HYMY

Ei ole elämässä mitään ihanampaa kuin nuoren naisen hymy. Varsinkin nuoren tytön hymy nuorelle miehelle. Siinä on kevätsadetta ja koivunlehden puhjentaa, auringon paistaessa putoavien pisarain läpi ja sateenkaaren helottaessa seitsenvärisenä taivaalla.

Mutta se hymy on arka kuin kevään kukka. Henkäys pohjoisesta tai idästä, ja se sulkeutuu jälleen.

* * *

Satuin kerran matkallani odottelemaan junaa eräällä asemalla.

Se oli suuri, vilkasliikkeinen asema, vaan tällä erää, keskellä heinäaikaa, hiljainen kuin kirkko.

Astuin aikani kuluksi kolmannen luokan odotussaliin.

Siellä oli ennestään muuan upseeri rouvineen, joku vanha ukko, pari talonpoikaa ja eräällä penkillä kolme keski-ikäistä naista. Siihen lisäksi tarjoilijaneiti pöytänsä takana.

Huomioni kiintyi viimemainittuun, sillä hän ei ollut tavallinen tarjoilijatar, vaan aivan nuori tyttö. Ei mitään kouhotettuja kiharoita, kaavamaista hymyä, tai yliolkaista nenänvarsikatsetta. Kaikki oli nuorta, raitista ja välitöntä — kutoipa hän neulettaan pöytänsä takana tai ojensi meille kainosti kuppia.

Olimme istuneet jo kotvan, juoneet kahvimme ja vaipuneet taas hiljaisiin mietelmiimme.

Silloin ovi avautui — sisään astui uusi tulokas.

Hän ei ollut enää nuorukainen, mutta nuoreksi mieheksi häntä kyllä voi sanoa. Mies pyöräilijän puvussa, koko olemuksessa vielä ilmaa ja vauhtia, mutta jalan koskennassa jo luja maan tuntu.

Uljas! ajattelimme me varmaan kaikin.

Tulija korjasi kaulanauhaansa, pyysi neitoselta kahvia ja sen juotuaan istahti omaan kolkkaansa.

Huoneessa oli jälleen kuin kirkossa.

Silloin nuori mies nousi ja seisoi hetkisen kuin epäröiden ikkunan luona. Sitten hän tarkasteli kenkiään ja sääryksiään niin merkitsevästi, että jokainen saattoi huomata niiden olevan pölyssä ja tuon kaiken häntä kiusaavan.

Nuori mies kulki tarjoilupöytää kohti.

»Eihän teillä, neiti, sattune olemaan vaateharjaa?» kysyi hän niin hiljaa, että me muut tuskin kuulimme.

»Ei ole», vastasi neitonen. »Mutta» — hänen katseensa kiisi huolekkaan tutkivasti kysyjän sääryksille ja kengille — »sisällä on.»

Hän päätti ajatuksensa siihen ja katsoi kuin tutkien nuorta miestä silmiin.

Tämä näytti neuvottomalta. »Ette suinkaan te..?» alotti hän epäröiden.

»Kyllä — minä haen heti!» ehätti neitonen ja hänen kasvoilleen kohosi sen avuliaan, toverillisen hymyn alku, jonka me miehet niin hyvin tunnemme.

Nuori mies jäi miltei maltittomassa mielenvireessä odottamaan. Me muutkin olimme käyneet uteliaiksi, niinkuin olisimme kuulleet jännittävän sadun ensi lauselman: oli kerran nuorukainen ja neito…

Neitonen viipyi hetkisen, sitten hän tuli. Hän tuli rientävin askelin ja hänen kasvoillaan väikehti nuori, ujostelematon ilo siitä, että hän voi auttaa ja palvella.

Sitten hän ojensi harjan. Ja silloin me sen näimme — nuoren tytön hymyn! Tuon joka on kuin kastepisarainen kevät-aamu, mutta jossa kuitenkin jo väikkyy kaikki, mitä naisessa on: ystävä, toveri, rakastaja, äiti, kanssamme vesien syvyyksiin syöksyjä, rinnallamme revolverin luotien punaisen polun astuja.

Tuo silmänräpäyksen hymy oli valaissut koko huoneen. Nuori mies kulki ripein, riemullisin askelin pihanpuoleiselle kuistille. Vanhus hymyili vuosikymmenien takaista poikavuosihymyään. Naisten kesken virisi vilkas supatus, yksin hiljaisten hämäläistalonpoikienkin jurot kasvot olivat lientyneet hyväntahtoiseen mareeseen. Ainoastaan upseeri ja hänen rouvansa olivat pysyneet tämän kaiken ulkopuolella.

Meidän katseemme siirtyivät vaistomaisesti kuistille.

Siellä harja kiisi riemukkaasti nuoren miehen kädessä.

Jo oli kaikki valmiina. Onnellinen hymy huulillaan vilkasi nuori mies tomuttomia vaatteitaan ja kirkkaita kenkiään. Mutta sitten hänen kasvoilleen kohosi neuvoton ilme — me näimme hänen kätensä hiipivän vitkalleen kukkarotaskuun. Ja yhä viipyvän taskussa, kasvoilla ristiriitainen häive.

Me näimme kuin kuulakan veden läpi hänen ristiriitansa pohjavirrat. Voinko antaa naiselle, joka noin hymyilee? Mutta on tapana — voinko olla antamatta?

Hänen tuskansa tarttui meihin muihin. Vaan silloin hänen omille kasvoilleen jo levisi rauhallinen tyytyväisyyden ilme — niinkuin hän olisi löytänyt oikean ratkaisun. Hän avasi kukkaron ja otti sieltä hopealantin.

Me olimme kaikin jännittyneitä, kun hän astui sisään. Neitonen nousi neuleensa luota. Huonetta valaisi kirkas, onnellinen hymy — että hän, neitonen, oli voinut olla avuksi tuntemattomalle, kaunistaa maailmaa — ihmistä — miestä!

Nuori mies oli ennättänyt pöydän luo. Jo ojentui käsi, jo laskeutui harja. Tapahtuiko muutakin, sitä emme nähneet — me vain kuulimme hänen kiittävän äänensä värähtävän, niinkuin ainoastaan nuoren miehen ääni värähtää nuorelle naiselle.

Mutta jo samassa silmänräpäyksessä me näimme, että oli tapahtunut muutakin. Hätäinen, miltei tajuton ilme kasvoilla katsahti neitonen nuoreen mieheen. »Ei… ei olisi…» tapaili hän — etsi sanoja — hämmentyi — otti harjan — hämmentyi yhä enemmän — tapasi hätäisesti jotain pöydältä — kassalaatikossa kilahti — ja syvälle neuleensa yli vaipui hiusmartoa myöten punaiseksi karahtanut tyttö.

Onnettomuus oli tapahtunut, se täytti painostuksellaan huoneen joka loukon. Nuori mies seisoi katuvana. Vanhus pudisteli kuin paheksuvasti voivotellen päätään. Naisten kasvoilla näkyi sekava, osanottoinen ilme. Hämäläistalonpojat tuijottivat vakavan hämmästyneinä toisiinsa ja meihin — he kaikesta päättäen eivät olleet tajunneet mitä oli tapahtunut, ainoastaan sen että hymy oli kuollut!

Hiljaa, masentuneena hiipi nuori mies ovea kohti.

Hymy on kuollut! kumahtivat hänen askeleensa huoneen permantoon.

Hymy on kuollut! tömähtivät hänen perässään liikkaavan vanhuksen sauvaniskut raskaasti.

Hymy on kuollut! huoahti paksu tammiovi omien apeitten askelieni jälkeen.