II.

Jo on päivä pidennyt. Ulkona saaristossa näkee taas ilta-auringon valaisevan. Säteet hiipivät mustanharmaita tunturiseinämiä pitkin — maasta ja merestä nousee voimakas höyry.

Alhaalla rannalla pureskelevat lampaat ruokoleviä, sillä aikaa kuin kuovi astuskelee pitkä hieno nokkansa pystyssä ja lunni potkii punaisilla koivillaan. Ylempänä maalla hyppelevät harakat syöden vasta taimelle nousseet sipulit puutarhasta ja lokit kulkevat pitkin seutuja kosintaretkillään. Ne pitävät kauheaa melua ja varastavat kaikki, mitä eteen sattuu.

Kaikkialle on jo virinnyt eloa ja liikettä. Kaikki ne, jotka ovat olleet matalikoilla kalastamassa, ovat palanneet takaisin — täyteenlastatut purret lähtevät eteenpäin tai laskevat ankkurin laiturien ja suolaamojen edustalle; ja pitkin luotoja ja rannikoita, missä kalat ripustetaan kuivamaan, on touhua.

Ja laitureilla kuormataan ja puretaan. Ketjut kalisevat, sillitynnyreitä, traania ja kalakimppuja hinataan ylös ja alas, ihmiset ja linnut, elämöivät rannalla.

Myrskyt ovat tyyntyneet ja ilma on leuto, meri kohisee rantaa vasten hiljalleen ja varovaisesti ja kaiken maailman linnut parveutuvat räkättäen ja tirkistellen — tai suhisee ilma niiden nopeiden siipien lyönneistä ja kimeistä kehoitushuudoista.

Elämä uhkuu. Kevät on tullut.

* * * * *

Pienen purjeveneen pohjalla Myrlandin laiturilla loikoi Irmild Myrland ja tähysteli ulapalle. Hän saattoi olla noin kuusitoistavuotias, pitkä ja hoikka, taipuva kuin pajunvitsa ja levoton; ei hetkeäkään hän voinut olla liikkumatta. Hänen isänsä, Torkel Myrland, nimitti häntä tavallisesti merikäärmeeksi.

Tyttö loikoi aivan pitkänään ja tähysteli. Vene kohosi nousevan vuoksen harjalla. Pian se olisi irroillaan, ja silloin se voisi mennä minne tahansa, vaikka Josen luo Espanjan maahan tai Lontooseen Sir Johnin luo. — — Hän hymyili. Eipä niinkään. Nythän hänen piti päästä Herön kartanoon… niin hienoa kuin siellä oli, silkkiuutimia ja muuta sellaista — hän saisi sitä nyt nähdä.

Hän kääntäytyi puoliksi ja tirkisteli erästä noista pikku tuvista, joita oli venelaiturin yläpuolella.

Samassa näkyi hänen äitinsä ovessa ja huusi. Ääni oli terävä ja siinä oli vieras sointu.

Irmild kyyristyi alas veneeseen. "En, Herra nähköön, sitä en tee, menkää Te itse, Saara!"

Hän kohottausi taas istualle ja pani molemmat kätensä leuan alle. Hänen pitkät, kalpeat kasvonsa kävivät uppiniskaisen, miettivän näköisiksi.

Veneet kauas etelään, etelään… purjeet ylös ja sitten ympäri maailmaa!

Muutamia veneitä tuli kalamatalikoilta Herön edustalta. Hän näki, miten veneet olivat täynnä turskia, niin että ne olivat vajota… näki kalastajain tulla laahustavan maallepäin ja kahlaavan raskaat, märät merisaappaat jalassa, niin väsyneinä, että tuskin pääsivät perille. — — — Oli sekin elämää! Jäädä tänne Myrlandiin vielä edelleen! Mahdotonta!

Toista oli, kun nuo vieraat merimiehet saapuivat tänne, tai kun huvipursi oli täällä ja Sir John tuli joka päivä ottamaan häntä ja hänen äitiään sinne… Mutta sitten he matkustivat pois. Nyt ei ollut mitään muuta kuulemista kuin tuo vanha meripahanen, joka painautui rantaa vasten ja tiesi kertoa kaikista tapahtumista, kaikista, jotka olivat hukkuneet syvyyteen tai joutuneet maan alle.

Mutta voisiko se sanoa, mimmoista olo Herössä tulisi. Neljä vuotta hän oli nyt käynyt heidän kustannuksellaan parasta täkäläistä koulua, mutta nyt he olivat keksineet sen, ettei hänen enää olisikaan terveellistä jäädä tänne Myrlandiin, hänen piti asua heidän luonaan ja tulla oppineeksi ja hienoksi. Niin, sitäpä hän aina itsekin oli ajatellut. — — —

Miten surkea ilma — pelkkiä välkkyviä maininkeja tuli vyöryen, ei ainoatakaan laivanhylkyä näkynyt merellä. Hän loikoi pitkänään ja sulki silmänsä hymyillen. Toista oli elämä, silloinkuin tuo ankara hirmumyrsky raivosi ja laivat tekivät haaksirikon ja vieraat merimiehet joutuivat tänne… Miksei yhtäkään nyt enää viskautunut maihin?

Hän oli ainoastaan kymmenvuotias, kun espanjalainen oli täällä — nyt, kun hän on kuudentoista vanha, ei ketään muita tullut kuin noita kurjia kalastajia, eikä mitään muuta tapahtunut kuin että hänen isänsä, niin heikko ja raihnainen kuin olikin, pieksi hänen äitiänsä, joka oli suuri ja voimakas ja kaunis, mutta kurja — on niin kurjaa antaa tuommoisen miehen itseään läimäytellä — tuollaisen vanhan ilkiön.

Hän nousi ylös ja tähysteli vedenkalvoa.

Oikein raivoisaksi tässä saattoi tulla. Ei hän ollut Torkel Myrlandin tytär, sen hän oli kerran kuullut pienenä ollessaan. Mutta siitä, mitä hänen äitinsä ja Torkel silloin olivat puhuneet, oli hän luullut ymmärtäneensä, että valtava meri oli hänen isänsä. Ja kauan aikaa hän oli uskonut, että niin oli. Olihan hän myrskyn tullessa nähnyt sen nousevan; kaukana luotojen keskellä se hyrskysi niin valkeana ja voimakkaana, että häntä ihan peloitti. Kun sitten nuo oudot merimiehet nauroivat hänelle sen johdosta, muuttui se hänen mielessään vieraaksi kaukana olevaksi vanhukseksi, joka lähetti hänelle yhtä ja toista pitkien aaltojen harjalla — joka aamu oli tuolla rannikolla jotakin. Nyt vain ei pitkään aikaan ollut tullut mitään — parasta siis korjata luunsa täältä.

Hän nousi toisen kätensä varaan; pehmeällä käärmeentapaisella liikkeellä syöksyi hän veneestä.

Äiti oli taaskin siellä ylhäällä ja kutsui häntä. Irmildiä harmitti; mitä hänellä oli Saaran kanssa tekemistä. Ei kukaan täällä tietänyt hänestä mitään. Oliko sitten niin varma, että Saara oli hänen äitinsä. Hän astui verkalleen ylöspäin. Ylhäällä seisoi Saara-muori. Hän veti päästään likaisen, punaisen silkkiliinan ja heilutti sitä, mustan paksun tukkansa aaltoillessa kasvojen ympärillä.

Irmild pysähtyi hiukan alemmaksi. "Arvelen parhaaksi, että lähden samalla."

Saara-muori katsoi häneen nopeasti suurilla mustilla silmillään, sitten hän pani itkuksi.

"Vartoisit mieluimmin hiukkaisen, minä kun olen niin äärettömän heikko, ja sinä olet minun ainokaiseni."

Irmild nauroi. "En minä enää sinun omasi ole, sillä nyt menen."

Saara-muori pyyhki kyyneleensä punaiseen silkkihuiviin ja meni häntä vastaan.

"Tule sisään kanssani, enkelini. Saat pisaran, pyhän tipan", — hän katsoi varovaisesti ympärilleen — "et sinä voi olla niin sydämetön, että menet, kun tiedät, miten pahoin minua pidellään!"

"Sehän on ollutta ja mennyttä, etkö luule, etten minä sitä tiedä. Sinä yönä kuin Torkel purjehti kumoon tuolla lahdella, niin eikö jalosukuinen Gunvor itse työntänyt alustaan vesille ja mennyt vetämään häntä ylös, ja sitten hän piti Torkelia niskasta kiinni, ennenkuin veti hänet veneeseen, kunnes tämän oli vannominen taivaan Jumalan kautta ja kaiken sen kautta, mitä meressä on, ettei hän koskaan enää lyö Saaraa. Ja miesparka, onhan hän lupauksensa pitänyt, ei ole senjälkeen enää kehenkään uskaltanut koskea, niin suuresti hän pelkää kaikkea sitä pahaa, mitä meressä on; kiittäisitte Jumalaa siitä." — — —

Saara pani kätensä ristiin ja hänen äänensä kävi pehmeäksi ja imartelevaksi.

"Niin, enkelini, rukoilkaamme Herraa, ettei hän anna noiden ylhäisten muuttaa sinua, vaan että pysyt nöyränä rakkaalle äidillesi — sillä monta on mutkaa maailmassa ja onnettomuuksista kovin on suru!"

Mutta yht'äkkiä hänen lempeytensä muuttui raivoksi. "Sinä olet kauhea otus Herran edessä, niin olet." — —

Sillä Irmild juoksi aika vauhtia mäkeä alas, niin että kivet kierivät hänen ympärillään.

Hän nauroi ja lauloi:

Hih ja hei ja hih ja haa kuules tätä asiaa, luo vain häijyst' katseesi, meren panen niskaasi. Hei!

"Sinä saat tuoda sinne punaisen kirstuni ja madonnan seinältä ja enkelin."

Hän oli jo alhaalla meren rannalla, viuhtoi käsiään ja nauroi.

"Sait kai muutamia kahvinpapuja käydessäsi tuon Aamundin luona, pane vain kahvipannu liedelle, en minä tällä kertaa lientäsi sinulta juo." — —

Sitten hän juoksi eteenpäin ja katosi niemen taakse.

Hän juoksi ja nauroi. Mitä hän mahtoi sille, että tuo ihminen seisoi siinä ja voivotteli — ei hän voinut sille mitään — sillä hän, Irmild, oli mustasta, raivoavasta merestä kotoisin.

Ja hänen silmissään, hänen viheriäiseltä välähtelevässä, epävarmassa katseessaan oli jotakin merellistä, koko hänen olennossaan oli sen vaihtelevaa oikullisuutta. Väliin hän juoksi, väliin astui pitkin askelin niin raskaasti, että näytti siltä kuin olisi kysynyt erikoista voimainponnistusta saada siirretyksi tuota hinteröä, melkein luurankomaisen laihaa ruumista.

Yht'äkkiä hän heittäytyi alas ja rupesi innolla tutkimaan käsiänsä. Pitipä nähdä, mitä tästä tulisi; hän oli äidiltään oppinut povaamaan.

Ensin vasen: pitkä, laiha käsi, joka ei milloinkaan ollut tehnyt työtä, ja sormet laihat, säännöttömästi muodostuneet. Se merkitsi monella tavalla merkillistä elämää. Hän hymyili. Niinkuin hän ei sitä jo ennestään olisi tietänyt! Kas Jupiterin vuorta… ja siinä kulki tie aina ylös auringon vuorelle… Hän ulvoi ilosta. Ja sydänviiva käden poikki aivan vuorien alla Venus-piiriin! Kas vain, kuinka se oli pitkä tuo elämän viiva! Ja voi kuinka siinä polttaa aurinko, on hehkua ja viiniä, oh, niin makeaa… aivan kuin siinä purjealuksessa, missä äiti voi niin hyvin…

"Voi, Jumala, kuinka sinä olet hyvä!"

Hän nousi seisoalleen tyytyväisenä itseensä. Oli aikoja siitä, kuin hän oli rukoillut näin kauniisti Jumalaa.

Mutta nyt tuo oikea! Hän kohotti sen uhkamielisesti valoa vasten. Ettei se nyt vain tekisi edellistä tyhjäksi. Sillä se oli oikein rautakäsi, pitkä- ja teräväkynsinen. Se osasi kahmaista itselleen, ja se osasi raapia…

"Korkeastikunnioitettu herra rovasti, onko Teillä mitään sitä vastaan?"

Voi sentään kohtalonviivaa, mihin se nyt joutui? No, mutta täytyi tosiaankin sanoa harmilliseksi, kun se noin ilman muuta katosi. Katsokaa! Mutta tässä ne tulevat, luonnonlaadun ja elämän ja järjen viiva: se on lahjakkuutta, se on voimaa, hih ja hei ja hih ja haa, tässä on sydämen tie, kaikki ne johtavat rikkauteen ja merimatkoille, täällä on eräs, joka vaatii tahtonsa perille, kas tuota peukaloa… lorua, ei se mitään tahdo, ei niin mitään, sillä tulee kaikki itsestään, se, jota ei kukaan tiedä, jonka eteen ei voi mitään tehdä… se tulee, niin että polttaa, polttaa.

Hän hypähti ylös ja juoksi, kunnes hengästyi ja hänen piti istuutua levähtämään. Sitten hän astuskeli eteenpäin, varovasti ja raskaasti. Nyt he jo saattoivat nähdä hänet Herön kartanosta.

Perille tultuaan ei hän suinkaan esiintynyt edukseen. Hänen pienet, pikimustat silmänsä pälyivät arasti ympäriinsä, pitkä palmikko oli avautunut ja hapset riippuivat hajallaan. Hän näytti niin siivoamattomalta, että Elina-rouva lähetti hänet yläkerrokseen, missä hänelle oli laitettu kuntoon huone Vikka-tädin huoneen läheisyydessä, sillä tarkoitus oli, että tämä pitäisi häntä silmällä.

"Pelkään, ettet ole hankkinut mitään hyvää tähän taloon!" sanoi Elina-rouva miettivästi, kun Gunvor tuli alas, oltuaan ylhäällä Irmildin luona.

"Se olisi tarvinnut tehdä jo aikaisemmin, olisihan minun pitänyt tietää, mimmoista elämää siellä elettiin. Aina minä myöhästyn — mitä minä sille tekisin, äiti?"

"Ei nyt vielä ole myöhäistä, jos hänestä on johonkin", vastasi Elina-rouva ja katsoi ylös työstään. "Ellei hänestä taas ole mihinkään, niin on se liian aikaista! — — Talo käy pian oikein väkirikkaaksi", lisäsi hän nyökäyttäen päätään ja katsoi ulos.

Pihalla käveli pieni tyttö ja leikitteli Vikka-tädin valkoisen Laila-nimisen kissan kanssa. Gunvor hymyili ja silitti äitinsä tukkaa. "Siksi, että sinä olet niin voimakas, etkä koskaan jätä kesken — silloin voipi paljon". Gunvor meni taas alas työhönsä. Mutta Elina-rouva jäi katsomaan ulos ikkunasta, ankara suu hymyssä, sillä lapsi oli pannut ohjakset kissalle ja molemmat hyppivät kilvan.

Hän oli pieni nelivuotias tyttö, tuo Elina-rouvan pojantytär. Viime viikolla hän oli pitemmittä mutkitta tullut Amerikasta niinkuin mikäkin tavarapaketti osoitteella Herön kartano. Ne ihmiset, jotka siellä tahtoivat päästä hänestä, olivat sanoneet, että hänet lähetettäisiin oikean äitinsä luo, ja perille päästyään oli pienokainen, ihan kuin tuntien, että ikävyydet olivat nyt ohitse, langennut Gunvorin kaulaan ja antanut hänelle äidin nimen ensi hetkestä.

"Se käy kyllä päinsä", oli Elina-rouva sanonut. "Sillä hän on, Jumalan kiitos, sinun eikä kenenkään muun näköinen!"

Ja Gunvor oli hänen nimensä aivan kuin tädinkin; mutta Amerikassa siitä oli muodostettu Pikku-Gunn; ja siksi se sai jäädä mukavuuden vuoksi.

Mutta eipä Pikku-Gunn ainoastaan ollut voittanut ankaraa isoäitiään, vaan myöskin muun kartanon väen. Ja kaikkien eläimien kanssa hän oli tehnyt ystävyydenliiton. Hevoset hirnuivat, kun hän tuli tallin ovelle; ottaessaan ruokaa hänen käsistään ne tiesivät kyllä pitää varansa, etteivät purisi pieniä sormia. Suuri Haagen-niminen tarhakissa oli aina mustasukkainen Grimille hänen takiansa. Grim oli suuri puolirotuinen newfoundlantilainen koira, joka ensi hetkestä oli osoittanut Pikku-Gunnille erityistä hyväntahtoisuutta. Tuntien olevansa vanhempi talossa, oli se sangen suojelevainen ja piti itseänsä etuoikeutettuna näyttämään hänelle kaikki talon paikat. Eikä sillä ollut mitään muistuttamista sitä vastaan, että Pikku-Gunn sanoi häntä Dwimiksi — pian koko talon väki teki samoin.

Kaikki oli niin hyvin päin. Pikku-Gunn kulki kaikkialla, mielissään siitä, että hän vihdoinkin oli päässyt omaan kotiinsa.

Ja sitten hän rakasti Tonettaa, joka auttoi navetassa ja jonka piti ruveta paimeneksi kesällä. Ei hänestä kukaan ollut niin kaunis kuin karheatukkainen, kierosilmäinen Tonetta. Kaikkia hänen nukkiansa piti sanottaman Tonetaksi.

Sillä Tonetta meni hänen kanssansa rantaan niinpiankuin hän vain hetkeksi pääsi pujahtamaan navetasta.

Ei kukaan koko talossa tietänyt paremmin vuosi- ja luodeaikaa kuin Pikku-Gunn. Sillä ranta oli kuitenkin kaikkein tärkein. Siellä hän oikeastaan oleskeli päivät päästään sillä aikaa kuin Dwim istui ihan epätoivoisena ja katseli sitä loppumatonta mieltymystä, millä Pikku-Gunn molski vedessä tai onki pieniä seitinpoikasia vanhasta puolikasmitasta tai keräsi näkinkenkiä rantakiviltä.

Oli siellä myöskin puutarhassa vanha varis, joka oli hänen hyvä ystävänsä. Se oli Päärly nimeltään ja sillä oli oma surullinen historiansa. Siksi tuntui Pikku Gunnista, kuin ei hän milloinkaan olisi tehnyt kyllin sen hyväksi.

Naapuritalon lähettyville oli näet kerran ilmestynyt suuri varisparvi ahdistamaan kottaraisia pahanpäiväisesti. Ei muuta kuin panna myrkkyä esille. Yksi ainoa jäi eloon. Se oli Päärly. Mutta ei sekään selvinnyt vauriotta. Se oli saanut vian kurkkuunsa ja kadottanut rääkymistaitonsa, niin että sitä pidettiin vieraana, kummallisena lintuna — sillä eivät ihmiset eivätkä eläimet ymmärtäneet, mikä otus se oli, joka istui aidalla ja sanoi rok, rok sellaisella omituisen pehmeällä äänellä, jota ei kukaan ollut ennen kuullut. Sitäpaitsi se piiloutui niin visusti tuuheimpiin pensaisiin kuin olisi ollut häpeissään. Ja ihmeteltiin, mikä otus se oli, kunnes Elina-rouva vihdoin eräänä päivänä pääsi asian perille.

Nyt se sai ruokansa joka päivä Pikku-Gunnilta kyökin käytävässä. Ja se näytti pitävän tästä muutoksesta. Mutta aina kuin oli kottaraisia pihalla, ei se ollut niitä näkevinäänkään.

Muitakin ystäviä oli Pikku-Gunnilla Herön kartanossa. Oli valkea kellolammas, oli Junnu-pukki ja Abdul-niminen kukko, ja Hesekiel suolaamossa ja palvelijat ja ne muut — niin että kun hän väliin unissaan luuli olevansa Amerikassa, missä ei kukaan ollut hyvä hänelle, rupesi hän itkemään niin katkerasti, että hänet piti herättää.

Irmildin laita oli toisin. Ei yksikään eläimistä välittänyt hänestä. Laila vihasi häntä siksi, että hän sitä ensin kermalla houkutteli ja sitten potkaisi luotaan. Dwim ylenkatsoi häntä, kukaties mistä syystä, ja Päärly ei uskaltanut milloinkaan tulla kyökin käytävään Irmildin siellä seisoessa.

Väki ei liioin pitänyt Myrlandin mamsselista. Hän koetti olla niin äärettömän ylhäinen, ja kun he näkivät hänen poikkeavan tuvalle päin, ei se ennustanut mitään hyvää. Saapas-Tobine, joka siivosi konttorihuonetta ja asui tuvassa, iloitsi siitä, ettei hänen tarvinnut nukkua saman katon alla sellaisen kanssa, josta ei varmaan tiedetty, polveutuiko se ollenkaan ihmisistä. Sillä hänessä oli meren raivokkuutta. Ja luotojen välistä he hänet olivat löytäneetkin. Eikä kukaan tarkkaan tietänyt hänen ikäänsä, tai ollut varma siitä, oliko häntä edes kastettu. Sillä siitä ei ollut olemassa minkäänmoisia papereja.

Elämästä, jota Myrlandissa vietettiin, tiesi Saapas-Tobine kyllä yhtä ja toista. Hän oli ollut siellä apuihmisenä. Siellä Myrlandissa oli raha aina ajoittain virtana vuotanut. Silloin ei Saara-muori viitsinyt kädellään työhön kajota, vaan käveli punaiset sukat jalassa ja aamukaapu yllään ja oli julman ylhäinen. Sitten saattoi taas tulla mitä suurin puute.

Mutta siksi ei ensinkään ollut Saapas-Tobinen mieliksi, kun hän näki Irmildin poikkeavan tuvalle päin — sillä hän, Irmild, oli kummitus ja, niinkuin Jumalan kirjassa seisoo, häijy pettämään niiden silmät, jotka hänet näkivät. Ja kaikkia nuoria miehiä, jotka pyrkivät Jerusalemin kunniaan, tahtoi Saapas-Tobine varoittaa, sillä epävarmaa oli, onnistuisiko kenenkään saada Irmildistä ihmistä.

Irmild ei huomannut, että Saapas-Tobine vetäytyi pois ja että piiat seisoivat kuiskaillen, kun näkivät hänen suuntaavan tiensä suolaamoon.

Sinne oli tullut muutamia uusia, kauniita poikia — ja sitten siellä oli Hesekiel.

Kun hän oli heittänyt takin päältään ja seisoi työssään niin korkearintaisena, leveäharteisena, notkeana ja joustavana, omituinen valo silmissään, ei Irmild voinut kääntää katsettaan hänestä.

Hän oli jo kyllä huomannut, että hänen täytyi sietää paljon, jos aikoi jäädä Heröön ja tulla hienoksi ja ylhäiseksi, mutta kun sitten päivän koulu oli päättynyt ja tädin kaikki käskyt ja komennukset olivat ohitse, niin tuntui oikein makupalalta hiipiä tänne —.

Tosin Hesekiel ei ollut huomaavinaan häntä. Mutta piiloutua ei hän kuitenkaan voinut, hän kumartui, hän ojentautui, hän nosti taakkoja. Voi, miten suorana hän astui sillitynnyri olallaan, miten komea hän oli, liikkuipa hän sitten tai seisoi alallaan. Mielihyvän kylmä väre kulki Irmildin ruumiin läpi.

Mutta ilo loppui. Gunvor tuli alas ja otti hänet mukaansa, tuli jok'ikinen ilta ja vei hänet pois. Viimeiseltä hän ei enää saanut mennä sinne.

Ja Irmild totteli, aivan kuin asia ei olisi voinut olla toisin.

Mutta hän saattoi aina tavata Hesekielin, jos meni vastapäätä olevalle tunturille; sieltä näki tarkalleen kaikki, mitä suolaamossa tehtiin.

Ja sitäpaitsi hän jumaloi Gunvoria kuin korkeampaa olentoa, joka täydestä alistumisen hinnasta oli ottanut hankkiakseen hänelle elämän hyvyyttä. Häntä vastaan asettuminen oli siis sula mahdottomuus. Näkihän Irmild, että Gunvor soi hänelle hyvää ja teki uhrauksia hänen tähtensä. Luojan suhteen hän ei ollut yhtä varma.

Muuten hänellä täytyi olla joku, jota saattoi rakastaa järkähtämättömästi; se oli tarve, joka ihan ruumiillisen välttämättömyyden tavoin yht'äkkiä oli herännyt hänessä ja imenyt ravintoa hänen suonistaan ja hermoistaan — niin omituisesti kuluttava, mutta samassa suloinen tunne, jossa oli arkaa kunnioitusta ja epäselvää, ujoa nöyryyttä. Jos Gunvor olisi tahtonut molemmin jaloin polkea hänet maan tomuun, olisi hänellä siihen ollut täysi oikeus.

Oli todellinen nautinto rakastaa häntä, — senkin tähden, että hän oli niin hyvä, rauhallinen ja voimakas, että hän hallitsi hänet pelkällä silmäyksellään. Tämä oli terveellinen vastakohta hänen omalle luonteelleen; vaikutti niin rauhoittavasti, kun katsoi hänen lempeihin silmiinsä ja tunsi hienon, voimakkaan käden silittelevän tukkaa. Hän saattoi heittäytyä hänen eteensä kyynelsilmin, kun he iltaisin yhdessä istuivat suuren kiviuunin edessä. Ja Gunvor otti vastaan hänen hillitsemättömän ihastuksensa, iloiten siitä, että hän oli ottanut hänet luoksensa ja saattoi häntä valvoa.

Vikka-täti oli saanut Irmildin erityiseen valvontaansa ja hän eli alituisessa, lempeässä ihmetyksessä sen johdosta, että Irmild aina sanoi ja teki ihan päinvastoin kuin hän, täti, odotti.

Mutta Irmild ei jaksanut kauan yhteen menoon pysyä tädin parissa. Kun täti ravisti valkeaa päätään ja rupesi selittämään, miten tulisi käyttäytyä, niin hänen vanha, uskollinen sielunsa saattoi aivan nolostua, jos hän tuli katsahtaneeksi Irmildiin…

Kun Irmildin pienet, levottomat, viheriälle välähtelevät silmät loistivat häntä vastaan, oli niissä kuin hypnoottinen voima, joka pakotti tädin kääntämään katseensa hetkeksi toisaalle.

Ja jos vanhus silloin poistui, saattoi Irmild rynnätä ikkunan luo ja nykäistä sen auki, saadakseen hengittää, oikein ahmia ilmaa pitkään ja kiihkeästi ja sitten painaa päänsä pöydän kivilevyä vasten, vilvoitellaksensa sitä siinä.

Käsittikö kukaan, miksi oli niin kuuma?

Sänkynsä yläpuolella oli Irmildillä taulu, jota hän piti hyvin kallisarvoisena. Hän oli sen kerran saanut espanjalaiselta merimieheltä. Se kuvasi neitsyt Mariaa, joka kulki tähtien ylitse, pää ulottuen aina puolikuuhun. Hänen läheisyydessään liiteli suuri, viheriä pahvienkeli, jolla oli punaiset siivet. Marialla oli sininen, sädekäs leninki ja suklaanvärinen sydän keskellä rintaa, josta liekit leimahtivat ylöspäin. Tämä rauhaisa, ruskea sydän mahtavine tulenliekkeineen oli suuresti vaikuttanut Irmildin mielikuvitukseen. Kotona Myrlandissa ollessaan oli hän heittäytynyt polvilleen sen eteen ja itkenyt raivoisasti, janoten jotakin… Vieläkin hän joskus teki niin, kun hän esim. oli saanut Vikka-tädin poistumaan.

Mutta olipa sellaisiakin aikoja, jolloin vanhus oli hyvä olemassa, nimittäin iltaisin, kun oli pimeä, ja erittäinkin öisin, kun hän heräsi ja oli nähnyt unta. Silloin hänet valtasi tavaton pimeän pelko, eikä kukaan silloin ollut taipuvaisempi kuin hän tunnustamaan Vikka-tädin auktoriteetin ja etsimään turvaa hänen luotaan.

Sillä täti tiesi aina neuvon; hän opetti hänelle vanhoja, rauhoittavia virsiä.

Varsinkin tuo "O pyhä henki armias, Valaise sielun' valollasi" Sen sävelessä oli jotakin, johon oli niin mukava piiloutua, kun ahdistus vaivasi.

Iltaisin tapahtui välisti myöskin, juuri ennenkuin hänen piti nukkua, että hänen aivoissaan syntyi suurta rauhattomuutta ja sydämessä ja veressä oli kuin polttava tuli — aina silloin kuin hän leikitteli kaikenlaisten hirmuisten mielikuvien kanssa, kunnes hän oli kuin vimmattu. Hän saattoi loikoa vuoteellaan ja sanoa itselleen epätoivoisena: "mitä minun on tekeminen, pitääkö minun mennä alas ja tappaa Gunvor kiitokseksi siitä kaikesta, mitä hän on tehnyt edestäni… hänet, jota rakastan niin, että tulen ihan kipeäksi siitä… tai menenkö alas tuomarin taloon, aukaisen sulun ja päästän vuoksen sen yli, niin että se nielee koko kartanon… toinen minun täytyy tehdä, nyt minun on vain valitseminen… muuten voisin sen myöskin sytyttää tuleen… ja pelastaa Falckin, juurikuin hän on palamaisillaan —".

Ja näin hän jatkoi kuvittelujaan ja lopulti ne kävivät niin kauheiksi, ettei hän saanut unta. Silloin hänen täytyi juosta tädin luo. Sillä siellä oli hyvä ja rauhaisa olla. Siellä eivät milloinkaan sellaiset asiat pälkähtäneet päähän.

Ja Vikka-täti antoi täten useamman kuin yhden kerran ryöstää yörauhan itseltään.

Samalla rajattomalla kärsivällisyydellä hän nousi joka kerran vuoteestaan, sytytti kynttilän ja meni ottamaan Henrik Schmiedin vanhan lääkärikirjan, nähdäkseen, oliko siinä parannuskeinoa sellaiseen nuoruudenkuumeeseen. Hän sirotteli seljanlehtiä hänen sänkyynsä ja luki, mitä siellä seisoi:

Auta mua seljan lehti, koska kuume vaivaapi. Sinä voitit, seljan lehti: jopa kuume katoopi.

Ehkäpä se auttoi. Ja sitten lopulti Isämeidän; se oli varma ja hyvä turva, välisti he eivät ehtineet kuin neljänteen rukoukseen, ennenkuin Irmild jo nukkui.

Mutta eipä käynytkään, kuten täti oli arvellut, että keväämmällä asia parantuisi, pikemmin tapahtui päinvastoin.

Eräänä yönä Irmild ei voinut ollenkaan nukkua; sillä hän oli saanut selville, että hän rakasti tuomaria. Nyt hän oli kokonaisen viikon kuluessa joka ilta tavannut hänet, kulkipa hän sitten tädin tai niiden muiden kanssa. Ja aina hän puhui heidän kanssaan, mutta ei koskaan katsonut Irmildiin päin! Mutta oli mahdotonta olla häntä rakastamatta!… Hän ei voinut maata täällä, hänen täytyi nousta ylös ja haastella jonkun kanssa, haastella hänestä, ja siksi hänen täytyi mennä sisään herättämään tätiä.

Eikä hän ensinkään säälinyt tuota pientä väsynyttä päätä, joka valkeassa piipatussa yömyssyssä pehmeästi lepäsi untuvapielukseen vaipuneena — hän ravisti häntä.

"Minä tahdon puhua kanssasi, täti! Olen jo koko ikuisuuden maannut tässä yksin ja se on niin ikävää… Ajattelepa, minusta hän oli täällä, itse tuomari, sanohan sinä, millainen hän on, miksi hän käyttää niin pitkiä viiksiä, nehän ovat aivan kuin Lailan!" — — —

Täti sai vaivoin väsyneet silmänsä auki; hänet herätettiin nykyjään kovin usein, eikä hän sitten enää saanut unta.

"Poloinen!" sanoi hän lempeästi eikä koettanut estellä, kun Irmild notkean vesan tavoin kietoutui häneen kiinni.

Täti oli neuvoton.

"Voi poloinen", mutisi hän, "en todellakaan ymmärrä, kuinka voit sanoa tuomarin olevan täällä — en voi sitä käsittää." Ja hän nousi ylös ja lähti hänen kanssaan hänen huoneeseensa ja istuutui hänen sänkynsä laidalle.

Ei ollut enää seljan lehtiä. Niinpä antoi hän hänelle koiruohoa, joka oli hyvää kaikkeen tuskaan ja vaivaan, veren kuumuuteen ja pahoihin uniin.

Ja sitten hän luki Isämeidän hänen kanssansa — se oli kuitenkin varmin keino.

* * * * *

Tuomarin asunto ei ollut kaukana Herön päärakennuksesta ja se oli, niinkuin koko saari, aikoinaan kuulunut kartanoon. Se sijaitsi kauniilla paikalla etelää kohti; puutarha kasvoi erinomaisen runsaan sadon ja sen rajamailla oli lehto, jonka mukaan koko talo oli saanut nimensä.

Lehdon talossa oli elämä käynyt hyvin hiljaiseksi uuden tuomarin tultua.

Ihmiset eivät olleet tyytyväiset siihen. Näytti siltä, kuin tuomari ei olisi välittänyt heistä.

Edellisen tuomarin laita oli ollut aivan päinvastainen. Hän piti ihmisistä ja tahtoi tietää, miten he elivät. Enimmäkseen tiesi hän aina, mitä heillä oli päivälliseksi, ja jos kuka heistä oli ollut kylässä korttia lyömässä tai huvitteleimassa, niin tuomari tiesi kertoa, missä he olivat olleet, mitä syöneet ja kuinka monta kertaa kukin joutunut pietiksi. — — — Eikä hän koskaan illalla kulkenut apteekin ohi kysymättä, jos huomasi apteekkarin olevan poissa, jokaiselta vastaantulijalta: "Missähän apteekkari on tänään? Käsittääkö kukaan, minne hän on joutunut? Rovastin luona hän ei ole!" Ja hän sai sen tietää — sillä seuraavana päivänä hän jo saattoi kysyä apteekkarilta: "No, kuinka peli onnistui Ylisellä eilen?"

Mutta tämä nykyinen — hän ei milloinkaan kysellyt, eikä hän luultavasti liioin tietänyt kuin kaikkein välttämättömimmät asiat. Eikä hän liioin kutsunut ihmisiä luoksensa, vaikka tiedettiin kertoa, että siinä talossa kului paljon konjakkia, ja viiniä sinne tuotettiin ankkurittain ulkomailta. — —

Yhdessä suhteessa oli hänen naimattomuutensa naisten mielestä epämukava. Oli näet vaikea päästä seurustelemaan hänen kanssaan; mutta asia oli parannettavissa; eihän hän ollut kuin noin neljänkymmenen vaiheilla.

Muutamat sanoivat, että hän oli kihloissa taloudenhoitajattarensa Miina Jönsin kanssa, mutta sitä eivät toiset ottaneet uskoakseen. He uskoivat ennen mitä tahansa — — —

Niinpä niin. Tuomari Falck ei ollut sitä maata, että hän olisi kenenkään uskoa estellyt. Tietysti piti naisilla olla jonkinmoista keskustelunainetta teetä juodessaan!

Eivätkä ihmiset hänen mielestään voineet olla toisenlaisia kuin olivat — niin ettei hänen päähänsä pälkähtänyt moittia heitä siitä. Kun hän vain itse sai olla rauhassa — ja päästä kaikesta.

Siksi hän piti pitkistä käräjämatkoista. Sisämaassa, missä hän sitä ennen oli ollut, hän oli tottunut niihin. Pitkinä talvi-iltoina, kun hän istui reessä matkavyö köytettynä ylös korviin asti hänen ympärilleen ja kuunteli hevosen astuntaa ja kavioiden kopsetta, niin se ei suinkaan ollut kaikkein ikävintä. Itse teossa oli siinä hyvin rauhallinen istua, kun kuu paistoi ja tähdet tuikkivat ja maailma näytti niin pehmeältä.

Ja kun jalakset narisivat ja luisuivat ja nurkat paukkuivat, niin hän vaipui syvemmälle turkkiinsa, siinä tunnossa, ettei mikään voisi häntä nyt saavuttaa.

Ja joki sitten — kun se koskeksi pudottautuen illan kirkkaudessa kohisten syöksyi tummaa, avointa vettä kohti, soljui sen mukana tiehensä kaikki pahan tunne, kaikki, mitä hän tiesi tämän maailman synneistä ja surusta. Ja se virtasi pois sinivälkkyväin jäälohkareiden välitse sinne syvään pyörteeseen, minne häviää.

Ja sitten kävi mieli niin rauhaisaksi, avaraksi ja raittiiksi. Yhdestä pulmasta vain ei päässyt — tuomari Edmund Falck yksinäisestä elinkautisesta itsevankeudestaan.

Tämän hän viimeinkin oli saavuttanut ja se oli parempi kuin hänen entiset saavutuksensa.

Täällä Herössä olivat nuo pitkät venematkat suurenmoisia — oli niin mainiota loikoa veneessä pehmeiden ryijyjen alla ja kuunnella nousevan myrskyn pauhua, kuulla väen juttelevan siitä, mimmoiseksi olo käy, kun "äijä itse" tulee ja heittää laineet viidensadan jalan syvyydestä ja paiskaa ne rahkasuolle ja huoneen kokoiset rantakivet siirtyvät kauas maalle.

Tuo puhetapa "äijä itse" kuuluu niin raikkaalta ja tuttavalliselta — ja kun "äijä" sitten tuli tärisyttäen mastoja ja raastaen purjeita, oli aivan kuin se olisi ollut vanha tuttava.

Kummallista, että se puhalsi hänen korvansa täyteen jo aikoja sitten unhotuksiin joutuneita asioita! Lapsuudenmuistot eivät siis olleetkaan jättäneet häntä! Ne eivät enää hävenneet häntä, vaan tulivat takaisin tuoden terveisiä hänen äidiltään.

Voi, hyvä Luoja! Hän näki itsensä pienenä poikasena rientävän pikkuisessa lastenkamarissa yli merien ja tunturien, valloittamassa maailmaa väkevämpänä kuin Aleksanteri, jalompana kuin Scipio — —

Voi tuota luodetta, kuinka se tuli raittiina ja oikullisena kuiskaamaan korvaan: muistatko vielä ensimmäistä rakkauttasi? Niin, tosiaan — luodetuuli hiveli hänen poskeansa, aina sydämeen asti. Tietysti hän muisti. — Kuinka hän oli hieno ja hento, tuo pieni, kalpea tyttö! Hänen nimensä on oleva Lumikuningatar, oli hän sanonut itselleen — mutta tytölle hän ei ollut koskaan uskaltanut sitä sanoa —. Monta vuotta jäljestäpäin hän oli tavannut hänet täysikasvuisena. Omituinen tunne oli vallannut hänet, se oli tunkenut hänen hermojensa sisimpiin säikeisiin — vieläkin oli hänen sydämensä syvyyteen jotakin tallettunut siitä lumivalkeasta puhtaudesta, jonka hän kerran oli tuntenut. Ja hän oli käynyt hyvin iloiseksi, hän omisti mielestään vielä jotakin pyhää, jota ei ollut polttanut pois kaikki se, mikä sitten oli seurannut.

Hänhän muisti hyvin, miten hän poikana eli omissa mielikuvitelmissaan ja vietti päivänsä sellaisessa kiireessä ja kuumeessa, joka oli paljon todellisuuden edellä! — — Niinkuin silloinkin, kuin oli ollut niin pitkä talvi ja hänen kevätkaipuunsa oli kasvanut niin suureksi, ettei hän mielestään enää voinut sitä kestää. — — Vihdoinkin eräänä iltana istutettiin puutarhassa, ja seuraavana päivänä koulussa ollessaan hänen rinnassaan riehui ja kuohui. Voi, nyt kotona puutarhassa jo kasvaa kukkia, se on jo niin kaunis, ja minä istun täällä! — —

Mikä sinun on? kysyi opettaja. Hän ei voinut kertoa sitä kenellekään. Mutta mahdoton oli kestää kauemmin, hän purskahti niin katkeraan itkuun, että heidän täytyi antaa hänen mennä. Tuulen nopeudella hän ryntäsi puutarhaan. Kun hän tuli sinne, seisoivat taimien lehdet riipuksissa; ne eivät vielä olleet juurtuneetkaan —

Ei ollut siellä vielä kesä!

Sitten hän rauhoittui, kävi välinpitämättömämmäksi ja tylsemmäksi, sillä hän ei jaksanut enää odottaa sillä tavalla, eikä enää välittänytkään. Siitä se hänen elämänsä sitten meni vikaan. Hänellä ei ollut kärsivällisyyden henkeä, ei voimaa odottaa — hän otti siis sen, mikä oli lähinnä —.

Kumma, kuinka kaikki nämä seikat johtuivat hänen mieleensä pitkillä venematkoilla. Luodetuuli se niin rauhaisasti lauloi kaikesta. Ja nuoruudenunelmat palasivat ja antoivat hänelle anteeksi.

Muutenkin hänen oli kaikin tavoin hyvä olla täällä Herössä. Hän oli pannut kuntoon itselleen hauskan kodin, täynnä muistoa niiltä ajoilta, jolloin hän eli elämää ja matkusti ympäri puolen maailmaa saadakseen osansa tämän maan ja seitsemän taivaan ihanuudesta. Hän oli palannut takaisin siltä retkeltä — nyt hän tyytyi Lehtoon.

Ja hauska täällä olikin, varsinkin hänen yksityisessä konttorihuoneessaan ja viereisessä pienessä arkihuoneessa. Hän nimitti niitä aarreaitoikseen, sillä siellä oli monien taulujen ja veistokuvain joukossa arvokkaita esineitä menneiltä, suurilta ajoilta.

Sisällä arkihuoneessa oli hänellä palanen Italiaa. Sohvan päässä oli purppuraan puettu, kultatukkainen Magdaleena ja hänen vieressään hopealle hohtava Katariina, joka polki kuninkaita jalkainsa alle.

Flyygelin kohdalla riippui kokoelma aseita. Siellä oli turkkilaisia käyräsapeleita, pitkiä, teräviä metsäpuukkoja ja toledolaisia miekkoja hopeisine kiinnikkeineen.

Ja siellä täällä kasvien ja verhojen välillä etruskilainen vaasi, kreikkalainen jumala, tanagralainen pystykuvanen — ja jotakin kaikesta tästä ilmassa, entisten aikain hiljainen henkäys, suloinen värien ja piirteiden sopusointu, joka vaikutti kuin äänetön soitto.

Niin, tämä oli pieni rauhaisa paikka elämän takana, mistä kukaan ei voinut häntä löytää.

Kun hän loikoi leposohvallaan itämaisen verhon alla, kun hänen ystävänsä Delfin makasi pantterinnahalla uunin edessä ja kun jotakin kukkivaa oli ikkunassa — ja sitten hyvä sikari ja täytetty viinilasi edessä — niin eipä oikeastaan ollut mitään, jota hän olisi kaivannut.

Ja kun päivät tästä puolin käyvät lämpöisemmiksi, niin eipä ole hullumpi olla puutarhassakaan.

Jo viime kesänä, kun hän oli täällä paikkaa katsomassa, oli hän havainnut sen harvinaisen vetovoiman. Se oli niin hiljainen, kaikilta muilta paitsi etelän puolelta suojattu. Pitkät valoisat yöt, kun ilma ja lehdet lepäävät, kun tuoksu hiipii suljetuista kukkakuvuista ja kastehelmet uinuvat poimulehtien sylissä — ne olivat kuin aalto pelkkää kauneutta, kuin osa tyyssijaksi muodostettua merta. Niin, hän oli havainnut, kuinka ihanaa siellä oli; nuoruuden kuolematon jumala kulki siellä hienolla samettiruoholla ja anniskeli kuohuvaa viiniään — — —

Tosiaan, hän kiitti Jumalaa siitä, että hän oli tullut Heröön. Täällä hän oli jo päässyt niin pitkälle, että saattoi hymyillä olemattomallekin — ja eikö se ole onnellisuuden merkki?

Ja nyt kauniilla säällä — kun illat eivät käy sen pimeämmiksi kuin että hyvin näkee savun nousevan sikaristaan ja lasin selkeine tulipunaisine nesteineen — —. Ei hän oikeastaan tiedä, missä hänen ajatuksensa kulkevat, hän tietää vain, että koko paikka on kuin hiljaisessa liikkeessä ja liukuu tasaista, suloista vauhtia myötävirtaa.

Ja liukuessa ja hetkien häipyessä on niin rauhaisan, niin virkistävän hämärä. Hän juo viiniänsä. Hän on mielestään käynyt niin voimakkaaksi, että voi ajatella kaikenlaista, jopa raskasmielistä koskimiestäkin, joka hänessä piilee ja soittaa harppua iltaisin: tuota omituista, puoleksi kuolleistanoussutta kaipuuta tulla joksikin, joka vastaisi hänen entisiä merkillisiä poikaihanteitaan.

Sillä kerran hän kulki rohkeita teitä — ei ollut kysymyskään muusta kuin että hänen paikkansa tulisi olemaan ensimmäisten joukossa. Kaikki odottivat hänestä jotakin; arkipäiväinen kohtalo ei voinut tulla hänen osakseen.

Hyvä Luoja, kuinka tuollaiset nuoruudenhaaveet sentään olivat hauskat! Kyllä hän oli odottanut, että tuo ruhtinaallinen korkeus, tuo sisäinen ihanneihminen kerran lähtisi piilopaikastaan ja esiintyisi kaikessa loistossaan ja kunniassaan. Mutta ei se vain ollut suvainnut tulla. Ehk'ei ollut ketään, joka olisi valmistanut sille tietä. No niin, olihan se yhdentekevää!

Kun hänellä oli hevosensa ja koiransa ja työnsä, jotka olivat välttämättömiä, Ja Miina Jöns, joka myöskin oli välttämätön, niin mitäpä sitten muusta.

Ja niin hänen elämänsä liukuu ja kuluu rauhaisaa tyyntä vauhtia; hän juo maljastaan salaista siunausta, kullankarvaista, tummanpunaista; ei hän tiedä, onko aika vai iäisyys alkanut. Autuus, tuo salaperäinen käsite, voisikohan se olla paljonkaan parempi? — —

Enimmästä päästä iltaisin ja alkuyötä myöten oli tuomari Falck tällaisten mieluisain aistimusten lumoissa. Päivällä hän saattoi olla aika äreä ja tehdä kaikenlaisia vaikeuksia konttorissa ja kokonaan turmella kandidaatti Ballen mukavuusunelmat.

Ja kun hän oli joutunut käräjäpaikalle, oli hän aivan toinen mies kuin veneessä. Niinpiankuin hän istui oikeutta, saivat hänen silmänsä aivan toisen ilmeen. Kuka tahansa saattoi sen huomata.

Välisti hän kävi metsästämässä ystävänsä Delfinin kanssa. Se oli hiljalleen ajava, täysirotuinen englantilainen ajokoira, joka ei milloinkaan hänen mieltään pahoittanut ja vallan uskomattomasti jakoi kaikki hänen harrastuksensa.

Viime aikoina oli molemmilla paljon hommaa saadakseen eläviä jäniksiä istutetuksi läheisille pikku saarille. Ja he odottivat hyviä tuloksia, kun siellä ei ollut kettuja ja vesi oli aina avoin.

Sitten tuomari huvitteli itseään vähäisen myöskin luonnontieteillä. Tyyninä päivinä nähtiin hänen istuutuvan veneeseen varustettuna merikortilla, luodilla, pohjakaapimella ja kiikarilla. Häntä huvitti tutkia meren eläin- ja kasvikuntaa — oli sangen hauska laivakiikarilla katsella merihauraa, joka kiiltävine pronssinkarvaisine haaroineen ajelehti edestakaisin kylmässä pohjavirrassa, sillä aikaa kuin pikku elävät kömpivät tummaa pohjaa pitkin ja suuret, komeat korennot liitelivät vedessä.

Olisi melkein pitänyt olla poikaiässä, voidakseen nauttia tästä.

Välisti hän otti nuorisoa mukaansa. Ne antoivat hänen mielikuvituksilleen ravintoa. Kerran hän oli ottanut Irmild Myrlandin ja rovasti Thymannin pojan kanssansa; mutta sitä hän ei toistanut.

Rovastin poika oli ylioppilas ja niin huvitettu ihmisoikeuksistaan, että hän käytti tilaisuutta koko ajan puhuakseen niistä.

Irmildillä ei ollut silmää sellaista varten. Häntä huvittivat kalat paljon enemmän ja koko hänen notkea pitkä ruumiinsa kumartui yli veneenlaidan. Joka kerta kuin pohjakaavin tuli ylös, hän tunsi salaperäistä, pelonsekaista iloa. Hänestä tuntui miltei siltä, kuin hän itse olisi ollut kotoisin tuosta pimeästä maailmasta ja nyt kiikarin läpi yht'äkkiä nähnyt omaisensa.

Ja kun hän katsoi tuomariin päin, oli hänen mustissa silmissään jotakin sinisenviheriää, värähtelevää kuin vesi, noidantulenmoinen, luokseenvetävä voima, jotakin, joka muistutti siitä tarmosta, millä muutamat merieläimet imevät itsensä kiinni, mihin tahtovat.

Tuomari ei enää tahtonut häntä mukaansa — sen hän oli visusti päättänyt.

* * * * *

Oli kirkas toukokuun ilta, kun Elina-rouva tyttärineen tuli jalkaisin tunturin yli kulkevaa tietä kotiinsa päin. He olivat olleet Myrlandissa katsomassa Saaraa, Irmildin äitiä.

Elina-rouva seisahtui kukkulalle, hengittääkseen hiukkaisen ja kulki sitten ympärilleen katsellen, hiljainen hymy huulillaan.

Sillä aurinko kultasi saaret ja luodot ja teeret kukertivat honkien latvoissa. Mäellä kivien välissä näki hän niiden leikkivän, sillä aikaa kuin naarakset istuivat pensaissa ja katselivat, ennenkuin voivat päättää, tahtoivatko olla mukana.

Koirakset olivat pukeutuneet kosintapukuunsa; uudet koreat höyhenet päässä ja kaulassa ne astuskelivat vetäen siipiään ja näyttivät valkeita pyrstönalushöyheniään.

Elina-rouva katseli niitä kylmästi. "Voi, miten typeriä ne raukat ovat, ne ummistavat silmänsä; luulen, että voisi ottaa ne kiinni käsillään."

Gunvor ei vastannut mitään, hymyili ainoastaan.

Alempana mäen rinteessä tapasivat he jäniksenpojan, joka istui sangen huolettomana, nuoleskeli käpäliään ja katseli heitä lempeillä, ruskeilla silmillään.

"Äiti, älä mene niin kiireesti", sanoi Gunvor matalasti ja istahti varovaisesti jänistä vastapäätä, joka yhä jäi paikalleen.

Voi, kuinka täällä oli ihanaa! Mikä sopusointu kaikkien äänien välillä, tulivat ne sitten eläimistä, puista, ilmasta tai aalloista! Niiden kaiku kuului hänen sisimmästään. Ja kuinka se teeri riehui ja telmi — — hän tunsi sen aivan pikku sormissaan.

Elina-rouva ei enää kuullut tarkkaan ja hän pysyi rauhallisena.

"Nyt meidän on meneminen!" sanoi hän.

Alhaalla harjanteen juurella kulki tie Lehdon pihan poikki ja he näkivät tuomarin astuvan ulos ja tulevan ystävällisesti tervehtien suoraa päätä heitä vastaan.

"Eräältä nuorukaiselta olen hiljakkoin oppinut, että täytyy pitää kiinni ihmisoikeuksistaan! Eikö ole ketään, joka voisi neuvoa minua, eikö minulla naapurina ja vuokralaisena ole sellaisia neuvonantajia."

Elina-rouva nauroi ja katseli häntä hyväntahtoisesti sillä aikaa kuin Gunvor töin tuskin sai torjutuksi Delfinin hyväilyjä.

Tuomari katsoi Gunvoria ja jatkoi iloisesti: "Nyt kun arvoisat rouvat ovat olleet siellä alhaalla ja tulleet vakuutetuiksi, että parannuskeino oli tepsivä, eikä Torkel enää lyö Saara-muoria, niin olisi ehkä aika jo vähän ajatella muitakin naapurejansa. En voi tosin luvata, että täällä olisi yhtä jännittäviä tapahtumia, mutta olkaa ystävälliset älkääkä menkö oveni ohi! Olkaa hyvät!"

Ja hän johdatti heidät sisään verannan portaista.

"Huomatkaa, kuinka kaikki täällä sisällä lausuu teidät tervetulleiksi!" sanoi hän innokkaasti ja ohjasi Elina-rouvan sohvaan persialaisen katoksen alle.

Sillä aurinko pilkisti samassa sisään, piirteet ja värit heräsivät ja puhelivat, hienot uinahtelevat harmoniat muuttuivat säveliksi. Eräässä ikkunassa oli muutamia valkeita ruusuja, jotka täyttivät huoneen viileällä, suloisella tuoksulla.

"Se on uusi ruusu", sanoi tuomari "Eeden nimeltään. Eikö luulisi, että Eedenin ruusut ovat jo aikoja sitten lakastuneet?"

Gunvor katsoi häneen ja hymyili: "Tosiaan! Mutta millaisia tulpaaneja Teillä on! Tuollahan on koko ikkuna täynnä" — —

"Niin, minä olen hyvin vanhoillaolija. Minulla on sama tulpaanikiihko kuin ihmisillä 200 vuotta sitten ja vieläkin aikaisemmin… sillä niinkin ymmärtäväinen mies kuin Plinius oli ihastunut niihin! Hän sanoo, että ne pitää ripustaa savuun ja sitten panna kreikkalaiseen viiniin saadakseen niiden purppuran hehkumaan. Sitä minä nyt en ole koettanut… sillä kun aurinko paistaa sisään niinkuin nyt, on jo siinä kyllin — rauhallisille ihmisille!"

"Niin, Te olette liiaksi vanhoillaolija! Niin Teistä kerrotaan! Oikein paatunut oikeistolainen!" sanoi Gunvor iloisesti ja istuutui äitinsä viereen.

"No, sehän on hauskaa! Vaikkakin minä paremmin sovin Pliniuksen kanssa, ei asia suinkaan voi olla toisin, sillä täytyyhän sitä välttämättömästi joutua rekisteröidyksi, eikä ihmisillä ole täällä monta etikettiä! Olisi edullisempaa olla tulpaani, sillä niitä on 5000 lajia… Uskallanko tarjota jalosukuisille naisille kupillisen kahvia? Emmekö tuoksuavassa mokassa esittäisi maljaa inhimillisen kehityksen lähenemiselle tulpaanien kaltaiseksi."

Miina Jöns tuli samassa sisään tuoden kahvin ja Elina-rouva heti huomasi sen olevan "mokkaa". "Se maistuu hyvältä" sanoi hän ja ryypiskeli kahviaan mielihyvällä, ja rupesi sitten puheliaasti kertomaan tuomarille yhtä ja toista entisestä ja nykyisestä sikäläisestä elämästä, höystäen kertomuksiaan, kuten hänen aina oli tapana tehdä hyvällä tuulella ollessaan, pienillä sattumilla ja huomautuksilla, joita tuomari erityisesti ymmärsi pitää arvossa.

Gunvor puhui neiti Jönsin kanssa, ihaili hänen villalankakoruompelujaan, kuunteli pitkää, surullista kertomusta Seriannasta, kyökkipalvelijasta, ja voitti koko hänen sydämensä kutsumalla häntä Heröön Elina-rouvan syntymäpäiväkemuihin.

Paikkakunnan naiset eivät kohdelleet neiti Jönsiä hyvin. Ensinnäkään eivät he pitäneet sopivana, että hän luulotteli pääsevänsä tuomarin rouvaksi, ja toiseksi saattoi olla vieläkin sopimattomampia asioita — ja näiden syiden perusteella eivät he tahtoneet olla missään tekemisissä hänen kanssaan.

Mutta tämä ei estänyt kamariherratarta eikä Jeanette-rouvaa käymässä ihailemassa tuomarin tulpaaneja. He olivat juuri samana aamupäivänä olleet siellä.

Gunvorin mielestä neiti Jöns ei näyttänyt hullummalta. Hän oli kookas, ujo, vaaleaverinen nainen, silmät maahan luotuina. Ettei hän ollut sanottavasti korkearientoinen, sen ei Guvorista olisi pitänyt loukata noita toisia.

Kun neiti Jöns meni ulos kahvitarjottimineen, nyökkäsi hän hänelle kaikkein ystävällisimmin.

Tuomari oli tullut erinomaiselle tuulelle. Hän meni itse kellariin noutamaan Niersteiner-Glöckiä. Juuri nyt sitä piti juotaman, juuri nyt kuin vihreistä laseista tuli tämä valovaikutus ja viinistä tuo lehtimetsän tapainen viileys.

Hän pyysi lupaa saada juoda jalosukuisen Herön rouvan kanssa. Arapialaisissa temppeleissä sanottiin olevan viiniä, joka virvoittaa enemmän kuin tuuli erämaassa ja parantaa minkä taudin ja sydänsurun tahansa. Temppelin papit sen tallettivat ja antoivat sen tulla vanhaksi sielunvoimain uudistamista varten; ja he säilyttivät sen vuodenaikojen vaihteissa ja pitivät sen läpikuultavana ja kirkkaana tynnyreissä. Elina-rouvassa oli jotakin, joka muistutti häntä tästä viinistä… ja hän tiesi myöskin, mitä se oli: kun ihminen on elänyt elämänsä rohkeasti niinkuin Elina-rouva, niin hän voittaa korkeimman kauneuden: vanhuuden, se se vaikuttaa kuin jalo, arapialainen viini!

Elina-rouva hymyili ja joi hänen kanssaan.

"Teidän sanoissanne on viiniä, ei suinkaan minun — minä käytän ainoastaan terveellistä, jokapäiväistä ruokaa!"

Hän nousi seisoalleen. Hän oli luvannut neitsyt Jönsille tulla katsomaan tämän taimilavoja, ja sitten oli parasta ruveta jo ajattelemaan kotia.

"Niin minä siis pyydän, että Te jäätte tänne sisään" sanoi tuomari ja meni istumaan Gunvorin luo.

"Tosiaan", vastasi tämä hymyillen, "minun tekee mieleni katsella täällä ympärilleni."

Hän nousi ylös ja kulki ympäri salissa.

"Miten kaunis pieni kapine!" — Hän osoitti kallisarvoista firenzeläiseen tapaan silailtua lipasta. Jousi ponnahutti sen auki, juuri kuin hän tarttui siihen. Siinä oli pieni revitty kirja.

Gunvor katsahti häneen. Tuomari punastui ja Gunvor asetti lippaan nopeasti takaisin paikalleen tuntien tehneensä epähienosti.

"Se on minun aapiskirjani", sanoi tuomari vältellen, "se, josta äiti luetti minua. Hän kuoli, kun minä olin kahdeksanvuotias."

Syntyi hiljaisuus.

Hän oli sanonut "äiti" semmoisella tavalla kuin jos jotakin pyhää olisi kulkenut hänen ajatuksissaan sekä jonkinlainen pelko, että joku huomaisi sen.

Gunvor kulki edelleen ja näytti kiintyneen kokonaan toisiin asioihin.

"Tulkaa nyt ja istukaa!" sanoi tuomari äkkiä. — "Nyt on teidän vuoronne vastata! Oletteko Tekin niitä, jotka valittavat sitä, että minä olen paatunut oikeistolainen?"

"En, minä uskon, että Te olette hyvä. Sillä ei ole koskaan mitään, joka olisi Teille oikein mieleen. Sellaista oikeistoa luulen meidän tarvitsevan. Meidän tarvitsee saada taso korkeammalle! — —"

"Tiedättekö, että ihmisillä on paljon valittamista Teidän suhteenne?"

"No niin!" Gunvor hymyili aivan rauhallisesti. — "Se olkoon heille sallittu!"

"Teidän kanssanne on silloin mahdoton tulla toimeen. Tehän ette kuulu oikeistoon ettekä vasemmistoon! Kamariherratar valittaakin, ettei Teillä ole omaa kantaa, ja rouva Jeannette sanoo, että Teissä on monta vikaa! On niin tavallista, että naisissa on vikoja, sanoo rouva Jeannette. Hän pitää paljon enemmän miehistä. — —"

Gunvor nauroi.

"Älkää naurako", jatkoi tuomari ja pudisti päätänsä, vaikka hymy sopikin hänen mielestään niin hyvin Gunvorille. — "Teidän syntiluettelonne ei ole vielä lopussa! On joku, joka syyttää Teitä, ettette ole edes naisasianainen! Se on törkeää! sanoo rouva Schwane — hän oli täällä eilen. Naisasianainen, — sehän on kielelliseltä kannalta katsoen mitä naurettavin sana! Jos minä erittelisin sen, saisitte nähdä, miten kauniita johdannaisia siitä tulisi… mutta muutoin, kun oikein ajattelee asiaa, ei naisasia ole mitään muuta kuin miesasia — minkätähden ette tahdo olla miesasianainen?"

Gunvor istui ja järjesteli neiti Jönsin villalankakeriä. — "Teidän ei pidä puhua sellaista!" sanoi hän vähän kärsimättömästi. — "Mutta tarkoittakaapa sitä tahi älkää, olette oikeassa!" Hän katsoi ylös tarmokas piirre suunsa ympärillä.

"Onko totta, että kuulutte kamariherrattaren eetilliseen yhdistykseen?" kysyi Gunvor hymyillen pienen vaitiolon perästä.

Tuomari istui ja katsoi Gunvoriin vastaamatta mitään.

Tuota vakavaa suuta ei kaunistanut sellainen vakavuus. Minkälaiset kasvot Gunvorilla olikaan! Arkioloissa suljetut ja kulmikkaat, melkein läpäisemättömät — mutta hymy oli aurinko, joka sytytti elämää, kaikki ovet lensivät auki, nuo raskaat piirteet peitti kevät hienolla sulollaan, naisellisella hempeydellä, joka muistutti ruusujen uhkeutta. —

Hetken hiljaisuus syntyi taas.

Gunvor nojautui taaksepäin ja antoi katseittensa liukua ylt'ympäri. Hän ajatteli, että sopi niin hyvin, ettei liian paljon puhuttu näissä huoneissa. Sitäpaitsi tiesi hän, että tuomarin tapa oli puhua näin jaksoittain, väliajoin, joka ikäänkuin kutoi yhteyden eri aineiden välillä. Ja vielä — hän ei voinut selittää sitä itselleen, mutta paussit olivat kaikkein parhaita, antoivat niin miellyttävän tunteen hiljaisesta, suloisesta rauhasta ilman soraääniä — niin, se se oli ihmeellistä, hänestä he eivät milloinkaan tulleet niin hyvin toimeen kuin silloin, kuin he eivät puhelleet. Siinä oli sellaista rauhaa, ei mitään, jota ei olisi ymmärtänyt!

Hän istui suu puolihymyssä.

"Mitä Te nyt harrastatte?" kysyi tuomari taas äkillisellä tavallaan.

"Se, mihin ihmiset käyttävät aikansa, on itse asiassa sangen yhdentekevää", jatkoi hän; — "mikä on tärkeää, se saa mennä, niinkuin voi, sillä ei ole mitään merkitystä! On avattu kansainvälinen kilpailu uuden valtiovaakunan ehdotusta varten. 90 päivän kilpailuaika! Lähetetyt ehdotukset ja piirustukset asetetaan julkisesti näytteille. Ensimmäinen palkinto 30,000 frangia. Sitäkö Tekin harrastatte?"

Gunvor katsoi häneen vakavasti. — "Älkää puhuko niin! Minä harrastan sitä", lausui hän hitaasti, "mikä on minun onneani, tarkoitan, että saisin sen poistetuksi, mikä tekee kansan elämän niin vaikeaksi."

"Älkää toki työskennelkö niin palkattomasti! Kansa ei tahdo saada muuta kuin mahdottomuuksia, sen huomaa heidän uskonnostaan ja heidän jumalastaan, jonka he aina luovat oman kuvansa mukaan. Kuinka monta kamalaa 'Meidän Herraamme' onkaan, jos minä saan kysyä? — — Ja onni! Teidän ei pitäisi käyttää sitä sanaa niin kevytmielisesti! Onni on Jumalan salaisuus; hän ei ilmaise sitä — —"

"Niin, ulkona taivaansa alla! Te istutte liian paljon sisällä, herra tuomari, — ja uneksitte."

Hän nauroi. — "Ei, tiedättekö mitä, siitä tulee nälkäiseksi, mutta minä voin niin hyvin täällä sisällä… täällä minä olen keksinyt Jumalan salaisuuden!

"Ja niin lepään minä, sen minä teen, kaikesta siitä, mitä muut ovat kärsineet. — —

"Oletteko nähneet minun Ignotoani? Minä löysin sen pienestä likaisesta puodista Veronassa. Hän on naisen näköinen, — jonka minä kerran tunsin. Sentähden minä ostin sen."

Tuomari vei hänet konttoriinsa.

Se oli naisen kuva 15. vuosisadalta. Gunvor tunsi ehdottomasti pistoksen sydämessään, sillä tuntui, kuin tuo nuori nainen seisoisi elävänä hänen edessään mykässä kärsimyksessään: kokonaan verhottuna mustaan, valkea vaate käärittynä pään hienoja piirteitä myöten, valuen otsalta silmille, jotka olivat suuret ja paloivat jossakin, jota ne eivät tahtoneet ilmaista.

"Sitä minä muuten ajattelin" — tuomari näytti hänelle vanhaa pyhäinkuvaa. "Hän lukee aamumessun puolestani; oletteko nähnyt mitään niin loppumattomasti itkettynyttä? Silmät ovat kadottaneet värinsä, ja suu — eikö se ole kuin veristynyt? Mitä lieneekään kärsitty siihen aikaan… ja miten sielut ovat olleet syvät voidakseen kärsiä niin… ja miten ihmiset ovat mahtaneet herkutella toistensa kärsimyksillä, ennenkuin maalari voi oppia maalaamaan tuolla tavalla?… Katsokaa, se se on, jossa minä levähdän!"

Gunvor loi häneen silmänsä syrjästä. Tuomarilla oli jälleen tuo oma, raskas sävynsä, tuo sidottu syvyys äänessään. Oli jotakin, joka kalvoi häntä!

Gunvor katsahti pöydälle. Siinä oli pieniä ruukkuja, erilaisella soralla ja pikku kivillä puoleksi täytettyjä.

"Se on meren pohjasta, tuo sora", sanoi tuomari muuttuneella äänellä. "Minä olin panemassa niihin nimilippuja, kun naiset tulivat.

"Kas, tuolla menee äitinne puutarhaan neiti Jönsin kanssa. Istukaa siinä tuolilla, niin tuon Teille lasinne. Viini on suloinen asia, se on Jumalan salaisuus! —

"Maljanne, Herön äiti, tenhottaremme!"

Hän kohotti lasinsa aurinkoa kohti, jonka valo virtasi sisään.

Gunvor hymyili ja nosti lasinsa hänen lasiansa vastaan ja kallistui sitten takaisin tuoliin. Auringonsäteet leikkivät hänen hiuksissaan.

"Minusta on oivallista, ettette anna sanoa itseänne neidiksi. Se ei todella olekaan Teille sopiva nimitys: Teillä ei ole mitään yhteistä pikku neitien kanssa!…"

Gunvor istui puoleksi vaipuneena ajatuksiinsa eikä vastannut.

"Tehän olette aivan yksin täällä", sanoi tuomari äkkiä.

"Luuletteko niin?"

Gunvor kääntyi puoleksi hänestä. Tuomarilla oli omituinen hymy — väsynyt ja kuitenkin niin rohkea.

"Miksi ette enää ole mukana seuraelämässä?" kysyi hän. "Miksi tulette niin myöhään ja lähdette niin varhain?"

"Siksi, että — — —"

"Se väsyttää Teitä, niin, voitte kernaasti sanoa sen. Siksi, että ihmiset on niin hirveän keskinkertaisia!"

"Minusta se on niin ikävystyttävää!"

"Sitä ei Teidän pitäisi sanoa; mitä Te mahdatte sille, että inhimillinen kehitys ei ole päässyt pitemmälle, kuin että milloin meitä istuu yhdessä kolme tusinaa, tuntuu kuin lamput voisivat sammua paljaasta ikävästä. Me torkumme, sen sijaan että ajattelisimme; se on ehkä parasta. — —"

Gunvor rupesi nauramaan. "Te olette minusta oikein ilkeä lörpöttelemään!"

"Totta on, mitä sanon, mutta Te ette mahda sille mitään — ettehän Tekään ole keksinyt ihmisluontoa!… Muudan järkevä mies sanoo, että menee aikaa, ennenkuin tottuu ihmissukuun; jotkut eivät koskaan ole oppineet sitä! Oletteko kuullut Polykarpuksesta? Hän tapasi kuljeksia paikasta toiseen, samalla kuin hän huokaili: 'Herra Jumala, millainen onkaan tämä vuosisata, jolloin sinä olet antanut minun tulla maailmaan?'"

"Minä en ole niin hankala kuin Polykarpus. Olen jotenkin tyytyväinen! Täällä on niin paljon vaariinotettavaa; minusta ei ole aikaa sellaisiin kysymyksiin."

"En minäkään ole yhtä mieltä Polykarpuksen kanssa; minusta täällä todella on hyvä. Mutta Polykarpuksella ei ollut parempaa tietoa: hän tahtoi poimia kultaomenoita tavallisesta kyökkipuutarhasta. Ei ole sekään oikea tapa puhutella meidän Herraamme ikäänkuin hän olisi kunnanvaltuuston jäsen!"

"Ettekö Te siis odota mitään?"

"Kyllä, minä odotan, että itse alkaisin tulla kunnolliseksi ja että alkaisi tulla lämmin pohjoisnavalla!"

"Tiedättekö, mitä minä ajattelen Teistä? Teidän tapanne puhua on kuin jonkinlainen vaatekappale, iso, väljä viitta, johon kääriydytte!"

"Tiedättekö, mitä minä ajattelen Teistä? On tuhmasti, että Te olette niin säännöllisesti valveilla! Täällä ylhäällä on merkillinen maa ja merkillisiä ihmisiä. Meri, viileä meri on heissä kaikissa, Teissä vallankin!… Täällä oli lämmin ennen vanhaan — tiedättekö sitä? Ajatellapa, että täällä kasvoi iki vihreitä saksanvaahteria ja villejä rypäleitä! Nyt on kaikki pukeutunut toisiin muotoihin, hämäriin satuihin, valkeihin unelmiin ja syviin levollisiin silmiin — mutta se on liian hyvin kätkettyä, täällä on liian viileää!"

"Se on huoneen ilman syy, joka on liian lämmin", hymyili Gunvor. "Te istutte liiaksi sisällä, herra tuomari!"

"Miten suvaitsette, huoneen lämpö on tärkeä osa meidän sivistyksestämme! Tekään ette siis usko mihinkään, ette pappiin ettekä profeettaan! Millainen ihminen Te olette? Olette saanut liian paljon raitista ilmaa! Asia on, kuten sanon, Teissä on meri!"

Gunvor keskeytti hänet vilkkaasti.

"Niin on asia! Miten saisin kansan pitämään arvossa raitista ilmaa? Sillä juuri sitä heiltä kaikilta puuttuu! Ette voi ajatella, miten matkoilla ollessani käytän viekkautta ja väkivaltaa saadakseni ovet ja ikkunat auki! Etenkin naiset ovat vastahakoisia; eivät tahtoisi millään ehdolla luopua siitä ilmasta, minkä heidän keuhkonsa kerran ovat hengittäneet ulos, sen pitää päästä jälleen sisään! Moinen vanhoillisuus ei ole hyvä… eikä muutos toisiin oloihin ole sitä parempi — —."

"Teillä on niinmuodoin se heikkous, että tahdotte huolehtia niistä, jotka elävät pilaantuneessa ilmassa?"

"Miks'en, jos vain voisin! — Mutta minä en tahdo matkustaa enää!"

"Minkä vuoksi?"

Gunvor kääntyi häneen ja naurahti.

"Minä viihdyn paremmin täällä ylhäällä — kaikissa tapauksissa! Tuolla alhaalla ikäänkuin selvemmin huomaa, miten paljon pientä ja kehnoa on maailmassa."

"Teitä raukkaa!"

"Pahinta minussa on, että se, minkä muut näkevät niin suureksi… on minusta enimmäkseen jotenkin keskinkertaista. Mutta minä olen vain kuin rantalintu, tiedättekö; siksi en voinut olla tuolla alhaalla. Täällä rannikolla on aina jotakin, jota minä pidän suurena!"

"Sitähän minä sanon, Te kärsitte liiasta ilmasta. Teidän pitäisi ottaa jotakin sen vastapainoksi. Tehkää, kuten minä olen tehnyt näinä päivinä, lukekaa Carlylen kirjaa 'Sankarien palvonnasta'… se on tuolla pöydällä!

"Parasta nimittäin, mitä ihminen voi tehdä, on suurien miesten jumaloiminen; se on ainoa tehtävä, sanoo suuri Carlyle. Hävetkää nyt puuhianne ja askareitanne!… Teidän siveellisyytenne on puutteellinen, madame, ja tunteenne! Suuri Carlyle väittää, että maailman historian ei pitäisi olla muuta kuin suurien miesten elämäkertaa; se ei yksinkertaisesti ole muuta; hän sanoo sen ainakin viisi kertaa yhtä mittaa." — —

Gunvor naurahti jälleen. "Hyvin epäilyttävää minusta — siinä tapauksessa hän ei usko sitä itse! Ja minä yhdyn häneen, en usko, että on kirjoitettu niin huonoa historiaa — se se ehkä on syynä siihen, että me emme ole toisenlaisia." — —

"Niin, mutta Carlylen mukaan on surullinen todistus pikkumaisuudesta, kun katsotaan suuria sillä tavalla; he eivät ole sitä varten, vaan että heitä uskottaisiin!"

Gunvor katsahti häneen tyynellä, puoleksi uneksivalla ilmeellä.

"Eikä minun tarvitse paljastaa itseäni enempää. Emmekö voisi puhua jostakin muusta?"

"Teidän sulhasestanne esimerkiksi! Uskotteko häneen?"

Gunvor katseli hymyillen eteensä.

"Niin, hänessä on jotakin, mikä muistuttaa minulle, mitä joskus on sanottu jostakin toisesta: hänen kirjansa on avoin, jokainen voi lukea sitä!"

"Ja kenties luetaan alituisesti samaa, vai onko tullut useampia lukuja?" — —

Gunvor ei oikein pitänyt tuomarin äänestä, hän vilkaisi äkkiä ylös. "Hän on toisenlainen nyt kuin ennen; hän on terve ja aina kasvamassa; sellaisia pitäisi meidän muidenkin olla."

Hän nousi ja silmäsi pukuansa.

Tuomari nousi myöskin hymyillen. "Älkää näyttäkö niin ankaralta! Minä pelkään muuttumismahdollisisuuksieni olevan hyvin epävarmat. Mutta olen aina ihmetellyt sulhastanne! Kuten sanottu, hän pysyy uskomattoman nuorena ja terveenä, mutta hän hämmästyttää minua olemalla niin totuudellinen, että vaikkakin hän tahtoisi valehdella, hän ei voi; ja sitten hän on aivan liian hurja vasemmistolainen, hän polttaa minua."

Gunvor katseli häneen rukoilevasti. "Kun hän nyt tulee naapuriksemme, täytyy teidän tulla ystäviksi!"

"Älkää yrittäkö yhdistää vanhaa ja uutta aikaa! Toinen elää, ja toinen on kuolemassa."

"Kas tässä!" Hän näytti Gunvorille isoa taulua, joka riippui flyygelin kohdalla. Se oli kuva S. Pietro in vincoli-kirkon doorilais-antiikkisesta pilarikäytävästä Roomasta.

"Katsokaa näitä pilareja! Vuosituhannet ovat kalvaneet ja kuluttaneet niitä, mutta ne seisovat vielä niin mahtavina, että luulee saavansa selkärankaa niiden paljaasta katselemisesta! Sitä varten minä istun ja katselen — saadakseni hieman selkärankaa… Samalla kuin ritari Svein kuljeskelee taivaan elävän auringon alla ja meidän Herramme ravitsee häntä siunauksella. — —

"Minä koetan tulla niin hyväksi, että suon sen hänelle!"

Hän avasi flyygelin ja istuutui.

Gunvor ei saanut selvää, mitä hän soitti; muutamia sointuja, jotka hakivat jotakin — tunnelma ei päässyt esille. —

Sitten hän tuli Beethovenin ass-dur-sonaattiin: Marcia funebre sulla morte d'un eroe.

Oli jotakin ominaista siinä tavassa, jolla hän sen soitti, jotakin, joka muistutti ääntä, kun se saa raskaimman säveleellisen ilmeensä. Oli kuin hän seuraisi hautaan jotakin rakasta, korkeasti-ajateltua. — — Mutta se ei ollut mitään surua!

Ei voinut olla toisin: siellä olivat kaikki nuo siipirikot linnut: puhtaat pyrkimykset, valoisat toiveet, jotka elämä surmasi, kaikki tuo hienoin, uljain — minkä elämä alituisesti surmaa…

Siksipä ei ollutkaan mitään valittamista — ainoastaan huolehtia kunniallisesta hautauksesta…

Nyt tukahtui ilkkuva nauru, joka liittyi siihen.

Ylpeänä rientävä juna sen tallasi. Ja se syöksyi esiin tummana, säteillen mahtavasti.

Se kiiruhti pois maasta taivaisiin; pilvet syrjäytyivät, korkeus avautui ja jätti sijaa, taivas toisensa perään, aina suureen, valkoiseen eetteriin, äärettömyyteen — —

* * * * *

Gunvor nousi. Oli hämärtynyt. Tumma Ignoto seinällä näytti miltei häipyneeltä, vain silmät tuijottivat häneen pimeyden läpi — salainen tuska vapautui, hiipi huoneeseen ja valitti.

Tuomari nousi flyygelin äärestä, meni auttamaan Gunvoria pukeutumaan.

"Tuolla tulee äitinne!" hän sanoi.

Gunvor ei vastannut; hän meni ulos ennen häntä.

"Toivoisin, että joku tahtoisi soittaa sen minulle kuollessani!" sanoi hän tullessaan portaille ja ojentaen kätensä tuomarille.

Tuomari puristi sitä ääneti.

Pihalla he kohtasivat Elina-rouvan, joka tuli puutarhasta neiti Jönsin kanssa.

"Nyt on soudettava naiset kotiin kaikella kunnialla", sanoi tuomari hilpeästi. "Vene ulos, Antton! Viiri huippuun, ja kaikki kolme miestä airoihin!"

Hän seurasi heitä alas.

"Milloin saamme nähdä tuomarin Herössä?" kysyi Elina-rouva ojentaen hänelle kätensä.

"Heti, se on: puolen tunnin kuluttua!"

Gunvor seurasi häntä katseellaan, kun hän meni mäkeä ylös jälleen.

Koko mies oli täynnä vastakohtia. Solakka ja voimakas rakenteeltaan, hartiat jo kumarassa. Pää oli hiukan kallellaan; hänessä oli huoneessaistumisen synnyttämää velttoutta, voiman ja heikkouden sekoitusta. Ainoastaan hänen käynnissään, joka oli kevyt ja joustava — polvet vain hiukan notkuivat —, oli jotakin, joka ikäänkuin yhdistyi koko hänen persoonallisuuteensa.

Hän seisoi huiskuttaen, kunnes vene kääntyi niemen nenitse.

"Hän juo liiaksi!" sanoi Elina-rouva. "Miesparka, totta on, mitä ihmiset sanovat; näin sen siitä tavasta, jolla hän piteli lasia."

Hän sanoi sen tukahtuneesti, surullisesti. Hänen tuli sääli häntä.

Hän ravisti päätänsä. "Ja neiti Jöns! Tuomarille olisi parempi, jos hänellä olisi vanha Domenica siellä."

Gunvor teki kärsimättömän liikkeen. Eikä siitä puhuttu enempää, ennenkuin vene saapui perille.

Silloin hän käänsi päänsä ja katseli poispäin.

"Kuuluu laulua! Minusta kuuluu laulua mereltä!"

Elina-rouva tiesi hyvin, että merellä saattoi kuulla laulua ja että se voi olla enne.

Mutta nyt oli kauan siitä, kuin Elina-rouva oli kuullut mitään sellaista.

"Oh, ei, se ei ole mitään", sanoi hän ja astui maalle.