NUORUUDELLE

Teille, ah teille te nuoruuden kultaiset vuodet, minä tahdon virteni virittää. Sillä teidän on elämä, teidän on maa, ja teidän on taivas.

Kuin eilisen päivän muistan sen, jolloinka teidän tenhonne ensi kertaa sielussani tunsin.

Lapsi olin silloin. Oli varhainen kevätaamu, kun äitini käteen nojaten astuin kotini ovesta ulos.

Silloin, ah silloin te elämän kultaiset vallat, minä tunsin ensi kertaa teidän huultenne kosketuksen otsallani. Auringon tunsin armaan sylin. Tunsin sadat tuoksut: maan tuoksut, yrttien tuoksut, kuivan puunkin kummat tuoksut. Kuulin tuhannet äänet: metsän äänet, ilman äänet, ruohonkorren huojunnankin vienot äänet.

Pysähdyin ja kohotin pienet käteni ihastellen ilmaan.

Silloin metsän siimeksestä sävel helähtää. »Kukkuu, kukkuu!» maa ja metsä ympärilläni kajahti.

Tartuin kiihkeästi äitini käteen: »Lintu! Se lintu anna minulle, äiti!»

»Hiljaa, lapsi!» minun äitini kuiskasi. »Lue kukunnat — ne ovat elämäsi kultaiset vuodet!» Vaikenin ja laskin: yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi… Ah, jo minulta pienoiselta luvut loppuivat, ja yhä kukkui kultainen käkeni.

»Kukkuu kukkuu kukkuu-kukkuu!» käkeni kanssa kilvan metsään huhuin.

» Kukkuu kukkuu kukkuu-kukkuu!» maa, metsä, ilma kaikkialta vastaan kaikui.

* * *

Siitä hetkestä, te nuoruuden kultaiset vallat, minä olin teidän.

Ah ihanainen, ihanainen oli se aika! Kuinka ihmeelliset sen keväät — kesät kuinka suloiset — syksyt ja talvet kuin ainaista pyhää!

Ja yhä ihanammaksi elämä varttui, kun minä teiltä, te nuoruuden kultaiset vallat, sain yhä uusia lahjoja. Ei rinnettä, jota en juossut; ei puuta, johon en noussut; joka järven sousin, joka salmen uin; tuli suihki suksen tiestä, vaarojen rinteet kyselivät: jumalienko tuo on lapsi vai ihmisten?

Silloin, te elämän kultaiset vallat, minä tunsin itseni teidän pojaksenne ja ravistin riemuiten nuoria kiharoitani.

Ihana on elämä, kun jokainen suoni on terveyden hehkua tulvillaan! Kun koko maailma on edessä avoinna — kun uni ei vaadi velkaansa — kun ruualla ei väliä — kun vastukset murtuvat kuin palaneet langat — kun nuori voima iskee korven kimppuun kuin jättiläinen, hymy huulilla ja sielu lannistumatonta uskoa täynnä.

Ah nuoruus, nuoruus! Ei ole sinun vertaistasil!

* * *

Ja vielä, te nuoruuden kultaiset vuodet, vielä minä muistan yhden.

Kuin suloisen unelman muistan sen hetken, jolloinka te elämän kultaiset vallat näytitte minulle ihanimman ihmeenne.

Ah kuiskaten, kuiskaten puhukaa siitä minun huuleni.

Oliko silloin aamu vai ilta, päiväkö paistoi vai pilvet taivaan peittivät, en tiedä. Vain yhden näin — neidon ensi kertaa edessäni näin!

Taivaan ihanuus! Oi suurin sulo, ah ankarin tuska — kun kieli ei kirvonnut, vain sydän sykki ja katse puhui.

Silloin, elämän kultaiset vallat, silloin minä teidän ihanimman ihmeenne edessäni näin, teidän ikuisen tulenne itsessäni tunsin.

Näin näkymättömiä — tunsin tapahtumattomia — näin vuossadat — aavistin sukupolvet — tunsin iäisyyden silmänräpäykseen sulavan.

* * *

Vuosia on vierinyt. Istun majani kynnyksellä ja katselen kuinka illan aurinko painuu metsien taakse.

En ole nuori, en ole vanha, en ole iloinen, en surullinen; leipää minulla on kyllin ja laakerit kaunistavat majani seiniä.

Ja kuitenkin minä tunnen vavistuksella: vanhuus lähenee kuin talven viima!

»Vanhuus ja viisaus», sanovat ihmiset. Ja he puhuvat totta, sillä vanhuus on viisaampi ja jalompi kuin nuoruus ja sen otsalla asuu tyytymyksen tyyneys. Ja kuitenkin minä sanon: kaiken kunniani, kaikki vanhuuteni rauhalliset päivät minä antaisin, jos saisin yhden ainoan elämän verevän nuoruuteni vuoden takaisin!

Sillä mitä minua hyödyttää viisaus, ja rauha, ja kunnia, kun elohopea suonissani alkaa lyijyksi jähmettyä — kun askel lyhenee — kun uni pitenee — kun vaistojeni kirkkaus valuu pisara pisaralta hiekkaan, ja minä jo tunnen vanhuuden sormenpäitten kosketuksen olkapäilläni.

Ah nuoruus, nuoruus! En saa minä sinua takaisin, vaikka polvillani rukoilisin. Enkä rukoile minä edes, sillä minun otsallani asuu vanhuuden tyytymys.

Mutta minä kiitän teitä, te elämäni kultaiset vallat, että minä olen kerran ollut nuori! Ja kahdesti kiitän minä teitä, ettei nuoruus sammu meidän kanssamme, vaan yhäti elää — rohkeana, verevänä, onnentäytenä kuin elämä itse!