ENSIMÄINEN KIRJA.

Halikarnassolainen Herodotos tarjoaa tässä esityksen tutkimuksistaan, jotteivät ihmisten toimet aikojen kuluessa hälvenisi, eivätkä ne suuret ja ihmeelliset teot, joita osaksi helleenit, osaksi barbarit, ovat suorittaneet, jäisi maineettomiksi, ja ennen kaikkea, jotta selviäisi, mistä syystä he ovat joutuneet sotiin toistensa kanssa.

1. Persialaisten historiantuntijat väittävät, että foinikialaiset ovat antaneet ensi aiheen eripuraisuuteen. Nämä olivat nimittäin tulleet niinkutsutusta Punaisesta merestä meidän meren luo ja asettuneet siihen maahan, jossa vielä nytkin asuvat, sekä kohta antautuneet pitkiin merimatkoihin. Niinpä he, kuljettaen mukanaan egyptiläisiä ja assyrialaisia tavaroita, saapuivat muun muassa myös Argokseen. Tämä Argos oli siihen aikaan kaikissa kohdin edellä muita paikkoja siinä maassa, jota nyt kutsutaan Hellaaksi. Mainittuun Argokseen olivat siis muka foinikialaiset saapuneet ja panneet näytteille tavaransa. Neljäntenä tai viidentenä päivänä siitä, kun olivat saapuneet, ja heillä oli melkein kaikki loppuun myytynä, oli meren luo tullut useiden muiden naisten muassa myös kuninkaan tytär. Ja oli hänen nimensä, niinkuin myös helleenit sanovat, Io, Inakhoksen tytär. Kun naiset paraillaan seisoivat laivan peräkeulan tykönä ja ostivat tavaroista niitä, joita heidän eniten teki mieli, niin foinikialaiset kehoittivat toisiaan karkaamaan heidän kimppuunsa. Useimmat naisista pääsivät pakoon, mutta Io joutui muiden kera ryöstetyksi. Foinikialaiset viskasivat hänet laivaan ja lähtivät purjehtimaan Egyptiä kohden.

2. Sillä tavoin persialaiset kertovat Ion saapuneen Egyptiin, eivätkä niinkuin helleenit, ja he sanovat tämän tapauksen olleen ensi alkuna loukkauksiin. Mutta tämän jälkeen he väittävät muutamien helleenien (mitään nimeä he eivät saata mainita) suunnanneen kulkunsa Foinikian Tyrokseen ja ryöstäneen kuninkaantyttären Europan. Nämä lienevät kaiketi olleet kreetalaisia. Siihen saakka siis molemmat olivat maksaneet toisilleen samalla mitalla, mutta sittemmin olivat helleenit muka syypäät toiseen loukkaukseen. He olivat näet sotalaivalla purjehtineet kolkhilaiseen Aiaan sekä Fasis-virralle, ja muut tehtävänsä suoritettuaan ryöstäneet kuninkaantyttären Medeian. Sitten oli kolkhilaisten kuningas lähettänyt kuuluttajan Hellaaseen pyytämään hyvitystä ryöstöstä ja vaatimaan pois tytärtä. Mutta helleenit vastasivat, etteivät nekään olleet heille antaneet hyvitystä argolaisen Ion ryöstöstä; niinpä eivät he itsekään aio noille semmoista antaa. Edelleen he kertovat, että toisessa miespolvessa tämän jälkeen Priamoksen poika Alexandros sen kuultuaan oli tahtonut ryöstämällä saada vaimon Hellaasta, varmasti vakuutettuna siitä, ettei tulisi antamaan hyvitystä, sillä eiväthän nuo toisetkaan sitä antaneet. Kun hän nyt sitten oli ryöstänyt Helenan, niin helleenit päättivät ensiksi lähettämällä sanansaattajia vaatia pois Helenaa ja pyytää hyvitystä ryöstöstä. Mutta heidän tätä pyyntöä esittäessään vetivät muka toiset esille Medeian ryöstön ja huomauttivat siitä, kuinka helleenit tahtoivat muilta saada hyvitystä, vaikkeivät itse olleet sitä antaneet eivätkä vaadittaessa olleet Medeiaa luovuttaneet.

4. Siihen saakka oli siis ollut vain molemminpuolisia ryöstöjä, mutta tästä puolen olivat helleenit suuressa määrin tehneet itsensä syypäiksi loukkauksiin. He näet olivat ennemmin alkaneet tehdä sotaretkiä Aasiaan kuin aasialaiset Europpaan. Nytpä persialaiset sanovat pitävänsä naisten ryöstöä vääränä tekona, mutta sulana mielettömyytenä puuhata kostoa, sittenkuin ne kerran on ryöstetty; järkeväksi sitä vastoin he katsovat olla ensinkään välittämättä ryöstetyistä naisista, sillä onhan ilmeistä, ettei heitä ryöstettäisi, elleivät itse sitä tahtoisi. Niinpä persialaiset sanovat, että Aasian puoleiset eivät ole pitäneet mitään lukua ryöstetyistä naisistaan, mutta että helleenit, lakedaimonilaisen naisen vuoksi, ovat koonneet suuren sotajoukon ja sitten tulleet Aasiaan ja kukistaneet Priamoksen vallan. Siitä perin he sanovat pitäneensä helleenejä vihollisinaan. Persialaiset näet omistavat itselleen Aasian ja siinä asuvat kansat, mutta katsovat Europan ja helleenien olevan heistä erillään.

5. Näin persialaiset kertovat tapahtuneen, ja Ilionin valloituksessa he näkevät alkusyyn vihollisuuteensa helleenejä kohtaan. Mutta Ion suhteen poikkeavat foinikialaiset persialaisista seuraavassa kohden. He näet eivät sano ryöstämällä vieneensä häntä Egyptiin, vaan väittävät, että hän Argoksessa muka oli pitänyt yhteyttä laivan isännän kanssa ja huomattuaan olevansa raskas häveten vanhempiaan vapaaehtoisesti purjehtinut pois foinikialaisten matkassa, jottei asia tulisi ilmi.

Näin puolestaan persialaiset ja foinikialaiset kertovat. Minä taas en näitten seikkojen suhteen lähde väittämään, oliko asia näin vai mahdollisesti jollain muulla tavoin; tahdon vain mainita hänet, jonka itse tiedän ensiksi alottaneen vääriä tekoja helleenejä kohtaan, ja sitten mennä kertomuksessani eteenpäin, yhtäläisesti käsitellen ihmisten pieniä ja suuria asuinpaikkoja. Sillä monet niistä, jotka muinoin olivat suuria, ovat nyt pienet, ja toiset, jotka minun aikanani ovat suuria, olivat ennen pienet. Koska siis ymmärrän, että inhimillinen onni ei mitenkään ole pysyväinen, tahdon yhtäläisesti käsitellä molempia.

6. Kroisos oli suvultaan lyydialainen ja Alyatteen poika. Hän oli niiden kansojen hallitsija, jotka asuivat tällä puolen Halysta, mikä joki virtaa etelästä syyrialaisten ja paflagonilaisten alueiden välitse pohjoiseen ilmansuuntaan ja laskee niinkutsuttuun Pontos Euxeinokseen. Tämä Kroisos oli, mikäli me tiedämme, ensimäinen barbari, joka pakoitti muutamia helleenejä suorittamaan veroa, ja teki toiset ystäviksensä. Valtansa alle hän saattoi Aasiassa asuvat ioonilaiset, aiolilaiset ja doorilaiset, ystävikseen hän teki lakedaimonilaiset. Mutta ennen Kroisoksen hallitusta olivat kaikki helleenit vapaita. Sillä kimmeriläisten sotaretki, joka tehtiin Iooniaa vastaan ja oli tapahtunut ennen Kroisosta, ei muodostunut kaupunkien hävitykseksi, vaan ainoastaan päällekarkaukseksi ja ryöstöksi.

7. Lyydian hallitus, joka oli ollut herakleideilla, joutui seuraavalla tavalla Kroisoksen suvulle, nimittäin niinkutsutuille mermnadeille. Sardeen hallitsijana oli Kandaules, jota helleenit nimittävät Myrsilokseksi, ja joka oli Herakleen pojan Alkaioksen jälkeläinen. Sillä Agron, Ninoksen poika, ja Beloksen, Alkaioksen pojan, pojanpoika, oli ensimäinen herakleidi, joka tuli Sardeen kuninkaaksi, ja Kandaules, Myrsoksen poika, viimeinen. Ne taas, jotka ennen Agronia olivat tätä maata hallinneet, olivat Atyksen pojan Lydoksen jälkeläisiä, jonka mukaan koko tätä kansaa kutsuttiin lyydialaisiksi, kun sitävastoin sitä ennen oli kutsuttu maionilaisiksi. Heiltä saivat oraakelinlauseen nojalla hallituksen herakleidit, jotka polveutuivat Iardanoksen orjattaresta sekä hallitsivat kaksikymmentäkaksi miespolvea, s.o. viisisataaviisi vuotta, niin että poika aina isältään peri hallituksen, aina Kandauleeseen, Myrsoksen poikaan saakka.

8. Tämä Kandaulespa oli suuresti ihastunut vaimoonsa, ja ihastuksissaan hän arveli omistavansa kaikista kauniimman vaimon. Näin hän arveli ja ylisteli ylenmäärin vaimonsa ihanuutta, myöskin Daskyloksen pojalle Gygeelle, joka Kandauleen henkivartijoista enimmin nautti hänen suosiotaan ja jolle hänen oli tapana uskoa tärkeimmät asiansa. Jonkun ajan kuluttua — sallimus oli näet määrännyt, että Kandauleen piti käymän onnettomasti — tämä lausui Gygeelle näin: "Gyges, minusta tuntuu kuin sinä et uskoisi minua, kun puhun vaimoni ihanuudesta, ja ovathan ihmisten korvat vähemmän herkät uskomaan kuin heidän silmänsä. Laita sen vuoksi niin, että saat nähdä hänet alastomana." Mutta Gyges huudahti ääneen ja virkkoi: "minkä ymmärtämättömän sanan, valtias, lausut, kun käsket minua katselemaan valtiatartani alastomana? Riisuuhan nainen yltään kainoutensa samalla kertaa kuin pukunsa. Jo aikoja sitten ovat ihmiset keksineet viisaita mietelmiä, joista tulee ottaa oppia; ja näitten joukossa on tämä yksi: katsokoon kukin omaansa. Minä kyllä uskon hänen olevan kaikista naisista kauniimman ja pyydän sinua, ettet vaatisi säädyttömiä." Näin hän siis vastusteli peläten, että hänelle siitä koituisi turmiota, mutta toinen vastasi näin: "ole levollinen, Gyges, äläkä pelkää, että minä näin puhelen koetellakseni sinua tai että vaimoni puolelta sinua kohtaisi jokin vaurio. Sillä minä tulen ennakolta järjestämään asian niin, että hän ei edes saa tietääkään sinun nähneesi hänet. Minä aion nimittäin asettaa sinut makuuhuoneeseemme, avatun oven taakse. Heti kun minä olen tullut sisälle, saapuu myös vaimoni makuulle. Lähellä sisäänkäytävää on tuoli. Sinne hän riisuessaan vaatekappaleensa asettaa ne yksitellen, joten sinä saat tilaisuuden kaikessa rauhassa katsella häntä. Mutta silloin kun hän tuolin luota käy vuoteen ääreen, ja sinä joudut hänen selkänsä taakse, niin laita niin, ettei hän saa nähdä sinua kulkiessasi ovesta ulos." Koska Gyges siis ei voinut päästä asiasta, niin hän suostui. Mutta kun Kandaules arveli, että oli aika käydä makuulle, niin hän vei Gygeen huoneeseensa, ja kohta senjälkeen saapui myös vaimo. Hän tuli sisään ja asetti vaatteensa paikoilleen, ja silloin Gyges sai ihailla häntä. Kun Gyges sitten vaimon mennessä makuulle joutui tämän selän taakse, hän pujahti tiehensä ja läksi ulos. Mutta hänen mennessään ulos vaimo huomasikin hänet. Vaan älyten, että se oli tapahtunut miehensä toimesta, hän ei huudahtanut, vaikka olikin häpeissään, ja tekeytyi niinkuin ei olisi huomannut, mutta mietti mielessään kostoa Kandauleelle. Sillä lyydialaisten, samoin kuin miltei kaikkien muidenkin barbarien kesken, tuottaa yksin miehellekin suurta häpeätä, jos hänet nähdään alastomana.

11. Sillä kertaa kuningatar ei ilmaissut mitään, vaan pysyi alallaan. Mutta heti kun päivä valkeni, hän käski niitä palvelijoistaan, joiden huomasi olevan itselleen uskollisimmat, olemaan valmiina ja kutsutti luokseen Gygeen. Tämä tulikin käskystä siinä luulossa, että kuningatar ei tiennyt mitään tapahtumasta. Sillä hänen oli ennenkin ollut tapana mennä kuningattaren luo, joka kerta kun tämä kutsui. Mutta kun Gyges saapui, nainen virkkoi näin: "nyt, Gyges, on sinulla edessäsi kaksi tietä, joista annan sinun valita, kumpaako tahdot kulkea. Sinun täytyy näet joko tappaa Kandaules, ottaa minut vaimoksesi ja ruveta lyydialaisten kuninkaaksi tai kohta ilman muuta kuolla, jottet vastedes kaikessa tottelisi Kandaulesta ja saisi nähdä semmoista, jota sinun ei tule nähdä. Sillä totisesti täytyy joko hänen, joka tämän neuvon antoi, tai sinun, joka olet nähnyt minut alastomana ja tehnyt semmoista, joka on säädytöntä, joutuman tuhon omaksi." Aluksi Gyges hämmästyi hänen sanojaan, mutta sitten hän alkoi rukoilla, ettei kuningatar pakoittaisi häntä tekemään sellaista valintaa. Vaan kun hän ei osannut taivuttaa naista ja näki, että todella oli edessä pakko joko surmata valtias tai itse saada muilta surmansa, niin hän päätti itse jäädä eloon ja kysyi siis vielä näin: "koska sinä pakoitat minut vasten tahtoani tappamaan valtiaani, niin annahan minun myös kuulla, millä tavalla meidän tulee käydä häneen käsiksi." Silloin kuningatar keskeyttää häntä näillä sanoin: "Siitä samasta paikasta, mistä hänkin minua näytteli alastomana, tulee hyökkäys tehtäväksi, ja hänen kimppuunsa tullaan käymään hänen nukkuessaan."

12. Niin pian kuin he olivat sommitelleet salajuonen, yön tultua Gyges seurasi naista huoneeseen. Sillä hän ei päässyt asiasta erilleen, hänellä kun ei ollut mitään keinoa vapautua siitä, vaan täytyi joko hänen tai Kandauleen kuolla. Siinä kuningatar antoi hänelle tikarin ja piilotti hänet saman oven taakse, missä ennenkin oli ollut. Ja sitten Kandauleen levätessä Gyges astui esiin ja tappoi hänet. Ja niin Gyges sai sekä vaimon että kuninkuuden. Niinpä hän sai kuninkuuden, ja Delfoin oraakeli vahvisti häntä siinä.

13. Sillä kun lyydialaiset panivat pahakseen Kandauleen onnettomuuden ja olivat aseissa, sopivat Gygeen puoluelaiset ja muut lyydialaiset siitä, että jos oraakeli julistaisi hänet lyydialaisten kuninkaaksi, hän saisi hallita, mutta jollei, niin hänen tulisi antaa hallitus takaisin herakleideille. Oraakeli antoikin vastauksen, jonka nojalla Gyges tuli kuninkaaksi. Sen verran kuitenkin Pytia vielä sanoi, että kosto herakleidien puolesta tulee kohtaamaan Gygeen viidettä jälkeläistä. Tästä lausumasta eivät kuitenkaan lyydialaiset eivätkä heidän kuninkaansa yhtään välittäneet, ennenkuin se kävi toteen.

14. Tällä tavoin siis mermnadit saivat itsevaltiuden karkoitettuaan herakleidit. Ja tultuaan hallitsijaksi Gyges lähetti Delfoihin useita vihkilahjoja, sillä mitä Delfoissa on hopealahjoja, ovat useimmat niistä hänen antamiaan; ja paitsi hopeaa hän vihki suunnattoman määrän kultaa, josta ansaitsevat eniten muistamista ne luvultaan kuusi kultaista sekoitusastiaa, jotka sinne pyhitettiin. Nämä seisovat korintolaisten aarreaitassa ja painavat kolmekymmentä talenttia. Tosiasiassa kuitenkaan se aarre ei ole korintolaisten valtion, vaan Kypseloksen, Eetionin pojan, oma. Mainittu Gyges oli Fryygian kuninkaan Midaan, Gordioksen pojan, jälkeen ensimäinen barbari, joka, mikäli tiedämme, pyhitti vihkilahjoja Delfoihin. Sillä myös Midas pyhitti sinne kuninkaallisen istuimensa, jossa hän julkisesti tuomitessaan istui, ja kannattaa sitä katsella. Mainittu istuin sijaitsee juuri siinä, missä Gygeen sekoitusastiatkin. Ja tätä kultaa ja hopeaa, jonka Gyges sinne vihki, delfolaiset pyhittäjän mukaan kutsuvat nimellä "Gygadas".

15. Päästyään hallitukseen Gyges hyökkäsi sotajoukollaan Miletokseen ja Smyrnaan sekä valtasi Kolofonin kaupungin. Vaan jättäkäämme hänet sikseen, mainittuamme tämän. Sillä mitään muuta suurtyötä ei hän suorittanut hallitusaikanaan, joka kesti kahdeksanneljättä vuotta. Sensijaan tahdon mainita Ardyksestä, Gygeen pojasta, joka hallitsi Gygeen jälkeen. Tämä valloitti Prienen sekä hyökkäsi Miletokseen. Hänen hallitessaan Sardeessa saapuivat Aasiaan kimmeriläiset, jotka paimentolaisskyytit olivat heidän olinpaikoistaan hätyyttäneet, ja valloittivat Sardeen, paitsi linnaa.

16. Ardyksen hallittua yhdeksänviidettä vuotta seurasi hallituksessa Ardyksen poika Sadyattes, joka hallitsi kaksitoista vuotta, ja Sadyatteen jälkeen Alyattes. Tämä soti Kyaxaresta, Deiokeen jälkeläistä, ja meedialaisia vastaan, ajoi kimmeriläiset ulos Aasiasta, valloitti Smyrnan, joka oli saanut asujaimensa Kolofonista käsin, ja hyökkäsi Klazomenaihin. Tämän asukkaista hän ei kuitenkaan suoriutunut sillä tavoin kuin olisi suonut, vaan kärsi suuren tappion. Muista toimista, mitkä hän hallituksessa ollessaan suoritti, ansaitsevat seuraavat enimmin kertomista.

17. Hän ryhtyi miletolaisia vastaan sotaan, minkä oli perinyt isältään. Niinpä hän vei sotajoukkonsa Miletosta vastaan ja piiritti sitä seuraavalla tavalla. Aina milloin vilja pelloilla oli tuleentunut, hän hyökkäsi sotajoukkoineen maahan. Ja sotaan hän marssi pillien, harppujen ja nais- sekä mieshuilujen tahdin mukaan. Mutta niin pian kuin hän saapui Miletoksen alueelle, ei hän hajoittanut eikä polttanut taloja maaseudulla tai kiskonut niistä pois ovia, vaan jätti ne seisomaan paikoilleen. Sensijaan hän aina hävitti puut ja viljan maasta ja läksi sitten takaisin. Sillä miletolaiset vallitsivat merellä, joten lyydialaisten sotajoukolla ei ollut mitään hyötyä piirityksestä. Asumuksia taas lyydialainen siitä syystä ei hävittänyt, että miletolaisilla olisi, mistä lähtisivät kylvämään ja muokkaamaan maata, ja hänellä itsellään, kun he tekisivät maatöitä, olisi hyökätessään jotain ryöstettävääkin.

18. Näin menetellen hän soti yksitoista vuotta, joiden kuluessa miletolaiset kärsivät kaksi suurta tappiota, toisen kerran taistellessaan omassa maassaan Limeneionissa, toisen kerran Maiandroksen kedolla. Kuutena näistä yhdestätoista vuodesta hallitsi lyydialaisia vielä Sadyattes, joka myös siihen aikaan hyökkäsi sotajoukkoineen Miletoksen alueeseen. Hän se myös oli, joka oli sodan alkanut. Niinä viitenä vuotena sitävastoin, jotka seurasivat noita kuutta, kävi sotaa Sadyatteen poika Alyattes, joka, kuten ennenkin olen osoittanut, oli isältään perinyt sodan ja uurasti sitä innolla. Miletolaisia avustivat tässä sodassa ioonilaisista ainoastaan khiolaiset. Nämä tekivät vastapalveluksen antamalla takaisin saman samasta. Sillä aikaisemmin miletolaiset olivat auttaneet khiolaisia sodassa erythraialaisia vastaan.

19. Mutta kun kahdentenatoista vuotena sotajoukko oli virittänyt laihon tuleen, kävi niin, että sattui seuraava tapaus. Heti kun laiho oli syttynyt, se tuulen ajamana sytytti niinkutsutun assessolaisen Atenen temppelin; ja temppeli syttyi ja paloi poroksi. Aluksi ei siitä sen enempää välitetty, mutta sotajoukon tultua Sardeeseen Alyattes sairastui. Kun tauti kävi pitkällisemmäksi, hän lähettää Delfoihin tiedustelijoita, joko sitten jonkun toisen neuvosta tai koska itsekin katsoi hyväksi lähettää kysymään jumalan mieltä taudin johdosta. Heidän tultuaan Delfoihin Pytia ei sanonut antavansa vastausta heille, ennenkuin uudelleen rakentaisivat sen Atenen temppelin, jonka olivat polttaneet Assessoksessa, Miletoksen alueella.

20. Tiedän että niin tapahtui, koska olen sen kuullut delfolaisilta. Miletolaiset taas lisäävät tähän, että kun Periandros, Kypseloksen poika, joka oli hyvin läheinen kestiystävä Miletoksen silloiselle hallitsijalle Thrasybulokselle, kuuli Alyatteelle annetun oraakelinvastauksen, niin hän lähetti sanansaattajan ilmoittamaan asiasta, jotta tämä ennakolta tietäisi siitä ja siten voisi ryhtyä neuvoon käsilläolevan tapauksen varalle.

21. Näin miletolaiset puolestaan kertovat tapahtuneen. Niin pian kuin siis tämä oli ilmoitettu Alyatteelle, hän kohta lähetti kuuluttajan Miletokseen ja tahtoi tehdä välirauhan Thrasybuloksen ja miletolaisten kanssa, siksi aikaa kuin hän rakentaisi temppelin. Lähetti meni siis Miletokseen, mutta Thrasybulos, joka ennakolta tarkoin tunsi koko jutun ja tiesi, mitä Alyattes aikoi tehdä, sommittelee seuraavan juonen. Kaiken sen viljan, mitä kaupungissa oli sekä hänen omaansa että yksityisten, hän keräsi kokoon torille ja julisti miletolaisille, että sittenkuin hän antaisi merkin, he kaikki joisivat ja mässäisivät toistensa kanssa.

22. Tämän Thrasybulos teki ja julisti siinä tarkoituksessa, että sardeelainen airut saisi nähdä suuren viljaläjän kaadettuna torille ja ihmisten viettävän hyviä päiviä sekä ilmoittaisi siitä Alyatteelle. Ja näin tapahtuikin. Sillä kun airut sen nähtyään ja asiansa esitettyään Thrasybulokselle, oli lähtenyt pois Sardeeseen, saatiin, kuten minä olen kuullut, juuri tästä syystä, eikä mistään muusta, aikaan sovinto. Alyattes näet, joka luuli viljanpuutteen Miletoksessa olevan ankaran ja väestön äärimäiseen kurjuuteen saakka nääntyneen, kuulikin Miletoksesta palaavalta kuuluttajalta päinvastaisia tietoja kuin minkälaiseksi itse arveli asianlaidan. Senjälkeen tehtiin sotivien kesken sovinto sillä ehdolla, että he olisivat toistensa kestiystäviä ja liittolaisia; Alyattes taas rakensi Atenelle Assessokseen kaksi temppeliä yhden sijasta ja toipui itse taudistaan. Niin kävi Alyatteen sodan miletolaisia ja Thrasybulosta vastaan.

23. Mainittu Periandros, joka ilmaisi Thrasybulokselle oraakelinvastauksen, oli Kypseloksen poika ja hallitsi Korintosta. Hänen hallitessaan sattui, niinkuin korintolaiset kertovat — ja heidän kanssaan pitävät lesbolaiset yhtä — mitä suurin ihme: delfinin selässä oli nimittäin Tainaroniin saapunut methymnalainen Arion, joka oli etevimpiä silloisia kitaransoittajia ja, mikäli me tiedämme, ensimäinen, joka sepitti, nimitti ja esitti dityrambeja Korintoksessa.

24. Kerrotaan että tämä Arion, joka enimmän ajan oleskeli Periandroksen luona, sai halun purjehtia Italiaan ja Sisiliaan; ja ansaittuaan siellä suuria summia hän tahtoi palata takaisin Korintokseen. Niinpä hän läksi liikkeelle Taraksesta [s.o. Tarentumista], ja koska eniten luotti korintolaisiin, hän vuokrasi laivan, jonka miehistö oli Korintoksesta. Mutta ulapalla merimiehet alkoivat väijyä Arionin henkeä ja päättivät viskata hänet mereen siten saadakseen hänen rahansa. Sen havaittuaan Arion rupesi rukoilemaan, jätti heille rahansa ja pyysi vain saada pitää henkensä. Mutta eipä hän kuitenkaan saanut heitä taivutettua, vaan laivamiehet käskivät häntä joko surmaamaan itsensä, jolloin saisi hautauksen maalla, tai hetimmiten hyppäämään mereen. Uhkauksista pulaan joutunut Arion pyysi, että he, jos hyväksi katsoisivat, sallisivat hänen täydessä juhlapuvussa tuhdolla seisten esittää laulua. Ja laulun laulettuaan hän lupasi surmata itsensä. Niinpä heissä heräsi halu kuulla maailman parasta laulajaa, ja he väistyivät peräkeulasta laivan keskiosaan. Mutta Arion pukeutui täyteen juhlapukuunsa, tarttui kitaraan ja lauloi tuhdolla seisten korkean veisun alusta loppuun. Vaan virren päättyessä hän heittäytyi mereen sellaisenaan, täydessä juhlapuvussaan. Ja merimiehet purjehtivat Korintokseen, mutta Arionin kerrotaan delfinin ottaneen selkäänsä ja vieneen Tainaroniin. Sinne hän astui maihin ja läksi puvussaan Korintokseen; ja saavuttuaan perille hän kertoi koko tapauksen. Mutta Periandros ei uskonut, vaan piti Arionia vartioituna eikä laskenut häntä minnekään; kuitenkin hän piti silmällä laivamiehiäkin. Kun nämä siis tulivat saapuville, hän kutsutti heidät luokseen ja tiedusteli, oliko heillä jotain kerrottavaa Arionista. He väittivät hänen olevan turvassa Italiassa ja jättäneensä hänet hyvissä voimissa Tarakseen. Mutta silloin juuri ilmestyikin Arion, sellaisena kuin oli mereen hypätessään. Hämmennyksissään eivät merimiehet nyt enää voineet kieltää asiaa, koska se oli näytetty toteen. Näin korintolaiset ja lesbolaiset puolestaan kertovat, ja vielä nyt on Tainaronissa Arionin vaskinen vihkilahja; se ei ole varsin suuri ja kuvaa delfinillä ratsastavaa miestä.

25. Sittemmin Alyattes, lopetettuaan sodan miletolaisia vastaan, kuoli, hallittuaan viisikymmentäseitsemän vuotta. Hän oli toinen tämän huoneen jäsen, joka Delfoihin pyhitti vihkilahjan. Taudista parantuneena hän nimittäin vihki suuren hopeisen sekoitusastian ynnä juotetun rautajalustan, mikä ennen kaikkia vihkilahjoja Delfoissa kannattaa katsomista, ja on khiolaisen Glaukoksen tekoa, hänen, joka yksin kaikista ihmisistä on keksinyt raudan juottamisen.

26. Alyatteen kuoltua seurasi hallituksessa Alyatteen poika Kroisos, ollessaan kolmenkymmenenviiden vuoden ikäinen. Hän se oli, joka hyökkäsi helleenien ja niistä ensiksi efesolaisten kimppuun. Tällöin efesolaiset hänen piirittäminään pyhittivät kaupunkinsa Artemiille, kiinnittämällä nuoran temppelistä muuriin. Vanhan kaupungin, jota silloin piiritettiin, ja temppelin väliä on seitsemän stadionia. Efesolaisten kimppuun siis Kroisos ensiksi hyökkäsi, mutta sitten vuoron perään kaikkien ioonilaisten ja aiolilaisten, syyttäen mitä mistäkin ja esittäen suurempia syytöksiä niitä vastaan, joita vastaan saattoi keksiä suurempia syytöksiä, mutta toisia vastaan esittäen myös joutavia asioita.

27. Niin pian kuin nyt siis Aasiassa asuvat helleenit olivat pakoitetut suorittamaan veroa, niin Kroisos päätti rakentaa laivoja ja käydä käsiksi saarelaisiin. Kun hänellä oli kaikki valmiina laivanrakentamiseen, kerrotaan prieneläisen Biaan tai toisten mukaan mytileneläisen Pittakoksen saapuneen Sardeeseen. Kun silloin Kroisos kysyi, mitä uutta Hellaasta kuului, niin hän lausui seuraavalla tavalla ja lopetti siten laivanrakentamisen: "Oi kuningas, saarelaiset pestaavat kymmenentuhatta ratsumiestä, ja aikovat lähteä sotaretkelle Sardeeseen ja sinua vastaan." Siinä luulossa, että hän puhui totta, Kroisos virkkoi: "jospa jumalat johdattaisivat saarelaisten mieleen tämän, että hevosilla tulisivat lyydialaisten lapsia vastaan." Mutta toinen keskeytti sanoen: "oi kuningas, hartaastipa näytät haluavan tavata saarelaisia ratsain mannermaalla, ja toivosi on luonnollinen. Mutta mitä muuta luulet saarelaisten haluavan, kuin että, heti kun kuulivat sinun aikovan heidän varalleen rakentaa laivoja, soivat tapaavansa lyydialaiset merellä, kostaakseen sinulle mannermaalla asuvien helleenien puolesta, joita sinä pidät orjuudessa?" Tuo johtopäätös kuuluu kovasti huvittaneen Kroisosta, ja koska toinen tuntui puhuvan sattuvasti, hän totteli tätä ja lakkasi laivanrakentamisesta. Ja niin hän solmi kestiystävyysliiton saarilla asuvien ioonilaisten kanssa.

28. Jonkun ajan kuluttua olivat melkein kaikki Halys-joen tällä puolen olevat kansat kukistetut. Sillä paitsi kilikialaisia ja lykialaisia Kroisos oli laskenut valtansa alle kaikki muut.

29. Sittenkuin siis nämä olivat kukistetut, saapui rikkautensa huipulla olevaan Sardeeseen kaikkien muiden Hellaan viisasten miesten muassa, mitä siihen aikaan sattui olemaan, ja miten mikin heistä milloinkin tuli, myöskin atenalainen Solon, joka atenalaisten käskystä oli laatinut lakeja ja sitten oleskeli kymmenen vuotta ulkomailla, jonne oli matkustanut maailmaa katsomaan, jottei hänen olisi pakko purkaa jotain laatimistaan laeista. Sillä itse eivät atenalaiset kyenneet sitä tekemään, he kun suurilla valoilla olivat sitoutuneet kymmenen vuotta noudattamaan niitä lakeja, joita Solon heille säätäisi.

30. Tästä syystä sekä katsellakseen maailmaa Solon saapui Egyptiin Amasiin luo ja niin myös Sardeeseen Kroisoksen tykö. Hänen tultuaan sinne Kroisos kestitsi häntä hovissaan. Mutta kolmantena tai neljäntenä päivänä palvelijat Kroisoksen käskystä kuljettivat häntä ympäri aarreaitoissa ja näyttelivät hänelle kaikkea, mikä oli suurta ja äveriästä. Kun hän oli kaikki nähnyt ja katsellut, mikäli siihen oli tilaisuutta, Kroisos virkkoi näin: "atenalainen kestiystävä, meidän kuuluviimme on tullut paljon puhetta viisaudestasi ja matkoistasi, ja että muka viisauden rakkaudesta olet kulkenut maita mantereita. Nyt siis minussa on herännyt halu kysyä, kenenkä olet nähnyt olevan kaikista ihmisistä onnellisimman." Näin hän kysyi siinä luulossa, että itse muka oli onnellisin ihminen. Ollenkaan imartelematta, vaan totuuden mukaisesti, Solon lausuu: "oi kuningas, atenalaisen Telloksen." Hämmästyneenä lausunnosta Kroisos kysyi kiihkeästi: "missä kohden siis katsot Tellosta onnellisimmaksi?" Hänpä virkkaa: "ensiksikin Tellos eli onnellisessa valtiossa ja hänellä oli kauniita ja hyviä lapsia ja hän sai nähdä heille kaikille syntyvän lapsia ja kaikkien jäävän eloon. Toiseksi hänellä oli meidän oloihimme nähden hyvä toimeentulo, ja vihdoin muodostui hänen elämänsä loppu mitä loistavimmaksi. Kun näet Eleusiissä oli syttynyt taistelu atenalaisten ja heidän naapuriensa kesken, niin hän riensi avuksi, ajoi viholliset pakosalle ja sai mitä kauniimman kuolon; ja atenalaiset hautasivat hänet valtion kustannuksella siihen paikkaan, mihin oli kaatunutkin, ja kunnioittivat häntä suuresti."

31. Niin paljon onnellista Telloksesta kertomalla Solon vain yllytti Kroisosta. Niinpä tämä kysyi, ketä hän katsoi toiseksi Telloksen jälkeen, varmasti arvellen tulevansa ainakin toiselle sijalle. Mutta Solon vastasi: "Kleobista ja Bitonia. Näillä näet, jotka syntyperältään olivat argolaisia, oli riittävä toimeentulo ja sen lisäksi tällaiset ruumiinvoimat: molemmat olivat yhtäläisesti saaneet palkintoja kilpailuissa, ja kerrotaanpa heistä myös seuraava tarina. Argolaiset viettivät Hera-juhlaa, ja nuorukaisten äidin täytyi ehdottomasti ajaa pyhättöön, mutta härät eivät ajoissa saapuneet pellolta. Kun siis aika pakoitti, nuorukaiset itse astuivat ikeen alle ja vetivät vaunuja, joissa heidän äitinsä kulki; ja suoritettuaan neljäkymmentäviisi stadionia he saapuivat pyhättöön. Sittenkuin he olivat tämän tehneet, ja koko kansanjoukko oli heidät nähnyt, osoitti heidän suhteensa jumala, että ihmisen on paljoa parempi kuolla kuin elää. Argolaiset näet ympäröivät nuorukaisia ja onnittelivat heitä heidän ruumiinvoimiensa vuoksi, argottaret taas äitiä, että oli sellaisia lapsia saanut. Mutta äiti, ylen iloisena sekä heidän teostaan että maineestaan, seisahtui jumalankuvan eteen ja rukoili, että jumalatar antaisi hänen lapsilleen Kleobiille ja Bitonille, jotka olivat hänelle niin suurta kunniaa tuottaneet, sen, minkä saavuttaminen ihmiselle on parasta. Tämän jälkeen uhrattuaan ja aterioituaan nuorukaiset panivat maata itse pyhättöön eivätkä enää sen koommin nousseet, vaan päättivät näin päivänsä. Mutta argolaiset teettivät heidän kuvansa ja pystyttivät ne Delfoihin, koska olivat olleet miesten parhaimmat."

32. Solon siis antoi näille toisen sijan onnellisuudessa. Mutta Kroisos virkkoi kiivastuneena: "oi atenalainen vieras, entä meidän onnemme, onko se sinusta niin mitätön, ettet ole katsonut meitä edes yksityisten miesten vertaisiksi?" Hänpä vastasi: "oi Kroisos, sinä kysyt inhimillisten seikkojen suhteen minua, joka tiedän, että kaikki jumaluus on kateellista ja epävakaista. Sillä pitkän ajan kuluessa joutuu näkemään paljon sellaista, jota ei tahdo, ja paljon myös kärsimään. Minä asetan nimittäin seitsemänkymmentä vuotta ihmiselämän rajaksi. Nämä seitsemänkymmentä vuotta tekevät kaksikymmentäviisituhattakaksisataa päivää, lukuunottamatta karkauskuukausia. Ja jos yhdellä kuukaudella pitennetään joka toinen vuosi, jotta vuodenajat sattuisivat oikealle kohdalleen, niin saadaan seitsemällekymmenelle vuodelle tulevia karkauskuukausia kolmekymmentä viisi ja näistä kuukausista syntyviä päiviä tuhattaviisikymmentä. Kaikista näistä päivistä, joita, sijoitettuina seitsemällekymmenelle vuodelle, on kaksikymmentäkuusituhatta kaksisataaviisikymmentä, ei toisena päivänä tapahdu vallan samaa kuin toisena. Näin siis, oi Kroisos, on ihminen kokonaan sattumaa. Minä näen kyllä, että sinä olet erinomaisen rikas sekä hallitset useita ihmisiä; mutta sitä, mitä minulta kysyit, en saata vielä sinusta sanoa, ennenkuin olen kuullut kauniisti lopettaneesi elämäsi. Sillä eihän upporikas ole onnellisempi sitä, jolla on päiväksi, ellei se kohtalo samalla seuraa, että hän kaikin puolin suotuisassa tilassa hyvästi päivänsä päättää. Sillä monet pohatat ovat onnettomat, ja monet, joilla on kohtalainen toimeentulo, onnelliset. Ja ylen äveriäs, mutta onneton, voittaa kahdessa kohden hyväosaisen, mutta jälkimäinen monessa kohden edellisen. Edellinen voi kyllä helpommin tyydyttää haluaan ja kantaa suurta kohtaavaa tappiota, mutta jälkimäinen on seuraavissa kohdin hänestä edellä. Tosin hän ei saata samalla tavalla kuin toinen kestää tappiota ja tyydyttää haluaan, mutta tästä suojelee häntä hänen hyvä kohtalonsa; sensijaan hänessä ei ole ruumiillisia vikoja eikä tauteja, hän on vapaa onnettomuuksista, hänellä on hyviä lapsia, ja kaunis ulkomuoto. Jos hän tämän lisäksi vielä hyvin päättää päivänsä, on hän juuri tuo, jota sinä etsit, ja joka ansaitsee onnellisen nimen. Mutta ennenkuin ihminen kuolee, tulee pidättyä arvostelusta eikä vielä kutsua häntä onnelliseksi, vaan hyväosaiseksi. Nytpä on mahdotonta, että yksi ihminen voisi kaikkia näitä etuja yhdistää, samoinkuin ei mikään maa riitä tarjoamaan kaikkea itselleen, vaan yhtä sillä on, mutta tarvitsee toista; ja se, jolla on useimmat edut, on paras. Niin myös ei ihmisyksilökään semmoisenaan ole kylliksi itselleen; sillä yhtä hänellä on, mutta toista hän tarvitsee. Joka siis omistaa enimmät näistä eduista ja tekee sitä lakkaamatta sekä sitten toivomustensa mukaan päättää päivänsä, hän, oi kuningas, minusta on oikeutettu kantamaan tätä nimeä. Tulee nimittäin aina katsoa, minkä lopun mikin asia saa; sillä monet, joille jumala on vilaukselta näyttänyt onnea, hän on myöhemmin perinjuurin nujertanut."

33. Tämän sanottuaan ei Solon tietenkään enää pysynyt Kroisoksen suosiossa, vaan piittaamatta hänestä vähääkään tämä lähetti hänet luotaan menemään pitäen häntä kovin typeränä, koska, jättämällä sikseen käsilläolevan hyvän, käski pitää silmällä joka asian loppua.

34. Mutta Solonin lähdettyä kohtasi Kroisosta jumalan puolelta suuri rangaistus, nähtävästi siitä syystä, että hän piti itseään onnellisimpana kaikista ihmisistä. Sillä heti senjälkeen hän nukkuessaan näki unen, joka hänelle totuudenmukaisesti ilmaisi ne onnettomuudet, jotka tulivat tapahtumaan hänen poikansa suhteen. Kroisoksella oli nimittäin kaksi poikaa, joista toinen oli viallinen, hän kun oli kuuromykkä, mutta toinen ikätoveriensa joukossa kaikissa kohdin kaikkien ensimäinen, ja oli hänen nimensä Atys. Niinpä uni osoitti Kroisokselle, että hän tulisi kadottamaan tämän Atyksen siten, että hän tulisi haavoittumaan rautaisen peitsenkärjen kautta. Sittenkuin Kroisos oli herännyt ja itsekseen punninnut asiaa, hän säikähtyneenä unesta otti pojallensa vaimon eikä milloinkaan sen koommin lähettänyt häntä, jonka oli ollut tapana johtaa lyydialaisia sotaan, sentapaiseen toimeen. Ja heittokeihäät, peitset sekä kaikki semmoiset aseet, joita ihmiset sodassa käyttävät, hän toimitti pois miestuvista ja ahtoi kamareihin, jottei joku seinälle ripustettu esine putoaisi pojan päälle.

35. Mutta kun hänellä juuri oli käsillä poikansa häät, saapuu Sardeeseen mies, jota oli kohdannut se kova onni, että hänellä oli rikoksen tahraamat kädet; muuten hän oli syntyperältään fryygialainen ja kuninkaallista sukua. Hän saapui Kroisoksen taloon ja pyysi tulla maan tavan mukaan puhdistetuksi, ja Kroisos puhdisti hänet. Ja puhdistus tapahtuu lyydialaisilla melkein samalla tavalla kuin helleeneillä. Mutta senjälkeen kuin Kroisos oli suorittanut mitä tapa vaati, hän tiedusteli, mistä ja kuka mies oli, näin sanoen: "oi ihminen, kuka sinä olet ja mistä päin Fryygiaa saapuen olet tullut anomaan minulta turvaa? Minkä miehen tai naisen sinä olet murhannut?" Hän vastasi: "oi kuningas, minä olen Midaan pojan, Gordiaan, poika, nimeni on Adrastos, olen vasten tahtoani tullut surmanneeksi oman veljeni, jonka vuoksi isäni on minut ajanut pois, ja olen vailla kaikkea." Kroisos vastasi hänelle näin: "ystävistä polveudut ja ystävien luo olet tullut, missä sinulta ei ole puuttuva mitään, niin kauan kuin meidän luonamme viivyt. Ja koettamalla kantaa tätä kovaa kohtaloa niin keveästi kuin suinkin, voitat itsellesi suurimman edun."

36. Niinpä Adrastos eleli Kroisoksen luona. Mutta siihen samaan aikaan ilmestyi Myysian Olympos-vuorelle aika suuri otus siaksi. Tältä vuorelta lähtien se havitteli myysialaisten vainioita, ja useasti myysialaiset menivät ulos sitä vastaan, mutta eivät voineet sille mitään pahaa tehdä, vaan kärsivät itse sen puolelta vahinkoa. Viimein tulivat myysialaisten lähettiläät Kroisoksen luo ja sanoivat näin: "oi kuningas, mitä suurin otus siaksi on ilmestynyt meidän maahamme, ja se turmelee vainioitamme. Sitä emme voi ottaa kiinni, vaikka kuinkakin ponnistelemme. Nyt siis pyydämme sinua lähettämään meille poikasi ja valionuorukaisia ynnä koiria, karkoittaaksemme sen maasta pois." Näin he pyysivät, mutta muistaen unennäköään Kroisos virkkoi näin: "älkää enää mainitko poikaani, sillä en minä tahtoisi lähettää häntä teidän mukaanne. Hän on näet äsken nainut ja hänellä on nyt siitä huolta. Mutta minä tahdon lähettää lyydialaisten valiomiehet ja koko koiraparven ja tulen käskemään niitä, jotka lähtevät, olemaan mitä innokkaimpia yhdessä teidän kanssanne karkoittaakseen eläimen maasta."

37. Niin hän vastasi, ja myysialaiset olivat siihen tyytyväiset. Mutta silloin tulee sisään Kroisoksen poika, joka oli kuullut, mitä myysialaiset pyysivät. Kun nyt Kroisos ei sanonut lähettävänsä poikaansa heidän myötään, niin nuorukainen sanoi hänelle näin: "oi isäni, kauneinta ja jalointa oli ennen muinoin minusta mennä sotaan ja metsästysretkelle ja siten kunnostaa itseäni; mutta nyt sinä estelet minua kumpaisestakin tästä, vaikka et ole minussa huomannut mitään pelkuruutta tai haluttomuutta. Millä silmin minun nyt tulee näyttäytyä kulkiessani torille ja torilta pois? Millaiseksi tulen kansalaisilleni näyttäytymään, millaisena tulee äskennaitu vaimoni minua pitämään? Millaisen miehen kanssa hän tulee katsomaan olevansa naimisissa? Anna nyt joko minun lähteä metsästykseen, tai vakuuta järkisyillä, että minun on parempi tehdä näin."

38. Kroisos vastaa täten: "oi poikani, en minä tätä tee siitä syystä, että olisin sinussa huomannut jotain pelkuruutta tai mitään muuta epämiellyttävää, mutta uni, jonka nukkuessani näin, sanoi, että sinä olet oleva lyhytikäinen. Sinä tulet nimittäin saamaan tuhosi rautaisen keihäänkärjen kautta. Tähän näkyyn katsoen siis joudutin häitäsi ja senvuoksi en laske sinua tämmöisiin yrityksiin, koettaen jos mahdollista varastaa sinua kuolemalta, ainakin niinkauan kuin itse elän. Sinähän olet minun ainokainen poikani, sillä tuota toista, joka on jäänyt kuuloa vaille, en voi lukea omakseni."

39. Nuorukainen vastaa näin: "on anteeksi annettavaa, oi isä, että minun suhteeni olet niin varovainen, kun olet sellaisen näyn nähnyt. Mutta on kohtuullista, että minä sanon sinulle sen, mitä et ymmärrä, vaan mikä sinulta on jäänyt huomaamatta. Sinä väität siis unen sanoneen, että tulisin kuolemaan rautaisen keihäänkärjen kautta. Mutta tuolla sialla, millaiset kädet sillä on, mikä semmoinen rautapeitsi sillä on, jota sinä pelkäät? Jos uni olisi sanonut, että tulisin kuolemaan hampaan tai jonkun muun hampaalta näyttävän esineen kautta, silloin tulisi sinun tehdä se, minkä teet. Mutta nytpä olikin puhe keihäästä. Koska siis meillä ei ole taistelua miehiä vastaan, niin päästä minut menemään."

40. Kroisos vastaa: "oi poikani, sinä tavallaan voitat minut selittäessäsi unennäön tarkoituksen. Niinpä minä siis sinun voittamana muutan mieleni ja päästän sinut menemään metsästykseen."

41. Näin puhuttuaan Kroisos noudatti luoksensa fryygialaisen Adrastoksen ja tämän tultua sanoi hänelle näin: "Adrastos, kun tyly kohtalo, josta kyllä en sinua moiti, oli sinut masentanut, minä puhdistin ja otin sinut vastaan asuntooni, jossa vieläkin olet, ja olen tarjonnut sinulle kaiken ylläpitosi. Nyt siis, koska olet velvollinen hyvillä töillä palkitsemaan minua, joka ensin olen sinua kohtaan tehnyt hyviä töitä, pyydän sinua rupeamaan poikani vartijaksi, kun hän lähtee metsästämään, jotteivät tiellä jotkut pahantekijät ja rosvot ilmestyisi ja tuhoisi teitä. Sitäpaitsi täytyy sinun myös mennä sinne, missä saatat tulla kuuluisaksi urotöistä, sillä sehän on isänperintösi ja onhan sinulla lisäksi voimia."

43. Adrastos vastaa: "oi kuningas, en minä muutoin olisi lähtenyt tämmöiseen voitteluun. Sillä ei tällaisen kovan kohtalon kohtaaman sovi mennä onnellisten ikätoveriensa joukkoon, eikä ole minulla haluakaan, ja useista syistä olisin pysytellyt poissa. Mutta nyt, koska sinä sitä vaadit, ja tulee tehdä sinulle mieliksi (sillä tuleehan minun palkita sinua hyvillä töillä), olen valmis tekemään tämän ja, mikäli vartijasta riippuu, voit odottaa poikasi, jota käsket minun vartioimaan, vahingoittumatta palaavan."

43. Kun Adrastos näin oli vastannut Kroisokselle, niin Adrastos ja Atys läksivät matkaan mukanaan valionuorukaisia ja varustettuina koirilla. Saavuttuaan Olympos-vuorelle he hakivat eläintä ja löydettyään sen he asettuivat piiriin sen ympäri sekä viskasivat heittokeihäänsä sitä vastaan. Siinä nyt vieras, juuri hän, joka oli puhdistettu murhasta ja nimeltään Adrastos, heittäessään sikaa ei osunutkaan siihen, vaan tapasi Kroisoksen poikaa. Kun keihäänkärki näin tähän sattui, kävi unen lausuma hänen suhteensa täytäntöön. Ja muuan henkilö juoksi ilmoittamaan Kroisokselle tapauksen ja saavuttuaan Sardeeseen kertoi tälle sekä ottelusta että pojan kohtalon.

44. Kroisos tuli poikansa kuolemasta kovin järkytetyksi ja valitti vielä enemmän sitä, että hänet oli murhannut se, jonka itse oli murhasta puhdistanut. Ja kovasta kohtalosta katkerana hän kiivaasti huusi avuksi Zeus Puhdistajaa, ottaen hänet todistajaksi siihen, mitä hän vieraan puolelta oli saanut kärsiä, ja kutsui jumalaa sekä kotilieden että ystävyysliittojen suojelijaksi. Kotilieden suojelijaksi hän nimitti jumalaa siitä syystä, että ottamalla vastaan asuntoonsa vieraan oli tietämättään elättänyt poikansa murhaajaa, ystävyysliittojen suojelijaksi taas, koska oli saanut pahimman vihamiehensä hänestä, jonka oli lähettänyt poikansa vartijaksi.

45. Sen jälkeen saapuivat lyydialaiset kantaen vainajaa, ja hänen takanaan seurasi murhamies. Hän asettui vainajan eteen ja jätti itsensä Kroisoksen valtaan ojentaen käsiään ja käskien tätä tappamaan hänet vainajan päälle. Hän mainitsee edellisestä kovasta kohtalostaan ja sanoo, että hän tämän lisäksi vielä on tuhonnut puhdistajansa ja että hän ei enää saata elää. Sen kuultuaan Kroisos, vaikka hänellä olikin niin suuri kotoinen onnettomuus, sääli Adrastosta ja lausui hänelle: "minä olen, oi vieras, saanut sinulta kaiken hyvityksen, koskapa itse tuomitset itsesi kuolemaan. Et sinä yksin ole syypää tähän onnettomuuteeni, paitsi mitä tahtomattasi olet tehnyt, vaan kaiketi joku jumalista, joka jo aikoja sitten ennakolta ilmaisi mitä tuleman piti." Kroisos nyt siis hautasi poikansa niinkuin tapa vaati. Mutta Adrastos, Gordiaan, Midaan pojan, poika, hän, joka oli joutunut oman veljensä murhaajaksi ja murhaajaksi puhdistajansa, tunsi itsensä kovaonnisimmaksi kaikista ihmisistä, joita tiesi, ja niin pian kuin ihmisten hälinä hiljeni haudan ympärillä, hän tappoi itsensä kummulle.

46. Kahden vuoden ajan Kroisos toimetonna istui suuressa murheessa poikansa menetyksen johdosta. Mutta kun Kyros, Kambyseen poika, oli kukistanut Astyageen, Kyaxareen pojan, ylivallan, ja persialaisten mahti kasvoi, teki tämä seikka lopun Kroisoksen murheesta, ja hän alkoi miettiä, saattaisiko hän jollain tavoin taltuttaa persialaisten kasvavaa voimaa, ennenkuin se paisuisi liian suureksi. Ja heti kun tämä ajatus hänessä oli herännyt, hän koetteli ennuspaikkoja, sekä helleenein keskuudessa olevia että Libyassa sijaitsevaa, lähettäen mitkä minnekin, toiset menemään Delfoihin, toiset Abaihin, fokilaisten maahan, toiset Dodonaan. Jotkut lähetettiin Amfiaraoksen ja Trofonioksen luo, toiset Brankhidaihin Miletoksen alueeseen. Nämä olivat ne helleeniläiset ennuspaikat, joihin Kroisos lähetti sanansaattajia saadakseen neuvoa. Toiset taas hän laittoi Libyaan Ammonin luo kysymään oraakelia. Hän lähetti joka taholle ja koetteli, mitä ennuspaikat tiesivät, jotta, jos ne tavattaisiin todenperäisiksi, hän toistamiseen lähettäisi kysymään, tuliko hänen ryhtyä sotaretkeen persialaisia vastaan.

47. Ja lähettäessään lyydialaiset koettelemaan oraakeleita, hän antoi heille seuraavan tehtävän. Siitä päivästä alkaen, jolloin he lähtivät Sardeesta, tuli heidän lukea sata päivää ja sadantena päivänä tiedustella oraakeleilta, ja kysyä mitä lyydialaisten kuningas Kroisos, Alyatteen poika, juuri silloin sattui tekemään; ja mitä kukin oraakeli julisti, se tuli heidän kirjoittaa muistiin sekä ilmoittaa hänelle. Mitä muut oraakelit puolestaan julistivat, sitä ei kukaan kerro. Mutta heti kun lyydialaiset Delfoissa astuivat sisään temppelisaliin saadakseen vastauksen jumalalta ja kysyivät niinkuin käsketty oli, vastasi Pytia kuusimittarunossa näin:

"Hiekan määrän mä tiedän ja merten matkat ma tunnen, mykkää myös tajuan, puhumattoman kuiskehen kuulen. Kas, kovakilpisen konnan tuoksu mun tuntohon tunki, min lihat parhaillaan kera lampaan vaskessa kiehuu: vaskea alla sen on, myös vaski sen päältäkin peittää."

48. Tämän Pytian julistuksen lyydialaiset kirjoittivat muistiin ja lähtivät sitten pois Sardeeseen. Ja niin pian kuin muutkin ympäri maailmaa lähetetyt sanansaattajat saapuivat tuoden mukanaan oraakelinvastaukset, niin Kroisos avasi ja katseli kaikkia kirjoituksia. Mutta niistä ei mikään häntä miellyttänyt. Vaan kun hän kuuli Delfoin oraakelista tulleen vastauksen, hän heti osoitti siitä oraakelille kunnioitusta ja uskoi siihen, arvellen että Delfoin ennuspaikka oli ainoa maailmassa, koska se oli keksinyt mitä hän teki. Sillä senjälkeen kuin oli lähettänyt tiedustelijat eri oraakelien luo, hän otti vaarin sovitusta päivästä, mietti juonen, jota oli mahdoton keksiä ja arvata, ja ryhtyi seuraavaan toimenpiteeseen: hän hakkasi kilpikonnan ja lampaan kappaleiksi, keitti itse ne yhdessä vaskisessa kattilassa ja asetti päälle vaskisen kannen.

49. Semmoisen oraakelinvastauksen siis Kroisos sai Delfoista. Mutta mitä Amfiaraoksen ennuspaikan vastaukseen tulee, en saata sanoa, mitä se lausui lyydialaisille, sittenkuin olivat pyhätön luona tehneet mitä tapa vaatii — ei näet siitä ole olemassa kertomusta —, paitsi että Kroisos katsoi Amfiaraoksenkin omistavan todenperäisen ennuspaikan.

50. Tämän jälkeen hän koetti suurilla uhreilla suostutella Delfoissa vallitsevaa jumalaa. Niinpä hän uhrasi uhrieläimiä kolmetuhatta joka lajia ja laati suuren rovion sekä poltti poroksi kullalla ja hopealla verhottuja makuusohvia, kultamaljoja, purppuravaatteita ja -ihotakkeja, toivoen siten paremmin voivansa voittaa jumalan suosion. Ja kaikille lyydialaisille hän antoi käskyn, että he itse kukin uhraisivat sen, mitä kullakin oli. Ja niin pian kuin hän oli uhrannut, hän sulatti suunnattoman määrän kultaa ja taotti siitä puolitiilejä, jotka teki pituudelleen kuuden, leveydelleen kolmen ja korkeudelleen yhden kämmenen levyisiksi, luvultaan sataseitsemäntoista. Näistä oli neljä puhdasta kultaa, kukin painaen puolenkolmatta talenttia, muut puolitiilet taas olivat vaaleata kultaa ja painoivat kaksi talenttia. Hän teetti myös puhtaasta kullasta leijonan kuvan, jonka paino teki kymmenen talenttia. Tämä leijona kuitenkin putosi, silloin kun Delfoin temppeli paloi, puolitiilien päältä — niiden päällä se nimittäin lepäsi — ja nyt sitä säilytetään korintolaisten aarreaitassa sekä painaa puolenseitsemättä talenttia, sillä puolenneljättä talenttia siitä suli pois.

51. Saatuaan tämän kaiken valmiiksi Kroisos lähetti sen Delfoihin ja sen mukana seuraavat toiset esineet: kaksi suurensuurta sekoitusastiaa, kultaisen ja hopeaisen, joista kultainen seisoi oikealla kädellä temppeliin astuessa, hopeinen vasemmalla. Mutta nämätkin siirrettiin temppelin palon aikana, ja kultainen seisoo klazomenailaisten aarreaitassa painaen puolenyhdeksättä talenttia ja vielä kaksitoista minaa, hopeainen taas sijaitsee temppelin eteisen nurkassa ja vetää kuusisataa amforaa, sillä delfolaiset sekoittavat siinä viiniä jumalan ilmestysjuhlana. Delfolaiset väittävät sen olevan samolaisen Theodoroksen tekoa, ja niin minäkin luulen; sillä ei se minusta näytä miltään jokapäiväiseltä teokselta. Edelleen hän lähetti neljä hopeatynnyriä, jotka seisovat korintolaisten aarreaitassa, ja pyhitti sinne kaksi vihkivesiastiaa, kultaisen ja hopeaisen, joista kultaisessa on kirjoitus, missä lakedaimonilaiset sanovat sen olevan heidän vihkilahjansa, mutta eivät sano siinä oikein. Sillä itse asiassa tämäkin on Kroisoksen, ja kirjoituksen on siihen pannut eräs delfolainen, joka tahtoi tehdä lakedaimonilaisille mieliksi; hänen nimensä minä kyllä tunnen, mutta en tahdo sitä mainita. Sitävastoin on se poika, jonka käden kautta vesi valuu, lakedaimonilaisten antama, mutta ei kumpainenkaan vihkivesiastia. Näiden myötä Kroisos lähetti useita vähemmän huomattavia vihkilahjoja, kuten ympyriäisiä hopeasta valettuja kulhoja ja myös kolmenkyynäräisen kultaisen naisenkuvan, jota delfolaiset väittävät Kroisoksen leipojattaren muotokuvaksi. Lisäksi hän pyhitti oman vaimonsa kaulakoristeet ja vyöt.

52. Nämät esineet hän lähetti Delfoihin, mutta Amharaokselle, jonka urhoollisuudesta ja kärsimyksestä hän oli kuullut, hän pyhitti joka kohdasta yhtäläisesti kultaisen kilven ja samoin kokonaan täysikultaisen keihään, missä niin hyvin varsi kuin kärjet olivat kullasta. Molempia näitä esineitä on minun aikoihini saakka säilytetty Teebassa ja siellä ismenolaisen Apollon temppelissä.

53. Niille lyydialaisille, joitten piti viedä nämä lahjat pyhättöihin, Kroisos antoi tehtäväksi kysellä oraakeleilta, tuliko hänen lähteä sotaretkelle persialaisia vastaan ja koettaa voittaa liittolaisekseen jonkun kansan sotajoukko. Ja kun lyydialaiset, saavuttuaan niihin paikkoihin, joihin heidät oli lähetetty, olivat pyhittäneet vihkilahjansa, he kysyivät oraakeleilta sanoen: "Kroisos, lyydialaisten ynnä muiden kansojen kuningas, katsoo näitä ainoiksi ennuspaikoiksi ihmiskunnassa, ja on senvuoksi antanut teille ilmoituksienne arvoisia lahjoja ja nyt hän vielä kysyy teiltä, tuleeko hänen lähteä sotaretkelle persialaisia vastaan ja koettaa voittaa jonkun kansan sotajoukko liittolaisekseen." Niin he kysyivät; mutta molempien ennuspaikkojen lausunnot kävivät yhteen julistaessaan Kroisokselle, että jos hän lähtee sotaretkelle persialaisia vastaan, hän tulee hajoittamaan suuren vallan, ja ne neuvoivat häntä liittämään ystävikseen ne helleeneistä, jotka havaitsisi mahtavimmiksi.

54. Kun nyt Kroisos kuuli ne jumalanlauseet, jotka oli tuotu, hän ihastui ikihyväksi oraakelinvastausten johdosta, vallan varmasti toivoen tulevansa hajoittamaan Kyroksen valtakunnan. Hän lähetti taasen sanan Pythoon [Delfoihin] ja antoi lahjoja delfolaisille, kullekin sata kultastateria, otettuaan sitä ennen selville niiden luvun. Delfolaiset taas antoivat tämän sijasta Kroisokselle ja lyydialaisille oikeuden ensimäiseksi kysyä oraakelilta, vapauden maksuista, etumaiset istuinsijat sekä tilaisuuden sille heistä, joka vain tahtoi, ikipäiviksi tulla delfolaiseksi.

55. Annettuaan delfolaisille nämä lahjat, Kroisos kolmannen kerran kysyi oraakelilta, sillä sittenkuin hän kerran oli keksinyt ennuspaikan todenperäisyyden, ei hänellä enää ollut minkäänlaista määrää. Ja tiedustellessaan hän kysyi oraakelilta, tulisiko hänen hallituksensa kestämään kauan. Silloin Pytia antoi näin kuuluvan vastauksen:

"mutta kun kerran meedien herraksi saanut on muuli, silloin, hempeä Lyydian mies, sorarannoille Hermoon väistyös, ällös jää, älä pelkurin nimeä kammoo."

56. Kun nämä sanat saapuivat, Kroisos ihastui vielä enemmän, ollen siinä luulossa, ettei milloinkaan miehen sijasta muuli voisi tulla meedialaisten kuninkaaksi, ja ettei niinmuodoin hän itse eivätkä hänen jälkeläisensä milloinkaan tulisi herkeämään hallitsemasta. Senjälkeen hän harkitsi ja tutki, keitä helleeneistä hänen tulisi mahtavimpina koettaa voittaa puolelleen. Ja tutkiessaan hän havaitsi, että lakedaimonilaiset ja atenalaiset olivat muita etevämmät, ja olivat edelliset doorilaista, jälkimäiset ioonilaista heimoa. Nämä nimittäin kävivät kaikkein etevimmistä, ollen alkujaan toinen pelasgilainen, toinen helleeniläinen kansa. Toinen ei ollut vielä milloinkaan lähtenyt maasta ulos, toinen taas oli paljon harhaillut. Sillä Deukalionin hallitessa se asui Fthiotismaakunnassa, Doroksen, Hellenin pojan, aikana taas Ossan ja Olympoksen juurella sijaitsevassa maassa, niinkutsutussa Histiaiotiissa. Kun sen Histiaiotiista olivat karkoittaneet kadmolaiset, niin se asui Pindoksessa ja kutsuttiin sitä makednolaiseksi kansaksi. Sieltä taas se siirtyi Dryopiiseen ja Dryopiista se vihdoin tuli Peloponnesokseen ja sai nimen doorilaiset.

57. Mitä kieltä pelasgit puhuivat, sitä en saata täsmälleen sanoa. Mutta jos on lupa tehdä johtopäätöstä vielä nyt elävistä pelasgeista, nimittäin sekä niistä, jotka asuvat tyrsenien yläpuolella Krestonin kaupungissa, muinoin olivat naapureita nyt niinkutsutuille doorilaisille ja asuivat siihen aikaan siinä maassa, jota nykyjään kutsutaan Thessaliotiiksi, että niistä pelasgeista, jotka asettuivat Plakiaan ja Skylakeeseen Hellespontoksen seuduille ja olivat olleet atenalaisten naapureina, ja mitä muita pelasgilaisia kaupunkeja on, jotka ovat nimensä muuttaneet, — jos näitten nojalla saa tehdä johtopäätöstä, niin pelasgit puhuivat barbarikieltä. Jos nyt näin on ollut laita koko pelasgilaisen heimon, niin Attikan kansa, ollen pelasgilainen, oppi, siirtyessään helleeniläiseksi, samalla myös toisen kielen. Sillä krestonilaiset eivät puhu samaa kieltä kuin mitkään heidän nykyisistä naapureistaan, eivätkä sitä tee myöskään plakialaiset; mutta keskenään he puhuvat samaa kieltä. Ja selvää on, että he ovat säilyttäneet sen kielileiman, minkä toivat mukanansa mainittuihin paikkoihin siirtyessään.

58. Helleeniläinen heimo on minun nähdäkseni syntymästään saakka aina käyttänyt samaa kieltä. Ja erottuaan pelasgilaisesta heimosta, se, vaikka oli heikko, vähästä alusta lähtien on kasvanut suureksi kansanpaljoudeksi, varsinkin sen kautta, että pelasgilaiset ja monet muut barbarikansat ovat siihen liittyneet. Aiemmin ainakaan ei pelasgilainen kansa, joka oli barbarinen, milloinkaan ole suuresti kasvanut.

59. Näistä kansoista nyt oli attikalainen, kuten Kroisos kuuli, Peisistratoksen, Hippokrateen pojan, sortamana, hänen, joka siihen aikaan oli atenalaisten hallitsijana, ja se oli pilkottuna eri puolueisiin. Hippokrateelle, joka yksityisenä miehenä kerran oli katsomassa Olympian kilpaleikkejä, sattui nimittäin kerran suuri ihme. Hänen teurastettuaan uhrieläimet, alkoivat näet jalustalla seisovat kattilat, jotka olivat täynnä lihaa ja vettä, kiehua ja kuohua yli reunojensa, vaikkei ollut tulta. Silloin lakedaimonilainen Khilon, joka sattui olemaan vieressä ja oli nähnyt ihmeen, neuvoi Hippokratesta ensiksi olemaan ottamatta itselleen vaimoa, joka synnyttäisi lapsia, ja toiseksi, jos hänellä jo sattui olemaan vaimo, eroamaan hänestä sekä vihdoin, jos hänellä sattui olemaan joku poika, hylkäämään tämän. Mutta Hippokrates ei suostunut noudattamaan tätä Khilonin neuvoa. Niinpä hänelle sitten syntyikin Peisistratos, joka, rannikkolais-atenalaisten keskenään riidellessä, edellisten johtajana Megakles, Alkmaionin poika, jälkimäisten Lykurgos, Aristolaideen poika, keräsi kokoon kolmannen puolueen, sillä hänellä oli mielessä itsevaltius. Niinpä hän kokosi puoluelaisia, väitti asettuvansa vuoristolaisten johtajaksi ja ryhtyi seuraavaan juoneen. Hän haavoitti itseään ja muuliaan, ajoi valjakon torille, ikäänkuin juuri olisi pelastunut vihollisten käsistä, jotka muka olivat tahtoneet tuhota hänet, ja pyysi sen johdosta kansalta saada jotain vartiostoa. Ja koska hän ennen oli kunnostanut itseään sotaretkellä megaralaisia vastaan ja oli valloittanut Nisaian sekä suorittanut muita suurtöitä, niin atenalaisten kansa antoi pettää itsensä ja valitsi kaupunkilaisista muutamia miehiä sekä antoi ne hänelle. Niistä tosin ei tullut Peisistratoksen peitsenkantajia [tavallinen henkivartijoiden nimitys], mutta nuijankantajat; sillä kädessä puiset nuijat he aina seurasivat hänen takanaan. Nämä nousivat yhdessä Peisistratoksen kanssa kapinaan ja saivat haltuunsa linnan. Peisistratos hallitsi sitten atenalaisia, lakkauttamatta kuitenkaan olemassaolevia virkoja tai säännöksiä, ja hoiti kaupunkia vallitsevien asetusten mukaisesti pitäen sitä oivallisessa ja hyvässä järjestyksessä.

60. Mutta vähän ajan kuluttua Megakleen ja Lykurgoksen puoluelaiset yhtyivät karkoittaakseen hänet. Tällä tavoin siis Peisistratos ensi kerran sai haltuunsa Atenan ja jälleen kadotti itsevaltiuden, ennenkuin se hänellä vielä oli oikein vankkana. Mutta ne, jotka olivat karkoittaneet Peisistratoksen, riitaantuivat taas uudestaan keskenään. Silloin Megakles, puolueensa ahdistamana, kuuluttajan kautta kysyi Peisistratokselta, tahtoiko tämä saada hänen tyttärensä vaimokseen itsevaltiutta vastaan. Peisistratos hyväksyi ehdotuksen ja suostui siihen mainitulla ehdolla, ja sitten he tehdäksensä hänelle paluun mahdolliseksi keksivät toimenpiteen, joka minun mielestäni oli mitä yksinkertaisin. Sillä vanhastaan on helleeniläinen kansa eronnut barbarikansasta siinä, että se on ymmärtäväisempi ja suuremmassa määrässä vapaa typerästä yksinkertaisuudesta kuin jälkimäinen; mutta nytpä nämä atenalaisten keskuudessa, joitten sanotaan olevan sukkeluudessa ensimäiset helleenien joukossa, panivat toimeen tämmöisen juonen. Paianian kunnassa oli nimittäin nainen, nimeltä Pye, joka oli kolmea sormea vaille neljää kyynärää pitkä ja muuten hyvännäköinen. Tämän naisen he pukivat täysiin sotatamineisiin, asettivat vaunuihin ja neuvoivat, mikä asento hänen tulisi ottaa esiintyäkseen parhaiten edukseen. Sitten he ajoivat kaupunkiin, lähetettyään sitä ennen etujuoksijoina kuuluttajia, jotka, kaupunkiin saavuttuaan puhuivat mitä oli käsketty, sanoen näin: "oi atenalaiset, ottakaa suopein mielin vastaan Peisistratos, jota Atene on kunnioittanut kaikista ihmisistä enimmin, tuomalla hänet itse omaan kaupunkiinsa takaisin". Näin he sanoivat kulkien sinne tänne. Ja kohta levisi maalaiskuntiin huhu, että Atene muka tuopi takaisin Peisistratoksen, ja kaupungissa asuvat uskoivat naisen olevan itsensä jumalattaren ja osoittivat jumalallista kunnioitusta ihmiselle sekä ottivat vastaan Peisistratoksen.

61. Saatuaan takaisin itsevaltiuden mainitulla tavalla Peisistratos Megakleen kanssa tekemänsä sopimuksen mukaisesti nai Megakleen tyttären. Mutta kun hänellä jo oli poikia nuorukaisiässä, ja alkmaionidien päällä sanottiin lepäävän kirouksen, niin hän ei tahtonut vastanaidusta vaimostaan saada lapsia eikä pitänyt yhteyttä hänen kanssaan, kuten tapa on. Aluksi tosin vaimo piti asiaa salassa, mutta myöhemmin hän joko sitten äidin kysellessä tai kysymättä ilmoitti sen tälle, ja äiti taas miehelleen. Tämäpä pani kovin pahakseen, että Peisistratos niin halveksi häntä. Ja suutuksissaan hän sopi vihansa puoluelaistensa kanssa. Mutta Peisistratos, saatuaan tietää, mitä oli tekeillä häntä vastaan, väistyi kokonaan maasta, tuli Eretriaan ja neuvotteli yhdessä poikiensa kanssa. Ja voitolle pääsi Hippiaan mielipide, että piti jälleen koettaa ottaa takaisin itsevaltius. He keräsivät silloin antimia niistä kaupungeista, jotka jossain suhteessa olivat vanhassa kiitollisuuden velassa heihin. Ja vaikka monet tarjosivat suuria summia, voittivat kuitenkin teebalaiset muut rahalahjoillaan. Tämän jälkeen vieri, lyhyesti sanoen, joku aika, kunnes heillä oli kaikki valmiina paluumatkaan. Argolaisia tuli palkkaa vastaan Peloponnesoksesta, ja heidän luokseen tuli vapaaehtoisesti muuan naxolainen, nimeltä Lygdamis, joka osoitti mitä suurinta harrastusta ja toimitti sekä rahaa että väkeä.

62. Niin he läksivät liikkeelle Eretriasta ja saapuivat yhdennentoista vuoden kuluessa takaisin. Ensimäinen paikka Attikassa, jonka he valtasivat, oli Marathon. Heidän ollessaan siinä paikassa leirissä tulivat sekä heidän kaupungissa asuvat puoluelaisensa että lisäksi maalaiskunnista muita, joille itsevaltius oli rakkaampi kuin vapaus. Nämä nyt siis kokoontuivat, mutta ne atenalaiset, jotka asuivat kaupungissa, eivät ollenkaan välittäneet siitä, niin kauan kuin Peisistratos keräsi rahoja, eikä myöhemminkään, kun hän oli saanut haltuunsa Marathonin. Mutta vasta kun kuulivat hänen lähtevän Marathonista kaupunkia vastaan, he marssivat häntä torjumaan. He menivät koko sotajoukollaan kotiin palaavia vastaan, Peisistratos taas ja hänen seuralaisensa läksivät liikkeelle Marathonista, menivät kaupunkia kohti, ja tulivat samaan paikkaan, nimittäin pallenelaisen Atenen pyhätön luo, sekä asettivat sinne leirinsä vihollisia vastaan, iskeäkseen heidän kanssaan yhteen. Siellä muuan akarnanilainen poppamies, Amfilytos, joka jonkun jumalallisen sallimuksen johdosta seisoi lähellä, astui Peisistratoksen luo ja julisti kuusimittarunossa näin kuuluvan ennuslauseen:

"verkko jo viskattu on, viritettynä vuottavi nuotta, sinnepä joutuun tonnit ne rientävät kuutamoyössä."

63. Näin hän siis haltioissaan Peisistratokselle julisti, ja tämä käsitti ennustuksen ja sanoi uskovansa, mitä hänelle oli julistettu, sekä vei sotajoukkonsa taisteluun. Kaupungista tulleet atenalaiset olivat tietysti juuri silloin ruvenneet suurukselle, ja suuruksen jälkeen toiset heistä olivat ryhtyneet noppapeliin, toiset antautuneet unen valtaan. Mutta Peisistratos seuralaisineen hyökkäsi atenalaisten kimppuun ja ajoi heidät pakoon. Ja heidän ollessaan pakosalla Peisistratos keksi mitä ovelimman keinon estääkseen heitä enää yhtymästä ja saadakseen heidät pysymään hajallaan. Hän antoi nimittäin poikiensa nousta hevosen selkään ja lähetti heidät edelleen, ja saavuttaessaan pakolaiset he sanoivat, niinkuin Peisistratos oli käskenyt, ja kehoittivat heitä olemaan hyvässä uskalluksessa sekä menemään kukin omilleen.

64. Kun atenalaiset tottelivat, Peisistratos siis täten kolmannen kerran sai haltuunsa Atenan ja juurrutti itsevaltiutensa palkkasoturilaumojen ja rahatulojen avulla, joita kertyi osaksi omasta maasta, osaksi Strymon-virran seudulta, sekä ottamalla panttivangeiksi niiden atenalaisten lapsia, jotka olivat pitäneet puoliaan eivätkä heti olleet paenneet, ja sijoittamalla ne Naxokseen. Sillä Peisistratos oli sodassa senkin laskenut valtansa alle ja uskonut Lygdamiin huostaan. Lisäksi hän oraakelinlauseiden johdosta puhdisti Delos-saaren ja teki sen seuraavalla tavalla. Koko siltä alueelta, joka pyhäköstä näkyi, hän kaivatti maasta kuolleet ja siirsi ne toiseen paikkaan Delosta. Niin Peisistratos hallitsi itsevaltiaana atenalaisia, atenalaisista taas olivat toiset kaatuneet taistelussa, toiset alkmaionidien mukana paenneet kotoaan.

65. Sillä kannalla Kroisos kuuli atenalaisten tilan siihen aikaan olevan; lakedaimonilaisista taas hän sai tietää, että ne olivat vapautuneet suuresta ahdingosta ja olivat jo sodassa päässeet voitolle tegealaisista. Sillä Leonin ja Hegesikleen hallitessa Spartassa oli lakedaimonilaisilla muissa sodissaan menestystä, mutta vain tegealaisten puolelta he kärsivät tappioita. Sitä ennen heillä myös melkein kaikista helleeneistä oli huonoimmat lait ja olivat sekä toisiaan että vieraita kohtaan juroja. Mutta seuraavalla tavalla he saivat hyviä lakeja. Muuan arvossa pidetty spartalainen, Lykurgos, tuli Delfoihin, oraakelin tykö, ja heti kun hän astui sisään temppelisaliin, lausui Pytia näin:

"terve Lykurgo, mun uhkean temppelin luo sinä saavut, rakasna Zeulle ja muillekin kaikille taivahisille, kahdella päällä ma oon, jumalaksiko vai inehmoksi kutsuisin sua, vaan jumalaks' toki luulen, Lykurgo."

Vielä muutamat kertovat Pytian tämän lisäksi ilmoittaneen hänelle spartalaisten nyt voimassaolevan valtiomuodon. Mutta, niinkuin lakedaimonilaiset itse kertovat, Lykurgos muka oli tuottanut sen Kreetasta, ollessaan veljenpoikansa Leoboteen, spartalaisten kuninkaan holhoojana. Sillä heti senjälkeen kuin hän oli ruvennut holhoojaksi, hän muutti kaikki laitokset ja varoi, ettei niitä rikottaisi.

66. Sillä tavoin lakedaimonilaiset muuttivat olonsa ja saivat hyviä lakeja. Ja Lykurgoksen kuoltua he perustivat hänen kunniakseen pyhätön sekä kunnioittivat häntä suuresti. Ja kun maa oli hyvä, ja siinä lukuisa väestö, he ennen pitkää elpyivät ja alkoivat kukoistaa. Siksipä he eivät enää tyytyneet kuluttamaan aikaansa rauhassa, vaan koska uskoivat olevansa voimakkaampia kuin arkadialaiset, he pyysivät Delfoin oraakelilta saada ottaa koko arkadialaisten maan. Mutta Pytia julisti heille näin kuuluvan vastauksen:

"Vaaditko Arkadiaa? Sit' en anna, liikoja vaadit. Paljon on terhoja syöviä miehiä Arkadiassa, siitä mi häätävät sun, minähän sitä sulta en kiellä. Annan siis Tegean, sitä polkea tahdissa tanssin saat, ja sen kaunista mittaamaan tulet nuoralla kenttää."

Kun tämä sanoma tuotiin, niin lakedaimonilaiset pysyttelivät erillään muista arkadialaisista, mutta lähtivät, mukanaan kahleita, sotaretkelle tegealaisia vastaan, luottaen petolliseen oraakelinlauseeseen, ikäänkuin muka tulisivat tekemään tegealaiset orjikseen. Mutta he joutuivatkin kahakassa alakynteen, ja ne heistä, jotka otettiin vangiksi, saivat tehdä työtä omissa tuomissaan kahleissa ja maanmittausnuoralla mitata tegealaisten kenttää. Ja samat kahleet, joihin he olivat kytketyt, ovat vielä minun aikoihini saakka olleet säilössä Tegeassa, missä riippuvat Atene Alean temppelissä.

67. Tässä aikaisemmassa sodassa lakedaimonilaiset yhtämittaa ottelivat huonolla menestyksellä tegealaisia nastaan, mutta Kroisoksen aikana ja Anaxandrideen sekä Aristonin hallitessa Lakedaimonissa spartalaiset jo olivat päässeet sodassa voiton puolelle. Ja voitolle he olivat päässeet seuraavalla tavalla. Koska he aina sodassa kärsivät tappioita tegealaisten puolelta, he lähettivät tiedustelijoita Delfoihin kysymään, ketä jumalista suostuttamalla he pääsisivät voitolle tegealaisista. Ja Pytia antoi heille sen vastauksen, että he sen tekisivät, jos maahansa toisivat Agamemnonin pojan, Oresteen, luut Mutta kun he eivät kyenneet löytämään Oresteen hautaa, he uudestaan lähettivät jumalan luo kysymään, missä paikassa Orestes lepäsi. Tätä kysyville läheteille Pytia lausui seuraavasti:

"Arkadian lakealla on muuan paikka, Tegea, sielläpä puhkuu tuulia kaks' pakon ankaran alla, iskua vastavi isku, on turmio turmion päällä; siin' Agamemnonin poian peittävi hyötysä mantu. Tuon jos haltuhus saat, Tegean heti herraksi pääset."

Mutta senkin jälkeen kuin lakedaimonilaiset olivat tämän kuulleet, he yhtäkaikki olivat kaukana sen löytämisestä, vaikka kaikkialta etsivät, kunnes vihdoin Likhas, muuan niistä spartalaisista, joita kutsutaan "hyväntekijöiksi", sen löysi. Nämä "hyväntekijät" ovat kulloinkin vanhimmat niistä porvareista, jotka kohdakkoin tulevat astumaan pois ratsuväenpalveluksesta ja ovat luvultaan viisi joka vuosi. Sinä vuotena, jolloin tulevat astumaan pois ratsuväestä, heidät lähetetään Spartan valtion puolesta sinne tänne saamatta missään levätä.

68. Näitä miehiä siis oli Likhas, joka Tegeassa löysi haudan, osaksi sattumalta, osaksi oman viekkautensa kautta. Kun lakedaimonilaiset siihen aikaan olivat kanssakäymisissä tegealaisten kanssa, hän kerran tuli pajaan ja katseli raudan takomista; ja ihmetteli nähdessään, kuinka se tapahtui. Huomattuaan hänen ihmettelynsä seppä levätessään työstään sanoi: "totta kaiketi, oi lakedaimonilainen vieras, jos olisit nähnyt sen, minkä minä, olisit kovasti ihmetellyt, koskapa nyt näin kummastelet raudan tekoa. Sillä kun minä tähän pihaani tahdoin tehdä itselleni kaivoa, kohtasin seitsemän kyynärän pituisen ruumisarkun. Ja kun en voinut uskoa, että milloinkaan on ollut ihmisiä, jotka ovat olleet nyt eläviä suurempia, avasin sen ja näin, että ruumis oli yhtä pitkä kuin arkku. Ja mitattuani sen minä jälleen kaivoin sen maahan." Näin hän siis kertoi, mitä oli nähnyt, mutta toinen punnitsi hänen sanojaan ja teki sen johtopäätöksen, että ruumis oraakelinlauseen mukaan olikin Orestes. Ja hän teki johtopäätöksensä seuraavalla tavalla. Nähdessään sepän molemmat palkeet hän havaitsi, että nämä olivat tuulet, alaisimen taas ja vasaran hän käsitti iskuksi ja vastaiskuksi, ja vihdoin rautaa, jota taottiin, turmioksi turmion päällä, koska muka rauta on keksitty ihmisen turmioksi. Näin hän päätti ja tultuaan Spartaan hän ilmoitti lakedaimonilaisille koko seikan. He tekivät häntä vastaan valesyytöksen ja karkoittivat hänet maasta pois. Hän saapui silloin Tegeaan, kertoi onnettomuutensa sepälle ja tahtoi vuokrata häneltä talon. Mutta tämä ei siihen suostunut. Vihdoin hän kuitenkin sai hänet taivutetuksi ja asettui sinne asumaan. Nyt hän kaivoi auki haudan, kokosi luut ja vei ne muassaan Spartaan. Ja joka kerran kun molemmat tästä perin mittelivät voimiaan, niin lakedaimonilaiset pääsivät sodassa paljon voitolle. Ja jo oli heillä enin osa Peloponnesostakin valtansa alle laskettuna.

69. Saatuaan siis tietää tämän kaiken Kroisos lähetti Spartaan lähettiläitä, mukanaan lahjoja ja pyytämään liittolaisuutta, neuvottuaan sitä ennen niille, mitä heidän tuli sanoa. Tultuaan perille he sanoivat: "Kroisos, lyydialaisten ynnä muiden kansojen kuningas, on lähettänyt meidät ja lausuu näin: 'oi lakedaimonilaiset, koska jumala on minulle antanut sen orakelinneuvon, että minun tulee tehdä itselleni helleenit ystävikseni, ja olen kuullut teidän olevan etevimmät Hellaassa, niin minä siis oraakelinlauseen nojalla käännyn teidän puoleenne ja tahdon tulla teidän ystäväksenne ja liittolaiseksenne vilpittä ja petoksetta'." Tämän Kroisos lähettilästensä kautta julistutti. Lakedaimonilaiset taas, jotka itsekin olivat kuulleet Kroisoksen saaman jumalanvastauksen, ihastuivat lyydialaisten tulosta ja vannoivat heille kestiystävyyttä ja liittolaisuutta. He olivat myös kiitollisuuden velassa muutamista hyvistä töistä, joita aiemmin olivat saaneet Kroisoksen puolelta osakseen. Lakedaimonilaiset olivat näet lähettäneet Sardeeseen ostamaan kultaa sitä Apollon kuvapatsasta varten, joka nyt sijaitsee Lakonian Thornaxissa. Mutta kun he tahtoivat ostaa, niin Kroisos antoi sen heille ilmaiseksi.

70. Tämän vuoksi siis lakedaimonilaiset ottivat vastaan liittolaisuuden, kuin myös siksi, että Kroisos kaikista helleeneistä oli juuri heidät valinnut ystävikseen. Niinpä he ensiksi itse asettuivat olemaan valmiina, kun hän käskisi, ja toiseksi he teettivät ja veivät lahjaksi vaskisen sekoitusastian, pitkin ulkoreunaansa täynnä kuvia ja suuruudeltaan vetäen kolmesataa amforaa, koska tahtoivat antaa Kroisokselle vastalahjan. Tämä sekoitusastia ei kuitenkaan saapunut Sardeeseen, ja syy siihen esitetään kahdella tavalla. Lakedaimonilaiset kertovat, että sittenkuin sekoitusastia matkalla Sardeeseen oli tullut Samoksen maan kohdalle, purjehtivat muka samoslaiset, jotka olivat siitä saaneet tietää, sotalaivoillaan luo ja ottivat sen pois. Mutta samoslaiset itse taas väittävät, että sittenkuin ne lakedaimonilaiset, jotka veivät sekoitusastiaa, olivat myöhästyneet ja kuulleet Sardeen valloituksesta ja Kroisoksen vangitsemisesta, he muka olivat myyneet sekoitusastian Samoksessa, jolloin yksityiset miehet olivat ostaneet ja pystyttäneet sen Heran temppeliin. On myös mahdollista, että kun myyjät olivat tulleet Spartaan, he olivat sanoneet joutuneensa samoslaisten ryöstämiksi.

71. Niin nyt oli sekoitusastian laita. Mutta Kroisos erehtyi oraakelinlauseen suhteen ja teki sotaretken Kappadokiaan, toivoen kukistavansa Kyroksen ja persialaisten vallan. Kroisoksen hankkiessa sotaanlähtöä persialaisia vastaan antoi muuan lyydialainen, jota jo ennen pidettiin viisaana, mutta tämän ajatuksensa vuoksi varsinkin sai suuren maineen lyydialaisten kesken — hänen nimensä oli muuten Sandanis — Kroisokselle seuraavan neuvon: "oi kuningas, sinä hankit sotaanlähtöä sellaisia miehiä vastaan, joilla on yllään nahkahousut ja joilla koko muukin puku on nahasta, jotka edelleen eivät syö sitä, mitä tahtovat, vaan mitä heillä on saatavana, heillä kun on karu maa. Lisäksi he eivät käytä viiniä, vaan juovat vettä, eikä heillä ole viikunoita pureskella eikä mitään muutakaan herkkua. Ensiksi siis, jos voitat, niin mitä sinä heiltä olet ottava pois, kun heillä ei ole mitään? Ja toiseksi taas, jos tulet voitetuksi, niin harkitse, mitkä edut olet kadottava. Sillä jos he kerran saavat maistaa meidän hyvyyksiämme, he takertuvat niihin kiinni, emmekä heistä voi päästä irralleen. Minä puolestani ainakin kiitän jumalia, jotka eivät johdata persialaisten mieleen lähteä sotaretkelle lyydialaisia vastaan." Ei hän näillä sanoilla kuitenkaan vakuuttanut Kroisosta. Itse asiassa persialaisilla, ennenkuin olivat kukistaneet lyydialaiset, ei ollut mitään ylellistä tai hyvää.

72. Helleenit kutsuvat kappadokialaisia syyrialaisiksi. Nämä syyrialaiset olivat, ennenkuin persialaiset rupesivat hallitsemaan, meedialaisten alamaisia, mutta silloin he olivat Kyroksen. Ja rajana meedialaisen ja lyydialaisen vallan välillä oli Halys-joki, joka juoksee Armenian vuoresta kilikialaisten alueen läpi ja virtaa sitten niin, että oikealla kädellä ovat matienilaiset, vasemmalla fryygialaiset. Sivuutettuaan nämä ja virraten edelleen pohjoista kohti eroittaa se toisistaan toiselta puolen syyrialaiset ja kappadokialaiset, vasemmalta puolen paflagonit. Siten Halys-joki leikkaa poikki melkein koko sen osan Aasiaa, joka on Kyprosta vastapäätä olevan meren ja Pontos Euxeinoksen välillä. Tämä alue juuri on koko sen maan kaula. Siihen väliin menee kevytaseiselta mieheltä matkaa viisi päivää.

73. Kroisos läksi sotaretkelle Kappadokiaa vastaan sekä halusta tähän maahan, hän kun tahtoi liittää sen omaan alueeseensa, että varsinkin koska luotti oraakelinvastaukseen ja halusi kostaa Kyrokselle Astyageen puolesta. Kyros, Kambyseen poika, oli nimittäin kukistanut Astyageen, Kyaxareen pojan, joka oli Kroisoksen vävy ja meedialaisten kuningas. Ja Kroisoksen vävyksi hän oli tullut seuraavalla tavalla. Parvi paimentolaisskyytejä oli puolueriitojen johdosta tunkeutunut Meedian alueelle. Meedialaisia hallitsi siihen aikaan Kyaxares, Praorteen poika, Deiokeen pojanpoika, joka aluksi kohteli näitä skyytejä hyvin, kuten turvananojia ainakin. Niinpä hän piti heitä suuressa arvossa ja uskoi heidän huostaansa lapsia, jotta oppisivat heidän kieltään ja jousella ampumisen taidon. Jonkun ajan kuluttua, jolloin skyytit aina kävivät metsästämässä ja sieltä aina toivat jotain, tapahtui myös kerran, että eivät mitään saaneet. Kun he tyhjin käsin palasivat, niin Kyaxares — hän oli näet, kuten osoittautui, pikaluontoinen — kohteli heitä kovin tylysti ja häpeällisesti. Kärsittyään Kyaxareen puolelta tämmöistä kohtelua, joka heistä oli ansaitsematonta, he päättivät hakata kappaleiksi erään niistä pojista, jotka heidän luonaan olivat opissa, valmistaa hänet aivan niinkuin heidän oli tapana valmistaa metsänriistaa, ja viedä sekä antaa hänet Kyaxareelle, kuten saaliin ainakin; ja sen annettuaan heidän piti pikimmiten laittautua Alyatteen, Sadyatteen pojan, luo Sardeeseen. Niin kävikin: Kyaxares ja hänen saapuvilla olevat pöytäkumppaninsa nauttivat tätä lihaa, ja tekonsa jälkeen skyytit anoivat Alyatteelta turvaa.

74. Kun ei Alyattes luovuttanut skyytejä pois Kyaxareelle hänen pyytäessään, oli sittemmin syntynyt sota lyydialaisten ja meedialaisten kesken viiden vuoden ajaksi, jolloin meedialaiset monasti voittivat lyydialaiset, monasti taas lyydialaiset voittivat meedialaiset. Niitten aikana he myös kerran tavallaan taistelivat yöllä. Sillä sillaikaa kuin he tasaväkisesti jatkoivat sotaa, niin kuudentena vuotena tapahtuneessa kahakassa sattui, että taistelun sytyttyä päivä äkkiä muuttui yöksi. Tämän päivän vaihdon oli miletolainen Thales ennakolta ilmoittanut ioonilaisille tapahtuvaksi ja asettanut määräajaksi juuri sen vuoden, jolloin se myös tapahtui. Mutta niin pian kuin lyydialaiset ja meedialaiset näkivät, että oli tullut päivän sijasta yö, he lakkasivat taistelemasta ja rupesivat molemmat innokkaammin puuhaamaan, että saataisiin aikaan rauha. Ja ne, jotka välittivät sovintoa heidän kesken, olivat nämä: kilikialainen Syennesis ja babylonilainen Labynetos. Nämä olivat ne, jotka myös jouduttivat valallisen liiton aikaansaamista heidän kesken ja saivat toimeen molemminpuolisen avioliiton. He taivuttivat näet Alyatteen antamaan tyttärensä Aryeniin Kyaxareen pojalle Astyageelle. Sillä ilman vahvaa pakkoa eivät sopimukset tahdo pysyä vahvoina. Valansa tekevät nämä kansat samalla tavoin kuin helleenitkin ja sen lisäksi ne viiltävät käsivarsiaan, jonka jälkeen nuolevat pois toistensa veren.

75. Mainitun Astyageen, joka oli Kyroksen äidinisä, oli tämä kukistanut syystä, jonka minä myöhemmin historiassani tulen osoittamaan. Tämän johdosta Kyrokselle suutuksissaan Kroisos lähetti oraakelien luo kysymään, ja, kun sitten petollinen vastaus oli tullut, hän, luullen sen olevan itselleen edullisen, lähtikin sotaretkelle persialaisten alueelle. Mutta kun Kroisos oli saapunut Halys-joelle, hän, kuten minä puolestani väitän, kuljetti sotajoukon vielä nytkin olemassaolevia siltoja myöten ylitse. Mutta, niinkuin helleenien kesken yleisesti levinnyt huhu tietää, oli muka miletolainen Thales auttanut häntä sen kuljettamisessa. Kroisoksen ollessa nimittäin neuvottomana, miten sotajoukkonsa kulkisi yli — ei näet siihen aikaan muka vielä ollut olemassa näitä siltoja — oli Thales, joka oli leirissä läsnä, toimittanut hänelle niin, että joki, joka virtasi sotajoukon vasemmalla kädellä, myös tuli virtaamaan sen oikealta puolelta, ja sen hän oli aikaansaanut seuraavalla tavalla. Alottaen leirin yläpuolelta hän kaivoi syvän haudan, jonka veti puolikuunmuotoiseksi, niin että virta johdettiin vanhasta uomastaan kaivokseen ja joutui leirin taakse, mutta taas, kun se oli sivuuttanut leirin, laski vanhaan uomaansa. Siten, heti kun joki itse asiassa oli jakaantunut kahtia, sen yli pääsi kummaltakin kohtaa kulkemaan. Väittävätpä muutamat, että vanha uoma kokonaan kuivikin. Mutta sitäpä minä en voi hyväksyä. Sillä kuinka ne silloin marssiessaan takaisin olisivat päässeet joen yli?

76. Kuljettuaan joen yli Kroisos sotajoukkoineen saapui niinkutsuttuun Pteriaan Kappadokiassa. Mainittu Pteria on vahvin paikka tässä maassa ja sijaitsee lähellä Sinopen kaupunkia, joka on aivan Pontos Euxeinoksen luona. Sinne hän asettui leiriin ja havitteli syyrialaisten maita. Ja hän valloitti pterialaisten kaupungin ja teki heidät orjiksi, valloittipa myös kaikki sen ympärillä olevat paikat sekä ajoi syyrialaiset, jotka olivat vallan viattomat, kodeistaan ja konnuistaan. Mutta Kyros keräsi sotajoukkonsa, liitti puolelleen kaikki välillä olevat kansat ja kävi Kroisosta vastaan. Vaan ennenkuin sotajoukko lähti marssimaan liikkeelle, hän lähetti airueita ioonilaisten luo ja koetti houkutella heitä luopumaan Kroisoksesta. Ioonilaiset kuitenkaan eivät taipuneet siihen. Kun sitten Kyros tuli ja asetti leirinsä Kroisosta vastaan, niin he mittelivät toistensa voimia Pteriassa. Siellä syntyi ankara taistelu, ja useita kaatui molemmin puolin; lopulta, kun heidät yllätti yö, he erosivat kumpaisenkaan puolen saamatta voittoa.

77. Niin ottelivat molemmat sotajoukot sillä kertaa keskenään. Kroisos syytti sotaväkensä vähälukuisuutta, sillä hänen sotajoukkonsa, joka iski yhteen, oli paljoa pienempi kuin Kyroksen. Tätä seikkaa syyttäen hän, kun Kyros seuraavana päivänä ei yrittänyt tehdä hyökkäystä, marssi pois Sardeeseen, mielessä kutsua avukseen egyptiläiset. Hän oli näet, jo ennemmin kuin lakedaimonilaisten kanssa, tehnyt myös Amasiin, Egyptin hallitsijan, kanssa liiton. Samalla hän päätti lähettää noutamaan luokseen myös babylonilaiset — sillä näidenkin kanssa hän oli liitossa, ja babylonilaisia hallitsi siihen aikaan Labynetos — sekä ilmoittamaan myös lakedaimonilaisille, että olisivat määräaikana läsnä. Nämät siis kaikki yhdistettyään ja koottuaan oman sotajoukkonsa hän aikoi antaa talven mennä ohi ja kevään tullen lähteä sotaretkelle persialaisia vastaan. Näin hän mietti ja niin pian kuin oli saapunut Sardeeseen, hän lähetti airueita liittolaistensa luo julistamaan, että ne viidentenä kuukautena kokoontuisivat Sardeeseen. Mutta koko läsnäolevan, persialaisia vastaan sotineen vierasperäisen sotaväkensä hän laski pois ja antoi hajaantua, koska ei mitenkään uskonut, että Kyros, joka äsken oli otellut niin vähän ratkaisevalla tuloksella, marssisi Sardesta vastaan.

78. Kroisoksen parhaillaan näin tuumiessa tuli koko etukaupunki täyteen käärmeitä. Niin pian kuin ne ilmestyivät, jättivät hevoset laitumensa sekä menivät ja söivät ne suuhunsa. Kun Kroisos tämän näki, näytti se hänestä ihmeeltä, niinkuin olikin. Kohta hän lähetti tiedustelijoita telmessolaisten selittäjien luo. Tiedustelijat saapuivat ja saivat telmessolaisilta tietää, mitä ihme merkitsi, mutta eivät tulleet tilaisuuteen ilmoittamaan sitä Kroisokselle. Sillä ennenkuin olivat purjehtineet takaisin Sardeeseen, Kroisos otettiin vangiksi. Telmessolaiset kuitenkin selittivät sen näin: Kroisoksella oli odotettavissa maahansa muukalainen sotajoukko, joka saavuttuaan oli kukistava maan väestön; sillä käärme merkitsi muka maan lasta, hevonen taas vihollista ja tulokasta. Tämän vastauksen telmessolaiset antoivat Kroisokselle, kun tämä jo oli vangittuna, vaikka eivät vielä tienneet, mitä oli tapahtunut Sardeen ja itse Kroisoksen suhteen.

79. Kun Kroisos kohta Pterian taistelun jälkeen marssi pois, ja Kyros sai tietää, että hän marssittuaan tiehensä, aikoi laskea sotajoukkonsa hajalle, niin hän neuvotellessaan huomasi itselleen edulliseksi marssia Sardeeseen niin pian kuin suinkin, ennenkuin lyydialaisten sotavoima uudestaan ehtisi kokoontua. Ja yhtä nopeaan kuin hän oli tämän päätöksen tehnyt, hän myös pani sen täytäntöön. Sillä hän marssitti sotajoukkonsa niin joutuisasti Lyydiaan, että itse toi tulostaan viestin Kroisokselle. Tällöin Kroisos, vaikka olikin joutunut suureen pulaan, koska asiat olivat käyneet toisin, kuin mitä itse oli otaksunut, kuitenkin johdatti lyydialaiset taisteluun. Eikä ollut siihen aikaan Aasiassa miehuullisempaa eikä uljaampaa kansaa kuin lyydialaiset. He taistelivat hevosen selästä, heillä oli suuret keihäät ja olivat itse hyviä ratsastajia.

80. Viholliset tulivat toisiansa vastaan sillä suurella ja aukealla kedolla, joka on Sardeen kaupungin edustalla. Sen läpi virtaa muiden muassa Hyllos-joki, joka kohisten yhtyy suurempaan, Hermos-nimiseen jokeen, mikä taas virtaa Dindymene-emon pyhältä vuorelta ja laskee mereen Fokaian kaupungin kohdalla. Kun Kyros siinä näki lyydialaiset tappojärjestyksessä, niin hän peläten ratsuväkeä, teki erään meedialaisen miehen, Harpagoksen, kehoituksesta seuraavalla tavalla. Hän kokosi yhteen kaikki sotajoukkoaan seuraavat elatusta ja tavaroita kantavat kamelit, otti pois niiltä taakat ja antoi miesten astua niiden selkään, puettuina ratsuväen tamineisiin. Varustettuaan heidät näin hän määräsi heidät kulkemaan Kroisoksen ratsuväkeä kohti, mutta käski jalkaväen seurata kameleja ja järjesti jalkaväen taakse koko ratsuväen. Kun kaikki olivat järjestetyt paikoilleen, hän neuvoi muista lyydialaisista armotta tappamaan jokaisen, joka heidän tiellensä joutui, mutta jättämään henkiin Kroisoksen itsensä, vaikkakin hän kiinni otettaessa puolustautuisi. Näin hän neuvoi. Mutta kamelit hän järjesti ratsuväkeä vastaan seuraavasta syystä. Hevonen pelkää kamelia eikä siedä nähdä sen muotoa eikä tuntea sen hajua. Tämän sotajuonen hän oli keksinyt, jotta Kroisos ei voisi käyttää ratsuväkeään, jolla lyydialainen juuri aikoi jopa loistaa. Ja itse asiassa, heti kun heidän mennessään toisiansa vastaan taisteluun, hevoset vainusivat kameleja ja näkivät nämä, ne kääntyivät ympäri, ja Kroisokselta hävisi toivo. Kuitenkaan eivät lyydialaiset senjälkeen olleet pelkureita, vaan niin pian kuin huomasivat asianlaidan, he hyppäsivät hevosten selästä maahan ja iskivät jalkasin yhteen persialaisten kanssa. Mutta jonkun ajan kuluttua, ja sittenkuin useita oli molemmin puolin kaatunut, lyydialaiset ajettiin pakoon ja tungettiin muurin sisäpuolelle, johon persialaiset heidät saartoivat.

81. Niinpä lyydialaiset joutuivat piiritystilaan. Mutta Kroisos, joka arveli, että piiritys tulisi kestämään kauan aikaa, laittoi linnasta toiset lähettiläät liittolaisten luo; edelliset olivat lähetetyt ilmoittamaan, että oli kokoonnuttava Sardeeseen viidentenä kuukautena, mutta nämä Kroisos lähetti pyytämään mitä pikaisinta apua, koska hän oli piiritettynä.

82. Siispä hän lähetti sanan sekä muitten liittolaisten luo että Lakedaimoniin. Samaan aikaan sattui myös spartalaisilla itsellään olemaan argolaisten kanssa riita niinkutsutusta Thyrean alueesta. Tämän Thyrean, joka kuului Argoliin osueeseen, lakedaimonilaiset olivat eroittaneet ja ottaneet haltuunsa. Argolaisten oma oli myös länteen päin oleva alue Maleaan saakka, sekä mantereella oleva maa että Kytheran saari ynnä muut saaret. Argolaiset riensivät puoltamaan heiltä riistettyä aluetta, mutta molemmat tekivätkin siinä sellaisen välipuheen ja sopivat keskenään, että kolmesataa kumpaiseltakin puolelta taistelisi, ja että alue joutuisi niille, jotka pääsisivät voitolle; sitävastoin piti kummankin sotajoukon enemmistön lähtemän pois omilleen eikä saanut jäädä sinne ottelun ajaksi, siitä syystä etteivät, jos olisivat läsnä, nähdessään omiensa joutuvan alakynteen, näitä puolustaisi. Tämän sopimuksen tehtyään he läksivät pois, mutta kummaltakin puolen jälellejääneet iskivät yhteen. Taistelussa he olivat tasaväkiset, ja vihdoin jäi kuudestasadasta miehestä jälelle kolme, nimittäin argolaisista Alkenor ja Khromios, lakedaimonilaisista taas Othryades. Nämä olivat jälellä, kun yö yllätti. Silloinpa molemmat argolaiset muka voittaneina juoksivat Argokseen, mutta lakedaimonilainen Othryades ryösti argolaisten kaatuneilta niiden aseet, vei ne omaan leiriinsä ja pysytteli paikallaan rivissä. Seuraavana päivänä molemmat puolueet tulivat saapuville ottamaan selvän asiasta. Jonkun aikaa siinä molemmat väittivät voittaneensa, toiset huomauttaen, että heistä olivat useammat jääneet eloon, toiset taas osoittaen, että nuo olivat paenneet, mutta että heidän oma miehensä oli pysynyt paikoillaan ja ryöstänyt toisten ruumiita. Lopulta riidasta sukeusi taistelu, jossa he iskivät yhteen; mutta sittenkuin molemmin puolin useita oli kaatunut, voittivat lakedaimonilaiset. Siitä perin argolaiset ajavat päänsä, kun sitä ennen olivat olleet pakoitetut käyttämään pitkää tukkaa, ja sääsivät lain, jossa kirouksella kielsivät ketään argolaista antamasta hiustensa kasvaa tai naisiaan kantamasta kultakoristeita, ennenkuin voittaisivat takaisin Thyrean. Lakedaimonilaiset sääsivät itselleen päinvastaisen lain; he alkoivat nimittäin siitä pitäen käyttää pitkää tukkaa, jota sitä ennen eivät olleet tehneet. Mutta kerrotaan, että se Othryades, joka kolmestasadasta oli jäänyt eloon, häpesi palata Spartaan kaikkien asetoveriensa jouduttua tuhon omiksi ja teki senvuoksi lopun itsestään Thyreassa.

83. Tällä kannalla olivat spartalaisilla asiat, kun sardeelainen airut tuli pyytämään heitä auttamaan piiritettyä Kroisosta. Sittenkuin kuulivat airueelta asian, he yhtäkaikki läksivät liikkeelle. Mutta heidän ollessaan jo varustettuina ja laivojen ollessa valmiina, tuli toinen viesti, että lyydialaisten linna oli vallattu, ja että Kroisos oli otettu vangiksi.

84. Niinpä he, vaikka panivatkin tämän seikan kovin pahakseen, lakkasivat hankkeistaan. Mutta Sardes vallattiin seuraavalla tavalla. Kun Kroisosta piiritettiin neljättätoista päivää, Kyros, lähettämällä sotajoukkonsa tykö ratsumiehiä, julisti tulevansa antamaan suuria palkintoja sille, joka ensimäisenä astuisi muurille. Tämän jälkeen sotajoukko teki yrityksen, mutta ilman menestystä. Kun siinä muut olivat yrityksestä lakanneet, koetti muuan mardilainen, jonka nimi oli Hyroiades, lähestyä siltä kohtaa linnaa, mihin ei oltu asetettu mitään vartijaa. Ei näet ollut pelkoa, että linna siltä kohtaa koskaan vallattaisiin. Sillä se on tältä puolelta jyrkkä ja voittamaton. Ainoastaan siltä kohdalta ei Meles, Sardeen muinainen kuningas, ollut kantanut muurin ympäri sitä leijonaa, jonka hänen jalkavaimonsa oli synnyttänyt. Telmessolaiset olivat nimittäin julistaneet, että jos leijonaa kuljetettaisiin muurin ympäri, tulisi Sardes valloittamattomaksi. Ja Meles oli muun muurin kohdalta, mistä linnan kimppuun voitiin päästä, sitä kantanut, mutta oli halveksinut tätä kohtaa, joka muka oli valloittamaton ja jyrkkä. Se osa kaupunkia antaa Tmolokseen päin. Mutta nytpä mainittu mardilainen Hyroiades oli edellisenä päivänä nähnyt erään lyydialaisen astuvan alas tuon linnan osan kohdalta noutaakseen kypärää, joka ylhäältä oli vierinyt maahan, sekä ottanut sen mukaansa ylös; sen hän oli huomannut ja pannut mieleensä. Siitä hän silloin kiipesi ylös ja hänen mukanaan muita persialaisia. Ja kun tuli lisäksi useampia, vallattiin vihdoin Sardes ja koko kaupunki hävitettiin.

85. Saman Kroisoksen suhteen tapahtui seuraava seikka. Hänellä oli poika, josta ennenkin olen maininnut, muuten kelpo nuorukainen, mutta mykkä. Entisinä onnenpäivinään Kroisos oli tehnyt kaiken voitavansa hänen puolestaan ja muiden tuumien muassa, mitkä hänen mieleensä olivat juolahtaneet, hän myös oli Delfoihin lähettänyt pojan suhteen kysymään oraakelia. Ja Pytia vastasi hänelle näin:

"Lyydian poika, sä kansojen valtias, houkkio Kroisos, ällös puhuvan poikasi äänt' ikävöityä pyydä koissasi kuullakses'. Tämä kohtalo kaukana olkoon. Turmion päivänä näät ens' kerran kielensä laukee."

Kun nyt linnaa valloitettiin, kävi muuan persialainen, joka ei tuntenut Kroisosta, hänen kimppuunsa tappaakseen hänet. Kroisos kyllä näki hänen tulevan vastaansa, mutta käsilläolevan onnettomuutensa vuoksi hän ei siitä huolinut, koska hänen ei lainkaan ollut väliä, vaikka saisikin kuoliniskun. Mutta niin pian kuin poika, juuri tuo mykkä, näki persialaisen käyvän kohti, hän säikähdyksissään ja onnettomuuden valtaamana ratkesi sanoiksi ja lausui: "ihminen, älä tapa Kroisosta!" Nämä olivat hänen ensimäiset sanansa, mutta senjälkeen hän osasi puhua koko elinaikansa.

86. Persialaiset siis saivat haltuunsa Sardeen ja ottivat vangiksi Kroisoksen, sittenkuin hän oli hallinnut neljätoista vuotta, ollut piiritettynä neljätoista päivää ja oraakelinlauseen mukaisesti oli tehnyt lopun omasta suuresta valtakunnastaan. Persialaiset ottivat ja veivät hänet Kyroksen luo. Tämä käski pinoa suuren rovion ja antoi Kroisoksen kahleisiin sidottuna astua sen päälle sekä asetti neljätoista lyydialaista poikaa hänen ympärilleen. Hänellä oli näet mielessä joko uhrata nämä esikoisuhriksi tai hän tahtoi täyttää jonkun lupauksen tai sitten hän oli kuullut Kroisoksen olevan jumalisen ja oli siitä syystä antanut hänen astua roviolle, koska tahtoi nähdä, tulisiko joku jumalista pelastamaan hänet joutumasta elävänä poltetuksi. Niin hän teki. Mutta Kroisoksen seistessä roviolla johtui hänen mieleensä, vaikka olikin niin suuressa onnettomuudessa, se Solonin jumalallisesta vaikutuksesta lähtenyt lausuma, ettei kukaan eläessään ole onnellinen. Kun tämä hänen päähänsä pälkähti, hän jälleen tuli entiselleen ja huoahtaen pitkästä äänettömyydestään hän kolmasti lausui: "Solon". Kun Kyros sen kuuli, hän käski tulkkien kysyä Kroisokselta, kuka se oli, jota hän huusi avukseen. Ne tulivat Kroisoksen luo kysymään, mutta tämä pysyi aluksi vaiti kysyttäessä. Vihdoin kun hänet pakoitettiin puhumaan, hän lausui: "se, jonka olisi pitänyt tulla kaikkien hallitsijoiden puheille, sillä sitä minä olisin katsonut arvokkaammaksi kuin suuria rahasummia." Koska Kroisos puhui heille näin epäselvästi, he uudestaan kysyivät, mitä hän tarkoitti. Ja kun he itsepintaisesti utelivat ja vaivasivat häntä, hän vihdoin kertoi, kuinka atenalainen Solon kerran oli tullut hänen luokseen, kuinka hän nähtyään hänen rikkautensa oli sitä vähäksynyt — puhuen siinä niinkuin todellisuudessa olikin asianlaita — ja kuinka vihdoin Kroisokselle itselleen oli käynyt, aivan niinkuin Solon oli sanonut; ja tällöin tämä oli yhtä paljon tarkoittanut Kroisosta kuin koko ihmiskuntaa, ja varsinkin niitä, jotka omasta mielestään ovat onnellisia. Sen Kroisos kertoi, kun rovio jo oli sytytetty, ja sen reunat jo paloivat. Ja kuultuaan tulkeilta, mitä Kroisos sanoi, Kyros muutti mielensä ja otti huomioon, että hän itse, vaikka oli ihminen, elävältä uskoi tulen valtaan toisen ihmisen, joka ei ollut häntä itseään ollut vähemmän onnellinen. Koska hän sen lisäksi pelkäsi kostoa ja punnitsi, ettei ihmiselämässä mikään ole pysyväistä, niin hän käski mitä pikimmiten sammuttamaan palavan tulen ja antamaan Kroisoksen ja hänen seurassaan olevien astua roviolta maahan. Mutta ne, jotka tulta yrittivät sammuttaa, eivät enää voineet taltuttaa sitä.

87. Ja lyydialaiset kertovat, että kun Kroisos siinä huomasi Kyroksen mielenmuutoksen ja näki joka miehen sammuttamassa tulta, voimatta kuitenkaan enää sitä suistaa, hän huutaen kutsui avukseen Apolloa ja rukoili, että jos jumala milloinkaan oli Kroisokselta otollista lahjaa saanut, hän nyt auttaisi ja pelastaisi hänet uhkaavasta onnettomuudesta. Niin hän itkien kutsui avukseen jumalaa. Mutta selkeälle ja tyyneelle taivaalle kerääntyi äkkiä pilviä, nousi rajuilma, tuli rankkasade ja rovio sammui. Kun Kyros siis näin huomasi, että Kroisos oli jumalille rakas ja kunnon mies, hän antoi hänen astua alas roviolta ja kysyi näin: "Kroisos, kuka ihmisten joukosta taivutti sinut lähtemään sotaretkelle minun maatani vastaan ja esiintymään ystävän sijasta vihollisenani?" Hän virkkoi: "oi kuningas, sen minä olen tehnyt sinun onneksesi, mutta omaksi onnettomuudekseni. Syypää on tähän helleenein jumala, joka yllytti minua lähtemään sotaretkelle. Sillä eihän kukaan ole niin mieletön, että itse valitsee sodan rauhan asemasta. Jälkimäisen aikana näet pojat hautaavat isänsä, mutta edellisen aikana isät poikiaan. Mutta jumalille oli kai mieleen, että näin kävisi."

88. Näin hän puhui. Mutta Kyros vapautti hänet, asetti hänet istumaan lähelle itseään ja piti häntä erinomaisen suuressa arvossa sekä katseli suurella ihmetyksellä häntä. Ja niin tekivät myös kaikki hänen seurassaan olevat. Mutta Kroisos oli mietteihinsä vaipuneena ja ääneti. Sitten hän kääntyi ja nähdessään, kuinka persialaiset hävittivät lyydialaisten kaupunkia, hän virkkoi: "oi kuningas, tuleeko minun sanoa sinulle sitä, mitä nyt juuri ajattelen, vai vaieta?" Kyros käski hänen rohkeasti sanoa, mitä tahtoi. Hänpä kysyi tältä ja lausui: "mitä tämä suuri väkijoukko niin suurella innolla toimittaa?" Kyros virkkoi: "se ryöstää sinun kaupunkiasi ja vie pois sinun tavaroitasi." Kroisos vastasi: "ei se minun kaupunkiani eikä minun tavaroitani ryöstä. Ei ole minulla enää mitään niitten kanssa tekemistä. Vaan sinun omaisuuttasi ne riistävät ja raastavat."

89. Kroisoksen sanat vetivät puoleensa Kyroksen huomion. Käskettyään muut pois hän kysyi Kroisokselta, mitä hänelle turmiollista Kroisos näki siinä, mikä oli tekeillä. Hän virkkoi: "koska jumalat ovat tehneet minut sinun orjaksesi, katson oikeaksi ilmoittaa sinulle, jos jossain kohden huomaan paremmin kuin sinä. Persialaiset ovat luonteeltaan ylimieliset, mutta köyhät. Jos siis sallit heidän ryöstää ja ottaa haltuunsa suuria tavaroita, on sinulla heidän puoleltaan odotettavissa seuraavaa. Sen heistä, joka enimmän ottaa, voit odottaa nousevan kapinaan itseäsi vastaan. Jos siis sinulle on mieleen mitä sanon, niin tee seuraavalla tavalla. Aseta kaikille porteille vartijoiksi muutamia peitsenkantajistasi, ja ottakoot ne ryöstäjiltä tavarat pois sanoen, että niistä välttämättömästi täytyy antaa kymmenykset Zeulle. Sillä lailla sinä et jouda heidän vihansa esineeksi riistäessäsi heiltä väkisin pois tavarat, ja toiselta puolen he tulevat myöntämään menetteleväsi oikein ja tulevat siksi vapaaehtoisesti niin tekemään."

90. Tämän kuullessaan Kyros ihastui ikihyväksi, koska se hänestä näytti olevan hyvä neuvo. Hän kiitteli paljon Kroisosta ja käskettyään peitsenkantajia suorittamaan mitä Kroisos oli neuvonut, hän virkkoi tälle näin: "Kroisos, koska olet valmis toimittamaan kuninkaallisen miehen hyviä tekoja ja puhumaan semmoisen miehen sanoja, niin pyydä sellaista lahjaa, jonka heti tahdot saada." Kroisos virkkoi: "oi herra, enimmin sinä minulle teet mieliksi, jos sallit minun lähettää nämä kahleet helleenien jumalalle, jota minä jumalista enimmin kunnioitin, ja kysyä häneltä, onko hänen tapana pettää niitä, jotka hänelle tekevät hyvää." Kyros kysyi, mistä hän jumalaa syytti, kun näin tätä moitti. Silloin Kroisos kertoi alusta loppuun kaikki, mitä hänellä oli ollut mielessään, mainitsi oraakelien vastaukset ja varsinkin vihkilahjat ja kuinka hän ennustuksen yllyttämänä oli lähtenyt sotaretkelle persialaisia vastaan. Kertoessaan tämän hän uudestaan palasi pyyntöönsä, että Kyros sallisi hänen nuhdella jumalaa tästä. Naurahtaen Kyros virkkoi: "sekä tämän olet saapa minulta, Kroisos, että kaikkea muutakin, mitä kulloinkin pyydät." Sen kuultuaan Kroisos lähetti Delfoihin muutamia lyydialaisia ja antoi heille toimeksi asettaa kahleet temppelin kynnykselle ja kysyä, eikö jumala häpeä, että ennustuksillaan oli yllyttänyt Kroisosta lähtemään sotaretkelle persialaisia vastaan, ikäänkuin hän muka tulisi tekemään lopun Kyroksen vallasta, josta yrityksestä jumalalle nyt tuli tällaiset esikoislahjat — ja tällöin tuli heidän osoittaa kahleita. Tätä piti heidän kysymän sekä, oliko helleeniläisillä jumalilla tapana olla kiittämättömät.

91. Lyydialaisten saavuttua ja lausuttua mitä olivat toimeksi saaneet, kerrotaan Pytian virkkaneen näin: "sallimuksen määräämää kohtaloaan on jumalankin mahdoton välttää. Kroisos on suorittanut viidennen esi-isänsä rikoksen, hänen, joka herakleidien peitsenkantajana ollessaan noudatti naisen vilppiä, murhasi herransa ja otti haltuunsa tämän arvon, joka ei ollenkaan hänelle kuulunut. Loxias [s.o. Apollo] on innokkaasti uurastanut, että Sardeen onnettomuus tapahtuisi Kroisoksen lasten, eikä hänen itsensä aikana, mutta ei ole kyennyt kääntämään syrjään kohtalon määräyksiä. Sen verran kuitenkin kuin nämä sallivat, hän on pannut täytäntöön ja tehnyt Kroisokselle mieliksi. Kolme vuotta näet hän on lykännyt toistaiseksi Sardeen valloituksen, ja Kroisos ymmärtäköön, että hän joutui vangiksi näin monta vuotta myöhemmin kuin kohtalo oli määrännyt. Toiseksi, kun Kroisos oli tulla poltetuksi, jumala torjui sen. Ja annettua ennustusta Kroisos syyttä moittii. Loxias julisti näet hänelle, että jos hän lähtisi sotaretkelle persialaisia vastaan, hän tulisi hajoittamaan suuren valtakunnan. Kroisoksen olisi tähän nähden, jos hänen kerran piti saada hyvä neuvo, tullut lähettää uudestaan kysymään, tarkoittiko vastaus hänen omaansa vai Kyroksen valtakuntaa. Koska hän ei käsittänyt sitä, mikä oli sanottu, eikä uudestaan kysynyt, syyttäköön itseään. Ei hän sitäkään käsittänyt, mitä Loxias, hänen viimeisen kerran kysyessään oraakelia, lausui muulista. Kyros näet juuri oli tuo muuli. Hänhän oli syntyisin kahdesta eri kansaan kuuluvasta henkilöstä, joista äiti oli ylhäisempi, isä halvempi. Sillä edellinen oli meedialainen ja Astyageen, meedialaisten kuninkaan tytär, jälkimäinen oli persialainen ja näiden alamainen; ollen kaikissa suhteissa alempi, hänellä siis oli valtiattarensa aviovaimonaan." Näin Pytia vastasi lyydialaisille, ja ne veivät viestin Sardeeseen sekä ilmoittivat sen Kroisokselle. Ja sen kuultuaan hän myönsi, että syy oli hänen omansa, eikä jumalan. Näin siis kävi Kroisoksen valtakunnan, ja niin tapahtui Ioonian ensimäinen kukistuminen.

92. Kroisokselta on olemassa myös useita muita vihkilahjoja Hellaassa eikä yksistään yllämainituita. Niinpä on Boiotian Teebassa kultainen kolmijalka, jonka hän vihki ismenolaiselle Apollolle, Efesoksessa sekä kultaiset lehmät että useimmat sikäläisistä patsaista, Atene Pronaian temppelissä Delfoissa suuri kultainen kilpi. Viimemainittu on säilynyt aina minun aikoihini saakka, mutta osa vihkilahjoista on joutunut hukkaan. Edelleen ovat Brankhidaissa Miletoksen alueella Kroisoksen lahjat, jotka, kuten olen kuullut, ovat yhtä painavat ja samallaiset kuin Delfoissa olevat. Se, minkä hän vihki Delfoibin ja Amfiaraoksen temppeliin, oli hänen omaansa ja isänperintönsä esikoisuhri; mutta muut vihkilahjat tulivat erään hänen vihamiehensä omaisuudesta, joka oli esiintynyt Kroisoksen vastustajana, ennenkuin tämä pääsi kuninkaaksi, ja oli innokkaasti puuhannut, että lyydialaisten hallituksen saisi Pantaleon. Tämä taas oli Alyatteen poika ja Kroisoksen velipuoli isän puolelta. Kroisos näet oli Alyatteen poika kaarilaisesta vaimosta, Pantaleon ioonilaisesta. Vaan sittenkuin Kroisos isänsä suostumuksella oli saanut valtaansa hallituksen, hän piikkitynnyrissä kidutti vastustajansa kuoliaaksi, mutta hänen omaisuutensa, jonka jo ennen oli pyhittänyt, hän silloin ylläsanotulla tavalla vihki niihin paikkoihin, jotka mainittiin. Sen verran olkoon sanottu vihkilahjoista.

93. Ihmeitä semmoisia, kuin on monessa muussa maassa, ei juuri Lyydian maassa ole kuvailtavaksi, lukuunottamatta kultahiekkaa, jonka virta kuljettaa mukanaan Tmolos-vuoresta. Mutta yksi teos siinä tavataan ja se on, lukuunottamatta egyptiläisiä ja babylonilaisia muistomerkkejä, suurin maailmassa. Siellä on nimittäin Alyatteen, Kroisoksen isän, hauta, jonka jalusta on laadittu suurista paasista, mutta muu hauta on maakumpu. Ja sen ovat rakennuttaneet torikauppiaat, käsityöläiset ja ilotytöt. Ylhäällä haudan päällä on aina minun aikoihini saakka ollut luvultaan viisi rajakiveä, joihin oli piirretty kirjoitus osoittamaan mitä kukin oli tehnyt, ja ilmeni mitattaessa, että tyttöjen osuus oli suurin. Sillä Lyydian kansan tyttäret harjoittavat kaikki haureutta ja kokoovat itselleen siten myötäjäiset ja tekevät niin, kunnes joutuvat naimisiin; siten ne naittavat itsensä. Haudan ympärys on kuusi stadionia ja kaksi pletronia, ja leveys kolmetoista pletronia. Ja haudan luona leviää suuri järvi, jota lyydialaiset väittävät ehtymättömäksi. Sitä kutsutaan Gygeen järveksi.

94. Niin on siis tämän asian laita. Lyydialaisilla on jotenkin samat tavat kuin helleeneillä, paitsi että panevat tyttölapsensa harjoittamaan haureutta. He ovat, mikäli me tiedämme, ensimäiset ihmiset, jotka alkoivat lyöttää ja käyttää kulta- ja hopearahoja, ja ovat myös ensimäiset kaupustelijat. Lyydialaiset itse väittävät myös, että kaikki nykyjään sekä heidän omassa että helleenein kesken käytännössä olevat pelit ovat heidän keksintöään. Ja he kertovat, että nämä keksittiin heillä samalla kertaa kuin Tyrseeniaan lähetettiin siirtokunta, ja kertovat niistä seikoista seuraavaa. Atyksen, Maneen pojan, hallitessa syntyi ankara viljanpuute kautta koko Lyydian. Jonkun aikaa lyydialaiset kärsivät sitä, mutta lopuksi he, kun se ei lakannut, etsivät siihen hoivaa ja heistä keksi mikä minkäkin keinon. Niinpä silloin keksittiin kuutio-, noppa-, pallo- ja kaikellaiset muut pelit, paitsi lautapeliä. Sillä sen keksintöä eivät lyydialaiset omista itselleen. Nälän varalta he siis keksivät ja tekivät niin, että pelasivat joka toisen päivän kokonaan, jottei heidän silloin tarvitsisi etsiä elatusta, joka toisena taas olivat pelaamatta ja hankkivat elatusta. Tällä tavoin he kestivät kahdeksantoista vuotta. Mutta kun paha ei hellittänyt, vaan yltyi yhä pakoittavammaksi, niin silloinpa heidän kuninkaansa jakoi kaikki lyydialaiset kahteen osaan ja heitti arpaa, kumpiko jäisi maahan, ja kumpiko lähtisi maasta pois; itsensä hän asetti sen osan kuninkaaksi, jonka arpa määräisi jäämään paikoilleen, mutta poislähtevän joukkueen johtoon hän pani poikansa, jonka nimi oli Tyrsenos. Arvottua menivät toiset heistä maasta ulos, läksivät alas Smyrnaan ja hankkivat itselleen laivoja, joihin asettivat kaiken sen irtaimen omaisuuden, mitä tarvitsivat. Sitten he lähtivät purjehtimaan elannon ja maan hakuun, kunnes monet kansat sivuutettuaan saapuivat ombrilaisten maahan, minne perustivat kaupunkeja ja mihin ovat jääneet asumaan tähän aikaan saakka. Mutta lyydialaisten sijasta he kutsuivat itseään kuninkaanpojan mukaan, joka oli heidät sinne vienyt. Hänestä he ottivat nimeksi tyrseenit.

95. Lyydialaiset olivat niinmuodoin tulleet persialaisten orjiksi. Tästä nyt meidän kertomuksemme käy tutkimaan, mikä mies oli Kyros, joka kukisti Kroisoksen valtakunnan, ja millä tavalla persialaiset pääsivät Aasian johtoon. Ja minä aion kirjoittaa sen mukaan kuin muutamat persialaiset, jotka eivät tahdo kaunistella Kyroksen vaiheita, vaan esittää asian niinkuin se todella on ollut, kertovat, vaikka taidan esittää Kyroksesta jopa kolmekin muunlaista toisintoa.

96. Sillaikaa kuin assyrialaiset hallitsivat ylä-Aasiata viisisataakaksikymmentä vuotta, alkoivat ensiksi meedialaiset heistä luopua; vapauden taistelussaan assyrialaisia vastaan nämä nähtävästi olivat kelpo miehiä, torjuivat päältään orjuuden ja tekeytyivät vapaiksi. Näiden jälkeen tekivät kaikki muutkin kansat samoin kuin meedialaiset. Mutta siihen aikaan, jolloin kaikki mannermaan kansat olivat itsenäisiä, meedialaiset uudestaan joutuivat itsevaltiuden alaisiksi seuraavalla tavalla. Meedialaisten keskuudessa oli viisas mies, nimeltä Deiokes, Fraorteen poika. Tämä Deiokes halusi itsevaltiutta ja menetteli senvuoksi näin. Koska meedialaiset asuivat kyläkunnittain, niin hän, joka jo ennestäänkin oli omassa kylässään huomattava, vielä innokkaammin lyöttäytyi uurastamaan oikeutta. Ja sen hän teki, vaikka kautta koko Meedian vallitsi suuri laittomuus, ja hän ymmärsi, että vääryys on oikeuden vihollinen. Huomatessaan hänen elintapansa saman kylän meedialaiset valitsivat hänet tuomarikseen. Ja koska hän tavoitti valtaa, niin hän oli suora ja oikeamielinen. Näin menettelemällä hän saavutti kiitosta, jopa siihen määrään, että muiden kylien asukkaat, jotka ennen olivat joutuneet väärien tuomioiden alaisiksi, kuullessaan, että Deiokes oli ainoa mies, joka oikeudenmukaisesti tuomitsi, mielellään menivät hekin Deiokeen luo tuomittavaksi. Ja lopulta eivät he kääntyneet kenenkään muun puoleen.

97. Mutta koska hänen luonaan käyvien luku yhä kasvoi, kun kuultiin, että hänen tuomionsa tulivat totuudenmukaiset, ja Deiokes niinmuodoin huomasi, että kaikki riippui hänestä, ei hän enää tahtonut istua siinä, missä ennen oli istunut tuomitsemassa eikä sanonut enää aikovansa tuomita. Ei näet hänelle ollut edullista omia asioitaan laiminlyömällä päivät päästänsä julistaa tuomioita lähimäisilleen. Mutta kun rosvoilu ja laittomuus pitkin kyliä yltyi vielä paljoa pahemmaksi kuin ennen, niin meedialaiset kokoontuivat ja neuvottelivat keskenään sekä puhuivat käsilläolevasta asemasta. Ja minun luullakseni puhuivat Deiokeen ystävät jokseenkin näin: "jos nykyistä tilaa jatkuu, emme me voi asua tässä maassa, niinpä asettakaamme siis itsellemme kuningas. Siten sekä maa tulee olemaan hyvässä järjestyksessä että me itse voimme kääntyä maatöihimme, eikä meidän tarvitse laittomuuden vuoksi jättää kotiamme ja kontuamme." Näin jotenkin puhumalla he saivat meedialaiset taivutetuiksi tahtomaan kuningasta.

98. Ja ehdoteltaessa, kenenkä asettaisivat kuninkaakseen, ehdotti ja kiitti joka mies kiihkeästi Deiokesta, kunnes he suostuivat siihen, että tämä tulisi heidän kuninkaakseen. Hän puolestaan käski heidän rakentaa itselleen kuninkuuden arvoisen asumuksen ja lujittamaan hänen valtaansa peitsenkantajilla. Meedialaiset tekivät niin. He näet rakensivat hänelle suuren ja lujan asumuksen siihen paikkaan maata, mihin hän itse määräsi, ja sallivat hänen koota itselleen peitsenkantajia kaikkien meedialaisten joukosta. Mutta niin pian kuin hän oli saanut hallituksen käsiinsä, hän pakoitti meedialaiset tekemään itselleen erikoisen kaupungin, laittamaan sen kuntoon ja vähemmän huolehtimaan muista. Kun meedialaiset siihenkin suostuivat, hän rakensi suuren ja vahvan linnoituksen, jota nykyjään kutsutaan Agbatanaksi, jossa toinen muuri on kehässä toisensa ympärillä. Tämä linna oli sillä tavoin laadittu, että toinen kehämuuri ainoastaan rintasuojuksillaan kohosi toistaan korkeammalle. Siihen vaikutti osaksi kai paikkakin, joka on kukkula, osaksi, ja vielä suuremmassa määrässä, oli tahallaan niin laitettu. Kehämuureja on kaikkiaan seitsemän, ja viimeisessä on kuninkaanasunto ja aarreaitta. Suurin muuri niistä on laajuudeltaan Atenan kehämuurin kokoinen. Ensimäisen kehämuurin rintasuojat ovat valkeat, toisen mustat, kolmannen purppuranväriset, neljännen siniset, viidennen vaaleanpunaiset. Siten ovat kaikkien kehämuurien rintasuojat maalatut väreillä. Kahdella viimeisellä on, toisella hopeoidut, toisella kullatut rintasuojat.

99. Nämä muurit siis Deiokes rakensi itselleen ja oman asuntonsa ympäri, mutta muun kansan hän käski asua muurin ympärillä. Kun kaikki oli rakennettu, niin Deiokes oli ensimäinen, joka sääsi semmoisen järjestyksen, ettei kukaan saisi mennä sisälle kuninkaan luo, vaan että jokaisen tuli kaikissa asioissa lähettilästen välityksellä olla hänen kanssaan kanssakäymisissä, ettei kukaan saisi nähdä kuningasta, ja tämän lisäksi vielä, että kaikille olisi säädytöntä nauraa tai sylkeä tämän edessä. Tämmöisellä ylevyydellä hän ympäröi itseänsä siitä syystä, etteivät hänen ikätoverinsa, jotka olivat kasvaneet yhdessä hänen kanssaan ja jotka eivät olleet halvemmasta huoneesta peräisin kuin hänkään eivätkä miehuudessa olleet hänestä jälellä, tuntisi itseään loukatuiksi ja juonittelisi häntä vastaan, vaan hän tuntuisi heistä toisellaiselta, kun eivät häntä näkisi.

100. Sittenkuin hän oli tämän järjestänyt ja itseään lujittanut itsevaltiudessaan, hän valvoi ankarasti oikeutta. Ne, jotka esittivät valituksia, lähettivät ne sisälle hänen luokseen, ja hän tuomitsi ja lähetti sisääntuodut asiat takaisin. Näin hän teki riitajuttujen suhteen, ja muutkin asiat olivat hänellä hyvin järjestettyinä. Jos hän kuuli jonkun esiintyvän röyhkeästi, hän heti lähetti noutamaan tämän ja rankaisi häntä aina rikoksen suuruuden mukaan; ja hänellä oli vakoojia ja urkkijoita kautta koko sen maan, jota hallitsi.

101. Deiokes yhdisti ainoastaan meedialaisen kansan ja hallitsi sitä. Meedialaisten heimot ovat seuraavat: busit, paretakenit, strukhatit, arizantit, budilaiset, maagit. Niin monta on siis meedialaisten heimoa.

102. Deiokeen poika oli Fraortes, joka seurasi hallituksessa, sittenkuin Deiokes, hallittuaan viisikymmentäkolme vuotta, oli kuollut. Otettuaan vastaan hallituksen hän ei tyytynyt vallitsemaan ainoastaan meedialaisia, vaan lähti sotaretkelle persialaisia vastaan, ahdisti ensiksi heitä ja teki heidät ensiksi meedialaisten alamaisiksi. Senjälkeen hän, kun hänellä oli hallussaan nämä kaksi kansaa, jotka kumpikin olivat vahvoja, laski valtansa alle Aasian, kulkien toisesta kansasta toisen luo. Vihdoin hän lähti sotaretkelle assyrialaisia vastaan ja assyrialaisten joukosta niitä vastaan, joilla oli Ninos ja olivat aikaisemmin hallinneet kaikkia, mutta silloin, liittolaisten heistä luovuttua, olivat jääneet yksikseen, vaikka muuten olivat hyvinvoipia. Näitä vastaan siis sotaretkelle lähdettyään Fraortes itse joutui tuhon omaksi hallittuaan kaksikymmentäkaksi vuotta, ja samoin enin osa hänen sotajoukostaan.

103. Fraorteen kuoltua seurasi Kyaxares, Fraorteen poika, Deiokeen pojanpoika. Tämän kerrotaan olleen vielä paljoa uljaamman esi-isiään, ja hän ensiksi ryhmitti aasialaiset kansat osastojen mukaan ja järjesti erikseen kunkin aselajin, keihäänkantajat, jousenkantajat ja ratsumiehet. Sitä ennen olivat kaikki olleet yhtäläisesti sekaisin toisiinsa sotkettuina. Hän se oli, joka taisteli lyydialaisia vastaan, silloin kun kesken taistelua päivästä tuli yö, ja joka yhdisti valtansa alle koko Aasiau, tuolla puolen Halys-joen. Koottuaan kaikki hallitsemansa kansat hän läksi sotaretkelle Ninosta vastaan, sekä kostaakseen isänsä puolesta että koska tahtoi anastaa tämän kaupungin. Mutta kun hän iskettyään yhteen assyrialaisten kanssa oli voittanut heidät ja paraillaan piiritti Ninosta, hyökkäsi skyytien suuri sotajoukko, jota johti heidän kuninkaansa Madyes, Protothyeen poika. Ne hyökkäsivät Aasiaan karkoitettuaan kimmeriläiset Europasta Aasiaan ja, seuratessaan näitä heidän pakomatkallaan, he vihdoin saapuivat Meedian maahan.

104. Väli Maiotis-järvestä Fasis-joelle ja kolkhilaisten luo tekee kevytaseiselle kolmenkymmenen päivän matkan, Kolkhiista taas ei ole pitkältä kulkea rajan yli Meedian maahan, vaan niiden välillä on ainoastaan yksi kansa, nimittäin saspeirit; ja kun on sivuuttanut nämä, ollaan Meediassa. Kuitenkaan eivät skyytit tätä tietä hyökänneet, vaan kääntyivät ylemmälle, paljoa pitemmälle tielle, oikealla kädellään Kaukasos-vuori. Siellä meedialaiset iskivät yhteen skyytien kanssa, mutta joutuivat taistelussa tappiolle ja kadottivat valtansa; vaan skyytit ottivat koko Aasian haltuunsa.

105. Sieltä he menivät Egyptiä vastaan. Mutta sittenkuin olivat joutuneet Palestinan Syyriaan, tuli heitä vastaan Egyptin kuningas Psammetikhos ja sai heidät lahjoilla ja rukouksilla pidätettyä kulkemasta edemmäksi. Kun skyytit sitten vetäytyessään takaisin joutuivat Askalonin kaupunkiin Syyriassa, niin useimmat heistä kulkivat vahinkoa tekemättä ohi, mutta muutamat harvat jättäytyivät jälkeen ja ryöstivät taivaallisen Afroditen pyhätön. Tämä pyhättö on, kuten minä tiedustelemalla olen saanut selville, vanhin kaikista pyhätöistä, mitä mainitulla jumalattarella on. Sillä Kyproksessa oleva pyhättö on saanut alkunsa täältä käsin, kuten kyprolaiset itse väittävät, ja Kytherassa olevan ovat foinikialaiset perustaneet, lähtien juuri tästä Syyriasta. Mutta niihin skyyteihin, jotka olivat ryöstäneet Askalonissa olevan pyhätön, ja näiden jälkeläisiin pani jumalatar ikipäiviksi n.s. naistaudin. Tämän vuoksi skyytit, kuten itse sanovat, potevat sitä tautia, ja ne, jotka saapuvat Skyytian maahan, ovat tilaisuudessa heidän keskuudessaan näkemään, mitenkä on laita niiden, joita skyytit kutsuvat enareiksi.

106. Kaksikymmentäkahdeksan vuotta skyytit hallitsivat Aasiaa, ja kaikki joutui heidän röyhkeytensä ja huolimattomuutensa johdosta autioksi. Sillä paitsi säännöllistä veroa he kiskoivat jokaiselta sen, minkä kunkin päälle panivat, ja paitsi veroa he kulkivat ympäri ryöstämässä mitä milläkin oli. Vaan Kyaxares ja meedialaiset panivat toimeen kestit, joihin kutsuivat useimmat skyyteistä, juottivat päihdyksiin ja murhasivat heidät. Ja sillä tavoin meedialaiset pääsivät jälleen hallitukseen ja saivat vallan niiden yli, joita ennenkin olivat hallinneet, ottivat Ninoksen — millä tavalla he sen ottivat, olen toisessa paikassa kertomustani osoittava — sekä tekivät assyrialaiset, paitsi Babylonian aluetta, käskynalaisikseen.

107. Tämän jälkeen Kyaxares kuoli, hallittuaan neljäkymmentä vuotta, niihin luettuina ne vuodet, jolloin skyytit hallitsivat. Hallituksessa seurasi Kyaxareen poika, Astyages. Hänelle syntyi tytär, jolle hän antoi nimeksi Mandane. Tästä Astyages näki sellaisen unen, että tyttärestä läksi niin paljon vettä, että se täytti hänen kaupunkinsa ja tulvi yli koko Aasiankin. Hän esitti unensa unenselittäjille maagien joukossa ja säikähti saatuaan tietää kaiken. Sitten Astyages, kun mainittu Mandane jo oli naimakuntoinen, ei antanut häntä kellekään hänen arvoisistaan meedialaisista, peläten näkyään, vaan eräälle persialaiselle, nimeltä Kambyses, jonka hän huomasi olevan hyvää sukua ja luonteeltaan sävyisän, mutta jonka muuten asetti paljon alapuolelle keskisäätyistä meedialaista.

108. Mandanen ollessa naimisissa Kambyseen kanssa näki Astyages ensimäisenä vuotena toisen näyn: samaisen tyttärensä kohdusta hän näki kasvavan viiniköynnöksen, joka ulottui yli koko Aasian. Tämän nähtyään hän esitti sen unenselittäjille ja noudatti luokseen Persiasta tyttärensä, joka oli viimeisillään. Ja kun tämä saapui, Astyages piti häntä vartioituna, koska tahtoi tuhota sen, joka hänestä syntyisi. Sillä hänen näkynsä nojalla maagien unenselittäjät ilmoittivat, että hänen tyttärensä lapsi tulisi kuninkaaksi hänen sijalleen. Tätäpä siis varoen Astyages, niin pian kuin Kyros syntyi, kutsui Harpagoksen, joka oli hänen sukulaisensa ja uskotuimpansa meedialaisten joukosta sekä kaiken hänen omaisuutensa hoitaja, ja lausui hänelle näin: "Harpagos, älä suinkaan vähäksy sitä asiaa, jonka sinulle aion esittää, äläkä petä minua, niin että muita puoltamalla syökset itsesi turmioon. Ota se lapsi, jonka Mandane on synnyttänyt, vie se kotiisi ja tapa se. Hautaa se sitten millä tavalla itse tahdot." Harpagos vastasi: "oi kuningas, et sinä tässä miehessä ole vielä muulloinkaan koskaan huomannut mitään epämieluista, ja niin minä aion pitää varani, etten tulevaisuudessakaan riko missään kohden sinua vastaan. Jos nyt siis sinulle on mieleen, että näin tapahtuu, niin täytyy minun huolellisesti toimittaa palvelukseni."

109. Näin Harpagos vastasi, ja niin pian kuin hänelle oli jätetty lapsukainen, kuolinvaatteisiin puettuna, hän meni itkien kotiinsa. Sinne tultuaan hän ilmoitti vaimolleen kaikki, mitä Astyages oli puhunut. Tämä silloin lausui hänelle: "mitä nyt siis aiot tehdä?" Hän taas vastasi: "en ainakaan niinkuin Astyages käski, enkä vaikka hän tulee hulluttelemaan ja raivoamaan vielä pahemmin, minä ainakaan aio tehdä hänelle mieliksi ja antaa apuani semmoiseen murhaan. Useista syistä en tahdo murhata lasta: ensiksi se on minun sukulaiseni, ja toiseksi Astyages on vanha ja ilman miespuolisia jälkeläisiä. Jos siis hänen kuoltuaan käy niin, että itsevaltius joutuu tälle tyttärelle, jonka pojan hän nyt tappaa minun kauttani, niin mikä muu silloin minua uhkaa kuin mitä suurin vaara? Oman turvallisuuteni vuoksi täytyy lapsen kuolla; mutta sen murhaajaksi täytyy tulla jonkun Astyageen miehistä eikä minun väestäni."

110. Niin hän virkkoi ja laittoi kohta lähettilään sen Astyageen karjapaimenen luo, jonka tiesi paimentavan tähän sopivimmilla laitumilla ja vuorilla, joissa oleskeli eniten petoja; ja hänen nimensä oli Mitradates. Hän oli naimisissa orjakumppaninsa kanssa, ja tämän hänen vaimonsa nimi olisi helleenien kielellä Kyno [Narttu], meediankielellä se oli Spako. Sillä meedian kielellä narttu on "spak". Ne vuoret, joiden juurella mainittu paimen käytti lehmiään laitumella, ovat Agbatanasta pohjoiseen ja Pontos Euxeinokseen päin. Täällä päin näet, saspeireja vastaan, on Meedianmaa kovin vuorista ja ylänteistä sekä metsien peittämää, jota vastoin koko muu Meedia on tasaista. Niin pian kuin siis karjapaimen suurimmalla kiireellä oli kutsua noudattanut, Harpagos virkkoi näin: "Astyages käskee sinua ottamaan tämän poikasen ja asettamaan sen autioimpaan kohtaan vuoristoa, jotta se niin pian kuin suinkin joutuisi turmioon. Ja hän käski sanoa, että, jollet sitä tapa, vaan jollain tavoin jätät sen henkiin, niin hän tulee syöksemään sinut mitä pahimpaan turmioon. Ja minut on määrätty valvomaan heitteille pantua lasta."

111. Sen kuultuaan karjapaimen otti poikasen, meni samaa tietä takaisin ja saapui majalleen. Silloin juuri hänen vaimonsa, joka koko päivän oli ollut synnyttämäisillään, jostain jumalallisesta vaikutuksesta synnyttää, senjälkeen kuin karjapaimen oli lähtenyt kaupunkiin. Molemmat olivat huolissaan toistensa puolesta, mies peloissaan vaimonsa synnytyksen vuoksi, vaimo taas siksi, että Harpagos vastoin tapaansa oli noudattanut luokseen hänen miehensä. Kun tämä nyt palasi ja lähestyi, niin vaimo, joka näin odottamatta hänet näki, kysyi ensiksi, minkä vuoksi Harpagos niin hartaasti oli käskenyt hänen tulla luokseen. Siihen mies virkkoi: "oi vaimo, kun tulin kaupunkiin, minä näin ja kuulin semmoista, jota minun ei olisi pitänyt nähdä ja jonka ei koskaan olisi pitänyt tapahtua meidän herroillemme. Koko Harpagoksen talo oli itkun vallassa, ja minä menin hämmästyneenä sisälle. Heti kun tulin sisään, näin näytteille asetetun poikasen, joka sätkytteli ja kirkui, puettuna kultiin ja kirjavaan pukuun. Niin pian kuin Harpagos minut näki, hän käski minun pikimmiten ottaa lapsen ylös ja mennä viemään ja asettamaan sen siihen paikkaan vuoristoa, missä oleskelee runsaimmin villieläimiä. Ja hän väitti, että Astyages oli se, joka antoi minulle tämän toimeksi, ja samalla hän uhkaili kovasti, jos en sitä tekisi. Minä otin sen ylös ja vein sen pois mukanani, koska luulin sitä jonkun talonväkeen kuuluvan lapseksi. Sillä ei minussa silloin vielä olisi voinut herätä epäluuloa siitä, mistä se todella oli. Mutta minä ihmettelin nähdessäni, kuinka se oli puettu kultiin ja komeisiin vaatteisiin, ja kummastelin myös surua, joka ilmeisesti vallitsi Harpagoksen talossa. Mutta pian minä sitten tiellä kuulen koko asianlaidan siltä palvelijalta, joka oli jättänyt käsiini lapsen ja saattoi minua kaupungista ulos; hän kertoi nimittäin, että se oli Astyageen tyttären, Mandanen, ja Kambyseen, Kyroksen pojan, lapsi, ja että Astyages käskee tappamaan sen. Ja nyt, tässä se on!"

112. Näin sanoen karjapaimen otti esille ja näytti lasta. Mutta kun vaimo näki, että poikanen oli suuri ja hyvännäköinen, hän kyynelsilmin tarttui miehensä polviin ja pyytämällä pyysi, ettei hän millään neuvoin panisi sitä heitteille. Vaan mies sanoi, että hänen oli mahdoton tehdä toisin. Sillä Harpagoksen luota saapuu tarkastusmiehiä katsomaan, ja itse hän joutuu pahimpaan turmioon, ellei sitä tee. Kun vaimo niinmuodoin ei saanut miestään taivutetuksi, hän sitten virkkoi näin: "koska nyt siis en voi taivuttaa sinua olemaan panematta lasta heitteille, niin tee näin, jos kerran on aivan välttämätöntä nähdä joku heitteille pantuna. Minäkin olen synnyttänyt, mutta olen synnyttänyt kuolleen lapsen. Vie ja aseta tämä nähtäväksi, mutta Astyageen tyttären poikaa kasvattakaamme kuin omaamme. Sillä lailla ei sinua voi tavata tekemästä väärin herrojasi kohtaan, emmekä ole antaneet huonoa neuvoa itsellemme. Sillä kuollut saa osakseen kuninkaalliset hautajaiset ja eloonjäänyt saa pitää henkensä."

113. Vallan hyvin tuntui karjapaimenesta vaimo silloiseen asiantilaan nähden puhuvan, ja hän tekikin kohta siten. Niinpä hän antoi sen lapsen, jonka oli tuonut surmattavaksi, vaimonsa huostaan, mutta omansa, tuon kuolleen, hän otti ja pani siihen arkkuun, missä kantoi toista. Ja puettuaan sen ylle kaikki toisen lapsen koristeet hän vei ja asetti sen autioimpaan paikkaan vuoristossa. Mutta kun sinne pantu lapsi jo oli siellä kolmatta päivää, karjapaimen meni kaupunkiin, sitä ennen jätettyään siihen paikkaan erään paimenpojan vartijaksi, tuli Harpagoksen taloon ja sanoi olevansa valmis näyttämään lapsen ruumista. Harpagos lähetti luotettavimmat peitsenkantajistaan sinne ja tarkastutti sekä hautautti heidän kauttaan karjapaimenen lapsen. Niin se tuli haudatuksi, mutta karjapaimenen vaimo otti hoitoonsa sen, joka myöhemmin sai nimen Kyros, mutta antoi kaiketi hänelle jonkun muun nimen kuin Kyros.

114. Mutta kun poika oli kymmenen vuotias, sattui hänelle seuraava tapaus, joka hänet saattoi ilmi. Hän leikitteli siinä kylässä, missä mainitut karjalaitumetkin olivat, ja hän leikitteli muiden toveriensa kanssa tiellä. Ja leikkiessään lapset valitsivat kuninkaakseen juuri hänet, jota kutsuttiin karjapaimenen pojaksi. Tällöin tämä määräsi muutamia pojista rakentamaan huoneita, toisia olemaan peitsenkantajina, vieläpä jonkun heistä olemaan "kuninkaansilmänä" [Persian kuninkaan salaneuvoksen arvonimi]; edelleen hän antoi jollekin kunniaviraksi tuoda sisälle lähetykset, siten säätäen kullekin oman toimensa. Kun silloin eräs näistä lapsista, joka oli leikissä mukana ja meedialaisten keskuudessa arvossapidetyn miehen, Artembareen, poika, ei tehnyt sitä, mitä Kyros oli määrännyt, niin tämä käski muita poikia tarttumaan häneen kiinni. Pojat tottelivat, ja Kyros kuritti häntä pieksämällä varsin ankarasti. Heti kun poika pääsi vapaaksi, hän, sitä enemmän suunniltaan, koska oli kärsinyt itselleen arvotonta kohtelua, palasi kaupunkiin isänsä tykö ja valitti sitä, mitä oli saanut osakseen Kyroksen puolelta; kuitenkaan hän ei sanonut "Kyroksen" — ei näet tällä vielä ollut sitä nimeä —, vaan "Astyageen karjapaimenen pojan" puolelta. Vihan vimmoissaan Artembares tuli Astyageen luo, mukanaan poikansa, ja sanoi kärsineensä sietämätöntä kohtelua, lausuen: "oi kuningas, näin meitä on sinun orjasi, karjapaimenen poika, häväissyt"; ja samalla hän osoitti poikansa olkapäitä.

115. Kuultuaan ja nähtyään sen, Astyages, joka Artembareen arvon vuoksi tahtoi pojan puolesta kostaa, noudatti luokseen karjapaimenen poikineen. Kun molemmat olivat saapuneet, Astyages katsahti Kyrokseen ja lausui: "sinäkö, mokoman poika, olet rohjennut kohdella tämän miehen poikaa, joka minun luonani on ensimäinen, siihen määrään häpeällisesti?" Kyros vastasi näin: "oi herra, sen minä olen hänelle tehnyt syystä. Sillä kylänpojat, joita tämäkin oli, asettivat leikkiessään minut kuninkaakseen. Minä nimittäin näytin heistä siihen sopivimmalta. Nyt muut pojat suorittivat mitä määrättiin, mutta tämä ei totellut eikä välittänyt mistään, kunnes sai rangaistuksen. Jos siis tämän vuoksi ansaitsen jotain pahaa, niin kas tässä minä olen."

116. Pojan puhuessa näin Astyages alkoi tunnustella häntä: toiselta puolen kasvonpiirteet hänestä näyttivät muistuttavan hänen omiaan ja vastaus tuntui pikemmin olevan vapaan miehen antama, toiselta puolen heitteillepanon aika näytti sopivan yhteen pojan iän kanssa. Näistä seikoista hämmästyneenä hän jonkun aikaa oli äänetönnä. Vaivoin vihdoin toivuttuaan hän, koska tahtoi Artembareen poistuvan, jotta ottaisi karjapaimenen yksin tutkittavakseen, lausui: "Artembares, minä olen laittava niin, että sinulla ja sinun pojallasi ei ole oleva mitään syytä moitteeseen." Niin hän siis lähetti luotaan Artembareen, Kyroksen taas veivät Astyageen käskystä palvelijat sisähuoneisiin. Mutta kun karjapaimen oli jäänyt yksikseen, Astyages kysyi häneltä, mistä hän oli ottanut pojan ja kuka oli sen hänen huostaansa antanut. Paimen väitti sitä omakseen ja sanoi äidin vielä olevan luonaan. Mutta Astyages sanoi hänen tekevän huonon palveluksen itselleen, kun halusi päästä ankaraan piinapenkkiin; niin sanoen hän samalla viittasi peitsenkantajille ottamaan hänet. Piinapenkkiin vietäessä paimen sitten ilmaisi todellisen asianlaidan. Alusta alkaen hän kertoi totuudenmukaisesti kaikki ja lopetti rukoilemalla sekä pyysi Astyagesta antamaan hänelle anteeksi.

117. Kun karjapaimen oli ilmaissut totuuden, Astyages välitti hänestä vähemmän, mutta paheksui sitä enemmän Harpagosta ja käski peitsenkantajien kutsua hänet luokseen. Niin pian kuin Harpagos tuli saapuville, Astyages kysyi: "Harpagos, millä tavalla otit hengiltä tyttäreni lapsen, jonka annoin sinun huostaasi?" Harpagos, joka huomasi karjapaimenen olevan sisällä, ei huolinut kulkea valheen kengillä, jottei häntä todistettaisi syylliseksi ja vangittaisi, vaan sanoi näin: "oi kuningas, senjälkeen kuin olin ottanut vastaan lapsen, minä itsekseni neuvottelin ja harkitsin, mitenkä tekisin sinulle mieliksi, mutta kuinka samalla sinun silmissäsi olisin viaton enkä joutuisi tyttäresi ja sinun omasta mielestäsi murhamieheksi. Niinpä minä menettelin seuraavasti. Minä kutsuin luokseni tämän karjapaimenen ja annoin hänen huostaansa poikasen, sanoen että sinä se käskit tappamaan sen. Enkä minä niin sanoessani valehdellutkaan. Niinhän sinä määräsit. Minä joka tapauksessa annoin sen hänen huostaansa ja käskin samalla häntä asettamaan sen autiolle vuorelle ja jäämään itse vartioimaan sitä siksi kunnes se kuolisi. Ja minä uhkailin hänelle kaikenmoista, ellei hän panisi tätä täytäntöön. Sittenkuin hän oli suorittanut käskyn, ja lapsi oli kuollut, lähetin luotettavimmat kuohilaistani ja tarkastutin sekä hautautin sen heidän avullaan. Niin oli, oi kuningas, tämän asian laita, ja semmoisen kuoleman poikanen sai osakseen."

118. Harpagos siis suoraan ilmoitti totuuden. Astyages taas, salaten kiukkuaan, jota tapahtuman johdosta mielessään hautoi, kertoi ensiksi jälleen Harpagokselle tapauksen sen mukaan kuin itse oli kuullut karjapaimenelta, ja sitten hän sen kerrottuaan lopetti sanomalla, että lapsi on elossa ja että se, mikä oli tapahtunut, oli hyvää. Muun muassa hän sanoi: "olin suuresti murheissani siitä, mitä olin tehnyt tämän lapsen suhteen, enkä ottanut keveältä kannalta, että olin joutunut tyttäreni kanssa riitoihin. Kun nyt siis kohtalo on kääntynyt hyvään päin, niin lähetä ensiksi oma poikasi vastatulleen pojan tykö ja saavu sitten itse pitoihin, sillä minä aion panna toimeen poikani pelastajaisuhrit niitten jumalten kunniaksi, joille se kunnia kuuluu."