III.

Täysi kevät on tullut.

Raita kukkii, kärpäset paistattavat itseään päivänpuolella, kauniit siniset perhot ovat aikoja sitten tehneet ensimmäisen retkeilynsä.

Västäräkeillä on kiire; ne ajelevat sääskiparvia ja sudenkorentoja. Alhaalla joessa rääkyttävät sorsat katsellen ympärillensä. Pehmein siivenlyönnein lentää lehtokurppa niiden päällä, ja rämeikössä leikkivät kurpat.

Ylhäältä harjanteelta kuuluu sydämellisen hellä, houkutteleva ääni, joka sanoo koko ajan: du! du! Se soi niin hillitysti, niin lempeästi helkkyen tihenevästä metsästä. Se on sepelkyyhky.

Lehdossa ja Herön puutarhassa lentelevät linnut edestakaisin koko päivän. Leppälinnut lienevät saapuneet, sillä kuuluu hienoja, haihtuvia huiluääniä ja lirityksiä, jotka häipyessään helähtävät kuin helmisade.

Ja mikäli päivät menevät, tulee ilma täpö täyteen epämääräistä, vienoa surinaa: mehiläisten ja kimalaisten hyörinää. Ne lentävät pesistään ja niihin takaisin ja juovat loistavista kukkateriöistä mettä, ja tuhansilla pikku elävillä on hyvä olo pajunurvuissa. Ylhäällä haassa, missä lemuaa kanervalta ja metsältä, oleksii hyyppä yksiksensä. Se on hääpuvussa. Se istuu suorana ja jäykkänä sysimustin rinnoin ja viheltää kaihomielisen laulun päivästä, joka on tullut — ja menee jälleen niin nopeasti.

Ja ihmiset kuulevat sen. Heidän täyttyy ajatella samaa. Joka kerta kuin kohtaavat ja ottavat toisiansa kädestä, he sanovat: Niin, nyt on kaunista hetkinen!

Mutta metsässä on laulurastas ottanut johdon; se sanoo, että on kiire, ja kaikki rientävät. —

Lempeinä öinä saattaa miltei kuulla, miten kaikki kasvaa, kuuluu selvästi, miten ummut aukeavat ja lehti kehittyy. — — Ja kun aurinko tulee esiin, on hiljaista suhinaa, iloista vilinää valkeissa vuokoissa ja kullankeltaisissa leskenlehdissä. Ne katsovat ympärilleen: tässä minä olen! Ja kivitasku kivikossa maiskuttaa ja sanoo: Niinpä niin!

Puut eivät puistossa voi odottaa. On niin kiire — —

Koivut pukeutuneina nuoriin, kiharaisiin lehtiinsä seisovat katsellen alas niin sydämellisesti… Vaahtera ja saarni nousevat taivasta kohti suorina ja uljaina. Ne ovat etsineet syvyyksiä ja oksat ojentautuvat vapisten rehevyyttään. — Ne ovat hurmaantuneet nesteestä, työntävät vesoja ja umpuja. Ison vaahteran lävitse käy voima, puistattava käsittämätön odotus… Se ei tiedä itse, mikä se on, mutta ei voi odottaa, kunnes lehdet ja suvituuli tulevat, se käsittämätön on lähellä: yhtenä ainoana yönä se murtautuu esiin, laskeiksen kuni kullanvihreä, kimalteleva sade paljaiden oksien ylle — ja ilma täyttyy vaahteran kukkain väkevällä, huumaavalla lemulla.

* * * * *

Oltiin kesäkuun alussa. Svein Torgersen oli ilmoittanut tulevansa, ja Anders Halskar oli lähtenyt noutamaan häntä kuusihankaisella lähimmältä höyrylaivan maihinlaskupaikalta.

Päivällisen seutuvilla saattoi odottaa heitä. Kaikki oli valmiina. Vanha linnantupa alhaalla tien varrella oli uudestaan sisustettu ja siistitty auringonpaisteessa loistavine ikkunoineen. Vikka-täti oli vielä kerran käväissyt alhaalla katsoakseen, ettei mitään puuttunut, — vastaanottohuone oli lehtiin verhottu, ja asuinhuoneeseen hän oli pannut valkoisen ruusunsa.

Gunvor ei ollut kotosalla sinä päivänä.

Hän oli isossa lähetyskokouksessa emäkirkolla.

Iso väen paljous oli kokoontunut myöskin ympäristöstä. Ja papit ja viisaat maallikot ravitsivat heidän sielujansa.

Mutta jumalanpalveluksen ja kokousten jälkeen Gunvor oli saanut päähänsä koota vaimoja ympärillensä pitäjäntupaan. Hän oli alkanut puhua heille, ettei jumalansanan vuoksi saa unhottaa puhtautta, koska silläkin oli sieluja vahvistava voima, ja ettei pitänyt sulkea ovia Jumalan raittiilta ilmalta, joka saattoi uudistaa ihmisen.

Naisille se oli tarkoitettu, mutta miehet ja nuoriso tulivat myöskin, — väkeä seisoi taajaan sullottuna aina avatuille oville asti.

Sillä Herön Gunvorin laita oli sellainen, että kun hänellä oli jotakin sanottavaa — koskipa se vaikka ainoastaan peseytymistä — hän sanoi sen niin, että se vaikutti virkistävästi.

Siinä he seisoivat suut auki ja kuuntelivat, miten tuiki tärkeätä peseytyminen on — kuin olisi hän saanut sen yhteyteen sekä vanhurskauttamisen että pyhityksen — niin, lyhyesti kaikki asiat.

Ihmeellistä oli, että hänen puheensa aina koski aivan yksinkertaisia asioita; — mutta niistä kasvoi uusia ajatuksia kuitenkin, mikä ei koskaan tapahtunut kirkossa, missä jumalansanaa puhuttiin puhtaasti ja selvästi.

Mutta papeista ei yksikään pitänyt tällaisista hankkeista.

Kappalaisella ei voinut olla mitään sitä vastaan, että Gunvor opetti kansalle terveydenhoitoa, mutta tilaisuus ei koskaan ollut hyvin valittu. Tänä päivänä oli mielissä jotakin, mikä oli tärkeämpää. Hän sitäpaitsi liioitteli terveydenhoidon merkitystä ja käytti epäkirkollisia, harhaanviepiä lausuntoja.

Rovasti oli ratkaisevasti sitä vastaan. Hän ei sietänyt sellaisia keksintöjä. Yleensä hän ei tietänyt muuta kuin että naisten tulisi olla nuhteettomia ja hiljaisia eikä antautua opettamaan. Hän tahtoi viitata 1 Timot. 2: 12.

Hänkään ei voinut käsittää, miten ihmiset viitsivät seisoa ja kuunnella niin joutavaa lorua.

Useat olivat rovastin kannalla. Johtui tosin olosuhteista, että rovastinkin täytyi toisinaan puhua jokapäiväisistä asioista, mutta se tapahtui silloin toisella, innostuneella äänellä ja niin juhlallisissa muodoissa, että useimmat olivat vakuutetut, että siinä kuitenkin oli jotakin erityistä.

Kokouksen loputtua ja Gunvorin tultua ulos seisoi kappalainen odottamassa häntä portaiden edustalla.

"Oletteko veneellä, muuten saisitte seuraa", arveli hän. "Emme tulleet valmiiksi ennemmin neuvotteluissamme tuolla ylhäällä — —"

"Minä menen hiekkasärkkäin poikki", sanoi Gunvor lyhyesti; hän oli väsynyt, ja kappalainen rasitti häntä.

"Voimmehan kaikissa tapauksissa kulkea yhdessä kappaleen matkaa!"

Hän käveli Gunvorin rinnalla ääneti ensimmäiset minuutit, kunnes olivat tulleet polulle. Silloin seurasi erityisellä tukahdutetulla voimalla: "Minä pyydän Teitä jättämään nuo terveydenhoitohommat!"

Gunvor kääntyi puoleksi häneen ja hymyili hiukan.

"Ehkä Te ja rovasti tahdotte?"

"Tahdomme koettaa; sitä ei ole tehtävä sillä tavalla, että käsitteet menevät sekaisin!"

"Ei, siinä olette oikeassa", sanoi hän hitaasti. "Käsitteiden sekaannus on ikävää. Minä jouduin sellaiseen sekaannukseen kirkossa viime sunnuntaina. Siellä luettiin seurakunnan jäsenille kehoitus lausua ajatuksensa jostakin — — —"

Kappalainen pysähtyi äkkiä ja katsoi Gunvoriin; hän ei tietänyt, oliko kuullut oikein. —

Gunvor jatkoi tyynesti: "Niin, rovasti luki; hän kuuluttaa kirkonkokouksen pidettäväksi jumalanpalveluksen jälkeen, pyytää täysivaltaisia seurakunnan jäseniä istumaan paikoillaan, käskee toisten mennä. — Sanon Teille jotakin, herra pastori: kirkon tarpeita ymmärtäviä seurakunnan jäseniä on tällä paikkakunnalla vain nuo kaksi, kolme naista, jotka menevät tuolla ja joiden täytyy äänioikeudettomina poistua kirkosta. Heidän sijaansa kutsutaan kaikessa ystävyydessä ihmisiä, jotka antavat palttua kaikelle eivätkä ymmärrä tuon taivaallista muuta kuin mitä koskee maksaa ja traania. Herra Tobiassen ja herra Vind esim., mitä tahdotte heistä, Te kaukonäköiset herrat?"

Kappalainen tarttui rajulla liikkeellä Gunvoria käsivarteen, ja hänen katseessaan ilmeni äkillinen suuttumus.

"Gunvor Herö, Te puhutte huonojen naisten lailla! Mitä Te tahdotte? Että hävityksen kauhistus seisoisi pyhällä vuorella! Tahdotteko, että pappi tulisi uskottomaksi?"

"Tahdon, että hän kunnioittaisi tavallista ihmisoikeutta, tahdon, että hän kerran oppisi näkemään ja käsittämään, miten papit ovat Jumalan nimissä menetelleet pahoin naista kohtaan ja juuri senkautta horjuttaneet sitä vanhaa rakennusta, joka sanotaan kirkoksi. — —"

"Sallikaa minun lisätä vähän! Uskon, että päivä on kerran tuleva, jolloin me palaamme takaisin luontoon, kaikkiin kasveihin ja eläimiin oppiaksemme aakkoset, sillä me saamme varmaan aloittaa alusta!"

Kappalainen laski jälleen kätensä kovaan Gunvorin käsivarrelle; hän puhui hitaasti, kylmän hillitysti.

"Turmeltunut ihmissydän on sama kaikkina aikoina. Juuri Teitä uhkaa vaaraa tiedollisella ja etenkin siveellisellä alalla. Te olette tullut omavaltaisuuden ja väärän vapauden harhateille, asetutte Jumalan sanan yläpuolelle, irroitatte vanhat siteet, riistätte itsenne vanhasta pakosta. Älkää olko niin varma, että se on oikein! Olkaa kernaammin mukana taistelemassa kaikkea ajan epäkirkollisuutta ja lihallista itsevaltaisuutta vastaan!" —

"Tahdon mieluummin opettaa ihmisiä pesemään itsensä! Minä uskon veden kasvattavaan voimaan!"

"Kuulkaa, mitä sanon Teille! On kerrassaan mahdottomuus rakastaa Jumalaa ja vihata kirkkoa; siinä suhteessa täytyy vallita järjestys ja kunnioitus! Juuri meidän aikamme käytännöllisessä mielessä ja sen pintapuolisuudessa, uskokaa minua, kun tämä käytännöllinen harrastus tulee elämänkäsitykseksi, piilee vaara; on tultu jumalattomuuteen. Teidän on vaikea taipua jumalansanan kuritukseen, mutta Teidän täytyy! Ja uskokaa — —"

Gunvor keskeytti hänet, irroittautuen samalla hiljaa hänen lujasta pitelystään. "Minä uskon myöskin täällä maan päällä toteutettavissa olevaan vanhurskauteen; se se tekee elämän minulle valoisaksi! Ja uskon, että on tuleva aika, jolloin ei ole niin monta ihmistä kuin nyt, joiden kädet ovat verissä. Silloin on Jumalan valtakunta lähellä, se valtakunta, jonka hyväksi me kaikki työskentelemme!"

"Oletteko suuttunut minuun!" — Gunvor antoi hänelle kätensä ja katsoi hänen säihkyviin, tummiin silmiinsä.

"En, mutta tahdon rangaista Teitä Herran sanalla — —"

"Älkää, herra pastori, jos siltä kannalta asian otatte, niin ette saa; tiedän kaikki, mitä tahdotte sanoa, joten tuhlaatte vain aikaa; hyvästi, Svein tulee illalla!"

Gunvor oli jo mennyt muutaman askeleen, mutta kääntyi takaisin ja ojensi hänelle kätensä hymyillen: "Eikö ole hyvä, etteivät kaikki naiset ole yhtä kiusallisia kuin minä? Miten rouvanne jaksaa, huvitteleeko hän paljon? Tehän saatte hänet pian taas kotiin."

Kappalainen piti hänen kättään silmänräpäyksen omassaan, seisoi ja katseli maahan; — hänen ankarat kasvonsa saivat lempeän, raskaan ilmeen. Sitten hän äkisti katsahti ylös ja sanoi pehmeämmällä, puoleksi tuskallisella äänellä: "Se ei kenties ole hyödyllistä!"

Pastori lausui jäähyväiset nopeasti ja lähti pois.

Gunvor katui, että oli maininnut mitään hänen vaimostaan, ja katseli tuokion hänen jälkeensä, ennenkuin jatkoi matkaansa hiekkasärkkäin välitse.

Mutta pian hän oli unohtanut kaikki tyynni; — täällä oli niin tyyni ja hyvä! Vain hiekkaa, joka livetti ja äänettömästi hävitti jokaisen hänen askelensa jäljen, nuorta kanervaa ja meriheinää ja kevyttä usvaa, joka tuli mereltä!

Oli niin tyyni. Ja kuitenkin oli, kuin liikkuisi joku valkeiden hiekkasärkkien välissä… kuin ne soluisivat pois ja vaihtaisivat muotoa seuraavassa minuutissa; — oli, kuin olisi ilma täynnä kuulumatonta ääntä, jotakin lempeää, hyvin salaperäistä, jotakin syvää ja voimallista kuni kaipaus, joka tällä hetkellä virtaili hänen veressään.

Sillä nyt tulisi Svein muutamain tuntien kuluttua!

Gunvor nousi kummulle. Hänen edessään leikki meri vyöryttäen pieniä kohisevia, leikkiviä laineita vasten valkoista rantaa — loitompana se lepäsi siintävänä, kimallellen kultaisena auringon säteissä.

Hän jäi seisomaan onnellisesti hymyillen. Aina lapsuudesta asti oli meri ollut hänen ystävänsä ja uskottunsa; merelle kävi hänen matkansa vielä joka aamu, — vielä saattoi hänestä olla nautinto hakea paikkoja, mihin ei koskaan tullut ihmisiä, ainoastaan linnut ja raivoisat aallot.

Hän kulki kotiinpäin.

Kuu nousi kalpeana ja kummeksivana, sillä ei ollut ketään, joka huomaisi sitä, ilma oli täynnä ruusunhohdetta, tunturien päällä paloi taivas ja sammui samalla kuin meri alhaalla levisi väreilevän hopean lailla — — —

Ja suviyön valoisa huntu kietoutui tunturien ja rantain ylle; ulappa oli täynnä veneitä, jotka odottivat sillejä. Kuului aironvetoja ja muita ääniä maihin… ulompaa, missä suurveneet ankkuroivat, saattoi hän kuulla veden hupaisan loiskunnan… rakkaita, tuttuja ääniä! Aina hänen ensimmäisistä ikävuosistaan asti olivat ne säestäneet kaikkea, mikä tapahtui — nytkin ne olivat mukana odotuksessa ja ilossa.

Kotiin tultuansa oli hän hetkisen äitinsä luona, ja vakuuttauduttuaan siitä, että kaikki oli kunnossa ja että Irmild oli mennyt levolle, hän lähti rantaan odottamaan Sveiniä.

Pitkä, laakea ranta oli pelkkää laineiden kuljettamaa ja silkinhienoksi hiomaa hiekkaa; siellä täällä pisti esiin kanervia tahi karhunmarjapensaita; ne ryömivät liekojen luo, jotka tumman aallon tavoin reunustivat rantaa.

Hän irroitti veneensä ja lähti vesille.

Hän kuuli tyrskyt niemen ympäriltä; ne löivät kumeasti onttoja kiviä vasten;… se kuului yön soitantoon, odotuksen valoisaan lauluun.

Tuli muutamia pikku laineita, ne lipuivat vasten venettä, nostivat ja kiikuttivat sitä maata kohti jälleen.

Ylhäällä suolaamon yläpuolella kulki joku ja lauloi.

Se oli Saapas-Tobine; hän ei ollut vallan viisas eikä koskaan ymmärtänyt mennä maata suviöinä. Hän kulki laulaen kalastajalauluansa, ja ilma oli niin selkeä, että Gunvorista tuntui jokainen sana tulevan alas veneeseen.

Ja Saapas-Tobine aloitti juuri alusta, kun Gunvor parilla hiljaisella aironvedolla souti lähemmäksi.

Kolme miestä ne matkasi purrellaan pois läntehen, laskulle päivyen. Kukin aatteli kaukana armaitaan; kotimökkiä, joukkoa pienoisten. :|: Sillä naisill' on taisto, ja miehet uurastaa, on tarpeita paljon ja hiukan saatavaa! — Mut meri se on tuolla ja uhkaa! :|:

Kolme naista ne illalla valvoeli tulitornilla laskeissa auringon. Yön kohdussa syvyys se liikahti, he kulkivat, mieli on rauhaton… :|: Sillä naiset ne kärsii, ja miehill' on työ, kun myrskyt ne ärjyy ja aallot ne lyö! — Ja meri se nousee ja uhkaa! :|:

Kolme ruumista paisteessa päivyen, vene kaatunut rannalle ajelehtaa. Kolme naista ne itkevi kaivaten niitä, joit' eivät konsaan kohdata saa… :|: Sillä miehet ne kärsii ja naisetkin, — paras heille, kun pääsevät pikemmin sen vallasta, mi nousee ja uhkaa! :|:

Tuli ikäänkuin varjoja. Ne tummensivat illan valoisan rauhan; ne kokoontuivat varoittavina veneen ympärille. Äänet uhkasivat: Minä, Herra sinun Jumalas, olen kiivas Jumala, jonka etsiskelen isäin pahat teot lapsissa, aina kolmanteen ja neljänteen polveen — —

— — Oi, Jumala, mitäpä hän tiesi isiensä väärinteoista? Se, mitä hän tiesi, oli kuin ei mitään koko kukkuraisen mitan rinnalla; mutta se oli riittänyt pimentämään hänen lapsuutensa.

Ettei Saapas-Tobinen laita ollut oikein, sen hän nyt tiesi; mutta mitä taisi hän enempää tehdä? Kaiken voitavansa tahtoi hän yrittää hänen ja heidän kaikkien hyväkseen. — — —

— — Eikö hän ansainnut tulla onnelliseksi? Oliko se liian hyvää hänelle? Vai eikö hän jaksanut? Pitikö olla enemmän voimaa kuin hänellä tempaistakseen onnen itselleen? — —

Hän nauroi itseänsä, tarttui airoihin ja loittoni jälleen.

Hiljaisuuden läpi hän kuuli kuusihankaisen lujat, tasaiset aironvedot.

"Jumalan kiitos!" äänsi hän, kun Svein Torgersenin raikas ääni lausui ensimmäisen "hyvää iltaa."

Tuli valoisaa ja rauhallista — ei mitään tiellä.

Ja kun veneet laskivat vierekkäin, ja Gunvor astui kuusihankaiseen ja tunsi hänen lämpimän kädenpuristuksensa, kun hän näki hänen kasvonsa säteilevän ja hänet yllätti iloinen sanatulva, tuntui hänestä, kuin ei koskaan olisi ollut mitään tiellä.

Mutta kuitenkin — kun he olivat tulleet sisään ja Svein sulki hänet syliinsä, otti Gunvor hänen suudelmansa vastaan vapisten, tuntien, että nyt vasta hän oli päässyt suojaan joltakin suurelta, selittämättömältä onnettomuudelta.

* * * * *

Seuraavana aamuna, kävelyretken tehtyänsä, he menivät tohtorin huoneeseen katsoakseen, miltä se näytti.

Olihan siitä tullut hyvä, liian hyvä; se nyt olisi vain hänen praktiikkiansa varten. Saisiko hän kysyä, eikö vasen sivusta ollut kunnossa, eikö tulisi talossa häitä päivän tai enintään kahden perästä?

Gunvor pani kätensä hänen suulleen. Svein otti sen ja suuteli sitä; hän katsoi Gunvoria silmiin, olivathan ne samat, jotka olivat luvanneet rakastaa häntä.

Gunvor laski päänsä silmänräpäykseksi hänen olkaansa vasten tuntien äkkinäistä, vastustamatonta halua antaa kaikkien vaikeuksien mennä tiehensä ja vain onnellisessa varmuudessa ottaa vastaan hänen rakkautensa.

Miksei voisi tapahtua, niinkuin hän tahtoi, miksei jo tänään häitä?

Hän sai hillitsemättömän, riemuitsevan halun polkea maahan kaikki näkökohdat, kaikki, mikä hänen omassa luonnossaan oli esteenä.

"Minä en tiedä!" kuiskasi hän vapisten. Oli, kuin hän Sveinin suutelossa kadottaisi kaikki ajatuksensa ja voimansa, kuin nousisi joku uusi, valtavampi kuin ajatus: — mielen synkästä syvyydestä se nousi, kosketti häntä taikasauvallansa, ja hän taipui voitettuna huumaavaan riemuntunteeseen.

Miksei täysin onnellinen ilman varjoa ja puutosta? Miksei saada kaikki odotuksensa täytetyiksi? Eikö ollut synkkä aika ohitse!

* * * * *

Elina-rouva käveli ikkunan ohi heidän vielä siinä seisoessaan. Hän pysähtyi tuokioksi ja tirkisteli heitä; hänen kasvonsa kävivät harmaankalpeiksi ja jäykiksi.

Sitten hän meni edelleen ikäänkuin vaivalloisesti.

Tiesihän hän, että Gunvorissa oli Herön verta… jäisikö kaikki epävarmaksi tästä puolin? — —

Kumpikaan ei ollut nähnyt häntä.

Hitaasti irroittautui Gunvor Sveinin sylistä.

"Svein!" Ja hän veti hänet mukaansa sohvalle. "Istuudu nyt tähän! Sanon sinulle jotakin!"

Hän laski molemmat käsivartensa pöydälle ja tuki päätänsä käsiinsä; hänen silmiinsä oli tullut toinen ilme. "Kuule, Svein!" tuli hymyillen, puoleksi rukoillen, "ethän sinä ole odottanut. Sinähän se olet antanut minun varrota kokonaisen vuoden! — — — Ja nyt on niin, että sinä saat odottaa minua hetkisen."

Svein katsoi häneen, loistaen kuten ennen, sillä nyt hän oli varma hänestä.

"Suuri Gunn, onko se hauskaa, mitä sinä sanot?"

"Ei, Svein, ainoastaan vakavaa! Ensiksi ei asuinhuoneistoa ole pantu kuntoon meitä varten; on käytetty niin paljon rahaa tänä vuonna, tiedätkö; on pitänyt lähettää pojillekin… Niinpiankuin voimme, rupeamme laittamaan, ja toiseksi, Svein, eihän haittaa, jos opimme tuntemaan toisiamme vähää paremmin ensin… Äiti tahtoo niin, olen luvannut sen hänelle!"

Hän nousi, kulki edestakaisin muutamia kertoja, pysähtyi sitten Sveinin eteen, joka istui kuin ei olisi kuullut mitään.

Hän otti Sveinin pään käsiensä väliin, taivutti sitä taaksepäin ja katsoi häntä silmiin. Ne olivat niin hymyilevän siniset, niissä ei ollut mitään totista.

"Svein!" sanoi hän hiljaa, tarkastellen, "meidän on päästävä yksimielisiksi siitä, ettemme mene naimisiin juhannukseksi; kenties emme ennenkuin ensi — —"

Nyt nousi Svein ja tarttui häntä käsiin naurettava neuvoton ilme kasvoissaan.

"Miksi, miksi ja miksi, madame Isis?"

"Siksi, että minä tahdon niin, Svein, ja ettei meillä ole varaa siihen tänä vuonna! Ei se niin paljon vaikuta", lisäsi hän rukoilevasti, "nyt, kun voimme olla yhdessä joka päivä."

Svein kulki ympäri kuin etsien jotakin, jota ei voinut löytää.

"Minusta sinä teet siinä hyvin pahoin!" sanoi hän lopulti kiihtyneesti. "Se ei sovi sinulle, tuo sinun Isis-muotosi!"

"Minusta näyttää, että sinä tahdot kostaa", jatkoi hän kiihkeänä, "luonnollisesti vain sen vuoksi, että minä jäin liian kauaksi aikaa sinne ja huvittelin liian paljon. — Olet saanut tiedon siitä, luulen… sellaista ei naisten koskaan pitäisi saada tietää; mutta nyt sinä kostat, ymmärrän minä; sano, mitä minun on tehtävä… Tee hyvin ja tukista minulta kaikki hiukset!"

Hän taivutti tuuheakiharaista, vaaleanruskeaa päätään.

"Ja sitten voivat asiat olla hyvin taas, luulen minä."

Nyt tuli Irmild kutsumaan heitä aamiaiselle. Hän pysähtyi ja katseli toisesta toiseen, palava uteliaisuus pienissä silmissään.

Gunvor antoi hänelle viittauksen mennä edellä, nousi ja otti hattunsa.

"Niin on laita! Eikö sinusta itsestäsi ole varminta, että opimme ensin hiukan tuntemaan toisiamme?"

Hänen äänensä piti olla leikkisä, mutta siihen oli tullut jotakin muutakin — sen Torgersenkin käsitti.

"No niin, mutta sinä olet kuitenkin minun, ymmärrätkö, sinä olet minun!"

Hän veti Gunvoria rajusti puoleensa.

Gunvor irroittautui lempeästi. "Niin", sanoi hän rasittuneesti; "minä olen sinun!"

Svein veti hänet jälleen ja laski päänsä hänen rinnoillensa.

"Ison vestaalin kautta! Ei missään tapauksessa kulu vuotta, ennenkuin menemme naimisiin!"

"Kenties ei", sanoi Gunvor matalasti, väsyneesti. "Mutta laske nyt minut, Svein, ne odottavat meitä tuolla ylhäällä!"

Gunvor ei voinut syödä mitään aamiaispöydässä. Elina-rouva istui synkkänä ja ääneti tutkivin silmäyksin. Keskustelua hoiti Torgersen, jonka ruokahalu oli mainio; hän puheli vain siitä, miten nyt järjestäisi olonsa. Ennen kaikkea hän tahtoi ansaita rahaa kuin ruohoa — —

Irmild istui ja ahmi häntä silmäyksillään: hän ei milloinkaan ollut ajatellut, että Svein olisi niin pitkä ja kaunis ja niin ihmeen hupainen! Miten hänen suunsa oli iso ja punainen ja terve lyhyine, tuuheine viiksineen, jotka liikkuivat niin lystikkäästi hänen puhuessaan ja joita hän lakkaamatta asetteli ja veti… ja sellainen joukko valkeita hampaita niiden sisäpuolella! Irmild katseli katselemistaan, miten kiire niillä oli.

Elina-rouvan kasvot kirkastuivat, sikäli kuin keskustelu jatkui. Hän katseli hyväksyvästi tyttäreensä. Siinä, ettei tullut häitä juhannukseksi, näki hän merkin, että naisvoima vielä eli suvussa.

* * * * *

Torgersenin täytyi ryhtyä toimeensa kunnanlääkärinä jo ensi päivästä, koska sijainen oli saanut paikan toisaalla ja oli matkustanut pois.

Sekä Elina-rouvasta että Gunvorista oli hyvä, että hänelle tuli hommaa; — mutta Torgersen itse ei pitänyt siitä. Kansa, jonka kanssa hänellä ei ollut mitään tekemistä, saisi antaa hänen olla, ajatteli hän, ainakin siksi kuin hän oli päässyt asettumaan ja katsellut kalavesiä ja niin poispäin.

Sillä hän ei tahtonut raataa enää, niinkuin oli tehnyt aikoinaan. Hän näet alkoi ajatella omaa mukavuuttaan. Ulkomailla vietetty vuosi oli ollut hyvä alku — hauskoja tottumuksia hän oli omaksunut sekä ruumiilleen että sielulleen; synti olisi luopua niistä.

Mielellään hän otti vastaan kaiken saatavan palveluksen. Pikku-Gunn oli uskomattoman uuttera toimittamaan hänelle vasaran ja nauloja, eikä hän pannut vähemmän arvoa siihen, että sai Irmildin tyhjentämään matka-arkkuja ja laukkuja, ripustamaan tauluja ja avustamaan lääkekaapin järjestämisessä.

"Mutta hän on oikein häijy, tiedätkö!" sanoi hän Gunvorille eräänä päivänä. "Minusta naiset helposti tulevat liian hoikiksi; ja tuohan on kuin mikäkin vitsa!… Hän on tullut merestä, sanoo Saapas-Tobine. Jotakin sentapaista hänessä onkin!"

Gunvor ei pitänyt siitä. "Niin et saa sanoa, Svein! Hän on kuin me muutkin!"

Torgersen naurahti. "Ei, minähän en sano mitään; sinä olet itse kuin olisit merestä. Niin, sinussakin on jotakin merestä, mutta hänen laitansa on toisin, hänessä on jonkinlaista meren ilkeyttä". — —

"Sinä et saa sanoa niin, Svein! Sinun pitää uskoa, että hänestä tulee hyvä ihminen."

"Uskon, että hänestä tulee enkeli, kunhan et vain katsele minuun noin! On merkillistä, millaiset silmät sinulla on: tuossa pehmeässä, hienossa harmaassa, joka katsoo niin lempeästi, on kuolettavaa totisuutta! No niin, nyt menen Myrlandin muijan ja Hopenin muorin ja kaikkien akkojen luo, jotka elävät auringon alla, mutta en kauemmaksi aikaa kuin kello seitsemään! Silloin olen täällä, silloin olet sinä minua varten, silloin teemme taas saman kävelyn kuin eilen!"

Hän oli jo alhaalla veneen luona. Gunvor viittasi hänelle vielä kerran ja meni sisään saadakseen valmiiksi työnsä, kunnes hän palaisi.

Milloin tilaisuus myönsi, tekivät he pitkän kävelymatkan joka ilta, ja aamupuolella tuli Svein mielellään konttoriin hetkeksi.

Gunvorille oli Sveinin seura uusi, virkistävä lepo, missä kaipaus, josta hän ei itse tietänyt, tuli tyydytetyksi.

Jokin yksinäisyydentunne oli seurannut häntä aina varhaisista vuosista ja liittynyt kodin hämäriin vaikutelmiin, kun rajuilmat olivat temmeltäneet lapsen sielussa, kenenkään suojelematta sitä hempein käsin. Gunvor muisti äidistään ainoastaan, että hän seisoi voimakkaana ja taisteli — ja toivoi kaikkea pojistansa. Vasta kuin hän alkoi pitää itseänsä pojattomana, vasta silloin avautui tie tyttärelle, joka oli ylpeä sinä päivänä, jona tunsi voittaneensa sen äidinrakkauden, joka pahoinpideltynä oli sulkeutunut itseensä ja nyt niin harvoin löysi ilmaisumuodon.

Ja lapsi oli älynnyt, ettei äitinsä voinut antaa hänelle enempää, ja nuori tyttö myöskin. Hän oli tuntenut tyhjyyttä sielussaan, jonkin janoa, joka oli hienoa ja hellää, pehmeäkätisen ja lämminkatseisen lempeyden nälkää. Kaikki oli nyt toisin.

Se, mikä oli ollut suljettuna, alkoi kasvaa; hän ei enää rakentanut muureja ja valleja esteeksi; se otti ravintonsa hänen nuoresta, lämpimästä verestään, varttui onnelliseksi ikävöinniksi.

Nyt sillä oli pitkällisten ponnistusten jälkeen tie ja valoa ja lepoa päästäkseen esiin. — Ja juhla joka päivä. Sillä hän oli nyt oikein rakastunut Svein Torgerseniin. Yhä rakastuneempi päivä päivältä. Paitsi lähelläolon riemua, oli jotakin muutakin.

Tämä jokapäiväinen, tuttavallinen seurustelu miehen kanssa tuntui hänestä uudelta ja elähdyttävältä. Hän tunsi tulevansa voimakkaammaksi ja iloisemmaksi saadessaan lukea hänen ajatuksensa ja löytää tiet hänen sieluunsa. Hän luuli ymmärtävänsä itseänsä paremmin nähdessään, mitan erilaiset he olivat. Häntä huvitti seurata tätä erilaisuutta niin kauas kuin saattoi; — toisinaan näytti kuin hän pääsisi pohjaan asti, siihen yleisinhimilliseen, missä heidän sielunsa yhtyivät. Ja tuotti ihastuttavan tunteen, että juuri heidän olemuksensa erilaisuus se tuolla syvyydessä vei sopusointuun.

Häneen syntyi kevennyksen ja mieltymyksen tunne, kun hän saattoi omasta moniliitoksisesta luonnostaan paeta tuohon raittiin voimakkaaseen ja suloisen yksinkertaiseen niinkuin jalka kenkäänsä. Hän ei varsinaisesti ollut koskaan ennen ajatellut, miten hauskoja, suorapiirteisiä olentoja miehet itse asiassa ovat, lystikkäitä ennen kaikkea, heissä kun on verraten harvoja, helpostilöydettäviä sisäänpääsypaikkoja; — hän saattoi hymyillen ajatella oman sielunsa moninkertaisesti mutkikkaita polkuja. Mutta ei ollut vaikea päästä Sveinin ajatusten perille; sehän oli kuin ainoa iso huone, jota saattoi hallita yhdellä silmäyksellä! Hän oli muuten tottunut todellisiin vaikeuksiin, mitä koski hänen äitiänsä; — vieläpä Vikka-tätiäkin oli toisinaan mahdoton ymmärtää.

Hyvä oli, että Sveiniä oli niin helppo ymmärtää! Ja lapsellinen hän myöskin oli — ja vielä jotakin muuta: häntä ei vaivannut tuo kiusallinen äänenpelko, mikä on niin tavallista naisissa, ja joka tukahuttaa naurun puolitiessä. Sillä kuinka hän osasi nauraa! Niin merkillisesti hän osasi! Kuin ei estettä olisi missään!

Ja suora hän oli; — jos hän sanoi joukon asioita, joita ei tarkoittanut, niin sehän ei tehnyt mitään, kun kaikki ymmärsivät. Hänen kirjansa oli aina avoin, jokainen saattoi lukea sitä.

"Siinäkö kaikki?" sanoi Gunvor usein Sveinille ja nauroi.

Ja sitten hän saattoi kertoa Sveinille, että miehet olivat hänestä niin oivallisia, välttämättömän tarpeellisia, ja hänen oli mahdoton ymmärtää, miten hän oli kestänyt niin kauan yksinään täällä Herössä — —

Se sai Sveinin aina oivalliselle tuulelle; hän oli joka kerta yhtä vakuutettu, että oli syytä katua, kun häät lykättiin. Hän vastasi aina kysymällä: miten kauaksi? vaikkakin lopuksi ymmärsi, että Elina-rouvan päätöksillä oli peruuttamattomuuden ominaisuus.

Mutta joka tapauksessa he olivat ruvenneet siirtämään osaa huonekalustoa vasempaan sivustaan, joka oli pantu kuntoon.

Ja aika riensi uskomattoman nopeasti. Sveiniä huvitti se, että Gunvor piti häntä niin merkillisenä. Kun hän illalla tuli märkänä kotiin oltuaan merellä tahi sateessa, ja he olivat sytyttäneet takkavalkean lieteen, ja Gunvor istui siinä kyynärpäät hänen polvillansa ja katseli häntä sulattavilla, vaaleanharmailla silmillänsä, oli Sveinistä oikea huvi jutella.

"Niin, tietysti minä tutkin sinua myöskin!" tapasi hän vakuuttaa. "Se merkitsee, minä olen aikoja sitten ollut valmis siinä kohdin, minähän näen täsmälleen, millainen sinä olet, vähät siitä!"

Ja sitten he nauroivat yhdessä — ja Svein kohotti molemmat kätensä kiikariksi ja tähysteli häneen.

Ja Gunvor istui silmät loistaen tuuheiden kulmakarvojen alla, paksu, tumma tukka varjostaen kasvoja, joiden hymy ihmeellisesti vaihteli.

Mutta Svein ei aina ollut niin varma asiastaan. Noille kasvoille saattoi tulla ilme, jota hän ei ymmärtänyt — ja se loitonsi heidät toisistaan, mikä ei miellyttänyt häntä. Hänestä tuntui naurettavalta, mutta tapahtui, ettei hän rohjennut suudella häntä. Se oli naurettavaa, mutta sitä, mikä oli tiellä, hän ei saanut pois — nyt aluksi.

* * * * *

Tuli vihdoin kaipauksella odotettu juhannusyö.

Pikku-Gunn oli saanut luvan olla ylhäällä yli kello kahdentoista ja oli viettänyt suloisen illan loikoen rannalla ja kaivellen maata samalla kuin Grim ylhäällä isolta kiveltä katseli häntä syrjäsilmällä. Sitten oli tehty sovinto; he olivat menneet tunturille Saapas-Tobinen luo, joka istui ja lauloi.

Pitkin rantaa ja luotoja paloi kokkoja. Vanhoja veneitä ja hylkeenrasvatynnyrejä uhrattiin yhteiseksi iloksi. Isot, punaiset liekit hulmusivat, pieniä säkeniä nousi keveästi utuiseen ilmaan ja liiteli toisiin maailmoihin.

Ja kaikki rannikon lapset toimittivat uhripalvelusta; vallattomat, iloiset äänet lauloivat ylistystä valoisalle yölle — —

Ja meri oli mukana. Se nousi kalliota vasten, yhtyi lauluun hurjalla sävelellänsä! Oli kesä! Oli valoisat yöt! —

Ja samalla kuin se näin laulaa, kutoo se hunnun, silkinhienon, sametinpehmoisen… ja laskee sen nuorten niittyjen yli — yli metsän!

Mutta hunnun alla aukeavat nuput. Ne nauravat ja kuiskailevat puoleksi avatuin suin; ruoho nostaa vihreät säilänsä ja terävät keihäänsä: on lähdettävä sotaretkelle! Sanajalat aukaisevat lehtensä, ne tahtovat mukaan!

Sillä meri vahtii, tuulet ovat saaneet asettua levolle: Kukaan ei rohkene häiritä.

Linnut ovat menneet nukkumaan. Pää siiven alla uinuvat ne pesissään tahi lepäävät vedessä, keinuvat ja nukkuvat.

Kuu nousee ja piirtelee vaalein sätein kuvioitaan. Meri pyyhkäisee ne pois, mutta se piirtelee jälleen, kunnes väreilevä loisto peittää kaikki!…

Irmild hiipii pitkin rantaa.

Meriheinä kirisee, hietikolla kulkea piipertää leppäkerttu.

Hän laskee jalkansa sen päälle. Hänestä on samantekevä, vaikka tallaisi elämän joka askeleella! Hän kahlaa läpi saraheinän, yli matalain vuorien, karkoittaa kajavan. — Kolme ruskeaa munaa hän musertaa jalkansa alle.

Sitten hän pysähtyy säikähtyneenä ja kuuntelee: meri imeytyy isojen kivien alle, ähkyy ja huokaa — ja kuiskii kolkosti!

Tuo häijy vedenväki se sillä tavoin menoaa! Kun se ensin tulee, asettuu koko merenkäynti, jotta oikein saisi kauhistuttaa jonkun… Kas tuolla luoteessa, siellä palaa liekki kultaisen taikakattilan alla — mutta idässä meren päällä lepää yö!… Ja maalla, metsässä, missä haltija käy ja ajelee edellään sinisiä lehmäparvia, missä ovet avautuvat ja kääpiöt parveilevat ja sytyttävät aarnivalkeita kaikkiin metsän tanssisaleihin… Hih ja hei, ehkä hänen pitäisi mennä juuri sinne?

Hän kääntyi oikotielle rannalta tuomarin kartanon ohitse. Puutarhan taitse, lehtoon piti hänen päästä!

Isää Jumalaa taivaassa, neitsyt Mariaa, joka on kotona seinällä, kaikkea häijyä, mikä on meressä, kiittäisi hän siitä, että Delfin oli sisällä ja nukkui. Soisi Jumala, että saisi nukkua alituisesti! Ja tuomari myöskin, kuka olisi niin tuhma, että välittäisi mokomasta! Oli toinen — jumalaisen kaunis!

Hän kulki ja mumisi itseksensä hiljaisessa mielenliikutuksessa eikä tietänyt, että repi vastapuhjenneita versoja, sotki kaiken, mikä oli hänen tiellänsä, ja kaivoi molemmin käsin viileitä lehtikasoja — —

Tuon pitkän, hienon, veripunaisen suun ympärillä värähteli: Herra Jumala, jos hän tapaisi linnunpoikaset tuolla ylhäällä! Niiden pitäisi kuolla, hän imisi hengen niistä, jäähdyttäisi otsaansa ja rintaansa suloisella verellä; siitä saisi onnea! Hänen käydessään tuntui, että puut kuiskivat, lehdet huokailevat. Sitä ei voinut auttaa! Oli jotakin jäntevää noissa pitkissä, notkeissa käsivarsissa, jotakin hiipivää, kavalaa hoikissa, kuumissa käsissä.

Sillä hän tahtoi, että olisi hiljaista!

Hän tahtoi nyt kokea kaiken, josta oli lukenut päivällä!

Kirstusta ullakolta hän oli löytänyt yrttikirjan nimeltä Cyprianus. Se oli painettu ihmeellisillä, isoilla kirjaimilla, ja jokaisen sanan täytyi olla totta, sillä se oli monta vuosisataa vanha!… Ja hän oli saanut tietää, että täällä metsässä oli kiirettä yöllä. Nyt luotiin pähkinät ja kaikki humalat, keitettiin ja leivottiin ja valmistettiin päivänpaisteesta, joka oli ollut katkoksissa, — ja verestä!… Ja samalla kuin taikakattilain alla paloi tuli, puhkesivat kukat, jotka voivat soida kuin kirkonkellot ja taivuttaa ihmisten mielen! — — Jos hän vain löytäisi muutamia pajupensaita! Miten se taas olikaan? —

Hän juoksi, mumisten puoliääneen: "Keino kahden rakastavan erottamiseen! Ota lehtiä halavasta, hienonna ne, kaada niiden päälle paloviinaa ja anna heidän juoda syömättöminä, — silloin ne eivät enää rakasta toisiansa!"

Hän nauroi ääneen. Miten ihmeessä hän saisi heidät juomaan sitä syömättöminä!

— — "Tahi jos hän löytäisi maariankämmenen — täplikkään… ja survoisi sen jauheeksi ja laittaisi lemmenjuoman. Silloin hänen rakastettunsa mieli tuskallisena kääntyisi sen puoleen, joka antoi juoman. — — Oh, se on paljasta valhetta, ei, se on totta! Jos minulla vain olisi maariankämmen — tummat täplät ovat hänen kyyneleitänsä —, silloin näkisin kaikki peikot ja kummitukset, jotka ovat ulkona ratsastamassa yöllä! — — — — — Saisinpa vain hiukan velhonjauhoja; miten siitä sanotaankaan — silloin voi lypsää toisten lehmiä, ja se antaa oivallista silmävettä tyhmille ja sokeille silmille! — — —

"— — Sillä eivätkö ole sokeat ne silmät, jotka eivät voi nähdä, miten tuskallisen syvästi hän rakastaa häntä! Ja eikö hän ole tänään puhaltanut voikukkaseen saadakseen tietää, miltä taholta hänen rakastettunsa tulisi, ja hän oli puhaltanut jok'ainoan siemenen: heti hän tulisi! — —"

Hän hiipi lehtoon, vakoillen, pää taivutettuna ja selkä kyyryssä, ryömien eteenpäin varovasti kuin varas, mumisten mitä hänelle tuli mieleen viisaasta Cyprianuksesta. Se auttoi pysymään rohkeana.

Hänen ei tietysti tarvinnut pelätä, sillä se oli Jumalalle otollista. Eikö kirjassa sanottu: "Jumala, meidän taivaallinen Isämme, on alituisesti tehnyt ihmeellisiä tekojansa esineissä, joita maailma enimmän halveksii. Niin on hän myöskin tehnyt, että hyvä sydäntuskia vastaan on vesi, nokkosten polttama; juotuaan sitä viinin seassa tulee ihminen mieleltään muuttumaan. — Mutta älä kokoa niitä, ennenkuin pyhänä juhannusyönä, koska sanajalan kukkaset puhkeavat kuin sininen liekki. Tienristeyksessä pitää sinun seistä… silloin aukeaa kukkanen, silloin kypsyy siemen ja putoaa… Siltä, joka tämän saa nähdä, ei koskaan puutu rahaa, hän ei koskaan eksy — hän voi avata kaikki lukot, eritoten sydänlukot, ja tehdä itsensä näkymättömäksi!" — —

"Sen tahdon minä nähdä! Jumala, jos olet hyvä, tule ja auta! Herra Jumala, mitä velhoväkeä ne ovat, ahdistavat minua. Etkö Sinä voi karkoittaa niitä, jotta saisin olla rauhassa, rakas Jumala; ensi sunnuntaina menen kirkkoon, siitä saat olla vakuutettu, Jeesuksen Kristuksen nimessä — — — —"

Näkyi sinistä ja vihreää ja punaista — ja tuolla mustassa pimeydessä sininen liekki, kotka sen päällä — — — "Minä uskon Isään Jumalaan, taivaan ja maan Luojaan."

* * * * *

Aivan alapuolella oli tuomarin kartano. Siellä oli ihan tyyntä ja rauhaisaa.

Ainoastaan Delfin, joka veti tiikerintaljalla unta, häiritsi toisinaan hiljaisuutta puoleksi hillityllä haukunnalla. Sillä oli ollut päivällä huono onni; nyt se korvasi vahingon paremmilla metsästysmailla.

Falck oli mennyt vuoteeseen, mutta noussut ylös jälleen. Mitä se tiesi, että hän alkoi kärsiä unettomuutta? Hän oli sytyttänyt sikarin ja istuutunut viinin ääreen jälleen.

Lamppu paloi vielä nurkassa, se levitti tummanvihreää valoa, joka sekoittui yöhön. Sen säteet tulivat aina huoneeseen hänen luoksensa — värisevät, lempeät säteet, jotka voivat puhua.

Oli juhannusyö.

Hän oli vetänyt tuolinsa ikkunan ääreen, joka antoi lehtoon päin. Oli juhannusyö, tonttuäiti tanssi tonttuisän kanssa, haltija vuorenväen kanssa, ja kaikki hiidet ja menninkäiset olivat liikkeellä tekemässä ilveitänsä.

Jospa hän vain tietäisi, mikä piti häntä valveilla!… Luonnollisesti keksisi aina jotakin, mutta eikö ollut parasta antaa ihmisten hoitaa itseänsä? Hän oli aina tullut hyvin toimeen, ja onneksi ei ollut ketään ihmistä, joka häntä liikutti.

Tuliko tuo aina lehdosta? Oliko se pienien tassuttelevien tonttujen kahinaa, jotka tulivat tänne eivätkä voineet antaa hänen olla? Merkillistä, miten ne kyselivät ja tutkistelivat! — ja täytyihän hänen vastata; pikkuväki ei koskaan anna perään! — —

Mikä ihmeen kaunis, valoisa suviyö! Kuin morsian se kulki hiipien! Kulki ja sipsutteli kevein askelin ja antoi luvan puhua kaikesta! — — —

Sellainen hiljainen, valoisa juhannusyö ei nukuttavaksikaan ole!

Mutta miten ne saattoivat kysellä, nuo kääpiöt! Muistiko hän Inger Juellia? Taivaan Jumala, tokko hän muisti! Eikö hän ollut ostanut Ignotoansa vain siksi, että se muistutti häntä?

Nyt löi kello… nyt taas! Vanha pöytäkello se oli, jonka sointi oli pehmeä, hopeankirkas kuin naisen ääni. Se kertoi, että hetkinen ajasta taas oli rientänyt hänen ohitsensa.

No niin, olihan hän tottunut siihen: — mutta koska oli juhannusyö, saattoi hän paneutua lepäämään hetkiseksi. — — —

Lähtisikö hän soutelemaan? Nyt! Ja säikyttäisi linnut tänä pyhänä yönä! Se ei yksinkertaisesti käynyt laatuun! Entä lehtoon? Ei sinnekään, olihan yö noiden kunnianarvoisten tonttujen. Hän voisi aivan tyynesti jäädä viininsä ääreen. Jumalat eivät milloinkaan tuhlaa lahjojansa; miten rohkeni hän pyytää enempää kuin sellaista viiniä?

Ja hän joi. Se antoi hänelle makeutensa, lämmitti hänen verensä, täytti hänen sydämensä halun. — —

Aivan niin, hänen vanha äitinsähän se antoi hänelle virkistysjuoman, hän, tuo kuolemattoman voimakas, joka sekoittaa verta rypäleeseen ja täyttää sen voimallansa. —

— — Mikä tuoksu virtasi läpi ikkunan, metsän ja villien kukkien, ja meren tuoksu! Oli niin tyyni, niin unelmanhienon hiljaista!

Ei käynyt päinsä mennä ulos häiritsemään — ja mihin hän menisi! Eikö ollut tämä se turvallinen paikka, jonka hän oli etsinyt itsellensä elämän takaa?

Kyllä hän tahtoi avomielisesti tunnustaa, että oli rohjennut rakastaa nuorta Inger-rouvaa ja ajatellut, että se menisi ohitse yhtä helposti kuin monesti ennen! Mutta siitä illasta, jolloin hän näki, mikä loistava, valkea joutsen hän oli, ja ensi kerran ymmärsi, että olisi loukkaus mennä sanomaan hänelle, että hän rakastaa häntä — siitä illasta lähtien oli hän ollut toinen ihminen. Hänestä tuntui kuin tuo hieno, lemuava naisellisuus olisi vihassaan polttomerkillä leimannut hänet. Ja hän oli kadottanut rakkautensa naisia kohtaan, oli tullut araksi. — — —

Sillä naisen rakkauden arvoiseksi, rakkauden sellaisena kuin hän sen oli nähnyt, kuin Inger sen hänelle näytti, sielukkaan, lumivalkoisen, säteilevän ihanan — hän ei koskaan tullut, se oli aina liidellyt hänen ohitsensa kuin perhonen, jota hän ei voinut tavoittaa. — —

Ihmiset sanoivat hänestä, että hän oli sekä naisvihaaja että naistenrakastaja — niin kummallinen hän oli kokonaisuudessaan. Hän voi olla tyytyväinen mikäli saattoi. — — —

Ei ollut totta, että hän olisi löytänyt oman tuvallisen paikkansa; hän kulki kuin muukalainen ja etsi sitä, jota ei tulisi löytämään. Täällä kotona oli vain Miina Jöns! Miina Jönsin laita oli, kuin hän olisi saanut kiinnityksen elämään. Hän istui tuolillansa ikäänkuin ei tulisi kysymykseen, että hänen pitäisi nousta siitä! Mahtoiko hän, tuomari, sille mitään? Hän itse se niin tahtoi! Miksei hän saisi olla rauhassa? — — —

Hän kohotti kultaista viiniä valoon päin. Polttavaa halua, kaihomieltä, sairaalloista ikävää ilmeni tuon hyvinmuodostuneen, hiukan veltostuneen suun ympärille, ja syvät, väsyneet silmät tulivat äkkiä teräviksi ja loistaviksi.

Miten hän oli jalon ylpeä, tuo Herön nuori äiti! Niin jalon ylpeä ja korkeavartaloinen, niin säihkyvän puhdas ja suloinen! Kuin viinin kulta, kun valo sattuu siihen. — — —

Miksi kulki Gunvor täällä kaikkien näiden pikku ihmisten keskuudessa, jotka eivät voineet sallia hänelle hänen sielunsa ylhäisyyttä? — — Miten hän rakasti Gunvorin silmien säihkyvää ivaa, hänen suunsa hienoa ylenkatsetta, hänen päänsä korkeutta — ja sydämen lauhduttavaa lempeyttä, jota riitti kaikille! Hän oli luonnon suurta aatelia — ainoa laillinen — ja se oli itse pitänyt huolta, ettei niin jalo vesa tullut hävitetyksi! — —

Huone oli käynyt hämäräksi. Tummanvihreä valo hiipi sinne. — Ulkopuolella vaipui lehto unelmiin, ja väkevä, höystetty höyry tunkeutui sisään. Se puhui tuhansin kielin, ja veri kulki raskaasti suonissa. — — —

Sitten horjui rohkeus — ja se, mikä muistutti hänen äitiänsä.

Hän asettui niin, ettei nähnyt nurkkaan, missä äidin valokuva riippui seinällä sen lippaan kohdalla, jossa aapiskirja oli.

Vilvoitella itseänsä — — kylmissä, puhtaissa ruusuissa!

Hän istui katse jäykkänä. Miksi ei Gunvor tullut tänne, tahi miksi hän tuli?

— — Miten oivallista, ettei tunne itseänsä! Sillä tavalla saa suloisimmat yllätykset!

Tietysti hän oli vilpitön, totuuttarakastava ihminen, joka oli tuntenut itsensä loukatuksi siitä, että Kaikkivaltias oli nähnyt hyväksi luoda erään, jonka nimi oli Svein Torgersen! Ja hän oli pannut hyvin pahaksi, että hänet sijoitettiin tänne Heröön, ja vielä päälliseksi tällä tavalla! Se oli saattanut hänet pahalle mielelle. Sinä päivänä, jona Torgersen tuli, ahdisti häntä niin, ettei voinut mihinkään ryhtyä. — —

Niin sattui päivää myöhemmin, että nuo kaksi tulivat tänne vierailemaan. Silloin hän tuli sanomattoman hyvälle mielelle; hän varsin nautti, että Svein Torgersen oli olemassa!

Jumala paratkoon, jos tuntisi itsensä, eivät sellaiset nautinnot tulisi kysymykseen! — — —

Mutta ei hän voinut oivaltaa, että olisi jotakin erityistä olla herra Torgersenin vaimona. Miksi pitäisi Torgersenin saada vaimo? Oliko hänellä sellainen taikakeino, joka voi taivuttaa Gunvorin sydämen? — —

— — Millaisena Gunvor seisoikaan hänen edessään: solakan ylhäisenä ja tyyni, äänetön katse kuningatarkasvoissaan, jotka vaativat huomiota! — — Hänestä ihan levisi säteitä! Kuka tulisi koskaan nimittämään häntä rouva Torgerseniksi? Sehän olisi naurettavaa! — —

— — Kunnia olkoon suuren luonnon! Kun se saa olla rauhassa, voi tulla päivänpaiste ja lämmin, tulla valkeita perhosia — ja naisia, jalosti vapaasukuisia jokaiseen veripisaraansa asti, aina pikku sormea myöten. —

Hän tyhjensi lasinsa ja kaatoi uutta: hän tahtoi vahvistaa itseänsä kultaisella nesteellä! Hän tahtoi järjestää huoneen, kunnes Gunvor seuraavan kerran tulisi — nostaa kattoa; täällä oli liian matalaa! Toimittaa pois kaikki, mikä rajoitti ja teki ilmakehän helteiseksi. Se sai mennä, kaikki, mikä — — sai mennä matkaansa — — —

* * * * *

— Mutta tuo leveä, lujatahtoinen otsa, kuka mies maan päällä voisi olla sille mieliksi?

Se, että hän aina teki työtä niin paljon — se oli merkille pantavaa. Mutta se oli myöskin ääretön vika. Jospa, voisi käsittää, mistä naiset saivat tuon suunnattoman työhalun. — — —

Hän nousi hieman epävarmana; hänen täytyi sulkea ikkuna; hän ei voinut kärsiä kaikkea lörpöttelyä!

Sillä jokin nousi ja laski, suhisi ja tuli hänen luoksensa äänettömin siivin. Lehdon sielu se puhui totisesti, tutkien: — Kiitos, hänellä ei ollut kunnia tuntea sitä eikä hän tahtonut luopua viinistään — vieläpä vaikka hän seisoisi tuossa kuningatarilmeinensä! Hän oli muuten hirvittävä seisoessaan noin, hänen hymynsä saattoi halveksia niin sanomattoman musertavasti… Hän ei tahtonut enää nähdä häntä. Tullessaan oli hänellä mukanansa jotakin Jumalan suuresta taivaasta; se ei sopinut täällä, hän ei pitänyt siitä, se häiritsi hänen huoneensa rauhaa. Hän ei ylipäänsä pitänyt ihmisistä, joilla oli tuo hurskauden intohimo. Maistui lastenkamarilta ja satukirjoilta mennä mittaamaan niin isolla mitalla.

— — Mutta hän oli kaikissa tapauksissa ylpeä siitä, että Gunvor oli niin vapaa, ettei häntä voitu lukea mihinkään erikoiseen luokkaan. Mutta taipumaton hän oli eikä voinut sietää, että oli ihmisiä, jotka menettävät rohkeutensa. — —

— — Siirtää vuoret! Hän? Paljon mahdollista, oli hän sanonut, minä en vain voi sietää sitä. Ja hän oli sen sanonut tehden tuon hänelle ominaisen pienen voimakkaan suunliikkeen.

Ne vain voisivat menettää rohkeutensa, ne, joihin ylsi hänen vihansa, ei, vaan syvä, myötätuntoinen katseensa, joka oli omiaan nostamaan ihmisiä syvyyden kuilusta! Onneksi oli muita keinoja.

Hän kohotti lasinsa hillityllä paatoksella:

Oi jalo rypäle, mi loistat! Sä ystävä oot vilpitön, mi kai vaan kuolon pelvon poistat! — — —

Hän ei muistanut enempää… Mitä hän olisi tahtonut sanoa? Hän hymyili ja joi. Kuka se tänne tuli? — — —

Hän kallistui takaisin tuoliinsa.

— — "Kuka sinä olet? Luonnon aurinko ja pimeys asuu silmissäsi, sinä olet aallon ja pitkän rannikon lapsi, merenhenki asuu sinussa, ja suvensuloista on kuulla sinun nauruasi, Herön Gunvor! Mutta otsasi tahtoo sitä, mikä on mahdotonta!" — — —

— — Miten hänen ympärillänsä lauloi, vaikk'ei hän ollut hyvällä tuulella. Se tuli lehdosta.

Hän oikaisihen suoraksi. Ei, hän ei pitänyt tästä; hän surkutteli Edmund Falckin monimutkaista järjestöä; — — mitä oli tekeillä?

Aivot eivät voineet muistaa mitään, mutta hermot voivat. Ne tiesivät, että jossakin siellä sisässä oli haava, mikä saattaisi aueta… ja kenties vain yksi ainoa pieni lihas, mikä oli herpoutunut — mutta se oli kylliksi.

— — Lorua, eihän ollut kysymys siitä! Suu aukeni hurmauksessa, pää painui.

— — Onnellisuuden maan kuningatar hän oli. Hänen temppelissään oli rauhallista holvien alla… valkeita perhosia, kylmiä ruusuja! Kun hän seisoi… virtasi hänen hiuksiinsa valo pyhäkön lampusta, ja hänen ruumiinsa viivoista soi hiljaa kuin hymisisi viulunkieli.

Hän kohotti vain päänsä ja silloin palasi ihmisiin rohkeus.

— — Mitä hän, Falck, oli kuullut jostakin ruusulajista? Kun se kasvaa, on sillä sametintapainen näkymätön harso lehtien ympärillä. Jos siihen koskee vaikka kuinka äkkiä, vaikka vain keveimmittäin sormellaan hipaisten — niin on se poissa! Eikä voi nähdä, mitä meni, ainoastaan että jotakin on poissa, sillä kukka on sairas. Se kuolee! — — —

— — Minä kysyn häneltä, ja hän sanoo, että se on rakkaus, hän sanoo, että Korkeassa Veisussa on: "Minä vannotan teitä, te Jerusalemin tyttäret, älkää herättäkö rakkautta, ennenkuin sillä itsellä on se halu." — — —

Juuri sen hän, Falck, oli tehnyt, hermot sen muistivat; hän oli riisunut ruusun, tappanut lumivalkoisen perhosen — — —

— — Monen tyrannin täytyi istua lattialla, mutta se, jonka ei tiedetty, kantoi kruunua! Ne ovat Syrakin sanoja, hän näkee asiat niinkuin ne ovat! — —

Ruhtinatar hän oli, luonnon armoitettu; — — mutta miksi herätti hän aina hänessä tuon ihmeellisen, kotoisen tunteen, mikä panee ihmiset uneksimaan? Sellaisen sanomattoman, kalvavan kaipauksen! — — —

Tuliko se lehdosta? Se seisoo tuossa ja supattaa!

— — Saattoiko hän aavistaa, mitä hän tahtoisi sanoa?

Ei mitään! Hän ei aavista sitä, ihmiset eivät tiedä mitään toisistaan. —

Juhannusyön unelmia! Luonnollisesti ovat ne niitä!… Ne saattavat ihmiset niin kummalliselle mielelle. Hän oli kuullut kukon laulun! Se oli saanut hänen oikean, vanhan minänsä tulemaan esille itkemään katkerasti. — —

Joutavia! Se, joka tietää, että seuraa tuska, kun kiinnittää sydämensä johonkin, se tekee kuin sarvikuono: vetäytyy jälleen yksinäisyyteen. Ja rakas Jumala, hän ei ole milloinkaan rukoillut onnea, ainoastaan hiukan rauhaa hän on toivonut — —

— — Saarni suhisi pihalla, sumu laskeutui yli niittyjen, päivä sarasti utuisesta kaukaisuudesta. Hän näki, miten koivut kultautuivat, pitkin joenvartta loistivat kukkaset sammalessa; siellä seisoi valkea metsänneito ja nyökkäsi. Pyhän Olavin valo oli sytytetty. — —

Verkalleen, vastustamattomasti hiipi häneen jälleen tuo syvä hervottomuus, auttamaton surumielisyys. — — —

Ja aurinko yleni tervehtien: hyvää huomenta!

Ei, hän ei ole kotona! Äkillisen raivon valtaamana hän kavahti seisoalleen, sulki ikkunan ja laski varjostimen alas.

On kesäilma. Pienet, matalat huoneet loistavat pitkin rantaa. Vuorilla on kalliokalaa, kuivuupaikat ovat täyteen ripustetut, ja ranta-aittojen edessä keitetään hylkeenrasvaa.

Tympeä, oksettava katku leviä ylt'ympäri, sekoittuu turpeen savuun ja hauran käryyn ja tunkeutuu huoneiden väliin, kunnes tulee maatuuli ja painaa sen merelle.

Meri on tyyni päivään asti, jolloin merituuli tulee ja kohtaa kaakkoisen salmessa. Silloin syntyy taistelu, niin että pikku laineet heräävät maan puolella, ja edessä nousevat aallot korkeina. Jos tohtori Torgersen on silloin kotona, lähtee hän aina vesille koettelemaan kuusihankaista.

Sattui, että ihmisiä tuli hakemaan häntä, mutta ellei Gunvor ollut hänen mukanaan veneessä, ei ollut helppo saada häntä maihin takaisin, sillä hän ei koskaan huomannut, että hänelle viitottiin.

Viime viikolla, kun Gunvor oli ollut kiinni toimissaan, oli hän ruvennut ottamaan Irmildin mukaansa. Tämä oli aina saapuvilla ja hänet oli mukava asettaa peräsimeen, irroittamaan venettä ja järjestämään purjenuoraa ja laskuköyttä; oli myöskin hyvä saada joku pitämään keulapurjetta.

Mutta Gunvor ei ollut rauhallinen nähdessään heidät liikkeellä yhdessä; olivat molemmat niin ilkivaltaiset. Hän ei pitänyt siitä, että näki Sveinin seisovan hinaamassa purjenuoraa jokaisessa käänteessä, Irmildin istuessa peräsimessä.

Eräänä päivänä he olivat lähteneet täysin purjein ilman painolastia, vaikka sää oli epävakainen. Maan puolella oli tyyni, mutta kulkuväylän takaa loisti juova, joka ennusti rajuilmaa, ja hetken kuluttua kallistui vene.

Gunvor laski heidän jälkeensä ja tuli juuri kuin tuulenpuuska täytti purjeet. Hädin tuskin hän sai irti vetosolmun ja peräsimen tuulen alle. Lattialaudat kelluivat vedessä, mutta he istuivat täysin huolettomina ja tyytyväisinä nilkkoja myöten vedessä.

Torgersen ei ollut aivan varma siitä, eivätkö he olisi tilanteesta selviytyneet; mutta hänen täytyi joka tapauksessa luvata, ettei enää toistamiseen lähtisi sillä tavoin vesille, ennenkuin hänestä tulisi täysin varma purjehtija, mikä ei, jumala nähköön, kestäisi kauan, hän kun lojui merellä yöt päivät.

Sillä hän oleskeli paljon vesillä niinä aikoina. Muutamalla kalastuspaikalla oli puhjennut kulkutauti; ja oli muuallakin ihmisiä, jotka tahtoivat tavata häntä.

Vaikkakin hän oli ajatellut ansaita paljon rahaa, ei se hänestä maistunut. Tietysti hän tahtoi ansaita rahaa, mutta luonnollisesti hän tahtoi myöskin elää mukavasti, sillä hän ei mielestään ollut vielä levännyt kylliksi tohtoriksitulonsa jälkeen. Sitäpaitsi oli täällä mainio lohivirta. Tottahan niin ollen tuli älytä ottaa tilaisuudesta vaari?

Pahinta oli Gunvorin laita, kun hän ei oivaltanut, että saattoi olla niin mainio kalastusilma, että oli synti antaa kalojen odottaa; sairaat hän kyllä tavoittaisi myöhemminkin.

Eräänä päivänä hän oli antanut potilaittensa istua odottamassa pari tuntia, sill'aikaa kuin hän itse loikoi alhaalla rannalla pikku Gunvorin ja Irmildin luona.

Kun he sitten lähtivät iltakävelylle, ja Gunvor puhui siitä, oli Sveinin mahdoton saada häntä ymmärtämään, miten helposti tuollaista voi tapahtua, ja että siihen oli syynä vain puhdas itsesäilytysvietti; — hänen omatuntonsa oli mitä parhaimmassa kunnossa.

"Tule tänne, käykäämme istumaan!" Hän heittäytyi hänen eteensä ja katseli häntä kasvoihin.

"Herran tähden, Gunvor, minkälainen ihminen sinä olet! Kuten sanon, sinä olet ankaran Flavia Publician kaltainen, milloin et ole Isis, sillä silloin olet vielä hullumpi!

"Kuule!" Hän vetäytyi ylemmäksi rinteelle ja laski päänsä Gunvorin polville. "Kuule!" Hän taivutti itsensä Gunvorin kasvojen alle, jotta hänen hymyilevät, siniset silmänsä saattoivat nähdä hänen silmiinsä. "Sanot, etten minä pidä mitä lupaan… etkö ymmärrä, että se on oma vikasi?… Niin, sinun hirmuinen luotettavaisuutesi, Gunvor, ja sitten se, että aina löytää sinut sanojesi takaa… sinä et voi ymmärtää, ettei toisilla aina ole aikaa kaikkeen puheissaanpysymiseen; olen todella miltei arka sinun sanojesi edessä, sillä niissä on jotakin hirveän aktiivista, on, niinkuin sinä jo olisit tehnyt sen, kun olet sanonut jonkin asian. Je n'aime pas ça, moi; Herra Jumala, pitää olla aikaa kääntymiseen!"

Gunvor katsoi häneen silmänräpäyksen vastaamatta. "Sinun laitasi on niin, että sinä aina tarkoitat toista kuin sanot!"

Oli, kuin tämä huomautus helpottaisi Gunvoria itseään ottamaan Sveinin sanat siltä kannalta.

"Mutta mikset sinä milloinkaan lue, Svein? Aikakauskirjojasi sinä et kertaakaan leikkaa auki! Ja tuo tauti, jota olit ruvennut tutkimaan! Minusta sinun ei pitäisi" — — —

Hän katsoi häneen; Sveinin vaaleat viikset vapisivat; hän makasi hiljaa ja nauroi.

Sitten hän nousi. "Suuri, loistava Gunn! Naura hiukan! Tuollainen kauhea juutalainen totisuus ei sinua somista; kaikki ihmiset voivat toki olla yhtä mieltä siitä, että kaikista parasta on hoitaa itseänsä!— — — Ja, rakkaani, koska väestön terveydentilaa on ylipäänsä pidettävä oivallisena, luulen, että ihmiset voivat olla tyytyväisiä ja jättää tohtorin rauhaan. Minä toistan vielä: minulta ei puutu tarmoa, mutta minä kunnioitan luonnollisia olosuhteita: nyt kukkii tuomi, ja nieriäinen tavoittelee kärpästä; tuletko mukaan huomenna?"

Gunvor katsoi häneen, mutta ei sanonut mitään. Svein veti hänet luoksensa. Hän koetti todistaa hänelle, että Gunvor asettui riippuvaiseksi pikku seikoista. Gunvor tahtoi kernaasti uskoa häntä ja sulki silmänsä. Hänen nuori ja voimakas luontonsa tahtoi nyt vihdoin rakastaa ja olla onnellinen.

Hetken kuluttua laskivat he pilaa ja nauroivat. Torgersen kertoi naisten parissa saavuttamistaan menestyksistä ja joutui sitten puhumaan Irmildistä: tämä ei todellakaan; ollut niin häijy. Gunvor oli pyytänyt Sveiniä ottamaan hänet hoitoonsa, ja hän tahtoi nyt tehdä sen, sillä tyttö oli liian laiha; hän antaisi hänelle joitakin pillereitä ja aikoi sitten koettaa, eikö häntä saisi hiukan lihavammaksi…

"Sillä, tiedätkö, minusta naiset voivat olla liian hoikkia! Sinähän halveksit sellaisia naisia, jotka ovat hoikat vyötäisiltä; etkö juuri sinä ole sanonut, että se on puutteellisen sivistyksen todistus?"

Gunvor nauroi. "En, vaan tuomari!"

"Muuten naiset ovat mielestäni hauskoja, kuuletko! Irmild on sanojensa vastakohta, ja rouva Jeanetten johtopäätöksethän sinä tunnet: koska kamariherratar ei näytä miltään mustassa samettipuvussaan, ehdotan minä, että Teodor nimitetään professoriksi!"…

Herön kartanon Gunvor. — 10

Gunvor löi häntä poskelle hansikkaallaan. "Sitten on myöskin eräs Svein Torgersen! Minä en tiedä, mitä sinä hänestä ajattelet!"

Hän nauroi — sillä nyt oli kaikki rauhattomuus mennyt menojaan. Meri oli tyynenä.

Kauan ei kestänyt, ennenkuin Torgersen oli hyvin tunnettu saarilla ja rannikolla. Tosin hän oli liian veltto, mutta hänen avoin olemuksensa ja järkähtämättömän hyvä mielialansa hankkivat hänelle ystäviä kaikkialla. Ja vaikka hän kallistui vasemmistoon, ei kamariherratar voinut olla pitämättä hänestä. Hän näki hänet mielellään salongissaan, vaikka Svein ei ollut kyllin auttavainen hoitaessaan hänen pieniä sairauksiansa.

Ja vaikka hänestä pian tuli sikäläisten vasemmistolaisten johtaja, oli hän ystävällisissä väleissä muodollisen, kankean ja äreän tuomarin kanssa, joka oli vanhoillisen puolueen ensi mies.

Sanottiin hänen onnistuneen saada tuomari vakuutetuksi siitä, että nieriäiskalastus on yksi elämän riemuja. Ja hän pystyi siihen, mikä oli vaikeinta muille: hän sai tuomarin ulos sadeilmalla. Rankkasateessa nähtiin heidät kulkevan yhdessä aivan rauhallisina pitkin oivallista nieriäisvirtaa. Torgersen, joka oli tunnettu näppäryydestänsä syötin heitossa, antoi hyviä opastuksia.

Toisinaan oli Gunvor mukana. Häntä huvitti nähdä hänen innokkaasti selittelevän vavan taipuisuuden ja siiman painon merkitystä, samalla kuin hän koetti opettaa, miten vavan latva on pantava hiljakseen värisemään, niin että kärpänen rupeaa tanssimaan vedenpinnalla.

Ja kun hän alkoi kertoa juttujansa nieriäisen tuumista ja epäilyksistä, huvitti se tietysti häntä myöskin, mutta hän ei voinut jättää tekemättä muutamia vertailuja: hänen mielenkiintonsa nieriäisiä kohtaan ei ollut toivottavassa suhteessa siihen harrastukseen, millä hän käsitteli opintojansa ja jokapäiväistä työtänsä. — Kun he olivat sairaskäynneillä pienissä mökeissä, missä elämä oli raskainta, tuli Svein aina liian pian valmiiksi. Gunvor ei saanut häntä innostumaan. Ja hän nauroi, kun Gunvor otti asian vakavasti. Hän ei tietysti tahtonut rangaista häntä siitä, että hän rakasti vain häntä eikä tuntenut samaa merkillistä tunnetta kansaa kohtaan, jolla aina oli jokin vika.

Muuten he kernaasti saisivat häneltä minkä mitäkin, rahaa tai mitä tahtoivat, koristellakseen tupaansa, jos hänellä vain oli. — —

Gunvor ei koskaan tyytynyt näihin lupauksiin. Oli totta, että Svein lahjoitteli, aivan päättömästi, ilman tarkkuutta ja ymmärrystä. Hän oli lahjoittanut puotipojille pari tanagralais-kuvaa, jotka oli saanut ystävältänsä Lorenzolta, ja Saapas-Tobine oli saanut hänen äitinsä virsikirjan. Hänellä oli kiihko antaa pois kaikki, suorastaan koneellinen tarve päästä erilleen kapineistaan. Se helpotti häntä, ikäänkuin hän olisi yhdestä ja toisesta velvollisuudesta samalla kertaa päässyt kuitiksi.

Luonnoltaan hän oli sävyisä, herkkä ja, kun vain sai aikaa, oikein hyväsydäminen, sanottiin hänestä. Ja yksi asia oli erittäin hyvä: kun hän antoi jotakin, pääsi sekä kiitoksesta että kaikenlaisesta tilinteosta, sillä silmänräpäystä myöhemmin hän oli kokonaan unohtanut asian.

Mutta samalla perusteella hän oli itsekin rajattomasti kiittämätön. Hän saattoi ottaa vastaan mitä suurimpia uhrauksia tulematta ajatelleeksi, että se merkitsi jotakin sille, joka uhrauksen teki. Hän oli tottunut etenkin viime vuosina elämään hiukan keveästi ja solumaan elämän läpi ilman taakkaa. Ja sellaisena hän viihtyi.

Kesä meni valoisine päivineen ja öineen, ja meri oli rauhallinen ja tyyni.

Mutta Gunvorille tuli hetkiä, jolloin luonnossa vallitseva suuri sopusointu ei enää saanut vastakaikua hänen sielussaan.

Hän ei voinut kieltää, että Svein Torgersen ei ollut sellainen kuin hän oli ajatellut. Oli, kuin itäisi hänen luonnossaan jotakin, joka teki matkan heidän välilleen pitemmäksi kuin ennen. Oli jotakin niiltä vuosilta, jotka hän oli elänyt kaukana hänestä, joka oli tarttunut hänen tunteisiinsa ja mennyt hänen vereensä — jotakin Gunvorille vierasta, jota hän pakeni.

Ei ollut samaa iloa tuttavallisuudesta kuin ennen. Kun Gunvor etsi hänestä sitä sielujen myötätuntoisuutta, jota hän koko elämänsä oli kaivannut, saattoi hänet yllättää tuskallinen hämmästys, ettei sitä ollut — eikä sitä vakavuutta ja lepoa, jonka hän oli ajatellut välttämättömästi kuuluvan hänelle.

Mutta Svein rakasti häntä. Eikö tuo toinen voi tulla myöhemmin?

Svein koetti saada hänet vakuutetuksi siitä, ettei ollut muita esteitä kuin se, ettei Gunvor ollut seurannut aikaansa; olihan jo vanhanaikuista asettaa itselleen ja muille niin kauheita vaatimuksia. Miksi ei saisi nauttia siitä havainnosta, että ihmisen ei pidä kiusata itseään?

Svein ei tuntenut muuta niin epäkäytännöllistä kuin että Gunvor sääli ihmisiä. Kuka sille mitään mahtoi, että Herra oli tehnyt elämän kovaksi ja köyhäksi? Voisiko täyttää inhimillisen puutteen mustaa kuilua sillä, että he kaksi heittäytyisivät siihen? Tuli pysyä kohtuudessa ja käsittää, että vaikka rakastaisi kuinka suuresti kaikkeutta, täytyy kuitenkin tyytyä ravitsemaan sitä osaa siitä, joka kuului kunkin yksilön kohdalle. Gunvorin ei ainakaan pitäisi vaatia muuta niiltä voimilta, jotka muodostivat Svein Torgersenin.

Olihan sekavaa, että ihmisen suurimmat ominaisuudet saattavat kasvaa niin suuriksi, että ne muodostuvat vioiksi, vieläpä hänen suurimmiksi vioikseen.

Se piti Gunvor saada käsittämään.

Kun he sitten istuivat keskustellen, ei Gunvor joskus voinut kestää kauempaa. Hän nojautui Sveiniin hiljaa, sydämellisesti: "Älä sano mitään enää. Sano vain, että pidät minusta tämmöisenä."

Koko ajan hän luuli tuntevansa, että äiti piti heitä silmällä, epävarmana siitä, tulisiko lupaus täytetyksi.

* * * * *

Vikka-täti alkoi nähdä tuloksia ponnistuksistaan Irmildiin nähden. Mutta niinkuin Irmildin laita aina oli, tulivat ne niin arvaamatta, että täti joutui moneksi päiväksi hämmästyksiin. Sillä yht'äkkiä hän oli tullut liioitellun ahkeraksi. Vaikka olikin kesäloma, kirjaili hän kauluksia Elina-rouvalle, yömyssyn tädille. Ja hän oli pyytänyt saada siivota konttorihuoneen, ja Gunvorin täytyi tunnustaa, että hänellä ei koskaan ollut niin hienoa tuolla alhaalla kuin nyt, lehviä vain ja kukkia, mutta tomusta ei merkkiäkään.

Gunvor täteineen iloitsi tästä äkkimuutoksesta. Elina-rouva ei sanonut mitään, mutta katseli vain epäillen lasta — ei edes tiedetty, kuinka vanha hän oikeastaan oli.

Hän sanoi kerran itse, että hän sinä päivänä täytti kahdeksantoista vuotta, mutta sitä ei kukaan voinut hänestä nähdä. Torgersen arveli sen johtuvan varhaisvuosien puutteellisesta ravinnosta; nyt hän kyllä tekisi hänestä ihmisen piankin, ja hän piti itse huolta siitä, että hänen määräyksiänsä toteltiin.

Hän oli sitäpaitsi alkanut tarkastella Irmildiä hiukan tarkemmin.

Irmildillä oli omituinen ruumis. Torgersen ei voinut olla ihailematta tuota notkeaa laihuutta, piirteiden rauhatonta, kiihoittavaa suloa. Oli jotakin unohtumatonta niskan taipeessa ja jotakin samalla pehmoista ja voimakasta käsissä — jotakin salattua luonnontahtoa.

Ja koko tuossa pienessä, kevyessä olennossa oli jotakin arvaamatonta, vallan mahdotonta aavistaa… se ei todellakaan ollut mikään vika, päinvastoin oli siinä erinomainen sulo… hänessä oli mustalaisverta, joka todella oli hupaista!

Oliko koskaan nähty ihmisolentoa, jolla oli sellaiset päänliikkeet, sellaiset pienet nopeat silmät ja katseet, jotka valahtivat ikäänkuin vesi kaiken yli ja joissa ilmeni veden kaikki värivivahdukset.

Mutta erityisesti häntä fysiologisesti huvitti tuo kasvun voimattomuus, joka säteili laihoista lihaksista ja joka muuten on ainoastaan suuren kukkeuden merkki — ja tuo surumielinen himoava piirre suun ympärillä.

Hän oli tullut siihen johtopäätökseen, että tyttölapsi oli huvittava, ainakin fysiologisesti.

Kerran iltapäivällä tuli Falck ja tahtoi heitä lammelle kalaan. Oli loppupuoli elokuuta ja ilma oli juuri sopiva nieriäisten pyydystämiseen.

Torgersenista ehdotus oli mainio. Hän oli juuri palannut sairaan luota ja laitteli pillereitä vanhan tavan mukaan harvaan ja hartaasti, lakki takaraivolla. Mutta nyt hän sai yht'äkkiä työnsä valmiiksi ja tuli sisään, valmiina matkaan, juurikuin tuomari istuutui ja täti Vikka kattoi kahvipöytää.

Elina-rouva katseli häntä arvostelevasti — Svein ei ollut niin nopsa liikkeissään, kun oli lähdettävä sairaiden luo.

Mutta mitään ei sanottu. Gunvor tuli samassa sisään.

Hän kääntyi äitiinsä. — "Emmekö voisi ottaa Irmildiä mukaan?"

Elina-rouva nyökäytti päätään. — "Miten tahdot, hän on puutarhassa kastelemassa kukkia."

Torgersen meni ulos noutamaan häntä.

Irmild ei enää kastellut kukkia. Hän oli heittäytynyt nurmelle jalat allaan, kääriytyneenä kuin kerä. Kun Torgersen huusi häntä, nosti hän hiukan ruumistaan ja käänsi vitkaan kasvonsa häneen päin.

Torgersen ei nähnyt hänen silmiään, mutta hän huomasi salattua rauhattomuutta silmäluomien alla, jotka olivat ohuet, melkein vahamaisesti läpinäkyvät.

Hän meni Irmildin luo ja veti hänet molemmista käsistä ylös.

Hän katsoi tyttöä; tällä ei varmaankaan ollut muuta päällään kuin ohut, läpimärkä pumpulileninki, joka oli kuin kiinnijuotettu nuoreen ruumiiseen, jonka muodot olivat alkaneet pyöristyä.

— "Sinun tulee ottaa jotakin päällesi", sanoi hän ja katsoi ylös.

Hän näki tytön katseet; ne olivat nopeat, oikein kummalliset.

Nyt tuli Gunvor. — "Miten olet vitkastellut? Nyt sinun tulee mennä sisään ja pukeutua kunnollisesti", lisäsi Gunvor lyhyesti. — "Sinä tiedät, etten pidä siitä, että olet noin puettu."

Irmild oli saanut taaskin vesikannun käteensä ja näytti vallan hämmästyneeltä.

— "Niin, mutta en tiedä, onko minulla aikaa — mutta voinhan kernaasti mennäkin", lopetti hän äkkinäisellä päättäväisyydellä, kuin asia olisi päivänselvä.

Torgersen nauroi ja pyysi häntä kiirehtimään, ja puoli tuntia myöhemmin he olivat matkalla kävellen pientä jokilaaksoa pitkin.

Harjulta kuului teiren soidin; se merkitsi ilmanmuutosta.

Falck kulki ääneti, Gunvorkaan ei virkkanut juuri mitään, mutta Torgersen puhui lakkaamatta.

Aluksi hän tahtoi neuvoskella Irmildiä. Mutta Irmild ei ollut oppivainen. Kun he saapuivat hiidenkirnun luo, jossa vesi oli tyyni, näkyi kalvossa virijuova — nieriäiset syöksyivät pakoon.

— "Ymmärräthän, että minun on luopuminen yrityksestä", sanoi hän lopuksi iloisesti. — "Kärsivällisyys ei ole vahva puoleni."

Sitäpaitsi oli hänellä tänään koko joukko asioita Falckille puheltavana. Sanomalehdissä oli niin paljon uutisia. Hän oli hyvin huvitettu suunnitellusta insinööritehtävästä, joka tarkoitti Niilin vesimäärän järjestämistä vesisäiliön avulla. Noin vain hallita koko luontoa, se ei ollut hullumpaa… Todellisuudessa ei oltu päästy pitkälle maan vallitsemisessa.

Sitten hän tahtoi tietää, millä tunteilla Falck oli tervehtinyt kantaäitiänsä tervetulleeksi — sillä olihan nyt vihdoin löydetty punatukkainen Proantropos, ihmisen ja eläimen välimuoto. Hänen mielestään pitäisi nykyisinä aikoina, jolloin kokoomusajatus oli niin yleinen… niin, nyt juuri pitäisi viettää juhla, kun oli niin hyvä syy.

Mitä Falck piti Stirneristä?… Olipa kerrassaan mainiota saada uusi nimi itsekkyydelle; itse asiassa oli vain kysymys uusien nimien keksimisestä. — —

Hän oli tavannut rovastin tänään. Tämä oli puhunut kristillisestä lunastusjärjestelmästä ja muhamettilaisista. Hän tuomitsi ne, koska he eivät voineet käsittää synnin olemusta, jonka juuri luulisi todistavan niiden oivallisuutta… Hän oli muuten sangen iloinen, että juuri Pariisiin oli rakennettu uusi Buddan temppeli eikä tänne pohjoiseen, Gunvor papittarena…

Gunvor nauroi. — "Sinä osoitat tänä iltana kaikkia kompassin suuntia; tulee varmaan ilmanmuutos."

He olivat tulleet rannalle ja kalastus alkoi. Koko lampi väreili kaloista, jotka hyppivät veden pinnalla ja pyydystelivät hyönteisiä. Ja ne söivät hyvin.

Irmild oli ilosta kiihtynyt ja veti kalan toisensa perästä. Torgersen katseli sovinnollisesti häntä.

Gunvor sai muutamia pieniä kaloja, mutta pani pian vavan syrjään, otti hatun päästään ja asettui levollisesti rannalle.

Vähän ajan kuluttua pani Falck pois vapansa ja tuli istumaan hänen viereensä.

— "Minäkin tahdon nauttia lepoa luonnon helmassa."

Gunvor hymyili hänelle nyökäyttäen päätään, ja Falck katsoi hänen äänettömiä, ilmeikkäitä kasvojaan.

— "Ja sitten tahdon rupatella; nyt on minun vuoroni; teidän ei tule konsaan."

Gunvor nauroi. — "Te ennustatte huonosti."

— "Minulla on jos jotakin puhumista — on niin kauan, kun viimeksi tavattiin." —

Mitä merkitsi tuo "viimeksi?"

Gunvor nojautui taaksepäin hymyillen avointa, luonnollista hymyään, joka kaunisti häntä niin.

Hän ei edes kuullut, mitä Falck sanoi ja miksi hän olisi kuunnellut — kun oli niin suloista olla sitä tekemättä.

— — — Vain tämä rauhallinen, ihmeellisen outo, suloinen tunne kuulla Falckin ääntä! Oliko kukaan tehnyt hänelle pahaa tänään? Miksi oli hänen äänessään aina tuo syvä kaiku, johon se ikäänkuin vaipui joka kerta kuin hän sanoi jotakin? Miksi se aina koski häneen?

— "Pitäisikö minun teidän mielestänne ruveta vasemmistolaiseksi?" kysyi hän.

Gunvor kokosi istualtaan muutamia heinänkorsia ja katsoi hämmästyneenä ylös.

— "Niin, siten voisimme paremmin sopia, tohtori ja minä; sitähän te tahdoitte — sillä ymmärrättehän itsekin, että teidän kanssanne on mahdoton olla samaa mieltä! Tehän elätte toisessa aikakaudessa kuin me. Teitä ei voi pistää mihinkään puolueeseen; sulhasestanne on selvää, että te kuulutte vasemmistoon, mutta vasemmisto ei voi teitä saada! Minä olen epäillyt, että olette rajaton radikaali, ettekä ainoastaan punainen: sillä radikaaleilla on kaikki värit eikä mitään ohjelmaa, sillä he eivät tahdo jotakin, vaan kaikki. Tämä voisi täyttää kauhulla pienet, kiltit ihmiset, jos he voisivat sitä aavistaa — —."

Gunvor katsoi taaskin häntä hämmästyneesti hymyillen. — "Nyt en ole pitkään aikaan sanonut mitään siitä, mitä tiedän."

— "Sitä ei teidän tarvitsekaan tehdä. Te puhutte parhaiten silloin kuin olette vaiti; — mitä olette esimerkiksi sanonut nyt, kun olette istuneet tuossa ääneti? Te vaaditte meiltä luonnollisena asiana, että meidän tulee olla ihmisiä. Sen, joka kuuluu etäiseen kultakauteen, sen te vaaditte meissä olevaksi synnynnäisinä peruskäsitteinä. Te vaaditte, että tulee olla puhdas, ei ainoastaan ensimmäisellä kynnyksellä, vaan jokaisessa veripisarassa. Ja itse olette, niinkuin teillä ei olisi aavistustakaan siitä kauheasta syyllisyydentunteesta, josta on seurauksena, ettei koskaan voi tehdä mitään täydellistä."

Hänen äänensä oli vihainen, kiivas, melkein nuhteleva.

Miksi tahtoi hän heitä kanssaan ongelle, kun oli niin huonolla tuulella?

Gunvor katsoi miettiväisesti eteensä ja hänen kasvonsa punastuivat hitaasti.

Oliko Falck kuullut, mitä ihmiset hänestä itsestään sanoivat? Luuliko hän, että Gunvorkin…

Oliko Gunvorkin joskus sanonut jotakin, joka saattoi loukata häntä?

Gunvor nousi äkkiä, pakollisesti. — "Niin", sanoi hän alakuloisena, "minulla on myöskin tuo syyllisyydentunne…"

— "Teillä? Oh, tyhjää puhetta. Te olette niin alkuperäinen, että voisitte suorastaan olla suuren maaemon tytär, ilman mitään syyllisyyden painamien ihmispolvien väliasteita, joilta me perimme sellaisen tunteen… Mitä te siis mietitte, rohkenen kysyä?"

Gunvor ei pitänyt hänen leikkisästä äänenpainostaan, sillä tämä oli vakavaa; jokin oli loukannut Falckia.

Gunvor katseli miettiväisenä eteensä. — "Oh, minun mielestäni vain… — joskus minusta tuntuu kuin kaikki, jotka kärsivät, odottaisivat minua tulevaksi. Ja te ymmärrätte, ettei minulla olisi aikaa… ja etten koskaan tahdo panna kiveä lähimmäiseni taakkaan. Kysymys on vain elää niin, ettei saa verta käsiinsä."

Gunvor puhui puoleksi Falckista poiskääntyneenä; hänen matalassa, värähtelevässä äänessään oli kiivasta, syvää tunnetta ja jotakin rukousta muistuttavaa, joka lämmitti Falckin sydäntä.

Ei, tästä lähtien ei Falck vain välittäisi mistään, ei, sitä hän ei tekisi. — —

Muuten piti hän Gunvorista paljon hänen ollessaan noin hillityn kiivautensa vallassa. Melkein riemukseen hän havaitsi, että tässä rauhallisessa, itsensähillitsevässä luonteessa oli syvyyttä, palavaa syvyyttä, jonka tuli kerran voisi aikaansaada onnettomuuksia.

Gunvor alkoi taas poimia korsia.

Sitten kääntyi hän hymyillen Falckiin:

— "Ettekö tiedä, että olemme täällä huvittelemassa? Nyt on teidän puhuminen muista asioista."

— "Tai auttaa teitä näissä asioissa. Rakastatteko enimmän noita väräjäviä sydämiä?"

Gunvor katsahti ylös. Kuinka Falckilla oli kirkkaat ja läpitunkevat silmät!

Hetken perästä Falck taas heittäytyi kuivalle, sammaleiselle kalliolle.

— "Ettekö istuudu", kysyi hän Gunvorilta. — "Nyt laskee aurinko, kuulkaa metsän kuisketta; se humisee samaa kuin meri; on kuin munkit rukoilisivat — maa on katolilainen, sen sanon teille. Kun pyhä Franciscus laulaa lauluaan, niin on koko luonto mukana: Ollos kiitetty auringon ja meren vuoksi, myrskyn ja kaikkien ilmojen vuoksi, mutta enin kuoleman vuoksi! Sitä ei kukaan unhota! Tulkaa nyt istumaan!" Sillä Gunvor seisoi yhä ja katseli merelle. Hänen silmänsä hehkuivat sisäistä valoa: hänestä ei näkynyt kasvot, vaan sielu.

Falck tuli äkkiä mustasukkaiseksi kaikelle, jota Gunvor rakasti maan päällä.

— "Tulkaa, istukaa!" sanoi hän maltittomasti. — "Ettekö lainkaan aio istuutua?"

Gunvor totteli hymyillen.

Mutta miksi tahtoi Falck heidät mukaansa tänään, kun hän oli niin huonolla tuulella? — —

Veden rajassa seisoivat Torgersen ja Irmild. He olivat yhdessä kalastelleet hetkisen kaikessa sovinnossa, mutta nyt Torgersen torui; kukaan ei voinut olla niin kömpelö kuin nainen.

Falck seurasi heitä katseillaan; sitten kääntyi hän Gunvoriin omituinen ilme kasvoillaan. — "Te ette ole juuri sanottavan tarkkanäköinen!" sanoi hän hiljaa ja surumielisesti.

Gunvor hymyili ajattelematta sitä. Hän ei tiennyt, mitä hän tarkoitti.

"Hänen laitansa on kuin minun", lisäsi hän, "me kadotimme molemmat äitimme pieninä ollessamme. Eikö se selitä kaikkea?" — — —

Nyt tulivat toisetkin. Torgersen oli mitä parhaalla tuulella ja laskeutui Gunvorin jalkoihin. Gunvor alkoi tyhjentää eväskoria. Irmild kattoi innokkaasti vihreälle sammalelle, ja Torgersen lupasi, että kaikki tulisi syödyksi.

"Se oli hyvin, saakaamme lasi viiniä! Juo kanssani, Gunvor, ihanalle todellisuudelle! Toivon, ettet istu ja ajattele ihanteita täällä!"

Gunvor kilisti hymyillen hänen kanssansa. "Mutta jos ne ovat yhtä todelliset kuin joku muukin?"

"Mitä on tuomari lörpötellyt? Kerro minulle joka sana!"

"Sitä en voi, en ole kuunnellut niin tarkkaan." — —

Hän kohtasi Falckin katseen, terävän, kuin tahtoisi se lukea hänen ajatuksensa, mutta ensi sekunnissa surunomaisen.

Gunvor katui lausumaansa — se oli samalla kertaa totta ja ei-totta.

Oli miltei tervetullutta hänelle, kun tuli viesti, että oli vene odottamassa tohtoria. Mutta Torgersen ei pitänyt siitä.

"Sinullahan nyt on hirmuinen hoppu, Gunvor! Olen aina ollut kohtalon vallassa; nyt olen tullut sinun valtaasi! — — Tietäisitpä, miten hiton ikävää on olla lääkäri, kun on niin monta harrastusta! Niinkuin nyt esim., kun meidän juuri pitäisi hiukan huvitella täällä murheenlaaksossa! Anna minulle lasi viiniä lisää, se on kuin makea suudelma, sanoo ystäväni Salomo. Anna minulle molemmat, sanon minä!"

Mutta Gunvor oli jo pannut viinipullon koriin.

"Tule nyt, Svein", sanoi hän rukoilevasti, "kuulithan, että eukko oli huono. Nyt seuraamme sanantuojaa, hänellä on vene… siten käy joutuisammin!"

Kotimatkalla ei tullut suuria sanotuksi. Gunvor istui ajatuksissaan ja seurasi silmillään pieniä virran pyörteitä.

Irmild tahtoi soutaa ja otti toisen airoparin, mutta ne olivat liian raskaat hänelle; Torgersen otti toisen airon. Hän tahtoi nähdä, oliko mahdollista soutaa tahdissa niin kokonaan tahdittoman henkilön kuin Irmild Myrlandin kanssa.

Gunvor kääntyi Falckiin, joka istui ja hypisteli ongensiimaansa.

"Minä en tarkoittanut sillä tavalla", sanoi hän hillitysti.

Falck katsahti häneen; hän punastui. Näytti siltä, kuin olisi Falck unohtanut, mitä Gunvor tarkoitti.

Kun vene kääntyi suolaamon ohitse, kuulivat he kitaralla näppäilyä; se oli lapsen käsi, joka kosketteli kieliä, ja Saapas-Tobinen terävän sopranon alla soi tumma, hellyttävä lapsen altto.

Gunvor katsahti ylös äkkinäisellä liikkeellä. "Oh, se on Pikku-Gunn", sanoi hän. "He ovat löytäneet kitaran ullakolta ja laulavat nyt yöt päivät!"

"Ja aina tuota hemmetin kalastajalaulua!" ärähti Torgersen. "Se on minusta ruokotonta! On aina kuin olisi tapahtunut jotakin!"

Falck siirtäytyi vähän lähemmäksi. "Sehän on teidän kitaranne! Ettekö enää milloinkaan laula?"

Gunvor ravisti päätänsä. "Kotona tapahtui jotakin eräänä yönä", sanoi hän hiljaa, vaitiolon jälkeen. "Se oli silloin, kuin vielä olin lapsi. Seuraavana aamuna vein kitaran ullakolle; en tahtonut milloinkaan laulaa enää."

"Sehän oli päähänpisto", lisäsi hän, "mutta yhtä kaikki oli siinä, mitä lie ollut, enkä minä ole laulanut sittemmin."

Tuli raskas, painostava mieliala. Oli, kuten Torgersen sanoi, aivan kuin olisi tapahtunut jotakin.

"Ilmassa on ukkosta", sanoi Falck, ja Irmild tiesi kertoa, että kun ukkonen käy elokuussa, voi siitä saada kuumeen ja kuu tulee imemään ihmisestä verta.

Kukaan ei vastannut siihen mitään. Vene laski rantaan.

Sanoen nopeasti "kiitos tästä illasta" meni Falck.

Hän ei tahtonut nähdä, miten Gunvor saattoi katsoa tuohon tohtoriin — ja miten kiireellisen sydämellisesti hän tarttui hänen käsivarteensa. Gunvor saattoi olla aivan rauhallinen; Falck ei todellakaan ollut tehnyt minkäänlaisia kuvitelmia. Mutta miten ne silmät saattoivat olla sokeat ja lämpimät!