TOINEN OSA (continued 2)

* * * * *

Ensimäinen vanki, jonka yhteyteen Helena tuli, ei siis ollut Souvari-Heikki. Hänen tapaamista Helena lykkäsi yhä tuonnemmas ja tuonnemmas, myöskin siitä syystä, että se oli hänelle vähin helppoa ja vähin mieltäkiinnittävää.

Ensimäinen vanki, jonka kanssa hän tuli tositekemisiin, oli myös hänen kotiseudultaan oleva Sofia Huotari, joka tirehtörin kirjojen mukaan oli vankeudessa syytettynä lapsenmurhasta. Ei Helena tosin ensin lainkaan voinut muistaa sellaista ihmistä kotiseudultansa. Mutta heti tultuaan koppiin, hän tunsi Sofian. Sillä se olikin yksi hänen rippitovereistaan, se, joka oli kirkossa istunut melkein hänen vieressään, toisella puolella Maria.

Sofia Huotari oli silloin kaunis, mutta nyt oli häntä kamala katsoa harmaassa vankipuvussa, tyhjässä, koleassa kopissa, johon valo tuli korkealta katon ja seinän rajalta, ristikkoluukusta.

Varmaan hänkin tunsi Helenan, koska niin hämmästyi. Kauan hän katseli ujosti kulmiensa alta ja muodosti nähtävästi itselleen kohta semmoisen ajatuksen, että Helena oli täällä puhuakseen hänelle sielun pelastuksesta.

Helena oli kyllä monasti miettinyt, mitä hän vangille sanoisi ja kuinka hän koko sydämestään tunnustaisi itsensä yhdenvertaiseksi sen kanssa, mutta nyt kun oli todellisuudessa hänen edessään koppiin suljettu ihminen — juuri tuo erikoinen ihminen, jonka kärsivissä, sinisuonisissa ohimoissa kokonainen elämä oli eletty, syineen, vastasyineen niiden äärettömässä monivaiheisuudessa — mittaamattomassa niinkuin avaruuksien tähdet tai aavikon santajyväset, — nyt hänestä ei mikään ennen mietitystä sopinut sanottavaksi. Hän ikäänkuin häpesi eikä tiennyt millä puolustaa ilmestymistään tänne. Mitä ikänä hän ajatteli sanoa, se kaikki tuntui röyhkeältä ja loukkaavalta, ja ikäänkuin edellyttävän, että hän asettui yläpuolelle, toisen opettajaksi, semmoiseksi, jota toisen oli kuuleminen, koska sen ei ollut oikeus mihinkään mennä neljän seinän sisältä.

Ja niin hän istui vangin edessä, yhä enemmän ymmällä äänettömyyden tähden, mutta yhä varmemmin myös hyläten kaikki mitä tuli mieleen sanoa. Hänestä tuntui, että hänen tulonsa tänne saattoi olla puolustettavissa ainoastaan silloin, jos hän olisi voinut sanoa: olen tullut auttamaan sinua karkuun täältä. Mutta kun sekään ei olisi ollut totta, ei hän mitään niin halunnut kuin juosta kohta pois kopista mitään sanomatta.

—. Olen tullut tänne — jos voisin lyhentää Sofian yksinäisyyttä, — sammalteli vihdoin Helena häpeissään katsoen milloin toiselle milloin toiselle puolelle omaa tuoliansa.

Sofia laittoi hurskaan ilmeen kasvoihinsa ja rupesi jonkinlaisella tottumuksella latelemaan lauseita lunastushistoriasta.

— Ei, ei, — sanoi Helena nyt. — en minä usko mihinkään sellaiseen — en minä sitä varten ole tullut. —

Sofia katsoi ällistellen eikä ymmärtänyt. Kaikki luonnollisuus oli hänestä poissa ja teeskentely oli paneutunut paksuna kerroksena hänen äskeisten hienojen sururyppyjensä ja kärsivän otsansa päälle.

Hän vaan taas rupesi todistelemaan taitoaan lunastushistoriassa, ladellen sen nyt alusta loppuun. Sillaikaa Helena istui ja mietti millä hän saisi tuon valhekuoren puhkaistuksi. Ainoa keino tietysti oli: saada toinen uskomaan, ettei hänen edessään ole mikään jumalinen ihminen. Mutta sepä juuri näytti mahdottomalta, sillä jo oleminen täällä vankilassa todisti häntä vastaan.

— Minä en usko mihinkään sellaiseen — toisti Helena: — ne ehkä luulevat, että minä uskon, siksi laskivat minut tänne; mutta minä en usko, ja tahtoisinkin päästää sinut vapaaksi täältä, jos vaan voisin ja jos se ei olisi petosta tirehtöriä vastaan. — Niin se on. — Sitten Helena sanoi:

— Ei, Sofia. Sano minulle, miksi sinä — katsos ei minulla olisi oikeastaan oikeutta mitään sinulta kysyä — mutta tahtoisin tietää — sano miksi sinä tapoit sen?

— Minä olen vaivainen syntinen, mutta Jeesuksen Kristuksen armosta — —

— Kuule, Sofia, — keskeytti Helena hänet, — minä sanon sinulle, etten yhtään aijo ruveta sinua parantamaan; en minä ole sinua parempi. Mutta tahtoisin tietää, koska en ymmärrä, — jos sinä olisit niin hyvä ja sanoisit minulle, miksi sinä sen teit?

Sofia katsoi Helenaan pitkään, niinkuin ihmetellen ettei tämä semmoista ymmärrä.

— Eihän se ollut oikea lapsi, — sanoi hän, selitykseksi sysäisten Helenaa kädellään.

— Ei ollut oikea? Mikäs se on oikea lapsi?

Vielä enemmän ihmetteli Sofia.

— Minähän en ole vihitty, — kuiskasi hän niinkuin viattomalle nuorukaiselle, joka ei tiedä mistään asioista.

— Nyt en ymmärrä ollenkaan, — sanoi Helena. — Ei suinkaan lapsi synny erilaiseksi, jos ei ole vihitty?

— Mutta se syntyy synnissä ja häpeässä. Häpeä se on hänelle ja minulle ja koko maailma osottaa sormellaan.

— Olisitko siis voinut olla yhtymättä sen miehen kanssa, vaikka rakastit häntä?

— Voi, voi, mitä se fröökinä kysyy! Se oli semmoinen kulkijan. Kyllähän sen tietää; kun molemmat tykkää toisistaan, ihminen on niinkuin muu luontokappale —! Mutta minun olisi pitänyt vaatia häntä ensin vihille, sanoi pastori. Ja Jumala rankaisi minua, kun en sitä tehnyt.

— Se ei ole totta. Jumala ei rangaissut sinua, vaan antoi anteeksi ja siunasi sinua, kun synnytit lapsen. Kaikki oli ilman vihkimistäkin Jumalan edessä hyvä, kun se kerran oli tapahtunut.

— Mitä vastasyntynyt tietää, jos se tapetaankin, — sanoi Sofia nyt yhtäkkiä, ja jotain levotonta värähti hänen kasvoissaan.

— Ei tosin tiedä, sanoi Helena. — mutta kadotithan lapsen, joka kuitenkin oli kaikki sovittanut. Ei, Sofia, sinä sanoit äsken, että olet saanut syntisi anteeksi, mutta et sinä niin tunne.

Nyt vasta Sofia ojentautui, ja entisen nöyrän katseen sijaan nosti päänsä vihasen uhkamielisesti. Kovalla äänellä hän huusi:

— Pastori itse on ollut täällä ja minä olen syntini tunnustanut ja katunut ja olen jo ehtoollisellekin päästetty. Mutta mikä sinä oikein oletkaan uskolainen?

— Sanon vaan, että vaikka olisit tuhat kertaa ehtoollisella käynyt, ei se mitään tähän asiaan kuulu.

— Hyi olkoon, kun tekee itsensä pastoriakin viisaammaksi. Mutta minä kysyn tirehtöriltä, kuka täällä oikein synnit anteeksi antaa, — huusi hän, säihkyvänä vihasta.

Helena tuli Sofian luota ja oli jotenkin tyytyväinen itseensä, sillä hän luuli liikuttaneensa tuota kovettunutta sydäntä. Mutta ei mennyt monta päivää, ennenkuin hän huomasi, että pastori todella tervehti häntä jäykästi, ja siitä saakka ruvettiinkin hänen askeleitaan pitämään vankilassa silmällä.

* * * * *

Kuukauden ajan kävi Helena joka päivä eri vankien luona naisosastolla, ja sillä ajalla hän vaan yhä enemmän joutui vastakkain pastorin kanssa. He tosin eivät tavanneet toisiansa, mutta vankien sydämmissä ja käsityksissä sai Helena alituiseen otella pastorin istutuksia vastaan, erittäin tuota kummallista oppia vastaan synnin sovituksesta. Myöskin oli Helenan pakostakin ottaminen selkoa raamatusta ja muusta semmoisesta, johon täällä kaikki perustivat nuo käsityksensä. Mutta kun hän tutki evankelioita, rupesi hän kaikkien ihmeiden ja kummallisten historiain takaa yhä selvemmin näkemään, että siellä oli puhe juuri semmoisesta henkilöstä, joka ei ollut uskonut mihinkään muuhun kuin Helenan "siihen" ihmissydämmessä. Hän oli ikäänkuin pelastanut itselleen tämän henkilön suuren romukerroksen alta ja iloitsi ja riemuitsi sielussaan siitä syvästä hengenheimolaisuudesta. Ei hän kuitenkaan voinut koskaan mainita hänen nimeään, sillä silloin saivat vangit heti väärän käsityksen hänen tarkoituksestaan eikä sitä heidän käsitystään enää voinut millään järkähyttää. Hänen piti vaan aina sanoa, ettei hän usko mihinkään.

Kerran hän taas keskusteli kuten tavallista tirehtörin kansliahuoneessa. Hän oli tunnustaakseen jo hienoon kyllästymiseen asti saanut kuulla tirehtörin valituksia perheellisyyden ikeestä muka semmoiseen mieheen nähden, joka haluaa suurempia elämäntehtäviä. Jos luutnantit vastaisen avioliittonsa vuoksi eivät voineet jättää sotapalvelusta, niin saattoi se olla ymmärrettävää; mutta että vanha mies, joka selvästi käsitti asioita, yhä ruikutti perhettänsä vastaan eikä sittenkään tehnyt mitään ratkaisevaa, se oli Helenasta sentään liikaa.

— Mitäs tuolla pihalla tapahtuu? — kysyi Helena ikkunan luota, kääntääkseen mieluummin koko keskustelun toisaanne.

Siellä näkyi harmaapukuinen miesjoukko, vanhoja partasuita ja nuoria, yksi toisensa jäljessä kulkevan suuressa piirissä pitkin muurien ympäröimää pihaa, niinkuin joskus koululapsia kävelytetään väliajalla.

— Ne on yläkerran vangit, — sanoi tirehtöri haluttomasti. — Joka päivä puoli tuntia.

Ja yhtäkkiä Helena näkee kuin näkeekin Souvari-Heikin heidän joukossaan.

Latuskainen pyöreä lakki on hänenkin päässään, ja juovikkaat, harmaat vangin vaatteet, niinkuin kaikilla muilla.

Se näyttää nauravan ja salaa vartijalta jotakin kujeilevan. Ja kun se piirin kohta, jossa hän kulkee, lähestyy ikkunata, saattaa Helena jotenkin läheltä nähdä hänen kasvoihinsa. Hänellä on toisessa silmässä valkonen kaihi. Sen se on arvattavasti saanut viimeisessä tappelussa, jonka vuoksi oli taas tänne joutunut. Muuten hän oli samannäkönen kuin ennenkin, papan silmäin muoto ihan elävänä ja tuo omaiseksi tekevä leuan pyöristys.

Merkillistä! Souvari-Heikin tähden oli Helena tänne tullut, koko tuo tunto yhdenvertaisuudesta kaikkiin ihmisiin oli syntynyt alkujaan siitä, että hänellä oli veli niiden joukossa, ja se tunto olikin päivä päivältä kasvanut ja varmistunut, niin ettei hän enää muuten voinut elämää ajatellakaan. Mutta nyt olikin hänellä erityisesti tuohon veljeen juuri vähin rakkautta. Mikä ihme siinä piti oleman niin vastenmielistä. Kaikista hänen liikkeistään ja tavoistaan paistoi jokin omituinen löyhyys, asiain ottaminen mitä keveimmältä kannalta, ja vielä jonkinlainen tyhmä kukkomaisuus. Helena päätti nyt kerrankin tehdä tehtävänsä. Ja kun vangit samassa rupesivat kulkemaan pihalta takasin rakennukseen, keksi hän sanoa tirehtörille haluavansa mieluimmin puhutella niitä vankeja, jotka olivat hänen kotiseudultansa ja myöskin siis miesvankeja. Joka aiheutti tirehtörin hakemaan kirjoistansa olisiko ehkä miesosastolla ketään sieltäpäin tuotua.

Jonkun aikaa haettuaan, sanoi tirehtöri:

— Täällä on eräs Henrik Lehtonen, — tappelusta — toiskertainen, — yläkerrassa n:o 32. Jos tahdotte, käsketään alas.

— Ei, mieluummin menisin hänen koppiinsa, — sanoi Helena. — Ja jos saan, niin nyt heti.

— Miksei, miksei, — sanoi tirehtöri. — Minä itse saatan neidin sinne.

Hän soitti sähkönappulaa, ja heidän mennessänsä kansliasta paiskautuivat ovet kuin itsestään auki, vartijain tehdessä kunniaa niiden pielissä ja avaimia rämistellen juoksennellessa jo avatuilta ovilta vielä suljetuille.

Molempia koppirivejä erottavassa käytävässä tirkisteli ensimäisessä kerroksessa suuren rautakalterin takaa joukko harmaita vankeja, joita tirehtöri sanoi Rakkolaisiksi. Mutta ei Helena tahtonut pysähtyä nyt mitään muuta katsomaan. Peittääkseen levottomuuttaan ja mielenliikutustaan hän teeskenteli iloista, kysyi tirehtöriltä minne mennä ja tipsutti sitten, kevyesti juosten, ylös rappusia keskikerroksen käytävään ja vasta siellä odotti häntä.

Tirehtöri saapui hänen jäljessään hengästyneenä. — Minua vaivaa omituinen pyörrytystauti täällä vankilassa, minä luulen, ettei tämä seinistä lähtevä kalkinhaju — tunnetteko? — ettei se ole minun terveydelleni edullinen, — sanoi hän sivumennen. Mutta juuri ennenkuin he rupesivat menemään ylös kolmanteen kerrokseen, pysähtyi hän erään suljetun kopinoven eteen ja viitaten päällään sinnepäin, sanoi hiljaa:

— A propos, tässähän on meillä se kuuluisa rovasti. Ellen erehdy, eikös hänkin ole juuri neidin kotiseudulta?

— On, kyllä hän on, — sanoi Helena. Mutta sydämmessään hänellä kaikki pysähtyi. "Tuossako se mies siis istuu vangittuna, muutama askel minusta, kauheata, kauheata!" — ajatteli Helena.

— Hän on jo puoli vuotta meillä ollut, — sanoi tirehtöri. — En todella ymmärrä kuinka tuo juttu on niin pitkälle venynyt. Tietysti hän tulee Kakolaan. Mutta muuten, onpa se todella hyvin merkillinen mies. Ajatelkaa mitä se on valinnut toimekseen täällä! Hän kirjoittaa muka jonkinlaista uutta postillaa. Kaiken sen perästä mikä on ollut, — vielä postillaa kirjoittamaan! Onpa se jotenkin paksua, ei voi muuta sanoa.

— En minä tuota oikein myönnä, — sanoi Helena. — Jos on kerran sellainen usko syntien anteeksiantamisesta, niin tietysti paras pappi on se, joka on enin syntiä tehnyt ja anteeksi-antamista syvimmin kokenut? Ehkä se juuri siitä kokemuksesta kirjoittaakin postillaa.

Näin sanoen Helena aikoi mennä taas edellä ylös. Mutta tirehtöri kutsui hänet kädenviittauksella luokseen.

— Katsahtakaahan nyt edes tuosta reijästä, — sanoi hän ja työnsi syrjään kannen pienoisen lasireijän edestä.

— En ikipäivinä, — sanoi Helena, — minähän olen tuttu sen kanssa; mitä te ajattelette!

— Entä sitten? Me menemme sisälle hänen koppiinsa.

— Ei, ei, ei, — sanoi Helena kauhistuneena ja vetäytyi pois. Hän meni kauas käytävän toiseen päähän.

Vartija olikin tirehtörin viittauksesta jo avannut oven, ja tirehtöri näkyi astuvan jäykkänä ja arvokkaana rovastin koppiin.

"Tästä nyt näen" — ajatteli Helena, — "että vankien luo tunkeutuminen on todellakin jotain epähienoa ja minä olen syystä sitä hävennyt. Enpäs mennyt, kun oli tuttava!"

Mutta tirehtöri tuli jälleen ulos kopista, lähestyi Helenaa ja ilmoitti, että rovasti itse halusi häntä puhutella.

Ja vähän ajan kuluttua seisoi Helena tuon vanhan miehen edessä, joka hänen tullessaan nousi pienen pöytänsä äärestä. Tirehtöri rupesi tekemään jonkinlaista esitystä. Se pöytä oli todella täynnä kirjoituspaperia ja nopeinkin katsahdus niihin todisti, että rovasti todellakin kirjoitti postillaa. "Jeesuksen Kristuksen armosta ja hänen verensä kautta" — ehti Helena lukea, kun hänen silmänsä vilaukselta käväsi papereissa.

Sitten poistui tirehtöri ja jätti heidät kahdenkesken.

Rovasti.

Hän oli tullut papilliselle uralle voimakkaan henkisen herätyksen kautta. Oltuaan nuorena ylioppilaana intohimoinen, rohkea ja hurjasteleva nuorukainen hän oli joutunut lestadiolaisen uskonlahkon vaikutuksen alaiseksi ja erään saarnaajan sanoista päätti katkaista kaikki entiset suhteensa maailmaan. Ensi innossa hän aikoi kokonaan luopua omaisistansa, jättää "peltonsa ja tavaransa" ja ajattelematta huomispäivän leipämurheita lähteä maailmalle saarnamiehenä. Tämä ajatus viehätti ja veti häntä. Hän tunsi olevansa valmis mihin kärsimyksiin hyvänsä, kunhan sai olla Herransa välittömänä opetuslapsena, jolle oli valta annettu tallata käärmeitä ja skorpioneja ja kaikkea vihollisen voimaa. Kokeneemmat uskonveljet sanoivat: aseta mielesi, ole hiljaa, niin Herra on puhuva sinun sydämmeesi ja tahtonsa ilmaiseva. Ja nuoruutensa koko hehkuvalla mielen loimulla hän nyt vaan maltittomasti odotti mitä Herra oli hänelle käskevä.

Mutta ennen tätä käskyä, eräänä kuultavana kevätiltana, niihin aikoihin, jolloin lehmät oli ensi kertaa laitumelle päästetty, hän kuuli metsästä omituisen helakan ihmisäänen kajahtelevan, joka karjaa kokoon huuteli. Yhtäkkiä hänet tempaa entinen villi intohimo ja hän tahtoo hinnalla millä hyvänsä nähdä sen naisen, jonka ääni oli juuri tuollainen. Muistamatta hetkeksikään uutta sielullista tilaansa hän riuhtasee pyssyn seinältä ja juoksee metsään. Eikä kauan kestänytkään ennenkuin hän huuteluja kuulostellen pääsi huutajan itsensä perille, tapasi sen aidan takaa kosteassa ja tiheässä koivikossa, vihreäin lehväin alta, valkosten runkojen keskeltä. Se oli suurikasvuinen, kalpeaihoinen nainen. Paksu letti jatkui vyötäisille huivin alta.

Hän hyppäsi aidan yli, tuli naisen luo ja sanoi: — Koko päivän olen turhaan riistaa hakenut, löysinpä vihdoin!

Ja rohkea kun oli, kiersi kohta kätensä sen kaulan ympäri toiselle olalle. Kuitenkin vapisi hänen äänensä, kuu hän taas sanoi:

— Tulethan minun riistakseni!

Ja sydän paisui.

Nainen ei vetäytynyt pois, vaan paljasti naurahtaen valkoset hampaansa. Sitten pani vasemman kätensä päällimäiselle aidakselle, niin että näkyi nimettömän kaksi kultaista sormusta.

— Vai niin, — sanoi toinen nähtyään sormukset ja laski kätensä naisen olalta, mutta vaikka hän tahtoi ottaa askeleen kauemmas tuli hän likemmäksi ja pystymättä mielensä kuohulta mitään sanomaan, koski taas häneen. Silloin nainen käänsi päänsä hänestä pois ja varoin rupesi irtautumaan hänen käsistänsä ja kun ei onnistunut, sanoi nopeasti:

— Veli Jeesuksessa Kristuksessa, etkö tunne minua?

Silloin hän muisti nähneensä tuon ihmisen autuaitten kokouksessa, ja tyrmistyi. Kauhuissaan hän kävi molemmin käsin päähänsä. Mutta toinen sanoi vielä:

— Minäkin ja minun mieheni tulemme lauantaina kokoukseen.

Ja näin sanottuaan kääntyi taas rauhoittuneena häneen päin ja jäi häntä uteliaasti katsomaan, kun hän, kuivia koivunoksia tieltänsä työntäen läksi kiireesti pois metsästä.

Hän ei tahtonut eikä voinut ajatella tätä tapausta sen enempää. Hän selitti sen niin, että kaikki oli tapahtunut kokonaan ulkopuolella häntä itseänsä, eikä se sentähden lannistanut hänen mieltänsä. Eihän hän myöskään ollut tiennyt, että se nainen oli naitu vaimo. Ja niin hän toistaiseksi luulotteli, että kaikki on hyvä, kun hän asian avonaisesti uskonveljille tunnustaa, itsensä edessä ei hän pitänyt itseään rikollisena, kun ei lukenut koko tapausta ikäänkuin omaan elämäänsä kuuluvana.

Tuli sitten lauantai-ilta, se ilta, jona autuaat kokoontuivat autuudestansa ilakoimaan, niinkuin hihhulilaisten tapa siellä päin on.

Hän oli jo unohtanut tapauksen, ja saarnan jälkeen raivokkaassa autuuden hekumassa hyppeli muiden mukana. Vilaukselta hän silloin näki joukossa paksun keltaisen letin, muisti silmänräpäyksessä kaikki, ja hurjistui vielä suurempaan iloon. Koko seurakunnan tempasi tavatoin mielen kuohu. Tuikkivat talikynttilät sammuivat ilman pyörteeseen, toiset hihkuivat ja hyppelivät, toiset syleilivät toisiansa. Ja niin sitten sattui hänen eteensä se nuori vaimo, joka myöskin oli hypyssä sylinsä avannut. Ja kun he katsahtivat toisiinsa, juoksivatkin he toistensa syliin, eikä mikään mahti olisi enää heidän lankeemistaan estää voinut.

Nyt hän ei enää voinut olla sisässänsä näkemättä olevansa heikko raukka, jonka vaan täytyy kaikessa hiljaisuudessa jatkaa taisteluaan vanhoja intohimoja vastaan. Tämä tapaus oli hänelle selvä vastaus: sinä hait suurta tehtävää, siinä se on: voita intohimosi!

Mutta tämä tehtävä näytti hänestä värittömältä eikä herättänyt hänessä mitään halua. Siinä tuntui niinkuin pettymystä sille, joka oli kuvaillut voiton sankarina kerran kulkevansa halki maailman Mestarin ennustusta toteuttaen.

Hän kätki tämän epäilyksen sydämmehensä, niin kauas, ettei itsekään tiennyt kätkeneensä. Ja pian näkivät ihmiset, että hänen aikeensa eivät olleet kutistuneet, vaan että hän päinvastoin oli ikäänkuin entistäkin enemmän tarmoa itseensä kerännyt.

Sillä olihan olemassa toinenkin tie.

Hän jätti hihhulilaisuuden, rupesi lukemaan Luteruksen kirjoituksia ja otti itsellensä vaimon. Pian hän myöskin suoritti yliopistossa tarvittavat jumaluusopin tutkinnot ja muutti sitten pois toisiin seutuihin. Hän pääsi ensin kappalaiseksi etelä-Suomeen.

Luterus vakuutti voimakkaasti ja pontevasti, että taisteleminen intohimoja vastaan on turhaa oman ansion tavoittelemista ja että pappina kyllä voi olla nainutkin mies.

Luteruksen näitä vakuuttaessa tuntui asia hänestä niin selvältä, ettei hän voinut ymmärtää miksi hän ollenkaan niin tarkkaan tutki Luteruksen kirjoituksia. Ja kuitenkin piti hänen niitä aina tutkia pysyäkseen siinä vakaumuksessa.

Niin hänestä tuli ankara luterilainen, toimelias ja kuuluisa valtiokirkon pappi. Niinkuin suuri hyötyisä tammi hän nopeasti ja syvältä levitteli maallisen mahtinsa juuria. Seurakunta valitsi hänet kirkkoherraksensa. Niin pääsi tämä haarainen juuri pappilasta kiertämään koko kunnan. Ja kunnasta se kiertäysi pian valtiolliseenkin elämään, sillä aikaisin hän jo valittiin valtiollisen eduskunnan jäseneksi.

Mitä vanhaan intohimoon tulee, ei olisi paremmin luullut voivan käydä. Sielu näytti saaneen täyden rauhan. Ensi lemmen huumaus nuoreen vaimoon oli pian vaihtunut hiljaiseen säännöllisyyteen ja näytti tyydytettynä herpoutuneen suloiseen, onnelliseen perherauhaan, jättäen nyt täyden vapauden aatteelliselle ja henkiselle kasvulle. Itsestänsä aukeni hänelle uusi onni, pappilan laaja talous kävi loistavasti käytännöllisen ja vielä jotenkin ilosen vaimon käsissä.

Muistot nuoruuden voimakkaista aatteista olivat loppumattomana lähteenä saarnoille, niin ettei hän itse eikä kukaan muu olisi voinut epäillä, ettei häntä elähyttänyt veres uskontuli; kirkko oli aina täynnänsä sekä oman pitäjän väkeä että vieraidenkin seurakuntien kaukaa tulleita kuulijoita.

Niin hän eli ja vanheni pappilassansa. Mutta syvimmässä sydämmen sopukassa, siinä syvyydessä, jossa ei ajatella sanoin ja jota hän ei tosin mitenkään lukenut omaan kirkkoherrakuvaansa kuuluvaksi, alkoi aikaa myöten liikehtiä omituisia ilmiöitä.

Kun hän saarnaa miettiessänsä katseli ikkunasta tyynen jokilahden yli, mihin metsät kuvastuivat, niin teoloogiset ajatukset ja muistot yhä useammin nukahtivat kyllääntyneinä kahilikkoon ja sen sijaan kasvamistaan kasvoi kumma kaiho johonkin salaperäiseen, vieraaseen naiseen, joka häämöitti ajatuksissa ja hengitti irstautta viattomaan luontoon. Se oli alussa epämääräinen, se oli milloin jossain joen kalvolla, milloin väikkyi alastonna samettisen männikön varjossa, milloin muuten värisi autereisessa ilmassa — ja maanitellen kutsui, ilman selvyyttä repi sydäntä.

Tämä herätti hämäriä muistoja. Kirkkoherra kokosi järkiajatuksensa ja ponnisti yhteen kaikki voimansa.

— Saatana! — huudahti hän ja hyökkäsi istuviltaan. Hän hengitti syvään ja riemuitsi voitostansa. Silmänräpäyksessä olikin lahti ja auer ja samettinen männikkö taas hyvän palveluksessa, ainoastaan Luojan luonnon puhdasta kauneutta. Ja todella oli niin, ettei se utuinen nainen enää ilmestynytkään kahilikkoon, ei metsän laitaan eikä joen kalvolle. Sillä ei tarvinnut kuin muistaa tätä voittoa, niin se jo pakeni.

Mutta eikö se missään enää ilmestynyt? Eihän se tarvinnut kahilikkoa eikä väräjävää auerta ilmestyäkseen. Jos pani silmät umpeen, niin se tuli kaarrellen pimeydestä, istui eteen, rupesi leikittelemään eikä kieltänyt mitään. Taikka tapahtui, että kirkkoherra näki kaukaa tieltä ihmisen ja näki hameen hulmuavan askelia myöten, niin se jo oli hän. Ja tieltä se siirtyi ajatuksiin ja siellä se jo tunsi valtansa.

Kirkkoherra meni vihdoin pääkaupungin parhaan lääkärin puheille.

Hän teeskenteli olevansa papillisilla asioilla ja sanoi lääkärille: — Tulinpa neuvoa kysymään. Minullakin on näette hoidettavia niinkuin teillä. Ja miksei maallinen lääkäri ja hengellinen lääkäri toisinaan keskenänsä neuvottelisi.

— Ei mikään voi olla sen suotavampaa — vastasi siihen maallinen lääkäri.

— No niin, otaksukaamme, että eräs onneton on joutunut aistillisuuden pauloihin, — ei tavallisessa merkityksessä, vaan niin, että mielikuvitus ei jätä häntä hetkeksikään rauhaan — että…

— Kyllä ymmärrän, kyllä ymmärrän.

— Hän näkee selvästi, että tuo on saava surkean lopun, — mutta ei kuitenkaan mitään voi —

— Niin, niin, tapaus ei ole mikään harvinainen.

— Tiedättekö siis jotain lääkityskeinoa sitä vastaan?

— Onko asianomainen naimisissa? — kysyi lääkäri vastauksen asemasta.

— On, — vastasi kirkkoherra.

— Hm, — pani lääkäri, ja näytti niinkuin nyt vasta kysymys olisi saanut hänen mielestänsä vaikean muodon, sillä hän oli valmistunut sanomaan: menköön naimisiin!

Nyt hän neuvoi kylpyjä ja kehoitti mitä tarkimpaan säännöllisyyteen avioelämässä —.

Uutta oli tässä neuvossa kirkkoherralle kylvyt, mutta mitä jälkimäiseen neuvoon tulee eli säännöllisyyteen, niin sen hän jo ennenkin oli tiennyt. Hän oli aina ollut säännöllinen aviomies.

Mutta ei kylvyistä ollut apua eikä myöskään siitä erikoisesta ruokajärjestyksestä, jota sama lääkäri sittemmin neuvoi.

Ei auttanut yhä kasvava ikä, ei heikontuvat voimat eikä vanhentuva mieli.

Aina ja aina oli sama elämäniloa myrkyttävä ristiriita sydämmen syvyydessä: kyllästymys omaan vaimoon ja vieraiden naisten kuvat. Kaikki entiset ajatukset elämästä särkyivät tähän kaksinaisuuteen. Toivoton paino laskeutui kaikille näköaloille ja raukean lasiseksi meni silmäin katse.

Naishaamut eivät sittenkään jättäneet häntä. Ne eivät enää vaatineet häneltä hurjan rohkeata, suinpäin pahaan syöksymistä. Ne huvittelivat häntä hänen ajatuksissansa ja ehdottelivat hänelle salateitä.

"Täällä sinä kidut ja kuihdut", kuiskaili se utunainen kerran hänen korvaansa. — "Katso sinä jo olet kohta ukko, etkä vielä ole pidellyt minua kädestäni etkä hivellyt minun ihoani. Houkka! Sinä tahdot irtautua ja upota minuun, mutta sinä olet aina pelännyt 'mitä ihmiset sanovat'. Semmoisista vaikuttimista ne muutkin pikkusielut jäävät elämää vaille ja kuolevat sitä maistamatta."

Kirkkoherra tiesi hyvin, että tämä oli valhetta, kiusaajan puhetta, mutta hän kuunteli sentään kuten vanhaa tuttua nuottia.

Se jatkoi:

"Mutta vaikka niinkin on, saisit sinä vieläkin tulla minua katsomaan. Voisithan sinä pettää ihmiset ja ottaa osasi salassa heiltä, niin ettei kukaan tiedä sinun nähneen minua ja kosketelleen minua. Ihan lähellä, rajan takana, kiehuu suuri valtakunnan kaupunki, jossa sinä voit olla näkymätöin niinkuin pisara meressä, — ja niin sinä vieläkin löydät minut!"

Ei tarvinnut tämän ajatuksen kuin välähtää kirkkoherran mielessä, niin koko hänen ruumiinsa vavahti rikollisesta mutta suloisesti tainnuttavasta sykähdyksestä. Ja vaikka hänen huomaamattansa vesi pusertui silmiin, jännittyi hänen tarmonsa kuin pilviin nousevan kotkan ja hän syvimmässään tunsi, että asia oli siinä silmänräpäyksessä päätetty.

Ennen ratkaisevaa askelta hän rukoili kuin uutimen takaa, vanhasta tottumuksesta löytäen sopivia sanoja:

"Suuri, armollinen Luoja, sinä tiedät kuinka olen taistellut kiusaajaa vastaan! Tämä on yli minun voimieni! Olenko minä sairas, vai olenko minä sinun hylkäämäsi. Jos sinun poikasi on kuollut meidän synteimme edestä, niin vapahtakoon hän minutkin siitä mitä olen päättänyt tehdä. Vapahtakoon hänen verensä minut edeltäpäin siitä mitä tulee tapahtumaan, amen!"

Epätietoisena ja surullisena nousi rovasti rukouksistansa. Ei hän ollut varma siitä, oliko hän kenties sulkenut tällä rukouksella rikoksen mahdollisuuden itseltänsä ja aikoiko Jumala nyt todella tehokkaasti auttaa häntä: mutta ei hän osannut iloita, jos niin oli. Jonkun aikaa tämän jälkeen hän kulki tunteettomana, kunnes tuli lauantai, jolloin hän kirjoitti saarnaansa ja koetti kohota hengessä. Sunnuntai meni sitten tavallisissa kirkkotoimituksissa, mutta maanantaina hän, ajattelematta edeltäpäin, rupesi päivällisillä yhtäkkiä tekemään asiaa joillekin matkoille ja sitoi tahallaan itsensä äkkiarvaamatta näillä omilla puheillaan.

Itsessänsä hän siitä iloitsi, mutta samalla tulvi hänen sydämmestänsä sykähdykset kuin repivästä haavasta.

Se seikka, että hän sitten todella astui junavaunuun, tapahtui kuitenkin melkein vahingossa. Hän oli seisonut asemalla, aikeissa lähteä hevoskyydillä pitäjän toiseen päähän papillisille asioille. Mutta hevosta odottaessa kuului hyvin kaukaa junan vihellys, ja suoran linjan päästä rupesi näkymään pieni musta piste ja syrjään poikkeava savuviiva. Jokin vavahutti rovastia. Kaikki veri syöksähti sydämmeen ja jätti polvet vapisemaan. Ja sama huumaava rikollisuuden sykähdys taas tuli ja meni, tuli ja meni, tuli ja meni. Samassa kulki asemapäällikkö puutarhasta asemahuoneen ovea kohden, arvattavasti pukeutumaan virka-asuunsa. Ja mennessään hän tervehti rovastia. Silloin rovasti pysäytti hänet ja sanoi hymyillen ja muka epätietoisena:

— Omituinen sattuma! Sain juuri kirjeen, että minun pitäisi olla huomenna Pietarissa ja siinä tapauksessa minun pitäisi lähteä juuri tuolla junalla, mutta —

— Mutta? — kysyi asemapäällikkö.

— Vaimolleni en ole ehtinyt mitään ilmoittaa ja kirjeen kirjoittaminen hänelle lienee jo myöhäistä. Aijoin siis kysyä, ettekö tahtoisi olla niin ystävällinen ja suullisesti antaa hänelle —

— Mielelläni —

— ja suullisesti antaa hänelle —

— mielelläni — mielelläni —

— Kiitos, kiitos! — antaa hänelle tieto että —

— Minä voin vielä tänäpäivänä pistäytyä pappilassa —

— Jaha, jaha, — että minä en mitenkään ehtinyt — ja lähetän tuhannet terveiset —

— Mielelläni, mielelläni, kyllä minä vielä tänäpäivänä. — Mutta ilman pilettiä en sentään laske teitä, leikki asemapäällikkö ja he menivät nauraen ja yhtaikaa puhuen sisälle.

Ja juna porhalti esille ja rovasti astui vaunuun. Ja kun hän heittäytyi sohvaan ja kun maat ja metsät alkoivat vilistää ikkunan ohi, vavahutti häntä taas sama tainnuttava sykähdys ja silmät vierähtivät pyörryksiin. Mutta peläten ajatuksiinsa vaipumista hän sytytti sikarin ja antautui puheliaana ja huvittavana matkamiehenä tuttavuuksia tekemään.

Tämä oli rovastin ensimäinen matka valtakunnan kaupunkiin.

Siitä pitäen teki rovasti joka vuosi kevätpuoleen matkustuksen Pietariin, viipyen siellä milloin pitemmän milloin lyhemmän aikaa. Kun ihmiset häneltä tiedustelivat missä asioissa hän Pietarissa kävi, rupesi hän aina pitkällisiin ja väsyttäviin selityksiin matkansa erilaisista tarkoituksista. Muuten hän oli niinkuin ennenkin, huvittava seuramies ja alkoi pitää pappilassa entistä ylellisempää elämää alituisten vieraiden ympäröimänä. Hänen saarnansa myöskin paranivat vielä entistäkin paremmiksi. Niissä tuntui syvä, vaikuttava elämänkokemus, ja joskus ne ikäänkuin valittavan lapsen liikuttavuudella kääntyivät pelastajan puoleen armoa ja anteeksiantamusta etsien. Kyyneleet silloin vierivät hänen ja kaikkien sanankuulijain silmistä. — Paremmin, liikuttavammin ei olisi yksikään pappi voinut sydämmen sisimpiä kieliä värähytellä.

Ja kaikki epäillyttävät huhut, jotka itsepintaisesti ja yhä kasvaen liikkuivat rovastista, työnnettiin tämmöisten saarnojen jälkeen aina sittenkin taka-alalle.

Kunnes tuli tuo viimeinen tieto kunnan nimessä tehdystä rahannosto-yrityksestä. Silloin yhtäkkiä uskottiin todeksi kaikki mitä hänestä vuosikausien kuluessa oli puhuttu, ja se ei suinkaan ollut vähäistä. "Hän onkin susi lammasten vaatteissa", sanottiin. Ja siis kaikki hänen kauniit sanansa lunastuksen autuudesta olivat ihmisten mielestä pelkkää teeskentelyä. Hävetköön nyt siellä teoistansa!

* * * * *

— Lapseni, — sanoi rovasti, kerrottuaan Helenalle pääpiirteet elämästänsä, — minä olen täydellisesti ansainnut tämän häpeän; enkä minä sitä onnettomuutta sure enkä ole sen tähden silmiäni kuiviin itkenyt. Mutta se minua kauhistuttaa kuinka voi ihminen, joka on lunastettu, sittenkin syntiä tehdä. Ah, koko elämäni ajan on tämä kysymys repinyt minun sieluani. Onko se valhe, että minä olen lunastettu ja ettei minun syntiäni lueta minulle? Mutta mistä on tämä rauha minun sydämmessäni? Keskellä maallista häpeää, keskellä myös omaa katumuksen tuskaa riemuitsee minun sieluni niinkuin enkelien hiljainen ylistysvirsi. Katso, täällä häpeähuoneessa kirjoitan minä sen armon rajattomuudesta, jota sieluni tuntee. Täällä, missä muut kituvat, täällä minä iloitsen, enkä ole vielä missään muualla niin iloinnut. Sillä ei missään eikä koskaan ennen ole armo ja anteeksiantamus semmoisella autuudella sieluani täyttänyt.

— Voi, rakas, rakas setä, — sanoi Helena, — tuon minä voin niin-niin hyvin ymmärtää, sillä myös minä uskon, ettei mitään tuomiota ole, vaan ainoastaan rakkaus. En koskaan eläissäni ole toisin voinut ajatella. Ja jos vaan tietäisin kuinka, niin kaikki ovet aukasisin ja hävittäisin tämän vankilan.

Rovasti huokasi ja hänen katseensa meni hetkeksi pilveen.

— Lapseni, tuskin tahtoisinkaan täältä pois. En tiedä jaksaisinko enää tuntea, että taas rikon tätä armonliittoa. Voi minua, voi minua!

— Minä olen tavannut teidän vaimoanne, — sanoi Helena, kääntääkseen rovastin huomion muuanne. — Ja hän pyysi toimittamaan teille tervehdyksensä.

Rovastin tuli kyyneleet silmiin. Mutta hänkin tahtoi, seuraten Helenan esimerkkiä, kääntää keskustelun keveämmäksi.

— Et sinä lapseni ole vielä naimisissa? — kysyi hän hellästi.

— En, sanoi Helena.

— Olet yhä kihloissa?

— En ole sitäkään, — sanoi Helena.

— Mutta, odotas, kuinka se taas olikaan — minä muistelen — —

— Minä sanon setälle ihan-ihan niinkuin se asia oli ja yhä on: minun silloinen sulhaseni —

—- Kyllä, kyllä. — Georg, — kyllä minä muistan.

— Niin juuri, Georg, — niin hän tahtoi ensin tulla kapteeniksi ja muuta semmoista, mutta minä taas olin silloin ja olen nytkin itseni suhteen sitä mieltä, että niinkauan kuin voi olla menemättä naimisiin, niinkauan pitää olla. Niin että meidän ajatukset sopivat siinä asiassa yhteen, ja kaikki jätettiin sillensä.

— Vai sitä mieltä sinä olet.

— Sitä mieltä.

— Olin minäkin kerran eläissäni sitä mieltä.

— Eikö setä enää ole?

— Tiedäthän että olen naimisissa. Vai miten sinä tarkoitat?

— En minä oikeastaan niin tarkoittanut.

— Vaan miten?

— Niin vaan että sittenkin, aina, — niinkauan kuin voi, niinkauan pitää —.

— Vaikkako on oma vaimo?

Mutta Helena ei enää tullut vastanneeksi, sillä jo hyvän aikaa oli kuulunut liikettä oven takaa, ja nyt se avautui ensin raolle ja sitten puoleksi. Siellä oli vartija ja tirehtöri. Hän oli jo sillä välin ehtinyt syödä päivällisen, ja kuu sai kuulla neidin yhä vielä olevan rovastin luona, tuli hakemaan Helenaa, sillä keskustelu oli hänen mielestään kestänyt jo kyllin kauan.

Yksin jäätyään rovasti meni nurkkaan, pani kätensä ristiin ja nosti silmänsä ylös.

"Minä rukoilin Sinua epätiedossani, että ilmoittaisit minulle onko armosi kohdannut minua vai petynkö minä. Ja sinä lähetit minun luokseni enkelin, joka on neuvonut ja opettanut minua, ja nyt minä en enää mitään epäile!"

Pois viralta.

Eräänä päivänä luki Helena lehdissä, että johtajan paikka toisessa, paljon suuremmassa vankilassa oli aivan odottamatta joutunut avoimeksi. Ja jonkun ajan kuluttua hän sai vielä kuulla, että juuri hänen tirehtöriänsä oli ajateltu lähimmäksi seuraajaksi.

"Nyt saamme nähdä", ajatteli Helena, "oliko hän todella tyytymätön virkaansa vai ainoastaanko palkan riittämättömyyteen." —

Eikä hän voinut kieltää tulleensa hyvin levottomaksi näiden uutisien tähden. Sillä koko hänen vankilassaolonsa riippui yksistään tirehtörin suosiosta. Silminnähtävästi teki pastori parastaan sysätäkseen Helenan pois, ja tirehtörillä oli jo ollut hänen tähtensä kuumia otteluja pastorin kanssa.

Helena koetti sentähden kulkea naisosastollansa entistäkin huomaamattomana. Hän tuli ja meni mieluimmin niin, ettei kukaan häntä nähnyt. Ei hän ollut, kumma kyllä, enää tirehtöriäkään tavannut muuta kuin yhden ainoan kerran. Silloinkin oli jokin vankilatarkastus ja tirehtöri oli juhla-asussa ja arvokkaimmillaan. Helena päätti, että se pieni jäykkyys, joka tällöin tuntui tirehtörin tervehdyksessä, oli ainoastaan seuraus tästä erikoisesta tilaisuudesta.

Mutta eräänä päivänä oli Helena juuri käynyt uudestaan Sofia Huotarin luona, joka oli itse antanut sanan ja tahtonut häntä puhutella; sillä Sofia oli jo kauan sitten kokonaan Helenalle antautunut. Samaan aikaan oli pastorikin kulkenut naisosastolla. Ja kun Helena oli jo tulossa pois ja kulki keski-käytävässä mennäkseen ulos, tuli pastori häntä vastaan.

— Sepä oli hyvä että tapasin neidin. Saisinko luvan pyytää hetkeksi tänne.

Hän saattoi Helenan miesosaston puolelle, käytävän keskipaikoilla olevalle ovelle, jonka aukasi avaimellansa ja pyysi astumaan sisälle.

Se oli erikoinen vastaanottohuone, jossa pastori puheli vankien kanssa sielun asioista, — pienenlainen valkoseinäinen huone, joka oli väliaidalla jaettu kahteen osaan, ovenpuoliseen ja ikkunanpuoliseen. Valo tuli ylhäältä ikkunasta niinkuin kopeissakin. Ikkunan alla oli liinaöljyllä kiilloitettu pöytä ja pari tuolia. Ikkunanpuolinen osa oli sitäpaitsi hiukan korkeammalla kuin ovenpuolinen, jossa oli vaan yksinkertainen penkki istuimena.

Kun he astuivat sisälle tähän huoneeseen, istui penkillä vanha ukko vangin vaatteissa ja heti kavahti pystyyn sekä rupesi jonkinlaista sotilaskunniaa pastorille tekemään, vaikka oli lakitta päin.

— Vai niin, sinä olet täällä, — sanoi pastori. — Meneppäs nyt, ei minulla olekaan aikaa. — Tai odotas!

Pastori kääntyi Helenan puoleen:

— Jos suvaitsette, minä ainoastaan vähän aikaa ensin puhelen tämän vangin kanssa. Olkaa niin hyvä, neiti, istukaa.

Näin sanoen pastori avasi väliaita-oven ja nousi ikkunanpuoleiseen osaan, sekä tarjosi Helenalle toisen tuolin niistä kahdesta. Itse hän istui toiselle ja rupesi kiirehtien puhumaan vangin kanssa, joka seisoi väliaidan takana matalammassa puoliskossa, ylhäältä tulevaa valoa vasten.

— Nimesi?

— —

— Rikoksesi?

— —

— Tuomiosi?

— —

— Kauanko ollut vankilassa?

— —

— Jaha, jaha. Ja nyt sinä tahdot päästä osalliseksi Herramme Jeesuksen Kristuksen ruumiista ja verestä. Jaha, jaha. — No —? Tunnetko siis tekosi rikokseksi?

— —

Jaha. Tekosi on rikos kahdella tapaa: se on rikos ihmisiä vastaan ja se on myöskin rikos Jumalaa vastaan. Rikos ihmisiä vastaan tulee sovitetuksi tämän rangaistuksen kautta, sittenkuin sinä olet sen loppuun kärsinyt. Mutta rikos Jumalaa vastaan? Tuleeko tekosi sovitetuksi tämän rangaistuksen kautta Jumalankin edessä?

— —

Oikein vastasit. Ei. Yksi on sovitus Jumalan edessä, yksi ainoa. Se on usko lunastukseen meidän Herramme ja Vapahtajamme ristinkuoleman kautta. Ja jos tässä uskossa käyt Herran Pyhälle Ehtoolliselle, niin sovitat rikoksesi Jumalan edessä. Tutki siis ja koettele itseäsi vielä, onko sinussa elävä usko, sillä joka kelvottomasti syö ja juo, hän syö ja juo itsellensä iankaikkisen kadotuksen. Ja kun sen olet tehnyt, niin sano sitten lauantaina vartijalle, että hän kirjoittaa sinut ehtoolliselle muiden joukkoon. Nyt saat mennä.

— —

— Jaa, niin, — sanoi pastori vangin lähdettyä Helenalle: — se on nyt vähän ikävä asia, mikä minulla on, ellei se ole väärinkäsitystä. Se tahtoo sanoa, näyttää siltä kuin me toimisimme ikäänkuin eri suuntiin, — neiti ja minä, — mikä, kuten itse ymmärrätte, ei juuri kävisi päinsä täällä vankilassa. Erittäinkin on tietooni tullut, että te olette vangeille lausunut poikkeavia mielipiteitä mitä synninpäästö-oppiin tulee, — oppiin, joka helposti ymmärrettävistä syistä on paikassa semmoisessa kuin tämä mitä tärkein. Ollakseni kuitenkaan perustumatta yksistään syrjästäpäin tulleihin puheisin, tahtoisin nyt kysyä teiltä itseltänne, miten asianlaita oikeastaan lienee.

— Se on kaikki totta mitä on minusta puhuttu: minä en usko mihinkään sellaiseen kuin te äsken sanoitte tuolle vanhalle miehelle. Ensin tosin päätin etten puhu vangeille mitään niistä asioista, mutta kohta ensi tilaisuudessa tulin rikkoneeksi tämän päätöksen. Sillä niinkuin sanoitte on tuo kysymys rikoksen sovittamisesta kaikkein tärkein, ja ilman sitä ei täällä ole mitään puhumista.

— Mutta, arvoisa neiti, — sanoi pastori hiukan uteliaana: — jos te ette usko "mihinkään sellaiseen", niin kuinka ollenkaan voitte puhua rikoksen sovittamisesta. Hauska olisi tietää, mitä neiti ymmärtää synnin anteeksiantamisella?

— Sitä vaan, että me ihmiset annamme kaikki anteeksi emmekä pidä toisia vankeudessa.

— Suokaa anteeksi, neiti, minä tarkoitin vangin kannalta, — miten on selvitettävä hänen välinsä Jumalan edessä?

— Eiköhän se ole Jumalan asia, Ei tarvita mitään erikseen, ei ole mitään helvettiä eikä tuomiota.

— Vai niin. Jaha, jaha. Ja jos olisikin niinkuin neiti sanoo, niin miten kävisi ihmiskunnan, ellei vankiloita olisi!

— Tiedättekö, pastori, minä aina ennen luulin, etten usko mihinkään ja te muut uskotte. Nyt näen, että te muut ette usko mihinkään, mutta minä uskon.

Pastori katsoi kelloaan, josta Helena huomasi, ettei hän halua enää keskustella.

— Sanoin äsken väärin, — lisäsi Helena vielä, — kyllä olen tavannut yhden papin, joka uskoo että kaikki on rakkaus, ja hänen kokemuksiaan pitäisi todella kaikkien saada kuulla, mutta hän on teillä täällä lukkojen takana.

— Jaa, — sanoi pastori lopullisesti keskeyttäen, — niin hauska kuin olisikin jatkaa tätä originellia keskustelua, en minä nyt jouda. Olen sanonut mitä velvollisuuteni käski. Muusta voitte puhua tirehtörin kanssa, jolla tässä laitoksessa on ylin sananvalta.

Näin sanoen pastori jätti hyvästi, avasi oven Helenalle, sulki sen omalla avaimellaan ja läksi edellä pitkin käytävää kansliaan päin.

"Tämä merkitsi, että pian on kaikki lopussa", — ajatteli Helena jäätyään nolona yksin kulkemaan käytävään. — "Ja Sofia raukkakin!"

Ei Helena tiennyt oliko hän oikein vai väärin siinä menetellyt, kun oli näin peittelemättä pastorin kanssa puhunut. Olisi ehkä voinut olla varovampi, — olisi ehkä vankienkin kanssa pitänyt varovammin puhua —!

Ja tämä asia alkoi häntä suuresti vaivata ja sekottaa, ja vei häneltä kaiken rauhan.

Hän kulki monta päivää alituisesti ajatuksissansa ja yhä soimasi itseään, että oli pilannut ja vahingoittanut hyvän asian.

"Semmoinen minä olen, ei minulle mikään onnistu, en minä missään pysy. En minä kelpaa muutakuin ranskaa opettamaan!" — —

Hän oli todella uskollinen, tuo Georg, ainoa, joka piti Helenan työtä tarpeellisena itsellensä.

Kaikkina näinä aikoina olivatkin ranskantunnit ainoat hetket, joina Helena lepäsi vankilan raskaista vaikutuksista.

Heillä oli Georgin kanssa tosin jo alustakin pitäen ollut semmoinen suhde, että he tarkasti välttivät koskettamasta mihinkään totisiin kysymyksiin, jotka aikoinaan olivat erottaneet heidät toisistaan. Mutta näinä aikoina juuri tämä omituinen keveä suhde, jota Georg näytti ikäänkuin tahallaankin ylläpitävän, tuotti Helenalle lepoa.

Heti kuu Georg tuli, alkoi Helenalle ihan toinen elämä kuin hänen tavallisensa. Heti hän irtausi tuosta raskaasta itsensä-moittimisesta, ajatuksesta, että hän ei kelpaa mihinkään. Aurinko rupesi paistamaan, kaikki tuntui keveältä ja iloselta. Ja Helena saattoi nauraa, laskea leikkiä, puhua mitä halutti, — jota hän ei olisi ilman Georgia suinkaan tullut tehneeksi.

Sentähden, vaikka hän, ennen jo mainitusta syystä, tai tuon epäillyttävän kiintymisensä vuoksi Georgiin, olikin yhä tuntenut, että oikeastaan olisi pitänyt keskeyttää nämä tunnit, ei hänellä tuon suloisen levon vuoksi ollut riittänyt siihen voimaa eikä tarmoa.

Mutta nyt, kun nousi kysymys, että hän kenties tulee sysätyksi pois vankilasta, näytti hänestä, että hän jääpi ainoastaan noiden tuntiensa varaan, ja se ajatus suuresti vaivasi häntä ja hän tahtoi välttämättä jättää nämä tunnit, vaikkapa vaan siksi ajaksi kuin hän sovittelulla ja tirehtörin avulla jälleen saa asemansa vankilassa turvatuksi.

Ensin hän rupesi kirjoittamaan kirjettä Georgille, ettei hän ollenkaan enää muka ollut tilaisuudessa antamaan ranskan tunteja. Mutta perustelmat, jotka kaikki olivat keksittyjä, tuntuivat sangen vähän uskottavilta ja olisivat päinvastoin herättäneet Georgin epäluuloa. Ja niin hän kirjoitti vaan lyhyen kirjelapun, että sattuneesta syystä hän ei voi kahteen viikkoon mitään tunteja antaa.

Tällä ajalla hän myöskin pysytteli poissa vankilasta siinä toivossa, että pastori siellä kenties vähän unohtaa viimeisiä selkkauksia, ja hän sitten entistä varovammin ja viisaammin rupee käyntejänsä jatkamaan.

Mutta hänen hämmästyksensä oli suuri, kun hän kahden viikon kuluttua vankilaan tultuansa tapasi kansliassa tirehtörin, johon oli kaiken ja ainoan toivonsa pannut. Tirehtörin ensin ikäänkuin sävähti veri kasvoihin, kun Helena astui sisälle, mutta kohta hän nousi ylös ja tuli Helenaa vastaan rauhallisena ja omituisella tirehtörimäisellä arvokkuudella, jota oli käyttänyt ennen ainoastaan vartijoita ja vankeja puhutellessaan. Muulloin olisi Helena purskahtanut nauruun, mutta nyt hän asian vuoksi varoi sitä tekemästä. Päivän selvää oli, että tirehtöri oli siis hakenut sen suuremman vankilan johtajan paikkaa.

Tirehtöri ikäänkuin ei oikein tahtonut katsoa häntä silmiin ja senvuoksi oli pyyhkivinään jotakin roskia uuden uutukaiselta virkatakiltaan.

— Ja ketä neiti haluaisi tavata, jos saan luvan kysyä? — sanoi hän koettaen muka nähdä ensimäisen napin seutuja ihan oman leukansa alla, ja siksi venytti huulensa kovasti eteenpäin.

— Jos muistatte, — sanoi Helena, — oli kerran kysymys eräästä Henrik Lehtosesta, joka on kotiseudultani.

— Jaha. Se käy laatuun.

Tirehtöri avasi luettelokirjansa.

— Aivan oikein. Henrik Lehtonen, — tappelusta. Kyllä minä muistan.

Hän soitti vartijaa, joka ilmestyi heti, rämisevä avainkimppu vyöllä.

— Numero 32 tänne! — komensi hän. Ja vartija meni.

Helena kauhistui itseksensä. Tirehtöri ei nähtävästi enää otaksunutkaan, että Helena entiseen tapaan kahden kesken vankeja puhuttelisi, vaan kutsutti vangin alas ja aikoi itse olla läsnä.

— Mutta — hyvä tirehtöri — rupesi Helena sanomaan.

— Miksei täällä yhtä hyvin? — sanoi tirehtöri leikkien viatonta. Mutta osasi nyt vielä vähemmin katsoa silmiin.

Kun Helena ei vastannut ja odotti vaan hänen päätöstään, rupesi tirehtöri ensin muka kohauttelemaan olkapäitänsä, mutta sitten sanoi:

— Se on johtokunnan päätös.

— Hyvä, — sanoi Helena, — minä jätän teidän vankilanne; kuitenkin tämän ainoan kerran vielä pyydän saada puhutella tätä vankia ilman vartijan läsnäoloa, kahdenkesken.

— Olkaa huoletta, ainoastaan minä tulen olemaan läsnä, — sanoi tirehtöri.

Helena mietti vähän aikaa ja sanoi sitten pyytävästi:

— Uskokaa minua, hyvä tirehtöri, minun on erikoisesti tärkeä puhutella juuri tätä vankia. Tahdon nyt kertoa teille, että oikeastaan olen vaan hänen tähtensä täällä ruvennutkin käymään, vaikka olen aina lykännyt tapaamisen tuonnemmas. Ja tiedättehän itse, etten ole yhtäkään vankia täällä pahentanut. Ettekö siis suostuisi? Tämän ainoan kerran?

— Minä olen kokonaan riippuvainen johtokunnasta.

— Herra tirehtöri, — sanoi nyt Helena päättävästi, — minun täytyy siis tunnustaa teille, että tämän vangin ja minun välilläni on olemassa läheinen, maailmalle tuntematon sukulaisuussuhde —

Mutta ei nyt enää mikään auttanut. Tirehtöri oli jo sisäisen taistelunsa taistellut.

— Oo! — pani hän arvokkaasti kummastuen, ja lisäsi vaan: — kyllä hän kohta tulee, aivan kohta.

Ja kohta sen jälkeen aukenikin ovi ja Souvari-Heikki astui sisälle vartijan seuraamana. Hän asettui epävarmana ja hätäisenä sotamies-asentoon ja vilkui tirehtöriin, odottaen pahinta.

Tirehtöri asettui samassa istumaan pöytänsä taakse, venytti jalkansa kauas pöydän alle ja nojasi selkänsä selustimeen. Hän oli voittanut lopullisesti.

— Tämä neiti tässä tahtoo puhua sinun kanssasi.

Souvari-Heikki vilkasi Helenaan, mutta ymmärtämättä mitään taas alkoi mulkoilla levotonna tirehtöriin.

Helena astui pari askelta vankia kohden.

— Minä olen patruuna-vainajan tytär, Helena —

— Jassoo — sanoi Souvari-Heikki vaan, voimatta lakata tirehtöriin vilkumasta.

— Sinä olet minun veljeni. Heikki, — sanoi Helena niin hiljaa kuin mahdollista.

Silloin Souvari-Heikki katsahtaen tirehtöriin veti ikäänkuin häpeissään suunsa nauruun ja tuli yhtäkkiä ihan totiseksi, sitten taas nauroi ja taas tuli totiseksi.

— Tahtoisit ehkä jotain työtä ajan kuluksi — ehkä tirehtöri voisi sinulle antaa —

Souvari-Heikki tuli levottomaksi.

Tirehtöri naurahti ja sekaantui nyt puheeseen:

— Sitä ei Lehtonen varmaankaan tahtoisi. Mutta jos panisimme sinut käytävän lakasijaksi, mitä siihen sanot?

— Saan nöyrimmästi kiittää herra tirehtöriä, — sanoi Heikki kokonaan luopuen Helenasta ja tehden syviä kiitollisuuden kumarruksia tirehtörille.

— Kun pääset täältä, kysy Annankadulta numero x. — Minä ehkä voin auttaa sinua työpaikan hakemisessa.

Mitään enempää ei Helena tirehtörin läsnäollessa osannut hänelle sanoa. Näin nolosti päättyi hänen viimeinen keskustelunsa vankilassa, se keskustelu, joka olisi pitänyt olla ensimäinen ja jota varten hän oli vankilaan tullutkin. — Kun Heikki oli viety takasin, pyysi Helena vaan tirehtöriltä tiedon Heikin vapaaksipääsön päivästä ja pani sen muistiin voidakseen tavata häntä silloin vankilan edustalla.

Nyt ei Helenalla ollut jäljellä muuta kuin sanoa hyvästi ja jättää ikipäiviksi tämä vankila.

Harvoin hän eläessään oli niin pahoilla mielin ollut kuin nyt, kulkiessaan tuttua tietä vankilasta kaupunkiin. Eikä se ollut yksistään Souvari-Heikin tähden, vaan yhtä paljon ja ehkä enemmänkin vielä tirehtörin tähden. Selvä oli, että se mies oli tästä lähin paatumistaan paatuva, kun oli kerran tämän kynnyksen yli astunut.

Kaiken kiusan päälle, kun hän tuli sille kauniille paikalle, mistä koko kaupunki näkyy, huomasi hän kauppatorilla äärettömän väkijoukon ja arvasi että se oli sotaväen kevät-paraadi.

"Nuo ne vaan eivät haikaile!" ajatteli Helena harmissaan ja läksi menemään väentulvaa kohden, jonka keskeltä näkyi kaukaa sotamiesriveillä rajoitettu suuri tyhjä torineliö. Siellä rienteli joukko ratsastajia, välkkyi kirjavia uniformuja ja häikäsevinä pisteinä kiilui soittajain torvet.

Kun hän tuli perille tehtiin paraikaa jo paraadin loppua. Seurueensa edessä istui kuumentunut kenraali vaahtoisen, pyörivän hevosen selässä, ja kasvot punasina, kaulasuonet paisuksissa huusi komennushuutoja remahtelevan musiikin alkaessa soida.

Jännittyneessä mielentilassa, kaikkien kasvot torille päin, tungeskeli väkijoukko sotamiesrivien takana. Pienet katupojat pujottelivat esille. Naiset kurottautuivat hattuinensa, esplanaadin keikarit keppinensä ja sikarinensa, rantajätkät, palvelustytöt, puotilaiset rapuiltansa, silmät torrollaan kuin naulattuina torin keskukseen.

Ja mihin ikinä Helena katsoi, oli hän yksin. Ja hän epäili omaa itseänsä.

"Tuomitsenko minä maailmaa, tuomitsenko minä ihmisten iloa, heidän pukujansa ja suoria rivejänsä, tuomitsenko minä heidän iloansa tässä auringon paisteessa, koska minun on niin-niin paha olla. Varmaan minä olen väärässä, koska noilla on ilo ja minulla on synkkyys."

Ja sen sijaan kuin muiden mukana ihailla kahdessa rivissä ohitse kulkevaa kaartin komppaniaa, tuijotti Helena pitkin eturiviä, eikä voinut siitä löytää mitään innostuttavaa, — ei muuta kuin rivin samoilla väreillä puettuja miehiä, — neniä nenien vieressä yhtämittaisessa jaksossa suoraan eteenpäin suunnattuina. Vielä hän näki nousevat ja laskevat jäykistyneet jalat, jotka musiikin tahtiin yhtaikaa kopsahtelivat maahan. Hävetti kauheasti tuo aikamiesten mieletön yhtaikaisuus astelemisessa ja heidän typerä riviksi-muuttumisensa.

Hävetti ja samalla repi sydäntä, sillä ne olivat miehiä, jotka hän tunnusti viisaammiksi ja kykenevämmiksi ja voimakkaammiksi itseään ja joiden johtoa paitsi hänen näytti olevan vaikea jopa melkein mahdotonkin elää maailmassa.

Kuu rivi tuli ihan kohdalle, oli sen päässä pienenlainen lihavahko luutnantti, joka näytti olevan erityisesti toimessaan. Hänen vasen kätensä heilui semmoisella jäykistyneellä rytmillä, ruumiinsa pysyi niin liikkumattomana, ja paljastettu miekkansa, hetken tullessa niin taidokkaasti letkahti olalta jalkoihin, että Helena yhtäkkiä purskahti nauramaan.

Peljästyen omaa nauruaan hän katsahti kohta ympärillensä, mutta ne yleisöstä, jotka olivat huomanneet hänen naurunsa, tuijottivat häneen kummastuneina, melkein niinkuin mielipuoleen, ja hän itsekin säikähti, kun ei ollut ketään muuta, joka olisi nauranut; ja tuli samassa hetkessä totiseksi.

Ihmisiä oli torilla niin paljon, että vaikka sotaväki jo oli marssinut musiikkineen pois, oli kuitenkin vaikea päästä eteenpäin. Ja Helenaa iletti tämä väkijoukko nyt niin, että hän, tahtomatta tunkeutua sen läpi, meni tyhjälle poikkikadulle odottamaan.

"Virkaheitto!" — ajatteli hän itsestänsä, siellä yksin kävellessään. — "Ja minä kun päinvastoin luulin saavani hänet viralta! Ei; ei ole koko maailmassa yhtään ainoata ihmistä, jota olisin saanut ymmärtämään."

Viimeinen ranskantunti.

Kun hän sitten, väen jo hajottua, taas pääsi menemään kotiinpäin, tapasi hän kasarmin ohitse kulkiessa Georgin, paraadiuniformussa tulemassa kasarminportista.

— Meillähän on vihdoin taas tunti tänään — totta sinä muistat? — sanoi Georg tervehdykseksi ja rupesi ilosena saattamaan Helenaa ylös hänen kadulleen.

Helena muisti kyllä. Nuo kaksi väliviikkoa oli nyt kuluneet. Mutta ei hän nyt ollut yhtään sillä tuulella, vaan kulki murjottaen hänen vieressään, sanomatta mitään.

— Mistä sinä oikeastaan tulet, Helena? — kysyi Georg ja tahtoi ottaa häntä kädestä, kuten tavallisesti.

— Tulenpahan vaan, — sanoi Helena eikä antanutkaan tällä kertaa kättänsä Georgille.

Se tapahtui ensimäistä kertaa. Sillä muuten oli heidän välillään muodostunut semmoinen tapa, että kun Georg ei tiennyt mitä Helena ajattelee, tai epäili että Helenalla on joku suru, hän otti Helenan kädestä ja rupesi silmiin katsoen utelemaan mikä hänen oli. Sattui myös yhtä usein että he tervehdittyä tai hyvästijättäissä jäivät pitelemään toistensa kädestä, kun Georgilla oli aina niin paljon sanottavaa tavattaissa ja ennen eroomista. Mitäpä siinä oli erinomaista. Piteleväthän luutnantit keskenänsäkin joskus siten toisiaan kädestä tavatessa tai erotessa. Ja kyllä Helena hyvin ymmärsi Georgin sitä tekevän ainoastaan siinä mielessä, että he nyt olivat tulleet ystäviksi ja tovereiksi keskenään. Helena kuitenkin aina ensimäisenä veti kätensä pois, sillä kun Georg oli jonkun aikaa pitänyt, sykähti Helenan sydän aivan kuin todella ei olisi mitään väliaikaa kulunut siitä asti kuin he Helenan kotikartanossa sulhasena ja morsiamena rakettien räiskyessä tekivät viivytellen tuloa pimeän huoneen läpi balkongille, minne heitä huudettiin.

Helena olisi myöskin sentähden mielellään tehnyt lopun koko tavasta, mutta entä jos Georgissa olisi silloin herännyt epäluuloja ja se olisi ruvennut arvaamaan, ettei Helena voinutkaan ottaa sitä vaan toverilliselta kannalta!

Georgilla ei tietysti ollut mitään tämän laatuista estettä, ja sentähden oli tuo toverillinen tapa hänellä juurtumistaan juurtunut, eikä hän koskaan sitä unohtanut.

Paitsi nyt tällä kertaa, jolloin Helena ei ollenkaan antanut kättänsä hänelle, vaan kulki kadunkulmaan asti itsepäisesti valjeten.

Siinä Helena pysähtyi ja aikoi ruveta sanomaan hyvästi, mutta ei voinut enää pidättää katkeria harmin tunteitaan.

— Että sinäkin sentään kehtaat olla upseerina! — sanoi hän yhtäkkiä, hermostuneesti polkaisten jalkaa katuun, ja purskahti itkemään.

Hän huomasi kohta kuinka tyhmästi tämä oli tehty, ja harmissaan pian paineli nenäliinalla kyyneleet kuiviin.

Silloin hän näki Georgin äimistyneenä, silmät pyöreinä katsovan häneen.

Tuo Georgin kysyvä, puolipelästynyt katse oli Helenaa lapsuudesta saakka aina miellyttänyt ja naurattanut. Eikä hän olisi aavistanut, että se yhä vieläkin saattoi olla jäljellä Georgin muuten niin miehistyneessä olennossa. Yhä enemmän hän katui sanojansa. Noin hän nyt oli kadun kulmassa yhtäkkiä purkanut esille sen kysymyksen, jota he mitä tarkimmalla huolella ja arkatuntoisuudella olivat uudistuneen tuttavuutensa aikana koettaneet välttää koskettamasta!

Hän koetti sekottaa pois asiata.

— Ah, minä olen niin väsyksissä tänään. Kuules, teillähän oli komea paraadi — oikein komea!

Mutta myöskin nämä sanat rupesivat häntä harmittamaan. Hän sanoi siis vaan lyhyesti hyvästi, ja meni.

Niin väsyksissä hän oli, ettei tiennyt ruvetako ollenkaan päivällistä syömään, kun tuli kotiin. Mutta emännöitsijä — suuri unien uskoja ja selittäjä — oli täksi päiväksi valmistanut Helenalle mieliruokaa ja kertoi nähneensä viime yönä unen, josta ennusti Helenalle tapahtuvan suuren onnen — suurimman mitä tässä maailmassa ihmiselle voi tapahtua. Helena jo tiesi mitä onnea emännöitsijä pitää suurimpana. Mutta emännöitsijän mieliksi hän kuitenkin söi, ja vasta syötyään huomasi, että sekä mieliruoka että uni olivat vaan alkusoittoa aika usein uudistuvaan pyyntöön päästä ulos koko vuorokaudeksi "sukulaisten luo".

"Johan minä ajattelinkin!" — sanoi Helena itsekseen, puolileikillä kohtaloansa nurkuen. — "Mitäs onnea minulle voisi tapahtua, ei yhtään mitään!"

Hän antoi emännöitsijän lähteä, meni itse omaan huoneeseensa, avasi ikkunan, heittäysi sen luona olevalle leposohvalle ja nukkui kohta sikeästi siihen.

Ja nukkui hämäriin asti, melkein siihen hetkeen, jolloin Georgin oli tapana tulla.

Ulkona oli lämmin, hyvänhajuinen, täyteläs kevätilma, joka Helenan nukkuessa oli ravinnut hänet hengellänsä. Läheisen bulevardin ja pihapuistikkojen vastapuhjenneista lehdistä oli väkevä tuoksu täyttänyt huoneen, tarttunut hänen vaatteihinsa ja hänen ihoonsakin imeytynyt. Lapset juoksivat kadun yli kalkattaen ja nauraen ja perässään vetäen jotain leikkikärriä. Siihen ratinaan Helena heräsi.

Hän hypähti virkeänä sohvalta, ja heti ensimäiseksi tuli ajatelleeksi Georgia, jolle ilman mitään syytä oli päivällä ollut niin tyly.

"Mistä Georg sen tiesi, että minä sattumalta en ollut sillä tuulella! Se on oikeastaan suuri vääryys tuo 'sillä ja ei sillä tuulella'. Tavallisissa oloissa olisin — häpeä sanoa — ollut onnellinen että hän ottaa taas minua kädestä. Mutta nyt se raukka aikoi, ja jo ojensi kätensä, ja minä —"

Oli niin-niin sääli Georgia. Mutta kun Helena koetti ajatella eri tapoja millä hän sen sovittaa, meni hän mielikuvituksessaan väkisinkin kokonaan liikanaisiin ja luvattomiin hellyyksiin, ja hänen sydämmensä sykki niin että kuului.

"Ei!" — ajatteli Helena, riuhtaisten itsensä irti mielikuvituksesta niinkuin tuhansia kertoja ennen. —"Tahdonko ja voinko minä siis vapautua tuosta tunteesta vai en? Siinäpä se juuri on, etten milloinkaan henno antaa itselleni selvää vastausta siihen. Minun tulee ikävä, jos sanon: tahdon ja voin. Minä voin, mutta tahtoisin, etten voisi. Niin se on. Ja siis minun täytyy luopua näistä tunneista. Minun täytyy hankkia itselleni kohta uutta työtä sen vankilan sijaan, semmoista, joka kysyy kaikki voimani ja ajatukseni. Muuten tästä todellakin tulee se, että Georg vielä huomaa —! Mutta nyt minä kerrankin päätän, että tahdon, tahdon, tahdon'" —

Samassa, kun Helena näin rupesi hokemaan "tahdon, tahdon!", koputtaa Georg ovelle.

Georg oli ensikertaa tullut itävaltalaisessa, mustassa kotinutussa. jossa oli vähemmän sotilaallisuuden tuntomerkkejä kuin tavallisessa uniformussa. Olikohan se rakas, rakas poika tehnyt sen todella Helenan vuoksi!

Ja vaikka Helena oli juuri kaikin puolin varustautunut Georgia vastaanottamaan, niin ihan huomaamatta huumautuu hänen mielensä entisellä tavalla, ja vastoin kaikkia päätöksiään hän antaa tuonoisen tylyyden sovittamiseksi Georgille kätensä niin lämpimästi, että Georg ottaa sen vastaan molemmin käsin ja kiitollisuudesta painaa vielä ikäänkuin sydäntänsä vasten.

— Kuinka ihmeessä sinä pääsit sisälle soittamatta? — kysyy Helena kaikin tavoin koettaen vetää kättänsä Georgilta. — Ah, se on totta, — vastaa hän itse ja puhuu kuumeentapaisella kiireellä sekottaakseen pois omat tunteensa, — ovi jäi emännöitsijän jälkeen kiinni panematta. Ja arvaappas minä olen täällä nyt ihan yksin; ei ole elävää sielua koko talossa. — Mutta miksi sinä olet hengästynyt, Georg?

Georg sanoi, että hän oli hengästynyt varmaan rappusissa tullessaan, ja päästäen Helenan käden hän istuutui pöydän ääreen, missä he tavallisesti lukivat. Helena aikoi ensin istua sohvalle ja antaa Georgin istua yksin pöydän ääressä. Mutta Georg oli toisella kädellään jo ottanut tuolin seinän luota ja asettanut viereensä Helenan varalle. Helena koetteli sentähden muuten viivytellä, ja rupesi muka lamppua järjestelemään.

— Mitä sinä siellä teet? — kysyi Georg.

— Luuletko että vielä näemme ilman lamppua? — sanoi Helena. Hän ajatteli, että lampun valossa Georg ehkä huomaa levottomuuden hänen kasvoissansa.

— Näkee, näkee, tässä näkee mainiosti — vakuutti Georg.

— Ah, mitä minä olen unohtanut! — huudahti Helena. — Nythän on emännöitsijä poissa, ja kuinka minä saan sinulle teetä?

— Ei sitä ollenkaan tarvita. Tule nyt vaan tänne.

— Tietysti tarvitaan. Minä menen itse laittamaan teekyökin tulelle. Se on pian valmis.

— Jaha, sitten minä tulen auttamaan.

Ei koskaan ollut Helena vielä ollut siihen määrin tunteensa valtaamana kuin tällä kertaa. Mitä he siellä kyökissä toisilleen sanoivatkaan ja vastasivat, sitä ei hän tiennyt eikä ymmärtänyt. Kovalla äänellä ja jonkinlaisella tarpeettomalla kiireellä he vaan rupesivat siellä puhumaan hiilistä ja tulitikuista ja puuhasivat hyvän aikaa ilman mitään tuloksia. Georg sotki eikä auttanut oikeastaan mitään. Vasta kun Helena rupesi käsin ottamaan uunista hiiliä, tarttui Georg todella toimeen ja erinomaisella sukkeluudella sytytti hiilet teekyökin torveen.

— Kas. mistä sinä olet tuon konstin oppinut? — kysyi Helena.

Georg vastasi polviltaan maasta, missä sytytteli teekyökkiä, että kyllä sitä saa leirissä yhtä ja toista oppia.

Ja katsahtaen ylös Helenaan, lisäsi naurahtaen, ikäänkuin vastaukseksi siihen, mitä Helena oli hänelle päivällä sanonut:

— Josta näet, että on sillä sotilasammatillakin sentään puolensa.

Näistä sanoista oli Helena Georgille suuresti kiitollinen, sillä niinkuin taikavoiman kautta ne vapauttivat Helenan siitä tunteen lumouksesta, jossa hän koko ajan oli ollut, Georg oli äkkiarvaamatta koskettanut tuota tarkasti vältettyä kysymystä ja tuonut Helenan ajatukset selville vesille. Tarkoittiko Georg siis todella ruveta väittämään hänen kanssaan sotilasurasta? Se oli mahdotonta, Mutta mitä hän siis tarkoitti?

Näitä miettiessä Helena kokonaan vapautui.

— No, tule nyt, — sanoi hän Georgille, — kyllä se jo itsekseenkin rupee kiehumaan.

He menivät takasin Helenan huoneeseen ja Georg istui samalle paikalle pöydän ääreen, samalla tavalla odottaen Helenaa tuolille viereensä.

— Niinkö siis arvelet, ettei tarvita vielä lamppua? — sanoi Helena taas viivytellen.

— Ei ollenkaan mitään lamppua tarvita.

Silloin Helena jätti lampun sytyttämättä ja meni istumaan hänen viereensä pöydän ääreen. Sillä heillähän oli vaan yksi kirja.

Ja tiesi kuitenkin koko ajan, ettei hänen niin olisi pitänyt tehdä. Tunti alkoi.

He lukivat Dumas'n romaania. Lukiessa ja selittäessä Georgille tuntemattomia ranskalaisia sanoja ja lausemuotoja, unohti Helena puolestaan koko levottomuutensa, erittäinkin kun Georg oli tällä kertaa niin taitamattoman hajamielinen, usein ei kuunnellut ollenkaan mitä Helena sanoi. Mikä ihme siihen on tullut, ajatteli Helena.

Helenalla oli tapana lukiessa pitää kyynäspäätä pöydällä ja heilutella lyijykynää otsaansa vasten.

Mutta kun hän nytkin näin istui ja heilutteli, silloin hän yhtäkkiä tuntee, että Georg ottaa hänen kädestänsä kiinni.

Hän katsoo kummastuen Georgiin luullen ensin, että Georg ehkä ei näe lukea hänen kätensä vuoksi.

Mutta kun hän katsoi, otti Georg toisellakin kädellä hänestä kiinni, ja silmät paloivat yhtenä loimuna.

Siinä tuokiossa Helena ymmärtää kaikki.

Hädissään hän taputtaa Georgia molemmin käsin poskille puhuen hellästi:

— Kulta rakas Georg, sinä et tiedä mitä teet! Et sinä tiedä.

Mutta ei se mitään auttanut.

Helena aukasee hänen kätensä, nousee ylös ja erottuu nopeasti hänestä. Menee sitten ikkunalle ja syrjäyttää uudinta.

— Katso, kuinka kaunis auringonlasku siellä on. Pitäisi mennä kävelemään —

Mutta hänen äänensä vapisee ja käsi vapisee, jolla hän uudinta pitelee.

Georg, joka on seisonut kääntyneenä pois, kädet kasvoilla, nostaa päänsä ja katsoen ikkunaan sanoo yhtä vapisevalla äänellä:

— Todellakin kuinka kaunis!

Ja rupeaa lähestymään katsoakseen muka ikkunasta.

Silloin Helena päästää uutimen ja suuntautuen etehiseen päin, sanoo taas:

— Pitäisi kävelemään, Georg —

Mutta Georg on hänen ohimennessään ottanut molemmin käsin hänen vartalonsa ympäri, ja suutelee Helenan ummistuneita silmäluomia, sitten suuta, joka ei enää mitään sano, vaan antautuen hymyilee.

Eikä enää mikään mahti maailmassa voinut estää sen tapahtumasta, mikä tapahtui.

* * * * *

Jonkun ajan kuluttua on samassa huoneessa hiljaisuus. Helena istuu yksin ikkunanviereisellä sohvalla. Hän ei voi ajatella mitään. Ei hän myöskään voi itkeä. Hänen korvissansa yhä kuuluu Georgin töytääminen ovelle, ja hänen askeleittensa nopea aleneminen rappusissa. Ja hänen tunnossansa jyskyttävät lakkaamatta sanat: "Se on tapahtunut, se on tapahtunut!"

Tulee yö, tulee aamu. Ei Helena ole mitään voinut ajatella, vaikka hän on koko yön valveilla loikonut selällänsä. Aina vaan samat sanat: "Se on tapahtunut!"

Tulee päivä.

Hän on puuhaavinaan jotakin, on virkeä ja eloisa, mutta omille ajatuksilleen hän on kuin kuollut. Kaikki on hänessä seisahtunut. Jokin elämän tapainen kulkee hänen ohitsensa, mutta ei hän itse sitä elä, vaikka hän koneellisesti liikkuukin. Kaikki on uutta ja ihan selvätkin asiat vaativat uudestaan selitystänsä. Mitä varten ajuri ajoi pitkin katua ja nyt ei enää aja, mitä varten kello naksuttelee seinässä, mitä varten ikkunoita voi avata ja sulkea, mitä varten on emännöitsijä, mitä varten se rämisyttää teelautasia ja lusikoita toisessa huoneessa?

Kello tulee 12. Kello 12 hän tavallisesti ennen muinoin meni vankilaan Sofia Huotaria puhuttelemaan, joka on ruvennut uskomaan hänen sanojansa ja ikäänkuin jumaloimaan häntä.

Kun hän tämän muistaa, silloin hän yhtäkkiä hetkeksi herää, ja jokin tuska tyrskähtää hänen kurkkuunsa. Huulet rupeavat vapisemaan ja hän heittäytyy hillittömästi itkemään. Mutta ei hän uskalla antautua. Hän nousee nopeasti istualtaan, pyyhkii silmänsä kuiviksi, ja on niinkuin ei olisi ollenkaan itkenyt. Kulkee taas samallaisena, puuhaa koko ajan eikä uskalla pysähtyä.

Vasta kun tulee iltapäivä ja hänen huoneensa saa sen hämärän, mikä aina on siihen aikaan kuin Georgia voi ruveta odottamaan, aukenee hänen tunteittensa vyyhdet, ja hän rupeaa hiljaa itkemään. Ei tosin surunkaan itkua, mutta muuten vaan, siksi vaan että kaikki on käynyt niin peräti toisin kuin mitä hän oli luullut ja odottanut, — että hän oli viskattu aivan kuin tuntemattomille maille, missä ei ollut koskaan ennen ollut, vaikka esineet ja hän itse kyllä taisivat olla samat. Kaikki oli toisin päin. Kaikki hänen tunteensa ja ajatuksensa, joihin hän vielä äsken nojasi, ovat lakanneet olemasta käsillä, entisyyskään ei tunnu enää hänen entisyydeltänsä. Eihän hän edes tiedä onko se, mikä on tapahtunut, hyvä vai paha, sillä ei hänellä niitäkään käsitteitä ole olemassa. Kaikki on irti, auki, pohjatta, katotta, seinittä, ja ympärillä vaan tyhjää avaruutta. Tästä voi alkaa elämää vaikka mihin suuntaan. Voi alkaa, mutta voi myöskin lopettaa. Kuinka vaan tahtookin. Ei mikään sano: jää elämään! Ei mikään myös: lopeta!

Vielä eilen hän oli voinut kääntyä "Sen" puoleen, pyytänyt anteeksi ajatuksiansa, keskustellut sen kanssa, tunnustanut koko asemansa. Mutta nyt oli sekin ikäänkuin häipynyt pois. Nyt oli sen sijassa vaan Georg, Georgille vaan oli asiaa. Georgille uskottavaa, Georgilta anteeksipyytämistä, Georgilta vaan lohdutustakin saatava. —

Mutta miksi, miksi hän näin viipyy? Jo aikaa sitten hän olisi voinut tulla. Ei mitkään virkatehtävät häntä tähän aikaan enää pidätä. Ja Helena meni ikkunalle, avasi niinkuin eilenkin sen molemmat puoliskot, ja rupesi odottamaan Georgia. — "Tietysti hän kohta tulee, tietysti hän kohta tulee", — ajatteli Helena kurottautuen ikkunasta, pyyhkien kyyneleitänsä ja koettaen nähdä hämärään katua myöten. Hän kuunteli kaikkia askeleita, jotka silloin tällöin alkoivat kopsuttaa käytävällä, mutta ei ne olleet Georgin, ne tulivat ja taas menivät kuulumattomiin. Kappelista päin lehahti toisinaan korvaan musiikin ääniä, joskus taas liike ja ajo kadulla esti mitään kuulumasta. Bulevardilta levisi illan ilmaan taas nuorten lehtien kosteaa ja miellyttävää hajua. Mutta hämärä alkoi jo muuttua pimeäksi, ja yhä harvemmin kukaan kulki tai ajettiin tällä kadulla. —

Silloin Helena yhtäkkiä kavahti. Hänen korvaansa kuului kaukaa-kaukaa taas askeleet — ja nyt hän oli eroittavinaan niissä kannuksien äänen. Sydän alkoi sykkiä eikä antanut kuunnella.

"Georgin kannukset!" — päätteli Helena yhä varmempana siitä, että se on Georg. Ja ilon kyyneleet vastustamattomasti tulvahtivat hänen silmiinsä. Mutta Helena pettyi. Ei ne olleetkaan Georgin kannukset. Kuitenkaan ei hän hetkeksikään toden teolla epäillyt, ettei Georg tule. Päinvastoin hän vaan mietti mitä hän sille sanoo, kun se tulee. "Rakas Georg", — sanoo hän, — "minä olen ehkä pilannut sinun elämäsi, mutta minä tahdon nyt koettaa tehdä kaikessa niinkuin sinä haluat ja kaikessa alistun tahtosi alle. Sinä et tarvitse enää panna mitään merkitystä minun vakaumuksiini. Suostun myöskin tulemaan sinun vihityksi vaimoksesi, milloin vaan tahdot, tai odottamaan milloin sinulle sopii."

Mutta jo rupesi yhä enemmän hämärtämään. Helena alkoi yhä levottomammin kuunnella jokaista ääntä kadulta. Ihmiset olivat luultavasti kaikki painuneet sinne mistä musiikki ja kaupungin humu kuului: sillä katu oli tyhjä eikä kukaan kävellyt enää käytävillä. Kuului jonkun talonmiehen sananvaihto ja naurahdus vastapäisen talonmiehen kanssa. Kuului kuinka portti sulkeutui ja askeleet kopisivat jossakin pihan puolella; sitten nekin hiljenivät.

Silloin heräsi Helenassa ensi kerran ajatus, että jospa Georg ei tulekaan! Se ajatus vihlasi niinkuin haavoittava veitsenterä.

Miksi hän oikeastaan olikaan niin varma siitä, että Georg tulee? Jos tämä kaikki oli tapahtunut Georgin vielä olematta kapteeni, niin oli se tietysti tapahtunut vastoin hänen tahtoansa, ainoastaan siksi, ettei hän sinä hetkenä voinut hallita itseänsä. Ei, ei, ei! Se on mahdotonta, ettei hän tulisi.

Ja kuitenkin, mitä enemmän Helena ajatteli ja mitä enemmän pimeni, sitä vähemmän syitä oli hänellä, miksi semmoinen oletus olisi ollut mahdoton.

"Olkoon kuinka hyvänsä", — päätti hän, — "mutta minun suhteeni riippuu kaikki siitä tuleeko Georg nyt vai ei. Jos tulee, niin taitaahan elämässä vielä olla jotain vähän asiaa ja oltavaa, — epätietoista mitä. Mutta jollei tule, niin silloin on selvä, että tämä on oleva minun loppuni."

Ja illan hämärtyessä yhä enemmän, hän unohti tyhjät kadut ja rupesi jo unohtamaan oman odotuksensakin.

Milloin kuvaili hän kulkevansa yksinäiselle laiturille ja hyppäävänsä siitä veteen, milloin asettuvansa yöllä kiskoille poikittain junan eteen ja rauhallisena katsovan kuinka kaksi tulipalloa lähestyy pimeästä hänen eteensä ja ryskyvien pyörien ruhjovan hänet allensa. Milloin taas hän kuvaili, että hän menee kauas, kauas tuntemattomaan korpeen, kiipee puuhun, sitoo nuoran oksaan ja toisen pään omaan kaulaansa ja heittäytyy alas — … Mitä hän enää odottaakaan, selvähän on, ettei Georg tule, — ei ole ajatellutkaan tulla. Noin jo pimenee kaikki.

Jo aikoi Helena sulkea ikkunan, mutta kun se olisi ollut hänen toivonsa ja elämänsä viimeinen sammuttaminen, ei hän sitä sentään jaksanut tehdä, vaan vielä viimeisen kerran painautui ikkunalaudalle itkemään ja odottamaan.

Silloin hän taas kavahti.

Ja taas hän kuulostellen kurottautui ulos.

Taas oli askeleita. Epätoivonsa aikana hän ei ollut niitä huomannut, mutta nehän olivat jo ihan lähellä, ja selvästi kilahteli kannus.

Ne kääntyivät jo kulmasta tälle kadulle.

"Se on Georg!" — riemuitsi Helenan sydän.

Häntä ei näy vielä hämärän vuoksi, mutta tuossa hän jo käy alhaalla käytävällä. Tuossa jo näkyykin, tuossa, tuossa. Hän lähestyy alaovea, tuossa hän tarttuu kahvaan, aukasee, käännähtää kynnyksen sisäpuolelle. Kuuluu hänen ketterä, kilisevä nousemisensa kaikuvissa rappusissa.

Helena on pannut ikkunan kiinni.

Ja hän huokaa syvään ja sanomaton lepo laskeutuu hänen olentoonsa.

"Muuta en tarvitsekaan tietää, kuin että Georg tuli!"

Samassa jo ovikellokin soi.

Tulematta sisälle Georg puhuu jotakin emännöitsijälle, jättää jotain tälle, ja lähtee taas rappusia alas. Hetken kuluttua emännöitsijä tuo kirjeen Helenalle.

Ja vähän aikaa oli Helena aukasematta kirjettä, nauttien siitä tyynnyttävästä rauhasta, mikä oli häneen tullut.

Georgin kirje Helenalle.

Rakas Helena!

Minä olen käyttäytynyt sinua kohtaan niinkuin väkivallantekijä. En tiedä saanko tulla luoksesi edes anteeksi pyytämään. Minun olisi pitänyt kohta kirjoittaa, mutta olen niin huono kirjoittamaan. Olen repinyt monta kirjettä. Mutta ei se siitä parane ja nyt en enää revi tätä.

Varmaan sinä jo olet unohtanut, mutta sinä kirjoitit minulle silloin, että elämä voi ehkä joskus yhdistää meitä tovereina ja ystävinä. Kiitän sinua siitä. Ei kihlaus auttanut Saurén-raukkaa, mutta kun sinä kirjoitit minulle, niin se on auttanut minua tähän päivään asti. Mutta et usko kuinka paljon työtä minulla on ollut itseni kanssa. Sinun hyvä äiti-vainajasi kuuli minun rukoukseni ja antoi minulle usein tietoja sinusta, niin että aina tiesin mitä sinä ajattelet ja teet. Mutta sitten hän kuoli enkä minä enää sinusta saanut kuulla, ainoastaan että sinä kävit vankilassa, ja kun näin sinut kerran kadulla, vaan sinä et nähnyt, rupesi minusta näyttämään että sinä olet niin yksin ja ikävöit, ja minä silloin luulin että nyt jo voin olla sinun lähelläsi tavallisena ystävänä ja toverina, ja kun sitten tapasin sinut taas kerran kadulla keksin minä ranskan tunnit. Kuinka viekkaasti voi ihminen pettää itseänsä! Vaikka tiedän että jo usein ennenkin olin horjahtamaisillani, ja minun olisi pitänyt lopettaa nuo tunnit, kuvittelin kuitenkin koko ajan että hallitsen itseäni. Sydäntäni repii ajatus, että olen pilannut sinulle elämäsi, sillä tiedänhän minä että tämä oli sinun tahtoasi vastaan. Mutta mitä voin minä! Vaikka en tiedä onko minulla oikeus enää lähestyä sinua edes anteeksipyynnöllä, rohkenen kuitenkin ja minun täytyy sanoa vielä enemmän. En voi enää elää, ellen saa olla eroittamattomasti sinun vieressäsi, palvella ja suojella sinua.

Vielä minä pyydän sinulta, vaikka se ehkä on sopimatontakin. Minussa on niin suuri tuska, kun en tiedä oletko sinä antanut anteeksi vai et. En minä voi tulla sinun luoksesi. Mutta jos niin on, että sinä olet antanut anteeksi, niin tule rakas Helena ulos bulevardille, jossa sinua odotan. Rakas Helena, älä sysää minua pois!

Georg.

Helena nousi istualtaan ja rupesi kohta panemaan hattua päähänsä. Tätä tehdessään hän itki vieläkin, mutta uudesta syystä, siitä ilosta, joka tulvana tulvi hänen sydämmeensä Georgin kirjeen johdosta. Kerrankin olivat nyt asiat Helenankin mielestä juuri niinkuin ne pitivät olla. Sillä jos Georg todella siis ei ollut voinut, niinkuin hän nyt kirjeessäänkin kirjoitti, niin tietysti ei Helenalla muuta ollut tehtävääkään kuin olla hänen vaimonsa. Niin oli Helena aina ajatellut. Ei hän mitenkään saanut kyyneliään seisahtumaan. Ennenkuin sitten ulko-ilmassa, kun hän tuli kadulle ja kasvot leppeätä yötuulta vastaan kulki bulevardille.

* * * * *

Se mitä Georg tahtoi Helenalle vielä sanoa oli samaa, mitä hän jo oli kirjeessä pyytänyt.

Kun Helena näki hänet ja seisahtui pari askeletta hänestä, kuului Georgin suusta yksinkertaiset liikutuksen sanat:

— Anna anteeksi! Kaikki on minun syyni!

Silloin Helena tuli hänen luokseen ja rupesi sanomaan:

— Eihän sitä, rakas Georg, voi tietää mikä on kenenkin — —

Mutta ei voinut sanoa loppuun, vaan rupesi kesken itkemään, ja otti Georgista molemmin käsin.

Georg irrotti hellästi hänen kätensä ja piti niitä edessään, niin että Helena tuli kauemmas hänestä ja hän saattoi nähdä Helenan kasvoihin. Helena sanoi:

— Tietysti se on oleva niin kuin sinä olet ajatellut. Eikä se muuten voi ollakaan. Ja jos tahdot, niin pappikin vihkiköön —

— Ei, ei, — sanoi Georg voimatta ylenmääräisen riemastuksen vuoksi peittää puheäänensä epätasaisuutta, — en minä ole vihkimistä ajatellut, minä olen jo kauan sitten tullut ihan samaan ajatukseen kuin sinäkin siitä asiasta, ja kaikista muistakin asioista. Mutta katsos minä kun olen kerran semmoinen, en saa päähäni mitään noin — äkkiä, minä voin vaan vähitellen.

Helena sanoi siihen:

— Hyvä. Mutta käyköhän se todella päinsä, kun sinä olet upseeri?

Georg katsoi ihmeissään Helenaan.

— Etkö sinä siis todellakaan tiedä, että minä olen jättänyt erohakemukseni? Mutta mistäpä sitä tietäisitkään, kun olet niin meidän seuroistamme vetäytynyt,

— Enhän minä sitä tiennyt, — sanoi Helena ja nyt hänenkin äänensä oli salatun riemun vuoksi epätasainen.

— Ju-juu, erohakemuksenhan minä olen jättänyt. Aijoin siirtyä insinööri-alalle. Viime yönä olen kuitenkin nuo insinööri-aikeeni muuttanut. Olen miettinyt ihan toista. Mutta minä puhun sinulle siitä joskus muulloin.

Ja sitten Georg lisäsi hiljaisella, tutun lapsellisella äänellään:

— Nyt sano minulle vielä yksi asia, Helena: saako sinun mielestäsi tämmöisessä tapauksessa olla onnellinen? Minä olen niin äärettömän, niin äärettömän onnellinen, Helena.

Helenan silmät loistivat suurina ja juhlallisina pimeästä.

— En tiedä. Georg, mutta olen minäkin onnellinen, — sanoi hän yhtä hiljaa.

He olivat tulleet takasin Helenan asunnolle, ja siitä he erosivat.

Ei ole mitään uutta auringon alla ja kuitenkin kaikki muuttuu.

Tämä kertomus olisi tähän jo voinut päättyäkin. Sillä mitäpä siihen enää olisi lisättävää, kun asiat näin olivat käyneet? Helena on ollut koko kertomuksen keskus, ja hän oli nyt nähnyt, että hänen sielunsa Se, jota ei voi sanoin nimittää, todellakin hallitsee kaikkien asiain menoa, ja on vielä päälliseksi niin äärettömän hyvä, että vaikka hän juuri oli siitä syrjäytynyt, se oli laittanut niin, että hän olikin saanut aikaan enintä mitä hän yleensä koskaan olisi voinut aikaan saada. Sillä se että Georg omin ehdoin jätti sotapalveluksen ja hylkäsi vihkimisen, oli jotakin, jota Helena ei olisi voinut uneksiakaan vaikuttavansa. Ihan hänen tietämättään oli hänen uskollisuutensa Sitä kohtaan, vaikkakin kesken katkenneena, kasvattanut maailmalle puhtaan, jalon ja rohkean Georgin. Eikä siis olisi enää mitään lisäämistä.

Mutta olkoon kuitenkin vielä mainittuna seuraava.

Georg osti Helenan kotikartanon hovijunkkari-vainajan ensimäisiltä lapsilta. Tosin olivat kaikki tehtaat seisahtuneet. Paperitehdas oli seisautettu veden riittämättömyyden tähden; kaikki koneet olivat viety pois. Sahat taas olivat hävitetyt sen vuoksi, että metsät olivat jo kaikki loppuneet. Niin että kun Georg osti, ei siinä voinut muu kuin maanviljelys tulla kysymykseen.

Mutta eivät he Helenan kanssa muuta tahtoneetkaan, eivätkä aivan edes sitäkään.

Kohta kun Georg sai tuon suuren maatilan haltuunsa, rupesi hän laittamaan karttaa kaikista sen maista, metsistä ja viljelyksistä, ja jakeli kartalla koko tilan semmoisiin pieniin osiin, joista lähimaille yksi perhekunta voisi kustakin toimeentulonsa saada. Sitten hän rakennutti muutamille parhaimmille palstoilleen sieviä mökkejä sekä pienet navetat ynnä muut tarpeelliset ulkohuoneet ja vuokrasi nämä palstat tavallisiksi torpiksi. Kohta ilmestyi uusia halukkaita, jotka ottivat toisille palstoille rakentaakseen samallaiset asumukset Helenan ja Georgin maun ja piirustuksen mukaan. Helena erittäinkin varoi, ettei ikkunat saaneet olla pieniä eikä niiden lasi viheliäistä. Mainioita rakennusaineita saatiin muuten entisen paperitehtaan ja sahojen rakennuksista ja tiilipiipuista. Näin oli Georgin aikomus asuttaa vähitellen koko tila, ja sen mukaan supistaa omaa taloutta. Mutta pääasia oli, että hän aikoi supistaa arentiveroa vuosi vuodelta yhä pienemmäksi, nimittäin sen mukaan kuin he Helenan kanssa koettavat ja voivat tarpeitansa vähentää ja menojansa supistaa. Koko elämä on oleva alituinen tarpeiden vähentäminen, sanoi Georg. Se oli hänen järkensä mukaan ainoa keino ihmisten asiain parantamiseen. Ja vaikka hän näin tässäkin osotti olevansa se, miksi oli itseänsä sanonutkin, että hän ainoastaan vähitellen osaa eteenpäin mennä, niin kyllä hän toiselta puolen näytti myöskin olevansa se, joka panee toimeen minkä on kerran päähänsä saanut. Myöskin sen vähäisen voiman, mikä koskessa vielä oli vesien alennuksen jälkeen, aikoi Georg tulevaisuudessa käyttää. Hän summitteli jonkinlaista osuus-myllyä, jossa kaikki alustalaiset ja muutkin saisivat jauhattaa ja nauttia hyväkseen voitto-osuutta. Ja ainoa mikä häntä esti heti aijettaan toteuttamasta, oli se, että hän pelkäsi antavansa insinöörilliselle rakentamishimollensa toistaiseksi ehkä liian paljon sananvaltaa.

* * * * *

Kahdeksan vuotta edellisessä luvussa kerrottujen tapausten jälkeen, eräänä kuulakkana kesäaamuna tapaamme Georgin ja Helenan lähtemässä ajelulle hovista kaukaiseen ulkokartanoonsa.

Hevonen on kahden talven varsa, jonka Georg itse on opettanut, ja nyt se on ensi kertaa kesäajossa, valjastettuna pienten viipurilaisten kääsien eteen. Georg, pitkävartisissa saappaissa, solakkana niinkuin ennenkin, pitelee varsaa toisen miehen tai herran kanssa, joka on auttanut valjastusta. Tämä toinen mies tahi herra on ikäänkuin onnellinen että häntä tarvitaan, koettaa olla hyvin palvelevainen ja nopea liikkeissään, hääräilee melkein turhia. Kasvot ovat hänellä punaset, vähän ikäänkuin hajallaan ja ajetuksissa, niinkun kohmeloisella. Toisessa silmässä on valkonen kaihi.

Helena ei voi päästä erille kotoa, vaikka kysymyksessä on vaan tämmöinen pieni aamu-ajelu. Hän seisoo ulko-ovessa, on kyllä lähdössä, mutta yhä ja yhä palaa takasin ja puhuu sisälle. Aina kun hän irtaantuu pari kolme askelta ovelta, näyttäytyy sieltä hänen saattajansa: naurava palvelustyttö sylilapsen kanssa, joka lapsi on Helenan nuorin. Hänellä on kolme lasta, joista vanhin, poika, on täyttänyt seitsemän vuotta. Toinen on tyttö, käy viidettä, ja kolmas, tämä sylilapsi, on poika, joka on vasta vähän toisella vuodella, Kaikki nämä lapset on hoitanut pienestä alkaen sama palvelustyttö, joka nyt ilosesti ovessa nauraa yhä ja yhä palaavalle Helenalle. Helena tietää voivansa hänelle uskoa vaikka vuodeksi koko talon ja kaikki lapset ja itse matkustaa ulkomaille, sillä sen tytön ainoa vika on, että se Helenan mielestä liiaksi jumaloi häntä.

Helena oli jo menossa, mutta eikös mitä! Jo palaa sittenkin:

— Ja jos herrat sattuisivat tulemaan ennen kuin me ehdimme kotiin — —

— Tiedän, tiedän, rouva menee nyt vaan, katsokaa kun varsakin jo nousee seisomaan, — vastaa palvelustyttö, kädellään häätäen Helenaa menemään.

Helena menee. Puolimatkassa hän vähän sittenkin hytkähtää, niinkuin vieläkin muistaisi jotain sanottavaa, mutta päättää että se saa sentään jäädä, ja huutaa vaan viimeisen yleisen ohjeen:

— Sofia siis muistaa mitä sanoin lapsista?

— Kyllä, kyllä — huutaa Sofia nauraen vastaan.

Kun Helena tuli Georgin luo, sanoi tämä varsan selustinta korjatessaan ranskaksi, ettei se mies tai herra ymmärtäisi:

— Notre Henri est aujourd'hui comme la cire fondue. [Suomeksi: Henrikkimme on tänään sulana kuin vaha.]

— Tietysti, niin pitkällisen kostutuksen perästä, — sanoi Helena ja pudisti vähän päätään sille miehelle tai herralle. Helena ei kuitenkaan osannut salata hienoa anteeksi antavaa myhähdystä suupielissään. Toinen keksi sen ja onnellisena siitä, rupesi ylenmääräisellä palvelemisella ja puuhalla sekottamaan viimeistäkin jälkeä tuomiosta.

"Notre Henri" oli entinen Souvari-Heikki. Hänet oli Helena saanut kotiutumaan luoksensa vasta sittenkuin se oli renttuellut itsensä melkein pilalle. Ja kaikki vaikutus häneen tuntui yhäkin melkein mahdottomalta. Sillä ensi työkseen hän rupesi täällä herrastelemaan. Mitä ikinä Helena hänelle puhuikin, oli se hänestä ikäänkuin vähemmän tärkeätä sen asian rinnalla, että hän sai nyt lukea itseään herraksi. Kun Helena koetti selittää, että he Georgin kanssa oikeastaan pyrkisivät päinvastoin pois herruudesta, niin semmoinen puhe meni aina kokonaan hänen korviensa ohitse, niinkuin ei hän olisi voinut sitä ollenkaan vastaanottaa. Hän koetti aina pukeutua hienompiin kuin muut miehet ja olkihatullaan pitää itseänsä muita ylempänä ja muista loitompana. Eikä tiedä kuinka pitkälle Heikin kerskailuhalu olisi päässytkään kehittymään, ellei hän olisi ollut paha juomari. Kaikistapa asioista voikin olla hyötyä, kuka luulisi. Mutta Heikille oli hänen juomisensa suurena siunauksena. Sillä juuri kun hän nousi ylimmilleen herrastelemisessa, alkoi hän ryypytellä, joka aina loppui täydelliseen aseman menettämiseen: vaatteet olivat ryvettyneet ja repaleina, ellei ne olleet myyty, olkihattu — hänen paras herruuden merkkinsä — oli rutistunut ja särkynyt, ja kaikki näyttäytyminen mahdoton sen yleisen hymyn vuoksi, joka lepäsi ihmisten huulilla. Mutta nämät olivat toistaiseksi ainoat hetket, joina hän oli Helenan vaikutukselle altis. Hän oli silloin peräti nöyrtynyt. Ja hänen olentonsa parhaat puolet tulivat silloin näkyviin. Niin ettei Helena aina oikein tiennyt surra hänen juopottelujansa, ja päätti tänäkin päivänä ottaa Heikin puheilleen, kohta kun he ajelultaan palaavat.

Helenan istuttua kääseihin oli Georg tuskin päässyt hyppäämään ylös niihin, kun maltittomaksi käynyt varsa täyttä laukkaa oikasi suoraa tietä, tekonurmikkojen ylitse, avatulle portille. Georg sai sen hillityksi vasta maantiellä, missä se jo suu auki ja pää kaarena ketkattaen hypähteli eteenpäin vaan mikäli sallittiin.

— Muistatko Helena, — kysyi Georg, kun varsa oli varmasti hänen vallassaan, — muistatko kuinka me ratsastimme teidän ponillanne ja kuinka minä häpäsin itseäni sinun edessäsi?

— Muistan. Mutta kyllä nyt ainakin ovat rollit vaihtuneet. Minua pelottaa hirveästi. Kuule, Georg, eikö tämä todellakin ole vaarallista?!

— Nur ruhig, — sanoi Georg. — Ja tiedätkös siitä saakka minussa on kytenyt salainen halu parantaa asioitani. Tallimies on ollut minun ihanteeni. — No, piteleppäs, nyt lähdetään taas. Hop!

— Hiljemmin, hiljemmin Georg —

— Meidän täytyy joutua, Helena.

He saapuivat ulkokartanolle tunnin ajon jälkeen aivan asumattomain, metsäisten seutujen läpi. Georg sitoi varsan tolppaan siistin asunnon eteen ja he menivät pienestä veräjästä nurmikkopihalle, joka oli aidoitettu erilleen suuresta karjatarhasta. Suuren navetan ja aittarivin välitse aukenivat yhtäkkiä kuin panoraamaluukun läpi laajat niitty- ja peltoalat. Ei ollut pehtori eikä kukaan hänen väestänsä kotona. He poikkesivat edes tyhjää navettaa katsomaan.

— Näetkö mitä täällä olen antanut tehdä? — kysyi Georg.

— En minä mitään erinomaista huomaa.

— Permanto on poissa, lehmät seisovat maanpäällä, alla kulkee viemärit.

— Mutta eikö ole likaista?

— Ei vähääkään. Täältä saa suosammalta ihan vierestä. Mutta ei ole mitään vetoa, ja se on pääasia.

He läksivät jälleen ajamaan eteenpäin, sillä eipä heillä tänne vielä ollutkaan asiata, — ja käänsivät pian syrjätielle, joka kierrellen kulki sakean sekametsän läpi. Ei kestänyt kauan ennenkuin he vielä tältäkin syrjätieltä poikkesivat ahtaanlaiselle kujatielle ja saapuivat niin pienelle asunnolle, joka myös kuului ulkokartanon alaan. Nyt he olivat tulleet perille sinne, mihin olivat tarkoittaneet.

Kaunis tyyni vesistö levisi asunnon edessä, ja lahden poukama ylettyi aivan sen luo. Paljon kukkia oli istutettu tämän asunnon läheisyyteen, ja matalain ikkunain eteenkin oli laitettu lavat, joista riippui köynnöksiä. Villiviini alkoi peittää koko eteläistä seinää ja tunki jo ikkunain aloille, niin että valkoset uutimet kasvien vuoksi ainoastaan heikosti pilkistivät lasin takaa.

Mutta onni ei näyttänyt suosivan heitä. Täälläkään ei oltu kotona. Ulko-ovi oli pantu kiinni ja puupalikka pistetty säppiin. Mihin ihmeeseen ne ovat voineet mennä, arveli Helena. Ja nyt kun on vielä sunnuntai-aamu. Kirkossa ei niillä taas ollut tapa käydä. Georg katsoi kelloonsa ja se ei ollut vasta kuin puoli kahdeksan.

Silloin Helena huomasi missä ne olivat.

Vastapäisen saaren tummaa kuvastusta vasten näkyi kahilikon reunassa paikoilleen seisahtunut vene, airot valtoinaan veteen jätettynä. Kaksi olentoa oli veneessä, yksi kummassakin päässä. Onkivatko ne siellä vai lukivat jotakin, ei voinut erottaa; mutta korkean saaren takaa kohonnut aurinko valaisi ylhäältä yhtälailla molempain hopeanharmaata päätä.

— Ei mutta katsokaas vaan sitä pariskuntaa, — sanoi Helena.

— Haloo, haloo! — alkoi Georg ilosesti huhuilla ja ojennetuin käsin huiskutti nenäliinoja, toisella kädellä Helenan, toisella omaansa.

Nyt syntyi veneessä kiireistä liikettä. Perässä istuja alkoi huiskutella vastaan. Kokassa istuja rupesi hätäisesti laittautumaan soututuhdolle ja pian läiskyivät hänen aironsa tyynessä vedenpinnassa joka haaralle hopeaa pirskottaen.

Se oli entinen rovasti ja hänen vaimonsa.

* * * * *

Georg ja Helena viipyivät täälläkin ainoastaan vähän toista tuntia, ja läksivät sitten paluumatkalle.

Tämä sunnuntaipäivä oli Helenan syntymäpäivä ja he olivat päättäneet viettää sen, paitsi näin ajelulla, vielä monella muulla tavalla. Myöskin oli kolme Helenalle tuttua Georgin entistä luutnantti-toveria luvannut saapua täksi päiväksi hoviin, nimittäin Brummer, Rancken ja Maksiimof. ja heidänpä tulonsa vuoksi varsa nyt saikin panna parastaan.

Näistä kolmesta oli kuitenkin ainoastaan luutnantti Maksiimof enää sotapalveluksessa. Hänellä oli viime vuosina ollut alituista kovaa luunsärkyä, niin että kun pataljoona oli matkustanut leiriin, hän oli jätetty kotiin kasarmin päälliköksi, — ensimäinen luottamustoimi, mikä oli hänen osakseen koskaan tullut, josta hän tunsi suurta tyydytystä ja jonka johdosta kulki kaikkialla silmät sameina ja olkapäät koholla. Oli muuten yhä naimaton. Sitävastoin olivat sekä Rancken että — kuka olisi uskonut — Brummerkin naimisissa. He olivat molemmat jotenkin yksiin aikoihin eronneet sotapalveluksesta. Molemmat olivat, kiisteltyään vuosikauden Georgin kanssa, jonka luokse he tavan takaa matkustivat, tulleet vihdoin siihen päätökseen, että parempi vähitellen kuin ei ollenkaan. Ranckenin "vähitellen" oli se, että hän, perittyään erään suuremman rautateollisuusyhtiön osakkeita, sai paikan tämän yhtiön konttorissa, jonka jälkeen hän meni naimisiin ja lakkasi kokonaan punssia juomasta. Mutta Brummerin "vähitellen" oli vielä paljoa kummallisempi. Hän meni naimisiin maailmalle kokonaan tuntemattoman olennon kanssa, ja teki sen ennenkuin mistään paikasta ja toimeentulosta oli vähintäkään tietoa. Ja kävi niin omituisesti, että hän juuri tämän naimisensa kautta joutui pienen, kaupungin syrjässä olevan, mutta sentään sangen edullisen siirtomaatavarapuodin hoitajaksi, ja sittemmin omistajaksi. Se pitkä, roteva, mahtavaviiksinen Brummer!

Näistäpä toveruksista ja heidän asioistaan puhelivat Georg ja Helena paluumatkallaan. Georg oli täynnänsä innostusta sekä Ranckenin että Brummerin suhteen, ja yhä uudelta kannalta koetti valaista sitä hänelle erityisesti niin päivän selväksi selvinnyttä asiaa, että parempi vähitellen kuin ei ollenkaan.

— Saat nähdä niin Rancken ja Brummer vielä kerran muuttavat tänne maalle ja perustavat kalkkitehtaan meidän seuduillemme. Ja jos he elävät kauan, niin he muodostavat sen tehtaan vähitellen osuustehtaaksi kaikkien maanviljelijäin hyväksi.

— Hyvä olisi, — sanoi Helena. — Mutta sanoppas mikä se meidän "vähitellen" sitten on? Lyhyesti ja selvään.

Georg oli jonkun aikaa vaiti. Sitten kääntymättä Helenaan ja vaan pää kallella hevosen liikkeitä tarkastaen, vastasi:

— Kiivetä kaikessa hiljaisuudessa talonpoikien hartioilta alas maahan.

Helenan oli tämä vastaus niin mieleen, että hän olisi tahtonut molemmin käsin puristaa Georgin pään syliinsä. Mutta koska tuommoinen ei kuulunut heidän tapoihinsa, rupesi hän vaan muka muuten hokemaan:

— Oikein poikaseni. Ihan oikein poikaseni.

Ja sillä välin toisen huomaamatta pyyhkäsi ilon kyyneleet silmistänsä.