ENSIMÄINEN OSA (continued 2)

Illalla vasta, kun Helena tuli makuuhuoneeseen, tapasivat he toisensa. Kohta ovessa äiti, vaikka he tavallisuudessa eivät koskaan tunteitansa ulkonaisesti ilmaisseet, sulki hänet syliinsä ja Helena purskahti kauan pidätettyyn itkuun, joka kohta sulatti ja taivutti hänen mielensä.

Kun hän tyyntyi itkustansa ja luuli jo voivansa puhua, sanoi hän keskustelun aluksi:

— Enpä olisi aavistanut jotakin sellaista mahdolliseksi.

He istuivat kukin tavallisille tuolillensa. Äiti ei vastannut hänelle mitään.

— Siksiköhän Souvari-Heikki ei saanut yhtaikaa ripillekään tulla!

Äiti ei vastannut nytkään, ja Helena näki mielessään uudestaan koko tuon rivin talonpoikaisia rippilapsia ja heidän vanhempiaan heidän takanansa ja koko muun mustan kirkkoväen. Heidän käytöksensä ja katseensa olivat nyt selvänä hänelle. Hän oli yksin koko kirkossa ollut tietämätön siitä valheesta, jonka kaikki tunsivat — rovasti, — talonpojat, rippilapset —! Ja häntä iletti äärettömästi että hän oli kilttinä lapsena ollut polvillaan alttarin edessä.

— Jos se Souvari-Heikki on minun veljeni, niin miksi häntä ajetaan ulos ja minä asun täällä!

— Lelle. Lelle, — sanoi äiti hätääntyneen tuskaisesti, — sinä tuomitset isää!

— Minä en tahdo elää, minusta on kaikki yhdentekevää! — sanoi Helena ja painoi vapisemaan rupeavan leukansa nyrkkiä vasten.

Äiti istui hänen viereensä ja sovitellen muutamia hänen irtaantuneita tukan suortuviaan korvan taakse, sanoi hiljaa:

— Mitä sinä eilen kerroitkaan. Sinä sanoit, että sinussa on kaikki unohtava, kaikki tallaava voima, josta et sinä voi päästä. Jospa hänessäkin on silloin ollut sama voima —?

Helena kuuli mitä äiti sanoi. Yksi hetki meni siihen, että hän irroitti itsestään tuon tunnon ja sovitti sen isään. Toisena hetkenä hänessä jo kaikki lämpeni, ja mikä oli tuntunut mahdottomalta, anteeksi antaminen, se tuli mahdolliseksi. Sääli astui sijaan ja taas alkoi sydän sykkiä hellästi.

— Ah mamma, minä tiedän sen. Jolla se on, hän ei voi mitään, ei mitään. Ainakaan ei voi kukaan toinen häneltä mitään vaatia. Ja minä voisin kaikki ymmärtää, mutta en ymmärrä vaan sitä miksi hän ei sinun kanssasi tahtonut lapsia.

— Voi Lelle, Lelle, en olisi aavistanut, että minä koskaan tulen sinulle sitä kertomaan. Mutta minä luulen, että autan sinua olemaan tuomitsematta, jos sen nyt teen. — Sinä olit silloin pieni tyttö, kun isäsi läksi ulkomaille. Hän viipyi siellä pitkiä aikoja, monia vuosikausia. Ja kun hän sieltä palasi, oli hänessä suuri muutos tapahtunut. Voi kuinka minä vihaan noita ranskalaisia, heidän kevytmielisiä, pintapuolisia käsityksiänsä. Heillä ei ole enää mitään sielua, ainoastaan vaan korulauseita. — Mutta pappa — hänelle olivat ranskalaiset ylimpänä kaikkea. Ei hän mitään asettanut niin korkealle kuin tuon inhoittavan Pariisinsa. En tahdo tuomita häntä, jokaisella on oma uskonsa. Mutta meidän onnettomuutemme se oli, se on varma.

— Sekö että sinä et kärsi ja pappa rakastaa ranskalaisia?

— Ei, ei. Kunhan lupaat olla tuomitsematta häntä, Lelle. Hän on vaan niin tuntehikas ja samalla ihan liian itsepäinen päätöksissään, ja ehkä myöskin liian ylpeä. Mutta kuka meistä on virheetön! — On olemassa eräs testamentti, jonka mukaan tämä kartano ja kaikki kuuluu hänen lapsilleen ensimäisestä naimisesta. Sen sain tietää silloin kun hän palasi ulkomailta. Hän sanoi minulle, että meidän täytyy ruveta elämään niin, ettei lapsia enää synny, ja sanoi että Pariisissa olivat jo aikaa sitten keinot siihen keksityt. Ensin en minä edes ymmärtänyt mitä hän tarkoitti, mutta kun ymmärsin, niin en voinut suostua, ei Lelle, en mitenkään voinut pakoittaa itseäni suostumaan. Parempi sitten ero tai kuolema.

— Pappa ei voinut ymmärtää minun liikutustani. Hän rupesi selittämään niinkuin lapselle: "Minä olen täällä ainoastaan lasteni holhoja," — sanoi hän. — "me emme omista mitään, emme saa hankkia perillisiä, jotka eivät mitään peri; me kaksi voimme kyllä elää mukavasti ja ilosesti, vähentämättä nykyisiä menojamme." — Minä ymmärsin kyllä, mutta suostua en voinut. Minä sanoin, että jollei tahdo lapsia, niin täytyy lakata elämästä niinkuin mies ja vaimo; muuhun keinoon en minä suostu. Tämä kävi hänen ylpeydellensä. Ei hän tosin sanonut mitään muuta kuin "hyvä!" mutta niin päättäväisesti, niin tylysti, että minä kohta tunsin, että kaikki meidän välillämme oli rikki. Sinun isäsi ominaisuuksia on, että hän tahtoo pysyä sanassansa. Minun mielestäni juuri siinä on jotain niin kylmää ja kolkkoa.

— Mutta ethän sinä, mamma, olisi kuitenkaan suostunut.

— En, mutta jospa hän olisi kerrankin ollut vähemmin luja! Ah, Lelle, en tiedä ymmärrätkö sinä tätä. Niinkuin kylmä jää olisi asettunut meidän välillemme. Me koetimme kyllä olla kohteliaat toisillemme, mutta meiltä loppui kaikki puheen aine. Me olimme niinkuin umpivieraat toisillemme. Olisi ollut yhtä hyvä erota kokonaan, mutta hän ei sitä tahtonut ihmisten tähden. Ja niin me vuosien kuluessa totuimme erilläoloon, ettei se häirinnyt meidän kummankaan yksityistä elämää kunkin puolellansa. Meillä oli kummallakin omat muistot ja omat maailmat, mitään yhteistä maailmaa ei meillä ole koskaan sen jälkeen ollut.

Helena oli hyvän aikaa vaiti. Sitten sanoi: — Kuinka kovasti pappa uskoo rikkauteen! Ei hän mihinkään niin usko.

* * * * *

Omituista oli, että tuo tapaus jätti Helenaan kukistumattoman tunnon siitä, että jotakin hänen pitää tehdä sen johdosta. Vaikka hän antoikin sydämessään täydellisesti anteeksi papalle, vaikka saattoi entisellä tavalla olla luonnollinen hänelle, katsoa häntä silmiin, ei hän kuitenkaan tuntenut voivansa olla niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Jos hän hetkeksikin oli sitä ajattelematta, herätti hänet pistävä tunne, joka hänelle teki selväksi, että toimettomuuteen jääminen olisi ollut hänelle alentavaa. Eikä häntä enää edes haluttanutkaan elää entistä elämätä. Se näytti niinkuin olisi ollut pelkkää leikkimistä.

Sillä huolimatta siitä että hän oli antanut anteeksi, niin hänen itsensä huomaamatta muuttui tämän tapauksen kautta kaikki hänen käsityksensä elämästä. Hän alkoi nähdä kaikki uudelta kannalta, verrata siihen kaikki havaintonsa, kaikki mitä ihmisiltä kuuli, mitä kirjoista luki. Ensi alussa se tapaus oli koskenut yksin häneen itseensä, niin että hän ikäänkuin kadotti kaiken asemansa ja oikeuden olla sinä, minä hän itseänsä oli pitänyt, ja tunsi olevansa ikäänkuin tyhjän päällä. Mutta kun sitten kaikki pysyi entisellään, kun piiat ja kuskit häntä niinkuin ennenkin palvelivat, kun väki maantiellä yhä tervehti lakkia nostamalla ja kumartamalla, vaikka olivat asioista tienneet paljon ennen kuin Helena, niin tottui hänen huomionsa enemmän arvostelemaan maailmaa semmoisenansa, joka noin tyhmästi jakeli kunniaa ihan arvottomille ja palveli ilmassa liehuvaa tyhjyyttä. Pappa komentaa rovastia. Yhdessä ne valvovat kansan käytöstä ja vaativat käymään ripillä syntejä tunnustamassa. Pappa sortaa talonpoikia. Pappa ei tahdo lapsia mamman kanssa, mutta laittaa niitä köyhille pyykinpesijöille, ja ajaa sitten ulos omat lapsensa, kun nämä tulevat apua pyytämään. Helenalla on siis veli talonpoikien mustassa joukossa. Jokin kumma yhdysside on tullut sen kanssa, mitä Helena on ennen pitänyt erillään olevana mustana alakertana. Mutta Helena ei uskalla papan ja maailman vuoksi kysellä hänen kohtaloansa eikä ajatella hänen hakemistansa. Helena vaan ajelee edelleen sirovaunuissa ja ottaa vastaan niiden tervehdykset, jotka hyvin tuntevat koko valheen. Rovasti pyyhkäsee kaikki pois ja sanoo, että toiset ovat luodut kauniimmiksi ja toiset rumemmiksi kukiksi!

Ja niin Helenasta näytti kaikki olevan tässä maailmassa ylösalasin. Vääryyteen oli kaikki tyyni perustettu, petosta oli joka askeleella. Ja jos hän vaan ei olisi tuntenut olevansa yksin, — jos hän vaan olisi yhdenkin ihmisen löytänyt, joka olisi hänen kanssaan ollut yhtä mieltä, niin hän olisi arvelematta ollut valmis ryhtymään rohkeimpiin tekoihin tätä vääryyttä vastaan. Mutta vaikka hän täällä kotona kehenkä katsoi, uskoivat kaikki siihen, mikä oli, eivätkä edes ajatelleet olojen mullistamista. Itse talonpojatkaan, joiden kanssa hän tutustui, eivät ajatelleet mitään mullistuksia, vaan olisivat tyytyneet ainoastaan tilapäisiin kieltoihin, ettei vaan vesisulkua saa nostaa niin ja niin monta syltä, kyynärää ja tuumaa korkeammalle.

Ja kun maailmaa hän ei miltään puolelta voinut toisenlaiseksi saada, mutta jotakin oli ihan välttämätöntä saada aikaan, pani hän kaiken voimansa totuuden toteuttamiseksi omissa personallisissa asioissaan.

Tällöin tuli hänen suhteensa Georgiin etualalle. Ja niin hänessä kypsyi ajatus panna Georg koetukselle. Hän tahtoi panna hänelle ehtoja. Ensimäinen ehto olisi, että asia jää ratkaisemattomaksi — eli toisin sanoen, että he eivät ole kihloissa, ovat molemmat vapaat siksi kunnes Georg katsoo voivansa mennä naimisiin.

Helena ajatteli niin, että jos Georg todella rakastaa häntä, niin ei näiden ehtojen täyttäminen ole hänelle mahdotonta. Mutta ellei hän niihin suostu, niin olkoon kaikki purettu, se osottaa silloin, että Georg voi tulla toimeen ilman Helenaa. Ja jos hän sitä voi, niin se on varmaan hänelle onneksi.

Toinen ehto oli, ettei hän missään tapauksessa sano suostuvansa kirkollisiin vihkiäisiin.

Oli tosin hetkiä, jolloin Helenasta itsestään näytti ikäänkuin järjettömältä tuo keksintö mennä naimisiin ilman vihkiäisiä, — sama ajatus, joka taas toisina hetkinä — niinkuin silloin alttarin edessä — tuntui täysin järjelliseltä ja oikeutetulta. Mutta näin toisen ehdon yhteydessä ja niinkauan kuin koko avioliitto ei ollut päätetty asia, ei hän suinkaan pitänyt sitä turhanpäiväisenä. Päinvastoin siinä puhui hänen sisäisin itsensä. Niin että hän päätti senkin ottaa ehtojen joukkoon.

Mutta jo ennen kuin Helena ehti näitä ehtojansa Georgille esittää, rupesi heidän välillänsä ilmaantumaan kaikellaisia eripuraisuuden aiheita. Helenan hyvistä yrityksistä hakea puheenainetta ei ollut mitään hyviä seurauksia. Ilmaantui, ettei heillä missään asiassa ollut samaa mieltä. Ja niin tapahtui, että sen sijaan kuin heillä ennen ei ollut mitään puhumista keskenään, milloin heillä suutelemiselta olisi siihen tilaisuutta ollut, niin nyt he vielä päälliseksi olivat ottaneet tavakseen semmoisissa tapauksissa riidellä keskenänsä. Mistä ikinä he alkoivat puhua, heti ilmaantui jyrkkä erimielisyys. Ja se tapahtui aina, kun he vaan hetkeksikin olivat toistensa kanssa niinkuin ihmiset eikä niinkuin rakastuneet.

Kun nyt Helena kaiken päälle otti sillä kertaa Georgin vastaan päätöksellä supistaa nuo suutelemiset mahdollisimman vähään ja asettaa muutamia ehtoja, niin leimahti riidan henki kohta alussa täyteen liekkiinsä, ennenkuin Helena oli vaatimustansa vielä esittänytkään, ainoastaan vasta lähenteli sitä ja tahtoi valmistaa Georgia siihen iskuun.

Itse isku tapahtui näin:

He olivat ankarasti riidelleet, ja vihdoin Georg kysyi:

— Olemmeko me siis kihloissa vai emme?

Tämä oli sanottu kärsimättömästi. Georg oli nähtävästi kadottanut tasapainonsa.

— "Kihloissa?" Mitä se merkitsee? Tahtoisinpa todella tietää mitä se merkitsee: "kihloissa!" — sanoi Helena.

— Kylläpä olet naiivi, — pani Georg ja käänsi ylenkatseellisesti pois päänsä.

Helena ei ensin tiennyt mitä vastata, mutta keksi sitten:

— Se taitaa merkitä, että koko asia riippuu vihkiäisistä ja papista. Mutta sen minä sanon sinulle, Georg, etten koskaan tule suostumaan papillisiin vihkiäisiin. Kun en usko, niin en usko, — tee mitä tahdot!

— Sinä löydät yhä enemmän esteitä meidän yhtymisellemme.

— Tietysti tämä on sinusta ihan vähäpätöinen asia, vihkiikö pappi vai ei, mutta tiedä, että minulle se ei ole mikään vähäpätöinen asia, vaan ihan ratkaiseva.

Lyöden oikean kätensä voimakkaasti alas, sanoi Georg;

— Mutta etkö siis ymmärrä, Helena! Sehän on aivan mahdotonta! Sotilaspukuni — —

— Ahaa, sotilaspukusi! Sen juuri arvasinkin. Sotilaspuku on tietysti sinusta paljon tärkeämpi — niinkö?

Georgilta tuli vaan ylimielinen olkainkohautus, jonka jälkeen hänen kanssaan tavallisesti ei maksanut enää vaivaa keskustella, sillä hän vaikeni sen jälkeen itsepäisesti.

Helena päätti käyttää tätä vaitioloa hyväkseen ja lausua ehtonsa lopullisessa muodossa. Verrattain tyyneesti hän sanoi:

— Onko se sinusta vähäpätöistä tai ei, sitä en tiedä. Minulle se ainakin on hyvin tärkeätä. Ja sentähden sanon sinulle nyt, että se on ehto, jota paitsi en suostu naimisiin. Voihan sitä mennä naimisiin ilmankin vihkimistä, — eikös ole jotain siviiliavioliittoa, vai miksi sitä sanotaan —. Niin että nyt sen tiedät.

— Siinä tapauksessa se on todella voittamaton este, sillä ymmärräthän, että minun on upseerina mahdoton suostua mihinkään — mihinkään narrimaisuuksiin.

Georg nousi kalpeana. Näytti niinkuin hän olisi yhtäkkiä tehnyt ratkaisevan päätöksen.

— Näen että sinä haet esteitä. Se on turhaa vaivaa, — sanoi hän. — Siitä päästään paljon helpommalla.

Ja hän rupesi muka menemään. Mutta kun tuli todella kysymys meneekö hän ovelle asti ja siitä ulos, kääntyikin hän vielä ikkunalle päin ja jäi siihen katsomaan pihalle selin Helenaan.

— Voimmehan kaikessa sovussa erota, — sanoi hän ikkunalta.

— Ja sen sinä sanot noin rauhallisesti ja tyyneesti! — sanoi Helena vapisevin äänin. Hän oli myöskin ehtinyt nousta ylös, oikeastaan estääkseen Georgia lähtemästä. Tämän liikkeen huomasi Georg ja päätti sentähden hyödylliseksi jatkaa vielä samaan vaikuttavaan suuntaan.

— Ehkä todella on parempi, että me riitelemättä eroamme kuin riidellen yhdessä elämme. Päätä sinä, Helena.

Helena, joka puolestaan oli pannut merkille Georgin horjumisen ja poikkeamisen ikkunalle, päätti myöskin mahdolliseksi vielä jatkaa yleistä aseman selvitystä.

— Erota ja erota! Minä sanon vaan, etten ymmärrä mitä merkitsee olla kihloissa. Jos sinä tahdot naida minut sitten kuin pääset "kapteeniksi", niin tule silloin ja sano että nyt mennään naimisiin. Mutta sitä ennen minä tahdon olla vapaa, enkä kärsi olla kihloissa.

— Mutta sehän juuri merkitseekin "erota". Sinä olet vapaa ja minä olen vapaa!

— Ja se onkin tuhat kertaa parempi, ettei mikään ole vielä päätetty, niinkuin silloin kun emme vielä olleet kihloissa.

— Se tahtoo sanoa, meidän täytyy siis lopettaa nykyiset suhteemme, niinkö?

Georg oli taas kiivastunut.

— Jaa-a, — sanoi Helena, — ehdollisesti.

— Onko se viimeinen sanasi? Sinä siis tarkoitat, ettei saa olla päätetty kenen kanssa sinä tai minä tulemme menemään naimisiin?

Helena punastui. Tämä oli ihan uusi näkökanta eikä hän sitä ollut tarkoittanut. Hän tahtoi jotakin vastata, mutta sen sijaan pikastui ja rupesi itkemään.

— Ymmärrä tai ole ymmärtämättä, se on minulle yhdentekevä, — sanoi hän.

— Helena rakas, — sanoi Georg tullen hänen luoksensa ja otti toisella kädellään hellästi vyötäisistä.

Kun Helena kuuli hänen äänensä, kun tunsi jälleen hänen kosketuksensa ja katsahti hänen silmiinsä, näki hän niissä loukatun Georg raukan, ja tuli niin sääli Georgia, kun oli hänen mieltänsä pahoittanut.

— Anna minulle anteeksi, Georg, — kuiskasi hän.

Ja kun Georg puristi hänet syliinsä, muuttui katumus rajattomaksi onneksi, että taas oli entisessä suhteessa Georgiin. Eivätkä he enää puhuneet toistensa kanssa, vaan ainoastaan hyväilivät ja hellittelivät.

Mutta kun Georg taas oli poissa, ymmärsi Helena selvästi, ettei hän ollut askeltakaan edistynyt entisestä sekasotkusta. Mitä oli koko tuo pitkä lainehtiva tunteiden vaihto Georgin kanssa ollut nytkään muuta kuin heidän tavallista riitelemistänsä ja sitten suuteluihin sulautumista!

Georg piti häntä tietysti ainoastaan oikullisena luonteena, mutta jalomielisesti kuitenkin tyytyi häneen, — ehkä sen onnen tähden, jota he tunsivat suudellessaan. Kauheata!

Loppu siitä piti tulla. Joko niin että he heti menisivät naimisiin, tai niin, että he purkaisivat kihlauksensa, tai vielä niin, että Helena menee metsään ja hukuttaa itsensä.

Viimeinen ei ole hyvä siksi, että se tuottaisi kaikille surua, erittäin mamma raukalle. Ensimäinen, eli se että he heti menisivät naimisiin, on myös mahdotonta, koska Georgin täytyy ensin tulla kapteeniksi. Ainoa mahdollinen on siis kihlauksen purkaminen.

Ja koska Helena oli moneen kertaan saanut kokea, ettei hän sitä voi tehdä Georgin ollessa heillä, niin hänessä nyt heräsi ajatus tehdä se kirjeessä.

Sillä oli vielä se etu, että kirjeessä saattoi selittää asiat perin pohjin, kiivastumatta tai muuten joutumatta tunteiden valtaan, saattoipa päälliseksi esittää asiat hellästi ja niin lievästi, ettei ne loukkaa ja että he kuitenkin jäävät ystäviksi toisilleen.

Helena koetti kirjoittaa. Mutta kuu hän kirjoittaessaan kuvaili mieleensä Georgin hämmästyneet kasvot ja loukkaantuneen ilmeen hänen silmissänsä, ja kun hän sen johdosta koetti kirjoittaa yhä hellemmin ja hellemmin, rakastui hän taas kirjeen lopussa niin Georgin kuvaan, ettei voinutkaan tahtoansa toteuttaa.

Se oli niinkuin mikäkin rakkauskirje. Ja niin hän sen poltti.

Hän ajatteli kirjoittaa toista kirjettä, Siitä hän aikoi sulkea pois kaikki tunteet. Se tulisi olemaan ainoastaan lyhyt kirje: — ei ainoatakaan turhaa sanaa!

Mutta kun hän todella rupesi pyyhkimään pois jokaisen turhan sanan, niin lopuksi ei olisi jäänyt muuta kuin: Georg, minä puran kihlauksemme. Hyvästi. Helena.

Niin ettei tämä asia ollut kirjoittamisellakaan suinkaan helposti suoritettu.

"Uusi aika."

Jokseenkin vuoden kuluttua tämän tapauksen jälkeen, kevätpuolella, tapahtui hovijunkkarin kartanolla ja tehtaissa rettelöitä ja levottomuuksia, jotka suuressa määrin tärisyttivät hänen mielenrauhaansa ja terveyttäänkin.

Juttu alkoi sillä, että rovasti, jonka tulot olivat vähänlaiset verraten siihen laajaan seuraelämään, jota pappilassa vietettiin, päätti saada voimaan vastamäärätyn uuden papinpalkkaus-järjestelmän seurakuntaansa. Hän oli laskenut, että lukuisten tehdastyömiesten vuoksi, jotka uudessa järjestelmässä tulivat tulojensa mukaan verotetuiksi, hänen palkkansa melkoisesti nousee. Uuden järjestelmän noudatettavaksi ottaminen riippui kuitenkin seurakunnan vapaasta tahdosta, sillä vasta papinmuutossa sen oli määrä muuttua pakolliseksi. Täytyi siis taivuttaa seurakunta hyvällä. Rovasti kuuluutti kirkonkokouksen, johon tavallisuuden mukaan saapui muutamia kunnan asioita hallitsevia tilanomistajia ynnä muut suurimmat veronmaksajat. Tehdastyömiehiä ei tullut ainoatakaan.

Kokouksessa, joka osanottajien vähälukuisuuden vuoksi pidettiin kodikkaasti pienessä sakastissa, vastusti rovastin hanketta muiden tehtaanomistajain muassa myöskin hovijunkkari, sillä hänenkin maksettavansa olisivat jossakin määrin nousseet uuden palkkauksen mukaan. Rovasti teki kuitenkin erikoismyönnytyksiä heidän maksueriensä suhteen, sillä ei hän niiden vuoksi uutta järjestelmää ollut halunnutkaan. Ja niin päätettiin kokouksessa muutamien sovittelujen jälkeen ottaa uusi palkkausperuste noudatettavaksi. Seuraavassa kokouksessa, joka oli yhtä vähälukuinen, tarkastettiin pöytäkirjat ja päätös voitti lainvoiman.

Tehtaiden työväki, joka ei ollut tottunut missään kunnan tai kirkon kokouksissa käymään, ei aavistanut mitään tehdyistä päätöksistä eli yhtä vähän kuin valvovien asioita aavistaa se, joka nukkuu.

Mutta paikkakunnalla sattui samaan aikaan matkustamaan eräs herrasmies kaupittelemassa joitakin sanomalehden osakkeita. Asiansa vuoksi piti hän pieniä kokouksia, joissa selitteli aatteitansa. Kauppa ei oikein sujunut. Ei häntä ymmärretty. Sanat tuntuivat kauniilta, mutta olivat perin outoja ja mullistavia yhtäkkiä kuulla. Sano unen popperässä olevalle, että hän saa huomenna miljoonan, kyllä hän sittenkin ensin silmänsä hieroo ja haukotuksensa haukottaa. Mutta tässä ei ollut edes miljoonista kysymys, vaan ainoastaan jonkinlaisesta "järjestymisestä", yksimielisyydestä, liittymisestä yhdistyksiin, sanomalehden tilaamisesta ja eräästä uudesta sanasta, joka päälliseksi vaivoin pysyi mielessä, sosialismista.

Ja niin sattui, että juuri niinä päivinä oli taas pidettävä kirkkokokous. Siinä oli vaan enää tarkastettava uuden taksoituksen mukaan merkityt verolistat, ja nyt vasta saivat tehtaan työmiehet vihiä siitä, että heidän maksumääränsä uusissa papereissa oli entisestään kaksin- ja kolminkertainen. Mahdotonta olisi ollut enää pelastaa asiata, sillä se tuli tietyksi niin myöhään, ettei kokoukseen olisi parhaalla puuhallakaan saatu koko työväestöä äänestämään.

Mutta juuri silloin astui näyttämölle uusi tulokas.

Kun hänelle kerrottiin tämä tapaus, istui hän paraikaa harvojen kuulijain ympäröimänä pienenlaisessa työväen keittiössä ja piti esitelmää "Kristinuskosta ja sosialismista", koettaen tälle takapajulla olevalle väestölle uskonnon kannalta osottaa, että hänen sosialisminsa siltäkin kannalta on paikkansa pitävä.

Yksi työmiehistä, joka vihdoin ymmärsi muun muassa mitä yleisellä äänioikeudella tarkoitetaan, rupesi sen johdosta nyt kesken esitelmää päivittelemään heitä uhkaavaa maksujen ylennystä.

Herrasmies pörhisti korvansa, ja esitelmä jäi kuin jäikin kesken.

— Vai niin, kuulkaapas, miten ne niin ovat ylentyneet. Tänne on siis uusi pappi äsken tullut?

— Ei ole tullut mitään uutta pappia.

Ja hänelle osasi joku toinen työmiehistä jotakuinkin selittää asian.

— Vai niin, — sanoi hän siihen päätänsä merkitsevästi nyykäytellen, — vai semmoisia täällä hommataan! Jaha, jaha!

Hänen silmänsä loistivat ja hän hieroi tarmokkaasti kämmeniänsä vastakkain, huulet yhteenpuristettuina. Tapahtunut oli nähtävästi juuri se, minkä oli tapahtuminenkin.

Nyt alkoikin hän pitää puhetta vähän muista asioista. Hän tuli yhtäkkiä mahtavaksi ja ankaraksi ja äänensä lujeni. Hän alkoi selitellä, kuinka haitallista on, että työväki nukkuu ja antaa asioittensa mennä menojaan. Hän selitti sulaksi vääryydeksi, että työmiehiä kuulematta heidän veronsa olivat ylennetyt. Ja hän esitti vihdoin suuren kokouksen pitämistä, johon kaikkien tehtaiden työmiehet kutsuttaisiin ja päätettäisiin ryhtyä vastarintaan tätä verotusta vastaan.

Niinkuin jotakin ennen kuulumatonta ukonjyryä, niinkuin outoa, nostattavaa taikalaulua soi tämä puhe läsnäolijoiden korviin.

Jo se ehdotus, että eri tehtaiden työmiehet tulisivat sadottain yhteen sovussa juttelemaan keskenänsä, oli jotakin perin hämmästyttävää ja uutta. Sillä tähän asti ei oltu tietty muusta kuin tappeluista ja puukotuksista eri tehtaiden miesten välillä. Mutta ajatus, että yhteisesti vastustettaisiin pitäjän mahtimiehiä, se oli niin uskallettua, ettei kukaan saattanut sitä ensi kuulemalta omistaa. Ja kuitenkin se kohta sytytti. Niinkuin kellastuneeseen ruohoon työnnetty tuli oli sanoma siitä kohta kaikkialle leimahtanut.

Tehtaan haltijat eivät aavistaneet ensi hetkessä mitään; antoivatpa vielä kokoontua suureen kokoushuoneeseenkin.

Väkeä tuli pakaten täyteen. Niinkuin tuhat riitakumppania olisi yhtäkkiä tullut ystäviksi.

Vieras herra piti täällä ensin lyhyen ja pontevan puheen, jossa hän kehotti yksimielisyyteen ja lujuuteen kohta alkavassa taistelussa, ja tarjoutui sitten työmiesten valtuuttamana ajamaan heidän asiaansa tulevassa kirkkokokouksessa. Tämä tarjous otettiin vastaan kuuluvalla riemulla. Valtakirja kirjoitettiin työväestön puolesta, suostuttiin miehissä saapua kirkkokokoukseen, ja lukuisa väki hajaantui tästä kokouksesta joka suunnalle niinkuin laineet äkkiä kuohutetun veden ympäriltä, vieden hiljaa kuohutuksen viestiä yhä laajemmalle ja pitemmälle ja saaden vihdoin lainehtimaan koko lahden ja joka matalikon.

Kirkkokokouksen päivänä oli hovijunkkari Helenan kanssa ajelemassa ensi kerran talven jälkeen keveissä nelipyöräisissä. Maantie oli vasta kovettunut. Koivut olivat hiirenkorvalla ja valkoset, irtonaiset hattarat lensivät nopeasti sinisellä taivaalla.

Kun he tulivat yleiselle maantielle ja ajoivat kirkon ohi, herätti väenpaljous hovijunkkarin huomion.

— Mitäs tämä tahtoo sanoa, — sanoi hän Helenalle, ja napauttaen keppinsä päällä kuskia selkään käski pysähtyä. — Odotappas, minä käyn vähän sisällä.

Pappa viipyi kauan sisällä. Helena sillaikaa istui yksin vaunuissa, kuskin tuontuostakin uhitellessa ja hillitessä piiskallaan hevosia. Hänen ohitsensa kulki laumottain tehtaalaisia kirkkoon, pakkautuneina joukkoihin ja jokainen niiden keskukseen pyrkien, ikäänkuin ei kukaan heistä olisi erillään uskaltanut kulkea. Useilla nuorukaisilla oli suurilieriset vilttihatut, hyvin takaraivolla, tukka otsalla, kirjava vyöliina kaulan ympärillä ja vaaleat, tehtaalaiset kasvot naurussa, kun laumassa ollen muka rohkenivat olla tahallaan tervehtimättä hovijunkkarin tytärtä, Toiset katsoivat uteliaasti kaunista Helenaa, mutta käänsivät päänsä pois, kun hän heihin katsoi.

Ja Helenasta rupesi taas näyttämään, että ilmassa on jotakin kamalaa, noille tunnettua, mutta hänelle tuntematonta.

Pappa viipyi niin kauan, että kaikki väki ehti mennä kirkkoon ja kirkon edusta tyhjeni Helenan ympärillä. Vihdoin pappa näyttäytyi sakastin ovella, silmät rypyssä, viittasi Helenan luoksensa ja poistui taas sisälle. Helena hyppäsi vaunuista, juoksi portaille ja siitä sakastin ovelle. Hän aikoi mennä suoraan sisälle, mutta piti pysähtyä kynnykselle, kun oli huone täynnänsä väkeä, jotka parhaillaan kulkivat pienestä sakastin ovesta suureen kirkkoon. Pappa oli samassa mennä hänen ohitsensa.

— Lelle ajaa kotiin ja lähettää hevosen hakemaan minua, — sanoi hän pysähtyen hetkeksi ja nyykäyttäen ohimennen päätänsä.

Kun enää suntio oli sakastissa ja sekin jo menossa ovelle, kysyi Helena häneltä, miksi täällä on niin paljon väkeä.

Ja suntio kertoi, että työväen oli aikomus tehdä pysty. Kertoi myöskin vieraasta tulokkaasta, jonka toimesta tehtaalaiset olivat näin yhtenä miehenä liikkeelle lähteneet, ettei enää sakastissa voitu kokousta pitää, vaan piti avata suuri kirkko.

Helena tuli uteliaaksi eikä ajanutkaan kotiin, vaan kaikkien mentyä raotti kirkkoon vievää sakastin ovea, ja jäi siihen katselemaan.

Kirkko oli täynnänsä mustaa väkeä. Eikä siinä ollut ainoastaan tehtaalaisia, vaan runsas toinen puoli oli yläveden talonpoikia. Sillä nämä olivat, saatuaan hekin tietää tehtaalaisten hankkeesta, yhtyneet samaan joukkoon, toivossa että yleisessä vastustuksessa vähitellen myöskin heidän niitty-asiansa tulevat esille otettaviksi.

Rovasti oli apulaisineen, kappalaisineen, suntioineen asettunut istumaan pöydän ääreen, alttarin edustalle. Pöydällä oli papereita ja kirjoitusvehkeitä. Heidän ympärillänsä istui ainoastaan muutamia tuttuja pitäjän herroja ja tehtaiden isännistöstä ei ollut saapuvilla muita kuin hovijunkkari yksin. Kaikki he olivat vilkkaassa supatuksessa keskenänsä. Rovasti käänteli ruumistansa tuolillaan milloin toiselle milloin toiselle puolelle, sillä hänellä oli kauhean paljon selittämistä, neuvomista ja järjestämistä.

Kokous alkoi muutamilla vähäpätöisemmillä asioilla, joiden aikana miehet vaan katselivat toisiansa ja levottomina mittailivat lukuisuuttansa.

Mutta heti kun ääniluettelo otettiin esille, pyysi se vieras tulokas puheenvuoroa, ja kaikki päät kurkistuivat häneen päin.

Kun hän väen keskeltä tunkeutui esille sanoakseen sanottavansa, vaikenivat myöskin alttariylennyksen luona olevat herrat ja nyykäyttäen toisilleen päätä rupesivat kaikki häntä katsomaan.

Helenan ensimäinen asia oli ratkaista oliko tuo ihminen herra vai ei.

Hänen puhetavassansa tuntui käsityöläinen. Ääni oli tavattoman paksu ja pyöreä, mutta sanat tulivat suusta semmoisella nopeudella, varmuudella ja tarmolla, että senpuolesta olisi ehdottomasti pitänyt häntä taatussa asemassa olevana herrana.

Hän oli kookas, vaaleaverinen, kellertävä suora tukka sivujakauksessa. Suora nenä oli verraten muihin kasvoihin pieni, ehkä hiukan vinossa, samoin kuin suu, joka oli teräväreunainen, melkein ilman mitään huulia, eikä puhuessa aivan paljon liikkunut.

Vaatteet hänellä olivat herrasmaiset. Kohtalaisesti näkyvä rintapaidan kolmio, lyhyenlainen, liepeistä pyöristetty harmaa takki ja kapeat mansetit; mutta pieni rusetti oli tulipunanen, mikä seikka johti Helenan arvelut taaskin poispäin herrasta.

Helena ei ensin ottanut juuri selkoa mistä puhuttiin. Vasta sitten kuin hän huomasi, että rovastin puheessa oli ulkonaisen rauhallisuuden alla selvää kiihoittumista ja vieraan tulokkaan vastauksessa kovaäänistä, rohkeata ja terävää uhkaa, alkoi hän kuunnella tarkemmin mistä oli kysymys.

Tuli ilmi, että tulokas syyttää paikkakunnan papistoa vilpillisestä menettelystä työväestöä kohtaan. Tahallisesti oli salattu työväeltä se kokous, jossa uusi palkkausjärjestys päätettiin, ja päättämässä sitä olivat olleet ainoastaan ne, joiden maksuerät pikemmin pienenivät kuin suurenivat tämän toimenpiteen kautta.

Helena näki kuinka pappa kiivaasti löi kätensä pöytään ja kuuluvasti kiljasi, että se oli valhe!

Ja Helenan sydän alkoi pelokkaasti sykkiä.

Rovasti, joka oli kalvennut mielenkuohusta, otti nyt esille muutaman paperikäärön ja alkoi muka rauhallisella äänellä lukea todistuksia siihen, että puheenaoleva kokous oli ollut laillisessa järjestyksessä kuulutettu, sekä luki lisäksi kokouksessa pidetyn pöytäkirjan.

Vaikka väki rupesi tämän johdosta levottomasti liikkumaan ja yleinen epäilys asian menestykseen levisi kaikkialle, ei tulokas vähimmässäkään määrässä hämmentynyt. Yhteenpuristetuin huulin hän kuunteli tyyneesti loppuun saakka rovastin lausunnon, ja alkoi sitten entistä vielä paljon kovemmalla ja varmemmalla äänellä käydä päälle.

— Ja vaikka te tuhat kertaa olisitte kuuluttaneet kirkoissanne, niin niinpian kuin ette nimenomaan, erityisellä kutsumuksella ole huomauttaneet kokouksesta sille tietämättömälle väestölle, jonka veroja tahdotte ylentää kolmin- ja nelinkertaisiksi, olette te toimineet tahallisessa salaisuudessa ja pimeydessä — se on: vilpillisesti!

Hovijunkkari nousi ylös aivan kalpeana.

— Mikä mies sinä olet, joka täällä soitat suutasi? — kysyi hän yli koko kirkon kuuluvalla äänellä.

— Nimeni on Reinhold Korpimaa, — vastasi toinen rauhallisesti.

— Tarkoitus on kysyä, kenen puolesta te täällä puhutte, — sanoi rovasti sävyisällä hitaudella.

Nyt tuli herra pöydän ääreen ja veti esiin valtakirjansa.

— Hyvä ystävä, — sanoi rovasti silmäillen paperia, — mitäs tämä tämmöinen lappu tarkoittaa? Valtakirja työväestöltä, — ei me täällä mitään sellaista ääntövaltaista tunneta. — Mitä se on — työväestö?! Eihän tässä ole mitään nimeä?

Herrasmies, joka huomasi mihin päin asia aijotaan johtaa, jännittyi nyt vielä kiivaampaan rynnistykseen.

— Mitäkö työväestö on! — huusi hän. — Siinäpä se on, että te ette täällä vielä näy tietävän mitä työväestö on. Tietäkää siis, että työväestö — se on maailman mahti, se on voima, joka tähän saakka on nukkunut, mutta joka tässä hetkessä tekee heräystänsä, se on voima, jonka vallassa olisi musertaa teidät poroksi, mutta joka onneksenne ei sitä tee, se on voima, jota teidän on ennen tai myöhemmin palveleminen, niinkuin nyt palvelette kuninkaitanne; se on voima, jota te olette vuosisatojen aikana polkeneet ja häväisseet, mutta joka nyt nousee teiltä tiliä vaatimaan; se on voima, joka — —

— Pidä suusi kiinni! —- huusi hovijunkkari. Hän oli ainoa, jota tulokkaan kovalla äänellä huudetut sanat eivät olleet sanattomaksi äimistyttäneet.

Helenan sydän tyrmistyi kokoon papan tähden, sillä hän tiesi, että pappa kun suuttuu ei voi hillitä itseänsä.

Mutta tulokas ei ollut kuulevinaan semmoisia uhkauksia.

— Työväestön nimessä, tänne kokoontuneen työväestön nimessä vaadin minä pöytäkirjan otetta edellisistä kirkkokokouksista valituksen tekemistä varten kuvernöörinvirastoon!

— Suus kiinni, sanon minä! — huusi taas hovijunkkari. Ja voimatta enää hallita itseänsä lähestyi puhujata keppi ojennettuna.

Helena oli juosta sisälle estämään, mutta pysähtyi, kun näki, että rovasti oli jo ehtinyt asettua papan tielle ja rauhoittavasti hilliten laskea kätensä hänen käsivarrelleen.

— Puheenjohtajana kiellän minä tältä tuntemattomalta mieheltä kaiken puhevallan tässä kokouksessa ja pyydän astumaan ulos! — sanoi rovasti. Kaikki se hymy, joka ei koskaan ollut jättänyt hänen kasvojansa, oli nyt niistä poissa, ne olivat pidentyneet ja kalpea vihan-ilme vavahteli niiden lihaksissa.

— Me tapaamme toisemme vielä! — sanoi tulokas ylpeästi ja lyhyesti nyykäyttäen päätänsä ylöspäin.

Ja hän läksi ulos.

Silloin rupesivat muutamat työmiehet huutamaan: tulkaa pois, tulkaa pois! Ja kaikki väki alkoi liikkua kirkon oville päin. Ja kun ei kukaan tahtonut jäädä viimeiseksi, että rovasti ja muut herrat olisivat panneet hänet merkille, tyhjeni kirkko hyvin pian kokonaan, niin että kokouksen jatkamisesta ei tullut mitään.

Helena ei uskaltanut tällä hetkellä näyttäytyä papalle ja antaa ilmi, ettei ollut totellut hänen käskyänsä ja ajanut kotiin. Hän meni jalkasin, vältellen työmiesparvia ja niin nopeasti kuin suinkin taisi.

Koko maailma tuntui hänestä ylösalasin käännetyltä. Jotakin tavatonta oli tulossa. Ja nuo vieraan herran sanat maailman mahdista kaikuivat lakkaamatta hänen korvissansa. Ihan varmaan olivatkin asiat niin kuin se oli sanonut. Ja kuinka toisin saattoi ollakaan! Määräämättömät väkilaumat, joista jokainen on yhtä oikeutettu ihminen kenen muun rinnalla tahansa, heräävät vaatimaan tasa-arvon tunnustamista. Mitä merkitsevät rovastin puheet kukista silloin! Jumalahan itse on selvästi heidän puolellansa, koska kaikki ovat Jumalan edessä tasa-arvoiset. —

Ja vaikka Helena minne katsoi, näreikköön, jonka oksia hän oikopolulla nopeassa kulussa työnsi tieltään, tai ojaan, joka kierteli polun tasalla, jokapaikassa hän vaan näki nuo vieraan kasvot, jotka ensin olivat hänestä tuntuneet muodottomilta, mutta sitten sen puhuessa muuttuneet yhä kauniimmiksi. Vaikka vieras oli niin suututtanut pappaa, ei Helena kuitenkaan voinut olla ihailematta sen käytöstä, sitä asiaa, että se seisoi yksin koko kirkossa, seisoi niiden puolesta, jotka eivät ymmärtäneet puhua eikä kannattaa häntä, ja seisoi niitä vastaan, joilla on kaikki valta ja mahti. Ei hän ketään kepillä uhannut, eikä kellekään kiljunut, vaan hän seisoi kaikkien keskellä niinkuin horjumaton tammi, joka on myrskyjä varten oksansa kasvattanut.

Kotona sai Helena seuraavana päivänä kuulla, että pappa oli ajattanut sosialistin tämän kortteerista ja kieltänyt kenenkään työmiehistä majoittamasta häntä luoksensa. Pappa oli pannut vielä yövahdin suuren ketjukoiran kanssa maantien risteykseen ja käskenyt palauttaa se herra pois tehtaan maalta, jos vaan näyttäytyi.

Mutta pieni, vaivainen yövahti rähjyskin oli tulokkaan puolella. Kysymykseen oliko asianomaista näkynyt, vastasi hän kyllä nähneensä. Palautitko? — En palauttanut. Mikset? — Kun se ei astunut ruukin maalle, vaan kulki keskellä maantietä.

Äijä sai eron tämän vastauksen johdosta.

Samoin sai eropassit se työmies, joka kielloista huolimatta oli päästänyt kulkijamen huoneeseensa yöksi.

Hovijunkkari toimitti palvelukseensa kaikki järjestysmiehet ja asetti eri paikkoihin pitkin kylää. Mutta kaikista näistä toimenpiteistä huolimatta pysyi punarusettinen kiihoittaja seutuvilla. Milloin oli hän nähty missäkin nurkassa, milloin ajaa huristi keskellä maantietä polkupyörällä, selkä kumarassa ilmaa lävistäen.

Kaikesta päättäen pappaa odotti vielä paljon suuremmat kiusat ja koettelemukset tämän punarusettisen herran vuoksi.

Sisäpiialta saikin Helena kuulla, että sosialisti valmisti suurenmoista kokousta nimien keräämistä varten valituspaperin alle. He olivat koettaneet saada kokoushuonetta, mutta isännistöt olivat jokapaikassa kieltäneet antamasta huonetta mitään kokouksia varten. Ja nyt uskoi sisäpiika Helenalle suurena salaisuutena, että kokous tulee pidettäväksi metsässä Koivikkomäen rinteellä. Hän kertoi, että sinne tulee kaikki työmiehet jokaisesta työpaikasta heti työajan loputtua lauantai-iltana.

Helena sanoi kohta tahtovansa hänkin tulla sinne katsomaan ja he tekivät keskenään sellaisen liiton, että huomion välttämiseksi Helena panee palvelustytön liinan päähänsä.

Niin tapahtuikin.

Lauantaipäivän illalla oli väkeä Koivikkomäellä vielä enemmän kuin kirkkokokouksessa oli ollut.

Kun Helena, arasti syrjästä hiipien, oli toverinsa kanssa tullut perille ja he kiipesivät kivelle nähdäksensä väen keskukseen, oli valituskirjoitus jo nähtävästi luettu, sillä oltiin täydessä toimessa allekirjoittamassa paperia. Kahden kannon varaan oli asetettu leveä lauta, jonka päällä oli papereita ja kyniä. Sosialisti istui muutamien luottamusmiestensä kanssa läheisellä kivellä. Hän oli nähtävästi kiihoittuneessa innostuksen tilassa. Hänen poskensa paloivat ja malttamattomasti hän pureskeli jotain kortta, puoli naurussa kuunnellen viereisten puhetta. Olkilakki oli kuuman vuoksi niskaan sysätty, pari rutistuneen rintapaidan napeista oli auennut ja otsaansa hän tuontuostakin nenäliinallaan kuivasi. Hän oli nähtävästi paljon liikkunut ja touhunnut tänäpäivänä. Mutta ei näyttänyt suinkaan siltä kuin olisi vielä aikonut lopettaa tämän päivän vaivoja. Päinvastoin oli koko hänen olemisensa vaan kärsimätöntä odottamista, milloin tuo allekirjoitteleminen loppuu. Miehet tulivat tungeskellen vuoronperään esille ja piirtelivät nimiänsä. Yksi istui kirjurina niiden puolesta, jotka eivät voineet panna kuin puumerkkinsä.

Taas se vieras tulokas ei näyttänyt Helenasta ollenkaan kauniilta. Hän oli siinä työmiesten keskellä ihan heidän tapaisensa, yhtä välinpitämätön kaikesta ulkonaisesta käytöstavasta, yhtä huolimaton liikkeissänsä. Ja kauhulla Helena odotti, milloin se niistää käsin nenänsä, sekä iloitsi hänen puolestaan, kun huomasi, että hänellä todella oli nenäliina.

Vihdoin järjestettiin asia niin, että omakätisten allekirjoitusten sijaan jokainen huusi vuorotellen nimensä ja kirjuri kirjoitti nimet paperiin. Täten päästiin kokousta jatkamaan, kun enimmät olivat nimensä huutaneet ja pienempi osa jäi hiljaisella äänellä syrjempänä nimien kirjoitusta lopettamaan.

Heti kun käytännölliset asiat olivat näin järjestetyt, ponnahti hän pystyyn kuin vieterillä viskattuna.

— Miehet! Veljet! — huusi hän ojentaen kätensä ikäänkuin olisi pyytänyt syliinsä koko tuon monisataisen joukon, suu rohkean ilosessa hymyssä:

— Enhän takaa minä, että me voitamme tämän jutun. Kierot ovat oikeuslaitoksemme ja tuomareillamme ovat samat herrat, joita vastaan oikeutta käymme. Mutta olkoonpa, että kadotammekin, olkoonpa että veromme nousevat kaksin- jopa kolminkertaisiksi. Emmekö muka asiata voi sitten enää auttaa. Voimme. Jos he nostavat meidän maksettaviamme, niin nostakaamme mekin heidän maksettaviansa. Niin, te katsotte kummastuneina minuun, ettekä tiedä mitä minä tarkoitan. Minä tarkoitan, että jos he sanovat meidän maksavan heille huonosti palkkoja, niin maksavatkohan he meille hyvästi meidän palkkojamme! Jos he vaativat, että me maksamme heille enemmän, niin emmekö me voi vaatia, että he maksavat meille enemmän? Voimme! Mutta mitä he tekevät? Eikö se samainen herra hovijunkkari, joka kirkossa keppiä heristi, — eikö hän, sanon minä, juuri äskettäin ole teidän palkkojanne alentanut? Ja vertailkaa itseänne heihin. Heillä on hovit, heillä on pappilat, heillä on suuret, lämpimät, valoisat huoneet, heillä on ajohevoset, vaunut, heillä on herkut pöydillänsä, heillä on viinit kellareissansa. Perustuslait kieltävät heidän tulojansa alentamasta, valtiot elättävät heitä, kun he tulevat vanhoiksi, ja maksavat eläkettä vielä heidän leskillensä ja tyttärillensäkin, kun he itse kuolevat. Mutta mitä meillä on? Matala ja hatara ja kylmä ja pimeä on meidän huoneemme, yksi koko perheelle. Piimä, silakka ja peruna on meidän ruokamme. Ja kieltääkö lait meidän palkkojamme alentamasta? Ei totisesti. Ja maksetaanko eläkettä meidän vanhuksillemme, tai meidän leskillemme tai tyttärillemme? Ei totisesti. Milloin hyvänsä ja kuka hyvänsä saa tehdä meidät palkattomiksi, saattaa meidät maantielle laumoittain työtä ja ruokaa kerjäämään.

— Iankaikkisen oikeuden nimessä minä kysyn: emmekö me ole ihmisiä, yhdenvertaisiksi luotuja! Minä kysyn teiltä, rosottavat pilvet! Minä kysyn sinulta, laskeva aurinko! Minä kysyn koko keväiseltä luonnolta! Ja minä kysyn teiltä itseltänne, jotka tänne päin katsotte. Ja yhdessä luojan luonnon kanssa kohoo sadoista rinnoistanne vastaus: niin me olemme ihmisiä, kaikki yhdenvertaisia!

— Luojako olisi meidät alentanut? "Ei oikeutta maassa saa ken itse sit' ei hanki". Kaikki on maailmassa jätetty taistelun varaan. Rikkaat hyvineläjät, jotka meille nöyryyttä saarnaavat, ovat itse väkevämmän oikeudella asemansa anastaneet. Hyvä on! Jos väkevämmän on oikeus, niin kumpi meistä onkaan väkevämpi? Kumpi, kysyn minä, on meistä väkevämpi. Hahhaa! Hekö, kourallinen pohatoita, vai mekö tuhatlukuiset, miljoonaiset työmiesjoukot? He ovat puhaltaneet meihin nöyryyden uskon. Ja se on vaan tämä meidän lampaan-uskomme, joka on heidät väkevämmäksi tehnyt. Minä olen tullut auki päästämään heidän puhaltamansa rakot ja minä olen tullut teitä lampaan-uskosta vapauttamaan. Maailman tantereet vapiskaa, jos mekin kerran otamme väkevämmän oikeuden. Ja totisesti se on meidän! Ja me sen otamme!

— Luuletteko te ehkä, että jos maailman työväki nousee tähän kamppailuun, niin te olette ensimäiset, jotka nousette. Ei, älkää luulko niin. Katsokaa ympärillenne. Jo ovat järjestyneet köyhälistön rivit kaikkialla, jo käy sotahumu, jo vapisevat varustukset. Te — te tulette miltei viimeisinä. Ja kun tekin nyt yhteen yhdytte muiden kanssa, niin te yhdytte maailman mahtiin.

— Viime lauantaina te vielä viinapäissänne keskenänne tappelitte. Nyt te seisotte käsi kädessä, yhdessä kaikki kuin kallio. Ja minä saatan teidät vielä suurempaan yhteyteen. Yhdistän teidät yhdeksi koko maan, koko maailman työväestön kanssa!

— Ja nyt ensiksikin annan minä teille lipun. Sillä jokaisella sotajoukolla on oleva lippunsa. Kas tämmöinen on oleva teidän lippunne!

Hän veti povestaan työväen lehden, levitti sen ja heilutteli ilmassa.

— Se on vaan lippu paperista, mutta se on oikea ja voimakas sotalippu. Se kokoo ympärillensä ja järjestää hajanaiset laumat, se virittää oikealla hetkellä sotalaulun ja sytyttää yhtaikaa mielet rynnäkköön. Mitä olisi meidän sotajoukkomme ilman tätä yhdyssidettä. Se olisi voimastaan tietämätön lauma. Sillä meidän voimamme on siinä, että me olemme yhtä ja tiedämme kaikki toisistamme, niin että voimme yhtaikaa käydä rynnäkköön. Katsokaa ja tutkikaa tätä lippuanne ja kun olette sen tehneet, sanokaa, kelpaako se teille.

Näin sanoen hän heitteli väkijoukkoon suuren määrän lehteänsä, jota miehet innolla tavoittelivat kilvan käsiinsä.

— Ja sitten annan minä teille vielä teidän aseenne, — huusi hän, kun väki oli taas hiljennyt, — Niin, miehet ja veljet! Minä annan teille teidän sota-aseenne. Ei se ole raudasta eikä teräksestä. Se on vaan eräs ajatus, sana, sitova ja voimakas. Se on yksimielisyys!

— Katsokaas nyt, me olemme tässä muutamat päättäneet — hän näytti lähempänä seisoviin — me olemme päättäneet, että meidän työpalkkamme on korotettava. Ei tosin kaksin- tai kolminkertaiseksi vielä, vaan aluksi ainoastaan 10 prosentilla. Onko se hyvä asia, vai mitä? On, sanotte te kaikki yhteen ääneen, mutta epäillen pudistatte te kuitenkin päätänne. Sillä te tiedätte varmaan, ettei se hovijunkkari siihen suostu. Hyvä on! Silloinpa me otamme esille tuon uuden aseemme, joka on yksimielisyys. Ettekö tekin kaikki tahdo, että teidän palkkanne koroitetaan? Vai onko ne ehkä liian suuret?

Näitä sanoja seurasi väkijoukon puolelta nauruhohotusten ja hyväksyvien huutojen sekainen volina. Muutamat kohottivat nyrkkiänsä ja kiroilivat hovijunkkaria.

— Hyvä, hyvä, vai on teilläkin samat nälkäpalkat?

— Siis aseihin miehet! Ei ole meidän aseemme rautaa eikä terästä, joka lihaa syö. Se on vaan suuri, yhdistävä sana. Se on yksimielisyys.

— Katso kuinka te yhtäkkiä vaikenitte, niin että jo kuulen hyttysen laulun korvassani. Ja taas te katsotte epävarmoina tänne. Mitä on muka se yksimielisyys?

— Yhtykää meihin, veljet, ja te opitte sen aseen. Vaatikaa meidän kanssamme samaa palkankorotusta, Ja jollei sitä anneta, jättäkää meidän kanssamme kesken työnne, seisahtukoon höyrykone, pyörät pysähtykööt ja ulos tehtaasta joka mies! Joka kynsi, sanon minä!

— Tiedättekö mitä se maksaa tehtaalle kun kaikki äkkiarvaamatta kesken pysähtyy? Tuhansia ja kymmentuhansia se maksaa joka päivä. Mutta meistä voi jokainen elää viikon tai pari työttömänä, ei se meille paljon maksa. Ja te saatte nähdä, että ylpeä hovijunkkari notkistaa selkänsä teidän edessänne ennenkuin syöksyy häviöön. Totisesti notkistaakin.

— Ymmärrättekö nyt, mitä yksimielisyys on? Se on, että meillä kaikilla on yksi mieli, että me kaikki samaa tahdomme, ettei yksikään meistä rupea petturiksi, vaan on yhtä kaikkien kanssa niinkuin kallio on yksi.

— Yhdymmekö, veljet, vai hajaannummeko entisellemme tältä paikalta?

Vielä äänekkäämpi hyväksyvien huutojen hyöky purkautui nyt ilmoille. Eikä se enää voinut hiljentyä. Puhuja koetti heitellä vielä muutamia mahtilauseita väkijoukkoon, mutta ne hukkuivat kuulumattomiin. Vihdoin hän hyökkäsi pöydällensä ja paisuttaen ääntänsä, lakitta päin, rusetti syrjään sysäytyneenä ja rintapaidan rako auki pullistuneena huusi väkijoukkoon, että puheenalainen sotalippu, hänen sanomalehtensä, — on tilattavissa tässä paikassa hänen kauttansa merkitsemällä nimi tilauslistaan, ja että tässä on vielä toinen lista, johon saa merkitä itsensä kuka tahtoo myöskin lehden osakkaaksi, ja vielä että uusi kokous pidetään työlakon lähempää valmistamista varten silloin kuin siitä tieto levitetään.

Nämät sanottuaan ja väkijoukon meluten puhellessa ja hälisten ja riemuiten pyrkiessä hänen pöytänsä ääreen hän itse astui alas, otti liivintaskustaan kotelon, veti siitä pienoisen kamman ja harjan, jonka selässä oli peilinen, sekä kumartaen päälakensa eteenpäin ja tähdäten sen alta silmänsä peiliin, jota piteli edessään, alkoi kammata ja tehdä jakausta märkään tukkaansa. Hän oli kuin jonkun tärkeän, totutun toimituksen suorittanut, ja suu mehellä hän kammatessaan kuunteli lähimmän ympäristönsä ihmettelyn huudahduksia, pisteli sitten peilit takasin, suoristi vähitellen rusettinsa, kohautteli olkapäillään rintapaidat, liivit ja takit entisille paikoilleen, ryki selväksi käheyden äänestänsä ja laitteli olkihatun tarkasti jälleen päähänsä.

Helena oli sydän kurkussa kuunnellut sosialistin puhetta. Hän oli ensin kiivennyt kivelle seisomaan nähdäksensä paremmin, mutta pian oli sydän niin kouristunut, ettei hän voinutkaan siellä pysyä, vaan tuli taas ja nojautui toverinsa varaan.

— Herranen aika mitä se puhuu, — päivitteli tämä, kun sosialisti otti puheessaan hovijunkkarin kouriinsa.

— Ole vait! vastasi Helena väräjävin äänin. — Se on kaikki totta!

Ja toveri oli ranteessansa tuntenut kuinka Helenan käsi koko ajan vapisee.

Jokainen sana, jonka sosialisti lausui, oli Helenalle ikäänkuin hänen ylitsensä laskeutunut tuomio, jonka lähestymisestä hän oli jo lapsuudestaan saakka tiennyt ja oikeastaan joka päivä tuntenutkin. Hän oli vaan aina tahallaan nukuttanut itseänsä pois siitä ja lykännyt sen pelkoa tuonnemmaksi. Mutta noin se nyt tulee, noin se parhaallansa nousee ja nousee heidän ylitsensä, nyt — nyt se on tuossa se suuri maailman mullistus, ihan tuossa hänen silmiensä edessä.

Ja yhtäkkiä hänet valloittaa ajatus, joka muuttaa tuomion vapaudeksi:

"Sehän on kaikki oikein, mitä tuo mies puhuu. Sehän on juuri sitä, mitä minäkin pidän oikeana! Mikä siis minua estää? Kuinka papan käy, kuinka käy tehtaiden, kuinka kotikartanon, sitä en tiedä, mutta oikein hän puhuu ja minä tahdon tunnustaa sen, avonaisesti, rehellisesti, — tahdon heittää valheen päältäni, ja minäkin yhtyä yhdeksi noiden kanssa."

Kun sosialistin puhe oli loppunut ja väki alkoi liikkua, sysäytyi Helena ensin kauaksi meluavan ja liikkuvan väkijoukon taakse.

Hänen toverinsa ehdotti, että he juoksisivat pois, sillä yleisessä pyörteessä he olivat saaneet monta sysäystä ja kolausta. Mutta neiti ei tahtonut lähteä, vaan veti syrjään odottamaan väen tyyntymistä.

Pitkän ajan kuluttua väkijoukko alkoikin hajaantua. Ainoastaan pöydän luona oli tungos vielä suuri, mutta mäki harveni harvenemistaan. Joka suunnalle levisivät ihmiset, laumoissa ja yksitellen, ja metsät täyttyivät heidän äänistänsä.

Kun pöydänkin luona väljeni, alkoi Helena, pidellen yhä toverinsa käden ranteesta, lähestyä vavisten sitä paikkaa, missä puhuja vielä seisoi muiden seurassa lautapöydän ääressä.

Heidän päästyä lähelle, vilkasi sosialisti heihin ja kooten paperejansa kääröön, sanoi:

— Vai ovat tytötkin osanneet tänne? No missäs harakat, ellei sian tappajaisissa!

Näin sanoessaan hän piti nuoran toista päätä hampaittensa välissä, sitoen kääröä. Mutta joku vieressä olija tunsi Helenan, lykkäsi häntä kyynärpäällään kylkeen ja kuiskasi, että se on hovijunkkarin tytär.

Silloin hän vilkasi toisen kerran heihin ja pian arvasi kumpi oli hovijunkkarin tytär.

Hän laski hämmästyneenä käärön alas eikä huolinut että se aukeni jälleen laudalle. Samassa hän kuitenkin kokosi ajatuksensa. Taitavan pyöreällä ja laajalla liikkeellä hän kohautti lakkiansa koko käden pituudelle syrjään, kumarsi hiukan päätänsä ja katsoi hymyillen ja selitystä etsien Helenan kauniisiin silmiin. Ja lähestyi pari askelta Helenaan päin.

— Nimeni on Reinhold Korpimaa — sanoi hän yhä samaten kysyvästi hymyillen.

Helena esitteli itsensä ja ojentaen kätensä sosialistille rupesi arasti änkyttämään.

— Te olette oikeassa, niin se on. Minäkin tahdon yhtyä teihin, — olen päättänyt, Minä olen valmis vaikka mihin. Sanokaa mitä minun pitää tehdä. Kyllä minä voin, minä tunnen että voin!

Sosialisti nyykäytti hyväksyvästi päätänsä.

— Minä puhun kohta neidin kanssa, — sanoi hän. — Neiti on niin hyvä ja odottaa hiukan.

Näin sanoen hän poistui hetkeksi muiden joukkoon.

Helena jäi yksin seisomaan syrjemmäs. Toverinsa hän antoi mennä pois.

Hänen mielensä kuohui kuin keväinen koski. Äsken se vielä oli sulkujen takana, levoton ja tietämätön; nyt, kun hän oli sanonut nuo sanat, se valtoinansa lainehti ja oli valmis seuraavalla hetkellä ja yhdellä puuskahduksella murtamaan itsellensä uuden elämän suunnan.

"Sanokoon hän mitä hyvänsä, minä olen valmis kaikkeen, jätän vaikka kotini ja vanhempani, ja tulen semmoiseksi kuin hekin. Vaikka hän mitä sanoisi, en minä siitä peräydy. En. en!"

Kun sosialisti oli jonkun aikaa puhellut toveriensa kanssa, hajaantuivat nämäkin. Käteltyään viimeistä ja sovittuaan jostakin tämän kanssa, palasi sosialisti Helenan luo, ja ottaen paperikäärön kainaloonsa sanoi:

— Ehkä neiti suvaitsee, niin kävelemme alas — sopiihan sitten puhella.

Ja he rupesivat menemään koivikkomäkeä alas.

Oli jo tullut hämärä. Keväinen kuu hienosti leikki päivän valon mukana koivujen täpläisillä vartaloilla, ja vesi lirisi jossain viime kesäisten maatuneiden lehtien alla.

— Vai niin, vai niin, — alotteli sosialisti. — Se tahtoo sanoa, neidin on tarkoitus myöskin kannattaa meidän lehteämme?

— Tietysti. Mutta minä myöskin tahtoisin tietää, mitä minun itseni pitää tekemän, sillä minä näen selvästi että minun elämäni on väärä, — aivan väärä!

Sosialisti kulki silitellen leukaansa peukalon ja etusormen välillä ja mietti. Mutta Helena pelkäsi, ettei hän ollut oikein ajatustansa lausunut ja rupesi yhä levottomammin selittämään:

— Ajattelen, että minun täytyy tehdä kaikki silloin kuin näen mitä on tehtävä, — tai ainakin niin paljon kuin voin, — ja nyt tällä hetkellä, teidän puheenne jälkeen, minä tunnen että voisin niin — niin paljon! — Minä olen valmis kaikkeen — tai tietysti minä liiottelen: en ihan kaikkeen, mutta paljoon kaikissa tapauksissa, Jos te vaan tahtoisitte johtaa ja neuvoa minulle ensi askeleet.

Sosialisti kulki vielä vähän aikaa äänetönnä.

— Tehkää hyvin neiti, emmekö istu tähän jonnekin, — sanoi hän sitten pysähtyen ja osottaen tarkoitukseen sopivia kiviä.

— Niin mielelläni, — sanoi Helena.

Kun he olivat istuneet, Helena matalammalle ja sosialisti korkeammalle kivelle, rupesi hän valiten sanoja, jotka mahdollisimman selvästi ilmaisivat hänen ajatuksensa, hitaasti ja kiirehtimättä puhumaan.

— En tiedä mitä muutoksia neiti tarkoittaa ja totta kyllä on, että sosialismi myöskin yksityiseltä ihmiseltä vaatii vissiä niin sanoakseni "parannusta", — mutta — sosialismi liikkeenä ei varsinaisesti, oleellisesti, ole tekemisissä sisällisten — kuinka sanoisin —

— Ei suinkaan, enhän minä semmoista tarkoittanutkaan —

— tekemisissä niin sanoakseni "katumuksen ja parannuksen kanssa".

— ei, ei, tietysti ei ole tekemisissä —

— "katumuksen ja parannuksen" kanssa, kuten papit sanovat. Ei se ole sen kanssa tekemisissä.

— Niin, niin, minä juuri itse en voi kärsiä mitään uskontoja, minä —

— No-no, no-no, kyllä sosialismi antaa tunnustuksen sentään uskonnollekin. Kristinusko esimerkiksi ei ole mitään muuta kuin sosialismia ja sosialismi ei ole mitään muuta kuin käytännöllisesti sovellettua kristinuskoa, kuten olen täälläkin pitänyt esitelmää. Ei neiti ole kuullut? — Jos minä ehkä saan luvan neidillekin antaa yhden näistä vihkosista —

Hän kaivoi esille punakantisen kirjasen ja luki sen kansilehden:

— "Lachmann, Kristinusko ja sosialismi, esitelmä pidetty Malmön työväenyhdistyksessä —". Varsin valaiseva kirjanen. On minulla tässä muitakin, mutta saammehan niistä sittemmin —

Ja Helenan selaillessa tätä kirjasta, jatkoi sosialisti:

— Sosialismin tarkoitusperät tähtäävät kauas ja korkealle. — Onko neiti lukenut Bellamyn kirjan tulevaisuuden yhteiskunnasta? Se on ihan välttämättä luettava. — Siinä on täydellisen tasa-arvoisuuden, korkeimman yhteiskuntamuodon elävä kuva edessämme. Ja jokseenkin niin voi sanoa jokaisen sosialistin ajattelevan sitä ihannevaltiota, johon ihmiskunta on saatettava.

— Ensi tilassa luen sen kirjan. Sehän juuri on minulta puuttunut, etten ole mitään sentapaista lukenut. Enhän minä ole oikeastaan — —

— Sosialismin ensimäinen vaatimus on, että yhteiskunnan on perinpohjin muuttuminen.

— Niin, — sanoi Helena haltioissaan, — kaiken on perinpohjin muuttuminen. Juuri niin. Kaiken, kaiken!

— Yhteiskunnassa, yhteiskunnassa, huomatkaa. Siinä kohden olemme aivan samaa mieltä neidin kanssa. Ja jos nyt neiti tahtoo tietää, mitä sosialismi on, niin minä sanon: sosialismi on oppi siitä, kuinka kaikki on yhteiskunnassa saatava muuttumaan.

— Sittenhän se on juuri sitä mitä minä haen, — sanoi Helena innoissaan.

— Sosialismi on yhteiskunnallisen uudistuksen oppi. Ei mitään muutosta saa aikaan ilman taistelua. Työväki, tuo suuri, nukkuva voima on herätettävä oman voimansa ja mahtinsa tietoisuuteen. Työväki on saatava järjestymään kunnallisiksi ja valtiollisiksi puolueiksi. Ja kun se kerran saadaan aikaan, silloin on sosialismin aamutuulahdus virtaava kaikkialle ja perinpohjin uudistava yhteiskunnan, uudestaanluova sen. Kaikki silloin muuttuu. Ei mitään luokkaerotusta ole enää oleva. Ainoastaan työ määrää ihmisen arvon. Ei ole oleva ylempiä eikä alempia, ei isäntiä ja heidän orjiansa. Kaikki ovat tekevät työtä yhteisen työnantajan, sosialistisen valtion turvissa. Kaikki saavat vapaasti kehittää omia taipumuksiansa, eikä ainoastaan kansan kermakerros, kuten nyt, kourallinen etuoikeutettuja kapitalisteja, sillaikaa kuin miljoonat hukkuvat.

Helena muisti veljensä, Souvari-Heikin.

— Todellakin, — sanoi hän. — Mistä syystä me aina kuvailemme, että meissä on suurimmat taipumukset. Ehkä on paljon suurempia taipumuksia niissä, jotka eivät ole sivistystä saaneet. Se on hirveätä ajatella.

Ja arvelematta mitään Helena lisäsi: Tiedättekö, minulla on veli työmiesten joukossa; minä olen näin kasvatettu, mutta hän — hän joutui äskettäin kiinni tappelusta ja ties missä nyt lieneekin. Ja tässä minä olen, enkä voi mitään. Se tahtoo sanoa, kohtalo itse on tuonut minut tähän asemaan, ensiksikin että te tulitte tänne ja avasitte minun silmäni, ja toiseksi, että minulla on veli "siellä", sillä sen kautta on ikäänkuin jokin musta portti auennut minulle, olen päivä päivältä yhä selvemmin tuntenut, kuinka väärä on asemani. Kaikki riippuu vaan kasvatuksesta ja ulkonaisista seikoista, joita en ole itse hallinnut. No niin. Tässä minä nyt olen, enkä voi mitään. Sanokaa minulle, neuvokaa mitä minun pitää tehdä!

— Siinä asiassa, mistä puhutte, ei yhtään mitään. Veljenne ei ole pahempi eikä parempi kuin tavallinen tehtaan työmies. Hän on asemaansa ja oloonsa tottunut, niinkuin jokainen työmies. Älkää kuluttako aikaanne ja voimianne kenenkään yksityisen pelastamiseen, kuten muutamat pelastajalahkokunnat, vaan tehkää työtä sille aatteelle, joka kerran on koko maailman tasoittava ja pelastava. Ei meillä ole aikaa tuhlattavana, sillä paljon käytännöllisiä esteitä on poistettava, paljon edelläkäypiä muutoksia aikaansaatava, ennenkuin sosialistinen ihannevaltio voidaan ajatella toteutuvaksi: yleinen äänestysoikeus on pantava toimeen, ääniasteikko on poistettava, työaika on supistettava, luokkaedut hävitettävät ja paljon, paljon muuta. Nämät ehkä ovat neidille vielä epäselviä kysymyksiä. Mutta kyllä ne kerran selviävät. Meillä on kaikille työtä, väkeville ja heikoille, kaikkien kannatusta tarvitaan. Terve tuloa siis joukkoomme, uusi sisko veljien ja siskojen joukkoon! Voi hyvä neiti, ei riitä minulla sanoja kuvatakseni teille sosialistista ihannevaltiota kaikessa loistossansa. Mutta jolla sen kuva on mielessä, hän on väsymättä tekevä työtä sen toteuttamiseksi, hän on elämänsä ja henkensäkin uhraava sen alttarille. Sillä mitä taipumuksia, mitä kykyjä, mitä elämäniloa, mitä uutuutta, mitä voimaa kätkeekään itsessänsä tämä pohjaton, vielä nukkuva ihmismeri, kun se kerran alkaa liikehtiä ja elää! Maailman uudistus, vapahdus huokuu sen nukkuvassa povessa.

Helenan silmät loistivat niinkuin sen, jonka eteen uusi maailma avataan. Sosialisti kasvoi hänen silmissänsä kasvamistaan, jokainen sen sanoista oli hänelle kuin avain siihen uuteen, suureen elämään. Näin he puhuivat kauan keskenänsä. Päivän valo oli jo kokonaan heikennyt kuun valon rinnalla, kun he käveltyään koivumäeltä alas tulivat metsän läpi maantielle, missä heidän oli eroominen. Nopeasti lensivät kevyet pilvet kuun editse ja metsä tuoksui tuoreelta ja taivaan ilmat olivat kuin maahan laskeutuneet.

Sosialisti lupasi johdattaa Helenan heidän seuroihinsa ja puuhiinsa, kun Helena vaan tulee Helsinkiin, ja hän käski Helenan välttämättä tulla mukaan siihen kokoukseen, josta hän oli työväelle luvannut ilmoittaa. Helenalle hän uskoi salaisuuden ja ilmaisi sekä ajan että paikan.

— Minun täytyy pyytää pitämään asiata salaisuutena erittäinkin — arvoisaan isäänne nähden —, sanoi hän merkitsevästi ja puolipiloilla.

Helena ojensi hänelle kätensä hyvästiksi ja naurahti siihen, mitä hän oli sanonut. Sitten jälleen käänsi asian totiseksi, ja katsoen ylöspäin, kädet rinnalla, sanoi:

— Niin, nyt tunnen, etten mitään pelkää, ja jos asia vaatii, kukistukoon vaan vaikka kaikki, kaikki!

— Näkemiin! — sanoi sosialisti, hattu ilmassa. Helena nyykäytti taas hänelle päätä ja erosi hämärään, tuuheaan puistoon kartanon puolelle.

"Bellamy".

— Lelle, kuinka monasti olen sanonut sinulle: sinä pilaat kokonaan silmäsi, kun luet noin hämärässä, — puhui äiti eräänä iltana Helenalle omasta nojatuolistansa, missä hän, itsekin näköänsä pinnistäen, koetti erottaa käsikuteen silmukoita.

Helena ei ottanut korviinsa tätä puhetta, vaan jatkoi ikkunan luona yhä lukuaan.

— Ja mikä sinuun on tullut, ettet enää nosta nenääsi kirjoista? Se englantilainen guvernantti olisi todella ollut onnellinen, jos tuo olisi tapahtunut hänen ajoillaan. — Hankkisit lasit nenällesi. — Ja kuinka ikävääkin se voi toiselle olla!

Tämäkin puhe meni kokonaan Helenan ohitse.

Äiti nousi ja poistui hetkeksi huoneesta hakeakseen tulitikkuja. Mutta kun hän palasi, oli Helena polvillaan tuolilla, kasvot ja kirja kiinni ikkunassa, mistä hän lukeakseen imi viimeisenkin ulkoa tulevan valon.

— Lelle! Lopeta paikalla! — sanoi äiti kynnykseltä.

— Mainiota, mainiota! — puhui Helena kirjastansa, jättäen vihdoin lukemisen. — Se on kerrassaan mainiota!

— Mikä se siellä nyt on niin mainiota? — kysyi äiti ja rupesi hakemaan korista lankoja.

— Voi mamma, mamma, — huokasi Helena, istuutuen äidin syvään nojatuoliin. — Mitä kaikkea elämässä onkaan, josta emme ole tienneet!

— Ilmoita siis minullekin.

— Kaikki, kaikki on muuttuva, — puhui Helena innoissaan. — Meidän täytyy elää sitä varten, että kaikki muuttuisi. Sillä ei mikään muutu yhteiskunnassa, ellemme me itse sitä muuta.

— No. ei siis muuta kuin otetaan ja muutetaan, — pilaili mamma.

— Ei, mamma, sinun pitäisi lukea tämä kirja ihan välttämättä. Mutta koska tiedän, ettet kuitenkaan lue, niin kerron sinulle kaikki mitä siinä seisoo, — kerron joka ilta vähäsen, ja niin alusta loppuun.

— Kuuntelen.

Helena istuutui ihan äidin eteen ja alkoi:

— Ajattele nyt, mamma, itsellesi ensin suuri, suuri omnibus, semmoinen vanhanaikainen, kuin näimme ulkomailla, — jota hevoset vetävät ja jossa on kattosijoja. Ajattele että ihmiset ovat valjastetut semmoisen omnibuksen eteen ja se on vietävä ylämäkeen pahaa tietä myöten. Nämä ihmiset kituvat ja raastavat ponnistaen viimeisiä voimiansa. Toiset ihmiset suvaitsevat istua matkustajina viileillä kattopaikoillaan, katselevat näköaloja ja antavat tyytyväisinä vetää itseänsä! — Ja parasta kaikesta: sekä istujat että vetäjät kuvailevat, että kaikki on niinkuin olla pitää. He kuvailevat, ettei maailma voi pysyä pystyssä, jollei toiset vedä vaunuja ja toiset istu niissä mitään tekemättä. Kaikki katollaolijat kuvailevat olevansa jotain jalompaa ihmisrotua, jolla on muka oikeus näin istua ja vedättää itseänsä. Kun jonkun vetäjän joskus onnistuu päästä ylös omnibukseen, rupee hän heti samalla tavalla kuvailemaan olevansa jalompaa rotua. Eikö se ole hassua! — Mutta joskus tapahtuu, — sanoi Helena totisena, — että ihminen, joka on esi-isiltään perinyt kattopaikan, tipahtaa sieltä alas. Ja silloin ei hänen auta muu kuin tarttua köysiin ja niiden nälkäisten ja likaisten kanssa kiskoa vaunuja eteenpäin. — Mamma, tämän kirjan ja Reinhold Korpimaan puheiden kautta olen minä ihan kuin herännyt pahasta unesta.

— Mitä tarkoitat?

— Sitä vaan, että lapsuudesta asti on minulla ollut jossain tässä semmoinen tunto, että kerran kaikki romahtaa alas, — että siihen täytyy valmistua eikä saa elää noin vaan —.

— Tietysti. Täytyy aina laajentaa rakastamisen kykyä, — sanoi äiti.

— Ja kuinka minä olen voinut jättää Maijan ja ne kaikki! — puhui Helena ajatuksissaan.

Äiti sanoi vähän ajan perästä:

— Kuitenkin luulen, että se sinun Reinholdisi on sinua liiaksi säikäyttänyt.

— Ei, ei, mamma, ei minua ole kukaan säikäyttänyt. Mutta tämä kirja — katsos tämä kirja! Se on suuremmoista! Siinä on suuri, ihana tulevaisuuden kuva. Siinä kaikki on toisella lailla. Siinä ovat kaikki tasa-arvoiset. Kaikilla on yltäkyllin, kaikki saavat kasvatuksen, kaikki ovat sivistyneet, kaikilla on työtä ja sitä tehdään yhteiseksi hyväksi. Ajattele kuinka iloista ja onnellista silloin olisi!

— Olisimmekohan vaan siksi eläneet näin pahasti, ettemme ennen ole keksineet tuommoista tulevaisuutta? Minusta vaikeus ei ole keksimisessä, vaan enemmän toteuttamisessa.

— Ei. — sinä ymmärrät sen kaiken, mutta pappa ei ymmärrä, eikä rovasti ymmärrä, eikä kukaan. He luulevat kaikki, että maailma on luotu tämmöiseksi, — että pitää olla rikkaita ja köyhiä. Rovasti sanoi, että ihmiset ovat luotu niinkuin kukkaset: toiset uhkeiksi ja monivärisiksi ja toiset yksinkertaisiksi, — niin hän sanoi.

— Sitä voisi ehkä uskoa, jos se olisi myöskin yksinkertaisten mielipide, — sanoi äiti.

— Ja minä olen huomannut, että nekin uskovat samalla tavalla. Sekä ne, jotka istuvat katolla, että ne, jotka vetävät, luulevat että niin pitää aina olla. Mutta se on valhetta kaikki, se on unta. Kuka on sanonut, että juuri me, jotka sattumalta olemme saaneet kattosijoja, — että juuri me vaan olemme lahjakkaita ja kelvollisia. Kun se kaikki riippuu rahoista. Entä jos köyhien joukossa on paljon lahjakkaampia, vaikka ne nyt eivät pääse kehittymään! — Sehän on hirveätä ajatella.

— Minä olen aina sanonut että se on hirveätä.

— Mutta köyhälistö on herätettävä. Ja kun se kerran ymmärtää asemansa, ei se enää salli, että sitä poljetaan jalkojen alle.

— Sinä kuvailet siis, että — otetaan esimerkiksi pappa — voisi suostua omaisuudenjakoon silloin kun häntä alettaisiin siihen pakottaa?

— En tietysti kuvaile. Mutta yhtaikaa on tehtävä työtä sivistyneen säädyn keskellä. Ja siinäpä juuri on tehtävää minulle. Minä en voi vaikuttaa kansassa, eivät he minun puhettani ymmärrä. Mutta minun asiani on vaikuttaa meidän säädyssämme. — Ah, kuinka minä olen kasvanut siitä saakka kuin sain selväksi tämän oman tehtäväni. Ihan kuin tahtoisin lähteä lentoon, — tahtoisin suureen maailmaan vaikuttamaan ihmisten joukossa.

Äiti oli alkanut piirrellä sormellaan pöytään. Ja se oli aina merkki, että hänen mielensä oli jostakin paha, tai että ainakin jokin uusi syrjäajatus oli tullut kumoamaan kaikki mitä oli puhuttu.

— Jokaisen ihmisen ympärillä ovat aina ne, joihin hän on paraiten tilaisuudessa vaikuttamaan, —sanoi hän.

Ja Helena arvasi hyvin, ettei hän tällä tarkoittanut ketään muuta kuin Georgia, luullen, että Helena kenties sen nyt hylkää Bellamyn vaikutuksesta.

Helena ei ollut huomaavinaan tätä äidin epäluuloa.

Hän meni ikkunan luo ja työnsi auki sen molemmat puoliskot. Kuu piirteli kirkkaaksi kaikki terassit ja hopeana värisi puissa. Hän hengitti taas raikasta kevätilmaa, ja taas tunsi kaikessa saman äärettömän avaruuden, saman loppumattomuuden, mikä oli hänelle äsken auennut.

Kun hän taas kääntyi sisäänpäin ja näki vaijenneen mamman, rupesi häntä oikein naurattamaan. Kuinka äärettömän vähäpätöiseltä tuntui nyt kaikki nuo suhteet Georgiin ja pikku riidat hänen kanssansa, vähäpätöiseltä itse Georg upseeriaikeinensa!

— Ei, mamma, — minä en tahdo ajatellakaan, että menisin naimisiin. Vapaa minä tahdon olla! — sanoi Helena.

— Ja mitä aijot tehdä Georgin kanssa.

— Minä kirjoitan hänelle kaikki niinkuin tunnen ja ajattelen, ja selitän miksi en voi ajatella naimista. Hän kyllä ymmärtää.

— Se tuntuu sinusta tällä hetkellä hyvin helpolta. Mutta tulee toisia aikoja, ja kuka tietää kestätkö sinä yksinäisyyttä.

— Oh, mamma.

Äiti sanoi:

— Minä en ole mitään, en mitään elämässäni niin kaivannut kuin johtoa. Ja luulen, että jokaisen naisen on äärettömän vaikea elää ilman sitä.

Siihen päättyi heidän keskustelunsa sillä kertaa. Sen jälkeen tuli mammaan omituinen vaino Bellamytä ja Reinholdia vastaan, niin että hän rupesi heti sormellaan pöytään piirtelemään, kun vaan puhe sinnepäin kallistui.

Tietysti oli Helenan vaikeampi toteuttaa päätöksensä Georgin suhteen kuin minkä oli äidille osottanut. Ennen kirjoittamista hän jo kerran itkikin, kun hän tarkoitusta varten vapautti hetkeksi itsensä Bellamyn ilmanalasta ja läksi puiston yksinäisyyteen kirjoittamaan konseptia Georgin kirjeeseen. Häneen tuli semmoinen kuva, että Georg, joka oli matkustanut pataljoonansa kanssa leiriin, tulee siellä päivän marsseista väsyneenä telttaan ja mitään aavistamatta rupeaa aukasemaan kirjettä. Ihan omissa korvissaan hän taisi kuulla Georgin huokauksen ja selvään nähdä hänen suurenneet silmänsä.

Sitä ajatellessa Helena itki.

Mutta tämäpä kuva olikin ainoa, mikä teki estettä. Ja se kuului vaan tunteihin. Selvenemistään selvenneet olivat sitävastoin ne syyt, jotka tekivät välttämättömäksi lopettaa heidän erikoiset suhteensa. Erityisesti selvään alkoi Helena nähdä, että asia oli välttämätön juuri Georgin itsensä tähden. Sen päivän jälkeen kuin he olivat menneet kihloihin, ei Georg enää koskaan ollut entinen mahdollinen Georg, joka kaikki ymmärsi, vaan eli kokonaan siinä valheellisessa, aikaihmisiä matkivassa upseeri-ylemmyydessä, jota vastaan kaikki vapaat ajatukset ja tunteet kilpistyivät ja ponnahtivat pois kuin kovasta seinästä. Ja tätä kuorta Georgissa ei Helena enää voinut rikkoa. Ei ainakaan jos he edelleen olivat näissä suhteissa. Hän ei usko Helenaan eikä tule koskaan uskomaan. Sentähden täytyy tehdä jotakin, joka pelastaa Georgin kuorettumasta samallaisiksi kuin kaikki muut, s.o. täytyy antaa hänelle rukkaset, seurasipa siitä mitä tahansa.

Se, mitä mamma oli sanonut, — että Helena nyt tähän aikaan piti eroa helppona, — se oli kyllä totta. Bellamy ja uudet aatteet olivat omituisella tavalla vapauttanut hänet siitä tunnepiiristä, joka oli kahlinnut häntä Georgin henkilöön. Ollessa Bellamyn mielentilassa tuo kaikki näytti joltakin alempana olevalta. Mutta olkoon että siitä vapautuminen tuntui hänestä nyt helpolta, kuten mamma sanoi. Miksi hän ei käyttäisi sitä asiaa hyväkseen, koska ero oli juuri Georgin itsensä vuoksi tarpeellinen?

Nyt oli tuo askel hänelle mahdollinen ja nyt hän sen tahtoi ottaa.

Tosin ei Helena tälläkään kerralla saanut kirjettä kokoon, mutta tämä näkökohta oli hänelle ainakin niin selvinnyt, että hän jo tiesi miten hän kirjoittaa.

Helenan kirje Georgille.

Eräänä päivänä Helena, keskeyttäen äkkiä lukunsa, nousi, meni pöydän ääreen, veti esiin postipaperit ja kirjoitti Georgille rukkas-kirjeen, niinkuin oli mammalle sanonut.

Kaikki oli selvänä, mutta ennenkuin hän alkoi kirjeensä, mietti hän kauan aikaa pannako "Hyvä Georg" vai "Rakas Georg". Kun hän päästäkseen selville tunteeko hän Georgia rakkaaksi vai vaan hyväksi, rupesi kuvailemaan häntä mielessään, niin esiintyi Georg hänelle sillä kertaa tietämättömänä ja taitamattomana ja vähän kömpelönä lapsena, ja hänen tuli sitä sääli, niin että hän sentään kirjoitti "Rakas Georg". Tämä seikka osaltaan vaikutti, että kirje tuli vähän toisenlaiseksi kuin hän ensin oli aikonut, Nyt hän kirjoitti näin:

Rakas Georg.

Se mitä aijon kirjoittaa sinulle, ei suinkaan ollut minulle niin helppoa, kuin ensin luulin. Mutta minun täytyy. Sinä olet varmaan huomannut ja kärsinyt siitä, että minä olen ollut niin kummallinen — eli sinun mielestäsi varmaankin oikullinen. En nytkään voi täydellisesti selittää itseäni, mutta minun täytyy sanoa, että siihen on pääsyy se, että minä tunnen että me emme sovi yhteen. Sinä et ymmärrä minun syitäni. Minä en voi olla kihloissa eli tietää että niin ja niin pitkän ajan perästä me menemme naimisiin. Oletko sinä ajatellut sitä asiaa, — mitä minä sillä aikaa teen kuin sinä valmistut kapteeniksi? Ja toiseksi en minä kuitenkaan voi ajatella vihkiäisiä, josta sinä näet, ettei yhtymisestämme voi koskaan mitään tulla.

Syy miksi käännyn sinun puoleesi kirjeellisesti, Georg, on se, että jos olisin odottanut sinun tuloasi puhuakseni suullisesti, niin tiedän että taas olisin tullut pois tolalta. Miksi en kirjoittaisi sinulle suoraan kaikki niinkuin ajattelen. Sinun läsnäollessasi vetää minua jokin muu asia, vaan ei rehellisyys ja totuus. Monta kertaa olin päättänyt puhua jostakin totisesti, mutta siitä tuli riita, tai jos ei tullut riita, niin päinvastoin hellyin ja silloin luovuin totuudesta. Mahdollista, hyvin mahdollista myöskin on, että jos olisin ruvennut sanomaan sitä, mistä nyt kirjoitan, niin ei olisi tullut mitään, vaan minä olisin taas samalla tavalla heltynyt. Nyt olen siinä uskossa, että se heltyminen ja suuteleminen on kaiken rehellisyyden loppu meidän välillämme.

Ilman teeskentelyä ja ilman mitään sivuajatuksia sanon kuitenkin sinulle, että olisin hyvin onnellinen, jos tuon suhteen loppuminen ikipäiviksi ei erottaisi meitä, vaan elämä lähestyttäisi meitä tovereina ja ystävinä. Älä luule että minä koskaan menen naimisiin. Mutta jos sinä menet, niin ei se tule vaikuttamaan minun ystävyyteeni sinua kohtaan. Usko rakas Georg, että minä ajattelen niinkuin olen kirjoittanut.

Päätökseni on horjumaton. Minä puran kaikki sitoumukset meidän välillämme.

Helena.

Tähän kirjeeseen ei tullut Georgilta mitään vastausta.

Ensin Helena kyllä vähän odotti vastausta. Mutta mitä kauemmin se viipyi, sitä selvemmin hän luuli ymmärtävänsä, ettei Georg tietysti voinutkaan muulla kuin vaikenemisella vastata hänen ehdottomaan kirjeeseensä.

Ehkä Helena joskus muulloin olisikin ruvennut punnitsemaan ja mietiskelemään Georgin mahdollisia vaikenemisen syitä, mutta nyt oli hänen huomionsa kaikkinensa kääntynyt siihen, mitä täällä kotona tapahtui.

Ja Georgiin nähden hänellä oli vaan se tunne, että kaikki oli siis heidän välillänsä loppunut.

Kukistuminen.

Ei aivan kauan sen jälkeen kuin Helena oli Georgille kirjoittanut, tapahtuivat ensimäiset suuret lakot hovijunkkarin tehtaissa.

Ne tulivat hänelle kokonaan odottamatta. Hän oli juuri toipunut siitä sairastumisesta, minkä hänelle, kuten aina ennen, oli tuottanut tuo tällä kertaa kirkkokokouksessa tapahtunut ylenmääräinen kiivastuminen. Hän oli ensimäisen kerran sen jälkeen tehnyt kierroksensa paperitehtaassa, mitään aavistamatta toruskellut huolimattomuuksista, haukkunut siitä, että sekotustangot aina jätetään velliin, ja palannut konttoriin kirjeitä allekirjoittamaan. Silloin tuli valttari hänelle sanomaan, että muutamat työmiehet, koneenkäyttäjän johdolla, tahtovat häntä puhutella.

— Mitä asiaa niillä on? — kysyi hovijunkkari silmälasiensa päältä katsoen valttariin.

Valttari, tietäen että hovijunkkari ei saa suuttua, koetti välttää selitystä. Mutta hovijunkkari sen huomasi, ja nyykäytti päätä, että ei se muka mitään tee. Silloin valttari kertoi mitä tiesi, — kertoi metsäkokouksesta ja lakkopäätöksestä.

— Jaha, jaha, — pani hovijunkkari, — antaahan niiden tulla sisälle.

Mutta valttari jo huomasi, että hän hermostuneesti pureksii viiksiänsä ja syleksii niitä suustansa, mikä tavallisesti tapahtui raivostumisen edellä. Kun ei valttari uskaltanut kuitenkaan muuta ehdottaa, meni hän ja aukasi tyyneesti oven työmiehille.

Nämät alkoivat ensin tulla rohkeasti sisälle, nauroivat keskenään ovessa ja puhuivat ääneen. Mutta nähtyään hovijunkkarin liikkumattomana kyyristyksissä pöydän takaa tarkkaavan heitä, he nopeasti järjestyivät pitkin ovenpuoleista seinää ja vaikenivat, naamat pitkinä, silmät pelokkaassa odotuksessa.

Itsepäisesti vaikeni hovijunkkari ja siirteli vaan silmiänsä yhdestä toiseen. Kului minuutti, toinen, kolme minuuttia. Hän vaan vaikeni.

Miehet, luvultaan kymmenkunta, alkoivat jo levottomina liikkua jalalta toiselle, katsella kattoon, ympärillensä, jalkoihinsa, jokainen odottaen hovijunkkarin kysyvän mitä on asiaa, että he saisivat vastata.

Mutta hovijunkkari ei kysynyt mitään.

Silloin yksi miehistä nopeasti pujahti ulos, ja vähän ajan perästä alkoi eteisestä kuulua rähisevää melua ja paljon askeleita. Ovi avaantui, ja sisälle tulvi kymmenkunta uutta miestä, joiden joukossa yksi, lyhytkasvuinen, punakiharainen, pystynokka, joka oli nähtävästi tarkoitusta varten ottanut tuntuvia rohkeudenryyppyjä. Juopuneella ja kovalla äänellä se heti sanoi:

— En minä sillä palkalla rupee työtä tekemään.

Kun hovijunkkari ei mitään vastannut, jatkoi humalainen:

— Jaa, jaa, palkat täytyy korottaa, kaikki vaan 10 prosenttia, ei yhtään vähempää, ja ellet hyvällä rupee niin mennään kaikki pois. Enkös minä oikeen puhu, pojat, mitä?

Valttari, väkevä mies, otti humalaista niskasta ja työntäen ovesta ulos, sanoi:

— Vai niinkö sinä hovijunkkaria puhuttelet!

Kuului vaan vähän aikaa tappelevaa melua eteisestä, sitten se hiljeni ja valttari tuli taas sisälle, kaulustansa suoritellen.

— Kuka on teidät tänne lähettänyt? — kysyi nyt hovijunkkari terävästi katsoen koneenkäyttäjään.

— Ei ole kukaan lähet — —

— Kuka on teidät tänne lähettänyt, kysyn minä! Vastatkaa! Sekö maankuleksija, rakkari, sekö on lähettänyt? Menkää kotia nyt kaikki, ja olkoon tällä kertaa anteeksi annettuna, mutta jos minä vielä saan kuulla, että te ilman lupaa kokoonnutte ja kuuntelette sitä rakkaria, niin — (tässä hovijunkkarin taas jätti maltti) — niin — totisesti — (hän huiskutti, paksua viivotinta ilmassa ja paiskasi sitten koko voimalla sen pöytää vasten) — totisesti minä pieksätän teistä jokaisen — ja nyljetän sen rakkarin — ulos — ulos kaikki! Paikalla ulos! — — —

Näin lyhyesti loppui ensimäinen kohtaus tässä alkavassa murhenäytelmässä.

Seuraavan viikon alusta paperitehdas seisahtui täydellisen työlakon vuoksi.

Työväki odotteli laumoissa konttorin edustalla, mutta hovijunkkari ei ottanut mitään lähetystöä puheillensa.

Iltapäivällä kutsuttiin Helena papan luokse.

Kun hän tuli sisälle, istui pappa köyristyneenä tyynyjen välissä nojatuolissansa. Näin hänen aina täytyi olla köyristyneenä sairaana ollessaan.

Mamma, joka oli tulossa pois papan luota, tuli Helenaa vastaan ovessa ja kohautti huomaamattomasti olkapäitään merkiksi Helenalle, ettei hän ollut voinut mitään vaikuttaa pappaan.

Helena asettui seisomaan kirjoituspöydän kulman kohdalle ja odotti mitä papalla on sanottavaa.

— Tietooni on tullut, — alkoi pappa, — tietooni on tullut ja mamma sen vahvistaa, että sinä tyttäreni olet ollut läsnä tuon — tuon maankuleksijan ko-kouksessa minun parkkini takana. Missä tarkoituksessa se on tapahtunut? — Tiedätkö sinä, että työlakko on pantu toimeen hänen yllytyksestänsä? — Ja sinä kuitenkin olet sen rakkarin kanssa seurustellut ja kävellyt minun parkissani? Sano, lapsi, että se ei ole totta, sano!

— Sanon vaan, että mikään rakkari hän ei ole, vaan on jalo ja voimakas ihminen, jota kaikkien pitäisi kuunnella.

Ja Helena koetti papalle selittää samoja asioita tulevaisuuden ihannevaltiosta, joista Reinhold oli puhunut. Parhaan muistinsa mukaan hän käytti vielä samoja sanojakin kuin Reinhold, selittäen että yleinen työlakko on hyvä ja tärkeä asia, jota ei saa vastustaa, — että yhdenvertaisuuden aate ennen tai myöhemmin täytyy tulla tunnustetuksi, — että parempi oli, jos sen vapaaehtoisesti ja eläessään tunnusti kuin tuli siihen pakotetuksi, ellei ennen niin kuoleman jälkeen.

Hovijunkkari antoi keskeyttämättä hänen puhua, pureskeli vaan viiksiänsä. Kun Helena oli lopettanut, ei hän sanonut muuta kuin:

— Onko siinä kaikki? Hyvä. Ja tiedätkö sinä, että sama herra on ottanut ajaakseen myöskin talonpoikien asian? Se tahtoo sanoa, jos vesisulku lasketaan, niin koko paperitehdas on mahdoton. Tiesitkö sinä senkin?

Oli kerran ollut aika, jolloin Helena, peläten isän suuttumista, luopui aikeistaan, juoksi hänen luokseen, pani kätensä hänen kaulaansa ja rakkaudellaan sulatti punaset täplät hänen poskiltansa. Mutta nyt ei hän sitä saanut tehdä, sillä hänellä oli vieras asia, suuri asia, jonka rinnalla ei mikään, ei edes isän sairastuminen voinut mitään painaa. Helena vastasi:

— Tiesin. Hän sanoi sen minulle. Hän tahtoi tietää mitä minä ajattelen siitä, että asiasta syntyy käräjäjuttu.

— Oo, katsoppas!

— Minä sanoin, että tulkoon vaan, — että jos talonpojilla on oikeus puolellaan, niin täytyy olla niinkuin he tahtovat.

— Vai niin, vai niin sinä sanoit. Jaha. No nyt menemme toiseen asiaan. Kuulin äidiltäsi, että sinä olet antanut rukkaset Georgille. Onko se niin?

— On, — sanoi Helena.

— Sinulle näyttää olevan kovin helppo vastustaa minua. Ehkä minun siis täytyy selvittää sinulle hiukan tämän pesän tilaa. Tiedä, että jos tämä sama paperitehdas jonkun aikaa vielä seisoo käymättä, niin täytyy minun turvautua varoihin, jotka olen sinun ja mamman hyväksi saanut siitä kootuksi. Mutta jos se kokonaan pysähtyy, — se on: jos talonpojat voittavat, niin minun kuoltuani teillä kahdella ei ole mitään; ymmärrätkö, ei mitään! Sinun omaa tulevaisuuttasi silmällä pitäen minä olen toimittanut sinulle Georgin. Se asia oli järjestetty jo aikaa sitten. Georg perii vanhemmiltaan hyvän maatilan, jonka tuloilla te voitte elää huolettomasti missä ikänä haluatte, hän on sivistynyt, kaunis, hyvinkasvatettu —. Mutta meidän neidille ei hän vaan kelpaa. Ymmärrätkö sinä? — huusi hän, — mulle ei jää muuta kuin nuo enoltasi perityt 10 tuhatta!

— Minä en tarvitse muuta, minä elätän itseäni työllä.

— Hyvä, hyvä, — sanoi hovijunkkari ja hänen huulensa rupesivat vapisemaan. — Ja mitä varten olen minä elänyt? — huusi hän. — Mitä varten olen minä repinyt itseäni rikki ja surrut sinun ja mamman kohtaloa? Mitä varten, hä? Ettäkö sinä sitten elättäisit itseäsi työllä?

— Sinä olet aina uskonut rikkauteen, mutta se ei ole mitään.

— Minä olen uskonut siihen etten saa jättää lapsiani maantielle.

Helena katsahti pappaan ja aikoi vastata, mutta se mitä hän aikoi sanoa oli semmoista, ettei pappa olisi sitä kestänyt. Se oli Souvari-Heikistä, joka oli pahemmassa kuin maantiellä. Sentähden Helena vaan oli vaiti.

— On asioita, joihin uskon yhtä paljon, — jatkoi pappa yhä enemmän kiihoittuen, — se on, etten anna kenenkään hypätä nokalleni. Menköön omaisuuteni ja jääkää maantielle, mutta tehtaat saavat seista siksi kunnes ne rakkarit tulevat armoa pyytämään. Ilmoita se sille jalolle maankuleksijalle. Se on minun viimeinen sanani. Ei koskaan! Ei koskaan, sanon minä!

Helena tunsi, että helpompi hänen on kallion läpi tunkeutua kuin tällä hetkellä särkeä nämä papan vakaumukset. "Kun kaikki muuttuu yhteiskunnassa, niin pappakin heltyy ja muuttuu toiseksi", — ajatteli hän. Ja tämän ajatuksensa hän sanoi papalle näin:

— Tulee toinen aika, jolloin ei ole rikkaita eikä köyhiä, vaan kaikilla on yhtä paljon ja sama sivistys ja kaikilla on helppo, ja ilonen olla jokaiselle.

Pappa sanoi:

— Ainoastaan sinun lapsellisuutesi voi antaa sinulle tuommoiset puheet anteeksi.

Helena sanoi:

— Minä en osaakaan puhua. Minä olen nuorempi sinua, mutta olen kuitenkin kuullut enemmän. Ei rovastilta enkä opettajilta enkä keltään ihmiseltä maailmassa ole minä kuullut sitä, mitä kuulin häneltä, jota sinä sanot maankuleksijaksi. Ja minun on surku sinua ja muita, jotka eivät saa sitä kuulla. — Me olemme eksyksissä, pappa. Vaikka me olemme opetetut ja luemme kirjoja ja sanomalehtiä, olemme kuitenkin niinkuin pimeydessä ja koko meidän elämämme on raakuutta ja barbarisuutta täynnä.

Pappa ei sanonut mitään, eikä näyttänyt vihaseita. Helena jatkoi:

— Ei ole ketään, joka meitä opettaa. Mutta hänen puheessansa on uutta valoa meille. Hän ehkä itsekin luulee puhuvansa meitä vastaan, mutta oikeastaan hänen puheensa on ihankuin meidän pelastuksemme. Se johtaa meitä pois niinkuin pimeästä vankeudesta —

Pappa oli Helenan kummastukseksi aivan tyyntynyt.

— Lapsi, — sanoi hän, — jos sinä vastasit hänelle että menköön vaan omaisuutesi ja kotisi, on sinun täytynyt tulla siihen suurien asiain kautta. — Minä luulenkin, että sinä näytät laihtuneelta, vaikka silmäsi ovat niin virkeät. Kuinka sinun on, lapsi?

Mutta kuulematta Helenan vastausta hän vaipui ajatuksiinsa. Jonkun ajan hän itsekseen hymyiltyään sanoi:

— Olisipa silloin helppo elää, jos ei tarvitsisi mistään tulevaisuudesta murehtia!

— Me olemme luotu sellaista elämää varten ja siihen me tulemme, — sanoi Helena,

Mutta ei pappa sitäkään kuunnellut. Hän istui yhä nojatuolissaan ja mietteihin vaipuneena epämääräisesti ja väsyneesti katsoi liikahtamatta eteensä. Sitten sanoi ajatuksissaan hiljaa, ajattelematta mitä sanoi:

— Olisipa hauska kuulla mitä se puhuu.

Ja vähän ajan perästä lisäsi, heräten ajatuksistaan, haukotellen:

— Lapsi, jätä minut nyt, minä tahdon vähän nukahtaa.

Jonka jälkeen Helena suuteli häntä ja meni hiljaa pois, aavistamatta puhuneensa viimeisen kerran papan kanssa.

* * * * *

Murhenäytelmän loppukohtaus oli se, että hovijunkkari löydettiin hengetönnä oman huoneensa lattialta.

Se oli viidentenä lakkopäivänä.

Kun ruvettiin kyselemään kuka oli missäkin tekemisissä ollut vainajan kanssa sinä päivänä, tuli selville, että viimeiksi oli häntä nähnyt sosialisti.

Sosialisti itse kertoi asiasta niin, että noin 12 aikaan päivällä, jolloin hovijunkkarin tiettiin juovan teetä yläkerrassaan, hän oli mennyt hovijunkkarin luo lakkoasiassa, saadakseen aikaan sovittelua. Hän oli koputtanut ovelle ja kuullut vastauksen: "sisälle!" Mutta tuskin oli hän avannut oven, niin hovijunkkari, huomattuaan kuka tulija oli, alkoi huoneen perältä molemmin käsin viittoa häntä pois, saamatta sanaakaan suustansa. Suu oli hovijunkkarilla ollut auki, koko pää hytkyi ja vapisi, ääntä ei mitään kuulunut. Tätä näkyä oli sosialisti väistynyt, eikä siis ollut hänkään ollut missään tekemisissä hovijunkkarin kanssa sinä päivänä.

Tämä oli nähtävästi juuri silloin saanut sydänhalvauksen.

* * * * *

Seuraavana päivänä ryhtyi hämmästynyt työväki töihinsä entisistä palkoista. Valttari oli luvannut esittää heidän vaatimuksensa perillisille jahka nämä saapuvat kaupungista.

Mamma ja Helena rupesivat kohta tekemään lähtöä kotikartanosta. He aikoivat muuttaa kaupunkiin. Mamman ja Helenan saatavat kuolinpesästä supistuivat vähiin. He eivät tehneet mitään vaatimuksia pesän järjestelyssä.

— Taitaisihan lain mukaan jotain meillekin jäädä, mutta me annamme olla. Eikö niin, Lelle? — sanoi mamma. Hänelle erotettiin ainoastaan hänen veljiltä perimänsä omaisuus, samoin Helenalle, yhteensä 80 tuhatta.

Omasta osastansa Helena kohta lohkasi pois 8 tuhatta, joiden kohtalo näkyy seuraavasta:

Viimeisenä iltana ennen mamman ja Helenan muuttoa kaupunkiin he olivat päättäneet kävellä puistossa jättääksensä hyvästi kaikille tutuille paikoille erikseen. Mamma oli väsymätön: "siellä ja siellä pitää vielä käydä!" — "rantapenkin unohdimme", — "entäs raukka itäinen lehtimaja!" — Ja joka eri paikassa hän suurella hellyydellä puheli, että nyt tässäkin ollaan viimeinen kerta, saattoi silitellä penkeiltä havuneulaset ja laasta vähän käytävää ympäriltä. Rastaat lentelivät naksutellen suurien, pimentävien koivujen sisällä, ja orava kahisi kuivissa maalehdissä, tarvitsematta sanoa hyvästi. Mutta ihmiset tarvitsivat.

—- Merkillinen olet sinä, Helena, — sanoi mamma, saavuttaen Helenan, joka malttamatta odottaa joutui aina edelle, — et sinä yhtään huomaakaan, että tämä on viimeinen kerta. Sinä ajattelet ihan toisia, tunnusta.

— Johan on kaikki paikat katsottu. Istutaan, mamma. Tiedätkö, juuri tässä kävellessämme on minulle tullut ajatus, jonka ihan varmaan toteutan. Minä olen onnellinen, että tulin sitä ajatelleeksi.

— No, istutaan, kerro.

— Näetkös nyt, — eilen tapasin Reinholdin. Hän on jo lähtenyt täältä. Ja hän rupesi puhumaan siitä, kuinka tarpeellista hänen olisi päästä ulkomaille tutustumaan sosialistiseen liikkeeseen siellä. Mutta hänellä ei ole mitään mahdollisuutta siihen. Hänellä ei ole rahaa. Ja ajattele, jos hän saisi 3 tuhatta markkaa, niin hän voisi käydä Saksassa, Ranskassa ja Italiassa. Hän itse sanoi. Silloin en tullut yhtään ajatelleeksi, mutta nyt vasta huomaan, että minähän voin antaa hänelle!

— Hm, — pani mamma, — Tuskinpa se ottaa vastaan sinulta.

— Miksei?

— Muuten vaan, sinun kertomuksistasi päättäen. Nehän ovat kaikissa tapauksissa kapitalistien rahoja.

— Ei, ei mamma, kyllä hän ottaa vastaan minulta. Minä sanon hänelle, etteivät ne ole papalta perityt.

— Olet tainnut itsekin vähän epäillä.

— Kyllä hän ottaa. Kunhan vaan pääsen kaupunkiin ja tapaan hänet, ihan varmaan hän ottaa.

* * * * *

Heidän tullessa puistosta ja kulkiessa pihalle seisoi siinä vielä oven edessä viimeinen kuorma, jonka oli määrä asemalle. Miehet paraillaan viskasivat köyttä sen ylitse, sitoakseen sitä. Kaksi pienempää kuormaa oli jo ennen mennyt. Tässä näkyi mammalle ja Helenalle kuuluvia tavaroita — kaikki tuttuja vuosikymmenien takaa. Ja ilman niitä tuntui viimeisen yön viettäminen kotikartanossa vieraalta, niinkuin olisi keskievariin pitänyt mennä huonetta hakemaan.

Mamma seisoi Helenan käsivarresta pidellen pihaylänteellä. Hän katseli milloin kuormantekoa milloin Helenaan.

— Lapsi, mistä sinä otat tuon voiman? — puhkesi hän sanomaan. — Tätä tapausta, tätä kukistumista olen juuri sinun tähtesi semmoisella kammolla aina odottanut. Ja nyt minä itken, mutta sinä seisot rauhallisena ja tyyneenä onnettomuuden keskellä!

— Siksi että minä uskon, mamma.

— Mihin sinä uskot?

— Uskon että maailmassa kohta tapahtuu suuria, suuria asioita, joiden rinnalla tämä kaikki ja koko meidän kohtalomme ei merkitse mitään.

— "Kaikki tulee muuttumaan?" — hymyili mamma, toistaen Helenan vanhoja sanoja,

— Kaikki, kaikki tulee muuttumaan! — sanoi Helena, juhlallisena korkeuteen katsoen.