Säästetty ja menetetty.

Sillä kertaa puhui neuvos Heimberger täyttä totta. Hän oli sangen tarkasti lukenut vakuutusyhtiön osoitteen ja eri vakuutustavoista, joita yhtiö tarjosi, valinnut sen, joka näkyi parhaiten sopivan hänen oloihinsa. Hän päätti vakuuttaa henkensä kahdesta tuhannesta taalerista rouvansa ja poikansa hyväksi, mikä summa maksettaisiin heille hänen kuolemansa jälkeen. Siihen tarvitsi hän tosin maksaa vuosittain noin neljäkymmentä taaleria, mutta hän toivoi, ja syystä kyllä, voivansa aina saada sen summan säännöllisellä säästäväisyydellä kootuksi.

Vielä enemmän. Hän ei tyytynyt siihen, että hankki itselleen henkivakuutuksen siunatun edun, hän koetti vielä kehoittaa toisiakin sitä tekemään. Monen luona näki hän siinä turhaa vaivaa, mutta erään luona se onnistui ja juuri senkaltaisen, jolla ei ollut helppo saada tarpeellisia varoja siihen, nimittäin kirjeiden kulettaja Wagnerin, joka tietysti kallistui enemmän esimiehensä mielipiteiden mukaan kuin mitä kentiesi olisi tehnyt jonkun muun sitä ehdotellessa. Paitsi sitä pidettiin kirjeiden kulettaja Wagneria vallan oikein luotettavana ja kunnon miehenä, jolla oli enemmän älyä ja käsitystä, kuin tavallisesti huomataan hänen vertaisillansa. Kanslianeuvos Heimbergerin eräänä päivänä selittäessä hänelle hengenvakuutuksen etuja, nyykäytti hän suostuvaisesti päätään ja näkyi vakavasti laskevan asian sydämellensä.

"Asia on minusta vallan mukava, herra neuvos", sanoi hän. "Minä olen, kuten tekin, terve, voimakas mies parhaassa ijässäni, eikä minulla ole ollut tähän saakka edes hammassärkyä, — mutta kuka takaa minulle, että rakas Jumala enää sallii minun kauan pysyä näin terveenä? Sanankulettaminen pitkin maata on usein, varsinkin kauniina vuodenaikoina, sangen hupainen ja oleskelemisen kautta raittiissa ilmassa vahvistavakin, mutta tietäkää, talvisaikoina, jolloin usein täytyy liikkua jääkylmässä pakkasessa, jolloin raivoava myrsky jäädyttää jäsenet ytimiin asti, tahi sakea lumipyry soentaa silmät, ett'ei enää voi löytää tietä eikä polkua — silloin on sanankulettamisella varjopuolikin. En juuri pelkää kuolemaa, sillä minä olen koko elinaikani täyttänyt parhaan taitoni mukaan velvollisuuteni, ja luulenpa, ett'ei minun tarvitse vavista, kun taivaan Jumala kerran mahtisanansa kautta kutsuu minut tuomionsa eteen — mutta kuitenkin värisyttää minua monesti, kun ajattelen mihin tilaan joutuvat vaimoni ja poikani Vilho, joka on saman ikäinen kuin teidän Edwardinne ja käy samaa kouluakin kuin hän. Elsbet'ini, vaimoni, suhteen ei suruni ole aivan suuri. Hänelle jää pieni eläkeraha, jolla hän kyllä tulee toimeen. Mutta Vilho! Siinäpä mutka, ja luulenpa, että olisi oiva asia, jos voisin sanoa itselleni, että poika kuoltuani voisi nostaa neljä tahi viisi sataa taaleria. Niin Jumal'auta, kaunis asia, joka kyllä sietää uhrauksia. Sentähden kiitän teitä herra neuvos hyväntahtoisesta esityksestänne, josta vielä tänään aion keskustella eukkoni kanssa. Jos hän on samaa mieltä kuin minä — ja sen uskon jo ennakolta, sillä hän on oiva ja älykäs vaimo, — niin saa herra asiamies Kluge minun kanssani tekemistä. Niin, niin, sen saa hän, ja vieläkin paljon kiitoksia, herra neuvos, että huomautitte minua siitä hyväätekevästä kelpo laitoksesta!"

Herra neuvos iloitsi kunnon miehestä, jonka yksinkertainen puhe vielä enemmän vakuutti häntä päätöksessään tulla osalliseksi hengenvakuutuksen eduista.

Niin koitti heinäkuun ensimäinen päivä; virkamiesten palkat maksettiin, kuten aina ennenkin, säännöllisesti sinä päivänä ja neuvos Heimberger pani pienen summan rahoistansa syrjälle, pitääksensä ne valmiina vakuutustodistuksen lunastamiseksi; toisen summan pisti hän taskuunsa, maksaaksensa velkansa asiamies Klugelle ja lopun antoi hän rouvallensa taloudentarpeisiin kuukauden kuluessa.

"Sinun täytyy menetellä säästäväisesti, Annaseni", sanoi hän, "mutta tiedäthän, ett'emme muuten voi hankkia itsellemme vakuutustodistusta."

"Oi, ole huoletta, mies kultani", vastasi Anna rouva erittäin onnellisena toivonsa täyttämisestä, "minä kyllä tulen toimeen lainaamatta, eikä sinun tarvitse huomata sanottavaa puutetta. Oivan herra Klugen viidestä kolikosta olen tuskin käyttänyt kolmatta osaa ja loppu on kaunis apu talouden toimissa. Älä siis huoli siitä, kyllä kaikki käy hyvin."

Herra neuvos kiitti säästäväistä, ymmärtäväistä vaimoansa ja meni suoraan asiamiehen luokse, jolle hän ensin mitä suurimmalla kiitollisuudella maksoi velkansa.

"Ja puhukaamme nyt, hyvä herra Kluge, hengenvakuutuksesta", sanoi hän. "Tahtoisin vakuutta omilleni kaksituhatta taaleria kuolemani jälkeen ja kysyn teiltä sentähden, mitä minun on sitä varten tekeminen?"

"Katsokaa, hyvä herra neuvos, se ilahuttaa minua enemmän, kuin jos olisitte antanut minulle ilmaiseksi kiiltäviä kolikoita", vastasi asiamies ystävällisesti, tyytyväisesti hieroen käsiänsä. "Minua ilahuttaa teidän tähtenne ja vielä enemmän hyvän, oivan rouvanne tähden, jonka sydämeltä te varmaan siten nostatte raskaan huolen. Mitäkö teillä on sitä varten tekemistä? No, se ei ole paljon. Huomenna varhain lähetän teille lääkärin tutkimaan ruumiillista terveyttänne, eikä teidän tarvitse muuta kuin vastata hänen virkaan kuuluviin kysymyksiinsä. Kaikki muu on minun tehtäväni, ja minä kyllä pidän huolta, ett'ei mitään tule laiminlyödyksi. Vielä kerran, minua ilahuttaa kaikesta sydämestä, että olette tehneet semmoisen päätöksen!"

"Kiittäkää itseänne siitä!" vastasi neuvos nauraen. "Käydessänne luonamme taannoin innostutitte minua niin kertomuksillanne hengenvakuutuksen pilatuista siunauksista, että minun mihin hintaan hyvänsä täytyi rauhoittaa omatuntoni. Eikö kirjeiden kulettaja Wagner ole käynyt luonanne?"

"On kyllä", vastasi herra Kluge nyykäyttäen päätään. "Hän kertoi teidän kehoittaneen häntä vakuutukseen ja näkyi olevan siitä erittäin kiitollinen. Jo viikko sitte lähetin hänelle vakuutustodistuksen, joka hänen kuoltuansa tuottaa hänen perheellensä viisisataa taaleria. Mies oli sangen iloinen paperin omistamisesta ja mitä luulette yksinkertaisen miehen vastanneen, kun kysyin häneltä, eikö hän kadu, että maksoi siitä niin paljon rahaa? 'En, herra asiamies', sanoi hän, 'en vähintäkään kadu rahan maksoa. Suloinen tieto, että olen järestänyt asiani ja pitänyt huolta perheestäni, saavuttakoon kuolema minut tänään tahi huomenna, se tieto on niitä muutamia taaleria kallisarvoisempi, joita paitsi me kyllä säästäen voimme tulla toimeen.' Rouva, kuten näyttää, kelpo ja ymmärtäväinen vaimo, oli samaa mieltä kuin mies ja heidän poikansakin, noin kymmenen tahi yksitoista vuotias nuorukainen, — kuulkaa herra neuvos, oli oikein liikuttavaa kuulla mitä se pieni vesa sanoi. 'Isä', sanoi hän, 'sä olet niin hyvä, sä maksat niin paljon rahaa, jott'emme me, äiti ja minä, joutuisi hätään, ja sentähden aiot päälle päätteeksi tyytyä iltasin yhteen olutlasiin vaikka tavallisesti olet tähän asti juonut kaksi. Mutta sitä et saa, isä! Katso, äiti on usein nuhdellut minua, että kulutan niin paljon vaatteita, jotka maksavat sinulle paljon rahaa, ja äiti oli oikeassa, sillä minä olen repinyt paljon kevytmielisyydestä ja huolimattomuudesta. Mutta täst'edes, isä, sen lupaan sinulle, tahdon pitää tarkan vaarin itsestäni, että vaatteeni kestävät kahta vertaa kauemmin kuin tähän asti.' Minä sanon teille, herra neuvos, että mieleni teki suudella nuorukaista niistä sanoista, ja selvästi huomasin, miten ne ilahuttivat hänen vanhempiansa oikein sydämen pohjaan asti."

"Niin varmaan kelpo poika!" sanoi neuvos Heimberger suostuvaisesti. "Toivon, ett'ei minun Edwardini ole häntä huonompi. Mutta hyvästi nyt, hyvä herra Kluge — minun täytyy mennä virkahuoneelleni. Ja huomenna varhain siis..."

"Lähetän teille lääkärin", jatkoi herra Kluge. "Tavan mukaan vaan, sillä jo sadan askeleen päässä huomaa selvästi teidän olevan tervesisuksisen miehen. Nöyrin palvelijanne, herra neuvos."

Seuraavana aamuna saapui lääkäri säännöllisesti, tutki neuvoksen terveyden tilan ja näytti olevan vallan tyytyväinen.

"Teidän tarjoomustanne on yhtiö tuskin hylkäävä", lausui hän. "Harvoin voi löytää yhtä tervettä ruumista kuin teidän."

Kaikki vakuuttamiseen kuuluvat säännöt olivat jo täytetyt; asiamies Kluge oli lähettänyt lääkärin todistuksen toisten tärkeitten paperien joukossa "Idunan" johtokunnalle ja rouva neuvoksetar odotti hartaasti vakuutustodistuksen saapumista — kun ihan odottamatta vielä ilmaantui rikkaruohoa nisun sekaan, uhaten täydellisesti tukehuttaa hyvän kylvön.

Muutama päivä kerrotun tapauksen jälkeen kävi neuvos Heimberger nimittäin "Harmonio" seurahuoneella, missä kaupungin n.k. ylimykset tavallisesti kokoontuivat iltasin vähän korttia lyömään tahi hauskaan jutteluun. Hän tapasi siellä useita tuttavia, muun muassa kauppias Meyerheiminkin, kaupungin rikkahimman miehen, jota moni piti sen älykkäimpänäkin — luultavasti siitä syystä, että hänen oli kauppatuttunsa kautta ynnä suurella menestyksellä onnistunut koota melkoiset varat. Meyerheim viittasi hänet luoksensa, vielä toisiakin herroja yhtyi heidän seuraansa ja vilkas keskustelu syntyi kaikenlaisista asioista, jonka kestäessä, kääntyen toisesta aineesta toiseen, hengenvakuutusyhtiötkin tulivat puheeksi. Moni selitti puolustavansa, moni vastustavansa niitä. Ensinmainittujen joukkoon kuului neuvos Heimberger, joka innokkaasti ja lämpimästi kiitti niiden siunattua hyötyä ja viimein mainitsi samana päivänä ryhtyneensä tarpeellisiin toimiin vakuuttaaksensa henkensä kahdesta tuhannesta taalerista.

"No, siinä olette menetelleet oikein hullusti, Heimberger", lausui rikas Meyerheim, joka oli siihen asti äänettä kuunnellut keskustelua. "Oikein hullusti, ystäväni! Vaan se ei todellakaan ole kummastuttavaa! Suurin osa virkamiehistä on epäkäytännöllisiä ihmisiä, jotka eivät tiedä arvostella rahaa. Kauppamiehelle, älykkäälle kumminkin, ei milloinkaan joutuisi mieleen heittää rahojansa semmoisiin yhtiöihin, ja miksi ei? sentähden, että voi itse edullisemmasti käyttää ja vaihtaa niitä. Koko juttu ei ole muuta kuin muutaman voitto monen vahingoksi. Siinä on pari tusinaa miehiä kokoontunut, he ovat hankkineet rahamäärän ja perustaneet hengenvakuutusyhtiön. Heidän tarkoituksensa on muka tehdä ihmiskunnalle, siis jokaiselle erityisellekin, hyvä työ. Mutta minun täytyy kuitenkin tunnustaa, ett'ei minun käsitykseni rakkaudesta lähimmäiseen uletu niin pitkälle, että voisin uskoa noitten Lontoon, Hampurin, Berlinin, Hallen tahi muiden yrittäjien tarkoittaneen ainoastaan lähimmäisensä onnea. Semmoista lapsellisuutta älköön kukaan uskotelko minulle. Jos kaksi tekee kauppaa keskenänsä, niin harvoin voittaa kumpikin, mutta kun nuot perustajat tahtovat voittaa — ja että he sen tekevät, ovat he luultavasti laskeneet, — niin olen minä ja jokainen, joka joutuu heidän yhtiöönsä, se, jonka taskusta noitten herrojen voitto lähtee. Älkää siis puolustako hengenvakuutusyhtiötä, hyvä Heimberger. Hyvä perheenisä hoitaa omaisuutensa itse ja kiittää moisten voittoa toivovien herrojen avusta, mutta ei suostu heihin. Jos tahdotte säästää, hyvä, niin asettakaa rahanne minun kauppaliikkeeseni. Viisikymmentä taaleria vuodessa tekee kymmenessä vuodessa viisisataa taaleria, ja jos laskemme korkoa koroista, saamme melkein puolet lisää. Se summa on teidän omanne ja te voitte milloin hyvänsä nostaa sen, kun sitävastoin rahat, jotka maksatte vakuutusyhtiölle, ovat pohjattomaan syvyyteen heitettyjä ja ovat ijäiseksi kadotetut. Älkää siis menetelkö tyhmästi, Heimberger ystäväni!"

Heimberger ja kaikki muut läsnäolijat säpsähtivät. Meyerheimiä pidettiin tottuneena rahamiehenä ja hän esitti mielipiteensä niin vakuuttavasti, ett'ei kukaan tohtinut väittää vastaan. Heimbergerkin tunsi mielensä ihan kääntyneeksi; ehdotus asettaa säästönsä Meyerheimin luo oli hänestä selvä ja näytti hänestä erittäin edulliselta. Hän saisi silloin pitää rahansa ja pitäisi kuitenkin huolta vaimostaan ja lapsestansa. Että hän ensimmäisenä, toisena tahi kolmantena vuonna voisi kuolla, ja että hänen vähäiset säästönsä silloin olisivat jotenkin riittämättömät, sitä hän ei miettinyt. Kukapa aina kuolemaansa muistelisi!

"Luulenpa olevanne oikeassa, Meyerheim!" sanoi hän hetkisen mietittyään. "Jos yhtiöllä on hyötyä rahoistani, voi sitä minulla itsellänikin olla! Olkoon menneeksi! Minä tuon teille huomenna ensimmäiset säästörahani!"

"Siinä teette oikein", vastasi kauppias tyytyväisesti. "Minun toimeeni ei tosin kuulu ryhtyä tuommoiseen pääoman tallentamiseen, sillä minä olen varakas kyllä, voidakseni olla semmoisia vähäpätöisiä summia ilman, vaan vanhan ystävyyden tähden voi se kuitenkin jonkun kerran tapahtua. Tuokaa siis rahanne Jumalan nimessä."

Seuraavana aamuna hämmästyi rouva neuvoksetar suuresti, kun hänen miehensä ilmaisi mielipiteensä muutoksen, ja hän ponnisti kaikki kehoitusvoimansa, saadakseen miehensä pysymään alkuperäisessä päätöksessään. Mutta Heimberger pysyi vakavana. Meyerheimin oli onnistunut saattaa hänet lujasti uskomaan, ett'eivät hengevakuutusyhtiöt tarkoittaneet muuta kuin perustajien rikastumista toisten vahingoksi ja siinä, ei ainoastaan pintapuolisessa, vaan väärässäkin luulossa, riippui hän uppiniskaisesti kiinni, huolimatta ymmärtäväisemmän rouvansa rukouksista ja kyyneleistä. Hän kertoi melkein sanasta sanaan, mitä Meyerheim edellisenä iltana oli lausunut ja pysyi mielipiteessään, että niin oli asian oikea puoli ja sanoi sen lujasti uskovansa. Kun rouva yhä vielä vastusti, yhä uudestaan koetti taivuttaa häntä ja rukoili häntä olemaan hylkäämättä parempaa mielipidettänsä väärän hyväksi, suuttui mies viimein, tarttui hattuunsa ja keppiinsä, pisti rahat, joilla hänen piti maksaman odotetun vakuutustodistuksen lunastus, taskuunsa ja riensi pois.

"On jo kylliksi valitettu ja lorueltu", huusi hän ovesta rouvallensa; "nyt olen väsynyt koko juttuun ja aion toimia. Hyvästi, lapseni! Minä menen Meyerheimin luoksi ja jos Kluge tulisi, voit sanoa hänelle minun muuttaneen mieleni. Hyvästi!"

Hän sulki oven jälkeensä ja jätti rouvansa itkien istumaan sohvaan. Siinä tapasi hänet hetken perästä herra Kluge, joka ilosta säihkyvin silmin astui huoneesen, riemullisesti heiluttaen pientä paperikääröä ilmassa.

"Viimein!" huudahti hän — "viimein on se saapunut, todistus nimittäin!" Samassa huomasi hän rouva neuvoksettaren itkusta punaiset silmät ja hänen riemullinen ilonsa muuttui säikähdykseksi.

"Taivaan tähden, arvoisa rouva, mitä on tapahtunut?" kysyi hän. "Eihän kuitenkaan mitään onnettomuutta, toivon ma?"

"Minulle kuitenkin onnettomuus", vastasi rouva neuvoksetar pyyhkien silmiänsä ja koettaen tyyntyä. "Te kyllä olette samaa mieltä, herra asiamies, ilmoittaessani teille ikävän kohdan, että mieheni viime yönä tahi oikeammin eilen illalla on muuttanut mielipiteensä hengenvakuutuksesta eikä enää tahdo kuulla siitä puhuttavan."

"Mutta kuinka se on mahdollista?" kysyi asiamies äärettömän säikähtyneenä. "Olihan hän muutama päivä sitte niin innokas ja nyt olisi hän siis muuttanut mielensä! Kuinka se kumma on tapahtunut?"

Rouva kertoi hänelle, miten kaikki oli tapahtunut ja toisti Meyerheimin sanat, jommoisina hän oli ne kuullut mieheltänsä. Tavallisesti iloinen asiamies muuttui tuiman näköiseksi ja polki vihasta jalkansa lattiaan.

"Siinäpä se on!" huudahti hän. "Semmoisethan noitten ihmisten pintapuoliset mielipiteet ovat, ihmisten, jotka ylvästelevät kultasäkeistänsä ja viisaudestaan sekä ylpeästi katselevat ja tuomitsevat laitoksia, joitten siunausta he eivät likimainkaan voi käsittää. Itsekkäisyyskö, omanvoiton haluko olisivat siis hengenvakuutusyhtiöissä vallitseva perusajatus? Valhe! Valhe! Ajatus, joka on synnyttänyt ne on suuri ja ylevä eikä siinä ole mitään noita halpoja perusteita, joista herra kauppias tahtoo ajattelemattomuudessaan syyttää niitä — se ajatus on: yhdistys tekee vahvaksi. Mikä vahinko, suuri vahinko, ett'en eilen sattunut käymään 'Harmoniossa', olisin tahtonut selittää asian herra Meyerheimille. 'Kysyn teiltä', olisin sanonut hänelle, 'kuka vakuuttaa lapsillenne teidän kuoltuanne sata taaleria, jos te maksaisitte hänelle kaksi äyriä päivässä? Paras ystävänne ei sitä tekisi, eikä voisikaan! Mutta hengenvakuutus yhtiöt tekevät ja voivat tehdä sen, juuri sentähden, että yhdistys tekee vahvaksi. Jos te tänään vakuuttaisitte henkenne tuhannesta taalerista ja viikon perästä kuolisitte halvaukseen, niin mitä yhtiö voittaisi teidän vakuutuksestanne? Ja lisäksi', — olisin sanonut hänelle — 'miksi ette itse tee saappaitanne ja vaatteitanne kun, teidän mielipiteenne mukaan, räätäli ja suutarikin tahtovat voittaa teiltä rahaa? Miksi ette itse rakenna rautateitä? Siksi, ett'ette sitä voi!. Yhtä vähän voitte yksin perustaa hengenvakuutusyhtiötä.' Niin olisin lausunut hänelle ja vielä lisännyt: 'Yhtä vähän kuin kuolonhetkenä on Jumalan hylkääjää, yhtä vähän on silloin hengenvakuutuksen vihollista. Jos silloin voisin katsoa teitä lakastuviin silmiin, niin voisin varmaan lukea niissä katumusta, että terveinä päivinänne kevytmielisessä ylpeydessänne halveksitte hengenvakuutusta ja huolimattomasti hylkäsitte sen siunatut edut.' Niin olisin puhunut ja olen varma, ett'ei herra Meyerheimillä olisi ollut mitään järjellistä väitettävää mielipidettäni vastaan!"

"Ah, vallan samaa minäkin ajattelen asiasta", lausui rouva neuvoksetar huoaten. "Jos vaan voisin taivuttaa miehenikin uskomaan niin. Jospa vaan voisin viedä hänet kahdelle kuolinvuoteelle, joista toinen on henkensä vakuutuksen kautta runsaasti pitänyt huolta vaimostaan ja lapsestansa, toinen puolustamattomalla välinpitämättömyydellä laiminlyönyt sen! Ah, jos voisin näyttää hänelle toisen rauhan ja toisen tuskan ja toivottomuuden, niin kääntyisi hän varmaan takaisin oikealle tielle. Mutta — kaikki rukoukseni ja kyyneleeni eivät ole auttaneet vähääkään! Edward raukkani! Jospa et sinä vaan kerran saisi maksaa isäsi hulluutta! Hänen tähtensähän minä vaan tahtoisin vakuutusta."

Taasen nousivat kyyneleet hänelle silmiin ja juoksivat hitaasti raskaina pisaroina hänen poskiansa alas. Asiamies Kluge katseli murheellista rouvaa, vilpittömästi säälien häntä.

"Kuulkaa, rouva neuvoksetar", virkkoi hän hetken aikaa mietittyään, — "koettakaamme vielä jotakin. Omalla edesvastuuksellani pidän vakuutuksen vielä muutaman päivän lukon takana lähettämättä sitä pois. Kentiesi onnistuu teille sinä aikana voittaa miehenne epäilykset ja karkoittaa pilvet, jotka himmentävät hänen järkensä. Jos ei, niin olemme molemmat kumminkin täyttäneet velvollisuutemme ja voimme olla rauhassa omantuntomme puolesta."

Sydämellisesti kiittäen suostui rouva kelpo miehen tarjoukseen, vaikk'ei hän juuri tohtinut toivoa suurta menestystä uusille yrityksillensä. Heti sen jälkeen jätti herra Klugekin hyvästi ja otti tietysti hengenvakuutustodistuksen mukaansa. Hänen mentyänsä vaipui rouva Heimberger syviin ajatuksiin. Jotakin erittäin tärkeätä lienee se ollut, joka niin perin juurin kiinnitti hänen ajatuksensa. Hänen pitkän hetken perästä ottaessaan kätensä kasvoiltaan, kimelsi hänen otsaltansa tyyni loisto, hänen silmänsä säihkyivät, hänen huulensa hymyilivät ja kaikki surun ja murheen jäljet olivat kadonneet hänen kasvoistansa.

"Niin sen pitää oleman ja tapahtuman", mumisi hän itsekseen ja meni sitte yhtä ahkerasti kuin ennenkin askaroimaan taloudellisissa toimissaan.