Front matter (continued 2)

— Oih, ottakaa minut täältä ulos, — huusi eversti, äkkiä antaen perään ruumiilliselle tuskalle, jota vastaan hän oli niin sankarillisesti ponnistellut. — Saakeli, kerran taistelen vielä teidän kaikkien kanssa! Päästäkää minut tästä. Missä on se kirottu ääliö, palvelijani? Ottakaa minut pois tästä vehkeestä, te paholaiset!

Miehissä pyörittivät he tuolin maantielle, ja hänen parkumisensa ja kirouksensa häntä vaunuihin nosteltaessa olivat kauheita kuulla.

— Herra Jumala, kunpa hän voisi kirkumisellaan karkoittaa leininsä! — huudahti Stafford. — Katsokaa, hyvät herrat! Haha, hän on tarttunut palvelijansa peruukkiin! Oh, tämä on kuin näytelmää, hän purkaa vihaansa mies paralle kuin troijalainen! Kah, se raukka on päässyt hänen kouristaan, mutta hänen lisätukkansa on jäänyt everstin käteen. Haha, hän on lennättänyt sen vaunuista! Eteenpäin he kiitävät; kyllä sillä vanhalla veitikalla on kurkkua, toitottaa kuin elefantti markkinoilla! No, Jasper, enkö sitä sanonut? Tänään ei tule mitään kaksintaistelusta.

— Älä ole siitä niin varma, — sanoi sir Jasper. Puhuessaan kulki hän kiesejä kohti kääntäen olkansa yli tuhoa ennustavat kasvot ystäväänsä.

— Oh, — huudahti viimemainittu lähestyen jälleen Markhamia, — tuon miehen katse saattaisi kiertää kirnullisen kermaa voiksi! Ei, minä en tahdo ajaa kotiin kanssasi, kiitoksia, sir Jasper; minä kävelen. Lempo vieköön, hiukan järkevää mustasukkaisuutta kyllä siedän; mutta jos minun olisi mentävä kotiin tuossa seurassa, menettäisin ruokahaluni päivälliseksi. Kah, ystävät, nyt on ihana päivä, kävelkäämme.

Sir Jasper karautti kotiin yksinään, ja vähää myöhemmin hänen kuskinsa auttaessaan hiestyneitten hevosien valjaista riisumista murahti "ajoipa säälimättömästi!"

XI kohtaus.

Lady Standish kuului niihin köynteleviin olentoihin, jotka sekä siveellisesti että ruumiillisesti aina näkyvät etsivän tukea. Vastoinkäymisistä hän masentui; ja kun hänen kunnianarvoisuutensa Bathin ja Wellsin piispa saatettiin hänen arkihuoneeseensa puoli tuntia sir Jasperin lähdettyä Hammerin kedoille, tämä tapasi nais-rukan pitkin pituuttaan sohvalle ojentuneena, pää pieluksiin upotettuna.

— Hyväinen aika, — huudahti piispa pysähtyen. Hän oli kookas, arvokkaan näköinen, komea, sileäkasvoinen herrasmies, jolla oli isot silmät ja siromalliset liivit. Jos hänellä olisi ollut hituistakaan inhimillistä heikkoutta, olisi hän ollut ylpeä sääristään, jotka niin pyöreinä täyttivät silkkisukkien varret. Mutta että inhimillinen heikkous voisi koskaan vaikuttaa Bathin ja Wellsin piispaan, sitä piti tämä kirkon pylväs aivan käsittämättömänä ja kiitti luojaansa, että niin oli.

Lady Standish, — virkkoi piispa; sitten viittasi hän kädellään uteliaille palvelijoille. — Jättäkää meidät, jättäkää, rakkaat ystävät, — sanoi hän.

Lady Standish kohottausi istuvaan asentoon ja tuntien epätoivoista sydämen tuskaa käänsi päänsä ja katsahti elottomasti vieraaseensa.

— Tulette liian myöhään, mylord, — huokasi hän. — Sir Jasper on jo lähtenyt siihen perin tuhoisaan kohtaukseen.

— Rakas lady Standish, — sanoi tohtori Thurlow, — rakas lapseni — hän otti tuolin, asetti sen sohvan viereen ja kohotti sitten nuoren rouvan hentoa, raukeata kättä, pitäen sitä täyteläisten kämmentensä välissä. — Rakas lady Standish, — toisti hän hyrräävällä, tyynnyttelevällä äänellä. Ellei hän osannut hoidella murheellista sielua (varsinkin jos tuo murheellinen sielu sattui kuulumaan ylhäisön piiriin ja ennen kaikkea asumaan nuoressa naisen ruumiissa), niin kuka osasi? — Läksin samassa silmänräpäyksessä kuin sain teidän kirjeenne. Olisin ehkä heti voinut tehdä jotakin asian auttamiseksi, jos olisitte kertonut tarkemmin, mutta kirjeenne oli rahtusen epäselvä… hyvin luonnollista! — Tässä hän hiljaa taputti hänen kättään. — Hiukan epäjohdonmukaisuutta, joka vaatii selityksiä. Kertokaahan minulle nyt… ymmärrän, että arvoisa puolisonne on lähtenyt jotakin kunniakysymystä ratkaisemaan, vai kuinka? Sanoisimmeko kaksintaisteluun?

Lady Standish voihkahti myöntävästi.

— Joku mitätön riita, — jatkoi hengenmies. — Kuumaverisiä nuoria miehiä! Se on perin moitittavaa, mutta nuoria huimapäitä emme saa liian ankarasti tuomita. Nuori veri on kuumaa! Niin, niin, luottakaa armolliseen kaitselmukseen, rakas lady Standish. Tiedättehän, että ei varpunenkaan putoa, ei hivukseenkaan päässämme kosketa, mikä ei olisi luettu. Oliko, ah… riidan syynä korttipeli tai joku muu pikkuseikka, joita seuraelämässä sattuu?

— Sen syynä olin minä, — virkkoi murheen murtama vaimo tukehtuneella äänellä.

— Te, rakas mylady! — Pehmeän käden puristus tuli, jos mahdollista, hiukkasen tiukemmaksi melkein helläksi. Lady Standishia kylmäsi ja hän oli onneton, tämä lämmin kosketus toi hänelle ikäänkuin epämääräisen voiman ja lohdun tunteen.

— Minä, — toisti hän vapisevin huulin.

— Ah, niinkö? Ja kenen kanssa sir Jasper taistelee?

— Eversti Villiersin kanssa, — sanoi hän ja loi peräti surkean katseen ylitseen nojautuviin hyvänsuopiin leveäpiirteisiin kasvoihin.

— Eversti Villiersin, — toisti piispa äärimäisen kummastuksen sävyllä. — Ei suinkaan… tuota noin, ei suinkaan… hm, vanhan eversti Villiersin kanssa?

— Voi, hyvä Jumala, — huudahti lady Standish, — minä olen kurjin ja viattomin naisista!

— Hyvä, rakas rouva, — kiirehti piispa, — viimemainittua seikkaa en hetkeäkään epäillyt. — Hänen puristuksensa höltyi, ja Julia veti kätensä pois kuivatakseen kyyneliä, jotka nyt alkoivat taajoina ja nopeasti kummuta hänen silmäripsilleen. Piispa ihmetteli, että hän ei milloinkaan ennen ollut tullut huomanneeksi, miten erinomaisen sievä nainen lady Standish oli, miten hurmaavat, tavattoman pitkäripsiset olivat nuo silmät. Hänestä tuntui kuin ilmestykseltä nähdä niin nuorteata, heleätä ja hienoa hipiää näinä ihomaalin ja jauheitten päivinä.

— Kuitenkin, — nyyhkytti lady Standish, — on minussakin vikaa, sillä olen menetellyt hyvin väärin, ollut hyvin hupsu! Oi, mylord, jos puolisoni haavoittuu, en voi kieltää että minun on siitä syy kannettava.

— No, kertokaa kaikki minulle, — kehoitti piispa, siirrähti tuoliltaan hänen viereensä sohvalle ja tarttui uudestaan hänen käteensä. Julia antoi hänen sitä pitää, hän oli hyvin luottavainen. — Olemme kaikki hupsuja, — sanoi tohtori Thurlow, — kaikki olemme, ah, synnille alttiita. — Hän käytti monikkoa antaakseen hänelle luottamusta, eikä suinkaan siksi, että sellainen viittaus voisi kohdistua mihinkään Bathin ja Wellsin piispaan.

— Oi, olen menetellyt kovin hupsusti, — toisti rouva. — Ajattelin, mylord, kuvittelin, että puolisoni rakkaus minuun oli vähenemässä.

— Mahdotonta! — huudahti arvoisa piispa. Mutta hän joutui hiukan hämilleen.

— Ja senvuoksi minä ajattelematonta neuvoa seuraten… teeskentelin… todellakin ainoastaan teeskentelin, mylord… pitäväni jostakusta muusta, ja sir Jasper tuli mustasukkaiseksi ja on nyt haastanut jokaisen, luullen, että hänellä on kilpailija.

— Kuitenkaan, — virkkoi piispa, — ei hänellä ole kilpailijaa. Ymmärränkö teidät oikein, rakas lapsi? Nuo hänen epäluulonsa ovat perättömiä? Eversti Villiers?

— Eversti Villiers, — huudahti hän, — se vanha typerä, punanenäinen raukka! Ei, herra piispa, ei ole tosiaankaan ketään. Puolisoni omistaa koko sydämeni! — Hän hengähti ja katsahti mieheen rehellisillä silmillä, joita mitä viehättävimmät kyyneleet valelivat. — Eversti Villiers! — toisti hän. — Oi, kuinka saatatte minusta sellaista ajatella? Puolisoni vain ei tahdo uskoa minua; mutta minä olen totisesti, totisesti, totisesti viaton! Myöskin loordi Verneylle hän oli mustasukkainen, ja eilen illalla hän taisteli herra O'Haran kanssa.

Piispa hymyili itsekseen mitä hyväntahtoisimman suopeasti. Hänen sielunsa uhkui ihmisrakkautta, mutta vasta kauniin naisen heikkouksia käsitellessään hän täydellisesti ymmärsi miten innoittava tuo rakkaudenkäsky todellakin oli.

— Rakas lapseni, jos saan teitä niin nimittää, koska perin hyvin tunnen arvoisan äitinne; te ette saa noin surra. Antakaa minun tuntea, että katselette minua ystävänä. Sallikaa minun kuivata nuo kyyneleet. Kah, tehän vapisette! Eikö meidän pitäisi enemmän luottaa laupiaan taivaan kaitselmukseen? Olen aivan varma, että sir Jasper palaa luoksenne loukkautumatta taikka vain mitättömän naarmun saaneena. Ja jos sallitte minun teitä neuvoa, rakas lady Standish, älkää yrittäkö vastaisuudessa sillä tavoin ärsyttää hänen luulevaisuuttaan; älkää tehkö avoimesti mitään sellaista, joka herättäisi hänessä vihan ja koston häijyjä intohimoja!

— Oi, todellakaan, todellakaan, — huudahti nainen asettaen toisenkin kätösensä arasti piispan lohduttavaan kouraan, — todellakaan en sitä enää koskaan tee!

— Ja muistakaa, että teillä minussa on tosiystävä, rakas lady Standish. Sallikaa minun nimittää itseäni ystäväksenne.

Tässä kuului kiitävien pyörien ratinaa ja rajua kavioiden kapsetta. Ovikelloa soitettiin ja kolkutinta käytettiin niin vimmatusti, että sen kaiku ja vastakaiku tärisytti koko taloa.

— Oi Jumalani! — parkaisi lady Standish hypähtäen seisoalleen, — ne ovat palanneet! Taivaan tähden, mitä on tapahtunut? Jos hän on saanut vamman, en voi sitä kestää. En voi… en voi! — Hän puristi hurjasti päätänsä ja horjui kuin kaatumaisillaan. Mitä saattoi kristitty, herrasmies ja sielunpaimen tehdä muuta kuin siepata hänet käsivarsilleen sitä estääkseen? Puolihulluna säikähdyksestä hän kääntyi ja puristautui kiinni piispaan, niinkuin hän olisi tarttunut jokaiseen lähimpään tukeen.

— Rohkeutta, — kehräsi tämä pieneen korvaan; — minä olen kanssanne, rakas lapsi, rohkeutta!

Näin he seisoivat, Julia puristaen piispaa ja piispa puristaen häntä, taputellen häntä olalle ja kuiskaillen hänen korvaansa, kun sir Jasper ryntäsi sisälle.

Vasta hänen äänensä eroitti heidät, eikä se kuitenkaan ollut voimakas eikä rajukaan, vaan ainoastaan musertavan ivallinen.

— Vai niin! — hän virkkoi.

Mitä se Stafford oli sanonut? "Onhan meillä Bathin ja Wellsin piispa. Hän on punainen, kiireestä kantapäähän punainen kuin hummeri! Niillä on metkunsa, niillä hengellisillä." Oh, varmastikin Stafford tiesi: koko Bathin kaupunki tiesi! Sir Jasper kirosi kauheasti sydämessään, mutta ääneensä hän virkkoi ainoastaan: "Vai niin!"

Lady Standish oli jo lentämässä lattian yli hänen luokseen, iloisesti huudahtaen, mutta puolison asento ja katse pysähdytti hänet puolitiehen. Piispa virkahti: — hm, — ja sitten taas: — hm. — Senjälkeen hän sanoi:

— Olen iloissani, perin iloissani, sir Jasper, kun näen teidän palaavan haavoittumattomana. Lady Standish on ollut tähtenne suuressa hädässä.

— Ja te, — vastasi sir Jasper kuivasti, — olette häntä lohdutellut.

— Parhaan taitoni mukaan, — vakuutti piispa, ja, tietämättä miksi, hän tunsi (jos hänelle tosiaan oli mahdollista sellaista tuntea!) itsensä rahtusen nolostuneeksi.

Sir Jasper sulki oven ja kumarsi.

— Minun olisi kai pyydettävä anteeksi tätä tungettelevaisuuttani, — sanoi hän.

— Oi, Jasper! — huudahti mylady.

Hänen puolisonsa kääntyi silmänräpäykseksi häneen. Tämän katseesta musertuneena hän vaipui tuolille.

— Oi, sir Jasper, — sanoi hän väännellen käsiään. — Piispa on ollut hyvin ystävällinen. Olen ollut sinun tähtesi niin onneton.

— Näen kyllä, — vastasi sir Jasper, — että hänen kunnianarvoisuutensa on ollut hyvin ystävällinen. Hän on, niinkuin jo sanoin, tuottanut sinulle lohdutusta.

Tässä kaikki hänen jäykkyytensä väistyi. Hän astui piispaa kohti ja toi kaameat kasvot aivan hänen kukoistavan, levottomasti hymyilevän naamansa eteen.

— Mylord, — uhkasi sir Jasper, — papinkauhtananne ei teitä suojele.

— Sir! — huudahti hengenmies.

— Papinkauhtananne ei teitä suojele! — toisti sir Jasper sillä tarmokkaan kylmäverisyyden äänellä, joka tuntuu värähtelevän kiljahduksen harjalla. — Voi teitä, paimen!

Sir, — kysyi piispa, — tahdotteko vihjaista…?

— Minä en vihjaa mitään, — huudahti toinen pilkallisesti hymyillen. — Jaha, madam, — virkkoi hän jälleen vaimolleen, — tämä on siis valintasi? Ainahan sinä olitkin hurskas nainen. Sinä haluat teoillesi kirkon hyväksymistä, eikö niin? — Ivan ilme hänen suupielessään oli sanoin kuvaamaton.

— Todellakin, — sanoi piispa, — olen kovin kiusaantunut. — Hän katsahti moittivasti lady Standishiin. — Kuten tiedätte, tulin tänne puhtaasta ihmisrakkaudesta, mitään aavistamattomana ystävänä. En odottanut tätä.

— Haha, — nauroi sir Jasper ilkeästi. — Niin, sir, en epäilekään, että tämä oli teille odottamatonta. Puhtaasta, haha… mitään aavistamatta… tämäpä on hupaista! Vaiti, madam, nuo voihkimiset, nuo krokotiilin kyyneleet eivät minua lumoa. Ka, arvoisa herra piispa, teidän hurskailunne eivät minua petä. Enkö ole lukenut kirjettänne? Oh, teillä on päässänne kyllä komea tukka, mutta minä tiedän… siitä puuttuu yksi kihara! Haa, Julia, sinun olisi pidettävä parempaa huolta lemmenpanteistasi.

— Minun täytyy tunnustaa, — lausui tohtori Thurlow majesteetillisesti, — että käytöksenne ja sananne ovat minun järki-paralleni aivan käsittämättömiä. — Madam, säälin teitä kaikesta sydämestäni!… Sir Jasper, — lisäsi hän tuimasti, asettaen käsivartensa ristiin rinnalleen, — palvelijanne, sir. Toivotan teille hyvää aamupäivää. — Hän harppasi ovelle, komeat jalat vavahdellen suuttumuksesta purppuranväristen silkkisukkien silmujen alla.

— Ei! — ehätti sir Jasper, tarttuen häntä häikäilemättä takinliepeestä. — Ei, ette te minusta niin pääse!

— Mitä! — huudahti piispa. Hänen ohimosuonensa paisuivat, ja hänen komean roomalaisnenänsä sieraimet laajenivat. — Tahtoisitteko koskea Herran voideltuun? Päästäkää takkini irti, sir Jasper!

Hän sivalsi sir Jasperin pidättävää kättä omalla lihavalla nyrkillään, joka oli puristettu ikäänkuin saarnastuoli-kaunopuheisuuden korostamiseksi.

— Haa, tahtoisitte, tahtoisitteko? — huudahti sir Jasper ja karkasi voidellun kurkkuun.

Seuraavassa silmänräpäyksessä sir Jasper kummastuksekseen huomasi olevansa rautaisessa puristuksessa; hänet nostettiin ilmaan niin navakasti että kaikki hänen vastustuksensa oli kuin pennun sätkimistä; häntä ravisteltiin niin että hampaat kalisivat, ja sitten hänet paiskattiin seljälleen lattiaan.

— Oi, apua, apua, apua! — parkui lady Standish.

— En tosiaan tiedä, — virkkoi piispa, — onko minua eläissäni näin solvaistu. Minun päälleni hyökätessänne, sir, olette loukannut koko kirkkoa, Englannin kirkkoa, jopa valtiotakin!

Hän seisoi tuijottaen maassa makaavaan viholliseensa, kuorskuen ankaraa soimausta korkeasta, arvokkaasta nenästään.

— Olette tehnyt itsenne syypääksi Jumalan pilkkaan, simoniaan, pyhyyden loukkaukseen, mitä törkeimpään pyhyyden loukkaukseen, — pauhasi tohtori Thurlow.

Sir Jasper toivutteli itseään kuin pantteri ja hyppäsi jaloilleen; pantterin tapaan hän myös hiipi pari kolme askelta ja puoliksi kyyristyneenä tähtäili veristävin silmin piispan vahvoja lihaksia, etsien helpoimmin haavoitettavaa kohtaa hänen ruumiistaan. Hän läähätti ja kuohui. Ilma oli sakeana hiusjauheen pölystä.

Lady Standish hyökkäsi heidän väliinsä.

— Jumalan tähden, mylord, — huusi hän, — jättäkää meidät… jättäkää meidät!

Tässä ovi aukeni, ja hovimestari ja riemastuneet palvelijat hyökkäsivät huoneeseen.

Piispa kääntyi verkalleen. Hänen kutsumuksensa arvokkuus sai hänessä voiton pelkästä ihmisestä.

Suokoon taivas teille anteeksi, — virkkoi hän, — Suokoon taivas teille anteeksi, sir, ja auttakoon teitä hillitsemään luonteenne raa'an rajuuden. Ja te, madam, — lisäsi hän musertavasti onnettomalle ja kauan kärsineelle rouvalle, — oppikaa naisellista säädyllisyyttä ja varovaisuutta!

— Saatte minusta kuulla vielä, — murisi sir Jasper murhaavasti. — Toombs, — ärjäisi hän hovimestarille, näyttäkää piispalle ovi!

Kirkkoruhtinas hymyili. Hän käänsi heille kaikille komean selkänsä ja poistui lyhyin, harkituin askelin, ottaen kävelykeppinsä Thomas-palvelijalta, jonka hän kivetytti lasimaisella katseellaan, ja kieltäytyen herra Toombsin tarjoamasta avusta ikäänkuin olisi torjunut myrkkypikarin. "Vade retro satanas!" [Mene pois, saatana!] näkyi hän lausuvan; ja niin hän läksi, jättäen papillisen kirouksensa äänettömästi jälkeensä.

XII kohtaus.

— Olette kovin kaunis! — huudahti loordi Verney.

Hän istui jakkaralla rouva Bellairsin jalkojen juuressa. Tämä oli uhrannut hänelle toisen täyteläisen soikeasormisen kätensä. Iloinen, pieni vierashuone Kuningattaren torin varrella sijaitsevassa talossa oli täynnä päiväpaistetta ja Kitty-rouvan kanarialinnun riemun kirahduksia.

— Olette kovin kaunis! — sanoi nuori mies neljättä kertaa puolen tunnin kuluessa. Keskustelu heidän välillään oli jostakin syystä laimentunut.

Kitty Bellairs loi kaihoisan syrjäkatseen rakastajansa kasvoihin. Tämän silmät, jotka olivat käännetyt ylös häneen, ahmivat hänen kauneuttaan juuri samalla ilmeellä, joka rouvasta aikaisemmin päivällä oli näyttänyt niin hurmaavalta. "Syvät intohimon lähteet", oli hän silloin ajatellut. Nyt hiipi viileä pettymyksen häive hänen mieleensä.

"Hänellä on vasikan silmät", sanoi hän äkkiä itsekseen.

* * * * *

— Olette kovin kau… — alkoi nuorukainen taas kuiskaamaan, kun hänen rakastettunsa käsi levottomasti vavahtaen hänen kourassaan sävähdytti hänet vaikenemaan.

"Hyväinen aika, todellakin vasikka!" ajatteli hän. "Mää… mää-ää… Mitä minä oikeastaan hänessä näin? Se kaihoni oli vain hetkellistä paimenrunoutta…!"

— Enkö saa pitää kättänne? — sanoi mies siirrähtäen silkkisille polvilleen ja puristautuen häntä vasten.

Kuitenkin oli hän siro poika, ja tämän viattomuuden ja nuoruuden tuoreudessa, joka heräsi miehuuden intohimon ensi välähdykselle, oli kieltämättä tenhoa.

— Suloinen tehtävä… — virkahti Kitty puoliääneen ja kyyhkysen leijumista muistuttavalla liikkeellä soi hänelle taaskin hennon kätensä.

Sen levätessä hänen ruskeassa kämmenessään rouva katseli sitä taiteellisella tyydytyksellä, liikutellen pienoisia sormiaan ylös ja alas ja ihaillen kynsien muotoa ja väriä sekä rystöjen hienoja kuoppasia. Mutta loordi Verneyn iso pojankäsi kahmaisi ne kaikki liian nopeasti, eivätkä hänen ruskeat silmänsä hetkeksikään kirvonneet armaiden kasvojen hartaasta katselemisesta.

— Olette kov… —

Kitty-rouva hypähti jaloilleen.

— Todellakin, — huudahti hän, — on aika mennä nauttimaan vesiäni; aivan unohdin ne!

Hän kutsui palvelusneitoaan:

— Lydia, lapsi-kulta, hattuni! Loordi Verney, suvaitsetteko tarjota minulle käsivartenne Kaivohuoneelle asti? — "Ainakin", ajatteli hän itsekseen, "saakoon koko Bath tietää viimeisen valloitukseni".

Hän sitoi hattunsa nauhat leukansa alle.

— Mitä pidätte tästä kuosista? — sanoi hän. Ja mustien sulkien alta pilkistävän rusohohteisen ilmestyksen lumoamana jälleen hymyileväksi hän kääntyi kuvastimesta. — Eikö se ehkä ole rahtusen liiaksi sulitettu? Kuitenkin on se viimeistä muotia. Mitä sanoo Verneyni?

Poloinen nuorukainen koetti turhaan tarkata ja arvostella.

— Se on tosiaan hyvin siro hattu, — vastasi hän, — ja… ja siinä näkyy olevan aika paljon höyheniä. Hän epäröitsi ja änkytti. — Oh, mitäpä minä muodeista! Teitä, vain teitä…

— Mitä sinä töllistelet, tyttö?. — tiuskaisi rouva Bellairs Abigaililleen. — Mene siitä!

— No, hyvä Verney, — sanoi hän sitten. — Taivas varjelkoon, kuinka te katselette, mies! Onko kasvoissani jotakin vikaa?

Puhuessaan hän viattomasti siirrälsi herttaisen näytteen katoavaa kukoistusta nuorta miestä kohti. Ja suudelma, jonka hän oli lukenut tämän silmistä, painautui verrattoman luontevasti hänen huulilleen.

"Kah, kuka tietää?" ajatteli hän, pieni tyytyväinen hymy suupielessä, suoristaessaan muodikasta hattuaan. "Siinä pojassa voi olla ryhtiä sittenkin!"

Kitty tarttui hänen käsivarteensa. Oman rohkeutensa huikaisemana nuorukainen salli viedä itsensä huoneesta. Käsi kädessä he tyrkkiytyivät kapeita portaita alas.

— Olette kovin kaunis! — sanoi nuorukainen ja suuteli häntä uudestaan, kun he pääsivät hämärään, tummalla laudoituksella varustettuun eteiseen.

— Hyi! — virkkoi rouva Bellairs hieman ärtyisästi, työntäen hänet takaisin, kun hänen pieni, musta palveluspoikansa riensi avaamaan ovea.

Ei suudelma enempää kuin puhekaan osoittanut kohoavaa asteikkoa, ja miltäpä tuntuu rakastajan suudelma, ellei se ilmaise uutta kiihkoa, miltä lemmenvala ilman uutta väritystä, uusia mielikuvia?

Mutta puut Kuningattaren torilla olivat keveässä, vaaleassa kullanvihervässä lehtipuvussa. Päiväpaiste hohti kullalta, tuulonen oli raikas ja hymyilevä; vanha harmaa kaupunki oli kuin nuoresta lemmestä punotuilla köynnöksillä somistettu.

"Hän on vain kokematon", mietti nainen kiitävien ajatustensa lomaan, "ja hän on varmasti Bathin sievin nuorukainen".

Rakkaus ja kevät tanssivat Kitty-rouvan keveässä sydämessä ja keveissä kantapäissä hänen sipsuttaessaan eteenpäin. Ja rakkaus ja kevät kerääntyi ja pulppusi ja etsi ulospääsyä Verneyn sielussa yhtä välttämättömästi ja vastustamattomasti ja melkein yhtä tiedottomasti kuin mahla nuorissa vesoissa, jotka tuulen hyväileminä huojuen lemmekkäästi availivat umppujaan päivän suutelulle.

Kaivohuone tuntui viileältä ja hämärältä harmaan kivikadun jälkeen, johon keväinen aurinko räkitti nuoruutensa hurjalla voimalla. Vesi hyräili hiljaista uneliasta lauluaan, kun se heikosti höyryten pulppusi esille.

— Kuunnelkaahan, — virkkoi Kitty-rouva. — Sen ääni on niin viatonta, se kimaltelee niin kirkkaana!

Hymyillen otti hän Verneyn ojentaman lasin. — Uh, — virkkoi hän, — hirveän kirpeältä se tosiaankin maistuu! Pelkään, — lisäsi hän, taaskin luoden hiukan levottoman silmäyksen uuden rakastajansa kasvoihin, — että se on elämän vertauskuva.

— Mutta, — vastasi tämä, — nämä vedet kuuluvat olevan erinomaisen terveellisiä.

— Terveellisiä! — huudahti Kitty-rouva, taas maistellen ja taas nostaen nenäänsä ylöspäin ja kiertäen suupielensä alas vastustamattoman hurmaavan nyrpistykseen. — Terveellisiä, mylord! Taivas meitä varjelkoon! Ja mitäpä se on muuta kuin viimeinen lisä niiden täydelliseen inhoittavaisuuteen! Terveellisiäkö, sir? Tahtoisin teidän tietävän, että en juo niitä terveydekseni. — Hän laski kädestään lasin, josta oli poissa vain linnun kulauksen verran. — Näytänkö minä naiselta, joka kaipaa "terveysvesiä"?

— Ette suinkaan, — sopersi nuorukainen saamattomasti.

— On yhteiskunnallisia velvollisuuksia, — jatkoi Kitty mielevästi. — Yksinäisen turvattoman lesken, sir, täytyy noudattaa yleistä tapaa. Ja sitten minulla on vielä toinen, pelkkä tunnesyy.

Hän keikautti päätään ja loi veitikkamaiset silmänsä toveriinsa.

— Poloinen Bellairs-vainajani, sanoi hän, — miten usein on ollut iloni ja velvollisuuteni täyttää tuollainen lasi ja viedä se hänen huulilleen! Viimeisinä vuosinaan hän, rakas mies-parka, ei enää kyennyt liikuttamaan jäseniänsäkään!

Loordi Verney ei löytänyt mitään sopivaa vastausta näihin helliin muistelmiin; ja kun Kitty-rouva nähtävästi oli kylliksi alistunut Bathin muotiin ja samalla kantanut uhrinsa edesmenneen haamulle, hän kääntyi rivakasti ja alkoi seinäpilariin nojautuen silmäillä salia.

— Kah, kyllä täällä on tyhjää! — virkahti hän. — Teidän syynne, että tulin niin myöhään. Ei ketään muita, voin vakuuttaa, kuin tuo Flyte-naikkonen, inhoittava Spicerinne, sir… haha, ja vanha kenraali Tilney. Näillä kauheilla keväillä luullakseni on voimaa pitää mokomat muumiot hengissä niiden oikean rajan yli. Se tuskin on rehellistä muuta maailmaa kohtaan. Ka, sillä vanhalla raukalla on tuskin tunnetta tai tajuntaa jälellä, ja kuitenkin se kävelee! Taivas meitä armahtakoon, vieläpä juokseekin! — kirahti hän äkkiä, nähdessään Dettingenin onnettoman veteraanin, joka oli päässyt kantajansa hoivaavista käsistä, hyökkäävän ovea kohti puolittain halvaantuneen vanhuksen epävarmalla hölkötyksellä.

— Ja se tuo mieleeni, — sanoi Kitty-rouva, — että sir George vaatimalla vaatii minua kävelemään viisi minuuttia jokaisen lasin välillä. Tuolla tulee arvoisa tätinne, lady Maria, kuulotorvineen, ja onneton neiti Selina. Vakuutan, että hän tuo keltainen sulka hatussaan yhä enemmän muistuttaa rakasta Toto-vainajaani.

— Käytittekö sitä hyväilynimenä puolisollenne? — kysyi loordi Verney tukehtuneella kuiskauksella.

— Hyi, sir, huudahti leski. — Se oli kakaduni… puhuin kakadustani. — Hän huokasi syvään. — Rakastin sitä raukkaa, — sanoi hän.

Nuori mies katsahti häneen epätietoisena, kumpaa kaivattua kaksijalkaista hän tarkoitti.

— Selina, — huusi lady Maria sillä kimakalla äänellä, jota käyttää omasta vajavaisuudestaan vakuutettu kuuro nainen (ujosteleva kuuro sensijaan aivan mykistyy pelosta, että puhuisi liian kovaa), — Selina, kuinka usein täytyy minun sinulle sanoa, että sinun on itse ammennettava lasiini! Kuka tuolla on? Missä ovat silmälasini? Kenen sanoit hänen olevan? Rouva Bellairs? Hm! Ja kenet on hän nyt saanut hinattavakseen? Kenen, sanoit? Äänekkäämmin, äänekkäämmin, lapsi! Miksikä sinä noin mumiset? Kuka? Verney… loordi Verneykö? Mitä, hänhän on sisarenpoikani. Käske häntä tulemaan luokseni heti paikalla. Kuuletko, Selina, heti paikalla! En salli hänen tarttuvan Bellairsin lesken verkkoon!

Kakadunsulkainen töyhtö nyökkäili pontevasti. Tietoisena, että koko Kaivohuone kaikui lady Marian tunteenpurkauksista, ja peläten suojelijatartaan hämmentynyt neiti Selina astui kaksi askelta täyttääkseen saamaansa käskyä, mutta pysähtyi levottomana. Loordi Verney oli sävähtänyt tummanpunaiseksi. Kitty-rouva riippui hänen käsivarressaan yhä hellemmällä puristuksella ja hymyili hempeästi, olematta mistään tietävinään. Sillä hetkellä hän oli yhtä kuuro kuin lady Maria.

Viimemainitun kynsimäinen käsi oli nyt irroittanut pitkävartisen tähystimen röyhelöittensä poimuista.

— Hän on todellakin sisarenpoikani, — lausui hän käskevällä bassollaan, — sen viheliäisen rouva Bellairsin kanssa!… Harry! Tänne, sanon!… Selina, senkin hupsu, oletko nukahtanut?

Sorinaa, ikäänkuin naurun kikatusta, alkoi kuulua pitkin Kaivohuonetta. Lady Flyten maalatut kasvot vääntyivät merkitsevään hymyyn hänen kuiskaillessaan lasinsa yli kapteeni Spicerille, joka tällä haavaa oli hänen erityinen ystävänsä. Tämän herrasmiehen kelmeä naama säteili ilkeää tyydytystä. Hänen huulensa olivat supussa kuin herkullisinta juoru-uutista kuunnellessa. Hän alkoi supattaa ja irvistellä. Nuori kartanonherra Greene lähestyi paria korvat herkkinä ja viattomin, typerin kasvoin, jotka koettivat näyttää kovin viisailta.

— Vakuutan sen teille, — äänteli kapteeni irvistäen. — Enkö ollut siellä?

— Miehen makuuhuoneessako? — huudahti lady Flyte kimakasti nauraen.

Lady Marian kakadunharja nousi täten syntyneen odottelun kestäessä yhä hurjempana. Kitty Bellairs luuli kuulevansa vanhan naisen leukojen ratinan. Varmaa oli, että tämä vihoissaan kirkui äänekkäämmin kuin edes kaivattu Toto-vainaja. Sitten Kitty-rouva, josta totta puhuen näytelmä alkoi jo mennä huvia pitemmälle, tunsi nuoren käsivarren, johon hän nojasi, jäykkenevän ja nuoren vartalon vieressään liikkuvan uudella miehuudella.

— Anteeksi, rouva Bellairs, — sanoi loordi Verney (hän puhui äänekkäästi ja rouvan kummastukseksi täysin sulavasti ja arvokkaasti), — sallitteko minun esitellä teidät tädilleni, lady Maria Prideauxille?… Maria-täti, — virkkoi hän kauniisti kalskahtavalla äänellä, joka aiheutti yleisen hiljaisuuden, — salli minun esitellä rouva Bellairs. Tämä nainen on armollisesti suvainnut hyväksyä minut tulevaksi puolisokseen. Olen miesten onnellisin, ja liitto tuottaa minulle mitä suurinta kunniaa.

Viimeisen lauseensa hän huusi vielä pontevammin kuin edelliset ja vilkaisten Kityn äkkiä punaiseksi leimahtaneeseen poskeen toisti sen sitten melkein kuiskaamalla ja voimakkaan liikutuksen värähdys äänessään.

Hämmästynyt Kitty-rouva suoristausi paisuvin sydämin kumarruksestaan.

"Sitä rakasta nuorukaista", sanoi hän itsekseen. "Sitä rakasta, viatonta ritarillista nuorukaista!"

Hänen kirkkaat mustat silmänsä melkein sumenivat. Hänen liikutuksensa oli jotakin ennen tuntematonta: se oli melkein äidillistä.

Äkillisen, vilpittömän liikutuksen pakoituksesta älykkäimmänkin naisen nokkeluus herpautuu. Rouva Bellairs ei tässä uudessa tilanteessa löytänyt mitään sanoja.

Lady Marian kuurous oli lisääntynyt peloittavaan määrään.

— Perin hauskaa, — mutisi hän, pisti kylmäkiskoisesti kätensä esille ja veti sen pois ennenkuin rouva Bellairs oli ehtinyt sitä koskettaa.

— Tuleva vaimoni, — huusi päärin alku keuhkojensa täydeltä iäkkään sukulaisensa korvaan.

Oli omituista havaita, kuinka vanhaksi lady Maria äkkiä näytti tulleen. Aivan kumaraisena nyökkäili hän hajamielisesti sisarenpojalleen.

— Kiitos kysymisestäsi, lapsi, — mutta nämä vedet koettelevat minua ankarasti.

Loordi Verney yritti toista kirkaisua yhtä turhaan.

— Niin sanoo sir George, — huomautti mylady.

"Ihan rakkaan Toto-parkani silmät", ajatteli rouva Bellairs.

Loordi Verney katsahti epätoivoisesti ympärilleen. Neiti Solinasta hän oli tavattoman sievä ja kohtelias, ja naisen poloinen vanhanpiian-sydän lämpeni rakastajalle hänessä. Hän lähestyi lady Mariaa, nostaen hiljaa tämän kuulotorvea.

Varsin mielissään, kun voi kääntää huomionsa toisaalle, lady Maria nosti sen tavattoman ystävällisesti korvaansa.

— Mitä se on, rakas lapsi? Näkyykö jotakin merkkiä herttuattaresta?

— Sisarenpoikanne, — sanoi neiti Selina kainolla sävyllä, — sisarenpoikanne mylord Verney haluaa ilmoittaa teille, että hän on aikeissa solmita avioliiton rouvan kanssa, jonka hän vastikään teille esitteli.

Selina-neiti punehtui puhetorven suullisen takana tätä ilmoitusta tehdessään. — Ai! — parahti hän sitten kivusta vaikertaen, sillä lady Maria oli näpäyttänyt häntä koneellaan rystöille.

— Avioliittoon mukamas! — sanoi loordi Verneyn täti. — Selina, olet sinäkin aika hupsu!… Madam, — huomautti kakadu-vainajan aave, hyvin arvokkaasti taivuttaen harjaansa säteilevää Kittyä kohti, — toivotan teille hyvää aamupäivää!

XIII kohtaus.

Sanoissa "tuleva vaimoni" oli täytynyt olla omituinen taika, sillä tuskin oli loordi Verney ne lausunut, kun hän tuli useata tuumaa pitemmäksi, huomattavasti hartevammaksi ja näytti melkoista vanhemmalta. Hän oli tosiaankin poikavuosista astunut miehuuden ikään. Hän katsoi suojelevasti käsivarressaan riippuvaan pieneen naiseen. Vastuunalaisuuden vakavuus laskeutui hänen kulmilleen.

Ah, Verney! virkkoi herra Stafford iskien silmää, hyökätessään kuumana saliin kadun päiväpaisteesta. Kävelyllään oli hän peittynyt valkoisella pölyllä ja vieläkin hytkähteli hän naurusta. — Ah, Verney, perhosleikissä kultaisella aamuhetkellä, sillävälin kun toiset ponnistelevat otsansa hiessä! Totisesti, poika, olet keksinyt puutarhan parhaan ruusun… Rouva Kitty Bellairs, suutelen kättänne.

Tässä Kitty-rouva tunsi tulevan herransa nuorta selkäänsä ojentaessaan käsivarrellaan painavan hänen sormiaan kylkiluitansa vasten.

— Herra Stafford, — alkoi loordi Verney juhlallisesti, tämä rouva…

Mutta tietäen, mitä tuleva oli, Kitty keskeytti säälimättömästi.

— Ja saanko kysyä, herra Stafford, — virkkoi hän keikauttaen hänelle päätänsä sillä linnun eleellä, joka oli hänelle yhtä luontaista kuin jollekin sievistelevälle kyyhkyselle (Kitty-rouva kuului nimittäin niihin, jotka alkavat heitellä silmäniskuja jo imettäjättärensä käsivarrella ennenkuin vielä osaavat puhuakaan ja lopuksi keimailevat lääkärilleen muodikkaassa pitsireunaisessa yömyssyssä), — saanko kysyä, mistä tulettekaan näin myöhään ja noin kuumissanne?

— Mistäkö? — huudahti herra Stafford, ja lystikkäiden muistojensa valtaamana hän hilpeällä naurullaan herätti Kaivohuoneen juhlalliset kai'ut.

Ah, vielä sitä kysyttekin! Tulen rattoisimmasta kohtauksesta, missä koskaan olen saanut olla mukana. Oi, kun ajattelen, miltä hänen kasvonsa näyttivät hänen istuessaan pyörätuolissaan leininsä ja kiukkunsa tempoiltavana! Ja tultasyöksevä Jasper taisteluvalmiina, ja vanhan Foulksin hampaat suusta tipahtamaisillaan tässä säädyttömässä leikissä!… Spicer, mies, hei, hei, tuepa minua!… Oi, madam, — herra Stafford pyyhki innostuksen kyyneleitä silmistään ja nojasi siekailematta Spiceriä vasten ikäänkuin viimemainitun hintelä ruumis olisi ollut erityisesti hänen tuekseen aiottu pylväs, — oi madam, voisin naurattaa teitä, ellen olisi liian hengästynyt puhuakseni.

— Todellakin, — kiirehti Kitty-rouva puuttumaan pakinaan huomatessaan loordi Verneyn hänelle luonteenomaisella lempeällä itsepäisyydellä taaskin valmistautuvan ilmoittamaan kihlaustaan.

— Herra Stafford, olkaa hyvä ja puhukaa sitten, sillä minusta näyttääkin kuluneen tavattoman pitkä aika siitä, kun viimeksi nauroin.

— Hemmetti, — teette minut perin uteliaaksi! huomautti herra Staffordin tuki.

— Hyväinen aika! — huokasi herra Stafford uudessa naurunpuuskassa. — Haha! Muuten, Verney, eikö sinunkin pitänyt käydä sen mustasukkaisen aviomiehen kanssa otteluun tänä aamuna?… Ah, samasta merkistä, ja sinun myös, Spicer? Voi hitto! Olen iloinen, kun ette sitä tehneet, sillä jos jompikumpi teistä olisi lennättänyt lyijyä hänen ruumiiseensa, olisin menettänyt kevätkauden parhaan pilan. Totta tosiaan. Hihi, haha, hoho!

— Herra Stafford, — virkkoi loordi Verney vakavana kuin huuhkaja, sillävälin kun Kitty-rouva, johon hilpeän Staffordin riemu oli tarttunut, nauraa kikatti hänen käsivarressaan, — minulla on syvemmät syyt kuin aavistattekaan iloita siitä että mieletön väärinkäsitys sir Jasperin ja itseni välillä selviytyi. Tämä rouvashenkilö ja minä…

— Hyväinen aika, se pila, se pila! — huudahti rouva Bellairs äänekkäällä levottomuudella ja polkien pientä jalkaansa.

— Oh, kaunis rouva Bellairs, — läähätti herra Stafford, — kunpa olisitte ollut siellä jakamassa sen ilon kanssani!

— Tämä rouva… — yritti loordi Verney.

— Tosiaan toivoisin, että olisin siellä ollut! — huudahti Kitty. Ja totta hän puhuikin.

— Rouva Bellairs, — sanoi itsepintainen rakastaja, on suostunut tekemään minut miesten onnellisimmaksi.

— Häh? — tarkkasi herra Stafford pysähtyen uuden naurunhohotuksen partaalle.

Kitty-rouva loi silmäluomensa alas. Hän tunsi näyttävänsä kainolta ja melkein ujolta, ja siitä oli hän itselleen vihainen.

Herra Stafford kuului niihin seitsemäänneljättä rakastajaan, joista rouva oli niin luottavaisesti puhunut, ja sellaisena hän ei ollenkaan käsittänyt loordi Verneyn ilmoituksen juhlallista merkitystä.

— Ah, madam, — huudahti hän moittivasti, — eikö riitä, että alati pidätte minua Hadeksessa? Täytyykö teidän välttämättömästi lisätä kärsimyksiäni näyttämällä minulle, että toinen on paratiisissa? Mutta, pikku Verneyni, — jatkoi hän kääntyen hyväntuulisesti kilpailijansa puoleen, — on kohtuullista, että varoitan sinua ennenkuin annat ottaa mittasi sädekehääsi varten. Tämän naisen suosion paratiisissa (ah, enkö sitä tietäisi?) saa iloita perin epävarman ajan.

— Tämä nainen, sir, — virkkoi loordi Verney huulet jäykkinä, on luvannut tulla vaimokseni.

Oli onnellista, että herra Staffordilla oli tuki, sillä tämän iskun vaikutuksesta hän horjui. Vaikka hän oli maailman mies, hänen kasvonsa ilmaisivat mitä vilpittömintä kummastusta.

Oi, miten kainolta näyttikään Kitty-rouva!

Hiukan kateellisena Spicer alkoi tuhlata onnittelujaan, jotka hänen suojelijansa otti vain kylmästi vastaan.

— Ah, Kitty, — kuiskasi herra Stafford rouva Bellairsin näkinkengänmuotoiseen korvaan, — pidättekö niin hennosta, heleänvihreästä nuoruudesta? Kah, armas rouva, pojan leuka on yhtä sileä kuin omannekin. Mitä pilantekoa tämä on?

Kitty raapaisi pikku jalallaan ja painoi päänsä alas. Kitty-rouvako ujona! Ja tuo viaton poikaparka suojelevine sävyineen — se oli mitä lystikkäintä nähdä.

— Saat olla varma, Verney, — huudahti herra Stafford, — että toivon sinulle iloa, haha, kaikesta sydämestäni! Ja te, madam, hihi!… anteeksi, hyvät ystävät, mutta muisto sir Jasperin kaksintaistelusta on minulle vielä liikaa. Haha, tue minua, Spicer!

— Rouva nai hänet, nai hänet, — huudahteli Spicer sapekkaan kostonhimoisesti, vilkaistessaan olkansa yli heidän luotaan poistuvaan pariin.

— Nai hänet! Ei koskaan! — huudahti Stafford. — Kitty ei ole mikään hupsu. Ka, mies, se pieni paholainen ei huolisi minustakaan! Hän rakastaa liiaksi vapauttaan ja huvituksiaan. Etkö huomannut? Hän ei tohtinut katsahtaa ylös, peläten näyttävänsä silmäkulmassaan ilkkuvan veitikan. Hei, hurraa, ritarillinen kapteenini! — innostui keikari ja lyödä sipaisi jäähyväisiksi halveksivasti ja hyväntuulisesti häntä tukeneita ohuita hartioita. — Sinun ei vielä tarvitse ruveta elättäjäksesi toista kokematonta keltanokkaa etsimään.

* * * * *

Vilkaistessaan vasikkaansa Kitty-rouva keksi yhä suuremmaksi mielipahakseen ja kenties kummastuksekseenkin uuden ilmeen tämän silmissä. Kiihkeä hartaus oli väistynyt aivan liikanaisen arvokkuuden tieltä.

"Se otus on oikea eläinnäyttely!" ajatteli hän suuttuneena itsekseen. "Hämärässä hän varmaankin eniten muistuttaa tarhapöllöä!"

He kävelivät yhdessä Kaivohuoneelta Luostarikadulle ja sitten verkalleen Oranssilehdon viileään siimekseen, jossa he syrjäisen sopukan löydettyään istahtivat kivipenkille.

— Kun mies, — alotti Harry Verney, — lyhyen aamukauden kuluessa on joutunut katselemaan olemassaolon suuria kysymyksiä, kuolemaa ja rakkautta, silmästä silmään, niin seuraelämän valheelliset riemut ja surut näyttävät hänestä kovin ontoilta ja arvottomilta!

— Oh, — sanoi Kitty, — te säikähdytätte minut! Milloin te kuolemaakin katselitte, mylord?

— Niin, — vastasi toinen viattoman vakavasti, — ellette te, rakkahimpani, olisi tänä aamuna tullut sir Jasperin ja minun välilleni, kuka tietää, mitä olisi voinut tapahtua?

— Oo, vai sitä! — sanoi toinen huultaan venähdyttäen.

— Niin, — virkkoi loordi, — missä olisin nyt, Kitty? Se ajatus ahdistaa minua suuressa onnessani. Jos olisin surmannut sir Jasperin, olisinko koskaan voinut katsella itseäni muuta kuin murhamiehenä?

— Uh, hyi, hyi, — puhkesi hänen rakastajattarensa kärsimättömänä, — ken sellaista pienissä kunniakysymyksissä ajattelee!

Sydämessään sanoi hän itselleen, että nuoren miehen savoir-vivre osoittautui hirveän puutteelliseksi. Ja kaikessa vilpittömyydessään hän ryhtyi tätä sulavan ja seurapiireissä tarpeellisen esiintymistaidon puutettaan vielä enemmän paljastamaan.

— Jos taasen olisin kaatunut, ja se olisikin ollut luultavinta, tämä kun oli ensimäinen senlaatuinen kohtaukseni, vavistuttaa minua ajatus, missä tilassa sieluni olisi saapunut luojansa eteen. — Hänen äänensä värähteli hetkisen.

— Mylord Verney, — huudahti Kitty, kääntäen häneen mitä tuskastuneimmat kasvot, — ette aavistakaan miten järkytätte minua!

Nuorukainen ei tosiaankaan aavistanut.

Hän otaksui hänen huolestumisensa lempeimmäksi naiselliseksi myötätunnoksi ja rohkaistui uusiin luottamuksiin.

— Punastuen tunnustan teille, — sanoi hän, — että tänne Bathin iloisiin seurapiireihin tultuani elämäni ei ole ollut aivan sellaista, että omatuntoni voisi sen hyväksyä. Rakkaan äitini minuun suurella uutteruudella istuttamat hurskaat tavat ja vakavat elämänohjeet olen liiankin keveästi syrjäyttänyt.

— Hyväinen aika! — huudahti Kitty-rouva vielä tuskaantuneempana.

— Kun olemme naimisissa, rakkahin, — jatkoi loordi Verney, puhuessaan kietoen hiljaa kätensä armaansa hennoille vyötäisille, mutta siveellisiin mietelmiinsä vaipuneena unohtaen antaa syleilylleen tulisuutta, — niin emme etsi loistavaa maailmaa. Löydämme kaiken onnemme toistemme parista, eikö niin? Oi, kuinka tervetulleeksi rakas äitini lausuukaan teidät Verneyn sukulinnaan! Hänen unelmansa on aina ollut, että menisin aikaisin naimisiin ja asettuisin maatilalle.

Pienet kylmät väreet karmivat Kittyn selkäpiitä. — Onko aikomuksenne avioliittoon mentyänne asua äitinne luona? — änkytti hän, nojautuen heikosti hervotonta käsivartta vasten.

Intomielin huudahti nuorukainen, että äideistä parhaimmasta hän ei koskaan voisi pitkää aikaa elää erossa.

— Oi, te olette pitävä hänestä kovin paljon! — sanoi hän, katsahtaen hellästi mielikuvituksensa Kittyyn.

— Hennoimmasta lapsuudestanne asti hän siis uutterasti kylvi teihin vakavia periaatteita ja hurskaita tapoja, eikö niin? — kuiskasi todellinen Kitty melkein voivottaen.

— Niin hän todellakin teki, — vahvisti nuorukainen innostuneena.

Kitty-rouva sulki silmänsä ja antoi päänsä kallistua olalleen.

— Pelkään saavani hermokohtauksen, — virkkoi hän.

— Sen aiheuttanee kevään kuumuus, — sanoi nuorukainen ja näkyi aikovan nousta.

— Ehkä niin, — vastasi Kitty, käyden yhtäkkiä niin hervottomaksi, että miehen täytyi tiukentaa puristustaan. Hän vilkaisi häneen nyt hiukan säikähtyneenä. Kitty raoitti kirkkaat silmänsä ja soi hänelle pienen raukean hymyn välähdyksen.

"Ainakin", ajatteli leski, "eroamme suloisella hetkellä, jos meidän täytyy erota (ja erota meidän täytyy, vasikkani ja minun). Mitä? Lehdossa, missä jokainen tuoksu, jokainen kätketty lintu, lehvä ja päivänsäde johtaa mieleen lemmenajatuksia, ja missä minä istun hänen vieressään, hän alkaa lörpötellä äidistänsä! Ellei hän edes märehdi kauneuttani vielä kerran, niin nimeni ei ole Kitty!"

Hän huokasi ja sulki silmänsä. Hennot kasvot olivat vain vaaksan päässä nuorukaisen huulista.

— Pelkään tosiaankin voivanne pahoin, — sanoi tämä hellän huolestuneesti. — Äidilläni on oivallisia sydäinenvahvistustippoja sellaista heikkoutta vastaan.

Rouva Bellairs kohosi istualleen niin tarmokkaasti, että sitä ei olisi pyörtyvältä naiselta odottanut.

— Äitinne… — alotti hän leimaus silmissä, mutta hillitsi itsensä äkkiä. — Hyvästi, Verney, — virkkoi hän ojentaen hänelle kätensä.

— Hyvästi! — toisti nuori mies aivan hämmästyneenä.

— Ah, — huokasi Kitty, — luostarin kello kajahduttelee jo tyhmää vanhaa säveltään. Kuinka kauan olenkaan ollut teidän kanssanne kahdenkesken, sir? Hyi, hyi, eikö minun pitäisi ajatella mainettani?

— Tulevana vaimonani tietysti… — sopersi mies.

— No, sitä suuremmalla syyllä, — keskeytti Kitty; — eikö minun pidä osoittautua tarpeellisen varovaiseksi? Ajatelkaahan arvoisaa äitiänne! Kas niin, sir, jättäkää minut nyt.

Hetkisen hän pilkkasi; toisen vuoron hän herttaisesti hymyili.

"Minä panen hänet ammumaan!" ajatteli hän, vahvistaen päätöksensä jalkaa polkemalla.

— Ovellenne asti? — pyysi nuorukainen.

— Ei askeltakaan, — kielsi hän. — Kas niin, sir, hyvästi.

Harry tarttui hänen käteensä ja kumartui maltillisesti häntä suutelemaan.

— Menen kirjoittamaan tämän uutisen äidilleni, — sanoi hän.

— Oh, menkää! — virkkoi Kitty, kääntyä heilautti kantapäällään ja oli hameenhelmojen vimmatusti huiskiessa ja kahistessa kadonnut käytävän mutkan taa ennenkuin rakastaja hitaalla pojanjärjellänsä edes ehti pyytää häntä määräämään seuraavan kohtauksen hetkeä.

Kitty-rouvan silmissä oli vallan kyyneliä, kun hän kepillään pieksi hiekkaa. Hän hieroi raivokkaalla kädellä kirsikkahuuliansa siltä kohtaa, mihin nuorukainen oli painanut suutelonsa.

"Se oli tosiaankin aviollista!" huudahti hän itsekseen, muistellen tapahtumaa vihaisella kaksinaisella sävyllä. "Mokoma vasikka! Onko nainen koskaan viettänyt naurettavampaa hetkeä… ja, taivaan nimessä, mitä on tehtävä?"

XIV kohtaus.

Denis O'Hara asui juuri Gay-kadulla. Kaikki tietävät, että Gay-katu kulkee jyrkkänä Kuningattaren torin viheriästä sisäpuistikosta Kuninkaallisen sirkuksen pylväiden juhlallisuuteen. Ollen muodinmukaisimman maailman kävelypaikkoja Gay-katu jäi ylimalkaan autioksi niillä tunneilla, jolloin hienosto Bathin kirjoittamattomien lakien mukaan kerääntyi muualle.

Kellon lähetessä kahdeksaa iltasella sen päivän huomenis, jolloin herra Denis O'Hara oli suorittanut kaksintaistelunsa sir Jasperin kanssa, ensinmainittu istui allapäin avoimen ikkunansa ääressä hyvin upeassa yönutussa. Lievä kuume puistatteli häntä. Katu oli hänestä tosiaankin niin kirotun tyhjä, että kantotuoli, joka kahden puhkuvan kantajan kuljettamana saapui rinnettä ylöspäin, herätti hänessä melkoista mielenkiintoa.

"Olenpa varma", ajatteli hän, "että siinä on vain joku vanha kana, jota ne tärisyttelevät kotiin orrelleen, senjälkeen kun hän on menettänyt kuusi pennyä [Englannin penny on noin 11 Suomen penniä] ja sävyisyytensä pikettipelissä. Mutta miksen voisi aikani ratoksi hiukkasen haaveilla ja kuvitella jonkun ihanan nuoren immen tulevan minua tervehtimään onnettomuudessani? Oikeita pettureita ne miehet ovatkin, kun ei ainoakaan heistä tahdo pitää minulle seuraa tänä iltana! Kukaan ei niin väleen haista, että kukkaro on tyhjä, kuin omat rakkaat toverit. Jumaliste", — sanoi herra O'Hara pistäen päänsä ikkunasta, "eikö se siunattu kantotuoli pysähdykin minun ovelleni!"

Huoneeseen kaikuva kellon soitto vahvisti tämän huomion.

"Se on nainen! Suuret jumalat, se on nainen!" — Tim, Tim, sinä pahus! — karjui herra O'Hara, — tule heti tänne, taikka puhkaisen kallosi!

Tietoisena huolimattomasta sairaanpuvustaan hän nousi tuoliltansa; mutta kun uteliaisuus oli voimakkaampi kuin häveliäisyys, hän ei kyennyt poistumaan edullisesta asemastaan ikkunan luota.

"Voi sitä hurmaavaa pikku jalkaa!" — huudahti hän haltioittuneena, kun kaareva vaaleanpunaisen silkkisukan peittämä nilkka ja mitä sievin pieni kirjotohveli löyhähtelevässä pitsipilvessä pujahtivat tuolin pimennosta hänen ihastuneiden silmiensä eteen.

Hän kääntyi hetkiseksi kirkaistakseen jälleen palvelijan huoneeseen:

— Tim, sinä lemmon penikka, missä sinä oikeastaan olet? — "Minä en suinkaan kelpaa naishenkilön nähtäväksi, sitä vähemmän, kun hänellä on tuollainen jalka!"

Kun hän vielä kerran työnsi päänsä ikkunasta, olivat ainoastaan kantajat kadulla.

"Tietysti hän menee ensikerrokseen ranskalaisen markiisin luo", sanoi O'Hara ja istahti, tuntien itsensä litteäksi kuin pannukakku.

Seuraavassa silmänräpäyksessä kolkutus ovelta kuohahdutti vilkkaan veren punaiseen päähän. "Lemmon penikka", yleisemmin tunnettu Tim Mahoneyn nimellä, mielistelevä, epäsiisti vetelys, jolla oli viekas, teeskentelevä ja mairitteleva katse, seisoi kynnyksellä mulkoillen isäntäänsä; sitten hän useampaan kertaan napsahdutti peukalollaan olkansa yli ja virnisti tavattoman huvitettuna.

— Mitä se on? — kysyi O'Hara hurjasti.

Tim iski silmää ja poksahdutti vielä kerran peukaloansa.

— Puhu, sinä ruma paholainen, taikka jumal'avita tärvelen kaiken kauneutesi!

— Sisarenne! — huudahti Tim kumisevalla mahanaurulla.

— Sisareniko, mies?

— Niin, teidän armonne, — vastasi veitikka, joka O'Haran kasvattiveljenä hyvin tiesi, että hänen isäntänsä ei voinut kerskata sellaisesta hellästä sukulaisuussuhteesta. — Hän on varmaan kuullut teidän armonne haavoittumisesta ja on tullut teitä katsomaan. "Olen herra O'Haran sisar", hän sanoi…

— Ja enkö olekin? — huudahti suloinen ääni hänen takaansa. — Tai ellen sitä, niin olen ainakin hyvin, hyvin rakas serkkuja joka tapauksessa minun täytyy tavata herra O'Hara heti ja yksinään.

— Kernaasti, — huudahti O'Hara, innokkaana asettuen täydellisesti tilanteeseen ja hypähtäen eteenpäin. — Päästä nainen sisälle, sinä lurjus!… Oi, rakas! — ihastui irlantilainen, avaten auliisti käsivartensa syleilyyn, — olen kovin iloinen nähdessäni sinut!… Tim, sinä vintiö, sulje ovi jälkeesi!

Vieras oli hyvin verhottu ja sitäpaitsi naamioitu. Mutta herra O'Haran kiihkeä tervehdys ei ilmaissut hetkenkään epäröimistä.

— Sir, sir, — kuului heikko ääni röyhelön poimujen alta, — mitä käyttäytymistä tämä on?

— Oi, armahin sisko, todellakin sydämeni on sinua hirveästi kaivannut! Vieläkin suudelma, rakas, rakas serkku!

— Herra O'Hara! — huudahti rouva Bellairs ilmeisen suuttumuksen sävyllä, riuhtaisi naamion kasvoiltaan ja seisoi huohottavin povin ja tulta silmissä.

— Tuhat tulimaista! — kirkaisi kekseliäs irlantilainen. — Eikö se ole herttainen Kittyni!

— Rouva Bellairs, jos suvaitsette, herra O'Hara, — oikaisi nainen hyvin arvokkaasti. — Minua ilahduttaa nähdä, sir, että se toinen intohimo, josta olen niin paljon kuullut, ei ole heikentänyt hellyydentunteitanne sukulaisianne kohtaan.

Hän istuutui, leyhytteli itseään naamiollansa ja vilkaisten ylpeästi ympäri huonetta kiinnitti lopuksi katseensa kynttilänjalan vasempaan haarukkaan.

Sekunniksi herra O'Haran liukas kieli näkyi jäykistyneen; mutta vain sekunniksi. Sirolla liikkeellä hän keräsi kirjosilkkisen yönuttunsa liepeet kiinteämmin tummanruskeiden satiinihousujensa ympärille, koska hän mielipahakseen tiesi, että näillä ei ollut ensimäisen uutuutensa kiiltoa; sitäpaitsi oli niihin jäänyt merkki liiaksi täytetystä pikarista läikähtäneestä nesteestä, jota hän mielellään nimitti rubiiniviiniksi. Sitten hän laskeutuen toiselle polvelleen alkoi lavertaa hellää tarinaa lesken poiskäännettyyn korvaan.

— Ja somana tomppelina täytyy teidän minua pitää, armahin Kitty… pyydän anteeksi, rakkaani, madam minun on sanottava; vaikka toden totta, nähdä teidän tuolla tavoin viskelevän pääkköstänne ja tanssittavan siroja pikku kiharianne riittää antamaan kelle tahansa halun teettää se teillä uudestaan. Oh, onhan teillä jumalainen pikku korva, mutta, hitto vieköön, Kitty, jos tahdotte kääntää minulle niskanne… kas noin, vaikka minut siitä ammuttaisiin, en voinut pidättyä, kun tuo pieni avoin kohta niin vietteli huuliani.

— Säästäkää suudelmanne sisarellenne, sir, tai serkullenne!

— Mitä ihmettä… Ja ettekö luule minun teitä tunteneen?

— Hyvin uskottavaa!

— Kohdatkoon kuolema minut tässä silmänräpäyksessä, ellen tuntenut teitä jo ennenkuin olitte astunut ulos siitä vanhasta kantotuolista!

— Anteeksi, sir, — virkkoi Kitty vihaisesti hihittäen, — miten edes teidän kekseliäs älynne voi sen todistaa?

— Tietysti, enkö nähnyt tuon pienen vaaleanpunaisen jalan astuvan ulos ja enkö tuntenut sitä ennenkuin se oli maata koskettanutkaan?

— Herra teitä armahtakoon! — huudahti Kitty-rouva vakavasti. Mutta poskessa vilahti hymykuoppa.

O'Hara oli nyt tarttunut kiinni hänen kädestään, jota hän hyväili tunnustelevan rakastajan kosketuksella, naiskädenkin puristusta pehmeämmällä; ja siinä hyväilyssä värähteli mykkää houkuttelevaa kysymystä.

— Toivon Herran antavan minulle anteeksi, että ryhdyn epäjumalaa palvelemaan. Luullakseni varoitetaan siitä kyllä kymmenessä käskyssä, mutta eipä suinkaan vanha Mooses olisi ollut niin ankara niille israelilaisille, jos he olisivat älynneet palveltavakseen korottaa kauniin naisen vanhan kultaisen vasikan asemesta.

Tämän sanan kuullessaan Kitty-rouva huomattavasti hätkähti.

— Voi, voi, — huudahti hän, — älkää enää koskaan puhuko siitä kauheasta eläimestä! Oi, Denis, — lisäsi hän, katsoen häntä ensi kertaa suoraan silmiin ja tehden sen niin liikuttavasti ja hartaasti kuin voi, — olen suuressa, suuressa hädässä enkä tiedä, mitä tehdä!

Tässä otti hän esille hienon nenäliinan, koskettaen sillä silmäluomiaan, joiden hän itse melkein luuli aivan kostuneen.

— Jalokiveni! — innostui herra O'Hara valmiina antamaan hänelle sellaista lohdutusta, mikä ensiksi juolahti hänen mieleensä.

— Olkaa hiljaa, — varoitti Kitty-rouva ärtyisästi. — Tarkatkaa nyt, sir! Minun on kysyttävä teiltä neuvoa. Kas niin, istukaa, istukaa. Oh, olen tosissani, ja tämä on ihan vakavaa.

Herra O'Hara totteli, vaikka hiukan vastahakoisesti. Hän veti tuolinsa niin lähelle leskeä kuin tämä salli ja suipisti huulensa vakaviksi.

— Tunnette loordi Verneyn, — alkoi viehättävä leski.

— Tunnen kyllä, — keskeytti puhelias irlantilainen, — ja säädyllinen hiljainen poika hän onkin, vaikka hän pitää niin hitonmoista porua muutamista korttipelissä menettämistään kultapunnista että luulisi niiden kasvavan hänen nahassaan!

— Hst, — hillitsi rouva. — En voi sietää häntä!

O'Hara puolittain hypähti nojatuolistaan.

— Sanokaa vain sana, — kuohahti hän, — niin työnnän miekan hänen kylkiluittensa alle yhtä sileästi kuin…

— Oh, olkaa hiljaa, — huudahti Kitty hyvin katkeroituneena. — Kuinka voitte noin haastaa, kun kaikki tietävät, että hän on tulossa puolisokseni!

— Puolisoksenne! — O'Hara karahti tulipunaiseksi suuttumuksesta kähärän, punaisen tukkansa martoon asti. Sitten hän pysähtyi tukehtumaisillaan.

— Mutta minä en tahdo naida häntä, ymmärrättehän, hupsu, — sanoi Kitty viehkeästi hymyillen.

Hänen rakastajansa kalpeni ja nojasi taaksepäin avarassa tuolissaan. Lääkäri oli sinä aamuna iskenyt hänen suontansa hänen edellisenä iltana saamansa vamman vuoksi, ja hän tunsi itsensä hituisen hervottomaksi ja huimaantuneeksi. Kitty-rouvan silmät saivat yhä lempeämmän ilmeen, kun hän huomasi nämä imartelevat liikutuksen merkit.

— Se tolvana, — virkkoi hän kostonhaluisesti, — käsitti väärin muutamien kohteliaiden sanojen sisällön ja meni heti määkimään kaikille Bathin asukkaille, että muka olimme kihlautuneet.

— Kyllä minä pian hänen suunsa tukin, — jupisi O'Hara, joka liikutuksessaan tuli käyttäneeksi vähemmän hienoja sanoja kuin hän yleensä tavoitteli. — Oi, Kitty, — virkkoi hän pyyhkien kalpeita ohimoitaan, — kylläpä te minut hirveästi säikähdytitte!

Tässä rouva Bellairs äkkiä ja käsittämättömästi kiihtyi.

— Ette ymmärrä minua, — sanoi hän polkien jalkaansa. — Oi, miten voisin asian selittää? Kuinka ihmiset ovatkin typeriä! Minun täytyi tänä aamuna käväistä hänen asunnossaan pelkkä ystävyyden osoitus, sir, jonka tein lady Standishin puolesta. Kuka olisi voinut aavistaa, että se vasikka otaksuisi käyntini tarkoittavan häntä. Minä vain tulin välittämään hänen ja sen Jasper-hullun riidassa! Yksinäisen naisen, — huudahti Kitty-rouva, — on hyvin vaikeata välttää panettelua, ja nyt mylord Verney määittyään asiaa koko Bathille on tällä hetkellä kirjoittamassa siitä sietämättömälle vanhalle äidilleen. Ja sitten se hänen kakadu-tätinsä jo kokoilee vanhimpia granaattejaan ja valehelmiään häälahjaksi. Voi, voi sentään, mitä minun on tehtävä?

Hän kääntyi tuolinsa selkänojan yli kätkeäkseen kasvonsa nenäliinaansa. Samassa silmänräpäyksessä O'Hara oli jälleen hänen jalkojensa juuressa.

— Sieluni sielu, sydämeni valtimo! — huudahteli hän. — Älkää ollenkaan itkekö, rakkakin Kitty, kyllä minä raivaan sen miekkosen tieltänne ennemmin kuin aavistattekaan.

— Tosiaan, sir, — virkkoi rouva pyörähtäen häntä kohti tuskaansa verraten ihmeteltävän kirkkain katsein. — Ja silläkö tavalla tahtoisitte pelastaa maineeni? Ei, siitä ei näy tulevan mitään — sanoi hän äkkiä tyyntyen, tuijottaen taas kynttilänjalkaan aikaisen marttyyrin ilme silmissä, — tässä ei muu auta kuin kärsiä hyväluontoisuuteni rangaistus ja muuttaa asumaan Verneyn sukukartanoon siveellisen loordi Verneyn ja hänen äitinsä, tuon naisellisen oivallisuuden ja kotihurskauden esikuvan pariin.

— Haa, kautta pyhän Pietarin, — kivahti O'Hara, hypähtäen jaloilleen, — vaikka minun täytyisi siepata teidät hänen nenänsä edestä itse vihkialttarilta ja kantaa teidät omin käsin pois, pelastan teidät siitä, armahimpani!

— Sanotteko niin? — kysäisi rouva innokkaasti. — Sitten en tosiaankaan, sir, — jatkoi hän mitä hempeimmän ujona, hymykuoppanen poskessa, — kiellä, että tullessani tän'iltana luoksenne ajattelinkin voivanne auttaa minua. Eilen aamulla, sir, — sanoi hän, — sain kirjeen. Siihen oli merkiksi liitetty hiuskihara…

— Ah, Kitty! — huudahti riemastunut ja jumaloiva irlantilainen, vielä kerran avaten käsivartensa syleilyyn.

— Malttakaa, sir, — sanoi leski välttäen häntä. — Ryhtykäämme toimeen.

XV kohtaus.

— Mutta teidän tulee käsittää, — varoitti rouva, — että viette minut pois vastoin tahtoani.

— Tietysti, — vakuutti irlantilainen. — Eikö poloisen Denis O'Haran ole karattava kanssanne vain pelastaakseen maineenne?

— Jos minä siis parkaisen, sir, ja kerran pari teitä raapaisen, ette pane sitä pahaksenne?

— Pane pahakseni, minäkö? — sanoi hän, pysähtyen suutelemaan jokaista sormenpäätä kädestä, jota hän tavalla tai toisella yritti lakkaamatta puristaa. — Rakkaani, eikö minulle totisesti tuota suurinta iloa tuntea helmenhohtavat kyntenne poskellani?

— Ettekä säästä mitään kuluja hevosten ja ajopelien hankkimiseksi? — sanoi Kitty.

— Heh? — huudahti herra O'Hara, ja hänen katseensa sumeni hiukan epämääräiseksi. — Rakkahimpani, hankin parhaat, mitä rahalla voi saada… mitä rahalla voi saada, — sanoi herra O'Hara, ja hänen silmänsä pyörivät päässälaskun ponnistuksesta. "Onhan minulla isoisäni kello; pelkään, että koneisto ei vastaa, mitä kultakotelo lupaa, mutta saanee siitä nelisen puntaa. Ja sitten on minulla jalokivillä koristettu nuuskarasiani, jonka ritari antoi isälleni… ei, lemmossa, sen olenkin jo liottanut! On myös hopeakahvainen miekkani… voisin vaihtaa sen tavalliseen mustaan ja saada ehkä viisi puntaa väliä. Ja minulla on kolme lajitelmaa brabantilaisia pitsejä…"

Hänen mietiskellessään Kitty hymyili hänelle lempeän ivallisesti; — sitten työnsi hän kätensä taskuun ja veti sieltä hyvin täytetyn lippaan.

— Ja luulitteko, — sanoi hän, asettaen lippaan pöydälle, — että minulla olisi ollut rohkeutta pyytää rikasta rakastajaa karkaamaan kanssani?

— Niin, — mutisi mies, jatkaen ääneen hiljaista yhteenlaskuaan, — on minulla vielä kultainen punssimaljanikin! Vannoin, että niin kauan kuin minulla olisi pisarakin siinä sekoittaa en kapineesta luopuisi; mutta enhän totisesti aavistanut, mitä minulle oli varattuna,… siitä saa kaksikymmentä puntaa tai enemmänkin. Ottakaa takaisin rahanne, Kitty; teidän ryöstämisestänne en suostu vastaanottamaan muuta palkkaa kuin minkä suloisilla huulillanne maksatte.

— Kuunnelkaa toki, sir, — huudahti rouva kohottaen sormensa, — te olette köyhä mies.

— Sitä olen, — myönsi toinen.

— Ja minä, — jatkoi hän, — olen varakas nainen.

— Oh, — huudahti O'Hara, — Kitty, armaani, se on viimeinen asia maailmassa, mitä tällä hetkellä ajattelisin. Laskiessani sydämeni jalkainne juureen, rakkaani, tein sen teidän oman suloisen olentonne tähden ilman pienintäkään voitonhimoista ajatusta. Mitä minä rahoista! — sanoi hän napsahduttaen sormiaan. — Ei niistä puhettakaan, Kitty, rakkahin! Minä halveksin rahoja. Kah, — jatkoi hän hurmaavalla, tarttuvalla hymyllään, — minulla ei vielä koskaan ole ollut kultakolikkoa taskussani sen polttamatta reikää siihen.

Rouva Bellairs kuunteli häntä omituisella puolittain halveksivalla, puolittain hellällä ilmeellä. Sitten hän nyökkäsi.

— Uskon empimättä sanojasi, — virkkoi hän. — No, no, Denis, älä hupsuttele. — Koska rahat ovat tuossa ja tiedämme, mitä varten, niin mitä merkitsee meidän välillämme, kumpi ne siihen on asettanut?

— Ah, — huudahti irlantilainen ikäänkuin häpeissään ja siirtyen kevyestä äänilajistaan peräti todellisen liikutuksen sävyyn, — sinä olet enkeli! En ole sinun arvoisesi, mutta koetan parhaani, Kitty, koetan parhaani.

Rouva näytti hiukan hämmentyneeltä.

— En tosiaankaan salli, että jälleen putoat polvillesi, — virkkoi hän terävästi, — aika rientää, ja asia on kai järjestetty.

— Jätä se minun huostaani, — vakuutti mies; — suoriutuisin siitä vaikka silmät sidottuina.

— Toimita kyytivaunut Bond-kadun ja Hiljaisen kadun kulmaan; se on luullakseni Bathin pimein soppi.

— Niin teen, ja järjestän hevosten vaihdon Devizesissä, sillä ensimäinen väli on meidän ajettava täyttä vauhtia.

— Ja sitten? — kysyi Kitty, katsahtaen häneen epäilevästi.

— Sitten… Lontooseen. Minulla onkin Covent Gardenissa eräs tuttava, joka vihkii meidät silmän räpäyksessä.

Kitty pureskeli pientä sormeaan. Riemastus, jonka tämä viime toive välähdytti miehen kasvoille, ei kuvastunut hänen omillaan.

— Mutta unohdat, — sanoi hän, — että minut on vietävä pois vastoin tahtoani, ja mitä ihmiset sanoisivat, jos matkamme päässä naisin sinut enemmittä mutkitta?

— Oh, totisesti, — vastasi O'Hara ilman levottomuuden varjoakaan, — enkö olisi kurja raukka, ellen tiellä osaisi sinua suostutella? Ja mitä sitten maailma sanoisi, ellet menisi naimisiin kanssani matkustettuasi kaiken yötä tällaisen kesyttömän irlantilaisen paholaisen seurassa? Ka, — lisäsi hän iskien silmää, — mitä muuta voisi nais-parka kunniansa pelastamiseksi tehdä?

— Totta kyllä, — myönsi uhri miettien ja napautti hampaitaan.

Hän sitoi naamion jälleen kasvoilleen ja käänsi ylös hilkkansa, syvässä mietiskelyssään välittämättä toisen ylivuotavista tunteenpurkauksista. Ovella hän pysähtyi katsahtaen taakseen toveriinsa, silmät välkkyen omituisen viettelevinä mustan sametin kurkistusrei'istä ja punaiset huulet uhkuen salaperäistä lupausta mustan pitsipoimun alta.

— Enkä ollenkaan kysynyt haavaasi, — virkkoi hän liikuttavalla äänellä. — Onko se tuskallinen? Luuletko kykeneväsi kestämään huomis-illan rasitukset?

— Ah, minulla on vain yksi tuska, Kitty, — huudahti Denis, — ja se on intohimoinen rakkauteni sinuun. Ja kun mies on lemmensairaana, on hänellä kahdenkymmenen miehen voima.

— Ei askeltakaan edemmäksi kuin tälle ovelle, — torjui Kitty. — Ajattele kantajia ja Bathin juoruja. Hyvää yötä!

XVI kohtaus.

— Ja nyt, lapsi, mitä kaupungilla puhutaan? — kysyi rouva Bellairs.

Yöt olivat kylmiä ja pölkky rätisi uunissa. Kitty oli mitä hauskimmassa kotipuvussa ja ojensi punaiseen tohveliin verhotun jalan keveästi liekkiä kohti.

— Ka, madam, — virkkoi Lydia hermostuneilla sormilla irroittaessaan toisen puuteroidun hiuskierukan ja kutrin toisensa perään, — kaiken aamua puhuttiin sir Jasperin ja eversti Villiersin kohtauksesta Hammerin kedolla. Ja koko iltapäivän… — Tyttö pysähtyi harja kädessä.

— Koko iltapäivän? Kerro, lapsi. Tiedät, — sanoi hänen emäntänsä hurskaasti, — että minun täytyi viettää koko iltani rakkaan ystävän sairasvuoteen ääressä.

— Niin, madam, — sanoi neitonen, — ei puhuta mistään muusta kuin teidän omasta avioliitostanne nuoren loordi Verneyn kanssa.

— Herran tähden, tyttö, — parahti rouva, — älä toki iske päähäni niin kovaa niillä harjaksilla! Mikä sinuun on tullut? Ja mitä ihmiset asiasta ajattelevat?

— Ka, madam, — virkkoi hänen Abigailinsa, käsitellen harjaansa pehmeämmin ja sallien kiihtymyksensä ilmetä vain äänen terävässä värähdyksessä, — mylord Verneyn palvelija sanoo säälivänsä sitä, jonka täytyy mennä asumaan vanhan aatelisrouvan luo Verneyn linnaan.

— Haa! — äännähti Kitty ja hymyili onnittelevasti itselleen käsikuvastimeen.

— Ja herra Burrell, madam (hän on lady Marian hovimestari ja viisas vanha herrasmies onkin) sanoo, että häitä ei tule, madam, sillä yhtä vähän hänen oma rouvansa kuin Verneyn kartanon rouva sitä sallisivat, madam.

— Oh, vai niin, — huudahti rouva Bellairs jäykistyen, — siinäkö kaikki, mitä he siitä tietävät! Lydia, sinä petollinen, nenäkäs tyttö, miten rohkenet minulle sellaista juttua kertoa?

— Pyydän nöyrimmästi anteeksi, madam, — vastasi Lydia, tuhauttaen nenäänsä. — Kyllä minä sen sanoinkin herra Burrellille, että jos te todenteolla tahtoisitte ottaa puolisoksenne sellaisen pojanhoukkion kuin loordi Verneyn (anteeksi, madam, varmaan hänestä tulee hyvin siro nuori aatelismies, jahka hänen partansa alkaa kasvaa), niin ei suinkaan mokoma kuuro vanha kissa kuin hänen emäntänsä kykenisi sitä estämään. Ja minä sanoin loordi Verneyn palvelijalle, sille hävyttömälle lurjukselle, madam, että te pian opettaisitte leskirouvalle, mitä hänen rauhaansa tulee, kun kerran pääsisitte Verneyn linnan haltiattareksi.

— Niin, niin, — virkkoi rouva leppyneenä, — ja mitä muut tuttavasi Bathissa puhuvat?

— Kartanonherra Juniperin ylikuski sanoo, että hänen isäntänsä joisi itsensä kuoliaaksi yhtä varmasti kuin kananmuna kolhauksesta särkyy niin pian kuin hän näkisi teidän kuuluvan toiselle, madam. Hän on nauttinut hirvittävät määrät madeiraa siitä asti, kun hän kuuli uutisen. Ja markiisin juoksupalvelija sanoo, että "lady Flyte järjestää nyt kaikki oman päänsä mukaan", sanoo hän, "sillä armollinen rouva ei kelpaa edes pitämään kynttilää leskelle"; suokaa anteeksi kielenkäyttö, hän ei parempaa osaa, hänen voimansa on enimmäkseen hänen säärissään, madam. Ja herra Staffordin kilparatsastaja sanoo, madam, että hänen mielestään te olette nainen, jota ei enää koskaan valjasteta pariaisoihin.

— Sanoiko hän todellakin niin! — huudahti rouva Bellairs miettivästi. — Ja mitä sinä, tyttöseni, itse sanot?

— Ka, — virkkoi neitonen, ja harja vapisi hänen emäntänsä kiharilla, — minä sanon, madam, että jos sellaisen uhrauksen teette, te, joka olette niin nuori, niin viehättävä ja niin ihailtu, toivon nöyrästi, että valitsisitte jonkun eloisamman miehen kuin mylord Verneyn.

— No, kenet? — kysyi rouva Bellairs hyväluontoisen härnäävästi. — Ketä sinä sitten suosittelisit? Mitä sanoisit markiisista, Lydia?

— Oh, madam! Hänen armonsa on todellinen aatelismies, kuten kaikki nyrkkeilykilpailijat myöntävät, ja parempi kukkotaistelun tuomari, sanoo kilpalintujen harjoittaja herra Bantam, ei koskaan ole ilmaa hengittänyt, olkoon hän sitten juovuspäissä tai selvänä; ja selvänä ollessaan, madam, hänestä epäilemättä tulisi niin hyvä puoliso, että sellaista harvoin tapaa.

— Niin, niin, tyttö, riittää jo hänestä. Mitäs herra Staffordista sanoisit?

— Oo, herra Statford, madam, on komea herrasmies; hän ei tarvitse rahtuakaan täytettä sukissaan, ja hänen silmänsä voisi katseellaan houkutella sydämen ponnahtamaan rinnasta! Ja jos te vain vähänkin häntä ajattelisitte, niin saisittepa nähdä hänen antavan passit sille korealle ranskalaiselle muotikauppiaalle. Hän on hyvin uskollinen herrasmies, — sanoi Lydia-neiti hiukkasen ilkeästi.

— Puh, — huudahti rouva, työntäen tuolinsa etäämmälle takkavalkeasta, — kylläpä sinä jaarittelet joutavia! Ja sanohan, mitä sinun viisautesi herra O'Harasta tuumii?

— Herranen aika, madam, huudahti vilpitön tyttö, — hän on se herrasmies, joka tavattiin lady Standishin uutimien takaa.

— Ellet olisi täydellinen hölmö, — kivahti leski, — et toistaisi sitä järjetöntä juttua, vielä vähemmän odottaisit minun sitä uskovan. Herra O'Hara ei ole koskaan edes puhutellut lady Standishia.

Tarkkavaistoisen tytön huomio kiintyi hänen emäntänsä tavattoman lämpimään äänensävyyn. Hän vilkaisi nopeasti rouvan kuvastimesta heijastuviin kasvoihin eikä vastannut mitään.

— No, — rohkaisi rouva Bellairs, — mitä muuta sinulla on häntä vastaan? Eikö hän ole komea, lapsi?

— Komea kylläkin, madam, niiden silmissä, jotka rakastavat punaista tukkaa.

— Ja iloinen sekä hyvä seuranpitäjä?

— Oh, madam, siinä ei häntä kukaan voita, kuten puolet Bathin veijareista tietävät.

— Haa… tarkoitat kai, että hän on hyväluontoinen?

— Hän ei luullakseni eläissään ole vastannut kieltävästi kellekään miehelle tai naiselle.

— Ja sitten? — huudahti hänen emäntänsä ärtyisästi.

— Ja jalomielinen, — kaakatti Lydia ihastuksissaan pilvestä, jonka hän näki laskeutuvan kuvastimen heijastamalle otsalle, — avokätinen, madam. Herra Mahoney, hänen omituinen palvelijansa, on kertonut minulle monet monituiset kerrat, niin on, madam, että ainoa keino, millä hän saa itse käytetyksi palkkansa, josta hän silti tosin harvoin näkee kolikon syrjääkään, on tuhlata rahat heti, sillä isäntä on niin antelias, että lahjoittaisi vaikka takin palvelijansa seljästä.

— Tiedän varsin hyvin, — sanoi Kitty ylevästi, — että herra O'Haran tilukset Irlannissa ovat hiukan rasitettuja kiinnityksillä.

— En tiedä, miksi ne sitä nimittävät, madam, — virkkoi Lydia kimeästi. — Viimeisten kahdentoista kuukauden kuluessa vanha loordi ei ole nähnyt äyriäkään vuokrarahoista. Viime vuonna he elivät tauluilla. Ja nyt kuuluvat myyskentelevän hopeakalujaan. Mutta, madam, mitäpä siitä, kuten Mahoney sanoo, herra O'Haran kaltainen iloinen nuori mies välittää? Hän on tosiaan sitä lajia miehiä, niinkuin Mahoney minulle juuri eilen sanoi, jotka saatuaan suuren omaisuuden maanantaina turvautuvat panttilainakonttoriin lauantaina.

— Menehän nukkumaan, Lydia, — huudahti rouva Bellairs nousten äkkiä; — olet tehnyt minut puolikuuroksi lörpötyksilläsi.

Yksikseen jääneenä pikku rouva istahti takkavalkean eteen alakuloisessa mielentilassa.

"Sitä lajia, jotka saatuaan suuren omaisuuden maanantaina turvautuvat panttilainakonttoriin lauantaina… Pelkään, että se on totta. Mutta hän näkyy rakastavan minua, Denis-parka! Totisesti", jatkoi hän mietiskelyään, "hän on heistä kaikista ainoa, jota voin sietää. Niin, minä voisin sietää Denistä erinomaisen hyvin… ainakin jonkun aikaa. Ja nyt", sanoi hän, "mitä on tehtävä! Oh, en millään muotoa tahtoisi riistää häneltä iloa karata kanssani! Se on ainoa säädyllinen keino rikkoa suhteeni loordi Verneyhin. Ja minusta todellakin näytti, että tuo herra Stafford otti asian varsin kylmästi. Olen viimeiseltä elänyt liian hiljaa, ja inhoittava Bab Flyte luulee voivansa järjestää kaikki oman päänsä mukaan… Mutta minut pelastetaan Devizesissä", tuumi hän, "minun täytyy tulla pelastetuksi Devizesissä. Ihailija-parkani; hän saa olla onnellinen tunnin, pari Devizesiin asti!"

Hänen otsansa kirkastui; hymykuopat esiintyivät.

"Saamme nähdä", hymyili hän leveämmin, "emmekö voi ärsyttää herra vasikkaa yölliseen raviin. Siitä on oleva tavattoman paljon hyötyä hänen kasvatukselleen… Mutta", mietti hän edelleen, "eihän siihen poika-poloiseen voine luottaa. Kuka tietää, hyväksyisikö hänen äitinsä, että hän lähtee yöilmaa hengittämään… Minulla täytyy" (Kitty-rouvan siro otsa vaoittui taaskin syvästä mietiskelystä), "minulla täytyy", mutisi hän, "olla jouseeni toinenkin nuoli varalla, muutoin suloinen O'Hara minut sittenkin nai. Rakas mies, kuinka onnellisia olisimmekaan maanantaista… lauantaihin asti! Kuka? Kuka se on oleva?… Hänen jalosukuisuutensa markiisi saattaisi ottaa osansa vakavasti ja tärvellä sievän viettelijäni kauneuden. Herra Juniper? Hän olisi varmaan humalassa. Entä herra Stafford? Oh, minun puolestani jääköön hän kernaasti ranskalaisen muotikauppiaansa liepeisiin!"

Äkkiä rouvan hämmentynyt muoto kirkastui. "Sir Jasper?" virkahti hän. "Sir Jasper… juuri sopiva mies! Se kelpo Julia… velvollisuuteni häntä kohtaan vaatii minua selvittämään asiat. Ja sir Jasper… oh, yöllisen matkan tärinä on hänelle aivan oikein, sillä hänen suunnaton mustasukkaisuutensa on minut kaikkeen tähän pulaan saattanut. On todellakin somaa", ajatteli rouva Bellairs itsetyytyväisen hyväntahtoisuuden puuskassa, "jos voin kerran kaikkiaan osoittaa sir Jasperille, mihin järjettömyyteen tuo häijy intohimo voi miehen johdattaa".

XVII kohtaus.

— Jos suvaitsette, mylady, — sanoi Megrim-rouva, — haluaisin jättää teidän armonne palveluksen.

— Mitä? — huudahti lady Standish, havahtuen äkkiä raskaasta, tuskallisesta unesta ja nojaten olkapäähänsä katsahtaakseen kummastuksesta räpyttävillä silmillään vaimon suuttumuksesta punoittaviin kasvoihin. Lady Standish näytti hyvin sievältä ja nuorelta, rouva-rukka, hänen puolittain puuteroidut hiuskiharansa valahtelivat epäjärjestyksessä yömyssyn pitsien alta, ja hänen pehmeät sinisilmänsä kuvastivat hämmästynyttä surua kuin peljästyneen lapsen.

Megrim katseli häntä kylmästi; ja hänen vanhanpiian-sydämensä kovettui hänen rinnassaan.

— Ei, armollinen rouva, — sanoi hän tuhahtaen siveellisesti nenäänsä, — minusta tuntuisi, että en täyttäisi velvollisuuttani hänen armoansa, äitiänne, enkä omaa halpa-arvoista itseänikään kohtaan, jos viipyisin synnin avustajattarena tuntiakaan kauemmin kuin minun täytyy.

— Hyväinen aika, — ihmetteli lady Standish, vaipuen väsyneesti voihkaisten takaisin pieluksilleen, — pitäkää toki suunne kiinni, ihminen, ja antakaa minun levätä! Vetäkää verhot takaisin ikkunaan. Voi, kuinka päätäni kivistää!

— Hyvä on, mylady, — huudahti Megrim kuohahtaen ylimpään vimmaan. — Koska olette niin paatunut, mylady, ettei edes taivaan merkki voinut sulattaa sydäntänne… tarkoitan sitä Jumalan miestä, kunnianarvoisaa piispaa (oi, hän on niin hurskas herrasmies!); ja, mylady, minä ja Tremlet-rouva katselimme ruokahuoneen ikkunasta, mitenkä hän tästä syntisestä talosta lähtiessään pudisti tomun jalkineistaan; niin, ellei tuo henkilöittynyt vanhurskaus voinut teidän armoanne käännyttää oikealle tielle, miten saatan toivoa, että kuuntelisitte Herran ääntä minun huuliltani?

— Megrim, pitäkää suunne kiinni, — sanoi hänen emäntänsä harvinaisen vihaisesti, — asettakaa verhot eteen ja menkää tiehenne!

Raivosta vapisevin käsin Megrim-rouva tarttui ikkunaverhoihin, vetää rapsahduttaen niitä tankoa pitkin. Sitten astui hän hapuillen lady Standishin vuoteen viereen ja seisoi muutamia sekunteja tähystellen häntä häijysti pimeän halki.

— En olisi sitä uskonut, mylady, — sihisi hän kaameasti kuiskaten, — vaikka minun todellakin olisi pitänyt tietää, että sir Jasperin kaltainen herrasmies ei aiheettomasti olisi noin sydäntynyt. Mutta tunnette minua väärin luullessanne, että voitte käyttää minua välikätenä riettaissa hommissanne! Oi, — siunaili hän jäykän pöyristyksen puistattamana, — tunnen itseni kuin piellä tahratuksi siitä, että nämä sormet ovat tositeossa koskettaneet sellaista kirjettä!

— Jumalan tähden, — voihki rouva pieluksiltaan, — mistä te nyt puhutte?

— Mylady, — vastasi Megrim haudankolkolla äänellä, — kun se heilakka kasvot hilkkaan verhottuina niin häikäilemättömän rohkeasti tuli kysymään minua tänä aamuna, sanoen tuovansa rouvalle korjattavina olleita pitsejä, jotka hänen muka oli välttämättömästi jätettävä minun omiin käsiini, niin tunsin epäluuloa sydämessäni. Se oli kuin enkelin varoitus. Sitäkin enemmän kun armollisen rouvan pitsejä ei ole palastakaan viety korjaajalle siitä asti kuin tänne tulimme.

— Auta armias, kuinka te hourailette, Megrim! En käsitä tyhmästä kertomuksestanne tuon taivaallista. — Kyyhkynenkin nokkii.

— Hoo, niinkö, mylady! Ettekö tosiaan? Ehkä armollinen rouva käsittää paremmin, kun kerron teille, että sillä röyhkeällä olennolla ei ollut ensinkään pitsejä… vaan kirje. "Antakaa se rouvallenne salavihkaa", sanoi hän, "älkääkä millään muotoa salliko sir Jasperin sitä nähdä".

— No, tuokaa se minulle, — käski lady Standish, — ja pitäkää suunne kiinni ja menkää sullomaan matkalaukkujanne niin pian kuin tahdotte.

— Hohhoo, mylady, — huudahti horjahtamaton Megrim katkerasti naurahtaen, — toivoakseni tunnen kristillisen velvollisuuteni paremmin. Omantuntoni ääntä noudattaen minä vein kirjeen isännälleni. Ja nyt, — lopetti hän kimeällä kikatuksella, — menen järjestämään matkalaukkuni.

Hän pysähtyi kuitenkin riemuitakseen lady Standishin peljästyksen ja tuskan purskahduksesta. Mutta vuoteelta ei kuulunut mitään merkkiä, ei edes pienoista läähätystä. Ja niin täytyi Megrim-rouvan poistua siveellisiä matkalaukkujansa täyttämään, saamatta edes tätä lähtölohdutusta.

Tahrattoman omantuntonsa patjoilla leväten ja turtuneena uusia ikävyyksiä vastaan epätoivoisesti mietiskellessään, että nyttemmin ei mikään voisi tehdä hänen ja hänen puolisonsa välistä selkkausta paljoakaan pahemmaksi, lady Standish ei yrittänyt ratkaista uutta arvoitusta, vaan sulki päättävästi väsyneet silmänsä tämän maailman huolilta ja vaipui vähitellen uneen jälleen.

* * * * *

"Tavoitan heidät itse teosta", sanoi sir Jasper. Tällä kertaa ei ollut mitään epäilystä enää: hänen kädessään oli todistus rypistyneenä ja lepattavana. Hän luki sen uudestaan ja yhä uudestaan jonkinlaisella kaamealla ilolla. Osoitteettomana, sinetittömänä, paitsi hupsua Amorin kuvalla merkittyä vihreätä suulakkaa, asiakirja, jonka vanhan Megrimin ankara velvollisuudentunto oli jättänyt hänelle, sensijaan että se olisi toimitettu hänen syylliselle vaimolleen, oli kyhätty aivan samalla rohkealla käsialalla kuin se pahoin rutistunut paperiarkki, mikä tälläkin hetkellä poltti häntä povitaskunsa läpi kuin Espanjan kärpänen.

"En ole saanut unen hituistakaan silmiini haaveillessani sinusta, rakkaista rakkahin, joka niin pian tulet omakseni vihdoinkin! Vaunuja vetämään, armaani, saamme sellaiset hevoset, että itse Phoebus olisi niitä kadehtinut. Ja ellet vain jää saapumatta, niin kiidämme pian yön varjojen halki… pelkän onnen ja rakkauden maailma edessämme. Olisin sydämessäni valmis siunaamaan sitä hupsua vaivaista, jonka nimi jääköön mainitsematta; sillä ellei herttaisimpani olisi häneen väsynyt, niin ehkä häntä ei koskaan olisi saanut syleillä hänen oma uskollinen

Punakiharansa.

J.K. Varaan Mustan Karhun majataloon Devizesissä meitä odottamaan niin oivallisen valjakon kuin Englannista on saatavissa (lukuunottamatta hevosia, joilla ajamme sinne). Meidän pitäisi saapua ennen keskiyötä, ja siellä on oleva kauniille morsiamelleni katettuna pieni herkullinen illallinen… siksi aikaa kun hepoja vaihdetaan. Ah, rakkaani, kuinka riemullista!"

Kuvaamattomia olivat ne erilaiset ilmeet, jotka välähtelivät sir Jasperin kasvoilla hänen kerta toisensa perään lukiessaan tätä teeskentelemätöntä kirjettä. Milloin hän puri hammastaan, milloin puhalsi musertavan halveksumisen kuorskahduksia komean kyömynenänsä sieraimista, milloin taas mitä murhaavin irvistys kamalasti väräytteli ja raoitteli hänen täyteläisiä huuliaan.

"Haha", nauroi sir Jasper, "mutta kenties hupsu vaivainen antaa sinulle syytä muuhunkin kuin siunauksiin, herra Porkkana! Ja luulen, madam, että kaunis morsian tapaa Devizesissä jotakin vaikeammin sulavaa kuin se pieni illallinen on! Siihen asti kärsivällisyyttä!"

Hän käänsi kirjeen kokoon, asetti sen povitaskuunsa toisen viereen ja vielä kerran hän pienellä karjahduksella huudahti: "Kärsivällisyyttä!"

* * * * *

— No, Lydia? — tiedusti rouva Bellairs. Hän oli juuri lopettanut suklaatinsa ja hohti kuin ruusu pieluksiensa keskellä.

— Niin, madam, — vastasi Lydia vielä läähättäen juoksustaan, — saatoin kirjeen varmasti perille. Annoin sen Megrimin omiin käsiin ja…

— Ja voitko luottaa siihen, — virkkoi rouva hymyillen tälle huvittavalle ajatukselle, että hän vie sen suoraan sir Jasperille?

— Oh, totta kai, hyvä rouva, tietysti. Sanoin sille happamalle, rumalle, vanhalle mirrille, että jos se vain vilahdukseltakin sattuisi hänen isäntänsä silmiin, niin lady Standish joutuisi hukkaan. Olisittepa nähnyt, miten hän sen sieppasi, madam!

— Lydia, — sanoi hänen emäntänsä katsellen häntä ihaillen, — epäilen, olisinko itse sitä uskaltanut; sinä olet rohkea tyttö! Mutta ka, jos jotakin menee hullusti, tiedät, että ruusunvärinen turkisviitta jää pukimoni naulaan.

— Älkää peljätkö, madam, — virkkoi Lydia, hiljaa myhäillen itsekseen, vetäessään emäntänsä pitkää vaaleanpunaista silkkisukkaa käteensä ja käännellessään sitä asiantuntemuksella puolelta toiselle etsiäkseen näkymättömiä vikoja, — turkisviittaa voin jo katsella omanani.

— Mutta, ajattelehan, oliko sir Jasper kotona? — tiedusteli rouva Bellairs hetkisen mietittyään.

— Olen varma siitä, — vastasi Lydia voitonriemulla, luoden sukan kädestään. — Pidin parhaana mennä sisälle tallirakennuksien puolelta, madam, ja kuulin, että sir Jasper ei ollut lähtenyt talosta senjälkeen kun sattui se pieni… se pieni kohtaus piispan kanssa, tiedättehän, madam. Mutta kaiken iltaa ja kaiken aamua hypitytti hän Williamia ja Josefia (ne ovat renkien nimet, madam) viemässä sanaa piispan asuntoon.

— Oh, — huudahti Kitty, potkaisten erinomaisen huvitettuna pienet varpaansa silkkisen kirjopeitteen alle, — ja mitähän se piispa vastannee?

— Lähettää kirjeen avaamatta takaisin joka kerta, madam, piirtäen aina jotakin kotelon selkäpuolelle. Se kirjoitus, William sanoo, juuri saakin sir Jasperin raivoon.

— Oh, oh, oh! — äänteli Kitty-rouva heikosti, kierien pieluksillaan. Lapsi, sinä ihan nikahdutat minut!… No, toimeen siis! Tiedäthän tehtäväsi tänä iltana?

— Tuskin olette lähtenyt Seurahuoneelle iltasella, madam, kun minä vien kirjeen lady Standishille, ja tällä kerralla annan sen itse hänen omaan käteensä ja, jos on tarvis, suostutan hänet seuraamaan neuvoanne, madam.

— Oikein, tyttö; sinä saat sen turkooseilla koristetun kultamedaljongin…

— Kiitoksia, madam. Ja sitten minun on riennettävä täyttä vauhtia Bond-kadun ja Hiljaisen kadun kulmaan, missä pidän varalla, kun herrasmies teidät ryöstää mukaansa. Ja senjälkeen…

— Muista odottaa, kunnes vaunut ovat kunnolleen lähteneet.

— No, totta kai! Kun olette ehtineet turvallisesti Lontoon maantielle, menen hälyttämään ihmiset Seurahuoneella.

— Älä unohda ensin kysyä loordi Verneytä.

— Oh, enpä tietenkään, madam. "Emäntäni on ryöstetty pois, on ryöstetty pois! Auttakaa, auttakaa, mylord!" olen sanova. Oh, madam, kyllä minä kirun niin että kuuluu, olkaa huoleti.

— Muista myöskin, — varoitti hänen emäntänsä, käyden hetki hetkeltä hilpeämmäksi, muista sanoa, että kuulit ryöstäjän mainitsevan matkaa Lontooseen Devizesin kautta.

— Ka, madam, — toimitti Lydia, — ajattelin sanoa, että hän ensiksi paiskasi teidät pyörtyneenä vaunujen patjoille; sitten hän astuen itse ajopeleihin ärjähti ajajalle hirveästi kiroten: "ellette ole ennen kahtatoista Devizesissä, pieksen teidät omalla ruoskallanne ja sitten hirtän teidät sillä aisaan!"

— Aha, haha, Lydia, — nauroi hänen emäntänsä.

— Näen, että minun täytyy lahjoittaa sinulle kultaketjutkin, mihin sen medaljongin ripustat. Mutta, hyvä lapsi, — lisäsi hän varoittaen, — älä vain liioittele osaasi.

XVIII kohtaus.

Koko pitkään päivään lady Standish ei ollut nähnyt herransa ja puolisonsa kasvoja.

Kun heidän viimeksi tavatessaan tämän käytös piispaa kohtaan oli herättänyt hänen hellässä rinnassaan tunteen, joka oli niin lähellä suuttumusta kuin hänen luonteelleen oli mahdollista, hän ei tahtonut (niin oli hän päättänyt) ensimäisenä etsiä häntä. Hän oli senvuoksi viettänyt päivän omassa huoneessaan kirjoittelemalla äidilleen ja harjoittelemalla harpun säestyksellä viimeistä lauluaan — rohkeus ja itsenäisyyden ilmaisu, jonka hän odotti heti ärsyttävän sir Jasperin hänen puheilleen.

Mutta kun päivä hämärtyi ja Megrimin palveluksia korvaamaan kutsuttu pyöreäsilmäinen aputyttö (ensinmainittu sulloili vielä tavaroitaan ja näkyi tarvitsevan muutamia viikkoja siihen hommaan) toi kynttilät sisälle ja kun sama pyöreäsilmä neitonen nyt alkoi kertoa emännälleen, että sir Jasper oli kuomuvaunuissaan lähtenyt matkalle, lady Standishin rohkeuden heikko liekki alkoi surkeasti lepattaa.

— Yksinkö? — kysyi hän kauhusta kalpeana.

— Ei, armollinen rouva, herra Bowles oli ajamassa ja herra Thomas takaistuimella.

— Pyh, tyttö! Ottiko sir Jasper mitään matkakapineita?

— Otti kyllä, mylady; hänellä oli keltainen laukkunsa, sanoi herra Toombs, ja pieni puinen laatikko.

— Taivas varjelkoon! — huudahti lady Standish yhä hätääntyneempänä. — Ja minne he matkustivat?

— Kuulin, armollinen rouva, herra Toombsin sanovan, että he kääntyivät Lontooseen menevälle tielle.

Mielellään olisi pyöreäsilmäinen tyttö viipynyt ja kertonut enemmän, mutta heikolla kädenliikkeellä lady Standish viittasi hänet poistumaan.

Tuntia myöhemmin Lydia reippaana tärkeydessään ja säteillen tietoisesta voimasta tapasi paljon koetellun nais-paran surkeaan haluttomuuteen vaipuneena.

— Rouva Bellairs tervehtää myladya ja pyytää teitä heti lukemaan tämän kirjeen.

Lady Standish otti kirjeen mustasormikkaisesta kädestä.

— Armollinen rouva, se on hyvin tärkeätä, — virkkoi Lydia, — ja minun käskettiin odotella siltä varalta, että voisin olla teille joksikin hyödyksi.

Tytön vilkkaassa äänensävyssä oli ikäänkuin sähköä, joka elvytti lady Standishin herpaantuneen tarmon. Hän mursi sinetin.

"Suloinen lapseni", kirjoitti Kitty-rouva. "Jos tahdot tietää, mihin puolisosi on joutunut, hanki heti kiesit ja lähde Mustan Karhun majataloon Devizesissä.

Todellinen ystäväsi

K.B.

J.K. Älä lähde yksinäsi. Ota joku vanha akka (jos mahdollista lady Maria Prideaux) mukaasi. Tapaat hänet Seurahuoneella. Hän on yhtä utelias kuin ensimäinen äitimme… voit helposti hänet suostuttaa. Tämä on hyvä neuvo!"

— Olen liian sairas, — huudahti lady Standish voihkahdettuaan. — Sano emännällesi, — virkkoi hän katsahtaen epämääräisesti Lydiaan päin, — että minun on todellakin aivan mahdotonta noudattaa hänen ehdotustaan.

— Hyvä on, mylady, — säesti Lydia hilpeästi. — Enkä ainakaan minä teidän asemassanne vaivautuisi. Herrasmiesten täytyy saada huvitella, niin minä aina sanon. Jos naiset vain hiukan enemmän ummistaisivat silmänsä, säilyisi rauha paremmin molemmin puolin. Tosiaan, mylady, vaikka emäntäni suuttuisi, jos kuulisi minun niin sanovan, menisin vuoteeseen, sillä te näytätte kauhean väsyneeltä, ja sir Jasper kyllä palaa kernaasti kotiin ennemmin tai myöhemmin.

— Kurja tyttö, — huudahti Julia leimahtavin silmin, — mitä sinä tarkoitat?

— Ka, — sanoi Lydia perin viattomana, — kylläpä minun kieleni luiskahteleekin joutaviin lörpötyksiin! Mutta, mylady, mitäpä minunlaiseni piikatyttö herraskaisten asioista tietää? Kuulee vain sanasen juoruttelua sieltä täältä.

— Laupias luoja, mitä juoruja tarkoitat?

— Mylady, ottakaahan hiukan hajusuolaa, pyydän! Oi, emäntäni varmaan tappaisi minut, jos tietäisi, mitä olen sanonut! "Julia-parka", huudahti hän uutisen kuullessaan. "Julia-parka, poloinen luottavainen Juliani! Voi sitä lurjusta, sitä hirviötä!"

— Hyvä Jumala, ja ketä hän sillä tarkoitti?

— Herrajes, madam, miten sen voin sanoa? "Se ei saa tapahtua!" huudahtaa emäntäni ja istahtaa kirjoittamaan teille kuin henkensä edestä.

Nousten istuimeltaan lady Standish hyökkäsi valoon ja alkoi pullottavin silmin ja hiukset pystyssä uudelleen lukea hellän Kittynsä kirjettä.

— Ka, mylady, — huudahti vilpitön Lydia, — johan te ihan vapisette! Minä en koskaan sir Jasperin tähden joutuisi noin suunniltani. Niin, jos armollinen rouva sallii minun sen sanoa, koko Bath tietää, miten mustasukkainen hän rouvasta on; eikä ole epäilemistäkään että se osoittaa aviopuolison hellyyttä.

— Totta, — huudahti Julia, — se on totta, tyttö!

— Ja mitä niihin tulee, mylady, jotka väittävät muutamien miesten olevan niin viekkaita, että huikentelevaisuuttansa peittääkseen näyttelevät mustasukkaista, en maar minä alennu sellaista halpamielistä epäluuloa uskomaan.

— Päällysviittani! — huusi lady Standish. — Megrim, Susan! — Hän riensi eteiseen. — Päällysviittani! Menkää heti tilaamaan kyytikärryt!

— Suokaa anteeksi rohkeuteni, mylady, — virkkoi Lydia, sievästi poistuen vakuutettuna, että oli asiansa hyvin toimittanut, — mutta älkää unohtako ottaa lady Mariaa mukaanne, jos mahdollista. Herrasmiehet ovat niin ovelia tekemään kepposia meille nais-raukoille. Niin olen ainakin kuullut, — lisäsi neitonen kainosti. — Ja matka on niin pitkä ja ikävystyttävä, mylady!

XIX kohtaus.

Rouva Bellairs lähti aikaisin.

Puettuna tavattoman tyyniin väreihin, leijaillen siveän, äidillisen arvokkuuden ilmapiirissä hän oli loordi Verneyn mielestä tänä iltana osoittautunut täysin sopivaksi miniäksi hänen äidilleen.

— Hirveän yksitoikkoinen, — lausui lady Flyte kauniin lesken käytöksestä.

Pyörähdeltyään gavotin loordi Verneyn kanssa hän ei ollut enempää tanssinut, vaan istui puoli tuntia tuolilla lähinnä lady Mariaa, joka antoi hänen katsella parempia päiviä nähnyttä lapaluutansa ja osoitti sellaista läpitunkematonta kuuroutta, että Kittynkin peloton tarmo siitä masentui.

Kun Verney oli hoivannut hänet kantotuoliin, hän vaati, että nuori pääri sallisi hänen mennä saattamatta kotiin.

— Tosiaankin, — sanoi hän, minä — pyydän sitä, vieläpä käskenkin. Ihmiset puhuvat niin paljon tässä humuisessa paikassa, ja eikö sinun ole huolehdittava iäkkäästä tädistäsi? Olen varma, — lisäsi Kitty hurskaasti, — että rakas äitisi sitä haluaisi.

Loordi Verney alistui. Hän ei epäillyt, että äitinsä todellakin täydellisesti yhtyisi sellaisiin tunteisiin ja siunasi Kittyään tämän suloisesta järkevyydestä.

Hyvää yötä siis, sanoi rouva pistäen sievät kasvonsa ulos ikkunasta, hyvin hellästi ja lempeästi hymyillen.

— Hyvää yötä, — vastasi toinen, tehden nuoren, sirosti kömpelön kumarruksensa.

Kitty-rouva kylläkin odotti kuulevansa hänen askeltensa seuraavan kantajia, sillä hän ei ollut voinut pidättyä liehtomasta viehättävintä tenhoaan tuohon lähtökatseeseen. Mutta mikään muu ei häirinnyt kadun hiljaisuutta kuin kantajien tahdikas, hoippuva poljenta.

Samalla sekä pettyneenä että keventyneenä hän nojautui taaksepäin istuimellaan.

"Mitä, eikö kipinääkään jälellä", ajatteli hän, "siitä hehkuvasta liekistä, joka aamulla oli niin helppo sytyttää! Oikein tyypillinen brittiläinen aviomies. Päästyään sinusta varmuuteen otus pöyhistelee luottaen isäntävaltaansa kuin kukko kanalaumassaan. Herra Jumala", sanoi hän tuntien puistatusta, "vähällä olin jo joutua kiikkiin! Me naiset olemme taipuvaiset uskomaan, että hyvin nuoret miehet ovat kuin hyvin nuoret herneet, mitä vihannampia, sitä möyheämpiä ja parempia. Sitävastoin", huoahti rouva, "ne muistuttavatkin nuorta viiniä, jonka kypsymättömyydestä turhaan etsimme voimaa; se nousee kyllä päähän, vaan ei virvoita ruumista ja maistuu äitelältä".

Hän huoahti taas ja sulki silmänsä, odotellen herkullisen tyynesti uhkaavaa onnettomuutta.

Herra O'Hara toimitti tehtävänsä todellakin niin rivakasti, että rouva Bellairsin täytyi uskoa hänellä olevan aikaisempaakin kokemusta sellaisessa.

Sovitussa pimeässä kulmauksessa kaksi verhottua henkilöä, jotka kumpikin valitsivat kummastuneen kantajan, tarttuen mieheensä tavattoman veljellisellä puristuksella, näytti hämärässä valossa niin täydellisiltä roistoilta, että parkaiseminen kävi Kitty-rouvalta aivan luonnollisesti — jopa oli hänelle vaikeata hillitä hätähuutonsa tarpeellisen varovaisuuden rajoihin.

Ja hänen sydämensä sykähteli pelon tunnelmasta, joka oli kyllin vakuuttava luomaan hänen mielessään suloisen harhakuvan, kun hän havaitsi itseään käsivoimin nostettavan pesästään ja nopeasti kannettavan tiukassa ja voimakkaassa syleilyssä pimeän läpi.

— Oi, oi, oi! — äännähti rouva sointu väriltään vaihtelevan sarjan pikku parahduksia.

"Laupias taivas", ajatteli hän itsekseen, tuntien voimakkaan jysähdyksen sydämessään ja kummastellen ryöstäjänsä äänettömyyttä, "entä jos se sittenkin olisi joku muu?"

Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä vilkkaalla irlantilaisella murteella lausuttu kuiskaus hänen korvaansa poisti kaiken epäilyksen.

Olette unohtanut naarmut, rakkaani, sanoi O'Hara laskiessaan hellävaroen aarteensa vaunujen pieluksille.

Tässä Mahoney ja hänen toverinsa, joka rakenteeltaan ja käynniltään omituisesti muistutti urheilevan markiisin kuuluisia miekkailijoita, riensivät juoksujalkaa asettumaan paikoilleen. O'Hara hyppäsi ajopeleihin, ajuri kohotti ruoskaansa, ja valjakko, jota Phoebus olisi voinut kadehtia, karahti uljaaseen juoksuun Milsom-katua pitkin.

* * * * *

Hiukan vaivaloisesti vetäen henkeään äskeisen kuristuksen jälkeen kantajat tuijottivat hämmästyneinä katua pitkin poistuvaan ratisevaan varjoon ja sitten jälleen uudessa kummastuksessa keltaiseen kultapuntaan, joka oli pistetty heille kouraan ja nyt kimalteli heidän kämmenellään.

Sitten levisi hymyily samanaikaisesti molempien rehellisille kasvoille.

— Kummallinen juttu, — sanoi ensimäinen, höllentäen ja uudestaan järjestäen kaulahuivinsa. — Jumaliste, kylläpä se pieni rouva kirkui!

— Antaisin niitten kaikkien kirkua samaan hintaan, — vastasi toinen, pistäen kolikon taskuunsa ja palaten paikalleen kantotuolin perään. — Mutta kuules, Bill, meitin pitää mennä ilmoittamaan tää kauhea rikos… Huh, mitä hittoa se oli?

Vihlova valitus oli kajahtanut yössä, melkein kuin hänen kyynäspäänsä vierestä. Se kierteli kaameassa poljennossa ja haihtui aavemaisesti avaruuteen.

— Se… se oli kaiketi vain sairas kissa, — änkytti ensimäinen kantaja ja tavoitti huomattavalla kiireellä kantotuolin salkoja.

— Oo… oo… oo… oo, — voihki ääni, — voi minun emäntääni! — Kuului kahinaa ja jalkojen kapsetta, ja: — Taivas varjelkoon, mitä te kunnottomat olettekaan tehneet! — huusi rouva Bellairsin uskollinen palvelijatar, tuiskahtaen kuin tuulenpuuska Bond-kadun pimeimmästä varjosta ja törmäten lähempään kantajaan, jolle hän antoi hyvin tähdätyn läimäyksen saalillaan ja lisäksi pari kynnen raapausta. — Kurjat miehet, hirviöt, olette antaneet ryöstää emäntäni! Voi, voi minun onnetonta emäntääni! — kirkui Lydia halkaisten huudoillaan öisen ilman.

* * * * *

Tuskin oli Kitty-rouvan kantotuoli lähtenyt Seurahuoneen edustalta, kun lady Standishin kyytikärryt vierivät ratisten esille kulman takaa.

Loordi Verney, joka juuri oli menossa takaisin sisälle, pysähtyi uteliaisuudesta ja ihmeissään katselemaan, kuka vieras saapui noin epätavallisissa ajopeleissä. Tuntiessaan lady Standishin hän jonkun verran hämmästyi ja nolostui, mutta ei mielestään voinut olla astumatta palvelija- ja kantajajoukon lävitse ja tarjoamatta kättään.

— Oi, loordi Verney, — sanoi Julia hartaasti kuiskaten, — olkaa hyvä ja viekää minut tätinne luo, sillä olen kovin hänen apunsa ja neuvojensa tarpeessa. Viekää minut heti hänen luokseen, — pyyteli rouva-rukka yhä kiihtyneempänä.

He kulkivat hienosti puetun väkijoukon välitse, Julian tuntematta ketään tuttavia, kuulematta huomautuksia tai naurunvirskunaa ympärillään; Verney taasen koki nuoriin ytimiinsä asti vaikutuksen, jonka rouvan matkapuku ja hajamielinen ilme tekivät.

"Jospa olisin taas Verneyn linnassa", — ajatteli hän ja havaitsi, että tämä toivomus oli jo kauan itänyt hänen rinnassaan.

Nyt lady Maria ei kaivannut puhetorvea. Leskirouva sai kuulonsa takaisin niin nopeasti kuin olisi ihme tapahtunut.

— Oi, lady Maria! — huudahti Julia ojentaen hänelle molemmat kätensä, voimatta hillitä kyyneliään. — Oi, lady Maria, sir Jasper on jättänyt minut, minä olen huutavassa hukassa! Olen kuullut hänen lähteneen Devizesiin. Minun täytyy häntä seurata. Te olette äitini vanhin ystävä; tahdotteko tulla mukaani tukemaan ja suojaamaan minua?

Pienestä piiristä kuului mielenkiinnon sorinaa. Lady Maria nyökkäili ympärilleen ihastuneena tilanteesta; mieluisessa uteliaisuudessaan kohotellen harjaansa muistutti hän Kitty-rouvan kakadua enemmän kuin koskaan.

— Pikku-rukka, nuori pikku-rukka, — sanoi hän taputtaen lady Standishin kättä; — äitisi vanhin ystävä, aivan niin… aivan oikein ja sopivaa, että tulit minun luokseni. Ja sir Jasper on siis jättänyt sinut; sir Jasper on siis mennyt. Ja kenen kanssa, rakas ystävä?

Lady Maria hartaasti uskoi lausuneensa nämä viime sanat vienolla sivukuiskauksella; mutta hänen haudankolea bassonsa ei koskaan ollut kaikunut selvemmin. Lady Standishin heikko ehkäisevä paheksumishuudahdus upposi kuitenkin täydellisesti uuteen, kimeiden naisäänien viiltelemään meluun, joka nyt nopeasti lähestyen nousi Seurahuoneen eteisestä.

— Mylord Verney! Emäntäni! Missä on mylord Verney? — vaikeroitsi hätääntynyt Lydia, joka kaikesta sydämestään nautti esittämästään osasta.

Sata ääntä kertasi huudon; hämmästyttävä uutinen kulki ryhmästä ryhmään: "Kaunis leski on viety pois! Rouva Bellairs on ryöstetty!" Ja sitten kuului vuorolauluna vastakkainen melu: "Lady Standish etsii sir Jasperia!"

Sillävälin Lydia käsiään väännellen ja traagillisen murheen liikuttavimmalla äänellä, jossa hän parhaan muistinsa mukaan matki rouva Susanna Cibberiä, kertoi surullista tarinaansa mykälle ja erilaisista mielenliikutuksista tukehtuvalle loordi Verneylle.

— Hän paiskasi onnettoman emäntäni pyörtyvänä ja parkuvana vaunuihin ja "Ajakaa lemmon vauhtia!" huutaa roikale ukkosäänellä kuskille. "Pieksen teidät omalla ruoskallanne ja sitten hirtän teidät sillä vaunujen aisaan", sanoo hän, "ellette ole ennen puoliyötä Devizesissä!"

— Devizesissä! — parahti lady Standish. Takertuen Lydian lauseeseen, jonka jokainen sana vahvisti hänen sydämessään herännyttä kauheata aavistusta, hän ei nyt enää voinut epäillä onnettomuutensa todellista laajuutta.

— Oi, loordi Verney, pelastakaa emäntäni! — piipitti Lydia, ja hänen yhä toistuva läpitunkeva äänensä kuului ylinnä yleisessä kuorossa.

Mutta nyt kumahti jälleen lady Marian basso.

— Enkö sitä sanonut? — huusi hän voitonriemuisena. — Harry, tekisit viisaimmin, kun menisit nukkumaan! Kyllä sinä hänestä nyt olet päässyt. Julia, rakkaani, älä pyörry; tavoitamme heidät vielä Devizesissä. Kunpa joku käskisi tuota lutkaa lopettamaan kirkumisensa! Tule, Julia! Sinulla on tietääkseni kiesit. Onneksi on asuntoni lähellä; käymme noutamassa Burrellin ja annamme hänen ratsastaa takana väkipyssyineen. Lapsi, jos menet tainnuksiin, pesen käteni koko asiasta. Me nipistämme heidät, sanon sinulle, kunhan vain reipastaudut.

— En minä mene tainnuksiin, — virkkoi lady Standish purren hampaansa tiukkaan.

* * * * *

Loordi Verney havahtui äkkiä tietoisuuteen siitä, että häntä oli hirveästi loukattu ja että hän oli vimmatun vihainen. Sopertaen epäselviä sanoja vaati hän kostoa jumalilta ja ihmisiltä. Kyytikärryt, hei, ja pistooleja hetimiten! — Miekkani! — huudahti hän hapuillen säilää, joka kuitenkin Bathin kuolemattoman juhlamenojen toimitsijan säännösten mukaan tässä hienossa seurassa oli poissa luonnollisesta paikastaan hänen jalolta kupeeltaan.

— Tule kanssani, — huudahti kapteeni Spicer, taputtaen kiihtymyksen puuskassa suojelijaansa olalle. — Minä seison tietysti puolestasi, poika! Tarvitset todistajan. Jumaliste, — kerskasi herttainen kapteeni, — ennen kukon laulua varrastamme sir Jasperin maksan.

XX kohtaus.

Vaunulamppujen sivusäteet leikkivät lesken pehmeillä, veitikkamaisilla kasvoilla, heittivät houkuttelevia varjoja hänen silmiensä alle ja loivat liikkuvia hymykuoppia noiden huulien ympärille, jotka näkyivät alati kehoittavan suuteloihin.

Hänen mukavasti istuessaan vaunujen nurkassa, mustaan silkkihilkkaan verhottu pää nojaten pieluksiin, ilmeni tässä epävarmassa, lepattavassa valonvälähtelyssä jotakin lapsekasta kaikessa hänen ulkonäössään. Jotakin lapsekasta oli myöskin hänen täydellistä luottamusta ja riemastusta todistavassa asennossaan.

Toinen käsivarsi ojennettuna rouvan pään yli ja kämmen leväten laudoituksella, toinen käsi vielä ovenrivassa Denis O'Hara katseli Kittyä, joka oli näin täydellisesti jättäytynyt hänen valtaansa, ja tunsi melkein tuskaa lähentelevän hellyyden puristavan sydäntänsä. Tähän asti hänen liukas kielensä ei vielä koskaan ollut uupunut naisen seurassa huulien rientämättä täyttämään vaitioloa sopivalla hyväilyllä. Mutta ei niin tänään.

"Mikä minua oikeastaan vaivaa?" sanoi hän itsekseen ikäänkuin hän oman intohimoisen rakkautensa voiman peloittamana ei olisi löytänyt mitään samalla kertaa sekä kylliksi kiihkeitä että kunnioittavia sanoja, millä tunteensa ilmaisisi. Ja "Mikä häntä vaivaa?" kyseli tällä haavaa Kittykin. "Ja miksi hän pitää kättään pääni yläpuolella?" ihmetteli hän.

— Olet kovin kaunis! — jokelsi irlantilainen vihdoin.

Rouva Bellairs kohottausi vihaisesti kuin olisi häntä pistetty.

— Taivas! — huudahti hän työntäen pienet etusormensa korviinsa. — Herra O'Hara, jos vielä kuulen ne sanat, niin hyppään pois vaunuista.

Hänen silmänsä leimahtivat; hän näytti sellaiselta, että olisi heti kyennyt täyttämään uhkauksensa.

— Sydänkäpyseni, — virkkoi Denis, ja hänen täytyi tarttua kiinni armaastaan pysyttääkseen hänet paikoillaan. — No, mitä muuta voin sinulle sanoa katsellessani enkelinkasvojasi?

Nähtävästi rouvan korvat eivät olleet niin täydellisesti tukitut, etteivät sellaiset sanat olisi tunkeneet niiden kuuluviin.

— On hirveätä, — sanoi hän suuttumuksesta hehkuen, — että näin kaiken tämän vaivan päästäkseni tuon ikuisen kuoron määkimistä kuulemasta, kun sitä kuitenkin suristaan minulle — (loukkautumisensa tunnossa hän tuli epäjohdonmukaiseksi) — täten aivan alussa!

— Kullanmuruseni, — tyynnytteli O'Hara nöyrästi, tarttuen vihaiseen, liikehtivään käteen, — sydämeni on todellakin niin täynnä, että olen tähän paikkaan tukehtua.

Kitty huomasi, että mies puhuessaan vapisi hänen vieressään.

Mutta vapiseva rakastaja ei sopinut Kitty-rouvan elämänsuunnitelmiin. Hän oli karkaamistansa ajatellessaan ehkä laskenut saavansa itse hiukan vavista. Varmasti oli hän tämäniltaisesta matkasta odottanut tulevan jotakin, mikä kuuluisi hänen kokemustensa muistorikkaimpiin. O'Hara ujona! O'Haran kieli kammitsassa! O'Haran sormet jäykkinä ja tuskin rohjeten koskettaa hänen omiansa! O'Hara, tuo iloinen lörpöttelijä, suljetuin huulin!

Tällaisesta O'Harasta hän ei ollut uneksinut, eikä hän totta puhuen hänen tuttavuudestaan näin ollen paljoa välittänyt.

— Mikä sinua vaivaa? — huudahti hän ääneensä uudessa ärtyisyyden puuskassa.

— Ka, — virkkoi tämä, — sitä tuskin tiedän itsekään, armahin Kitty. Oi Kitty, kelpaa kyllä nauraa rakkaudelle ja hauska on lemmellä leikkiä; mutta kun rakkaus saapuu täydellä todella, se ikäänkuin tarttuu miestä kurkusta, ja silloin siitä on leikki kaukana.

— Niin näkyy, — myönsi Kitty kuivahkosti.

O'Hara puristi kouransa kokoon ja veti vaivaloisesti henkeään.

* * * * *

Ponnistellen, kompastellen silloin tällöin, hytkähtäen lyhyeen raviin palatakseen taas raisuun käyntiin reipas valjakko oli kiskonut vaunut suuren ylänteen huipulle vauhdilla, jollaista ei ollut ennen nähty, mutta joka silti oli verrattain hidasta.

Nyt laskettiin alamäkeä. Ajaja liehutti ruoskaansa. Suhisten kiitivät pyörät hyvällä tiellä; puolittain avatusta ikkunasta sisään puhaltava yötuuli leyhäytteli röyhelöä Kitty-rouvan povella ja tanssitti vallatonta kiharaa herra O'Haran kalpealla otsalla.

Nopean kulun elähdyttävä vaikutus, ruoskan rapsahdukset, kavioiden hurja poljento, öisen hetken lumo, tilanteen vaaranalaisuus, koko yrityksen yltiöpäisyys, kaikki tuo yhtyi panemaan lesken iloisen veren suloiseen liikkeeseen, nousten hänen keveihin aivoihinsa kuin helmeilevä viini.

Mitä! Pitikö näytelmän kaikkien lisäpiirteiden olla niin täydellisiä ja sen päähenkilön osoittautua tehtävässään niin surkuteltavan kehnoksi? Mitä! Hänen, Kitty Bellairsinko, ryöstäisi Bathin kuuluisin elostelija esiintyäkseen tässä verrattomassa tilaisuudessa yhtä saamattomana, yhtä mykkänä kuin kokemattomin sileäleukainen nuorukainen? "Niin ei saa eikä voi olla," virkkoi hän itsekseen. Ja senvuoksi hän muutti menettelytapojansa.

— Ka, — virkkoi hän ääneensä heltyneimmän mielentilansa kuhertavalla sävyllä, — ihan varmaan, herraseni, luulisi, että pelkäät minua.

— Ah niin, Kitty, — vastasi Denis koruttomasti, — kyllä minä pelkäänkin.

— Hyi, hyi! — nauroi rouva. — Ja miten olen sinut niin säikähdyttänyt? Älä ajattele minua, — sanoi hän nojaten kasvonsa häntä kohti mitä viekkaimmin hymyillen, — muukalaisena, vaan sisarena, rakkaana, rakkaana serkkuna.

Miehen silmät leimahtivat vuorostaan hänelle. Lesken hilpeä mieliala sopi yhtä vähän hänen äkilliseen myrskyisen vakavaan intohimonsa paisumiseen kuin tamburiinin iloinen helinä juhlallisen veisuun säestykseksi.

— Minä ajattelen sinua, — lausui hän, ja hänen äänessään värähti syvää liikutusta, — tulevana aviovaimonani.

Näin sanoen lankesi hän polvilleen ahtaalle vaununlattialle ja suuteli hellästi hänen röyhelönsä poimua, ikäänkuin olisi tietoisena omasta tulestaan kavahtanut lähempää kosketusta.

Sanalla "vaimo" ei koskaan ollut miellyttävää kaikua herttaisen lesken korvissa. Se ei loihtinut hänelle viehättävää kuvaa menneisyydestä enempää kuin tulevaisuudestakaan.

Noiden huulien lausumana, joiden hän olisi toivonut kaikkein vähimmin mainitsevan häntä sillä nimellä, se herätti hänessä sellaisen sievoisen raivonpuuskan kuin hän tuskin koskaan oli itselleen sallinut.

— No, toden totta, onko paholainen päässyt irti! — huudahti hän. — Oh, te miehet olette kaikki samanlaisia. Rakastajina pelkkää tulta, kiihkeitä kuin turkinpippuri, hehkuvia kuin Intian aurinko! Rikki pamahtelevia kuin silleryviinillä [Samppanjalaji, jota valmistetaan Silleryn kylässä Ranskassa.] täytetyt pullot. Tyrehdyttämättömiä puroja… Mutta, kah! Annahan rakastajan vain kuvitella itsensä puolisoksi, anna toivotun mielitietyn heidän silmissään hahmoutua varmasti saaduksi aviovaimoksi… Laupias taivas, mikä muutos! Tulen sijasta saamme jäätä, punaisen, purevan turkinpippurin asemesta vihreän, viileän kurkun, iloisesti kuohuva sillery korvataan heikoimmalla oluella tai kaljalla… niin, jopa korpuilla ja vedellä! — huudahti Kitty-rouva piesten itsensä entistä kauniimpaan vimmaan. — Ja jos pelkkä turvallisuuden tunto noin muuttaa rakastajan teissä, niin onpa vihityllä vaimolla tosiaan hauska tulevaisuus odotettavana! Ei, kiitos, sir, — sanoi rouva työkäten kivettynyttä O'Haraa vihaisella jalalla. — Minulla on ollut yksi hallainen vesivelli-puoliso, ja se saa riittää minun eliniäkseni. Jumalan kiitos, ei vielä ole liian myöhäistä! — kuohui hän. — En vielä, sir, ole rouva O'Hara.

Ja suuttumuksensa keskellä ajatteli hän: "Tämä tekee eron Devizesissä helpommaksi". Mutta siitä huolimatta hän oli yhtä vihainen, että tuo tomppeli oli pilannut hänen hauskan ajelunsa.

Kun hänen äänensä äkäinen musiikki oli tauonnut, seurasi hetkisen täydellinen hiljaisuus, jota katkaisi ainoastaan hevosten ja vaunujen ponnistelu toisen mäen rinnettä ylös. Silloin O'Hara purskahti eräänlaiseen haavoitetun hellyyden, intohimon ja kiukun karjahdukseen. Paiskautuen takaisin istuimelleen hän tarttui hurjasti rouvan ranteeseen, vaikka hänen puristuksensa hurjuudessaankin oli hellä.

— Miten uskallat, — huusi mies, — miten uskallat epäillä rakkauttani! Hornankin liekit ovat kylmät verrattuina siihen tuleen, mikä tällä hetkellä povessani palaa. Kuivukoon kieleni kitalakeen, leikattakoon se suustani, ja älköön se enää koskaan lausuko järkevää sanaa, iskettäköön minut kuoliaaksi jalkojesi juureen, Kitty, sammukoon elämäni tähän paikkaan, ellei tämä ole totta kuin evankeliumi! Kuuntele sydämeni puhetta, — huudahti hän, painaen vangitsemansa käden entistä rajummin rintaansa vasten, — eikö se sano Kitty, Kitty, Kitty…? Se onkin vain kello, jossa sinun nimesi on läppäävänä kielenä!… Ja sinä ilkut minulle siksi, että minulla on liian paljon haastettavaa sen sanoiksi pukeakseni! Oi, — jatkoi herra O'Hara, käyden yhä äänekkäämmäksi ja liukaskielisemmäksi, — mitäpä minä voisin sanoa, kun sydän on noussut kurkkuuni tukkimaan tien? Katsohan, julma nainen; eikö se syki yksinomaan sinulle, ja etkö sinä tällähaavaa pelkästä häijyydestä pistele sitä nuppineuloilla? Jumala armahtakoon minua, että sanon sellaista enkelistä! Katso nyt, Kitty! Onko tämä sydän mikään kurkku?… Jos olisit sanonut lemmenomena… Oohh, tosiaan, minä olen oikea viileä kurkku, ja vesivelli virtaa suonissani kuin tuli!… Naura, madam, se on oikein oivallista leikkiä! Käytä sitä kurkkua neulatyynynäsi! Kah, kaljaako pursuu haavoista? Kautta sieluni, — huudahti hän myrskyisen mielentilansa noustessa korkeimmilleen, — haluanpa näyttää sinulle, minkä väristä se on!

Puhuessaan hän kurottausi rajusti takaistuinta kohti ottaakseen miekkansa, ja äkkiä keskeytyen iloisessa hilpeydenpuuskassaan rouva Bellairs vakuuttautui kylliksi toverinsa tunteiden voimasta estääkseen hänet tarttumalla häneen käsillänsä ja äännähtelemällä pieniä kauhun kirahduksia:

— O'Hara, hullu mies! Jumalan tähden, Denis!

— Ah! huudahti tämä. — En ollut sinulle kylliksi kuuma. Sinähän pelkäät kylmää puolisoa. Ah, Kitty, olet herättänyt nukkuvan koiran, etkä saa nyt valittaa, ellet voikaan sammuttaa tulta!

Näin sanoen hän kääntyi ja sieppasi hänet syleilyyn, joka tuskin salli hänelle hengenvetoa kirkaistakseen, jos hän olisi sitä tahtonut ja jos hänen huulilleen satavat suudelmatkaan olisivat suoneet hänelle aikaa vastaväitteisiin.

Hänen keveä sielunsa, hänen pintapuolinen luonteensa tempautuivat kuin jalustaltaan intohimoisen myrskytuulen valtaan, jonka olemassaoloa hän kaikesta kokemuksestaan huolimatta ei ennen ollut edes aavistanut. Totta puhuen, niinkuin hän oli arvostellut ihailijansa aivan liian kylmäksi, huomasi hän hänet nyt aivan liian kiihkeäksi. Hän oli nirso nainen, elämällä ja rakkaudella herkuttelija, jonka suosion saavutti ainoastaan hieno, luontevan herkkä kohtuullisuus. Tämä oli hänelle ilmestys ja samalla varoitus.

— Herra O'Hara, — läähätti hän, vihdoin vapaaksi päästyään, pyristellen kuin kyyhkynen pörrötetyin höyhenin, suuttumuksen ja pelon vallassa, — sellaista käytöstä! Että herrasmies saattaakaan noin unohtaa itsensä! — Hän tarttui kädellään ikkunan raksiin. — Ei sanaakaan, sir, tai annan heti käskyn kääntyä takaisin.

— Oi, — huudahti onneton rakastaja, raastaen tukkaansa epätoivoisilla sormilla ja täyttäen ympäröivän ilman puuterihiuteilla, jotka välkkyivät hopeisina kuutamossa. — Sinä ärsytit minut siihen. Ah, älä pelkää minua, armaani; minuun koskee se kaikkein kipeimmin! Nyt olen tyyni, Kitty.

Hänen tuskallinen hengityksensä sihisi sanojen välistä, ja hänen satiinitakkinsa kahisi värähtelevien lihasten liikkeistä.

— Olen tyyni kuin karitsa, — toisti hän; — rintalapsikin voisi pistää päänsä kitaani… paholainen on minusta kaikonnut, Kitty.

— Se ilahduttaa minua, sir, — virkkoi rouva leppymättömänä. Hän istui kuohuksissa, sulat pörrössä, katseli ulos ikkunasta ja pureskeli huuliaan.

"On kuutamokin", ajatteli hän, ja kiukun kyyneleet olivat pulpahtaa hänen silmistään hukattua tilaisuutta ja niin oivallisesti näyttämölle asetetun draaman täydellistä epäonnistumista muistellessaan. — Olin sentään viisas, oi, todellakin viisas, kun järjestin vapautumiseni Devizesissä!

"Peloitin hänet", mietti O'Hara; ja uljaassa sydämessään hän päivitteli synnynnäistä rajuuttaan ja teki mitä hienotuntoisimpia ritarillisia suunnitelmia vastaisuudessa oikealla tavalla helliäkseen rakasta olentoa, joka oli itsensä hänen haltuunsa uskonut.

XXI kohtaus.

Vaaleassa kuutamossa sir Jasper Standish asteli edes takaisin vierinkivisellä pihamaalla niin yksitoikkoisen levottomana kuin olisi hänet siksi iltaa palkattu toimimaan elävänä kylttinä Karhun majatalossa Devizesissä.

Joka kerralla, kun baronetti kulki majatalon vierashuoneen matalan avonaisen ikkunan ohi, hän pysähtyi vaihtamaan muutaman synkän sanan ystävänsä, herra Staffordin kanssa, joka istui siellä sisällä kahden pitkäkartisen talikynttilän kellervän hämärässä valossa, tuprutellen savuja pitkästä savupiipusta ja koettaen sillävälin kuluttaa ikävystyttäviä minuutteja lukemalla jotakin nidettä isännän kirjakokoelmasta — ainoa laatuaan ja hyvin tunnettu Bathin tiellä matkaileville.

— Tom Stafford, — kysyi sir Jasper kahdennenkymmenennen kerran, — miten aika kuluu?

— Kirotun hitaasti, ystäväiseni, — vastasi Stafford ja vilkaisi haukotellen täsmällisimpään kellotaskunsa kolmesta ajanmittarista. — Ollakseni tarkka, sanoin sinulle kaksi ja kolmannes minuuttia sitten, että oli vielä neljännestunti puoliyöhön.

Sir Jasper ryhtyi taas karhunvaellukseensa, ja jälleen haukotellen Stafford kääntää sivahutti lehden. Hän ei kuitenkaan vielä ollut lukenut sitä loppuun, kun sir Jasperin hahmo jo palasi hänen ja kuunvalon väliin.

— Entä, — virkkoi loukattu aviopuoliso, — entä jos ne olisivat ajaneet toista tietä?

— Sitten, — huudahti Stafford, pamauttaen kirjan kiinni kämmentensä välissä, paiskaten sen pöydälle ja ojentaen itseänsä epätoivoisena, — ei minulla ole muuta neuvoa kuin itse ryhtyä kanssasi kamppailuun tänä sietämättömän ikävänä kaksintaistelu-iltana, jonka olet minut pakoittanut viettämään, vaikka minun olisi ollut saavuttava useampaankin lemmenkohtaukseen ja vaikka olin luvannut sievälle Bellairsin rouvalle ensimäisen minuetin.

— Valitsemme pistoolit, — sanoi sir Jasper, jatkaen jonkinlaisessa synkässä himokkaisuudessa omien ajatustensa juoksua, — pistoolit, Tom. Sillä toinen meistä, hän tai minä, vetää tänä yönä viimeisen henkäyksensä.

— Kernaasti pistoolit, — virkkoi Stafford sulloen piippunsa pesää pikkusormellaan. — Mutta olehan niin ystävällinen ja tee päätöksesi… edes vaihtelun vuoksi. Muistelen, että asiaa viime kerralla pohtiessamme olimme valinneet tämän… — Hän mukaili pitkän äkkivääränsä varrella ikkunan läpi siroa pistoa sir Jasperin liivejä kohti. — Siinä vuotaa enemmän verta, Jasper, — vihjaisi hän arvostelevasti.

— Totta, — jupisi toinen, taas horjuen päätöksessään. — Mutta pistooleilla viiden askeleen päästä…

— No… niin, myönnän, että viiden askeleen välimatkalla on tenhonsa, — vastasi sekundantti väsähtäneesti ja vaipui takaisin tuolilleen. — Ja voimmehan panostaa uudestaan.

— Jos kaadun, — sanoi sir Jasper liikutuksella, joka tavallisesti valtaa miehen hänen ajatellessaan jotakin häneen itseensä kohdistuvaa surullista mahdollisuutta, — ole ystävällinen vaimolleni. Hän on rikkonut, mutta hän oli minulle hyvin rakas.

— Hänestä tulee hiton siro leski, — sanoi Stafford haaveilevasti pienen pysähdyksen jälkeen, jonka aikana hän todellisen tuntijan arvostelulla oli loihtinut mieleensä lady Standishin erityiset edut ja viehätykset.

— Sinun on saatettava hänet takaisin vanhempainsa kotiin, — sanoa ähkäisi sir Jasper minuuttia myöhemmin, hitaasti työntäen päänsä taasen sisään. — Ah, kunpa en olisi koskaan häntä sieltä noutanut… Olisitpa nähnyt hänet, kun minä häntä kosin ja hänet voitin, Tom! Maalaiskukka, pelkkää viattomuutta, metsäruusu… Ja nyt vilpillinen, kaksinaamainen!

— Se on metsäruusun tapaista, — virkkoi Stafford filosofisesti. — Siirrä se vain alkuperäisestä pensasryhmästään puutarhaan, niin ennen seuraavaa kukkimiskautta kasvaa se kahdenkertaiseksi.

Tässä puhuja, joka aina auliisti antoi arvoa omille kuvitelmilleen keikautti päätään inhasti nauraen, sillävälin kun sir Jasper päästeli muutamia murahduksen ja voihkahduksen välisiä ääniä.

Aiotun taistelun vilkasluontoinen todistaja pyyhki silmiään.

— Kuulehan, mies, — huudahti hän, kääntyen äkillisessä ärtymyksessä ystäväänsä, — korjaa Herran nimessä tuo hautajaisnaamasi näkyvistäni. Mitä hittoa saatoinkaan sinussa nähdä, Jasper, tehdäkseni sinusta ystäväni! Se käy yli ymmärrykseni. Sillä ennen kaikkea rakastan miehessä älyä ja sukkeluutta, ja sinulta, poikaseni, puuttuu leikillisyyden sovittava lahja niin peräti, että tosiaan pelkään… hm… olevasi vaarallisessa tilassa; pelkään, että turma sinua väijyy, sillä se on parantumatonta. Mitä, Jumalan nimessä, eikö mies voi onnenleikissä menettää heittoa ja kuitenkin nauraa? Eikö maanviljelijä voi tiluksiltaan yllättää salametsästäjää ja ansaa virittäessään silti hilpeästi hyräillä? Mitä, — jatkoi herra Stafford, lämmiten aineelleen ja keinahtaen keveästi ikkunasta, istahtaakseen sen ulkolaudalle, — lempo soikoon, eikö herrasmiehen tule aina olla valmis katselemaan kohtaloansa hymy huulilla? Vakuutan, etten vielä koskaan ole nähnyt kalman kallon minulle irvistävän itse irvistämättäni tuonelle takaisin… hitto vie!

— Kuule… kuule! — huudahti sir Jasper heristäen teroitettua korvaansa. — Kuuletko?

— Pyh, — hymähti herra Stafford, — tuuli vain tuolla puussa humisee.

— Ei, — epäsi sir Jasper; — hiljaa, mies, kuuntele!

Erehdyttämätön kumina kasvoi yön hiljaisessa ilmassa — epämääräinen äänien sekamelska, joka vähitellen selveni heidän kuunteleville korvilleen. Se oli monien kavioiden poljennollista kapsetta, pyörien jyrinää, armottoman ruoskan läiskähdyksiä.

— Totta tosiaan, — huudahti Stafford käyden hauskan hilpeäksi, — luulen, että olet oikeassa, Jasper; sieltä ne tulevat!

Kuutamo ui veripunaisena sir Jasperin leimuavissa silmissä. "Pistooleilla vai miekoilla?" kysyi hän taas itseltään ja tarttui miekkansa kahvaan lähimpänä turvana ratkaisevaa hetkeä odottaessa.

Ulos hoippui pari unista renkiä, kun majatalon isäntä herra Lawrence soitti tallin kelloa.

Betty-neito heitti pari halkoa tuleen, samalla kun tarjoilijatar havahtuen torkahtelustaan pyysi kattilaa, valitsi muutamia sitruunia ja käski tuoda tuhlailevan runsaasti valukynttilöitä jalustoissaan.

Kurkistaen vaununikkunasta, selkä yhä käännettynä onnettomaan kosijaansa, jolle hän ei ollut antanut anteeksi, Kitty-rouva tervehti eloisin silmin Karhun majatalon tuikkivia valoja.

Sillävälin kun vaunut tekivät moitteettoman kaarroksen pihalla, hänen nopea katseensa oli huomannut näyttämön jokaisen yksityiskohdan. Kookasvartaloinen sir Jasper nojasi kädet rinnalla majatalon ovipieltä vasten, odottaen hänen saapumistaan ja näyttäen ilmeiseltä kostonhengeltä, jota oranssinväriset säteet majatalon lyhdystä oikullisesti valaisivat. Ulkona kuutamossa, kiiltäen helmenharmaassa satiinipuvussaan ja puuteroidussa tukassaan, hopeoituna harjasta kengänsolkiin asti istui Stafford kuin sadun keijukaisprinssi ikkunalaudallaan niin sirona ilmestyksenä naisen silmälle (sen ehti leski huomaamaan) kuin sellaisena yönä saattoi toivoa näkevänsä.

"Oh", mietti Kitty, "nyt vihdoinkin saamme oikein hauskaa!"

Ja koska hänessä oli liian paljon taiteilijaa ajatellakseen vain omaa mukavuuttaan, kun oli vaikutuksen tekeminen kysymyksessä, hän päätti siirtää ratkaisun kypsyneeseen hetkeen, maksoi mitä maksoi. Senpä vuoksi hän, juuri kun O'Hara huudahti kummastuksen ja inhon äänellä: — Tuli ja leimaus, rakkaani, eikö tuolla olekin se mylvivä härkä sir Jasper! — heti peitti kasvonsa röyhelöllään ja pyörtyi irlantilaisen povea vasten.

Sir Jasper hyökkäsi vaunujen ovelle. — Mylvivä härkä! — ammui hän. — Kyllä teille opetan, sir, kuka olen! Opetan sille naiselle… opetan… opetan…

Herra Stafford riensi kepeästi apuun.

— Taivaan tähden, — hillitsi hän, — muista toki, että olemme herrasmiehiä; anna miekkojen tai pistoolien, Jasper, taikka miekkojen ja pistoolien, jos niin tahdot, ratkaista asia, vaan älä ryhdy käyttämään nyrkkejäsi ja kauluksesta ravistelemaan. Tyynny, Jasper! Ja sinä, sir, — sanoi hän O'Haralle niin ankarasti kuin hän hytkähdyttelevältä naurultaan voi, — koska olet tehnyt parhaasi liittääksesi herrasmiehen päähän jotakin, [Muutamien kansojen keskuudessa sanotaan, että petetyllä aviomiehellä on sarvet.] mikä saa hänen hattunsa vinoon koko lopuksi ikää, pidätkö jalomielisenä mainita hänen tilaansa niin täsmällisellä nimellä?

— Hst, — varoitti O'Hara liian hätääntyneenä välittääkseen herjauksista tai ivasta, — tehkää minulle tietä, hyvät herrat, Jumalan tähden. Ettekö näe, että rouva on pyörtynyt?

Äärettömän huolellisesti ja hellävaroen hän astui ajopeleistä taakkoineen, työkkien tieltään toiselta puolen uteliaan ja palvelevaisen isännän, toiselta ponnistelevan aviomiehen.

— Voi, mitä olenkaan tehnyt! — huudahti suunniltaan säikähtynyt rakastaja, kun hänen käsivarsillaan kantamansa painon hervottomuus alkoi täyttää häntä pelolla lemmittynsä puolesta. — No, eihän ole minkäänlaista hätää! Katso, enkö minä ole tässä? Oohh, armahaiseni, jos…

Mutta nyt sir Jasper pääsi ystävänsä hoivasta. — Minä en tätä kärsi, — huudahti hän. — Tämä on enemmän kuin liha ja veri voi sietää. Antakaa hänet minulle, sir. Miten uskallatte häntä pitää? — Hän hyökkäsi O'Haran kimppuun takaapäin, tarttuen häneen ja kuristellen häntä kurkusta.

— Kyllä minä teille kohta näytän, mielipuoli paholainen! — kiljahti O'Hara raivossa, joka ei ollenkaan antanut hänen ahdistajansa vimmalle perään. Näin hän huusi, mutta sitten hän nikahtuneena vaikeni.

Tässä rymäkässä saapuivat he vierashuoneen ovelle.

— Oh, Jasper, Jasper, säädyllisyyden nimessä! — esteli Stafford, turhaan yrittäen irroittaa baronettia irlantilaisen niskasta. — Ja sinä, Denis, pyydän, älä enää ärsytä häntä. Peijakas, poikaseni, muista, että hänellä on joitakin aikaisempia vaatimuksia… miten sanoisinkaan? Joku pikku kiinnitys…

— Minä täytän hänen nahkansa hänen omilla punaisilla hiuksillaan, — vakuutti sir Jasper suu vaahdossa, mutta silloin raju tyrkkäys O'Haran olkapäästä horjahdutti hänet taaksepäin Staffordin syliin.

— Aikaisempia vaatimuksia… pikku kiinnitys, niinkö? Jompikumpi teistä saa niellä ne sanat ennenkuin tässä talossa itse mitään nielen, — vannoi Denis O'Hara melkein iloisesti kelttiläisen raivonsa innostuttamana. — Tosin on se mieletöntä; tiedän, että olette pähkähullu, sir Jasper, mutta eikö teidän tulisi hävetä rouvan edessä? Hän vapisee peljästyksestä… Lepää tässä, enkelini, — virkkoi hän siirtyen äänekkäimmästä uhman sävystä hellimpään kuherrukseen. Lepää tässä; ei ole pienintäkään syytä pelkoon, vaikka viisikymmentä tuollaista vanhaa hourupäistä kahden pennyn hintaista tuuliviirin kukkoa ylitsesi kiekuisi! — Näin sanoen hän laski taakkansa hellästi nahkakaiteiseen nojatuoliin takkavalkean eteen ja kääntyi kimmoisin askelin sir Jasperia kohti.

— Tulkaa ulos, — sanoi hän, — tulkaa ulos, sir! No, jätä hänet yksikseen, Tom, tämä on ainoa keino häntä vähääkään rauhoittaa. Ka, eikö hän, mies parka, pienen kisamme jälkeen toissa iltana ollut niin kyyhkysen kaltainen, että lapsikin olisi voinut häntä lypsää?

Vavahteleva olento nojatuolissa päästi nyt sarjan hysteerisiä pikku äännähdyksiä, jotka mitä vastustamattomin liikutus näkyi hänen rinnastaan pusertaneen.

— Hoo, hoo, — huudahti tällöin herra Stafford, kykenemättä naurultaan kauemmin pitämään kiinni ystävästään.

— Rakkaani, — alotti huolestunut O'Hara, vielä kerran kääntäen päänsä nojatuolia kohti, mutta:

— Judas! — sihisi sir Jasper, työntäen raivokkaasti ruhonsa irlantilaisen ja hänen huomaavaisuutensa esineen väliin.

— Heh, — huudahti Stafford, — etkö voi jollakin tavoin peittää sitä päätäsi, O'Hara? Vannon, että sen pelkkä näkeminen yhä ärsyttää sonnia kuin punainen riepu… Sonnia, haha!

— Ha, ha, ha! — räjähti tällä kertaa hillittömän hilpeä nauru nojatuolista.

Nuo kolme miestä jäykistyivät äänettömiksi.

Sitten herra Stafford lähestyi varpaillaan ja tirkisti tuolin sivukaiteen yli. Hän katsoi ja näkyi typertyvän kummastuksesta, katsoi uudestaan ja kajahdutti kattoparruja kirkkaalla naurullaan, kunnes pelokas isäntä käytävässä ja vapiseva tarjoilijatar pöytänsä ääressä tämän hilpeän äänen rauhoittamina lohduttautuivat.

Kitty-rouvan sointuvan hilpeyden kimakka naisenliverrys yhtyi hauskasti Staffordin nauruun.

— Oi, Kitty Bellairs, Kitty Bellairs! — läähätti herra Stafford, heristi hänelle sormeaan, hapuili tukea ja törmäsi sir Jasperia vasten.

Baronetti vaipui heti lähelleen osuneelle tuolille ja jäi siihen, jalat ojennettuina jäykästi kuin harpin reidet, silmät muljottaen oikein härkämäisestä hölmistymisestä ja tuijottaen rusoposkiin ja pieneen, täyteläiseen vartaloon, jotka nyt kohosivat esille uunin nurkasta.

— Voi, voi! — äännähteli Stafford; ja toisessa hengenvedossa hän taas purskahti nauruun. — Haha, haha, vaikka oletkin härkä, hyvä Jasper, olet lähtenyt suloisen villihanhen ajoon, niinkuin ystävämme O'Hara sanoisi.

— Herra meitä armahtakoon! — virkahti rouva. — Tämä on todellakin mitä hullunkurisin kohtaus. Oi, sir Jasper, sir Jasper, nyt näette, mihin mustasukkaisuus saattaa miehen!

— Lempo, en ymmärrä jutusta hölynpölyä, — sanoi O'Hara. — Sen vain tiedän, että nauruasi kuuntelee kuin enkelikuoron soittoa, armaani.

Vilpitön herrasmies lähestyi puhuessaan lemmittyään, aikoen kietoa kätensä hänen vyötäisilleen. Mutta kiivastuen pujahti tämä äkkiä hänen kosketuksestaan.

— Olkaa hyvä, sir, — sanoi hän, — ja muistakaa, missä suhteessa olemme toisiimme! Nauruni johtuu vain helpoituksen tunteesta, kun tiedän olevani turvassa.

— Turvassa? — matki ihailija äkillisellä, kamalalla aavistuksella.

— Niin, — sanoi rouva ja puhui omaa sydäntänsä kaivelevan katumuksen vuoksi happamammin, huomatessaan muutoksen toisen kasvoilla. — Tahtoisitte näyttää unhoittaneenne, sir, että olette väkivallalla vienyt minut pois… kavalasti ryöstänyt minut mukaanne, palkattujen roistojenne kanssa. — Hänen äänensä kävi yhä kimeämmäksi, kun eräänlainen melu, jonka hänen odottavat korvansa jo olivat huomanneet lähestyvän, nyt alkoi kuulua aivan selvänä pihasta, ja nopeat askeleet kajahtivat käytävässä. — Voi, herra O'Hara, olette käyttäytynyt hirveästi minua kohtaan! — valitti rouva. — Oi sir Jasper, oi herra Stafford, minkälaisesta kohtalosta onkaan teidän aivan odottamaton väliintulonne minut tänä yönä juuri ajoissa pelastanut!

Tässä hän katsahti ylös ja parahti mitä suurimmasta kummastuksesta. Sillä siinä ovensuussa seisoi mylord Verney, ja hänen olkansa yli tirkistivät kapteeni Spicerin uteliaisuudesta rypistyneet kasvot.

XXII kohtaus.

O'Hara suoristausi. Hän oli yht'äkkiä käynyt tavattoman hiljaiseksi.

Vähitellen toipuen naurunpuuskistaan Stafford oli alkanut kiinnittää näyttämöön jotakin järkevää huomiota. Epäilyksen sumu kohosi hänen silmiinsä, kun hän vilkaisi uhriksi joutuneesta, mutta hyvin eloisasta rouvasta tämän "väkivaltaiseen ryöstäjään" ja sitten kynnyksellä seisovan vastatulleen synkkiin kasvoihin. Hänestä näytti Kitty-rouvan parahdukseen ja hämmästyneeseen hätkähdykseen sisältyvän tavatonta harkintaa.