Front matter

Kirj.

Agnes ja Egerton Castle

Englanninkielestä ["The Bath Comedy"] suomentanut

Valfrid Hedman

Arvi A. Karisto, Hämeenlinna 1917.

Englantilainen kirjailijapariskunta Agnes ja Egerton Castle on nyt kaksikymmentä vuotta julkaissut kaunokirjallisia tuotteita yksinomaan yhteisellä nimellä. Pääosa siinä työskentelyssä on kuitenkin mr. Castlella, joka on syntynyt v. 1858 ja sai hyvin monipuolisen kasvatuksen, aluksi Pariisin ja Glasgowin yliopistoissa, sittemmin Oxfordissa ja Cambridgessä luonnontieteiden tutkijana lisensiaatiksi asti, Lontoon lakiopiston kuuntelijana, sotakoulussa ja luutnanttina länsi-intialaisessa rykmentissä, kunnes tuli rannikkolaivaston sukellusveneiden insinöörikapteeniksi ja suuren sanomalehti-yhtymän johtajaksi. Hän on vaikutusvaltaisen brittiläisen Laivastoliiton varapresidentti, ja tuli muutamille suomalaisillekin tunneluksi v:n 1908 olympialaisista kisoista, brittiläisten miekka- ja sapelijoukkueiden johtajana. Alotettuaan kirjailijauransa miekkailua koskevilla tutkimuksilla, joista ensimäinen ilmestyi v. 1884, hän siirtyi v. 1891 romaanin ja näytelmän aloille ja sai avukseen v:sta 1898 vaimonsa. Ensimäisenä huomattavana kaunokirjallisena menestyksenä oli yhteistyön toinen tuote, nyt suomennettu "Hienoston huvinäytelmä" (The Bath Comedy), joka on myös kiertänyt todellisena näytelmänäkin, tekijäin sovittamana näyttämöä varten David Belascon kanssa.

Erityiseen aikaan ja piiriin kohdistuvalla sepittelyllään ovat Agnes ja Egerton Castle saavuttaneet laajan lukijakunnan muissakin sivistysmaissa, kuvaillessaan 18. vuosisadan jälkipuoliskon säätyläiselämää Ranskassa ja etenkin Englannissa. Onnistuneen sattuvasti he esittävät silloista ajanhenkeä ja kepeätä hienostelua tuohon ilmapiiriin sovittautuneen romanttisuuden valossa, joka viehättää nykyaikaista lukijaa silti luontevan todellisuuden tunnulla, vain paljoa erilaisemman kuin oikeastaan voisi aavistella pelkästä vuosisadan aikaerosta johtuvaksi. Noista teoksista, jotka tosiaan kykenevät selkeästi nostattamaan esille yleisen inhimillisyyden piirteitä menneisyyden seurusteluhyörinästä, on pari myöhempää muodostunut jonkunlaiseksi jatkoksi "Hienoston huvinäytelmälle", käsitellen osittain samoja elävästi esiteltyjä ja todella muistelmateoksista tavattuja yksilöitä; mielenkiintoisimpia näistä on veikeä oikuttelijatar, nuori leskirouva Kilty Bellairs, varsin perikuvallinen aikansa edustaja.

"Hienoston huvinäytelmän" näyttämö, vanha eteläenglantilainen Bathin kylpyläkaupunki, esiintyy kertomuksessa loistoajaltaan, kuningas Yrjö III:n päiviltä; nykyään se on vain vauras, hienosti rakennettu, hieman vanhanaikaisen arvokkaalta näyttävä liikekeskus, jonka sisäisessä elämässä ei enää ilmene jälkiä entisen brittiläisen ylhäisön ja valistuspiirin keikailevasta uljastelusta ja pikku sukkeluuksia pusertelevasta henkevyydestä. Ranskan vallankumouksen jälkeen antoi gallialainen esimerkki toisia suuntia julkiselle seurusteluelämälle koko sivistyneessä maailmassa, yleensä arkisemmalla perustalla.

V. H.-A.

I kohtaus.

— Mitä? Suloinen lady Standish kyynelissä!

Rouva Kilty Bellairs keinutteli hentoa ruumistaan yhdellä jalalla ja loi ivallisen, hiukan halveksivan, mutta kuitenkin hyväluontoisen katseen huoneessa olevan toisen naisen solakkaan vartaloon. Tämä toinen makasi suullaan kullattujen jalkojen kannattelemalla satiinipohjaisella sohvalla ja nyyhkytti.

— Kyyneleet, — sanoi Kitty-rouva pyörähtäen kantapäällään katsellakseen kuvastimesta uuden väljän laahushameensa kuosia ja ihaillakseen sen siroja poimuja, joilla kapealta kadulta pitkään, hämärään huoneeseen tunkeutuneet auringonsäteet välkkyivät, — kyyneleet, rakkaani, ellei itke viehättävästi (ja tiedä, että yksi tuhannesta ei siihen kykene), ovat ylellisyyttä, josta jokaisen arvonsa tuntevan naisen pitäisi kieltäytyä. Kas minä, — ja Kitty-rouva nyppäsi puuteroitua kiharaa ja käänsi päätänsä kuin lintu vilkaistakseen vielä kerran kuvastimeen ennenkuin vaipui nojatuoliin ja vetäytyi lähemmäksi murheellista ystäväänsä, — minä en ole vuodattanut kyyneltä senjälkeen kun menetin ensimäisen rakastajani, ja siitä on… en tahdo sanoa, montako vuotta. Olin tavattoman varhaiskypsä lapsi! Kun puhun kyyneleestä, muista, että se on kuvaannollista kieltä. Pois se, että kieltäisin pienen kastehelmen tenhon… yhden ainokaisen, jonka juuri voi sormenpäähän poimia ja joka juuri riittää hiukkasen kostuttamaan tunneherkkää silmää. Oh, se ei ole ainoastaan luvallista, vaan sitä on viljeltäväkin. Mutta tuollainen jollotus… kun nyyhkytykset tärisyttävät ruumistasi, kyyneleet kastelevat nenäliinasi likomäräksi ja saavat silmäsi punottamaan, nenästä puhumattakaan… hyi, hyi, se on aivan järjetöntä! No, — lisäsi hän, äkkiä muuttaen äänensävynsä lempeäksi ja silittäen ystävänsä pieluksiin painunutta päätä, missä kauniit kutrit säteilivät rikkaina omassa päiväpaisteessaan, — mikä nyt sitten on?

Lady Standish nousi verkalleen ja raukeasti istuvaan asentoon ja kohotti kasvonsa, joiden hienoa kauneutta intohimoisen surun kiihkeys tärveli. Hän katseli sumeilla sinisilmillään Kitty-rouvan täyteläisiä, hymykuoppaisia poskia.

— Ah! — hengähti hän huokauksen mukana, joka oli kostea kuin huhtikuun tuulahdus ja myöhästyneen nyyhkytyksen katkaisema. — Ah, tässä näet maailman onnettomimman naisen! Ah, sydämeni on särkynyt!

Nenäliina, joka todellakin oli aivan kelvottomaksi lionnut, nousi taaskin kiihkeästi noille kyynelistä tulviville silmille.

— Hyväinen aika, — huudahti kaunis leski, — et voisi näyttää surkeammalta, jos sinulla olisi isorokko! Ja olet ollut vasta kolme kuukautta naimisissa!

— Voi minua! — vaikeroitsi lady Standish.

— Vai niin, — virkkoi Kitty-rouva, — onko hän taas ollut häijy? Tule itkemään povelleni, Julia. Mistä on kysymys? Suuteliko hän otsaasi huultesi asemesta? Tai sanoiko hän: "tuhat tulimmaista, madam!" kaataessasi teekupin hänen liivilleen? Vai vallanko hän, se hirviö… oi, eihän se ole mahdollista, mutta miehet ovat nyt sellaisia… vallanko hän rohkeni kuiskata, että lady Caroline näytti… siedettävältä eilen illalla?

Lady Standish nousi jaloilleen, mytistäen nenäliinansa pienessä kädessään, ja katseli ystäväänsä hurjalla traagillisella surulla.

— On turhaa sulkea silmiäni, — sanoi hän. — Herkeä minua pistelemästä, hyvä rouva Bellairs. Minun täytyy katsoa totuutta suoraan silmiin! Puolisoni ei minua enää rakasta. Oi, Kitty, Kitty, — hän vaipui hyvin nopeasti murhenäytelmän korkeudesta, hyrskähtäen jälleen itkun ulinaan, — eikö se ole surullista? Olen koettanut, sen taivas tietää, voittaa hänet takaisin hellimmällä rakkaudella, säälittävimmällä vetoamisella. Hän on nähnyt minun itkevän, kaihosta riutuvan. "Riistämällä minulta rakkautesi", olen hänelle sanonut, "riistät minulta elämän". Ja hän, hän… oi, miten voin sen sinulle kertoa! Päivä päivältä hän on seurassani yhä vähemmän ja vähemmän. Hän käy ulkona muiden kanssa. Hän uhraa iltansa vieraille… niin, vieläpä puolet öistänsäkin, ja minä saan sillaikaa nyyhkyttää itseni uneen kotona. Näin häntä tänään vain kaksi minuuttia… se tapahtui puoli tuntia sitten. Hän astui tänne luokseni, näyttäen, ah Kitty!… näyttäen sellaiselta kuin vain hän voi näyttää, miesten komeimmalta ja siroimmalta. Minä laulelin, livertelin kuin lintu-rukka liverrellee, kun se koettaa houkutella kumppaniaan pesäänsä. Hän astui huoneen läpi sanaa sanomatta, olematta minua huomaavinansakaan, vaikka hän ennen aina sanoi, että oli taivaallista istua kuuntelemassa ääntäni. "Mitä!" huudahdin, kun hän ehti ovelle, "eikö sanaakaan Julia-paralle?" Tuon sydämestäni kirvonneen huudahduksen kuullessaan, Kilty, hän kääntyi rypistäen otsaansa ja sanoi… oi, oi, oi!

— Haa, — virkkoi Kitty-rouva, — mitä hän sanoi? — "Taivas varjelkoon mies-poloista", hymähti hän itsekseen; "tuo nainen on lähde!"

— Hän sanoi, — nyyhkytti Julia, — "eikö mies saa edes lähteä kävelylle?" Ah, kunpa olisit kuullut hänen kylmän, välinpitämättömän sävynsä, niin olisit ymmärtänyt, miten se viilsi sydäntäni. Minä riensin hänen luokseen, laskin käteni hänen hihalleen, ja hän sanoi…

Taaskin suru tukehdutti Julian.

— No, mitä hän sanoi?

— Hän sanoi… voi, voi… hän sanoi: "Julia, älä käpälöi minua."

Rouva Kitty Bellairs, Bathin juhlittu kaunotar, ihailijoittensa mielestä koko Englannin viehättävin nainen ja säihkyvän sukkela, nauroi hiljaa itsekseen, nousi sitte tuoliltaan, tarttui solakkaa ystävätärtään olkapäistä ja marssitti hänet kuvastimen eteen.

— Katsohan itseäsi, — sanoi hän, — ja katso minua.

Lady Standish säpsähti. Vastakohta hänen oman epäjärjestykseen joutuneen tukkansa, juovittuneiden, turvonneiden kasvojensa, siistimättömän aamupukunsa ja vieressään seisovan olennon kukoistavan täydellisyyden välillä oli enemmän kuin hän sieti nähdä. Yksityiskohtia myöten virheettömän kauniina kuin puutarhaneilikka Kitty Bellars hymyili hempeästi omalle kuvallensa.

— Rakkaani, — virkkoi hän, — minulla on näiden viimeisten kolmen vuoden ajalla ollut kolmekymmentäseitsemän tunnustautunutta ihailijaa, eikä ainoakaan ole minuun vielä väsynyt. Bellairs-poloinen, — sanoi hän keveästi huoahtaen, — oli ollut kaksissa naimisissa ennen minua ja kuollessaan hän oli yhtä vaille seitsemänkymmentä, mutta viime hengenvedossaan hän vakuutti minulle, että minä hänelle kaiken ilon tuotin, mitä hän koskaan oli tuntenut.

Lady Standish lakkasi itkemästä äkkiä kuin olisivat hänen kyyneleensä koneellisesti ehtyneet. Hän katseli vakavasti leskeä.

— No, lapseni, — jatkoi rouva Bellairs kuudenkolmatta ikävuotensa mahtipontisuudella, — olemme nyt olleet tuttavia neljä viikkoa, ja olet useammin kuin kerran kunnioittanut minua sanomalla, että pidät minua ystävänäsi.

— Se on totta, — myönsi lady Standish.

— Kuuntele minua sitte. Miesten kanssa seurustellessa on kolme tärkeätä sääntöä vaarin otettava. Ensimäiseen sisältyy lukemattomia pikkuseikkoja, mutta lyhyesti ja ylimalkaisesti se kuuluu näin: Älä ole koskaan yksitoikkoinen! Toinen sääntö: Älä koskaan anna miehen olla itsestäsi liian varma! Oi, se on ihmeellisen viisas ohje; mieti sitä. Kolmas: Älä koskaan, älä milloinkaan salli hänen huomata miten… hm, miten vähän rakastettavalta voit näyttää! So, so, sinä olet sievempi nainen kuin minä, mutta et silloin, kun olet itkeä tillitellyt ja esiinnyt ärtyisänä.

Lady Standish istuutui äkkiä ikäänkuin jäsenensä eivät enää olisi häntä kannattaneet. Hän katsahti kattoon kyynelten sumentamilla silmillä.

— Sanohan, — tiedusti Kitty-rouva tutkivasti kuin tuomari, — montako kertaa päivässä kerrot sille onnettomalle, että häntä rakastat? Ja vielä pahempaa, montako kertaa päivässä vaadit häntä vakuuttamaan rakkauttansa sinulle? Väitän, että se on kylliksi ajamaan hänet korttipeliin tai juoppouden helmaan… tai johonkin muuhun helmaan, mikä on vielä tuhat kertaa pahempaa! Ja sanohan, jos tuhlaat kaiken, mitä sinulla on, tyhjentäen kukkarosi, niin luuletko, että kukkarosi siitä muuttuu hyvin arvokkaaksi omaisuudeksi? Se on vain palanen nahkaa. Ei, ei, säilytä kultasi ja jakele sitä vain murunen kerrallaan, äläkä anna sitä ollenkaan, ellet saa täyttä vastinetta. Oh, — huudahti Kitty suuttumuksen heleän ruson kohotessa näkyviin hänen punaisen kasvomaalinsa läpi, — ihmettelen, että naiset ovatkin sellaisia hupsuja… esittävät palvelijattaren osaa, missä heidän pitäisi valtijattarina käskeä, heittävät pois pyytämättä, mitä heidän tulisi erinä jaella vain polvillaan rukoileville! Onko kukaan mies minulta saanut anomatonta tunnustusta? Olenko koskaan suonut hartaimmallekaan rakastajalle muuta kuin sanasen "ehkä" tai "kukaties", hymyn, kasvonvärähdyksen, sormenpään? (Mitä ne minulta ovat varastaneet, en tietenkään ole antanut! Ja sitäpaitsi ei se tunnu siellä eikä täällä.) Ja, paras lady Standish, milloin olet lakannut käyttämästä ihomaalia, kähertämästä ja puuteroimasta tukkaasi, pitämästä säädyllistä aamupukua, muodinmukaista laahushametta, korkokenkiä sievissä jaloissasi, jalokiveä korvassasi ja tilkkutäplää leuassasi?

Lady Standish oli lakannut tähystelemästä kattoon ja katseli sensijaan ystäväänsä.

— Mutta, madam, — sanoi hän, — nämä ovat omituisia neuvoja. Tahtoisitko, että keimailisin puolisolleni ikäänkuin (Jumala suokoon anteeksi, että sellaista sanonkaan), ikäänkuin en olisi aviovaimo, vaan rakastajatar?

— Kas niin, — virkkoi rouva Bellairs lyöden käsiään yhteen, — siinä se koko surkeus onkin! Olet miehen laillinen, rehellinen vaimo, ja siksi kaikki ikävyys ja jokapäiväisyys, kaikki ärtyisyys, otsan rypyt ja silmien kyyneleet. Jumala varjelkoon meitä! Kuka saattaa häntä moittia, jos hän sinuun kyllästyneenä vaihteeksi etsii hauskaa paheen pilkahdusta?

Seurasi äänettömyys. Lady Standish nousi vihoissaan, punastui, vaaleni, silmäisi itseään uudestaan kuvastimesta, kavahti näkemäänsä ja hiipi takaisin sohvalle nöyränä ja vakuutettuna. Sitten hän loi tuskallisesti vetoavan katseen rouva Bellairsin kirkkaihin, tunteettomiin kasvoihin.

— Sano minulle, — pyysi hän kuivin huulin, — mitä minun on tehtävä?

— Tehtävä! — huudahti leski rivakasti nauraen. — Laita puuteria tukkaasi ja vähän väriä noihin poskiisi! Ja kun sir Jasper palaa (hän jätti sinut itkemään ja kotiin tullessaan hän on murrillaan; se on itsepuolustusta), anna hänen tavata itsesi iloisena, hajamielisenä; virka pari pisteliästä sanaa, jos osaat; ilmoita hänelle, että et tänä iltana tarvitse hänen seuraansa. Ah, kunpa voisit tehdä hänet mustasukkaiseksi! Se on vanha, hyvin vanha juoni, mutta rakkauskin, näetsen, on hyvin vanhaa leikkiä, kaikkein vanhinta. Tee hänet mustasukkaiseksi, rakkaani, tee hänet mustasukkaiseksi, niin vielä sinä pelin voitat!

— Mustasukkaiseksi! — huudahti kolmikuukautinen aviovaimo, ja viattoman maalaistytön veri syöksyi hänen ohimoillensa. — Oi, madam, miten se voisi tapahtua?

— Etsi itsellesi ihailija, niin, pari kolmekin, se on varmempaa! Juttele heidän kanssaan salavihkaa Kaivohuoneella, anna niiden leyhytellä itseäsi viuhkalla tanssiaisissa ja laadi kohtauksia Oranssilehdossa. Tai ellei sinulla ole siihen ryhtiä (ja ryhtiä sinulta, sydänkäpyseni, surkeasti puuttuu), niin keksi kuviteltu ihailija vain herraasi ja puolisoasi varten. Panenpa vetoa, että hän tarttuu syöttiin.

— Pelkään, että sir Jasper voisi tulla kovin mustasukkaiseksi, — sanoi toinen levottomasti. — Muistan niiltä ajoilta, jolloin emme vielä olleet naimisissa, miten vihainen, oh, miten vihainen sir Jasper oli, kun joskus ratsastin serkkuni Harryn kanssa metsästysseurueen kokoontumispaikalle! Hän vannoi ampuvansa itsensä, eikä paljoa puuttunut, ettei hän ampunut Harryakin.

— Mutta hän ei silti ollut vähemmän hartaasti kiintynyt sinuun, sen takaan, — virkkoi kokenut rouva Bellairs.

— Eipä suinkaan, — myönsi lady Standish, ja hänen huulensa värähti hymystä, kyynelten nopeasti valahtaessa silmäripsille. — Eipä suinkaan! — toisti hän. — Tosiaankin rakasti hän minua silloin hyvin kiihkeästi.

— Ja hän rakastaa sinua yhtä kiihkeästi vieläkin, kunhan sinulla vain on hiukan rohkeutta. Mene huoneeseesi, — sanoi leski hyväntuulisesti, — reipastaudu, ole rivakka ja näyttele osasi. Missä sinun apunaisesi on?

Puhuessaan työnsi hän lady Standishia edellään, soitti itse kelloa, ja kun kutsuttu saapui, antoi hän muutamia sisällysrikkaita ohjeita tälle arvoisalle palvelushengelle, joka lähestyi happamin hymyin ja paheksuvin päännyökkäyksin. Sitten hän asteli takaisin vierashuoneeseen ja pysähtyi hetkiseksi vetäessään käteensä pitkät hansikkaansa. Otettuaan kirjeen laskustansa hän alkoi sitä lukea miettiväinen ilme otsallaan.

— Ei, ei, sir Jasper, — virkkoi hän puoliääneen, — olet komea ja sievä herrasmies, sinulla on kauniit sääret ja sulava puhetaito, mutta minä en salli, että lapsen sydän särjetään joutohetken huvin tähden.

Hän pani kirjeen kummankin pienen etusormensa ja peukalonsa väliin ikäänkuin repiäkseen sen, mutta tarkemmin ajateltuaan käänsi sen jälleen kokoon ja työnsi takaisin kätköönsä.

Hymyillen itsekseen hän astui ulos avonaisesta lasiovesta, kulki pienen puutarhatilkun läpi ja meni rautaportista varjoisalle takakadulle.

II kohtaus.

Sir Jasper Standish pysähtyi Kuninkaallisen Puolikuun laakakivillä ovensa edustalla, ja hänen kasvonsa synkistyivät. Hän otti hyppysellisen nuuskaa.

"No, olen löytävä naiseni kyynelissä! Kyllä tämä maailma on sentään kummallinen! Tyttö, jota kosii, on iloinen kuin toukokuun päivä; naitu vaimo muistuttaa eniten aikaista marraskuuta. Päiväntasauksen myrskyjä ja kyllin vettä laimentaakseen parhaimmankin väkiviinan, mitä koskaan on tislattu. Tämä on kosteata elämää", sanoi sir Jasper, "ja masentavaa".

Hän huokasi palvelijan avatessa ovea, ja astui eteisen poikki aamuhuoneeseen, johon hän oli jättänyt vaimonsa itkemään. Hän näki kukitetun kirjokankaan, hyvin sievän selän ja kähärätukkaisen puuteroidun pään hahmoittuvan ikkunaa vasten ja ajatteli, että hän tietämättään oli astunut vieraissakävijän luo.

— Pyydän tuhannen tuhatta kertaa anteeksi, — virkkoi hän siepaten kohteliaasti veikeän kolmikulmahattusa päästänsä. Mutta olento ikkunan luona kääntyi verkalleen, ja hän näki vaimonsa silmien omituisesti loistavan kahden rusoposken yläpuolelta ja korkeaksi kammatun, lumivalkeana hohtavan tukan alta.

— Julia! — huudahti hän kummastuneena, tuijottaen ja yhä tuijottaen. "Ja epäilinkö minä omaa makuani?" ajatteli hän itsekseen. "Kah, hän on Bathin sievin nainen!" — Odotatko vieraita, Julia? — Hän hymyili puhuessaan: tuokiossa tuo käsivarsi, joka hohti helmenvalkoisena hänen riippuvasta pitsihihastaan, kiertyisi hänen kaulaansa, ja nuo huulet (olivatpa ne punaiset ja sirosti kaarevat!) painautuisivat hänen omilleen. Niin, herttaisella naisella oli viekottimensa.

— En, — vastasi lady Standish hänen kysymykseensä. Hän virkkoi sanasensa keveän ivallisella hymyllä, ja pieni kuoppanen syntyi ja haihtui hänen leukapielessään. Juuri hymykuopan yläpuolella oli tilkkutäplä. Hän käännähti katselemaan hiljaista, juhlallisen harmaata ja viheriäistä Puolikuuta niinkuin äsken.

Sir Jasper seisoi hämmästyneenä. Hän laski hattunsa pöydälle, astui vaimonsa luo ja laski kätensä hänen vyötäisilleen.

— Kullanmuruni, — sanoi hän, — pukusi on tavattoman aistikas.

— Sir Jasper, — vastasi lady Standish, — niistä sanoista olen ylpeä. — Hän livahti hänen syleilystään, keikautti kumarruksen ja poistui toisen ikkunan luo.

Sir Jasper laski kätensä kulmilleen. Siinä oli Julia, hänen vaimonsa Julia, siitä ei epäilystäkään; ja kuitenkin oli tuo nainen miehelle tosiaan tuntematon!

— Puolikuu on sinulle kovin mielenkiintoinen, — sanoi hän hiukan leikkisästi.

Mylady kohautti olkapäitään.

— Luullakseni olit minulle vihainen tänä aamuna, armaani, — jatkoi sir Jasper.

— Minäkö vihainen? — vastasi hän. — En, miksi minä olisin vihainen? — ja sitten polki hän jalkaansa ja katsahti kelloon. — Ne palvelijat alkavat käydä hirveän säännöttömiksi, — sanoi hän; — emmekö saa tänään päivällistä?

Sir Jasper katsahti liikkuvaan kenkään, sen pieneen suippenevaan kärkeen ja kaartuvaan korkoon. Se oli siro kenkä, ja siinä komeili timanttisolki ruusunpunaisessa nauhasolmussa.

— Totisesti, — huudahti hän, — epäilen, tapaisiko Bathista toista jalkaa, joka mahtuisi tuohon koteloon!

Sir Jasper oli tuntija. Hänen ajatuksensa itsestään, hänen uskonsa omaan arvostelukykyynsä, joka viime päivinä oli surkeasti heikontunut, alkoi jälleen kohota, ja se oli hänelle mieluista. Hän myhäili. Mylady Standish, joka vain naisille mahdollisella tavalla näkyi syventyneen tyhjän Puolikuun katselemiseen, samalla kun hän huolellisesti tarkkasi jokaista ilmevivahdusta puolisonsa kasvoilla, tunsi äkillisenä hehkuna ennen aavistamatonta luottamusta omiin voimiinsa. Leikillä, jonka hän oli aloittanut pamppailevin sydämin ja kurkku kuivana, alkoi olla hänelle jotakin omaa viehätystä. Niin helppoako se olikin? Niinkö helposti voi miestä ohjata? Hän halveksui ajatusta, mutta kuitenkin tuotti se iloa. Merkitsikö naisen rakastava sydän niin vähän, ja siro puku, uusi kenkä, keimaileva esiintyminen niin paljon? Ah, se oli katkeraa! Mutta tämän uuden menettelyn suoranainen seuraus: tuo katse puolison silmissä, tuo vienontunut ilme suupielessä, se oli liian suloista hyljättäväksi. Kitty oli oikeassa!

Sir Jasper tarttui hänen käteensä.

— On vielä runsas puolitunti päivällisaikaan, rakkaani, — sanoi hän. — No, älähän vedä kättäsi pois. Sinä olet suuttunut minuun? Jätin sinut itkemään, ja se oli epäystävällistä.

— Itkemään? — sanoi Julia, ja sydän nousi hänen kurkkuunsa, niin että hän tuskin voi puhua, ja Kittyn ohjeet tanssivat hänen silmissään kuin tulikirjaimilla piirrettyinä. "Tee hänet mustasukkaiseksi… ah, jos teet hänet mustasukkaiseksi, niin vielä sinä pelin voitat!"

— Jos itkinkin, virkkoi hän, — täytyikö minun välttämättömästi itkeä sinun tähtesi?

— Mitä nyt? — ihmetteli sir Jasper, päästäen pienen käden, joka niin hiljaa, mutta päättäväisesti ponnisteli vapaaksi.

— Hyväinen aika, — sanoi lady Standish, — olette te miehet sentään lystikkäitä! — Hän kohautti olkapäitään ja nauroi teennäisesti. Kuten kaikki umpustaan puhkeamassa olevat näyttelijättäret liioitteli hän osaansa. Mutta sir Jasper oli niin liikutettu ja hämillään, että hän ei joutanut arvostelemaan. Sitäpaitsi hänen sotisovastaan ei puuttunut heikkoja liitekohtia, ja vallattomalla sanalla Julia oli löytänyt sellaisen ensi askeleella.

— Mitä nyt? — sanoi mies. — Madam, mitä se merkinnee?

Hyräillen laulunsäveltä Julia kiinnitti jälleen huomionsa maisemaan.

— Julia, — pyysi hänen puolisonsa syvällä äänellä. — Julia, — toisti hän uhkaavalla intohimon myrähdyksellä.

— Sir? — virkahti tämä, pannen pienen päänsä kallelleen.

— Kenen vuoksi sitten vuodatit kyyneliä, ellet minun tähteni? Mitä tämä käytös merkitsee? Mitä nämä vihjaukset tarkoittavat? Kautta taivaan, minä tahdon tietää totuuden! — Hänen kasvonsa kuohahtivat, suonet hänen ohimoillaan paisuivat, sieraimet laajenivat.

Lady Standish kohotti toisella kädellään hihassa riippuvaa pitsiä, katsellen sitä perin tarkkaan.

— Olisi parempi, — sanoi hän, ja hänen äänensä värähti, — että et kyselisi minulta, sir Jasper. — Sitten hän leimahti vihaiseksi, herkkänä ja hurmaavana, jollaisena puoliso ei ollut häntä ennen nähnyt. — Sinä käyt omia teitäsi kylläkin vapaana, — virkkoi hän. — Kolmena viime viikkona et ole viettänyt ainoatakaan iltaa seurassani ja puolet päivistäsi annat toisille, joista en tiedä mitään. Oh, minä en valita, sir! Valittelin ennen, mutta se on nyt ohi. Olin väärässä, sillä nyt näen, että vastoinkäymisillä on etunsakin. — Tässä hän hymyili. (Olisipa mies tiennyt, miten vähällä hän oli hyrähtää itkuun!) — Sinun laiminlyömisesi jättää minut vapaaksi.

— Vapaaksi! — huudahti sir Jasper tukehtumaisillaan. — Vapaaksi! Suuri Jumala, vapaaksi! Mitä taivaan nimessä tarkoitat? Vapaaksi, madam?

— Sir Jasper, — sanoi lady Standish katsahtaen häneen hyvin vakavasti, — et kuule minun enää koskaan kysyvän, kenen seura vetää sinua niin paljoa enemmän puoleensa kuin oman vaimosi.

— Tosiaan, — huudahti sir Jasper epäröiden vihanpuuskassaan, kun ei tiennyt minne päin sen kohdistaisi.

— Et, — toisti mylady; — ja samaa hyvää makua odotan sinulta. Se pyyntö ei ole liikaa. Sinun tulisi iloitakin, jos olen löytänyt lohduketta poissaolosi korvaukseksi.

Sir Jasper päästi kauhean kirouksen ja melkein hyppäsi vaimonsa niskaan.

— Lohduketta! — Hän työnsi kätensä puuteroituun tukkaansa ja vavahti äänettömäksi, löytämättä tehokkaita sanoja.

— Minä sanoin "jos", — virkahti Julia. Hän ihmetteli, että sanat niin etsimättä tulivat hänen kielelleen; ja kuitenkin olivat hänen kätensä pelosta tahmeat, ja hän hengitti lyhyeen maalattujen huultensa välitse. — Jättäkäämme se tuohon sanaseen "jos".

Hän kääntyi ikkunaan nojautuen sitä vastaan, otti taskustansa nenäliinan ja alkoi leyhytellä itseään.

Kaidetta pitkin Puolikuun vastapäisellä laidalla tuskin kahdenkymmenen askeleen päässä kulki pitkä, hoikka, miellyttävän näköinen, vaikka hyvin tummahipiäinen nuori herrasmies. Tämä huomasi hänen herttaiset, hehkuvat kasvonsa, tuijotti ensin itsetiedottomalla ihailulla, sitten tietoisesti, ja vihdoin hänen tummanpuhuvat kasvonsa punehtuivat ja hän tervehti, näyttäen hiukan kiihtyneeltä. Lady Standish tiesi puolisonsa tulleen aivan lähelle hänen taakseen ja kuullen satiinitakin jokaisessa kahahduksessa hänen aistimiensa imartelevan liikutuksen hän tunsi oudon, kujeiluun kiihoittavan paholaisen, joka oli saanut hänet valtaansa, ajavan häntä yhä edemmäksi ja heilutti pientä nenäliinaansa vastaukseksi nuorelle herrasmiehelle melkein heittomuiskua kuvaavalla liikkeellä.

— Kuolema ja kadotus, — kiljahti sir Jasper, — ihan silmieni edessä!

Hän tarttui vaimoansa ranteesta ja paiskasi hänet alas pitkälle sohvalle. — Ei, — huusi hän, — ehkä on aviomiehiä, jotka sellaista sietäisivät, mutta minä en kuulu niiden joukkoon. Vai siinä se lohduke olikin! Siinä on keikari, jota varten sinä laittaudut sellaisiin koreihin höyheniin ja jota odottelemassa seisot ikkunan luona antaaksesi hänelle merkkejä ja myhäilläksesi hänelle! Voi sitä viatonta kedon kaunokkia! Äsh! Minun olisi pitänyt ymmärtää se liiallinen hellyytesi… teeskentelijä! — Hän iski ikkunaan niin tuimasti, että se särähti auki haoistaan.

— Kuulkaa, paras mylord Verney, sananen teidän kanssanne! — Sir Jasper kuohui jo vimmasta.

Solakka herrasmies pysähtyi kummastuneena.

— Herran tähden! — huudahti lady Standish. — Mitä olen tehnyt? Sir Jasper, puolisoni! — Hän tarttui hänestä kiinni. — Sir Jasper, mitä sinä epäilet? Oi, taivas! — Hän oli pyörtymäisillään ja saattoi tuskin lausua johdonmukaista sanaa. — Tein sen kaiken vain kiusoitellakseni sinua. Se oli ainoastaan joutohetken huvia. Oh, rukoilen, usko minua, usko minua!

— Kiellä vaan! — pauhasi mies. — Kiellä, mitä olen omin silmin nähnyt! Päästäkää minut, madam. — Hän työnsi vaimonsa syrjään ja hyökkäsi avopäin portaita alas kadulle loordi Verneytä kohti, joka ujosti, mutta miellyttävästi hymyillen kääntyi ja asteli takaisin päin.

— Kaunis ilma tänään, sir Jasper, — virkkoi hän kohteliaasti, ja vasta sitten hän huomasi sir Jasperin vääntyneet kasvot ja näki lady Standishin, joka vastikään oli niin kauniina hymyillyt, nyt epätoivoisesti pitävän kiinni ikkunanpielestä, kasvot kuultaen kalmankalpeina ihomaalin lävitse.

Loordi Verney oli ujo nuori mies.

— Ah… ah, hyvää huomenta, — sanoi hän, kumarsi kohteliaasti ja kääntyi nopeaan.

Sir Jasper heitti äärettömän ivallisen ja halveksivan katseen vaimoonsa.

"Kyllä olet valinnut itsellesi oikean jänishousun!" näkyi hän ajattelevan. Sitten pysähdytti hän hoikan ripeäliikkeisen miehen hyökkäävällä huudahduksella:

— Odottakaa… odottakaa, loordi Verney… loordi Verney… minulla on teille vähän puhuttavaa.

Nuorukainen pysähtyi, pyörähti päin ja sanoi:

— Olen palveluksessanne. — Jonkinlainen kalpeus oli karkoittanut vilpittömän nuoruuden punastuksen hänen poskiltaan, mutta silmästä singahti kipuna ylvästä sielukkuutta.

Sir Jasper astui häntä kohti ja pysähtyi vasta sitten, kun hänen kuusi jalkaansa jänteitä ja lihaksia oli askeleen päässä nuorukaisen notkeasta vartalosta. Hänen kuumat punaisenruskeat silmänsä syöksivät tulta, uhkuivat hurjina tuhoa ja turmaa viattomalle nuorelle päärille. Hänen täyteläiset huulensa yrittivät ivanaurua, mutta vimma väänsi ne irvistykseen, jonka välitse hänen valkoiset hampaansa raivokkaasti välkkyivät.

— Tulkaa, tulkaa, me ymmärrämme toisemme, — sanoi hän; — tahdotteko kävellä kanssani? Nykyhetki on hyvin sopiva, ja pari tuttavaa kyllä helposti löydämme.

— Mainiota, — vastasi loordi Verney koettaen näyttää arvokkaalta, mutta ilmaisten siten pojan joka piirteessään. Sitten hänen kasvonsa kuohahtivat jälleen punaisiksi, ja hänen jäykkä sävynsä suli. — No, hiisi vieköön, sir Jasper, — sanoi hän, — mitä tämä kaikki merkitsee?

Sir Jasper loi veristyneet silmänsä ylöspäin.

"Tämä nuorukainen", hymähti hän vedoten taivaaseen, "oo, tämä sievä nuorukainen!" — Te tahdotte tietää syyn, mylord Verney?

Loordi Verney punastui ja änkytti. Lempo, hän tahtoisi tietää, mitä oli tehnyt! Hän oli tietysti sir Jasperin käytettävissä, mutta paljastaa miekkansa miestä vastaan…

Sir Jasper päästi äänen, joka oli voihkahduksen ja kiljahduksen keskivälillä. Hän osoitti pyyhkäisevällä kädenliikkeellä tuskallisessa jännityksessä odottavan, ikkunanpieleen naulatun lady Standishin hahmoa. Sitten hän sähisi:

— Minä tiedän!

— Sir Jasper!

— Sanon teille, että tiedän, — toisti sir Jasper, — riittäköön se.

— Hyvä Jumala, — läähätti loordi Verney, — tässä on mitä ikävin erehdys. Tarkoitatteko, sir… onko minun ymmärrettävä, sir Jasper…? Se on järjetöntä. — Kalpea kauhu ja tulipunainen hämmästys kilpailivat hänen rehellisellä otsallaan. — Ette suinkaan tarkoita, että lady Standishilla on mitään yhteyttä tämän merkillisen näytelmän kanssa?

Sir Jasperin vapiseva käsi kohosi raivokkaasti, sitten etsi se umpimähkään miekankahvaa ja putosi vihdoin voimattomasta inhosta hänen sivulleen.

— Mylord, — sanoi hän, — lady Standish on naisten helmi, sen haluaisin teidän tietävän! Naista, joka on hyveellisemmin kiintynyt puolisoonsa ja velvollisuuteensa, ei ole koskaan nähty… Sen tahtoisin teidän tietävän! — Musertavassa ivassaan hänen kasvonsa olivat aivan hirveät nähdä. — Valitukseni teitä kohtaan, sir, koskee… — Hän pysähtyi ja loi epävakaan katseen nuoreen herrasmieheen, joka nyt alkoi osoittaa ilmeisiä pelon merkkejä. Mustasukkainen puoliso, sellaisenhan saattoi kohdata minä päivänä tahansa… mutta raivohullu!…

— Teidän säärenne muoto on minulle vastenmielinen, sir. Teillä on säädyttömät pohkeet; en voi kärsiä, että jotakin ääriviivoiltaan niin loukkaavaa kulkee edestakaisin ikkunoitteni alla.

— Ymmärrän, ymmärrän, sir Jasper, — virkkoi loordi Verney lepytellen ja peräytyi puhuessaan, samalla kun hän hermostuneesti vilkuili ympärilleen tyhjällä kadulla. — Jääkää siis hyvästi.

Hän kumarsi ja kääntyi.

— Lurjus! — ärähti sir Jasper, ojentaen kätensä tarttuakseen häneen.

— Pidän sen mielessäni, — huudahti loordi Verney. — Hyvästi, hyvästi!

Hän pakeni nopein askelin.

— Lurjus, lurjus! — kirkui raivostunut baronetti, alkaen ajaa häntä takaa. Mutta hänen vimmansa teki hänet kömpelöksi. Hän kompastui, luiskahti, iski jalkansa kiveen, kaatui polvilleen ja nousi entistä kiihtyneemmässä mielentilassa: yrmeänä ja synkästi kostoa vannoen.

Loordi Verney oli arka nuori mies. Jos kelle muulle tahansa olisi tämä kohtaus Kuninkaallisella Puolikuulla sattunut, niin tunnin perästä olisi koko Bath tiennyt, että sir Jasper Standish oli äkkiä tullut mielipuoleksi. Mutta loordi Verney oli niitä, jotka kierittelevät sanaa kielellään kolmeen kertaan, ennenkuin sen lausuvat, ja sitten sanovatkin jotain muuta. Sitäpaitsi hän ei ollut varma, että itsekään oli esiintynyt kovin loistavasti tuossa kummastuttavassa vuoropuhelussa, ja siksi piti hän suunsa kiinni.

Mutta päivän kuluessa alkoi hän uteliaasti muistella lady Standishin herttaista, hymyilevää tervehdystä ja pientä liikettä valkoisella nenäliinalla. Oli näyttänyt ikäänkuin nainen olisi hänelle heittänyt lentosuukon (tätä ajatellessa hänen korviansa alkoi kuumottaa). Sitten muisti hän sir Jasperin käsittämättömän suuttumuksen ja murheen murtamat kasvot ikkunassa! Oliko se mahdollista? Se oli mahdotonta! Älähän… sellaista oli ennenkin tapahtunut. Hämärän tullen hän päätti etsiä sen hienoon elämään tottuneen toverin neuvoa, joka oli kyllin ystävällinen luotsatakseen hänen kokemattomat askeleensa Bathin seuraelämän ensimäisten karien ja kallioiden ohi. Tämän herrasmiehen nimi oli Spicer. Hän nimitti itseään kapteeniksi, mutta hänen rykmenttiänsä ei kukaan tiennyt.

III kohtaus.

Sir Jasper tulla harppasi takaisin taloon. Aamusuojassa sivuutti hän sanaa sanomatta vaimonsa.

— Sir Jasper, — virkkoi tämä kuroittaen arasti kättänsä. — Oi, sir Jasper, etkö tahdo kuunnella minua? Tämä on mitä kauhein erehdys. Sir Jasper, minä vannon, että olen sinulle uskollinen, en ainoastaan teossa, vaan jokaisessa ajatuksessa, mikä sydämeni pohjalla liikkuu.

— Älkää vannoko, madam, — sanoi hän, sulkien oven hänen nenänsä edessä.

Kymmentä minuuttia myöhemmin hyökkäsi hän jälleen ulos. Julia kuuli hänen askeltensa kajahtelevan: ne tuntuivat hänestä hyvin hurjilta. Hän istui punaraitaisella sohvalla, tällä kertaa liian onnettomana itkeäkseen. Perin lapselliselta ja etäiseltä näytti nyt aamun myrsky. Hän istui kädet ristissä, silmät jäykkinä, ajatellen hirveitä mahdollisuuksia ja turhaan koettaen keksiä keinoja niiden välttämiseksi. Päivällinen katettiin, mutta se jäi nauttimatta. Myladyn palvelijatar toi hänelle teetä. Tämän Julia-parka joi, sillä hän tunsi itsensä heikoksi ja väsyneeksi. Sitten juolahti hänen mieleensä äkkiä ajatus.

— Sen rouva Bellairsin, joka teki minulle tämän kepposen, — tuumi hän, — on se nyt korjattava. — Hän kyhäsi nopeasti epätoivoisen kirjelapun ystävättärelleen ja lähetti mustan palveluspoikansa kiireimmiten sitä viemään perille.

* * * * *

"Seurasin sinun neuvoasi omaksi turmakseni. Sinä kehoitit minua tekemään sir Jasperin mustasukkaiseksi; minä yritin tehdä hänet mustasukkaiseksi ja onnistuin siinä aivan liian hyvin. Hän luulottelee, että on jotakin minun ja loordi Verneyn välillä. Poloinen nuori mies, olen puhutellut häntä vain kolme kertaa elämässäni! Heidän välillään tulee kaksintaistelu, ja molemmat saavat surmansa. Riennä luokseni, rakas rouva Bellairs, nähdäksesi, mitä on tehtävä, sillä minä olen puolikuollut pelosta ja tuskasta."

* * * * *

Alkoi hämärtää, kun rouva Bellairsin kantotuoli jo uskomattoman pian kääntyi kulmasta keinuvalla vauhdilla; saattoi eroittaa hänen metallinkirkkaan äänensä kantajain askelten poljennasta, kun hän päivitteli näiden hitautta.

— Etanoita te olette… etanoita, ettekä miehiä. Kas, eikö jokainen teistä astu kuin olisi isoisänsä isä? Teillä ei ole, sen tahtoisin tietävänne, ruumisarkku, vaan tuoli kannettavananne. Oi, taivaan Herra, pelasta minut sellaisilta laiskoilta vetelyksiltä!

Kovassa touhussa hän tempasi oven auki; kuin myrskytuuli suhahti hän käytävän halki, työkäten lady Standishin orjamaisesti kohteliaan palvelijan tieltään. Yhtä tarmokkaasti hyökkäsi hän murheesta murtuvan naisen huoneeseen.

— Vai niin, — sanoi hän, — ovatpa ne sieviä askareita! Ja miksi loordi Verney, jos saan kysyä?

— Oi, rouva Bellairs, — huudahteli hänen ystävänsä voivotellen, — tämä on tosiaan kauheata! Ajattelehan sir Jasperin vaaraa; ja kaikki senvuoksi, että olin kylliksi hupsu kuunnellakseni sinun turmiollista neuvoasi.

— Minun neuvoani! — ihmetteli Kitty-rouva. — Minun neuvoani… kaunista puhetta! Mutta missä on apunaisesi, ja missä ovat ne täytetyt huuhkajat, joita pidät eteisessä? Mitä heistä on hyötyä, elleivät he tee tehtäväänsä? Valoa, valoa… kuka osaa pimeässä puhua? — Hän juoksi kutsuen ovelta ovelle.

— Voi, voi, — huokasi lady Standish nojaten huumaantunutta päätänsä pieluksiin.

— No, no, — kehoitteli rouva Bellairs välittämättä pieniä vahakynttilöitä tuovien palvelijoiden ja kimaltelevaa käherryspaperia pitelevän kamarineidon läsnäolosta. — Nouse heti istumaan, Julia, ja kerro minulle kaikki alusta loppuun. On turhaa yrittää asiaa lievennellä, sillä tahdon tietää kaiken, mitä on tapahtunut.

Mutta ennenkuin hänen ystävänsä, jonka selkä tästä käsittelystä alkoi jäykistyä, oli ehtinyt riittävästi koota ajatuksiaan arvokkaasti vastatakseen, rouva Bellairs itse jatkoi sulavalla sanatulvalla:

— Siis, madam, et tyydy siihen, että sinulla on oma puoliso, vaan pitää sinun laskea verkkojasi loordi Verneyllekin. Mitä? Hän ei ole koskaan edes vilkaissut sille puolelle huonetta missä olet ollut! Ka, vielä eilen illalla hän vakuutti tuskin tietävänsä, olitko pitkä vai lyhyt. Poista jo sellaiset ajatukset päästäsi, mylady Standish. Loordi Verney ei ole sinua varten. Voi näitä maalaistyttöjä!

Lady Standish nousi vavisten raivosta.

— Hiljaa, — sanoi hän, — sanoissasi ei ole järkeä eikä totuutta. Menettelin kylläkin hupsusti kuunnellessani epänaisellisia neuvojasi. Yritin pettää puolisoani, ja Jumala on minua rangaissut.

— Ah, — virkkoi Kitty-rouva, — petos on perin vakava synti. Ihmettelen, että sinun juuri piti iskeä silmäsi tähän nuoreen loordiin. Oi, Julia! — tässä hänen äänensä suli ja hänen isot ruskeat silmänsä himmenivät. — Sinulla oli koko Bath, — sanoi hän, — ja sinun piti iskeä loordi Verneyhin. Ainoaan mieheen, joka mielestäni… ainoaan mieheen, jonka minä olisin voinut… Oi, kuinka uskalsit? Ei, se on eksytys! — huudahti hän leimahtaen taas vihaiseksi ja tarttuen ystävänsä ranteeseen. — Pelissäsi oli enemmän kuin tahdot uskotella, sinä viekas silkinhieno teeskentelijä! Jos hän saa surmansa, miltä sinusta silloin tuntuu?

— Oi, — huudahti lady Standish, — julma nainen! Tämäkö on apusi? Sir Jasper saa surmansa!

— Sir Jasper? Viulunkieliä! — purskahti Kitty-rouva ylvään halveksivasti. — Kuka välittää sir Jasperista? Harry-poikaani minä ajattelen. Oi, oi! — voihkaisi leski ja hyrähti itkuun.

Lady Standish seisoi hämmästyneenä.

— Mitä! — huusi hän. — Rakastatko sinä loordi Verneytä?

— Hän on täällä ainoa, — nyyhkytti Kitty, — joka ei rasita minua hartaalla huomaavaisuudellaan… ainoa, joka ei tottele kutsuani kuin sylikoira. Jos katsahdan häneen, hän punehtuu ujoudesta eikä rakkaudesta; jos hänen kätensä vapisee, johtuu se hänen suloisesta arkuudestaan eikä kosketukseni hurmasta. Olin sydämessäni kiintynyt, — sanoi Kitty-rouva yhteen purtujen hampaittensa välistä, — olin sydämessäni kiintynyt loordi Verneyhin, ja nyt sinun pitääkin hänet sur… sur… surmauttaa ennenkuin olen edes ehtinyt saada hänet näkemään, minkäväriset silmäni ovat.

— Voi, voi! — huokasi Julia Standish voimatta vieläkään itkeä.

— Voi! — nyyhkytti puolestaan Kitty-rouva, kokonaan unohtaen punaiset nenät ja turvonneet silmäluomet.

Äänettömyyttä häiritsi vain lesken nyyhkytykset ja aviovaimon huokaukset.

Sitten virkkoi Kitty Bellairs heikolla, tukehtuneella äänellä: — Olkoon tämä sinulle läksy, jotta et koskaan petä.

— En ole koskaan ennen valehdellut, tämä oli ainoa valeeni, — voihki lady Standish.

— Ah, — sanoi Kitty, — "ainoata valhetta" ei ole koskaan ollut olemassa, madam. Valhe kihlautuu heti syntyessään ja sen jälkeläiset ovat Abrahamin siementä lukuisammat.

Molemmat naiset nousivat epätoivon asennoista ja, kumpikin saman ajatuksen valtaamana, lähestyivät toisiaan.

— Mitä on nyt tehtävä — kysyi lady Standish.

— Mitä on tehtävä? — säesti rouva Bellairs.

— Menkäämme etsimään sir Jasper, — ehdotti vaimo, — ja kertokaamme hänelle koko totuus.

Kosteitten silmäripsiensä välitse Kitty loi musertavan ylenkatseen silmäyksen ystäväänsä.

— Niin, — sanoi hän ivallisesti, — se olisi tosiaankin hyödyllistä. Ka, lapseni, menkäämme vain me molemmin vannomaan syyttömyyttäsi sir Jasperille, niin riittää se jokaisen järkevän henkilön silmissä nimenomaan varmentamaan rikollisuutesi koko lopuksi ikääsi. Ei, — torjui hän, — on keksittävä jotakin parempaa. Meidän pitää toimia kätilönä valheelle ja perustaa sen pikku perhe mahdollisimman pian.

— Minä en enää valehtele, — vakuutti lady Standish.

— Olen kuullut, — sanoi Kitty-rouva haaveillen, — että loordi Verney on oppinut miekkailua ulkomailla.

— Voi kauheata! — voihkaisi toinen.

Rouva Kitty pysähtyi, puraisi suippenevaa sormeaan, raapaisi kulmakarvojaan, rypisti valkeaa otsaansa ja oli syviin mietteisiin vaipuneena. Äkkiä hänen hymykuoppansa jälleen näyttäytyivät.

— Jo sain tuuman! — sanoi hän. — Se on niin helppoa kuin olla voi. Tahdotko jättää asian minun haltuuni?

Lady Standish alkoi vavista. Hän oli paljon itkenyt, oli ollut syömättä, ja hänen sydämensä oli kauhun vallassa. Hän tunsi huimausta päässänsä.

— Mitä aiot tehdä? — kysyi hän yrittäen koko uupuvalla voimallaan pysyttää haihtuvaa ajatuskykyään.

— Tehdä? — virkkoi rouva Bellairs. — Ennen kaikkea estää kaksintaistelun. Sopiiko se sinulle?

— Oi, kyllä, — huudahti Julia, ja kasvojen hipiä kävi lyijynharmaaksi ihomaalin alla.

"Hän on jälleen saamassa hermokohtauksen", ajatteli toinen. "Sellainen vaivainen pikku hupsu!"

Mutta tämä kohtaus sopi mainiosti hänen suunnitelmiinsa; hän ei liian nopsana kiirehtinyt lady Standishia toinnuttelemaan. Kuitenkin kutsui hän hänen apunaisensa ja auttoi viemään potilaan huoneeseensa ja asettamaan hänet vuoteeseen. Sitten neuvoi hän hajusuolaa ja unta.

— Jätä se kaikki minun huostaani, — kuiskasi hän pieneen korvaan, joka oli ylinnä pieluksella; — minä pelastan sinut.

Lady Standish hapuili ystävänsä kättä omallaan, joka oli kylmä ja vapisi. Naiset puristivat luottavaisesti toistensa kättä, ja rouva Bellairs sipsutti alas vastaanottohuoneeseen.

"No", hymähti hän, "katsokaamme". Äkillinen innostus säihkyi hänen silmissään. Hän työnsi kätensä sivullaan riippuvan korukirjaillun käsilaukun pohjaan, otti esille muutamia kirjeitä ja alkoi valita niiden joukosta, huulet kurttuun vedettyinä. Siellä oli sir Jasperinkin lähettämä. Tuollaisia keimeitä, sirosti pyöristeltyjä lauseita, jotka saattoivat merkitä kaikkea tai ei mitään, sen mukaan kuin nainen tahtoisi ne käsittää. Mutta tällä hetkellä se oli tarpeeton. Takaisin se meni korukirjailtuun laukkuun. Siinä oli töherrys Harry Verneyltä: tämä kieltäytyi hänen aamukutsuistaan, koska oli luvannut (ilman t-kirjainta) mylord Scroopille lähteä hänen kanssaan metsästysretkelle (isolla alkukirjaimella ja ilman ä:n pilkkuja). Kitty Bellairs katsahti siihen hyvin hellästi, sulki sen rakkaalla kosketuksella ja pani takaisin pesäänsä. Nyt sai hän käsiinsä ison kokoontaitetun, osoitteella varustamattoman arkin, joka sisäpuolelta oli täynnä voimakasta mustaa kirjoitusta. Kähärä kastanjanruskea hiussuortuva oli kiinnitetty arkin yli smaragdipäisellä nuppineulalla.

"Julmin, kaunein, armahin!"

kuuluivat intohimoiset sanat,

"halutuin, rakastetuin! Eilenillallako vai sata vuotta sitten me tapasimme? Tässä on hiuskihara, jota maailman suloisin käsi suvaitsi hyväillä. Sillä hetkellä muuttui se aivan liian kallisarvoiseksi esineeksi omistaja-rukalleen. Senvuoksi hän rohkenee sen laskea saman jumalattaren alttarille, joka sen pyhitti. Viskaako hän sen luotaan? Tai säilyttääkö hän sen, sallien sen, jokainen hius kielenä, haastaa itselleen polttavasta lemmenlieskasta, jonka hän sytytti tässä kuolevaisessa rinnassa? Näinkö minä unta vai saattaako se olla totta?… Suupielessäsi oli tilkkutäplä hymykuopan yläpuolella, jota suutelin. Oh, se oli varmaankin unta! Yksi sana, ihanin: milloin saan uneksia jälleen?

Sinun omasi ja iäti omasi.

J. K. Hiuskihara oli valkoinen ennenkuin sitä kosketit, mutta kuten näet olet muuttanut sen tulenväriseksi!"

Kitty-rouva luki ja hymyili. "Juuri osuvasti!" Sitten hän pysähtyi. "Mutta onko tuolla naisella hymykuoppa?" sanoi hän. "Onko hänellä? Viisi siitä, jotakinhan täytyy uskaltaa. No, jos tunnen miehet, sir Jasper on kuluttava koko yön kulkemalla ympärinsä keksiäkseen jotakin vahvistusta epäluulolleen."

Hän taittoi kirjeen kokoon. "Täytyy näyttää siltä kuin se olisi pudonnut naisen povella. Tuolla sohvan jalkopäässä pistäen hiukkasen esille jakkaran alta! Mustasukkainen silmä ei voi olla sitä huomaamatta!"

Teko oli tehty.

Hän sieppasi viittansa ja päähineensä, katsahti iloisesti ympäri huonetta ja tyydytyksekseen huomattuaan, että kirje kynttilän valossa oli kyllin näkyvissä vetääkseen puoleensa harhailevan silmän, hän riensi pois, kutsui kantotuolinsa ja lähti paljoa paremmalla tuulella kuin oli saapuessaan osoittanut.

"He eivät voi taistella ennen aamua", virkkoi hän itsekseen mukavasti laittautuessaan kantotuolin silkkiseinuksien varaan. "Taivas vain suosikoon suunnitelmaani!" Hän huoahti hurskaan rukouksen kantajain hölkätessä eteenpäin.

IV kohtaus.

Ensi kertaa kahteen viikkoon sir Jasper palasi ennen pikkutunteja perin siroon asuntoon, jonka hän oli vuokrannut Bathin seurustelukaudeksi.

Kello oli noin kymmenen illalla, kun hänen levoton kätensä ovenkolkuttimella ukkosen tapaan jyrähdytti taloa, hälyttäen palvelijat korttipelistään alhaalla eteisessä ja lihavan hovimestarin mukavasta nuokkumisesta emännöitsijän takkavalkean ja tuoksuvan punssilasin ääressä. Vanhemman palvelijan hermot saivat tosiaankin sellaisen tärähdyksen, että hän ovelle rientäessään pudotti ässän avarasta kalvosimestaan. Sitruunankuorelta lemuten hovimestari kiirehti ottamaan vastaan herransa viitan ja kepin. Tremlet-rouvan myssynnauhat värähtelivät portaiden yläpuolella; talonväki oli kiihkeän uteliaana, sillä hänen armonsa apunainen oli kyyneltäkään unohtamatta kertonut heille rouvan tunteitten tilan.

Sir Jasper sadatteli saineesti sisään astuessaan, sivalsi nuorempaa palvelijaa kepillään pohkeille töllistelemisestä, rukoili vanhurskasta luojaa mahdollisimman nopeasti toimittamaan hovimestarin sielun paikkaan, jonka lämpömäärän hän itse auliisti ehdotti. Sitten harppasi hän vierashuoneeseen, lyhyesti ilmoittaen, että hän odotti joitakuita herrasmiehiä.

Hän katsahti ympärilleen otsa rypyssä, etsien vaimoaan. Huone tuntui tyhjältä ja autiolta, vaikka kynttilät paloivat kirkkaasti kattokruunuissa. Hän pysähtyi synkkänä, seisoi hetkisen epäröiden, suuntasi sitten askeleensa portaille ja nousi päättäväisesti ylikertaan. Myladyn pukuhuoneessa istui nainen hämärän kynttilän valossa lukemassa saarnakirjaa. Hänellä oli pitkulaiset punakat kasvot, oli ennen ollut hänen armonsa äidin vaalijana, ja sir Jasper vihasi häntä suuresti. Hän nousi äkäisenä, niiasi tavalla, joka kaunopuheisesti tulkitsi hänen paheksumistaan; ja sir Jasper tunsi, että tuo nainen, joka hänen sisälle tullessaan laski kirjansa syrjään, lukemansa saarnan jokaisella rivillä oli tuominnut hänet yhtä mukavaan paikkaan kuin hän hovimestarin.

— Oih, herrajesta! — näin rukoili hän sir Jasperia peloittavalla kuiskauksella. Eikö hän taivaan nimessä voisi astua hiljempää? Mylady oli nukuksissa. Hänen armonsa oli ollut niin sairas, voinut niin pahoin, että hän, Megrim, oli jo lähettämäisillään noutamaan apteekkaria ja antaa etsiä sir Jasperia kautta Bathin. Sir Jasper ei näkynyt sitä käsittävän, mutta mylady oli heikko ruumiinrakennukseltaan: hento kukka! Ankara katse sir Jasperilta, epäystävällinen sana, raa'asta kohtelusta puhumattakaan, saisi hänet nuokahtamaan pois hänen käsistään. Niin, juuri sillä tavoin kävisi.

Sir Jasper loi synkän, epäluuloisen katseen ympärilleen. Hän tuijotti naiseen, huoneen nurkkiin, suljettuun oveen. Hän tunsi polttavan mustasukkaisuutensa saavan sapen kiehumaan viheriänkeltaisena sisässään. Hän ojensi kätensä vaimonsa oven lukkoa kohti; mutta rouva Megrim ehätti hänen aikomustaan estämään niin päättäväisellä liikkeellä, että hänen ahtaat kureliivinsä narskuivat tukevan vartalon puristuksesta.

— Ei, — sanoi hän, — ei, sir Jasper, ellette tahdo astua hengettömän ruumiini ylitse! — Tässä hän kovin vapisi, ja hänen silmäinsä alustat ja nenänsä leimahtivat punaisiksi.

— Pyh! — mörähti sir Jasper ja astui jälleen portaita alas tyhjään, valaistuun vierashuoneeseen. Ensiksi pysähtyi hän ikkunan luo, missä lady Standish oli seisonut ja hymyillyt loordi Verneylle. Sitten meni hän vaimonsa kirjoituspöydän ääreen, laski kätensä lippaalle, missä tämä säilytti kirjeitään, ja vedettyään sen auki puoliääneen kiroten hän kääntyi nostamaan tuolilta silkillä täytetyn pussin. Tuokiossa hänen silmänsä äkkäsi rouva Bellairsin taitavasti kätkemän ja näytteille asettaman kirjeen syrjän. Hän otti sen ylös ja silmäili sitä; siinä ei ollut osoitetta, heikko parfyymi hiveli hänen nenäänsä, ja paperi avautui viettelevästi hänen kädessään. Hän levitti arkin ja näki punervan hiuskiharan. Sitten hänen silmänsä väkisinkin lukivat kirjeen. Ja hänen lukiessaan veri syöksähti hänen aivoihinsa huimaten häntä, ja hän vaipui pitkälle sohvalle repien poimuröyhelöä kaulastaan. Hetkisen oli hän kuin tukehtuneena. Kun hänen hengityksensä palasi, valtasi hänet raivo, joka tuntui hekumallisen riemukkaalta. Hän asetti paperin valoon ja tarkasteli lemmenkiharaa.

— Punainen! — huudahti hän, — punainen!

Hän ajatteli loordi Verneyn oliivinvärisiä kasvoja ja tuijotti taas kiharaan ikäänkuin epäillen aistimiaan. Punainen! Oliko niitä kaksi, mustahiuksinen ja punatukkainen? Seis! Oi, naiset ovat viekkaita paholaisia! Loordi Verney oli vain silmäinpeite. Tämä, tämä porkkananvärinen Judas olikin lohduttaja! "Suupielessäsi oli tilkkutäplä, jota olin suutelevinani." Sir Jasperia puistatti sisäinen ulvahdus, joka hänen huuliltaan kirposi katkenneena valituksena. Hymykuoppa ja tilkkutäplä! Niin, hän oli ne nähnyt! Vain muutama lyhyt tunti sitten oli hän aikonut suudella tuota hymykuoppaa puolison ylväällä ilolla… tuota hymykuoppaa, joka oli aiottu toiselle miehelle!

"Hiiteen ne, hiiteen ne!" huudahti sir Jasper puristaen kätensä nyrkkiin päänsä yläpuolella. Maailma alkoi pyöriä hänen silmissään, ja kaikki muuttui verenkarvaiseksi. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän oli jälleen kylmä ja torui itseään vimmastaan. Hänen täytyi pysyä tyynenä, tyynenä kostoansa varten. Hänen oli etsittävä pää, mistä tämä kihara oli kotoisin, ja sen täytyi tapahtua vielä tänä iltana, vaikka hänen olisi samoiltava kautta kaupungin. Hän istahti, levitti turmiollisen paperin eteensä ja tuijotti siihen.

Tässä asennossa ja mielentilassa tapasi hänet vieras, joka pian senjälkeen ilmoitettiin kapteeni Spicerin nimellä. Hän oli hoikka nuori herrasmies, katsoi jonkun verran kieroon ja oli puettu viimeisen muodin mukaan. Hän tepsutti esille, kumarrellen ja huiskien valkoisia, hienosti käyräsormisia käsiään.

Hän lausui sir Jasperille kunnioittavat tervehdyksensä. Tähän asti hän ei ollut saanut iloa ja kunniaa tehdä sir Jasperin tuttavuutta, mutta oli mielissään tilaisuudesta… jokaisesta tilaisuudesta, mikä tuotti hänelle tämän ilon ja kunnian. Saisiko hän, saisiko hän? Hän ojensi sirosti emaljoidun nuuskarasian ja hoippui isäntää kohti. Sir Jasper oli noussut kankeasti, hänen sumeissa silmissään ei näkynyt vastausta.

— Vai ette te käytäkään? — virkkoi kapteeni Spicer, ottaen itse hyppysellisen, vetäen nenäänsä erinomaisen sirosti ja tehden hienonhienon liikkeen ranteellaan. — Ja oikeassa olettekin, arvoisa herra! Ruma tapa. Ruma tapa. Mutta sittenkin, — jatkoi hän viehkeästi hymyillen, — vakuutan, että sitä ilman en voisi tulla toimeen puolipäivästä puoliyöhön. Mutta sen pitääkin olla puhdasta macabawta. Kaikki muu paitsi macabaw… hyi, hyi!

Sir Jasper ravisti itseään ja keskeytti murahtaen:

— Mistä johtuu minulle tämä kunnia, sir?

— Tulen, — vastasi kapteeni Spicer, — loordi Verneyn puolesta, kuten jo lienette arvannut. Oli joku pikku asia, luullakseni koski se… heh… hänen alaraajojensa muotoa. Sellaisen yksityisasian suhteen, sir, kuin, hm, alaulottimet, herrasmies ei voi sietää huomautuksia. Käsitätte, että mylord Verney siitä loukkaantui, sir Jasper, loukkaantui! Minä itse, vaikka olenkin perin hyvä tuttava hänen armonsa kanssa, en ole koskaan rohjennut vihjata hänelle edes trikootavarain kauppiaan nimeä. Ja kuitenkin tunnen tällä alalla oikean neron, sir, miehen, jolla on kykyä… sanoisin jumalaista lahjakkuutta näiden intiimien vaatekappaleitten käsittelyssä! Mutta, hyvä Jumala, sir, hienotuntoisuutta, hienotuntoisuutta!

Sillävälin sir Jasper oli nostanut kirjeen pöydältä ja lähestyi miettiväisenä kapteeni Spiceriä, katsellen kädessään pitämästänsä hiuskiharasta nuoren herrasmiehen päähän, joka kuitenkin oli niin huolellisesti puuteroitu, että oli aivan mahdotonta sanoa, minkävärinen se jauheen alta oli.

— Sir, — keskeytti hän tässä kohdassa, — suokaa anteeksi, tahtoisin mielelläni tietää, onko teillä omat hiuksenne vai tekotukka.

Kapteeni Spicer hypähti askeleen taaksepäin ja katsahti kummastuneena baronetin vakavaan naamaan.

"Jumaliste", ajatteli hän itsekseen, "Verney on oikeassa, tuo mies on hullu!" — Hahhah, — sanoi hän ääneensä, — hyvin näppärästi, sir Jasper, hyvin näppärästi. Joku pieni sanaleikki-arvoitus, heh? Peijakas, minä pidän arvoituksista! — Hän vilkaisi ovelle päin. Sir Jasper tuli yhä lähemmäksi hänen peräytyessään.

— Kysyn teiltä, sir, — tiukkasi hän uhkaavasti kohoavalla äänellä, — onko teillä oma tukkanne? — "Mies näyttää peljästyneeltä", tuumi hän itsekseen, "se on tavattoman epäiltävää!"

— Minäkö? — huudahti kapteeni seisoen selkä ovessa ja kädellään hapuillen ripaa. — Hyi, hyi; kuka käyttää nykyään tekotukkaa, ellei joku maalaisserkku? Hi, hi! Kyllä nyt on lämmin yö!

Sir Jasper oli pysähtynyt hänen eteensä ja mulkoili häneen musertavin katsein.

"Hänen jauhonaamansa on niin maalattu", ajatteli onneton baronetti, "että en hiisi vie osaa arvata miehen väriä". Hänen kätensä vaipui epäröivästi sivulle.

Hikihelmiä kumpusi kapteeni Spicerin otsalle.

"En enää ikinä vie taisteluhaastetta mielipuolelle!" ajatteli hän.

— Tukkanne on mainiosti puuteroitu, — virkkoi sir Jasper.

— Oh, niin se on, juuri niinkuin sanotte… poudre à la maréchale, sir, — myönsi kapteeni. Mutta nyt olivat hänen uutterat sormensa vähitellen onnistuneet kääntämään ovenrivan. Aukko ammotti hänen takanaan; silmänräpäyksessä hänen hoikka vartalonsa kääntyä kiepsahti, ja hän oli poissa.

— Hoi, hoi! — huusi sir Jasper, — seis, mies, seis! Asiamme on vasta juuri alkanut.

Mutta kapteeni Spicer oli ehtinyt ulko-ovelle.

— Katsokaa isäntänne perään, — sanoi hän palvelijalle, — hän on sairas, hyvin sairas!

Sir Jasper riensi juoksujalkaa hänen perässään eteiseen.

— Pysäyttäkää hänet, hullut! — huusi hän palvelijoille, ja sitten samassa hengenvedossa komensi:

— Takaisin! — ja itsekseen hän hymähti: "Se ei voi olla hän. Tuon sileän, räpyttelevän houkkion päässä ei konsaan ole voinut kasvaa niin kähärää hiussuortuvaa, eikä hän ole kirjoittanut niin tarmokasta käsialaa, ei… eikä suudellut hymykuoppaa! Suudellut hymykuoppaa! Kuolema ja kirous!"

V kohtaus.

Hänen seisoessaan kuohuksissa ja hämmennellessään synkkien mietteiden sameaa keitettä kuului pari itsetietoista naputusta katuovelta, ja hänen luokseen astuivat hilpein huudahduksin ystävät, joita hän odotteli.

— Ah, Jasper, poikaseni, — tervehti Tom Stafford lyöden häntä olalle, — vuottamassa meitä? Jumaliste, oletpa sinä verenhimoinen mies!

— Ja täydellä syyllä, — sanoi eversti Villiers, helistellen kannuksiaan ja heittäen sotilasviittansa yltään. — Tuhat tulimaista, mies, tahtoisitko, että hän istua kyyhöttelisi häpeässään?

Sir Jasper ojensi käden kummallekin; ja pitäen häntä olkapäistä toverit astuivat hänen yksityishuoneeseensa ja sulkivat oven niin huolellisesti, että pitkillä palvelijoilla ei ollut muuta neuvoa kuin vuorotellen kuunnella ja tirkistellä avaimenreiästä.

— Tom, eversti Villiers, — alkoi sir Jasper, — pyytäessäni teiltä tätä suosiota halusin palveluksianne, koska, kuten teille sanoin, minulla oli vakavia epäilyksiä lady Standishin uskollisuudesta. Nyt, hyvät herrat, epäileminen ei enää ole mahdollista, minulla on todistuksia!

— Hei, hei, Jasper, älä anna mielesi masentua! — huudahti rattoisa Tom Stafford. — Näetsen, ystäväiseni, olet aikoinasi liiaksi armastellut niitä pieniä hempukoita, jotta et tietäisi, mitä helliä taipuvaisia olentoja ne ovat. Luonto vetää puoleensa, miekkoseni; ja täytyyhän heidän seurata muotia! Tahtoisitko olla Bathin ainoa aviomies, jonka vaimo ei eläisi muodikkaasti? Hst, hst, niin kauan kuin kykenet mittelemään miekkoja ja tipahuttamaan asian puolesta pisaran verta, heh, se kaikki kuuluu päivän iloihin!

— Miekkoja? — mörähti eversti Villiers. — Ei, ei, pistooleja siihen tarvitaan, poikaseni. Miekasta ei koskaan voi olla varma: pieni pisto kylkiluiden väliin, naarmu käsivarteen, ja sievä veitikka näyttää entistä viehättävämmältä kalpeudessaan ja hänellä on sitä suuremmat toiveet löytää nopeata lohtua asianomaiselta taholta. Hahaa!

— Lohtua! — huudahti sir Jasper ikäänkuin tuo sana olisi ollut isku. — Niin, lohdutusta! kadotus!

— Mutta luodilla keuhkoihin tai kalloon, oman valintanne mukaan, — sanoi eversti, — työ käy niin silkoisesti kuin toivoa voi. Oletteko taitava pistoolin paukuttaja, Jasper?

— Voin toki osata heinärukoon! — takasi sir Jasper. Mutta hän puhui epävarmasti.

— Olen valmis miekkasille, milloin sinulle vain sopii, — huudahti kaunis Stafford, pannen puhuessaan sirot säärensä ristiin ja hyväillen hellällä kädellä pyöreätä pohjettaan. — Miekka on paljoa hienompi ase. Oh, terät tuntuvat niin hauskoilta, ne ikäänkuin kohteliaasti haastelevat toisilleen! "Haa, oletko nyt käsissäni, ystäväiseni?" — "Haa, tahdotko tunkeutua minun ja vaimoni, tai rakastajattareni, tai mielitekoni väliin?" — asianhaarojen mukaan. "Tahdotko? Kyllä sinulle opetan, sir… sir!" Niin… niin, pisto kylkiluiden väliin! Tai tuohon röyhkeään sydämeen! Antaa punaisen veren vuotaa, antaa sen valua sinertävästä teräksestä, se on somaa nähdä! Pistoolit, hoh, mitä sellaisista! Pau, puhallat pillerin ilmaan ja hyvin luultavasti saat sen itse niellä! Se sopii apteekareille, sanon, ja muille, joita ei ole kasvatettu itsepuolustuksen jaloon ja ylevään taitoon.

— Hiljaa, Tom, — murahti eversti; — tämä ei ole mikään leikin asia. Ystäväämme on kuolettavasti loukattu, eikö niin? Se on siis selvää. Eikö hänen ole samalla mitalla kostettava sille, joka on ryöstänyt häneltä kunnian? Onhan asia näin? Ja eikö pistooli, lempo soikoon, ole murhaavampi ase ja senvuoksi soveliaampi? Häh?

Sir Jasper äännähti jotakin, minkä olisi saattanut tulkita myöntämiseksi tai kieltämiseksi tai ylenmääräisen pahoinvoinnin tunteen ilmaisuksi.

— Toimeen siis! — huudahti eversti Villiers. — Ehdotammeko pistooleja ja odotamme loordi Verneytä huomenaamulla kello seitsemän Hammerin kedolla? Siellä minä tavallisesti haluan sellaiset asiat ratkaista: mukavasti syrjässä häiritsijöiltä ja riittävän etäällä lämmittääkseen veren reippaalla kävelyllä. Hiisi vie, vain kymmenen päivää sitten näin miten sanomattoman sirosti loordi Tipstafte (hän, jota nimitetään Tipsi-Tipiksi, tiedättehän) kellisti Ned Waring-rukan. Sellaista ottelua kelpasi katsella! Kuusi askelta, jumaliste, ja Ned niin hurjan päättäväisenä kuin sekundantti konsaan saattaa toivoa. "Villiers", — sanoi hän antaessani hänelle aseensa, "ellen minä häntä kaada, kaatakoon hän minut! Toisen meistä on kuoltava", puhui hän. Riita johtui rouva Waringista, tiedättehän, siitä hiton kauniista naisesta! Ned-parka lienee tehnyt samantapaisen keksinnön kuin sinäkin, heh? Niin, haha! Ja, lempo vie, sir, Tip osasi häntä kurkkuun ensimäisellä laukauksellaan, ja Nedin luoti riuhtaisi Tipstaffen oikeanpuolisen kiharan! Ne käherryssakset leikkasivat saamarin läheltä! Sen erän perästä Ned ei puhunut. Oh, jättäkää asia minun hoidettavakseni, niin saatte nähdä, että toimitan teille yhtä verrattoman kohtauksen.

— Maltahan, — huudahti Stafford, kun sir Jasper vääntelihe nojatuolissaan, puristaen ja avaten raivokkaasti nyrkkejään ja tuntien punaisen hiuskiharan polttavan poveansa, minne hän oli sen työntänyt. — Maltahan, — huudahti Stafford, — mielestäni kiirehdimme liiaksi. Enkö kuullut ystävältämme tässä, että hän nimitti loordi Verneytä lurjukseksi? Sir Jasper siis itse onkin loukkaaja, ja hänen on odotettava loordi Verneyn toimenpiteitä.

— Minä panen vastaan, — kivahti eversti, — loordi Verney loukkasi ensimäisenä häpäisemällä ystävämme vaimoa.

— Puh, puh, — äänteli Stafford, asettaen säärensä uudestaan ristiin saadakseen tällä kertaa vasemman jalkansa sirosti esille, — se oli vain satunnainen, epäsuora loukkaus. Mutta nimittää miestä lurjukseksi on suoraan kohdistuva herjaus. Oikea uhmaaja on siis sir Jasper; toinen saa valita aseet. Loordi Verneyn asia on lähettää haaste ystävällemme!

— Sir! — huudahti eversti karahtaen kasvoiltaan punaisemmaksi kuin luonto ja portviini olivat hänet tehneet. — Sir, väitättekö tietävänne paremmin kuin minä?

— Hyvät herrat, — sanoi sir Jasper nousten äkkiä, — niinkuin teille äsken sanoin, olen senjälkeen kuin pyysin teidän ystävällistä apuanne keksinyt jotakin, mikä varsin oleellisesti muuttaa asian muodon. Minulla on aihe uskoa, että jos loordi Verneyssä on syytä, on hänen syyllisyytensä vähempiarvoista. Tiedätte, mitä Ranskassa nimitetään kynttilänjalaksi. Todellakin luulen (naisten viekkaus on niin suuri), että häntä on käytetty vain kilpenä toista henkilöä suojaamaan. Tämä henkilö on minun ensin löydettävä, ja hänen päällensä on kostoni lankeeva ennenkuin joudan mitään muuta ajattelemaan. Loordi Verney lähettikin jo luokseni erään ystävänsä, mutta tuo miekkonen, kapteeni Spicer, poloinen houkkio (hänellä on luullakseni jokunen ruuvi irti) lähti yhtäkkiä talostani, tulemattamme mihinkään päätökseen. Enkä siitä ole pahoillanikaan… minä en nyt etsi taistelua loordi Verneyn kanssa. Hyvät herrat, — sir Jasper suoristausi ja veti kirjeen povestaan, — hyvät herrat, minä en syö enkä nuku ennenkuin olen löytänyt tämän hiuskiharan omistajan.

Puhuessaan ravisti hän kirjettä ja paiskasi vimmoissaan kielittelevän lemmenpantin kummastuneiden ystäviensä nenäin eteen. — Se on punatukkaiselta mieheltä, näette! Jok'ainoa punatukkainen mies Bathissa täytyy minun heti pistää vartaaseen tai tulpata, jotta kutale ei pääse minulta pakoon!

Eversti Villiers hypähti jaloilleen unestaan herätetyn tiikerin ääntä muistuttavalla karjahduksella.

— Saakeli! — huusi sir Jasper kääntyen häneen päin ja äkkiä huomaten ystävänsä hiekanväriset tuuheat kulmakarvat. — Te, hyvä Jumala? Te? Puh, puh, mahdotonta ja kuitenkin… Herra eversti Villiers! — jatkoi sir Jasper hirveällä äänensävyllä, — kirjoititteko te tämän kirjeen? Puhukaa! Kirjoititteko vai ettekö, mies? Puhukaa, vai täytyykö minun väkisten kiskoa sanat kurkustanne?

Käyden tummanpunaiseksi kasvoiltaan eversti Villiers oli halpaavasta raivosta tukehtumaisillaan.

— Stafford, Stafford, — hän sopersi, — sinä olet todistajani. Nämä ovat julkeita herjauksia, jotka ovat pestävät verellä.

— Kirjoititteko tuon kirjeen? Sanokaa suoraan! — kiljui sir Jasper, ravistellen loukkaavaa asiakirjaa everstin vääntyneiden kasvojen edessä.

— Minäkö, — huusi eversti ja löi sir Jasperin käden raivokkaasti syrjään, minäkö? Minäkö kirjoittaisin tuollaista turkasen hölynpölyä! En, sir! Hiisi vieköön teidät ruumiinenne ja sieluinenne, sir Jasper, kuinka rohkenette minulta sellaista kysyä?

— Ei, — virkkoi sir Jasper, — tietysti ei! Ah, minä olen houkka, Villiers. Suokaa anteeksi. Ei meidän välillämme mitään riitaa! Ei, tietysti ette te saata se olla! Tuo nenä, nuo liivit, kuusikymmentä ikävuottanne! Hyvä Jumala, minä tulen hulluksi!

— Kah, mies, — sanoi Stafford niin pian kuin hän voi naurultaan puhua, — Villiersillä ei ole koko päälaellaan sen vertaa hiuksia kuin nyt pitelet kädessäsi. Riisu peruukkisi, Villiers, riisu peruukkisi ja anna kaljun kallosi julistaa loistava viattomuutensa.

Täten puhuteltu urhea herrasmies oli käynyt tummaksi kasvoiltaan. Vaikka hän puhui läähättäen ja katkonaisin sanoin, oli hänen raivollaan kuitenkin varsin määrätty tarkoituksensa.

— Minua on loukattu, minua on loukattu, — änkytti hän; — asia ei voi loppua tähän. Sir Jasper, te olette loukannut minua. Minä olen punatukkainen mies, sir. Olen lähettävä jonkun tuttavani luoksenne.

No, — virkkoi sir Jasper, — koska välimme siten on, tahdon myöskin varmistua Tomin sanojen totuudesta ja hankkia teille syyn, minkä puolesta taistella! — Puhuessaan hän ojensi kätensä ja riuhtasi tekotukan eversti Villiersin päästä.

Hänen eteensä levisi todellakin niin täydellinen hiukseton vilpittömyys, että enemmät todistukset olivat tarpeettomia; ja vaikka everstin korvien takana säilyneet harvat haivenet olisivatkin joskus olleet punervat, hohtivat ne nyt hopealta.

Kiitos, — sanoi sir Jasper, — tämä riittää. Kun lähetätte ystävänne luokseni, otan hänet mielihyvin vastaan. — Kumartaen antoi hän everstin tekotukan takaisin.

Eversti seisoi vavisten, kädet nyrkkiin puristettuina ja vaistomaisesti hapuillen miekkaansa. Mutta kaiketi muistaen, että tällainen asia tietenkin oli ratkaistava pistooleilla, hän malttoi mielensä, sieppasi tekotukkansa, paiskasi sen uhmaten päähänsä ja sovitti sen mitä huolellisimmin paikoilleen. Silmäisten tuimasti hän pyörähti koroillaan ja jätti huoneen, mutisten mennessään niin rikinpitoisia huomautuksia, että niitä ei käy kertaaminen.

Sir Jasper ei näkynyt häntä sen enempää ajattelevan. Hän vaipui takaisin tuolilleen ja levitti pahoin rypistyneen kirjeen polvelleen.

— Olen aivan ymmällä! — sanoi hän. — Kuka se saattaa olla? Tom, sinun ryökäleen tukkasi on ruskea. — Sinä et ole se mies, Tom. — Oi, Tom, oi, Tom, ellen surmaa häntä, niin tulen hulluksi!

Stafford oli naurusta nikahtua, ja kyyneleet vierivät hänen silmistään, kun hän huohotti:

— Miettikäämme, kuka se Judas voisi olla? (Voi sun vietävä, tämä on paras pila, minkä olen nähnyt vuosikausiin! Oh, kun ajattelen hänen kaljua päätänsä! Oi, Jasper, tämä on hirveän hupaista! Saat pistää minua kylkeen, veikkonen, jos olen rattoisammin nauranut kymmeneen vuoteen!) Ei, ei, minä autan sinua. Kuulehan, hänen kunnianarvoisuutensa Bathin ja Wellsin piispa on punainen; minä tiedän sen, sillä olen nähnyt hänet uimassa. Heikkari, hän oli kuin keitetty hummeri hiuksineen päivineen! Luuletko, että se voisi olla hän? Niillä on metkunsa, niillä hengellisillä, ja lady Standishilla on herkkä omatunto. Hän haluaisi saada kirkon hyväksymisen teoilleen. No, älähän katso noin tuimasti, sillä minä en tahdo taistella kanssasi! Eikö sinulla ole punahapsista rukousnauhaasi ensin tunnusteltavana loppuun? Haa, onhan meillä O'Hara, hän on kyllin irlantilainen, kyllin suuri veitikka ja kyllin punainen! Oh, hän on kylliksi punainen!

— O'Hara, — huudahti sir Jasper kuin olisi saanut iskun.

Kuului vieno naputus ovelta, tulo-puhetta eteisestä, ja palvelija ilmoitti herra Denis O'Haran.

— Siinä paha, missä mainitaan, — sanoi Stafford. Sir Jasper nousi nojatuolistaan sellaisen miehen ilme kasvoilla, jonka vihollinen on joutunut hänen käsiinsä.

VI kohtaus.

Hänen jalosukuisuutensa Denis O'Hara, Irlannin pääreihin kuuluvan varakreivi Kilcroneyn poika ja perillinen, astui huoneeseen nopeasti ja kevyesti ja tervehti huolettomasti. Hänellä oli iloiset viheriät silmät, ja hänen kähärätukkansa puna hohti hiusjauheen alta kuin talvinen päivänlasku usvan lävitse.

— Sir Jasper, — sanoi hän, — palvelijanne, sir. Kah, Tom, poikaseni, sinäkö täällä? Hyvää iltamyöhää!

Käskemättä otti hän tuolin, paiskaten huolettomasti ruumiinsa sille. Hänen nivelensä olivat höllät, nenä pyrki ylöspäin, kallisarvoiset röyhelökalvosimet rikkinäiset ja takki napitettu viistoon. Irlantilainen kuvastui hänen jokaisessa piirteessään lämpimän punaisesta tukasta levottomaan jalkaan asti; irlantilainen ilmeni hänen sulavan kielensä syytämien sanojen värikkäissä poljennoissa.

Sir Jasper ei laisinkaan epäillyt, että Lothario, joka oli näpistellyt hänen varastojaan, vienyt hänen rauhansa, hävittänyt hänen kotinsa, oli hänen edessään. Hän kääntyi Staffordiin, tarttuen häntä ranteesta.

— Tom, — kuiskasi hän, — sinä seisot puolestani, sillä kautta kuolemattoman sieluni minä taistelen asiasta vielä tänä yönä!

— Jumalan tähden, ole hiljaa, — kuiskasi toinen, alkaen pelätä, että mustasukkainen aviomies menisi tässä leikissä liian pitkälle. — Kuunnelkaamme ensin, mitä miehellä on sanomista. — Peijakas! En minä tahdo jäädä katselemaan, miten sinä lävistät jokaisen punervatukkaisen keikarin kaupungissa. Se on silkkaa hulluutta.

— Mutta sinähän itse, — vastasi sir Jasper vimmaisella kuiskauksella, — sinähän itse sanoit, että hän se on. Katso, silmäilepä tätä kiharaa ja tuota päätä.

— Oh, joutavia! — huudahti Stafford. — Anna hänen puhua, sanon minä.

— Kun olette päättäneet pienen keskustelunne, hyvät herrat, — virkkoi O'Hara hyväntuulisesti, — sallinette minunkin vaajata sanasen?

Ystävänsä käden pakoittamana vaipui sir Jasper tuoliinsa. Hänen jänteensä melkein raksahtelivat ponnistuksesta, jolla hän hillitsi itsensä.

— Olen tullut, — sanoi Denis O'Hara, — ystäväni, kapteeni Spicerin puolesta. Tapasin hänet hetkinen sitten heilumassa Gay-katua alaspäin; kautta Pyhän Patrikin, hän harppaili kuin jänis, jolla on koira kintereillä! "Sinä juokset jotakuta pakoon, Spicer", sanoin minä. Ja hän vastasi: "Minä pakenen sitä hourailevaa mielipuolta sir Jasper Standishia." Anteeksi, sir Jasper, ne olivat hänen sanansa, nähkääs.

— Ja mikä, sir, — keskeytti sir Jasper pahaaennustavalla äänellä, — mikä, sir, jos saan kysyä, oli tarkoituksenne kävellessänne tänne tän'iltana?

— Heh, — huudahti irlantilainen, — mitä te sanotte?

— Oh, jatka, O'Hara, — kehoitti Stafford levottomasti, lisäten puoliääneen Standishille: — Tosiaan, Jasper, käyttäydy siivosti, tai minä pesen käteni koko asiasta.

— Oh, onko hänen laitansa niin, — kuiskasi O'Hara kämmenensä takaa Staffordille, iskien leikkisästi silmää. — Niin, aioin sanoa, hyvät herrat, että nähdä miehen juoksevan, ellei hän ole ranskalainen, käy vasten luontoani. — "No, mitä hän sinulle teki?" sanoin minä (tarkoittaen teitä, sir Jasper). — "Oh", virkkoi kunnon kapteeni, "menin hänen luokseen kunnia-asialle erään ystävän puolesta, ja mies herjasi minua niin raa'asti huomautuksilla tukastani", sanoi hän, "että hän kelpaa vain, hullujenhuoneeseen", niin hän puhui. "Herjasi sinua", ihmettelin minä, "ja mihin nyt juokset? Tietenkin etsimään jotakuta tuttavaa? Herjaukset ovat iljettäviä", sanoin minä. "Varmaan", sanoo hän, "on mies hullu", sanoo hän. "No, mitäpä siitä?" virkan minä; "emmekö kaikki ole tosiaan enemmän tai vähemmän hulluja? Kah", sanon minä, "tämä näyttäisi pahalta naisten silmissä, miehistä puhumattakaan. Jätä asia minun toimitettavakseni, hyvä poika, niin kyllä minä hommaan; ja pidämmekin huolta, että sir Jasper tuo vartijansa mukanaan kentälle; ja tähän kaikkeen ei ole kellään mitään muistuttamista."

Sir Jasper hypähti jaloilleen.

— Kirottua irlantilaista hävyttömyyttänne! — karjaisi hän. — Tämä on enemmän kuin sietäisin keltään mieheltä! Ja, ellen erehdy, herra O'Hara, meillä on muitakin laskuja järjestettävinä.

— Meilläkö? — huudahti O'Hara, samalla lailla hypähtäen. — Nyt kuulen niistä ensi kertaa… mutta, tuhat tulimaista, minun ei koskaan nähdä hidastelevan, kun minut vaaditaan esille! Järjestän niin monta laskua kuin vain haluatte, sir Jasper… mikäli ne ovat miekallani eikä kukkarollani maksettavat.

— Vetäkää siis aseenne esille, mies! — ärjäisi sir Jasper, tanssien raivosta. Hän paljasti oman hopeakahvaisen miekkansa ja paiskasi huotran loukkoon.

— Taivas varjelkoon! — huudahti Stafford, turhaan yrittäen tulla molempain herrasmiesten väliin.

— Et saa millään ehdolla sanoa häntä vastaan, — varoitti O'Hara, päästäen ripeästi vyönsä soljesta ja paljastaen hänkin sirolla liikkeellä välkkyvän säilän. — Pahinta maailmassa on joutua tekemisiin miehen kanssa, joka on päästänsä vialla. Häntä täytyy ehdottomasti tyynnytellä ja antaa hänelle perään. Enkö minä tietäisi! Eikö oma lihallinen orpanani tänä siunattuna päivänä ole huimahulluna teljettynä Kinsalen mielisairaalaan? Hyökätkää, sir Jasper, olen teidän miehenne. Vedähän tuolit syrjään, Tom, ystäväiseni.

— Nyt sir, nyt sir! — virkkoi sir Jasper ja tunsi toipuvansa entiselleen, kun kuuli teräksen kalskahtavan terästä vasten. Hän asetti jalkansa tanakasti lattiaan ja tunsi toiminnan iloa.

"No, mikä on välttämätöntä, on välttämätöntä", sanoi Stafford filosoofisesti ja istahti kahareisin tuolille; "ja reipas ottelu on reipas ottelu aina ja joka paikassa! Kah, aimo hyökkäys! O'Hara käyttelee säiläänsä näppärästi, mutta Jasperin silmissä kiiluu vaara. En tosiaan tahtoisi, että tuo irlantilainen poika saisi surmansa. Haa!" Hän hyppäsi jälleen seisaalleen ja heilutti tuolia, valmiina tulemaan ratkaisevalla hetkellä väliin.

O'Hara oli kevyt ja joustava kuin korkki; hän kieppui eteenpäin ja taaksepäin, loikkasi puolelta toiselle ja suorastaan nautti taistelusta. Mutta sir Jasper tuskin liikahti asennostaan paitsi tehdäkseen pari vimmaista hyökkäystä. Stafford oli luullut näkevänsä vaaraa hänen silmissään; niissä oli enemmänkin… ne puhuivat murhaa! Loukattu aviomies oli päättänyt tappaa ja odotti aikaansa kuoliniskun antamiseksi. Sillävälin O'Hara hyökkäili pelkästä sydämen keveydestä. Kerran hänen miekkansa terä hipaisi sir Jasperin reittä, kerran taas hän raapaisi naarmun vastustajansa ranteeseen, joten verta valui tämän sormille.

— Pysähtykää, pysähtykää, — huudahti Stafford, rientäen väliin tuolineen, — sir Jasper on haavoittunut!

— Ei, mene hiiteen! — huusi sir Jasper. Ja kiiskiä, kalskis, terät iskivät taasen yhteen taistelijain läähättäessä hengästyneinä ja lattian tömistessä askelista. Sir Jasper hyökkäsi kolmannen kerran, O'Hara heilautti miekkansa harhaan, lankesi toiselle polvelleen ja kierähti kumoon.

— Seis! — parkaisi Stafford. Se oli myöhäistä. Sir Jasper seisoi tuijottaen punottavaan säiläänsä.

— Olet surmannut hänet! — huusi Stafford, kääntyen raivostuneesti ystäväänsä kohti. Langeten polvilleen sieppasi hän silmänräpäyksessä haavoitetun käsivarsilleen.

— Ei sinnepäinkään, — virkkoi O'Hara, pyristeli toisen syleilyssä kuolevalle todellakin liian tarmokkaalla tavalla, sai tuokiossa jalkansa alleen, seisoi nauraen, kasvot kalpeina, ja katseli verta valuvaa paitaansa. — Sen vaikutti vain teräksen äkillinen kylmä tuntu, mies! Ihan varmaan voin aivan hyvin ja olen valmis alkamaan uudestaan! Vain pikku ratkeama kylkiluiden välissä, joka ei edes estä minua hengittämästä yhtä hyvin kuin ennenkin. — Hän puhalsi voimakkaasti todistaakseen sanansa, löi rintaansa, kääntyi sitten huimausta tuntien ja lysähti nojatuoliin. Stafford riuhtaisi auki hänen paidanrintansa. Kuten O'Hara oli sanonut, haava oli ruma pintanaarmu, pikemmin häijynnäköinen kuin vaarallinen.

— Yrittäkäämme uudestaan, — touhusi O'Hara.

— Ei, ei, — kielsi Stafford.

— Ei, ei, — sanoi sir Jasper, astuen lähemmäksi ja pysähtyen vastustajansa eteen. — Ei. Herra O'Hara, vaikka olisitte tehnyt minulle suurimman mahdollisen loukkauksen, sir, olette jumaliste toki taistellut kuin ritari!

— Ah, — kuiskasi O'Hara Staffordille, joka yhä asiantuntemuksella tarkasti haavaa, — hän on aivan pähkähullu, kelpo mies-parka.

— Ei hän hullu ole, — sanoi Stafford nousten, — tai jos on, niin on hän sitä vain mustasukkaisuudesta. Jasper, toimitahan hiukan viiniä herra O'Haralle ja joku naisväestäsi noutamaan vettä ja siteitä. Vähän kiinnelaastaria, niin saadaan tämä asia korjattua. Jumalan kiitos, että ei sentään tapahtunut murhaa tänä iltana!

— Hetkinen, Stafford, — virkkoi Jasper, — hetkinen, sir. Selvittäkäämme tämä juttu. Enkö ole oikeassa, herra O'Hara, uskoessani teidän kyhänneen vaimolleni kirjeen?

— Minunko sitten? — huudahti O'Hara mitä vilpittömimmin kummastuneena.

— Hän luulee, että olet hänen vaimonsa rakastaja, — kuiskasi Stafford irlantilaisen korvaan. — Peijakas, nyt voin taas nauraa! Hän tietää, että rouvalla on punatukkainen ihailija, ja sanoo tahtovansa tappaa jokaisen punatukkaisen miehen Bathissa!

— Tosiaan en ole koskaan iskenyt silmiäni lady Standishiin, — virkkoi O'Hara sir Jasperille, — ellette muuta vaadi. Tosin olisin ylpeillen ruvennut hänen rakastajakseen, jos minulla vain olisi ollut kunnia tuntea hänet!

— Herra O'Hara, — sanoi sir Jasper, — tahdotteko puristaa kättäni?

— Mitä suurimmalla mielihyvällä! — huudahti hilpeä irlantilainen. — Varmaan tulee meistä oikein hyvät ystävät, mutta ehkä tekisitte viisaimmin, kun ette esittelisi minua rouvallenne, sillä minua ei ole uskomista niiden rakkaiden olentojen pateille, ja paras on sanoa se teille heti alussa.

Vastustajat puristivat toistensa kättä jokseenkin tunteellisesti molemmin puolin. Haava hoivattiin ja useita viinipulloja tyhjennettiin senjälkeen ylimmässä ystävyydessä.

— Mikään ei ole niin verratonta parantamaan kuin kanariaviini, — vakuutti O'Hara.

Puoliyö oli ohi, kun Denis O'Hara herra Staffordin käsivarressa läksi paluumatkalle omaan asuntoonsa.

Kadut olivat autiot ja yö pimeä, ja katujen kulmissa oli heillä monta vakavaa neuvottelua siitä, mihin suuntaan oli käännyttävä. Jos he kulkiessaan hiukan hoipertelivat, jos he marssivat Kuninkaallisen Sirkuksen ympäri ja taaskin sen ympäri useammin kuin kerran ja osoittivat taipumusta astua Gay-kadun yli sivulta sivulle useammin kuin heidän matkallaan oli tarpeellista, ei se O'Haran sanojen mukaan johtunut kanariaviinistä, vaan he tekivät sen ainoastaan vaihtelun vuoksi.

— Sir Jasper on oikein hauska toveri, — sanoi loordi Kilcroneyn perillinen tukiessaan itseänsä omaa pihtipieltänsä vasten ja heiluttaessaan ovenkolkutinta juopuneen vakavuudella. — Ja niin olet sinäkin, — lisäsi hän Staffordille. — Pidän teistä molemmista. — Tässä hän äkkiä näkyi aikovan langeta Staffordin kaulaan, mutta pidättäysi yhtä nopeasti, jäykisti hoippuvat raajansa ja löi otsaansa äkillisen selvyyden välähdyksen vaikutuksesta. — Tuhat tulimaista, — havahtui hän, — enkö kokonaan unohtanut sitä Spicerin asiaa!

Töintuskin sai Stafford (joka oli vahvapäisempi ja senvuoksi oli seonnut hiukan vähemmän) esille tulleiden palvelijain avulla hänet pidätetyksi lähtemästä laiminlyöntiänsä korjaamaan. Tahdikkaalla yhtymällä viekoittelua ja voimaa haavoitettu herrasmies vihdoin toimitettiin vuoteeseen hänen unisesti mutistessaan:

— Ei kelpaa ensinkään… perin ikävä juttu… kunnia-asia… ei sovi jättää toistaiseksi! — Mutta uni yllätti hänet jo ennenkuin hänen päänsä kosketti pielusta.

Sillävälin istui sir Jasper vuotavain kynttiläin keskellä nojatuolissaan, sääret ojossa, sidottu ranteensa pistettynä poveensa, pää riipuksissa rinnalla ja hilpeyden valeleimahdus nyt kokonaan sammuneena epämääräiseen synkkämielisyyteen. Tässä asennossa tapasi hänet päivän kajo. Sen ensimäisten viileitten säteiden langetessa hänen kasvoilleen hän nousi selvenneenä, eikä olisi voinut sanoa, oliko viettänyt yönsä tuskallisessa valvomisessa vai ilkeän painajaisen ahdistamana. Hän katsahti ympärilleen ilottomalle näyttämölle, verellä tahrattuihin liinavaatteisiin, tyhjiin viinilaseihin, joista nousi inhoittavia huuruja, käryäviin kynttilöihin, huoneen epäjärjestykseen. Sitten häntä puistatti, ja hän etsi pukuhuoneensa turvasatamaa ja tunnin unen tuottamaa huojennusta, leväten kostea pyyhinliina käärittynä jyskyttäville ohimoilleen.

VII kohtaus.

Rouva Bellairs oli aikaisin ylhäällä. Hän olikin nukkunut huonosti, ja se oli hänelle harvinaista. Mitä hänen seitsemänneljättä rakastajaansa eivät koskaan olleet kyenneet häneltä puristamaan kyyneltä ja unetonta yötä, sen oli hän uhrannut sille ainoalle miehelle, joka ei häntä rakastanut.

Häntä vaivasi levottomuus vaarasta, mihin hänen oikkunsa (tai, niinkuin hän selitti, lady Standishin käsittämätön hupsuus) oli saattanut sysätä loordi Verneyn. Päivän sarastaessa soitti hän palvelijattarensa ja vaati, että hänelle aamusuklaan mukana kello kahdeksalta toimitettaisiin kaikki kaupungin uutiset. Hän kuului niihin, jotka osaavat palvelluttaa itseään. Suklaa oli aivan yhtä tuoksuvaa ja kermaista kuin konsanaan, ja Lydia-neiti oli pakahtua tärkeistä sanomista, seisoessaan emäntänsä vuoteen vieressä.

— No, Lydia, no? — huudahti hänen rouvansa kiihkeästi.

— Oi, herranen aika, madam, koko kaupunkihan siitä soi! Mylady Standish on saatu ilmi. Ka niin, minä puolestani en koskaan ole luottanut noihin juhlallisiin kainostelijoihin, jotka aina pitävät silmänsä ylös kohotettuina tai maahan luotuina ja suunsa supussa kuin kirsikat. Kukaan ei olisi niin siveä ja mallikelpoinen, ellei siihen olisi erinäistä syytä, niin minä aina ajattelen.

— Lydia, — virkkoi rouva Bellairs, — älä hupsuttele. Jatka; mistä lady Standish sitten on saatu ilmi?

— Oh, madam, — vastasi Lydia, — sitä ei ole vaikea arvata. — Siitä, mistä naiset ylimalkaan joutuvat ilmi, tietenkin. Mutta, voi, voi, kyllä se oli häpeämätöntä! Olen kuullut, madam, — tyttö tuli lähemmäksi emäntäänsä ja kumartui kuiskaamaan, melkein väristen ilosta, että hänellä oli niin merkillistä kerrottavana, — olen kuullut, madam, että sir Jasper löysi eversti Villiersin sieltä eilen iltapäivällä. Voi, hyvä rouva, että sellaista tapahtuukin!

— Pyh! — sanoi Kitty-rouva.

— No, ainakin he aikovat taistella, — huudahti tyttö, — ja sir Jasper riuhtaisi everstiltä tekotukan päästä ja läimäytteli häntä sillä kasvoihin, madam, ja eversti on siitä asti ollut kuin hullu ja vannoo ampuvansa hänet tänä aamuna.

Rouva Bellairs huoahti helpoituksesta.

— Ampukoot he toisensa, — haukoitteli hän, vaipuen takaisin pieluksilleen ja tuijottaen tyynesti suklaakuppiinsa. — Mielessäni ei maailma tarvitse kumpaakaan heistä.

— Mutta se ei ole kaikki, madam, sillä tuskin oli sir Jasper-parka rytyyttänyt everstiä, kun hän äkkäsi herra Denis O'Haran oviverhojen takana.

— Denis O'Haran! — huudahti rouva Bellairs, kohoten kummastuneena istualleen. — Sinä hourailet!

— En suinkaan, rouva, sillä kuulin sen herra O'Haran omalta palvelijalta. Ja eivätkö hän ja sir Jasper taistelleet siellä heti paikalla ja eivätkö yövartijat kantaneet herra O'Haraa haavoitettuna kotiin?

— Taivas armahtakoon! — huudahti rouva.

— Eikä siinä kaikki, madam, — jatkoi neitonen.

— Sinä peloitat minut, lapsi.

— Asiaan on sotkeutunut myöskin kapteeni Spicer, jota ette voi sietää, ja loordi Verney.

— Loordi Verney! — parahti Kitty-rouva.

— Niin, madam; hän ja sir Jasper taistelevat tänä aamuna. Sir Jasper aikoo taistella niiden kaikkien kanssa, mutta ensimäiseksi loordi Verneyn kanssa, sillä sir Jasper yllätti hänet suutelemassa lady Standishia eilen puolenpäivän aikaan; ne toiset tulivat vasta myöhemmin. Siis mylord on ensimäisellä vuorolla, nähkääs, madam.

— Mitä sanot, tyttö, — parkaisi rouva Bellairs ja kaatoi suklaansa, — taistelee tänä aamuna? Se ei ole totta! Hänen sirot kasvonsa muuttuivat liidunvalkoisiksi pitsiröyhelön alla.

— Kyllä, madam, — väitti Lydia, lepertäen minkä kerkisi. — Kyllä, madam, ensimäisenä on loordi Verney. Sir Jasper kuuluu käyttäytyneen niin omituisesti ensimäisen haasteen tuojaa, kapteeni Spiceriä, kohtaan, että loordi Verney lähetti toisen puhemiehen aamusella. Ja sitten on eversti Villiers. Tietysti, kuten Mahoney sanoo (se on herra O'Haran palvelija, madam), sir Jasper varmasti tappaa loordi Verneyn, ja eversti Villiers tappaa varmasti sir Jasperin. Mutta ellei eversti surmaa sir Jasperia, sitten sir Jasper taistelee kapteeni Spicerin kanssa! Ka, rouva, suklaahan valuu pitkin vuodetta!

— Oih, lopeta jo, tyhmä letukka, — huudahti rouva Bellairs, — ja anna minun nousta! Ei ole minuuttiakaan hukattava. — Ja missä sir Jasperin pitäisi taistella loordi Verneyn kanssa? (Anna minulle silkkisukkani, sinä kelvoton olento!) En usko sanaakaan lörpötyksestäsi. Kuinka uskallat tulla kertomaan minulle sellaista hölynpölyä? Mutta missä luullaan heidän taistelevan? Tietysti olet kuullut ajan? — Hän kiskoi silkkisukkiaan kaarevan jalkapöytänsä yli ja pitkin täyteläistä säärtään niin sukkelaan kuin vapisevat kädet häntä tottelivat.

— En tiedä missä, madam, — sanoi neitonen tekokainosti, — mutta eversti on tapaava sir Jasperin Hammerin kedolla keskipäivällä, joten otaksun, että mylord Verney taistelee jokseenkin tähän aikaan.

— Oh, pidä suusi kiinni, — huudahti hänen emäntänsä; — kaakatuksellasi voit tehdä ihmisen hulluksi!

Ei ihomaalin rahtuakaan ehtinyt leski levittää kalpeille poskilleen, ei hiusjauheen hituistakaan ollut hänellä aikaa siroittaa mustille kutreillensa. Siro aamumyssy ympäröi aivan erilaisia kasvoja kuin mitä se tavallisesti varjosti. Mutta ken rohkenee väittää, että Kitty, joka nyt hengästyneenä juoksi autioita katuja pitkin aikaisen aamutuulen leikkiessä hänen hajahapsillaan, ei ollut, täydellisesti unohtaessaan oman itsensä ja ulkoasunsa, yhtä kaunis kuin rouva Bellairsin nimellä tunnettu muodinmukainen, puuteroitu, maalattu nainen pitseineen ja kauneuspilkkuineen? Hänen pienet kenkänsä tepsuttivat levottomasti eteenpäin, hänen liepeensä lepattivat hänen kulkiessaan. Hän ei tahtonut odottaa vaunuja; kantotuoli olisi tehnyt hänet hulluksi.

Puolikuun kulmauksessa toinen räpyttelevä naishaamu, samaten myssyyn ja viittaan puettuna ja käyden samallaisella sopivaisuutta uhmaavalla kiireellä, sipsutti hänen ohitseen nopeana kuin välähdys. Mutta sivuutettuaan toisensa he samasta vaikuttimesta molemmat pysähtyivät tuntemuksen kajastaessa heidän mielessään.

— Rouva Bellairs! — kuului lady Standishin huilun ääntä muistuttava huudahdus.

— Julia Standish! — parahti Kitty-rouva. He kääntyivät ja kahmaisivat käsillään kiinni toisistaan.

— Oi, taivaat, — virkkoi rouva Bellairs, — onko kuulemani totta? Aikooko se sir Jasperin paholainen tänä aamuna taistella loordi Verneyn kanssa? Ja Verney kun on aivan lapsi! Se on selvää murhaa! Sinä häijy nainen, näet nyt, mitä olet tehnyt!

— Ah, rouva Bellairs, — huudahtaen Julia painaen kädellään rintaansa, — sydämeni on särkynyt!

— Mutta mitä on tapahtunut, ihminen, mitä on tapahtunut? — kyseli Kitty ja ravisteli vaikeroivaa Juliaa rajulla kädellä.

— Sir Jasper ei tahdo nähdä minua, — nyyhkytti Julia, — mutta olen saanut tietää, että hän tunnin päästä tapaa loordi Verneyn Bathwickin niityillä. Sanansaattajia on kulkenut edestakaisin aikaisesta aamunkoitosta. Oi, taivas meitä armahtakoon!

— Mihin olet menossa? kysyi Kitty ja ravisti häntä vielä kerran.

— Olin menossa loordi Verneyn luo rukoilemaan mieheni hengen puolesta, — virkkoi lady Standish, ja kyyneleet tulvivat hänen kasvojaan pitkin kuin rankkasade liljankukille.

— Herra sinua varjelkoon, — huudahti rouva Bellairs tuntein, jotka olivat liian syvälliset vihaksi; — sinäpä vasta olet aika houkkio!

— Sankarillisimmat päätökset ovat usein silmänräpäyksen tuote! — Mene nyt takaisin kotiisi, sinä hupsu, — sanoi Kitty. — Minä… sitä et sinä, lady Standish, minulta ansaitse, mutta minä uhraudun itse! Tahdon estää tuon kaksintaistelun, menen mylord Verneyn luo!

— Sinä! — virkkoi Julia, ihmetellen ja ymmärtäen sanojen merkityksen vain puolittain.

— Mene kotiin, mene kotiin, — sanoi Kitty-rouva, — ja vakuutan sinulle, että ellen saa loordi Verneytä jäämään kohtauksesta pois, nimeni ei ole Kitty Bellairs!

Lady Standish epäröitsi, mutta painoi nöyrästi päänsä alas, kääntyi ja alkoi astua takaisin päin. Hänen solakka vartalonsa taipui ja huojui ikäänkuin raikas aamutuuli olisi ollut sille liian ankara.

Rouva Bellairs katsoi kelloaan.

"Mainitsiko hän tunnin?" mutisi hän itsekseen. "Siis kymmenen minuuttia kuvastimen edessä ja kymmenen minuuttia matkaan mylordin asunnolle. Näin tapaan hänet juuri lähtemässä. Tämä on poika-paran ensimäinen kaksintaistelu, ja hän saapuu paikalle varmaan yhtä aikaisin kuin joku maalaisserkku päivälliskutsuihin."

Aurinko pilkisti esille pilviseltä taivaalta, ja rouva Bellairs ravisti itseänsä ja tunsi elpyvänsä ja rohkaistuvansa. Hymykuoppa näkyi kummassakin poskessa.

"Mutta", sanoi hän sipsuttaessaan edelleen kuoppasten syventyessä ja hymyn laajetessa, "kuka sittenkään tietää? Sepä paha tuuli, joka ei puhalla kellekään hyvää."

* * * * *

Mylady Standish palasi kotiin. Palvelijat tuijottivat häneen uteliaina, kun hän astui eteisen halki. Tremlet-rouva, taloudenhoitajatar, kulki hänen ohitseen supussa suin. Oman kamarineitonsa hän tiesi istuvan vesissä silmin ja syventyneenä tohtori Perselin esitelmiin kerettiläisyyttä vastaan. Hänen omatuntonsa oli puhdas kuin äskensatanut lumi, ja kuitenkin tunsi hän itsensä tahratuksi kaikkien näiden ihmisten silmissä. Mutta hän ei välittänyt.

Päästyään sir Jasperin pukimon ovelle hän pysähtyi kuuntelemaan. Siellä sisällä tämä pukeutuessaan polki jalkaansa ja kiroili palvelijaansa. Julia ojensi kätensä naputtaakseen ovelle, mutta muisto viime yrityksen jyrkästä takaisintyöntämisestä vei häneltä kaiken rohkeuden.

"Minä en mene sinne hänen luokseen", ajatteli hän, "mutta kun hän tulee ulos, niin puhun".

— Nämä miekat, — virkkoi sir Jasper kammiossa, — otan mukaani vaunuihin. Odotan herra Staffordia ja erästä ystävää minua noutamaan puolen tunnin kuluessa. Ymmärrätkö, jolppi? Ja kuule, missä ovat pistoolit?

"Pistoolit!" toisti lady Standish ja hänen sydämensä löi pakahtuakseen.

Seurasi äänettömyys.

— Tässä, sir Jasper, — sanoi sitten palvelija.

— Paina nyt mieleesi, mitä sanon, — virkkoi Jasper pontevasti. — Loordi Markham saapuu kello yhdeltätoista. Toimita kiesit valmiiksi häntä odottamaan; sano mylordille, että tapaan hänet viittä minuuttia vailla puoli kaksitoista Hammerin kedolla. Jos unohdat, niin paha sinut perii! Nämä pistoolit on sinun itse tuotava sinne. Odotahan, sano mylord Markhamille, että jos jään pois kohtauspaikalta, minulla ei enää ole ollut riittävästi henkeä jälellä sinne päästäkseni, ja hänen on siis suoraa päätä selvitettävä asia eversti Villiersin kanssa. Oletko ymmärtänyt, lurjus?… Ei, sinä kirottu kappale! Minä kyhään kirjeen mylord Markhamille annettavaksesi.

"Jumalani, Jumalani!" huudahti poloinen lady Standish ja tunsi polviensa vapisevan. "Mitä nyt? Vielä toinen ottelu! Eversti!… Miten Herran nimessä joutuu hän kahakkaan eversti Villiersin kanssa? Sehän on joukkoteurastusta! Silkkaa mielettömyyttä! Tämä täytyy estää!" Hän puristi päätänsä käsillään. "Sir Jasper on menettänyt järkensä", sanoi hän. "Mitä on minun tehtävä? Mitä on minun tehtävä? Ne surmaavat hänet, ja minä tulen sen aiheuttaneeksi. No, tuota noin, jos Kitty ehkäisee ensimäisen kaksintaistelun, enkö minä voi ehkäistä toista? Oi, olen kelvoton vaimo, ellen voi pelastaa puolisoani. Taivas johtakoon minua!" rukoili hän, ja hänen rukouksensa välähdytti tuuman hänen mieleensä.

Olihan piispa, Bathin ja Wellsin piispa! Se kunnianarvoisa pappismies oli osoittanut hänelle suurta ystävällisyyttä ja huomiota; hän osaisi välittää sellaisessa vaikeassa asiassa. Hän oli vaikutusvaltainen mies. Eivätkö he yhdessä voisi aikaansaada rauhaa Hammerin kedolla, ja eikö sir Jasperia voitaisi pelastaa vastoin hänen omaa tahtoansa, vaikkapa sitten jättämällä hänet lain kouriin?

Lady Standish riensi huoneeseensa ja kutsui sitten nenäänsä tuhauttelevaa Megrimiä.

— Paperia ja mustetta, — käski hän, — ja laittautukaa viemään kirjettä. On kysymys elämästä ja kuolemasta.

— Mylady, — sanoi Megrim sievistellen, — palvelen teidän armoanne kaikissa oikeissa asioissa; mutta toivon tietäväni velvollisuuteni luojaani kohtaan; enkä minä koskaan suostu enkä myönny ummistamaan silmiäni epäsäännöllisyyksille. — Hän oli edellisenä iltana ollut valmis tuomitsemaan isäntänsä, mutta puheet palvelusväen huoneessa olivat hänen sanojensa mukaan "avanneet hänen silmänsä". Ja kukapa nainen ei ole valmis langettamaan tuomiota kanssasisarestaan — varsinkaan palvelijatar emännästään?

Lady Standish tuijotti ällistyneenä.

— Mitä tämä merkitsee — sanoi hän. — Teidän on tehtävä, niinkuin minä käsken, rouva Megrim. Että rohkenettekin! — huudahti lady Standish, jonka tajunnassa asian todellinen laita äkkiä välähti. — Mitä, hyvä ihminen, kirjeenihän on piispalle!

— Oh, — virkahti Megrim-rouva yhä pidättyvästi, mutta alistuen hyväksymään, — se on toinen asia! Olisinko, — tuhahti hän, — ankarampi kuin kristityn sopii? Kieltäisinkö apuni murtuneelta syntiseltä, käryävältä lampulta, jonka omatunto on herännyt? Olkoon hänen kunnianarvoisuutensa piispa vahvana varustuksena teidän armollenne katumuksen rosoisella tiellä. Amen!

VIII kohtaus.

Kymmenessä minuutissa kaunis nainen voi tehdä paljon kauneutensa lisäämiseksi. Vilkaistessaan viime kertaa kuvastimeensa, sillävälin kun Lydia riensi vuokraamaan kantotuolia, rouva Bellairs soi lasista heijastuvalle kuvalleen hyväksyvän hymyn, jota niin ihastuttava ilmiö ei voinutkaan olla aiheuttamatta. Sitten hän kääriytyi salaperäiseen, kaikki verhoavaan viittaan, sieppasi pienen samettinaamion pöydältä ja riensi matkalleen. Hän lähti kuin taisteluun hyökkäävä urhea sotilas pamppailevin, mutta toivehikkain sydämin.

Loordi Verney ja kapteeni Spicer olivat juuri päättäneet aamiaisensa edellisen asunnossa Pierrepoint-kadun varrella lähellä Pohjoisparaatia. Typerästi lörpötellen omista kokemuksistaan kaksintaistelijana, puhuen halveksivasti sir Jasperin mielipuolisuudesta, mutta kuitenkin vakuuttaen päättäneensä tappaa tuon viheliäisen riiviön kapteeni Spicer oli tehnyt täyttä kunniaa nuoren isäntänsä vieraanvaraisuudelle. Mutta loordi Verneyn, jonka posket milloin hehkuivat tummina, milloin saivat sairaloisen kalpeuden, oli vaikea nielaista ainoatakaan suupalaa. Hän siirtyi levottomasti seinäkellon katselemisesta ja taskukellonsa asettamisesta pistoolejaan pitelemään tai kiireisesti lisäämään vielä yhden jälkikirjoituksen virheellisesti tavattuun, mustetahraiseen jäähyväiskirjeeseen äidilleen, leskirouvalle. Sen kirjeen sepittämiseen hän oli käyttänyt puolet yöstä. — Siltä varalta, tiedättehän… — huomautti hän sen johdosta ystävälleen värähtävin äänin.

Kapteeni Spicer oli juhlallisesti luvannut mitä tunnollisimmin täyttää suosijansa viimeiset toivomukset.

— Rakas loordi, — oli hän sanonut, tarttuen häntä kädestä, — minuun voi luottaa. Jukoliste, sir Jasper on kuulemma hitonmoinen ampuja, ja tietysti, hihi!… tunnemmehan kaikki sananparren mielipuolen voimasta. Mutta tuskin on hän kaatanut sinut, Harry, niin vannon kautta kunniani, että hän riippuu miekkani terässä. Minä kostan puolestasi, Harry, älä sitä epäilekään. Siitä tulee oikein hieno juttu, josta ihmiset kilvassa puhuvat. Jumaliste, hän ei ole ensimäinen, jonka seivästän yhtä helposti kuin kokkisi pistäisi kalkkunan paistinvartaaseen. Enkö ole oppinut miekkailua suurelta Angelo Malevoltilta itseltään? Hihi… "naisen käsi", oli hänen tapansa sanoa, "mutta paholaisen pää!"

Tässä kapteeni Spicer ravisti luiset sormensa röyhelökalvosinten kätköstä ja katseli niitä suurella tyytyväisyydellä.

— Oh, sinä hirtehinen, Spicer, koetahan pitää suusi kiinni! — huudahti loordi Verney ärtyneesti.

Kapteeni nojasi taaksepäin tuolillaan ja alkoi kaivaa hammastaan hopeisella hammastikulla.

— Äsh, niitä aloittelijoita! — äännähti hän ikäänkuin itsekseen. — Pidä hermosi lujina, mylord, tai, lempo soikoon, voin yhtä hyvin tilata ruumisvaunut jo ennen lähtöämme. Hihi! Onpa hyvä, että sinulla on ystävä itseäsi tukemassa!

Kuului varovainen naputus, ja loordi Verneyn ilmeetön uusi palvelija (jonka kapteeni erityisesti oli hänen puolestaan pestannut ja joka, niin ainakin joku häijy irvihammas väitti, tasasi tämän herran kanssa palkkansa ja sivutulonsa) seisoi ovikäytävässä.

— Alhaalla on nainen, mylord, — sanoi hän konemaisesti. — Hän pyytää kaikin mokomin tavata mylordia, eikä halua poistua, vaikka ilmoitin hänelle, että mylord luultavasti oli kiinnitetty myöhään aamupäivään.

Loordi Verney vain tuijotti kummastuneena; mutta kapteeni Spicer hypähti tuoliltaan, ja hänen vaaleat silmänsä mulkoilivat uteliaisuudesta.

— Nainen, jumaliste! Verney, sinä vintiö, mitä tämä merkitsee? Nainenko, Ned? Malttakaas, onko hän pitkä, vaaleaverinen ja solakka?

— Ei, sir, hän on lyhyenläntä, mutta hänellä on yllään niin avara viitta, etten oikein osaa sanoa.

— Onko hän kaunis, mies?

— En tiedä, sir; hänellä on naamio.

— Naamio? Hei, Verney, Verney, tämä on perin mielenkiintoista! Eikä hän tahdo lähteä pois, heh?

— Ei, sir, hän sanoi, että hänen täytyy tavata mylord, vaikkapa vain viideksi minuutiksi.

— Lihava, lyhyenläntä, naamioitu, — huudahteli kapteeni Spicer innoissaan ja hämmästyneenä. — Hyvä Jumala, meillä on vielä kymmenen minuuttia, kai kutsumme hänet tänne, Verney? Noutakaa hänet ylös, Ned.

Palvelija poistui, välittämättä loordi Verneyn sopertamasta kiellosta.

— Todellakin, kapteeni Spicer, — sanoi hän, — olisin halunnut käyttää nämä viimeiset kymmenen minuuttia johonkin vakavaan. Olisin halunnut — pojan ääni värähti ja kuuma puna nousi hänen poskilleen, — lukea sivun raamatustani ennen lähtöä, vaikkapa sitten vain jälkeeni jäävän äitini tähden.

Loiseläjä kohotti kätensä ja silmänsä teeskentelemättömässä kauhussa.

— Sivun raamatustasi! Lempo! Jos se tulee tiedoksi, joudumme koko Bathin naurun esineeksi. Sivun raamatustasi! Hyvä, että sitä ei kukaan muu kuullut kuin minä.

— Hiljaa! — varoitti loordi Verney, sillä ovella seisoi heidän vieraansa. Tämä oli tosiaankin pieni olento, avaraan viittaan kääriytyneenä, ja paitsi valkoista puvun poimuja pitelevää kättä ja vilahdusta pyöreästä leuasta ja kirsikkahuulesta, joka vapisi naamion syrjän alla, ei ollut mitään osoittamassa, kuka hän oli, kertomassa, oliko hän nuori vai vanha, varakas onnen suosikki vai perinnötön. Mutta kätönen oli ihastuttava, ja pikku leuassa oli viehätystä.

Loordi Verney vain seisoi ja tuijotti poikamaisesti, niinkuin hän poika olikin. Mutta kapteeni Spicer hypätä kimmahti eteenpäin kuin heinäsirkka ja asettaen laihat säärensä ristiin hän tarjosi tuolin niin hurmaavan sievästi kuin vain hän taisi. Nainen astui huoneeseen, laski kätensä tuolin selkänojalle ja kääntyi kapteeni Spiceriin päin.

— Tahtoisin tavata loordi Verneyn yksinään, sir, — sanoi hän. Ääni oli hyvin suloinen, mutta siinä oli käskevä sointu. Kaikesta päättäen naamioitu nainen oli tottunut siihen, että häntä viipymättä toteltaisiin.

Turhaan kapteeni Spicer vilkuili ja näytti kaihomieliseltä; mustat silmät kiilsivät häntä vastaan hyvin kylminä ja järkkymättöminä naamioituksen takaa. Pakoitettuna poistumaan kapteeni koetti tehdä sen taitavasti ja sirosti, mutta sentään häntä kiusasi tunne, että hän onnistui kehnonlaisesti; ja tuntemattoman käsi sulki oven hänen jälkeensä niin tarmokkaasti, että hänen viimeinen kumarruksensa kokonaan tärveltyi.

Kitty Bellairs käänsi harkitusti avainta lukossa ja pisti sen sitten taskuunsa. Loordi Verney hypähti eteenpäin, mutta pysähtyi kuullessaan oman nimensä, joka lausuttiin lempeimmällä ja valittavimmalla äänellä, mitä hän koskaan muisti kuulleensa.

— Loordi Verney, — sanoi Kitty, työntäen taaksepäin viittansa ja päähineensä ja sallien kauniiden ruskeiden kiharainsa ja aavistuksen moitteettomimmasta vartalosta, mitä Bathissa ehkä oli nähtävänä, paljastua nuoren päärin hämmästyneiden silmäin eteen. — Loordi Verney, — sanoi hän pannen kätensä ristiin, — kovin, kovin onneton nainen on tullut teiltä sääliä rukoilemaan.

— Madam, — virkkoi loordi Verney, — mitä voin tehdä hyväksenne? — Hänen pojansielunsa heltyi tästä lempeästä, surullisesta äänensävystä; hän luuli näkevänsä kyyneleen vierivän valkoista leukaa pitkin; pyöreä povi kuohui pitsien hurmaavan epäjärjestyksen alla. Hän katsahti kelloon ja jälleen rukoilijaan julmassa hämmennyksessä. — Madam, aika rientää; voin suoda teille vain muutamia minuutteja. Sanokaa minulle, madam, miten voin teitä palvella? Se tuottaisi minulle lohtua hetkellä, joka kenties on elämäni viimeinen.

Nainen äännähti pehmeästi kuin kyyhkynen ja yhtä valittavasti.

— Oi, — sanoi hän, — on siis totta, mitä olen kuullut? — ja hän väänteli valkoisia käsiään ikään kuin äärimmäisessä tuskassa.

— Madam, huudahti nuori mies, joka uskaltamatta koskea häneen tuli lähemmäksi, niin lähelle, että hän kuuli vieraansa nopeat hengähdykset ja tunsi sieramiinsa hänestä huokuvan hienosti voimakkaan orvokin tuoksun.

— Oi, — sanoi tämä, — se on totta! — Hän horjui, tarttui viittansa hakasiin ja viskasi sen auki.

— Teitä huimaa, — hätääntyi loordi omituisesti liikutettuna; — sallikaa minun kutsua…

Mutta nainen tarttui hänen käteensä. Hänen sormensa olivat kovin lämpimät pyörtyvän sormiksi, mutta niiden kosketus oli nuorelle miehelle miellyttävämpi kuin naisen kosketus koskaan ennen oli ollut. Toinenkin käsi riensi vankiaan pidättämään, ja ne kietoutuivat ison pojan ranteen ympäri.

Tämä ei tietänyt, miten se kävi, mutta siinä tuokiossa oli hän vieraansa edessä polvillaan.

— Te aiotte taistella, — sanoi nainen, — taistella sir Jasperin kanssa. Oi, Jumalani, ette sitä tiedä, mutta minä olen siihen syynä, ja jos te taistelette, murtaa se sydämeni. — Hän nojautui eteenpäin luodakseen kiihkeän katseen polvistuvaan nuorukaiseen. Hänen henkäyksensä leyhytteli tämän poskea. Naamion lävitse hän näki kauniit mustat silmät, niin syvät, niin syvät. Miten valkoinen oli kaulan ja leuan hipiä, miten hienopintainen! Ja nuo vallattomat kiharat! Mikä kukkien tuoksu ilmassa! Kovin häntä halutti vetää naamio pois… ja kuitenkin juuri tuo salaperäisyys vietteli häntä, kiehtoi häntä!

— Kuka olette? — kysyi hän matalalla nopealla kuiskauksella. — Sallikaa minun nähdä kasvonne.

Hän torjui hänen varomattoman kätensä pienellä parahduksella.

— Ei, ei, ei, ette saa koskaan nähdä, koskaan tietää; se olisi kauheata.

Sitten nuori mies aivan tietämättään laski molemmat kätensä hänen käsilleen, tarttui niihin, piti niitä ja tunsi, että tuo heikko puristus oli hänelle rautaisen luja.

— Miksi taistelette? — virkkoi tuntematon. — Sanokaa minulle.

Loordi punehtui.

— Syyttä suotta, pelkästä väärinkäsityksestä. Sir Jasper on luullakseni hullu.

— Sir Jasper on mustasukkainen, — hengähti nainen, ja välkkyvät silmät tulivat yhä lähemmäksi. — Onko totta, että rakastatte lady Standishia?

— Minäkö? — huudahti nuori mies kiivaasti, rapsauttaen voimakkaan valan, sillä niin innokas oli hän kieltämään. — Minäkö? En! Jumala on todistajani! En!

— Älkää sitten taistelko, — pyysi nainen.

Hän tahtoi katsahtaa kelloon; hän tahtoi hypähtää ylös ja hyökätä ovelle; hän tiesi, että Spicer hiljaa naputteli ja että oli aika mennä, minne sovinnainen kunnia häntä kutsui. Mutta pehmoinen puristus ja salaperäiset silmät pidättivät häntä. Hän oli vain poika, ei ollut koskaan ennen rakastanut, ja… tuo nainen oli naamioitu!

— Sallikaa minun neuvoa itseänne, — jatkoi tuntematon. — Uskokaa minua, menestyksenne on minulle rakkaampi kuin voitte kuvitellakaan… rakkaampi kuin minun pitäisi teille ilmaista. Uskokaa minua, jos luovutte tästä kaksintaistelusta, niin jälkeenpäin olette iloitseva. Vielä tänä päivänä sir Jasper kiittää teitä hartaammin kuin mies milloinkaan on kiittänyt toista. Ja te tekisitte minut niin onnelliseksi! Oi, uskokaa minua, kunnianne on turvassa minun käsissäni.

— Mutta sallikaa minun toki nähdä kasvonne, — tivasi loordi kuullessaan Spicerin kolkuttavan kovempaa. "Tahdon nähdä hänet ja suudella häntä", ajatteli hän itsekseen; "olisihan siinä jotakin eväiksi retkelleni kuolemaan".

— Miten uskallatte sitä pyytää? — sanoi hän. — Täytyykö minun suostua teidän pyyntöönne, vaikka te hylkäätte omani?

— Entä jos suostun pyyntöönne, — sanoi nuori mies, ja hänen sydämensä sykki hyvin nopeasti, — niin mitä annatte minulle?

— Oh, annatte, — matki nainen, — annatte! Kuka antimista välittää? Miehen tulee ottaa. — Näin sanoessaan hänen punaiset huulensa kaartuivat niin hurmaavasti maailman hohtavimman hammasrivin yli, että Harry Verney, jonka pää oli nopeasti alkanut pyöriä, menetti sen yhdessä sydämensä kanssa.

— Se on haaste, — sanoi nuorukainen vetäessään kätensä pois ja nostaessaan sen naamiota kohti.

— Ah, kavaltaja! — huudahti nainen, säpsähtäen viehättävään vastarintaan. Miehen sormet vapisivat pehmeillä, hyvältä tuoksuvilla kutreilla. — Ette saa, — sanoi hän, taivuttaen päätään välttääkseen kosketusta, ja täten hänen kasvonsa tulivat entistä lähemmäksi polvillaan olevan nuorukaisen kasvoja.

— Oo! — huudahti tämä ja suuteli häntä leukaan naamion alapuolelle.

IX kohtaus.

— Mylord, — melusi kapteeni Spicer ovella, — vaunut odottavat ja meillä on vain puoli tuntia ehtiäksemme Bathwickin niityille. Jumaliste, loordi Verney, tahtoisitteko olla viimeisenä kohtauspaikalla?

Loordi Verney hypähti jaloilleen. Sanat, levottomat naputukset tunkivat hänen huumaantuneihin aivoihinsa synnyttäen äkillisen vakaumuksen.

— Kautta taivaan! — huudahti hän, vilkaisi kelloon ja harppasi ovea kohti.

— Ja lähdettekö te, — kysyi muukalainen, — näkemättä kasvojani?

Harry Verney riensi takaisin hänen luokseen ja sitten takaisin ovelle neuvottomana kuin koiranpentu, jota kutsutaan kahdelle taholle. Vihdoin hän palasi naisen luo, uusi ja miehekäs arvokkuus sävyssään.

— Minun täytyy mennä, — sanoi hän. — Jos tahtoisitte osoittautua yhtä ystävälliseksi kuin päättelen olevanne, madam, niin poistakaa naamio, jotta voin nähdä teidät ennen lähtöäni.

Ulkopuolella kapteeni Spicer tanssi voimattomasta levottomuudesta ikäänkuin vilkkaan musiikin tahdissa ja täytti ilman kummallisilla kimeillä kirouksilla.

Rouva Bellairs sysäsi mustakulman nuorukaisen hyvin tyynesti syrjään pelkällä pienoisella kätensä kosketuksella, meni sitten ovelle ja päästi vihreänharmaan ja hikoilevan kapteeni Spicerin sisään.

— Minä tulen, Spicer, — huudahti loordi Verney epätoivoisesti ja töytäsi ottamaan hattuaan ja päällysnuttuaan, mutisten kulkiessaan naisen ohi: "Voi, julmaa!"

Kitty Bellairs pureskeli pikkusormeaan ja katsahti kelloon.

— Teiltä ei mene enempää, tiedättehän, — sanoi hän, — kuin viisi minuuttia ajaessanne Bathwickin lautalle. Jos siis lähdette kolmen minuutin kuluttua, on teillä vielä kuusikolmatta jälellä. Mylord Verney, tahdotteko suoda minulle nämä kolme minuuttia?

Loordi Verney heitti jälleen pois hattunsa ja viittansa, ja hänen kasvonsa saivat tumman hohdon.

— Oi, — huudahti hän kuin koulupoika, — Jumalan tähden, Spicer, odota siellä ulkona.

— Ei, — virkkoi Kitty-rouva, hymyillen itsekseen naamionsa alla, — ei, minä tarvitsen kapteeni Spiceriä.

Loordi Verneyn naama venähti.

— Tulkaa tänne, — sanoi vieras, ottaen nolostunutta nuorukaista kädestä ja vieden hänet pöydän luo, jolla olivat hänen hetkistä aikaisemmin käyttämänsä kirjoituskojeet. — Tuossa, — virkkoi hän, — on paperiarkki. Istukaa, mylord, ja kirjoittakaa, kirjoittakaa, — kehoitti hän taputtaen häntä olalle; — kirjoittakaa, sir… tähän tapaan:

"Loordi Verney pyytää ilmoittaa sir Jasper Standishille, että hänen ymmärtääkseen riidanaihe heidän välillään johtuu pelkästä ikävästä väärinkäsityksestä, koskien loordi Verneyn tunteita lady Standishia kohtaan."

— Kirjoittakaa, kirjoittakaa! — Hän kumartui hänen ylitseen ja saneli.

Puolittain lumottuna ja kuitenkin hajanaisesti vastustellen alkoi nuori mies täyttää sivua kömpelöillä harakanvarpaillaan.

— Nopeaan, — kiirehti hän. — Lapsi-kulta, miten te tavaatte "riidanaiheen"! Viisi siitä, eteenpäin vain:

"Loordi Verney pyytää vakuuttaa sir Jasperille, että puhumattakaan mistään luvattomista tunteista, joita hän olisi rohjennut kehittää lady Standishia kohtaan, hän koko elämässään ei ole virkkanut hänelle muuta kuin kolme sanaa tai yhtä monta kertaa katsahtanut häneen ja että hän on antanut sydämensä toiselle naiselle, ainoalle naiselle, jota hän koskaan on rakastanut tai on rakastava."

Kynä oli pudota loordi Verneyn sormista. Hän säpsähti ja kääntyi tuolillaan vilkaistakseen kummastuneena salaperäisen vieraansa kasvoihin, ja taaskin naamio samalla kertaa sekä kiehtoi häntä että petti hänen toiveensa.

— Ette suinkaan tahdo vastustaa naista? — kuiskasi toinen korvaan. — Joutuin, meillä on vain yksi minuutti jälellä. Kah, antakaa kynä minulle, niin minä lopetan. — Hän sieppasi hanhensulan loordin kädestä, hänen kiharansa koskettivat hänen poskeaan, kun hän nojautui hänen ylitsensä paperia kohti. Nopeasti kiiti pieni käsi:

"Ellei sir Jasper tämän selityksen luettuaan katso voivansa peruuttaa loordi Verneylle tekemiään loukkaavia huomautuksia, niin loordi Verney on silmänräpäystä viivyttelemättä valmis kohtaamaan hänet, kuten sovittu on. Kaikkien näiden ilmoitusten todenperäisyyden takaa se nainen, jota loordi Verney rakastaa."

Hän otti arkin ja taittoi sen kokoon.

— Nyt, kapteeni Spicer, — sanoi hän, — astukaa vaunuihinne ja rientäkää sir Jasperin asunnolle, ja jos tuotte vastauksen ennenkuin kello lyö, niin sallin teidän poistaa naamioni, ja se pelastaa teidät kuolemasta uteliaisuuteen ja antaa teille myöskin jotakin lörpöttelyn aihetta seuraavaksi kuukaudeksi. Oh, kyllä tapaatte sir Jasperin kotona, — rauhoitti hän; — hän on näissä asioissa jo vanha ja kokenut, joka ei teidän ensikertaisen kaksintaistelijanne tavoin pidä kunniakysymyksenä tuoda suurta urheuttaan taistelupaikalle kahtakymmentä minuuttia ennen määräaikaa.

Laihassa ruumiissaan kapteeni Spicerillä oli lakeijan sielu. Hän olisi antanut paljon, jos olisi voinut vastustaa, mutta hän ei tohtinut.

— Mikäli tämä ei merkitse peruutusta, — sanoi hän. — Ystävän kunniaa en voisi vaihtaa edes kaunottaren hymyyn.

Kitty kohotti kirjettä ärsyttävästi ja vilkaisi kelloon.

— Ellette te tahdo sitä viedä, — virkkoi hän, — lähetän sen kantajalla, ja silloin ette koskaan saa tietää sen sisältöä. Sitäpaitsi, — lisäsi hän viekkaasti hymyillen, — jos sir Jasper pyytää anteeksi loordi Verneyltä, minkä hän tämän kirjeen saatuaan varmasti tekee, te saatte astua mylordin tilalle, tiedättehän, ettekä joudu syrjäytetyksi kunniakkaasta kohtauksesta.

— Tietysti, haa, tietysti! — huudahti kerskuri kelmeästi hymyillen.

Kitty-rouva sulki nauraen oven poistuvan miehen jälkeen.

— No, — virkahti hän.

— Oi, mitä olette tehnyt, mitä olette minulla teettänyt? — huudahti Harry Verney äkillisessä tuskassa.

— Hiljaa! — tyynnytti Kitty-rouva. — Enkö teille sanonut, että kunnianne on turvassa minun huostassani? Ettekö usko minua? — sanoi hän sulavalla äänellä. — Ah, Verney! — Hän asetti kätensä ohimolleen, ja kosketuksesta putosi naamio.

Nuori mies katsahti hänen kasvoihinsa, punehtui ja värisi ja laukesi jälleen polvilleen hänen jalkojensa juureen.

— Oi, sanokaa minulle nimenne! — pyysi hän hartaasti.

— Kah, loordi Verney, — sanoi vieras, — olettepa te epäritarillinen. — Hän hymyili ja näytti hurmaavan kauniilta; hän näytti vakavalta ja moittivalta, ja nuorukainen joutui suunniltaan ihastuksesta.

— Oh, te tunnette minut, tunnette minut hyvin, — jatkoi nainen, — enkö minä ole rouva Bellairs, Kitty Bellairs… enkö ole Kitty?

— Ei, ei, — huudahti hän, — en ole teitä tuntenut vielä tähän hetkeen asti, madam, rouva Bellairs, Kitty! Näen teidät ensi kertaa! Oi, jumalani, ole minulle armollinen, sillä minä rakastan häntä!

— Ja kuitenkin, — kuiskasi toinen viekkaasti, sanotaan, että rakkaus on sokea.

Tämän jälkeen hän suuteli häntä, kuten oli suudellut naamion alta; ja jos jokin voi olla suloisempaa kuin tuo ensimäinen suudelma, oli sitä tämä toinen.

Ah, miten helppo on rakkauden taito oppia ja miten vaikea unhoittaa!

Harry Verneyn täten unohtaessa koko maailman, ensimäisen kaksintaistelunsa, ja kunnian lakikirjan, sir Jasper istui laatimassa vastausta hänen tiedonantoonsa:

"Sir Jasper Standish on vastaanottanut loordi Verneyn selityksen samassa hengessä kuin se tarjottiin. Hän on aivan valmis tunnustamaan toimineensa kokonaan erehdyksestä ja pyytää loordi Verneytä vastaanottamaan hänen vilpittömimmän anteeksipyyntönsä ja ihailunsa ilmaisun loordi Verneyn kohteliaasta ja ritarillisesta käytöksestä sekä hänen onnittelunsa hänelle itselleen ja tuntemattomalle naiselle heidän kadehdittavasta asemastaan."

Kapteeni Spicer ei tarjoutunut korvaamaan isäntäänsä kiistakentällä. Päinvastoin hän osoitti sir Jasperille, joka otti hänet vastaan perin synkällä kohteliaisuudella, mitä nöyrintä selkää ja tarjosi verratonta nuuskaansa hätiköivällä ja mielistelevällä eleellä.

Palatessaan Pierrepoint-kadulle hän tapasi salaperäisen muukalaisen jo kantotuolissa ja loordi Verneyn nojaamassa sisälle sen ikkunasta hartaassa kuiskailevassa keskustelussa. Kapteeni Spicer tarttui leikillisesti häntä takinliepeestä, vetäen hänet pois ja pistäen sensijaan oman hupsun naamansa ikkunaan. Nainen oli naamioituja viittaansa puettu, kuten hänen lähtiessäänkin.

— Madam, olen toimittanut asianne, — sanoi hän. — Se oli vaikeasti selvitettävä juttu, johon tarvittiin… hm, tarvittiin sellaista tahdikkuutta, jota minulla mielestäni on. Sir Jasper oli tavattoman kiivastunut, yhtä hyvin olisi voinut yrittää puhua järkeä härälle. "Mutta hyväinen aika, sir", sanoin, "tulisinko minä, minä, kapteeni Spicer, tuomaan kirjettä, ellei se olisi sopusoinnussa mitä jyrkimpien kunniankäsitteiden kanssa?" Se sai hänet lannistumaan, madam…

Tässä Kitty-rouva sieppasi suuria häikäilemättä hänen liikehtivässä kädessään lepattavan kirjeen, kääntyi häneen selin, luki sen ja kuroitti sen loordi Verneylle, joka viipymättä oli kiertänyt toisen ikkunan luo.

— No, — virkkoi hän, — käskekää viedä minut Kaivohuoneelle. — Hän nojasi päänsä ulos ja loordi Verney toi omansa sen lähelle, ja sitten seurasi uusi kaksinpuhelu.

— Madam, madam, vaadin teitä täyttämään lupauksenne! — kuului toiselta puolelta kapteeni Spicerin hätäinen, ohut ääni. — Verney, ystäväiseni, minun täytyy pyytää sinua vetäytymään syrjään, minulla on sopimus tämän naisen kanssa…

— Sopimus? — kysyi naamioitu, kääntäen päätänsä.

— Oi, madam, minun pitäisi nähdä ne lumoavat kasvot!

Hän yritti avata kantotuolin ovea.

— Mitä? — huudahti silloin nainen. — Ryöstäisinkö teiltä kaiken epätietoisuuden tenhon, kaiken arvailemisen ilon ja sen kiihoittavan mausteen, että voitte otaksua minut jokaiseksi Bathin naiseksi. Oh, — sanoi hän, — velvollisuuteni lähimmäistäni kohtaan on minulle toivoakseni paremmin opetettu! — Taaskin pisti hän päänsä ulos loordi Verneytä puhutellakseen; kuului uusi kuiskaus ja hopeanheleätä naurua. — Eteenpäin, miehet! — huusi hän.

Loordi Verney kiepahti toiselle puolen, veti vuorostaan nolostuneen kapteenin ikkunasta ja pidättäen häntä väkisin esti hänet juoksemasta poistuvien kantajain ja niiden kauniin taakan jälestä.

X kohtaus.

Loordi Markham oli epämääräisen näköinen, epämääräisen ikäinen ja tavoiltaankin epämääräinen. Hän käytti huonosti sopivaa tekotukkaa, mutta kunnianmiehenä oli hänellä oivallinen maine.

Hän istui sir Jasperin kanssa etuistuimella, kun sensijaan Tom Stafford oli asettunut taakse; ja kiesit kiitivät iloisesti mäkisiä Bathin katuja pitkin, suunnaten kulkunsa vihannoimaan puhkeavalle maaseudulle, alaspäin ja yhä alaspäin Hammerin kedoille kiemurtelevan Avonin varrella. Sir Jasperin kasvoilla kuvastui suuri tyytymättömyys elämään yleensä ja omaan olemassaoloonsa erittäin. Tom Stafford alkoi tuntea itsensä hiukan kiusaantuneeksi.

— On aikainen kevät, — sanoi loordi Markham, hyvää tarkoittavasti yrittäen kuluttaa raskaita minuutteja ja johtaa päämiehensä ajatukset toisaalle. — On hyvin leppoisa ilma täksi vuodenajaksi, ja karitsat ovat jo lasketut laitumelle.

— Höh! — äännähti sir Jasper.

— Älä hänelle karitsoista puhu, kuiskasi Stafford; — etkö näe, että hän ajattelee vain verta ja ukkosta?

Sitten lisäsi hän häijysti: — Koko eläimistössä on vain yksi otus, johon sir Jasperilla tällä hetkellä on mielenkiintoa, mutta sitä ei nähtävästi ole helppo tavata näillä tienoilla, vaikka tiedämme sen täällä elustavan. Se on saksanhirvi! — Hän hötkötti nauraa kovin ihastuneena keksintöönsä.

— Toivokaamme, ettemme saa sadetta, — virkkoi loordi Markham; — nuo ovat uhkaavia pilviä.

— Kyllä ne sentään puoli tuntia pysyvät tippumatta, ja se meille riittääkin, — murahti sir Jasper, läimäyttäen hevosia ruoskan päällä, niin että ne ponnistivat täyttä kyytiä lapetta alas.

— Mutta palatessamme kastumme, — puolustautui hyvää tarkoittava kreivi, — sanoin sitä kaiken aikaa. Olisi ollut parempi lähteä vaunuissa.

— Vakuutan, — huudahti sir Jasper äkillisessä huonon tuulen puuskassa, — vakuutan, että sydämessäni toivon Villiersin luodin osuvan niin hyvin, että kotimatkalla en tunne sadetta enempää kuin päiväpaistettakaan. Kotimatkalla, — toisti hän, kamalasti hymyillen; — lempo soikoon, kyllä minulla onkin kaunis koti!

— Ja kaunis, hilpeä poika sinä olet rattoisaan kohtaukseen vietäväksi, — huomautti Stafford takaa, — ja soma houkkio-pari sinä ja eversti olette, hiisi teidät molemmat periköön! Ja kun olet ammuttu, on kai varsin tyydyttävää ajatella, että vaimosi lohduttautuu punaisen kiharan omistajan kanssa, häh? Tahtoisinpa tietää, mistä sinä vanhan Villiersin kanssa oikeastaan taistelet!

— Sinä tiedät sen, — mörähti sir Jasper; sitten hän kiivastui. — Sinä ärsytät minua, mies; tahdonko minä taistella Villiersin kanssa? Eikö tämä ole pelkkää hulluttelua, silkkaa ajanhukkaa, sillävälin kun oikea syyllinen (se lurjus!) on päässyt käsistäni? — Hän kiristi ohjaksia, sivalsi ruoskalla, ja ajopelit keinuivat hevosten hyppiessä ja rynnätessä.

— Tosiaankin, — sanoi loordi Markham, — toivon, että olisin tullut vaunuissa.

— Säisympään, — huudahti Staffordkin, — aja säisympään, Jasper! Emme halua, että kaikki saamme luumme murskatuiksi tässä jupakassa.

Keskustelu pysähtyi. He vierivät tasaisempaa tietä tuulen humistessa heidän korvissaan ja hiirakkojen tasaisella ravillansa potkiessa tahtia. Sitten Stafford huomautti epämääräisesti:

— Minulla on aavistus, että tänään ei tule kaksintaistelua Hammerin kedoilla, Jasper, vaan että kykenet palaamaan vähentymättömällä tarmolla tuntemattoman rikollisen etsintään.

— Mitä nyt, — huudahti sir Jasper hurjana, — oletko kuullut jotakin Villiersiltä? Kaikkiko ne livistävät nykyisin? Ensin Verney, sitten Spicer, sitten eversti! Ei, ei, mies oli minulle raivoissaan; ja, jumaliste… minähän häntä loukkasin!

— Kuitenkin, — sanoi Stafford järkkymättä, — satun tietämään eversti Villiersin palvelijan lähetetyksi kiireimmiten noutamaan hänen lääkäriään, sir George Watersianiin kohtuuttoman aikaisin tänä aamuna, että sir George lähetti apteekkarin sijastaan. Ja tämä tapasi tulta syöksevän everstimme parkumassa rajuimman leinin kynsissä mitä kuvitella saattaa. Niin rajun tosiaankin, että herra Wigginbotham-parka sai everstiltä aimo selkäsaunan senvuoksi, että hän ei ollut sir George. Villiersin jalka on ytykurkun kokoinen, kertoi vanha Foulks; kuulin sen kaiken Foulksilta juodessamme lasin vettä tänä aamuna Kaivohuoneella, ja lempo vieköön, sir, kylläpä hänen tekohampaansa kalisivat suussa, kun hän yritti kuvailla minulle eversti Villiersin käyttämää kauheaa kieltä. Hän tulee Villiersin sekundantiksi, tiedättehän, mutta hän vannoi, että oli mahdotonta, aivan mahdotonta kenenkään astua sellaisella jalalla.

Staffordin puhuessa olivat he kääntymässä Hammerin ketojen kulmassa. Hänen viheriällä nurmikolla harhailevat silmänsä pysähtyivät portilla seisovaan pieneen ihmisryhmään.

— Ellei, — jatkoi hän, — eversti tule kainalosauvoilla. Ei, peijakas! Haha, Jasper, minä olen aina pitävä sinusta, mies, sen oivallisen huvin ja raton vuoksi, mitä olet minulle viimeseltä hankkinut. Saat lyödä minua korvalle, jos ei se vanha veitikka ole saapunut… katetussa pyörätuolissa!

— Todellakin, — sanoi loordi Markham, — tämä on hyvin säännötöntä. En ole koskaan ollut mukana kaksinottelussa, jossa toinen asianomaisista on taistellut pyörätuolissa. Ja pelkäänpä, etten voi ottaa vastuuta asian järjestelystä tällaisissa olosuhteissa.

— Kirottua lörpötystä! — huudahti sir Jasper, käyttäytyen yhtä kohteliaasti kuin aikaisemminkin. Puhuessaan hän heitti ohjakset palvelijalleen ja kapusi alas kieseistä. Stafford oli mennyt hänen edellään veräjälle ja hyppi vuoroon toisella, vuoroon toisella jalallaan, perin huvitettuna tilanteesta.

"Hahaha!" — Hei, hyvää huomenta, eversti; minua surettaa nähdä teidät tuossa tilassa! (Haha!) Oletteko tuonut toisen pyörätuolin meidän urhollamme? Oh, tietysti! Ei olisi oikein, ellei hänkin istuisi pyörätuolissa! Kah, Foulks, sinä työnnät toistu tuolia, minä pyöritän toista, ja niin kyyditsemme heidät toisiaan vastaan, antaen heidän laukaista niin pian kuin haluavat. Hemmetti, siitä tulee rattoisa leikki!

Eversti Villiers käänsi liukaskieliseen ystäväänsä kasvot, joiden väri muistutti kolmen vuorokauden vanhaa ajettunutta ruhjevammaa; ne olivat vihreänkeltaiset tuskasta niiltä kohdilta, mistä raivo ei ollut niitä purppuroinut.

— Herra Stafford, nuo pilapuheet, sir, ovat tässä tilanteessa perin sopimattomia. (Sitä kirottua koipea!) Herra Foulks, ole hyvä ja selitä;… majuri Topham, selittäkää näille herroille, että olen tullut taistelemaan, sir, ja että taistella todellakin tahdon… sen jumal'avita vakuutan! — Vimmoissaan iski hän pyörätuolin käsinojaan, survaisi pahoin kivistelevää jalkaansa ja ulvahti raivosta ja tuskasta.

— Hiisi vieköön, — sanoi Stafford, — yhtä hyvin taistelisin vanhan karhun kanssa! Kuiskaahan, Foulks, aikooko hän ampua häkistään… anteeksi, tarkoitan tuolistaan?

— Sellainen on hänen aikomuksensa, — vastasi herra Foulks, hermostuneesti irvistäen ja näyttäen hienosta Bond Streetin norsunluusta valmistetut hammasrivinsä, joista herra Stafford jo mainitsi. — Mutta minusta se tuntuu hiukan epäsäännölliseltä.

— Hiukan epäsäännölliseltä? — huudahti loordi Markham. — Se on kokonaan epäsäännöllistä. Minä en tahdo olla asian kanssa missään tekemisissä.

Sir Jasper seisoi paikoillaan, tuijottaen synkkänä tantereeseen ja työnnellen kultapäistä rottinkikeppiään pehmeään mutaan ikäänkuin hänen koko huomionsa olisi kohdistunut niihin reikäsiin, joita hän rivittäin pisteli maahan.

— Mitä vaikeutta tässä on, mitä vaikeutta tässä on? — karjui eversti Villiers. — Kärräätte minut asemaan ja mittaatte askeleet… kahdeksan askelta, Foulks, ei jalkaakaan enempää; ja annatte minulle pistoolini. Eihän siinä mitään vaikeutta… hiisi minut periköön, hiisi vieköön teidät kaikki, sanon! Mitä vaikeutta siinä on?

— Taistelijat eivät ole yhtä edullisessa asemassa, — huomautti majuri Topham. — Ilmoitin Villiersille, että kernaasti astuisin hänen sijaansa.

— Ei, ei, ei! — kirkui vanha mies, kääntyen. — Oih, — voihkaisi hän sitten ja väänsi kasvojaan, sillä leini repi häntä niin rajusti, että hän tarttui tuolinsa sivunojiin, viskaten päänsä taaksepäin, ja hänen kasvonsa saivat kaamean muodon.

— Muistan, — märehti vanha Foulks, — miten kelpo Darlingtonin herttua vaati Basil Verneytä (Verneyn isää, tiedättehän) taisteluun, vaikka vasen käsivartensa oli laastoissa; mutta, kuten Cranbroken markiisi, hänen armonsa todistaja, minulle silloin huomautti…

— Oh, säästä meidät markiisista! — keskeytti Stafford karkeasti. — Pysykäämme nykyisessä tehtävässämme, jos suvaitsette. Koko asia on järjetön, mahdoton! Katsohan, Jasper, katsokaahan, eversti, te kaksi ette voi tänään taistella. Mitenkä voisitte sen tasapuolisesti järjestää, vaikka meillä olisi pyörätuoli Jasperillekin? Emme voi antaa hänelle leiniä, hyvä mies, ja muutoin kävisi taistelu liian epäsuhtaiseksi. Hiidessä, eversti, te ampuisitte liian hyvin tai liian huonosti, ja se ei kelpaa! Kuulkaahan, kuulkaa, hyvät herrat, tehkäämme huonosta kaupasta hyvä. Miksi te ollenkaan taistelisitte? Tämä Jasper on halukas pyytämään anteeksi. (Niin, sitä sinä olet, Jasper, pidä suusi kiinni ja ole kerrankin järkevä; sinä riuhtaisit tekotukan hänen päästänsä, tiedäthän. Se, jumaliste, ei ollut kaunista käytöstä, ei ensinkään kaunista!) Mutta sitten, eversti, eikö hän epäillyt teidän vietelleen häneltä vaimonsa, ja eikö se ollut imartelevaa? Parhain imartelu, mitä tällä puolen haudan koskaan tulee osaksenne! Hän oli teille mustasukkainen, eversti; en totisesti tunne toista miestä Bathissa, joka teille nykyisin sellaista kunniaa osoittaisi.