VIIDES KIRJA (continued 2)

Vaunuissa ei Constance sanonut monta sanaa Charlottelle, hän valitteli ankaraa päänsärkyä, joka oli vielä pahentunut liian pitkän aamiaisen aikana. Ja hän istui väsyneen näköisenä, silmät puoleksi ummessa ja ajatteli. Heti Rosen kuoleman jälkeen, ja kun vielä Christophekin oli mennyt pois ja siten repinyt Fromentien sydänhaavan yhä suuremmaksi, oli hän tuntenut aivankuin uuden toivon heräävän. Hän oli kuumeinen, veri nousi usein hänen päähänsä; olikohan se ehkä hänen hedelmällisyytensä, hänen äiteytensä, joka palasi takaisin? Eikö usein tapahdu niin, että lehtensä varistaneet puut kauniina syksypäivinä peittyvät uusiin lehtiin ja kukkiin? Ja hurmaava ilo valtasi hänen mielensä. Gaude oli epäilemättä erehtynyt. Constance tunsi elämän sykkivän suonissaan, hän seurasi innokkaasti tätä veressään tapahtuvaa muutosta, tätä kuumuutta, tätä selittämätöntä levottomuutta, jota hän luuli uudeksi kevääksi. Mutta sitten tuli hänelle ankarat kärsimykset, täytyi noutaa Boutan, ja silloin tapahtui viimeinen onnettomuus, silloin sai hän viimeisen kirveeniskun: Boutan sanoi, että ennenaikainen vanhuus oli alkanut neljänkymmenen kuuden vuoden ijässä, ja vielä antoi hän ymmärtää, että avioliitossa käytetyt ehkäisykeinot olivat luultavasti jouduttaneet sitä. Nyt oli siis elämän puu täydellisesti kuollut, mitään ei enään kasvaisi kuihtuneesta oksasta.

Kaksi kuukautta oli Constance ollut salaisesti raivoissaan siitä, että hän ei enään ollut nainen. Aamupäivällä ristiäisissä ja nyt vaunuissa tämän raskaan, nuoren rouvan vieressä oli hänen vielä salassa pidetty vanhuutensa myrkyttänyt hänen naurunsa, tehnyt hänen katkeraksi ja ilkeäksi ja taipuvaiseksi millaisiin alentaviin tekoihin tahansa. Lapsi, jonka hän oli menettänyt, lapsi, jota hän ei enään voinut saada, kauvan levossa ja rauhassa tyydytetty, mutta nyt petetty ja turhaan riutuva äidinrakkaus, kaikki tämä sai hänessä aikaan sairalloisen taipumuksen pahuuteen, halun hirveään kostoon, jota hän ei tohtinut itsekään ajatella. Hän syytti koko maailmaa, onnea ja ihmisiä, jotka muka ovat liitossa musertaakseen hänet. Hänen oma miehensä oli kehnoin ja tyhmin kaikista pettureista, sillä hän petti vaimoansa antamalla joka päivä aina uuden osan liikkeestä Blaisen haltuun, jonka vaimo heti synnytti uuden lapsen, kun oli menettänyt poikansa. Häntä suututti nähdä miestään noin iloisena ja onnellisena saatuaan vapauden antautua raakojen huvitustensa valtaan kodin ulkopuolella. Sillä Beauchêne oli vielä voittajan näköinen ja sanoi itse, että hän oli entisensä kaltainen, ja se olikin totta, sillä vaikka entinen tarmokas isäntä oli muuttunut vanhaksi tyttöjen takaa ajajaksi, joka oli edistynyt hyvän matkaa tiellä aivojen pehmenemiseen, oli hän kuitenkin yhä sama itsekäs sielu, joka koetti nauttia elämästään niin paljon kuin suinkin. Hän vieri kaltevaa pintaa eteenpäin, hän otti Blaisen pojakseen ainoastaan siitä ihastuksesta, että oli tavannut ymmärtävän ja työnhaluisen nuoren miehen, joka säästi häneltä ne huolet, jotka olivat hänen väsyneelle ruumiilleen tulleet liian rasittaviksi, ja ansaitsi samalla tarpeeksi rahaa hänen huvejaan varten. Constance tiesi, että oli kysymyksessä ehdotus liikekumppanuudesta, hänen miehensä oli varmaankin jo saanut suuren summan tukkiakseen niitä salaisia aukkoja, jotka olivat syntyneet hänen tyhmäin yritystensä ja häpeällisten velkainsa tähden. Ja vaunujen vieriessä eteenpäin myrkytti hän silmät ummessa mieltään kaikilla näillä ajatuksilla. Hän olisi voinut karjua raivosta ja repiä silmät päästä tuolta naiselta, tuolta Charlottelta, rakastetulta vaimolta, hedelmälliseltä äidiltä, joka istui hänen rinnallaan.

Sitten tuli hän ajatelleeksi Denistä. Mitä hänellä oli tekemistä tehtaassa? Tulisiko hänkin varastamaan? Kuitenkin tiesi Constance, että vaikka Denisillä ei vielä ollutkaan mitään paikkaa oli hän kuitenkin kieltäytynyt rupeemasta veljensä avustajaksi, koska hänen mielestään ei siellä ollut sijaa kahdelle. Muuten oli hänellä hyvin laveat tiedot mekaniikissa, hän tahtoi päästä jonkun suuren konetehtaan johtajaksi; hänen tietojensa tähden kysyttiin halukkaasti hänen neuvojaan, kun oli kysymyksessä piirustusten teko jotakin uutta maanviljelyskonetta varten. Mutta häntä ei siis tarvinnut ottaa lukuun, hän oli täällä ainoastaan tilapäisenä vieraana, joka ehkä jo huomenna muuttaa Ranskan toiseen päähän. Mutta Blaisea ei Constance voinut olla ajattelematta, tuo ajatus kiusasi häntä aina, ja äkkiä tuli hänen mieleensä, että jos hän kiirehti kotiin, ennenkuin herrat olivat ennättäneet saapua perille, voisi hän ehkä tavata Morangen yksinään konttoorissa ja saada häneltä tietoja monesta asiasta. Hän, kassanhoitaja, tunsi ehkä yhtiövälikirjan, vaikka se olisikin vasta ehdotuksena. Ja hän innostui, paloi halusta päästä perille ja oli varma siitä, että saavuttaa Morangen luottamuksen, sillä hän luuli voivansa menetellä tuon miehen kanssa mielensä mukaan.

Kun vaunut kulkivat yli Jenan sillan, katsoi hän ikkunasta ulos.

"Jumalani, miten hitaasti me kulemme! Jos alkaisi sataa, lieventyisi ehkä minun päänsärkynikin!"

Hän ajatteli, että hyvän sadekuuron kautta hän saisi enemmän aikaa, ja se pakoittaisi herrat etsimään suojaa jossakin porttikäytävässä. Ja kun he olivat tulleet tehtaalle, pysäytti hän vaunut kyyditsemättä edes seuraajaansa sivurakennukseen.

"Tehän annatte anteeksi, eikö niin? Teidän on tarvis vaan kulkea nurkan ympäri."

Charlotte hymyili, ja kun he olivat tulleet ulos vaunuista, piti hän hetken Constancen kättä kädessään.

"Tuhansia kiitoksia. Te olette liian kohtelias. Olkaa hyvä ja ilmoittakaa miehelleni, että olette saattanut minun turvalliseen satamaan, hän nimittäin tulee hyvin helposti levottomaksi siitä syystä, että minä nyt taas olen tällaisessa tilassa."

Constancenkin täytyi hymyillä ja luvata toimittaa asia.

"Hyvästi sitten ... ja kiitoksia."

"Hyvästi!"

Siitä oli jo kahdeksantoista vuotta kuin Morange oli kadottanut vaimonsa, ja hänen tyttärensä Reine oli ollut kuolleena yhdeksän vuotta. Mutta hänestä itsestä tuntui kuin kaikki olisi tapahtunut eilen. Hän oli yhä mustiin puettu, eli yksinään, sulkeutui asuntoonsa, ei puhunut muulloin kuin silloin kun se oli välttämätöntä. Mutta yhä oli hän sama velvollisuuksilleen uskollinen työmies, turhamaisuuteen asti säännöllinen ja huolellinen, hän istui kuin kiinni naulattuna samaan konttoorituoliinsa, johon hän pian kolmekymmentä vuotta oli joka aamu istahtanut, sillä hänen molemmat vaimonsa, joiksi hän vaimoaan ja tytärtään kutsui, olivat vieneet muassaan hänen tarmonsa ja kunnianhimonsa, kaikki hänen unelmansa rikkaudesta ja loistosta. Hän, joka nyt oli yksin maailmassa, tahtoi mielukkaimmin kuolla vanhassa, huomaamattomassa asemassaan, jossa ollen hän joka aamu alkoi yhä uudestaan yksitoikkoiset työnsä aivankuin karusellihevonen, joka pyörittää pyöräänsä. Mutta ihmiset epäilivät, että hän asunnossaan Grenellen bulevardin varrella, jonka hän itsepintaisesti vuokrasi vuodesta vuoteen, vietti salaperäistä ja hupsun elämää. Palvelijatar oli saanut määräyksen, ett'ei ketään saa päästää sisään, mutta mitään muuta ei hän tiennyt. Ruokasalin ja salongin oli hän jättänyt palvelijattaren huostaan, mutta ei sallinut hänen tulla makuuhuoneesen eikä Reinen kamariin; sinne ei päässyt kukaan muu kuin hän itse. Hän sulkeutui näihin huoneisiin siivotakseen niitä, mutta kukaan ei tiennyt, miten hän tämän työn suoritti. Ne olivat kuin pelättäviä pyhättöjä, joitten ainoana pappina hän itse oli. Palvelijatar oli turhaan yrittänyt silmätä näihin huoneisiin; kun Morange niissä vietti vapaapäiviään, kuunteli palvelijatar turhaan oven takana; hän ei nähnyt mitään, hän ei kuullut mitään. Ei yksikään sielu olisi voinut sanoa, mitä pyhäinjäännöksiä nämät kappelit sisälsivät tai millä uskonnollisilla menoilla Morange niitä palveli. Toisena aiheena ihmettelyyn oli hänen kitsautensa, joka kasvoi yhä enemmän; hänen ainoat menonsa olivat kuusitoista sataa frankia vuokraan, palvelijattaren palkka ja ne muutamat sout päivässä, jotka kuluivat ruokaan ja joita palvelijattaren oli yhä vaikeampi saada kiristetyksi häneltä. Morangen palkka nousi nyt kahdeksaan tuhanteen frankiin, eikä hän tarvinnut elantoonsa siitä puoltakaan. Mihinkä hänen suuret säästönsä joutuivat? Mihinkä salaiseen paikkaan hän ne pani? Minkä salaisen himon tai minkä hullumaisen unelman toteuttamiseksi hän niitä säästi? Hän oli hyvin hiljainen, hyvin sorean näköinen, hänen aivan valkea partansa oli erittäin hyvin hoidettu ja hän tuli konttoriinsa hieno hymy huulilla ilman että mikään ilmaisi tuossa säännöllisessä, turhantarkassa miehessä sisällistä häviötä, kaikkea sitä tuhkaa ja huonosti sammutettuja kekäleitä, jotka tulipalo oli jälkeensä jättänyt.

Jonkinlainen suhde oli vähitellen muodostunut Constancen ja Morangen välillä. Kun Constance oli nähnyt hänen tyttärensä kuoleman jälkeen palaavan murtuneena takaisin konttooriinsa, oli hän alkanut tuntea syvää sääliä tuota miesparkaa kohtaan, ja itsekään tietämättään oli tähän sääliin sekoittunut suuri määrä levottomuutta hänen oman itsensä suhteen. Hänen oma Mauricensa oli elävä viisi vuotta kauvemmin, mutta Constance tunsi jo silloin tuskaa, hän ei voinut vapistuksetta kohdata Morangea; sillä hän oli se mies, joka oli menettänyt ainoan lapsensa. Suuri Jumala, oliko sellainen onnettomuus siis mahdollinen? Kun hän sitten itse oli saanut tutustua tähän hirmuiseen, parantumattomaan suruun, oli hän lähestynyt onnettomuusveljeään ja kohdellut häntä sellaisella hyväntahtoisuudella, jollaista ei riittänyt kenellekään muulle. Väliin kutsui Constance hänen iltasin luokseen, ja he puhelivat keskenään olivatpa väliin äänettöminäkin ja yhdistivät ainoastaan yhteisen surunsa hiljaisuuteensa. Myöhemmin oli Constance käyttänyt tätä ystävyyttä hyväkseen siten, että hän sen kautta onki tietoja liikkeen asioista, joista Beauchêne vältti keskustelua. Ja varsinkin siitä asti kuin hän oli alkanut epäillä miehensä hoitavan tehdasta huonosti, tekevän tyhmyyksiä ja saattavan itsensä velkaan, oli hän koettanut saada kassanhoitajan uskotukseen, vieläpä vakoilijakseenkin, joka auttaisi häntä niin paljon kuin mahdollista johdon saamisessa omiin käsiinsä. Sentähden oli hänellä niin kiire kotiin tänään, hän tahtoi olla yksinään Morangen kanssa ja viekoitella häneltä tietoja isännän poissa ollessa.

Hän ennätti tuskin riisua hattuaan ja käsineitään. Hän tapasi Morangen konttoorissaan köyristyneenä kuten tavallista kassakirjain ylitse.

"Joko ristiäiset ovat päättyneet?" kysyi Morange kummastuneena.

"Ovat. Tai toisin sanoen minä tulin kotiin, kun minulla oli niin hirveä päänsärky. Toiset jäivät vielä sinne. Kun me nyt olemme yksinämme, niin ajattelin minä, että minulle tekisi hyvää saada vähän puhella teidän kanssanne, ystäväni. Ah, minä en ole onnellinen!"

Hän vaipui tuolille ja kyyneleet, jotka toisten onni oli synnyttänyt, olivat nyt tukehduttaa hänet. Morange pelästyi ja aikoi mennä noutamaan kamarineitiä sen tapauksen varalta, että Constance pyörtyisi. Mutta Constance esti sen.

"Minulla ei ole muita kuin te, ystäväni. Kaikki ihmiset hylkäävät minun, kaikki ihmiset ovat minua vastaan. Minä tiedän sen, ne saattavat minun vararikkoon, ne valmistavat minulle perikatoa, aivankuin minä en vielä olisi menettänyt kaikkea menettäissäni lapseni. Ja koska te olette ainoa, joka minulla on jälellä, ja te ymmärrätte minun suruni te, joka olette kadottanut tyttärenne, niin täytyy teidän olla minun puolellani! Sanokaa minulle totuus. Silloin voin minä ainakin puolustaa itseäni."

Kun Morange kuuli Constancen puhuvan tyttärestään, alkoi hänkin itkeä. Ja nyt voi Constance tehdä kysymyksiä, Morange oli vastaava, sanova kaikki, sillä hänellä ei ollut voimia silloin, kun Constance muistutti heidän yhteisestä surustaan. Hän kertoi siis Constancelle, että Blaise ja Beauchêne todellakin rupeisivat liikekumppaneiksi tai ainakin oli jotakin sentapaista tekeillä. Beauchêne oli salaisiin menoihinsa ottanut kassasta melkoisia summia; kysymyksessä oli luultavasti joku kiristysjuttu, erään pienen tytön äiti uhkasi häntä kuritushuoneella. Beauchênen oli täytynyt uskoa salaisuutensa Blaiselle ja antanut hänelle toimeksi hankkia jonkun lainanantajan; silloin oli tuo nuori mies lainannut itse hänelle rahat, jotka varmaankin olivat hänen isänsä, Mathieu Fromentin, joka oli iloissaan siitä, että sai panna liikkeesen rahoja poikansa nimeen. Asian järjestämistä varten oli nyt päätetty jakaa liikkeen varat kuuteen osaan ja antaa näistä yksi Blaiselle maksuksi rahoistaan. Blaisesta oli siis tuleva liikkeen kuudennen osan omistaja, ell'ei Beauchêne määrätyn ajan kuluessa ostaisi tätä kuudetta osaa takaisin. Mutta suurin vaara oli siinä, että Beauchêne, sen sijaan että koettaisi päästä velattomaksi, joutuisi kiusaukseen myydä muutkin osat, yhden kerrallaan, sillä hän oli todellakin kaltevalla pinnalla.

Constance oli kuulustellut kalmankalpeana ja vapisten.

"Onko kauppakirja allekirjoitettu?"

"Ei, ei vielä. Mutta paperit ovat valmiit, ne allekirjoitetaan minä päivänä tahansa. Se on muuten järjellistä ja aivan välttämätöntä asiain järjestämiseksi."

Mutta nähtävästi ei Constance ollut samaa mieltä, koko hänen sisäinen ihmisensä nousi tätä vastaan, ja hän koetti keksiä esteitä ja sivuteitä tämän häpeän välttämiseksi.

"Jumalani, mitä minun pitää tekemän? Mihinkä minä nyt ryhtyisin?"

Ja suutuksissaan siitä, ett'ei hän keksinyt mitään keinoa, että hän huomasi itsensä voimattomaksi, pääsi häneltä huudahdus:

"Oh, sitä viheliäistä Blaisea!"

Tuo hyväntahtoinen Morange tuli hyvin liikutetuksi. Hän ei ollut vielä ymmärtänyt mitään. Hän koetti rauhoittaa Constancea, sanoi, että Blaise oli kunnon mies, että hän tässä asiassa oli menetellyt moitteettomasti, koettanut estää häväistystä, vieläpä osoittautunut olevansa hyvin omaa etuaan katsomaton. Tyytyväisenä siitä, että oli saanut tietää, mitä tahtoi, ja haluten päästä pois, ennenkuin herrat saapuisivat, nousi hän tuoliltaan; kassanhoitajakin nousi ylös ja saattoi Constancea galleriaan, jonka kautta hänen täytyi kulkea päästäkseen omiin huoneisiinsa.

"Minä panen kunniasanani panttiin siitä, että tuolla nuorella miehellä ei ole ollut mitään alhaisia tarkoituksia. Kaikki paperit käyvät minun kätteni kautta, kukaan muu ei tiedä asioita paremmin kuin minä. Ja jos minä olisin epäillyt jotakin salajuonta, niin olisin siitä ilmoittanut teille, joka olette ollut niin hyvä minua kohtaan."

Mutta Constance ei kuunnellut, vaan koetti päästä erilleen Morangesta. Samassa puhkesi kauvan odotettu sade, ja vesipisarat pieksivät raivokkaasti ikkunoita. Taivas oli tullut niin mustaksi, että oli melkein pimeä, vaikka kello oli vasta tuskin neljääkään. Ja Constance tuli ajatelleeksi: tällaisessa rankkasateessa täytyy noitten kolmen herran ottaa vaunut. Hän kiirehti askeliaan, ja kassanhoitaja yhä seurasi häntä.

"Minä tahdon mainita teille yhden esimerkin", jatkoi Morange. "Kun oli kysymyksessä välikirjan laatiminen..."

Äkkiä vaikeni hän, huudahti käheällä äänellä, pysähdytti Constancen tuuppaamalla hänen kauhistuttavalla liikkeellä taaksepäin.

"Varokaa!"

Syvyyden kuilu oli ammollaan heidän edessään. Gallerian päässä, ennenkuin tultiin käytävään, joka yhdisti konttoorihuoneuston asuinhuoneisiin, oli höyryn voimalla käypä hissi, josta laskettiin alas erityisiä koneosia alahuoneisiin. Muuten ei sitä käytetty joka päivä. Siinä oleva suuri luukku oli tavallisesti sulettuna, ja kun hissi oli käynnissä, oli siellä aina erityinen vahti pitämässä vaaria, ett'ei kukaan olisi kulkenut tätä tietä ja pudonnut luukusta alas.

"Varokaa! Varokaa!" huusi Morange uudestaan kauhusta aivan mieletönnä.

Hissin kori oli alhaalla, mittaamaton syvyys ammoitti heidän edessään. Ei kaidepuita, ei mitään, mikä olisi voinut heitä varoittaa tai estää tekemästä kauhean kuperkeikan. Sade pieksi yhä ikkunoita, pimeys käytävässä tuli täydelliseksi, niin että heidän täytyi kulkea umpimähkään eivätkä nähneet muutamia kyynäriäkään eteensä. Askel vielä, ja he olisivat vaipuneet syvyyteen. Se oli oikein ihme, että kassanhoitaja oli aavistanut tämän ammottavan kuilun olemassa oloa.

Constance, joka ei vielä ymmärtänyt mitään, tahtoi päästä irti Morangesta, joka oli tarttunut häneen.

"No, ettekö te näe...?" huudahti Morange.

Hän kumartui eteenpäin, pakoitti Constancenkin kumartumaan aukon ylitse. Kuilu ulottui läpi kahden kerroksen aina alas kellarikerrokseen asti aivankuin pimeyden kaivo. Sen pohjalla paloi lyhty, aivankuin se olisi vielä selvemmin tahtonut näyttää kuinka syvä, kuinka kauhea syvyys oli. He vetäytyivät taaksepäin ja kalpenivat.

Mutta nyt suuttui Morange.

"Tämä on hulluutta! Mitä he tekevät? Miksi eivät he tottele ohjesääntöjä? Täällä pitäisi aina olla yhden miehen, erityisen miehen, joka ei saa jättää paikkaansa, ennenkuin hissi on paikoillaan. Missä hän on? Mitä hän tekee?"

Hän meni uudestaan aukon suulle ja huusi vimmatusti:

"Bonnard!"

Ei kukaan vastannut, kuilu oli pohjaton, musta ja tyhjä. Tämä äänettömyys sai hänen raivoon.

"Bonnard! Bonnard!"

Ei vieläkään vastausta, ei äännähdystäkään, ainoastaan pimeyden kostea hengähdys nousi sieltä ylös kuin haudasta.

Silloin teki hän päätöksen.

"Minä menen alas, sillä minun täytyy löytää Bonnard. Ajatelkaa, jos me olisimme pudonneet tuonne! Ei, tätä ei saa sallia. Hänen täytyy sulkea luukku tai tulla paikoilleen tänne. Mitä hän tekee? Missä hän lienee?"

Morange oli jo pienen matkan kulkenut alas kierreportaita, jotka veivät kaikkein kerrosten läpitse hissin vierestä; silloin huusi hän etäisyyden hieman vaimentamalla äänellä:

"Jumalan tähden, rouva, odottakaa minua, jääkää sinne ja varoittakaa, jos joku tulee!"

Constance oli yksin. Sade pieksi yhä ikkunanruutuja, mutta sitä mukaa tuli ilma yhä valoisammaksi mitä enemmän tuuli ennätti hajoitella pilviä. Äkkiä ilmaantui Blaise käytävän toiseen päähän ja tähän hämäryyteen. Hän oli äsken saapunut kotiin, hän jätti hetkeksi toiset mennäkseen alas tehtaasen pyytämään erästä tietoa, jota hän tarvitsi. Hajamielisenä, mieli tykkänään työssä, joka nyt taas oli valloittanut hänen ajatuksensa, kulki hän vakavin askelin ja pää hieman kumarassa. Kun Constance näki hänen, tunsi hän ainoastaan vihan kiehuvan sydämessään, ja se oli yhä kiihtynyt niistä tiedoista, joita hän oli äsken saanut kuulla välikirjasta, joka allekirjoitettaisiin ehkä jo huomenna ja murskaisi hänen toiveensa. Blaise oli vihollinen, jonka Constance olisi sisällisen pakoituksen vaikutuksesta tahtonut ajaa talostaan ja tuhota kuin petollisen ja valheellisen vallananastajan.

Hän lähestyi. Constance seisoi pimeässä varjossa seinän vieressä, niin että Blaise ei voinut nähdä häntä. Mutta mitä lähemmäksi hän tuli, sitä selvemmin näki Constance hänen harmaassa valaistuksessa. Ja äkkiä hämmästyi hän ja loistavan selväksi kävi hänelle se tosiasia, että Blaise kulki aukkoa kohden huomaamatta sitä, että hän syöksyisi siitä alas, ell'ei Constance häntä estäisi. Aivan äsken oli Constance itse niinkuin hänkin, tullut tuolta, hän olisi pudonnut alas, ell'ei ystävän käsi olisi häntä pidättänyt, ja hän tunsi vieläkin hirveän vapistuksen ruumiissaan, hän näki yhä tuon mustan, ammoittavan kidan ja siellä pohjalla pienen lyhdyn. Ja hänen kauhistuksensa sai määrätyn muodon, maa, joka katoaa jalkain alta, putoominen, huuto, ruumis verisenä riepuna.

Hän lähestyi. Mutta sellainen oli mahdotonta. Constance pidättäisi hänen, siihen tarvittiin vaan pieni käden liike. Kun Blaise saapuu hänen luokseen, niin silloin ennättää hän kyllä ojentaa kätensä. Mutta eräästä hänen sydämensä mustasta kolkasta kohosi selvä, kylmä ääni, joka lausui muutamia lyhyitä sanoja, jotka hän kuuli aivankuin torvi olisi toitottanut ne hänen korviinsa. Jos Blaise kuolee, niin ei hän koskaan saisi tehdasta. Constancen, joka oli epätoivoissaan siitä, ett'ei voinut sitä estää, piti ainoastaan antaa kohtalon ratkaista asian. Ääni lausui uudestaan kimakan terävästi samat sanat. Sitten olisi kaikki hyvin. Sitten olisi jälellä ainoastaan murskautunut, tieltä pois saatettu mies, pimeä, veren tahraama kuilu; ja enempää ei Constance nähnyt, enempää ei hän ajatellut, ei välittänyt seurauksista. Mitä tapahtuisi huomenna? Sitä ei hän tahtonut tietää, huomenna ei edes tapahtuisikaan mitään. Ainoastaan tätä raakaa, välitöntä työtä vaati ääni hänen tekemään. Kun Blaise on kuollut, olisi kaikki mennyttä, hän ei voisi koskaan saada tehdasta.

Hän lähestyi. Kauhea, sisällinen taistelu raivosi Constancen sydämessä. Kauvanko se kesti? Päiviäkö vai vuosia? Luultavasti tuskin kauvemmin kuin muutamia sekunteja. Hän oli itse yhä varmana siitä, että hän pidättää Blaisen, että hän voittaa hirmuisen ajatuksensa, kun se hetki on lähestynyt, jolloin hän voi tehdä pelastavan liikkeen. Mutta ajatus voitti hänet itse, se muuttui fyysilliseksi tarpeeksi, janoksi, näläksi. Hän janosi sitä, hän kärsi siitä, syntyi sellainen hiljaisuus, joka siittää rikoksia, saa ihmisen ryöväämään ja murhaamaan ohitsekulkijan kadunkulmassa. Hänestä tuntui, että ell'ei hän saa tyydyttää haluansa, maksaa se hänen oman henkensä. Palava halu, villi himo saada tappaa tuo mies valtasi hänet sitä enemmän, mitä lähemmäksi Blaise tuli. Hän näki nyt paremmin Blaisen, ja se kiihoitti häntä yhä enemmän. Blaisen otsa, hänen silmänsä, hänen suunsa kiusasivat sanomattomasti Constancea. Vielä askel, vielä yksi, ja Blaise olisi hänen edessään. Vielä askel ja Constance ojentaisi kätensä ja olisi valmis pidättämään häntä.

Hän lähestyi. Mitä nyt tapahtui? Kun Blaise oli Constancen luona ja niin hajamielisenä, että hän kosketti Constancea ilman että hän kuitenkaan huomasi siinä ketään, muuttui Constance kiveksi. Hänen kätensä olivat jääkylmät, hän ei voinut kohottaa niitä, ne olivat liian raskaat. Jäätävä väristys kävi läpi hänen ruumiinsa, vaikka hän oli kuumeessa. Käskevä, sisällinen ääni esti hänen tahtomasta ja tekemästä mitään. Blaise kuolisi, hän ei saisi tehdasta. Constance oli jäykkänä, hän painautui seinää vastaan, hän ei hengittänyt eikä pidättänyt Blaisea. Hän kuuli Blaisen keveän hengityksen, hän näki Blaisen profiilin ja sitten hänen niskansa. Hän oli kulkenut ohitse. Vielä askel, vielä yksi. Jos Constance olisi huutanut varoitushuudon, olisi hän vielä viimeisessä silmänräpäyksessä voinut muuttaa kohtalon. Hän luuli, että se olikin hänen tarkoituksensa, mutta hän puri hampaansa yhteen niin että ne olivat murtumaisillaan rikki. Vielä askel, ja maa katosi, ja sitten kuuli Constance kauhean huudon, tunsi ilmanlöyhähdyksen, kun Blaise putosi, ja sitten kumean jysähdyksen tuolta alhaalta pimeydestä.

Constance ei liikahtanut. Hetken seisoi hän kivettyneenä, kuunteli, odotteli. Mutta syvyydestä ei kuulunut mitään, siellä vallitsi vaan syvä hiljaisuus. Hän kuuli sateen pieksevän uudella vimmalla ikkunoita. Silloin pakeni hän, palasi salonkiinsa. Siellä tuli hän taas tajuunsa ja tutkisteli itseään. Oliko hän tahtonut tätä kauheaa onnettomuutta? Ei, hänen tahtonsa oli ollut kuin halvattuna, kykenemätön toimimaan. Kaikki oli tapahtunut hänen ulkopuolellaan, hänen poissa ollessaan. Tämä ajatus rauhoitti häntä. Hän iski siihen kiinni, ajatteli sen yhä uudestaan. Niin, niin, niinhän se oli, hän oli ollut poissa. Hän näki koko elämänsä, jossa ei ollut harha-askelta eikä huonoa tekoa. Hän ei ollut koskaan tehnyt syntiä, tähän päivään asti ei mikään tahallinen huono teko ollut hänen omallatunnollaan. Hän oli rehellinen nainen, hän oli kunnioitettava miehensä hurjasteluista huolimattakin. Aina poikansa kuolemasta asti oli hänen elämänsä ollut raskaan ristin kantamista. Ja ainoastaan Mauricen muisto herätti hänet hetkeksi tunnottomasta tilastaan, niin että kyyneleet tulivat hänen silmiinsä; siinä oli syy hänen hulluuteensa, selitys rikokseen, jota hän itse turhaan itsestään etsiskeli. Ja taas valtasivat houreet hänen: hänen oma poikansa oli kuollut, toinen isäntänä hänen sijallaan, koko tuo sairaalloinen halu pitää ainoastaan yhden lapsen, koko tämä myrkyttävä, kiehuva raivo pojan kukistumisen johdosta valtaistuimelta ... oh, nämät seikat tekivät hänen teoistaan vastaamattomaksi, ajoivat hänen mielettömyyteen ja murhaan. Olivatko nämät tunteet jo vaikuttaneet hänen aivoihinsa? Yksi ainoa veriaalto on kylliksi pimittämään omantunnon. Mutta hän ajatteli itsepintaisesti olleensa sieltä poissa, hän nieli kyyneleensä ja pysyi jääkylmänä. Ei minkäänlaisia omantunnon vaivoja kuulunut. Työ oli tehty, ja se oli paras, mikä oli tapahtunut. Sen oli täytynyt tapahtua. Constance ei ollut tuupannut Blaisea, hän oli itsestään syöksynyt syvyyteen. Ja vaikka hän ei olisi seisonutkaan siellä, olisi Blaise sittenkin pudonnut. Siis, koska hän ei ollut siellä, koska hänen sydämensä ja aivonsa eivät olleet mukana teossa, niin se ei kuulunut häneen. Ja hän kuuli alituisesti saman vapauttavan, voitosta riemuitsevan äänen huutavan: Blaise oli kuollut, hän ei voi saada tehdasta.

Constance seisoi keskellä salongin lattiata ja kuunteli. Miksi hän ei kuullut mitään? Mitenkä hitaita ihmiset ovat, kun eivät mene nostamaan häntä ylös! Se melu, jota hän odotti, se yhä kasvava kauhistus, joka kuuluisi tehtaasta, raskaat askeleet, karkeat äänet, kaikki ne saivat hänen pidättämään henkeään ja vapisemaan pienimmästäkin äänestä. Mutta hiljaisuus oli loppumaton, hän kuuli ainoastaan äänettömyyttä. Minuutit kuluivat, ja Constance nautti salongin lempeästä hiljaisuudesta. Se oli kuin porvarillisen kunniallisuuden ja loisteliaan arvokkaisuuden pesäpaikka, jossa Constance tunsi olevansa turvassa ja pelastettuna. Hyvin tutut esineet, hajusuolapullo, jossa oli opaali, paperiveitsi, jonka pää oli oksideeratusta hopeasta, rauhoittivat hänet tykkänään. Hän näki ne, kummastui, tuli liikutetuksi nähdessään ne, aivankuin ne olisivat saaneet uuden merkityksen. Sitten pöyristytti häntä, hän huomasi kätensä jääkylmiksi. Hän hieroi niitä hiljaan, hän tahtoi saada ne lämpimiksi. Minkätähden tunsi hän itsensä niin väsyneeksi? Hänestä tuntui kuin hän olisi tullut pitkältä matkalta, että hän oli kärsinyt jonkun onnettomuuden, että häntä oli lyöty, että hän oli aivan ruhjottu. Ja kun väsymys yhä enemmän valtasi ja lamautti hänen, ei hän toivonut mitään, hän ainoastaan kummasteli itsekään tietämättään mitä. Kuitenkin oli hän taas alkanut kuulustella, ja hän tuli siihen päätökseen, että jos tämä kauhea hiljaisuus jatkuu, istahtaisi hän, sulkisi silmänsä ja nukkuisi. Ja hän luuli nyt hyvin kaukaa kuulevansa pientä melua, heikkoa kuin tuulahdus.

Mitä se oli? Ei vielä mitään! Ehkä oli hän vaan uneksinut kaikkia näitä kauheuksia, miehestä, joka lähestyi, ammoittavasta syvyydestä, hirveästä parkaisusta. Ehkä ei ollutkaan mitään tapahtunut, koska hän ei mitään kuullut. Mutta nyt kuuli hän taas tuon kaukaisen melun, ja nyt se lähestyi. Se ei ollut mikään kansanjoukko, luultavasti vaan yksinäinen mies, joka käveli kadulla. Mutta ei, ääni kuului tehtaasta, nyt sen kuuli aivan selvästi, ensin kapusi se portaita ylös, sitten lähestyi se käytävää. Askeleet tulivat nopeammiksi, Constance kuuli läähättävää hengitystä, ja nyt ymmärsi hän, että kauhea hetki oli tullut. Ovi aukeni vimmatun nopeasti.

Morange tuli sisään. Hän oli yksin, liikutettu, kuolonkalpea ja änkytti puhuessaan.

"Hän hengittää vielä, mutta pääkallo on murskana; hän on mennyttä."

"Mitä?" kysyi Constance. "Mitä on tapahtunut?"

Morange katseli häntä suu ammollaan. Hän oli juossut tänne ylös saadakseen Constancelta selityksen. Sillä hän ei itse ymmärtänyt vähääkään, mitenkä tämä onnettomuus oli saattanut tapahtua. Constancen näennäinen tietämättömyys ja levollisuus lisäsi vielä Morangen hämminkiä.

"Mutta", huudahti hän sitten, "minähän jätin teidän hissin luokse."

"Aivan oikein. Te lähditte alas, ja minä tulin suoraan tänne."

"Mutta ennenkuin minä tulin alas", jatkoi Morange epätoivon kiihkolla, "pyysin minä teidän odottamaan minua siellä, vartioitsemaan aukkoa, jotta kukaan ei putoisi siitä alas."

"Ei, te ette sanonut mitään, tai en ainakaan minä kuullut enkä ymmärtänyt mitään."

Morange katseli kauhistuksissaan Constancea suoraan silmiin. Tuo nainen valehteli aivan varmaan. Vaikka hän olikin tyyni, kuuli Morange hänen äänensä värähtelevän. Ja äkkiä muisti hän heidän keskustelunsa, ne kysymykset, joihin Constance oli pyytänyt vastausta, hänen vihansa sitä miestä kohtaan, joka nyt oli löydetty verissään syvyyden pohjalta. Jäädyttävässä kauhistuksessaan ei tuo mies parka voinut lausua kuin pari sanaa:

"No hyvä, rouvani, Blaise parka tuli, kun te olitte mennyt pois, ja musersi pääkallonsa."

Constance näytteli erinomaisen taitavasti osaansa, hän löi kätensä yhteen ja huusi kauhua ilmaisevalla äänellä:

"Jumalani! Mikä hirveä onnettomuus!"

Mutta nyt täyttyi talo melusta. Salongin ovi oli auki, ja kuului lähestyviä askeleita, suriseva kansanjoukko tuli yhä lähemmäksi. Portailta kuului käskyjen jakamista, rintain läähätystä, raskas, varovaisesti kannettu taakka lähestyi yhä.

"He kantavat hänen siis tänne!" sanoi Constance kalveten, ja tämä epähuomiosta lähtenyt huuto olisi ollut kylliksi saattamaan kassanhoitajan varmuuteen. "He kantavat hänen tänne!"

Mutta se ei ollut Morange, joka vastasi, hän oli aivankuin kivettynyt tästä kirveeniskusta. Beauchêne näyttäytyi ovessa kalpeana, kasvot vääristyneinä, sillä niin kauhistunut hän oli tästä kuoleman äkkinäisestä tervehdyksillä käynnistä.

"Rakas ystäväni, Morange on ehkä kertonut sinulle tästä hirveästä tapahtumasta, Denis oli onneksi saapuvilla. Ja juuri kuin me aijoimme kantaa onnettoman kotiinsa sivurakennukseen, vastusti Denis sitä ja sanoi, että me tappaisimme Charlotten, jos me veisimme sinne hänen kuolevan miehensä — hänhän on raskaana. Silloin ei meillä ollut muutakaan tekemistä kuin kantaa hänet tänne ylös."

Hän meni taaskin eteiseen ja siellä kuultiin hänen vapisevalla äänellä antavan komentosanoja.

"Hiljaa, hiljaa ... varokaa käsipuita..." Tämä kamala kulkue tuli salonkiin. Ruhjoutunut Blaise lepäsi paareilla, matrassi allaan. Kalmankalpea Denis seurasi mukana ja kannatti tyynyä, jolla hänen veljensä pää lepäsi suletuin silmin ja verinaarmu otsassa; neljä miestä, tehtaan työmiehiä, kantoi paareja. Heidän karkeat jalkineensa turmelivat mattoa, hienoja huonekaluja sysättiin syrjään, jotta olisi saatu sijaa tälle surulliselle taakalle.

Beauchêne, joka yhä komensi liikkeitä, sai nyt päähänsä erään ajatuksen.

"Ei, ei, älkää laskeko häntä sinne. Viereisessä huoneessa on sänky, nostetaan hän varovasti matrassin kanssa ylös ja pannaan sitten kaikki sänkyyn."

Se oli Mauricen huone, se oli sama sänky, jossa Maurice oli kuollut ja jonka Constance äidillisestä kunnioituksesta poikansa muistoa kohtaan, oli säilyttänyt koskematta: hän oli pyhittänyt koko huoneen poikansa muistolle, ja se oli samassa kunnossa kuin Mauricen kuollessa. Mutta mitä hän nyt sanoisi? Mitenkä voisi hän estää tuon Blaisen kuolemasta samassa sängyssä hänen itsensä murhaamana?

Tämä pyhyyden saastutus, jota kostava kohtalo vaati, täytti Constancen ristiriitaisilla tunteilla, ne pieksivät häntä ja pakoittivat hänen olemaan ylhäällä, vaikka hän tunsi kaiken mustuvan silmissään ja lattian pakenevan jalkainsa alta. Ja hän osoitti nyt ihmeteltävää voimaa ja tahdonlujuutta. Kun haavoitettu vietiin hänen ohitsensa, suoristui hänen pieni, laiha ruumiinsa ja näytti kasvavan. Hän katseli Blaisea, hänen keltaiset kasvonsa olivat melkein liikkumattomat, ainoastaan vasen suupieli värähteli hieman. Mutta siinä olikin kaikki, sitten hillitsi hän taas ihmeteltävän hyvin itsensä, hän puhui ja teki ainoastaan mikä oli välttämättömintä, ei tehnyt liian paljon, ja hän näytti ainoastaan olevan säikähtynyt onnettomuuden äkkinäisyydestä.

Mutta sisällä huoneessa oli Blaise autettu Mauricen sänkyyn, ja kantajat poistuivat. Heti onnettomuuden tapahduttua oli sanottu ukko Moineaudille, että hän ottaisi ajurin ja menisi kiireesti noutamaan tohtori Boutania sekä jonkun haavurin, jos hän tapaisi sellaisen matkallaan.

"Minun mielestäni on hänen parempi maata täällä sängyssä kuin tuolla alhaalla", sanoi Beauchêne koneellisesti seisoessaan vuoteen ääressä. "Hän hengittää yhä vielä. Katsokaa, nyt esimerkiksi! Nyt se näkyi hyvin selvästi. Kuka tietää? Boutan voi ehkä pelastaa hänen."

Mutta Denis ei turhia haaveillut. Hän oli tarttunut veljensä kylmään käteen, ja hän tunsi sen tulevan yhä veltommaksi. Vielä seisoi hän silmänräpäyksen liikahtamatta ja kumartuneena sängyn ylitse, vielä oli hänessä se häipyvä toivo, että hänen syleilynsä veisi kuolevaan vähän hänen omasta sydänverestään. Eikö tämä veri ollut kaksoisveljeksillä yhteistä? Puoli hänestä itsestä oli nyt kuoleva. Tuolla alhaalla oli hän ainoastaan huudahtanut kauhusta, vaan sen jälkeen ei hän ollut puhunut mitään. Mutta nyt alkoi hän äkkiä puhua:

"Meidän täytyy mennä Ambroisen luokse ilmoittamaan asiasta minun vanhemmilleni. Koska hän hengittää vielä, niin ennättävät he ehkä tänne vielä jäähyväisille."

"Tahdotko sinä, että minä menen heitä noutamaan?" kysyi Beauchêne.

"Ei, kiitos, minä aijoin ensin pyytää teiltä sitä palvelusta, mutta sitten muutin mieltä, ei kukaan muu kuin minä voi puhua tästä hirveästä onnettomuudesta mammalle. Älkää puhuko myöskään mitään Charlottelle. Saammepa sitten nähdä, kun minä tulen takaisin. Ja odottakoon kuolema niin kauvan, että minä vielä kohtaisin veliparkani hengissä!"

Hän kumartui, hän suuteli liikkumatonta Blaisea, joka vielä hengitti keveästi. Sitten suuteli hän myös hehkuvalla kiihkolla hänen kättään ja lähti.

Constance hankki itselleen tointa, hän huusi kamarineitiään, hän tahtoi haaleaa vettä pestäkseen kuolevan verisen otsan. Takin ottamista hänen päältään ei voinut ajatella, tyydyttiin vaan lääkäriä odotellessa puhdistamaan häntä niin hyvin kuin voitiin. Ja näitten valmistusten aikana alkoi Beauchêne taaskin puhua onnettomuuden tapauksesta, hän ei voinut muuta ajatellakaan, hän oli aivan suunniltaan.

"Mitenkä tätä voi ymmärtää? Kohtalo on väliin hyvin oikullinen. Remmi liukuu paikaltaan tuolla alhaalla, kone ei voi nostaa hissiä, Bonnard suuttuu ylhäällä ja huutaa, ja vihaisena siitä, ett'ei kukaan vastaa, päättää hän mennä alas. Sitten tulee Morange, hän suuttuu myöskin vuorostaan siitä, että on saanut turhaan huutaa Bonnardia saamatta vastausta. Ja vihdoin tulee Blaise ... ja putoo. Bonnard parka! Hän itkee, hän tahtoi tappaa itsensä nähtyään, mitä hän on saanut aikaan."

Mutta sitten keskeytti hän äkkiä puheensa ja kysyi Constancelta:

"Mutta sano minulle, missä sinä olit? Morange sanoo, että hän oli jättänyt sinun hissin luokse."

Constance seisoi miehensä edessä ikkunan valossa. Hänen vasen suupielensä värähteli vaan hieman.

"Minäkö? Minähän lähdin heti tänne. Sen tietää Morange aivan hyvin."

Morangen oli täytynyt istua tuolille. Voimatta olla avuksikaan oli hän ääneti ja odotti loppua. Mutta kun hän kuuli Constancen noin kylmäverisesti valehtelevan, katseli hän häntä. Sillä tuo nainen oli murhaaja, sitä ei hän enään epäillytkään. Ja samassa hetkessä tunsi hän tarvetta sanoa sen, huutaa sen koko maailmalle.

"Mutta Morangehan sanoo, että hän oli pyytänyt sinun olemaan paikoillasi eikä menemään minnekään", jatkoi Beauchêne.

"Missään tapauksessa en minä ole kuullut sanaakaan siitä", vastasi Constance kylmästi. "Jos hän olisi pyytänyt minulta sellaista, niin kuinka minä silloin olisin voinut liikahtaakaan paikastani?"

Ja hän kääntyi kassanhoitajaan sekä katsoi häntä rohkeasti silmiin.

"Ajatelkaa asiaa, Morange. Te juoksitte alas kuin hullu, ette sanonut minulle mitään, ja minä jatkoin matkaani."

Morange pelästyi hänen teräksenkovaa katsettaan. Nyt palasi takaisin koko hänen heikkoutensa, hänen lempeän ja taipuvan sydämensä arkuus. Voiko hän syyttää Constancea näin hirveästä rikoksesta. Hän oli näkevinään syytöksensä sietämättömät seuraukset. Muuten hän tuskin itsekään tiesi, miten asian laita oli, hänen pehmeä pääparkansa oli aivan pyörällä. Hän änkkäsi:

"Se voi olla mahdollista, minä vaan luulin sanoneeni sen teille. Niinhän se sitten lienee, koska se ei muuten voi olla."

Hän tuli taas äänettömäksi ja hänen liikkeensä ilmaisi sanomatonta väsymystä. Hän alistui olemaan kanssarikoksellinen. Kerran tunsi hän halun nousta ylös ja mennä katsomaan, hengittikö Blaise vielä. Mutta hän ei tohtinut. Huoneessa oli syntynyt täydellinen hiljaisuus.

Oi, mikä epätoivo, mikä tuska seurasi mukana niissä vaunuissa, joissa Denis toi tänne Mathieun ja Mariannen! Aluksi oli Denis ainoastaan puhunut heille hyvin ankarasta onnettomuudentapauksesta. Mutta sitä mukaan kuin vaunut olivat vierineet eteenpäin oli hän menettänyt kylmäverisyytensä, hän itki ja tunnusti kaikki vastatessaan heidän epätoivoisiin kysymyksiinsä. Ja kun he vihdoin saapuivat tehtaasen, niin eivät he enään voineet epäilläkään, että heidän poikansa oli kuollut. Kaikki työt oli siellä keskeytetty, he muistivat käyntiään täällä Mauricen kuoleman jälkeen. Täällä vallitsi nyt sama äänettömyys, sama haudan hiljaisuus. Koko meluisa elämä oli äkkiä vaiennut, koneet olivat kylmät ja mykät, työpajat pimeät ja autiot. Ei ääntäkään kuulunut, ei yhtään sielua näkynyt, ei ainoatakaan höyryn puhkausta, joka oli kuin tämän talon hengitys. Kun päällikkö oli kuollut, oli tehdaskin kuollut. Heidän kauhunsa lisääntyi tullessaan asuinrakennukseen ja nähdessään sen hiljaisena ja autiona, kaikki ovet avoinna kuin talossa, jonka asukkaat olivat aikoja sitten hylänneet. Eteisessä ei ollut ainoatakaan palvelijaa. Sama kalman näytelmä kohtasi heidät, mutta tällä kertaa löytäisivät he oman poikansa samasta sängystä ja samasta huoneesta jääkylmänä, kalpeana ja hengettömänä.

Blaise oli juuri äsken kuollut. Boutan seisoi hänen päänaluksensa vieressä ja piti kiinni kuolleen kädestä, jonka viimeinen valtasuonen tykähdys kuoli. Ja kun hän näki Mathieun ja Mariannen tulevan sisään, voi hän ainoastaan kuiskata suuret kyyneleet silmissään:

"Ystäväparkani, suudelkaa häntä, te voitte ehkä tuntea vielä vähän hänen viimeistä hengähdystään."

Ja surun murtamat vanhemmat hyökkäsivät vuoteen ääreen, suutelivat noita huulia, joilta äsken oli lähtenyt elämän viimeinen värähtelevä leyhähdys, ja he itkivät, he nyyhkyttivät surunsa ilmoille. Heidän Blaisensa oli kuollut. Niinkuin Rose vuosi sitten, oli hänkin kuollut äkkiä juhlapäivänä. Heidän huonosti parantunut sydänhaavansa, revittiin taas auki. Heidän pitkällisessä onnessaan oli tämä toinen, hirveä muistutus ihmiskunnan kurjuudesta, toinen kirveenisku, joka kohtasi tätä järkevää ja onnellista perhettä keskellä sen kukoistusaikaa. Ja heidän pelkonsa lisääntyi, eivätkä he vieläkään olleet saaneet maksetuksi onnettomuudelle kertynyttä velkaansa? Aina siitä asti kuin heidän Rosensa peitettiin kukkiin, olivat he tunteneet pelkoa siitä, että saavat vielä nähdä onnen ja hedelmällisyyden loppuvan ja kuihtuvan, nyt kun aukko kerran oli murrettu. Ja tästä verisestä aukosta oli nyt heidän Blaisensa temmattu pois hirmuisella tavalla aivankuin kateellisen kohtalon vihan murskaamana. Ja huomenna tulisi ehkä jonkun muun lapsen vuoro.

Mathieu ja Marianne olivat kauvan polvillaan sängyn vieressä ja itkivät. Constance oli vähän etäämpänä äänetönnä, mutta osanottavaisen näköisenä. Aivankuin vastustaakseen kuolemanpelkoaan oli Beauchêne istahtanut Mauricen pienen kirjoituspöydän ääreen, jota pidettiin muistona salongissa, ja koetti kirjoittaa työväelle ilmoitusta, että tehtaat pidetään sulettuina hautajaisten jälkeiseen päivään asti. Hän koetti turhaan ajatella sanoja, mutta silloin äkkäsi hän Denisin, joka tuli ruumishuoneesta itkettyään kaikki kyyneleensä ja suudeltuaan kaikesta sydämestään veljensä otsaa.

"Istukaa ja jatkakaa!"

Constancekin kuuli nämät sanat. Samat sanat oli hänen miehensä lausunut silloin, kun Blaise istahti saman pöydän ääreen ja kun Maurice paran ruumis vielä oli tuolla viereisessä huoneessa. Ja kun hän näki Denisin istahtavan tämän pöydän ääreen ja kirjoittavan, hätkähti hän kauhusta. Eikö siinä nyt ollut kuolleista ylös noussut Blaise? Tänään viimeksi noilla iloisilla aamiaisilla oli hän erehtynyt kaksoisten suhteen, ja nyt tuli Blaise takaisin, otti entisen paikkansa, ottaa vielä tehtaankin, vaikka hän oli tappanut hänen. Constance oli pettynyt, siitä ei ollut apua, että hän oli kuollut, hän veisi sittenkin tehtaan. Hän oli tappanut yhden Fromenteista, mutta paikalla ilmaantui uusi. Kun yksi kuoli, täytti toinen aukon. Ja hänen rikoksensa näytti nyt niin hyödyttömältä, niin tyhmältä, että hän jäi suu ammollaan seisomaan, hiukset nousivat pystyyn hänen päässään, ja hän hikoili kauhusta sekä vetäytyi taaksepäin kuni kummituksen tieltä.

"Siinä on tiedonanto työväelle", sanoi Beauchêne. "Me naulaamme sen porttiin."

Constance tahtoi olla urhoollinen, hän meni miehensä luokse ja sanoi:

"Tee se itse. Minkätähden vaivaat Blaisea tällaisessa tilaisuudessa?"

Hän oli sanonut Blaisea, ja jäätävä kylmyys valtasi hänet taas. Hän oli kuulevinaan itsensä lausuvan siellä eteisessä: "Blaise, minne minä olen pannut boani?" Ja Denis oli sitten tuonut hänelle sen. Mitä hyötyä oli Blaisen tappamisesta, koska oli Denis? Kun kuoleman viikate niittää pois yhden elämän sotilaista, astuu aina toinen riviin syntyneeseen tyhjään paikkaan.

Mutta vielä odotti häntä viimeinen tappio. Morangen kävellessä tylsän näköisenä edestakaisin, tulivat Mathieu ja Marianne ulos.

"Minä menen alas", sanoi Marianne värähtelevällä äänellä ja koettaen kuivata kyyneliään ja seisoa pystyssä. "Minä tahdon puhutella Charlottea, valmistella häntä. Minä yksin keksin oikeat sanat, jotta hän ei kuolisi, hän ja se lapsi, joka hänellä on sydämensä alla."

Mutta täynnä levottomuutta pidätteli Mathieu häntä koettaen säästää häneltä tämän uuden koettelemuksen.

"Ei, minä pyydän. Denis saa mennä alas, tai menen minä itse."

Leppeän yksipäisenä meni Marianne yhä portaita kohden.

"Minä vakuutan sinulle, että ainoastaan minä voin sanoa sen. Minulla on kyllä voimia siihen."

Mutta äkkiä horjahti Marianne ja pyörtyi. Hänet täytyi panna salongin sohvalle. Kun hän taas virkosi, oli hän kalpea, kasvot vääristyneet, ja hänelle tuli ankara oksennuskohtaus.

Kun Mathieu näki, että Constance soitti kamarineitiään lähettääkseen tämän noutamaan pientä kotiapteekkiansa, tunnusti hän asian oikean laidan, josta puolisot eivät vielä olleet muille puhuneet.

"Hän on neljättä kuukautta raskaana, yhtä kauvan kuin Charlottekin. Tässä ijässään, kolmenviidettä vanhana, on hän siitä hieman häpeissään, emmekä me ole asiasta puhuneet kenellekään. Ah, rakas, kunnon vaimoni, hän tahtoi säästää poikansa vaimolta liian ankaran iskun, kun hän ei nyt vaan itse murtuisi sen alle!"

Suuri Jumala, raskaana! Se oli surmanisku Constancelle. Siis, jos hän nyt tappaisi Denisinkin, tulisi uusi Froment, joka astuisi kuolleen sijaan! Ja yhä uusi ja uusi, loppumattomiin! Se oli voiman ja ehtymättömän elämän myllerrystä, jota vastaan taistelu oli mahdotonta. Ja hämmästyksissään siitä, että äsken murrettu aukko tuolla tavalla tuli korjatuksi, tunsi hän oman hedelmällisyytensä viheliäisen voimattomuuden. Hän oli voitettu, taikauskoinen kauhu valtasi hänet, tuntui siltä kuin tämän rajattoman hedelmällisyyden voitollinen virta olisi lakaissut pois hänen itsensä.

V

Neljätoista kuukautta tämän jälkeen oli Chantebledissä juhla. Denis, joka konetehtaalla oli tullut Blaisen jälkeläiseksi, nai Marthe Desvignesin. Ja tämä oli ensimäinen hymy perheen katkerassa surussa, ja se oli kuin kirkas, lempeä kevään aurinko ankaran talven jälkeen. Mathieu ja Marianne tunsivat iloista ja hellää liikutusta elämän ainaisesta kukkaan puhkeamisesta. Siitä oli jo enemmän kuin kaksi vuotta kuin Rose oli uinunut Janvillen pienessä kirkkomaassa, ja enemmän kuin vuosi siitä kuin Blaisekin oli sinne viety. Ja rakkaitten vainajain muiston piti nyt myöskin olla läsnä juhlassa, tämän muiston piti tulla vainajille varatuille paikoille aivankuin he itse olisivat yhdessä päättäneet, että aika häitten pitoon oli tullut, niin että heidän kaipuunsa ei enään saisi himmentää kaikkein yhteistä onnea.

Denisin tulo konetehtaasen oli tapahtunut aivan yksinkertaisesti. Kun hän ei ollut tullut sinne heti suoritettuaan kolmivuotisen oppikurssin teknillisessä koulussa, niin oli se sentähden, että tämä paikka oli hänen veljellään. Mutta kaikki hänen opintonsa tekivät hänen veljensä jälkeläiseksi, hänen piti vaan muuttaa sivurakennukseen, josta Charlotte oli muuttanut pois kauhuissaan onnettomuudesta ja asettunut asumaan Chanteblediin. Denisin tulon kautta liikkeesen voitiin nyt helposti järjestää Beauchênen rahalaina, joka maksettaisiin kuudennella osalla tehtaasta. Koska Fromentin perhe oli antanut rahat, niin astui toinen veli vaan toisen sijalle, allekirjoitti sen välikirjan, jonka toisen piti allekirjoittaa. Sen lisäksi sitoutui hän itsestään maksamaan eläkettä Charlottelle, veljen leskelle. Kaikki tämä oli suoritettu kahdeksassa päivässä ilman riitoja; se oli loogillinen seuraus asiain kulusta. Constance ei edes ollut voinut keksiä mitään tekosyitä, sillä hänen miehensä sai hänen vaikenemaan sanomalla: "No mitä minun sitten pitäisi tekemän? Minulla täytyy olla joku apumies, ja se voi yhtä hyvin olla Denis kuin joku vieraskin, ja muuten ostan minä vuoden kuluessa hänen osansa takaisin, ja ajan hänen ulos portista, jos hän minua suututtaa!" Ja Constance vaikeni, jotta ei olisi tullut olleeksi hävytön miehelleen, ja hän oli epätoivossaan tuntiessaan talon seinien pala palalta kukistuvan.

Nyt katsoi Denis ajan tulleeksi, että hän voi mennä naimisiin Marthensa kanssa. Tämä Charlotten nuorempi sisar, Rosen eroittamaton ystävä, oli jo odottanut kolme vuotta ollen aina päivänpaisteisen hymyilevä ja hellän viisas. Yleistä kummastusta herätti se seikka, että niin hyvillä tulevaisuuden toiveilla varustettu nuori mies itsepintaisesti päätti mennä naimisiin tytön kanssa, jolla ei ollut soutakaan. Mutta Mathieu ja Marianne hymyilivät ja hyväksyivät tämän avioliiton, sillä he tunsivat poikansa hyvät periaatteet. Hän ei tahtonut rikasta tyttöä, joka olisi maksanut hänelle enemmän kuin myötäjäiset, hän oli iloinen siitä, että oli löytänyt kauniin, terveen, ymmärtäväisen ja käytännöllisen naisen, josta oli tuleva hänelle seuralainen ja apu, lohdutus kaikissa elämän vaiheissa. Hän ei valmistaisi miehelleen ikäviä hämmästyksiä, sillä Denis oli tutkinut häntä: hän oli rakastettava, viisas ja hyvänluontoinen, jotka luovat kodin pysyväisen onnen. Myöskin Denis oli hyvänluontoinen ja ymmärtäväinen, sanoivat ihmiset, ja Marthe tiesi sen, hän oli iloinen saadessaan kulkea läpi elämänsä tien tämän nuoren miehen rinnalla varmana siitä, että he vaeltaisivat yhdessä tässä elämässä, vakavin askelin maltillisen ja järjellisen rakkauden kirkkaassa päivänpaisteessa.

Päivää ennen häitä tehtiin Chantebledissä suuria valmistuksia. Surun vuoksi oli vieraiksi kutsuttu ainoastaan Séguinit ja Beauchênet, jotka olivat sukulaisia. Aamiainen valmistettaisiin ainoastaan kahdellekymmenelle henkilölle. Mutta jokainen tahtoi olla hellällä tavalla kohtelias aivankuin solmiakseen perhesiteet vielä lujemmiksi. Aamiaispöydästä puhuttiin paljon, mihin se pantaisiin ja miten se koristettaisiin. Nämät ensimäiset heinäkuun päivät olivat aurinkoiset ja niin lämpimät, että heti päätettiin kattaa pöytä ulos puitten siimekseen. Vanhan metsästyspaviljongin edustalle, jossa vanhemmat olivat ensin asuneet muuttaessaan Janvilleen, oli ihana paikka. Se oli kuin perheen pesäpaikka, se liesi jonka äärestä se sitten oli levinnyt yli koko seudun. Tämän paviljongin, joka jo oli ollut menemäisillään raunioiksi, oli Mathieu äsken antanut korjata ja laajentaa siinä mielessä, että hän vetäytyy sinne Mariannen kanssa ja pitää luonaan ainoastaan Charlotten ja hänen poikansa. Hän aikoi nimittäin pian antaa maanviljelyksen poikansa Gervaisin huostaan ja tunsi itsensä onnelliseksi, kun sai aikaiseen ruveta elämään patriarkana, kuninkaana, joka on luopunut kruunustaan, mutta jonka viisaita neuvoja vielä toteltaisiin. Vanhan, villiytyneen puutarhan asemasta oli siellä nyt tuores nurmi, joita ihanat puut ympäröivät, jalavat ja pyökkipuut, jotka olivat kuin soreavartaloisia ja hyväntahtoisia ystäviä. Mathieu oli itse istuttanut nämät puut, hän oli nähnyt niitten kasvavan, ne olivat kuin hänen omaa lihaansa ja vertansa. Mutta hänen rakkain lapsensa oli voimakas, pian kahdenkymmenen vuotias tammi keskellä nurmea, ja sen oli hän Mariannen avulla istuttanut silloin, kun hän laski perustuksen Chantebledin maatilalle. Heidän työnsä oli itänyt, yhdessä tammen oksain kanssa oli se levinnyt yhä laajemmalle aivankuin heidän vaivainsa hiki ja veri olisi joka kevät muodostunut kasvavaksi mahlavirraksi. Ja tämän tammen vieressä, joka siis kuului heidän voimakkaasen perheesensä, oli myöskin suihkulähde, johon kanavoittu ylänkömaa antoi vetensä ja jonka heikko, kristallinkirkas ääni sai mielet iloisiksi.

Siellä pidettiin siis neuvottelua häitten edellisenä päivänä. Mathieu ja Marianne olivat tulleet ensin katsomaan, millaisiin valmistuksiin olisi ryhdyttävä, ja he tapasivat siellä Charlotten, joka istui albumi polvella ja piirteli rivakasti tuota suurta tammea.

"Mitä siitä tulee, yllätyskö?"

Charlotte hymyili hieman hämillään.

"Niin, yllätys, saattepa nähdä."

Sitten tunnusti hän maalanneensa neljätoista päivää pieniä akvarelleja hääaamiaisten ruokalistoihin. Hänellä oli hieno ja kaunis ajatus: hän ei ollut maalannut muuta kuin leikkiviä lapsia, lasten kasvoja, kaikki perheen lapset, ja vanhain valokuvain avulla oli hän osannut maalata kunkin muotoisekseen. Tuo suuri tammi oli oleva pohjana kahden viimeksi syntyneen, pikku Benjaminin ja pikku Guillaumen kuvalle.

Iloisina ja liikutettuina katselivat Mathieu ja Marianne kaikkia noita ruusuisia kasvoja, jotka he aivan hyvästi tunsivat. Siinä olivat molemmat kaksoset kehdossa sylitysten, siinä Rose, tuo rakas vainaja pienessä yöpuvussaan, siinä Ambroise ja Gervais alastomina ja painimassa ruohostossa, siinä Grégoire, siinä Nicolas, joka kiipesi puuhun hakemaan harakanpesää, siinä Claire, siinä kolme muuta heidän tytärtään, Louise, Madeleine ja Marguerite taloustoimissa tai ajamassa kanoja tai ratsastamassa satulatta. Mutta enimmin liikutti Mariannen mieltä hänen kuopuksensa, Benjamin, jonka Charlotte oli piirustanut tammen alle makaamassa samassa pienessä vaunussa kuin hänen oma poikansakin, aivan yhdenikäinen Guillaume.

"Setä ja veljenpoika", sanoi Mathieu leikillisesti. "Mutta setä on joka tapauksessa arvokkaamman näköinen, hän on viikkoa vanhempi."

Marianne hymyili kyyneleet silmissä, ja akvarelli vapisi hieman hänen käsissään.

"Rakkaat lemmikkini! Rakas poikani, rakas pojanpoikani! Nuo rakkaat pikku olennot ovat taaskin tehneet minut äidiksi ja isoäidiksi! Ah, nuo kaksi ovat meidän lohdutuksemme, he ovat parantaneet haavat, heitä saamme me kiittää siitä, että meidän toivomme ja rohkeutemme on uudestaan herännyt."

Ja se olikin totta. Minkälainen suru olikaan ollut niinä ensimäisinä aikoina, jolloin Charlotte jätti tehtaan ja pakeni Chanteblediin! Ollen niinkuin Mariannekin neljättä kuukautta raskaana, oli hän ollut kuolemaisillaan sen surullisen onnettomuuden johdosta, joka vei Blaiselta hengen. Hänen suurin lohdutuksensa oli nähdä, että hänen pikku Berthensä, joka Pariisissa oli heikonlainen, oli saanut poskillensa punaa Chantebledin raittiissa ilmassa. Hän oli muuten määritellyt elämänsä tehtävän, hän tahtoi vanheta täällä, tässä rauhaisessa, vieraanvaraisessa talossa, antautua kokonaan molemmille lapsilleen, ja hän oli onnellinen siitä avusta ja turvasta, jota hän sai helliltä appivanhemmiltaan. Hän oli aina ollut hieman itseensä sulkeutunut ja haaveksiva, hänellä oli ainoastaan tarve rakastaa ja olla rakastettu. Hän alkoi vähitellen elää uudestaan muutettuaan appivanhempainsa kanssa tuohon vanhaan paviljonkiin, jonka Mathieu oli varustanut heitä ja itseään sekä vaimoaan varten. Hän alkoi taas tehdä työtäkin, hän tahtoi toimia jotakin, ja hän maalaili pienoiskuvia, joita eräs Pariisin taidekauppias osti häneltä. Mutta kaikkein surujen lohdutuksena ja lääkkeenä oli ennen kaikkea hänen pieni Guillaumensa, hänen miesvainajansa lahja, lapsi, joka oli kuin kuolleista herännyt isänsä. Ja samoin oli Mariannen laita, kun hänen Benjamininsa syntyi, uusi poika, joka korvasi menetetyn ja täytti tyhjän sijan hänen sydämessään. Molempain äitien oli äärettömän hauskaa saada yhdessä imettää molempia lohduttajiaan. He unohtivat itsensä heidän tähtensä, näkivät heidän rinnatusten kasvavan, antoivat heille rintaa samana tuntina aivankuin eivät olisi tahtoneet eroittaa heitä. Vaikka toinen äideistä oli melkein kaksi kertaa vanhempi kuin toinen, tuli heistä kuitenkin kuin sisarukset. Ja heidän suruunsa tuli valoa, he voivat nauraakin, kun heidän pienet enkelinsä nauroivat, ja liikuttavaa oli nähdä isoäidin ja miniän kumartuneina saman kehdon ylitse.

"Ole varovainen, kätke akvarellisi", sanoi Mathieu. "Tuolla tulevat Gervais ja Claire."

Yhdeksäntoista vuotias Gervais oli jättiläinen, perheen suurikasvuisin ja väkevin poika, jolla oli mustat, kiharat hiukset, kirkkaat silmät ja suuripiirteiset, täyteläiset kasvot. Hän oli isän suosikki, hedelmällisen maan poika, jonka isä oli kasvattanut rakkauteen maatilaa ja järkevää maanviljelystä kohtaan, niin että hän kerran voisi jatkaa alotettua viljelystyötä. Hän oli antanut pojalle jo osan töistä, hän odotti ainoastaan hänen naimistaan antaakseen sitten koko maanviljelyksen hänelle. Hän olisi mielellään tahtonut antaa pojalleen avuksi Clairen, sittenkuin tämä olisi joutunut naimisiin kunnollisen ja tarmokkaan miehen kanssa, joka ottaisi osalleen osan tehtävistä. Kaksi toisilleen sopivaa miestä ei ollut liiaksi niin suuren tilan hoitoon. Aina siitä asti kuin Marianne oli taaskin alkanut imettää, hoiti seitsentoista vuotias Claire hänen toimiaan; hänkin oli kelpo tyttö, ei kaunis, mutta erinomaisen terve ja voimakas. Hän hoiti etupäässä sisätehtäviä ja kirjanpitoa, oli ankaran taloudellinen, josta syystä perheen muut tuhlaavammat jäsenet tekivät usein hänestä pilaa.

"Tähänkö se pöytä sitten pannaan?" sanoi Gervais. "Silloin täytyy minun antaa niittää tästä ruoho."

Claire puolestaan ajatteli vieraitten lukumäärää ja aamiaispöydän rakentamista, joka oli hänen huolenaan. Ja kun Gervais oli kutsunut Frédéricin niittämään ruohoa, jatkoivat kaikki kolme keskustelua siitä, mitä olisi tehtävä.

Rosen kuoleman jälkeen ei ollut Frédéric, hänen sulhasensa, voinut jättää taloa, hän oli taaskin ryhtynyt työskentelemään yhdessä Gervaisin kanssa, jonka tarmokkaaksi ja ymmärtäväiseksi toveriksi hän oli tullut. Viimeisinä kuukausina olivat Mathieu ja Marianne huomanneet, että hän oli hyvin paljon yhdessä Clairen kanssa aivankuin hän olisi tahtonut menetettyään vanhemman sisaren saada korvausta nuoremmasta, joka tosin ei ollut yhtä kaunis, mutta kunnon emännän alku. Ensin tämä seikka oli murehduttanut heitä, sillä kuinka voivat he unohtaa rakkaan Rosen. Mutta sitten tulivat he liikutetuiksi ajatellessaan, että perhesiteet tulevat vahvemmiksi, jos Frédéric ei anna sydäntänsä muille, vaan he itse saavat pitää hänen. Ja he ummistivat silmänsä, hymyilivät ja ajattelivat, että Frédéric oli juuri sellainen mies ja auttaja, jonka Gervais tarvitsi.

Mutta juuri kuin pöydän kattamiskysymys oli ratkaistu, alkoivat tammen alla hameet ja irralleen päästetyt hiukset liehua päivänpaisteessa.

"Kuulkaahan", huusi Louise, "ei ole yhtään ruusuja!"

"Ei ole", yhtyi puheesen Madeleine, "ei ainoatakaan valkeaa ruusua!"

"Ja me olemme etsineet kaikista ruusupensaista", sanoi Marguerite. "Ei ainoatakaan valkeata ruusua, ainoastaan punaisia!"

Kolmetoista, yksitoista ja yhdeksän vuotta. Vahvarakenteinen ja iloinen Louise näytti jo pieneltä naiselta. Hento, sievä Madeleine istui tuntikaudet uneksivana pianon ääressä. Marguerite, jolla oli liian iso nenä ja liian leveä suu, mutta komeat kultaiset hiukset, otti talvisin käsiinsä palelevia lintuja lämmittääkseen niitä. Ja kaikki kolme, jotka olivat olleet keittiöpuutarhassa, jossa oli sekä kukkia että vihanneksia, tulivat juosten ja epätoivossa turhasta etsinnästään. Ei ainoatakaan valkeaa ruusua häihin, se oli mitä suurinta kurjuutta! Mitä nyt morsiamelle annettaisiin? Mitä pantaisiin pöydälle?

Kolmen tytön jälessä tuli viidentoista vuotias Grégoire pilkallisen näköisenä ja kädet taskuissa. Hän oli perheen kiusanhenki, aina valmis keksimään ilkeitä juonia. Hänen terävä nenänsä ja ohuet huulensa todistivat samalla kertaa tahdonlujuutta ja nopeaa ymmärrystä. Häntä näytti huvittavan sisarten alakuloisuus, hän unohti omat asiansa ja huusi kiusoittaakseen heitä:

"Minä tiedän, missä on valkeita ruusuja, ja ne ovatkin hyvin kauniita!"

"Missä sitten?" kysyi Mathieu.

"Myllyn luona. Siellä on kolme suurta ruusupensasta, jotka ovat aivan täynnä valkeita ruusuja, ruusuja suuria kuin kaalinpäät."

Sitten punastui hän ja joutui hämilleen, kun isänsä katseli häntä ankaran näköisenä ja sanoi:

"Mitä minä kuulen? Oletko sinä taaskin ollut myllyn luona? Minähän olen sen sinulta ankarasti kieltänyt. Ja sinun on taaskin täytynyt olla siellä, kun tiedät, että siellä on valkeita ruusuja."

"En minä ole ollut, minä olen vaan katsonut muurin ylitse."

"Sinä olet ollut muurin päällä, sitä vielä puuttui. Sinä tahdot siis hankkia minulle ikävyyksiä Lepailleurein, noitten tyhmien ja ilkeäin ihmisten puolelta. Sinulla on todellakin paholainen ruumiissasi."

Mutta sitä ei Grégoire sanonut, että hän oli siellä tavannut pienen, kolmentoista vuotiaan myllärin tyttären Thérèsen, tuon pikkusen vaaleanverisen tytön, joka näytti niin hauskalta punasine poskineen ja jauhon tahraamine kasvoineen. Heidän leikkinsä olivat muuten vielä hyvin lapsellisia ja viattomia. Mutta siellä oli päärynäpuun alla ihana paikka, jossa voi puhella ja nauraa ja pitää oikein hauskaa.

"Kuuletko", sanoi Mathieu, "minä en salli sinun käydä siellä leikkimässä Thérèsen kanssa. Se rakas lapsi on hyvin kiltti. Mutta se on talo, jonne sinä et saa mennä. Nyt he jo tappelevatkin keskenään, sen minä olen kuullut."

Se oli totta. Kun Antonin oli luullut parantuneensa siitä inhoittavasta taudista, josta Janvillen juorukellot olivat niin paljon puhuneet, oli hän alkanut ikävöidä Pariisiin, ja hän oli tehnyt kaikkensa päästäkseen sinne takaisin ja voidakseen alkaa uudestaan laiskan ja hurjastelevan elämänsä. Alussa oli Lepailleur tätä ankarasti vastustanut. Mutta mitä tekisi hän kotonakaan tuolla lurjuksella, jonka hän oli itse opettanut vihaamaan maata ja puolimädännyttä myllyä? Muuten oli äiti häntä vastaan; äiti ihaili vielä sokeasti poikaansa ja hänen suurta sivistystään ja oli aivan varma siitä, että poika tällä kertaa saa hyvän paikan. Ja isän oli täytynyt myöntyä; Antonin juhli nyt viimeisetkin voimansa Pariisissa, jossa hän oli konttoristina eräällä kauppiaalla Mailkadun varrella. Mutta kotiriidat tulivat pahaa pahemmiksi, varsinkin kun Lepailleur epäili vaimoaan siitä, että tämä varastelee voidakseen lähettää rahaa pojalleen. Yeusen sillalle voi väliin kuulla kirouksia ja korvapuustien läimähdyksiä. Sielläkin oli tuhlattu voimaa ja turmeltu perheonni.

Mathieu jatkoi vihaisella äänellä:

"Noilla ihmisillä on kaikki, mitä he tarvitsevat ollakseen onnelliset! Mitenkä kukaan voi olla niin tyhmä, että välttämättömästi tahtoo saada asiansa noin pahoinpäin. Heidän toivonsa, että heillä olisi ainoastaan yksi poika, jotta voisivat kerskailla tehneensä hänet herrasmieheksi, on toteutunut kauniisti ja he ovat ihastuksissaan siitä nyt. Se on samanlaista kuin hänen vihansa maahan, hänen tyhmä tapansa viljellä sitä, hänen itsepäisyytensä siinä, että antaa nummet, joita hän ei tahdo myydä, olla viljelemättöminä; voiko tyhmempää ajatellakaan. Ja mylly sitten, jonka hän tyhmyydessään ja laiskuudessaan antaa mennä raunioiksi! Ennen oli hänellä ainakin yksi syy, hän sanoi, että kun viljaa tuskin viljelläänkään paikkakunnalla, ei talonpojilla ollut mitään jauhattamista. Mutta nyt on runsaasti viljaa; meidänkin tähtemme voisi hän nyt hajoittaa vanhan myllynsä ja rakentaa sen sijaan kunnollisen höyrymyllyn. Ah, olisinpa minä hänen sijassansa, niin olisi siellä nyt jo aivan uusi höyrymylly, ja se olisi yhdistettynä Janvillen rautatien asemaan haararadalla, joka ei tulisi kovinkaan kalliiksi."

Grégoire kuunteli ja oli ihastuksissaan siitä, että tuuli oli kääntynyt toisaalle, ja kun Marianne näki kolmen tyttärensä mielipahan siitä, ett'ei ollut valkeita ruusuja, lohdutti hän heitä:

"Huomen aamulla poimimme me pöytään vähemmin punaiset ruusut, vaaleat, ja siitä tulee oikein kaunista."

Silloin rauhoittui Mathieukin ja sanoi iloisella äänellä:

"Poimikaa myös punaiset ruusut, kaikkein punaisimmat. Ne ovat elämän verta."

Marianne ja Charlotte puhelivat vielä valmistuksista; silloin kuului taaskin pienten jalkain askelia ruohostossa. Seitsenvuotias Nicolas tuli taluttaen veljensä tytärtä Bertheä, pientä, kuuden vuotiasta naista. He sopivat erittäin hyvin yhteen. Tänään olivat he olleet talosilla sisällä huoneessa Benjaminin ja Guillaumen kehdon ääressä; nämät molemmat pienet pojat olivat olleet heidän lapsinaan. Mutta kun pienokaiset heräsivät, huusivat he nälästä. Silloin olivat Nicolas ja Berthe pelästyneet ja juosseet noutamaan äitejä.

"Mamma!" huusi Nicolas. "Benjamin odottaa sinua. Hänen on jano."

"Mamma, mamma!" sanoi Berthe. "Guillaumen on jano, tule pian, hänen on kiire!"

Marianne ja Charlotte nauroivat. Huomiset häät oli saanut heidän unohtamaan pienet, rakkaat lemmikkinsä, ja he kiirehtivät sisään, sillä nyt olikin aika antaa pienokaisille rintaa.

Oi, millaiseksi helläksi ja sydämelliseksi juhlaksi muuttui huomispäivän häät! Heitä oli pöydässä suuren tammen alla nurmella ainoastaan yksikolmatta henkeä, ja heidän ympärillään olivat suojaavat puut, niin että he olivat kuin lehtimajassa. Koko perhe oli koossa, ensin kaikki Chantebledissä asuvat, sitten Denis, jota saatiin harvemmin nähdä, sillä hänellä oli paljon työtä tehtaassa, sekä Ambroise ja hänen vaimonsa Andrée, joilla oli mukanaan pikku Léonce; hekin kävivät täällä harvoin, sillä Pariisin toimelias elämä kahlehti heitä. Oli iloista nähdä näitten pesästään lentäneitten lintujen palaavan pesäänsä takaisin, nähdä heidät kokoontuvan täysilukuisina, vaikka elämä heidät aina hajoittaa. Muuten ei siellä ollut muita kuin Beauchêne ja Constance, Séguin ja Valentine sekä luonnollisesti myöskin morsiamen äiti, rouva Desvignes. Kolme pienokaista istui erityisen pöydän ääressä. Léonce, joka oli viidentoista kuukauden vanha ja oli äsken vieroitettu sekä molemmat rintalapset Benjamin ja Guillaume; ja jotta hekin voisivat olla mukana juhlassa, oli heidän kehtonsa sijoitettu erikoiseen paikkaan. Tilaisuudessa oli siis läsnä kaksikymmentäneljä henkilöä eli kaksi tusinaa. Ruusuilla koristeltu pöytä tuoksuili viileässä varjossa ja kesän aurinko lähetti lehtien välistä sille runsaan kultasateen. Ihana heinäkuun taivas peitti koko seudun sinertävällä teltalla, joka ulottui taivaanrannasta taivaanrantaan, ja Marthen valkea leninki, suurten ja pienten tyttöjen vaaleat puvut ja nuoruuden ruusut poskilla olivat tämän vihannoivan, onnellisen sopukan kukkakoristeina. Syötiin mitä rattoisamman mielialan vallitessa ja juotiin morsiusparin ja kaikkein läsnä olevain malja.

Sillä aikaa kuin palvelijattaret korjasivat ruokia pöydältä, tahtoi Séguin, joka oli olevinaan huvitettu hevossiitoksesta, että Mathieu näyttäisi hänelle tallinsa. Séguin ei ollut koko aamiaisten aikana puhunut muusta kuin hevosista, hän tahtoi ennen kaikkea nähdä muutamia työhevosia, joita isäntä oli kehunut hyvin väkeviksi. Ja hän kehoitti Beauchênen tulemaan mukaan. Constance ja Valentine, joilla ei ollut muutakaan tekemistä, lähtivät heidän mukanaan ja jättivät muut puun alle.

Navetta ja talli olivat oikealla puolella. Mutta sinne täytyi mennä pihan kautta, josta näkyi koko maatila. Pihalle seisahduttiin äkkiä ihailemaan, sillä niin suurelta näytti tämä täydelliseksi kehittynyt viljelys auringon valossa. He olivat nähneet tämän maan ainoastaan pensaikkona, kuivaneena, hedelmättömänä, ja nyt saivat he nähdä sen aaltoilevana viljamerenä. Tuolla ylhäällä, soisessa ylämaassa, oli sellainen hedelmällisyys vallalla sinne vuosisatojen kuluessa kokoontuneen ruokamullan vuoksi, ett'ei siellä vielä ollut tarvinnut käyttää lanta-aineita. Oikealla ja vasemmalla olivat entiset hiekkanummet, mutta ne olivat nyt viheriät ja niitten hedelmällisyys lisääntyi ehtimiseen runsaasta kastelusta. Etäällä olevat metsätkin, jotka olivat hyvästi hoidetut ja saivat tarpeeksi ilmaa aukkopaikoistaan, näyttivät kuohuvan mahlasta aivankuin kymmenkertainen elämä niitten ympärillä olisi lisännyt niitten omaa elinvoimaa.

Syntyi pitkällöinen hiljaisuus. Séguin sanoi ainoastaan kuivasti nauraen, ja hänen naurunsa oli hänen oman köyhtymisensä tähden muuttunut katkeraksi:

"Te olette tehnyt hyvän kaupan. Tätä minä en olisi koskaan uskonut."

Sitten jatkoivat he matkaansa. Mutta tallissa ja navetassa tuntui elinvoima yhä suuremmalta. Täällä oli niin paljon kaikenlaisia kotieläimiä, että arkki tuli joka vuosi ahtaaksi, ja oli pakko laittaa uusia hakoja ja uusia rakennuksia. Täälläkin näkyivät ehtymättömän, valloittavan hedelmällisyyden rikkaudet.

Tallissa ihaili Séguin suuresti väkeviä työhevosia. Sitten alkoi hän puhua hevossiitoksesta käyttäen paljon ammattitermejä, hän kertoili eräästä ystävästään, joka erityisen ristisiitoksen avulla saavutti erinomaisia tuloksia. Ja viitaten siihen aineesen, josta heillä usein oli ollut puhetta, sanoi hän:

"Niin, kun on kysymys eläimistä, hyväksyn minä sen periaatteen, että 'lisääntykää ja täyttäkää maa'."

Valentine ja Constance olivat ääneti ja tunsivat vastenmielisyyttä koko tätä elämän mehukasta kuohumista vastaan; kun he sitten hitaasti kävelivät takaisin samaa tietä kuin olivat tulleetkin, alkoi Séguin moittia nykyistä vuosisataa ja ryhtyi suorastaan puhumaan vanhoista periaatteistaan. Ehkä joku salaperäinen, kateellinen viha pakoitti hänen panemaan vastalauseensa tätä elämän riemulaulua vastaan, joka kaikkialla kaikui hänen ympärillään. Kansan väheneminen, niin, se ei tapahtunut kylliksi nopeaan. Tuo Pariisi, joka tahtoi kuolla, vaati tähän tarkoitukseen todellakin riittävästi aikaa. Mutta hän huomasi kuitenkin muutamia hyviäkin merkkejä, sillä taantumus oli vallalla kaikkialla, tieteellisellä alalla, politiikassa vieläpä kirjallisuuden ja taiteenkin alalla. Vapaus oli kuollut. Kansanvaltaisuus oli kiihoittanut kunnianhimoa, ja sytyttänyt luokkataistelun vallasta, ja tästä johtuisi yhteiskunnan pikainen perikato. Ainoastaan roskaväki, köyhät ja alempiarvoiset, hankkivat nyt enään lapsia maailmaan. Mitä taas tuli valiojoukkoon, sivistyneisiin ja rikkaisiin, niin saivat he yhä harvemmin lapsia, niin että ennen lopullista häviötä voi toivoa olevan jotenkin siedettävän sivistyksen, jolloin löytyisi pieni, valittu seura, muutamia harvoja miehiä ja naisia, jotka ovat ennättäneet hienostumisen äärimmäiselle rajalle ja elävät ainoastaan hyvistä tuoksuista. Mutta itse oli hän varma siitä, ett'ei koskaan näe tätä aikakautta, se tulee liian hitaasti.

"Jos ainakin kristinusko palaisi alkuperäiseen muotoonsa ja tuomitsisi naisen saastaiseksi, perkeleelliseksi ja onnettomuutta tuottavaksi, niin silloin voisi elää hurskasta elämää erämaissa ja silloin loppuisi maailma paljoa pikemmin. Mutta varsinkin suututtaa minua poliitillinen katoolilaisuus, joka saadakseen itse elää sallii avioliittoa ja kehoittaa ihmisiä sillä tavalla tuohon häpeälliseen rikokseen, lasten siittämiseen. Ja vaikka minä itse olen tehnyt syntiä, vaikka minä itse olen saattanut onnettomia olentoja maailmaan, on minulla Jumalan kiitos kuitenkin se ihana usko, että lapseni sovittavat minun vikani jäämällä itse hedelmättömiksi. Gaston sanoo, ett'ei hän mene ikinä naimisiin, että upseerilla ei saa olla muuta morsianta kuin miekkansa, ja Lucien puolesta olen minä rauhassa siitä asti kuin hän rupesi nunnaksi P. Ursulan luostariin. Minun sukuni on kuollut ja se on minun iloni."

Mathieu kuunteli hymyillen. Hän tunsi tuon kirjallisen pessimismin. Ennen olivat sellaiset puheet —sivistyksen taistelusta syntyväisyyttä vastaan, sivistyneitten verrattain pienestä hedelmällisyydestä — saaneet hänen horjumaan. Mutta siitä asti kuin hän oli alkanut taistella omaistensa puolesta, oli itse työn ilo muuttunut hänen uskonnokseen ja varmuudeksi siitä, että hän oli oikeassa. Ja nyt sanoikin hän vaan hieman ilkkuvalla äänellä:

"Entäs Andrée sitten ja hänen pieni Léoncensa?"

"Äh, Andrée...!" vastasi Séguin ja teki liikkeen aivankuin Andréeta ei otettaisi lukuun, aivankuin hän ei olisi hänen tyttärensä.

Valentine seisahtui ja katseli pitkään miestään. Siitä asti kuin he olivat kumpikin eläneet omaa elämäänsä eikä heillä ollut mitään yhteistä, ei Valentine enään alistunut kärsimään hänen järjetöntä raakuuttaan ja hänen vanhaa mustasukkaisuuttaan. Ja heidän nykyisissä vaikeissa taloudellisissa oloissaan oli Valentinella keinoja, joilla hän voi pitää miestään kurissa: miehensä pelko eräitten liikeasiainsa suhteen.

"Niin", myönsi Séguin, "meillähän on kyllä Andrée, mutta tyttöjä ei oteta lukuun."

He lähtivät taas liikkeelle. Beauchêne, joka tähän asti oli vaan puhkaillut ja pureksinut sikaariaan, varsinkin kun hänen omat surulliset asiansa vaativat jonkinlaista varovaisuutta, kun tästä seikasta oli kysymys, ei voinut enään olla ääneti, hän unohti kaikki ja alkoi puhua lapsellisella varmuudella:

"Minulla ei ole Séguinin mielipiteitä. Mutta hän lausuu joka tapauksessa hyvin sattuvia mielipiteitä. Ette voi aavistaakaan, miten tuo syntyväisyyskysymys huvittaa minua. Minä voin sanoa tuntevani tämän kysymyksen perinpohjin. Selvää on, että Mathieu oli oikeassa, ei kellään ole oikeutta saattaa lapsia maailmaan kuinka paljon tahansa, ell'ei voi niitä elättää. Jos köyhät kuolevat nälkään, niin on se heidän oma asiansa eikä meidän, sillä emmehän me hanki lapsia heidän vaimoilleen."

Ja hän nauraa hohotti sekä luki ulkoa vanhan, tavallisen esitelmänsä tästä kysymyksestä. Ainoastaan johtavilla kansanluokilla oli ymmärrystä olla pidättäväisiä. Mikään maa ei voi tuottaa elatusvaroja enempää kuin määrätyn määrän, ja asukasluvun täytyy siis myöskin olla rajoitettu. Ja kaikki kurjuus oli seurauksena siitä, että köyhillä oli liian paljon lapsia. Syytetään omaisuuden epätasaista jakoa, mutta hulluutta on toivoa sellaista pilventakaista yhteiskuntaa, jossa ei enään olisi isäntiä vaan ainoastaan veljiä, tasa-arvoisia työmiehiä, jotka jakaisivat keskenään yhteisen onnen aivankuin nimipäiväkakun. Vika oli aivan varmaan köyhäin ajattelemattomuudessa, mutta samalla hän raa'an avomielisesti antoi työnantajille oikeuden käyttää hyväkseen tätä liian suurta syntyväisyyttä, jotta saataisiin halvempaan hintaan työmiehiä.

Hänen puheensa viehätti häntä siihen määrään, että hän aivan unohti puhuvansa omista asioistaan.

"Ihmiset sanovat, ett'emme me ole isänmaan ystäviä siitä syystä, kun meillä ei ole kokonaista laumaa nälkiintyneitä penikoita perässämme. Mutta tuollainen puhe on yksinkertaista; jokainen palvelee omalla tavallaan isänmaataan. Köyhät antavat isänmaalle sotamiehiä, me taas rahaa, teollisuutemme ja kauppamme tuloksia. Muuten jokainenhan itse parahiten tietää, mikä hänelle parahiten sopii. Kaunis voitto olisi isänmaalle siitä, että me tekisimme itsemme varattomiksi hankkimalla lapsia, jotka estäisivät rikastumisemme ja hävittäisivät kuolemamme jälkeen työmme hedelmät jakamalla ne! Nykyisten lakien ja tapojen ollessa voimassa ei voi eheästä omaisuudesta puhuakaan, ell'ei ole ainoastaan yksi poika. Niin, siinä juuri on ainoa viisas ja mahdollinen tie onneen!"

Syntyi tuskallinen hiljaisuus, kaikki olivat ääneti ja hämillään. Beauchêne ylvästeli, luuli saaneen muut uskomaan ajatuksiaan.

"Minä esimerkiksi..."

Constance keskeytti hänet. Hän oli ensin kulkenut pää kumarassa miehensä saarnatessa, sillä hän tunsi häpeävänsä ja hänen tappionsa tuntui vieläkin musertavammalta. Nyt kohotti hän päänsä, ja hänen kasvojaan pitkin vieri alas kaksi suurta kyyneltä.

"Alexandre!"

"Mitä nyt, rakas ystäväni?"

Beauchêne ei vielä ymmärtänyt. Mutta kun hän näki Constancen itkevän, joutui hänkin hämilleen. Hän katsahti toisiin, mutta tahtoi kuitenkin sanoa viimeisen sanan.

"Niin kyllä, meidän poikaparkamme ... mutta yksityiset tapaukset eivät kumoa sääntöä, periaate on aina periaate."

Taas syntyi painostava hiljaisuus; muuten oli seurue jo saapunut nurmelle, johon muut perheen jäsenet olivat jääneet. Mathieun mieleen oli johtunut Morange, joka myöskin oli kutsuttu häihin, mutta joka oli kieltäytynyt, aivankuin olisi pelännyt toisten iloa; ehkä ei hän tahtonut senkään tähden matkustaa, että pelkäsi vieraitten tunkeutuvan pyhättöönsä. Olisiko Morangekin pysynyt vanhoissa periaatteissaan, olisiko hänkin puolustanut yksilapsijärjestelmää, tuota inhoittavaa itsekästä ajatusta, joka oli vienyt häneltä vaimon ja tyttären? Mathieu oli näkevinään Morangen kalpeat kasvot ja pystyiset silmät, joista mielipuolisuus tirkisteli. Mutta tuo pöyristyttävä näkö katosi, nurmikko näkyi taas iloisessa päivänpaisteessa ja puitten ympäröimänä muodosti se sellaisen terveyden, onnen ja riemuitsevan kauneuden taulun, että Mathieu katkaisi kolkon äänettömyyden ja huudahti melkein itsekään sitä tahtomatta:

"Katsokaa, katsokaa! Eikö tuo ole virkistävää, eikö tuo ole ihanaa, kaikki nuo rakastavat naiset ja lapset keskellä vihannuutta! Tämä pitäisi maalata, jotta ihmiset saisivat siitä oppia, miten elämä on tervettä ja ihanaa!"

Sillä aikaa kuin Beauchênet ja Séguinit olivat tallissa, ei nurmikolla oltu aikaa turhaan kulutettu. Ensin oli jaettu ruokalistat, joille Charlotte oli maalannut hienoja akvarelleja. Ja palvelijattarien korjatessa ruokia pöydältä, oli Grégoirella ollut suuri onni, hän oli antanut morsiamelle suurista, ihanista valkeista ruusuista tehdyn kukkavihon, joka tähän asti oli ollut piilossa pensastossa. Hän oli luultavasti odottanut sitä, että isä poistuisi. Ne olivat myllyn ruusuja, hän oli luultavasti ryöstänyt ruusut yhdessä Thérèsen kanssa siellä olevista ruusupensaista. Marianne, joka ymmärsi, kuinka suuren rikoksen hän oli tehnyt, aikoi torua. Mutta todellakin olivat ne komeita, valkeita ruusuja ja niinkuin Grégoire oli sanonutkin, suuria kuin kaalinpäät.

"Ne ovat liian kauniita", sanoi poika sitten varmalla äänenpainolla, "pappa ei sano niistä mitään."

Benjamin ja Guillaume, jotka olivat heränneet, huusivat nälästä. Oli aivankuin joku olisi sanonut, nyt on heidän vuoronsa. Koska toiset olivat syöneet aamiaista suuren pöydän ääressä niin hyvällä ruokahalulla, niin oli aivan oikeuden mukaista, että ruokaa tarjoiltiin myöskin pienen pöydän vieraille. Ja koska nyt oltiin perheen kesken, niin voi se tapahtua aivan luonnollisesti, häikäilemättä. Marianne istahti suuren tammen siimekseen, otti Benjaminin polvilleen, aukasi leninkinsä rinnan ja antoi pojan imeä; hänen oikealle puolelleen istahti Charlotte ja noudatti yhtä häikäilemättä hänen esimerkkiään. Vasemmalle puolen istahti Andrée pikku Léonce sylissään; poika oli tosin jo vieroitettu kahdeksan päivää sitten, mutta hän viihtyi niin hyvin lämpimällä rinnalla, josta hän tähän asti oli elänyt. Puhuttiin imettämisestä. Ambroise kertoi, että hänen vaimonsa oli ollut vakuutettuna siitä, että hän ei voi imettää, että hänellä ei olisi maitoa; jos Ambroise ei olisi kehoittanut, ei hän edes olisi yrittänytkään. Mutta maitoa oli ollut, ja hän oli aivan mainiosti imettänyt. Siihen vaadittiin vaan hyvää tahtoa.

"Se on totta", sanoi Andrée nauraen. "Minua imettäminen ihan kauhistutti, kaikki minun ystävättäreni sanoivat, että se on mahdotonta. Ensin tuntui se minusta vaikealta, mutta nyt minä olen niin iloinen siitä, että tein sen!"

Ja hän antoi Léoncelle perinpohjaisen suutelon. Nyt lausui morsian, Marthe, epähuomiosta muutamia sanoja, jotka herättivät yleisen riemun.

"Kuuletko sinä, mamma! Minä en ole niin voimakas kuin sisareni Charlotte, joka jo imettää kolmatta lastaan. Mutta se ei tee mitään, minä tulen kuitenkin imettämään."

Parhaan naurun aikana, joka tuli sitäkin iloisemmaksi, kun nähtiin, miten Marthe punastui, tulivat Beauchênet ja Séguinit takaisin Mathieun kanssa. He pysähtyivät tuon kauniin näytelmän hurmaamina. Suurten puitten piirittäminä, patriarkallisen tammen alla, istui koko perhe aivankuin saman maan synnyttämänä kuin puutkin, siinä istui perhe rehevässä ruohostossa iloitsevana, voimakkaana ja kauniina. Gervais ja Claire, jotka aina puuhailivat jotakin, olivat Frédéricille avuliaina palvelijattarien kiirehtimisessä, sillä he eivät näyttäneet koskaan saavan ruokia pöydältä ja kahvia esille. Nuo kolme pikku tyttöä ja heidän hovipoikansa Grégoire keksivät uuden koristuksen kahvipöytää varten, ja he olivat kaikki neljä peittyneinä kukkiin, veripunaisiin ja vaaleisiin ruusuihin. Muutamia askelia taampana keskustelivat keskenään vastanaineet, Denis ja Marthe, ja rouva Desvignes kuunteli ääneti heitä ja hymyili sanomattoman lempeästi. Keskessä istui Marianne ja antoi rintaa kahdennelletoista lapselleen, hän oli vielä kukoistavan nuori, hymyili Benjaminille, joka imi ahnaasti, ja samoin hymyili hän tämän edelliselle lapselle, Nicolakselle, joka istui hänen toisella polvellaan, sillä poika tahtoi mustasukkaisena pitää tämän paikan itseään varten. Mariannen molempain poikain vaimot näyttivät olevan uusia painoksia hänestä itsestä, Andrée vasemmalla puolella leikitellen Léoncen ja Ambroisen kanssa, Charlotte oikealla puolen molempain lastensa kanssa, Guillaume rinnalla ja Berthe puoleksi hänen hameittensa peitossa. Usko elämään oli siellä puhjennut äärettömän onnen ja rikkauden kukkaan, siinä esiintyi iloisen hedelmällisyyden jumalallisuus.

Séguin kääntyi Marianneen ja sanoi leikillisesti:

"Tuo pieni herra on siis neljästoista, jota te imetätte?"

Marianne purskahti nauruun.

"Älkää tehkö pilaa! Minullahan on ollut kaksi kertaa keskoset. Minä olen imettänyt kahtatoista, se on oikea luku."

Beauchêne, joka taas oli saanut takaisin varmuutensa, lausui:

"Siis tusinaa! Se on järjetöntä!"

"Samaa mieltä olen minäkin", sanoi Mathieu nauraen. "Ell'ei se ole aivan järjetöntäkään, niin on se ainakin säännötöntä. Kun vaimoni ja minä olemme yksinämme, niin tunnustamme me toisillemme, että olemme menneet hieman liian pitkälle. Me emme kuitenkaan tahdo, että kaikkein pitäisi seurata meidän esimerkkiämme ... emme suinkaan! Mutta meidän aikanamme voi aivan hyvin mennä kohtuuden rajain ulkopuolelle. Liian paljon on tuskin tarpeeksikaan. Niin, me olemme näyttäneet liiankin hyvää esimerkkiä, mutta maatamme voisi onnitella siitä, jos meidän hulluutemme joskus muuttuisi tarttuvaksi. Ainoastaan yhtä asiaa täytyy tässä pelätä, ja se on sitä, että ihmiset ovat liian viisaita ja ajattelevia."

Marianne kuunteli yhä hymyillen, mutta kyyneleet tulivat hänen silmiinsä. Hellä surumielisyys valtasi hänen mielensä, hänen sydämensä vielä verestävä haava oli auennut nähdessään tänä ilonhetkenä kaikki lapsensa kokoontuneina ympärilleen.

"Niin", mutisi hän, "niitä olisi kaikkiaan kaksitoista, mutta minulla on vaan kymmenen. Kaksi uinuu jo nurmen alla, ja he odottavat meitä."

Tässä äidin muistutuksessa tuosta pienestä, rauhallisesta Janvillen hautausmaasta ja perhehaudasta, jossa kaikki lapset toivoivat kerran saavansa vieretysten levätä, niin siinä ei ollut mitään peloittavaa, se oli kuin suloinen lupaus hääilon vallitessa. Molempain vainajain rakas muisto eli vielä, ja kaikki muuttuivat hellän vakaviksi keskellä iloaankin, vaikka haava jo oli parantunutkin. Sillä eihän voinut ajatellakaan elämää ilman kuolemaa. Jokaisen täytyisi suorittaa elämänsä työ, ja kun päivätyö on loppu, niin saa hän yhdistyä vanhempiin ikuisessa unessa, joka tekee kaikki ihmiset veljiksi.

Mutta kun Mathieu kuuli Beauchênen ja Séguinin laskevan leikkiä, tuli kokonainen sanavirta hänen huulilleen, hän olisi tahtonut vastata, tehdä puolestaan pilkkaa heidän vääristä periaatteistaan, joita he tappioistaan huolimatta vieläkin rohkenivat puolustaa. Heidän pelkonsa siitä, että maa tulisi liian tiheään asutuksi, että liian suuri paljous elämää saisi aikaan nälänhädän, eikö se ollut hullutusta? Piti ainoastaan tehdä niinkuin hänkin oli tehnyt, piti hankkia välttämättömät elintarpeet joka kerta kuin hankittiin uusi lapsikin maailmaan; hänen teki mielensä näyttää Chanteblediä, omaa työalaansa, jossa vilja lainehti päivänpaisteessa sitä mukaa kuin lapsia syntyi. Hänen lapsiaan ei ainakaan saisi syyttää siitä, että he syövät toisten osuuden, koska jokainen heistä on syntynyt oma leipä mukanaan. Miljoonia uusia ihmisiä voisi syntyä, maa oli suuri, enemmän kuin kaksi kolmatta osaa oli vielä viljelemättä, kylvämättä, siinä oli vielä ääretön hedelmällisyys, joka riittäisi äärettömän suurelle ihmiskunnalle. Ja eikö kaikki sivistys, kaikki edistykset olleet syntyneet kansanjoukkojen pakoituksesta? Ainoastaan köyhien ajattelemattomuus oli pakoittanut vallankumoukselliset kansanainekset valloittamaan totuuden, oikeuden ja onnen. Ihmisvirta pusertaa joka päivä esiin enemmän hyvyyttä, enemmän oikeutta, rikkauksien loogillisen jaon oikeudenmukaisten lakien mukaan, jotka järjestävät yleisen työn. Ja jos oli totta, että sivistys on liian suuren syntyväisyyden estäjä, niin tämä seikka juuri antaa aihetta toivomaan lopullista tasapainoa kaukana tulevaisuudessa, jolloin täydellisesti asutussa maassa elämä on tarpeeksi vakaantunut, jotta ihmiset voivat elää jumalallisessa koskemattomuudessa. Mutta tämä koski vaan tulevaisuutta; nykyhetken velvollisuus oli luoda kansat uusiksi, suurentaa alituisesti niitä ja odottaa ihmiskunnan veljesliiton solmiamista. Siinä suhteessa oli hän itse ja Marianne antaneet hyvän esimerkin, he olivat antaneet esimerkin, mitenkä ajatusten tavoista, siveydestä ja kauneudesta pitäisi muuttua.

Mathieu aukasi jo suunsa. Mutta äkkiä huomasi hän, miten tarpeetonta keskustelu on tuon ihailtavan taulun ääressä, jossa äitiä ympäröitsevät kaikki hänen kukoistavat, voimakkaat lapsensa, ja hän itse vielä imettää yhtä heistä sen suuren tammen alla, jonka hän itse on istuttanut. Hän työskenteli yhä suuressa elämän tehtävässään, joka oli jatkamista ja luomista rajattomiin asti. Hän oli itse korkein kauneus.

Ja Mathieu voi keksiä ainoastaan yhden asian, joka oli hyödyllinen ja tyydyttävä, ja se oli se, että hän suuteli koko hääjoukon läsnä ollessa kelpo tavalla vaimoaan.

"Rakas vaimoni, sinä olet kaunein ja sinä olet myös paras. Jospa kaikki tekisivät niinkuin sinä!"

Marianne vastasi tunteellisesti hänen suuteloihinsa, ja nyt puhkesi ilmoille iloisen naurun myrsky. He olivat kaksi sankaria, jotka olivat viettäneet elämänsä suuremmoisissa sankaritöissä, ja siitä saivat he kiittää uskoaan elämään, toimeliaisuuttaan ja kykyään rakastamaan. Ja vihdoinkin ymmärsi Constancekin tämän, hän ymmärsi hedelmällisyyden valloittavan voiman, hän näki jo Fromentit herroina tehtaassa Denisin kautta, herroina Séguinin talossa Ambroisen kautta, herroina koko paikkakunnalla muitten lastensa kautta. Niin se on, monilukuiset voittavat. Ja sen hellyyden hivuttamana, jota hän ei enään voisi saada tyydytetyksi, tappionsa katkeruuden runtelemana, mutta toivoen vielä jotakin hirveätä kostoa, kääntyi hän poispäin salatakseen kahta suurta, katkeraa kyyneltä, hän, joka muuten ei koskaan itkenyt.

Benjamin ja Guillaume imivät yhä. Jos olisi naurettu vähemmän, niin olisi kuultu maidon lorina tuossa pienessä mahlan mahtavan virran putkessa, ja tämä mahla sai maan paisumaan ja korkeat puut vavahtelemaan heinäkuun auringon voimakkaassa paisteessa. Joka taholta kokosi hedelmällinen elämä joukottain siemeniä, se loi, siitti, elätti. Ja elämän ikuisen työn tähden juoksi ikuinen maitovirta läpi maailman.