ENSIMÄINEN OSA

Kotikartano.

Hovin entinen omistaja, vanha maalainen aatelismies, oli ollut saita ja itsepäinen ihminen. Saituus ilmaantui etenkin siinä omituisuudessa, ettei hän antanut kajota metsiinsä, olivatpa ne missä hinnassa tahansa; ei ainoatakaan puuta saanut myytäväksi kaataa! Ei edes lahoavia! Ei että sanalla edes salli ehdottaa mitään sellaista. Se oli hänen aivojensa kiinnekohta, jonka ympärillä sai kaikki mielin määrin pyöriä, mutta se kohta itse vaan ei liikkunut. Vanhoina päivinään hän alkoi saituudesta elää hyvin yksinkertaisesti, melkein talonpoikaisten tavalla, ja ihan yksin yläkerrassa, riidassa kotolaistensa kanssa, joille ukon yksinkertaisuus tuntui pakolliselta. Mutta ukko ei perääntynyt. Ruokakin vietiin hänelle ylös, kun muut söivät alakerrassa.

Ihmiset pitivät häntä muuten pahana ja siveettömänä miehenä ja ilkkuivat hänen monia syrjäisiä lapsiansa, joista hän ei pitänyt vähintäkään huolta. Oli häntä käräjilläkin koetettu langettaa lapseneläkkeitä maksamaan. Näkö oli kaikilla näillä lapsilla ihan sama, samat muljosilmät ja sama pitkulainen päänmuoto. Mutta semmoisia todistuksia, jotka käräjille olisivat kelvanneet, ei ollut. Ja niin hän voitti kiusaajansa.

Laillisesta avioliitosta oli hänellä yksi ainoa lapsi, poika, joka hänen eläessään kasvoi täysikäiseksi ja meni naimisiin.

Tätä ainoata lastansa ei hän rakastanut, sillä äiti oli sen kasvattanut vastoin hänen makujansa ja pois yksinkertaisista tavoista. Aivan pian joutui poika isänsä pahimmaksi riitamieheksi.

Poika tuli ihan toista maata kuin isä. Hän oli hyvin tiukka aatelisesta kunniastansa ja suvustaan, ja hankki jo nuorena virkamiehenä itsellensä hovijunkkarin arvonimen. Kyllä oli poikakin itsepäinen, mutta ei samoissa asioissa, ja isän itsepäisyyden rinnalla hänen täytyi alistua.

Hovijunkkarille syntyi vielä isäukon eläessä kuusi lasta, joiden ikäväliä oli minkä kaksi, minkä puolitoista vuotta, minkä tuskin sitäkään. Nuorin lapsista ehti kasvaa yhdennelletoista.

Sitten tapahtui, että näiden lasten äiti kuoli, ja vuoden kuluttua olisi hovijunkkari mennyt uusiin naimisiin, mutta siihen teki nyt isäukko kaikista jyrkimmän esteen. Tuuma ei ukkoa miellyttänyt. Hän vaati, että siinä tapauksessa muuttakoon erilleen asumaan uuden vaimon kanssa. Vaaria kannattivat tässä vastustuksessa hovijunkkarin omat lapset, jotka tulivat asian johdosta kireihin väleihin isänsä kanssa. Vaari rupesi suunnittelemaan testamenttia, jolla olisi estänyt mahdollisia uusia lapsia perinnöstä, ja keksikin vihdoin sopivan keinon. Hän määräsi kaiken omaisuuden lapsenlapsille, ja pidätti pojalleen, hovijunkkarille, ainoastaan oikeuden olla elinaikanansa näiden lasten jakamattoman pesän holhoojana.

Nyt tuli hovijunkkarin vuoro näyttää itsepäisyyttänsä. Hän meni kuin menikin uusiin naimisiin. Nai ruotsikon, joka oli kreivillistä sukua, ja toi uuden vaimonsa kohta kartanoon. Vaari pysyi tiukasti yläkerrassaan. Mutta lapset riitaantuivat kokonaan isän kanssa, eivätkä enää tahtoneet kartanossa asua, vaan muuttivat kaupunkiin sukulaistensa luokse.

Mykkä sota jatkui sitä julmempana ukon ja hovijunkkarin välillä, joka viimeisiin asti toivoi saavansa ukon peruuttamaan tuota testamenttia. Ja ehkä se olisi onnistunutkin. Hovijunkkarille syntyi uusista naimisista tyttö, joka ehti kasvaa kolmen vuoden ikäiseksi ukon eläessä, ja tämä tyttö — Helena oli hänen nimensä — oli niin sievä, että vanhan äijän nähtiin kerran leikkivän sen kanssa. Hovijunkkarilla oli täysi syy luulla ukon muuttavan määräyksensä.

Mutta ennenkuin mitään sellaista ehti tapahtua, kuoli ukko sydänhalvaukseen, ja perilliset valvoivat testamentin.

Hovijunkkari otti siis kartanon haltuunsa holhoojana. Hän läksi ensiksi Ranskanmaalle tutkimaan muutamia tehdasliike-seikkoja. Kun hän sieltä palasi, perusti hän koskeen uuden sahalaitoksen, jossa sahautti kartanon omaa metsää. Toisen puolen metsistä myi, ja laittoi samaan koskeen vielä kaksi muuta suurta tehdasta.

* * * * *

Niin että Helena, kaikista testamenteista huolimatta syntyi rikkaaseen ja ylelliseen elämään.

Pikku Helena sai ajella lystikseen pienillä vaunuilla, joiden eteen oli valjastettu valkoset pukit. Ne oli pappa ostanut suuresta sirkuksesta Pietarista. Niitä oli kaksi peräkkäin, siniset silkkihihnat kulkivat valjaina toisesta toiseen molemmin puolin, kiinnitettyinä kunkin pukin pikku länkiin ja mahavöihin. Ja ne olivat niin opetetut, että aina kulkivat peräkkäin pitkin hiekkakäytäviä, pysähtyivät, läksivät juoksuun, hiljensivät ja kääntyivät, ranskalaisten komennushuutojen mukaan.

* * * * *

Kotikartano oli Helenan muistissa lapsuuden aikoina tämmöinen: Se seisoi niemekkeellä, jonka ympäri luikerteli koskiset, saariset virran vedet. Kartano oli kivirakennus, vanhankuosinen, valkoinen, kaksikerroksinen, taitekattoinen, ilman räystäitä ja ilman erivärisiä ikkunanpieluksia. Editse kierteli silkonen santakäytävä pyöreän nurmikentän ympäri, johon ihmismaun mukaan oli istutettu poppeleja ja pensaita, ja keskelle laitettu kukkapyramiidi, hopeinen hohtopallo ylimmäksi. Edempänä oli suuri tiilinen, kirkonmuotoon rakennettu talli ajeluhevosia varten. Oikealle kohosi sankkametsäinen vuori, ja yltympäri muualla näkyi virranhaarojen välissä vuorisia korkeita pikku saaria. Lähimpään saareen vei ristikkokaiteinen valkea silta. Mutta saarien takana oli taas vuoria, niin että valkonen kartano lehmuksineen oli kuin kattilan pohjalla ja melkein aina hienossa pimennossa kaikilta muilta kuin yläisen taivaan valoilta.

Myöskin muisti Helena varhaisesta lapsuudestaan, että häntä oli juonitellessa peloteltu sanoilla: talonpojat tulevat! Talonpojat olivat ikimuistoisista ajoista olleet tämän kartanon vihollisia sen vesisulun vuoksi, jota kosken käyttäminen vaati. Kerrottiin ylävesistön talonpoikien ennen muinoin tulleen väkirynnäkölläkin sulkuja rikkomaan, että vesi olisi heidän niityiltänsä laskenut. Sanottiin silloin tuotetun kasakoita kartanon puolta pitämään ja että oli syntynyt verinen kahakka näiden ja talonpoikien välillä. Myöhempinä aikoina eivät talonpojat tosin enää tehneet mitään väkivaltaa, mutta sen sijaan he käräjöivät alituiseen hoviherran kanssa. Ja jos nykyisen hovijunkkarin isän aikana, kun saha seisoi, olikin ollut vähän rauhaisempaa, niin sitä kireämpi oli nyt tämän hovijunkkarin ja talonpoikain väli, kun hänen tultuaan kartanon hallitukseen sulut heti nostettiin entistäkin korkeammalle, ja vesi pitkästä aikaa jälleen seisoi talonpoikien niityillä.

Pikku Helena oli sentähden jo hyvin varhain oppinut ymmärtämään, että talonpojat olivat kaikkien heidän synnynnäisiä vihollisiaan.

Tallirenki ja seppä kengittäessään hevosta puhelivat jotain keskenään naureskellen, ja kun Helena hetkeksi pääsi irti ranskalaisen guvernantin kädestä ja tuli sitä kengitystä katsomaan, ehtivät he hänelle kertoa, että niin rikkaasti ei ollut vielä yksikään kartanon entisistä haltijoista elänyt kuin nyt Helenan pappa.

Helenan meni suu auki.

Ensi kerran hän silloin tuli ajatelleeksi kotikartanoa ulkoapäin. Ja sepän nauru kammotti häntä. Hän ajatteli, että nuo kaksi ehkä ovat talonpoikien puolella.

Vielä oli ranskalainen guvernantti kerran, vähän pelottaakseen Helenaa pahanteosta, ottanut hänet syliinsä ja kertonut semmoisen sadun, että ukko Jumala rankaisee pahoja ylhäisten lapsia antamalla heidän syntyä kuoleman jälkeen uudestaan, mutta — talonpojiksi.

— Ja ihanko saa asuakin likasessa tuvassa?

— Ihan, ihan niinkuin talonpojat, — vahvisti guvernantti.

— Etteikö pese itseään ja syö likasilla käsillä?

— Niin, niin.

— Ja maatako ilman lakanaa?

Guvernantti veti kasvonsa kurttuun ja yllyttäen Helenaa sanoi:

— Niin ajatteles: ihan ilman lakanaa, semmoinen vaan karkea olkimatrassi ja joku välly, viheriän harmaa liasta, hyi!

— Ja niillähän on lutikoita!

— Ah, — sanoi ranskalainen neiti yhä enemmän rypistäen inhosta kasvojansa.

Ei, parempi yksinäiselle meren kalliolle, tai pois kotoa vuorikotkan pesään, missä kotka noukkii pala palalta suuhunsa; sitä ei kukaan näe eikä se olisi edes mikään häpeä tuon toisen asian rinnalla.

Mitään kauheampaa rangaistusta ei Jumala Helenan mielestä todella olisi voinut keksiä. Jos hän olisi polttanut liekeillä, ottanut silmän tai tehnyt toisjalkaiseksi, ei se olisi ollut mitään verraten siihen häpeään ja mittaamattomaan kärsimykseen, minkä talonpoikaiseksi muuttuminen olisi Helenalle tuottanut.

Olisihan Helena koko ajatuksen heittänyt, mutta ei hän voinut, kun ei voinut ymmärtää miksei Jumala olisi tämmöistä rangaistusta todella käyttänyt. Siinähän oli oikeudenmukaisuutta, sillä olivathan kaikki ihmiset oikeastaan yhdessä arvossa Jumalan edessä, kuten mamma aina sanoi. Eikä mikään siis voinut olla luonnollisempaa kuin että talonpojat tulevaisessa elämässä saivat olla herrasväkenä ja herrasväet talonpoikina.

Pappa ja mamma.

Helenan äiti oli tuotu Ruotsista. Hänen kotiperheensä oli köyhtynyttä kreivillistä ylimyssukua, jolla tosin oli kaikki tapain hienoudet säilyneet, mutta ulkonaiset arvon merkit olivat kaikki kuluneet pois. Päätunnusmerkkejä oli yhdeltä puolen hienous ajatuksissa, käytöksessä, sanoissa ja suhteissa ihmisiin ja toiselta puolen täydellinen vapaus kaikista uskonnollisista ja yhteiskunnallisista ennakkoluuloista. Heidän sukunsa perintönä oli pysynyt horjumaton siveys, joka oli luonnoksi muuttunut ja erillään uskonnollisista vaikuttimista.

Tämä ominaisuus tarttui äidistä Helenaan. Kun Helena muisteli lapsuuttansa, oli hänelle kaikkein selvimpänä se seikka, että hyvänä oleminen ja pysyminen ei hänellä koskaan ollut yhteydessä uskonnonopetuksen kanssa.

Kun Helena oppi itseänsä arvostelemaan, tunsi hän aina suurta hengen yhteyttä äitinsä kanssa. He olivat samalla tavalla molemmat tarkat tunteittensa erittelemisessä ja sisimpien vaikutintensa näkemisessä, niin etteivät tarvinneet kuin katsahtaa toisiinsa ymmärtääkseen pitkiä ja monimutkaisia asioita ja suhteita elämässä. — — —

Isä oli ihan toisenlainen kuin äiti. Helena muisti häntä niinkuin jotakin vierasta ihmistä, johon tutustui vasta sittenkuin jo oli oppinut paljon ajattelemaan ja monia asioita ymmärtämään. Asia olikin sellainen, että pappa Helenan pienenä ollessa oleskeli hyvin pitkän aikaa ulkomailla.

Helena oli isän poissa ollessa kadottanut oman muistonsa hänestä, mutta mamma oli sen sijaan puhunut alinomaa papasta ja kaikella tavalla kuvaillut häntä Helenalle, ja siitä olikin tälle syntynyt ainoa kuva isästä.

Aina kun mamma hämärissä otti Helenan syliinsä ikkunan viereen, tiesi Helena jo, että nyt ruvetaan papasta puhumaan. Ja niin ruvettiinkin. Eikä mamma päästänyt Helenaa käsistänsä ennenkuin sanat loppuivat.

Mutta vaikka Helena tiesi mamman kertomuksista papan kasvojen vähimmätkin piirteet, tiesi tarkkaan hänen pituutensa, ryhtinsä, silmäin värin ja parran muodon, — oli Helena sitä uteliaampi omin silmin näkemään mimmoinen pappa oli. Ja oli sentähden täynnä maltitonta uteliaisuutta, kun vihdoin koitti odotusten perästä se päivä, jolloin papan oli tuleminen.

Mamma matkusti vastaan useita asemavälejä ja otti Helenan mukaansa. Ja mitä lähemmäksi he tulivat määräpaikkaa sitä kiihkeämmin mamma odotti. Helena olisi katsellut ikkunasta ja kysellyt ja puhellut siitä mikä milloinkin vilahteli ohitse, etenkin kun sen kaiken joukossa oli paljon kummallista ja ennen näkemätöntä. Mutta mamma tahtoi puhua vaan siitä yhdestä. Hänellä oli pieni kultakellonsa kädessä, johon hän katseli ja saneli yhä: "nyt ei ole enää kuin puoli tuntia niin näemme papan, nyt vaan 20 minuuttia, Lelle, Lelle, kuuletko, mitä mamma sanoo: ei ole enää kuin kaksikymmentä minuuttia!" Mamma hyräili jotain innoissaan junan tahtiin. Oli koonnut parasollinsa ja väskynsä ja oli valmiina, ja hänen poskensa punottivat ja hän häiritsi Helenaa tempoen häntä syliinsä ja syyttä suudellen kesken kaikkia ikkunasta-katseluja.

Kun tultiin määräasemalle, niin vastaantuleva juna juuri samassa seisahti viereen, ja aivan oikein: asemasillan toisesta päästä näkyi pappa menemässä odotussaliin puhellen jonkun herran kanssa.

Pappa oli kyllä semmoinen kuin mamma oli kertonut. Kasvot olivat kiiltävät ja poskipäät terveen väriset vaikka vähän liiaksi punaset. Ruskeat silmät loistivat pyöreinä; harva, kihara ja kiiltävä musta parta näytti läpitsensä alaleuan piirteet. Hänellä oli hyvin pitkä vaalea palttoo ja harmaa puolisilinteri, jonka ympärillä ja reunoissa oli valkoset silkkinauhat.

Mutta vaikutus papasta oli Helenalle odottamaton. Pappa tuntui kovin ankaralta ja pelottavalta, ja koko mamman antama kuva hajosi siinä silmänräpäyksessä. Helenasta näytti siinä hetkessä oudolta, että mamma tunsi tuota herraa, ja että mamman käsi, jolla hän piteli Helenan kädestä, selvästi ilosta vavahti, kun hän sen herran huomasi.

Mamma riensi, pikku Helenan juostessa ja pidellessä kädestä, pappaa kohti.

Ehtimättä vielä luo mamma jo huusi riemuissaan:

— Konstantin!

Pappa silloin nosti kummastuneena päänsä ja useat vieraatkin kääntyivät ehdottomasti ja katsoivat mammaan. Mutta mamma ei mitään huomannut, vaan juoksi pappaa kohden. Varmaan pappa ihmisten tähden vähän häpesi. Sillä Helena huomasi, että mamma oli aikonut panna kätensä papan kaulan ympäri, mutta että pappa ikäänkuin esti sen ja vilkaisten ihmisiin vaan ojensi kätensä. Myöskin ajatteli Helena, että pappa ehkä siitä syystä ei niin erittäin ilostunut, kun oli itse tahtonut äkkiarvaamatta tulla kotiin, mutta nyt he mamman kanssa päinvastoin olivat ehtineet ennen.

— Jaha, tässäkö nyt on pikku Lelle, — sanoi pappa ja kääntyi näyttämään vieraalle herralle tytärtänsä, mutta vieras herra ei enää ollut hänen takanansa. Pappa meni vähäksi aikaa kyykkysilleen, katsellakseen Helenaa kasvoihin, ja sanoi sitten:

— No, olethan sinä tullut aika sieväksi tytöksi. Se on hyvä.

Muutaman sanan vaihdettuaan mamman kanssa pappa katsoi kelloonsa ja sanoi pitävän mennä ravintolaan syömään, sillä ei ole paljon aikaa. —

Helena ja mamma jäivät odottamaan asemasillalle ja mamma tuli niin ajatuksiinsa, ettei kuullut mitään mitä Helena kyseli veturin pyöristä.

Mitä pappa ja mamma keskustelivat sitten vaunussa, kun he junan kulkiessa ja täristessä istuivat vastakkain, ei Helena kuullut tai ei ymmärtänyt. Näki ainoastaan, että mamma katseli ulos niin ajatuksissaan, että näytti melkein kuin olisi ollut pahoillaan. Ja posket olivat hänellä palavina.

Helena muisteli sittemmin tätä tapausta niin monta kertaa, että hän vihdoin, alettuaan asioita ymmärtää, rupesi ikäänkuin muistamaan myöskin, että pappa todella olisi silloin jotain erityistä sanonut mammalle, josta mamma muka loukkaantui. Ei Helena muistanut mitä se nimenomaan oli, mutta muisti kaikki papan ja mamman katseet ja liikkeet. Enimmäkseen pappa ja mamma tosin istuivat puhumatta mitään, mutta Helena tahtoi muistaa, kuinka pappa, puhuttuaan silloin tällöin mammalle jotain, kun junanmelulta saattoi ääntänsä korottamatta tulla kuulluksi, vihdoin otti taskustaan sanomalehden, kääri sen auki ja tuskin tuntuvasti röyhtähtäen ja suutansa mauskauttaen äskeisen syönnin jälkeen, alkoi lukea. Sitten hän luki ja luki ja luki, eikä Helena sen koommin häneen katselemisesta viisastunut. Mutta mamma pani kyynäspäänsä ikkunanpieltä vastaan ja nojasi leukansa käteen ja Helena näki selvästi, että hänen silmänsä vähitellen reunoista punertuivat ja kostuivat, kunnes niiden sini vihdoin ihan särkyi kyynelten loisteeseen.

Ihan varmaan Helena huomasi, että juuri tästä ajasta asti papan ja mamman suhde oli toinen, kuin se mamman kertomuksista päättäen oli ennen ollut.

Nyt oli pääasia heidän suhteessansa se, etteivät he puhuneet mitään toistensa kanssa.

Helena ensi alussa luuli, että tuo kuului ehkä heidän tapaansa. Mutta eräänä iltana, kun ei ollut ketään vieraita ja pappa ja mamma ja Helena ainoastaan kolmisin istuivat teepöydän ääressä, Helena huomasi, että tämä puhumattomuus oli jotain erikoista. Molemmat puhuivat näet hänelle, ihan selvässä tarkoituksessa puhua siten toisilleen. Ei Helena ainakaan ymmärtänyt miksi he juuri hänelle yhtäkkiä olisivat semmoisia asioita niin suurella huomiolla puhuneet. Sitten he taas vaikenivat ja pappa ainoastaan pari sanaa sanoi suoraan mammalle, joiden jälkeen mamman tuli taas kyyneleet silmiin, mutta pappa otti äkkiä hopea-kehyksisen teelasinsa, nousi tuoliansa rämistäen ja meni sanomatta hyvää yötä omalle puolellensa.

Siitä saakka Helena alkoi panna merkille papan ja mamman suhteita ja erittäin hän rupesi kaikissa mahdollisissa tilaisuuksissa kuulostelemaan puhuivatko he keskenänsä ja mitä puhuivat.

Sattui yhä useammin ettei ollut vieraita, sillä ei näillä enää ollut niin hauska hovissa ja sen puistossa kuin ennen, papan poissa ollessa.

Oli pitkiä viikkoja ja meni kerran kuukausikin, ettei hovissa ketään käynyt. Päivällisillä oli sentään aina joku muukin, milloin sahan milloin tehtaiden isännöitsijät, milloin inspehtori, milloin mitäkin asiaherroja. Aamiaiset pappa ja mamma söivät eri aikoina, pappa vähän varhemmin. Mutta illallisilla he aina tapasivat toisensa. Mamma istui ja odotti teekyökin ääressä, kunnes alkoi kuulua papan askeleita ensin kaukaa ja sitten salin ylitse. Silloin mamma rupesi kaatamaan teetä ja lupasi Helenan alkaa laittaa voileipää. Pappa tuli, istui, otti mammalta vastaan teelasin, kääri hitaasti auki ruokaliinan, pisti sen nurkan kaulaansa ja levitti muun osan rintansa yli. Hän toi aina oman puolensa ajatukset mukanaan tänne ruokasaliin, joskus vielä ikäänkuin hymyili itsekseen äskeisiä ajatuksiaan, joskus taas olivat silmät rypyissä ja tuijottivat viiteen kohti, mutta aina hän samalla tavalla valkosilla jalokivillä koristetuilla sormillaan varovasti siveli harvaa kiharapartaansa, niinkuin se olisi ollut jokin helposti särkyvä lasikapine.

Ja niin he sitten olivat vaiti. Teekyökki sihisi, seinäkello naksutti. Sitte mamma ojensi käden ottaakseen papan tyhjän lasin, ja pappa taas ojensi kätensä ja otti täyden lasin mammalta. Mutta ei sanaakaan puhuttu. Ja sitten taas pappa nousi, ja sanomatta hyvää yötä läksi menemään. Ja niin kuuluivat askeleet ensin salin yli, sitten kauempana, sitten ihan katosivat yläkerran rappusiin, ja kuuluivat uudestaan jonkun ajan kuluttua epäselvänä kuminana, kun hän kulki yläkerran salin poikki, omaan kamariinsa siellä.

Ei koskaan Helena voinut tähän asiaan tottua. Päinvastoin, mitä vanhemmaksi hän tuli, sitä enemmän häntä vaivasi tämä arvoitus ja sitä enemmän hän kärsi istuessaan kolmantena äänettömänä tee-iltasen ääressä.

Kun vaan olisi päässyt sen arvoituksen perille — sen kummallisen, salamyhkäisen arvoituksen, joka oli papan ja mamman välissä! Miksi ei pappa eikä mamma voineet sanoa toisilleen yhtä ainoatakaan sanaa? Tai edes joskus, joskus taputtaa toistansa olalle? Ei, ei sitäkään olisi tarvittu. Kylläksi olisi ollut pieni hymähdys kunkin erotessa omalle puolelleen. Ja ilo olisi pulpahtanut, paisunut, ja riemu remahtanut Helenan sydämmessä. Hän olisi ollut niin onnellinen, niin äärettömän onnellinen riisuessaan itseään makuulle, ei olisi raatsinut koko yönä nukkua pelkästä onnesta ja aamulla vielä olisi laululla ihmiset herättänyt.

Kun Helena täysikasvuisena joskus pani silmänsä kiinni tahtoen muistella nuoruuttansa, ei hänen eteensä tullut muuta kuin tämmöinen loppumattoman pitkä ilta, joka laajentui vuosiksi ja otti kaiken sijan, niin ettei tuntunut olevan muuta muistettavanakaan.

Vieraita.

Kerran, pitkän loman perästä, eräänä kovana, kirkasaurinkoisena pakkaspäivänä tuli hoviin vihdoinkin vieraita. Jo hyvän matkan päästä olivat maantiellä nähneet kuomureen lähestyvän ja juosseet sisälle sanomaan.

Mamma puhalsi jäätyneeseen ikkunaan aukon ja he seisoivat Helenan kanssa arvailemassa, ketä tulijat saattavat olla. Suuri kuomureki se vaan oli ja kaksi hevosta oli edessä.

Vasta käänteessä mamma tunsi hevoset, vavahti ilosta ja auttaen Helenaa ikkunalta sanoi, kiireesti mennen vastaanottoa valmistamaan:

— Nyt saat varmaan nähdä myöskin pikku Georgin, hän on juuri sopiva leikkikumppali sinulle.

Ja meni.

Helena tiesi tästä keitä ne olivat, sillä Georgin pappa ja mamma olivat ennenkin käyneet heillä. Helena muisti vaan, että ne olivat hyvin iloset ja puheliaat ja aina istuivat liketysten ja taputtivat usein toisiaan, ja että Georgin pappa oli punanaamainen ja silmät ja kaikki kasvot aina naurussa. Mutta Georgia itseä ei Helena ollut nähnyt, sillä Georgia ei oltu ennen koskaan otettu mukaan.

Georgin vanhemmilla oli suuri maakartano neljän peninkulman päässä hovista. Mutta eivät he siellä asuneet muulloin kuin jonkun osan kesää ja joskus jouluna, niinkuin nyt, milloin eivät olleet ulkomailla. Eivät he sitä maakartanoaan pitäneet muun kuin tulojen vuoksi, eivät myöskään ainoan lapsensa, Georgin vuoksi, sillä tämä aijottiin panna kadettikouluun ja kasvattaa upseeriksi. Pikku Georgia kasvatettiin kaupungissa.

Kyllä tulikin ihan toinen elämä hoviin, kun nämä vieraat saapuivat. Kaikki paikat täyttyivät heidän nauruillaan ja huudahduksillaan. Punakasvoinen setä, kun vaan jotain merkillisempää näki tahi tuli ajatelleeksi, alkoi heti huutaa lihavalle tädille, vaikka tämä ei ollut lähimaillakaan:

— Aurore, hoi! Aurore! Onko moista nähty! Tulehan tänne, Aurore!

Ja sitten ei tarvinnut olla muuta kuin joku erinomaisempi ruukku-alus kasvihuoneessa!

Jos täti Aurore kuuli sedän huutoja, niin hän alkoi vastailla ja rientää huutoon päin.

— Ah, mon chère, missä sinä olet?

Toinen vastasi:

— Uu-u?

Papan ja mamman puhumattomuuskin tahtoi toisinaan tämän kautta mennä tyhjiin. Heidän piti usein nauraa mukana, ja sillä lailla sanoa jotain toisilleenkin.

Se erinomainen asia, minkä Helena setän ja tätin suhteen tuli kuulleeksi, oli, että he olivat yhä "rakastuneet" toisiinsa. Helena oli kahdestikin kuullut aikaihmisten sitä sanovan, ja tuli hyvin uteliaaksi tietämään mitä se merkitsee. Hän rupesi sitä asiata seuraamaan ja teki semmoisen huomion, että setä ja täti usein taputtelivat ja suutelivat toisiansa ja kerran istuivat samassa keinutuolissa, täti setän sylissä. jolloin muut merkitsevästi hymyilivät. Kerran taas setä tuli kyökkiin, missä mamma ja täti olivat, eikä ollut muuta asiaa kuin otti tätiä vyötäisistä eikä hellittänyt ennenkuin täti, leikkien vihaista, työnsi hänet pois sanoen:

— Mitä lapsetkin semmoisesta ajattelevat! — — —

Uteliaana oli Helena vastaanottanut erittäinkin Georgin. Tämä oli talutettu reestä sisään niin umpeensa vaatteihin käärittynä, ettei hänestä ollut näkynyt ensin mitään. Kasvot olivat kiedotut vöihin ja saaleihin. Ja vasta pitkän aukomisen perästä tuli esiin ensin hieno nenänpää ja vihdoin ruskeat silmät ja kuumenneet posket ja tumma, hyvin tiheä tukka, joka oli hiostunut ja kihartunut ohimoissa ja otsanrajassa. Georg, päästyään näkemään maailmata, katseli jonkun aikaa kummastuneena ympärilleen, sitten meni äidilleen jotain valittamaan, luultavasti sitä, että oli hiostunut, ja sitten vasta äitinsä kädestä pidellen esitettiin papalle ja mammalle.

— No! — sanoi Georgin äiti, lykäten häntä Helenan luo, — tutustuhan nyt tämän pienen kavaljeerin kanssa.

Lapset antoivat toisilleen kättä, ja ystävyyden merkiksi Helena rupesi heiluttamaan Georgin kättä edestakasin.

— Kas kuinka ne ovat yhdenpituiset! — sanoi Georgin äiti, ihastuksella katsellen lapsia.

— Ne ovat aivan yhdenikäisetkin, — sanoi mamma.

— No se ei haittaa, kyllä niistä sentään voi tulla sievä pari; — ah, mon chère, — kääntyi hän miehensä puoleen: — oletko nähnyt jotain kauniimpaa! — Tules tänne, rakas pikku Helene, että täti saa sinua puristaa!

Ja hän todella kumartui alas ja painoi Helenan molemmin käsin syliinsä ja suuteli kasvoihin ja kaulaan ja suuhun, ja puristi vastaansa niin että teki kipeätä.

Georgin leikkisä isä teki piloilla kohteliaan kumarruksen Helenalle, harppasi jaloillaan, löi kantapäänsä yhteen ja suuteli kädelle.

— Katso nyt, Georg, että kohtelet hyvin tätä pikku kukkaa, — sanoi hän Georgille silittäen Helenan kättä omiensa välissä, — sinun täytyy oppia ritariksi, sinun täytyy suojella häntä, olla huomaavainen hänelle ja palvella häntä.

Lapset katselivat toisiaan epäluulolla, ja kädet erosivat.

Sitten menivät vanhemmat ihmiset kaikki vastaanottohuoneihin ja Helena sanoi Georgille:

— Ei minulla ole enää kuin neljä nukkea, sittenkuin Mimmi meni rikki.

— Ohhoh, vielä sinä nukeilla leikit!

— Etkös sinä sitten leiki?

— En minä semmoisia.

— Mitäs sinä leikit?

— Pappa teetti minulle kaaripyssyn ja on minulla poni-hevonen, joka kiikkuu.

— Mutta meilläpä on eläviä poni-hevosia, jos tahdot tietää.

— On meilläkin, mutta ne ovat paljon suurempia.

— Ei ne sitten olekaan poni-hevosia ha-ha-ha, sillä ponihevoset ovat juuri pieniä.

— Niin no, ei ne erittäin suuria ole.

— Mennäänkö talliin katsomaan, — ehdotteli Helena, kun ei muuta yhteistä leikkiä voinut keksiä.

Mutta kun mentiin kysymään lupaa, sanoivat Georgin ja Helenan mammat, että oli liian kylmä mennä talliin, ja että leikkisivät sisällä.

Siis he menivät lastenkamariin, missä Helenan kaikki leikkikalut olivat.

Kyllä Helena muutamia niistä itsekin piti liian lapsellisina leikkikaluina ja lykkäsi pois osottaakseen, ettei hänkään nyt sentään tuollaisista —. Mutta Georg ei ollenkaan tahtonut tietää mistään leikkikaluista, vaan tahtoi mieluummin puhella ja leikkiä suuria. Siinä asiassa tunsi Helena olevansa kovasti takapajulla hänestä.

Seuraavana päivänä oli leuto sää, ja Helena ja Georg päästettiin talliin.

Täällä Helena kohta huomasi, ettei Georg ollut oikein alallaan, vaan ikäänkuin pelkäsi mennä pilttuuseen.

Kuski pani ponin selkään satulan ja nosti Helenan siihen, sekä päästi ponin valloilleen. Kauan tallissa seistuaan läksi poni ilosesti hyppien juoksemaan ja Helena sitä vaan yllytti pienellä ruoskapiiskalla. Kun hän tuli takasin ja hyppäsi alas, sanoi kuski:

— No eikös nuori herra tahdo kanssa koettaa.

Georg ei kehdannut kieltää, ettei luultaisi hänen pelkäävän. Hänelle muutettiin toinen satula, ja kuski keikautti hänet ylös.

Kyllä Helena oli kohta huomannut, että Georg vähän hätäili, mutta kun hän oli nostettu ylös ja poni, peläten ruoskaa, otti hypyllä vauhdin tallista, kipristyi Georg raukka molemmin käsin satulaan ja heitti ohjakset valloilleen. Poni juoksi ihmeissään pihalle, heilutti päätään edestakasin, hyppeli ja alkoi sitten lennätellä outoa ratsastajaansa pitkin kenttää. Helena nauroi kohti kulkkua tallin ovessa.

— Pruu. pruu! — huusi Georg ja hänen äänensä muuttui vähitellen itkeväksi hätähuudoksi.

Kuski tuli tallista.

— Sjoh, sjoh, — pani hän ojennetuin käsin hevoselle, joka ei heti antautunut. Poni tiesi, ettei kuskilla ollut leipää, eikä tullut luo, vaan juoksi suoraan tallia kohden, jonka ovelta Helena tarttui sen suitsiin.

Georg itki ääneen. Ja nyt vasta Helenan tuli häntä sääli, sillä ei hän voinut ymmärtää, kuinka Georg selviytyy tästä tapauksesta. Teki mieli nauraa, mutta oli myöskin kovasti sääli. Ja Helena pakotti suunsa pysymään ihan nauramattomana ja tahtoi vaan auttaa Georgia.

— Niin, ethän sinä ole tottunut ratsastamaan ponilla, — sanoi hän keksien Georgille valmiit puolustukset.

Ja otti Georgia kädestä ja lohdutteli: älä viitsi välittää, mennään väen puolelle, mennään!

Ja käsi kädessä he kulkivat pihan yli väen puolelle.

Georg oli tämän tapauksen perästä nöyrtynyt mitä hevosiin tulee, ja katsoi Helenaan siinä suhteessa niinkuin vanhempaan, vaikka he olivat yhdenikäiset.

Georgin leikki.

Sisällä pysyi Georg sitävastoin kerrassaan voiton puolella, erittäinkin tietojensa vuoksi. Hän ihmetteli ja vähän pilkkasikin Helenan käsityksiä niinpian kuin tuli kysymys suuren maailman asioista siellä pääkaupungissa. Helena saattoi kysellä niin lapsekkaita, että Georgin piti tuon tuostakin purskahtaa nauruun. Tämä Georgin ylimielisyys esti Helenaa kyselemästä kaikkea mitä olisi ollut kylläkin utelias tietämään, ja hän sai vaan kautta rantain urkituksi asioita Georgilta. Teaatterit, tanssiaiset ja muut semmoiset olivat Helenalle suuria uutuuksia. Ei Helena itse ollut tässä sanattomassa talossa nähnyt tanssittavan. Ja kun Georg näytti hänelle polkka-askeleet, ei hän tiennyt nauraako vai ihmetellä, mutta oli vaan kovin utelias. Georg koetti tanssia yhdessä hänen kanssaan, mutta eihän se Helena, — sekoitti tahtia ja polki jaloille.

Kaikkein enin ihmeissään oli Helena, kun Georg opetti erään uuden leikin, jota sanottiin "hääleikiksi".

Leikki alkoi sillä, että heidän piti olla ensin "kihloissa". Sormukset hankittiin, ja Georg vaati Helenaa käymään käsi kädessä sekä käski hyvin nauramaan ja näyttämään iloselta. Itse hän muka taputteli Helenaa yhtämittaa, juuri niinkuin hänen vanhempansa toisiaan, ja sanoi, että oikeastaan pitäisi vielä suudella, johon Helena ei kuitenkaan suostunut.

Sitten Georg pani toimeen vihkiäiset muka kirkossa. He asettivat ruukkukasveja kahteen riviin ja ripustivat poimuihin lakanoita sinne tänne. Georg laittoi kumotuista tuoleista aituuksen, johon pystytti mustan takin kävelykepin varaan, vaati Helenaa hankkimaan kaksi pallia aituuksen eteen, sekä pisti äidiltään lainatun sormuksen taskuunsa. Nyt he asettuivat polvilleen pallien päälle ja Georg alkoi supattaa jotain yksitoikkoisella äänellä, kunnes otti sormuksen taskustaan ja pisti Helenan käteen, ensin etusormeen sitten keskiseen ja vihdoin nimettömään. Sitten taas mymisi jotain ja lopuksi käski nousemaan ja rupesi suutelemaan Helenaa. Helena pani kovasti vastaan, mutta Georg vakuutti, että niin täytyy ja että niin aina tehdään, kun vihitään, ja vielä kertoi, että kun mennään naimisiin, niin täytyy aina suudella eikä koskaan saa suuttua.

Tästä asiasta heillä syntyi riita. Helena väitti ettei se ole totta, ja perusti siihen, ettei hänen vanhempansa koskaan suudelleet toisiansa. Johon Georg vastasi että hänen luullakseen he eivät olleetkaan naimisissa, vaan että Helenan pappa oli Helenan mamman veli.

Ja kun he Georgin kanssa uudestaan rupesivat häitä leikkimään, tapahtui, että vanhemmat tulivat salaa oven taakse ja yllättivät heidät kesken vihkiäisiä.

Siitä pitäen kun Georgilta Helenaa tiedusteltiin, sanottiin: missä sinun pikku morsiamesi on? — ja Helenalle — missä on sinun sulhasesi?

Näissä leikeissä oli Georg kokonaan voitolla Helenasta, hän oli pääasia ja Helena sivuasia. Ja jos Helena olikin ulkona häntä urhoollisempi, niin oli Georgilla vieläkin ala, jolla hän voitti Helenan.

Georgin vanhemmat olivat nimittäin päättäneet, että Georgista tulee upseeri, ja hän aijottiin pian panna kadettikouluun. Tästä asiasta oli Georg sangen olevinaan, sanoi "sitten kun pääsen kapteeniksi", laittoi sapeleja vyölleen, osasi kohteliaita kumarruksia ja reippaita harppauksia. Hän oli sangen sievä kaikessa tässä. Helenan omatkin vanhemmat ottivat osaa Georgin tulevaisuuden miettimiseen ja järjestämiseen. Mutta Helenaan nähden ei ollut kellään mitään järjestämistä. Hän vaan sai päästä Georgin vaimoksi. Sanottiin kapteenskaksi, ja naurettiin kun hän myöskin sanoi olevansa kapteeni tai vaati itselleen miekkoja ja tahtoi kadettikouluun.

Papan huoli.

Kymmenen vuotta tämän ajan jälkeen, kun Helena oli jo kuusitoista vuotta täyttänyt ja Georgilla oli ainoastaan muutama kuukausi vielä kadettikoulua jäljellä, tuli hovijunkkari kirje kädessä vaimonsa luo ilmoittamaan, että Georgin vanhemmat Georgin kanssa tulevat parin kolmen viikon kuluttua vierailemaan kartanoon.

— Missä Helena on? — kysyi hän.

— En todellakaan tiedä.

— Te ette tiedä koskaan mitään.

Hovijunkkari läksi vihasena Helenaa käsiinsä hakemaan.

Mutta ei Helenaa ollutkaan niin helppo löytää. Kyselyihin mikä vastasi sen olevan väenpuolella, mikä sanoi juosseen Taavetin kanssa kylälle, mikä oli vilaukselta nähnyt tallissa.

Hovijunkkari palasi kiihoittuneena vaimonsa puheille.

— Mitä tämä tämmöinen on, — puhui hän syyttäen, — tyttö juoksentelee omin päin pitkin kyliä, tallissa ja renkituvissa eikä asianomaisilla näy olevan tietoakaan hänestä!

— Minun käsitykseni mukaan Helena tarvitsee semmoista elämää. Kyllä hän vielä ehtii salonkitavat oppia. Nyt täytyy etupäässä vahvistua.

— Ehtii ja ehtii! Mutta jospa hän sillä välin rakastuu tallirenkiin! Sitä et sinä tietysti ole tullut ajatelleeksikaan.

— En todellakaan. Mutta minä myönnän että se saattaisi olla vaarallista, kun eivät sukuluettelot ole oikein selvät täällä.

Hovijunkkari hetkeksi hätkähti, mutta osasi kohta tehdä niinkuin ei olisi mitään kuullut eikä huomannut.

Nyt vasta kun tuli tieto vieraiden saapumisesta, oli hän tullut ajatelleeksi, että Helenalta puuttuu kaikki se, mitä hän kasvatuksena pitää. Sillä hän aikoi naittaa Helenan Georgille. Se oli niin hyvin kuin sovittu asia,

— Toimittakaa lapsi heti tänne, — komensi hän.

Mutta Helena sillä aikaa, mitään aavistamatta, oli Muona-Maijan luona, joka paraikaa juotti kahvia kahdelle päivätyöläiselle istuen itse sängyn laidalla ja ommellen kokoon Taavetin, tallipojan, housuja, joka odotteli niitä viruen penkillä.

Kun Helena sieltä löydettiin ja tuotiin papan ja mamman eteen, oli hän tosin kaikkea muuta kuin katseltavassa kunnossa. Sormen päät olivat mullassa onkimatojen kaivelemisesta. Hame ylettyi vaan vähän alle polvien. Palmikosta oli tukkaa hajonnut ympäri päätä ja tallin tuoksu oli perin tuntuva.

— Ja tämäkö on minun tyttäreni! — päivitteli hovijunkkari lyöden kätensä otsaan. — Ihan kuin mikä hyvänsä kylän juoksija! Mitä tämä on! Osaatko sinä edes tervehtiä ihmisiksi. Niijaa, että saan nähdä!

Helena katsahti punastuen äitiin.

— Niijaa niinkuin tervehtisit vieraita! — toisti ankarasti hovijunkkari.

— Lelle, tee nyt niinkuin pappa tahtoo.

Helena niijasi.

Silloin hovijunkkari tuskin osasi salata tyytyväisyyden myhäystä. Helenan luonnollisessa liikkeessä oli verratonta suloutta, aivan kuin hän olisi taitavimman tanssimestarin opettama ollut. Mutta ei hovijunkkari sentään ilmaissut kummastustansa.

— Tyttö on toimitettava rippikouluun, — sanoi hän äreästi. — Osaatko sinä tanssia?

— Osaan.

— Se on hyvä se. — Laittakaa hänelle pitkä hame; minä en kärsi enää nähdä häntä noin vaatteistaan ulos kasvaneena.

Helena valmistuu ripille.

Hovijunkkari oli pitänyt suurta huolta aikasempien lastensa kasvatuksesta. Siinä asiassa ei saanut mitään laiminlyödä. Mutta kun seurauksena monipuolisen hienon kasvatuksen toimittamisesta kuitenkin oli ollut lasten riitaantuminen hänen kanssaan ja kodin jättäminen, sai hän niistä puuhista kyllikseen. Helenan kasvattamisesta hän ei ollut enää pitänyt mitään huolta, ja jätti koko sen kysymyksen vaimonsa huostaan.

Siten tapahtui, että Helenaa ei ollenkaan lähetetty kaupunkiin kouluun, vaan toimitti äiti hänelle samallaisen kotikasvatuksen kuin oli itse omassa kodissaan saanut — nimittäin kotiopettajien avulla.

Tämä kotiopetus, verraten tavalliseen koulukasvatukseen, tuli siinä kohden vaillinaiseksi, ettei hänelle hankittu mitään opetusta uskonnossa. Äiti omasta puolestaan tosin tahallaan jätti tämän asian semmoiseksi. Hänen omassa kodissaan, kuten jo ylempänä mainittiin, ei uskontoon pantu merkitystä. Vanha kreivi ja kreivitär olivat kotimaassaan Ruotsissa olleet tunnetut viisaina ja hyvinä ihmisinä, mutta ihmisinä "ilman jumalaa", kuten sanotaan. Siinä kodissa vallitsi rajaton ajatusten vapaus. Arvoa annettiin ainoastaan kyvylle nähdä ja punnita omia vaikuttimia. Mutta usko yliluonnolliseen oli ikäänkuin pannaan julistettu. Sentähden, kun hovijunkkari puolestaan ei ottanut valvoakseen uskonnon asiaa kasvatuksessa, ei ainakaan hänen vaimonsa pannut asiaa vireille.

Näin Helena kasvoi 16-vuotiseksi tyttönäreeksi saamatta minkäänlaista uskonnon-opetusta sanan tavallisessa merkityksessä. Äiti kyllä usein puheli hänen kanssaan ja istutti häneen ehdottoman luottamuksen hyvään: mutta kun Helena tultuaan yhteyteen muun maailman kanssa tiedusteli häneltä mitä se Jumala oikein on, josta aina puhuttiin, niin sanoi äiti vaan, että kaikki riippuu ihmisen ajatuksista ja tunteista, ja että ihmiset pitäisi keskenään olla veljiä ja sisaria. Jumalan olennosta hän ei sanonut mitään voitavan tietää, ja käski vaan aina ja joka paikassa omaatuntoa kuunnella.

Luultavasti juuri senvuoksi, ettei mitään muuta opetusta ollut, sai tämä oppi omastatunnosta suuren merkityksen Helenan käsityksissä jo pienestä pitäen.

— Eikö niin, Helena, oikeastaan pitäisi rakastaa kaikkia ihmisiä? Ja katsos nyt, juuri se, mikä sydämmessä sanoo, että oikeastaan —, se on Jumala. Se on se sama, joka välistä sanoo sinulle ja minulle: oikeastaan me teimme väärin, vaikka verrattuina muihin ihmisiin näyttäisi, ettei ollut mitään väärää.

Ja Helena niin ymmärsi tämän selityksen, että sen jälkeen he keskenään elämän tärkeimmissä käännekohdissa tulivat toimeen ainoastaan tuolla pienellä "se" sanalla.

* * * * *

Mutta nyt kun Helena tuli rippikouluikään ilmaantui paljon kaikellaista uutta ja outoa hänen eteensä. Eräänäkin päivänä hän istui Muona-Maijan luona, ja sinne tuli lyhyt, hiukseton muonamies, Ekholm nimeltään, joka toisinaan piti mökeissä hartaushetkiä ja pyhäkoulua. Tällä Ekholmilla oli lempeät siniset silmät ja suu sangen usein mehellä. Erittäinkin autuaan näkönen hän oli kun oli ottanut ryyppyjä, jota hän toisinaan kyllä teki. Ja teki sitä suureksi osaksi vastustaakseen ei ainoastaan sanoilla vaan myöskin teoilla raittius-aatetta, jota piti pakanallisena ja synnillisenä. Hän sanoi, ettei ihminen tule autuaaksi omasta ansiostaan, teoistaan, vaan ainoastaan uskosta lunastukseen.

Samaa mieltä oli eräs toinen, yksisilmäinen mies, joka niin ikään oli sangen usein ja myöskin tällä kertaa Muona-Maijan luona.

Heidän puhellessa näistä kummallisista asioista, katsahti Ekholm viehkeästi hymyillen Helenaan. — jota hän oli aina erikoisesti kunnioittanut ja rakastanut, — ja sanoi:

— Tänä suvena menee vissiin fröökinäkin rippiskouluun, vai?

Tämä oli ensi kertaa, että he tämmöisistä asioista rupesivat puhumaan.

Helenan vähän sykähti sydän, ja hän olisi mielellään Ekholmilta tarkkaan tiedustellut mitä se ripilläkäyminen oikein merkitsee. Mutta ei hän kehdannut osottaa semmoista tietämättömyyttä, ja sentähden hän sanoi nauraen ja muka pilkaten Ekholmia:

— Sanokaas tee Ekholmi — enhän minä tierä mikä se rippikoulu onkaan.

Helena osasi ainoastaan murteellista etelä Suomen suomea, semmoista kuin kansa täällä hänen kotiseudullaan puhui.

Ekholm rupesi vastaamaan.

— Ai, ai, ei piräis nauraa, — sanoi hän.

— Kas jos mee emme meitämme nöyryytä ja ota vastaan herramme ja vapahtajamme ruumista ja verta meirän synteimme anteeksisaamiseksi, niin kuinkas meitin käy siinä tulevaises elämäsä. Sillä juuri raskaast lepää synnin kuorma meirän hartioillamme täällä.

Ekholmin hartiat olivat todellakin hyvin painuksissa. Hänellä oli yhdeksän alaikäistä lasta, työnä oli suuren navetan siivoaminen ja satalukuisen karjan ruokkiminen, mutta oma muona oli niukka.

Helena kauhistui hänen lausettansa ruumiista ja verestä, ja katsahti puolustusta hakien Muona-Maijaan ja siihen yksisilmäiseen mieheen. Mutta nämät, Helenan suureksi hämmästykseksi, eivät olleet millänsäkään, päinvastoin näyttivät ikäänkuin hyväksyen Ekholmia.

Helena kavahti seisovilleen.

— Mitä? — Mitä Ekholm puhuu? — Mitä ruumista ja verta? — sanoi hän kiihkeästi, silmät pyöreinä.

— Herramme ja vapahtajamme ruumista ja verta, jonka hän on vuodattanut lunastukseksi meidän synteimme edestä.

Yksisilmäinen nyökkäsi hyväksyvästi päätä. Muona-Maija rupesi välinpitämättömästi aukasemaan rintaansa kaksivuotiaalle tytölleen, jonka oli ottanut syliinsä.

— Hyi, kuka se semmoista on sanonut!

— Se vanhurskas isä taivaassa, jonka edessä olemme kaikki kelvottomat. Ja ellemme uskossa nauti lunastajamme ruumista ja verta, niin syömme ja juomme itsellemme iankaikkisen kadotuksen.

Taas nyökkäsi yksisilmäinen päätä, ja Muona-Maija, painettuaan rintansa lapsen suuta vasten, huokasi:

— Juu, juu.

Helena sanoi:

— Sen Ekholm vaan saa nähdä, että minä en ainakaan mene ripille, — en vaikka!

Nyt kaikki kolme katsahtivat toisiinsa. Tämä puhe herätti heidän huomionsa niinkuin outo kiljahdus keskellä tuttua virttä.

Ja tuli pitkä äänettömyys.

Muona-Maijan mökissä oli ikkunalasit pienet ja niin viheriäiset, että maailma näytti niiden läpi surullisen toivottomalta. Mutta se kuvasi Helenan suhdetta työväkeen yleensä. Niin kuin hän rakastikin oleskella Muona-Maijan luona, tuntui tämä himmeästi vihreä alakuloisuus aina seuraavan kaikkia muitakin hovin ulkotyöläisiä. Helena luuli, että se riippui yksistään juuri näistä pienistä ja viheliäisistä ikkunoista, ja heidän pimeistä asumuksistaan, joissa hän kuvaili työväen istuvan. Oleskella Muona-Maijan viheliäisten lasien takana hän ei olisi ollenkaan voinut, ellei olisi ajatellut että hän milloin tahansa saattaa tulla jälleen valoon ja mennä takasin hovin väljiin ja kirkkaisiin huoneihin. Mutta nyt valahti koko tämä sama alakuloinen toivottomuuden tunto aivan toiselle alalle: keskelle heidän hyvää, ystävällistä suhdettansa. Ja siitä ei päässyt juoksemalla pois. Mitä enemmän ne puhuivat, sitä levottomammaksi tuli Helena.

Ekholm viritti taas keskustelun ja rupesi selittämään iankaikkista kadotusta.

Yksisilmäinen, — hän oli ammatiltaan sahan vartesmanni, — kertoi, että paholainen oli viime aikoina ollut liikkeellä. Sanoivat nähdyn Sunin riihessä.

Muona-Maija kuunteli taas kuin tuttua nuottia.

— Pirua ei ole ollenkaan olemassakaan, — sanoi Helena, kun Ekholm keskeytti puheensa vetääkseen henkeä.

Ekholm hätkähti eikä jatkanut. Kaikki katkesi. Pitkän äänettömyyden perästä sanoi Ekholm hiljaisella ja hurskaalla äänellä:

— Eikös herramme ja opettajamme Martti Lutheerus sano pirun olevan?

Ja he panivat tietämättömän Helenan kysymyksillänsä niin lujalle, ettei hän enää osannut mitään sanoa. Hän tunsi pienenemistään pienenevänsä heidän edessänsä, he kasvamistaan kasvoivat. Heidän puheensa oli hänelle niinkuin yhä suureneva aalto, joka vihdoin vyöryi hänen ylitsensä ja hän antautui valtoinaan sen alle.

Niinkuin tukehduksista riuhtasihe Helena vihdoin irralleen mökistä ja juoksi äidin luo.

Äiti suki tukkaansa suuren nurkkapeilin edessä.

— Mamma, mamma, mitä ne sanovat, että ripillä pitää syödä jotain ruumista ja verta —?

Äiti selitti, että kristinuskon mukaan ihminen joutuisi iankaikkiseen kadotukseen, ellei jumalan poika olisi astunut ihmisen muodossa maan päälle ja ristinpuussa vuodattanut vertansa heidän syntiensä sovitukseksi. Syöden ehtoollisella leipää ja viiniä tekee ihminen itsensä ikäänkuin osalliseksi tästä jumalanpojan lihasta ja verestä, — sanoi äiti.

Helenan pysähtyi sydän epätietoisuuden jännityksestä.

— Uskotko sinä? — kysyi hän hiljaa.

— No en minä ole sitä koskaan oikein ymmärtänyt. — sanoi äiti selvitellen kammalla pitkien hiuksiensa päitä.

Ja Helenalta putosi kivi sydämmeltä.

— Uskooko pappa?

— En minä luule, — naurahti äiti. — Katsos se nyt on enemmän ikäänkuin kansaa varten, — sanoi hän kääntymättä peilistä ja molemmin käsin kiertäen tukkaansa solmuun päälaelle.

Helena ymmärsi hyvin, ettei tämä kysymys ollut sen tärkeämpi mammalle, sillä ei mammalla ollut mökeissä mitään tuttavuuksia, joiden suhteisiin se olisi koskenut.

— En minä vaan ikinä ripille mene — sanoi Helena.

Äiti oli saanut kampauksen valmiiksi, ja kääntyi Helenaan päin.

— Niin, Lelle, siitä asiasta kysy papan mieltä. Mitä hänkin sanoo.

Eikä tällöin katsonut silmiin, vaan omien sormiensa päitä.

Tähän se asia joksikin ajaksi jäi. Pappa oli tosin pari kertaa vielä jälestäpäin maininnut ripille menemistä, mutta oli arvattavasti sen sitten unohtanut ja Helena ajatteli että kenties kaikki siihen raukeekin.

Ainakin Muona-Maijan luona hän kävi vielä vahvistamassa entistä sanaansa ettei mene ripille, ja niin se oli ikäänkuin päätetty asia hänen ja takapihalaisten välillä. Helena tahtoi heille näyttää, että he olivat väärässä, että mamma yksin oli oikeassa, ja että mitään semmoista vihaista jumalaa ei ollut, vaan ainoastaan sydämmessä rakastavainen "se".

Meni pari viikkoa.

Silloin sanottiin Helenalle, että hovijunkkari käskee ylös puheillensa.

Siinä oli jotakin pelottavaa ja Helena alkoi aavistaa mitä se oli.

— No, Lelle — sanoi pappa, kun Helena pujahti sisälle — nyt on sinun meneminen rippikouluun, jo on aika, sinä olet 16 vuotta täyttänyt.

Helenalla ei ollut aikaa ollut valmistua tähän muutakuin minkä nyt rappusia ylös juostessa oli ennättänyt arvata. "En mene, en mene" — ajatteli hän tahdissa sydämmen tykytyksen kanssa, noustessaan ylös papan luo.

Mutta papan edessä ollessa ei se sanominen tuntunut ollenkaan helpolta.

Papan ääni ei ollut entinen epävarma, vaan oli tällä kertaa päättäväinen.

Helenan nousi veri päähän, mutta hän sanoi kuitenkin:

— En minä pappa kulta saata ripille mennä, sillä enhän minä usko.

Hovijunkkari katsahti silmät pyöreinä tyttöön, ja pään nykäyksellä mittasi hänen pituutensa.

Helena sen johdosta oikasi liian lyhyen tyttöhameensa ja katsoi taas pappaan.

— Kuinka? — sanoi hovijunkkari. — Et suinkaan sinä voi olla ripille menemättä. Etkö tiedä, ettet pääse edes naimisiin, ellet ole ripillä käynyt?

— Mutta minä kun en usko —

— No, no, ei tässä maailmassa aina saa menetellä uskonsakaan mukaan!

— Jos eivät muut, niin kyllä minä ainakin menettelen, — sanoi Helena.

Pappa suuttui.

— Sinä? Minä sanon sinulle, että niinkauan kuin olet minun luonani, menettelet sinä niinkuin minä määrään.

Nyt oli Helenalle aina sanottu, ettei pappaa mitenkään saa suututtaa, sillä hänellä on sydänvika, ja mielenliikutus voi ihan äkkiä tehdä lopun hänen elämästänsä. Se oli hyvin tunnettu asia koko hovin alueelle. Kun hovijunkkari sattui pahemmin sydämmistymään, tuli hän kohta kipeäksi. Hänen täytyi pitkän aikaa senjälkeen käydä kumarruksissa ja joskus hän joutui vuoteenkin omaksi.

— Mutta hyvä pappa, — alkoi Helena, lukuunottamatta suuttumisen mahdollisuutta.

Silloin hovijunkkari polkasi tavattomalla tarmolla jalkansa maahan. Hänen kulmakarvansa vetäytyivät yhteen ja pahaa ennustaen pakeni veri kasvoista.

— Sinä menet ripille! — sanoi hän hirvittävän ankarasti ja nopeasti.

Ja vähän ajan perästä ilmaantui punasia täpliä hänen poskilleen. Tämä oli hänellä aina suuttumisen ja sairastumisen varma merkki. Ja kun Helena ne täplät näki, kalpeni hän vuorostaan. Hän juoksi isän luo, painautui häntä vastaan ja molemmin käsin hyväillen ja taputellen häntä poskille rupesi hätäisesti puhumaan:

— Pappa kulta, pappa kulta, menenhän minä, rakas pappa — minä menen — minä menen — oma rakas kulta pappa —

Tämä oli jotakin perin outoa, sillä ei Helenan kotona koskaan hellyyden tunteita ilmaistu koskettamisella. Eikä hovijunkkari voinut ymmärtää, mistä Helena oli tämän saanut. Helenan säikähdys ja hänen pienten käsiensä kosketus liikutti niin hovijunkkaria, että täplät kohta sulivat kasvojen yleiseen punaan, joka erittäinkin kiertyi silmien ympärille. Silmät kostuivat ja papan oli nähtävästi vaikea sitä peittää.

Ja tapahtui ensi kerran se ihme, ettei hovijunkkari sairastunut kiivastumisensa jälkeen.

Jo silloin kuin Helena huomasi täplät, mutta vielä enemmän silloin kuin hän näki, ettei pappaa kohdannut tavallinen tauti, päätti hän sydämmessään, ettei enää sanallakaan vastusta pappaa tässä asiassa.

Myöskin hän samassa hetkessä tunsi, ettei hän tästä lähin enää voi olla suorissa suhteissa Ekholmin ja niiden kanssa.

Papan vuoksi hän näytti iloselta ja semmoiselta niinkuin nyt olisi kaikki selvä. Mutta sydämmessään hän ensi hetkestä tunsi ikäänkuin toisen puolen maailmastaan menneen rikki.

Viimeisen kerran hymähdettyään papalle hän hiljaa läksi ovelle, avasi sen ja meni ulos huoneesta.

Ajatelkoot Ekholmit mitä hyvänsä; ei hän mene ollenkaan sinne enää eikä koskaan näyttäydy heille. Jääköön sikseen koko se viheriän lasin takainen maailma.

Kuitenkin hän ajatuksissaan kulki tarhaan ja takapihalle, ja rupesi menemään Muona-Maijan polkua myöten, mutta huomattuaan minne menee, kääntyi takasin ja kaikki näytti ikävältä.

* * * * *

Helena ajoi pappilaan isän seurassa.

Ainoa mikä häntä lohdutti, oli se, että puheitten mukaan rovasti oli hyvin leikkisä, melkein niinkuin maallinen mies. Monasti oli Helena huomannut, että herrat, kun olivat koolla, merkitsevästi naurahtelivat puhuessaan rovastista. Heillä oli jotakin salaperäistä tiedossa hänestä. Ellei rovasti olisi ollut nainut mies, olisi Helena epäillyt että häntä pidetään kevytmielisenä naisasioissa, mutta rovasti oli nainut ja, kuten kerrottiin, jo nuorena. Pappilassa vietettiin vilkasta seura-elämää, ja kerran oli Helena hovin herrainkutsujaisissa ovenraosta tarkistaessaan nähnyt rovastin ikäänkuin kaiken ilon keskuksena. Hän istui totilasi kädessä ja naurusuin torjui jotakin mitä hänestä sanottiin.

Helena nyt toivoi, että rovasti ottaa hänetkin vastaan tältä leikkisältä kannalta ja sormien lomitse katsoo hänen tietämättömyyteensä.

Tultiin perille.

Ensin jutteli pappa rovastin kanssa jonkun aikaa kahden kesken. Arvattavasti hän siellä sisähuoneessa antoi rovastille viittauksia Helenan epäuskon johdosta. Sitten he tulivat takasin etuhuoneeseen, jossa Helena odotteli; ja papan käydessä käsiksi palttooseensa tuli rovasti uudestaan tervehtimään Helenaa. Hän otti Helenan käden molempien lämpimien käsiensä väliin, jutteli ja ihastellen katseli Helenaa päätänsä kallistellen. Eikä päästänyt Helenan kättä omistansa.

— Oo, mikä sievä pikku neiti minun luokseni tuleekaan, tämmöisen vanhan pöpön, mitä? Kyllähän me, kyllähän me toimeen tullaan, — sanoi hän ikäänkuin vielä papan puheeseen. Näkyi selvästi, että pappa oli kertonut hänelle kaikki ja sanonut, ettei Helena usko.

— Kyllä, kyllä me toimeen tullaan, — puhui rovasti vielä papan mentyäkin ja talutti Helenaa kädestä sisähuoneeseen.

— No, pikku neiti, istuhan tuohon noin, vanhaa ukkoa vastapäätä.

Ei rovasti ollut lainkaan niin vanhan näkönen kuin sen ikäiset ovat. Hänen tukkansakin oli yhä sitkeän ruskea ilman ainoatakaan harmaata hivusta. Helena istuutui arasti. Hänen sydämmensä tykytti, sillä jos rovasti nyt ensimäiseksi kysyy, mitä jumala on, ei hän tiedä mitään vastata.

Mutta rovasti katseli selvästi semmoisella ihastuksella Helenaan, että tämä vähitellen rupesi voittamaan varmuutta.

— Katsoppas nyt minua, pikku neiti, katso oikein tarkkaan: mikä ryppyinen vanha äijä! Tuossa otsassa näet syviä juovia, samoin silmäin luona, samoin poskissa. Hyhhyh, — ajattelet sinä, kylläpä tuo on jo kauan elänyt. Ja niin olenkin, minä olen kuudenkymmenen ikäinen. Paljon vanhempi sinua, paljon kokeneempi, — ja kuvaileppas nyt! olen tämmöinen vanha äijä ja kuitenkin: — minä uskon.

Helena punastui korvia myöten.

— Niin, niin, pikku neiti, minä uskon, ja uskon ihan lapsen tavalla, uskon jokaiseen Pyhän Raamatun sanaan, enkä luota ollenkaan järkeeni.

Helena joutui yhä enemmän hämilleen. Hän työnsi jalkateräänsä eteenpäin ja väänteli itseään nojatuolissa.

— Enhän minä, — koetti hän sanoa.

— Niin, niin, kyllähän minä arvaan. Isältäsihän minä kuulin. Mutta kohta kun sinut näin, pikku neiti, ajattelin: jos tuolla tytöllä on sydän semmoinen kuin ulkomuoto, niin ei hätää, ei hätää silloin. Ja kuinka arvelet itse? Jollei ole, niin emmekö saa sitä yhdenlaiseksi? — Nöyryyttä, tyttöseni, nöyryyttä on meille kaikille tarpeen. Mutta erittäinkin on nöyryys tämmöisten pienten tyttöjen kaunistus. Sinäkö pikku käpyseni et uskoisi, mitä me vanhat äijät uskomme, semmoiset kuin sinun isäsi ja minä! Ei niin, et sinä oikein asiata ajatellut.

Helena ei tiennyt mitä tehdä. Jokainen paikka hänen ruumiissaan oli jännityksissä.

Tämmöisen puolileikkisän johdannon jälkeen alkoi ensi tunnilla varsinainen opetus.

Rovasti teroitti mieleen, että tärkeintä oli ensin tuntea syntinsä, sillä ainoastaan se, joka syntinsä tuntee ja katumuksen ja parannuksen toivolla kääntyy vanhurskaan puoleen, voi tulla lunastetuksi Vapahtajan verellä.

Hän kysyi siis ensiksi oliko Helena koskaan tuntenut mitään semmoista, jota voisi sanoa "synnin taakaksi".

Helena ajatteli päänsä ympäri, koetti hätäisesti yhteen ajatukseen koota kaikki muistonsa. — Ei löytänyt mitään semmoista, jota olisi "synnintaakaksi" voinut sanoa.

Vielä toisen ja kolmannen kerran hän koetti vyöryttää esille kaikki mitä sisästänsä tiesi. Ei tullut mitään.

Vaikeneminen alkoi käydä tuskastuttavaksi.

— On välttämätöntä, rakas lapsi, — sanoi rovasti juhlallisesti, — tuntea suurta, kipeää tarvetta synnistä pääsemiseksi, — ja jokaisen ihmisen, oikein herätettynä, täytyy se tuntea. Hän on tunteva sen kivuksi; sillä muutoin ei lunastus ole hänelle suloinen lääke, niinkuin se on jokaiselle oleva.

Kun Helena ei vastannut, sanoi rovasti hetken mietittyänsä:

— Antaahan olla, — jätetään tämä kysymys toistaiseksi ja katselkaamme ensiksi, mitä Jumala laissansa käskee ja kieltää.

Rovasti alkoi nyt opettaa kymmentä käskyä koettaen jokaisesta erikseen johdattaa häntä synnin tuntoon.

Ensimäisinä tunteina käytiin näin läpi ensimäiset viisi käskyä. Niistä ei löydetty paljon syntejä Helenalle; tosin kyllä kaikellaista pientä, mutta ei mitään semmoista, joka olisi tehnyt välttämättömäksi verilunastusta. Ei hän ollut mitään erityisiä epäjumalia pitänyt, ei juuri myöskään turhaan lausunut Herran nimeä, ei ollut tehnyt työtä sunnuntaina, ei ollut muistaakseen myöskään loukannut isäänsä tai äitiänsä, eikä ketään tappanut.

Kun seuraavalla kerralla oli tuleva esiin kuudes käsky, meni rovasti sen ohitse, arvattavasti tahtoen jättää sen viimeiseksi. Hän rupesi puhumaan sen sijaan seitsemännestä käskystä: "ei sinun pidä varastaman", ja niistä muista käskyistä, jotka kieltävät himoitsemasta lähimmäisen omaisuutta. Helena tunsi kohta, että siitä nyt ei ainakaan saada mitään oikeata syntiä hänelle. Sillä ei hän ollut milloinkaan varastanut. Heillä oli pieni Rappe-niminen sylikoira, ja sekin osasi olla varastamatta. Myös kissan oli Helena itse opettanut kaikista semmoisista tavoista. Kuinka hän siis itse olisi mitään semmoista voinut tehdä.

Rovasti koetti kuitenkin monella tavalla johtaa häntä tämän synnin tuntoon ja Helena olisi rovastin tähden suoraan tahtonutkin löytää itsestään sitä mitä rovasti haki, mutta ei vaan keksinyt sopivaa esimerkkiä. Rovastin kysymyksiin hän yhtäkkiä muisti ja myönsi kerran puhuneensa vastoin totuutta papalle. Ja he molemmat ilostuivat että oli vihdoinkin jotain löytynyt.

— Ei pidä koskaan isälle eikä äidille puhua muuta kuin totta, — sanoi rovasti lempeän nuhtelevalla äänellä. Hän koetti nyt päästä tätä tietä vielä pitemmälle.

— Sinä, rakas lapsi, olet onnellisessa asemassa. Kaikki mikä on sinun ympärilläsi on myöskin sinun, eikä sinulta puutu mitään. Sinä et ole oikean varastamisen kiusaukseen koskaan tullutkaan. — Mutta sitä enemmän sinulta vaaditaan. Sinun asemassasi olevalle on pieninkin valhe varastamista. —

Rovastin puhuessa Helena yhtäkkiä punastui korvia myöten. Häneen sävähti ajatus:

"Mitäpä jos rovasti aikoo ottaa puheeksi noiden vihaisten ja köyhäin talonpoikain asian ja sanoo, että hovi tekee hirmuista vääryyttä heille, kun pitää vettä heidän niityillänsä!" — Yhtäkkiä Helena sanomattomasti häpesi ettei ollut ymmärtänyt kääntää tämän käskyn kärkeä itseensä. Sehän oli musertavin ja ankarin käsky kaikista, joka lapsuudesta saakka oli salaisena painajaisena hänessä asunut eikä koskaan päästänyt siitä ajatuksesta, että — kuten guvernantti oli sanonut — "rikkaat saavat kuoleman jälkeen elää vuorostansa talonpoikina".

— No, lapseni, — sanoi rovasti: — minä näen nyt, että sinun tunnollasi on jotain, josta sinun on vaikea puhua. En minä pyydä sinua sitä minulle tunnustamaan, mutta tee siinä asiassa välisi Jumalan kanssa selväksi. Tee se rohkeasti ja avomielisesti — todellisen katumuksen ja parannuksen mielessä, — ja sinä olet tunteva sen lunastuksen ilon, josta olen puhunut ja jota paitsi ihminen ei voi elää.

Helena huokasi. Ja silmät rypyssä hänen katseensa harhaili rauhattomana huoneen nurkissa. Ei hän tiennyt kuinka sanoa ja selittää.

— Voinko auttaa sinua, rakas lapsi, — sanoi rovasti hellän hiljaa.

Helena alkoi vihdoin arasti esittää asiata:

— Minulla on tuttava, jonka nimi on Muona-Maija — (Helenan suu meni tällöin noloon nauruun ja yhtäkkiä taas totistui).

— No niin? — sanoi rovasti.

— Ja minä olen usein heillä. Ne ovat hyvin köyhiä. Ja Maija ja ne muut ovat monta kertaa puhuneet kuinka kovia töitä hovi heiltä vaatii, — ei ne ehdi mitään muuta kun aina vaan sitä työtä ja työtä —

Tietämättä miten jatkaa Helena pysähtyi.

— Rakas lapsi, mitä sinä sillä tahdot sanoa? — kysyi rovasti lempeästi hymyillen.

Helena sekaantui eikä itsekään enää ymmärtänyt mitä varten oli Maijan köyhyydestä ruvennut kertomaan.

— Ei ihminen vastaa toisista, — sanoi rovasti. — Jokainen ihminen pysyköön siinä säädyssä ja siinä asemassa, mihin kohtalo on hänet asettanut. Kaikki on Jumalan armosta: rikkaus on Jumalan armosta, mutta myöskin köyhyys on Jumalan armosta. Sillä voi tätä maailmaa, ellei siinä köyhyyttäkin olisi. Kuinka ylpeiksi me muuttuisimmekaan, kuinka suureksi paisuisikaan ihmiskopeutemme, ellei Jumala meitä köyhyydellä ja puutteella joskus kurittaisi! Nöyryydellä on köyhyys ja puute vastaanotettava ja kannettava. Kaikki on meidän hyväksemme. Jos olemme rikkaat, kiittäkäämme Jumalaa; jos olemme köyhät, kiittäkäämme Jumalaa. — Katso, — jatkoi hän vielä, — katso kukkasia kedolla. Niistä ovat toiset kauniita, monivärisiä, hohtavia, — toiset taas yksinkertaisia ja värittömiä. Mutta kaikki ovat yhdenarvoiset Jumalan edessä ja aurinko paistaa yhtä helakasti jokaisen päälle. Niin on ihmistenkin laita. Toiset ovat rikkaita, suurilla luonnonlahjoilla varustettuja, toiset taas köyhiä ja yksinkertaisia. Mutta ei ihmisetkään saa ylpeillä eivätkä myös kadehtia toisiansa, vaan jokainen tyytyköön osaansa, — pois semmoiset ajatukset, että me jotain muuttaa voisimme Jumalan kaikkivaltiaan määräämässä maailmanrakennuksessa —

Tässä kohden rovasti ikäänkuin vaipui ajatuksiinsa ja hymyilevät rypyt katosivat silmäpielistä. Mutta hän heräsi ajatuksistaan ja huomattuaan poikenneensa alalle, joka ei hänestä oikeastaan kuulunut Helenaan, keskeytti puheensa, ja taas hänen kasvonsa entiseen tapaan hymyilivät.

Helena puolestaan myöskin kavahti uteliaasta kuuntelemisesta, veti auenneen suunsa tavalliseen asentoon ja pienensi suurenneet silmänsä.

Huoahtaen pois jännityksen hän vastasi hymyilyllä rovastin hymyilyyn ja yhtäkkiä tunsi halua viehättää tuota vanhaa miestä.

Rovasti kyllä koetti pari kertaa muuttaa ilmettänsä totiseksi jatkaessaan puhettaan varkauden synnistä, mutta ei oikein pysynyt yrityksessään, ja niin heillä molemmilla oli suut vinossa naurussa tämän käskyn loppuaikana. — — —

Seuraavalle tunnille tullessaan Helena jo tiesi varmaan, että nyt ei enää päästä kuudennen käskyn ohitse. Tervehtiessään rovastia hän ei sentähden hymyillyt, vaan niiasi nöyrästi ja hurskaasti. Myöskin rovasti tervehti hiljaisemmalla äänellä ja oli totinen.

Hän alkoi ensin muistutella entisiä opetuksiaan ja lyhyesti vielä kertasi viisi ensimäistä käskyä.

Mutta sittepä se myöskin tuli se kuudes käsky.

Rovasti käännähti nojatuolissaan toiselle lanteelleen ja katsellen ikkunaan päin ja paperiveitsellä naputellen huuliansa alkoi kautta rantain kierrellä esille.

Mutta jo ensimäisistä sanoista, kun hän rupesi puhumaan likasista ajatuksista, Helena ymmärsi, että nyt oli edessä hänen salaisin kysymyksensä. Helena yhtaikaa sekä kauhistui että ihastui. Selittääköhän rovasti nyt todellakin nämä asiat, nämä suuret, pimeät arvoitukset. Jospa rippikoulu onkin sitä, että siinä saapi tietää juuri nuo asiat, — saapi tietää mitä tämä elämä oikein on. Silloin on rovasti hänen paras ystävänsä ja hän uskoo kaikki mitä hän on sanonut ja sanoo.

Hetken aikaa Helena katsoi suurin silmin rovastiin ja odotti mihin päin hänen sanansa kääntyvät.

— No niin, pikku neiti, — sanoi rovasti, — sen minä vaan sanon sinulle, että jos sinun pikku sydämmesi kerran kiintyy johonkin ystävään — ja ehkä onkin jo kiintynyt, mitä? mitä? —

Rovasti hymyili veitikkamaisesti ja heristi pää kallella etusormeansa.

Helena vavahti. Sana vielä, ja ollaan siinä kaikkein kauheimmassa, jota Helena sekä tahtoi tietää että kammosi.

— No, no, — sanoi rovasti kun huomasi Helenan hämmennyksen — olenhan minä isältäsi jo kuullutkin. — Jos siis on ystävä, niin sitä parempi. Sanon vaan sinulle, että muista tälle ystävällesi olla aina uskollinen. Ota vastaan hänen hellyyttänsä ja hellittele häntä, kunhan vaan et koskaan päästä ajatuksiisi ketään muuta — —

Sekä pettymyksen että vapautuksen tunne yhtaikaa täyttivät Helenan sydämmen.

Kaikki mitä hän oli odottanut tästä kuudennesta käskystä, sitä ei tullutkaan. Hän kun oli epäillyt synniksi salaista mielikuvitustansa, että Georg nyt taas tulee, ja he taas muka leikkisivät vanhaa leikkiänsä. — Mutta jos se ei ollut syntiä, niin koko käskystä ei mitään synnin tapaistakaan hänelle voitu löytää. Ettäkö hän olisi voinut ajatella olevansa suutelemisen suhteissa vielä jonkun muun kuin Georgin kanssa! Koko se ajatus oli uusi ja outo hänelle eikä hän osannut kuvailla, että jostakin sellaisesta edes voitiin katkismuksessa puhua. Vai olisiko todella niin kuin mamma oli sanonut, että katkismus oli jotakin vierasta, alempaa ihmissäätyä varten kirjoitettu. —

Tämän jälkeen ei Helena enää mitään odottanut. Hän voitti kaiken punastuksensa ja asettui takasin siihen entiseen väliin rovastin kanssa, jossa hän viattomasti nosteli kulmakarvoja ja leikki sievää tyttöhupakkoa.

Tunti tunnilta oli Helena saanut yhä selvempää valtaa rovastiin tuolta puolelta. Lopuksi ei rovasti lainkaan enää osannut puhua asioista kääntämättä silmiään pois Helenasta, ja taas kun katseli Helenaan, niin ei voinut puhua asioista vaan oli niissä toisissa nauramisen väleissä. Hän katseli kaikkia mikä Helenassa oli, käsiä ja jalkateriäkin.

Ja merkillistä! Erään kerran kun Helena katsahti häneen, täytyi säpsähtää. Se ei ollut rovasti. Se oli joku ikäänkuin nuorempi, kalpea mies, otsa pitkissä rypyissä, onnettomuus silmissä, jotka hirvittävällä pelolla kehottivat johonkin kauheaan pahaan. Helenan sydän kouristui ja hän ehdottomasti vetäytyi tuolissaan taaksepäin. Mutta silloin rovasti yhtäkkiä taas muuttui entiseksi, rypyt silisivät, silmät sammuivat ja hyväntahtoisuuden viivat säteilivät niinkuin ennen silmänpäistä ohimoille hänen hymyillessään. Hitaasti hän vaan hieroi kädellään edestakasin otsaansa, ja sitten pani hetkeksi kätensä ristiin rinnalleen ja ummisti silmänsä.

Entisellä herttaisella tavalla hän taas alkoi puhua:

— Minä näen, — sanoi hän — että sinun pikku sydämmesi on yhtä puhdas ja viaton kuin sinun ulkonäkösi, jonka Jumala on sinulle lahjoittanut, Summa kaikesta mitä olen opettanut on tämä; me olemme synnilliset Vanhurskaan edessä, olemme synnissä sekä siinneet että syntyneet ja kaikkena elinaikanamme synnillistä elämää pitäneet. Emme myös olisi kelvolliset hänen eteensä astumaan, ellei meillä olisi Häntä, joka on verellänsä lunastanut meitä meidän synneistämme — —

Helena uskoi vahvasti, että oli erehtynyt näyssänsä. Se oli herttainen, hyvä, rakas rovasti.

Kahden viikon kuluttua, kun he olivat läpikäyneet katkismuksen ja kaikki uskonkappaleet selittäneet ja oppineet, sanoi rovasti:

— Nyt minä näen, että sinä olet valmis Herran Pyhälle Ehtoolliselle ja me voimme tähän lopettaa.

Puuttui ainoastaan päätössanat.

Rovastiin näytti tulevan juhlallinen liikutuksen ja hellyyden tunnelma. Hän otti molemmin käsin Helenan kädestä.

— Lapsi, — alkoi hän, mutta liikutukselta ei voinut mitään sanoa.

Asema tuntui kömpelöltä. Helena ujosteli ja väänteli itseänsä nojatuolissa.

Pitkän ajan kuluttua sai rovasti sanotuksi:

— Paljon olen minä Pyhälle Ehtoolliselle lapsia valmistanut ja monesta olen minä lyhyen tuttavuuden jälestä jälleen eronnut. Mutta ero ei ole vielä koskaan minulle niin sydämmelle käynyt. Sinua, lapsi, olen minä oppinut rakastamaan — rakastamaan.

Helena ei voinut ymmärtää mistä syystä rovasti oli ruvennut häntä niin rakastamaan. Hän häpesi, ettei ollut itse puolestaan huomannut ruveta rovastia rakastamaan, vaikka tämä oli vanha ja niin hyvä mies. Ja sentähden hän kiemurteli eikä voinut katsoa silmiin, kun rovasti niin kauan piteli hänen kättänsä.

Kadetti.

Vähää ennen kuin Helenan piti päästä pyhälle ehtoolliselle tulivat Georgin vanhemmat ja Georg. Taas jo kaukaa huomattiin heidän tulonsa. Maantiellä ensin nähtiin tupruava pölypilvi, sitten erottuivat hevoset ja pyörät ja kaksi kuskilla-istujata. Oli tietysti päätetty antaa tulla täyttä karkua. Ne sikäläiset ne olivat aina ilosia ja jotain kujeita niillä aina oli mielessä. Hetkeksi vaunut ja hevoset katosivat käänteen taa. Mutta kun ne taas tulivat esiin, ei kestänyt kuin minuutti niin ne jo tulla huristi portaiden eteen. Hevoset korskuivat ja olivat valkoisessa vaahdossa.

Georg, solakka kadetti hyppäsi ensimäisenä kuskin istuimelta ja auttoi vanhempansa vaunuista. Helenan vanhemmat tulivat pihalle vastaan ja kun koko seura sitten ensi tervehdysten jälkeen kääntyi mennäksensä sisälle, katsahti Georg kohta ylös ikkunoihin ja näki Helenan, joka katseli ikkunasta juuri portaiden yläpuolelta.

Helena näki hänen nostetut tummat kulmakarvansa ja korvien luona itsepäisesti kihertyvän mustan lyhyen tukan, näki nuo kauniit kasvot, jotka olivat samalla sekä tavattoman tutut että entisistä nyt ihan vieraantuneet. Helenan sykähti koko olento. Hetkessä tuntui, että tuossa tulee juuri se, jonka pitikin, ja vielä paljon enemmän, — tulee se, mitä ei Helena ollut osannut odottaakaan. Ja hän rupesi huiskuttamaan nenäliinaa ja punastui omaa iloansa ja sitä ajatusta, että tuonko kauniin kadetin kanssa he siis ennen leikkivät häitä ja suutelivat toisiansa pimeässä vaatekammiossa!

Kun he kaikki tulivat sisälle, oli Helenan vaikea malttaa ensin asianomaisesti tervehtiä vanhempia, niin teki mieli juosta suoraan Georgin luo ja vetää häntä hihasta ja pyörähyttää ympäri, Mutta kun Helena, päästyään tavanmukaisista tervehdyssanoista, kääntyi vallattomasti Georgiin päin, olikin tällä jo samallaiset aikaihmisen tavat kuin muilla. Entisen tuttavuuden sijaan hän tervehtiessään teki useita harppauksia vetäen jalkansa yhteen ja kopsahutteli kantapäät toisiansa vasten, sekä katseli rohkeasti ja omituisen tottuneesti hymyillen Helenan silmiin, ja pudistaessaan Helenan kättä sanoi kohteliaita tervehdyssanoja.

"Kuinka hyvin hän on kasvatettu!" — ajatteli Helena itsekseen vähän harmitellen.

Georg oli todellakin kokonaan toinen verraten entiseen. Tuo ensi tervehdyksen omituinen silmiin hymyilevä ylimielisyys ei ollutkaan mitään satunnaista, vaan oli nyt aina hänen kasvoissansa, ja oli nähtävästi hänen uusi valttinsa. Ainakin Helena ensi hetkestä joutui sen johdosta allekynsin ja Georgilla oli kaikki valta. Se meni niin pitkälle, että Helena aivan kuin mikäkin alaikäinen tapasi itsensä ujostelemasta Georgia, eikä millään voinut kohota tasalle.

Koettihan Helena ruveta puhumaan myös niistä entisistä heidän välisistään asioista.

Kerran iltakävelyllä pitkin rauhaista maantietä he sattuivat jättäytymään muista jäljelle. Ja kulkiessa erään suuren, punasen ladon ohitse, jonka päätyseinä oli maantielle päin, Helena sanoi:

— Georg, kuinka sinusta tuo lato katsoo?

— Katsoo? Mitä sinä tarkoitat? — kysyi Georg.

— Eikö näin? — Ja Helena nosti silmäkulmansa onnettomiksi ylöspäin — valmiina nauruun purskahtamaan.

Heillä oli ennen muinoin ollut tapana huvikseen arvostella jokaista rakennusta. Jokaisessa rakennuksessa oli heistä oma erikoinen luonteensa, joka ilmaantui erittäinkin katon suhteessa päätyseinään. Ja he keksivät, että tämän erikoisen luonteen saattoi paraiten kuvata kasvojen ilmeellä, silmäkulmien asennoilla. Tämä keksintö huvitti heitä silloin suuresti. He kehittymistään kehittyivät taidossansa ja käsittivät toistensa vähimmätkin tarkotukset. Ja hupia lisäsi vielä se, ettei yksikään muu elävä sielu heitä siinä asiassa enää käsittänyt.

Nyt sitävastoin, kun Helena koetti virittää eloon sitä puolta, ei Georg ollut sitä muistavinaan. Hän käänsi kohta puheen toisaalle ja Helenan täytyi punastua, että muka osotti olevansa yhä siinä entisessä lapsellisuudessa.

Merkillisintä kaikesta oli vielä se, että Georg — niin vieraalta ja ujostuttavalta kuin tuntuikin — oli kuitenkin Helenasta omituisen viehättävä ja hallitsi häntä siltäkin kannalta kokonaan.

Kauan kulki Helena ja mietti tätä asiaa. Häntä sekä harmitti että nauratti. Harmitti se, ettei hän voinut olla punastumatta, vaikka Georg puhui leikkiä ja ylemmyyden hymyllä sanoi häntä pikku linnuksensa, — ja nauratti, kun hän ajatteli että oikeastaan ei mikään estänyt häntä puristamasta Georgin päätä syliinsä, kun tämä tapansa mukaan lähestyi ja uhkasi muka suuteloilla, otaksuen varmaksi ettei Helena kumminkaan semmoiseen suostu ja tietysti lyö häntä poskelle.

Kohta Georgin tultua hoviin alkoi tuo entinen suhde, että heitä pidettiin kihlattuina toisilleen. Kaikki katsoivat heihin niinkuin pariin: ihastuksesta hymyilevät silmät ensin kävivät Georgissa, sitten heti lensivät myöskin Helenaan, tai montakin kertaa edestakasin, ikäänkuin verratakseen kumpi heistä oli kauniimpi, tai vielä parempi jos saattoivat katsoa yhtaikaa molempiin. Mammakin oli niin ihastunut Georgiin, että alituiseen häntä katseli.

Helena päätti nyt sangen tärkeäksi saada tietää oliko hän yhtä kaunis kuin Georg.

Olihan ihan selvä, että jos Helena olisi ollut kaunotar Georgin rinnalla, niin ei varmaankaan olisi ollut niinkään ratkaistua, että Georg ja hän kuuluvat toisilleen. Mutta nyt näyttivät kaikki pitävän sitä itsestään selvänä. Oli muka suuri kunnia Helenalle, että hän oli "aijottu Georgille".

Kun vaan tietäisi kuinka tulla edes yhtäkin kauniiksi kuin Georg, ellei voikaan tulla häntä kauniimmaksi!

Illalla maatapannessa Helena katseli kauan aikaa peiliin päästäkseen siitä asiasta selville. Monella tavalla hän koetti: pani tukan ylös solmuun, hajotti sen, jätti suortuvia ohimoihin. Ja kyllä toisinaan rupesikin näyttämään niin sievältä, ettei olisi malttanut katsomasta heretä. Mutta ei siihen varmuutta saanut. Ehkä vaan omasta mielestä niin näytti — kauan katselemisen vuoksi.

Aamulla Helena sanoi nuhtelevasti mammalle, että milloin hän sitten oikeastaan saa sen pitkän hameen, josta on niin kauan puhetta ollut.

Mamma katsahti häneen uteliaasti.

— Sinä saat pitkän hameen huomenna, — sanoi hän.

Ja aivan oikein. Huomispäivänä, kun Helenan oli ajaminen pappilaan viimeiselle yhteiselle opetussaarnalle ennen rippiä, puetti äiti ompelijattaren avulla hänet uudenlaiseen, aikaihmisten pukuun. Kun sitten entisen letin sijaan tukkakin oli nyt ensikerran ylös päälaelle solmittava, tuli pukuhuoneeseen lisäksi Georgin äiti, ja he tekivät kaikki kolme parastansa Helenaa laitellessa. Erittäin innoissaan oli Georgin äiti. Hän huudahteli ihastuksesta, laittoi jotakin tukkaan, eteni, keikutteli päätä puolelta toiselle, taas lähestyi, taas eteni, — ja taas huudahteli. Kaikille heille oli uteliasta nähdä Helenaa neitinä ja aivan odottamattomia kauneuden piirteitä he hänessä havaitsivat.

Välttämättä olisi Georgin äiti tahtonut olla läsnä, kun hänen Georginsa nyt näkee Helenan näin hurmaavana.

Mutta ei käynyt niin.

Helena lähetettiin jotakin hakemaan, ja kun hän jo oli takasin tulossa, välihuoneessa, poksahti Georg toisesta ovesta vastaan.

Ensin Georg pysähtyi yhtäkkiä ja hänen silmänsä pyöristyivät niinkuin säikähdyksestä. Sitten hän teki yrityksen naurahtaa, mutta suu ei kääntynyt ja veri tulvahti hänen kasvoihinsa pannen ne hehkuvan punasiksi. Ei hän saanut sanaa suustansa.

Helena huomasi tämän vaikutuksen ja häntä huvitti nähdä kuinka kokonaan toinen Georg yhtäkkiä oli hänen edessään. Kaikki se uusi kadettirohkeus yhdessä silmänräpäyksessä pyyhkäytyi pois ja hän muistutti jälleen sitä silloista Georgia, joka päästeli hätähuutoja pikku Ponin selästä. Helena näki selvästi kuinka ankaria ponnistuksia Georg teki saadakseen suunsa luonnolliseen asentoon ja valloittaakseen takasin kadettiryhtinsä. Mutta se ei hänelle onnistunut. Hän yhä punastui, tuijotti Helenaan, painoi silmänsä alas ja taas tuijotti.

Helena ei silloin voinutkaan ylläpitää vastahankittua neidillistä aikaihmisyyttänsä. Häntä nauratti ja ilo pulpahteli sydämmessä. Hän juoksi tyttömäisesti ovelle ja ovenraosta katsoi taaksensa.

— Ähä, ähä! — pani hän Georgille ja katosi voitonriemuisena.

* * * * *

Mutta Georgiin tuli siitä lähtein uusi muutos. Helena tahtoi sitä sanoa "tuijottamisen aikakaudeksi" eikä ollenkaan sitä suosinut. Kaikki ylemmyyden hymy oli poissa ja Helena olisi voinut kääntää hänet sormensa ympäri niinkuin rievun. Koko valta oli siirtynyt Helenan käsiin. Georg vaan tuijotti, oli punanen ja totinen, ja hakemalla haki tilaisuuksia palvellakseen Helenaa neulan ja nenäliinan nostoilla, tuolin tarjoomisella ja muilla semmoisilla. Kaikki rupesivat sanomaan, että Georg oli hulluuteen asti rakastunut Helenaan.

Ripillä.

Vaikka Helena olikin yksinänsä rippikoulun käynyt, oli samaan aikaan suuri parvi paikkakunnan talonpoikaista nuorisoa rovastin edessä yhteisesti valmistunut ripille.

Helena ja nämä tapasivat toisensa vasta kirkossa, kun kokoonnuttiin rippisaarnaa kuulemaan.

Kirkko oli Helenan tähden köynnöksillä koristettu. Se oli papan käskystä. Vallan Helenan tietämättä olivat nuo tuntemattomat rippikoululaiset valmistaneet hänelle tämän yllätyksen. Ja nyt ne ujostelivat häntä niin että peräytyivät kuin lammaslauma yhteen kokoon kirkon keskikäytävällä, kun Helena tuli heitä kiittämään.

Hän oli edeltäpäin jo ajatellut miten hän kirkkomäellä ilosena ja vapaasti tulee heidän luoksensa, ottaa heitä käsistä, pyöräyttää jonkun leikillä ympäri ja antautuu toveriksi heidän joukkoonsa, kaulatuksin tyttöjen kanssa. Hän kuvaili niitä semmoisina kuin olivat pelloilla ja tanhuvilla harmaissa ja tomuisissa vaatteissa.

Mutta tulikin jotain ihan toista. Kun hän heidät näki, nolostui hän ja punehtui, ja aijotun, luonnollisen ja ilosen naurun sijaan suu vaan meni viistoon. Mutta ujoutta peittää hän ei voinut muuten kuin jäykistyen ylpeäksi hovin fröökinäksi. Hän koetti kätellä likinnä olevia, mutta se tuli kaikki niinkuin hän olisi ollut jokin prinsessa, joka armosta ojentaa yhdelle ja toiselle kätensä. He puristuivat kokoon, ja ainoastaan ne, jotka eivät ehtineet toisten selkäin taa, antoivat hänelle arasti kättä.

Voimatta ylläpitää ylpeän hovineidin henkeä Helena vihdoin kääntyi erään tytön puoleen, jonka tunsi lähemmin, sillä se oli joskus palvellut heillä kyökkipiian apulaisena.

— Mari, kuules, miksi ne ovat ihan kuin vihaset minulle? — kysyi Helena suoraan.

Mari ensin tyypertyi ja rupesi välttelemään, mutta vihdoin sanoi:

— Ei ne fröökinälle, — mutta fröökinän papalle.

— Niin, niin, — sanoi Helena, ajatellen että kysymys on taas niityistä. Mutta hänen kummastuksensa oli suuri, kun Marin puheesta kävi ilmi, että syy todella oli ihan toinen.

Hovijunkkari oli estänyt yhden pojista — niin sanotun Souvari-Heikin — pääsemästä ripille samalla kertaa hänen tyttärensä Helenan kanssa. Muut rippikoululaiset olivat rovastilta vaatineet Heikin puolesta, mutta ei ollut mikään auttanut. Rovasti ei ruvennut tekemään vastoin Helenan papan tahtoa.

— Mutta miksi pappa olisi estänyt? — kysyi Helena puoleksi kummastuen puoleksi nauraen, kun tiesi varmaan että tässä täytyi olla jokin erehdys.

Mari katsahti häneen pitkään ja sanoi venyttäen:

— Sitä en minä tiedä.

Vielä tuli ilmi Marin kautta, että Souvari-Heikki oli ollut kerran konttorissa — raha-apujako lie ollut pyytämässä, — ja silloin oli hovijunkkari ajanut hänet ulos ja tullut itse sairaaksi pelkästä kiukustumisesta.

Mari ei osannut peittää ylenkatseellista värettä äänessään.

Marinko tapa kertoa tätä asiaa vai itsekö se, mitä hän kertoi, vavahutti Helenaa? Hän tuli levottomaksi ja jokin paha tunne tahtoi ruveta kalvamaan. Ei hän itse ymmärtänyt siihen syytä ja tahtoi niinpian kuin mahdollista päästä toiseen mielentilaan.

"Tietysti se on kaikki vaan noita niittyasioita!" ajatteli hän ja asettui ajatuksissaan papan puolelle ja alkoi kylmästi arvostella rippikumppaneitaan.

Kaikki he olivat juhlapuvuissa. Usealla pojalla oli kömpelösti istuvat kaulukset, jotka tekivät heidän ruskottuneet kasvonsa vieläkin ruskeammiksi. Tytöt olivat mustissa vaatteissa; joku oli viheriäisessä ja joku ihan valkosessa, niinkuin Helena. Kaikilla heillä oli valkoset vaatehansikkaat, nähtävästi ostettuina tukussa, sillä ne olivat enimmille liian suuret ja sentähden nekin vielä lisäsivät yleistä sanomatonta kömpelyyttä.

Vihdoin alkoivat urut hiljaa soida ja se helpotti heti.

"Tämäpäs nyt jotakin on!" — ajatteli Helena huoahtaen painon sydämmeltään: — "minä olen ylhäinen hovin Helena! Ihmiset on niinkuin kukat…"

Urkujen soidessa asettuivat rippilapset etummaiseen penkkiriviin.

Helena istui lähinnä käytävää, alkaen hänestä istuivat muut.

Siunatut urut ja niiden taivaallinen ääni! Kaikki tuo pahan tunteen alku on kuin pois puhallettu. Kaikki on helppoa, iloista, liikuttavaa, rakastettavaa — —

Rovasti näyttäytyy alttarilla.

Helena katsoo häntä suurella uteliaisuudella. Sillä juuri äskettäin on Helena saanut kuulla mitä omituisimpia puheita hänestä.

Se on mahdotonta! Niin nöyränä, niin kokonaan uppouneena hurskaaseen toimitukseensa hän liikkuu ja katsoo. Ettäkö tuo mies, kuten kerrottiin, tekisi tuontuostakin epäillyttäviä matkoja Pietariin elääkseen siellä uskottomuudessa vaimolleen! Se ei voi koskaan olla niin.

Tai olkoon, olkoon vaan totta. Mutta Helenapa antaa ajatuksissaan anteeksi hänelle. Mitä kaikki tuo paha merkitsisi noiden urkujen ihanassa soitossa! Kaikki ovat niitä samoja puheita kuulleet ja kuitenkin ovat kaikki niinkuin rovasti olisi pyhä mies. Eivät he anna hänelle anteeksi, vaan panettelevat häntä kun tulevat kirkosta. Mutta Helena antaa anteeksi. Hyi sentään, ettei ihminen voi olla ajattelematta mitä hän ei tahtoisi ajatella! "Ei sinun pidä tuomitseman!" Juuri niin! Anteeksi kaikki! Pois kaikki pahat ajatukset! Rakas, rakas rovasti!

Siunatut urut! Soikaa aina, lakkaamatta! Painakaa sydämmeen ikuisiksi tämä vapaa anteeksi antava mieliala!

Ei ole mikään konsti elää onnellisena ja ilosena, kun vaan tietää elämän salaisuuden: aina ja joka paikassa antaa anteeksi!

Hän näkee pitkän rivin polvia ja valkosia hansikkaita niiden päällä ja näkee oman hienon silkkihameensa ja kukkaset rinnallaan ja sylissään — ja kaikki katsoo häneen ja kaikki koko kirkossa elää hänelle!

Ei hän ole vielä koskaan ollut niin onnellinen.

Pitkin keskikäytävää astuvat Georgin vanhemmat, molemmilla posket punasen hohtavina ja juhlallisen huolestuneina. Outo on heitä nähdä ilman naurun ja leikin ilmettä heidän kasvoillansa.

Heidän jäljessänsä tulee Georg, valkoset äärettömän puhtaat säämiskähansikkaat käsissä ja uuden uutukaisessa, poimuttomassa kadettipuvussa. Hän on juhlallisen kalpea, kasvoissa jonkinlainen "tottuneen" ilme. Ei voi niissä nähdä vivahdustakaan muuta kuin että se, mikä nyt oli tuleva, oli juuri sitä mitä pitikin. Kaikki kääntyvät häntä katsomaan ja supatus käy läpi kirkon: tuo on hovin neidin sulhanen! Hän on kaunis — niin tavattoman kaunis ja miehekäs?

Tänä päivänä on kaikki toisin kuin todellisuudessa. Tuossa tulevat keskikäytävää myöten pappa ja mamma — käsikynkässä!

Voi mikä sopusointuinen näky! Ja köynnökset ja seppeleet valkosilla seinillä ja vaatteiden hiljainen kahina ja urut valmistelevilla juoksutuksillansa sanovat, että se on kaikki tosi! Kaikki on suuressa sopusoinnussa, valmistunut johonkin suureen ja tärkeään! Tässä ei muuta puutu kuin että hän itse nöyrtyy, lankeaa kasvoillensa rukoukseen ja, uskoen siihen mihin kaikki muut, polvistuu alttarin eteen. Miksi ei hän sitä tee? Onko hän niin ylpeä? hävettääkö häntä nöyrtyä ihmisten nähden? Ihan varmaan — hän kyllä ymmärsi — hänen oli onnentunnelmansa siitä vaan kasvava.

Ei, ei, sitä hän ei sentään koskaan tee. Viimeisiin asti hän tahtoo taistella liikutusta vastaan!

Mutta hänen päätöksestään huolimatta, kun urut hiljaisista juoksutuksistansa yhtäkkiä remahtivat kirkkoa paisuttavaan fortissimoon ja kansa yhteen ääneen alkoi virren, silloin valtasi Helenan vastustamaton tunteiden tulva. Voimatta enää pidättää hän itkuun purskahtaen painoi päänsä penkkiä vasten käsien varaan.

Tuskin hän kuitenkin oli tämän liikkeen tehnyt kuin ei itkusta sentään tullutkaan mitään, vaan se itsestään katkesi ja hän yhtäkkiä pääsi koko tuosta taikatunnelmastaan. Kaikki meni erille, selvisi entiselleen. Ainoastaan pään asento jäi semmoisekseen penkkiin kiinni. "Ei ole mitään syytä tulla liikutetuksi, sillä ei ole mitään tapahtunut eikä mitään ole odotettavissakaan, — ei yhtään mitään!" ajatteli hän. Hän ihmetteli miten hän nyt nostaa päätänsä. Niskassa ja korvissa tuntui että koko kirkko häntä katselee, kun hän siinä ihan yksin, muiden veisatessa, muka hartautta harjoittaa.

Erittäinkin hävetti Georgin tähden.

Tietysti se nyt voitollisena ajattelee, että Helena rukoilee anteeksi syntejänsä ja siis sittenkin "uskoo". He olivat puhuneet niistä asioista hiukan. Helena oli ruvennut kertomaan vastustuksestansa rippiasiassa, mutta Georg oli siihen isällisen paheksivasti pudistanut päätänsä. "Se on lapsellista" — oli hän sanonut. He olivat vähän riitaantuneet, ja Helena oli suoraan selittänyt ainoastaan papan tähden suostuneensa. Johon Georg vaan kohautti olkapäitänsä.

Veri töytäsi Helenan kasvoihin. Häpeissään hän vihdoin nosti päänsä, niisti nenänsä ja ensimäiseksi vilkasi sinnepäin missä omaiset istuivat. Aivan oikein: Georg tosin ehti kääntyä pois katsomasta Helenaan, mutta hänen silmänsä oli vielä viistossa sinne päin ja koko ryhti osotti hänen ajattelevan että Helena oli käyttäytynyt hyvästi ja tehnyt mitä moisissa tilaisuuksissa pitääkin tehdä. Helena päätti jotenkin selittää hänelle tämän seikan.

Jumalanpalveluksen aikana Helena jälleen ankarasti taisteli liikutusta vastaan. Hän ei tosin paljon kuunnellut saarnan sisällystä, mutta rovastin juhlallinen ääni ja yksityiset lauseet Herrasta Zebaotista, jotka panivat koko kirkon kajahtelemaan, ja erittäin se, että hän aina vaan näki syrjästä itsensä nuorten ikäistensä rivissä, — se tuon tuostakin vavahutteli Helenaa ja oli saamaisillaan tunteiden valtaan. Ainoastaan siten, että hän pakotti itsensä ajattelemaan kaikellaisia pikkuseikkoja: "täti Amalie lupasi lahjoittaa minulle koko Chopinin" — "illalla mennään kaikki soutelemaan" — saattoi hän pysyä erillä liikutuksesta. Mutta erillä hänen piti olla. Se oli niin äärettömän, äärettömän tärkeätä. Tärkeätä mamman vuoksi ja ennen kaikkea Georgin vuoksi, sillä koko hänen suhteensa Georgiin muuten tulee vääräksi.

Ensin hän pelkäsi sitä hetkeä, jolloin polvistutaan alttarin ympärille. Vastoin hänen luuloansa ei silloin kuitenkaan ollut mitään taistelua. Kun hän näki itsensä polvistuneiden puolikehässä, tuli yhtäkkiä hänen mieleensä sellainen hullunkurinen kuva, että he kaikki, jotka siinä olivat alttarin ympärillä, olivat muka lampaita. Ja häntä rupesi naurattamaan olla yksi niistä. Nauratti ja vähän hävetti olla yksi niistä, jotka täydessä uskossa odottivat vuoroansa ihan kuin kiltit lapset, joita syötetään lusikalla. Ja kun piti vielä päälliseksi olla polvillansa, matalampana kuin ne, jotka seisten syöttivät!

Näiden liikutuksen vallasta vapauttavien tunteiden ohella Helena näki rovastin jo valmistuvan ehtoollisen jakoon. Yhä lyhyemmäksi kävi aika, jolloin hän vielä voisi "uskon nöyrtymyksessä ja kyyneliä vuodattaen vastaanottaa ehtoollisen" ja välttää "tuomiota". Eivät hänen yrityksensä tehdä asemaansa naurunalaiseksi auttaneet häntä, vaan vielä viime hetkessä tuli kammottava ajatus:

"Mitäpä jos tässä todellakin jotain suurta ja tärkeätä tapahtuu! Jospa jotain suurta ja sanomatointa paraikaa vyöryy ohitseni, ja minä en siitä mitään tiedä! Kuinka on mahdollista, että kaikki muut jotakin odottavat, ovat valmistuneet johonkin suureen ja tärkeään, mutta olisivat kaikki erhetyksissä ja minä yksin, joka en mitään odota, minä yksin koko kirkossa olisin oikeassa!"

Helena kokosi nopeasti ajatuksensa, mutta niiden keskellä ei ollut muu kuin "Se", rauhallisena, sanatonna, käskemättä mihinkään: päinvastoin, jos "sen" mukaan menetteli, niin jätti nämä kaikki juhlallisuudet ja väenpaljoudet ja kulki jollekin yksinäiselle viheriälle pellonpientareelle tai lepikön läpi avonaiselle aholle, missä horsma nuokkuu ja vinha etelätuuli, korvissa huhuten, puhaltaa kasvoja vasten.

"Niin se on" — ajatteli Helena: — "ei tässä tapahdu yhtään mitään. Kaikki mikä tulee, sen teen vaan papan tähden, mutta mikä hyvänsä vastaisuudessa tulee eteeni ja riippuu minusta, siinä en enää koskaan anna perään. Kyllä niitä tilaisuuksia vielä tulee!" — ajatteli hän, eikä voinut olla tällöin ajattelematta papillisia vihkiäisiä siinä tapauksessa että he menisivät Georgin kanssa naimisiin.

"En mene koskaan vihille, tuli mitä tuli!" — päätti hän uhkamielin ja voitokkaasti sykkivin sydämmin.

Samassa oli rovasti jo hänen edessään. Se asetti kätensä hänen päälaelleen ja pisti jotain hänen suuhunsa.

Ei hän koko tapauksesta tuntenut muuta kuin että tuo "jotain" tarttui hänen kitalakeensa eikä millään tahtonut siitä irtautua, ja että toinen jäljessä tuleva pappi tarjosi viinin niin huonosti, ettei se tullut maljan reunaan asti eikä joutunut hänen suuhunsa.

Ja niin, kun he toimituksen suoritettua kaikki nousivat polviltansa alttarin edestä, tuli Helena ottaneeksi sen palankin suustaan nenäliinaansa ja kirkosta lähdettyä karisti kenenkään huomaamatta mäelle.

Sillä hän oli isältänsä perinyt suuren määrän itsepäisyyttä.

Kihlaus.

Samana kesänä, mutta myöhään syksyllä tuli Georg oltuaan leirissä Pietarin lähellä takasin hoviin.

Ja nyt hänellä oli yllään kaunis tummaverkainen ruumiin mukaan istuva upseeripuku, miekka, ja hopean hohtavat nappirivit.

Kaikki olivat ihastuksissaan.

Mutta Georg oli ensi hetkestä saakka vähän levoton niinkuin jonkun tärkeän tehtävän tai sanottavan edellä. Usein he supattelivat vanhempien kanssa, Ja Helenasta tuntui niinkuin heillä kaikilla olisi jokin salainen yllätys hänelle valmistumassa.

Oikeastaan tämä ei ollut mitään muuta kuin virallisen kosimisen valmistuksia.

Tietysti Georg, — joka oli niin hyvin kasvatettu, — ei pitänyt comme-il-faut'na kosia ennenkuin oli upseeriksi päässyt. Joka paikassa hän oli sama. Kaikki asiat, ihan kaikki, olivat hänellä sääntöihin luokitetut ja järjestetyt, niinkuin hän ne oli vanhemmiltaan perinyt ja kadettikoulussa omistanut. Kun hän sanoi: "kaikki ihmiset niin tekevät", oli se hänestä korkeinta, melkein pyhää, ja jos sitä vastaan jotain väitti, tuli hänen silmänsä suuriksi ja peljästyneiksi, ikäänkuin olisi seisottu hirmuvaaran edessä. Ellei hän olisi tällöin ollut niin "nätti", olisi Helena harmista pakahtunut.

Kosiminen oli Georgille sangen vaikeata. Kaikki tuo kadettirohkeus, jolla hän yhteen aikaan koetti pelailla, eli tottumus muka hienolla kevytmielisyydellä kohdella tietämättömiä tyttöjä — sekin oli oikeastaan ollut vaan mitä muut kadetit tekivät ja minkä Georg oli heiltä oppinut. Se sopi, koska se oli tapana. Hän ei mennyt koskaan yli rajan, eikä edes uneksinutkaan mahdolliseksi mennä mitenkään pitemmälle — niin ettei olisi joskuskaan malttanut tarkoin hillitä tunteitansa — niin että olisi esimerkiksi vahingossakaan suudellut ennen virallista kosimista, tai niin. Kun tuo kosiminen sitten tuli kysymykseen, oli se Georgille niin vaikea tehtävä, että hän kokonaan kadotti kaiken ryhtinsä. Hän muistutti Helenalle taas sitä suurta tappiota urhoollisuuden näytteessä, minkä oli kärsinyt muinoin vallattoman ponin selässä. Ja Helenaa nauratti.

Ihmeellistä, ihmeellistä! — ajatteli Helena. Mitä kummaa se valmistelee ja aikoo. Ja mikä ihmeen taikasana häneltä puuttuu, jota hän ei tiedä tai ei uskalla sanoa. Tietysti hän luulee, että täytyy jotakin sanoa jollakin erityisellä tavalla, kun kosii, — niinkuin romaaneissa tai muuten comme il faut, niinkuin hän tietää olevan tapana. Eikä raukka häveliäisyydestä saa sanotuksi. Ja he kun ovat niin tuttuja keskenään! Ja niin, niin rakastavat toisiansa ja ovat niin lähellä toisiansa, ettei mitään pitäisi olla välillä! Ihmeellistä.

Lopulta rupesi asia tulemaan ihan hassuksi. He olivat parhaita tuttuja keskenään ja kuitenkin oli Georg kuin ummikko vieras, teki kumarruksia, punastui, häpesi punastumistaan, perääntyi, vetääntyi yksinäisyyteen, kärsi, taas hyökkäsi esiin, mutta ei vaan saanut suustansa tuota taikasanaa ja ilman sitä hän ei tiennyt mitään muuta Helenalle sanoa. Mutta tämä hassutus ei lainkaan antanut hänelle sitä käsitystä että koko tuo sanominen saattoi olla turhaa, vaan ei hän hetkeksikään näyttänyt luopuvan siitä uskosta, että täytyy jollakin erikoisella tavalla sanoa, kuten tapa vaatii, ja että ilman sitä ei koko heidän aijotusta avioliitostaan voi tulla yhtään mitään.

Helenaa ei ainoastaan naurattanut, mutta välistä vähän harmitti. Siinä Georgin itsepäisyydessä piili samalla jotain hienoa, selittämätöntä ylpeyttä, — oliko se nyt sukuylpeyttä vai tunto että hän kantaa kaartin luutnantin uniformua vai ehkä se että hän miehenä on Helenaa ylempänä, — jokin semmoinen se vaan oli. Mitäpä se nyt olisi tehnyt jos olisi joskus erehtynyt eikä voinut niin ankarasti hillitä tunteitaan. Silloinhan he olisivat molemmat nöyrtyneinä antaneet toisilleen anteeksi ja tasaisina iki ystävinä tehneet ikiliiton keskenänsä. Eipä ilman, että juuri tämä olisi tuntunut Helenasta suurelta onnelta.

Mutta niin ei käynyt.

Kun Georg kosi, oli hän nähtävästi pannut niin koko huomionsa siihen mitä oli sanottava, ettei hän sillä hetkellä ollenkaan ollut niissä tunteissa. Hän tuli sillä kertaa Helenan eteen erikoisesti siistittynä. Hiukan hänen kaunis päänsä tutisi hetken tärkeyden vuoksi eikä hän nähtävästi rohjennut avata kohta suutaan pelosta että ääni olisi vavahtanut. Sitten otti molemmin käsin tuolin takaa selustimesta ja ikäänkuin kumarsi.

Ei ikinä Georg ollut näyttänyt niin vieraalta. Kun Helena huomasi että Georgin pää tutisee, tuli hänen Georgia niin sääli, että olisi hinnalla millä hyvänsä vapauttanut tästä turhanpäiväisestä piinasta. Mutta Georg lateli nyt esiin nuo kauan haudotut sanansa.

— Helena, — sanoi hän silmät juhlallisen pyöreinä ja uskollisesti räpyttäen luomiansa: — sinä olet jo varmaan huomannut tunteeni sinua kohtaan. No niin, minä olen nyt tullut kysymään onko minulla — (tässä oli hänellä nähtävästi ollut aikomus tehdä joku pitempi mietitty mutka syrjään, mutta jostakin syystä hän muutti aikeensa ja sanoi lyhyemmin:) — ta-tahdotko sinä tulla minun vaimokseni.

— Fyi, fyi, fyi, — ajatteli Helena. — kuinka tyhmästi! vaimokseni! — ja kääntyi poispäin ja punastui eikä tiennyt mitä nyt pitää vastata.

Äänettömyys rupesi tulemaan pitkäksi.

— Georg! — kuiskasi hän nopeasti: — enhän minä tiedä kuinka tässä pitää vastata? sano sinä, noh!

Silloin Georg keventyen huokasi pois jännityksensä ja ikäänkuin saavutti yhtäkkiä entisen hymyilevän varmuutensa.

— Vastaa ainoastaan rakastatko sinä minua? Tämän sanan "rakastatko" kuultuaan Helena heltyi ja silmät kyyneleissä nauraen sanoi:

— Mutta senhän sinä tiedät, Georg!

Ja Georg onnellisena, aivan niinkuin ei muka olisi sitä ennen aavistanutkaan ja niinkuin jotakin tavattoman erinomaista olisi juuri nyt tapahtunut, tuli ihan Helenan viereen, otti häntä kädestä ja sanoi:

— Siis olemme nyt kihloissa! — ja ikäänkuin odotti vielä tähänkin jotain vastausta.

Helena ei ymmärtänyt miksi se olisi ollut niin erikoista että he nyt olivat kihloissa, ja oli epätietoisena vaiti, jonka tähden Georg itse vahvisti sanansa:

— Niin, me olemme siis nyt kihloissa! — sanoi hän ikäänkuin, että siitä nyt riippuu kaikki se mikä sitten on seuraava.

Ja hän aikoi kietoa kätensä Helenan kaulaan, mutta keskeytti itsensä ja sanoi onnellisena:

— Ei, nyt menemme ensin sinun isäsi ja äitisi luo. Tule!

Hän piteli Helenaa kädestä ja ovessa katsahtaen Helenan pukuun ja pysähtyen sanoi:

— Minun mielestäni, — panisit pois esiliinan.

Helena heitti hätimmiten esiliinan yltään ja niin mentiin ensin ylös papan puolelle.

"Mitä ihmeitä se aikoo nyt tehdä?" ajatteli Helena, kun Georg ennen papan ovelle koputtamista järjesteli pukuansa.

He astuivat sisään erillään, pitämättä toistensa käsistä.

Pappa katsahti heihin työpöytänsä äärestä rillain yli, sanoi hiljaa ja lempeästi: "jaha, vai niin!" Ja rupesi kohta panemaan rilloja kokoon nenältään liivintaskuun ja nousi seisaalleen.

Helena oli kuvaillut että pappa hämmästyy yhtä paljon kuin hänkin Georgin omituista käytöstä, mutta niin ei ollut. Päinvastoin pappa otti asian kohta samalta juhlalliselta kannalta kuin Georg ja näytti aivan niinkuin tämäkin valmistuvan ikäänkuin johonkin tapoihin kuuluvaan tärkeään ja tunnettuun toimitukseen.

Ennenkuin he saivat mitään sanotuksi tulivat molemmat, sekä pappa että Georg yhtäkkiä hyvin liikutetuiksi, ja kun pappa huomasi että Georgin oli sen johdosta mahdoton puhua, sanoi hän liikutuksesta vapisevalla äänellä:

— Minä arvaan — rakkaat lapset — arvaan.

Ja yhä katkonaisemmin hän jatkoi:

— Minua ilahuttaa tämä tapaus, — rakkaat lapseni — minä annan — minä annan teille s —

Ei voinut sanoa.

— Minä annan teille s — s —

Vasta pysähdyttyään ja pitemmän aikaa voimia koottuaan hän sai sen sanan vihdoin itkien suustansa:

— siunaukseni.

Sen sanottuaan pappa syleili Georgia ja sitten myöskin Helenaa, otti hänen ja Georgin käsistä ja yhdisti ne.

Sitten pappa teki äkillisen käänteen ja muutti kaikki iloksi, pyyhkäsi liikutuksen pois ja käski tulemaan alas muille ilmoittamaan, joka oli tarpeetonta, sillä moni palvelijoista oli huomannut Georgin ja Helenan nousun yläkertaan.

Nyt he kulkivat Georgin kanssa papan seuraamina käsi kädessä yläkerrasta alakertaan. Joka paikassa missä oli palvelijoita pysähtyivät nämä, tirkistelivät ovista, rupesivat loistamaan, päivittelivät ja rientelivät toisilleen ilmoittamassa. Koko talo alkoi samassa kihistä ja elää. Ikkunan ohi mennessä jo näkyi kuinka Manda juoksee valttarin puolelle ja kuinka valttarin emännöitsijä lyö kätensä yhteen. Toisesta ikkunasta vilkaistessa näkyi puutarhuri tulevan nurkan takaa ja suu auki kuuntelevan mitä hänelle jostain muualta sanottiin.

Alakerran vastaanottohuoneessa istuivat Georgin vanhemmat ja mamma. Kaikesta päättäen he olivat tietäneet ennenkuin Helena siitä mikä tapahtuman piti ja nyt vaan odottivat heitä alas.

Mamma ensin tuli Helenan luo ja vähän nolona koettaen nauraa sanoi suu vinossa vaan oman tavallisensa: no? — eikä osannut mitään muuta lisätä, ja väistyi Georgin vanhempien tieltä, jotka heti upottivat Helenan ranskalaisiin lauseihinsa ja syleilyihin.

Sen jälkeen Georg Helenan ollenkaan aavistamatta suutelee häntä kaikkien nähden. Georg! Joka äsken vielä ei olisi punastumatta uskaltanut hänen kättänsä koskettaa. Mutta jokin eriskummallinen muutos on Georgissa taas tapahtunut: hän on sulava, vapaa käytöksessään, hän hymyilee rohkeasti Helenan silmiin ja suutelee häntä kerran toisensa perästä ihmisistä huolimatta.

"Onko tuo nyt todellakin Georg?" — ajattelee Helena ihmetellen ja tuntuu ihankuin pitäisi ruveta häntä vierastamaan. Sehän on taas tuo sama vieras ja ujostuttava, ylemmyyttänsä tunteva Georg, — se, jonka edessä Helena kerran kadotti valtansa ja jonka valta niin oudosti viehätti häntä.

Sillä aikaa on joka paikassa alkanut hyörinä ja pyörinä.

Ilmaantuu että kaikki oli todellakin edeltäpäin tiettyä ja suunniteltua. Sillä nyt avattiin ovet ruokasaliin ja siellä näkyi juhlapöytä sampanjapulloineen.

Aamiaisten jälkeen seurasi kohta muita juhlallisuuksia.

Paljon oli Helena nimipäiviä viettänyt, mutta ei koskaan vielä tuntenut semmoista huippua nimipäiväisyyden juhlahumusta, kuin mikä nyt pääsi vauhtiin.

Vaikka aikomus oli alkujaan ollut että kihlaus ilmoitettaisiin ainoastaan lähimmälle kotiväelle, levisi tieto joka paikkaan tehtaille, eikä mikään voinut enää pidättää kemujen tulvaa. Kohta oli kaikki valmiina, liput, köynnökset, kukat, onnentoivotukset, tehtaiden torvisoittokunta, hurraahuudot, juhlatulitukset illalla. Koko hovi näytti elävän yksistään heitä kahta varten. Ja he kaksi olivat kuin kaksi yhteen kasvanutta köynnöstä koko päivän yhdessä. Georg pysyi yhtä vapaana ja samaten vieraiden nähden suuteli Helenaa niinkuin se olisi ollut maailman luonnollisin asia, saattoi myös pidellä toisella kädellään vyötäisistä ja taputteli tuon tuostakin hellästi — yhä tuolla hienolla ylemmyydellä. Tämä kaikki oli juuri niinkuin Georg oli heidän pieninä leikkiessään sanonut, että kun on kihloissa, niin pitää olla näin. Helenaa ensin kovasti hävetti ja ujostutti, mutta kun kaikkien silmistä näkyi ettei kukaan tahtonut olla huomaavinaan heitä eikä ainakaan kukaan ihmetellyt, niin tottui Helena siihen yhdessä päivässä, niin ettei se illemmalla enää tuntunut hänestä milleen oudolle, päinvastoin hänestä se oli tavallaan hauskaa, ja hän itsekin rupesi matkien nojautumaan Georgiin, niinkuin oli usein nähnyt Georgin vanhempien keskenään tekevän.

Mutta eivät he koko juhla-aikana suuren ihmispaljouden tähden hetkeksikään tavanneet toisiansa kahden kesken.

Ennenkuin myöhempänä illalla.

Paperitehtaan konttoristit olivat tilaisuutta varten toimittaneet kaupungista raketteja ja alkoivat niitä hämärän tultua singahutella pimeälle taivaalle. Ensi paukahduksen kuultuaan kiirehtivät kaikki puutarhan aukealle tai balkongeille, ja silloin jäivät Georg ja Helena ruokasaliin kahden kesken.

He olivat koko päivän olleet toistensa seurassa ja puhuneet keskenään ainoastaan semmoisia puheita, joita muiden kuunnellessa puhutaan. Nyt kun he ensi kerran olivat kahden kesken, tuntui Helenasta perin oudolle, ikäänkuin he eivät olisi tienneet mitä sanoa toisilleen.

Niin monta kertaa kuin he olivatkin suudelleet toisiansa kaikkien läsnäollessa, nyt kahdenkesken ollessa ei olisi mitenkään kehdannut sitä tehdä. Siinä asiassa heidän välillään oli tällä hetkellä suuri mahdottomuuden juopa.

Georg seisoi toisella puolen pöytää, ja näkyi selvästi, että hänen oli vaikea keksiä syy minkä nojalla tulla samalle puolelle, kun ei löytänyt mitään sanottavaa.

Ja ilman sanottavaa se juuri tuntuikin mahdottomalta.

— Eikö mekin mennä? — sanoi Georg vihdoin ja rupesi tulemaan ikäänkuin hakeakseen Helenaa.

— Mennään, mennään, — sanoi Helena ja rupesi menemään ovelle iloissaan siitä että Georgin ujoudessa näki ikäänkuin vilahduksen entisestä rakkaasta Georgista.

Vaikka Helena kiiruhti, ennätti Georg yhtaikaa ovelle, ja heidän piti nyt kulkea pimeän huoneen läpi.

Silloin Helena huomasi, että se olikin vaan Georgin keksimä keino miten päästä hänen luokseen tarvitsematta mitään sanoa. Kohta kun hän otti ovessa Helenan kädestä, tunsi Helena että häneen kosketti se uusi, vieras ja viehättävä Georg, se, joka oli kosinut häntä ja piti nyt kieltämättömänä oikeutenansa suudella häntä. Aivan oikein. Hän pitää Helenan kädestä; hän hidastuttaa kulkuansa kunnes kokonaan pysäyttää Helenan ja sanaakaan sanomatta rupeaa kuumasti suutelemaan häntä.

Helena vavahtaa koko olennossaan.

Kuinka toista tämä on kuin nuo päiväiset hellyydenosotukset! Voi kuinka sydän syttyy palamaan!

Tarmottomasti hän koettaa irtautua, mutta oikeastaan hän antautuu — antautuu — antautuu. Hän on kokonaan Georgin vallassa, sen kauniin, uuden, voimakkaan, ujostuttavan — —

Raketit räiskyvät ja pamahtelevat ulkona mustansinisessä pimeydessä, värilyhtyjen levoton loimu tuntuu sisälle asti, se leikkii pimeän välihuoneen katossa ja seinillä —

Samassa joku balkongilla olevista huutaa heitä sinne.

— Tule, sanoi Georg päästäen Helenan, ja kohta hän osaa olla niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Me tulemme, me tulemme — vastaa Georg ilosella ja luonnollisella äänellä sinne balkongille päin.

Helenan sydämmessä kaikki hyökynä lainehtii. Hän saa tuskalla tunteensa taipumaan näkymättömiksi ja hän ei uskalla puhua pelosta että hänen äänensä pettää. Ja kun he tulivat esille, oli Helenasta niinkuin hän olisi revitty irti semmoisesta mikä ei koskaan enää voi palata. Tuntui niin kummalliselta. Tuntui että pitäisi oikeastaan iloita, mutta sydän sitä suri ja itki.

Vielä kummallisempaa on, että tuolla seisoo Georg muiden keskellä eikä ole millänsäkään. Hän nauraa ja hänen valkoset kauniit hampaansa loistavat lyhtyjen punaisessa hämärässä ja hopeaiset napit kiiltävät tummalla upseerin veralla. Eikö hän ollenkaan välitä siitä, että he kutsuttiin pois?

Vai ajatteleeko hän, että "tuo" tuolla pimeässä huoneessa voi vielä uudistua!

Ja kun tämä ajatus tuli Helenaan, sykähti hänen sydämmensä valtavasti niinkuin mahdottoman ihanan rikoksen edellä —

Rovasti itse sanoi, että ainoastaan ei saa suudella muita. — Tämäkö on olla kihloissa?

Niinkö, niinkö siis Georg todella ajattelee ja siksikö hän voi olla noin ilonen?

Ja taas sydän samaten kuohahtaa ja paisuu. Se pelottaa, se kauhistuttaa, se tekee kipeätä. Mutta ihanasti menee mieli tainnuksiin ja unohtaa kaikki — kaikki —

Ja pian, vielä samana iltana, Helena tuli vakuutetuksi, että niin, juuri niin Georg ajatteli.

Tämä oli heidän kihlauksensa.

Helena tulee täysikäiseksi.

Talveksi nuori luutnantti Georg matkusti pataljoonaansa pääkaupunkiin ja kävi ainoastaan vapaa-aikoinansa, joskus sunnuntaisinkin hovissa.

Hänen vanhempansa, joiden ainoa lapsi hän oli, rupesivat heti kihlauksen jälkeen puuhaamaan maakartanonsa myymistä. Heidän aikomuksensa oli asettua ulkomaille ja he tahtoivat näin vapauttaa suuren pääoman sijoittaakseen sen Georgin hyväksi tuottaviin arvopapereihin, sittenkuin hän menee Helenan kanssa naimisiin. Siihen tosin laskettiin lyhyimmäksi ajaksi kolme vuotta. Mutta heti kihlauksen jälkeen alettiin kuitenkin kaikki asiat suurimmista pienimpiin järjestää silmällä pitäen Georgin ja Helenan naimisiin menoa. Ja jokainen tämmöinen suuri tapaus, kuten nyt tämä maakartanon myynti, teki ikäänkuin yhä enemmän peruuttamattomaksi tuon jo ennestäänkin niin moninaisesti päätetyn ja vahvistetun kihlauksen. Aivan kuin raskaat linnan portit olisivat yksi toisensa perästä sulkeutuneet ja tahallisella pamahduksella sanoneet: nyt ei tästä ainakaan enää palata!

Georgiin ei tämä tietysti yhtään niin vaikuttanut. Sillä sehän oli kaikki niinkuin piti olla. Mutta Helenalle haarautui toisinaan kihlauksen yleisestä onnen tunnelmasta erilleen yksi sellainen vapaa vesa, joka ei olisi tahtonut tunnustaa mitään semmoista päätettyä tässä kihlauksen asiassa, jota olisi saanut sinetillä lukita. Ei hän sitä uskaltanut sanoihin pukea, tuskin itsellensä tunnustaa; mutta mitä taajemmin linnan portit pamahtelivat sitä selvemmin ja selvemmin se vesa haarautui erille ja sitä tuntuvammin se rupesi tekemään hänelle surua.

Joulun jälkeen, kun Georg juuri oli matkustanut taas hovista ja täällä tuli kaikki jälleen hiljaiseksi ja yksinäiseksi, koetti Helena ensi kerran äidillensä purkaa mitä sydämmelle oli kerääntynyt.

He tekivät silloin maatapanoa.

— Sinä olet viime aikoina toisinaan vähän alakuloinen, lapsi? — sanoi äiti nojatuolista, missä hän aina ennen levollemenoa istui.

— Olenko minä? — sanoi Helena kummastuen ja meni hetkeksi itseensä. Sitten katsoi äitiin ja sanoi arasti:

— Yksi asia on niin kummallinen.

— Mikä asia?

— Tai se on oikeastaan kauheatakin.

— Mikä niin?

— Se vaan, että joskus minä ihan kuin kammoon koko sitä Georgin ja minun välistä asiaa.

— Lapsi rukka, — sanoi mamma kysyvästi ja huolestuneesti tullen Helenan luokse, ja aikoi panna kätensä hänen kaulansa ympäri.

Mutta Helena hiljaa esti mamman kättä.

— Kyllä minä rakastan häntä, — kiiruhti hän selittämään, — mutta jokin minua painaa ja rasittaa, — ei niin hänessä, mutta koko siinä asiassa. Vai olenkohan minä vaan niin paha ihminen.

— Sano suoraan, lapsi, mitä se on?

— Mamma, minä pelkään että sanomisesta tulee vaan varmemmaksi, että se on niin. En sanoisi muille kuin sinulle, — ja ehkä se ei olekaan niin. Katsos, Georg hän on niin varma kaikesta ja hän tietysti luulee, että meidän avioliittomme tulee onnelliseksi, — että me tulemme olemaan jokseenkin niinkuin hänen vanhempansa. Mutta minä en voi olla epäilemättä. Minusta monta kertaa näyttää ihan päinvastoin. Sillä — siinä on niin kummallinen asia. Tiedätkö, mamma, meillä ei ole mitään, ei yhtään mitään puhumista toisillemme.

— Se tahtoo sanoa, sinä pelkäät, että teidän avioliittonne tulee jokseenkin niinkuin sinun vanhempiesi?

— Ah, mamma, — sanoi Helena silmiensä kyyneltyessä, — sitähän, sitähän minä pelkään. Hänellä kun on ihan toiset ajatukset kaikesta. Hän ajattelee vaan niitä upseeriasioitansa, ja tiedätkö, hän myöskin "uskoo". Tai hänelle on niin vähäpätöistä jos me olomme eri mieltä niissä asioissa. Ei meillä ole mitään, ei mitään yhteistä keskenämme!

— Lapsi, lapsi, minä sanon sinulle: kun menette naimisiin, tulee kyllä yhteistä.

— Mutta, mamma, eikö ensin pidä olla yhteistä ja sitten vasta naimisiin?

Äiti mietti jonkun aikaa.

— Sitä en minä luule. Minä luulen että ensin on tuo luonnollinen vetovoima sukupuolien välillä. Se yhdistää usein ihmisiä, jotka ovat perin, perin vieraita toisilleen — usein eri säätyluokista, usein myös eri kansallisuuksistakin. Semmoinen on kerran elämä. Se yhdistää vieraita ihmisiä, joilla ei ole mitään yhteistä, mutta avioliitto sitten antaa heille yhteistä.

Nyt Helena huomasi, että mamma puhuu itsestänsä, ja samassa Helenan huomio siirtyi oman sydämmen asioista mamman olentoon.

Ilmi valveilla, poskipäät palavina Helena teki sen kysymyksen, joka oli hänen sydämmellään lapsuudesta saakka jokapäivä ollut:

— Sano. mamma, miksi te papan kanssa ette koskaan mitään puhu?

Äiti ei liikahtanut tuolillansa. Hän oli ikäänkuin odottanut tätä kysymystä.

— Voi lapseni, siihen on ihan toiset syyt, — sanoi hän muka lohduttaen.

— Mutta mitkä ne ovat, jolleivät ne ole sitä että sinulla ja papalla on erilaiset ajatukset!

Äiti oli kahden vaiheilla.

Hän hieroi hitaasti sormenpäällä otsaansa ja piti silmiään kiinni. Sitten rupesi hyvin läheltä katsomaan samoja sormenpäitä, ettei näkyisi silmien kostuminen.

— Lienetkö siinä iässäkään että voisin sinulle kaikkea puhua, rakas Helena,

Mutta sitten lisäsi:

— Hän ei tahtonut saada lapsia minun kanssani. Siinä on koko syy.

Kauan aikaa he olivat tämän jälkeen kumpikin vaiti. Tämmöistä ei Helena ollut tullut koskaan ajatelleeksikaan, niinkuin ei ollut tehnyt koskaan itsellensä täyttä selvää siitä, että myöskin papan ja mamman välillä tietysti on joskus ollut noita helliä suhteita. Ainakaan hän ei olisi mitenkään voinut ajatella, että se on mamma, joka semmoista hellyyttä kaipasi.

— Yhtä kuitenkaan en ymmärrä, — sanoi hän arasti: — vaikka ei tahtoisi lapsia, eikö kuitenkin voi olla ystävä?

Hiukan mietittyänsä sanoi äiti:

— Siinäpä se juuri onkin. Jos on ystävä, niin ei voi vastustaa luonnollista vetovoimaa. Se ettei tahdo lapsia ei anna siihen voimaa. Siis on ainoa keino erota ja rikkoa välit.

— Mamma, minun täytyy sanoa, etten minä ainakaan ole edes ajatellutkaan semmoista, että saisin lapsia, enkä ole koskaan semmoista tahtonut. Mitä varten —? Minä?

— Tietysti et. Eikä kukaan mene naimisiin saadakseen lapsia. Ne syntyvät kyllä kysymättä tahdotko sinä niitä vai et.

— Mutta miksi ollenkaan tarvitsee mennä naimisiin?

— Naimisiin mennään siksi, ettei voida tehdä muuta, siksi että on niin suuri vetovoima —

— Eipä minulta kukaan ole kysynyt voinko minä vai en.

— Ja mitä sinä itse sanot?

— En edes tiedä. Tietysti voin, koska kaikki on lykätty epämääräisiksi vuosiksi. Ja voinkin erittäin hyvin silloin kuin Georg ei ole täällä. Mutta kun hän on täällä, niin — niin silloinhan me suutelemme toisiamme. — Voi mamma, sinä et voi ymmärtää minua, mutta minussa on jotakin, joka on sinulle kokonaan vierasta; — se on jotakin pahaa, ja minua kovasti hävettää puhua siitä. Ensin alussa en ymmärtänyt mitä se on. Luulin, että minut tempasi suuri, rajaton onnentunto, mutta sitten se toistui ja toistui, ja muuttui vähitellen muuksi. Ja nyt, — katsoen itseäni ja katsoen Georgia, — minä näen selvästi ettei se ole hyvä hänelle eikä minulle. Me emme tule paremmiksi, emme suinkaan paremmiksi siitä suutelemisesta. Se on varma.

— En minä tiedä siihen muuta: koettakaa olla sitä tekemättä, — sanoi äiti.

— Kun näin puhun, on se minustakin selvä, mutta kun Georg on täällä, niin on toista. Vaikka kuinka tiedän, ettei pitäisi, vaikka kuinka koetan, niin minä kuitenkin itse haen sitä, enkä voi siitä irtautua, kun olen sen vallassa, — en voi! — Voisimme varmaan molemmat, ellemme olisi näin kihloissa. Mutta nyt pitää hän sitä oikeutenaan eikä tahdo muuta kuulla. "Kaikki niin tekevät", sanoo hän. Ja minä taas unohdan kaikki, kun hän vaan panee kätensä minun ympärilleni. — Jospa tietäisit kuinka minä olen koettanut! — Voi, mikä se onkaan minussa tuo sanomaton, tuo repivä, tuo kaikki unohtava, kaikki tallaava, etten minä enää voi siitä irtautua!

— Se on se, mikä on sama kaikissa ihmisissä, — sanoi äiti.

— Mutta miksi se siis pitää olla päätetty asia, vaikka ei ole ratkaistu voinko minä vai en?

— Sinä et ajattele voiko myöskin Georg.

— Tietysti hän voi, koska hän aikoo mennä naimisiin vasta sittenkuin pääsee kapteeniksi, — monen vuoden perästä.

Mamma joutui nähtävästi kiinni sanoistaan.

— En tiedä. Olen niin tottunut ajattelemaan teitä yhdeksi, etten voi ilman kipua ajatella teitä eronneiksi.

Hän vaipui syvästi ajatuksiinsa ja kyynel vuoti pitkin hänen hienoa nenänvarttansa. Sormellaan hän taas piirteli kuten tavallisesti.

— Ehkä se on vaan äidillistä heikkoutta minun puoleltani. Minusta tuntuu, että sinä olet turvattu, kun olet Georgin. Enkä minä voi kestää ajatusta, että minun täytyy ehkä piankin mennä pois ja jättää sinun tulevaisuutesi avoimeksi.

— Mamma, mamma, saako semmoinen asia riippua tulevaisuuden laskuista!

Mietittyään vähän mamma sanoi:

— Minä voin ymmärtää sinua. On niinkuin minäkin nuoruudessani olisin jotakin semmoista tuntenut, vaikken osannut enkä uskaltanutkaan ilmaista.

— Minua katsos vaivaa, että se on päätetty vaikkei se voi eikä saa olla päätetty!

— Niin, niin juuri.

— Ja kuka on sanonut, että se on Georgillekaan hyväksi! Mitä häntä tuo suuteleminen auttaa, tahtoisin tietää!

— Voi olla, voi olla, — sanoi äiti,

Hän sytytti lampun ja oli juuri menossa sulkemaan ikkunata.

— Kuulitko sinä jotain? — sanoi hän samassa, kääntäen päätänsä ja kuulostaen.

— Se on tappelua, tänään on sunnuntai, — sanoi Helena nousematta ylös.

— Taas ovat tehtaalaiset kartanon alueella! Se on hirmuista! Ei täälläkään saa enää rauhaa.

Ja äiti sulki ikkunan, veti paksut uutimet eteen, niin ettei sisälle mitään kuulunut, ja he olivat erotetut pimeästä raakuudesta, kodikkaan lampun piirissä, joka lämpimästi valaisi makuuhuoneen tutut esineet, alempia kirkkaasti, ylempänä olevia himmeästi.

Äiti tuli Helenan luo, otti muutaman neulan hänen tukkalaitoksestaan, joka sen johdosta putosi alas ja sanoi:

— Nyt olemme kylliksi puhuneet niistä asioista. Nyt on aika mennä maata, lapsi.

* * * * *

Seuraavana aamuna Helena heräsi outoihin ääniin pihamaalta ja rappusissa. Joku juoksi siellä nopeasti ylös ja alas, joku puhui hengästyneenä. Pihalta kuului riitaisaa puhetta monen suusta yhtaikaa.

Helena kurkisti ikkunasta. Pihalla näkyi muutamia tuttuja miehiä ja vaimoja, mutta joukossa oli ainakin yksi outo, jolla oli jokin poliisipnku yllään. Samassa tuli näkyviin myöskin vallesmanni. Se rupesi ankarasti puhumaan miehille ja teki kiivaita liikkeitä. Sitten käski yhden heistä mukaansa ja meni sen ja poliisin kanssa väen puolelle.

Miehet ja vaimot jäivät totisina ja nähtävästi kauhun lyöminä paikoilleen seisomaan.

Helena tahtoi ensin herättää mamman, mutta mamma näytti nukkuvan niin raskaasti eilisen jälkeen, ettei Helena herättänytkään häntä, vaan pukeutui pian ja kiiruhti alas pihalle.

— Mitä täällä on tapahtunut? — kysyi hän miehiltä.

— Täällä on tapahtunut ikäviä. Pojat ovat tapelleet yöllä.

— Mitä, mitä? Onko onnettomuuksia tapahtunut?

— Ei tiedä jaa.

— Sanokaa, hyvät miehet! Mitä poliisi ja vallesmanni täällä tekevät?

Samassa tuli vallesmanni taas portaille huutamaan yhtä miehistä sisälle. Nähtyään Helenan hän muutti ankaran ja komentavan katseensa leppeästi hymyileväksi ja kohteliaasti kumartaen tuli Helenaa tervehtimään.

— Mitä on tapahtunut? — kiirehti Helena kysymään.

— Ne rakkarit ovat taas tapelleet. Minun on täytynyt vangita yksi heistä ja pitää poliisitutkinto. Se on lyönyt toista puukolla kainaloon niin että henki käy kupeesta.

— Jumala, mitä te kerrotte! Ketä on lyöty? — kysyi Helena jähmettyen kauhistuksesta.

— Tosin ei se ollut huonompi rakkari kuin lyöjäkään. Se on tunnettu tappelija. Iska Jäntti. Saipas kerrankin!

— Ja kuka löi?

Vallesmanni aikoi ensin vastata, mutta katsahti samassa Helenaan ja maltti.

— Olipahan eräs. — Mutta minä luulen että neiti on todellakin ottanut tapauksen kovasti sydämmelleen. Ha — ha —, se on todellakin perin jokapäiväistä täällä ruukinmailla. Tuskin menee ainoatakaan pyhäpäivää ilman tappelua ja haavoja. Minä myönnän: tähän asti on pysytty ruukinmailla, eikä ole näin lähellä hovia uskallettu. — Ja ihmeellistä! Vaikka heille on koetettu toimittaa lukutupia, iltamia, — kaikellaisia huveja, ei mikään auta. Viina ja puukko ja riihitanssit on sentään heistä parempia!

Hänen vielä puhuessa Helena juoksi Muona-Maijan luo tarkemmin kuulemaan.

Maijan mökistä kuului kovaa torumisen pauhua ja kiroilua. Tuntui niinkuin Maija itse olisi raivoillut.

Kun Helena aukasi oven, lensi samassa Maijan heittämä saapas kolahtaen seinää vasten. Ekholm seisoi kalpeana ja totisena. Hän huomasi ensimäiseksi Helenan. Mutta Maija, vaikka myöskin huomasi, ei keskeyttänytkään sanatulvaansa, vaan jatkoi torumistaan tahallaankin.

— Pitäisi huolta omista sikiöistään, saatanan muljosilmä. Jaa, fröökinä on niin hyvä ja katsoo vaan ympärilleen, niitä on jokapaikassa! — sanoo vaan papallensa! — huusi Maija.

Helena kääntyi silloin Ekholmin puoleen.

— Sanokaa Ekkolm mitä on tapahtunut?

Ekholm sanoi hiljaa:

— Souvari-Heikki on lyönyt Jänttiä puukolla kainaloon. Henki kuuluu olevan vaarassa. Ne kantoivat Jäntin lasareettiin.

— Niitä on suuria ja pieniä — jatkoi Maija. — Pyykerskalla on yksi, Topiskalla toinen. Mutta Heikillä ei ole edes mammasta tietoa! — Katos, katos, — sanoi hän Ekholmille ikkunasta osottaen: — jo vievät. Ei ole täysi-ikäinen, mutta rautoihin vaan pantiin. Ai — ai, mihin nyt menit, Heikki paha!

Viheriälasisten ruutujen läpi näki Helena pihalta kääsien lähtevän liikkeelle. Niissä istui vallesmanni, joka ajoi nopeasti pois hovista. Sitten tuli rattaat, joissa istui poliisi ja hänen vieressään Souvari-Heikki, lakki kallella, kämmenet yhteen kytkettyinä. Ivallinen hymy leikki hänen huulillansa, kun hän nyykäytteli päätään kauhistuneille vaimoille kujan syrjään. Ja kuu rattaat Maijan mökin ohi ajoivat, lauloi Souvari-Heikki puoliääneen:

Älä sinä mamman kiehkerätukka Sure minun perästäni, Ja vaikka minä vietäisi linnasta linnaan Niin ilonen on elämäni.

Monasti oli Helena nähnyt Souvari-Heikin ja tunsi hyvin hänen ulkomuotonsa. Mutta nyt, Maijan sanoista, hän erityisesti pani merkille Souvari-Heikin silmät. Ja samassa paha aavistus vavahutti Helenaa. Hän nousi nopeasti ylös ja sanaakaan sanomatta juoksi Maijan luota.

Kun hän tuli ylös hoviin, oli äiti jo pukeutunut.

— Mitä ikävyyksiä siellä taas kuuluu tapahtuneen? — kysyi hän Helenalta.

Helena kertoi kaikki mitä tiesi, ja viimeksi hän mainitsi Souvari-Heikin nimen.

Aivan oikein. Tätä nimeä mainitessa mamma ei voinut salata erikoista ilmettä kasvoissaan. Helena näki sen selvästi.

— Mamma, sano minulle, mikä se Souvari-Heikki oikein on? — kysyi Helena hiljaa ja arasti.

Äiti säpsähti.

— Minun täytyy saada se tietää, mamma.

— Mitä —? Onko joku sinulle — Kuka on jotain sinulle puhunut? — sanoi äiti levottomasti.

— Tänään, juuri nyt minä kuulin väen puhuvan —. Mamma, mamma, hän on papan — hän on minun — hän on minun veljeni!

— Lapsi, lapsi, se tapahtui ennenkuin me olimme naimisissa, — kiiruhti äiti tuskaisesti sanomaan.

— Sitten tiedän minä enemmän. Maija sanoi, että niitä on joka paikassa, pieniä ja suuria.

— Ah. lapsi, sitä olisit hyvin voinut olla tietämättä. Valitettavasti se on niin. Älä tuomitse. Helena. Ehkä on kaikki minun syyni!

Mutta Helenan tuntehikkaat sieramet alkoivat vavahdella ja taistellen itkua vastaan hän sanaakaan sanomatta läksi huoneesta.

Liian uutta tämä oli, liian äkkiä tullutta. Yhdessä hetkessä tekeytyi hänelle uusi kuva isästä, — matalana, — pienentyneenä, kasvot jotenkin keltaisina, — kaukana niiden vieraiden ihmisten joukossa, joihin Helenalla ei ollut mitään tunteita — —

Koko päivän hän kulki yksikseen. Ei osannut tulla syömään, ettei tapaisi isää ja näkisi häntä silmiin. Ja hän tuskaili kamalien ajatusten keskellä, jotka pitivät häntä saaliinansa, — tuskaili, koska hänestä näytti selvältä, ettei tämä voi enää milloinkaan mennä ohitse, ettei hän koskaan voi tottua siihen tietoon, eikä koskaan enää entisellä tavalla liikkua kotonansa. — Rovastille hän tosin oli voinut antaa mielessään anteeksi. Rovasti oli hänelle vieras. Antaessaan anteeksi rovastille hän oli vaan leikkinyt hurskasta, — että hän muka voi kaikille antaa anteeksi. Hän ei edes ollut tarkennuin ajatellut mitä syntiä se rovasti oikeastaan oli tehnytkään. Mutta kun hän vaan ajatteli, että isä — —! Sydän kouristui ja koko maailma tuntui tyhjältä, ja koko elämä tarpeettomalta elää. Jos vaan ei äidin tähden, niin hän menisi mieluimmin suoraan metsään ja eksyttäisi itsensä ja mätänisi sinne.

Äiti huomasi Helenan kulkevan tuskaillen yksinäisyydessä, mutta antoi hänen olla niin, kunnes hänen tunteensa ehtivät tyyntyä ja ajatuksensa asettua.