ALKULAUSE. (continued 2)

Hän on morsian… ja vaikka ei hän sitä olisikaan, niin en kuitenkaan uskaltaisi kättäni tarjota tytölle, joka olisi minua rikkaampi. Hienotunteisuus tässä asiassa voittaisi rakkauteni — mutta seurauksena siitä olisi vain se, että vaipuisin hautaan sitä aikaisemmin. Jää hyvästi, jää hyvästi! anna minulle anteeksi. Polta, sitä pyydän, kaikki kirjeeni. Kirjoita minulle. Luota kaikessa Niccoliniin; anna hänelle vastauksesi; niin pian kuin mahdollista.

Tervehdi tuhat kertaa tuota jumalallista tyttöä. Pyydä häntä minun nimessäni rakasta Cecchinoa syleilemään, tuhat kertaa suutelemaan ja kuivaamaan ne kyyneleet, jotka hän ehkä yksinään vuodattaa minua muistellessaan.

Sunnuntaina odotan sinua Arnon rannalla. Jos Firenzessä olen, niin menen sinne.

Kirjoitan hyvin huonosti! Jää hyvästi. Onko hän ollut minulle vihainen? Ei, ei. Sinä sanoit minulle, että hän oli minun tähteni itkenyt ja…

Jää hyvästi, jää hyvästi! Anna minulle anteeksi. Elä unhoita minua. Olen onneton, todellakin onneton; en ehkä näe häntä enää uudelleen.

Ehkä minun tulisi sinulle sanoa: minä olen… mutta jätä minut. Puolen tunnin päästä lähden. Huomenna olen jo jumala tietää missä.

Ystäväsi.

Minä tahtoisin sinulle vielä jotain kirjoittaa. Ah, jospa olisit täällä ja voisit kuulla minun onnettomuuteen syntyneen sydän raukkani sykinnän, niin nimeni ei tulisi huuliesi yli ilman että itkisit minua.

Mutta vaiti!

Siitä ei ole mitään apua; minun täytyy hänet jättää… Oi, kuinka kuitenkin se, että on rakastettu, jokaisen tuskan sulostuttaa!

Ugo Foscolo Antonietta Fagnari-Areselle

(Heinä- tai elokuu 1801.)

Oi, nyt minä tunnen, että sinua rakastan ja että minun alati täytyy sinua rakastaa. Kiitos, sinä taivaallinen olento, tuhannet kiitokset! Olen kirjeesi suudelmillani peittänyt ja kiitollisuuden kyynelillä kastellut. Luen sen yhä uudelleen ja painan sen rintaani aivan kuin pyhän ja kalliin aarteen. Oi Antonietta! sinäkö todellakin minulle kirjoitat? Ystävä raukkasi ei sitä vielä voi uskoa, että sinä, ylhäisen maailman monien ihmisten liehakoima, olet voinut katseesi suunnata alakuloiseen, onnettomaan nuorukaiseen, jolla ei ole muuta kuin sydän, joka hänelle on ikuisesti tuottanut ainoastaan tuskia. Ja minä pyhitän sinulle sydämeni kokonaan, kokonaan ja toivon täten korvaavani sen kauniin lahjan, jonka minulle olet antanut. Ja minä vannon sinulle, että minä en ensimäisenä tule näitä kalliita siteitä katkaisemaan, joiden kautta minun tähän asti surullinen ja tuskasta runsas elämäni on muuttunut ylen onnelliseksi. Oi, minun Antoniettani! Silmäni ovat täynnä kyyneleitä, jotka suloisina, suloisina virtaavat poskiani pitkin, niin että sinun suudelmasi tuskin voisi olla sen suloisempi, ja sinä lähetät niitä minulle sata. Mutta sinä olet monta kertaa vaipunut vuoteellesi! — Jos minä sinulle olen kallis, niin pidä itsestäsi hyvää huolta; yksi ainoa päivä, jolloin olisit sairas, tuottaisi minulle kuoleman; minä pyytämällä pyydän sinua pitämään huolta itsestäsi! oi, jospa minä ikuisiksi ajoiksi voisin sinulle säilyttää kauneutesi ja nuoruutesi! — Miten me molemmat olemme rakastuneet toisiimme? Sitä en tiedä; pidän tätä tapausta taivaan lahjana. Jos jonain päivänä kertoisin sinulle koko intohimoni tarinan, miten tutustuin sinuun, miten peläten ja vapisten voitin rakkautesi, ja millä keinoilla… niin nauraisit Foscolo raukallesi, mutta samalla tuntisit sääliä minua kohtaan.

Annathan minulle anteeksi; palaan taas kohta takaisin. On puoliyö; palvelijani odottaa minua riisuakseen yltäni: tahdon lähettää hänet nukkumaan; olisihan väärin, jos tuo poika raukka meidän tähtemme saisi olla valveilla. Sen jälkeen voin häiritsemättä kirjoittaa sinulle.

Ja sitten tuo minun "ystäväni"! Ystäväkö? Minulla on niitä elämässäni ollut ainoastaan kaksi, jotka kohtalon iskut ovat eroittaneet minusta, vieden toisen sinne toisen tänne, jotka ovat jakaneet kaikki surut ja ilot kanssani ja ovat minua rakastaneet ja rakastavat vieläkin, vaikka monet, monet penikulmat ovat meidän välillämme. Ystäväkö? kuka on tuo yksinkertainen ihminen, joka kerskailee olleensa minun ystäväni ja sitten luo sinulle niin ruman kuvan minusta? Siunaan kuitenkin häntä siitä, koska hän sen kautta on avannut minulle tien sinun rakkauteesi. Että hän on pitänyt minua rumana, se on yhdentekevää — minä sanon samaa itsekin itsestäni, vaikka, totta puhuen, nyt tunnen aivan kuin raivoa sen johdosta; mutta moraalisessa suhteessa? Ei, ei mikään kunniaton, alhainen teko ole päiviäni liannut. Minulla on ehkä suurempia ja pienempiä vikoja, mutta voin hyvällä omallatunnolla väittää, että minulla on hyviäkin ominaisuuksia, jotka suurimmalle osalle ihmisiä ovat tuntemattomia. Tiedän, että minua syytetään tavattoman ylpeäksi, jonka vuoksi monen typerän ihmisen mielestä, joita kohtelen korskeasti, tunnun sietämättömältä. Jos kettujen ja koirien ja kaikkien nuoleskelevien ja häijyjen yhteiskunnan petojen huomaan minua kiusaavan, niin onhan luonnollista, että minä karjaisen aivan kuin leijona karkoittaakseni ne. Niiden ja minun välillä ei voi olla mitään aselepoa; sillä tunnen itsessäni olevan jalon sielun, joka ei tahdo tahrata itseään noiden ylhäis-säädyllisten roistojen lialla. He ovat siinä oikeassa, että minä heidän mielestään olen ruma, koska he voivat tunnustaa ainoastaan sen kauniiksi, joka on heidän kaltaisensa. Olen Ortiksessa kuvannut itseni tarkoin kaikkine hullutuksineni, ja toivon, että minun luonteessani tulet löytämään paljon kummallista, mutta et rumaa…

Kello kuusi aamulla.

Ah, rakas ystävättäreni, sää on ihmeellisen kaunis; nousin heti herättyäni vuoteeltani ja riensin sykkivin sydämin ikkunaan, sillä edellisenä yönä oli taivas ennen vuoteelle menoani pilvessä. Mutta tänään paistaa aurinko säteilevämmin kuin koskaan ennen. Ah, enkelini, minä saan sinut nähdä! Rakkauteni määrä on nyt tullut rajattomaksi, mahdottomaksi kestää. Taivas, taivas, armahda meitä!

Perjantaina, kello viisi 1801.

Sinä ansaitset olla onnellinen, Antonietta, koska sinulla on hyvä sydän. Olen sen huomannut tuhansista todistuksista, jotka olet minulle antanut; minä kiitän siitä kyynelsilmin ja lupaan sinulle samaa kiitollisuutta viimeiseen hengenvetooni asti. Mutta voinko tehdä sinut onnelliseksi? Oi, minun armas ystävättäreni, uskotko sitä? Tunnetko voivasi antaa minulle sielusi kokonaan ja täydellisesti, pyhittää itsesi kokonaan omakseni, rakastaa minua… ja maailman kaikkeudessa ottaa ainoastaan minut huomioon, niinkuin minä sinut otan? Punnitse sitä ja koettele täydellisesti sydäntäsi; onko se, mitä minua kohtaan tunnet, oikku vai intohimo? — Minä pelkään. — Mutta sinä… ei, elä pelkää mitään. — Minä olen jo sinun uhrisi… en voi vetäytyä pois… ja jos kerran minut hylkäät, niin ei minulle jää mitään muuta pakopaikkaa kuin hauta. Rakastan sinua, rakastan sinua niin tulisesti, kuin koskaan voi rakastaa, kuin sydämeni rakastaa taitaa… ja minä uskon, että sinä et voi löytää ketään, joka palavammin sinua rakastaisi kuin minä. Niin, pidän itseäni arvottomana naisten kauneuden rinnalla, mutta samalla pidän hyvin harvoja naisia sydämeni arvoisena… Ja sinä? niin… sinulle se kuuluu kokonaan… mutta… voi minua! odotan iltaan asti… silloin sanon sen sinulle. Mikä syvä alakuloisuus on vallannut minut!… surkuttelen omaa itseäni! Voi hyvin, taivaallinen tyttö! Huomenna vastaan täydellisemmin sinun eiliseen kirjeeseesi. Sinä armoton! pidätkö minua niin puutteellisen hienotunteisena? Näen lahjasi sormessani; kuule minua: olen sen saanut, varjelen sitä ja pyhitän sille joka kerta huokauksen… Mutta… huomaa se! tämä on oleva ensimäinen, viimeinen, ainoa lahja, jonka sinulta saan! Jää hyvästi, jää hyvästi!

Maanantaina, aamulla varhain (1801).

Olet niin täydellisesti tullut minun valtiattarekseni, että jos minut jättäisit, niin minulle ei jäisi jälelle mitään muuta turvapaikkaa kuin hauta. Oi, minun suloinen ystävättäreni! Jota selvemmin huomaan sinun minua rakastavan, sitä enemmän tunnen olevani pakoitettu rakastamaan sinua. Joka päivä uskon rakastavani sinua niin tulisesti kuin suinkin voin, ja kuitenkin jättää jokainen kulunut päivä sydämeeni syvän haavan, pakoituksen, raivoisan halun jumaloida sinua, huutaa sinua puoleeni, itkeä… jospa voisin sinulle koko sieluni antaa ja nämät kyyneleet näyttää, oi, silloin olisin onnellinen. Toisinaan pelkään, ettet tunne rakkauteni koko suuruutta… ah, ole kärsivällinen minun kanssani; eilisaamusta alkaen virtaavat kyyneleet taukoamatta silmistäni! En liioittele, kallihin Antonietta; en ole koskaan, vaikka onnettomastikin rakastin, itkenyt niin paljoa kuin näinä viime päivinä. Ja jota enemmän itken, sitä voimakkaammaksi tunnen itkemisen tarpeen. Ja sinä, sinä… En tiedä, miten maksaisin sinulle sen rakkauden, jonka olet minulle osoittanut; tahdon kärsiä, tuhota itseni ja, jos mahdollista, saada sielun, joka hehkuu tuhat kertaa enemmän, ja jonka kokonaan voisin sinulle omistaa.

Anna anteeksi, en voi kirjoittaa pitemmälle; minun täytyy ensin rauhoittua. Kuinka paljon olinkaan ajatellut sinulle kirjoittaa, mutta nyt en osaa mitään pitää mielessäni. Tahdon lopettaa. Voi hyvin! Kuinka tämä kirje on kyynelistä kastunut! Minun täytyy se kirjoittaa puhtaaksi. Ehkä en ymmärrä silloin kaikkea, minkä sinulle olen kirjoittanut… olen melkein suunniltani… en jaksa enää…

* * * * *

Olen uudelleen lukenut kirjeesi! Voi minua raukkaa! minusta tuntuu siltä, kuin olisivat ne ensimäisen jälkeen tulleet yhä vähemmän hehkuviksi. Ei, ei! ehkä erehdyn. Mutta… kuule se kerta vielä. En ole mikään jokapäiväinen rakastaja. Tahdon sinut omistaa, kokonaan omistaa… mutta vielä enemmän sinun sydämesi, jonka kallisarvoisena lahjana olet minulle antanut. Muista, että sinä tämän tarjouksen teit niin intohimoisella tavalla, että tuosta yhdestä kirjeesi lauseesta olisin mielelläni antanut koko elämäni. Oi, kuinka suloista onkaan varmuus siitä, että on rakastettu! Kirjoita siis minulle, ettet tahdo minua minään hetkenä hyljätä. Nämä hetket, jotka kuitenkin riistävät meiltä nuoruutemme pois, kuinka hitaasti ne kuluvat! ja erossa toisistamme ei meillä ole muuta lohdutusta kuin kirjoittaa toisillemme ja itkeä.

Sinä olet minua soimannut! Oi, kuinka usein olenkaan tuota kirjettä suudellut! Lupaan sen sinulle: tahdon elää ainoastaan sinua varten, tahdon etsiä yksinäisyyttä voidakseni sitä häiritsemättömämmin pyhittää sinulle kaikki päiväni, kaikki ajatukseni. Ei, sinun ei enää tarvitse minua soimata. Uskallan sinulle kerta vielä vannoa ja olen varmana siitä, että minä tämän valan pidänkin; jos minä sinut, Antonietta, joskus kadotan, niin ei kukaan toinen nainen saa enää omakseen sydäntäni, jonka sinä kerran olet omistanut; tulen olemaan sinun omasi, vaikka minut hylkäisitkin. Eikä tämä vala ole rakastavan turhia sanoja, ei, se on sen miehen tunteen ilmaisu, joka on onneton rakastaessaan liian paljon. Vakuutan sen sinulle kautta kunniani ja kautta kaiken sen, mikä minulle elämässä on pyhää ja arvokasta.

Eilen en kirjoittanut, sillä muutama päivä sitten lupauduin syömään aamiaista Montin perheen kanssa. Minulla ei ollut mitään muuta vapaata aikaa kuin puoli tuntia ennen aamiaista… menin yksinäni eräälle puistotielle kävelemään ajatellen taukoamatta sinua ja huutaen nimeäsi. Oi, jopa taivas soisi minulle sen onnen, että saisin sinun kanssasi viettää kokonaisen vuoden yksinäisellä paikalla loitolla kaikista muista kuolevista. Silloin mielelläni heti kuolisin ja luopuisin kahdenkymmenenneljän vuotiaana elämästä.

Torstaina… kello kahdeksan (1801).

Tiedätkö, että herätessäni luulin tulleeni kauniiksi? Ja kauan aikaa huokailin kuolettavan surullisuuden vallassa, minun täytyi yhäti ajatella sinua ja yhäti vapisten. Katso, tänään tulee vain sinun nimesi huulieni yli, ja ne hymyilevät. Oi, sinä rakastat minua — kuinka monet suloiset unikuvat häilyivätkään mielessäni eilen sen jälkeen, kun olin sinut jättänyt! kuinka monet armaat mielikuvat seurasivatkaan minua kadulle! Luulin joka hetki näkeväni sinut rinnallani ja yön hiljaisuudessa kuulevani sinun äänesi. Kotia tultuani koetin turhaan kirjoittaa sinulle. Nukuin sohvallani ja heräsin monasti siihen, että ojensin käteni sinua kohden. Vihdoin riisuuduin; mutta uneni oli lyhyt ja havahdin taukoamatta. Ah, liiankin usein! Tuska piti minut kuolemankaltaisessa horrostilassa, enkä ilossakaan löydä mitään lohdutusta, sillä koko sieluni on kääntynyt itseensä päin. Kuule kuitenkin; niin, tahdon sen tuhat kertaa sanoa; minä rakastan sinua, minä rakastan sinua! Mutta jaatko sinä myöskin tämän onnettoman nuorukaisen tunteet, jonka rinnassa liekehtii tulivirta? Voitko sen tehdä?… Ah, tämä peloittava epäilys neuvoo minua usein luopumaan ainiaaksi rakkauden mielistelevästä onnesta ja palaamaan yksinäisyyteeni; — luopumaan sinustakin! Ei, yksi ainoa suudelmasi, yksi ainoa suudelmasi, enkä minä silloin enää valita kyyneleitäni, jotka sinun tähtesi vuodatan. Niin, liiankin paljon pelkään, että sinä tulet vuodattamaan katkeria kyyneleitä silmistäni.

Kuule minua, Antonietta; minä vannotan sinua lukemaan nämät pari riviä tarkkaavaisesti ja vastaamaan minulle. En jaksa tuskiani enää kestää; ovatko ne järkeviä vai järjettömiä, en tiedä, mutta tunnen, etten niitä voi enää kauemmin kestää. Minä rakastan sinua tulisesti enkä usko saavani vastarakkautta. Olet jo edeltäpäin sanonut, että ehdottomasti kuolen, ja tuskistani ja sinun menettelystäsi luen joka päivä yhä selvemmin, että minun täytyy luopua kaikista elämän toiveista. On yksi ainoa keino, joka voi onnettomuuttani lieventää; joko rakkautesi sellaisena, kuin se oli alussa, tai tyly kieltosi. Ehkä löytäisin rauhan, jos minun täytyisi luopua sinun omistamisestasi, ja epäilemättä sinä sen kautta saisit rauhan. Sinä olisit vapaa, ja mitä minuun tulee, niin aika, järki ja onnettomuus, joka minua ehkä odottaa, lieventäisivät tämän minua kalvavan intohimon. Ei, Antoniettani; minä olen sinun rakastajasi, en sinun tyrannisi; sinäkin olet yhtä onneton etkä ansaitse sitä, että se mies, joka sinua rakastaa, kärsimyksiäsi vielä suurentaa. Jos tarvitset uuden rakkauden, niin olen valmis päästämään sinut vapaaksi ja kuolemaan, mutta päästämään sinut vapaaksi. Voinko minä vaatia, että sinä olisit sydämesi vallitsija, kun minä en omaani voi vallita, joka huolimatta kaikista kyyneleistä sinua rakastaa ja aina tulee rakastamaan? Mutta elä tee minua halveksittavaksi oman itseni edessä, elä anna minun tulla sinulle taakaksi tai maailman pilkan esineeksi, kun sinä kohtelet minua kylmällä, häilyvällä rakkaudella, joka minun sielulleni on pahempi, niin pahempi kuin välinpitämättömyys ja viha. Mutta jos tätä epäilyksen ja tuskan aikaa jatkuu, niin täytyy minun tehdä päätös, minun täytyy kuolla; en todellakaan voi mitään muuta. Voimani ovat loppuun kuluneet, järkeni on kuollut, ja minä olen sairas ja uupunut. Tiedän, ettet sinä vihaa tätä elämän kurjaa jäännöstä, ja ehkä se on sinulle kallis; mutta jos sen tahdot itsellesi säilyttää, niin lausu edes tuomio minulle. Jos minulle selität, ettet enää rakasta minua, niin kunnioitan sinun intohimoasi ja mainettasi. Mutta jos vielä annat minulle sydämesi, niin antaudun sokealla luottamuksella omaksesi; mutta varo, etten sitten myöhemmin huomaa joutuneeni nöyryytetyksi tai petetyksi.

Voi sillä välin hyvin. Viimeisen kerran pyydän kuvaasi, en sen vuoksi, että uskoisin sinun kuulevan pyyntöäni, vaan sen vuoksi, että noudatan sydämeni käskyä. Muista, että olen onnettomin ihminen maan päällä, mutta muista myöskin samalla, että koko elinaikani tulen olemaan sinun hellin ja uskollisin ystäväsi.

… Oi, tuo pyhä tuli on sammumaisillaan, joka ennen teki jokaisen hetken, mitä et voinut viettää minun seurassani, onnettomaksi! Tiedän, että minulla on vain yksi ainoa parannuskeino sitä vastaan; teeskennellä samanlaista kylmyyttä… mutta sitä en voi. Olet minua kiihkomielin rakastanut, mutta minä olen aina sinua rehellisesti rakastanut ja tulen sinua — ah, liiankin paljon — ikuisesti rakastamaan. Tiedän, että valitukseni ovat sinulle vastenmielisiä ja vain jouduttavat onnettomuuttani. Mutta minä rakastan sinua, Antonietta, ja rakastan sinua, myönnän sen, yhä enemmän joka päivä, joka päivä! Anna minulle anteeksi; en tahdo tehdä sydämellesi mitään väkivaltaa; tee minut onnettomaksi, jos sinun päiviesi rauhaa häiritsen; yksi ainoa viittauksesi riittää… tee minut onnettomaksi. Elämä on tullut minulle sellaiseksi taakaksi, ja onnettomuuteni on sen laatuinen, että saan sitä viettää surun ja murheen vallassa, niin kauan kuin minulla on äiti, jonka silmistä kuolemani pusertaisi katkerimmat kyyneleet. Jää hyvästi, Antonietta; en pyydä suurempaa rakkautta kuin minkä minulle saatat antaa… pyydän ainoastaan sääliä ja ystävyyttä, jolla aina olen sinua kohdellut. — Huomenna saan elää synkän päivän. Ajatellen sinun parastasi en voi joka päivä sinua nähdä. Otan sen varteen ja kunnioitan kaikkia sinun päätöksiäsi, tosin surevin sydämin, mutta kunnioitan niitä. Lue ensimäinen kirjeeni uudelleen, jossa ennustin onnettomuuttani… minä luen sinun kirjeesi, joissa aivan väärin epäilet uskollisuuttani; en koskaan anna sinulle näitä kirjeitä takaisin, en koskaan! Ne ehkä saavat kyyneleeni vuolaammin virtaamaan… mutta ne ovat aina olevat ikuisena todistuksena sinun rakkaudestasi ja minun uskollisuudestani. Jää hyvästi!

Sinun onneton ystäväsi.

(1801.)

Etkö siis tahdo huoliasi minulle uskoa, Antonietta? Tahdotko mieluummin salassa huokailla kuin jakaa kyyneleesi minun kanssani? Olenko minä tämän epäluottamuksen ansainnut? Voitko minua syyttää hienotunteisuuden puutteesta kiihkonkaan hetkenä? Eikö ylpeä, kuohahtava luonteeni ole talttunut sanojesi vaikutuksesta? Mutta sinä, julma, tahdot minut saada kokonaan vaikenemaan… ah, tunnen onnettomuuteni siitä arasta ja varovaisesta tavasta, jolla minua kohtelet. Sinä jätät minut tuhansien epäilyksien saaliiksi, jotka ovat sitä tuskallisemmat, kun sinä puhuit suuresta onnettomuudesta. En uskalla sinua enää moittia; mutta minun täytyisi teeskennellä, ellen sanoisi sinulle pelkääväni… Onko rakkautesi vielä yhtä hehkuva kuin ennen? Minun on sellainen, että jos sinä sanot, ettet minua enää rakasta, niin en tiedä, miten minun käy… Mutta jos rakkautesi on kylmennyt, niin vanno se minulle jumalan armahtavaisuuden nimessä… minä vannotan sinua sen rakkauden nimessä, jonka minulle niin usein olet luvannut, sano se minulle. Elä pelkää mitään! Olen oleva onnettomin rakastettu, mikä sinulla on koskaan ollut, mutta vaiteliain ystävä.

1802.

Kun olen kykenemätön kaikkeen teeskentelyyn ja kun pidän pyhänä velvollisuutena näyttää sinulle koko sieluni, niin en pelkää kahdessa myötäseuraavassa kirjeessä kuvata sydämeni kiivasta myrskyä, mielikuvituksiani ja raivoisaa intohimoa, jotka tekevät päiväni niin perin kurjiksi.

Ensimäisen, pitemmän, jossa lupaan kaikessa sinua totella, kirjoitin sinulle eilen, heti sen jälkeen, kun olin saanut sinun kirjeesi, ja kirjoitin sen itkien. Mutta monien epätoivoisten hetkien pitkän yön jälkeen, jonka kamalasti synkisti ajatus sinun kadottamisestasi ja… anna minulle anteeksi, Antoninetta… ajatus sinun petollisuudestasi, kirjoitan toisen tänään hurjalla päättäväisyydellä, ja olisin sen jo sinulle antanut; mutta näin sinun tulevan eräästä ovesta, ja paljas sinun näkemisesi riitti riistämään minulta kaikki aseet.

Nyt?… Taivas tietää! ei, ystäväsi ei voi enää kauaa elää… En lupaa sinulle vielä mitään; en vielä koskaan ole eläissäni ollut tällaisen epätoivon vallassa. Odotan kaikkea sitä, minkä minulle olet luvannut. Silloin ehkä pääsen päätökseen ja teen ehkä kaiken, mitä pyydät. — Oi, minulla on ollut rohkeutta tehdä sinut onnettomaksi! Mutta annathan minulle anteeksi, minun ainoa rakkaani, annathan minulle anteeksi, minä toivon sitä. Koko maailma on minut hyljännyt. — Sinä, sinäkin olet päättänyt syöstä minut kurjuuteen, aavistin sitä jo ensimäisissä kirjeissäni… mutta olkoon niin! en tahdo valittaa.

Illalla.

Tänä hetkenä sain kirjelappusi; — minä siis olen oleva ainoa, joka uhrataan… elä heitä aikaa hukkaan! kirjoita minulle, mitä minun tulee tehdä, miten, missä, milloin, ja minä tottelen sinua kaikessa. Tahdotko olla varma rakkaudestani ja sydämestäni? Tahdot; kaiken jälkeen tahdon suostua sinut kadottamaan, jos sinä tahdot.

(Helmikuun 23 p:nä 1803.)

Olin mennyt ulos hautaamaan karnevaalia, mutta nyt kadunkin sitä; ellen olisi mennyt, niin en olisi tullut tietämään uusia halpamaisuuksia; ne ovat peräisin joko teistä tai Signor Bologninista, ne ovat aina kömpelöitä ja naurettavia. Olisihan voinut otaksua, että vuoden päästä olisitte jättäneet minut rauhaan, ettekä olisi tehnyt minua pikkumaisten koukkujenne ja surkuteltavan kostonne esineeksi. Joka tapauksessa kirjoitan teille, en pyytääkseni anteeksi, vaan ilmoittaakseni teille, että tulen vastaamaan samalla tapaa kuin mitä te olette alkanut käyttää… Eilen kuulin singnor Bologninin väittäneen minun lukeneen hänelle erään teidän kirjeenne; ainakin te olette sitä väittänyt ja samalla sitä valittanut, ikäänkuin tämä minun epähienouteni olisi ollut syynä, miksi te jätitte minut. Johtukoon tämä keksintö teistä tai Bologninista, joka tapauksessa on se kurjaa panettelua. Jos toivotte, niin käytän teidän kirjeitänne paremmaksi hyödyksi ja teille suuremmaksi kunniaksi. Tunnetteko Lovelacen "Clarissasta"? Tiedättekö, että te olette naispuolinen Lovelace? Teidän kirjeenne ja rakastajienne kokemukset tarjoavat minulle siinä suhteessa täydellisimmät todistukset. Muistatte, että voin näyttää toteen tarvitsematta pelätä minua panettelusta syytettävän, kuinka teidän ystävänne ovat siepanneet ja avanneet kirjeitä, kaikki se on ollut vain temppuja, joiden tarkoituksena on ollut syöstä minut ja onneton Petracchi turmioon; voin näyttää toteen, miten miehenne on salakavalasti menetellyt, tuo Milanon suurin panettelija vakoillut; se on ollut kamalaa petosta, joka turmeli terveyteni, aiheutti kaksintaistelun signor…:n ja minun välillä, jota te hymyillen katselitte — kaikki ne ovat asioita, jotka kirjeittenne avulla voin toteen näyttää.

(Kirjeen loppu on epätäydellisenä säilynyt.) Maaliskuun 3 p:nä 1803.

Luulin jättäneeni teille paremman ajatuksen itsestäni. Harvoilla ystävistäni on ollut niin paljon syytä olla teille suutuksissaan kuin minulla, mutta tuskin kukaan on osoittanut niin suurta hienotunteisuutta. Te sitä vastoin olette syyttänyt minun lukeneen kirjeitänne signor Bologninille. Hänen diplomaattisen käyntinsä johdosta eräänä päivänä aloin epäillä petosta. En tiedä, kenestä tämä panettelu on saanut alkunsa; tiedän vain, ettei elämäni eivätkä ne todistukset, jotka olen antanut teille tunteitteni suoruudesta — kolmasti olen teidän tähtenne pannut henkeni vaaraan —, ole voineet johtaa teitä uskomaan syyttäjieni puheita. Elkää kuitenkaan luottako liiaksi heidän halpamaisuuteensa ja minun jalomielisyyteeni…

Antoniettan vastaus edelliseen kirjeeseen

Milano, maaliskuun 4 p:nä (1803).

Erehdytte suuresti, jos luulette minun puhuvan teistä pahaa. Olkaa vakuutettu siitä, etten edes ajattelekaan pahaa teistä, ja vaikka sen tekisinkin, niin en sitä sanoisi, sillä itserakkauteni kieltää minua saattamasta pahaan huutoon sitä, jolle julkisesti olen osoittanut kunnioitustani ja ystävyyttäni. Mitä Bologninin käyntiin tulee, niin en tiedä, mitä tarkoitatte tuolla sanalla "diplomaattinen"; mutta sen voin teille vakuuttaa, että vaikka Bologninin ja minun välilläni ei enää vallitsekaan sama yksimielisyys kuin ennen, niin pidän häntä aivan mahdottomana mihinkään juonitteluun. Te tahdotte saada kirjeenne takaisin. Tässä ne ovat ja samalla se lahja, jonka kerran minulle annoitte; vaadin nyt myöskin, että te annatte minulle takaisin kirjeeni, ja olen varma siitä, että olette yhtä suostuvainen siihen. Minua surettaa se, että toimitte niin äkkipikaisesti ja liian helposti uskotte kaikkea, mitä teille kerrotaan, ja varsinkin, se, että uskotte minussa olevan kiittämättömyyttä, johon en ole laisinkaan mahdollinen.

Samalla kun jo edeltäpäin kiitän teitä kirjeistä, jotka te epäilemättä minulle lähetätte, vakuutan teille, että nimenne ei enää tule huulieni yli, koska jo olen tottunut olemaan teistä laisinkaan puhumatta.

Teidän ystävättärenne A.A.

Ugo Foscolo Antoniettalle

… Paljon onnea ja vielä enemmän kunniata! Iloitsen siitä, että olen oikealla ajalla jättänyt teidät. Siten olemme päässeet peloittavista kohtauksista. Mutta näyttää siltä kuin te tahtoisitte aivan väkisin saada ne aikaan. Olkaa julkisuudessa hienotunteisempi minua kohtaan! Kunnioitan oikkujanne ja surkuttelen niitä; kunnioittakaa te minussa miestä, jota olette tulisesti rakastanut, ja surkutelkaa sitä, jonka olette ehkä onnettomaksi tehnyt. Mutta elkää tehkö minua Milanon juorupuheiden alaiseksi, minä voisin teidät tehdä koko maailman puheiden esineeksi. Voin intohimoni voittaa ja olen sen tehnytkin, mutta en voi kestää mitään nöyryytyksiä. Samalla kiihkolla, jolla tunnen rakkautta, tunnen myöskin velvollisuuteni mainettani, luonnettani ja opintojani kohtaan. Elkää pelätkö, että rakkaudesta tai teidän tähtenne teen järjettömyyksiä; mutta teen ne kunniani ja oman itseni tähden. Muistan hyvin kaikki hyvättyöt, mutta paljoa paremmin loukkaukset. Tunnette minut perin pohjin ja tiedätte, että olen toisenlainen kuin muut. Olkaa hienotunteisempi minua kohtaan, ellette tahdo saada siitä tuntuvasti maksaa. Te vannotte minulle ystävyyttä ja kirjoitatte "uskollinen ystävä" kirjeen loppuun? Mutta muistakaa, että se, joka asettaa kunnian elämää korkeammalle, tulee kaikkien niiden herraksi, jotka häntä tahtovat halventaa.

Jos olette minua kohtaan jalomielinen, niin saatte siitä palkintonne; sillä tiedätte, että kukaan kuolevainen ei voita minua jalomielisyydessä. Jääkää hyvästi!

Lähetän kirjeenne avaamatta takaisin.

Jos puolustatte itseänne, niin uskon enemmän silmiäni kuin sanojanne; sanojen aika on jo mennyt, ja puolustelut ovat aiheettomia. Jos minua loukkaatte, niin en tahdo saada mitään uusia suuttumuksen aiheita. Jos sanotte minulle imarteluja, niin en voi teitä uskoa, ja vaikka teitä uskoisinkin, niin en voisi alentua luopumaan siitä kannasta, mikä minulla on.

Mikä on ollut, on ollut. Jääkää hyvästi ja olkaa onnellinen!

Nuorelle kreivitär Francesca Gioviolle

(Kirje lyhennetty.)

Borgo Vico, elokuun 19 p:nä 1809.

Jo kokonaisen vuoden olen kestänyt vaitiolon tuskia ja sitä salaista polttoa, joka meitä kalvaa ja meidät tuhoo, niin että koko elinajakseni ei minulle jää mitään muuta jälelle kuin omantunnonvaivoja ja kyyneleitä; kokonaisen vuoden olen taistellut itseäni vastaan, ja ehkä olisin jo, totuttuani uhraamaan itseni periaatteilleni ja toisten rauhalle, voittanut oman itseni. Mutta miten minä voin samalla täyttää velvollisuuteni ja jättää teidät epäilemään, olenko jättänyt teidät välinpitämättömyydestä enkä hyveen rakkaudesta, olenko kiittämättömyydellä palkinnut sydäntä, joka intohimoisesti on minulle antautunut ja joka on jalomieliseksi osoittautunut? Ei, kallis ystävättäreni, tahdon teille heti selittää, että olette saavuttanut vastarakkautta, kuumaa, hellää vastarakkautta. Kiitollisuus niitä tunteita kohtaan, joita te vapaaehtoisesti minulle osoititte, kunnioitus nuoruuttanne kohtaan, teidän henkisten lahjojenne ihaileminen tekevät sen sykinnän, jonka teidän kauneutenne ja suloutenne heti ensi näkemästä alkaen minun sydämessäni saivat aikaan, pyhäksi ja ikuiseksi. — Onnekas päivä! Mutta kuinka monilla kaihon, katumuksen, murheen polulla olenkaan sen jälkeen astellut ja aina, aina voimatta toivoa saavani teidät omistaa; se tietoisuus ainoastaan, että minua rakastetaan, pitää minut pystyssä ja herättää minussa suloisia unelmia, ja kuitenkin synnyttää ja lisää tuo varmuus epätoivoista tuskaani. Tiesin minua rakastettavan, tunsin teitä rakastavani, enkä kuitenkaan voinut koskaan puhua kanssanne, ja vaikka minulle olisikin tarjoutunut siihen tilaisuus, niin tuskin sittenkään olisin uskaltanut. Olen usein teille kirjoittanut, mutta ottaen varteen asemani, teidän hienotunteisuutenne ja perheenne, pidin jokaista riviä rikoksena, enkä uskaltanut noita kyhäyksiäni edes säilyttää. — Mutta nyt olen pakoitettu ottamaan päättävän askeleen, jota tähän asti olen koettanut välttää; huomaan, että vaitioloni lisää onnettomuuttamme hetki hetkeltä, ja kuka tietää, mihin kohtalokkaaseen asemaan joudummekaan sen johdosta, että te pidätte kiinni toiveestanne enkä minä vielä ole tunnustanut tunteitani.

Oi, jospa voisin kirjeelläni teitä edes, en tahdo sanoa lohduttaa, mutta johdattaa teidät siihen voimainponnistukseen, jonka minun asemani, teidän sukunne ja meidän kunniamme vaativat, ja tämän voimainponnistuksen täytyy ilmetä heti ja määräävänä. Tahdon teille siis kirjoittaa, vaikka se vaara onkin lähellä, ettette minua enää sen jälkeen rakasta. Niin, niin, voittakaa jälleen rauhanne ja unhoittakaa minut; minä en koskaan voi teitä unohtaa; mutta tuskassani on minulla ainakin se lohdutus, että rakkaudesta teihin olen ainiaaksi mukautunut kohtalooni ja täyttänyt velvollisuuteni kunnon miehenä.

Minä tunnustan, että siitä hetkestä alkaen, jolloin teidät ensi kertaa näin, ei sielussani ollut mitään kaihoa, kaipausta, ei mitään rakkaudenajatusta teitä kohtaan; sillä ne esteet, jotka nyt mieltäni masentavat, ne ilmaantuivat järkeni eteen heti aivan selvästi. Katselin kauniita kasvojanne samalla kiittäen taivasta siitä, että niistä saivat iloita silmäni, jotka jo monta vuotta päivä päivältä yhä enemmän olivat kääntyneet pois tämän maailman asioista; mutta samalla kertaa tekivät lämmin tunteeni veljeänne kohtaan, isänne ystävällisyys ja tietoisuus omasta köyhyydestäni teidät vaarattomammaksi sydämelleni, joka kääntyi teitä kohden, mutta ilman pelkoa ja itsemoitteita. Tosin toisinaan huomasin, miten silmänne vaipuivat minun silmiini; huomasin teidän kasvoillanne ja vielä enemmän teidän huulillanne lempeän surullisuuden vaitiolon; mutta minulla ei vielä ollut aikaa tutkia katseittenne kieltä; ehkä, ajattelin, suuntautuvat hänen katseensa tuolla tavoin aina ja tahtomattaan jokaiseen, ja tuo surullisuus on luonteenne piirre, ja, kukapa tietää! huokaa tuokin sydän intohimon lumoissa. — Siten säälin teitä ja aloin, ehkä itsekään sitä tietämättä, teitä rakastaa. Mutta saatoinko aavistaa, että karkea, kulmikas olentoni, jäykät seurustelutapani, jyrkät sanani, ikäni, joka jo oli pyyhkäissyt minusta pois ensimäisen nuoruuden tuoreuden ja miellyttäväisyyden — intohimojen kovan kouran uurtamat kasvoni — saatoinko aavistaa, että minun intohimoni saattoivat sytyttää nuoren tytön rakkauden tuleen, tytön, joka tuskin oli minut nähnytkään ja joka tuskin tulisi minut uudelleen näkemään? Jos olisin teitä rakastanut, niin olisin osoittautunut kiittämättömäksi sukuanne kohtaan, ja jos mielistelin itseäni sillä, että saattaisin rakkautenne voittaa, niin olisin tehnyt itseni naurettavaksi oman itseni edessä. Vannon teille, kallein ystävättäreni, että olisin voinut uneksia minkä muun unelman täyttymistä tahansa kuin sen, että minua rakastaisitte, olisin pelännyt jokaista muuta onnettomuutta kuin sitä, että olisin teitä rakastanut mielettömyyteen asti ja samalla olisin tuntenut velvoituksenani pakoittaa teidät mitä vaikeimpaan ja välttämättömimpään uhraukseen.

Tämä turhamainen itsevarmuus sydämessäni antauduin kokonaan sen valtaan nauttimalla katselemaan teitä luonnon ihanana teoksena; rakastin piirteissänne veljenne Benedetton piirteitä ja aavistin sen sielunaateluuden, joka tuon nuorukaisen on minulle tehnyt niin kalliiksi, kiitollisuuteni vanhempienne osoittamaa ystävällisyyttä kohtaan, sen maankolkan näkeminen, joka näytti saaneen enemmän kuin muut taivaan suosiota osakseen, kiitollisuuteni sitä elämänilmaa kohtaan, joka oli minut herättänyt synkästä mielialasta, missä sieluni niin kauan oli nukkunut; kaikki nämät tunteet liittyivät siihen, mitä tunsin teitä kohtaan. Vielä pidin itseäni siinä määrässä viattomana ja ehkä sitä olinkin, että kun eräänä iltana käännyin Grumelloon päin ja katselin järveä, vuorta ja taloa, jossa ensi kertaa olin teidät nähnyt, ajatellen, että minun kohta täytyy siitä luopua, niin toivomukseni saada pitää teidät aina omanani ei tehnyt mitään eroitusta teidän, seudun ja ihmisten välillä, jotka olivat tulleet minulle niin perin rakkaiksi. Ehkä petin vain itseäni, ja tuolla katkeralla tunteella, minkä kohta tapahtuva ero minussa herätti, olikin alkunsa teissä, vaikka en sitä itse tiennyt. Yhtäkaikki olisin ollut onnellinen, ellen jo muutaman minuutin kuluttua olisi herännyt erehdyksestäni, ja se tapahtui sisarenne, marchesa Porron kautta, joka hyvinkin selvästi viittaili siihen, että hänen isänsä oli huomannut meidän välillä syntyneen tunteen yhä kasvavan. Tunsin sydämeni kiivaasti sykkivän; mutta vielä en sälyttänyt itseäni millään syytöksellä; pelästyin ajatellessani, mitä seurauksia tällä epäilyksellä olisi minuun, ja näin jo ajatuksissani Benedetton tekevän minulle niitä syytöksiä, joita vieras ilkimielisyys oli häneen istuttanut. Näin teidät kahtena seuraavana päivänä uudelleen; ensin uskoin, sitten pelkäsin, sitten toivoin, vihdoin tulin vakuutetuksi siitä, että olin teille kallis. Ja minä, onneton ja onnellinen samalla kertaa, rakastin teitä kesken omantunnonvaivoja ja sieluntaisteluja. Matkustin pois ja minä huudan todistajaksi kaiken sen, mikä maailmassa on pyhintä, kallis ystävättäreni, siinä toivossa, että pikemmin joutuisin unhoituksiin kuin itse unhoittaisin. Syytin sisarenne varomattomuutta, hän kun oli huomauttanut minulle sellaista, mikä minulta olisi ehkä jäänyt huomaamatta; syytin itseäni liian suuresta herkkäuskoisuudesta ja päätin olla näkemättä teitä ennen kuin olitte toisen morsian.

Siten kului kaksi kuukautta, jolloin joka päivä muistelin rakkauttanne ja velvollisuuksiani teitä kohtaan. Silloin sattuma vei minut jälleen lähellenne. Näin sykkivin sydämin teidät taas ja toivoin, että ottaisitte minut kylmästi vastaan. Sen sijaan tapasin teidät ystävällisempänä, surullisempana ja hellempänä kuin ennen; en tahtonut itseäni teille näyttää, jotta en näkisi teitä läheltä, en puhua teidän kanssanne, jotta en ilmaisisi itseäni. Mutta minä, joka olen tuomittu kärsimään vaikeita sieluntaisteluja ja kuitenkin taipumaan heikon sydämeni vaatimuksiin, lähestyin teitä, puhuin kanssanne, kuulin huuliltanne sen, minkä jo aikoja sitten olin katseistanne lukenut kuulin teidän rakastavan minua; sanoin teille — oi, minkä raskaan rangaistuksen onkaan omatuntoni minulle määrännyt noista muutamista sanoista, ja kukapa tietää, millä tuskilla minä saan sen maksaa! — sanoin teille, että hartain toivoni oli saada nähdä teidät jälleen. Sanoin äkkiä hyvästi, koska huomasin, että käyntini varmasti oli isällenne vastenmielinen. Ja eikö minun täydy myöntää hänen olleen oikeassa? En tiedä, teinkö ajattelemattomasti, niin hillitty kuin olinkin, rakastin teitä ja olisin helposti itseni ilmaissut; epätoivoissani rakkauteni tähden tiesin kuitenkin, että minua rakastettiin, että te minua rakastitte. — Nähdessäni teidät riemuitsi sydämeni tavattomassa ilossaan eikä voinut itseään hillitä. Mutta te, kallis ystävättäreni, ilmaisitte vieläkin selvemmin sisäistä hehkuanne ja levottomuuttanne; useamman kerran katsoi isänne terävästi teihin, ikäänkuin olisi tahtonut tunkea sydämenne pyhättöön; monta kertaa herättivät katseenne, kalpeutenne, alakuloisuutenne sääliäni; vapisin, huokasin sekä omasta että teidän puolestanne; soimasin itseäni ja soimaan vieläkin, että näillä sanoillani kiihoitin intohimoa, joka minun olisi tullut horjumattomalla vaitiololla tyynnyttää. Nuo sanat tulivat kuitenkin sieluni sisimmästä syvyydestä, enkä koskaan niitä peruuta. Kuolemani hetkellä, jumalan tuomioistuimen edessä tulen sanomaan, että rakastan teitä kaikella sillä hellyydellä, kaikella puhtaudella, mikä sydämessäni on. Oi, jospa kuolemani tekisi teidät onnelliseksi! Tämä olisi korkein palkinto, minkä voisin toivoa onnettomalle rakkaudelleni. Samalla sovittaisi se rikokseni; saisin rauhan, jonka luonto syntymästäni asti on luvannut minulle vasta haudassa. Oi niin! jospa kuolemani tekisi teidät onnelliseksi! Niin kauan kun kuitenkin elän, en tahdo pettäjänä esiintyä, ettekä te koskaan tule sen miehen vaimoksi, johon maailman silmissä lankeisi se varjo, että hän on teidät voittanut viettelytaidolla ja kiittämättömyydellä…

Ja miten tulisi minun pyytää teitä vaimokseni, miten toivoisin, että vanhempanne suostuisivat avioliittoon? Enhän ole aatelinen, ja tiedättehän itse, miten syvälle juurtunut, miten taikauskoinen ja järkähtymätön on suvussanne komean nimen, loistavan aatelisen sukutaulun arvo — ne ovat voittamattomia esteitä, joihin liittyy isänne ja rouva kreivittären vastenmielisyys minun uskonnollisia ja valtiollisia mielipiteitäni kohtaan. Nauran usein ihmisten turhanpäiväisille mielipiteille ja suren usein niiden turhanpäiväisyyttä sekä itsessäni että muissa; mutta tässä tapauksessa täytyy minun ottaa ne varteen, koska tuottaisin mielipahaa ihmisille, joiden koko onni riippuu näistä mielipiteistä, ja koska voisin näyttää tavoittavan teitä omakseni ainoastaan itsekkäistä syistä. Ja jos te ehdottomasti tahdotte saada minut mieheksenne, niin vapisen ajatellessani kaikkia niitä uhrauksia, moitteita ja rukouksia, joita vanhempanne käyttävät, pidättääkseen teidät avioliitosta, joka tekisi heidät onnettomiksi. Voin selvästi kuvitella maailman panettelu- ja häpäisemishalun. Näen jo edeltäpäin sen tavattoman tuskan, jonka tällainen taistelu teille tuottaa, ja ilolla antaisin sydänvereni vuotaa säästääkseni teiltä ja vanhemmiltanne sellaisen häpeän. Mutta vaikka syrjäyttäisinkin nämät mielipiteet, niin voinko rikkoa ne periaatteet, joita kolmekymmentä vuotta suurilla uhrauksilla ja tuskilla olen noudattanut. Tulisiko minun mennä naimisiin tytön kanssa, jota pidetään rikkaana, kun minun köyhyyteni on epäämättömän varma? Tuleeko minun ajatella saavuttaa hovissa suosio ja virka, tehdäkseni vaimolleni mahdolliseksi seurustella niissä piireissä, joissa hän jo lapsuudestaan asti on tottunut elämään? Enkö ole jo kadottanut mahdollisuutta tällaisten virkojen saamiseen? Ja enkö aina häilyisi siinä varassa, että ne, jotka minulle uskotaan, taas otetaan pois? Ja mitä minulla on ruhtinailta toivottavaa, minulla, joka en ole tehnyt mitään siitä, mitä hallitukset kirjailijoilta vaativat, minulla, joka en koskaan voisi itseäni niin paljon alentaa, että julkisuudessa ruhtinasta imartelisin, vaikkakin voisin taivuttaa itseni salassa häntä puolustamaan vihollisiaan vastaan? Ja jos minä rakkaudesta teihin muuttaisin luonteeni ja heittäisin itseni pois, niin enkö silloin kadottaisi maailman kunnioitusta ja eikö teitä silloin syytettäisi siitä, että olette saanut minut luopumaan vakaumuksestani? — Ja minne, mihin taloon teidät veisin sen jälkeen, kun olen teidät omaisistanne repinyt irti? Kaksikymmentä vuotta sitten tapahtuneen perheonnettomuuden jälkeen näen itseni, joka alkujaan polveuduin rikkaasta kodista, köyhänä miehenä; ja nyt kai ensi kerran sieluni nousee kapinaan kohtaloa vastaan. Nyt huomaan, että saavuttaakseni huolettoman ja arvoni mukaisen toimeentulon täytyisi minun turvautua viimeisiin, perheeni häviöstä jälelle jääneisiin raunioihin; mutta ne täytyy minun jättää onnettomissa naimisissa olleen sisareni käytettäviksi; minun täytyy kai jonain päivänä olla iäkkään äitini tukena, joka loitolla ja merisodan vimman vuoksi on vaarassa kadottaa tulot Venezian saarilla olevista tiluksistaan. Omaisuuteni on pieni, sekin epävarma, ja minun ainoa aarteeni on filosofiassa, jonka elämän erilaiset vaiheet ovat mieleeni painaneet. Mutta julmaahan olisi vaatia nuorelta tytöltä filosofiaa, ja kelvottomasti tekisin, jos hänelle sen tarjoisin. Ah, minun rakas ystävättäreni! Hyveet tuntuvat kyllä helpoilta niin kauan kuin ei ole pakoitettu panemaan niitä koettelemuksen alaisiksi; mutta vuosien kuluessa tulee kyllä tuskallisia koettelemuksia. Ja vaikka valittamatta ottaisittekin ne vastaan, niin alistumisenne kuitenkin aina vaivaisi omaatuntoani, rakastava vaitiolonne saisi minut aivan suunniltani, sillä täytyessänne luopua paljosta olisitte kuitenkin mielestäni onneton, vaikkakin luonto ja suopea kohtalo on antanut teille runsaasti lahjoja, joilla voitte perustaa puolisonne ja lastenne onnen. Ja jos kuolisin, niin kuka silloin kasvattaisi lapsianne? Millä toimialalla ja millä varoilla? Jouduttuanne minun kauttani onnettomaksi leskeksi veisitte isättömät lapsenne vanhempienne ovelle almuja saamaan.

En jaksa enää — sekä pääni että valtasuoneni kieltävät palveluksensa. — Sieluni on koonnut voimansa viimeiseen ponnistukseen, ja kyyneleet virtaavat sanoille, jotka kirjoitan teille sydänverelläni. Jääkää hyvästi: rukoilen teitä noudattamaan onnettoman ystävänne neuvoja; noudattakaa hänen pyyntöjään; totelkaa vanhempianne, jotka eivät koskaan ole tahtoneet teidän onnettomuuttanne; uhrautukaa velvollisuudentunnolle, joka on ainoa lohdutus onnettomuudessa. Intohimot katoavat, mutta tuskat seuraavat meitä kautta koko elämämme, ja ellemme niitä voi välttää, niin on velvollisuutemme omaa itseämme kohtaan ainakin se, ettemme niitä vielä kärjistä ja tee parantumattomiksi. Rakastan teitä aina; vannon sen sydämeni syvyydestä; rakastan viimeiseen henkäykseeni asti, ja vannon kautta kunniani, etten mene ennen naimisiin, kun olette löytänyt puolison itsellenne. Jos tauti, jos vuodet, jos onnettomuudentapaukset riistävät kauneutenne ja varallisuutenne, jos olette oma valtijaanne, jos olette onneton, jos teiltä maailmassa puuttuu puoliso, isä, ystävä, veli: niin silloin riennän teidän luoksenne: minä olen oleva puolisonne, isänne, ystävänne, veljenne. Mutta vaimokseni ette ennen tule, kun olen kadottanut kunnioituksen omaa itseäni kohtaan, olen vanhempienne silmissä tunnoton viettelijä ja teidän silmissänne raaka egoisti. Täydestä sielustani huudan teille hyvästi, viimeisen kerran hyvästi!

Signora Cornelia Martinettille

Firenze, syyskuun 13 p:nä 1812.

Luulin, korkeasti kunnioitettava rouva, etten voisi teitä enää puhutella paitsi kadulla kohdatessani; sen vuoksi onkin kirjeitten kirjoittaminen ja vastauksen odottaminen, kunnes jumala sen sallii, minulle harmillisinta kaikista niistä monista harmeista, jotka elämä, johon olen jo kyllästynyt, on minulle valmistanut. Minulle on melkein sietämätöntä tavantakaa loihtia esiin armaita tai tuskallisia muistoja teistä, kun en voi niitä sanoa teille; mutta olen jo aikoja sitten oppinut sydämeni pusertamaan kokoon, tappamaan sen, silpomaan sen ja sen niin kesyttämään, että se kerrankin noudattaa tahtoani. Luja päätökseni on itsepintaisesti ja ylpeästi vaieta jokaisen edessä, joka teeskentelee, ikäänkuin hän ei tahtoisi minua kuunnella. — Minun sydämeni kiittää teitä melkein kyynelin, armahin naisten joukossa, ei anteeksipyynnöistä — mikä oikeus olisi minun sydänraukallani niihin? — vaan kirjeestänne, jonka yhä uudelleen luen, ja joka saa minut hylkäämään sen päätökseni, etten enää koskaan teille kirjoittasi. Jotta en yhtäkaikki salaisi niitä syitä, jotka pakoittivat minut olemaan teille pahoillani, vaikkakin ne nyt tuntuvat lapsellisilta ja epäoikeutetuilta, niin tahdon sanoa teille, että kaikki, mikä minulle voi olla kallista, se ensin mielistellen minua lähestyy ja sitten loittonee. Tekin tulette sillä tavoin vetäytymään pois, enkä minä köyhänä, synkkänä ja sairaana voi teitä enää saavuttaa; ja kuitenkin tulen aina pitämään teidät silmieni edessä. Te lähdette luotani pois, ja kuitenkin näen teidät samoin kuin ennenkin; kadotan teidät näkyvistäni ja kuitenkin näen teidät. Sydämeni kuuluu teille kokonaan ja kun tahdon teille kirjoittaa, niin tahdon olla kokonaan yksinäni; suljen oven ja avaan ikkunan, jotta kukkuloiden näkeminen ja Arnolta tuleva raitis tuuli minua virkistäisivät ja siten kirjeeni kynästäni valuisi olematta kostutettu tuohon alakuloisuuteen, joka iltaisin seuraa minua vuoteeseen ja aamulla kanssani nousee — minä en tiedä miksi. Jumala olkoon kanssasi, Foscolo parka! Jos olisit täällä minun luonani, niin tuntuisi taivas vieläkin kirkkaammalta; ken tietää, mutta ehkä? Muistele edes joskus minua, ja jos kirjoittaminen on sinulle vaivalloista, niin tee jotain muuta, joka enemmän on mieleesi; elä vain lähetä minulle uudelleen noita kiireellisiä jäähyväistervehdyksiä; minä en niistä välitä, sillä tiedänhän minä muullakin tavoin, että voit hyvin. — Ah, kuinka olen murheellinen, niin kovasti murheellinen!… Taas on kulunut kuukausi elämästäni hitaasti huokaillessani menneisyyttä, harmitellessani nykyisyyttä ja laatien petollisia toiveita tulevaisuudesta. Siten katoo aina osa elämäämme ja menee sinne levolle, josta ei palata; siten toivotaan aikaa, joka ehkä ei tule, tai vasta silloin, kun parhaimmat päivämme ovat loppuneet; siten minä, narri, kidutan itseäni ja kirjoitan teille saadakseni lohdutusta ja palaan kuitenkin aina murheeseeni. En lähettäisi teille näitä raamatullisia mietiskelyjä, ellen olisi aivan varmasti vakuutettu siitä, että vallitsette kaikkia niitä maallisia ja eteerisiä aineksia, joista teidän olemuksenne on pantu kokoon, ja nauratte kaikelle. Naurakaa siis myöskin, kun kastan kynäni sydänvereeni ja kirjoitan teille. — En voi enää nähdä: kello on seitsemän; ikkuna, jonka ääressä istun kirjoittamassa, päästää sisään vielä saman auringon viimeiset säteet, jotka nuo onnettomat, jalomielisen Englannin ahneuden ja kahleitten sitomat indialaiset uudelleen herättää raskaisiin päivän vaivoihin — niinkuin vanha ystäväni Jacopo Ortis sanoi…

Voikaa hyvin sillä välin, voikaa hyvin ja sitten? ja sitten…

Mit antaa voit, se mulle annahan, Ja anna mun sitten haaveilla, unelmoida!

Voi hyvin, ihanin naisten joukossa; suljen kirjeen hiljaa lausuen itselleni kolme muuta säettä, jotka eivät ole omiani; mutta uskon, että Petrarcan päivistä asti ovat kaikki sinulle kirjoitettuja. Hyvästi, hyvästi!

Signora L:lle

1812.

Jos heti olisin vastannut kirjeeseesi — minä sain sen toissapäivänä tullessani Firenzeen — niin aivan varmasti, jos heti olisin vastannut, olisin mitä lämpimimmin, sydämellisimmin kiittänyt sinua siitä, että olit näin odottamatta vastannut minulle. Mutta lukiessani kirjettäsi valtasi minut tuo kamala mielenhäiriö, joka minua niin tuskallisella tavalla on vaivannut, äkkiä entistään ankarammin ja piti tavallista kauemmin minut vallassaan; näin, että tilasi yleensä on samanlainen kuin minunkin; luin sen, minkä jo tiesin, ja tulin yhä varmemmaksi siinä kamalassa tietoisuudessa, että sinä itse olet rakentanut meidän välillemme muurin, joka merkitsee ikuista eroa — ottanut askeleen, jonka välttämättömyyden kyllä tunnustan oikeaksi, vaikka minä sen kautta joudunkin tuhoon. Todellakin on välttämätöntä, rakas ystävättäreni, ehdottoman välttämätöntä, että sammutat jokaisen rakkauden kipinän sydämessäsi, jopa tuon armaan, lumoavan harha-ajatuksenkin, että rakkautemme voisi pysyä uskonnollisen, varovaisen ystävyyden rajoissa. Ja sinä, sinä, hellätunteinen naisluonne, sinä olet pakoitettu suoriutumaan, sinä voit suoriutua siitä, ja sinun onnistuu todellakin saada voitto omasta itsestäsi. Mutta yksi ainoa keino on olemassa sitä varten; vapisen ja värisen mainitessani sen, mutta on olemassa vain yksi ainoa keino, se, että emme näe enää toisiamme. Elä usko, että tätä kirjoittaessani olen jo päässyt varmaan päätökseen tulevaisuuden suhteen; en sitä tiedä, en tule ehkä koskaan tietämään. Mutta että sinua rakastan, että olen sinua rakastanut, ja että vielä kuolemassakin tulen sinua rakastamaan sellaisella tulisuudella, että sinulla ei siitä voi olla hämärää aavistustakaan, minä, joka jo kauan aikaa sitten istutin tämän rakkauden sieluuni, minä, joka sitä samalla kirosin ja kiihoitin, minä, joka sanalla sanoen sitä en osannut peittää, — että sinua rakastan, että elän ainoastaan sinun rakkaudessasi, että voisin sinun puolestasi kuolla, sitä sinä et saa epäillä. Ja pyydän sinua; vannotan sinua kautta niiden kyyneleiden, joita olen edessäsi vuodattanut, rukoilen sinua olemaan koskaan epäilemättä sitä; minä rakastan sinua, ja koko onneni on siinä, että tiedät minun sinua rakastavan, että tiedät sen voidaksesi, vaikkakin loitolta, tuntea hiukan sääliä onnetonta ystävääsi kohtaan. En koskaan näe sinua enää, jään surulliseen maanpakoon elämään, en enää koskaan mainitse nimeäsi — lyhyesti, tulen viettämään sellaista elämää kuin en koskaan olisi sinua nähnyt enkä oppinut tuntemaan. Rakkaudessa en tunne mitään muuta kuin rakkautta, ja tähän sisältyy haaveellisin kaipaus ja kestävin, tuskallisin luopuminen. Mutta hartaasti toivon, että minua vähemmän rakastat ollaksesi vähemmän onneton.

Jää nyt hyvästi, kallis ystävättäreni; jää hyvästi, sinä, jonka rakkaus on tullut minulle kohtalokkaaksi. Niin kauan kuin sallit minun sinulle kirjoittavan, teen sen; se on tuskallinen lohdutus, jonka edellä on käynyt tuhansia sieluntuskia ja jota seuraa polttavin katumus — ainoa lohdutus kuitenkin ja se, jonka minä silloin kadotan, kun kaikki kadotan, kun sinut kadotan; mutta sinä et minua ennen kadota kuin lepään haudassa. Jää hyvästi!

1813.

Näethän, kallis ystävättäreni, millaisen kuilun partaalla seisot; ainoastaan meidän ensimäinen päätöksemme olla enää toisiamme kohtaamatta voi meidät pelastaa. Sinä et voi tätä ajatusta kestää, ja minä, jonka kuitenkin tulisi olla päättäväisempi ja lujempi ja tuntea sääliä meitä molempia kohtaan, minä olen antanut sydämeni saada minut valtaansa, sydämeni, jonka petti se toive, että saisin itkeä, jollen muuta niin ainakin sinun lähelläsi. Mutta viattomimmatkin kyyneleet voivat nyt sinut tänään antaa ilmi, ja yksi ainoa katseeni voi sinut tehdä parantumattoman onnettomaksi.

Kolmannestatoista päivästä alkaen, jolloin ojensit minulle viimeisen kerran jääkylmän kätesi, olen huomannut, että alituinen, pitkälle mennyt pelko pitää sielusi hallussaan ja kokonaan vallitsee sinua, ja ehkä itsekin salaa toivot, että en sinua enää koskaan näkisi. — Minun suhteeni tiedät kaiken; tunnethan kuohahtavan, ylpeän sydämeni ja kohtalokkaan hellyyteni sinua kohtaan, voit myöskin huomata saman pelon (vaikka paljoa orjamaisempana!) minussa, kun sinut näen, paljoa epätoivoisemman intohimon kuin mitä omasi on, kun en sinua näe, luottavan ystävyyteni miehen kanssa, jota rakastan ja kunnioitan, mutta jota kohtaan — ja nyt vähemmän kuin koskaan ennen — en tahtoisi tuntea mitään velvollisuuksia maailmassa; kaikki tämä tekee elämäni hetket toisen toisensa jälkeen katkeriksi ja painostaviksi. Tähän liittyy toinenkin martyriumi, joka on julmempi kuin kaikki muut, joka minua vielä enemmän kiduttaa ja nöyryyttää, koska se tekee minut väärämieliseksi ja kiittämättömäksi sinua kohtaan: se on epäilys siitä, rakastatko minua todellakin. Samoin olen kadottanut ylpeän riippumattomuuteni, ja kohta ei minulla, jolla ei ole enää isänmaatakaan, ole enää mitään kadotettavissa, kun olen sinutkin kadottanut.

Ja kuitenkin on välttämätöntä, että sinut kadotan. Elämäni tulee olemaan kamala, mutta ilman omantunnonvaivoja siitä, että olisin sinut riistänyt kotisi pyhätöstä, jossa itsellesi voit valmistaa rauhallisen onnen; en enää tule olemaan alituisen pelon vallassa siitä, että joudut vaarojen alaiseksi, joita et ole voinut minulta salata. Olin myöskin luvannut sinulle rakkaudesta sinuun hillitä luonnettani ja intohimojani ja ilmoittamaan, milloin tuota petoa en enää voi vallita. Olen pettynyt voimieni määrästä ja tahdon ainakin olla suora. Tunnustan siis sinulle, että rakkauteni on enemmän haaveileva kuin pyhä, ja että nyt voisin vääntää myrkytettyä tikaria sydämessäni, jos voisin tänä hetkenä saada suudelman sinulta. Mutta vapauttaakseni sinut perheristiriidan pelosta ja ollakseni loukkaamatta periaatteitasi olen päättänyt rinnastani riistää toivon saada sinut nähdä, ja huoaten pakenen ensimäiseen päätökseeni, ainoaan keinoon, joka sinut pelastaa, siihen, että ainiaaksi karkoitan itseni sinun näkyvistäsi.

Jää hyvästi, kallis ystävättäreni; jos sinulle on mahdollista, niin lue kerta vielä tämä kirje; miten minun onnistuu se lopettaa, en tiedä, vietettyäni monet, monet tuskalliset hetket, kaksi pitkää yötä, epäselvien ja epätoivoisten mietiskelyjen vallassa. En ole enää se, mikä olin ennen; luonteeni on kadottanut ytimensä, sydämeni kuivunut; en löydä sanoja enkä rauhaa. Kuinka onnellinen olinkaan vielä kuukausi sitten! silloin heräsin aamuhämärässä tavattoman iloisena ajatellessani, että koko päivän saisin sinua katsella; nyt olen onnellinen, kun voin itkeä! — Lue sen vuoksi tämä kirje vielä kertaalleen; se on nähtävästi viimeinen, jonka sinulle kirjoitan; aijoin sen sinulle toimittaa myöhemmin, mutta valitsinkin tämän päivän, koska tänään voit kenenkään huomaamatta ottaa sen vastaan. Jos pelkäät vastausta kirjoittaessasi tulevasi yllätetyksi, niin elä sen vuoksi antaudu minkään vaaran alaiseksi; sinä olet jo tähän asti liiankin paljon uskaltanut minun tähteni.

Jää hyvästi kerta vielä! En voi pyytää viimeistä lahjaasi, rakkautesi kestämistä, ellet anna minulle anteeksi sinulle tuottamaani levottomuutta ja rauhattomuutta. Jos saisin valita, tahdonko elää kokonaisen vuoden täydellisesti onnellisena vai saada kuvasi niillä ehdoilla, jotka sieluntuskieni alaisena rikoin, niin mukautuisin näihin ehtoihin, koska silloin varmasti tietäisin saavani hengittää piirteitäsi ja kuvasi seuraavan minua hautaani. — Mutta olkoon, olkoon kaikki kadonnut! Mutta lahjoita minulle edes, jos vain voit, kihara hiuksistasi; yhdistän ne niihin, jotka minulle lähetit, liittämällä niihin lauseen, että ne ovat kyynelilläsi kostutetut; eikä silmistäni vuoda ainoakaan kyynel, joka ei tälle kalliille muistolle putoa. Tästä etsin kallista ystävääni ja rakastettuani, ja, jollei muuten, niin tässä yhtyy kaksi muistoa ihmisestä, jotka olivat luodut toisiaan varten, ja jotka tyly kohtalo ja kuolema on ainiaaksi eroittanut.

Ja nyt viimeisen kerran: jää hyvästi! Koeta voittaa onnettomuutesi. Tekisit syntiä luontoa ja taivasta vastaan, tekisit syntiä minun onnettomuuttani vastaan, jos tahallasi antautuisit surusi valtaan. Sinulla on elämäntoverina mies, joka joka suhteessa ja varsinkin omistaessaan sinut on onnellinen. Jää hyvästi!

Signora Pestalozzalle

1815.

Olen päättänyt jäädä Badeniin, mutta intohimoni, jonka te hulluuteen asti olette kiihoittanut, pakoittaa minut näkemään teidät jälleen, ja tällä kirjeelläni annan teille taas uuden todistuksen hulluudestani.

Seuralaiseni rakastava huolenpito on ainoastaan katkeroittanut minua; maanantaiaamuun asti odotin synkkänä, haastamatta sanaakaan. Häpesin kiittämättömyyttäni; omatuntoni soimasi minua ajatellessani tuottavani hänelle mielipahaa, ja pakoitin itseäni esiintymään iloisempana. Kun muutaman tunnin ajan olin ollut väkinäisen iloinen, jolloin sielunvoimani kokonaan herpaantuivat, niin vaivuin kaupunkiin palatessamme entistä kamalampaan alakuloisuuteen.

Ollessani hänen kanssaan toivoin tavallani saavani olla teidän seurassanne; mutta hänen ainainen läsnäolonsa aiheutti sen, että ajatukseni olivat kaiken aikaa teissä. Jouduin nyt armaimmasta mielentilasta surkuteltavimpaan raivoon; näen teissä sulottaret ja raivottaret yhtaikaa. — Oi, varomaton nainen, mitä olettekaan tehnyt? Aijoitte säilyttää uskollisuutenne tahraantumattomana ja petittekin minut? Olette antanut minulle hehkuvan rakkautenne todistuksia näyttääksenne sitten sitä julmemmalla tavalla kylmyyttänne. Aijoitte olla tahraamatta sieluni aateluutta, ja tuotittekin minulle sen nöyryytyksen, että näin minut uhrattavan toisen tähden.

Mustasukkaisuuden ruoska — joka tähän asti on ollut sydämelleni melkein tuntematon — on nöyryytykseni vielä täydentänyt. Kuohun vihasta ajatellessani, että olette toisen sylissä. Rakastan teitä ja uskon samalla teitä halveksivani. Intohimoni on saavuttanut rakkauden ja vihan korkeimman määrän. Minä onneton, mihin tilaan olenkaan joutunut!

En voi matkustaa pois; minulla ei ole kylliksi rahaa, eikä luullakseni kylliksi voimiakaan; jos tätä tilaa kestää kauemmin, niin antaudun sattuman varaan ja lähden pois, jotta en enää teitä, kallis ystävättäreni, häiritse. Keskiviikkoillasta asti olen lukenut raamattua; kaksi päivää ovat kyyneleeni tätä kirjaa kastelleet, ja sieluni tunsi itsensä kepeämmäksi. Mutta perjantaista alkaen ei minulla enää ole ollut kyyneleitä; minulla ei ole enää mitään muuta kuin vereni, joka, jos saisi sydämestäni vuotaa, ehkä antaisi minulle hiukan rauhaa. Mutta en voi kuolla kadottamatta kaikkea ihmisarvoani. Siis tahdon köyhyydestäni huolimatta lähteä pois, ja ehkä minussa täyttyy se, mitä luin evankeliumissa ja joka tärisyttävimmin minuun vaikutti.

Mutta kaikki muu onnettomuus on sitä onnettomuutta mieluisempi, että täten täytyy viipyä teidän lähistöllänne.

Te olette olemassaoloni myrkyttänyt; — se lohdutus, jonka koetitte minulle antaa, onkin muuttunut epätoivoksi.

Lauantaiaamuna varhain -26.

Kun torstaina vastasin kirjeeseenne, niin olin silloin vielä niin raukkamainen, että keikailin tuskillani; uskoin vielä mahdolliseksi, että saisin teidät nähdä. Ne muutamat sanat, jotka minulle eilen kirjoititte, vakuuttavat minulle täydellisesti, että minulla ei ole mitään muuta tehtävää kuin sanoa jäähyväiset näkemättä teitä enää kertaakaan. Käyntini olisi teille vastenmielinen, ja sieluni tuntisi itsensä aina teidän läsnäollessanne nöyryytetyksi. Järjestän niin, ettei kukaan saa tietää lähtöni syytä. Ellen yhdessä sukulaisteni kanssa olisi tehnyt valmistuksia siihen suuntaan, että viettäisin talven Zürichissä, niin matkustaisin vielä tänään; mutta ottaen teidät ja rauhanne varteen voin uhrata nämät valmistukset. Minulle ei enää ole pääasia se, että voin hyvin tässä maailmassa; maailma on ainoastaan yömaja, jonne poikkean päiväksi kerrallaan; minulle on pääasia ainoastaan se, että kestän elämän. Uskokaa minua, kallis ystävättäreni, tarvitsen paljoa enemmän voimaa elääkseni kuin muut kuollakseen. Mutta minun täytyy odottaa siihen hetkeen asti, jolloin äitini minulle vihdoin antaa vapauden ja suo sen ilon, että saan häntä seurata; sillä äitini on ainoa olento maan päällä, joka minua todellakin rakastaa. — Te, kallis ystävättäreni, unohtakaa minut ja koettakaa olla onnellinen. Jääkää hyvästi!

Signora Pestalozzan vastaus

Sanon siis teille ainiaaksi hyvästi! Tuntematon, synkkä voima vaikuttaa minuun ja pakoittaa minut ehkä toimimaan väärin — oi, kuinka tämä sana painaa mieltäni, ja kuinka kyyneleeni taukoamatta tulevat tämän tähden virtaamaan!… En ota anteeksiantoanne vastaan, sillä se lisää vain onnettomuuttani — surkuttelen teitä ja säälin teitä ehkä enemmän kuin ketään muuta maailmassa, kun näin, että olette koko elämänne ajan saanut kärsiä pettymyksiä, ja kun minäkin teille olen valmistanut tuskallisia tunteita!… Siinä juuri on voimattomuuteni: siinä, missä tahdoin tehdä hyvää, kääntyikin kaikki katkeruudeksi! Toivon surullisten kokemuksienne vuoksi vihdoinkin löytävänne rauhanne… Sallikaa minun teidän puolestanne kääntyä taivaan puoleen ja hartaasti rukoilla edestänne. Ah, meidän välillämme ei ole enää mitään muuta kuin tämä side, mutta se on purkamaton, vaikka te sanoisittekin itsenne vapaaksi minusta; se on ainoa lohdutus, mikä jää surulliseen elämääni. Pyydän teitä hävittämään kirjeeni, tämänkin, jonka teille nyt kirjoitan. Vakuutan teille polttaneeni teidän kirjeenne muutama päivä sitten, ilman että vieras silmä koskaan oli niitä nähnyt. Niistä ei ole jälellä mitään muuta kuin muisto, eikä minulla ole ainoatakaan lehteä, jota en voisi miehelleni näyttää: ja jos tänä hetkenä kuolisin, niin ei hänellä siinä suhteessa olisi mitään syytä suruun. Uskokaa minua, minä kestän kaiken, kun hän vain säästyy. Kiitän teitä siitä, että tänä aamuna varhain otitte hänet niin ystävällisesti vastaan; hän on niin hyvä; pitäkää häntä rakkaana!

Jääkää kerta vielä hyvästi! Minun täytyy erota teistä voimatta antaa teille minkäänlaista lohdutusta, joka jo senkin vuoksi olisi teille vastenmielinen, että se tulee minun puoleltani… Jääkää hyvästi! Jumala teitä johdattakoon ja antakoon teille tulevaisuudessa onnellisemman kohtalon!

Quirina Mocetti Magiottille

("Donna gentilelle")

Hottingen, maaliskuun 30 p:nä, kello 6 illalla 1816.

Tänä päivänä ja tänä hetkenä on kulunut täsmälleen vuosi siitä, kun jätin Italian ja sen osan sitä maata, jonne en läpimatkallanikaan uskalla poiketa peläten, että kuolema minut äkkiä ennättää ja pakoittaa luuni mätänemään tuossa kirotussa maassa.

En tahdo kauempaa viivyttää vastaustani kirjeeseesi maaliskuun 22 päivältä; siinä on asioita, jotka ovat panneet koko sieluni kuohuksiin.

Ensiksikin: kun sinulle ilmaisin kaiken, niin tein tämän sen jälkeen, kun olin asiaa joka puolelta tarkkaan punninnut ja miettinyt. Mitä tulee lauseeseeni, että olisin omasi ihmisten ja jumalan edessä, niin huomaan, että se nyt on mahdotonta. Mutta olla omasi koko sielullani, kaikkine ajatuksineni ja kohtaloniskuineni, se ei ollut mikään tyhjä, kiitollisuuden synnyttämä tarjous, vaan sen sisällisen tarpeen ilmaisu, että minä tarvitsen olennon, joka minua ymmärtää, minua rakastaa, minua lohduttaa ja elämässä ja kuolemassa seisoo rinnallani. Ja kun tarkastin kaikkia niitä ihmisiä, jotka olivat olleet sydämelleni rakkaita ja vieläkin olivat, niin löysin ainoastaan kaksi, joihin ehdottomasti saatoin luottaa: äitini ja sinut, rakkaani. Mutta äitini ikä estää minua puhumasta hänelle kaikesta, ja minä kammoan sitä maata, jossa hän elää. Siten jäät sinä yksin minulle. Tulisin nyt luoksesi ja eläisin rinnallasi, ellei siinä olisi se paha puoli, etten voi sitä tehdä, sillä minulla ei ole niin paljoa varmoja tuloja, joko pääoman tai korkojen muodossa, että minun ei tarvitsisi antautua uusiin tulevaisuushuoliin. Voisin kyllä nyt tulla Toscanaan ja siellä elää vuoden ja ehkä enemmänkin lähelläsi, mutta jos minä tänä vuonna kulutan ne rahat, joita toukokuussa odotan, niin en voi lähteä sille matkalle, joka on ehdottomasti välttämätön omien ja perheeni olojen turvaamiseksi. Usko minua, että verta vuotavin sydämin revin itseni sinusta irti, ja vaikka en vielä näe sen hetken joutuvan, jolloin voin jättää tämän kohtalokkaan maan, jossa nykyään olen, ja joka viimeisenä kolmena viikkona on tullut minulle mitä suurimmassa määrässä kohtalokkaaksi, niin menisin mielelläni jonnekin muualle, vaikka en liian kauaksi. — Mutta kun puhut minulle avioliitosta, rakkaudesta ja kuihtuneesta nuoruudestasi, niin osoitat sillä, rakas Quirina, ettet tahdo minua ymmärtää. Se side, joka minut liittää sinuun, ei ole sellainen, että se tarvitsisi rakkautta, tai nuoruutta, ja väsyneen sydämeni ja kärsivän ruumiini kanssa lähestyn kiirein askelin kolmenkymmenenkahdeksannen ikävuoteni loppua; rakkaus voi minua vielä houkutella, mutta ei pettää. Tosin kyllä on olemassa toisenlaatuinen rakkaus, joka voi antaa minulle elämän uudestaan, ja se on juuri se, jota sinä tunnet minua kohtaan, ja minä sinua kohtaan ja ikuisesti tulen tuntemaan. Olen avioliittoa kohden pyrkinyt aina sekä sydämelläni että mielikuvitukseni kuvitteluilla; mutta tuo lause: "Niin kauan kuin sinulla ei ole isänmaata, ei sinulla saa olla lapsiakaan" on syrjäyttänyt kaiken avioliiton kaipauksen. Sitäpaitsi tiedäthän, että olen köyhä; tulisiko minun ottaa itselleni rikas vaimo? Ja otaksuen, että sellaisen kohtaisinkin, niin tulisiko minun myydä itseni hänelle myötäjäisistä? Tuleeko minun ottaa köyhä niinkuin itsekin olen? Enkö silloin tuntisi sekä köyhyyden tuskat että nöyryytykset? Sinuun voisin sitoa itseni aivan kuin ystävään, ja kun me olemme jo iäkkäitä ja olemme melkein ulkopuolella kaikkia yhteiskunnallisia suhteita, niin voisin sinulle hankkia rauhallisen kotitunteen, henkisen ja sielullisen yhteiselämän ja ainaisen tunnelmien yhtäläisyyden ja voisin puolestani odottaa sinulta samaa. — Ja mitä tulee rakkauteen sen tavallisessa merkityksessä, niin voin sanoa, että minä aina pelkään sitä ja se minua… — Minä lopetan ja vakuutan sinulle, että jos sydämesi ja kattosi minua yhtä kärsivällisesti voivat odottaa kuin ne ovat valmiina ottamaan minut vastaan, niin teen kaiken voitavani tullakseni; ellei se käy laatuun, niin syytän siitä tylyä, minua aina vainoavaa kohtalon epäsuosiota.

Kallirrhoelle

Lontoo, marraskuun 22 p:nä 1819.

Te näette, kunnioitettava rouva, kaksi tuskan päivää on johdattanut kaiken siihen, että molemminpuolinen kunnioituksemme ja rakkautemme täyttää meidät mitä suurimmalla tyytyväisyydellä. Ette enää pelkää katkeroittavanne elämääni ja olette päässyt selville ystävänne oikeasta mielialasta. Nyt tunnette hänet siksi paljon, että suopeudellanne voitte häntä lohduttaa, tarvitsematta pelätä, että hän sen voi väärin käyttää ja petollisesti pitää sitä rakkautena. Ystävyytemme tulee tästä lähin olemaan avonaisempi, ja, jos uskallan sanoa, lämpimämpi muistellessamme niitä tuskia, jotka olemme toisillemme tuottaneet, samalla lempeämpi sen kiitollisuuden kautta, jota kumpikin tuntee siksi, että toinen on antanut anteeksi. Mitä minuun tulee, niin jo on se onni tullut osakseni, että rakastan teitä entistään lämpimämmin, ja olen saanut sen varmuuden, että tulen teitä aina rakastamaan, koska te kaikessa olette osoittanut niin paljon suoruutta, että aina tulen rakastamaan teidän sieluanne, vaikka ruumistanne en enää saisikaan nähdä. Joka päivä löydän koko sielunne viimeisestä kirjeestänne, ja kun en enää sitä voi lukea, niin muistatte sen kirjoittaneenne, ja hautaani, joka jokaiselle Englannissa tulee olemaan tuntematon, ette koskaan unohda. — Voikaa hyvin!

Lontoo, tammik. 1 p:nä 1821.

Ehkä erehdyn, sillä jokainen on erehdykselle altis, tuomitessaan sen mukaan, mitä hän kuulee ja näkee: mutta se on melkein ulkopuolella kaiken epäilyksen, kunnioitettava rouva, että meille molemmille, vaikkakin eri määrässä, tulevat tuottamaan tuskaa ne haavat, jotka toinen on odottamatta iskenyt toiseen. — Ja uskon, että jos me kauemmin olemme niistä vaiti, niin tuottavat ne meille tuskaa enemmän ja pitemmän aikaa, sillä sydämen haavat eivät lakkaa vuotamasta verta, niin kauan kuin epäluulo ne on myrkyttänyt.

Toivottamattakaan mitään parannuskeinoa itselleni täytyy minun se teille tarjota, ja jos perjantai-iltana, jolloin lausuin teille hyvästi, olisin tietänyt, mitä pahaksi onnekseni vasta seuraavana tiistaina tiesin, niin olisi eromme, joka teidän rauhanne ja minun luonteeni vuoksi on välttämätön, tapahtunut tavalla, joka olisi tuottanut meille vähemmän tuskaa. Jo perjantai-iltana olin palavan raudan pistänyt haavan pohjaan asti, ja teidän menettelynne tiistai-aamuna ei saanut muuta aikaan, kuin että se pakoitti käteni painamaan vielä syvemmälle ja avaamaan haavan laajemmalta kuin olisikaan ollut tarpeellista. Mutta te ehkä arvelitte: mikä on tapahtunut, on tapahtunut. Kirveltävä ja kestävä on tuskani, mutta sitä ei ainakaan kiihoita pelon ja toivon lumous, ja minä tiedän, että tulen sen kestämään ja voin sen määrän kokonaan mitata. Olen vapautunut kahdesta tuskasta, ehkä ainoista, joita vastaan ei luonto ole antanut minulle aseita: oman alennukseni tietoisuudesta ja niiden henkilöiden suoruuden epäilemisestä, joille olen koko sydämeni avannut. Kun silmäni nyt ovat auenneet näkemään kärsivän tilani, niin en enää etsi parannuskeinoa itselleni. Mutta teidän laitanne, arvoisa rouva, on aivan toinen, ja kun olen päässyt tuskastani selville, niin en kuitenkaan voi noudattaa tuskan tunnetta ja myöntää, että te vaitioloni vuoksi saitte enemmän tai vähemmän kiusaavia ajatuksia siitä, että muka tekisin jotain epätoivoisia päätöksiä. Liiankin totta on, että kahden vuorokauden aikana suuttumukseni teitä kohtaan kasvoi raivoksi, ja etten monena päivänä ole lakannut samalla huokailemasta ja puremasta hampaitani — mutta nyt en tunne enää mitään suuttumusta ja olen lakannut valittamasta, sen jälkeen kuin tiedän, että, otaksuessani teidän tehneen väärin minua kohtaan, minullakin on teitä kohtaan tekemäni vääryys sovitettavana.

Jääkää hyvästi, arvoisa rouva, ja jos teistä selitykseni ehkä tuntuvat tarpeettomilta, niin pyydän teitä ainakin ottamaan sen varteen, että ne minulle olivat välttämättömiä. En tunne enää niin suurta ahdistusta, kun olen teille selittänyt, miten aijon vastaisuudessa menetellä teidän suhteenne; eikä minun tarvitse itseäni soimata siitä, että olisin lyönyt laimin jotain, joka olisi ollut omiansa karkoittamaan teidän sielustanne levottomuuden, niin paljon kuin minä siihen yleensä saatan vaikuttaa. Elkää pelätkö, että tuskan puuska voisi johdattaa minut johonkin epätoivon ajattelemattomaan tekoon. Näen ajan kuluvan rauhallisesti ja olen tietoinen siitä, että se lieventää kaikki inhimilliset tuskat, ja vakuutettu siitä, että se lyhentää päiviämme ja siten asettaa tuskillemme määrän. En ajalta odota mitään muuta kuin riittävää rauhaa, voidakseni rehellisesti punnita, mitä olen tehnyt oikein ja väärin, ja voidakseni verrata niitä tuskia ja iloja, joita olen toisille tuottanut, nauttimiini iloihin ja tuskiin; sillä uskon, että se pieni määrä onnea, mikä meidän on sallittu täällä maan päällä toivoa, on siinä varmuudessa, että olemme ystävillemme tehneet mahdollisimman paljon hyvää ja mahdollisimman vähän pahaa. Ja kun pyrkimykseni onneen aina on syrjäyttänyt kaikki muut tunteeni, jopa rakkautenikin, niin toivon kaikesta sydämestäni, että te voitte oman itsenne edessä puolustaa menettelyänne minun suhteeni. — Joka tapauksessa eivät muutamat tylyyden hetket riitä hävittämään kahdenkymmenenkolmen kuukauden ystävyyttä.

Alfred de Musset fa George Sand

Alfred de Musset George Sandille

Rakas George, minulla on jotain typerää ja naurettavaa teille sanottavana. Minä kirjoitan typerästi, sen sijaan, että olisin sen suullisesti ilmoittanut, palatessani tuolta kävelyltä. Minä olen tänä iltana oleva tästä aivan onneton. Te tulette nauramaan vasten kasvojani, te tulette väittämään minun käyttäneen korupuheita kaikissa tähänastisissa väleissämme. Ajatte minut ovesta ulos ja uskotte minun valehtelevan. Minä olen rakastunut teihin. Olen sitä ollut aina ensimäisestä päivästä alkaen, jolloin olin luonanne. Luulin parantuvani siitä nähdessäni teidät ystävänäni. Luonteessanne on paljon sellaista, joka voisi minut siitä parantaa; olen koettanut parhaani mukaan sitä vakuuttaa itselleni. Mutta minä säänkin maksaa liian kalliin hinnan niistä hetkistä, jotka olen viettänyt seurassanne. Parempi on, että sanon sen teille, ja minä olen tehnyt siinä oikein, sillä kärsin nyt paljoa vähemmän, ja parantuisin tästä, jos suljette minulta ovenne. Tänä iltana olin päättänyt antaa teille tiedon, että olin maalla, mutta en tahdo rakennella mitään salaisuuksia edessänne enkä näyttää syyttä suotta hankkivani riitaa. Nyt, George, te sanotte: taas yksi, joka alkaa minua ikävystyttää! niinkuin tapanne on lausua; ellen ole teille aivan ensipäivän tuttava, niin sanokaa aivan samoin kuin olisitte sanonut eilen puhellessanne eräästä toisesta, mitä minun tulee tehdä. Mutta minä pyydän, jos aijotte sanoa epäilevänne sitä, mitä teille kirjoitan, niin elkää mieluummin vastatko laisinkaan. Tiedän, mitä ajattelette minusta, enkä toivo mitään tunnustaessani tämän teille. En voi kadottaa muuta kuin ystävän ja ne ainoat mieluisat hetket, jotka olen viettänyt kuukauden ajan kuluessa. Mutta tiedänhän, että olette hyvä, että olette rakastanut, ja luotan teihin, en niinkuin rakastajattareen, vaan suoraan ja rehelliseen toveriin. George, olen hullu riistäessäni itseltäni tilaisuuden saada nähdä teitä sinä lyhyenä aikana, minkä vielä vietätte Pariisissa, ennenkuin matkustatte maalle ja lähdette Italiaan, jossa olisimme viettäneet kauniita öitä, jos minulla olisi voimia. Mutta tottahan on se, että kärsin ja että minulta puuttuu voimat.

George Sand Pagellolle

Olemme syntyneet erilaisten taivaiden alla, eihän meillä ole samanlaisia ajatuksia eikä samaa kieltä; mutta onhan meillä kuitenkin samanlaiset sydämet. Kostea ja usvainen maa, josta saavun, on mieleeni jättänyt lempeitä ja alakuloisia vaikutelmia; kirkas aurinko, joka otsasi on tummentanut, minkä intohimon se onkaan sinulle antanut? Minä osaan rakastaa ja kärsiä, ja sinä, rakastatko sinä? Kiihkeät syleilysi, toiveittesi rohkeus huumaavat minut ja samalla herättävät minussa pelkoa. En osaa intohimoasi voittaa enkä liittyä siihen. Synnyinmaassani ei rakasteta samalla tapaa, ja sinun rinnallasi seison kalpeana patsaana, katson sinuun kummastuneena, kaihoten ja levottomana. En tiedä, rakastatko minua todellakin. En saa sitä koskaan tietää. Sinä osaat sopertaa vain muutaman sanan minun kieltäni, enkä minä osaa kylliksi hyvin sinun kieltäsi voidakseni tehdä sinulle syvällisempiä kysymyksiä. Ehken osaisi ajatuksiani selittää sittenkään, vaikkakin osaisin täydellisesti sinun kieltäsi. Ne seudut, joissa olemme eläneet, ihmiset, jotka meitä ovat opettaneet, ovat epäilemättä syypäitä siihen, että meillä on ajatuksia, tunteita ja tarpeita, jotka toisillemme ovat vieraita. Minun mietiskelevä mieleni ja sinun tulinen luonteesi synnyttävät ehdottomasti aivan päinvastaisia ajatuksia. Sinä et voi niitä tuhansia tuskia, joiden valtaan joudun, laisinkaan tuntea ja halveksit niitä; sinun täytyy nauraa sille, joka saattaa minut itkemään. Ehkä et tunne laisinkaan kyyneleitä?

Tuletko tuekseni vai valtijaakseni? Lohdutatko niitä tuskiani, joita olen kärsinyt, ennenkuin sinut elämäntielläni kohtasin? Tiedätkö, miksi olen surullinen? Tunnetko sääliä, kärsivällisyyttä ja ystävyyttä? Sinuun on ehkä istutettu se vakaumus, ettei naisilla ole laisinkaan sielua. Tiedätkö, onko se minulla? Vähät siitä, oletko kristitty vai muhamettilainen, kuulutko sivistyskansaan vai raakalaisiin, kun tiedän, oletko ihminen? Mitä on tuossa miehekkäässä rinnassa, noissa leijonansilmissä, tuon korkean otsan sisällä? Elääkö sinussa jalo, puhdas ajatus, veljellinen ja hurskas tunne? Uneksitko nukkuessasi lentäväsi taivasta kohden? Kääntyykö luottamuksesi jumalaan, kun ihmiset pahoin tekevät? Tuleeko minusta toverisi vai orjattaresi? Himoitsetko minua vai rakastatko minua? Osaatko minua kiittää, kun intohimosi on tyydytetty? Osaatko minulle sen sanoin lausua, kun teen sinut onnelliseksi? Tiedätkö, mitä olen, ja tuletko levottomaksi, ellet sitä tiedä? Olenko sinulle jotain tuntematonta, joka pakoittaa sinut etsimään ja unelmoimaan, vai olenko silmissäsi ainoastaan nainen, niiden kaltainen, jotka haaremissa asustavat? Ilmaisevatko silmäsi, joista olin näkevinäni taivaisen säteen loistavan, toivomuksen, joka tuollaisia naisia tyydyttää? Tiedätkö, mitä se sielunkaipaus on, jota eivät ajat voi viihdyttää, ei inhimillinen hyväily uuvuttaa?… Kun näen sinut rauhallisena, niin tiedänkö ajatteletko vai lepäätkö? Kun silmäsi painuvat umpeen, niin tapahtuuko se hellyydestä vai väsymyksestä?… En tunne mennyttä elämääsi enkä luonnettasi, enkä tiedä, mitä ne ihmiset, jotka sinut tuntevat, sinusta ajattelevat. Rakastan sinua tietämättä, tulenko sinua kunnioittamaan, rakastan sinua siksi, että miellytät minua; ehkä minun kohta täytyy sinua vihata. Jos kuuluisit samaan kansaan kuin minäkin, niin tiedustelisin sinulta kaikkea, ja sinä ymmärtäisit minua. Mutta silloin tulisin ehkä vieläkin onnettomammaksi, sillä sinä pettäisit minua. Mutta ethän sinä minua petä, et tee minulle turhia lupauksia, et vanno vääriä valoja. Sinä olet rakastava minua siten kuin rakkauden käsität, siten kuin osaat rakastaa. Sitä, mitä turhaan muista olen etsinyt, en ehkä sinustakaan löydä, mutta ainakin kuvittelen, että sinulla se on. Sinä sallit minun selittävän katseet ja hyväilyt, jotka aina ovat minua maailmassa pettäneet, liittämättä niihin petollisia sanoja. Selitän unelmasi ja annan vaitiolosi olla kaunopuheisen. Annan teoillesi sen tarkoituksen, jonka toivoisin niillä olevan. Kun hellästi minuun katsot, niin uskon, että sielusi kääntyy puoleeni; kun katsot ylöspäin, niin otaksun älysi kääntyvän ikuista liettä kohden, josta se on kotoisin. Pysykäämme siis sellaisina kuin olemme, toistemme kieltä oppimatta. En tahdo tietää, miten elämääsi ohjailet ja mikä asema sinulla on ihmisten joukossa. Kätke sielusi minulta, jotta aina voin pitää sitä kauniina!

George Sand Alfred de Mussetille

Treviso, maaliskuun 30 p:nä (1834).

Tahdoin sinua etäältä seurata, lapseni. Palatessani Veneziaan piti minun Pagellon kanssa tulla Vicenzaan kuullakseni, miten ensimäisen surullisen päiväsi olit viettänyt. Mutta tunsin, että minulla ei olisi rohkeutta viettää yötä samassa kaupungissa, kuin sinä olet, tulematta heti aamulla luoksesi syleilemään sinua. Kaiho kalvoi minua, mutta en tahtonut uudistaa eron tuskia ja mielenliikutusta. Ja sitäpaitsi olin paluumatkalla itsekin niin sairas, että pelkäsin minulta puuttuvan tarpeelliset voimat. Herra Rebizzo tuli minua noutamaan ja otti minut väkisin matkaansa, toi minut tänne yöksi. He olivat minua kohtaan hyvin ystävällisiä ja puhuivat sinusta suurella mielenkiinnolla, ja se tuntui suloiselta. Nyt kirjoitan sinulle Trevisosta. Olen tänä aamuna kello kuusi lähtenyt Veneziasta. Joka tapauksessa saavun tänä iltana Vicenzaan ja nukun samassa majatalossa, jossa sinä olet nukkunut. Vasta tänä iltana saavutan rauhan ja millaisen rauhan! Niin pitkä matka, ja sinä olet vielä niin perin heikko! Hyvä jumala, hyvä jumala! Rukoilen jumalaa aamusta iltaan. Toivon hänen minua kuulevan. Huomenna saan kirjeesi Veneziassa. Saavun sinne melkein samalla kuin sekin. Elä ole minun puolestani levoton. Ole voimakas kuin hevonen, mutta elä käske minua olemaan iloinen ja rauhallinen. Se ei kohtakaan tapahdu. Ystävä parka, mitenkähän oletkaan tämänkin yön viettänyt? Toivon uupumuksen pakoittaneen sinut nukkumaan. Ole järkevä, viisas ja hyvä, niinkuin minulle olet luvannut. Kirjoita minulle jokaisesta kaupungista, jossa aijot nukkua, tai anna edes Antonion kirjoittaa sinun puolestasi, jos se sinua ikävystyttää. Kirjoitan sinulle Geneveen tai Torinoon, riippuen siitä, mitä tietä kuljet ja mistä olet minulle tiedon jättänyt Milanoon.

Voi hyvin, voi hyvin, enkelini, jumala sinua suojatkoon, johtakoon ja tuokoon sinut kerran tänne takaisin, jos täällä olen. Joka tapauksessa näen sinut loma-aikana. Ja kuinka suuri on onni silloin oleva? Kuinka paljon tulemmekaan toisiamme rakastamaan — eikö totta, veljeni, lapseni? Ah, kuka sinua hoitaa, ja ketä minä saan hoitaa? Kuka minua tarvitsee, ja kestä saan tästä lähin pitää huolta? Miten tulen toimeen ilman sitä hyvää ja pahaa, minkä minulle olet tuottanut? Voitko unohtaa ne tuskat, jotka sinulle tuotin ja jotka sinulle vain muistuttavat hyviä aikoja. Varsinkin viimeistä, joka aina on jättänyt minun sydämeeni balsamin ja joka haavojasi tulee lieventämään. Hyvästi, pieni lintuni. Rakasta aina vanhaa George raukkaasi.

Pagellosta en sano sinulle muuta, kuin että hän sinua suree melkein yhtä paljon kuin minäkin, ja kun sanoin hänelle kaiken sen, mitä pyysit minun hänelle lausumaan, hän menetteli aivan samoin kuin sokean rouvansa kanssa. Hän juoksi suuttumuksesta itkien pois.

Alfred de Musset George Sandille

Geneve, huhtikuun 4 p:nä 1834.

Rakastan sinua toden totta, George. Neljän päivän kuluttua olen kolmensadan penikulman päässä sinusta, miksi en siis puhuisi suoraan? Näin etäällä ollessa ei ilmene enää kiivautta eikä hermokohtauksia; rakastan sinua, tiedän sinun olevan miehen luona, jota rakastat, ja kuitenkin olen rauhallinen. Viljavina putoavat kyyneleeni käsilleni kirjoittaessani sinulle, mutta ne ovat suloisimmat, kalleimmat kyyneleet, mitä olen vuodattanut. Olen rauhallinen; väsymyksestä uupunut lapsi ei tällä tavoin puhuisi sinulle. Otan auringon todistajakseni, että näen sydämeeni yhtä kirkkaasti kuin se matkallaan näkee. En tahtonut sinulle kirjoittaa, ennenkuin olin itsestäni selvillä; niin paljon on tässä pääraukassa tapahtunut. Mistä kummallisesta unesta herään!

Tänä aamuna kävelin pitkin Geneven katuja ja katselin puotien ikkunoihin, uudet liivit, englantilainen kauniisti painettu kirja herätti huomiotani. Katsoin kuvaani peilistä, tunsin tuon entisajan lapsen. Mitä sinä teitkään, ystävä parka! Näin sen miehen kuvan, jota tahdoit rakastaa! Sydämessäsi oli kymmenen tuskanvuotta, kymmenen vuotta oli sinussa palava jano onneen, ja hän oli se korsi, johon tahdoit nojautua! Sinä rakastaisit minua! George parka! Värisen. Tein sinut niin kovin onnettomaksi, ja minkä vieläkin kamalamman onnettomuuden olin tuottamaisillani sinulle! Vielä kauan näen, George, nuo valvomisesta kalpeat kasvot, jotka kahdeksantoista yötä kumartuivat tyynyni yli! Kauan olen näkevä sinut tuossa kohtalokkaassa huoneessa, jossa niin paljon kyyneleitä on vuodatettu.

George parka! Armas, kallis lapsi! Olit erehtynyt, luulit olevasi rakastajattareni ja olitkin ainoastaan äitini; taivas on luonut meidät toisiamme varten; sielumme ovat yläilmoissaan tunteneet toisensa aivan kuin kaksi vuorikotkaa, ovat lentäneet toistensa luo, mutta syleily oli liian voimakas, me harjoitimme sukurutsausta.

Nyt, ystävättäreni, olin sinua kohtaan, ainakin viime aikoina, pyöveli; olen tuottanut sinulle paljon tuskia, mutta jumalan kiitos, se pahin, minkä olisin voinut sinulle tehdä, on jäänyt tekemättä.

Elköön ystävyyteni olko sinulle taakaksi. Kunnioita sitä, tätä ystävyyttä, joka on kiihkeämpi kuin rakkaus, se on ainoa hyvä, mikä minussa on, muistele sitä, se on jumalan herättämä. Sinä olet se lanka, joka minut häneen sitoo; ajattele elämää, mikä minua odottaa.

George Sand Alfred de Mussetille

Huhtikuun 15 p:nä (1834).

Olenko ollut rakastajattaresi vai äitisi, se merkitsee vähän. Olenko herättänyt sinussa rakkautta tai ystävyyttä, olenko ollut sinun kanssasi onnellinen tai onneton, se ei nyt muuta sieluni tilaa. Tiedän rakastavani sinua, ja siinä on kaikki. Valvoa puolestasi, varjella sinut kaikesta pahasta ja vastoinkäymisistä, tuottaa sinulle hupia ja iloa, se on se tarve ja se suru, mitä nyt tunnen kadotettuani sinut.

Alfred de Musset George Sandille

Maaliskuun 30 p:nä 1834.

(Postileima. Pariisi. Toukokuun 1 p.)

Se ei siis ole unta, rakas veljeni. Tämä ystävyys, joka elää rakkauden jälkeen, josta kaikki tekevät niin paljon pilkkaa, josta itsekin olen tehnyt niin paljon pilkkaa, tämä ystävyys on olemassa. Se on siis totta, sinä sanot sen ja minä uskon, minä tunnen sen, sinä rakastat minua. Mitä onkaan minussa tapahtunut, ystäväni? Näen sallimuksen käden aivan kuin näen auringon. Nyt se on ainiaaksi loppunut, minä olen luopunut, en ystävistäni, vaan siitä elämästä, jota olen viettänyt yhdessä heidän kanssaan. Sitä ei voi uudelleen aloittaa, siitä olen varma; kuinka tyytyväinen olenkaan siitä, että olen sitä koettanut! Ole ylpeä, minun suuri ja kunnon Georgeni, sinä olet lapsesta tehnyt miehen. Ole onnellinen, ole rakastettu, lepää, anna minulle anteeksi! Mitä olinkaan ilman sinua, rakkaani? Muistelehan keskustelujamme kammiossasi: katso, mistä olet minut ottanut ja mihin jättänyt. Seuraa kulkuasi elämässäni: katso, kuinka kaikki tämä on sykkivää ja kirkasta; kuinka selvästi sanoitkaan minulle: tämä ei ole sinun tiesi; kuinka tartuitkaan käteeni ohjataksesi minut oikealle uralleni. — Istahda tämän vaatimattoman tien varrelle, lapsukaiseni, sinä olit liian uupunut astellaksesi pitemmälle minun kanssani. — Mutta minä tulen sitä kulkemaan. Sinun täytyy kirjoittaa minulle usein, sinun täytyy antaa minun kirjoittaa sinulle elämästäni, sen mukaan kuin sitä elän. Muista, että minulla ei ole mitään muuta kuin sinä, olen kaiken kieltänyt, kaikkea pilkannut, epäilen kaikkea, paitsi sinua. Sano minulle, onko sinulla rohkeutta siihen? Joka kerta, kun nostan pääni myrskyssä, aivan kuin pelästynyt merenkulkija, niin löydänkö aina tähteni, ainoan tähteni yössä? Neuvottele itsesi kanssa. Nämät kolme kirjettä, jotka olen saanut, ovatko ne rakastajattaren viimeinen kädenpuristus, kun hän lähtee, vai ystävän ensimäinen, kun hän jää? Mutta lyö minut laimin, unohda minut, mitä siitä? Enkö ole sinua omistanut? Enkö ole sinua pitänyt ja syleillyt näillä käsivarsillani? Tiedätkö, miksi en rakasta ketään muuta kuin sinua? Tiedätkö, miksi mennessäni nykyään seurapiireihin silmäni vilkuilevat aivan kuin pelokkaan hevosen silmät? En erehdy mistään sinun vioistasi; sinä et valehtele. Kas, siksi minä sinua rakastan. Muistan hyvin tuon kirjeessä mainitun yön. Mutta sanohan, vaikka kaikki epäluuloni olisivat tosia, niin millä sinä minua pettäisit? Sanoitko minulle rakastavasi minua? Enkö saanut varoituksia? Oliko minulla mitään oikeuksia? Oi, rakas lapsi, kun minua rakastit, niin petitkö minua koskaan? Onko minulla ollut mitään syytä moittia sinua niinä seitsemänä kuukautena, joina näin sinut joka päivä? Ja kuka on niin kurja raukka, että sanoo petolliseksi naista, kun tämä kunnioittaa miestä siksi paljon, että ilmoittaa hänen hetkensä tulleen? Valhetta minä kammoan, se tekee minut epäluuloisimmaksi ja ehkä onnettomimmaksi ihmiseksi. Mutta sinä olet yhtä suora kuin olet jalo ja ylpeäkin.

Sen vuoksi uskon sinua ja puolustan sinua vaikka koko maailmaa vastaan siksi, kunnes kuolen. Nyt jokainen, joka tahtoo, voi minua pettää, pidellä pahoin ja repiä minua, minä voin kärsiä, sillä tiedän sinun olevan olemassa. Jos minussa on jotain hyvää, jos joskus teen jotain suurta käsilläni tai kynälläni, niin sano itsellesi tietäväsi, mistä se johtuu; niin George, minussa on jotain, joka on arvokkaampaa kuin ajattelinkaan; kun näin tuon kunnon Pagellon, niin tunsin suuren osan omaa itseäni, mutta puhtaana ja vapaana siitä poistamattomasta liasta, joka on minut myrkyttänyt. Sen vuoksi ymmärsin, että minun täytyi lähteä. Elä kadu, rakas sisareni, olleesi rakastajattarenani. Sen täytyi tapahtua, jotta oppisin sinut tuntemaan, mutta elä muistele järjetöntä sanaa, jonka kerran olen lausunut, ja josta mainitset viimeisessä kirjeessäsi. Ne nautinnot, jotka löysin sylissäsi, olivat puhtaimmat, se on totta, mutta elä sano, että ne silti olivat pienemmät. Täytyy tuntea minut, niinkuin minä itseni tunnen, tietääkseen, mitä ne olivat. Muista erästä säettä Namounasta. Muisto eräästä hetkestä, jonka vietin sylissäsi, on tähän asti estänyt ja tulee kauan estämään minua lähestymästä toista naista.

Minulla tulee kuitenkin olemaan toisia rakastajattaria; nyt puut alkavat vihannoida, ja syreenien tuoksu tulvehtii suurina laineina huoneeseeni; kaikki syntyy uudelleen, ja sydämeni sykkii voimakkaasti vastoin tahtoani. Olen vielä nuori, ensimäinen nainen, jonka otan, on oleva myöskin nuori, minä en vähääkään luota kehittyneeseen naiseen. Sen jälkeen kuin sinut löysin, ei minulla ole enää mitään syytä etsiä.

Kirjoitin viime kerralla sinulle alakuloisesti, ehkä raukkamaisestikin; en enää muista sitä, palasin Malaquais-kadulta, ja myönnän, että sitä en vielä siedä, olen siellä käynyt vasta kolme kertaa, ja joka kerta olen palattuani ollut aivan murtuneena koko päivän, voimatta sanoa sanaakaan kellekään. Löysin papyrosseja, jotka olit tehnyt ennen lähtöämme ja jotka olivat jääneet tuhkakuppiin. Minä poltin ne murheella ja kummallisella nautinnolla. Varastin vielä sen lisäksi pienen, puoliksi rikki menneen kamman toalettipöydän laatikosta, ja se on aina taskussani. Sinä näet, että kerron sinulle kaikki hullutukseni, mutta miksi tekisin itseni sankarillisemmaksi kuin olenkaan! Sinä autat toveriasi lohduttamaan rakastajaa. Tiedätkö, muuan asia kirjeessäsi hurmasi minut? Se on se tapa, jolla puhut Pagellosta, miten hän pitää sinusta huolta, miten paljon hänestä pidät, ja miten avomielisesti annat minun lukea sydämeesi. Kohtele minua aina siten. Se tekee minut ylpeäksi. Ystäväni, nainen, joka sillä tapaa puhuu uudesta rakastajastaan sille, jonka hän jättää ja joka häntä vielä rakastaa, antaa suurimman todistuksen kunnioituksestaan, minkä mies voi naiselta saada.

* * * * *

Sano Pagellolle, että minä kiitän häntä siitä, että hän rakastaa sinua ja sillä tavoin valvoo puolestasi. Eikö tämä tunne ole naurettavin maailmassa? Minä rakastan tuota poikaa melkein yhtä paljon kuin sinua, järjestä sinä tämä asia niin kuin tahdot. Hän on syynä siihen, että olen kadottanut elämäni kaiken rikkauden, ja minä rakastan häntä aivan kuin hän olisi antanut sen minulle takaisin. En tahtoisi nähdä teitä yhdessä, ja olen onnellinen siitä, että te olette yhdessä. Oh! enkelini, enkelini, ole onnellinen ja minäkin olen.

* * * * *

Hyvästi, veljeni, enkelini, lintuni, rakas pienokaiseni, hyvästi kaikki se, mitä rakastan tämän surullisen taivaan alla, minkä olen löytänyt varmaksi tässä kurjassa maailmassa. Laulatko vielä joskus meidän vanhoja espanjalaisia laulujamme? Ja ajatteletko vielä toisinaan kuolevaa Romeota? Hyvästi, Juliani. Ramenta il nostr'amor.

Sainte-Beuve käskee minua puristamaan kättäsi hänen puolestaan.

George Sand Alfred de Mussetille

Venezia, toukokuun 12 p:nä 1834.

Ei, rakas lapsi, nuo kolme kirjettä eivät ole rakastajattaren viimeinen kädenpuristus, kun hän jättää sinut, se on veljen syleily, joka jää luoksesi. Tämä tunne on siksi kaunis, siksi puhdas ja siksi suloinen, etten koskaan tuntisi tarvetta lopettaa sitä. Oletko varma, sinä, lapseni, siitä, ettet koskaan ole pakoitettu sitä purkamaan? Eikö uusi rakkaus vaatisi sitä välttämättömänä ehtona? Elköön minun muistoni myrkyttäkö ainoatakaan elämännautintoasi, mutta elä anna näiden nautintojen hävittää ja halveksia minun muistoani. Ollos onnellinen, ollos rakastettu. Miksi et olisi? Mutta säilytä sydämesi sopukassa minulle pienoinen paikka ja mene sinne surusi päivinä löytääksesi sieltä lohdutusta tai rohkaisua. — Sinä et puhu terveydestäsi. Kerrot kuitenkin, että kevätilma ja syreenien tuoksu tulvehtii suurina laineina huoneeseesi ja saa sydämesi kiivaasti sykkimään rakkaudesta ja nuoruudesta. Se on terveyden ja voiman tunne, epäilemättä suloisin, minkä luonto meille antaa. Rakasta siis, Alfred, rakasta täydellä sydämelläsi. Rakasta nuorta, kaunista naista, joka ei vielä ole rakastanut eikä kärsinyt. Kohtele häntä hellästi eläkä saata häntä kärsimään. Naisen sydän on niin kovin herkkä, ellei se ole jäätä tai kiveä. En usko olevan mitään kultaista keskitietä, ei ainakaan sinun tavassasi rakastaa ja kunnioittaa. Turhaan koetat vallittaa itseäsi halveksimisen taakse tai suojata itseäsi lapsellisella kepeydellä. Sinun sydämesi on luotu rakastamaan ja sitten kuihtumaan kokonaan. En usko, että kun sinussa on niin paljon elinvoimaa ja nuoruutta, voit tulla "juhlallisen tasaiseksi". Joka hetki karkaat siitä pois ja tuhlaat vastoin tahtoasi arvottomille olennoille rakkautesi rikkaan hehkun. Olet sanonut sata kertaa ja voit sen sanoa yhä uudelleen, mikään ei ole hävittänyt tätä lausetta: Maailmassa on vain rakkaus, joka on jonkin arvoista. Ehkä se on jumalallinen ominaisuus, joka katoo ja uudelleen löytyy, jota täytyy hoidella tai joka on ostettava julmilla kärsimyksillä, tuskallisilla kokemuksilla. Ehkä olet rakastanut minua tuskalla, voidaksesi toista rakastaa täydellä antaumuksella. Ehkä hän, joka tulee, rakastaa sinua vähemmän kuin minä, ja ehkä hän on onnellisempi ja rakastetumpi. Näissä asioissa on niin paljon salaperäistä, ja jumala vie meidät niin uusille ja odottamattomille teille! Anna kaiken tulla, elä vastusta häntä. Ei hän hylkää valittujaan. Hän taluttaa heitä ja vie korpeen, jotta he oppisivat elämään, ja asettaa heidät sitten juhlapöydän ääreen, jotta he saavat levätä. Lapsi, sieluni rauhoittuu ja toivo palaa. Mielikuvitukseni kuolee, eikä enää kiinny muuta kuin kirjallisiin kuvitelmiin. Se jättää tehtävänsä todellisessa elämässä, eikä enää raasta minua viisauden ja järkiperäisyyden ulkopuolelle. Sydämeni pysyy vielä ja tulee aina pysymään herkkänä ja väräjävänä, valmiina vuotamaan runsaasti verta pienimmästäkin neulanpistoksesta. Tässä tunteellisuudessa on vielä jotain liioiteltua ja sairaalloista, joka ei parannu yhdessä päivässä.

* * * * *

Ensi kerran elämässäni rakastan ilman intohimoa.

Sinä et vielä ole päässyt siihen. Ehkä kuljet päinvastaiseen suuntaan. Ehkä viimeinen rakkautesi on romantillisin ja nuorin. Mutta sinun hyvää sydäntäsi, sinun hyvää sydäntäsi, elä surmaa, minä rukoilen sitä! Liittyköön se kokonaan tai osaksi kaikkiin rakkauksiisi elämässäsi, mutta olkoon sillä aina niissä jalo osa, jotta kerran voit katsoa taaksesi ja sanoa niinkuin minäkin: minä olen kärsinyt usein, olen pettynyt toisinaan, mutta minä olen rakastanut. Minä itse olen elänyt, eikä ylpeyteni ja ikävystymiseni luoma teennäinen olento. Olen koettanut näytellä tätä osaa yksinäisyyden ja halveksimisen hetkinä, mutta se on tapahtunut lohduttaakseni itseäni silloin, kun olin yksin; mutta kun olen ollut kahden, olen antautunut niinkuin lapsi, olen tullut tyhmäksi ja hyväksi niinkuin rakkaus tahtoo meidän olevan.

George Sand Alfred de Mussetille

Kesäkuun 15 p:nä (1834).

Jumala säilyttäköön, ystäväni, sen mielentilan, missä sydämesi ja sielusi tällä hetkellä ovat. Rakkaus on temppeli, jonka rakastava rakentaa olennolle, joka sen ansaitsee suuremmassa tai vähemmässä määrässä, eikä kauneinta siinä ole jumala, vaan alttari. Miksi pelkäät? Jos epäjumalasi pysyy pystyssä tai piankin sortuu, niin olethan yhtäkaikki rakentanut kauniin temppelin. Sielusi on siellä asunut ja jumalaisella suitsutuksella sen täyttänyt, ja sinun kaltaisesi sielun täytyy saada suurta aikaan. Jumala ehkä vaihtuu, mutta temppeli pysyy niin kauan kuin sinä elät. Se on oleva ylevä pakopaikka, jonne voit mennä vahvistamaan sieluasi ikuisen liekin ääressä, ja sinun sielusi on kylliksi rikas ja voimakas uusiakseen jumalan, kun se jalustaltaan lähtee. Luuletko siis, että yksi tai kaksi rakkautta riittää voimakkaan sielun ammentamaan kuiviin ja kuihduttamaan? Kauan minäkin sitä uskoin, mutta nyt tiedän, että sen laita on aivan päinvastoin. Se on tuli, joka aina pyrkii leimuamaan korkealla ja puhdistumaan. Ehkä tulee sitä taitavammaksi etsimisessä, jota enemmän turhaan on etsinyt; jota useammin oli pakoitettu vaihtamaan, sitä kykenevämpi on säilyttämään sen, minkä on löytänyt. Kukapa tietää? Ehkä se onkin koko elämän kamala, ihana ja rohkea tehtävä. Se on orjantappurakruunu, joka alkaa vihannoida ja ruusuilla täyttyä silloin, kun tukka alkaa harmaantua. Ehkä jumala mittaa tuskiamme ja töitämme nuoruutemme voimien mukaan, ja ehkä on aika määrätty, jolloin saamme levätä ja menneisyyden ponnistuksista nauttia. Mikä on kauniimpi näistä moraalisen elämän ajanjaksoista, toivon kyyneleet vai onnen riemulaulut? Ehkä edellinen? Astun jälkimäiseen ja luulen vieläkin uneksivani. Mutta edellistä ajanjaksoa jumala rakastaa ja suojaa, sillä siinä elävät sitä tarvitsevat. Se on se ajanjakso, jonka hän vilkkaimmilla tunteilla ja hehkuvimmalla runoudella hedelmöittää. Elä siis sitä pelkää. Se on vuoristopolku, vaarallinen ja vaivalloinen, mutta se johtaa ihanille kukkuloille, joka on tasaisen yksitoikkoisen maailman yläpuolella, missä tarmottomat ihmiset elelevät. Sinä et kuulu niihin, joilta turha ponnistus saa tarmon riistää, tai jotka sortuminen voi musertaa. Sinä et ole luotu ryömimään todellisuuden liassa. Sinä olet luotu muodostamaan itse oman todellisuutesi korkeammassa maailmassa ja etsimään ilosi sielusi jaloimpien lahjojen käyttämisessä. Kulje eteenpäin, toivo, ja olkoon elämäsi yhtä kaunis runoelma kuin ne runot ovat, jotka älysi on uneksinut. Kerran vielä ylpeyden pyhällä ilolla sen luet uudelleen. Ehkä näet takanasi monet rauniot, mutta suorana ja puhtaana seisot keskellä toisten petosta, halpamaisuutta ja huonoutta. Hän, joka rehellisesti ja jalosti on kaikkeen antautunut, saa ehkä kärsiä, mutta hänen ei koskaan tarvitse punastua, ja ehkä siinä onkin koko palkinto. Jesus sanoi Magdalenalle: "Sinulle on paljon anteeksi annettu, sillä olet paljon rakastanut." Katso, kuinka olet erehtynyt, luullessasi huvitusten kautta kuluneesi ja kokemusten kautta tylstyneesi! Katso, kuinka ruumiisi uudistuu ja miten sielusi kotelostaan pyrkii esiin. Jos se väsyneenä on jo niin kauniita runoja saanut aikaan, niin mitä tunteita, mitä aatteita siitä nyt kehittyykään, kun se avaa siipensä. Kirjoita ja rakasta, se on sinun kutsumuksesi, ystäväni!

Alfred de Musset George Sandille

(Pariisi, talvi 1834-35).

Jätä minut, jos tahdot. Niin kauan kuin minua rakastat, on se hulluutta, eikä minulla ole siihen voimia. Kirjoita minulle muutama sana. En tiedä, mitä maksaisinkaan sitä, että saisin sinut tänne. Jos voin vuoteeltani nousta, niin tulen luoksesi.

Alfred de Musset George Sandille

(Pariisi, talvi 1834-35).

Jumaloitu enkelini! Lähetän sinulle rahasi takaisin. Buloz on lähettänyt minulle rahaa. Minä rakastan sinua, rakastan sinua, rakastan sinua. Hyvästi, Georgeni, se on siis totta? Minä rakastan sinua kuitenkin. Hyvästi, hyvästi, elämäni, aarteeni. Hyvästi, huuleni, sydämeni, rakkauteni. Minä rakastan sinua niin paljon, oi, jumalani! Hyvästi. Sinä, sinä, sinä, elä pilkkaa ihmisraukkaa.

George Sandin vastaus

Kaikki tämä, näethän, on peliä, jota pelaamme, mutta sydämemme ja elämämme ovat siinä pelipanoksena, eikä se ole niin hauskaa kuin miltä sen näyttää. Tahdotko, että yhdessä menemme Franchartiin ampumaan itsemme? Se tapahtuu nopeasti.

Alfred de Musset George Sandille

1885.

Rakas Georgeot, minä lähden. Olen niin kurja, että minulla ei ole edes rohkeutta odottaa sinun lähtöäsi. Olen tehnyt pienet kääröni, ja paikkani on täksi iltaa varattu. Vaikka olemmekin tänään karnevaalin loppupäivissä, niin tahtoisitko suoda minulle neljännestunnin jäähyväisiä varten. Minä en viivy muuta kuin niin kauan, jotta et kauhistu. Ellet voi, niin kirjoita minulle sananen, jotta en lähde ilman sinun kädenpuristustasi, viimeistä muistoa.

Sinun vanha hirvi raukkasi

Alfred.

George Sand Alfred de Mussetille

Rakkaus on onni, jonka antaa toinen toiselleen.

Oi jumalani, jumalani, minä soimaan sinua, joka kärsit niin paljon! Anna minulle anteeksi, enkelini, rakastettuni, onneton ystäväni. Minäkin kärsin niin paljon, etten tiedä, mitä teen. Minä valitan jumalalle, pyydän häneltä ihmettä; hän ei sitä tee, hän hylkää meidät. Miten meidän käy? Toisella meistä täytyisi olla voimaa joko rakastaakseen tai parantuakseen, elä suotta kuluta itseäsi, meillä ole ei kummallakaan sitä, ei toisella enempää kuin toisellakaan. Sinä luulet voivasi vielä rakastaa minua, koska voit vielä joka aamu toivoa, kiellettyäsi kaiken joka ilta. Sinä olet kahdenkymmenenkolmen vuotias ja minä kolmenkymmenenyhden, ja niin paljon onnettomuutta, niin paljon kyyneleitä, vihlovaa tuskaa takanani! Minne lähdet? Mitä odotat yksinäisyyden ja ennestään jo niin kalvavan tuskan kiihkon antavan? Voi, olen raukkamainen ja veltto kuin katkennut kieli; olen maassa, viruen lohduttoman rakkauteni kanssa aivan kuin ruumiin kanssa ja kärsin niin, etten voi nousta sitä hautaamaan tai herättämään eloon. Ja sinä tahdot elää ja piiskata tuskaasi. Eikö sinulla ole sitä jo kylliksi sellaisena kuin se on? Minä puolestani en usko, että on mitään pahempaa kuin se, mitä saan kokea.

Mutta toivotko? Ehkä nouset siitä? Niin, minä muistan sinun sanoneen, että sinä tartut siihen lujasti kiinni ja että pääset taistelusta voittajana, ellet äkkiä sorru. No niin, sinä olet nuori, olet runoilija, sinä olet kaunis ja voimakas. Koeta siis. Minä, minä kuolen. Hyvästi, hyvästi, en tahdo sinua jättää, en sinua ottaa uudelleen luokseni, en tahdo mitään, en mitään, olen polvillani maassa ja voimani ovat murtuneet; minulle ei saa puhua mitään. Tahdon syleillä maata ja itkeä. En rakasta sinua enää, mutta minä ihailen sinua aina. En tahdo enää sinua omakseni, mutta en voi siitä luopua. Taivaan salama ainoastaan voisi tuhotessaan minut parantaa siitä taudista, jota kärsin. Hyvästi, jää tai lähde, mutta elä sano, etten minä kärsi. Tämä yksinään voisi minut saada kärsimään vielä enemmän; rakkauteni, elämäni, sisin olemukseni, veljeni, vereni, lähtekää, mutta surmatkaa minut mennessänne.

George Sand Alfred de Mussetille

(1836?)

Ei, ei, tämä jo riittää! Sinä onneton raukka, olen sinua rakastanut aivan kuin poikaani, tunteeni on ollut äidinrakkautta ja sydämeni vuotaa vielä siitä verta. Surkuttelen sinua, annan sinulle kaikki anteeksi, mutta meidän täytyy erota! Muuten tulen ilkeäksi. Sanot, että se olisi parempi ja että minun tulisi antaa sinulle korvapuusti joka kerta, kun minua loukkaat. Minä en voi taistella. Jumala on luonut minut lempeäksi mutta samalla ylpeäksi. Nyt on ylpeyteni murtunut ja rakkauteni on enää vain sääliä. Sainte-Beuve on oikeassa. Käytöksesi on kurjaa, mahdotonta, sietämätöntä. Hyvä Jumala! Millaiseen elämään sinut jätän? Juomaretkiä, viiniä, porttoja yhä uudelleen ja uudelleen! Mutta kun en enää mitään voi estääkseni sinut siitä, niin täytyykö tämän häpeäni ja tämän tuskasi pitkittyä? Kyyneleeni suututtavat sinua. Ja sen lisäksi tuo mieletön mustasukkaisuutesi milloin mistäkin syystä kesken tätä kaikkea! Jota enemmän kadotat mustasukkaisuuden oikeuden, sitä enemmän sitä tunnet. Tämä on aivan kuin jumalan rangaistus sinulle. Hyvästi, hyvästi, onneton. Lapseni, lapseni!

Alexander Herzen ja Natalia Sakarin

Herzen Natalialle

1837 (vailla päivämäärää).

Nyt ymmärrän kirjeesi le ton exalté: sinä olet rakastunut. En soimaa sinua siitä, ettet ole minulle siitä itse sanonut, sillä sellaisista asioista on vaikea puhua. Mutta nyt sen tiedän ja pidän oikeutenani puhua siitä sinulle. En puhu ainoatakaan sanaa rakkauden vaaroista, sen päämäärästä, sen tarkoituksesta — se ei ole minun asiani. Mutta onko hän sinun arvoisesi? Osaako, voiko hän sinua rakastaa? Lähetä minulle lehti hänen päiväkirjastaan; minä palautan sen sinulle ja lausun siitä tuomioni kylmästi ja ankarasti kuin pyöveli. Et tunne ihmisiä ja vielä vähemmin nuoren miehen olemusta: yhdeksäntoista vuotiaan ja kahdenkymmenenkolmen vuotiaan miehen välillä ei ole enää mitään yhtäläistä; ne ovat kaksi aivan erilaista ihmistä. Elä lahjoita suotta sydäntäsi, eläkä leiki intohimolla; sinä poltat itsesi siinä, usko minua; minä olen polttanut itseni useammassa kuin yhdessä tapauksessa. Tiedän, että tavallisesti les premiers amours eivät merkitse mitään; c'est de l'eau tiède, ensimäinen koe, mutta miksi tahdot niin varhain kuluttaa sydämesi? En tunne häntä; mutta sydämessäni ei värähdä heikoinkaan ääni, joka sanoisi, että hän on sisareni arvoinen. Sanon kerta vielä, en tunne häntä, elä sen vuoksi ole minulle vihainen. Mutta usko minua, jos valinta tässä tapauksessa riippuisi minusta, niin olisin peloittavan ankara valikoimisessani. Etkö sinä siis tunne itseäsi, koska sydämesi umpimähkään heität ensimäiselle tiellesi osuvalle sen tähden, että hän on ensimäinen? Jos sinä minulle selität, että kaikki on lopullisesti päätetty, että häntä sydämestäsi rakastat, niin olen vaiti — sillä silloin loppuu veljen vaikutus —, vieläpä olen valmis käyttämään kaikki voimani auttaaksenikin sinua. Mutta sinun täytyy ensin lausua tuo sana. Etkö tiedä, millaisia ihmiset ylimalkaan ovat?… Johannes, runoilija-evankelista sanoo: "Sinä et ole kylmä etkä kuuma. Oi, olisitpa kylmä tai kuuma!" Yleensä he voivat tehdä onnelliseksi, mutta voivatko sinutkin, Natasha? Sinä arvostelet itseäsi liian halvaksi. Mieluummin luostariin kuin suuren joukon keskeen!

Paina yksi asia mieleesi. Sanon näin siksi, että olen veljesi, että olen ylpeä sinusta ja sinun kauttasi, sillä minä toivon sinun saavan viettää rikasta ja täydellistä elämää. Mutta jos jo olet päättänyt, niin anna minulle anteeksi ja ole vakuutettu siitä, että minulla ei ole mitään sinun rakkauttasi vastaan väitettävää. Rakasta ja ollos joutumatta koskaan siihen kokemukseen, että minun sanani ovat olleet tosia; muuttukoot ne valheeksi, kun sinä vain olet onnellinen.

Katkerana hetkenä lähetin viimeisen kirjeeni sinulle; se on tyhmä, heitä se tuleen. Olen sen jälkeen saanut taas toisen kirjeen Ogareffilta; tahdon kopioida sinulle siitä erään kohdan: "L'autre jour donc je repassais dans mémoire toute ma vie. Un bonheur qui ne m'a jamais trahi — c'est ton amitié. De tout mes passions une seule qui est restée intacte — c'est mon amitié pour toi — car mon amitié est une passion." [Tuonnottain muistossani tarkastin mennyttä elämääni. Onni, joka ei koskaan ole minua pettänyt — on ollut ystävyytesi. Kaikista intohimoistani yksi on säilynyt ehjänä — ystävyyteni sinuun — sillä ystävyyteni on intohimoa.] Oi, ystävyys! Ei sanaakaan enää; mutta kuinkahan mahtaakaan se rakastaa, jonka ystävyyskin jo on intohimo!

* * * * *

Lopuksi vielä sana. Hän rakastaa sinua, minä uskon sen. Se ei olisi mitään ihmeteltävää, ja mitä hän olisi, ellei hän rakastaisi, kun hän huomaa vain pienen rohkaisun välähdyksenkin? Mutta minä vannotan sinua, elä puhu hänelle vielä mitään rakkaudestasi, elä vielä pitkään, pitkään aikaan; se hetki on kauhea (oletko ehkä jo puhunut hänen kanssaan?), silloin olet hänen vallassaan. Natasha, jos minä kertoisin sinulle erään tapauksen, mutta minä en saa sitä tehdyksi. Voi hyvin.

Veljesi Alexander Herzen.

Joulukuun 31 p:nä 1834.

Minä pelästyin, kun olin sinulle viimeisen kirjeeni kirjoittanut ja mietin kauan lähettäisinkö sen; ja vielä enemmän pelästyin, kun sain vastauksesi. En koskaan ota sitä edesvastuuta niskoilleni, minkä minulle annat. Minä ehdoitin sinulle, että olisin ystäväsi, ystäväsi sanan täydellisessä merkityksessä, tahdoin lausua sinulle rehellisen mielipiteeni ihmisistä; edellytin siinä luonteen lujuutta, joka sinulla on ja joka tässä tapauksessa on aivan välttämätön; tiesin, että sinulla on voimakas yksilöllisyys, miksi antaudut niin kokonaan minun valtaani? Sinä et yleensä tunne minua vielä, minulla on paljoa enemmän huonoja puolia kuin hyviä. Tunnen itseni; mielikuvitukseni on pilaantunut, sydämeni liattu, paheiden vaikuttama tahraantuminen on jättänyt minuun niin syvät jäljet, että ne voidaan ainoastaan suuren onnettomuuden kautta pestä pois. Miksi kirjoitat: "Tee minulle mitä tahdot"? Ei, minä tahdon, että sinä itsestäsi teet kaiken sen, mitä itsestäsi voit tehdä. Minä puolestani tahdon auttaa sinua tässä kehityksessä, tasoittaa tietäsi. Vihaan taipuvaisuutta ystävissäni, vaadin sitä ainoastaan laumoilta; taipuvaisuus alentaa. En olen niin itserakas, että tahtoisin toistamiseen nähdä itseni sinussa; ei, itsessäsi minä tahdon sinut nähdä ja sellaisena, jommoiseksi jumala on luonut sielusi, vailla kaikkia häiritseviä sivuseikkoja, sillä jumala on sinun sielusi hyväksi luonut. Ymmärrä minua oikein, eläkä käsitä sanojani väärin, ei niissä piile mikään luopuminen sinusta, ei muuta kuin selitys. Tahdon selvemmin sanoa kaiken; en tahdo, että sinä heität päältäsi pois kaikki perhekahleet siksi, että minä olen sen tehnyt. Laskeudu sielusi syvyyksiin, kysy itseltäsi ja kuuntele vastausta. Minä puolestani teen ainoastaan kysymyksen. Muuten tiedän, että olet kirjoittanut kirjeesi ensimäisen mielenkiihkon vallassa, ja silloin ihminen kirjoittaa paljon sellaista, joka sitten ei kestä tyyntä arvostelua.

Mitä sinun tilaasi tulee, niin ei se ole kehityksellesi niinkään epäedullinen kuin kuvittelet. Sinulla on monen muun rinnalla se etu, että olet kokemuksista oppinut; tosin kyllä on kokemus rautakätinen opettaja, mutta siksi onkin sen opetuksista hyötyä. Kun aloit itseäsi ymmärtää, niin olit yksin, yksin koko maailmassa. Toiset tunsivat isän rakkautta ja äidin hellyyttä, sinulta puuttuivat molemmat. Ei kukaan tahtonut ottaa sinua huostaansa; sinä jäit omiin hoteisiisi. Onko kuitenkaan mitään sen parempaa ihmisen sisäiselle kehitykselle? Kiitä sallimaasi siitä, että kukaan ei ole pitänyt huolta sinusta; he olisivat tyrkyttäneet sinulle vierasta, seuraelämän mukaista ajatuskantaa, he olisivat lasellisen sielusi taivuttaneet; nyt sitä saisi turhaan koettaa. Puhut kasvatuksesta maailmaa varten; sitä täytyy oppia halveksimaan; se on kyllä hyväksi ihmisille, jotka itsestään eivät saa ainoatakaan ääntä, sillä se antaa heille ihmismoisen muodon. Mutta se, jolla on sielu, hän saa siitä enemmän kuin kasvatuksesta. Näyttää siltä kuin surisit sitä, että elämäsi on onneton; mutta mitä varten olisi onni ja mitä on onni täällä maailmassa? Vielä yksi muistutus; kirjoitat ennen aikaisemmin pyhittäneesi itsesi nimettömälle katoamiselle; tätä sanaa en oikein ymmärrä. Mitä sitten tahdot? Olla tunnettu, kuuluisa? Jumala varjelkoon sinua kärsimästä tätä kamalaa tautia; olen sitä saanut potea, enkä vieläkään ole aivan terve; tiedän, millaista se on, enkä voi itseäni kohottaa uhrautuvaisuuteen; en ole puhdas, sillä tämä ajatus juurtui liian varhain sieluuni, on sitä liian paljon turmellut — mutta sitä… mutta mahdollisesti et ymmärrä minua laisinkaan.

Voi hyvin. Veljesi Alexander.

Ellei sinulla ole mitään keinoa salataksesi kirjeeni, niin polta ne. Sinulle tulisi ikävyyksiä, jos ne sattuisivat ruhtinattaren käsiin.

Vangilla ei ole juhlapäiviä eikä uutta vuotta, teillä ne ovat — minä toivotan teille paljon onnea.

Natalia Herzenille

Moskova. Tiistaina, toukokuun 28 p:nä 1835.

Minäkin kirjoitan sinulle, ystäväni Alexander! Minulla on ilo ensi kertaa eromme jälkeen saada lörpötellä kanssasi — elä sen vuoksi ole minulle suutuksissasi: minä en ole siihen syypää. Minä tunsin kamalaa ahdistusta mielessäni, silloin tartuin kynään kirjoittaakseni sinulle, ja tunsin heti helpoitusta, aivan kuin olisimme tulleet lähemmäksi toisiamme. Täällä on ikävä, kamalan ikävä olla ilman sinua! Sinulla on vaihtelua, näet vain uusia oloja, uusia kasvoja, katselet Permiä ja unohdat silloin kai toisinaan, että Natasha raukka eräässä Moskovan kolkassa viettää elämäänsä, minulla on… minulle muistuttaa kaikki, kaikki sitä, että ystäväni on loitolla. Ah, uskotko sanojani? — sydämeni vuotaa verta ajatellessani sinua, että olet tuhansien virstojen päässä minusta, että elät aivan yksinäsi — jumala tietää, miten sinun käy. Ellei minulla olisi luottamusta sallimukseen, aivan horjumatonta luottamusta, niin rohkeuteni aivan sammuisi. Ja kuitenkin on uskoni jumalaan vielä niin heikko, etten voi sinua kokonaan uskoa hänen isänkäsiinsä ja olla sinun suhteesi aivan rauhallinen. Luen kertomusta Jakobista, ammennan siitä hyvin paljon; se puhdistaa sieluni ja vahvistaa uskoani. Mutta eikö kaikki johdata mieleeni sinua? Otan evankeliumin käsiini ja ajattelen sinua; olethan minua käskenyt lukemaan raamatunkertomuksia? Niin, tuhannet virstat eroittavat meidät toisistamme ja kuitenkin olemme niin lähellä toisiamme!

Usein luen sinun entisiä kirjeitäsikin. Sano mitä tahdot, minä löydän niistä kuitenkin kaiken: iloa, lohdutusta, viisautta — sanalla sanoen, löydän sinut niistä. Ja kuinka kasvan omissa silmissäni niitä lukiessani! Hän, jota rakastan niin paljon, jonka ystävyys on minulle kaikki maailmassa, johon minä niin lujasti luotan, hän sanoo minulle: minä olen ylpeä sinusta ja sinun kauttasi. Oi, kuinka paljon nämät sanat ilmaisevat! Nämät sanat ovat minulle kalliimmat kuin kokonainen kirje täynnä ylistyksiä. Ellen uskoisi sinuun, niin sehän olisi sama kuin en uskoisi omaa olemassaoloani. Sinun luonasi (vaikka tuhannet virstat olisivatkin meidän välillämme, sinä olet aina luonani) unohdan, että maailmassa on paljon imartelua, että paljon on valhetta.

Selvästi, aivan selvästi muistan sen päivän, jolloin viimeisen kerran näimme toisemme ja otimme toisiltamme jäähyväiset. En voi sinulle sanoa, en itselleni selvitellä, mitkä tunteet silloin sielussani liikkuivat: taivas ja maa, paratiisi ja helvetti. Niin täynnä, niin täynnä oli silloin sydämeni, että unohdin puhumisen; ja kuitenkin tuntui minusta kuin olisin kaikki sanonut, kuin olisi sieluni huomaamattani muuttanut sinun sieluusi. Unohdin koko maailman, nähdessäni tuon pienen vankikomeron, unohdin, että minulla oli koti, että kauniimpiakin rakennuksia oli. Katsoessani sinuun unohdin kaiken maailmassa. En huomannut, miten tunnit kuluivat; koko tuo aika tuntuu minusta yhdeltä ainoalta hetkeltä, ja sitten eron hetki — oi katkera hetki! — tuhannet onnellisimmat hetket tuskin tulevaisuudessa voivat minulle sitä korvata. Kun käytävässä kerta vielä olin ottanut sinulta jäähyväiset, tahdoin kerran vielä palata luoksesi, nähdä sinut kerta vielä; mutta voimani pettivät.

Matkalla olin vielä aivan täynnä ajatuksia siitä, että saisimme kohdata toisemme; mutta kun huoneeseesi astuin… Silloin — kummallista — heräsi sielussani toivo siitä, että kerta vielä saisin sinut kohdata — lähtöpäivänäsikin uskoin vielä sitä; mutta kello kolme sain sinun viimeiset rivisi, silloin… Oi, se hetki oli vaikeampi kuin eron hetki. Siellä lievitti läsnäolosi tuskaani; vielä näin sinut ja ajattelin silloin, etten pitkään aikaan saisi sinua kohdata, ja sitten, sitten… ei enää mitään toivoakaan! Oi, milloin me näemme toisemme, milloin, hyvä jumala? Kirjoita minulle, rakas veli, kirjoita herran nimessä. Kuule, jos kauan oleskeltuasi loitolla sinussa tapahtuu muutos, jos jälleen kohdatessamme vain ihmettelisitkin, että koskaan olit voinut toivoa tätä jälleennäkemistä — jumala sitä varjelkoon. Mihin silloin enää uskoisin? Mutta ei, ei, en epäile sinusta sitä.

Emilia ei ole Moskovassa; en ole hänelle vielä kirjoittanut enkä ole häneltä mitään vastausta saanut; kaikki matkustavat pois, kaikki jättävät minut; se on niin surullista! Silmiäsi varmaankin kirveltää lukiessasi, kirjoitan niin pientä käsialaa saadakseni enemmän mahtumaan. Molemmat kirjeesi olen saanut, samoin kauniin päivänvarjon ja tohvelit.

Minä annan täyden tunnustuksen sinun maullesi. Kiitän sydämestäni sinua kaikesta. Voi hyvin, Alexander, pysy terveenä ja rauhallisena, elä unohda minua, mutta ajattele ilman katkeruutta minua. Mitä sinä puuhailet? Me lähdemme kohta maalle; siellä kopioin sinun "legendasi". Vielä kerran hyvästi; Kristus olkoon sinun kanssasi.

Sisaresi Natasha.

Zagorja, elokuun 26 p:nä 1835.

Vihdoinkin kaikui sielulleni sukulainen ääni omassani — ja minussa tapahtui ylösnousemus. Sieluni tarvitsee tuon äänen, se yksinään hävittää kaiken surullisen minussa, se yksinään kohottaa minut yläpuolelle kaiken maallisen. Sinun sielusi on vielä sairas; jos ihmiset olisivat paremmat, iloisemmat, niin ei silloin erokaan tuntuisi sinusta niin katkeralta; mutta sinäkin erehdyt, Alexander! Ehkä on sallimus määrännyt sinut suuria tehtäviä varten ja sen vuoksi myöskin pannut sinulle suuren koettelemuksen. "Se hioo ensin aseitaan, sitten se niitä käyttää", sanoit itse kerran. Ilman tätä ajatusta ovat kaikki elämän kokemukset kamalia. Mutta jumala sinua varjelkoon sellaisista kokemuksista; sydäntäni vihloo sinun puolestasi. Niin, kummallinen asia — rakkaus! Rakkaus! mutta olkoon se sinun arvoisesi, silloin et itsekään koskaan lakkaa rakastamasta, eikä sinua koskaan petetä. Mutta missä on hän, missä on tuo, joka on sinun arvoisesi?

Kun elämän taistelussa olet uupunut, kun olet väsynyt ja pettynyt, silloin kohtaat hänet, ja hän sovittaa sinut maan kanssa, hänen rakkaudessaan uusiintuu ihmiskunta sinussa. Oi, kuinka minä rakastan kaikkia, joita sinä rakastat, kuinka minä rakastaisinkaan häntä, joka tekee sinut onnelliseksi!…

Ei, Alexander, ei, ystäväni, minulla on korkeammat käsitykset ystävyydestä kuin Esmeraldalla. Kuinka heikko onkaan tuo vertaus: "Kaksi saman käden sormea yhdistettyinä!" Se on pyhin tunne! minun sielussani elää sellainen voima, sellainen hehku, että rakkaudelle ei ole enää mitään tilaa. Kuolema ei eroita kahta olentoa, jotka rakkauden kautta ovat toisiinsa sidotut — mutta ystävyyden kautta?…

Ystävyys on saanut alkunsa Hänestä. Me kaikki olemme yhdistettyinä hänen kanssaan, jos olemme sellaisen kirkastuksen arvoisia. Oi, kuinka tämä ajatus johtaa minua hyveeseen, millä liikutuksella se täyttää sieluni! Siellä olen minä hänen kanssaan ja… sinun kanssasi yhdistettynä!

Siihen asti voi hyvin, ystäväni! Jos vain on mahdollista, niin kirjoitan sinulle vielä sanan. Nyt on kello seitsemän aamulla; sukulaiset nousevat, eikä minulla ole omaa huonetta… Adieu, oh mon aimable frère!

Kello 6 illalla.

Ei, en voi kirjoittaa; voi hyvin ystäväni, kaikkivaltias sinua suojelkoon!

Natasha.

Herzen Natalialle

Wjatka, lokakuun 14 p:nä 1835.

Vihdoinkin olen saanut tietoja Ogareffilta, mutta kuinka surullisia ovatkaan nuo tiedot! Oi, kuinka paljon olemmekaan kärsineet sitten heinäkuun 1834! Mutta hänen sielunsa on yhä vielä laaja ja syvä. Sinultakin olen saanut kaksi kirjettä. Sinä ja hän — ymmärrätkö tätä olemukseni kahtiajakoa? Sinussa ja hänessä elää osa minun sieluani. Teissä molemmissa on tapahtunut koskettaessanne minuun suuri muutos, ja te seisotte sen vuoksi sitä lähempänä minua. Tässä ojennan sinulle käteni ikuisen ystävyyden, ikuisen sympatian pantiksi.

Vielä yksi asia: olen hulluuden alkuasteella; kun olen yksinäni, kun ei minulla ole mitään tehtävää ja ajatteleminenkin on minulle vastenmielistä, silloin annan sieluni kaikkien intohimojeni valtaan. Hulluuteni on saavuttanut korkeimman asteensa. Rakastaa — voiko minun sielullani, minun intohimoisuudellani elää rakastamatta? Siis rakastaa! Mutta ajatus, että sitoisin elämäni naiseen, saa sieluni aivan jäykistymään. Ymmärrätkö sitä rakkauden hulluutta, joka ei pyri rakastetun olennon täydelliseen omistamiseen? Piru tietäköön, mitä se on. Tästä selvästi näkee koko hulluuden, mihin olen joutunut; on olemassa tunne, joka on maallisen rakkauden ja ystävyyden keskivälillä. Olen jo kauan hautonut näitä ajatuksia, mutta en ole tähän asti sinulle vielä niistä kirjoittanut. Miksi teen sen nyt? Miksi — mutta tiedänkö, miksi? Nyt se on kirjoitettu, enkä katso olevani oikeutettu riistämään sinulta jotain, jonka jo olen sinulle kirjoittanut.

Ei, en ole sinun sieluasi kirkastanut, se on järjetöntä. Olen vain avannut sinulle ovet toiseen maailmaan, ei siihen, jossa suuri lauma elää — en ollut mitään muuta kuin opas, en mitään muuta. Sinä huomaat, että tässä maailmassa — enkelien maailmassa — olet kotonasi, jota vastoin minun — langenneen — täytyy seisoa ulkopuolella. Oi, tuota meidän jäähyväishetkeämme! Sinä olit silloin edessäni aivan kuin enkeli.

Uskotko tuohon rakkauden ja ystävyyden välillä olevaan tunteeseen? Vielä enemmän, minä teen peloittavan kysymyksen — minun täytyy tänä hetkenä olla mielipuoli, muuten ei se tulisi huulieni yli. Uskotko, että se tunne, jota tunnet minua kohtaan, on ainoastaan ystävyyttä? Uskotko, että se, mitä minä tunnen sinua kohtaan on ainoastaan ystävyyttä? Minä en sitä usko.

Sinun Al. Herzen.

Lokakuun 15 p:nä. Jumalan tähden, sinun varjokuvasi; mutta sen täytyy olla hyvin näköisesi, muuten siitä en huoli. Ei, kun minä tuon pyrstötähden näin, niin, suoraan sanoen, en ajatellut sinua, sillä minä ajoin yöllä puolihumalassa eräästä seurasta kotiin; äkkiä näin pyrstötähden ja ajattelin silloin kortteja, viiniä y.m. Päiväkirjaa en kirjoita, se olisi pahempi kuin omantunnonvaivat. Varjokuvaa ei kukaan voi täällä valmistaa. Voi hyvin!

Natalia Herzenille

Moskova, lokakuun 27 p:nä.

Ystäväni!

Uskon, uskon aivan horjumattomasti, että ystävyys meidät yhdistää, korkein ystävyys, jommoista ei toista kertaa ilmaannu. Maan päällä ei ole ainoatakaan olentoa, joka minulle olisi kalliimpi kuin sinä, rakastan sinua syvemmin kuin mitään muuta maailmassa. Jos tämä tunne on enemmän ja korkeampaa kuin ystävyys, niin en osaa sitä millään nimittää, mutta minä uskon siihen. En koskaan, en koskaan tule rakastamaan, en koskaan tule sallimaan sielussani tunnetta, joka olisi korkeampi kuin se, jota sinua kohtaan tunnen. Rakastaa merkitsee minulle löytää olento, joka seisoisi korkeammalla, olisi arvokkaampi kuin sinä, mutta se ei tule koskaan tapahtumaan. Sielussani on vain yksi tunne yläpuolella rakkauttani sinuun: rakkaus jumalaan; mutta nämät molemmat tunteet ovat hyvin läheisesti yhdistetyt toisiinsa; ilman rakkautta jumalaan en voi rakastaa sinua, ilman rakkautta sinuun en voi rakastaa jumalaa. Ellei ystävyys voi kahta olentoa viedä niin lähelle toisiaan, ei voi kohottaa niin korkealle, niin olkoon tämä ainakin silloin tunne, joka on maallisen rakkauden ja ystävyyden välillä. Ellen minä ajattele samaa kuin sinä, niin olen erehtynyt. Mutta uskothan sinä sen?

Rakkaus, joka ei pyri täydellisesti saamaan rakastetun olennon omakseen — ymmärrän sinua, luulen ymmärtäväni sinua. Mutta miksi sanot kaikkea, minkä olet kirjoittanut, hulluudeksi? — sitä en ymmärrä.

Ennen peloitit minua kyyhkysen kohtalolla, nyt syvällä kuilulla, mutta kyyhkysen kohtalo ei tuota minulle mitään kauhua, sen kärsimys on minulle suloinen, mielelläni tahdon sammua aivan kuin raketti silloin, kun sen putoaminen on määrätty. En pelkää mitään myrskyä intohimon aaltoilevalla merellä; sillä minähän uisin sinun kanssasi, sinun kanssasi, ja kenen kanssa voisin varmasti uida, ystäväni, sano minulle, kenen kanssa? Ketä, ketä rakastaisin enemmän maan päällä veljeni, ketä? Ei kenenkään kanssa, eikä ketään ei, ei kenenkään kanssa, eikä ketään!