V.

Oli sydänkesän päivä. Herössä oli juhla.

Ikimuistoisista ajoista oli väelle pidettävä juhla, kun suurkalastus oli ohitse ja kesä tullut. Ja vanhoja hyviä tapoja kunnioitettiin Herössä.

Kaikki olivat iloisia, sillä kaikki tahtoivat mielellään huvitella, etenkin tanssia. Itse Saapas-Tobinekin antoi kalastajalaulunsa levätä sinä päivänä; hän oli oppinut ihka uuden, iloisen laulun eräältä söndmöreläiseltä. Mutta useimpien mielestä oli kuitenkin jotakin juhlallista tällä kertaa — sillä läntinen kylkirakennus oli valmis; kahden päivän perästä kuulutettaisiin kirkossa Herön Gunvor ja tohtori Torgersen. Olot jäisivät entiselleen; mutta jotakin uutta ja tietämätöntä tulisi kuitenkin; — se on pimeää, jota ei kukaan tiedä.

Sää oli niin kaunis ja kesäisen tyyni, että kaikki pysyttelivät ulkona. Pikku lapset juoksentelivat kuin kissanpoikaset. Pojat kävivät käsiksi toisiinsa ja vetivät toisiansa paikasta toiseen, tekivät voimakkaita käänteitä ja työnsivät toisiansa seiniä ja ovia vasten.

Kentällä tanssivat sekä vanhat että nuoret. Koko talonväki oli mukana; Gunvor oli aloittanut tanssin Hesekielin kanssa, ja tuomarikin oli tullut mukaan. Hän oli tanssinut Seri-Annan kanssa, ja Seri-Anna sitten kertoi kaikille ihmisille, että tuomari oli niin alentuvainen ja oikein oivallinen; hän piti tuomarin tanssiinpyyntöä suuremmassa arvossa, kuin jos rovasti olisi vienyt hänet ruokapöytään.

Ja yö oli heille suopea! Meri lepäsi kimaltelevana ja vienosti laulellen; se kevensi mieliä ja haihdutti varjot; — unohdettiin, että oli ollut talvi.

Vanhat olivat mielestään nuortuneet jälleen, ja nuoret olivat saaneet, mitä olivat toivoneet. Vain joku harva tunsi keskellä riemuansa sen kylmän henkäyksen, joka vain odotteli tullaksensa uudelleen. —

Tuomari oli istuutunut Elina-rouvan viereen ja huvittelihen katselemalla tanssia.

Väki tanssi niin uskomattoman keveästi, vieläpä vanhatkin. Luottavaisessa lujassa syleilyssä kiertelivät he ympäri, miehet ja naiset, pitäen toisistansa kiinni voimakkain, ahavoitunein, litteiksi painetuin käsin mistä vain. Hitaat, vanhat torpparit pyörähtelivät piippunysä hampaissa ja tyyni iloisuus säteillen silmistä; vaimot kiisivät ympäri hiljaisin, juhlallisin katsannoin; — tänään oli kuin nuoruudenpäivä; herrasväki piti aina huolen siitä, että joku oli kotona hoitamassa heidän taloaan ja lapsiaan sinä päivänä.

Tuomari tuli hiukan kärsimättömäksi. Gunvor ei tullut sinne. Hän ja Svein olivat alituisesti liikkeellä; ja kun hän ei tanssinut, kulki hän väen parissa, puheli kaikkien kanssa ja piti huolta kestityksestä.

Mutta kun hän toisen kerran, tarjosi Hesekielille kätensä tanssiin, katsoi tuomari ihmetellen Elina-rouvaan. Hän itse istui ja ajatteli, uskaltaako lähteä pyytämään häntä.

Elina-rouva huomasi hänen katseensa. "He ovat kasvaneet yksissä", sanoi hän; "siihen aikaan ei ollut ketään, joka olisi tanssinut polskaa niin hyvin kuin he!… Hänen isoisänsä se hävitti tynnyrin kultaa… ja hänen isänsä täytyi lähteä tien toisella puolella olevasta vanhasta sukutalosta. Sitten hupeni tanssi vähiin!"

Kaikki töytäsivät yhteen kasaan katselemaan tanssia, tekemättä itselleen selväksi, miksi jokainen liike täytti heidät sellaisella mielihyvällä.

Falck siirtyi hiukan eteenpäin nähdäksensä paremmin. Ei ollut ketään muita tanssivia. Gunvorilla oli tumma villaleninki ja höllästi sidottu punainen silkkisaali hartioilla; veri oli noussut poskille, silmät olivat hiukan alas luotuina. Falck ei voinut käsittää niiden ilmettä. Hänen täytyi ihmetellä Hesekielin kaunista vartaloa ja jäntevää notkeutta, mutta hämmästyi katsellessaan häntä kasvoihin. Tavallinen, raskasmielinen ilme oli poissa, tiheät, miltei aina rypistetyt kulmakarvat olivat hiljaa ja jättivät vapaaksi katseen, joka oli ylpeä, uhkamielinen: — mikään ei ollut mahdotonta! — — —

Tuomari vaipui ajatuksiinsa.

Sitten ei kukaan kyennyt saamaan Hesekieliä tanssimaan enää.

Gunvor oli mennyt Sveinin luo. He istuivat hetken yhdessä samalla tuolilla. Svein pani käsivartensa hänen vyötäreilleen.

Vähän matkan päässä seisoi Hesekiel ja tuijotti heihin. Hänen kasvonsa olivat muuttuneet, suu kiihkoisesti puristunut ja silmät leimusivat. Hän katsoi Torgerseniin, sitten Falckiin ja näytti siltä kuin hän tahtoisi musertaa molemmat.

Hänen kätensä puristuivat nyrkkiin. Tässä silmänräpäyksessä hän vihasi kaikkia, jotka tulivat etelästä päin. Mitä oli heillä täällä tekemistä?… Kyllä, ryöstää he tahtoivat rikastua toisten ponnistuksista;… varastaa he tahtoivat ne säteet, jotka Jumalan pyhä aurinko lähetti tänne… viekkaasti saada omakseen toisen osan ja maallisen onnen, niin että toinen jälleen istui yksinään pimeydessä.

* * * * *

Falck oli mennyt istumaan Vikka-tädin viereen ja puhellut iloisesti hetkisen, mutta tullut äkkiä harvasanaiseksi.

Hän oli jälleen tullut katsoneeksi Hesekieliin.

Sitten tuli Gunvor ja istahti äitinsä viereen. Falck siirsihen lähemmäksi, samoin Vikka-täti; hän tahtoi kuulla, eikö Gunvor nyt voinut levähtää.

Gunvor hymyili hänelle. Hän ei suinkaan ollut väsynyt, mutta nyt he suoriutuivat kyllä ilman häntäkin! Mutta tiesihän täti, että kuului asiaan, että hän, Gunvor, tanssi polskaa kerran. — — —

Falck tuli niin hyvälle mielelle, että unohti, ettei ollut saanut tanssia ensinkään.

Gunvorin sielu oli hänen silmissään! Ne olivat kuin lapsen, uneksivasti kiiltävät… hänen äänetön hymynsä viihdytti Falckin lepoon!…

Falck unhotti kaikki, mikä oli esteenä heidän välillänsä.

Hänessä kuohui jotakin tuntematonta keväistä; hän teki lempeän liikkeen, hän ei itse tiennyt, miksi. Tuulen henki tuli ensin Gunvoriin, sitten häneen — se oli kuin lemmen hyväily!

Hän ei voinut itse käsittää, että hän oli niin iloinen. — Senkötähden, että hän tunsi rajoittamisen taidon ja oli tyytyväinen? Sillä hänellä ei ollut menneisyyttä eikä tulevaisuutta, ainoastaan tämä täydellisesti suloinen nyt, kun Gunvor istui askeleen päässä, eikä Svein Torgersen ollut näkyvissä…

Oli aivan kuin toinen ilma! Hän hengitti sanomattomalla mielihyvällä. Ja heidän itsensä tietämättä lepäsivät heidän katseensa hetken toisissaan. Tuomari nauroi äkkiä, hän ei voinut olla nauramatta.

Gunvor katsoi häneen ilme kärsivänä.

Tuomari huomasi sen ja sanoi hymyillen: "Oh, minä tulin vain ajatelleeksi jotakin hullunkurista!"

Tuo hullunkurisuus oli, että hän, joka istui siinä, muutamien päivien kuluttua antaisi vihkiä itsensä toisen miehen kanssa. Tuomari oli ajatellut kysyä häneltä tänään, luuliko hän, että se voisi tapahtua. Nyt juolahti hänelle mieleen, että hän tekisi sen sitten kuin he jäisivät kahden.

Gunvor ei virkkanut sanaakaan hänelle, hän ei ollut kertaakaan kutsunut häntä tänne; hänen täytyi aina tulla kutsumatta — no niin, sen hän teki mielellään.

Eikä tuomarikaan sanonut enempää.

Mutta hänen sydäntään kirveli, kun Gunvor oli niin tyyni ja lempeä. Herra Jumala, että hän saattoi keksiä senkin, että oli aina tasapainossa, kenties vielä päälle päätteeksi oli tyytyväinen oleviin oloihin semmoisinaan!

Hän ei sietänyt sitä; hän tahtoi kysyä häneltä sitten;… vielä oli liian valoisa, sillä hänen ympärillänsä hohti kirkas ilma kullalta, mutta sitten.

Eikö esimerkiksi voisi tapahtua ihme? Se kyllä tapahtuu toisinaan, jos vain oikeutta ja taivaallista hyvyyttä ja muuta sellaista harjoitetaan kutakuinkin kylliksi!… Eikö Gunvor mahtanut luottaa lujasti kaikkeen sellaiseen?… Vaikka hän ei ollutkaan niin tarkka sanojen suhteen kuin rovasti — — —

"Uskotteko, että ihmeiden aika on mennyt?" kysyi hän.

Gunvor katsoi ylös. "En!"

"Ja se usko antaa voimia, eikö niin?"

Gunvor nyökkäsi.

He alkoivat puhella jostakin — paitsi siitä, joka valepuvussa kätkeytyi sanoihin. Oli kuin kumpikin puolestaan taistelisi sen masentavan vaikutuksen alaisena, että heidän rakkautensa pelasi tammipeliä.

Mutta tuomari ei voinut antaa hänelle anteeksi tuota kaunista, tyyntä kasvojenilmettä. Miten rohkeni hän olla niin iloinen? Tuo ylpeä pää, joka ei milloinkaan taipunut, ja tuo rohkea sydän… eikö se milloinkaan antautunut? — Tällä hetkellä hän ei voinut sitä sietää. Olisi miltei parempi, jos hän olisi aivan tavallisen kylmä ja sydämetön.

Hän alkoi puhua kirjoista hitaalla, miltei suuttuneella äänellä.

Hän luki kirkkoisiä nyt… niillä oli niin kummalliset mielipiteet. —

Hän kiinnitti silmänsä Gunvoriin.

"Naiset liioittelevat aina!"

Sen hän sanoi aivan ilman yhteyttä. Gunvor katsoi hämmästyneenä häneen.

Hän jatkoi: "Tiedättekö, mitä Henki sanoo väkevästä naisesta: Niin kauan kuin on yö, ei hänen lamppuansa sammuteta. Niin on eräässä paikassa! Ja se se juuri on hullusti, sillä silloin on oleva pimeä myöskin… Te olette niin kylmä, että jäätyy! Teidän silmänne ovat kovat!"

Hän nousi kiivaasti ja meni.

Gunvor katsoi hänen jälkeensä mykkä soimaus ilmeessään. Ilkkuiko hän häntä siksi, että hän tahtoi sitä, mikä oli välttämätöntä, ja siksi, että hän kykeni siihen? — — —

Hän pyyhkäisi surullisena kädellään kasvojansa. Sitten hän nousi ja meni.

Tuomarihan itse vahvisti häntä taisteluun näyttäessään hänelle, miten erittäin välttämätöntä se oli. Heidän välillään oli kuitenkin huntu!… He eivät nähneet toisiansa. Gunvor ei tahtonut repiä sitä pois. Hän hymyili katkerasti. Olihan hyvä, että se oli!

Lopun iltaa seurasivat tuomarin silmät häntä, missä hän kulki ja seisoi. Hän ei kadottanut ilmettä, ei katsettakaan.

Gunvor ajatteli pari kertaa pyytää häntä menemään kotiin, sillä hän ei tiennyt, kestäisikö hän kauemmin.

Tuomari ajatteli koko ajan, että hän nyt sanoisi sen, mutta kysyi sitten itseltään ivallisesti, mitä hänen oikeastaan pitäisi sanoa.

Eikö hän kauan sitten ollut lorunnut sivu suun!

Myöhemmin juhlan loputtua hän kohtasi heidät puutarhassa, Gunvorin ja tädin. Täti oli unohtanut jotakin, ja he jäivät kahden.

Nyt sanoisi hän sen — mutta ensi tuokiossa ei hänellä ollut tietoisuutta muusta kuin että Gunvor oli siinä, hän ja tuo juhlallinen valoisa hiljaisuus — ja lehmuksen kukista lähtevä viinintuoksu.

Sitten hän alkoi. Hän tahtoi, että Gunvor tietäisi kaikki, ja että hän katselisi tuomarin silmillä.

Gunvor seisoi hiljaa, katseessa tuska. Hänen painavan rehelliselle luonteellensa oli kaikki se, josta hän puhui niin keveästi, aivan mahdotonta.

Miten voisi hän laskea Sveinin ja rikkoa lupauksensa? Miten voisi Svein rikkoa omansa? Eikö hänelläkin ollut velvollisuuksia?

Ja siinä seisoessaan kasvoi hänessä sanomaton ylenkatse sitä kohtaan, mitä Falck tarjosi hänelle niin ajattelemattomasti, ikäänkuin se, mikä revittäisiin, ei olisi mitään huomenna — niin ajattelemattomasta että hyvin voisi tapahtua, että hän katuisi jo huomenna. — —

Ei hän voinut tehdä niin! Ei hän voinut päästä siitä, mitä kerran oli luvannut, ei myöskään unhottaa, mitä oli itse antanut, sitä, joka jo oli elettyä! Hän ei tahtonut unohtaa sitä.

"Teidän ei olisi pitänyt sanoa sitä!" sanoi hän hiljaa. "Miksi unohdatte Sveinin? Ja onko Teillä oikeus unohtaa." — —

"Te uskotte myöskin, mitä Miina Jöns kertoo?" — — Hän hymyili hermostuneesti, ja hänen äänensä kävi kuivaksi ja ivalliseksi. — "No niin, olette oikeassa. Hän on hupaisempi, siinä olette oikeassa… olen teille äärettömästi kiitollinen, että muistutatte minua esteistäni! Voin vakuuttaa teille, että minulla on muitakin, hyvin ehdottomia." — —

Hän tuli äkkiä iloiseksi ja leikilliseksi. Gunvor katsoi vakavasti häneen. "Gunvor!" Tuomari meni suoraan hänen luoksensa eikä hänen äänensä enää ollut kova.

"Jos ei olisi mitään… esteitä, tarkoitan, voisitteko silloin… Te voisitte!"

Gunvor seisoi tuijottaen. Oli kuin hän äkkinäisessä välähdyksessä näkisi paljastettuna edessään sen, mitä tuomari tarkoitti esteillään. — Hän näki hänen sielunsa pohjaan ja sen kaikki heikkoudet, näki oman ankaran, rehellisen tahtonsa, joka ei voinut myöntyä, ei löytää tietä sen ohi, mikä hänestä näytti oikealta.

Gunvor väistyi taapäin, kalman kalpeana. — "En!" kuiskasi hän äkkiä. — "Tulisi liian paljon kärsimystä!"

Hiljalleen valittaen piti hän kättään kasvoillansa.

Puutarhakäytävän päässä tuli täti takaisin.

Falck meni häntä vastaan ja poikkesi toiselle tielle. Hän tahtoi katsella hänen hyansinttejänsä.

* * * * *

Kun Gunvor sinä yönä tuli huoneeseensa, ei hän mennyt vuoteeseen, vaan asettui katselemaan ulos.

Teki hyvää istua ja kuunnella merta.

Hän nojasi päänsä ikkunan puitteita vasten.

Alhaalta rannalta kuului kuiskailua, naurua ja lörpöttelyä.

Sitten tuli meren aalto: toiset vaikenivat, kun se tuli. Se yleni kuin virrensävel ja sekoittautui sitten pitkään, lempeään lauluun. — —

Tuuli tuli; sillä oli jotakin kerrottavaa.

Talossa oli hiljaista. Hän saattoi kuulla äitinsä nukkuvan rauhallisena alakerroksessa.

Mutta nyt natisivat portaat — joku hiipi alas. Ovi avattiin hiljaa. Hän tiesi itse lukinneensa sen.

Hän meni ikkunaan, joka oli pihalle päin, ja katsoi ulos, mutta hätkähti, ikäänkuin olisi saanut lyönnin.

Se oli Irmild, puoleksi puettuna. Hän oli heittänyt ympärillensä tädin valkoisen saalin ja juoksi tietä alas.

Gunvor meni ulos aivan hiljaa, ettei herättäisi äitiänsä, vielä aivan epätietoisena siitä, mitä Irmildin lähtö merkitsi. Oliko hän sairastunut? — — —

Hän näki hänen juoksevan tavallisella liukuvalla tavallansa, näki hänen poikkeavan tohtorin taloon vievälle polulle, ja yhdellä hyppäyksellä hän seisoi ikkunan alla; hän katseli ympärilleen joka taholle — sitten hän nosti kätensä ja koputti hiljaa alimpaan ruutuun.

Gunvor oli pysähtynyt viimeiseen mutkaan pajupensaan taakse. Hän ei voinut heti mennä edemmäksi; hänen kaikki jäsenensä jäykistyivät.

Sillävälin hän kuuli jonkun vastaavan sisäpuolelta, kuuli Sveinin tulevan ja avaavan, kuuli itkua ja rajun purkauksen ja sitten naurua ja puhetta, joka tukehtui syleilyyn. Kuiskauksia, hyssytyksiä — ovi suljettiin jälleen, molemmat salvat pantiin eteen eikä enää kuulunut hiiskaustakaan.

Häntä puistatti rajusti. Hän istuutui uupuneena kivelle. Mitä hyödyttäisi mennä sinne? Ettei tämä tapahtunut ensi kertaa, sen hän ymmärsi kaikesta. Hän koetti ajatella hiukan.

"Että nyt menisi kaikki rikki! Se, jota hän oli alkanut elää, ja jota hän oli elänyt tahdollaan ja verellään!… Sillä, johon hän oli taistelemalla päässyt — ei ollut vähintäkään merkitystä, se heitettäisiin pois!"…

Hänen oli aivan mahdoton ymmärtää sitä. Oli kuin maa sortuisi hänen allansa. Hän katseli epätoivoisena ympärillensä.

Hän luuli muistavansa, että hänelle oli maksanut niin paljon olla rehellinen ja todenperäinen ja kokonainen ja rohkea — — ja nyt he nauroivat hänelle tuolla sisällä… ilkkuivat häntä, että hän oli kulkenut täällä yhtenä yönä ja kärsinyt heidän tähtensä… antanut sydänvertansa! Sitä ei kumpikaan heistä ollut häneltä pyytänyt…

Eikö mikään ollut totta? Eikö ollut mitään, mitä vasten kallistaisi päänsä, ei yhtään sielua, jonka luona voisi olla turvassa?

Hän katseli ympärilleen tylsästi kysyvä katse silmissään ja painoi kätensä ohimoilleen. Hän tahtoi pakottaa itsensä muistelemaan, mitä nyt oli tehtävä.

Sitten hän nousi vaivalloisesti, haki avainkimppunsa, meni konttorirakennukseen ja avasi postilaukun, joka riippui ulkopuolella. Hän otti ulos kirjeen, missä pyydettiin kuulutusta sunnuntaiksi. Oli onni, ettei postinviejä vielä ollut käynyt siellä!

Hän meni huoneeseensa rutistaen kirjettä kädessään, sytytti kynttilän ja poltti sen hitaasti.

Hänestä oli oikein onni, ettei postinviejä ollut käynyt siellä!

* * * * *

Seuraava päivä oli lauantai, ja oli lauantaikiirettä. Kullakin oli kyllin tekemistä omissa puuhissaan.

Torgersen oli noudettu pois aamulla eikä tulisi kotiin ennenkuin sunnuntaina. Hänen piti mennä pappilaan, missä hän aikoi yöpyä ja sitten seurata toisia kotiin kirkolta. Hehän tulisivat sinne kaikki kuuntelemaan kuulutusta.

Mutta hän ei ollut voinut ymmärtää Gunvoria sinä aamuna. Tämä oli sulkenut konttorin oven häneltä, mutta sitten hän oli kuitenkin tullut hänen jälkeensä rannalle, — mutta vain nyökäyttänyt hyvästiksi — eikä hän ollut rohjennut koskea Gunvoriin. Hänen oli jälleen täytynyt ajatella Isistä; mutta tämä karkoitettaisiin ensi tilassa iäksi, sillä kahden päivän kuluttua olisi Herön Gunvor hänen vaimonsa! — —

Mutta sunnuntaiaamuna ei tullut niin yleistä kirkkomatkaa kuin oli aikomus.

Varhain aamulla oli Gunvor tädin hämmästykseksi mennyt sisään äitinsä luo. Ja sitten kutsuttiin täti sisään.

Ja kun kirkkoaika tuli, ei Elina-rouvan uutta valkeata kuusihankaista lykätty vesille.

Herrasväki jäi kotiin. Mutta Irmild näytti olevan ajettu matkalle. Pikku Gunn oli myöskin saanut luvan lähteä ja muutamat palvelustytöistä samaten.

Hesekiel kuljetti venettä. Hän ei sanonut sanaakaan.

Kotimatkalla oli Svein Torgersen mukana. Hänen kasvonsa olivat synkät; sellaisena ei kukaan ollut nähnyt häntä ennen.

Hän ei ollut näkevinään Irmildiä, joka istui ja koetti pidättää kyyneleitä.

Maihin tultua hän ryntäsi ylös rakennukseen. Hän tahtoi saada Gunvorin käsiinsä. Olihan hän itse kirjoittanut kirjeen ja pannut laukkuun. Se ei ollut tullut perille.

Mutta Gunvor ei ollut löydettävissä. Hän oli mennyt ulos.

Hän haki häntä rauhattomana ja kiihtyneenä.

Vasta päivällispöydässä hän näki hänet. Hän istui äitinsä ja tädin välissä, tyynenä kuten ainakin, mutta kalpeana.

Hän katsoi Gunvoriin. Tämä nyökkäsi hänelle ystävällisesti. Hän tyyntyi jälleen, mutta paloi halusta saada selvä, mitä oli tullut väliin. Mutta pikku Gunn ja Hesekiel istuivat pöydässä myöskin. Ja piika kulki palvelemassa. Se häiritsi häntä.

Aterioitiin silmäänpistävän äänettömyyden vallitessa. Mutta Elina-rouva piti päänsä korkealla sinä päivänä. Hänen silmänsä olivat tavattoman kirkkaat, ja hän näytti oikein juhlalliselta. Tädin silmät olivat punaisemmat kuin tavallisesti. Hän söi tuskin ollenkaan, mutta ravisteli päätänsä tuon tuostakin.

Aterian jälkeen jäivät molemmat yksin arkihuoneeseen. Elina-rouva ja täti menivät ottamaan päivällisuntansa. Pikku Gunn veti Irmildin ulos; hän oli luvannut seurata häntä rantaan.

Torgersen seisoi Gunvorin edessä ja pureskeli viiksiänsä.

Hän otti äkkiä askeleen eteenpäin. — "Miksi et ollut kirkossa tänään? Missä on kirje? Etkö sinä pannut sitä laukkuun? Se ei ole tullut perille." — —

"Olen polttanut sen!" Hän katsoi tyynesti Sveiniin, mutta kalpeni aina huuliin asti.

Svein säpsähti. Gunvorilla oli tuo jäykkä ilme suunsa ympärillä, jota hän ei voinut sietää. Hän katsoi tuimasti ovelle, joka äsken suljettiin Elina-rouvan jälkeen. Hänen äänensä tuli kovaksi ja korkeaksi.

"Äitisikö se taas on liikkeellä menettelytapoinensa?"

"Sinä itse vain, Svein! Siihen, mitä kysyt, voit itse parhaiten vastata!"

Svein tuli silmänräpäykseksi kalman kalpeaksi ja vei verkalleen kätensä läpi hiuksien.

"Minä aioin sanoa sen sinulle eilen, ennenkuin matkustit. Minä olisin sanonut; senvuoksi minä tulin veneelle. Mutta minä en voinut. Saat antaa minulle anteeksi!"

Svein ei vastannut eikä katsonut häneen. Hän otti sikarin ja pani sen pois, haki tulitikkuja ja laski ne jälleen toiselle pöydälle. Sitten hän juoksi hänen luoksensa rukoileva, hämmentynyt ilme kasvoissaan.

"Gunn, mitä sinä tahdot, mitä tarkoitat?"

"Sinä olisit sanonut sen minulle, Svein! Olisithan sinä sanonut sen minulle!" virkkoi hän hiljaa — "etkä olisikaan… ei, et sinä olisi!"… hänen äänensä vapisi; hän keskeytti.

Svein näytti äkki keventyneeltä; synkkä pilvi pakeni hänen kasvoiltaan.

"En — en olisikaan", lausui hän ujostelematta, "jos vain siitä on kysymys, niin sovimme kyllä! Ei, kautta taivaan, minun ei olisi pitänyt tehdä sitä — mutta kun niin on… tietysti se on hirveän tuhmaa, mutta, katsos, minä en tahtonut huolestuttaa sinua sillä, minä kun ajattelin… niin, Gunvor, sinuahan minä rakastan, näetkö, sinustahan minä pidän. Se on selvää."

Gunvor alkoi vapista. Hän istuutui äitinsä vanhalle tuolille.

"Siinäkö kaikki, mitä sinulla on sanottavaa, Svein?" Svein seisoi hänen edessään. Hän alkoi jälleen käydä hieman epävarmaksi.

Gunvor katsoi häneen silmissään ilme, jota hän ei milloinkaan ollut nähnyt. Svein ei ymmärtänyt hänen kärsimyksensä syvyyttä, hän ei epäillyt hetkeäkään, että tunnin kuluttua olisivat välit hyvät jälleen.

Hän meni Gunvorin luo ja tahtoi ottaa hänet syliinsä ja pyytää hymyä. Hän ei muka voinut, niin totta kuin eli, sietää, että asia oli niin sotkuinen.

Mutta sitten katsoi Gunvor häneen ja hänen katseensa pidätti häntä. Gunvor osoitti pöydän toisella puolella olevaa tuolia.

Svein istuutui siihen, mutta teki vielä yrityksen ottaa asian leikilliseltä kannalta.

"Gunvor, älä istu sillä ankaralla tuolilla! Siinä on koko Herön suku istunut ja hallinnut. Minä en voi kestää sellaista kunnioitusta sinua kohtaan!… Kas, auttaa heti kuin asetut sinne… näetkö, sinun silmäsi ovat kaikkein kauneimmat, kun ne eivät ole niin ylpeinä. Älä ole niin juhlallisen kylmä! Muista, ihminen ei elä niin kamalan kauan!… Gunvor, anna minun polvistua eteesi." — —

"Odota, Svein, eikö sinulla ole mitään muuta sanottavaa?"

"Tietysti, Jumala paratkoon, on minulla anteeksipyyntöjä, kunhan vain tahdot kuulla! Sanon sinulle, etten mahtanut sille mitään, sillä minä olen periaatteellinen mies ja olin päättänyt… näetkö, olin tehnyt päätöksen." — — Hän nykäisi kaulustaan. — "Eikä minulta tarmoakaan puutu! Minä sanon sinulle, minä uskon suoraan sanoen, että hän on hypnotisoinut minut. Hänellä on hyvin omituinen luonne, jonka pohjana on villi vaisto… totisesti minä en usko suggestioniin ja sen sellaiseen! Se yllätti minut, jos niin saan sanoa, kohtalon voimalla." — —

Hän kumartui pöydän yli häntä kohti.

"Gunvor, jos tietäisit, miten vähän se merkitsee ja miten rajattomasti minä sinua rakastan. Sinä et saa uskoa, että minä senvuoksi unohdin sinut. Mutta, näetkö, hän on tuollainen hiipivä olento, jonka edessä ei voi olla kylmä, vaikkakin tahtoisi — ja minä olen todella tahtonut, tiedätkö! Sinä et saa uskoa, että ajatus sinuun silmänräpäystäkään… sinua olen aina kantanut sielussani… minä vakuutan sinulle, että luja tahto voi horjua silmänräpäyksen, niin että aivan itsetiedottomasti tahtoo — Gunvor, sinun pitää uskoa minua! — Mutta hänhän on nyt täysikasvuinen, joten sinä tietysti lähetät hänet pois." — —

Hän katsoi Gunvoria silmiin; hän rukoili katseellaan. Nyt, kuten ennen, saisi Gunvor luvan myöntyä lopuksi. Hänestä näytti aivan luonnolliselta ja oikeutetulta, että hän tälläkin kertaa saisi täyden anteeksiannon kaikista synneistään.

Gunvorin silmissä paloi pidätetty viha.

"Niin että syy on hänen?" kysyi hän olkapäitänsä kohauttaen. Tällä hetkellä hän halveksi Sveiniä.

Kuului puoleksitukahdutettu huuto; ovi käytävään temmattiin auki. Irmild seisoi heidän edessään kasvot jäykkinä kauhusta.

Hän syöksyi huudahtaen Gunvorin luo ja kietoi itsensä häneen: sitten hän peräytyi muutaman askeleen ja seisoi ja katseli toisesta toiseen.

"Olen seisonut ja kuunnellut," kuiskasi hän hengästyneenä, — "lopuksi en voinut —"

Hän heittäytyi lattialle ja vaikeroi; nousi jälleen puolitiehen ja laahautui nopealla liikkeellä Gunvorin jalkoihin.

"Minä en ole sitä tehnyt!" huudahti hän äkkiä uhkamielisesti, "kuka voi sanoa asian niin olevan? Kun ei kukaan näe, ei se tietysti ole totta; silloin ei siis kukaan voi uskoa sitä!" — —

Gunvor oli noussut; hän meni ja nosti hänet ylös.

"Uskon, mitä itse sanot", sanoi hän tyynesti.

Tumma veriaalto väritti Irmildin kasvot; hän katsoi epätoivoisena Gunvoriin ja haki hänen silmistään, olisiko niissä jotakin, joka tuomitsi häntä.

"Minä en ole tehnyt sitä", sanoi hän änkyttäen, "en, se ei ole totta… mutta te saatte kuitenkin tietää sen." — —

"Niin, sillä nyt olet sinä sen sanonut!"

Gunvor katsoi häneen kauan tutkivasti; hän tarkasteli häntä toisin kuin ennen.

Irmild vapisi ja vältti hänen katsettaan luullen, että tuo katse näki hänen sieluunsa asti.

"Se ei ole totta!" toisti hän toivottomana. Hän ei tiennyt muuta turvaa noita kahta vastaan, jotka seisoivat siinä ja tahtoivat surmata hänet.

Silloin pisti häneen äkkiä, että hän oli ilmaissut itsensä ja että hänen täytyi poistua. Ja hän syöksyi ulos huoneesta sellaista vauhtia, että kaatoi tuolin ja juoksi kuin mieletön käytävän läpi yli pihan ja tietä alas.

Gunvor kääntyi Sveiniin ja teki hänelle kysymyksen.

Tämä kääntyi hänestä ja vastasi vältellen.

Tuli kuolonhiljaisuus. Kului muutamia minuutteja.

Gunvor oli jäänyt seisomaan samaan paikkaan. Hän hengitti vaivalloisesti; tuntui kuin ilma tukehuttaisi hänet.

Ja hänen siinä seisoessaan vetäytyivät hänen kulmakarvansa yhteen. Heikko, pystysuora viiva, mikä kulki nenän juuresta, syveni; hänen kasvoihinsa tuli jotakin kovaa, kylmä taipumaton tahto.

Hän eteni muutaman askeleen, nosti kaadetun tuolin ja pani sen paikoilleen.

Sitten hän meni Sveinin luo ja ojensi hänelle kätensä.

"Kiitos nyt kaikesta, mikä oli hyvää meidän välillämme — nyt tiedät, että se on lopussa!"

Hän luhistui kokoon, mutta ei sanonut mitään. Hän ei voinut käsittää, että se oli totta.

"Gunvor, miten ikävää on, että sinä olet tuollainen!" — Hän joutui kyynelten valtaan.

Se sattui Gunvoriin kuin nuhde.

"Niin", sanoi hän hiljaa huolestuneena, "minustakin on ikävää, etten voi olla toisenlainen."

"Sillä voihan mahdollisesti olla toinen, parempi tapa katsella sellaisia asioita."

"Mutta, näetkö, siinä se on, Svein, että olen rakastanut sinua… mutta se, mitä tunsin sinua kohtaan, on liian hyvä kulutettavaksi… tällä tavalla säie säikeeltä, kunnes ei jää mitään jäljelle! Sinä et enää saa tuhota sitä minulta! Ja nyt se on loppuva; tahdon kätkeä parhaan siitä, mikä oli… kantaa sitä sielussani…"

Svein seisoi ääneti ja katseli rukoilevasti häneen; sitten hän meni saliin tietämättään, — mutta tuli ulos jälleen vauhdilla, ikäänkuin olisi voinut kadottaa hänet sillävälin.

"Gunvor, sinä et tarkoita, mitä sanot, et tarkoita!" — — — Hän katsoi häneen, avuttomana kuin lapsi.

Hän otti väkisin hänen kätensä ja pani sen poskeansa vasten.

"Meidän väleistämme ei voi tulla loppua!" kuiskasi hän rohkeampana. — "Älä sano sitä niin varmasti! Sinun ei pidä sanoa asiaa niin varmasti, että kuuluu siltä kuin löisit naulan ikuisiksi ajoiksi. Se kuuluu niin pahalta. On virhe, ettei voi muuttaa päätöstä, suuri virhe" — —

"Tiedän, että minussa on virheitä!" Hän veti pois kätensä. — "Mutta kun jokin on lopussa, on se ohitse. Etkö voi sitä ymmärtää?"

Hänen äänensä oli jääkylmä.

Sveinin kasvoilla näkyi muutos.

Gunvor teki hänelle vielä kysymyksen Irmildin suhteen.

Svein punastui, mutta hänen täytyi vastata.

Gunvor seisoi suorana hänen edessään; hän ei voinut välttää hänen leimuavaa terävää katsettansa.

"Tulee siis kuitenkin pian häät taloon!" —

Hänen äänensä oli matala ja surullinen. Hän lisäsi hitaasti: — "Sillä sellaisesta on tuleva loppu Herössä! Minä olen sen luvannut… äidin ja pikku Gunnin tähden ja sinun tähtesi ja kaikkien ihmisten tähden on se oleva lopussa!" —

Svein oli mennyt ikkunaan.

Hän koetti näyttää siltä kuin ei mitään olisi tapahtunut; ehkä tämä tuuli menisi ohitse.

Mutta se ei mennyt. Silloin hän istuutui tädin neulomapöydän ääreen ja painoi päänsä kaikkien hänen keriensä joukkoon ja nyyhkytti.

Gunvor meni hänen luokseen ja laski kätensä hänen hiuksillensa.

"Sinä voit helposti suoriutua hänen kanssansa, Svein!" sanoi hän hiljaa.

Svein ei nostanut päätänsä. Gunvorin sanat tuntuivat hänestä tällä hetkellä kaikista musertavimmalta arvostelulta, kovimmilta, kirvelevimmiltä sanoilta, joita milloinkaan oli hänelle lausuttu.

Hän istui paikallaan. Gunvor oli mennyt. Hetkeä myöhemmin hän näki hänen irroittavan veneensä ja lähtevän purjehtimaan. — —

Illalla tuli vieraita, mutta Gunvor ei ollut palannut. Eräs miehistä oli nähnyt hänen veneensä Stenholman luona.

Elina-rouva ravisti päätänsä. "Hän tahtoo siis olla yksinään", mumisi hän itseksensä.

Sillä se oli sellainen paikka, mihin ei ihminen koskaan astunut jalallaan. Koko meri painoi sitä kohti ja kaivautui tunturin alle, ja kansa luuli, että merihärkä oleksi siellä.

Elina-rouva ei rauhoittunut, ennenkuin kuuli Gunvorin illalla tulevan kotiin ja menevän huoneeseensa sanottuansa hyvää yötä hänen ovensa edessä.

Silloin oli kaikki hyvin, ja Elina-rouva nukkui tyytyväisenä.

Siinä suvussa ei oltu koskaan totuttu muuhun kuin että milloin tahansa voisi tulla rajuilma ja ottaa jotakin mukaansa.

Elina-rouvan mielestä oli käynyt onnellisesti. Rajuilma oli ottanut sen, josta hän kernaimmin tahtoi päästä.

* * * * *

Saara-äidin luo oli lähetetty airut kuulustelemaan Irmildiä. Hän olikin siellä, mutta ei ollut voinut palata vielä, sillä hän oli sairas.

Torgersen oli ollut siellä, mutta he eivät olleet tahtoneet laskea häntä sisään. Irmild oli saanut hermotaudillisen kohtauksen ja hän kuuli Saara-äidin lukevan hänelle jumalansanaa apunaan maallikkosaarnaaja, joka majaili heillä.

Ja Svein oli mennyt kotiin huomattavasti keventyneenä. Sillä nythän Gunvor itse saattoi nähdä, ettei Irmild enää tahtonut olla hänen kanssaan missään tekemisissä… ja mitä hyödyttäisi ottaa asia tältä kannalta? Hän ei voinut ymmärtää, miksi ei kaikki voisi jälleen kääntyä hyväksi, voisihan Gunvor kostaa, jos tahtoisi; olisi hyvä, jos hän nyt tahtoisi kostaa jollakin tavalla, siten kääntyisi kaikki hyväksi jälleen. Mitä ihmettä tämä välien rikkominen hyödyttäisi?… Jumala nähköön, voitiinhan olla yhtä hyviä ystäviä, vaikkakin elämällä onkin pienet omituisuutensa. Ihanteellisinta olisi ottaa sellaiset aivan luonnolliselta kannalta, sillä vieläpä — niin, vaikkakaan he eivät enää pitäneet toisistaan, oli tällä tavoin mahdollisuus jälleen voittaa toisensa ja saada sitten kaksinkertaista huvia toisistansa.

Hän arveli, että järkevintä olisi, että kaikki jälleen tulisi entiselleen.

Mutta hän ei enää milloinkaan kohdannut Gunvoria yksinään. Aina oli Elina-rouva tai täti tai lapsi tiellä.

Silloin hän rupesi kirjoittamaan — pitkiä kirjeitä joka ainoa päivä.

Hän sai ne takaisin avaamattomina.

* * * * *

Myrlandissa oli ollut oikea Herran etsikkoaika. Maallikkosaarnaaja Esaias Ohlsen oli asunut siellä keväästä lähtien, ja Saara-muori, jota Herran armo niin monesti oli kutsunut, oli nyt oikein tullut sille tielle, joka elämään vie.

Esaias Ohlsen oli Herran armosta koonnut seudulla joukon uskovaisia. Jokainen hänen sanansa oli sielujen ravinto.

Ja sellaisen jumalanmiehen tulo Myrlandiin oli ollut Saara-muorin pelastus. Hänen miehensä oli kalastamassa Lofotenilla tänä vuonna, joten talossa oli ollut hiljaista ja Saara-muori saanut aikaa hoitaa sieluansa.

Oli niitä, jotka ihmettelivät, että sellainen siunattu ase kuin Esaias, joka osasi Raamatun ulkoa kannesta kanteen, oli tahtonut asettua asumaan niin pahamaineiseen paikkaan kuin Myrlandiin.

Mutta Esaias Ohlsen oli muistuttanut heille Häntä, joka meni syntisten luo ja söi heidän kanssansa.

Silloin hävettiin. Ja pian ympäröi taloa pyhyyden loisto, sillä samalla kuin hän antoi uskonsisarensa ruokkia ja virvoittaa itseänsä, hän työskenteli niin voimallisesti hänen sielunsa pelastamiseksi, että jokaisen, joka näki ja kuuli, täytyi myöntää, että kaikki entinen oli mennyttä.

Ei yksikään uskovaisista ollut raamatullisempi puheissaan kuin Saara. Alituiseen kuului itkua ja veisuuta Myrlandin tuvasta, ja joka ainoa ilta oli siellä hartauskokous.

Oli tullut kesä. Mutta Ohlsen ei vielä ollut lähtökunnossa: voitettuja lampaita täytyi vielä hoitaa.

Saaran mies oli aikoja sitten palannut kalasta, mutta ei viihtynyt kotona. Hän oli mielestään kuin viralta pantu ja aivan liikaa. Ja oli niin työlästä istua siellä, kuin mikäkin syntinen. Häntä kiusasi sietämättömästi, kun Esaias ja Saara käsi kädessä olivat polvillaan ja rukoilivat, että Jumala lähettäisi hänelle kurituksensa. Hän oli enimmäkseen vesillä ja kalasteli. Joka kerta kuin Irmild tähän aikaan oli ollut kotoisalla, olivat äiti ja Ohlsen ottaneet hänet väliinsä ja puhuneet Jumalan kanssa hänen syntisestä sielustansa.

Ja Irmild oli alkanut huomata sen vaikutuksia. Hän sai ankaria jumalanpelon kohtauksia. Hän luki Ohlsenin "Palmunlehtiä" ja kiusattiin turmeltuneen lihansa vuoksi. Perkele teki hyökkäyksiä; se tahtoi pitää hänet.

Mutta eräänä iltana hänen hiivittyään sinne monine tunnonvaivoineen olivat Ohlsen ja hänen äitinsä pyhillä rukouksilla auttaneet hänet oikein Jumalan luo.

Ja häneen oli herännyt mielihyvän tunne. Hän oli hekumoinut taivaan salamoivan vanhurskauden ja oman huimaavan syntivelkansa nautinnossa.

Meren aallot kuohuivat… Jumala kulki kahlasi tässä pohjattomassa syntimeressä!… Hänestä oli mieluista tehdä lunastustyötä!… Ja hän lähetti poikansa kantamaan maihin ja vuodattamaan suurta armoansa haavoittuneelle ihmiselle…

Täti oli sanonut, että hänen pitäisi parantaa itsensä. Nyt ei hänen tarvinnut sanoa — ei ollut aikaakaan siihen; niin ääretön oli hänen laupeutensa; hänen armonsa oli hänelle kylliksi. Sillä Jumala sanoi itse: jos teidän syntinne veriruskeat olisivat, pitää niiden lumivalkeiksi tuleman.

Jumala tiesi, että ihmisten täytyy tehdä syntiä… senvuoksi on hän lähettänyt poikansa.

Ja hän nautti suuresti ajatuksesta tehdä syntiä, vain syntiä, jotta Jumalan armo vuotaisi sitä runsaampana. Hän tahtoi upottautua siihen kuin mereen.

Niin oli kaikkien jumalanlasten laita. Hän ymmärsi kyllä, että hänen äitinsä ja Esaiaksen täytyi joka aamu ottaa pyhityksen kylpy tässä käsittämättömässä armossa, jonka Herra antoi heidän avuksensa tulla. Sillä häneltä ei jäänyt huomaamatta, että täällä tapahtui semmoista, mikä ei myöskään voinut olla aivan oikein ja hyvin.

Mutta Ohlsen oli jumalanmies ja harrasti suuresti hengellisiä. Hän opetti hänelle, että Herran voima täydellistyy heikkoudessa.

Samaa sanoi hänen äitinsä, ja hän kuunteli mielellään sitä. Hänen omat salaiset epäilyksensä pääsivät lepoon.

Mutta niin oli jälleen kulunut viikkoja, eikä hän ollut käynyt siellä. Hän unohti valvoa ja rukoilla. Sillä se ei auttanut häntä aina — etenkin kun hämärtyi iltaisin ja hänen täytyi mennä yksin kotiin. Pimeys peloitti häntä. Hän oli niin hirmuisen pimeänpelko. Hän näki vain pahaa: huonoja ihmisiä, jotka olivat hukkuneet eivätkä voineet saada rauhaa meressä. Ja saatana itse vainosi häntä. Ei auttanut, että hän sanoi olevansa jumalanlapsi. Se huokui tulista henkeänsä hänen kasvoillensa.

Niin oli äskenkin käynyt hänen mennessään illalla kotiin yli nevan, eikä hän enää rohjennut siellä kulkea.

Eikä hänen muutenkaan ollut lupa hiipiä pois, kun muut olivat ulkona. Se oli synti; hän ei tahtonut tehdä sitä enää. Hän oli saanut päähänsä, että perkele tahtoi houkutella häntä mereen; ja hän pelkäsi mielettömästi kuolemaa. Hän saattoi herätä yöllä kauhun valtaamana. Pimeässä tirkisteli häneen silmiä; ne syöpyivät hänen ruumiinsa läpi; hän ei voinut liikuttaa jäsentäkään. Täydessä päivänvalossakaan hän ei ollut varma, sillä hän ei voinut olla mietiskelemättä, millaista olisi kuolla. Tuli kuin näkyjä helvetistä; mustina ja hirveinä ne valtasivat hänen aistimensa todellisuuden valtavalla voimalla. Hän koki ennakolta tuon kauhean — kuoleman ja häneen tuli rahtunen mielettömyyttä.

Se uuvutti häntä niinkuin tauti. Ja tädin täytyi jälleen turvautua tippoihin ja hyviin neuvoihinsa.

Mutta hän ei koskaan ollut iloisempi kuin juuri sellaisen kohtauksen jälkeen. Hän heittäytyi riemun valtaan hautoen noita kauheita kuvitelmia sielussansa. Palaen samalla kertaa ilosta ja pelosta oli hän usein säikäyttää tädin kuoliaaksi.

* * * * *

Oli kulunut useita päiviä siitä sunnuntai-iltapäivästä, jolloin Irmild oli juossut kotiin äitinsä luo.

Vielä hän oli Myrlandissa. Ohlsen ja Saara olivat suuresti ylistäneet Jumalaa, että hän lopulti oli täyttänyt armorikkaan työnsä ja kirvoittanut hänet perkeleen pauloista.

Sillä vihdoinkin oli Jumalan armo täydellisesti vallannut hänet. Kuin tuhlaajapoika hän oli viety hänen pöydällensä, saanut juhlavaatteet ja sormuksen sormeensa.

Ja hänestä itsestään oli ihmeellistä, että hän nyt oli oikein herännyt, Jumalan valittu lapsi!… Oli niin ihmeellisen huimaavan suloista olla syntinen ja kantaa kaikki velkansa Jeesuksen luo ja kätkeytyä hänen armorikkaaseen syliinsä.

Hän ei voinut ajatella muuta. Epämääräinen tietoisuus siitä, että hänelle tapahtuisi jotakin hirveää, ei enää vaivannut häntä. Hänellä ei ollut syytäkään ajatella semmoista: Herran armonaika oli hänen päällänsä.

* * * * *

Oli iltapäivä.

Kaikkialla oli hiljaista. Meri oli tyyni ja kirkas. Ulkona Skarvholmenin luona nousivat tyrskyt kuin valkoinen ruususade; mainingit loiskahtelivat hiljaa rannan kivien välissä.

Myrlandin tupa oli valomerenä. Portailla makasi kissa nimeltä Hagen. Se oli valkoinen, mustia pilkkuja otsassa ja jalat aivan ruusunpunaiset. Päivän ihanuuden valtaamana se makasi siinä puoliunessa, mutta raotti toisinaan silmiään, sillä se odotteli Månsia naapurin tuvasta.

Tuvasta kuului epäselvä sanatulva, johon sekaantui valitushuutoja. Saara-muori se puhui, ja ähkyvien äänien välistä tunteutui toisinaan Irmildin terävä sopraano, joka poltti kuin liekki.

Ikkunalla oli englantilaisessa ruukussa palsamikukka, ja valkea kurjenpolvi ojensi pitkiä vesoja ruudussa olevan reiän läpi. Seinähyllyllä istui täytetty papukaija värikuvan alla, joka esitti paratiisista karkoittamista. Sen ympärillä riippuivat kuningatar Viktoria ja lordi Nelson. Lattialla makasi Saara suullaan ja rukoili Jumalaa. Kappalainen oli ollut siellä tänään ja Ohlsen oli nähnyt hyväksi matkustaa. Etelässä päin oli paljon ystäviä Jumalassa, jotka odottivat häntä kärsimättöminä.

Saara väänteli käsiänsä. Herran armo oli runsaasti hänen päällänsä; kaikkivaltias ei säästänyt vitsaansa.

"Mutta hän on vartijamme; hänen voimansa on Jerusalemissa! Hän, joka näkee salatut asiat, hän antoi minulle tyynen uutimen. Mutta ihmisten lapsia on kohtaava vitsaus, sillä kuka ei huomaa, että pahat henget ovat lukuisat, ja ihmistä pisti käärme paratiisissa. Mutta sinä, oi Herramme ylistetty poika, sinä otat meidät niin viheliäisinä kuin olemme ja istutat meidät niinkuin Libanonin seetripuut. Ja minä olen kasvanut korkeaksi kuin kypressi ja tuoksuen suloisesti kuin Jerikon ruusupuu. Minä olen kuin palmupuu, ja taivaallinen puutarhuri ei unhota tutkia minua ja jauhaa hienoksi nuuskaksi sydämeni pahoja himoja. Minä tahdon uhrata ne yljälle, kun hän tulee. Oi, silloin olet sanova, rakas Jeesus, oi mikä suloinen haju!" —

Tässä voitti hänet Irmild itkullansa. Hän oli polvillaan tuolin ääressä. Hän oli kalpea ja kasvot hyvin laihtuneet. Silmät olivat selällään ja näyttivät isommilta kuin ennen. Ne paloivat raivoisasti.

Tuolilla oli avattu kirja. Se oli Ohlsenin "Palmunlehtiä." Itkukohtauksen jälkeen hän luki suonenvedon tapaisesti työntämällä: "Oi, mikä kallis onni, Jeesus on ylkäsi; hän on lämmittänyt sinun rakkautensa tulella, niin että kurjan sydämesi saviastia on kiehunut ylitse ja valunut vaatteillesi, niinkuin hyvänhajuinen voide valui Aaronin päästä hänen parrallensa!… Ja ylkä on tuleva ja iloitseva morsiamen luona, mutta muista, että Kristus syntyi tallissa, ja mitäpä on talli muuta kuin eläinten asunto, mutta Jumala on kirkkaus, palmupuumme Sionilla on hirvittävä Jumala — — —"

Hän keskeytti ja naurahti äkkiä. Hän kuunteli äitiä: "Tyyni uudin! Jumala lunastaisi hänet? — Rukoilkaa ja te saatte! Saisiko hän, mitä tahtoi?" — —

Mutta sitten hän jälleen puhkesi kyyneleihin ajatellessaan kaihon valtaamana, että Kristus oli syntynyt tallissa! — —

Varjo kulki ikkunan ohi. Heti sen jälkeen koputettiin oveen.

Irmild hämmästyi suuresti ja nousi hehkuvan punaisena vainotun eläimen ilme silmissään. Hän katseli ympärillensä; hän olisi tahtonut murtaa seinän paetaksensa.

Saara-muorin epäilys oli kuin pois pyyhitty. Hän nousi, siveli hiuksiansa kammalla, meni ja avasi. Hän tiesi, kuka tuli, ja hänen ilmeensä kävi leppeäksi ja mielisteleväksi.

Gunvor astui sisään. "Hyvää päivää! Onko Irmild täällä?"

Saara niiasi. — "Jumala siunatkoon, teidän korkeutenne!"

Isot, palavat silmät liikkuivat nopeasti, tutkien, ja kiintyivät lopullisesti nöyrinä, sydämellisen surumielisinä vieraaseen.

"Niin, hän, Irmild-raukka, hän on ollut niin huonovointinen, että hänen on ollut vallan mahdoton tulla takaisin, niinkuin sanottiin!… Ja kun ei lapsi voinut, niin ei se tule hänen turmioksensa, ja hän on niin huono, hän ei liiku — ja niin hirveän ylhäiseksi kun hän on tullut, Irmild, että hän on oikein kauhean ylhäinen, mutta nyt on käynyt niin, että hän on antanut myöntymyksensä taivaalliselle yljälle, ei hetkeksi, mutta iankaikkisesta iankaikkiseen, amen! Ja minulla on ollut sellainen särky sekä ruumiissa että sielussa, sekä sielun pelastukseksi että ruumiin vaikeaksi kuolemaksi, niin että minun on ollut mahdoton olla yksin." — —

Gunvor kysyi lyhyesti hänen miestänsä. —

"Oh, joutavia, hän, Torkel-raukka, hän on luodon rannalla sekä yöt että päivät, tuulessa ja sateessa, niin nyt on koljanpyynti-ilma, ja sitten hän pyytää nuotalla. — — Ainoastaan nuotalla, ei selkänuotalla", lisäsi hän luoden nopean silmäyksen.

"Hänellä on niin pitkältä soudettavaa, Torkel-raukalla", aloitti hän jälleen.

Gunvor oli mennyt Irmildin luo.

"Pukeudu ja seuraa kotiin!" sanoi hän lempeästi.

Irmild tirkisteli häneen ja tuli äkkiä selvästi tietoiseksi siitä, mitä oli tapahtunut, ja että tapahtuisi enemmän. Hän ei voinut liikkua paikaltansa.

Hän ihmetteli, eikö olisi parempi meressä, synkässä meressä, missä oli mustaa pohjalla. — — —

Gunvor meni hänen luokseen ja pani kätensä hänen ympärillensä ja hiveli toisella kädellä hänen poskeansa.

"Me emme ole pahoja sinua kohtaan", sanoi hän hiljaa.

Irmild seisoi ääneti ja katsoi häneen, ja veri pakeni hitaasti hänen poskiltaan. Tuntui kuin nuo syvät, lempeät silmät sammuttaisivat tuskan. Hän tarttui hänen käsivarteensa; hän tunsi itsensä jälleen varmaksi, ja kaikkien lihasten äkkinäinen muutos antoi hänen kasvoillensa pienen lapsen ilmeen.

Hän tahtoi sanoa jotakin, mutta hieno kalpeansininen suu vavahteli ainoastaan, väri pakeni hänen kasvoiltaan, ja hän vaipui tainnoksiin.

Kun hän jälleen tuli tuntoihinsa, makasi hän sängyssä. Hän katseli tuskallisesti ympärilleen hakien Gunvoria, joka istui hänen vieressään.

"Anna minun olla luonasi!" rukoili hän ja purskahti itkuun.

Vähän myöhemmin he soutivat takaisin.

* * * * *

Kahdeksan päivän perästä oli Herössä häät. Mutta merkillistä oli, ettei tohtori Torgersen nainut Gunvor Torintytärtä, vaan Irmild Myrlandin, merenlumoojattaren.

Nyt oli luonnollisesti paljon juteltavaa — oli hyvin merkillistä, että oltiin oltu Herössä niin hyviä Irmildiä kohtaan ja saatu hänet niin paljon ihmistymään, että hänestä saattoi tulla toisten hienojen rouvien kaltainen — mutta mahdotonta oli käsittää, että Herön Gunvor oli antanut hänelle oman tohtorinsa, joka oli niin siivo mies ja todella niin hyvä kuin mies suinkin saattoi olla.

Kukaan ei ymmärtänyt sitä, sillä heidän välilleen ei ollut tullut mitään epäystävyyttä, vaan Gunvor oli itse hommannut heille kaikki ja tehnyt sen parhaalla tavalla. Eivätkä he liioin muuttaisi pois Heröstä; he asuisivat Kirkkoniemellä, kunnes tohtorin talo laajennettaisiin.

Hienoissa piireissä puhuttiin kauan näistä asioista, kunnes saatiin juttuja ajateltaviksi.

Jeanette-rouva aikoi sanatoriin Jämtlantiin ja Teodor tahtoi, että hän kävisi Trondhjemista hankkimassa muutamia uusia hameita. Kamariherratar oli ankarasti toimessa omissa asioissaan — sillä pitäisihän kerran päästä johonkin tulokseen.

Hän oli tehnyt muutaman päivän matkan saaristoon voudin perheen ja tuomarin seurassa, ja viimeksimainittu oli ollut niin hupainen koko käytöksessään, että yksin vanha voutikin ihastui häneen. Tultuaan matkalta takaisin hän näytti kaikista ihmisistä niin nuorentuneelta. Ja hän hymyili heille ja laski leikkiä: "Se tulee ulkonaolosta valoisina suviöinä!"

Kamariherratar ymmärsi vallan hyvin, miten tohtori Torgersenin naimisen laita oli. Ja hän salli sen kernaasti Gunvorille ja toivoi sydämestään, että se olisi koskenut häneen syvemmin kuin miltä näytti. Sillä todella saattoi suuttua Herön perheeseen, joka aina näytti siltä kuin ei mitään olisi tapahtunut. Elina-rouva näytti miltei käsittävän asian onnelliseksi perhetapahtumaksi.

Syksympänä alkoi juttuaminen jälleen.

Sillä lokakuussa sai nuori rouva Torgersen pojan useimpien ihmisten suureksi hämmästykseksi.

Juoruttiin, ja siihen oli syytä. Ajateltiin, että pienokainen oli vasituisesti lahjoitettu sesongin puheenaineeksi.

Tölleissä saatiin aina ensiksi sellaiset asiat valmiiksi. Ensiksikin oli siellä enemmän tehtävää ja toiseksi ei yleensä kellään ollut niin suuria taipumuksia tulla siveellisesti liikutetuiksi kuin paremmissa taloissa.

Mutta paremmissakin taloissa valmistuttiin. Oli niin paljon muuta turmelusta, jota ei voitu katsoa sormien läpi, ja olihan sitäpaitsi olemassa kalastus ja sillin hinta ja politiikka ja uskonnolliset kysymykset.

Ja Svein Torgersen oli yhtä suosittu kuin ennen. Oli muuten hyvin vaikeata päivitellä Torgersenia, sillä hän ei koskaan huomannut sitä. Ei edes kaikkein siveellisimpiä naisia se hyödyttänyt.

Hänellä oli oma tapansa riisua heiltä aseet. Hänellä oli niin kauniit siniset silmät, ja hän käytti niitä niin uljaasti, ikäänkuin hän säntilleen tuntisi tuon erinomaisen siveellisyyden ja tietäisi sen arvon. Useimmat eivät tunteneet itseään niin varmoiksi, että olisivat rohjenneet astua esiin. Ja edelleen oli aivan mahdotonta suuttua häneen. Hänen olemuksessaan oli niin suloinen välinpitämättömyys, niin vastustamaton säveys, että se oli aivan mahdotonta.

Hän näytti siltä kuin ei mitään olisi tapahtunut — mutta aivan sama hän ei kuitenkaan ollut — hän ei enää ollut niin hilpeä, häneen oli tullut jotakin hillittyä. Ja toisinaan hän saattoi olla hiukan äreä.

Mutta enin ihmeteltiin Irmildissä tapahtunutta muutosta. Monet eivät enää tunteneet häntä menneiltä vuosilta.

Hän oli tullut täyteläisemmäksi, koko hänen ulkonäkönsä oli tullut toisenlaiseksi, eivät edes kasvojen piirteet enää olleet samat. Ennen niin liikkuva suu oli liikkumaton, ikäänkuin ei sillä enää olisi mitään tehtävää, nenä oli kadottanut lapsekkaan muotonsa, tullut teräväksi, ja vavahtelevat sieraimet olivat saaneet rauhan. Silmiin oli tullut aivan uusi ilme. Ne olivat hieman uneliaat, mutta sanomattoman tyytyväiset. Ne säteilivät lempeää mielihyvää.

Vieraisilla ollessaan hän istui rouvien joukossa ja neuloi pitkäveteisesti ja hitaasti pitkillä, pehmeillä sormillaan.

Nyt tiedettiin aina hänen olinpaikkansa, sillä hän jäi kernaasti istumaan paikoilleen. Näytti siltä kuin hän istuisi ja lepäisi jonkin jälkeen.

Tahtoen tai tahtomattansa täytyi tunnustaa, että hänestä oli tullut oikein herttainen ja kodikas pikku rouva. Tohtori Torgersen saattoi olla onnellinen saatuaan hänet.

Niin ainakin rovasti sanoi.

* * * * *

Syksy läheni päivä päivältä. Maalta päin tuli isoja lintuparvia ja kiiti merelle. Aurinko laski varhemmin päivä päivältä; se oli hyvin kalpea, niin kauan kuin se oli ylhäällä ja paistoi, mutta veripunainen vaipuessaan mereen.

Sää oli kauan aikaa ollut tavattoman kaunis, mutta eräänä iltana tuli lounastuuli kenenkään odottamatta ja muuan kuunari törmäsi karille Utskärin luona lähellä Herötä. Se oli ajanut vedenalaiselle särkälle ja heti sen jälkeen uponnut. Miehistö oli kyllä pelastunut maihin, mutta oli nyt aivan avuttomana parissa pienessä kalastajamökissä. Heröstä oli lähetetty vaatteita ja ruokaa, ja tohtori Torgersen oli käynyt siellä muutamia kertoja.

Eräänä päivänä tuli erään kalastajan mukana tieto, että asiat olivat huonosti ja että tohtorin piti tulla heti; heillä ei ollut ruokaa eikä rohtoja, ja Per Utskär ei voinut tulla heidän kanssaan kauemmin toimeen, sillä he alkoivat käydä velhomaisiksi.

239

Tohtori Torgersen ei ollut kotona. Irmild lähetti sanan Heröön — ja tuossa tuokiossa joutui Gunvorin vene lähtökuntoon. Se keinui valkaman luona sillä aikaa kuin Anders Halskar kantoi siihen ruokavaroja ja vaatteita. Hän katseli merelle päin, vanutteli mälliänsä ja syljeksi. — Lampaat kulkevat rannalla tänään ja syövät liekoja, ne odottavat lunta. — Hän sylkäisi jälleen ja pisti kädet taskuun. — "Lännestä kuuluu aaltojen kuohuntaa, se ei tiedä hyvää!"

Hesekiel seisoi laiturin reunalla. Hän ei vastannut; hän näytti suuttuneelta. Hän oli tarjoutunut lähtemään, mutta Gunvor ei ollut tahtonut.

He eivät kuitenkaan päässeet Utskäriin vielä, sillä virta kulki taas ulospäin ja sitä kestäisi muutamia tunteja. Tavattaisiin Anders Lehtoniemen luona.

Gunvor oli mennyt maitse. Hänen oli määrä mennä mökkeihin katsomaan sairaita.

Kun hän tuli sieltä ulos ja ehti niemelle, ei vene vielä ollut tullut.

Hän katsoi kelloansa. Kestäisi vielä tunnin, ennenkuin se pääsisi virran läpi.

Alkoi, hämärtää. Hän alkoi kävellä tietä myöten, mutta tunsi olevansa väsynyt ja istahti kivelle. Vastapäätä oli tuomarin talo. Hän näki, miten konttoriin ja arkihuoneeseen sytytettiin valo.

Hän nousi ja läheni. Hän näki Falckin seisovan sisällä selkä kamiinia vasten ja puistelevan itseään, ikäänkuin häntä paleltaisi, vaikka ilma oli tänä iltana lauhkea, miltei painostava, niinkuin rajusään edellä.

Hänellä ei näyttänyt olevan hyvä olla.

Tehden nopean päätöksen meni Gunvor pihalle ja portaita ylös. Ovi ei ollut suljettu. Hän kulki edelleen aina huoneen ovelle asti, koputti ja astui sisään.

Falck vetäytyi takaperin, ja väri pakeni hänen kasvoiltaan. Hän katsoi vaieten Gunvoriin.

Musta saali ympäröi hänen päätänsä, ja pehmeä, paksu tukka riippui hiukan otsalla. Silmiä ympäröi tummat varjot, jotka tekivät kasvojen lämpimän kalpeuden silmäänpistävämmäksi.

"Hyvää iltaa", sanoi hän hillitysti.

Falck tuli ja otti hänen kätensä. — "Tekö se olette!" sanoi hän hellästi.

"Olen", kuiskasi Gunvor ja meni avatun, leimuavan kamiinin ääreen.

Hän seisoi lämmitellen itseään.

"Minuakin paleltaa!" sanoi hän hymyillen ja sulki silmänsä hetkeksi.

Oli niin suloista seistä tässä ja kuvitella, että hän oli se vihdoinkin kotiutunut, jota ei enää milloinkaan paleltaisi, joka ei kärsisi nälkää eikä janoa!

"Sallikaa minun riisua päällysvaatteenne Ei näytä niin vieraalta silloin… minulle tulee niin hyvä täällä sisällä… niinkuin tulee olla! Kun istutte näin ilman päällysvaatteita, on kuin ette menisikään enää!"

Hän toi tuolin hänelle. Gunvor istuutui, ja hän istahti vastapäätä.

Gunvor kumartui hiukan häntä kohti. Hänen silmänsä loistivat hiljaisesti hehkuen.

"Täällä on niin herttaista!" sanoi hän hiljaa. Hän kumartui alas, käänsi turpeen palasia ja siirsihen hiukan taemmaksi, mihin valo lankesi himmeämmin.

"Miten täällä on suloista!" kuiskasi hän jälleen puoleksi hymyillen. — "Kuinka hyvä oli tulla tänne ja nähdä sinut!"…

Hän katsoi häneen silmänräpäyksellisen ihastuksen valtaamana, ikäänkuin ei hallitsisi itseänsä.

"Kiitos, että olet täällä!… että olet olemassa… ja että tulit tänne…"

Gunvor istui ja kuiskasi sen hymyillen, puoleksi hajamielisenä. Sitten vaipui hän ajatuksiinsa.

Falckin silmät säteilivät, mutta hän ei tahtonut häiritä häntä.

Gunvor istui käsi poskella, kumarruksissa kuin ruumiillisesti väsyneenä. Kun hän jälleen katsahti ylös, oli hänen katseessaan uneksiva riemu.

"Minusta täällä on niin korkeaa ja valoisaa!… täällä on kuin kirkossa!"

Falckin silmiin tuli kyyneleet. Että Gunvor ensi kerran oli sinutellut häntä — se hänen mielestään teki hänet niin terveeksi ja rohkeaksi; hän tunsi itsensä ikäänkuin halvatuksi, joka nyt saattoi nousta ja kävellä. Tämän jälkeen voisi kaikki olla mahdollista.

Gunvor oli ristinyt kätensä ja istui katsellen suoraan eteensä.

"Täällä on kuin kirkossa… temppelissä, mihin ei kukaan ole astunut jalallansa!… mutta minä olen riisunut kenkäni ja hiipinyt sisään… minua ne ovat odottaneet!"

Falck tahtoi mennä hänen luokseen, mutta ei rohjennut nousta. Häntä oli kohdannut lumous, jota hän ei voinut karkoittaa.

Gunvor hymyili häntä kohti.

"Täällä on niin korkeaa ja hiljaista… vain sinä saatoit rakentaa niin korkeaa minun ympärilleni… sanon sinulle, miten oli, kun sinä tulit: oli kuin kirkossa, kun luetaan messua!… ja valkeat siivet havisevat! ja ne laulavat: pyhä, pyhä!"

Gunvorin silmät loistivat häntä kohti — se sitoi hänet, se painoi häntä alas. Se oli sielu, joka pilkisti esiin, säteillen kuin tuli, suureen päivään asti. —

Falck kohottausi tahdon ponnistuksella.

"Gunvor!" sanoi hän vapisten sekä ilosta että tuskasta. — "Onko totta, että sinä olet täällä? Oletko sairas, vai olenko minä?"

Gunvor hämmästyi suuresti ja oikaisihen.

"En!" sanoi hän pakotetusti hymyillen. — "Minä se olen! Luulin, että täällä oli kesä — mutta onkin talvi ja pimeä!"

Hänen äänensä oli käynyt surulliseksi. Hän nousi ja käveli poikki lattian. Konttorin ovi oli auki.

Falck nousi äkkiä ja tarttui hänen käteensä estääksensä häntä, mutta hän seisoi jo kynnyksellä.

"Tahdotko sinne?" kysyi hän epävarmana.

"Kyllä!" kuiskasi hän; ja hänen äänessään oli jotakin sammunutta. Hänen kätensä lepäsi elottomana Falckin kädessä; hänen sydämensä täytti jääkylmä tuska. Pöydällä hänen edessään oli pieni hopeinen tarjotin kristallilaseineen ja puoleksityhjennetty pullo. Hän katseli ympärilleen. Kirjakaapin ovi oli auki; kirjojen takaa näkyi muutamia pulloja.

Gunvorin kasvot sävähtivät veripunaisiksi. Hän kääntyi äkkiä Falckia kohti — nyt vasta hän ymmärsi, että tämä oli juonut.

Hän meni nopeasti ja tarttui raskaaseen, hienoksihiottuun baccarat-lasiin. Ison lampun valossa kimalteli viini. Hän meni avatun ikkunan ääreen ja heitti lasin ulos. Sitten hän sulki ikkunan ja laski verhon alas.

"Sitä minä vain tahdoin", sanoi hän tapaillen, "tahdoin nähdä, tokko sinä… nähdä, miten sinä — —"

Falck oli silmänräpäyksen seisonut kuin kivettyneenä. Sitten valtasi hänet ilo Gunvorin teon johdosta. Ja innoissaan hän otti pullon ja tarjottimen… miksei heittää pois kaikki tyynni!

Mutta hän pysähtyi ja pani ne jälleen takaisin. Hän tuki itseänsä pöytää vasten ja pani käden silmäinsä eteen. Hänen täytyi miettiä ensin: tämä salamoiva kiukku, tämä jalon sydämen kiihkoisa sääli?… Hänen eteensä avautui tulevaisuudentoiveita, joista hän ei voinut selvitä. Oli välttämätöntä pelastua tästä. Hän ei tietysti ollut mikään houkkio, hän tunsi hyvin oman luontonsa nousemisineen ja lankeemisineen. Hänestä muuten oli jok'ainoassa olennossa oman vastaisen turmionsa syy, ja hänhän oli jo anastanut määrätyn valta-aseman. Kosto seuraisi, jos hän unohtaisi sen. — —

Mitä voisi tehdä sille asialle? Parasta oli pelastaa itsensä… saada toinen väritys tapaukseen, saada se näyttämään iltatunnelmalta, pieneltä tunteellisuuden kohtaukselta.

"Oh, se ei maksa vaivaa! Ei maksa vaivaa, tarkoitan, tulla juuri siksi, miksi on aiottu. Katso, äitini tahtoi minusta Johannesta, joka oli puettu kamelinkarvoihin… minun ei muka pitäisi koskaan maistaa viiniä!… Mutta, kuten sanottu, on hyvin vaikeaa tulla siksi, miksi on aiottu."

Hän koetti panna ylen määrin leikkisän sävyn ääneensä — se oli hänen yleiskeinonsa.

Gunvor ei ajatellut hänen sanojansa. Hän oli palannut huoneeseen ja kamiinin ääreen. Siinä hän seisoi ja lämmittelihen ikäänkuin häntä paleltaisi.

Nyt hän kääntyi Falckiin päin. Hänen ilmeensä oli jälleen lempeä, kasvonsa aivan kalpeat ja hänen ääneensä tuli surumielinen hellyys.

"Minä tahdoin sanoa, että on pahoin, etten ole toisenlainen. Muita ihmisiä voin auttaa, mutta en sinua ja itseäni… Sinun täytyy antaa anteeksi, että olen tullut sellaiseksi… minä olen pahin sinua ja itseäni kohtaan."

Hän katsoi Falckiin katseessaan tyyni lempeys.

"Jonkun pitäisi tulla tänne… jonkun, jolla on pehmoiset kädet!… Niitä ei minulla ole; minä tekisin sinulle niin pahaa — kukaan ei saa tulla tekemään sinulle pahaa!"…

Tuskan piirre kuvastui Falckin kasvoilla.

Oli mahdoton ottaa asia tältä kannalta! Miksi juuri hän musertaisi hänen sydämensä? Sitä hän ei tahtonut. Oli aivan välttämätöntä ottaa asia leikillisesti.

"Minä sanon", uudisti hän itsepintaisesti, "että on vaikeaa tulla juuri siksi, joksi tahdotaan pakottaa!… Minähän olin määrätty Johannekseksi, mutta tahdon sanoa teille suoraan, että se on mahdotonta meidän ilmanalassamme!… Teidän täytyy muistaa, että jääaikakautta kestää vielä; niin kauan kuin emme saa takaisin sitä lämpöä, mikä täällä oli kerran, ei käy laatuun tulla miksi hyvänsä." — —

Ja hän jatkoi puhumista tavalliseen tapaansa. Jos hän vain saisi Gunvorin katsomaan asiaa hiukan leikillisesti, olisivat he pelastetut.

Näytti siltä kuin se onnistuisi. Sillä Gunvor naurahti äkkiä.

"Niin, tarvitaan kenties voimakkaita keinoja, jotta nykyajan ihminen kokoaisi voimansa… tuliperäistä mullistusta? Mitä te uskotte?"

Falck oli aivan hyvillänsä — "niin, kuka tietää? Täytyy tulla käännetyksi nurin ja oikein, ylös ja alas suin, perinpohjaisesti, se on myöskin totta — —"

Ja Gunvor nauroi myöskin; hän katsoi Falckiin ja mittasi häntä silmillänsä.

"Niin, varmaan tarvitaan jotakin hirveätä, jotta — —"

Hän vaikeni. Ääni oli jälleen tullut epäselväksi ja petti hänet nyt.

Pitkäveteinen, kumea ääni hiipi sisään. Se oli aaltojen; meri oli ruvennut voimakkaammin raivoamaan.

Molemmat kuuntelivat.

"Se on talvi!" sanoi Gunvor äkkinäisellä kauhistuksella. — "Nyt se on tullut."

Hän kohotti molemmat kätensä ja painoi ne otsaansa vasten.

Falck jatkoi äskeiseen tapaansa. — "Mitä se Teihin vaikuttaa? Te ette ole nykyajan ihminen. Te olette kuin kaukaiset tulevaisuuden ihmiset, jotka aina tulevat olemaan ylimpänä… ja talvi! se on minusta erinomainen nykyajan ihmisille. Se on niin ystävällisen anteeksiantavainen eikä milloinkaan ajattele, kun me puhumme sivu suun ja niin — —"

Gunvor katsoi häneen, ja hän vaikeni äkkiä.

"Mutta minä sanon Teille jotakin", aloitti hän jälleen toisella äänensävyllä, "luonnollisesti olemme heikkoja, ja minussa ei ole mitään tekemistä… mutta jos Teissä on jokin vika, on se se, että olette liian voimakas; sekään ei ole hyvä."

Gunvorin silmiin tuli ilme, joka kuoletti hymyn hänen suunsa ympäriltä — raju, mykkä suru. Hän seisoi ja tuki itseänsä tuoliansa vasten; hänen äänensä värähteli, ja hän kalpeni sen mukaan kuin hän puhui.

"Se se on vikana, että minä en ole voimakas… onnen saavuttamiseen tarvitaan voimaa, eikä sitä sillä ole, joka on kärsinyt paljon. On niin harvoja ihmisiä, jotka voivat tulla onnellisiksi… he ovat kärsineet liian paljon!"

Gunvor katsoi vakavasti häneen: — "Tiedän kyllä, että sinä pelkäät minua! sinä tahdot oikeuden olla huomenna toinen ja sitoutumatta mihinkään, mitä olet sanonut tänään. Ja sinä pelkäät itseäsi!… enkä minä voi pelastaa sinua itseltäsi."

"Sinä sanot, että minä jäähdytän", jatkoi hän hiljaa — "tiedän sen!… Sellaiseksi minä tulin, kun minä olin pieni ja minun täytyi purra hammasta ja pysytellä pystyssä, — niin tapahtui silloin!" — — —

"Mutta olkaa tyyni älkääkä välittäkö mitään kaikesta tästä!… en tahdo, että kärsitte. Jos tulisi joku pehmein käsin… joku, joka voisi kaikki, mitä minä en voi." — — —

Gunvor meni askelen lähemmäksi. "Te katsotte niin hämmästyneenä minuun. Te ette pidä siitä, että minä otan asian niin kovasti. Te ette pidä siitä, että minä en voi laskea leikkiä ja nauraa ja ottaa asiaa järkevästi."

Falck koetti sanoa jotakin oikein järkevää.

"Niin, jos vain tahtoo olla järkevä, kuten sanotte, eikö mahdoton silloin mahtaisi tapahtua?"

Gunvor ymmärsi hänet ja katsoi häneen silmänräpäyksen. Sitten hän hymyili kohauttaen halveksivasti olkapäitään.

"Eikö ole mukavaa?… Minä tahdon aurinkoa taivaalle, ja Te tarjoatte minulle pientä kuparikolikkoa sen asemesta!"

Hän kulki muutaman askelen lattialla; hän näytti hirveän väsyneeltä. Hän pysähtyi taas. "Mutta emmekö iloitsisi siitä, että sitten kerran tulee enemmän aurinkoa? Aurinko se tekee ihmiset voimakkaiksi."

Falck kulki häntä kohden. Häntä helpotti, kun Gunvor johti keskustelun yleisemmälle tolalle.

"Niin, mutta vakavasti puhuen, tulleekohan se lämmin auringonpaiste milloinkaan, joka tekee ihmiset niin vahvoiksi?"

Gunvorin silmät leimahtivat. — "Se tulee! Ja iloitkaamme siitä, että kerran on oleva ihmisiä, jotka kasvavat vahvoiksi sen vuoksi, että päivä on valoisa eikä ole mitään pelkoa viemässä heiltä voimaa!" — —

"Mutta kun ihmiset tulevat niin vahvoiksi, luuletteko Te, että he silloin voivat ottaa taivaan auringon, kuten lausuitte, ja uskaltavat vaatia toisiltaan — —"

Gunvor taivutti hitaasti päätänsä. — "He tulevat riittämään toisillensa, kun ovat oppineet varomaan ennen kaikkea sydäntänsä."

Hän istahti tuolille, johon oli nojautunut, ja kiikutti ruumistaan edestakaisin. —

Falckin mielestä hän valitti ja hän meni hänen luoksensa huolestuneena. Mutta hän ei vastannut mitään hänen kysymykseensä.

Hän laskeutui polvillensa hänen viereensä: — "Gunvor, sinun pitää vastata, oletko sairas?"

Gunvor nosti päätänsä ja hymyili. — "Niin — nyt olen minä mennyttä kalua!" — Hän sanoi sen hitaasti, kuin olisi hakenut sanoja.

Tuulenpuuska ravisti samassa taloa, ja hän kavahti pystyyn.

"Tuuli tulee noutamaan minua, kuulen minä. Tuolla ulkona on hyvä; aina pienestä pitäen oli minun paras olla ulkona."

Hän tarttui käsin päähänsä. Hän oli unohtanut jotakin.

Nyt hän muisti sen, riensi noutamaan päällysvaatteensa ja huudahti valittaen ja hätäillen: — "Vene!… Nuo ihmiset, jotka näkevät nälkää ja kuolevat!… Ja minä saatoin unohtaa heidät! Kuuletko, ne odottavat — nyt minä tulen. Täällä en enää ole; teen sinulle vain pahaa, teen sinulle hyvää, kun menen."

Gunvor tarttui hänen käteensä, kallistui häntä vastaan ja laski hiljaisella sydämellisyydellä poskensa hänen poskeansa vasten.

Sitten hän työnsi hänet lempeästi luotaan ja riensi ulos.

Falck seisoi tuokion, kuin ei olisi ymmärtänyt, mitä oli tapahtunut. Sitten hän juoksi hänen jälkeensä.

"Sinä et saa mennä!" huudahti hän. — "Luulen, että tulee rajuilma."

Mutta Gunvor oli poissa, eikä hän nähnyt venettä rannalla.

Hän meni jälleen sisään. Eihän Gunvor ollut lähtenyt merelle!

Hän kulki edestakaisin ja odotteli. Hän uskoi varmasti, että Gunvor tulisi takaisin. — — —

Kului tunti. Hän seisahtui. Ei tullut hän takaisin! Hän oli houkkio!… Kävellä tässä ja odotella!… Hänen olisi pitänyt heti mennä hänen jälkeensä ja pakottaa hänet tulemaan sisään ja ottamaan hänet niin viheliäisenä, kuin hän oli, pakottaa hänet uskomaan, että kaikki, mitä hän tahtoi hänelle luvata, tapahtuisi. —

Hän nauroi. Hänen täytyi nauraa itseänsä! — —

Mereltä tuli niin monenlaisia ääniä. Hän saattoi kuulla aaltojen voimakkaan pauhinan. Se tuli aivan huoneeseen asti hänen korviinsa.

Hän meni alas renkitupaan. Pojat olivat menneet levolle; ainoastaan vanha Aaron istui valkean ääressä ja kutoi nuottaa.

Ei, siellä ei kukaan ollut nähnyt tai kuullut venettä maan puolella. —

Aaron nosti pörröistä päätään ja katsoi tarkkaavasti ja uteliaasti tuomariin vilkkailla syvillä silmillään. — —

"Minä luulen, että myrsky tulee häijyksi tänä yönä", sanoi hän nyökäten ja teki solmun. "Se tulee oikein häijyksi ulkona merellä, kuikka kirkuu ja on pelokas. On oikein ilkeä ilma!"

Hän pyyhkäisi suutansa, ikäänkuin saadaksensa itsensä kuntoon ja aloitti jälleen:

"Sanon tuomarille yhden asian, että lounastuuli se on pahin, niin, se on oikein ilkeä. Kun se on sillä suunnalla, että se heittäytyy alas tunturilta, silloin ei ole hyvä kalastajan — — — Mutta onhan Golfin virta, niin, sen lähettää meidän Herramme, ja jokainen tietää hyvin, mikä ylimääräinen hyvyys ja luonne sillä on, se varsin johtaa veden kalastajaraukalle!"

Ja Aaron jutteli, sillä hän tahtoi mielellään näyttää tuomarille, mikä mies hän, Aaron, oli; hän ei ollut tyhmä eikä hän ollut ilman oppia omalla alallansa.

Hän ei ollut huomannut tuomarin menneen pois. Falck oli jälleen huoneessaan ja käveli edestakaisin. Ei Gunvor ollut voinut lähteä merelle.

Mutta hänessä oli lähtiessään ollut jotakin kiiruhtavaa. Hänhän oli toisinaan sellainen; saattoi tulla niin odottamatta — aivan kuin sää.

Mutta sehän meni ohitse… hän tiesi, että se meni ohitse samassa; Gunvor katui aina… oliko yleensä kenelläkään niin tasaista luonnetta kuin hänellä, ja kuka saattoi olla niin valoisa sydäntalvella!…

Hän kuuli tuulen ulkoa; tuuli ja yö, mitä niillä olisi kuiskaamista?

Jos hän nyt lähtisi Gunvorin jälkeen? Menisi, kunnes löytäisi hänet, sillä hänen täytyisi löytää hänet lopuksi! — — Mutta hän ei voinut päättää mennäkö, vai ei.

Hän oli juonut, siinä koko asia! Ja nyt kävelee hän tässä epäröintinsä kiusaamana, kunnes tulee myöhä! Niin oli aina hänen laitansa, kun hän oli ryypännyt liiaksi; ikäänkuin se hermo, jonka oli pantava hänet liikkeeseen, olisi lamaantunut. Hän ei koskaan voinut päästä matkaan. Ja mitä myöhemmin, sitä tuskaisempi hän oli. — —

— — Hän näki hänen silmänsä sellaisina kuin ne olivat hetki sitten, kirkkaina ja surullisina. Ne tähyilivät tarkkaavasti ympäri huonetta, tahtoivat päästä selville pahan juuresta. Lopuksi hän tuli sinne, missä oli se, mikä hänet turmeli!… Hän särki sen, hän oli pelastettu!…

Tuulenpuuska ravisti taloa. Se oli lounastuuli. Se pieksi ja kiskoi vanhoja ikkunanpuitteita, ovi lensi kiinni ryskäen.

Raju levottomuus valtasi hänet. Mutta hän seisoi yhä neuvottomana. Hän lyö itsensä kuoliaaksi, kun oli antanut hänen mennä!… Mutta eikö hänen laitansa aina ollut niin? Oi, ihana, toimelias elämä! Oli todella hyvin vaikeaa tulla siksi, miksi oli aiottu! Minkätähden hän oli jäänyt istumaan tähän? Se ei suinkaan ollut hänen äitinsä määräys hänen suhteensa. — — —

Hän kuunteli. Kuikan ääni kuului. Miksi se huusi niin ilkeästi?

Hän tunsi tuskallista ahdistusta, kiduttavaa painoa rinnallaan — hän seisoi hiljaa. Nyt hän tahtoi ajatella jotakin muuta.

— — Tässä oli Gunvor seisonut, kun hän kiusasi häntä katalalla, iloisella elämänkäsityksellään… ja siinä hän seisoi katsoessaan hänen sieluunsa ja ymmärtäen, miten pelkurimainen hän oli. Ja sellaista hän oli tarjonnut hänelle!… Hän näki hänen seisovan tuossa ja katsovan häntä syvillä, vakavilla silmäyksillänsä — ja hän oli saanut halun kiusata häntä rangaistukseksi siitä, että hän oli odottanut niin paljon häneltä ja että hän tunsi hänen suuren sydämensä totuudenrakkauden ja tiesi, miten tunteikas se oli! — — Entä, jos hän oli mennyt metsätietä tässä pimeässä? Hän saattaisi eksyä, kunnes uupuisi, hän saattoi mennä tunturille…

Hän kulki taukoamatta ympäri huonetta ja kuunteli vanhan talon merkillistä natisemista. Oli noussut myrsky.

— — Ja hän oli ollut niin houru, että oli laskenut hänet menemään yksin yöhön! Hän oli aina epäillyt, oliko ollenkaan laupeutta. Ei edes säälivä sattuma ollut estänyt häntä… Siksi oli Gunvor mennytkin, kun hän ymmärsi, että hän oli juonut…

Hän istuutui ovensuuhun kuin vieras ja katseli ympärilleen. Hänen kätensä kävivät kylmiksi ja kosteiksi.

Hän huomasi, että myrsky yltyi; ulvoi ja vinkui, ja aallot vyöryivät pitkin, nielevin tyrskyin. Hiki helmeili hänen otsallaan. Hänestä tuntui, että hän oli ulapalla myrskyssä, tunsi aallot yllänsä, vaahtoava virranpyörre tarttui häneen ja tempasi hänet koskea alas — hän tunsi jäätävän pakkasen, hänestä tuntui, että vain hänen sydämensä eli ja kaikki muu oli kuollutta.

Taas kuului huuto — tällä kertaa se ei ollut kuikan eikä myöskään tuulen tai aaltojen. Hän nousi paikalla ja selvisi täydelleen. Hän voi ryhtyä johonkin ja tiesi, mihin.

Hän juoksi eteiseen ja otti jotakin ylleen. Silmänräpäyksessä hän oli pihalla ja huusi väkeä. He olivat kuulleet huudon ja olivat jo ylhäällä. Sören seisoi portailla ja sitoi päähänsä öljylakkia. Iver tuli heti jälkeenpäin ulos Aaronin seuraamana, joka kantoi sankoa. Tuokion kuluttua olivat kaikki miehet rannalla.

Tuuli puhalsi rajuissa puuskissa Kattinnarilta ja vinkui heidän korvissaan. Taivas oli kauttaaltaan pilvessä. Vihuri kiiti samassa pitkin vedenpintaa kuin raskas, märkä peitto.

Sören korjasi lautoja, pani pari raskasta kiveä niiden päälle suojaksi merenkäyntiä vastaan ja otti peräsimen.

"Meri käy julman valkoisena tuolla!" sanoi hän rohkeasti — "mutta se ei koskaan ole niin vaarallinen kuin miltä kuuluu."

Falck istui katsellen tuulispäitä, jotka mustina kiitivät yli vedenpinnan.

Miten tuolla suhisi! Se oli virta: se tuli jääkylmin puuskauksin, ja salamoita välähteli luotojen välissä.

He pääsivät vähän matkaa ulommaksi. Rannikon rajaviivat häämöttivät kuin musta seinä pimeässä. Ensimmäiset aallot löivät veneeseen; tuomarilla ja Aaronilla oli täysi työ ajaessaan pois vettä.

"Täällä on tuulen alla kaatunut vene; kaksi miestä meressä!" huusi Iver äkkiä kokasta.

"Jumala olkoon heille armollinen!" sanoi Aaron hillitysti.

He ohjasivat paikalle. Falck istui ja tuijotti ajelehtivaa venettä kohti sitä tarkempaan, kuta enemmän he lähestyivät sitä. Hänen kasvonsa olivat muuttuneet, silmät olivat tarkat ja terävät kuin kotkan.

"Purje alas!" kuului päällysmiehen huuto. Vauhti hiljeni. Tuossa ne olivat! Pää sukelsi ylös aivan vieressä, käsi tavoitteli veneen laitaa — loitompana oli toinen, joka ponnisti viimeisiä voimiansa. Hän sai kiinni airosta, joka hänelle ojennettiin. Falck hinasi hänet luoksensa ja yhdellä otteella veti hänet takinkauluksesta veneeseen. Toisen oli Iver vetänyt ylös.

"Purje ylös!" huusi Sören terävästi. Vene sai samassa töytäyksen. Vesi loiskahti jääkylmänä sen yli; hädin tuskin se ehti seuraavan tyrskyn tieltä, joka olisi täyttänyt sen.

"Jumalan olkoon kiitos ja ylistys!" sanoi Aaron juhlallisesti. — "Nyt tiedän, että me tulemme hyvin maihin."

Tuomari ei huomannut, miten läpimärkä hän oli; hänestä tuntui, kuin hän olisi saanut terveempää ja lämpimämpää verta itseensä. Kun Aaron kiitti Jumalaa, oli hän ristinyt kätensä hartaasti kiitollisena siitä, ettei turma kuitenkaan ollut kohdannut Gunvoria. Luonnollisesti oli hän nyt sydänyönä kotona Herössä.

Hän riisui viittansa ja kääri sen kahden meressä olleen ympärille. Ne olivat kalastajia sisempää saarelta. Toinen oli kadottanut tajunsa, toinen puhekykynsä.

Mutta kun oli laskettu maihin, ja he olivat saapuneet kartanoon ja saaneet hoitoa, toipuivat he pian ja rupesivat puhelemaan.

He olivat ennen myrskyä nähneet ulapalla useampia veneitä, jotka peläten laskea reittiä maihin odottivat seuraavan päivän valkenemista. Mutta he itse eivät olleet kaukana, joten olivat luulleet selviytyvänsä ennen rajuilman tuloa. Sitten he eivät oikein tienneet, miten kävi. He olivat kuulleet äkkinäisen tohinan, nähneet maston kaatuvan ja tunteneet samalla olevansa hirveän märät ja kylmän kangistamat, aivan kuin heidät tukehdutettaisiin — ja meri möyrysi kuin ukkonen heidän ympärillänsä… he olivat saaneet oikein taistella henkensä puolesta. Mutta niin oli määrätty, etteivät he sillä kertaa hukkuisi… niin, oikein! Herön vene, sen he olivat nähneet aikaisemmin illalla; he olivat ihmetelleet, minnepäin se aikoi. — —

Tuomari istui kuunnellen heitä. Sitten hän nousi nyreänä ja käski heitä asettumaan levolle. Sitä he tarvitsivat, ja hänen väkensä myöskin.

Ja hän meni jälleen huoneeseensa, missä Gunvor äsken oli ollut… istuutui siihen tuoliin, missä hän oli istunut…

Rajuilman täytyi kerran asettua. Täytyi tulla päivä ja varmuus ja loppu tästä pelosta.

Hän istui siinä vielä, kun Tonetta tuli kahveineen. Hän seisahtui keskelle lattiata.

"Ei mutta, tuomari, jo puettuna. Sellainen hirveä ilma on ollut yöllä… oikein peloittava monen kalastajan hengelle! Mutta Kristuksen nimessä nyt se on asettunut, nyt on oikein kaunis sää taas." Falck nyökkäsi. — "Voit laskea tuohon!"

Hän sanoi sen toisin kuin tavallisesti. Tonetta lähetti häneen pitkän katseen. Tuomarista oli kai täällä jotenkin tyhjää… neiti Jöns oli kai liian kauan Trondhjemissa.

Hän otti lakkinsa — ensin Heröön! Hän hillitsi itsensä. Ei, ensin!…

Hän meni kirjoituspöydän ääreen, kirjoitti kiireesti muutamia rivejä, varusti kirjeensä sinetillä ja pani sen toisten joukkoon. Se oli Miina Jönsille. Falck oli pitävä huolen hänestä, mutta Miina ei enää milloinkaan saisi astua jalallansa sinne, missä Falck oli.

Ovelta kuului hiljainen koputus. Pikku Gunn katseli sisään.

"Hyvää päivää!" nyökkäsi hän ja tuli oikein sisään, — "eikö ollut hirveää yöllä? Minä en voinut ollenkaan nukkua, sillä kaikki valvoivat, näetkö, ja löivät ovia. Minun piti tulla katsomaan, onko äiti täällä; äiti on lähtenyt hakemaan häntä, ja minä tahdoin myöskin!… Tuolla ulkona seisoo Saapas-Tobine ja laulaa; hän sanoo, että on sopiva ilma, ja hän sanoi, että äiti oli täällä sinun luonasi. Onko hän?"…

Falck seisoi käsi tuolin selkämyksellä. Hänen kasvonsa kalpenivat.

Pikku Gunn kietoutui liehakoivasti hänen käsivarteensa, Falck katsoi hänen silmiensä levottomaan suloisuuteen, jäykästi ilman yhtään ajatusta.

Pikku Gunn jatkoi innokkaasti: — "Tiedätkö, mitä Tobine sanoo: Kun tulemme niin kylmiksi ja märiksi, että kuolemme siitä, silloin on paras tulla tänne sinun luoksesi, ja hän sanoo, että meidän pitäisi kiiruhtaa kuolemaan, niin saamme nähdä Jumalan ja kaikki enkelit, ja mitä ne tekevät… oletko utelias? Saapas-Tobine on niin hirveän utelias, tiedätkö — mutta luuletko, että se on vaarallista, luuletko, että saan äidiltä?"

Hän kääntyi ympäri ja kuunteli murheellisena. — "Minä odotan äitiä; se on vain Tobine. Kuuletko, miten hän laulaa?"

Hän nyökkäsi ja hyräili mukana loppusäettä lapsellisella kirkkaalla altollansa:

"Siis tärsiköön naisväki miesvätikin" — —

Hän keskeytti ja katsoi Falckiin. — "K!" oikaisi hän itsensä varmasti — "minä sanon enimmäkseen k nyt; sanotko sinäkin?"

Hän ryömi Falckin kirjoitustuolin luo ja kiipesi siihen ikäänkuin piiloutuakseen ja aloitti jälleen raittiisti ja keveästi kuin lintu:

"Siis kärsiköön naisväki miesväkikin, sitä parempi vain, kuta pikemmin, niin mereltä rauhan kerran saavat."

Falck oli mennyt ulos. Vähän myöhemmin pikku Gunn nukahti.

Tunnin kuluttua Falck tuli takaisin. Hän oli ollut Herössä. Useampia veneitä oli lähtenyt etsimään. Elina-rouva oli ollut mukana viimeisessä.

Ja Falck oli tullut kotiin metsän läpi. Kenties Gunvor olisi siellä. — —

Sitten hän sai päähänsä, että hän mahdollisesti olisi Lehdossa, jos ei vain kaikkein pahinta olisi tapahtunut. Ja hän oli kiiruhtanut takaisin ja hakenut koko talon. Hän haki siitä huoneesta, missä oli hänet viimeksi nähnyt, kulki kuin mielipuoli ja kurkisti tuolien ja uutimien taakse.

Juuri siinä kulkiessaan hän näki Gunnin, joka samassa heräsi.

Hän meni nopeasti ja laskeutui polvilleen tytön eteen. — "Etkö näe äitiäsi?" kysyi hän rukoillen. — "Minä en voi löytää häntä. Sano, voitko nähdä hänen seisovan tuolla… tuossa hän seisoi, tuossa!"…

Hän kumartui lapsen jalkojen ylitse.

"Anna minulle anteeksi! Jos sinä tulisit, en enää koskaan tekisi syntiä! Lupaan sinulle, en enää koskaan tee syntiä!"

Pikku Gunn nauroi ja veti jalkansa pois.

"Sen kyllä tiedän, sinähän olet tuomari."

Hän tahtoi alas. — "Saanko katsoa kaikkea tuota kaunista?"

Falck nousi nopeasti, avasi yhden kirjakaapeista ja otti kirjarivin takaa muutamia pulloja, riensi ikkunaan, avasi sen ja heitti ne ulos.

Pikku Gunn katseli häntä aluksi hämmästyneenä. Mutta sitten hän ihastui, löi kätensä yhteen ja nauroi.

"Oi, anna minun koettaa!" huudahti hän innokkaasti ja juoksi esiin.

Hän aivan hengästyi ponnistuksista, kun hän viskasi, mitä Falck hänelle ojensi, oikein kauas kiville.

"Enemmän! Se on niin kaunista punaista, hirveän kaunista punaista — ja tuolla on vihreä puro, enemmän tuollaista vihreätä, kuuletko! Ja keltainen on kukkia, jotka kasvavat hiekassa! Eikö tuolla takana ole enemmän, kuuletko?…"

Koputettiin oveen. Se oli Elina-äiti; hän tuli selkä suorana kuten tavallisesti, mutta kalpeampana ja tyly ilme kasvoissaan.

Falck seisoi aivan kivettyneenä ja katsoi häneen. Nyt hän tiesi kaikki tyynni!… Hän lyyhistyi kokoon kerrassaan ja näytti pienemmältä.

Pikku Gunn kääntyi ympäri aivan tyytyväisenä. — "Me siivoamme! Tuolla kirjojen takana on niin monta pulloa, ja se on niin rumaa!" — — —

Hän vaikeni, säikähtäen vanhuksen totisuutta. Hän juoksi kätkeytymään hänen naineihinsa.

Elina-rouva otti häntä kädestä ja meni Falckin luo.

"Anders Halskar ja kiltti Jon tuotiin tänne maalle. Oli parempi laskea täällä maihin; he ovat renkituvassa." — —

Hänen äänensä oli yhtä tyyni kuin tavallisesti, mutta hitaampi, ikäänkuin hänen olisi vaikea saada sanoja esiin.

"Tuli hyökyaalto ja täytti veneen. He istuivat kölillä. Vihdoin tuli väkeä. Mutta heidän täytyi tehdä niinkuin Gunvor tahtoi, ottaa Anders ensin ja sitten poika… hän istui ja piteli häntä ja — niin tapasi myöhä." — —

Falck tahtoi sanoa jotakin, mutta ei voinut. Hän ojensi kätensä rukoillen häntä kohti.

Hän ei nähnyt. Hän tahtoi sanoa enemmän. "Nyt tiedetään, missä hän on; pyörre vei hänet kallionhalkeamaan… kukaan ei rohjennut mennä sinne. Sitä ei tee kukaan paitsi Hesekiel. Nyt on hän lähtenyt. Hän kyllä hänet ottaa!"

Falck oli vaipunut polvilleen hänen eteensä. Elina-rouva ei sitä nähnyt. Hän istuutui lähimmälle tuolille. Pikku Gunn oli ruvennut itkemään. Isoäiti otti hänet syliinsä.

Hän katsahti sattumalta Falckiin, sitten ympärilleen, huomasi lasipalaset ikkunalla ja jotakin, joka näytti verilätäköltä, ja katsoi jälleen ikäänkuin sattumalta häneen.

"Sinä olet ollut huono mies!" sanoi hän hitaasti. — "Kun onni tulee sinunlaisesi luo, on sen pakko mennä tiehensä jälleen. Olisi hyvä, jos ihmiset oppisivat käyttämään onneansa."

Tuli hetken hiljaisuus. Pikku Gunn oli nukkunut jälleen.

Huoneessa syntyi juhlallinen tunnelma. Oli, kuin olisi ilma muuttunut, kuin olisi jotakin tullut vanhojen huonekalujen ja taulujen joukkoon, jotakin, joka ei enää milloinkaan poistuisi.

Ainoastaan vanha kunnianarvoisa lyömäkello äänteli kuin ei mitään olisi tapahtunut. Se tikutti lempeästi ja tuttavallisesti ja ilmoitti hopeanhelähtävällä äänellään, milloin neljännes oli kulunut.

Elina-rouva istui hiljaa hetken ja silmäili eteensä. — Oli vielä jotakin, joka hänen piti sanoa. Hän aloitti jälleen. Hän puhui aivan kuin itseksensä:

* * * * *

"Olin vähältä sanoa, että olen väsynyt — mutta nyt tulee oikea työpäivä!"…

"Nyt hän makaa pitkää, turvallista untaan, jota ei kukaan voi häiritä. Ajattelin oman vuoroni tulevan ensiksi, minun, joka olen kestänyt niin monta unetonta yötä… kuolema tuli kerran minunkin luokseni, mutta ei kauemmaksi kuin kynnykselle, sillä minä sanoin: saat odottaa; en ole valmis vielä! Niin se meni jälleen. Mutta nyt, kun ajattelin, että olisi hyvä lopettaa, en vieläkään ole valmis!"

"Kenties hän meistä ensiksi tarvitsi rauhaa! — Minä en ole niin sitkeä kuin sinä, äiti, sanoi hän… hänen olonsa oli vaikeampi, kuin minä tiesinkään, sillä hän kesti hyvin. Herön naisilla ei koskaan ole ollut muuta tapana!"…

— — "Nyt lopulla tiesin sen paremmin, mutta en sanonut mitään… viime yönä tuli joku luokseni. Minä nousin ja kysyin, ken se oli. Se oli kuolema, joka seisoi ja viittasi… sillä aina tulee viesti, kun jonkun Herön kartanossa on kuoleminen. — Niin, tule! sanoin minä. Luulin sen tarkoittavan minua. Ajattelin, että minun tarvitsee päästä lepoon."

— — "Mutta se tarkoittikin häntä! Minä en voi sanoa siitä mitään. Hän oli laina kaikessa tässä vaivassa, jonka minä sain lahjaksi."

— — "Hän nukkui viime viikolla vähän. Hän oli ylhäällä ja käveli, aivan hiljaa, jotta kukaan ei kuulisi. Mutta päivällä hän oli yhtä valoisa ja siunattu! — Hänen äitinsä oli liian vanha ja ahavan purema ja tyly — hän ei voinut käydä asiaan käsiksi; niin hän antoi pettää itsensä…"

— — "Mutta jos sinä tarvitsit lepoa, niin oli hyvä, että sait nukkua. Kiitos ja ylistys siitä! Äläkä ole levoton! Nuku turvallisesti! Älä ole levoton sen työn vuoksi, joka on jäljellä!"…

"Nyt saa kuolema odottaa minua hetken, kunnes suvusta on sukeutunut uusi Gunvor!"…

* * * * *

Falck oli noussut ja seisoi hänen edessään.

Oli, kuin luettaisiin sielumessua, lohduttavaa muistorunoa, joka sulatti pois sanattoman omantunnontuskan ja antoi epätoivolle sijaa.

Falck ratkesi itkuun.

Elina-rouva nousi myöskin. Hänelle oli tehnyt hyvää saada puhua. Kovuus oli hänen kasvoistaan hävinnyt. Hänen silmänsä olivat lempeät ja surulliset kaikessa voimassaan.

Hän meni ja ojensi Falckille kätensä. Tämä suuteli sitä.

"Anteeksi!" kuiskasi Falck murtuneella äänellä. Hän ymmärsi, että vanhus tiesi, miltä Falckista tuntui.

"Elina-äiti!" pyysi hän. "Jakakaamme hänen jälkeensä jäänyt työ!"

Elina-rouva nyökkäsi.

"Mutta nyt minä odotan — odotan niin saada nähdä hänet! Hesekieliä emme koskaan enää näe, ellei hän ole mukana!… Stenholmaan hän tahtoi tulla haudatuksi. Sen hän sanoi kerran aikoja sitten. Nyt tahdon tehdä sen. Hän on saava, mitä hän tahtoo." — —

Pikku Gunn oli seisonut katsellen heitä, aluksi hiukan unisena.

Hän ei ymmärtänyt, miksi Falck oli niin alakuloinen. Elina-rouvan pukeutuessa päällysvaatteihinsa hän hiipi Falckin luo, ryömi tuolille ja otti häntä kaulasta.

"Minä unohdin jotakin, mitä äiti sanoi", kuiskasi hän vienosti, unisena. — "Silloin, muistathan sinä, kuin en tahtonut tervehtiä, sanoi hän, että minun olisi pitänyt puristaa sinua kaulasta molemmin käsin — ja sen sijaan minä teen sen nyt!" — —

Falck taivutti päätään häntä kohti riemu sydämessään.

Se oli hellyydenosoitus, jonka hän antoi hänelle kuoleman takaa. Hän lähetti enkelin lohduttamaan häntä.

Eikä nyt enää ollut mitään varjoa heidän välillänsä. Nyt hän näki, että Gunvor kuitenkin oli rakastanut häntä! — —

— Elina-rouva huusi häntä ulkoa. Hän otti lapsen käsivarrellensa ja seurasi häntä.

* * * * *

Herössä kulkivat kaikki äänettöminä. Ne, jotka tulivat soutaen, kiinnittivät äänettömästi veneensä ja nousivat hiljaisina ylös portaita. Puodissa punnittiin ja mitattiin, mutta kukaan ei puhunut.

Päivä kului. Pian ei ollut muita kuin Elina-rouva, joka uskoi, että Hesekiel joskus palaisi kotiin.

Elina-rouva oli lähettänyt väkeä luodolle särkemään kalliota. Hän kuunteli mielihyvällä, miten hyvin panokset räjähtivät.

Elina-rouva ei näyttänyt olevan kovin huonokuuloinen, sillä kukaan muu ei kuullut sinä yönä loisketta laiturilta.

Ylhäällä oli uusi kerros valmis, johon Gunvorin oli määrä muuttaa juhannukseksi. Salissa paloivat kynttilät. Nyt hän tulisi!

Morsiameksi hänet puettaisiin!

Falck makasi koko yön toisessa sivustassa. Hän ei saisi tietää mitään, ennenkuin Gunvor olisi ylhäällä laitettu kuntoon.

Mutta hän tuli kuitenkin alas laiturille. Hän tahtoi kantaa häntä.

Mutta Hesekiel kielsi. Hänen silmissään loisti jonkinlainen ilo. Hän oli ollut pyörteessä ja nouti hänet, ja kuolema oli tarttunut häntä hartioihin — mutta saanut luvan hellittää, sillä Hesekiel tahtoi tuoda hänet kotiin äidille. — — —

Uuteen saliin hänet vietiin. Hän lepäisi omassa hyvässä sängyssään. Elina-äiti ja täti olivat tehneet vuoteen ja askaroivat hänen ympärillänsä. Alisessa huoneessa makasi Irmild itkunkouristuksissa.

Hesekiel oli lähimpänä. Hän katseli synkkänä ja riemuitsevana Falckia ja Torgersenia, jotka punoittavin silmin seisoivat loitompana. Hän tiesi sydämessään, että nuo kaksi vierasta miestä ne olivat tuottaneet hänelle kuoleman — ja nyt hän mielestänsä omisti hänet enemmän kuin kumpikaan heistä. —

Elina-rouva askarteli ja puheli hänelle.

"Minä ikävöin oikein sinun tuloasi! Tiesin hyvin, että sinä tulisit jälleen vanhan äitisi luo, jotta saisimme sanoa jäähyväiset toisillemme." — — —

"Ja tässä sinun on tyyni ja hyvä olla! — — Tässä on iso samettipeite, sen saat mukaasi, sillä minä muistan, ettet pitänyt kylmästä valkoisesta peitteestä." — —

"Stenholmassa tulet hyvin aikaan. Saat olla siellä yksin, se on sinun luotosi! Kukaan ei tule häiritsemään sinua!" — —

Hän käski toisten mennä alas noutamaan jotakin.

Hän ja Falck jäivät kahden. Silloin hän viittasi hänet luoksensa.

Falck meni ääneti. He seisoivat kumpikin omalla puolellaan sänkyä, ja heidän kätensä yhtyivät.

He seisoivat ääneti ja katselivat häntä.

Otsalla lepäsi tavallinen, valoisa ilme; aivan kuin suljetut, sisäänpainuneet silmät voisivat avautua ja hymyillä heitä kohti.

Mutta suun ympärillä oli väsynyt piirre.

Falck käänsihen äkkiä poispäin ja purskahti itkuun.

Hän ei ollut milloinkaan nähnyt niin syvää väsymystä ihmisen kasvoilla.

"Sinä näet, että hänen tarvitsi päästä rauhaan", mumisi Elina-rouva. Hänen suunsa ympärystä alkoi vavahdella.

Sitten hän sanoi lyhyesti: — "Minä en voi seistä täällä, aivan kuin alhaalla ei olisi mitään tehtävää. Sinä voit jäädä tänne vähäksi aikaa, sinä!"

Hän nyökkäsi hänelle ja meni.

Se, että hän oli ruvennut kutsumaan häntä sinuksi, oli suuri lohdutus Falckille. Se oli lupaus saada ottaa hänen tyhjä paikkansa.

— — Hän oli niin äsken ollut täällä ja täyttänyt paikkansa itse. Falckista oli kuin hän vielä tuntisi hänen olennostaan leviävän lämmön, kuin täällä olisi ilmassa vielä jotakin jäljellä hänestä. Hän oli täällä niin hiljan! — —

Hän ei voinut mennä kotiin omaan huoneeseensa, missä Gunvor oli ollut viimeksi. Häntä kauhistutti nähdä se jälleen.

Hän asui Herössä koko sen talven.

* * * * *

Lounasmyrskyt raivosivat jälleen rannikolla. Ne alkoivat uusin voimin joka päivä. Talvi oli tullut kaikkine ihmeellisine iltaäänineen.

Pahin oli niiden laita, jotka pienissä turvekattoisissa majoissa istuivat tuskaisina odottamassa. Mutta mitä lounastuuli siitä välitti.

Yhteen aikaan se oli ottanut tavakseen aloittaa jotenkin sävyisästi aamulla, mutta yltyi iltapuoleen, niin että vaahto roiskui seinille, ja turvekatto huojui ja valitteli.

Ja kaikissa tuvissa oli joku, joka maltillisesti kävellen odotteli ja kuunteli myrskyn ja aaltojen pauhun läpi, laskisiko kuka maihin ja tulla laahustaisi ylös märät merisaappaat jalassa.

Monta merkillistä ajatusta heräsi niissä, jotka kävelivät ja odottivat; oli hyvä, kun saattoi ajatella, ettei kukaan joutunut hukkaan, ilman että se oli ennakolta määrätty.

Ja hyvä niille, joiden mieli oli raskas, kun saattoivat lähteä matkalle kirkkosunnuntaina tavataksensa toisia. — Kun heitä oli monta yhdessä, niin sitä parempi. Silloinhan saattoi tapahtua, että Hän kuulisi heitä, Hän, joka voi sitoa myrskyn ja asettaa kaikki parhain päin. Hyvä oli, että katto oli matala, ja että seinät tekivät huoneen ahtaaksi, sillä oli tarvis piiloutua ankaraa ulkona vallitsevaa suuruutta. — —

Mutta se, että meidän Herramme oli kutsunut Herön Gunvorin kotiin, tuntui kaikista niin ihmeelliseltä.

He eivät nähneet, että Hän oli tehnyt sen vain siksi, että hän nyt olisi aina heidän luonansa eikä enää koskaan jättäisi heitä.

Sillä laajalti tuntui pikku tuvissa siltä, kuin hän vielä olisi heidän joukossansa. Kun jokin asia oli päätettävä, tiesi aina joku, miten hän olisi tahtonut sen ratkaistavaksi. Ja kernaasti tehtiin niin. Heistä kaikista tuntui, että entistä ankarammin vaadittiin heiltä nyt, että heidän tuli tehdä, mitä hän heiltä odotti.

Ja pimeinä hetkinä saattoivat he niin selvään tuntea, että hän oli heidän luonansa kuten ennen. Hän tuli lukittujen ovien läpi omin ehdoin ja auttoi heitä kestämään.

Tuntui siltä, kuin hänen jälkiänsä olisi sydämissä ja mielissä. Äidit kertoivat hänestä lapsilleen, jotta nämä oppisivat tekemään kaikki, mitä hän tahtoi.

Ja kun kalastajat olivat matalikolla, puheltiin Herön Gunvorista, joka oli rakastanut jokaista köyhää kalastajaa ja kalastajan lasta ja lopuksi mennyt kuolemaan heidän tähtensä. Uudet, vieraat rengit, jotka eivät ennen olleet käyneet kalassa ylävesillä, pitivät monta kertaa enemmän Herön Gunvorista kulkevista kertomuksista kuin kaikista niistä tyhmistä loruista, joita muutamat esittivät. Lorut saattoivat kyllä huvittaa hetkisen, mutta Gunvorin tarinaa ei unohtanut ja sen saattoi viedä mukaansa kotiin vaimolle ja lapsille.

Ja he pitivät kaikki siitä, että hän oli heidän joukossansa. Stenholmassa oli hänen oikein hupaisa olla; hieno oli sinne asumus valmistettu: hyvä, lämmin kamari oli kallioon hakattu — eikä hän ollut köyhänä tullut taloon, sillä raskaat hopeiset kynttiläjalat oli tuotu mukana Heröstä. Hän asui kuin oikeassa linnassa, ja tuntui siltä, kuin hän sieltä käsin hallitsisi sekä merta että maata.

Sillä uskoipa muukalainen tai ei, varmaa oli, että Smalsundin virta oli aivan muuttunut sen yön jälkeen, jolloin Herön Gunvor hukkui siihen. Se oli muuttunut niin tyyneksi ja helpostikuljettavaksi, että ei enää tarvinnut olla edes varovainen. Tietysti oli lounastuuli oikullinen toisina vuodenaikoina, mutta yhtä varmaa oli, ettei se enää milloinkaan tullut entisenlaisena Smalsundiin. Aivan kuin hän olisi siellä valvomassa, ettei kukaan kalastaja enää hukkuisi.

Kun eräänä yönä merellä tapahtui haaksirikko, ja laivanhylky kulki uiskennellen, niin se ajautui Stenholman ainoaan lahdelmaan, missä saattoi nousta maihin. Ja kaikki miehet nousivat ylös vuorelle. Ja muutamat ajattelivat, että hänellä oli jotakin asian kanssa tekemistä.

Moni rehellinen kalastaja ja merimies nostaa hattuansa kulkiessaan Stenholman ohitse. Kaikkien silmät katsovat sinne, kaikilla on kiittämistä jostakin. Hän tunsi noiden harvasanaisten, raskasmielisten ihmisten salaisen ajatuselämän, heidän, joiden katse on kääntynyt sisäänpäin ja joiden liikkeet ovat äänettömät, ja hän opetti heitä löytämään tien, jota kulkea.

* * * * *

Suvella lepää Stenholma kirkkaana auringonpaisteessa. Siellä on kivissä marmorisuonia. Koskee silmiin, kun katselee niin kesän voimakkaassa päivänvalossa.

Siellä kasvaa kukkia: kieloja ja piiskuja ja isoja sinikelloja, jotka eivät muualla kasva niin isoiksi. Ne ylenevät ja silmäilevät yli kuohuvan meren. Ne myhäilevät aurinkoa kohti ja soittelevat niin lempeästi, että kaikki toiset kukat kuuntelevat ja kaikki ruohonkorret ja tuhannet valkeat linnut myöskin.

Sillä auringon kirkastamalta, taivaansiniseltä kukkasaholta helähtää laulu, täynnä elämän viisautta.

Monta pientä valkeaa lokkia asuu Stenholmalla. Ne saavat olla rauhassa. Sieltä ei koskaan oteta yhtään munaa. Jos käskisit ketä tekemään sen, et saisi häntä ottamaan hänen lintujansa ja muniansa. Eikä kukaan poimi hänen kukkiansa.

Tyynellä säällä sunnuntaisin soutaa joskus veneitä ulos ja asettuu luodon suojaan; mutta kukaan ei nouse maihin siellä!

Sillä kun Stenholma lepää kultaloistossaan auringonpaisteessa, säteilee sen ympärillä kuin Jumalan valtakunnan ylevyys ja rauha…

Mutta talvellakin, kun meri ennustaa rajuilmaa, ja ilma on raskas ja synkeä, on Stenholma hyvä olemassa. Se suojelee ulapan myrskyltä; monta venettä se on pelastanut.

Ja kotonaolevasta odottelijasta on tyynnyttävää ajatella, että Herön Gunvor istuu siellä valvomassa jokaisen kalastajan henkeä.

Kun tuomari tulee kotiin matkoiltansa — hän ei enää niin paljon välitä lähteä kylään —, hän ohjaa aina tiensä niin läheltä luotoa kuin mahdollista.

Ja hän vakoilee, ikäänkuin hän odottaisi saavansa nähdä hänet siellä. Venemies arvelee, että jos kuka on taikauskoinen, niin tuomari.

Hän ei myöskään ole ihan varma siitä, eikö Gunvor joskus tule häntä vastaan. Kerran heidän puhellessaan oli Gunvor sanonut, että jos kuolema ei ole muuta kuin että sidottu vapautuu, niin hän tulee jälleen. — — — Ilmassa, meren aalloissa… puissa ja kukissa! Hän lainaisi niiden äänet ja tulisi kaikkien rakastamiensa luo, kaikkien ihmisten luo tekemään heille hyvää…

Ja luuleeko Falck nyt tuntevansa hänen kätensä otsallansa ja kuulevansa hänen kuiskauksensa? Ja tunteeko hän sydämessään, että hän on lähellä häntä?…

Hän on kotona hänen huoneessansa. Hän näkee hänet toisinaan, kun yö on puolipimeä ja tähdet verhotut — silloin hän seisoo siinä, missä seisoi sanoessaan: "Minä teen sinulle hyvää, kun menen!"

Hän kuulee hänen sanovan sen, kuten silloin, mutta äärettömällä surumielisyydellä, juhlallisesti kuin ennustuksen. Ja ennustus oli tosi. Poismeno se oli antanut hänelle voimaa nousta!

Hän tuntee elämänsä suurimmaksi nöyryytykseksi sen, että kun Gunvor tuli hänen luoksensa, hänellä ei ollut yllään hääpukua. Se ei merkinnyt hänelle sen enempää kuin että hänen täytyi kadottaa hänet, voittaaksensa sen, mikä hänessä oli jäljellä omaa itseänsä. "Minä teen sinulle hyvää, kun menen!" Ne sanat olivat tehneet hänen ympäristönsä tyhjäksi, mutta tulleet hänen uskonnokseen. Ne olivat vapahtaneet hänet, ja ne veivät häntä yhä eteenpäin.

Hän oli sanonut sen valituksen tavoin. Hän kärsi siitä, että ihmisten alituisesti piti kärsiä niin paljon. — Se ei ole välttämätöntä! oli hän sanonut. — He oppivat kuulemaan ja näkemään paremmin ja tuntemaan etsikkoaikansa. Se ei ole ikuisesti oleva salattu heidän silmiltänsä!

Silloin voidaan poistaa koko joukko siitä pahasta, jota maailma on täynnä. Alituinen pahanteko on vain huono tapa, pimeänpelkoinen heikkous. — —

Ja hän oli ollut oikein kiivas sanoessaan sen.

Falck tahtoi jatkaa hänen työtänsä. Hän tahtoi koettaa, voisiko hän opettaa yhdelle ainoallekaan ihmiselle, että kun hänen onnensa valepukuisena tulee hänen luokseen, ei hän tekisi niinkuin hän itse oli tehnyt: ei sulkisi siltä ovea — vaan tekisi kernaammin kuten Abraham, joka kutsui enkelit luoksensa.

Jos ihmiset voitaisiin totuttaa siihen, etteivät ajaisi onneansa ovelle, kun se tulee… kuten Jumala muinoin Abrahamin luo… jos joku voisi opettaa heitä näkemään ja kuulemaan hiukan paremmin — niin, silloin uskoi hänkin, että koko joukko pahaa voitaisiin poistaa. — —

Hän on perinyt hänen työnsä. Hän rakastaa sitä, samoin kuin kaikkea, minkä hän on perinyt Gunvorilta. Hän on perinyt hänen äitinsä ja hänen lapsensa. Hän ei milloinkaan ole ollut niin rikas. — — —

Pitkinä talvi-iltoina, kun Jäämeren myrskyt syleilevät taloa, on Herössä aivan tyyntä paksujen hirsien turvissa. Lavendeli ja kuivatut ruusut tuoksuvat. Elina-rouva istuu suorana, kuten ennen, tuolillansa. Hänen silmänsä ovat terävät ja valppaat.

Pitkän, kovan sohvan nurkassa istuu täti kauniisti poimutettu myssy valkoisessa päässänsä. Irmild on ylpeä siitä, ettei kellään ole tädin myssyjen vertaisia.

Hän istuu ja nyökkää lempeästi ja katselee neulomustansa, ja toisinaan tapahtuu, että hän nukahtaa hiukan, silloinkin kuin Falck lukee heille ääneen jotakin oikein hupaista.

Falck on heidän luonansa joka ainoa ilta, milloin hän ei ole matkoilla.

Hämärissä istuu pikku Gunn aina hänen polvillansa. Joskus Gunn ei sano mitään, vaan ottaa häntä ainoastaan kaulasta ja pusertaa häntä oikein lujasti ja katsoo häntä silmiin syvällä kirkkaalla lapsenkatseellaan. Hänellä on Gunvorin silmät.

"Sinä tiedät, mitä se merkitsee!" kuiskaa hän. Ja Falck myhäilee ja sulkee silmänsä hetkeksi. Juhlatunnelma hiipii hänen sydämeensä.