Pilattu.

Seuraavana aamuna, juuri neuvoksen istuessa rouvineen aamiaispöydässä, toi palvelija sanoman, että virkalähettiläs oli sydänyön aikana kuollut.

Vaikk'ei surkea ilmoitus ollut odottamaton, vaikutti se kuitenkin alakuloisuutta aviopariin, joka aina oli kunnioittanut ja pitänyt kelpo miestä suuressa arvossa.

"Ja miten erosi hän?" kysyi neuvos tukalan vait'olon perästä.

"Hiljaisesti, voisi melkein sanoa iloisesti", kuului palvelijan vastaus. "Minä kävin tänä aamuna varhain hänen asunnollansa kuulustelemassa sairaan tilaa ja silloin kertoi rouva Wagner itse minulle, miten Jumalalle otollinen ja tuskaton hänen miehensä loppu oli. Täytyihän minun uskoa häntä, sillä saatuani pyynnöstäni vielä kerran nähdä kuolleen, tunsin itseni oikein liikutetuksi siitä lempeästä autuaallisuuden näöstä, joka ilmaantui hänen kasvoissansa. Hän ei näyttänyt kuolleelta, vaan nukkuvalta, joka näkee iloista, suloista unta. Ell'eivät kasvot olisi olleet niin kalpeat, olisin luullut hänen vielä elävän!"

"Entä hänen vaimonsa?" kysyi rouva neuvoksetar mietittyään hetkisen aikaa. "Kuinka kestää hän suuren vahinkonsa?"

"Kuten kunnon hurskaan vaimon sopii", vastasi palvelija. "Selvästi voi havainta syvän surun hänen kalpeista kasvoistansa, mutta hän ei itke eikä valita, vaan ottaa kärsivällisesti ja nöyrästi vastaan koetuksen. Ja Vilhokin, hänen poikansa, on ihmeen järjekäs. Hän on kuitenkin vielä puoleksi lapsi, mutta kun kuulee, miten ymmärtäväisesti hän puhuu äitinsä kanssa ja miten lohduttavaiselta ja mieltä rohkaisevaiselta jokainen hänen sanansa kuuluu, täytyy oikein kunnioittaa häntä."

"Niin, hän on hyvä ja ymmärtäväinen poika, minä tunnen hänet", virkkoi neuvos. "Hän on kerran oleva kelpo isä-vainajallensa kunniaksi, siitä olen varma. Mutta nyt kylliksi surullisesta kohtauksesta, jota emme, ikävä kyllä, enää voi muuttaa. Mitä tuotte minulle virkatoimistosta?"

— — Viikkoja ja kuukausia kului, tuiman talven täytyi, vaikka hitaasti ja vastahakoisesti, peräytyä keväisen tuulen ja vallan edestä; jää suli virroista ja puroista; lumi suli päivän yhä lämpimämpien säteitten vaikutuksesta ja lounastuulen lempeä hengitys karkoitti sen, ensin niityiltä ja tasangoilta, sitte kukkuloilta ja vuoriltakin; pensastot ja mäen rinteet pukeutuivat nuoreen, tuoreesen, viheriään pukuun; ensimmäiset lumikelloset, ensimmäiset tuoksuvat neilikat virkistivät ihmisten silmät ja mielet; lukemattomat pienet vihreät ruohon korret katselivat vielä vähän ujoina sinistä taivasta niityiltä ja puutarhoista; keltaisia kieloja ja sinisiä orvokkia oli metsänrinteiden koristuksena; pikku linnut visertelivät, riemuitsivat ja lauloivat iloisia lirityksiänsä oksilta tahi taivaan sini-ilmoista — sanalla sanoen, oli kevät; armas, suloinen, lämmin kevät oli taasen palannut kaikkine runsauksineen, kauneuksineen ja loistoineen ja jokainen elävä olento tervehti sitä ilolla ja hengitti helpommin ja vapaammin kuin tuiman talven masentaessa hänen mieltänsä. Ja kuitenkin oli yksi, jolta kevään suloisuus tuskin voi houkutella ainoatakaan hymyä, yksi, jota ei sen ilo ja herttaisuus ensinkään liikuttanut, joka surusilmin katseli sen loistoa, tuntematta ahdistuneessa sydämessään yleistä riemua. Ja se oli kanslianeuvos Heimberger.

Eikä ennen niin iloinen ja hilpeä mies tosiaankaan ollut syyttä synkkämielinen ja suruinen. Aina virkalähettiläs Wagnerin kuolemasta saakka, joka kentiesi koski häneen enemmän, kuin hän tahtoi myöntää, oli hän huomattavasti muuttunut. Hän oli yhä kivulloinen. Hän ei tosin voinut niin pahasti, että oli estetty virkaansa toimittamasta tahi käymästä ulkona, mutta hän oli kuitenkin kipeä. Hänen entinen luja terveytensä näkyi saaneen vaikean kolauksen. Hän valitti milloin kipua rinnassansa, milloin sydämessään, väliin mahassaan tahi siellä ja täällä, ja ken ei ollut pitkään aikaan nähnyt häntä, pelästyi todellakin hänen riutuneesta näöstään, kalpeista, laihtuneista kasvoistaan, lakastuneista silmistänsä ja veltostuneesta ryhdistään, hänen, joka aina ennen oli niin uhkean näköinen.

Paitsi ruumiillisia kipuja mahtoi joku hengellinenkin tuska vaivata häntä, vaikka hän huolellisesti koetti salata sen muilta, etenkin rouvaltansa. Kuitenkin huomasi viimemainittu sen sangen hyvin ja arvasi syynkin siihen. Hän ei kumminkaan huolinut pukea ajatuksiansa sanoiksi, ett'ei kiukustuttaisi jo ennestään sangen kiukullista miestänsä. Hän odotti vaan kärsivällisesti aikaa, jolloin hänen miehensä itsestään avaisi sydämensä hänelle, ja toivoi salaa ett'ei se aika viipyisi aivan kauan.

Monta muutakin seikkaa yhtyi antamaan kanslianeuvoksen synkkämielisyydelle vielä mustemman värin. Niin tuli leski Wagner eräänä aamuna hänen luoksensa pyytämään häneltä neuvoa, jota hän myöskin kernaasti antoi hänelle.

"Miten teidän muuten käy, rouva Wagner?" kysyi hän viivyttäen häntä, kun hän, kohteliaasti kiitettyään neuvosta, aikoi lähteä. "Toivon, ett'ei kelpo miehenne kuolema ole saattanut teitä puutteesen!"

"Oi ei, herra neuvos, ei Jumalan kiitoa", vastasi leski. "Pieni eläkeraha, joka kuukausittain maksetaan minulle, riittää kylliksi minun ja Vilhoni tarpeisiin ja olenhan minä vielä nuori ja terve sekä voin lisäksi työllä, esimerkiksi pesolla, lattioitten puhdistamisella ja muilla senkaltaisilla töillä ansaita muutamia taaleria viikossa. Paitsi sitä on minulla, tiedättehän, viisisataa taaleria hengenvakuutuksesta! Olen asettanut ne varmaan paikkaan kasvamaan, enkä ota niistä äyriäkään. Ne tulevat kerran Vilholleni hyödyksi, jos hän myöhemmin tahtoo oppia jotakin ammattia, ruveta kauppiaaksi tahi lukea vaikka yliopistossakin. Rahat riittävät kaikkeen. Niin, se on suureksi lohdutukseksi minulle, herra kanslianeuvos! sillä katsokaa, mihin olisi poika parkani ryhtynyt ell'ei hyvä mies-vainajani olisi vakuuttanut henkeänsä? Ei niin mihinkään! Hänen ei onnistuisi päästä hyvään, kelpo asemaan, kun sitä vastoin hänen tulevaisuutensa nyt on taattu, jos vaan laupias Jumala suo hänelle terveyttä ja voimaa."

Kanslianeuvos käveli rouva Wagnerin kertoessa levottomasti edestakaisin huoneessa, ja vastusti silminnähtävästi tunnetta, joka ikävästi, milt'ei tuskallisesti, ahdisti häntä.

"Niin, niin", sanoi hän sitte, "voin kyllä kuvailla mielessäni, että semmoinen rahasumma on teille oikea aarre. Ovatko asianomaiset siis jo maksaneet sen teille?"

"Ovat, jo kohta armaan mies-vainajani hautajaisten jälkeen", vastasi leski. "Sangen liikuttuvaa ja kaunista se onkin, herra neuvos. Katsokaa, asiamies Kluge, — tunnettehan hänet — lähetti minulle sanan tulla hänen luoksensa seuraavana päivänä kello yksitoista. Mentyäni tapasin siellä paitsi häntä vielä papin ja tohtorin, joka oli helpottanut mies raukkani viimeiset hetket ja kaikki tervehtivät minua erittäin ystävällisesti ja sydämellisesti. Minun täytyi istuutua ja sitte puhui herra Kluge, miten häntä ilahutti kaikesta sydämestänsä, että voi maksaa minulle summan rahaa, joka epäilemättä poistaisi suuren osan huolistani. Sen jälkeen puhui herra pastori paljon hyvää ja kiitettävää mies-vainajastani, kiittäen etenkin siitä kun hän oli niin viisas, että eläessään piti huolta perheensä tulevaisuudesta. Viimein kertoi tohtori, miten paljon häntä ilahutti ja liikutti nähdä mieheni niin tyyneenä ja valmistuneena kuolevan ja että hänen suurimmaksi osaksi tuli kiittää miehensä vakuutusta siitä rauhasta ja että se ei tuottanut ainoastaan hänen perheellensä, vaan hänelle itselleenkin siunausta. Sitte vei herra Kluge minut erään pöydän luo, missä oli viisisataa taaleria kiiltävää hopea- ja kultarahaa ja sanoi sen kaiken olevan minun omani ja minun voivan pitää kaikki kauniina muistona mies-vainajaltani ja pitää ne senkaltaisina arvossa. Ah, herra neuvos, minun täytyi itkeä ilosta! Ei kuitenkaan rahojen tähden, ei suinkaan! vaan sentähden, että mieheni oli niin hyvä ja hellä perheenisä ja että aina voin rakkaudella ja kunnioituksella muistella häntä. Niin, herroillakin, jotka toivottivat minulle onnea, olivat kyyneleet silmissä ja minä huomasin selvästi, eitä he kaikki tarkoittivat parastani, Silloin rohkasin mieleni ja pyysin herra Klugen olemaan hyvä ja asettamaan kauniit rahani luotettavaan paikkaan Vilhoni ja minun hyväkseni. Sen hän myöntyväisesti tekikin ja minä voin olla ihan huoletta rahaini suhteen ja saan vielä lisäksi runsaan koron niistä."

"Ja minäkin onnittelen teitä, hyvä rouva, että teillä oli niin kelpo ja varovainen mies", sanoi kanslianeuvos vähän vapisevalla äänellä. "Suokoon Jumala, että moni ajattelisi samaten kuin hänkin; silloin olisi paljon vähemmän surua, murhetta ja kurjuutta maailmassa!"

Rouva Wagnerin heti sen jälkeen lähdettyä löi kanslianeuvos, jäätyään yksin huoneesen, nyrkillään otsaansa ja sanat: minä hullu, kurja, mieletön! kuuluivat ehdottomasti hänen huuliltansa. Mitä hän niillä tarkoitti, ei kukaan tietysti voinut tietää. Kaikissa tapauksissa oli selvä, että keskustelu rouva Wagnerin kanssa oli elävästi liikuttanut häntä ja saattanut hänet erinomaisen levottomaksi.

Vielä toinenkin mielenliikutus kohtasi häntä muutaman päivän perästä.

Juuri samaan aikaan tapahtui suuri kaupanhäiriö, joka sai aikaan melkoisia mullistuksia kauppiaitten kesken. Satoja kauppiaita, joita pidettiin upporikkaina, tulivat lyhyen ajan kuluessa kykenemättömiksi suorittamaan maksujansa ja joutuivat mierontielle. Kanslianeuvos oli tosin kuullut siitä häiriöstä, vaan ei sen enempää siitä huolinut, kun hänellä virkamiehenä ei ollut heidän kanssansa juuri sanottavasti tekemistä. Mutta silloin kuuli hän huhun, joka äkkiä herätti hänen välinpitämättömyydestänsä ja sai hänet suuresti säikähtymään. Hän kävi eräänä iltana "Harmoniossa" ja kuuli siellä kauppias Meyerheimin, muitten kauppahuoneitten konkurssin johdosta, joutuneen häviöön ja joutuneen siitä onnettomuudesta niin pahoillensa, että sai halvauksen ja makasi kuoleman kielissä.

"Mahdotonta!" huudahti neuvos — "olinhan minä eilen hänen luonansa viemässä pieniä säästöjäni hänelle talletettavaksi ja hän oli sangen iloinen ja hyvällä tuulella! Mahdotonta!"

"Jos epäilette", vastasi tuttava, joka kertoi hänelle sen uutisen, "niin kysykää tohtori Cruft'iltä, joka juuri tulee tuossa. Mikäli minä tiedän, on hän perhelääkärinä Meyerheimillä."

Heimberger riensi tohtorin luokse.

"Onko totta, tohtori?" kysyi hän kiireesti, "Meyerheim...?"

"On kuolemaisillaan", vastasi tohtori olkapäitään kohottaen sangen vakavasti. "Minä tulin vast'ikään hänen luotansa ja olen hyvin liikutettu kovin surkeasta kohtauksesta, joka minun täytyi nähdä. Kuoleva mies kiroillen julmasti itseään, hänen onneton vaimonsa tuskissaan väännellen käsiänsä, ja itkevä poika — kauhea kohtaus."

"Mutta suuri Jumala, miten on se voinut tapahtua?" huudahti neuvos ihan kalpeana.

"Sangen luonnollisesti", vastasi tohtori. "Jo viikko sitte tunsi Meyerheim maan tärisevän jalkojensa alla ja hän ponnisti kaikki voimansa pelastaaksensa itseään häviämästä, mutta, ikävä kyllä, turhaan. Toinen onneton sanoma seurasi toista; kerta toisensa perästä sai hän tietoa kauppahuoneiden häviöstä, joitten kanssa hän oli asioissa, ja tänä aamuna tapahtui vielä viimeinen, kovin kohtaus, joka täydellisesti masensi hänen rohkeutensa. Eräs Wieniläinen kauppias, jota koko maailma luuli miljoonain omistajaksi ja mitä kunnollisimmaksi mieheksi, on kaikessa salaisuudessa karannut ja paollansa saattanut kaikki velkojansa epätoivoon. Hän oli Meyerheimin viimeinen toivo. Tänään varhain sai hän sähkösanoman kautta tiedon että hänen viimeisen toivonsa kipinä oli sammunut, ja samassa oli hänen lujuutensa lopussa. Salama heitti hänet maahan, hän joutui hurjaan raivoon. Jonkinlainen aivojenhalvaus seurasi, ja nyt makaa hän siinä kauhean epätoivon saaliina. Minä sanon teille, että on kauheaa, herra neuvos, nähdä onnettoman miehen tilaa!"

"Ja hän on todellakin kadottanut kaiken omaisuutensa, tuo rikas Meyerheim?"

"Vielä enemmän, häneltä jää sen lisäksi vielä melkoisia velkoja, joiden maksamisesta ei ole toivoakaan. Hänen vaimonsa ja poikansa, jotka vielä kaksi viikkoa sitte elivät ylellisyydessä, voiden mielin määrin jaella kultaa, ovat nyt kerjäläisiä, joitten täytyy elää ihmisten armeliaisuudesta!"

"Laupias Jumala, kuinka kauheata!" huudahti Heimberger väristen. "Onneton rouva, poloinen lapsi!"

"Heitä ei Meyerheimin häviö ole yksin saattanut onnettomuuteen", jatkoi tohtori. "Vielä muitakin perheitä, jotka uskoivat rahansa rikkaalle Meyerheimille, saa hänen kauttansa kärsiä suuria vahinkoja. Minä tiedän teidänkin, hyvä neuvos, kuuluvan niiden joukkoon."

"Ei, ei summa ole kovinkaan suuri", vastasi Heimberger nopeasti. "Ainoastaan vähäisiä säästöjä, jotka voi suuretta vahingotta kadottaa, liiatenkin verraten Meyerheimin äärettömään onnettomuuteen. Mutta mistä tiedätte te...?"

"Meyerheimin omasta suusta", vastasi tohtori. "Raivotessaan epätoivosta valitti hän kerran uskottelemisensa kautta estäneensä teitä vakuuttamasta henkeänne ja teidän silloin luvanneen tuoda säästönne hänelle tallennettavaksi. Se seikka näkyi suuresti rasittavan hänen omaatuntoansa. Hän kirosi itseänsä, ylpeyttänsä ja rahanhimoansa, joka myöskin esti häntä itseään vakuuttamasta henkeänsä perheensä hyväksi. 'Siinähän se nyt on!' huusi hän änkyttäen ja nyrkkiään pudistaen tuskanhien valuessa suurina pisaroina alas hänen poskiansa myöten, — 'minun armas vaimoni, ainoa lapseni syöstyinä ulos säälimättömään maailmaan! Ja minä, tunnoton isä, joka olisin voinut sen estää! Murunen ylellisyydestäni olisi riittänyt suojelemaan heitä suurimmasta puutteesta ja kumminkin suonut heille varman elatuksen, tehnyt ihmisten almut tarpeettomiksi. Oi, minua konnaa ja sydämetöntä. Minua tunnotonta isää! Minua vaimoni ja lapseni onnen hävittäjää!' Niin raivosi hän, huusi ja väänteli käsiänsä, kiroten itseänsä ja rangaistusta ansaitsevaa välinpitämättömyyttänsä. Kauheata oli nähdä ja kuulla semmoista tapausta, jolloin ei perheenisä kuolinvuoteellansa voi saada rauhaa omassatunnossaan! Kauheata se oli! Hirveätä! Ah, ihan toista oli seisoessani köyhän kirjeiden kulettaja Wagner vainajan kuolinvuoteen ääressä! Toisessa paikkaa hirveä epätoivo, toisessa rauhallinen, melkein iloinen myöntymys Jumalan valtaan, syntynyt hyvästä vakuutuksesta, että oli täyttänyt pyhän velvollisuuden ja oikeaan aikaan pitänyt huolta perheensä onnesta. Mikä eroitus! Mikä vastakohta! Niin, uskokaa minua, herra neuvos, vasta maatessaan kuolinvuoteellaan käsittävät ihmiset, mikä kutsutaan kuoleman kärjeksi ja mikä tekee sen helpoksi: se on tieto, että on uskollisesti täyttänyt velvollisuutensa! Ei mikään muu voi niin helposti poistaa ruumiillisen kuoleman pelkoa!"

Kanslianeuvos oli syvästi liikutettu, hänen sieluansa oikein kauhistutti. Hän kuvaili mielessään onnettoman Meyerheimin loppua ja hänen sydäntänsä värisytti muistellessa omiansa. Mitä hän oli tehnyt karkoittaaksensa huolet omiensa elämästä? Pieni summa, jonka hän heidän hyväksensä oli säästänyt, oli kadonnut suuressa häviössä, ja vaikk'ei se olisikaan tapahtunut — sen huomasi hän jo selvästi — niin ei se auttaisi mihinkään tahi melkein mihinkään, jos taivas samana tahi seuraavana päivänä ottaisi hänet heiltä pois.

Hän oli koko illan sangen totinen ja haaveksivainen; hiljaa ja miettiväisesti kävi hän kotiin, hiljaa ja haaveksivaisesti meni hän levolle, saamatta huuliensa yli kertomusta vaimolleen Meyerheimin onnettomuudesta ja omantunnon nuhteista. Hän tunsi itse omantunnon vaivoja ja häntä hävetti antaa toisen, vaikkapa oman vaimonkin, sitä huomata.