SUUDELMA

Nuori mies rakasti nuorta neitoa. Ja sen nuoren neidon silmät välähtivät ja hänen sydämensä sykähti, kun hän vastasi sen nuoren miehen katseeseen.

Sitten se nuori mies suuteli sitä nuorta neitoa — niinkuin ainoastaan se voi suudella, jonka suutelossa punottaa nuoren veren tulipunainen hehku. Ja se nuori neito vastasi sen nuoren miehen suuteloon niinkuin ainoastaan nuori neito voi vastata silloin kun hän ei enää kainostele, vaan antautuu rakkaudellensa kokonaan.

Ja kun he suutelivat toisiaan ja nuori mies kesken suutelon huumaavaa autuutta katseli nuoren neidon ohimosuonen riemullista tykintää, niin hän sanoi:»En ikänä olisi voinut uskoa suuteloa sellaiseksi: että ihminen voi siihen hukkua!»

Ja se nuori neito, jonka silmäripset olivat laskeutuneet niin alas, että kaikki hänen ympärillään näytti hämärtävän punertavalta, vastasi: »En minäkään, mutta minä en osaa edes sanoa millaista se on…»

* * * * *

Ja tapahtui kerran, kun he olivat juuri suudelleet toisiaan, että se nuori mies sanoi sille nuorelle neidolle: »Kun meidän nyt täytyy joksikin aikaa erota, niin —»

»Niin mitä —?!» huudahti nuori neito henkeään pidättäen, sillä hän ei ollut koskaan ennen kuullut sen nuoren miehen puhuvan sellaisella äänellä.

»Minä vaan pyytäisin sinulta lupaa saada tänä aikana suudella muitakin nuoria neitoja. Sillä minä tiedän ettei kukaan osaa suudella niinkuin sinä, mutta niin kauan kuin ei minulla ole siitä varmuutta, ei minun ole hyvä olla.» Nuori neito katsoi häneen hämmästyneenä, sitten hän tuijotti vaieten eteensä.

Silloin se nuori mies puhui kiihkeästi: »Sinä olet lapsellinen, Helvi! Minähän tulen takaisin sinun luoksesi, ja noita muita minä suutelen ainoastaan leikillä, mutta sinua ainoata niin, että ihminen hukkuu.»

Mutta se nuori neito tuijotti yhä eteensä. Vihdoin hänen silmäripsensä olivat laskeutuneet niin että kaikki hänen ympärillään näytti hämärän vihreältä, ja hän vastasi:

»Miksi kysyt semmoista, joka on omassa vallassasi…»

* * *

Ja se nuori mies suuteli monta nuorta neitoa ja sanoi itsekseen: »En ikinä olisi uskonut, että elämä on niin rikas: ettei ole kahta samanlaista suudelmaakaan!»

Ja hän suuteli suutelemasta päästyään, eikä muistanut enää ensinkään sitä nuorta neitoa. Kun hän suuteli, niin hän sanoi: »En ole ketään rakastanut niinkuin sinua!» Toiselle hän sanoi: »Ainoani!», kolmannelle: »Ikuisesti omani!» ja hän sanoi jokaiselle heistä jotain kaunista, niin ettei hän enää lopulta muistanut mitä oli kullekin heille sanonut.

* * *

Ja tapahtui, kymmenen vuotta myöhemmin, että se entinen nuori mies tuli kerran entistä synnyinkaupunkiaan katsomaan.

Ja hän istui kauniina kevätpäivänä kotikaupunkinsa puistossa lehtivien vaahterain siimeksessä ja muisteli menneitä päiviä.

Silloin hän muisti sen entisen nuoren neidonkin ja ajatteli: »Olisipa hauska tietää missä hänkin nyt on!»

Mutta samalla kun hän näin ajatteli, hän huomasi jonkun tulevan pitkin varjoista käytävää — ja katso: se oli se entinen nuori neitonen!

Hän oli laihtunut ja vähän vanhentunutkin, mutta hänen käyntinsä oli vielä notkea ja jalkansa nousu kevyt. Silloin sen entisen nuoren miehen rinnassa sykähti ja hän tunsi veren syöksyvän suonissaan kuin keväisen tulvan. Ja kun se entinen nuori neitonen oli ennättänyt hänen kohdalleen, niin hän ei voinut enää itseään pidättää, vaan sanoi värähtävällä äänellä: »Helvi!»

Se entinen nuori neitonen säpsähti ja sanoi: »Ah!»

Silloin se entinen nuori mies puhui rukoilevalla äänellä: »Etkö istahtaisi viereeni, Helvi — muutamiksi sekunneiksi vain?»

Niin se entinen nuori neitonen istahti.

Ja se entinen nuori mies jatkoi: »Helvi! Nyt minä sen tiedän.» »Niin minkä —?» ihmetteli se entinen nuori neitonen.

»Sen, jota en vielä silloin tietänyt, kun viimeksi puhuimme toistemme kanssa.»

»Vieläkö sinä sitä muistelet?» ihmetteli toinen yhä.

Niin se entinen nuori mies tarttui kiihkeästi hänen käteensä:

»Senkö unohtaisin? En koskaan! Ja nyt sen tiedän. Olen saanut satoja suudelmia. Yksi on ollut kuin auringon nousu, toinen kuin kesäinen sydänpäivä tulessaan, kolmas kuin iltaruskon punerrus, neljäs kuin kesäyön huokaus veden väreilevällä kalvolla, viides — niin, niin, mutta ei ainoakaan semmoinen, johon ihminen olisi voinut hukkua! Ja niin olen jo vuosia takaperin kuollut niille kaikille.»

Sen entisen nuoren neitosen silmäripset laskeutuivat syvempään, mutta hän ei vastannut mitään.

Silloin se entinen nuori mies katsoi noiden pitkien ripsien alle tulisesti ja jatkoi: »Jos saisin vielä kerran hukkua, niin tahtoisin hukkua ainaisesti, ja sitten unohtaa kaikki!»

Sen entisen nuoren neidon silmäripset painuivat yhä syvempään, mutta hän ei sanonut vielä mitään.

»Olen naimisissa — mutta olisiko se senvuoksi mahdotonta —? jatkoi toinen yhä kiihkeämmin. Sen entisen nuoren naisen silmäripset painuivat aivan alas. »En tiedä…» vastasi hän hiljaa.

»Muistella hetkiä, joita ei koskaan saa takaisin — autuutta, jonka porttia emme enää tämän jälkeen voi kolkuttaa. Helvi —?»

Sen entisen nuoren naisen rinnassa kuohui niin, että hänen oli vaikea hengittää. Mutta hän tyyntyi heti ja vastasi hillitysti: »Miksikäs et voisi vielä kerran — viimeisen kerran.»

»Jumalani!» Se entinen nuori mies tarttui sen entisen nuoren neidon olkapäihin ja painoi kiihkeästi huulensa hänen huuliaan vasten. Mutta nuo ennen niin lämpimät huulet pusertuivat nyt ohuina ja viileinä kuin hallan puremat. Hän katsahti hätääntyneenä ohimosuoneen: se ei enää tykkinyt. Hän tunsi olevansa kuin varas, joka oli yllätetty itse teossa — ja irtausi hiljalleen.

»No —?» kysyi se entinen nuori neito ihmetellen.

Se entinen nuori mies katseli hämillään käytävän hiekkaan. »Me emme ole enää nuoria…» huokasi hän.

»Aivan tarpeeksi nuoria — mutta — — »

»Mutta —?»

Nainen oli noussut seisoalleen ja katsoi häntä terävästi silmiin:

»Sinä hukuit viimeisen kerran — jo kymmenen vuotta takaperin! Tiesin sen jo silloin, ja että sen itsekin tietäisit ja aina muistaisit, annoin sinun leikkiä hukkuvaa. — Hyvästi, viimeisen kerran!»