Liian myöhään.

Seuraavana aamuna näytti neuvos Heimberger istuessansa vaimonsa vieressä aamiaispöydässä yhtä iloiselta kuin entisinä hyvinä aikoinakin. Selvästi näkyi, että hän oli tehnyt päätöksen, joka varmaan mahtoi olla hyvä, koska se niin ilahutti häntä ja karkoitti kaikki murheen pilvet hänen sielustansa. Ei hän kuitenkaan maininnut mitään rouvallensa, vaan nautti tavallista nopeammin aamiaisensa ja puki sitte kiireesti päällensä toimittaaksensa, kuten hän sanoi rouvalleen, jonkun asian, ennenkuin meni virkahuoneellensa. Nopein, jäntevin askelin riensi hän eteenpäin seisahtumatta, ennenkuin oli saapunut komean kartanon eteen, jonka etupuolella oli suuri osoitetaulu ja siinä kultakirjaimilla luettava: "Lontoolaisen hengenvakuutusyhtiön toimisto".

Siihen taloon astui hän sisään, pyysi puhutella asiamiestä ja ilmoitti hänelle tahtovansa vakuuttaa henkensä muutamasta tuhannesta taalerista yhtiössä.

Se oli siis päätös, johon hän edellisenä unetonna yönä oli tullut ja joka teki hänet niin tyytyväiseksi. Hän oli siis viimein tullut selville omantuntonsa kanssa. Jo kunnon Wagnerille tapahtuman onnettomuuden jälkeen teki hänen mieli täyttää, mitä oli laiminlyönyt; mutta jonkinlainen ujous, jota hän tunti asiamies Klugea kohtaan, saattoi hänet viipymään päivästä toiseen. Sitte oli hän taasen ollut rahan puutteessa; milloin oli hänen kivulloisuutensa ollut esteenä ja, lyhyesti, vaikka hänen omatuntonsa usein vaivasi häntä, oli hän kuitenkin jättänyt koko jutun sikseen, kunnes sanoma Meyerheimin häviöstä ja sairaudesta salaman tapaisesti kohtasi häntä ja kerrassaan herätti hänen omantuntonsa sikeästä unesta, johon hän ehdon tahdon oli sitä tuudittanut.

"Huomenna varhain lähden asiamiehen luo", lupasi hän itselleen yön kuluessa, — "vaan en Klugen luo! Hän vaan nauraisi minulle salaa ja pilkkaisi minua! Sitä riemua en hänelle suo! Onhan muitakin yhtiöitä kuin 'Iduna'. Koettakaamme Lontoolaista." Niin seisoi hän asiamies Marbach'in edessä, joka tyvenesti kuunteli hänen asiatansa ja kernaasti suostui siihen.

"Sepä sattuu hyvin", sanoi hän. "Yhtiömme lääkäri on par'aikaa täällä ja kun teillä, kuten vakuututte, on kiire, niin voi hän heti paikalla tutkia terveytenne tilan, jos vaan tahdotte seurata minun huoneeseni, jossa voimme olla ihan häiritsemättä."

"Mutta onko ollenkaan tarpeellista?" kysyi kanslianeuvos, tullen hämilleen. "Kuten äsken kerroin tutki lääkäri minut huolellisesti joku aika sitte, jolloin aioin vakuuttaa itseäni 'Idunassa' eikä se yhtiö vähääkään epäillyt suostua tarjoumukseeni kuultuaan lääkärin todistuksen."

Asiamies kohotti olkapäitään.

"Minua pahoittaa ilmoittaa teille, ett'ei sellainen tutkimus voi olla meille päättäväinen", vastasi hän. "Ensiksi ei meidän lääkärimme ole tutkinut teitä, ja sitte on jo monta kuukautta siitä kulunut. Ihmisen terveys on sangen vaihtelevainen. Tänään voi olla terve ja raitis, huomenna ruumiina. Jos pysytte päätöksessänne, täytyy teidän suostua uuteen tutkimukseen, herra neuvos."

Kanslianeuvokselle ei tuo suora vaatimus ensinkään ollut mieleen, sillä hän tiesi aivan hyvin voineensa viime aikoina pahoin ja epäselvä pelko, ett'eivät kentiesi suostuisi hänen tarjoumukseensa, saattoi hänen verensä vähän värisemään. Mutta kielto ei siinä auttanut, siis ilmoitti hän sykkivin sydämin suostuvansa tutkimukseen.

Asiamies vei hänet huoneesensa ja lähetti kutsumaan lääkäriä, joka kohta saapuikin. Hän sai tiedon, mistä oli kysymys, ja sitte seurasi sangen huolellinen tutkimus neuvoksen entisestä terveyden tilasta, eikä Heimberger voinut vastata lääkärin vakaviin kysymyksiin muuta kuin että oli viime aikoina vähän välistä tuntenut voivansa pahoin. Sitte ryhtyi lääkäri varsinaiseen ruumiin tutkimiseen ja niin perinpohjaisesti, että neuvosta rupesi oikein pelottamaan. Vasta puolen tunnin kuluttua oli tutkimus loppunut ja lääkäri vetäytyi syrjään asiamiehen kanssa salaisesti keskustelemaan, pyydettyään kanslianeuvosta hetken aikaa odottamaan. Muutaman minuutin kuluttua, mitkä tuntuivat odottajasta ijankaikkisen pitkiltä, palasivat molemmat herrat takaisin, mutta sangen totisen näköisinä.

"Minua pahoittaa, herra kanslianeuvos", virkkoi asiamies, "ett'ei yhtiö ole tilaisuudessa pitämään lukua vakuutustarjoumuksestanne."

Jos ukkonen olisi iskenyt alas, ei kanslianeuvos raukka olisi voinut säikähtyä siitä enemmän kuin noista asiamiehen sanoista, jotka kerrassaan masensivat kaikki hänen toiveensa ja samassa virittivät eloon kaikki hänen pahan omantuntonsa aaveet.

"Liian myöhään!" huudahti hänelle sisällinen ääni. "Onneton, olet menettänyt hengenvakuutuksen siunausta tuottavat hedelmät ja siten omin käsin turmellut poikasi tulevaisuuden!"

Kalman kalpeana kääntyi hän lääkärin puoleen ja kysyi sopottaen: "Mistä syystä väitätte minut kelvottomaksi tulemaan yhtiönne jäseneksi?"

"Sallikaa minun pitää syyni salassa", vastasi lääkäri kylmästi. En ole velvollinen tekemään teille tiliä, mutta olen sitä vastoin velvoitettu ilmoittamaan yhtiölle, jonka palkkalainen olen, omantuntoni ja valani mukaan mielipiteeni yhtiöön osalliseksi pyrkijöitten terveyden tilasta."

"Siis ei mitään toivoa minulle? Eikö yhtäkään?" kysyi kanslianeuvos.

Asiamies vastasi surkutellen kohottamalla olkapäitään. Kanslianeuvos huomasi, ett'ei hänellä ollut enää mitään siellä voitettavaa, vaan läksi pois vallan masentuneena, kuolema sydämessä. Hän riensi ulos kaupungista ja kulki kuin hullu ristiin rastiin, mitä minnekin. Sanomaton tuska ahdisti hänen sydäntänsä ja mitä katkerin katumus kidutti häntä.

"Liian myöhään! Liian myöhään!" oihki hän vähäväliä ahdistuneesta sydämestänsä. "Miten kurja olen! Minä olen pilannut koko elämäni rauhan ja perheeni onnellisen tulevaisuuden, äärettömässä sokeudessa, synnillisessä kevytmielisyydessä karkoittanut sen luotani!"

Viimein kääntyi hän kovin väsyneenä, alla päin ja epätoivoisena kotiin päin. Hänen rouvansa pelästyi hänen kalpeana, riutuneen näköisenä horjuen tullessaan ja vallan sortuneena vaipuessaan nojatuoliin.

"Herran tähden, Kaarle, mitä on tapahtunut?" huudahti hän rientäen hänen luoksensa, sulkeaksensa hänet syliinsä. "Onko mikään onnettomuus tapahtunut sinulle?"

"On, vaimo kultani", vastasi hän vapisevin äänin ja kuuma kyynel kostutti hänen silmänsä, — "suuri onnettomuus! Minä olen tullut teidän ja oman onnen murhaajaksi, murhaajaksi kevytmielisyydessä ja kelvottomasta viipymisestä."

"Mutta, mistä puhut? Tyynny toki ja malta mielesi!" vastasi rouva neuvoksetar. "Kerrohan toki minulle, mikä sinua tuskastuttaa, äläkä kiduta minua perättömillä sanoilla. Mitä on voinut tapahtua, joka on saattanut sinut tuommoiseen mielen tilaan?"

Kanslianeuvos koetti rauhoittua. Ei auttanut enää salata samanpäiväistä katkeraa kokemusta ja hän tunnusti siis kaikki rouvallensa, mitä hän ennen oli laiminlyönyt ja sinä päivänä turhaan oli koettanut.

"Se on naula arkkuuni", valitti hän. "Ei siihen ole pitkää aikaa kun näännyn johonkuhun tautiin ja minun täytyy erota täältä se kauhea tieto mielessä, että olen katkeroittanut sinun ja Edwardin tulevaisuuden. Tässä, tässä", — lisäsi hän laskien kätensä sydämelleen, — "tässä tunnen sen, toiveitteni tämänpäiväinen pettyminen on mato, se kalvaa jo sydäntäni eikä se lakkaa ennen, kuin saa hävityksen työn lopetetuksi. Vaimo raukka! Poloinen poika raukkani!"

"Ja luuletko siis mieskultani", kysyi rouva neuvoksetar sangen vakavasti, — "luuletko siis, että olisit tullut iloiseksi ja onnelliseksi jälleen, jos lontoolainen vakuutusyhtiö olisi suostunut?"

"Oi, ihan varmaan uskon sen", vastasi mies elävästi. "Katso, Anna, jo viime yönä tekemäni päätös pyrkiä osalliseksi yhtiöön, jo se yksistään teki minut iloiseksi ja terveeksi. En ole pitkään aikaan ollut niin iloisella mielellä kuin tänään aamiaisella, kun kohta sen jälkeen aioin täyttää toivoni. Yritykseni ei onnistunut ja kaikki ilo on ikuisesti kadonnut minulta!"

"Ei, armahani", vastasi rouva siihen ja hänen hoikka vartalonsa kasvoi korkeammaksi, hänen silmänsä säihkyivät ja hänen otsansa kirkastui puhtaimmasta autuaallisuudesta, — "ei, se ei ole kadonnut! Päinvastoin olet muuttuva samankaltaiseksi, kuin olit entisinä onnellisina päivinä. Odota vaan hetkinen, niin saatpa nähdä, ett'en ole luvannut sinulle liian paljoa."

Miehen kummastuneena ja säikähtyneenä katsellessa häntä, ikäänkuin peläten hänen tulleen hulluksi, riensi Anna rouva ompelupöytänsä luokse, avasi salalaatikon, otti siitä kaksi paperia, palasi miehensä luo ja ojensi ne hänelle säihkyvin silmin.

"Kas tässä! Ota!" virkkoi hän raikkaalla äänellä, josta hänen ihastuksensa hopean heleänä kaikui, — "ota ja ole tästä hetkestä alkaen jälleen onnellinen ja iloinen!"

Kanslianeuvos silmäili molempia paperia ja äkkiä kirkastuivat hänen kasvonsa, synkät pilvet katosivat hänen otsaltansa kuin loihtuvoimalla, hän kirkasi ilosta ja samassa silmänräpäyksessä sulki hän rouvansa syliinsä ja syleili häntä innokkaasti.

"Anna! Vaimoni! Enkelini!" huudahti hän. "Minä siunattuna hetkenä joutui tuo mieleesi?"

"No, laskehan minut ensin, mies kultani", vastasi rouva nauraen, "niin saat kuulla kaikki. Istu tähän sohvalle ja kuule. Hetki, jolloin se joutui mieleeni, oli juuri sama, jolloin käskit minua antamaan 'Iduna' yhtiön vakuutuskirjettä takaisin herra Klugelle, kun et tahtonut lunastaa sitä. Minä kuulin käskysi suurella surulla, vaan en voinut muuttaa päätöstäsi. Mentyäsi pois ja jätettyäsi minut yksin, vaivuin syviin ja synkkiin mietteisiin, mutta juuri silloin tuntui, kuin olisi sisällinen ääni huutanut minulle: 'Täytä sinä, mitä hän laiminlyö!' Armas mies, salaman tapaisesti valasivat ne sanat sydämeni. Minulla ei tosin ollut rahaa lunastaa herra Klugen vakuutustodistusta, mutta minulla oli vielä muutamia mummovainajani kalliista koruista. Minä riensin kultasepän luokse, möin vanhat tavarani ja sain siten kahta vertaa enemmän rahaa, kuin tarvitsin todisteen maksuun. Että juuri käytin ne siihen tarkoitukseen, tarvinnee minun tuskin mainita. Hyvä Kluge kiitti minua erittäin mainiosta vehkeestäni ja lupasi, erittäinkin sinun suhteesi, olla vaiti asiasta eikä ylipään puhua siitä kenellekään. Minä luulin nimittäin, että minun täytyi saada häneltä se lupaus, kun en kuitenkaan voinut varmaan tietää, hyväksyisitkö sinä tekoni. Kuitenkin toivoin sitä, ja katso, toivo on onnellisesti täyttynyt. Tässä on vakuutuskirje ja kuitti maksetuista rahoista! Ole jälleen onnellinen äläkä enää turhaan vaivaa omaatuntoasi!"

"Mutta", sanoi neuvos syvästi liikutettuna, — "ell'en olisi tullut miettivämmäksi? Miten sitte olisit menetellyt?"

"Silloin olisin", vastasi Anna rouva, "säästänyt jokaisen äyrin, olisin säästänyt kaikessa ja kaikilla tavoin tehnyt työtä ansaitakseni vuotuisen maksun. Ja minä tiedän, että Jumala olisi minun auttanut, sillä minä en ole sitä tehnyt itsekkäisyydestä vaan lapseni hyväksi."

Ilon kyynel kiilsi isän silmissä.

"Minä kiitän sinua kaikesta sydämestäni", sanoi hän liikutettuna ja syleillen hellästi vaimoansa. "Sinä olet antanut minulle takaisin sydämeni ja omantuntoni rauhan. Kiitos, kiitos kaikesta sydämestäni. Viisaan Salomon kanssa voin huudahtaa ja huudan iloisesti: Joka toimellisen vaimon löytää, se on kalliimpi kuin kaikkien kalliimmat helmet." — — —

Sittemmin on muutamia kuukusia kulunut. Neuvos Heimberger on terve, raitis ja iloinen kuin ennenkin ja hänen perheessänsä vallitsee rauha, onni ja ilo. Monesti, jonkun kysyessä miten hän voi, vastaa hän iloisesti ja leikillisesti: "Kiitos, hyvin! Minä olen vakuuttanut henkeni ja silloin tulee terveyskin vakuutetuksi. Tehkää tekin, ystäväni samaten, neuvo on hyvä, todellinen elämän vesi!" — — —

Mutta sinä nuori ystäväni, onko pieni kertomukseni kentiesi ollut sinusta liian ikävä ja kuiva? No niin, vie se äidillesi tahi isällesi, pyydä heitä lukemaan sitä ja kuulla, se sitte tuottaa sinulle parempia hedelmiä kuin tällä hetkellä voit aavistaakaan. Voi hyvin!

Loppu.