Front matter (continued 3)

"Mitä vehkeitä sievällä Bellairsillani nyt on? Hm, irlantilainen Denis ei neuvokkaassa sukkeluudessakaan sentään, poika-poloinen, ole hänen vertaisensa, ja kyllä rouva sen tietääkin", ajatteli hän. Ääneensä virkkoi hän perin tyynesti: — Hyi, hyi, tämä on hirvittävää kuulla! — ja istahti huvinäytelmän hyväntuulisena kuorona pöydän kulmalle, seuraavan kohtauksen kehittymistä odottelemaan. Sir Jasper pyyhki hikihelmiä otsaltaan ja tuijotti yhä, ikäänkuin hän pelkällä veristyneen silmänsä katseella voisi muuttaa nämä tuskastuttavat nuket kostonsa todellisiksi esineiksi, ja oli aivan kykenemätön mihinkään muuhun ajatuksenjuoksuun kuin omien houreittensa epäselvään pyörinään.

Siis ainoastaan loordi Verney edes jossakin määrin käsitti Kitty-rouvan aseman.

— Tekö olette se konna, — sanoi hän, astuen O'Haran eteen, — joka uskalsitte käydä käsiksi turvattomaan naiseen ihan Bathin kadulla?

— Hirveätä! — huomautti kapteeni Spicer hänen takaansa. Sitten tyrkäten suojelijaansa kyynäspäähän: — Hyvin puhuttu, kunnon Verney. Kimppuun vain, tästä tulee verinen leikki.

Herra O'Hara tuijotti loordi Verneyhin, vilkaisi halveksivasti kapteeni Spiceriin ja loi sitten pitkän, tutkivan katseen houkuttelevaan leskeen.

Tämä vainusi itselleen vaaraa ilmassa; ja naisten tapaan hän tarttui häikäilemättä varushuoneensa terävimpään aseeseen.

— Ehkä, — sanoi hän vihaisesti, halveksivasti nauraen, — herra O'Hara nyt kieltää, että hän palvelijoineen hyökkäsi kantajaini kimppuun pimeässä, paiskasi minut kauhusta kirkuvana vaunuihinsa, ja että hän tunnusti aikovansa pakoittaa minut avioliittoon huomenna Lontoossa.

Kaikkien silmät tuijottivat irlantilaiseen ja herkkä hiljaisuus vuotti hänen vastaustaan. Hän oli käynyt niin kalpeaksi, että hänen punainen tukkansa siihen verrattuna ikäänkuin leimusi. Hän kumarsi syvään.

— Ei, Kitty, — sanoi hän hyvin lempeästi, — minä en kiellä mitään. — Ja antaen katseensa ylväästi leijailla läsnäoleviin hän lisäsi: — Tämä rouva on puhunut totta; minä puolestani olen valmis vastaamaan menettelyni seurauksista.

Vihdoin hänen silmänsä jälleen kohdistuivat loordi Verneyhin. Tämä kalpeni ja karahti sitten tulipunaiseksi; Spicer kuiskaili ja tyrkki taas.

— Tietysti, — pauhasi nuorukainen ja toivoi, että hänellä olisi aikalaistensa omituinen ruuansulatuskyky, jotta hänen vatsansa ei tuntisi niin kapinallista kuvotusta mahdollista teräsannosta vastaan, — tietysti, sir, teidän täytyy käsittää, että…

— Otelkaamme miekoilla, keskeytti kukistumaton Spicer; — ja jumaliste, sir, siitä, minkä jalo ystäväni jättää ruumiistanne jälelle, teen minä tänä yönä muhennosta! Niin, sir, — vakuutti kapteeni alkaen tapansa mukaan kiihtymyksessään katsoa kieroon, ja löi luiseen rintaansa, — minä itse taistelen kanssanne, sir.

— Taistella teidän kanssanne! — Denis loi puhuessaan musertavan katseen liehittelijän sirkanruhoon, — teidän kanssanne, sir, joka tän'aamuna kyhäsitte sen likaisen kirjelapun kehoittaen minua pyytämään anteeksi… teille anteeksi, — huudahti Denis mehevimmällä irlantilaismurteellaan, — tuolta mieheltä, sir Jasperilta, tuolta seonneelta hourupäältä tuossa, kun hän oli herjannut teitä kurjan jauhopäänne vuoksi. Taistellako teidän kanssanne, sir? Kah, mieluummin kuin mittelisin miekkoja mokoman kanssa, — sanoi O'Hara, etsien mahdollisimman voimakasta vakuutusta, — olisin taistelematta koko lopun ikääni! Mutta sanonpa teille, mitä teille teen: kun ensi kerran tuotte turpanne käsivarteni ulottuville, venytän nenäänne, kunnes se on kielenne mittainen ja yhtä hoikka kuin rohkeutenne, jumal'avita!

— Voi, voi, mikä viheliäinen heittiö! — mutisi kapteeni Spicer, nopeasti vetäytyen muutamia askeleita takaperin, kierosilmäisyytensä monin verroin suurentuneena. — Herrasmiehen ei todellakaan sovi hänen kanssaan haastaa!

— No, mylord? — virkkoi O'Hara, muuttuen jälleen huolettoman arvokkaaksi.

Mutta Kitty-rouvan aikomus ei suinkaan ollut, että huvinäytelmä muuttuisi murhenäytelmäksi. Reippaasti astuen työläästi sotaisen Verneyn ja irlantilais-paran väliin — viimemainitun silmät kiiluivat hänen nykyisessä tyyneydessäänkin — hän puhutteli heitä yhteisesti ja kumpaakin vuoronsa jälkeen.

— Hävetkää, hävetkää, herrat, — sanoi hän, — minä en sitä salli! Eikö ole kylliksi, että naisraukan sydän saatetaan värisemään liiallisesta rakkaudesta? Täytyykö sen nyt vavista liiallisesta vihasta? Mylord Verney, ajatelkaa äitiänne. Ajatelkaa häntä, jonka riutuvien vuosien ainoa tuki ja ilo te olette! johdattakaa mieleenne ne korkean siveysopin ja jalon kristillisen velvollisuuden periaatteet, joita se esimerkiksi kelpaava rouva niin uutteraan on teihin istuttanut! — Hänen äänessään värähti hienonhieno ivan sävy. — Oi, miltä siitä arvoisasta rouvasta tuntuisikaan, jos teidät tuotaisiin kotiin hänen luoksensa… ruumiina! Mitä, ah, mitä tosiaan te itse tuntisitte, jos tapaturmassa sattuisi niin — tässä hän vaistomaisesti heitti niinkuin pienoisen silmäniskun O'Haralle, — että teillä huomenaamun valjetessa olisi lähimmäisenne veri omallatunnollanne? Niin, ette voisi enää koskaan avata raamattuanne tuntematta povessanne Kainin pamppailevaa sydäntä! — Hän pysähtyi hengähtääkseen.

Mielihyvästä irvistäen herra Stafford, joka istui pöydällään sääret riipuksissa, siirrähteli sen toisesta päästä toiseen paremmin nähdäkseen nuo häikäilemättömät kasvot. "Verraton Bellairs", jupisi hän itsekseen terävänäköisenä arvostelijana. "Vai niin, jalo ystäväni", hän ajatteli luodessaan juhlallisen silmäyksen loordiin, "nyt tiedän, mikä sinulta on ikipäiviksi sulkenut paratiisin portit".

— Ja te, herra O'Hara, — jatkoi Kitty, kääntäen kuvailematonta ja lumoavaa viekoitusta hohtavat silmänsä rehelliseen herrasmieheen, — haluaisitteko, että antaisin teille anteeksi tämäniltaisen tekosen? Älkää silloin pakoittako tätä kuumaveristä nuorta miestä tarpeettomaan riitaan. Sallikaa hänen peruuttaa haasteensa. Tehkää se hyvitykseksi, sir, — sanoi hän hyvin ankaralla äänenpainolla; mutta hänen silmänsä haastoivat kylläkin suloisesti: — Tehkää se minun tähteni, — ja antoivat uusia lupauksia sanomattomasta palkkiosta.

— Madam, — virkkoi O'Hara katsahtaen poispäin ikäänkuin rouvan kauneus tuottaisi nyt hänelle enemmän tuskaa kuin iloa, — mylord Verneyn asiana on puhua; olen kokonaan hänen käskettävänään. Ymmärrän — ja tässä hän kaikessa ritarillisuudessaan ei voinut pidättyä pienestä ivan letkauksesta, — ymmärrän, madam, että olette antanut hänelle oikeuden katsella riitaanne omanansa.

— Epäilemättä, — sanoi punehtunut Verney, joka oli tuntenut itsensä tavattoman levottomaksi morsiamensa saarnan aikana, ei ainoastaan siksi, että jokainen sana siinä koski johonkin arkaan kohtaan hänen tavattoman herkäksi kehittyneessä omassatunnossaan, mutta myöskin määrittelemättömästä tunteesta, että hän oli joutumassa naurunalaiseksi, — epäilemättä, sir, on velvollisuuteni rouva Bellairsin tulevana miehenä… olen pakoitettu vasten tahtoani… ei, tarkoitan… — Tässä hän takertui sanoihinsa ja kääntyi silmillään etsimään Spiceriä, mutta tämä seisoi komeilevasti selin tapahtumapaikkaan, katsellen kuuta. — Tosiaan, — jatkoi nuorukais-parka jätettynä oman opastamattoman älynsä varaan, — minulla ei ole muuta neuvoa kuin vaatia hyvitystä vastaisen rouva Verneyn kunniaa vastaan tehdystä hyökkäyksestä.

— Herra meitä armahtakoon! — huusi Kitty-rouva kimeästi ja närkästyneesti parahtaen. — Hyi, mylord, kuka olisi uskonut teitä niin verenhimoiseksi? Kautta taivaan, — jatkoi hän hurskaasti, vilkaisten kattoparruihin, — kautta taivaan, minulle tuottaisi kuoleman, jos tulisi riitaa, taistelua, kiistaa minun tähteni… minun tähteni! Ken minä olen, — sanoi hän ihan enkelimäisellä nöyryydellä, — että kaksi sellaista uljasta herrasmiestä panisivat henkensä alttiiksi minun tähteni? Mieluummin annan teille sananne takaisin, mylord. Tosiaan, — jatkoi hän ylevällä uhrautumisen sävyllä, — tunnen, että kaitselmus on liiankin selvästi näyttänyt minulle velvollisuuteni. Hst, hst, Verney, ajatelkaahan itse! Kuinka koskaan voisin nähdä äitinne kasvoja (vaikka suoriutuisittekin taistelusta elävänä), kun tietäisin saattaneeni teidät vaaralle alttiiksi, kun tietäisin, että te minun tähteni olisitte tahrannut sielunne veririkoksella!

Häntä puistatti, mutta hän näytti ihanalta.

— Lapsi, — sanoi hän liikuttavasti, kun loordi Verney heikosti vastusti, — täytyy näin olla. Olen tuntenut sen useammin kuin kerran; te olette liian nuori. — Hänen äänessään värähti vakaumus, joka ei jättänyt mitään toivoa mielenmuutoksesta, ja loordi Verney, joka jo oli huomannut rouva Bellairsin liian vaaralliseksi tenhottareksi mukavasti tavoitella, vastaanotti tuomionsa kristityn alistuvaisuudella, täten osoittaen äitinsä kasvatuksen kantaneen hedelmiä.

— Kaiken, kaiken täytyy nyt olla välillämme lopussa, — lausui Kitty hartaan liikuttavasti, — paitsi sydämellisen ystävyyden! Kätenne, mylord.

Hän kuroitti päättäväiset pienet sormensa tavoittamaan nuorukaisen kömpelöä kouraa.

— Herra O'Hara, — virkkoi hän kääntyen. — Minä annan teille anteeksi. Teidänkin kätenne, sir.

Joskin kättely Verneyn kanssa kävi häneltä aivan virallisesti, niin kämmen, jolla hän nyt tarttui O'Haran kylmään oikeaan käteen, oli nopeassa ja salaisessa puristuksessaan kylläkin kaunopuheinen. Mutta kenties ensi kertaa elämässään O'Hara hidasteli vastatessaan naisen merkkiin.

— Tarjotkaa kätenne toisillenne, — käski rouva Bellairs päättäväisesti ja yhdisti riitapuolten kämmenet.

Tässä Stafford riensi hilpeästi kauniin rauhanrakentajan avuksi.

— Oikein, oikein, — toimitti hän. — Puristakaa kättä asian päälle, niinkuin hyvien toverien sopii. Hyi, kuka saattaisi jatkaa riitaa noiden säteilevien silmien katsellessa? Älä käy alakuloiseksi, Verney-poikaseni! Mitä sinulle vasta eilen sanoin sädekehästäsi Kaivohuoneella?… Denis, ystäväiseni, olen sinusta aina pitänyt, mutta olen pitävä sinusta entistä enemmän, jos nyt sekoitat meille punssimaljan oikeaan tosi-irlantilaiseen tapaan, jotta voimme hukuttaa siihen kaiken vihamielisyyden ja juoda ystävyytemme lujittamiseksi… ja ennen kaikkea jumalaisen Kitty Bellairsin terveydeksi!

— Hurraa! — huudahti O'Hara, päättäen kulauksilla huuhdella sydämensä kivistystä lämpimän hilpeyden aalloissa. — Kaikin mokomin, — innostui hän, väänsi Verneyn kättä kuumeisen sydämellisesti ja loi vielä viimeisen kaihoisen katseen Kittyyn ja ihanaan, pettävään unelmaansa.

Sitten hän pyörähtäen kantapäillään pyysi palvelukseen valmiilta isännältä äänekkäästi sitruunia. — Ja saamari, muutama pullo, ystäväni… kulhollinen sokeria ja tilkkanen vettä… mitä pienempi kattila, sitä pikemmin kiehuu!

— Herätkää, mies, — huudahti hän sitten, sivaltaen sir Jasperia niskaan niin että hiusjauhe tuoksahti baronetin tukkalaitteesta. — Olemmehan nyt kaikki onnellisia!

— Missä on vaimoni, sir? — kysyi murjottava aviopuoliso hypähtäen hurjana seisaalleen. — Olette pitäneet minua pilkkananne, mutta kaikki tämä ei selvitä minulle, missä vaimoni on! Stafford, mies, nyt käsitän: tämä on tehty silmäin harhauttamiseksi. — Hän löi otsaansa. — Haa, niin, nyt ymmärrän, seurasimme vääriä jälkiä… lurjus on välttänyt meidät, repo on kieli poskessa vilistänyt toista tietä saaliineen ja irvistelee ajatellessaan, kuinka minä istun Devizesissä heitä vuottamassa! Hei, Tom, valjastuta hevoset! Emme saa minuuttiakaan menettää!

— En maar minä hevosia enkä ajopelejä tarvitse, sir, — huudahti hänen ystävänsä. Ja nyökäten Kittylle: Tiedän, milloin olen hyvässä seurassa, — jatkoi hän, — ellet sinä tiedäkään. Istu, mies, punssi on kiehumassa. Kostosi kyllä pysyy kuumana, haha, mutta punssi jähtyy pian!

— Taivaan kirkkaus, — huudahti O'Hara tuijottaen sir Jasperiin kuin outoon otukseen, — olen nähnyt monta hullua, mutta en ketään niin hullua, että olisi karannut punssimaljan äärestä!

Röyhelökalvosimensa sirosti käärittyinä ylös näppäriltä käsiltään O'Hara alkoi kuoria sitruunia.

— Haluatteko, — kysäisi nyt kapteeni Spicer mielistelevällä sirkutuksella, — haluatteko tosiaan ihan noin paljon kuorta maljaan… häh?

Puhuja vaikeni äkkiä ja näkyi ihan musertuvan puhuttelemansa äkillisestä katseesta, sillä tämä oli tehnyt liikkeen ikäänkuin laskeakseen veitsen ja sitruunat käsistään ja käyttääkseen sormiaan muuhun tarkoitukseen; ja seuraavassa silmänräpäyksessä kapteeni kuiskaili Staffordin korvaan:

— Sinä olet maailmanmies, sen tiedän, ystäväiseni, — sanoi hän. — Arvattavasti naurat liian herkkää hienotuntoisuuttani, mutta juuri äsken O'Hara-parka hourailuissaan tavallaan uhkasi tarttua minua nenästä, luulenma. Mitä sinä neuvoisit minua tässä asiassa tekemään? Olemaan siitä välittämättä, niinkö?

— Tietysti, — huudahti veitikka mitä ylimielisimmän halveksimisen sävyllä. — Unohda asia niin täydellisesti kuin voit. Unohda se kaikin mokomin, mutta jos pidät arvossa tuon naamasi koristuksen sopusuhtaisuutta, kapteeni Spicer, neuvoisin sinua huolehtimaan, että se on hyvästi suojattuna.

* * * * *

Taidolla, johon vain hän kykeni, kapteeni Spicer tämän jälkeen hävisi seurasta kenenkään häntä kaipaamatta.

XXIII kohtaus.

— Täällä on hurjat juomingit! — huudahti lady Maria.

— Oi, Jasper! — nyyhkytti lady Standish.

— Olisi hauska tietää, — toitotti lady Maria taas, — kenen noista kolmesta herrasta arvellaan karanneen Bellairsin lesken kanssa?

— Oi Kitty! — nyyhkytti lady Standish.

— Jumalani! — sanoi sir Jasper laskien höyryävän lasinsa kädestään ja tuskin uskoen silmiänsä.

Kitty rouva, joka istui O'Haran ja Staffordin välissä pöydän päässä, loordi Verneyn ja sir Jasperin ollessa asettuneina toisiaan vastapäätä, jatkoi tyynesti tuoksuvan juomansa maistelemista ja loi vain ilkamoivan katseensa tulijoihin, nauttien tavattomasti tilanteesta. Hän laski pidättävästi kätensä naapuriensa kalvosimille, kun nämä kummastuneina aikoivat kohteliaasti hypähtää jaloilleen. — Pysykää hiljaa, — hillitsi hän, — pysykää hiljaa ja antakaa sir Jasperin ensin häiritsemättä pikkuisen selvitellä välejänsä vaimonsa kanssa. Ei ole koskaan sekaannuttava aviopuolisoiden keskinäisiin asioihin, — lisäsi hän sievistellen, — se on aina ollut johtavia periaatteitani!

— Ka, sir Jasper Standish, — huudahti lady Maria, — ovatpa nämä somia hommia kolme kuukautta naimisissa olleelle aviomiehelle! (Hiljaa, rakas Julia-rukkani!) Irstailija! — puhisi vanha lady, lävistäen baronetin terävällä kairasilmällään. — Paheellinen heittiö! Maantierosvo!

— Minä vaadin, — piipitti lady Standishin valittava sopraano (hellässä itsepäisessä sydämessään hän oli tehnyt varman päätöksen olla enää koskaan päästämättä sir Jasperia silmistään), — minä vaadin, että minut heti viedään takaisin äitini luo, ja tahdon viipymättä avioeron.

— Lähtee karkaamaan Bathin kaduilta löytämiensä naisten kanssa!… Mokomakin rouva, — tuhisi lady Maria, — on muka kihloissa sisarenpoikani kanssa! Poloinen petetty nuorukainen…

— Ja Kitty kun oli paras ystäväni! Oi, Jasper, kuinka sinä saatoit sen tehdä?

Sir Jasper puuttui vaimonsa kimakkaan puheeseen piston saaneen tuskallisella karjahduksella.

— Hiisi minut vieköön, — huudahti hän, — ellei koko maailma ole tulemassa hulluksi! Minäkö karannut Bellairsin lesken kanssa, lady Maria? Minäkö petollinen, mylady? Haa! — Hän ihan hyppeli raivosta ja haavoitettujen tunteittensa ailehtimisesta sekä yleisestä mielenjärkytyksestään, vetäessään tuomitsevat asiakirjat povestansa ja heiluttaessaan niitä, toista kirjettä toisessa toista toisessa kädessään, aivan syyttäjiensä nenän edessä.

— Mitä tietää punainen kihara, madam? Mitä sanotte miehestä, joka suuteli hymykuoppaa, madam? Mitä rakastajastanne, madam?

Hämmennyksissään singahdutti hän kaksi viimeistä kysymystänsä lady Marialle vasten silmiä, jolloin tämä kuohahtaen loukatun hyveen tunnosta huudahti syvimmällä äänensävyllään:

— Viheliäinen panettelija, minä kiellän sen!

Tässä rouva Bellairs katsoi ajan tulleeksi ryhtyäkseen arkaluontoiseen välittäjäntoimeensa.

— Suloinen Standish, — huudahti hän, — sinä näytät pahoinvoivalta. Pelkään tosiaan pyörtyväsi, ellet istu. Olkaa hyvä, herra Stafford, ja viekää lady Standish nojatuoliin ja tarjotkaa hänelle hiukan vahviketta tuosta maljasta.

— Oi Kitty! — virkahti lady Standish, tähystellen tarkkaavasti lesken kasvoja, nähdäkseen ilmoittivatko ne ystävän vai vihollisen.

— Rakkaani, — kuiskasi Kitty, — asia käy odottamattoman hyvin. Istuhan toki, ja minä takaan, että kymmenen minuutin päästä sir Jasper on polvillaan edessäsi.

Sitten riensi hän sir Jasperin luo ja puhui mitä lapsellisimman ja harkituimman vilpittömästi:

— Kuulkaahan, sir Jasper, — sanoi hän, — mitä te oikeastaan lörpöttelitte kirjeistä ja punaisista kiharoista? Omituinen sattuma — hän katsahti seurueeseen kosteilla, viattomilla silmillä, — kadotin kirjeen juuri pari päivää sitten teillä käydessäni… kirjeen, — hän loi silmäluomensa alas teeskennellyn imelä hymy huulilla, — joka, hm… oli jokseenkin yksityistä laatua. Luulen, että sen täytyi pudota rakkaan Julian vierashuoneeseen sohvan lähelle, sillä muistelen siellä ottaneen esille nenäliinani…

— Hyvä Jumala! — huudahti sir Jasper käheästi, tuijotti häneen epäilevin kasvoin ja rypisti kirjeet kädessään.

— Olisitteko… olisitteko ehkä te sen löytänyt, sir Jasper? Taivas minua armahtakoon! Ja sitten tänä aamuna… mikä on kaikkein merkillisintä… sain toisen kirjeen, toisen jokseenkin yksityisen kirjeen, ja lähetettyäni muutamia kirjelappuja ystävilleni en kuolemakseni voinut sitä kirjettä enää löytää! Ja minä tosiaan tarvitsin sitä, sillä olin siihen tuskin vilkaissut.

— Oh, rouva Bellairs! — läähätti sir Jasper, — kertokaa minulle, mitä ne kirjeet sisälsivät?

— Voi, — kavahti rouva, — sellaisenko kysymyksen teette naiselle!

— Jumalan tähden, madam! — rukoili baronetti näyttäen todella surkealta.

— Astukaahan sitten syrjemmälle, — ehdotti toinen, — niin Julian vuoksi tahdon uskoa asian teille, koska tiedän teidät hienotuntoiseksi herrasmieheksi.

Rouva vei hänet kuun valaiseman ikkunan luo kaikkien tarkatessa heitä uteliailla silmillä, paitsi Verneytä, joka salavihkaa hörpittyään punssinsa hiipi pöydän äärestä, sydämessään peljäten tätiään. Ja nyt Kitty-rouva painoi päänsä alas, näyttäen tavattoman häveliäältä ja ujolta. Hän tarttui sirosti kukitetun hameensa syrjään ja hypisteli sitä sormissaan.

— Kerrottiinko siinä, — kysyi hän, — jotakin, hm… pienestä hiuskiharasta, siinä ensimäisessä kirjeessä… jostakin kaiketi punaisenruskeasta kiharasta?

— Tuhat tulimaista! — huudahti baronetti, työnsi kohtalokkaat kirjeet hänen käteensä, ja kääntyen koroillaan polki jalkaansa ja mutisi raivoisasti: — Lempo vieköön houkkion, joka ne kirjoitti, ja sen höyhenpään, joka ne pudotti!

— Ja entä se houkkio, joka ne poimi ja luki? — kuiskasi Kitty-rouvan ääni hänen korvaansa terävänä kuin pieni hiottu tikari.

Hän katseli miestä kiireestä kantapäähän hienolla halveksivalla ivalla.

— Miksi te miehet kirjoittelettekin? — virkkoi hän tarkoituksellisesti. — Kirjeet ovat vaarallisia esineitä!

Sir Jasper seisoi sanaa sanomatta kuin tuomittu pahantekijä.

— Kas sitä naamaa! — huudahti leski nyt ääneensä. — Ihanhan te minut peloitatte. Ja eikö teidän pitäisi olla ilosta suunniltanne, sir Jasper? Tuossa on Julia-parka todistettuna puhtaammaksi kuin äsken satanut lumi ja pahemmin loukattuna kuin Griselidis, ettekä te vielä ryömi hänen jalkojensa juuressa!

— Missä hän on? — kysyi sir Jasper ristiriitaisten mielenliikutustensa puolittain tukehduttamana.

— Ka, tuolla nojatuolissa uunin luona.

Kitty-rouva silitti huolellisesti ja hellävaroen takaisin saamansa aarteet, käänsi ne sievästi kokoon ja pisti vyötäisillään riippuvaan pieneen kirjolaukkuun.

* * * * *

— Vakuutan, lady Standish, — sanoi herra Stafford, — että lasi punssia ei tekisi teille pahaa.

— Punssia? — toisti lady Maria ja kääntyi sitten hurjana sisarenpoikaansa: — Mitä, mylord, mitä sanoisi äitisi? Sinähän aivan tuoksut noista katalista höyryistä!

— Paras lady Maria, — pisti kohtelias Stafford väliin, — vain vahviketta, mieluinen aroomi, joka kohottaa sydämen toimintaa uupumuksen ja liikutusten jälkeen, oivallinen keino, madam, yöilman vaikutusta ehkäisemään… mitä lämmittävin vastamyrkky! Olen varma, että pikkuinen kulaus virkistäisi teitä tavattomasti.

— Minäkö, — kivahti hän, — minäkö joisin hurjistelijain ja mässääjäin kanssa! Petollisen aviopuolison ja vilpillisen ystävän seurassa! — Hän kielsi sitä kiivaammin sen vuoksi, että hän vanhoissa luissaan niin voimakkaasti tunsi Staffordin antaman kuvauksen tenhon.

— Noh, noh, hyvät naiset, jos siinä kaikki, — sanoi tämä, — antakaa sitten taivaan nimessä lasin heti kiertää! Aivan totta, arvoisa rouva, — lisäsi hän kääntyen lady Standishiin, — kaukana siitä, että kunnon Jasperillamme olisi mitään osaa rouva Bellairsin saapuvilla olemiseen tänä yönä, hän ja minä, saan teille vakuuttaa, läksimme yksinämme jo aikaisin iltasella pelkästään siinä tarkoituksessa, että voisimme tarjota palvelustamme teidän armollenne; teidän levoton puolisonne kun oli johdettu uskomaan teidän luultavasti matkustavan tännepäin… hiukan, hm… sopimattomassa suojassa, niinkuin hän luuli.

Sitten hän kumartui kuiskailemaan lady Standishin siroon korvaan, jonka tämä kylläkin mielellään sellaisille lohduttaville vakuutuksille lainasi. — Mitä ystäväänne, suloiseen, vaikka vaihtelevaiseen Bellairsiimme tulee, — sanoi hän, — hän saapui tänne kokonaan toisen henkilön seurassa kuin sir Jasperin. Poloisen O'Haran kanssa tuolla… joka latkii kaiken punssin! Rouva on itse kertova teille miten se tapahtui… Mutta, taivaan tulisoihdut, rakas lady Maria, eikö teille vielä ole annettu lasillista… herra O'Haran sydämenvahviketta!

— Sallikaa minun, — kiirehti Kitty, joka järjestettyään sir Jasperin asian joutui nyt käyttämään tarmoaan muualla. — Paras lady Maria, teitte kovin ystävällisesti, yhtyessänne pieneen sovintojuhlaamme! — Ottaen reunoilleen täytetyn lasin O'Haran kädestä hän tarjosi sitä vastustamaton hymy huulilla lady Marialle.

— Madam, — vastasi rouva, rypisti otsaansa, veti laajat hameensa kokoon ja tuli läpitunkemattoman kuuroksi.

— Ah, madam, — huusi leski keuhkojensa täydeltä, — teidän kaltaistanne sukulaista olisin pitänyt kovin suuressa arvossa! Lähinnä iloani nimittää loordi Verneyn äitiä omaksi äidikseni olisi minua ilahduttanut nimittää hänen tätiänsä omaksi tädikseni! Mutta se unelma on nyt ohi. Loordi Verneystä ja minusta ei koskaan voi tulla toisillemme enempää kuin mitä nyt olemme.

— Häh? — tutkaisi leskirouva, saaden kuulonsa takaisin. — Mitä se on, mitä se on, Harry?

— Se on valitettavasti totta, — selitti loordi Verney hyvin kainosti. — Rouva Bellairs on antanut minulle sanani takaisin.

— Suokaa minulle anteeksi, rakas lady Maria, — liritti leski.

— Taivas armahtakoon! — huudahti vanha rouva. Sitten hän ikäänkuin tietämättään hapuili pikaria Kittyn kädestä.

— Istukaa, istukaa te kaikki! — kehoitti rouva Bellairs. Stafford yhtyi häneen hilpeällä huudahduksella. Pyydettiin uusi malja. O'Haran silmät alkoivat pyöriä, hänen kielensä sai liukkautensa takaisin. Ja lady Maria ihmetteli, miten kauan hänen juomalasinsa kesti tyhjentää, mutta omituista kyllä ei koskaan laiminlyönyt katsahtaa toisaalle, kun rouva Bellairs perin hellällä huolenpidolla kuljetti hopeakauhaa sinnepäin.

— Toivon, — sanoi vanha rouva, jonka kasvot nyt olivat hymyilyn seppelöimät, — toivon, että herra O'Haran sydänlääke ei sentään ole voimakkaampaa kuin madeiraviini… joka lääkärini, herttaisen sir Georgen, sanojen mukaan on ainoa, mitä minä saisin juoda.

— Madeirako? — huudahti herra O'Hara. — Madeira on varsin oivallista viiniä… maukasta, kiihoittavaa juomaa. Mutta pelkään, että se saattaa liiaksi kuumentaa verta. Ja punaviini, — jatkoi hän aihettaan, — punaviini on erittäin sopivaa herrasmiehille; se vain tahtoo niin hitonmoisesti kylmätä vatsaa… kun sitä on tyhjentänyt neljä tai viisi pullollista… Kuulenko sinun sieltä mainitsevan portviiniä, Tom poikaseni? En kiellä, että portviinillä kyllä on etunsa. Se on voimakasta ja mehuisaa… mutta se on raskasta. Se nukuttaa juojaansa, ja se on hirveän huono merkki sitä vastaan; on näetten melkein yhtä pahoin, että mies pullon mennessä nukkuu kuin jos hän nukkuisi naisen tullessa. Sitten on samppanja: siitä tulee hilpeäksi, se on oikeata herrasmiehen juomaa, kun hän on yksinään… kauniin ystävättären parissa, mutta se ei sovellu suuremmissa seuroissa. Niin, rakkaat ystävät, — puhui O'Hara hämmentäen uutta keittoaan oppineen mestarin taituruudella, — jos haluatte juomaa, jossa yhtyy madeiran hehku punaviinin jalouteen, portviinin voima ja mehevyys samppanjan elähyttävyyteen, niin ei mitään maailmassa voi verrata somaan räiskyvään maljaan maustettua konjakkipunssia!

XXIV kohtaus.

Kitty-rouva oli ryyppinyt puolisen lasia näennäisesti suurella nautinnolla ja hillittömästi, ja lady Standish vastustellen imeskellyt muutamia lusikallisia. Pysähtyen neljännen annoksensa keskellä lady Maria oli vakuuttanut, että hän tosiaankaan ei kyennyt tyhjentämään pikariaan, ja oli samassa alkanut osoittaa epäjohdonmukaisuuden ja uneliaisuuden merkkejä. Herra O'Hara oli yltynyt rallattamaan laulunpätkiä, ja loordi Verney alkanut uudestaan viskellä vasikansilmäyksiä menettämälleen Kitty-rouvalle. Häärien vaimonsa tuolin ympärillä sir Jasper oli osoittanut epäilemättömiä katumuksen merkkejä sekä sovinnon kaipuuta. Itse Staffordkin oli käynyt suorapuheisemmaksi Kitty-rouvan ihailemisessa ja rahtuista rohkeammaksi kokkapuheissansa kuin oikeastaan oli sopusoinnussa hänessä tavallisesti ilmenevän hyvän kasvatuksen kanssa. Mutta vihdoin pieni leski katsoi ajan tulleen hajoittaa seura.

Siinä nousi aika melu, tavaton käskyjen ja vastakäskyjen jakelu.

— Älä minusta välitä, — kuiskasi aina hyväntuulinen ja tahdikas Stafford sir Jasperin korvaan, — vie vaimosi kotiin, mies, kyllä minä nukun täälläkin, jos siksi tulee.

— Minä en liikahda askeltakaan, — vakuutti O'Hara nähtävästi aivan selvänä ja puhuen mitä miellyttävimmällä vakaumuksella, — en liikahda askeltakaan tästä talosta niin kauan kuin on yksikin sitruuna jälellä.

— Se kirottu lurjus, — huudahti loordi Verney, jokeltaen raivosta tallista palatessaan, — se Spicer-lurjus on ajanut pois kääseilläni!

— Sitten jää meitä iloinen kolmikko ryypiskelemään aamunkoittoon asti, — sanoi Stafford ja hurrasi riemusta.

— Tulkaa, rakas lady Maria, — virkkoi Kitty. — Minä pidän teistä huolta. Tarjoan teille paikan vaunuissani; ajamme yhdessä kotiin.

— Kernaasti ystäväni, kernaasti, — mumisi leskirouva. — Kuka on tuo tavattoman miellyttävä mies? — tiedusteli hän Staffordista hirveän kuuluvasti kuiskaten. — Ystäväni, — virkkoi hän taas Kittylle, — minä pidän teistä ihmeen paljon. En oikein muista nimeänne, hyvä ystävä; mutta me ajamme yhdessä kotiin.

— Rakas, rakas lady Maria! — huudahti Kitty-rouva hunajanmakeasti. — Mylord Verney, tarjotkaa käsivartenne arvoisalle sukulaisellenne… muistakaa taluttaa häntä huolellisesti, — varoitti hän, ja kaikki pikkupaholaiset ilkkuivat hänen silmissään, — sillä pelkään, että herra Staffordin sydämenvahvike on alkanut hiukan hoiperruttaa… yöilman jälkeen! Ja käskekää arvoisan rouvan palvelijan olla valmis saattamaan meidät kotiin minun vaunuissani.

Sitten käyttäen hyväkseen sir Jasperin poissaoloa (tämän herrasmiehen olisi voinut kuulla parhaillaan kiroilevan unisia palvelijoitaan pihassa), Kitty-rouva riensi lady Standishin luo, joka seisoi kaihomielin yksinään uuninloukossa.

— Rakas ystävä, — kuiskasi hän, — valtit ovat nyt sinun käsissäsi.

— Ah, ei! — vastasi toinen. — Oi, Kitty, sinä olet ollut paha neuvonantaja!

— Sekö on sinun kiitollisuuttasi? — torui Kitty ja nipisti ystäväänsä häijyillä pienillä sormillaan. — Kuulehan, miehesi ei ole vielä eläissään välittänyt sinusta niin paljon kuin tänään! Kas, koskaan ei sinusta ole pidetty näin paljoa melua siitä asti kuin synnyit. Tämäkö on kiitoksesi?

— Oi, kunpa voisin jo lentää hänen povelleen kertoa kaiken! Hupsun yritykseni tehdä hänet mustasukkaiseksi, ja synnillisen teeskentelyni, että hänellä muka oli kilpailija sydämessäni!

— Mitä? — huudahti leski, ja hänen kuiskauksensa sai huutoa muistuttavan pontevuuden. — Lentäisit hänen povelleen? Sitten en enää tahdo olla kanssasi tekemisissä! Pakoitat hänet polvilleen, sitä kai tarkoitat, rouvaseni? Kertoako hänelle kaikki? Kerro hänelle kaikki, totisesti, anna hänen tietää, että olet ilman aikojasi pitänyt häntä pilanasi. Anna hänen luulla, että et koskaan ole muuta ajatellutkaan kuin huokaillut rakkaudesta häneen, että kukaan muu mies ei milloinkaan ole sinua huomannut, että hänellä ei koskaan ole ollut kilpailijaa, eikä koskaan ole olevakaan, että sinä olet vain hänen oma mielenkiinnoton Juliansa, josta kukaan ei välitä! Ka, lady Standish, se olisi aseittesi alaslaskemista juuri kun taistelu on sinun. Silkkaa mielettömyyttä! Järjetöntä, järjetöntä!— kiivastui Kitty-rouva. — Onko mahdollista, että sinä ja minä olemme samaa sukupuolta?

Hämmentyneenä, mutta puolittain vakuutettuna lady Standish kuunteli ja ihmetteli.

— Anna minun johtaa itseäsi, — kuiskasi Kitty jälleen. — Minä tarkoitan todellakin parastasi, rakas ystävä. Säilytä salaisuutesi, jos rakastat puolisoasi. Säilytä se huolellisemmin kuin säilyttäisit nuoruuttasi ja kauneuttasi; sillä vakuutan sinulle, että se on arvokkain omaisuutesi. Kas tässä, — virkkoi hän, ottaen kirjeen kuuluisasta laukustaan ja viskaten sen Julian käsiin, — tässä on jotakin, mikä taivuttaa hänet polvilleen! Oh, sinulla on mainio peli kotimatkalla pelattavana, kunhan vain ymmärrät osasi oikein!

— Mitä tämä nyt on? — huudahti lady Standish.

— Sh! — varoitti Kitty ja siirrälsi ystävänsä käden kirjeen päälle. — Lupaa, lupaa! Tuolla tulee herrasi!

Hänen puhuessaan oli sir Jasper lähestynyt heitä; hän kumarsi hämillään ja hajamielisesti ja tarttui vaimonsa käteen.

— Sananen korvaanne, — ehätti Kitty-rouva pysähdyttäen hänet, kun he olivat lähtemässä ulos. — Sananen korvaanne, sir. Jos miehellä on aarre kotona, jonka hän tahtoo säilyttää itselleen, on hänen sitä suojeltava! Vartioimatta jätetty jalokivi, paras sir Jasper, viekoittelee varkaita! Hyvää yötä!

* * * * *

Karhun ravintolan suureen saliin oli jäänyt enää vain kolme henkilöä: uljaat herrasmiehet O'Hara ja Stafford sekä rouva Bellairs.

Kitty-rouva oli menestyksellä näytellyt osansa; ja kuitenkin hän viipyi.

— Hyvää yötä, — alotti hän ja singahdutti katseen Staffordiin. — Mahtaakohan, — virkkoi hän viattomasti, — vaununi jo olla valmiit ja lieneekö lady Maria hyvin hoivattuna?

— Menen katsomaan, — sanoi Stafford koruttomasti ja poistui.

O'Hara seisoi pöydän ääressä verkalleen pistellen kauhaa punssiin ja hajamielisesti juoksuttaen nesteen takaisin maljaan. Kitty siirsihe sivuittain hänen luokseen.

— Denis! — virkahti hän.

Puhuteltu käänsi hurjan kirkkaat silmänsä häneen, mutta ei vastannut mitään.

— Minä lähden nyt takaisin, — sanoi rouva ojentaen kätensä.

O'Hara laski kauhan huolellisesti alas, nosti hänen pienten sormiensa päät huulilleen ja suuteli niitä. Mutta hänen kätensä ja huulensa olivat kylmät.

— Kunnia olkoon Jumalalle, — huudahti hän, — oikein suurenmoisen leikin sinä olet kanssani leikkinyt… oikein Bathin huvinäytelmän, Kitty!

Sitten hän päästi hänen kätensä ja tarttui silmät alasluotuina jälleen punssikauhaan.

— Etkö tarjoa minulle käsivarttasi ja saata minua vaunuihini? — virkkoi rouva hetkisen vaitiolon perästä.

— Ah, Kitty, ka, sinähän olet murskannut sydämeni; ja punssi on ryöstänyt minulta jalkani!

Hänen hurjan kirkkaat silmänsä olivat syvästi murheelliset, kun hän loi ne leskeen, ja hän oli kalpea kuin kuolema.

Kitty vetäytyi nopeasti taaksepäin, rypisti kulmiaan, epäröitsi, rypisti taas kulmiaan ja sen jälkeen hänen kasvonsa kirkastuivat vielä kerran.

— Sitten, sir, — virkkoi hän, — kun olet jälleen saanut jalat allesi, sallihan niiden kuljettaa sydämesi minun kotiini, niin saamme nähdä, mitä sen korjaamiseksi voitaisiin tehdä.

Hän kumarsi hänelle ja lähti.

Kääriessään hänet vaunuissa matkapeitteihin Stafford kuiskasi:

— Jos minä koskaan saan tilaisuuden karata kanssanne, Kitty, varon millään muotoa teille ilmoittamasta, minkä tien aion valita!

XXV kohtaus.

Vaunujen vieriessä kotiin päin Bathin maantiellä lady Standish istui molemmat kädet salaperäisen kirjeen päällä ja tuijottaen ulos ikkunasta silmillä, jotka eivät mitään nähneet. Päivän kajo oli alkanut värittää pilvetöntä taivasta; ilma oli viileätä ja raitista; sumu seppelöi valkoisilla juovilla niittyjä ja vainioita. Julia tunsi ruumiinsa jokaisessa säikeessä, että sir Jasper katseli häntä kiihkeästi kylmässä, harmaassa valossa. Hänen sydämessään ja aivoissaan pyöri; tuska, voimakkaat mielenliikutukset, viimeisten kahden vuorokauden kuluessa toisiaan seuranneet kohtaukset kulkivat jälleen hänen sielunsa silmien edessä kuin taikalyhdyssä nähtyinä.

Osaksi rouva Bellairsin neuvosta ja osaksi jonkinlaisesta naisellisesta suuttumuksesta, joka hänenkin hellässä sydämessään vaikutti, hän ei edes vilkaissut puolisoonsa, vaan istui mykkänä seutua katsellen. Sitten huomasi hän, että sir Jasperin käsivarsi oli takaapäin hiipinyt hänen vyötäisilleen. Hän vavahti hiukan, mutta ei kääntynyt puolisoonsa päin.

— Julia, — virkkoi tämä tukehtuneella epävarmalla äänellä, — Julia, minä… minä… olen tehnyt sinulle vääryyttä. — Mutta koska mustasukkaisuus on yhtä vaikea sammuttaa kuin kytevä tuli, sen häijy lieska roihahti taas hänen sielussaan.

— Sinun täytyy kuitenkin myöntää, — puhui hän, — että minulla oli aihetta. Omat sanasi, voisinpa sanoa oma tunnustuksesi…

Lady Standish käänsi päätänsä, kohotti raskaita luomiaan ja loi häneen hetkiseksi maailman kauneimmat silmät.

— Ei, — kielsi hän, — minä en tehnyt mitään tunnustusta. — Hänen kielensä kärjellä värähteli muita vakuutteluja, mutta Kittyn varoitukset veivät voiton.

— Sano minulle, — pyysi mies kumartuen hänen puoleensa, — sano minulle, oliko se sittenkin loordi Verney?

Lady Standish kohotti silmänsä jälleen häneen, ja jos sellainen olisi ollut mahdollista naisessa, jonka koko olemus oli pelkkää hellyyttä, hän olisi vannonut, että tuossa katseessa kuvastui halveksumista.

— Sir Jasper, — virkkoi vaimo, — loordi Verney hän ei suinkaan ollut! — Ja sitten hän lisäsi: — Eikö tästä ole jo kylliksi puhuttu?

Näin sanoen liikahdutti hän käsiään ja katsahti vaistomaisesti niissä pitämäänsä kirjeeseen. Sitten istui hän kuin kivettyneenä. Kirje oli sir Jasperin käsialaa ja osoitettu rouva Bellairsille!

— Mitä sinulla siinä on? — huudahti mies.

— Ka, enpä tiedä, sillä tämä kirje ei kuulu minulle, — vastasi toinen. — Mutta sinä tiedät. — Ja vapisemattomalla kädellä, mutta kuitenkin kylmä pelko sydämessä näytti hän sitä miehelleen. — Sinä sen olet kirjoittanut, — virkkoi hän. Sir Jasper tuijotti, hänen muotonsa muuttui, ja hän joutui kovin hämilleen.

— Julia, — huudahti hän, — kautta kunniani, Julia! Minä vannon, että se ei ollut mitään, että se oli vähemmän kuin ei mitään, pelkkä joutava kohteliaisuus… pieni pila! — Puhuessaan lankesi hän vaunuissa toiselle polvelleen vaimonsa jalkojen juureen.

— Sitten saanen sen lukea? — kysäisi tämä.

— Ah, Julia! — huudahti toinen kietoen hänet käsivarsiinsa. Rouva tunsi hänen puristuksensa pontevan kiihkon, hän tunsi hänen sydämensä lyövän myrskyisesti. Äkkiä lämmeten tiesi hän joka tapauksessa omistavansa puolisonsa rakkauden.

Sitten pälkähti hänen päähänsä tuuma, josta olisi annettava tunnustusta älykkäämmällekin naiselle. Mutta rakkaus luo omat neronsa. Hän irroittautui miehensä syleilystä ja laski kirjeen hänen käteensä.

— Ota se, — sanoi hän.

— Julia, — huudahti Jasper, vavahtaen kiireestä kantapäähän, ja kyyneleet kumpusivat hänen silmiinsä, — minä en koskaan ole häntä vakavasti ajatellut. Vakuutan, että vihaan sitä naista.

— Revi siis kirje, — kehoitti lady Standish yliluonnollisella jalomielisyydellä, joka melkein huimasi häntä itseään.

Sir Jasper nousi ja repi kirjeen sipaleiksi (nopeasti, jotta toinen ei ehtisi katua sanojaan) ja viskasi ne ulos ikkunasta. Julia katseli, miten palaset leijailivat värähdellen ilmassa ja hävisivät. Sisimmässä sydämessään sanoi hän itsekseen:

"Rouva Bellairs ja minä pysymme perin hyvinä ystävinä matkan päässä!"

Hänen puolisonsa oli taas polvillaan hänen jalkojensa edessä.

— Enkeli, — huudahti hän rukoilevasti sulkien hänet vielä kerran syliinsä; ja kuitenkin hän mustasukkaisessa sielussaan nurisi kuin äreä koira, joka ei tahdo vaieta. — Julia, — kuiskasi hän vaimonsa korvaan, — vain yksi sana, yksi ainoa sana, armaani! Julia, onko ketään, ketään välillämme?

— Oh, sitäkö? — virkkoi rouva ja hymyili viekkaasti. — Siitä, sir, saat sinä itse ottaa selvän. — Julian pää vaipui hänen puhuessaan miehen olkaa vasten.

— Sinä kiusaat minua! — jupisi tämä. Mutta Julia tiesi, että sir Jasper ei vielä eläissään ollut häntä niin intohimoisesti suudellut.

* * * * *

Rouva Bellairsin vaunut seurasivat maantiellä muutaman sadan askeleen päässä sir Jasperin ajopeleistä. Istuen lady Marian vieressä (joka kuorsasi koko tien poljennollisen säännöllisesti) Kitty katseli harmahtavien ketojen yli matalaa taivaanrantaa, missä aamukoin liekehtivä rusko verkalleen vaihtui kirkkaaksi päivänvaloksi. Hän oli syviin mietteisiin vaipuneena.

Kiihtyneissä, ahkerasti askaroivissa aivoissaan, hän pohti monia tärkeitä kysymyksiä ja punnitsi lemmen-uhkapelinsä voittoja ja tappioita yhtä vakavasti kuin peluri kotimatkallansa rasittavan yön jälkeen.

"Ainakin", ajatteli hän hiukan huoahtaen, mutta silti hyvillään, "tein oikein hyvän palveluksen lady Standishille. Mutta se nainen on hupsu, vaikka sellaisena hyvin herttainen, eikä hupsuja voi ainiaaksi ojentaa. Tein viisaasti", jatkoi hän, "tuomitessani vasikan… siitä ei epäilystäkään". Hän vilkaisi lady Marian kuihtuneihin kasvoihin, jotka tuossa horroksessa näyttivät sulottomilta ja epäjaloilta… "Eläinnäyttely olisi tuota pikaa vienyt minulta hengen… Mutta O'Hara poloinen! Miten saatoinkaan nimittää häntä kurkuksi? Sillä miehellä oli riittävästi rakkautta. Niin, mutta en minä sentään! Ihailijana hän menee erinomaisen hyvin mukiin; mutta puolisona? Ei minulle, ei minulle! Siunatkoon", huudahti hän ärtyisästi itsekseen, "eikö naisella ole muuta valintaa kuin sydäntalvi, vihreä kevät tai mätäkuu? Jos vielä konsanaan annan ryöstää itseni, tehköön sen maailmanmies… sellainen, jolla on makua nauttia minusta, vaan joka ei tahdo niellä minua yhdellä ahmaisulla."

Hän pysähtyi ajatuksissaan nauraakseen, kun herra Staffordin lähtöpuhe muistui hänelle mieleen. "Siinä olisi keveäsydäminen poika!" mutisi hän. "Reipas herrasmies, yhtä sukkela kuin itse O'Harakin ja varsin tukevasäärinen. Kenties", ajatteli Kitty rouva, haukotteli ja alkoi torkkua. Hänen siro päänsä nyökähti; hän uneksi pienen unelman, näki hopeisen keikarin kuutamossa ja heräsi hymy huulilla. Bathin tuomiokirkon torninhuiput piirtyivät hopeanharmaina kultaisen usvan läpi; kaukana alhaalla, kun vaunut pääsivät suuren mäen harjalle, kiemurteli joki hopearihmana hänen silmäinsä edessä.

"Kenties… Saamme nähdä", sanoi leski.