytyy mennä hänen luokseen ja kertoa hänelle, miten asian laita on." Nyt kysyin minä, mitä hänellä oli Lassallea vastaan, mitä hän saattoi sanoa moittivaa hänestä — car enfin, sillä hänen poliittinen asemansa ei ole mikään kyllin pätevä syy kieltäytyä ottamasta häntä tullessaan vastaan. Äiti: "ei hänen poliittinen vaan hänen sosiaalinen asemansa — kasettijuttu [Lassallen suhde kreivitär von Hatzfeldiin.] ja niin paljon muuta". Minä vastasin siihen, etten minä heiltä mitään muuta vaadi kuin että he ottaisivat sinut vastaan ja oppisivat sinut tuntemaan; johon äiti vastasi: "Sinä et voi vaatia juuri samaan aikaan, jolloin toinen tytär on kihloissa kreivi Kayserlingin kanssa, isääsi ottamaan perheeseen miestä, josta maailma puhuu sillä tapaa." Minä: — te ette ota häntä perheeseen, vaan annatte ainoastaan suostumuksenne minulle siihen, että minä lähden tästä perheestä; jos sen vaaditte, niin tahdon, niin kipeästi kuin se koskeekin, ja jumala on minun todistajani, että sydämeni melkein siitä särkyy, niin tahdon antaa teille sen lupauksen, etten koskaan enää astu jalallani tämän kynnyksen yli.

Hän ei vastannut siihen mitään, itki entistään enemmän, ja kun hän oli hiukan rauhoittunut, niin hän piti minulle ankaran puheen, jossa hän sanoi minun antavan hetken mielialojen johtaa itseäni liian paljon j.n.e. Mutta kun hän huomasi, että pysyin lujana, niin hän meni, varmasti päättäen sanoa isälle kaiken. Isäni on nyt soutelemassa serkkuni tohtori Arndtin kanssa, ja jumala tietää, miten kaikki päättyy, kun hän palaa. Joka tapauksessa pysyn lujana kuin kallio, — sinä tulet huomenna kello kaksi — ehkä jo aikaisemminkin, ja silloin me nopeasti teemme kaiken valmiiksi; sillä tunnen, että tässäkin suhteessa tähtemme ovat meille suosiollisia ja johtavat meidät onneen. Äiti on sitäpaitsi huomannut, että asiaa ei voida millään muuttaa, — ja silloin ehkä, vaikkakaan ei ilman myrskyä ja kiivaita kohtauksia, kaikki päättyy nopeasti ja siten onnellisesti. Jos he — vanhempani — huomaavat, että eivät voi mitään meitä vastaan — niin tiedän, että he pitävät parempana heti suostua, välttääkseen pienen skandaalin. Jos vielä tänä iltana on päättävä keskustelu, niin kirjoitan sinulle vielä varhain huomisaamuna. Ah, sydämeni, kuinka minä sinua kaipaan! —

Paras asianajaja täällä on Amberny. — Tahdoithan sinä sen tietää?

Nyt on kello 1/2 7, ja sinä minun herrani ja jumalani olet jo täällä? Oi, tämä ajatus antaa minulle jälleen voimia ja lujuutta — sillä minun täytyy tuntea herrani ja valtijaani läsnäolo ja kaikkivoimaisuus, jotta en väistyisi, jotta en toisten edessä olisi niinkuin sinun edessäsi — lapsi. Mutta minä tunnen sinut ja rakkautesi — enkä silloin enää pelkää mitään ja olen aina ja alati sinun vaimosi, lapsesi, sinua jumaloiva orjasi! oi, jospa kreivitär olisi täällä! —

Kirjoita minulle pienelle lapulle ainoastaan, että rakastat minua! Sillä minä, Ferdinand, rakastan sinua niin paljon!

Se on tapahtunut — he ovat puhelleet — — isäni on sanonut, "etten ole enää hänen tyttärensä"! ja mitä nyt tapahtuu — jumala tietää; — hän tahtoo, että minä en saa lähteä talosta, ennenkuin olen sinun vaimosi!

Minä voin — — —

Lassalle neiti von Dönnigesille

München, elokuun 20 päivänä.

Helene!

Kirjoitan sinulle kuolema sydämessäni. Rüstowin sähkösanoma antoi minulle kuolettavan iskun. Sinä, sinä petät minut! Se on mahdotonta! Vielä en voi uskoa niin suurta kavaluutta, niin kamalaa petosta. Hetkiseksi on sinun tahtosi voitu taivuttaa, murtaa, vieroittaa sinut pois omasta itsestäsi; mutta en voi ajatellakaan, että tämä olisi sinun oikea, sinun oikea tahtosi. Ethän ole voinut kaikkea hävyntunnetta, kaikkea rakkautta, kaikkea uskollisuutta, kaikkea rehellisyyttä tähän äärimmäiseen määrään asti itsestäsi karkoittaa! Sinä olisit saattanut pahaan maineeseen ja häväissyt kaiken, mitä ihmiskasvot saattavat ilmaista — valhetta olisi jokainen parempi tunne, ja jos sinä olet valehdellut, jos saatat saavuttaa tämän viimeisen turmeltumisen asteen, jos rikot pyhät valat ja särjet uskollisimman sydämen — niin auringon alla ei ole enää mitään, jota ihminen saattaa uskoa!

Sinä täytit minut sillä tahdolla, että taistelisin omistamisestasi; sinä vaadit ensin minua käyttämään kaikkia sovinnaisia keinoja, sen sijaan että olisin ryövännyt sinut, olet minulle pyhiä valoja vannonut suullisesti ja kirjallisesti; olet vielä viime kirjeessäsi minulle selittänyt, ettet ole mitään, et mitään muuta kuin minun rakastava vaimoni ja ettei mikään valta maailmassa voi sinua pidättää täyttämästä tätä päätöstäsi. — — Ja sen jälkeen, kun sinä tämän uskollisen sydämen, joka, kun se kerran antautuu toiselle, ikuisiksi ajoiksi antautuu, väkivaltaisesti olit puoleesi vetänyt — niin heität minut heti, kun taistelu tuskin on alkanutkaan, pilkallisesti nauraen syvyyteen, petät minut ja teet minusta pilkkaa? Niin, sinulle olisi se onnistunut, mikä ei koskaan kohtalolle, sinä olisit lujimman miehen, joka kaikkia ulkonaisia myrskyjä on vastustanut hievahtamattakaan, murskannut, tuhonnut.

Tällaista petosta minä en voisi voittaa! Minä olisin sisästäpäin saanut surmani! Ei ole mahdollista, että sinä olet niin kunniaton, niin häpeämätön, niin suuri velvollisuuksiesi rikkoja, niin kokonaan kunnoton ja huono! Sinä ansaitsisit minun kamalimman vihani ja maailman halveksimisen!

Helene! Se ei ole sinun päätöksesi, jonka olet Rüstowille ilmoittanut. Käyttämällä väärin hyviä tunteita on sinut houkuteltu siihen! Sinä saisit — kuule, kuule minun sanani! — jos nyt pysyt päätöksessäsi, itkeä sitä elämäsi loppuun asti!

Helene, uskollisena lupaukselleni "je me charge du reste" istun täällä ja teen kaiken voittaakseni isäsi vastustuksen. Minulla on jo käsissäni mainioita keinoja, jotka eivät voi olla vaikuttamatta. Ja elleivät ne veisi päämäärään, niin on minulla täällä tuhansia toisia keinoja, ja minä tahdon kaikki esteet tomuksi jaoittaa, jos sinä pysyt uskollisena; sillä ei minun voimallani eikä minun rakkaudellani sinuun ole mitään esteitä: je me charge toujours du reste! Taisteluhan on vasta tuskin alkanutkaan, arkailija!

Ja sillä aikaa, kun minä täällä istun ja olen jo saavuttanut melkein mahdotonta, petät sinä minut toisen miehen mielistelysanojen vaikutuksesta!

Helene! Minun kohtaloni on sinun käsissäsi! Mutta jos sinä minut muserrat tämän kunnottoman petoksesi kautta, jota minä en voi voittaa, niin tulkoon kohtaloni päällesi ja seuratkoon kiroukseni sinua hautaasi asti! Tämän kirouksen lausuu uskollisin, sinun petollisesti murskaamasi sydän, jonka kanssa olet häpeällisellä tavalla ilveillyt. Se osuu varmasti!

… Vielä kerran täytyy minun saada persoonallisesti ja kahdenkesken puhella kanssasi. Minä tahdon ja minun täytyy saada kuulla kuolemantuomioni sinun omasta suustasi. Siten ainoastaan saatan uskoa sen, mikä muuten näyttää mahdottomalta!

Teen täällä kaiken voitavani voidakseni sinut täältä voittaa ja tulen sitten Genfiin!

Minun kohtaloni sinun päällesi, Helene!

F. Lassalle.