← Table of contents
Hedelmällisyys

KOLMAS KIRJA (continued 2)

V. A. Marjanen translation

"Poika on hyvin heikonlainen."

"No, sen minä uskon. Mutta kyllä minä mielelläni tahtoisin nähdä lääkärin reseptin ja munat ja sokurin. Mutta olkoon menneeksi minun puolestani! Mitä minulla on tekemistä rouva Menouxin asiain kanssa? Hänellä on hänen asiansa ja minulla minun omani. Minä suon mielelläni sinun ansaitsevan niin paljon kuin voit."

Mutta Couteauska vaihtoi puheenainetta ja kysyi, eikö Célestellä olisi mitään väkevää tarjottavana, sillä hänen vatsansa oli aina epäkunnossa yömatkojen jälkeen. Céleste nauroi ja otti kaapin alta avatun malagapullon ja keksilaatikon. Siellä oli hänen piilopaikkansa, ja sinne pani hän kaikki, mitä sai keittiöstä varastetuksi. Kun Couteauska sanoi olevansa levoton siitä, että rouva mahdollisesti tulee, teki Céleste halveksivan liikkeen. Vai rouva! Eikö mitä! Hän oli nenä kiinni maljoissaan ja pulloissaan. Eikä hän totisesti huutaisi Célesteä, ennenkuin oli tehnyt kaikki temppunsa pysyäkseen nuorena ja kauniina.

"Ainoastaan lapsia täytyy meidän pelätä, Gastonia ja Lucieä; ne painajaiset ovat aina kintereillä, sillä vanhemmat eivät juuri paljon heistä välitä, vaan antavat heidän aamusta iltaan leikkiä täällä ja keittiössä. Minä en tohdi sulkea tuota oveakaan, silloin he potkivat sitä ja takovat nyrkeillään."

Kun Céleste varmuuden vuoksi oli silmännyt käytävään ja he olivat istuneet pöydän ääreen, tulivat he pian vilkkaiksi ja avasivat kainostelematta sydämensä toisilleen. Céleste maisteli malagaansa ja kyseli uutisia kotipaikoiltaan, eikä Couteauska enään valehdellut, hän kertoi alastoman totuuden pureskellessaan keksiään. Vimeuxskan luona oli Célesten viimeinen lapsi kuollut neljätoista päivää saapumisensa jälkeen Rougemontiin, sama lapsi, jota rouva Rouchen ei onnistunut saada kuolleena syntymään, ja Vimeuxit, jotka olivat vähän sukua kamarineidille, lähettivät paljon terveisiä ja pyysivät ilmoittamaan, että heidän tyttärensä oli kihloissa. Gavettella oli ukko, joka hoiti lapsia, kaatunut lapsi sylissä tuleen perheen ollessa ulkotöissä, mutta heidät oli temmattu pois, ja ainoastaan pienokainen oli polttanut itseään. Rouva Cauchois pelkäsi ikävyyksiä, sillä hänen luonaan oli kuollut neljä yht'aikaa siitä syystä, että ikkuna oli erehdyksestä jäänyt yöksi auki; kaikki neljä olivat pieniä pariisilaisia, kaksi oli lähettänyt sinne vaivaishoitohallitus ja kaksi oli tuotu rouva Bourdieun, kätilön, luota. Lapsia oli kuollut paljon sitten uudenvuoden. Melkein yhtä paljon hautajaisia kuin tuotuja lapsiakin. Pormestarikin oli alkanut puhella, että lapsia kuolee liian paljon ja että kunta tulee lopulta huonoon maineesen. Ja se oli aivan varma, että poliisi jonakin kauniina päivänä tulee Couillardskan luokse, ell'ei hän laita niin, että hänellä silloin tällöin on ainakin yksi elossa.

"Oh, sitä Couillardskaa! Voitko ajatellakaan, minä jätin hänelle erään pikku enkelin, erään neidin pojan; tytöllä oli ollut joitakin vehkeitä oman isänsä kanssa. Neljäsataa frankia ripillepääsypäivään asti. Hän eli viisi päivää! Se on todellakin liian vähän eletty. Oi, miten minä suutuin! Minä kysyin Couillardskalta, tahtooko hän häväistä minua. Hyvä sydämeni tulee vielä minun onnettomuudekseni. Minä en voi vastustaa, kun joku pyytää minun palvelustani, ja Jumala sen itse tietää, että minä pidän lapsista! Minähän olen aina elänyt heidän kanssaan. Ja jos sinä saisit vielä yhden..."

"En, kiitoksia paljon!" huudahti Céleste tuntien vastenmielisyyttä. "Minä olen kaksi kertaa joutunut kiinni, nyt olen varovaisempi."

"Se onkin vaan otaksuma. Jos sinä saisit vielä yhden, niin sanoisin minä: 'Älä lähetä sitä Couillardskan luokse, se olisi Herramme kiusaamista.' Mehän olemme rehellisiä ihmisiä, sinä ja minä, ja minä pesen käteni, sillä vaikka minä vienkin niitä pikku enkeleitä sinne, niin enhän minä ole heidän kasvatusäitinsä. Kun omatunto on puhdas, silloin voi nukkua hyvin."

"Niin voikin, se on varma", myönsi Céleste tunteellisella ja vakuuttavalla äänenpainolla.

Ja juodessaan malagaansa eivät he enään ajatelleet tuota hirveätä Rougemontia, jonka kirkkomaa oli täynnä pieniä Pariisin lapsia. Mutta nyt kuului käytävästä juoksuaskeleita, ja kamarineiti hyökkäsi ovelle estääkseen Gastonin ja Lucien tulemasta sisään.

"Menkää matkaanne! Minä en huoli teitä tänne; teidän mammanne on kieltänyt sen!"

Sitten tuli hän raivostuneena takaisin.

"Minä en voi tehdä mitään, ett'eivät nuo aina ole hameeni liepeissä! Olkoot siellä imettäjän kanssa...!"

"Apropos", sanoi Couteauska, "oletko kuullut, että Marie Lebleun penikkakin on kuollut?"

"Olen, hän puhui siitä, että hänelle on kirjoitettu tuosta kuolemasta. Mutta hän pyysi, ett'en minä kertoisi sitä rouvalle, sillä rouva ei siitä pitäisi. Oikeastaan antaa hän palttua koko asialle, pääasia on, että hänellä on nyt maitoa. Mutta jos hänen lapsensa on kuollut, niin ei ole rouvankaan paljoa parempi."

Couteauska heristi korviaan.

"Vai niin, eikö asiat ole hyvin?"

"Eipä tietenkään! Ei silti, että maidossa olisi vikaa, sitä hänellä on enemmän kuin tarvitseekaan. Mutta sellaista äkäpussia kuin hän, ei ole vielä koskaan nähty, aina on hän kiukkuinen ja hävytön, paukuttelee ovia ja uhkaa särkeä kaikki, jos häntä vähänkin vastustaa. Ja sitten juo hän kuin sika!"

Couteauskan silmät kiiluivat ja hän nyökäytti päätään aivankuin olisi tahtonut sanoa, että hän tiesi sen jo edeltäpäin ja odotti juuri kuulevansa tällaisia juttuja. Siinä osassa Normandiaa, jossa Rougemont on, joivat kaikki naiset enemmän tai vähemmän, pikkutytöillä oli pienet konjakkipullonsa mukanaan vasuissa, kun he menivät kouluun. Mutta Marie Lebleu kuului niihin, joitten oli tapana kellistyä pöydän alle, ja viimeisen raskautensa aikana oli hän ollut ainaisessa humalassa.

"Minä tunnen hänen, rakkaani, hän on mahdoton. Mutta lääkäri, joka hänen valitsi, ei koskaan kysy minun mielipidettäni. Muuten ei se minua liikutakaan, minä tuon hänen Pariisiin, vien lapsen kotiin, ja siinä kaikki. Herrasväet saavat tulla toimeen, miten parhain taitavat."

Céleste ei voinut olla nauramatta.

"Oh, sinä et voi uskoa, millaista sikamaista elämää hän täällä viettää! Hän tappelee tovereittensa kansa, hän on iskenyt kuskia karafiinillä päähän, hän on lyönyt säpäleiksi rouvalta erään suuren vaasin, ja kaikki ihmiset ovat ainaisessa pelossa siitä, että hän panee vielä toimeen jonkun suuren onnettomuuden. Ja jos tietäisit, mitkä metkut hänellä on saadakseen väkijuomia. Sillä herrasväki on luonnollisesti huomannut, että hän juo, ja kaikki väkijuomat on pantu lukkojen taakse. Mutta tiedätkö, minkä tempun hän on nyt keksinyt? Viime viikolla joi hän kokonaisen pullon mikstuuraa ja tuli niin, niin kipeäksi! Toinen kerta huomattiin hänen olevan toalettihuoneessa eaudecolognepulloa ryyppimässä. Nyt luulen minä, että hän voitelee sisikuntaansa sillä väkiviinalla, jota hänen pitäisi käyttää teekeittiöön. Tuollaisesta voi nauraa itsensä kuoliaaksi!"

Hän nauraa kitkatti ajatellessaan kaikkia niitä ikävyyksiä, joita hänen herrasväellään oli, ja hänen iloisuutensa tarttui Couteauskaankin. Mutta äkkiä lakkasi Couteauska nauramasta ja sanoi:

"Hän tulee siis ajettavaksi pois paikastaan?"

"Niin tulee, eikä siihen kauvan viivykään. Jos he olisivat uskaltaneet, olisivat he tehneet sen jo aikoja sitten."

Nyt soitettiin, ja Céleste kirosi.

"Kas niin, tuhat tulimaista, nyt soittaa rouva minua, että menisin häntä hieromaan. Sitä ei saa olla edes minuuttiakaan rauhassa."

Mutta Couteauska, joka vainuili hyvää kauppaa, nousi ylös ja valmistautui lähtemään.

"Ei, mene sinä vaan toimiisi. Minä juoksen noutamaan erään imettäjän, jonka toin mukanani aamulla, tytön, josta voin vastata niinkuin itsestäni. Tunnin kuluttua olen täällä taas hänen kanssaan, ja sinä saat vähän juomarahaa, jos autat minua hankkimaan hänelle paikan."

Hän lähti, mutta kamarineiti piilotti verkalleen malagapullon ja keksilaatikon kaapin alle ja antoi rouvan soittaa toistamiseen. —

Samana päivänä kello yhdeksän aikaan piti Séguinin yhdessä vaimonsa ja Santerren kanssa mennä Mantesiin syömään aamiaista ja koettelemaan sähköautomobiiliä, jonka hän oli antanut valmistaa itselleen. Hän oli innolla antautunut tähän urheiluun, vähemmän kuitenkin harrastuksesta kuin halusta seurata aina uusimpia muoteja. Neljännestä ennen määrättyä aikaa oli hän jo tuossa kaikellaisilla harvinaisuuksilla täytetyssä suuressa salongissa, jota hän käytti kirjoitushuoneenaan, puettuna tilaisuutta varten tehtyyn pukuun, samettihousuihin ja takkiin, keltasiin kenkiin ja pieni nahkahattu päässä. Hän laski leikkiä Santerren kanssa, kun tämä tuli tavallisessa vaaleanharmaassa kävelypuvussa.

Valentinen parantumisen jälkeen oli romaaninkirjoittaja taas tullut jokapäiväiseksi vieraaksi talossa. Ei mikään häirinnyt nyt iloista mielialaa siellä, hänen ei nyt enään tarvinnut nähdä täällä raskaan naisen ikäviä oikkuja, hän voi uudestaan alkaa keskeytyneen romaaninsa ja oli varma voitostaan. Valentine itse, joka nyt oli päässyt kauheasta kuolemanpelostaan ja vapautunut äidinvelvollisuuksistaan, joita hän piti pahimpana onnettomuutena, tunsi itse ääretöntä helpotusta ja sen lisäksi tarvetta saada menetetty aika takaisin heittäytymällä seuraelämän kuohuviin huveihin. Taas oli hän solakka ja kaunis, taas oli hän saanut takaisin nuorekkuutensa ja hieman poikamaisen näkönsä. Hän ei koskaan ennen ollut niin huvinhaluinen kuin nyt: oli kuin vastustamaton voima olisi pakoittanut hänet jättämään lapsensa palvelusväen huostaan, lyömään laimiin yhä enemmän kotinsa ja taloutensa ja elämään ulkoelämää, varsinkin kuin hänen miehensä teki samalla tavalla ja sen lisäksi kiusasi häntä aina väliin kohtuuttomilla syytöksillään ja raa'alla mustasukkaisuudellaan. Heidän perheellinen onnensa oli pirstaleina, siteet puolisojen välillä melkein kuin katkenneet, ja Santerre oli tässä kaikessa mukana ja auttoikin hävitystyötä, mies sieti häntä ja tämän kanssa hän laverteli pessimistisestä filosofiastaan ja kirjallisuudestaan odotellen, että vaimo heittäytyisi hänen syliinsä.

Hän huudahti ihastuksesta, kun Valentine vihdoinkin tuli näkyviin lievässä urheilupuvussaan ja pieni, soma herrainlakki päässä. Mutta hän poistui taas luvaten tulla heti takaisin niin pian kuin oli suudellut pikku Andréetaan ja antanut imettäjälle viimeiset ohjeet.

"Kiirehdi!" huusi Séguin hänen jälkeensä. "Sinä olet sietämätön, sinä et tule koskaan valmiiksi!"

Nyt ilmoitettiin Mathieu, ja Séguin otti hänen vastaan valittaen, että hän ei voi mitään keskustella kaupasta tänään. Mutta ennenkuin hän määräsi toisen päivän, pani hän muistiinsa erään uuden ehdon, jota ostaja halusi, nimittäin sen, että ostajalla olisi yksinomainen oikeus vastaisuudessa erityisillä ehdoilla ostaa koko maatila pala palalta ja määrättyjen väliaikain kuluttua. Séguin lupasi ajatella asiaa; silloin keskeytyi keskustelu äkkinäisen melun tähden, kovaa ääntä kuului etäältä, juoksemista, jalan poljentaa ja ovien paiskimista.

"Mikä nyt on?" huudahti Séguin ja kääntyi ympäri.

Ovi aukeni, ja Valentine tuli sisään purppuranpunaisena pelosta, ja vihasta ja pieni ruikuttava ja potkiva Andréensa sylissä.

"Rakkaani, älä itke, hän ei koskaan enään tee sinulle pahaa ... kas niin, eihän se vaarallista ollut, ole hiljaa nyt!"

Hän laski tyttärensä nojatuoliin, jossa lapsi heti rauhoittui. Hän oli ihana tyttö, mutta vielä niin hento ja pieni ollakseen nelikuukautinen, että hänen pienet, kalpeat kasvonsa tuntuivat kuin ne olisivat muodostuneet ainoastaan kahdesta suuresta, kauniista silmästä.

"No, mitä siellä nyt oli?" kysyi Séguin kummissaan.

"Minä yllätin äsken Marien juovuksissa kuin rantajätkä ja makaamassa kehdon päällä, niin että hän oli tukehduttamaisillaan lapsen. Parin minuutin kuluttua olisi lapsi jo kuollut. Juovuksissa kello kymmenen aamulla, mitenkä sellaista voi enään ymmärtääkään? Minä olen kyllä huomannut, että hän juo, minä olen pannut kaikki väkijuomat lukon taakse ja toivoin voivani pitää hänet, sillä hänen maitonsa on erinomaisen hyvää. Mutta tiedättekö, mitä hän on juonut? Denatureerattua väkiviinaa, pullo oli hänen vieressään."

"No, mitä hän sanoi sitten?"

"Hän tahtoi hyvin yksinkertaisesti lyödä minua. Kun minä pudistelin häntä käsivarresta, lensi hän silmilleni aivan vimmattuna ja haukkui minua raa'oilla sanoilla. Minä pakenin heti lapsen kanssa, ja hän sulkeutui makuuhuoneesen, jossa hän nyt särkee huonekaluja. Kuulkaa!"

Etäältä kuului todellakin jyskinää ja särkyväin esineitten ääniä.

"No, entä sitten?" kysyi Séguin vihdoin terävästi.

"Niin, ystäväni, mitä sinä tahdot minun sanomaan? Tuo nainen on villipeto, enhän minä voi antaa hänen tappaa Andréeta. Minä otin lapsen häneltä, enkä minä luonnollisesti voi antaa sitä hänelle takaisin. Ja minä myönnän, ett'en minä aijo koskaan mennä hänen huoneesensa. Sinun täytyy ajaa hänet pois ja maksaa hänelle palkka käteen."

"Minunko?" huudahti Séguin.

Hän alkoi kävellä edestakaisin ja kiihoitti mieltänsä yhä katkerammaksi.

"Minä alan suuttua kaikkiin noihin idioottimaisiin juttuihin. Kiitos siitä sinun raskaudellesi, sinun synnyttämisellesi ja sinun imettäjillesi, että meidän kotimme on nyt tullut aivan sietämättömäksi; vihdoin täällä ruvetaan tappelemaan aamusta iltaan. Sillä, jonka minä otin vaivakseni valita, ei ollut hyvää maitoa, sanoit sinä. Ja tämä juo itsensä juovuksiin ja on vähällä tukehduttaa lapsen. Kolmas luultavasti tekee meidän aivan hulluiksi ja nielee sitten meidät nahkoinemme ja karvoinemme ... ei, ei, se on jo liian paljo, minä en sellaista tahdo!"

Valentine oli tyyntynyt ja vastasi uhmoittelevalla äänellä:

"Mitä? Mitä sinä et tahdo? Se on hulluutta! Meillä on lapsi, ja siis täytyy meillä myös olla imettäjä. Jos minä olisin tahtonut imettää, olisit sinä itse ensimäisenä sanonut, että se on hulluutta. Jos sinä saisit nähdä minun alituiseen lapsi sylissä, pitäisit sinä koko kotionnen menneenä. Muuten minä en tahdo enkä voi imettää. Täytyy siis tapahtua niinkuin sinä sanot, meidän pitää ottaa kolmas imettäjä ja se juuri heti, ensimäinen, joka tulee."

Séguin pysähtyi äkkiä Andréen eteen, joka pelästyi tuota mustaa, pitkää olentoa ja rupesi huutamaan. Hän ei ehkä nähnyt lasta, sokeana kun oli vihasta, eikä hän myöskään nähnyt Gastonia ja Lucieta, jotka melua kuultuaan olivat tulleet sisään ja jääneet kuin kiinni naulittuina seisomaan oven suuhun; ja kun ei kukaan tullut ajatelleeksi, että heidät olisi pitänyt viedä ulos, jäivät he siihen seisomaan ja saivat kuulla ja nähdä kaikki.

"Vaunut odottaa meitä tuolla alhaalla", sanoi Séguin äänellä, jota hän koetti tehdä tyyneeksi. "Mennään nyt heti."

Valentine katsoi kummastuneena häntä.

"Kas niin, ole järkevä. Enhän minä voi jättää lasta, kun minulla ei ole ketään, jonka huostaan sen uskoisin!"

"Vaunut odottaa tuolla alhaalla", toisti Séguin tulisesti. "Tule heti!"

Kun vaimo nyt ainoastaan kohotti olkapäitään, tuli Séguin vimmaan. Siinä oli taas yksi noita kohtauksia, jolloin hän käyttäytyi aivan hävyttömästi vieraittenkin läsnä ollessa, ja paljasti sen myrkyllisen haavan, joka häntä vaivasi, tuon aiheettoman mustasukkaisuuden, jonka oli saanut aikaan heidän keinotekoinen ja nurinkurinen avioelämänsä. Hän olisi voinut musertaa tuon itkevän lapsen syyllisenä kaikkeen, joka esti hänen huvittelusuunnitelmiaan ja sen huvin, joka häntä nyt odotti ja joka hänen silmissään sai äärettömän suuren merkityksen. Oli toki hyvä, että nyt oli läsnä toinen mies, ystävä, joka kuunteli häntä.

"Vai niin, sinä et tahdo tulla mukaan? Mitä tekemistä minun on sinun tyttäresi kanssa? Ymmärräthän sinä, että kun minä olen tunnustavinani hänen, niin tapahtuu se siitä syystä, että saisin rauhan taloon. Mutta minä tiedän, mitä tiedän, eikö niin. Ja sinä tiedät myöskin, koska ainoastaan me kaksi voimme sen tietää. Niin, minä muistan kyllä, miten asiat ovat olleet... Minä olen aivan varma siitä, että minä en ole tuon lapsen isä. Sinä olet portto, lapsesi on äpärä, ja todellakin hassumaista olisi, jos minä välittäisin lapsesta, jonka sinä olet hankkinut Jumala tiesi, kenen avulla. Te kaksi ette tyydy, ennenkuin olette ajaneet minun talostani. Sinä et siis tahdo tulla mukaan? Hyvästi sitten! Sitten lähden minä yksin."

Ja Séguin syöksi matkaansa kuin raketti sanomatta sanaakaan Santerrelle, joka seisoi siinä ääneti, ja muistamattakaan Mathieutä, joka oli vastausta odottamassa. Mathieu, joka oli aivan hämmästynyt siitä, mitä hänen vasten tahtoaan sallittiin kuulla, ei ollut tahtonut mennä pois, ett'ei olisi näyttänyt siltä, että hän paheksuu tätä kohtausta. Hän käänsi päänsä poispäin ja katseli, joko pikku Andréeta, joka yhä huusi, tai molempia toisia lapsia, Gastonia ja Lucieta, jotka kauhusta mykkinä painautuivat toisiaan vastaan sen tuolin takana, jolla heidän sisarensa makasi ja vikisi.

Valentine vaipui tuolille nyyhkien ja kaikki hänen jäsenensä vapisivat.

"Oi, miten hän minua kohtelee, tuo viheliäinen! Ja minä, joka olen ollut kuolemaisillani ja kärsinyt niin paljon tämän onnettoman lapsen tähden, joka todellakin on hänen, sen vannon minä Jumalan kasvojen edessä! Ei, ei, se on loppu nyt, ei koskaan enään saa hän koskea minuun edes sormellaan! Ennen minä kuolen kuin antaudun enään mihinkään näin kauheaan."

Santerre oli tähän asti pysyttäytynyt syrjässä ja näkyi odottavan. Hän lähestyi nyt äänetönnä Valentineä, rohkeni hellällä säälillä tarttua hänen käteensä ja sanoi puoliääneen:

"Kas niin, rakas Valentine, rauhoittukaa ... tehän tiedätte, että ette ole yksinänne, että on olemassa joku, joka ei teitä koskaan hylkää, Jumalan tähden, rauhoittukaa, älkää itkekö enään! Se leikkaa minun sydäntäni."

Santerre tekeytyi näin lempeäksi ja helläksi juuri sentähden, että Séguin oli ollut raaka; hän tiesi, millaista palsamia hellyys on naiselle, jota on kovasti kohdeltu. Hänen rohkea kätensä tarttui jo Valentinen ranteesen ja hänen viiksiensä käret koskettelivat jo käherrettyjä suortuvia Valentinen ohimoilla. Hän kumartui vielä enemmän eteenpäin ja alensi äänensä kuiskaukseksi. Kuului ainoastaan muutama sana.

"Te teette väärin siinä, että olette suuttunut. Älkää välittäkö hänen tyhmyyksistään. Hän on moukka..."

Sana moukka lausuttiin kaksi kertaa jonkinlaisella pilkallisella säälillä ja Valentine ymmärsi varmaankin häntä, sillä hän hymyili hieman kyynelten välistä, jotka nyt lakkasivat virtaamasta, ja kuiskasi:

"Niin, niin, kyllä minä sen tiedän ... te olette niin hyvä, kiitos. Ja te olette oikeassa, minä olisin todellakin tyhmä ... mitä tahansa, kun vaan saan hituisenkin onnea!"

Mathieu näki selvästi, mitenkä Valentine hitaasti irroitti ranteensa likistettyään ensin Santerren kättä. Valentine otti lohdutuksen vastaan, tähän asti aina eteenpäin lykätty rendezvous oli nyt päätetty asia. Tuo oli luonnollista kehitystä, se oli sellaisen vaimon välttämätön loppu, jonka miehensä oli turmellut, ja äidin, joka kieltäytyi imettämisen velvollisuudesta. Andréen huuto sai kuitenkin Valentinen kauhistuen hyppäämään ylös. Jos tuo pieni olentoparka oli niin heikko ja voimaton sentähden, että häntä ei ollut ruokittu oman äitinsä maidolla, niin uhkasi turmelus ja lankeemus äitiäkin siitä syystä, että hän kieltäytyi imettämästä ja pitämästä lasta rinnoillaan kuin varmasti suojelevaa kilpeä. Terveys ja elämä molemmilla toistensa kautta, tai onnettomuus kummallekin. Valentine älysi nyt selvästi vaaran, sillä hän irtautui Santerrestä ja kiirehti lapsensa luokse viihdyttääkseen sitä hyväilyillään ja käyttääkseen sitä suojeluksenaan sitä tyhmyyttä vastaan, jonka hän tunsi olevansa tekemäisillään. Ja miten kiusoittavaa! Tuolla seisoivat molemmat toiset lapset näkemässä ja kuulemassa! Kun hän huomasi, että Mathieukin oli vielä odottamassa, purskahti hän taas itkuun, koetti selvitellä asiaa ja meni niinkin pitkälle, että alkoi puolustaa miestään.

"Antakaa hänelle anteeksi, on hetkiä, jolloin ei hän tiedä, mitä puhuu. Jumalani, mihin minä nyt joudun tämän lapsen kanssa? Minähän en voi itse imettää sitä! Eikö se ole hirmuista, että ihminen on niin kiihtynyt, ett'ei tiedä mitä pitäisi tehdä? Jumalani, mihin minä nyt joudun?"

Hämmentyneenä ja aavistaen, että Valentine liukui häneltä pois pitäessään pientä tyttöään sylissään, koetti Santerre valloittaa hänet takaisin mielittelevillä sanoillaan. Mutta Valentine ei kuulustellut häntä, ja Santerre aikoi lykätä ratkaisevan taistelun toiseen aikaan; silloin tuotti eräs odottamaton tapaus hänelle voiton.

Céleste, joka oli tullut hiljaan sisään, seisoi siinä odottamassa, että rouva puhuttelisi häntä.

"Eräs ystävätär on tullut tervehtimään minua, rouva tuntee hänen. Sophie Couteau, hän, joka on minun kotipaikoiltani kotoisin, ja hänellä on eräs imettäjä mukanaan..."

"Imettäjäkö?"

"Niin, ja oikein hyvä sittenkin..."

Kun Céleste näki, miten hänen emäntänsä ihastui päästessään niin äkkiä murheistaan, tuli hän hyvin suulaaksi.

"Eihän rouvan pidä väsyttää itseään kantamalla pienokaista, eihän rouva ole siihen tottunut. Jos rouva sallii, niin minä menen noutamaan imettäjän tänne."

Valentine antoi hänelle lapsen ja huokasi helpotuksesta. Taivas ei ollut siis hylännyt häntä! Mutta hän ei tahtonut ensin ottaa vastaan imettäjää, hän pelkäsi, että toinen tulee humalaisena huoneestaan ja kohtaa uuden, ja silloin voi hän ruveta pieksämään heitä kaikkia ja saada aikaan hirmuisen metelin. Sitten tahtoi hän välttämättömästi, että Santerre ja Mathieu lähtevät mukaan, varsinkin Mathieu, jolla pitäisi olla kokemusta. Ainoastaan Lucien ja Gastonin kielsi hän jyrkästi tulemasta mukaan.

"Jääkää te tänne leikkimään; me toiset menemme, mutta hiljaa ja varpaillanne, ett'ei Marie aavistaisi mitään."

Silityshuoneessa antoi Valentine tarkasti sulkea ovet. Siellä oli Couteauska ja vahvajäntereinen, siististi puettu viidenkolmatta vuotias tyttö, jolla oli terveen näköinen lapsi sylissä. Hän niiasi sievästi, joka todisti, että hän oli ennen palvellut hienoa herrasväkeä ja että hän osasi käyttäytyä. Mutta Valentine oli hyvin hämmentynyt ja katseli imettäjää sekä tämän lasta epäluulolla; hänhän oli niin kokematon, hänen molempia vanhimpia lapsiaan oli imetetty makuuhuoneen viereisessä huoneessa, eikä hän ollut koskaan sekaantunut mihinkään. Santerre seisoi sivulla, mutta Valentine vetosi hyvin usein Mathieuhön, joka kuitenkin vakuutti, ett'ei hän mitään ymmärtänyt. Couteuska katseli kieroon tätä herraa, jonka hän tapasi kaikkialla, ja alkoi sitten puhua.

"Rouva voi täydellisesti luottaa minuun. Minä olen kerran ennen ottanut vapauden tarjota rouvalle palvelustani, ja jos rouva silloin olisi noudattanut minun tahtoani, niin olisi säästynyt monelta ikävyydeltä. Mitä Marie Lebleuhön tulee, niin olisin minä voinut antaa rouvalle varmoja tietoja hänestä silloin kuin minä tulin noutamaan hänen lastaan. Mutta koska rouvan lääkäri oli valinnut hänen, niin enhän minä voinut silloin mitään puhua. Hyvää maitoa hänellä kyllin on, mutta hänellä on myös hyvä kieli, joka ei ole koskaan kuivana. Jos rouva nyt tahtoo luottaa minuun..."

Hän ylisti loppumattomasti kunniallista ammattiaan ja kehui kauppatavaransa ansioita.

"Minä vakuutan, että rouva voi ottaa Catichen vaikka silmät ummessa. Hän on paras, minkä voitte saada, koko Pariisista ei voi saada sen parempaa. Katsokaahan vaan, miten vahvatekoinen hän on, ja lapsi sitten, noin terve ja reipas! Hän on tosin naimisissa ja hänellä on pieni nelivuotias tyttö miehensä kanssa kotona, mutta eihän kunniallisena naisena oleminen ole mikään rikos. Muuten tunnen minä hänen ja voin mennä hänestä takuusen. Jos ei rouva ole tyytyväinen, niin minä maksan rahat takaisin."

Valentine näytti väsyneeltä ja suostui heti. Hän myöntyi vielä maksamaan sata frankia kuukaudessa, koska Catiche oli naimisissa. Muuten selitti Couteauska, ett'ei Valentinen nyt tarvinnut maksaa mitään imettäjätoimistoon; se oli neljänkymmenen viiden frankin säästö, ell'ei hän tahtonut antaa Couteauskalle mitään vaivoistaan. Ja sitten tuli kolmekymmentä frankia lapsen kotiin lähettämisestä. Valentine lupasi anteliaasti maksaa kaksinkertaisesti. Ja sitten oli kaikki sitä myöten valmista, ja Valentine tunsi sydämensä hyvin keveäksi; silloin tuli hän ajatelleeksi toista imettäjää, joka oli sulkeutunut huoneesensa. Mitenkä hän saataisiin sieltä pois ja Catiche sijaan?

"Mitä minä kuulen?" huudahti Couteauska. "Pelkäättekö te Marie Lebleutä? Hänen on parasta pysyä aisoissaan, jos hän toivoo minun hankkivan itselleen toisen paikan. Minä puhuttelen häntä minä!"

Céleste, joka oli asettanut Andréen viltilleen imettäjän lapsen viereen, jonka oli täytynyt panna sinne, kun äidin rintoja tarkastettiin, otti viedäkseen Sophie Couteaun Marien huoneesen. Siellä vallitsi nyt kuolonhiljaisuus, ja Couteauskan tarvitsi sanoa ainoastaan nimensä, kun hän heti pääsi sisään. Muutaman minuutin ajan kuului ainoastaan hänen karkea äänensä. Kun hän tuli ulos, lohdutti hän Valentineä, joka oli mennyt ovelle kuuntelemaan.

"Voitte luottaa siihen, että minä tein hänen vesiselväksi! Maksakaa hänelle nyt kuupalkkansa. Hän kokoilee parhaillaan tavaroitaan ja lähtee heti."

He palasivat silityshuoneesen, Valentine maksoi ja antoi Couteauskalle vielä viisi frankia tästä pienestä palveluksesta. Mutta nyt tuli vielä toinen vaikeus, Couteauska ei voinut tulla takaisin noutamaan illalla Catichen lasta, ja mitenkä hän voisi kulettaa lasta mukanaan koko päivän?

"No niin", sanoi hän, "minä otan kuitenkin lapsen, minä voin jättää sen toimistoon siksi aikaa kuin olen ulkona toimissani. He saavat siellä ruokkia lasta sarvesta, hänenhän täytyy tottua siihen."

"Luonnollisesti", sanoi äiti levollisesti.

Kun Couteauskan piti lähteä ja hän kääntyi ympäri ottaakseen pienokaisen, teki hän liikkeen, aivan kuin olisi epätiedossa, kumman hän noista toistensa vieressä makaavista lapsista ottaa.

"No hiisi", mutisi hän, "näitten suhteen ei sentään voi erehtyä."

Kaikki nauroivat, ja Couteauska otti pienokaisen väärillä sormillaan ja kantoi hänen pois. Taaskin yksi lapsi uhrattiin petolinnuille.

Mathieu oli ainoa, joka ei nauranut. Hän muisti äkkiä keskustelunsa Boutanin kanssa: koko imettämisjärjestelmän turmelevaisuuden, häpeällisen kaupanteon, noitten molempain äitien tunnottomuuden, jotka pelasivat lapsensa elämä panoksena: laiskan äidin, joka osti toisen maidon, ja toisen, joka myi omansa. Pöyristystä tuntien katseli hän tuota vielä noin tervettä lasta, joka vietiin pois, ja tuota kuihtunutta, joka jäi jälelle. Mikä kohtalo odotti sitä yhteiskuntaa, joka oli siihen määrään turmeltunut ja huonosti järjestetty, että se uhrasi noista toisen tai ehkä molemmat? Hän tunsi inhoa kaikkea ja kaikkia kohtaan.

Mutta Valentine vei molemmat herrat takaisin salonkiin ja oli jo niin täydellisesti rauhoittunut, että hänen katupoikamainen suruttomuutensa oli palannut takaisin ja samoin hänen himonsa meluaviin huvituksiin. Kun Mathieu jätti hyvästit, kuuli hän Santerren riemumielin sanovan pitäessään hetkisen Valentinen kättä omassaan:

"Huomennako?"

"Niin, huomenna!" huudahti Valentine tavalla sellaisella kuin hän olisi ilman epäilyksiä antaunut Santerrelle.

Kahdeksan päivää tämän jälkeen oli Catiche jo vastaansanomaton hallitsijatar talossa. Andrée oli tullut värikkäämmäksi, hänen painonsa oli joka päivä lisääntynyt, ja tämän tuloksen nähtyään alistuivat kaikki, ja imettäjän valta tuli rajattomaksi. Siihen määrään pelättiin uuden imettäjän hankkimista, että jo edeltäpäin päätettiin olla huomaamatta nykyisen mahdollisia vikoja. Hän oli kolmas, neljäs imettäjä olisi ollut lapsen kuolema; hänet täytyi siis pitää mihin hintaan tahansa. Hänellä ei muuten näyttänytkään olevan mitään pahoja tapoja; hän oli sävyisä ja viisas talonpoikaisnainen, joka ymmärsi hallita isäntäväkeään ja nylkeä heiltä niin paljon kuin suinkin. Hän osoitti ihmeteltävää taitavuutta pannessaan Séguinin talon valtansa alle. Alussa oli kaikki mennä hullusti, sillä hän kohtasi kilpailijattaren, Célesten, joka työskenteli saman tarkoitusperän saavuttamiseksi ja samalla uutteruudella. Mutta he olivat molemmat niin viisaita, että rupesivat lopuksi hyviksi ystäviksi. Heillä oli eri alansa, ja he sopivat siitä, että kaivavat yhdensuuntaisia maanalaisia miinoja. Sitten auttoivat he toisiaan, jakoivat vallan keskenään ja nielivät kahdestaan saaliin.

Catiche oli valtaistuimellaan, toiset palvelijat häntä palvelivat ja isäntäväki makasi hänen jalkainsa juuressa. Catichelle säästettiin parhaat palat, hänellä oli omat viininsä, oma leipänsä, kaikki herkullisimmat ruuat, joita löydettiin. Hän oli laiska, röyhkeä ja rakasti hyviä ruokia sekä makasi ja venytteli kaiket päivät ja antoi toisten tanssia pillinsä mukaan. Hänen tahtoaan noudatettiin kaikessa, jotta hän ei suuttuisi, mikä olisi vaikuttanut pahasti hänen maitoonsa. Heti kun hän tunsi pienintäkin pahoinvointia, oli koko talo epätoivossa. Eräänä yönä kun hänellä oli vatsatauti, juostiin ja telefoonattiin kaikille lähiseudun lääkäreille. Hänen ainoa vikansa oli se, että hän oli hieman pitkäkynsinen; sattui niin, että hän otti saatavissa olevia liinavaatteita, mutta rouva ei tahtonut tietää siitä mitään. Ja sitten kaikki runsaat lahjat, joita hänelle annettiin, jotta hän aina olisi hyvällä mielellä. Paitsi sääntöjenmukaista lahjaa, kun lapsi sai ensimäisen hampaansa, otettiin kaikki mahdolliset tilaisuudet vaarin, ja hän sai milloin sormuksen, milloin rintasoljen, milloin korvarenkaat. Hän oli korein imettäjä koko Champs-Elyséessä, puettu komeaan turkiksilla vuorattuun päällystakkiin ja hänellä oli kalliita myssyjä, jotka olivat reunustetut pitkillä auringon valossa loistavilla nauhoilla. Ja hän kiristi myös lahjoja miehellensä ja pikkutytöllensä siellä maaseudulla. Joka viikko lähetti hän sinne paketin pikatavarana. Sinä päivänä, jolloin hän sai tietää, että hänen lapsensa, jonka Couteauska oli vienyt kotiin, oli kuollut vilustuksesta, annettiin hänelle viisikymmentä frankia, aivankuin maksuksi lapsesta. Sitten tuli hänen miehensä tervehtimään häntä, ja nyt tultiin niin levottomiksi siitä, että puolisojen välillä mahdollisesti tapahtuisi helliä kohtauksia, että mies lähetettiin heti pois taskut täynnä. Ja kun pikku Andrée tuli päivä päivältä kukoistavammaksi, oli Catiche nyt valtansa kukkuloilla, hän taivutti koko talon tyrannimaisen valtikkansa alle.

Sinä päivänä, jolloin Mathieu tuli allekirjoittamaan kauppakirjaa, jonka kautta hän sai tuon vanhan metsästyspaviljongin ja kaksikymmentä hehtaaria maata sekä oikeuden vastaisuudessa erityisillä ehdoilla lunastaa muutkin osat tästä maatilasta, oli Séguin valmiina lähtemään Havreen, jossa eräs ystävä, rikas englantilainen, odotti häntä huvijahtineen; heidän piti tekemän kuukauden kestävän purjehdusmatkan Espanjan rannikolle. Väitettiin, että herroilla oli naisia mukanaan.

"Niin", sanoi Séguin ajatellen suuria tappioitaan pelissä, "minä jätän Pariisin, jossa minulla nykyään ei ole menestystä. Onnea nyt vaan, hyvä herra Froment! Te tiedätte, miten huvitettu minä olen teidän aikeistanne."

Mathieu meni Champs-Elyséetä pitkin, hänellä oli kiire kotiin Mariannen luokse ja hän oli nyt hyvin kiihtynyt sen päättävän askeleen johdosta, jonka hän oli ottanut; silloin näki hän omituisen näyn eräässä etäisessä lehtokäytävässä. Siellä oli katetut vaunut, joitten ikkunassa hän tunsi Santerren profiilin. Eräs hunnutettu nainen nousi nopeasti vaunuihin. Mathieu kääntyi katsomaan; eiköhän se ollut Valentine? Oli, aivan varmaan ... mutta sitten laskettiin verho ikkunan eteen, ja vaunut katosivat.

Suuressa puistokäytävässä näki hän myöskin tuttavia: ensin Gastonin ja Lucien, jotka näyttivät happamilta ja olivat väsyneet leikkiin; heitä piti huolimattomasti silmällä Céleste, joka parhaillaan kuhersi erään samasta korttelista olevan puotipalvelijan kanssa. Etäämpänä käveli Catiche pikku Andréen kanssa; hän kulki pyylevänä ja majesteetillisenä, koreaksi puettuna kuin kauppana olevan imetyksen ylpeä jumalatar, ja antoi pitkäin, purppuranpunaisten nauhainsa liehua auringon paisteessa.

V

Sinä päivänä, jolloin kuokka ja lapiot alkoivat työnsä, tuli Marianne Gervais sylissään ja istahti työpaikan ääreen tuntien onnellista liikutusta tästä uskon ja toivon työstä, jonka Mathieu niin rohkeasti oli alkanut. Se oli päivänpaisteinen, lämmin päivä keskellä kesäkuuta, taivas oli korkea ja kirkas ja näytti hyvin kehoittavalta ja rohkaisevalta. Koska lapsilla oli lupa koulusta, leikkivät he ruohostossa; sieltä kuului pikku Rosen kimakka ääni, kun hän juoksi kilpaa kolmen veljensä kanssa.

"Tahdotko sinä kaivaa ensimäisen lapiollisen?" kysyi Mathieu iloisena.

Mutta Marianne viittasi sylilapseensa.

"En, minulla on minun työni. Tee sinä itse se, sinä, joka olet isä."

Mathieu seisoi siinä kaksi miestä apunaan ja valmiina ryhtymään itse raskaasen ruumiilliseen työhön toteuttaakseen sen ajatuksen, jota hän oli niin kauvan hautonut. Hän oli asettanut asiansa niin, että hän voi elää kokonaisen vuoden oman työnsä hyväksi, viljellä maataan ja odottaa ensimäistä satoa. Jos maa kieltäytyy palkitsemasta hänen työtään, riippuu hänen elämänsä tästä tulevasta sadosta. Mutta hän luotti lujasti tulevaisuuteen ja oli varma voittavansa rakkautensa ja tahdonvoimansa avulla. Tämä luova voima oli herännyt hänessä viimeisen lapsen syntymän jälkeen, ja se oli kehittymistään kehittynyt. Kun häntä syytettiin itsepäisyydestä hullumaisten suurten suunnitelmain tähden Chantebledissä, vastasi hän hymyillen, että hänestä kyllä lopultakin tulee tahtomisen taidon professori. Työnteko, luominen, siinä hänen elämänsä. Ja eräänä päivänä oli hän selittänyt Mariannelle, minkätähden he kaksi tahtoivat ja hankkivat niin paljon lapsia. Se oli heidän tahtonsa ja toimintavoimansa ilmaus, joka on suunnattu suurimpaan päämäärään, elämän raja-aituuksien laajentamiseen ja elämän kruunaamiseen voitolla.

"Siis ... nyt se on tehty!" huudahti hän innostuneesti. "Ja olkoon maa meidän hyvänä äitinämme!"

Hän oli kaivanut ensimäisen lapiollisen. Se tapahtui vanhan metsästyspaviljongin vasemmalla puolella, tuon suuren, suoperäisen ylängön kulmassa, jossa lähteensilmät kaikkialla kuohuivat ja jossa ainoastaan saraheinää kasvoi. Nyt oli ainoastaan muutamain hehtaarien kuivaaminen kysymyksessä, kanavoida nämät vesistöt ja johtaa vesi kuiville hiekkamaille, jotka ulottuivat aina rautatiehen asti. Tarkan tutkimuksensa kautta oli hän huomannut, että nämät työt ovat helposti tehdyt maaperän laadun tähden. Se oli hänen varsinainen keksintönsä, ja hänen varma vakuutuksensa oli se, että ylämaassa on rikas multakerros, joka tulee äärettömän hedelmälliseksi niin pian kuin aura on sitä saanut kosketella.

Mutta Gervais, jonka raittiissa ilmassa oli tullut nälkä, alkoi huutaa. Hän oli nyt kolmen ja puolen kuukauden, tukeva poika, joka piti tarkkaa huolta ruoka-ajastaan. Hän kasvoi kuin nuori puu metsässä, oli terve ja voimakas, hänen pienet kätensä eivät laskeneet irti sitä, mitä hän niihin kerran oli saanut, hänellä oli kirkkaat silmät, jotka kimaltelivat ilosta ja itkusta, mutta ennen kaikkea aina avoinna oleva linnunsuu, joka oikein karjui, jos äiti antoi hänen odottaa.

"Niin, kyllä minä tiedän, että sinä olet mukana ... ole hyvä ja anna meidän pitää korvamme eheinä." Ja Marianne aukasi leninkinsä ja antoi hänelle rintaa. Nyt kuului ainoastaan kuin kissan kehräämistä, ravitseva lähde oli alkanut taas pulputa, maito lorisi, ja tuntui siltä kuin olisi kuullut sen leviävän lapsen valkeisiin, tukeviin jäseniin sillä aikaa kuin Mathieu yhä kaivoi ojaansa noitten kahden miehen avulla, urheain työmiesten, jotka taisivat ammattinsa.

Hän ojensi itsensä suoraksi, pyyhki otsaansa ja sanoi suoralla tavallaan:

"Tässä on vaan uusi ammatti opittavana. Muutaman kuukauden perästä olen minä jo talonpoika. Katsohan tätä suota, jossa tuo vehreä kasvullisuus kasvaa. Lähde joka sitä elättää ja tekee sen likaiseksi lätäköksi, on tuolla ruohikossa. Ja kun me olemme saaneet kaivetuksi ojan viertomaan reunaan, saat nähdä, miten suo kuivaa ja lähteensuoni johtaa virvoittavan vetensä tuonne kauvaksi."

"Niin", sanoi Marianne, "hedelmöitköön se kaikki nämät kiviperäiset maat, sillä ei ole mitään niin synkkää kuin kuoliaana oleva maa. Mitenkä se ihastuneekaan, kun se saa juoda janonsa sammuksiin ja alkaa taas elämänsä?"

Hän keskeytti äkkiä puheensa ja torui nauraen Gervaisia:

"Kuulkaa nyt, nuori herrani, älkää imekö niin kovasti! Odottakaa, kunnes se tulee itsestään, sillä pitäisihän teidän tietää se hyvin, että kaikki on teidän omaisuuttanne."

Molempain miesten lapiot kilahtelivat, oja piteni nopeasti lihavassa mullassa, pian on vesi virtaava lähellä olevain hiekkamaitten kuivettuneisiin suoniin ja hedelmöitsevä ne. Maito virtasi yhä loristen kuin ikuisen elämän tyhjentymätön lähde. Se virtasi virtaamistaan, loi lihaa, ajatuksia, työtä ja voimaa. Se oli pian virtaava kilpaa vapautetun lähteen veden kanssa, kun tämä ojaansa pitkin juoksi auringonpolttaman maan ylitse, ja se olisi oleva sama virta, sama paisuva vuoksi, joka lahjoitti elämää koko maalle, se ravitsevan maidon suuri joki, joka juoksee maailman suonissa ja luo lakkaamatta, synnyttää uutta nuoruutta ja terveyttä joka keväänä.

Ja sitten tuli sato neljä kuukautta tämän jälkeen, kun Mathieu ja hänen renkinsä olivat lopettaneet syyskyntönsä. Marianne oli taaskin mukana, ja se oli niin lämmin ja ihana syyspäivä, että hän voi istua alas ja antaa rintaa pikku Gervaisille. Hän oli jo kahdeksan kuukauden, oikea herra. Hän kasvoi joka päivä silmin nähtävästi äitinsä lämpimällä rinnalla, josta hän joi elämää. Hän riippui vielä siitä kiinni niinkuin siemen kuoressaan, kunnes kasvi on sen kypsyttänyt. Ensimäisenä marraskuun kylmänä päivänä, talven alussa, jolloin talvi tuudittaa siemenet uneen vaoissansa, painoi Gervais pienet, vilustuneet kasvonsa lämmintä rintaa vasten ja imi hiljempaan, aivankuin elämänvirta olisi kadonnut ja paennut maan sisään.

"Vai niin", sanoi Marianne, "nuoren herran on vilu, on jo aika, että hän menee talvikortteeriinsa."

Siemenpussi vyöllään lähestyi Mathieu heitä kylväen viljan siemeniä suurilla tasaisilla liikkeillä. Hän oli kuullut, mitä Marianne oli sanonut, ja pysähtyi vastaamaan:

"Hänen pitää imeä ja nukkua, kunnes aurinko tulee takaisin. Silloin tulee hänestä mies ensi elonleikkuun ajaksi."

Hän viittasi laveaa kenttää, jota hän kylvi molempain renkiensä avulla.

"Tämä kaikki nousee idulle ja kypsyy, kun meidän Gervais opettelee puhumaan ja kävelemään. Katsohan nyt meidän valloittamaamme maata!"

Hän oli hyvästä syystäkin ylpeä siitä. Nyt oli neljä viisi hehtaaria ylämaasta vapautettu seisovasta vedestä, kynnetty ja ojitettu, ja tämä maa-alue muodosti tumman lihavamultaisen neliön, ja ojat, jotka sitä leikkelivät, johtivat vettä läheisille viertomaille. Ennenkuin näitä kuivia alueita ruvettiin viljelemään, täytyi kosteuden ensin tunkea niitten läpitse ja hedelmöittää ne. Siinä oli tulevain vuosien työt, koko maatilan läpitse täytyi elämän vähitellen tunkeutua. Mutta ensi aluksi oli vaan herätettävä henkiin muutamia hehtaaria, jotta voitaisiin maksaa ensimäiset kustannukset ja elää odotuksen aikana.

"Pian on ilta", sanoi Mathieu, "meidän täytyy kiirehtiä."

Mathieu jatkoi matkaansa, kylvi viljan siemeniä suurilla, tasaisilla kädenliikkeillä. Kun Marianne katseli häntä, sai pikku Rose myöskin päähänsä ruveta kylvämään. — Hän seurasi isäänsä, otti käteensä multaa ja kylvi sitä ilmaan. Tämän huomasivat hänen veljensä, ensin tulivat juosten paikalle Blaise ja Denis, Ambroise liittyi heihin, ja kaikki kylvivät, minkä jaksoivat. He nauroivat sydämensä pohjasta ja kiertelivät isänsä ympärillä. Hetkisen näytti siltä kuin Mathieu olisi samoilla liikkeillä, joilla hän uskoi odotetun viljan siemenet maalle, kylvänyt myös noita rakastettuja lapsia, tehnyt heidän lukumääränsä moninkertaiseksi ajattelematta sitä, että kokonainen kylväjäin heimo, joka syntyisi hänestä, oli kerran kansoittava maailman.

Mutta nyt näki Marianne äkkiä hämmästyksekseen edessään Angelinit, tuon rakastavan avioparin, joka oli hyvin hiljaan lähestynyt polkua pitkin. Ennenkuin he sulkeutuivat koko talveksi pieneen taloonsa Janvillessä, harhailivat he rakkauksineen kaikkialla autioilla teillä, joita viimeiset kellastuneet lehdet peittivät. Kun he siten harhailivat ympäriinsä, toisiinsa painautuneina, oli heillä niin paljon tekemistä toisistaan, että he eivät edes nähneet mitään luonnon muutoksia, ja kun he nyt katsoivat ylös ja heräsivät unelmistaan, kummastuivat he tätä uutta peltoa, näitä uusia teitä, joista he kuitenkin olivat kuulleet puhuttavan. Mathieu tuntui heistä omituiselta mieheltä, jonka, sen sijaan että rakasti maata ja tahtoi sitä hedelmöittää, olisi pitänyt tyytyä ihastuttavaan vaimoonsa. Muuten oli tämä kaikki niin vierasta heille...

He pakisivat, olivat olevinaan ihastuksissaan saavutetuista tuloksista, mutta tämän tekivät he syystä, että näyttäisivät rakastettavilta. He tahtoivat, että kaikki ihmiset olisivat tyytyväisiä ja onnellisia niinkuin he itsekin. Tähän asti oli heidän elämänsä ollut loppumatonta lemmenjuhlaa. Vaimo antautui kokonaan sen autuaallisen tunteen valtaan, jota hän tunsi ollessaan lemmitty, ja mies oli rakastettu, terve, rikas, maalaili ainoastaan silloin tällöin huvin vuoksi muutamiin viuhkoihin kukkia ja kauniitten naisten kuvia.

Rouva Angelin, joka seisoi tukien itseään miehensä käsivarteen ja nojasi hellästi päätään hänen olkapäähänsä, näkyi katselevan Mathieutä ja vaipuneen unelmiinsa. Mathieu kylvi yhä, ja rouva Angelin liikutettuna leikkivästä lapsilaumasta, noista iloisista olennoista, jotka pyörivät kylväjän ympärillä niin, että näytti siltä kuin hän olisi niitä kylvänyt, sanoi äkkiä pidätetyllä äänellä:

"Minulta on äskettäin kuollut täti, ja hän kuoli aivan varmaan siitä surusta, ett'ei hänellä ollut lapsia. Hän oli naimisissa suuren vahvan miehen kanssa ja itse hän oli kookas, vahvaruumiinen ja hyvin kaunis, ja minä muistan hänen epätoivonsa, johon hän joutui tavatessaan pieniä, vähäpätöisiä naisia, joilla oli monta lasta. Mies oli koonnut suuren omaisuuden, heillä oli kaikkea, rahaa, terveyttä ja paljon ystäviä. Mutta he eivät mistään näistä eduista välittäneet, he elivät alituisessa surussa, eivät toivoneet mitään muuta kuin sitä ainoata iloa, jota heillä ei ollut, poikia tai tyttöjä jotka loisivat elämää heidän tyhjään, synkkään kotiinsa. Ette voi ajatellakaan, mitä kaikkea he koettivat, lääkäreitä, kylpymatkoja, lääkkeitä, enemmän kuin viidentoista vuoden taistelu ilman lepoa ja rauhaa; vihdoin häpesivät turhia koetuksiaan, toimivat ainoastaan salaisesti, aivan kuin olisi ollut kysymyksessä jokin rikos. Mutta onnettomuudessaankin olivat he niin hienotunteisia, että eivät syytelleet toisiaan, he elivät kuin kaksi kovanonnen koettelemaa ihmistä ... minä olen kuullut kerrottavan eräästä toisesta avioliitosta, joka oli tullut oikeaksi helvetiksi, jossa ei mies eikä vaimo tahtonut tunnustaa sitä häpeää, että olivat hedelmättömät. Ah, rakas tätiparkani, olen vieläkin näkevinäni hänen, aina surullisena ja kyyneleitään pidättävänä, varsinkin uudenvuoden päivänä, kun me, hänen pienet sisaren tyttärensä, tulimme hänelle toivottamaan onnellista uutta vuotta. Nyt hänen elämänsä on sammunut, aivan kuin poistumattoman omantunnon vaivan kalvamana, ja minä luulen, että hänen vanha miesparkansa seuraa pian häntä, niin yksinäisenä ja erillään elelee hän nyt."

Syntyi hiljaisuus, ja lempeä surumielinen vavahdus kävi läpi harmaan marraskuun ilman.

"Mutta", huomautti Marianne, "minä luulin, että te itse ette tahdo lapsia."

"Kuka sen on sanonut? Minä en tahdo lasta nyt, sillä kaikella on aikansa. Meidän ijällämme saanee hieman nauttia rakkauden ilostakin. Mutta kun me olemme tulleet vakaantuneesen ikään, niin saattepa nähdä sitten. Me tahdomme, neljä lasta; kaksi poikaa ja kaksi tyttöä."

Hänen iloinen naurunsa kuoli uuteen hiljaisuuteen, jonka aikana oli kuin olisi kuullut nukkuvan maan hengityksen.

"Mutta jos te olette viivytelleet liian kauvan", sanoi Marianne, "jos se on jo myöhäistä?"

Rouva Angelin katsoi häntä hämmästyneenä. Sitten puhkesi hän taas nauramaan.

"Mitä te sanotte? Ettäkö me emme voisi saada lapsia? Jos te tietäisitte, miten hassulta tuo ajatus kuuluu!"

Hän punastui ja kääntyi mieheensä.

"Kas niin, rakkaani, nyt saat sinä puolustaa itseäsi ... emmekö saa lapsia?"

"Se on aivan niinkuin te sanoitte", huudahti Angelin, "että tuolla pellolla, jota teidän miehenne kylvää, ei tule kasvamaan ainoatakaan tähkää."

Nyt tuli Mathieu takaisin molempain renkiensä seuraamana, ja hän heitteli yhä siemeniä, uskoi ne maalle voimakkaalla liikkeellä, aivankuin olisi tahtonut syleillä koko näköalaa. Viikkoja saisi siemen nukkua, eikä tuo hiljainen, maanalainen työ kehity sadoksi, ennenkuin kesäauringon paisteessa. Se oli välttämätöntä lepoa maanalaisessa aarrekammiossa, jossa tyhjentymätön voimanlähde antaa ravintoa elimistöjen äärettömälle joukolle. Ja Gervaiskin oli puoleksi nukkunut Mariannen rinnoille, hän imi vielä, mutta niin hitaasti ja äänettömästi, että maidon lorina kuului tuskin enemmän kuin siemenjyvän putoaminen maahan, jossa sitä sitten oli ravitseva se ijankaikkisesti elävä virta, joka juoksee maailman suonissa.

Kaksi kuukautta kului, ja nyt oltiin tammikuussa. Silloin tulivat Séguin ja Beauchêne eräänä kylmänä päivänä aivan odottamatta Fromentein luokse; he olivat olleet metsästämässä sorsia ylängön vielä kuivaamattomilla soilla. Se oli sunnuntai, koko perhe oli kokoontunut suureen keittiöön, jossa mahtava takkatuli leimusi. Ikkunasta näkyi lavea maisema, valkeana kuurasta, jäykistyneenä, nukkuvana kristallinkirkkaassa puvussaan kuin kuollut, odottaen kevään herätystä. Ja Gervaiskin nukkui valkeassa kehdossaan.

Perhe oli mitä iloisimman mielialan vallassa syönyt aamiaisensa ja nyt, ennenkuin pimeä tuli, oli nuo neljä lasta kokoontunut hauskasti leikkimään ikkunan edessä olevan pöydän ääreen. Molemmat kaksoset, Blaise ja Denis, rakensivat Ambroisen avulla kokonaisen kylän pahvinpaloista ja kummista, taloja, kirkon, raatihuoneen ja koulun. Ja Rose, joka oli kielletty käyttämästä saksia, sai ainoastaan työskennellä kummilla, mutta sillä tahrasikin hän itsensä aina hiuksiin asti. Mutta syvässä hiljaisuudessa, jota ainoastaan keskeytti leikkiväin lasten nauru, istuivat isä ja äiti tulen edessä ja nauttivat sunnuntain lepoa viikon raskaan työn jälkeen. He elivät täällä mitä suurimmassa yksinkertaisuudessa kuin talonpoikaisväki ilman ylellisyyttä ilman muita huveja kuin yhdessä olon ilo. Ei minkäänlainen rikkaus ja valta olisi voinut korvata tätä suloista lepoa sunnuntain iltapäivällä perheen keskuudessa, ja viimeksi syntynyt nukkui niin raskaasti, että tuskin kuului hänen hengitystäänkään.

Beauchêne ja Séguin hyökkäsivät sisään perin väsyneinä onnistumattomasta metsästyksestä ja kädet kontassa. Kun heitä oli tervehditty kummastuksen huudahduksilla, kirosivat he tyhmää päähänpistoaan, joka oli saanut heidät lähtemään Pariisista tällaisella ilmalla.

"Ajatelkaahan", sanoi Beauchêne Mathieulle, "me emme ole nähneet ainoatakaan sorsaa. Ilma on luultavasti liian kylmä niillekin. Ettekä te voi aavistaakaan, miten pureva on tuuli tuolla ylämaassa, kaikkien noitten soitten, kuuraisten näreitten keskuudessa. Me olemme heittäneet hiiteen metsästyksen. Antakaa meille nyt lasi lämmintä viiniä, ja me palaamme sitten heti Pariisiin."

Séguin, joka oli vieläkin happamamman näköinen, virkistyi tulen ääressä, ja sillä aikaan kuin Marianne kiirehti lämmittämään viiniä, puheli hän noista kynnetyistä pelloista, jotka hän oli äsken nähnyt. Mutta lumen alta, joka niitä peitti, ei hän mitään nähnyt, eikä mitään aavistanut, hän oli levoton kauppansa tähden, josta näkyi olevan noin huono tulos, ja hän pelkäsi jo, ett'ei saa maksuakaan. Ja hän otti itselleen vapauden olla hieman pilkallinenkin.

"Kuulkaa nyt, ystäväni, minä pelkään, että te olette tuhlannut turhaan aikaanne ja työtänne tuolla ylhäällä. Minä näin kaikki sivumennen, eikä siellä näyttänyt juuri lupaavalta. Mitenkä te voitte toivoakaan saavanne satoa maasta, jossa sadat vuodet on kasvanut ainoastaan saraheinää?"

"Pitää olla kärsivällinen", vastasi Mathieu tyynesti. "Tulkaa takaisin kesäkuussa katsomaan."

Beauchêne keskeytti heidät.

"Minä luulen, että joku juna lähtee kello neljä. Meidän täytyy kiirehtiä, sillä olisihan ikävää, jos me myöhästyisimme, eikö niin Séguin?"

Hän iski merkitsevästi silmää Séguinille; noilla oli luultavasti mielessä joku alhainen teko, noilla aviomiehillä, jotka tahtoivat käyttää hyväkseen sitä vapautta, minkä metsästyspäivä heille soi. Kun he olivat juoneet ja lämminneet, sanoi Beauchêne:

"Rakas ystäväni, se on hämmästyttävää, miten te voitte elää tässä yksinäisyydessä keskellä talvea. Täällähän on niin ikävää, että kuolee. Minulla ei ole mitään työn tekoa vastaan, mutta, tuhannen vietävä, pitäähän sitä huvitellakin."

"Me huvittelemme äärettömästi", sanoi Mathieu osoittaen talonpoikaiskeittiötään, joka sulki sisäänsä heidän suloisen perhe-elämänsä.

Nuo molemmat herrat seurasivat silmillään hänen viittaustaan, katselivat näitä seiniä, joilla talouskapineita riippui, vaatimattomia huonekaluja ja pöytää, jonka ääressä lapset jatkoivat leikkiään tervehdittyään ensin hajamielisesti vieraita. Ne huvitukset, jotka täällä kohtasivat heidän silmäänsä, olivat luultavasti heistä aivan käsittämättömiä, sillä he pudistivat päätään ja nielasivat pilkallisen hymynsä. Se oli heidän mielestään hyvin omituista elämää, ja täällä asui ihmisiä, joilla oli kummallinen makuaisti.

"Tulkaa katsomaan minun pientä Gervaistani", sanoi Marianne hellästi. "Hän nukkuu, älkää häntä sentään herättäkö."

Kohteliaisuudesta kumartuivat nuo molemmat herrat kehdon puoleen ja ihmettelivät, että kymmenen kuukauden vanha lapsi voi olla noin suuri. Hän oli myös hyvin kiltti. Mutta jos hän olisi herännyt, olisi hän saattanut kaikki päästään pyörälle. He menivät takaisin tulen luokse ja ajattelivat ainoastaan lähtöään, nyt kun heille oli tullut vähän lämpimämpi.

"Vai niin", sanoi Mathieu, "ettekö tahdo jäädä syömään päivällistä kanssani?"

"Ei, kiitos, se ei ollenkaan tule kysymykseen!" vastasivat molemmat samalla kertaa.

Lieventääkseen tuossa vastauksessa ilmenevää epäkohteliaisuutta, lupasi Beauchêne käyttää hyväkseen kutsua toisella kertaa, kun tulee lämpimämpi ilma.

"Meillä on tärkeitä asioita toimitettavana Pariisissa. Mutta minä lupaan, että kun tulee kaunis ja lämmin ilma, tulemme me tänne ja viivymme koko päivän rouvaimme ja lastemme kanssa. Silloin saatte näyttää meille, mitä olette täällä saanut aikaan, ja me saamme silloin nähdä, oletteko te ollut oikeassa. Jääkää hyvästi, rakas ystäväni!"

Kun molemmat herrat olivat poistuneet ja hiljaisuus oli taas tullut, istuivat Mathieu ja Marianne entisellä paikallaan leimuavan tulen lämmössä, lapset rakensivat kylänsä valmiiksi, ja Gervais nukkui yhä sitkeästi. Olivatko he nähneet unta? Mikä äkillinen tuulenpuuska Pariisin liasta ja kärsimyksistä olikaan tunkeutunut heidän syrjäiseen, rauhalliseen sopukkaansa? Ulkona oli maisema lumen ja jään jäykistyttämä. Ainoastaan takkatuli lauloi toivosta ja heräämisestä. Istuttuaan hetken aikaa unelmiinsa vaipuneena alkoi Mathieu äkkiä puhua, aivankuin hän vihdoinkin olisi löytänyt lopullisen selityksen, vastauksen kaikkiin niihin vakaviin kysymyksiin, jotka olivat kauvan olleet hänen mielessään.

"Nuo ihmiset eivät rakasta, he eivät kykene rakastamaan! Rikkauteen, valtaan, kunnianhimoon, huvituksiin — niin, sellaisiin he kykenevät, mutta ei rakastamaan. Nuo aviomiehet, jotka pettävät vaimojaan, eivät rakasta edes jalkavaimojaan. He eivät ole koskaan tunteneet sitä suurta intohimoa, joka on maailman sielu, se soihtu, joka sytyttää ikuisen elämän. Ja se selittää kaikki. Se, jossa ei ole tuota intohimoa, rakkautta, se on ilman rohkeuttakin ja ilman voimaa. Ainoastaan rakkauden avulla voidaan luoda. Mitenkä voidaan vaatiakaan, että meidän aikamme ihmiset olisivat kelvolliset pitämään suuria perheitä, kun heissä ei ole rakkautta, joka yksin ilman kehnoja tekosyitä täyttää elämää luovan tarkoituksensa? He valehtelevat ja käyttävät ehkäisykeinoja sentähden, että eivät rakasta. Sitten saavat he kärsiä, mitä pahin henkinen ja ruumiillinen turmio kohtaa heitä sentähden, että he eivät rakasta. Lopputuloksena on pelkkä viheliäisyys, sen yhteiskunnan häviö, jonka saumat natisevat päivä päivältä yhä enemmän. Kas siinä se totuus, jota minä olen etsinyt! Se on intohimo, se on rakkaus, joka pelastaa. Se, joka rakastaa, synnyttää, luo, se on vallankumouksen ritari, ihmisten kasvattaja sitä maailmaa varten, joka tuleva on."

Ei koskaan hän ollut selvemmin kuin nyt huomannut, että heidän avioliittonsa, että hän ja hänen vaimonsa olivat aivan toisenlaiset. Se oli nyt selvinnyt hänelle niin selkeäksi, että hän tuli tehneeksi vertauksia, ja heidän yksinkertainen, kaikesta ahnaasta rahanhimosta vapaa elämänsä, heidän kaiken loisteliaisuuden ja maailman turhuuksien halveksimisensa, heidän yhteiset pyrintönsä elämän sulostuttamiseksi, koko tämä elämä, joka oli heidän ilonaan ja voimanaan, johtui ikuisesta voimanlähteestä, rakkaudesta, jonka jumalallinen intohimo oli heissä sytyttänyt. Jos he voittaisivat, jos he jonakin päivänä jättäisivät jälkeensä täydellisesti valmistuneen työn, jossa olisi terveyden ja voiman leima, olisivat he voittaneet ainoastaan sentähden, että heillä oli ollut voimaa, rohkeutta hankkia ympärilleen useita vesoja, jotka he olivat hankkineet tuekseen ja valloituksiaan vasten. Se oli jumalallinen intohimo, joka kuumassa ilmavirrassa puhalteli heidän päälleen. Mutta Marianne sanoi hellästi hymyillen ja hieman nuhtelevalla äänenpainolla.

"Hiljaa, hiljaa, sinä herätät Gervaisin. Sitten vasta, kun hän ei tarvitse enään minua..."

He istuivat siinä ja likistivät lujasti toistensa käsiä, ja suloinen hiljaisuus vallitsi. Ilta tuli, ja lapset pöytänsä äärestä huudahtivat ihastuksesta, sillä nyt oli heidän kylänsä valmis ja havunoksia oli siinä puina. Ja aviopuolisojen liikutetut katseet harhailivat ulos ikkunasta kuuran kristallipeitteen alla nukkuvaan satoon, ja palasivat sitten viimeksi syntyneen kehtoon, jossa myöskin toivo uinaili. —

Ja taas kului kuukausia, Gervais oli täyttänyt ensimäisen vuotensa ja aikainen kevät kiirehti maan heräämistä. Eräänä aamupäivänä, kun Marianne ja lapset lähtivät kävelemään Mathieun luokse ylämaalle, hämmästyivät he nähdessään, mitenkä nuo avarat suomaasta valloitetut alueet olivat muuttuneet. Siinä oli nyt tiheästä voimakkaasti kasvavasta viljasta kudottu äärettömän suuri, viheriä samettimatto, joka vivahti smaragdilta. Siitä näkyi tulevan ihana sato. Ja lempeänä, kauniina, sädehtivänä huhtikuun aamuna, jolloin talven unesta herännyt maa vavahteli uudesta nuoruudestaan, riemuitsi perhe tästä raittiudesta, tästä itävästä hedelmällisyydestä, joka näkyi tahtovan kruunata menestyksellä kaikki heidän toiveensa. Ja heidän ihastuksensa lisääntyi vielä enemmän, kun he äkkiä huomasivat, että pikku Gervaiskin oli vapautunut ensimäisestä siteestään, herännyt voimakkaampaan, itsetietoisempaan elämään. Kun hän potkieli pienissä vaunuissaan ja äiti nosti hänet alas, lähti hän omin voimin liikkeelle, otti neljä horjuvaa askelta eteenpäin ja tarttui sitten molemmilla pienillä käsillään kiinni isän jalkoihin. Siitä syntyi riemu:

"Hän kävelee, hän kävelee!"

Ah, näitä elämän sopertavia ääniä, näitä pienten olentojen ensimäisiä siiveniskuja, ensi katsetta, ensi hymyä, ensi askelta, miten vanhempain sydämet niistä riemuitsevat! Elämä tekee tehtäväänsä, isä ja äiti katselivat ihailusta ja liikutuksesta mykkinä tuota pientä vesaa, johon uusia lehtiä on kasvanut.

"Odotahan", sanoi Marianne, "hänen pitää kävellä takaisin minun luokseni. Gervais! Gervais!"

Ja epäiltyään hieman, tehtyään ensin turhan yrityksen lähti poika uudestaan liikkeelle, käveli neljä askelta takaisin kädet ojossa ja huitoen ilmaa.

"Gervais! Gervais!" huusi nyt Mathieu vuorostaan.

Poika kääntyi, ja kymmenen kertaa annettiin hänen kulkea sama matka yleisen riemun vallitessa, ja hän oli kaikkein mielestä niin kiltti ja hauska, että oltiin melkein kuolemaisillaan naurusta.

Kun Marianne näki, että nuo neljä muuta alkoivat pelkästä ihastuksesta tyrkkiä häntä ja leikkiä liian kovakouraisesti, otti hän lapsen pois. Ja vielä kerran tällä paikalla, kätkeytyneenä lapsensa kanssa nuoreen ruohostoon, antoi Marianne hänelle rintaa, lapsi oli ansainnut tämän juhla-aterian, sanoi hän hymyillen, vaikka sen aika ei oikeastaan vielä ollut. Muuten oli Gervais aina valmis tähän, hän painoi suursyöjän innolla kasvonsa äidin rintoihin, kuului ainoastaan maidon heikko lorina, kun se taas alkoi virrata maailman suonissa antaakseen ravintoa tulevalle sadolle.

Peltojen välissä kulki kapea, kivinen ajotie, joka vei erääsen läheiseen kylään. Sitä pitkin kulki nyt rämisevät rattaat, joissa eräs talonpoika oli ajamassa. Hän oli niin vaipunut äsken viljellyn pellon katselemiseen, että oli vähällä ajaa kivikkoon, ell'ei hänen vaimonsa, joka istui hänen vieressään, olisi tarttunut ohjaksiin. Hevonen pysähtyi ja mies huudahti pilkallisella äänellä:

"Vai niin, tässäkö nyt on teidän suurtyönne, herra Froment?"

Mathieu ja Marianne tunsivat Lepailleurit, myllyn isäntäväen. He tiesivät aivan hyvin, miten Janvillessä surkuteltiin heidän hullumaista yritystään kasvattaa viljaa ylängön suomaissa. Ja varsinkin Lepailleurit tekivät pilkkaa tuosta pariisilaisesta, joka oli herrasmies ja jolla oli hyvä paikka, mutta oli kuitenkin niin tyhmä, että rupesi talonpojaksi ja uhrasi pienet penninsä maahan, tuohon lutkaan, joka oli vielä nielevä hänet itse ja lapsensa sekä rahansa antamatta takaisin vakallistakaan jauhoja. Hän oli hämmästynyt nähdessään pellot. Hän ei ollut käynyt täällä pitkään aikaan, hän ei olisi voinut koskaan uskoa, että vilja voisi kasvaa täällä niin tiheään, hän oli tuhannet kerrat sanonut, että ei ainoakaan jyvä tulisi itämään tässä laihassa maassa. Mutta vaikka hän kihisi vihasta siitä syystä, että hänen ennustuksensa olivat tuolla tavalla joutuneet häpeään, oli hän kuitenkin itsepäinen, ei tahtonut myöntää olleensa väärässä, vaan näytti pilkallisen epäilevältä.

"Vai niin, te luulette, että tuo tulee kasvamaan? Niin, sitä ei voi kieltää, ett'ei siinä siemen olisi itänyt. Mutta saammepa nähdä, kypsyykö vilja myös."

Mathieu hymyili tyyneesti ja toivehikkaasti.

"Niin, kun te olette oppinut tuntemaan maan", jatkoi Lepailleur, joka välttämättömästi tahtoi myrkyttää Mathieun ilon, "niin saatte nähdä, että se on samanlainen kuin tuo saatanan naisväki, josta ei koskaan tiedä, saako siitä iloa vai harmia. Minä olen nähnyt viljapeltoja, jotka ovat näyttäneet suuremmoisilta ja lupaavilta, mutta ei tarvittu kuin huono sää, myrsky ja väliin ei mitään, pieni oikku vaan, niin kaikki oli mennyttä. Mutta te olette vielä liian nuori maanviljelijä, te tulette kyllä vahingosta viisaaksi."

Hänen vaimonsa, joka kuunteli miehen puhetta, nyökäytti hyväksyvästi päätään ja sanoi sitten Mariannalle:

"Minun mieheni ei sano tätä teidän rohkeuttanne masentaakseen. Maan laita on sama kuin lastenkin, toiset elävät, toiset kuolevat, toiset tuottavat iloa, toiset surua. Mutta jos tarkkaan lasketaan, niin aina saa antaa enemmän kuin saa takaisin, ja lopulta tulee kuitenkin petetyksi. Saattepa nähdä sen."

Vastaamatta sanaakaan katsoi Marianne luottavasti Mathieuhön, ollen kuitenkin hieman hämillään noista ilkeämielisistä ennustuksista. Ja Mathieu, joka silmänräpäyksen ajaksi suuttui kaiken tuon tietämättömyyden ja kateuden tähden, vastasi leikillisesti:

"Niin, saammepa nähdä. Kun teidän pojastanne Antoninistä tulee prefekti ja minun kaksitoista tytärtäni on vaan talonpoikaistyttöjä, niin kutsun minä teidät heidän häihinsä, sillä juuri teidän myllynne on täytynyt rakentaa uudelleen ja panna siihen komea höyrymyllylaitos, jotta se voisi jauhaa minun peltojeni viljan, tuolla oikealla ja vasemmalla, kaikkialla!"

Hänen kätensä tekivät samalla niin laajoja liikkeitä, että mylläri melkein suuttui, sillä hän ei pitänyt siitä, että hänestä tehtiin pilaa. Hän iski ruoskallaan hevosta ja rattaat lähtivät eteenpäin kivistä tietä.

"Vasta leikattu vilja ei kelpaa jauhettavaksi. Hyvästi, ja onnea yrityksillenne!"

"Kiitos!"

Sillä aikaa kuin lapset juoksivat etsien orvokkeja ruohostosta, istahti Mathieu hetkeksi Mariannen viereen, joka oli hieman levoton, se näkyi päältäkin. Mathieu ei sanonut hänelle mitään, sillä hän tiesi vaimonsa olevan kylliksi voimakas ja luottavainen, niin että hän voi itsekin voittaa sen pelon, jonka nuo uhkaukset olivat hänessä herättäneet. Mathieu istahti hänen viereensä niin lähelle häntä kuin suinkin, niin että he koskettelivat toisiaan ja hymyillen katseli hän häntä. Marianne rauhoittui heti ja hymyili hänkin, ja pikku Gervais, joka ei vielä voinut loukkaantua ilkeistä sanoista, imi imemistään kehräten tyytyväisenä kuin kissanpoika. Maito virtasi keskeymättä, vahvisti pieniä jäseniä, jotka päivä päivältä tulivat voimakkaammiksi, levisi yli maan, täytti maailman, ravitsi yhä kasvavaa elämää, joka puhkesi ikuiseen kukkaan. Eikö tämä ollut uskon ja toivon vastaus kuolemanuhkauksiin, tämä riemulaulu elämän voitosta, kauniista lapsista, jotka aina tulevat kasvamaan auringonpaisteessa, ihanista laihoista, joitten viheriät aallot tulevat aina kohoomaan maasta joka kevät? Huomenna, elonleikkuun suurena päivänä, on vilja kystä, ja lapset miehiä.

Kolme kuukautta tämän jälkeen täyttivät Beauchênet ja Séguinit lupauksensa viettää sunnuntain iltapäivän Chantebledissä. He olivat saaneet Morangenkin tulemaan mukaan Reinen kanssa; he olivat hiljaisuudessa päättäneet viekotella hänet päiväksi siitä synkästä yksinäisyydestä, jossa hän eli. Heti kuin seurue oli saapunut rautatienasemalta, lähdettiin ylängölle, sillä kaikki olivat uteliaat näkemään noita paljon puhuttuja peltoja; Mathieun aate muuttua talonpojaksi tuntui heistä kaikista eriskummalliselta ja käsittämättömältä. Mathieu itse nauroi sydämensä pohjasta, ja sen voiton hän ainakin voitti, että sai nähdä kaikki suuresti kummastuneina, kun hän heille näytti vainion, joka leveni loppumattomiin sinisen taivaan alla, vihreän viljameren, johon jo oli tullut raskaita tähkäpäitä ja joka aaltoili pienimmästäkin tuulen hengähdyksestä. Vuosisatojen kuluessa kokoontunut multa oli ravinnut viljan mehukkailla nesteillään ja synnyttänyt tämän ensimäisen, eriskummallisen laihon, aivankuin ylistääkseen sitä ijankaikkista elämänlähdettä, joka uinuu maan sisässä. Maito oli tulvinut, vilja kasvoi kaikkialla äärettömän runsaana ja voimakkaasti, todistaen ihmisen työstä ja maailman hyvyydestä ja kiinteydestä. Ei koskaan ole komeampaa viljapeltoa nähty loistavan ihanammassa auringonvalossa. Constance ja Valentine olivat välinpitämättömät katsellessaan kaikkea tätä ruohoa, ja heillä oli pää täynnä muita asioita, ja samoin Morange, joka sammuneilla silmillään katseli näkemättä kuitenkaan mitään. Mutta Beauchêne ja Séguin olivat hämmästyksissään, kun he muistivat käyntiänsä täällä tammikuussa, kun jäätynyt maa vielä lepäsi salaperäisessä unessaan. He eivät olleet aavistaneet mitään, he olivat hämillään tämän maan ihmeellisen heräämisen tähden, tämän valloittavan hedelmällisyyden tähden, joka oli muuttanut suoperäisen, villin ylämaan elävän rikkauden kentäksi. Ja varsinkin Séguin ilmaisi mitä kauneimmilla sanoilla ihailunsa nyt, kun hän oli varma siitä, että hän saa maksunsa ja toivoi jo, että Mathieu ostaisi uuden alueen tästä maatilasta.

Kun oli palattu vanhalle metsästyspaviljongille, joka nyt oli muuttunut pieneksi talonpoikaistaloksi, ja istuttu puutarhaan, tuli puhe lapsista. Marianne oli juuri eilen vieroittanut Gervaisin; illalla oli hän viimeisen kerran saanut rintaa, ja hän oli mukana kaikkein näiden vierasten joukossa vielä vähän epävarmana jaloiltaan, mutta hän kulki kuitenkin urhean näköisenä toisen luota toisen luokse, vaikka hän usein kaatuikin selälleen tai kasvoilleen. Hän oli iloluontoinen lapsi, joka ei koskaan itkenyt, luultavasti sentähden, että hän oli terve. Hänen suuret, kirkkaat silmänsä hymyilivät, hän ojensi ystävällisesti pienet kätensä, ja hän oli vaaleaihoinen, ja tavattoman iso ollakseen viidentoistavuotias. Hänkin oli saanut osansa maitovirrasta, hän oli hedelmällisen maan mehevä sikiö, maan, jonka ravitseva äidillinen lähde oli hedelmöittänyt. Constance ja Valentine ihailivat häntä, ja Marianne sysäsi hänet aina leikillisesti luotaan, kun hänen pienet kätensä tavoittelivat äitinsä rintoja.

"Ei, herrani, siitä on nyt tullut loppu. Nyt ei koskaan anneta enään muuta kuin soppaa."

"Miten kauheata tuo vieroitus on!" sanoi Constance. "Onko hän antanut sinun nukkua yöllä?"

"On, hänellä on järkevät tavat, hän ei koskaan imenyt yöllä. Mutta aamusin hän alkoi huutaa. Näettehän, että hän on jo sangen rauhallinen. Minulla ei hänestä ollut suurempaa vaivaa kuin muistakaan."

Beauchêne seisoi siinä polttaen tyytyväisen näköisenä tuota ainaista sikaariaan, ja Constance vetosi häneen.

"Teillä on todellakin ollut onni, sillä muistatko sinä, ystäväni, kuinka Maurice katkeroitti meidän elämämme, kun imettäjä muutti pois. Me emme saaneet nukkua kolmeen yöhön. Minä luulen, Jumala minua armahtakoon, että se on juuri yksi syy, minkätähden emme me ole tahtoneet enemmän lapsia."

Hän nauroi, ja Beauchêne huudahti:

"Katsopas pikku Mauriceasi, kun hän leikkii, ja sano sitten vasta, että hän on sairas!"

"Ei, minä en sanokaan sitä enään, ystäväni, nyt hän on hyvin terve. Muuten en minä koskaan ole ollut levoton hänen tähtensä, sillä minä tiedän, että hän on hyvin terve."

Puutarhassa leikkivät parhaillaan nuo kahdeksan lasta; talon omat, joita oli neljä, ja sitäpaitse Gaston ja Lucie Séguin sekä Reine ja Maurice. Viimeksi mainittu näytti nyt todellakin pysyvän vakavasti jaloillaan, mutta hän näytti yhä kalpealta. Hänen äitinsä katseli ihastuksella, miten hän juoksi, ja tunsi itsensä niin onnelliseksi ylpeissä unelmissaan, että hän tuli rakastettavaksi noille köyhille sukulaisilleenkin, jotka muuttonsa kautta "moukanmaalle" olivat ainaiseksi poistuneet hänen seurapiiristään. Hänen mielestään heitä ei enään ollut olemassakaan.

"Niin", sanoi Beauchêne, "harvoin minun tehtaassani tehdään tuollaisia pieniä korukaluja, mutta kun joskus niin tapahtuu, ovat ne vahvaa työtä ... eikö totta, Mathieu?"

Mutta hän katui kuitenkin heti tätä pilaansa, ja hän säpsähti hieman nähdessään entisen piirustajansa katseen, kirkkaan katseen, jonka syvyydessä hän näki vilahduksen Norinen pojasta, tuosta tuntemattomain kohtaloiden haltuun heitetystä pikku olennosta. Leikkiväin lasten huudot tunkivat läpi hiljaisuuden, ja kirkkaassa auringon valossa kulki kuin jono varjoja, pieniä onnettomuuteen uhrattuja olentoja kätilöitten taloista, yleisistä löytölasten kodeista, äskensyntyneitä, jotka oli koottu yhteen ja viety sitten kaikkiin ilmansuuntiin ja olivat ehkä kuolleet huonoon hoitoon ja nälkään. Siinä jonossa näkyi olevan kaikki, mitä ihmissadosta oli ehdointahdoin hävitetty.

Mathieu ei voinut lausua sanaakaan vastaukseksi. Ja hän kauhistui vielä enemmän huomattuaan Morangen, joka istui kokoon vaipuneena tuolillaan ja silmät kyynelissä katseli pikku Gervaisia, kun hän nauroi ja hyppi ympäriinsä. Eikö hänkin, Morange, ollut nähnyt kuoleman kulkevan ohitsensa taluttaen kädestä sitä pientä poikaa, jota he olivat kieltäytyneet ottamasta vastaan, heidän ennen niin toivottua poikaansa, joka oli mennyt pois, ennenkuin oli nähnyt päivänvalonkaan? Nämät surulliset haamut johdattivat hänen muistiinsa inhoittavan kopin ja murhatun äidin, hän oli näkevinään vaimonsa makaavan tuolla verissään päivänpaisteisessa puutarhassa, jossa kaikuivat lasten iloiset äänet.

"Miten teidän Reine on sievä!" sanoi Mathieu karkoittaakseen Morangen surulliset ajatukset. "Katsokaa, miten hän juoksee, aivankuin pikkutyttö, vaikka hän on jo valmis naimisiin."

Morange kohotti hitaasti päätään ja katseli tytärtään, ja hänen vielä kyyneleisissä silmissään kimalteli epäjumalallisen rakkauden hymy. Mitä enemmän hän kasvoi, tuumi Morange, sitä enemmän hän tuli äitinsä näköiseksi, ja hän oli kiintynyt tyttäreensä sellaisella rakkaudella, joka voitti kaikki muut hänen tunteensa ja hänen itsekkäät pyrintönsä. Hänellä ei maailmassa ollut muuta päämäärää kuin tehdä tyttärensä onnelliseksi ja rikkaaksi. Se oli hänestä kuin hyvitys, ainoa ilo, jota hän vielä toivoi. Mutta samalla tunsi hän kuin mustasukkaisuutta ajatellessaan, että joku mies tulee ja ottaa joskus Reinen häneltä, ja sitten jää hän yksikseen pimeyteen vaimovainajansa haamun kanssa.

"Oh", sanoi hän, "naimisiin ei hän vielä ole valmis, hän on vasta neljäntoista vuotias."

Kaikki ihmettelivät, häntä olisi voinut luulla kahdeksantoista vuotiaaksi, sillä hän oli niin kehittynyt. Ja todellakin tuntui siltä kuin hänen paksut, mustat hiuksensa ja valkea ihonsa olisi tuoksunut liian aikaista erotiikkaa.

"Muuten", jatkoi isä hyvillään, "on hänellä jo ollut sulhanenkin. Paroonitar de Lowicz tulee, kuten tiedätte, noutamaan väliin häntä vaunuillaan, ja hän on sanonut, että eräs ulkomaalainen, jolla on monta miljoonaa, on tulisesti rakastunut Reineen. Mutta hän saa odottaa. Minä tahdon pitää vielä tyttäreni viisi kuusi vuotta."

Hän ei enään itkenyt, hän naurahtikin itsekkään tyytyväisesti huomaamatta sitä, että kaikki näyttivät olevan häpeissään, kun hän mainitsi Sérafinen nimen, vieläpä Beauchênekin, joka piti sisartaan häpeää tuottavana ja sopimattomana seuralaisena nuorelle tytölle.

Marianne, joka ei tahtonut, että keskustelu olisi katkennut, teki kysymyksiä Valentinelle, ja Gervaisin oli vihdoinkin onnistunut kavuta hänen polvilleen.

"Miksi ette ottanut pikku Andréetä mukaanne? Minä olisin niin mielelläni tahtonut nähdä hänen, ja hän olisi saanut leikkiä tämän pikku herran kanssa, joka ei koskaan anna minun olla paria minuuttiakaan rauhassa."

Mutta Séguin ei antanut vaimolleen aikaa vastata.

"Kiitoksia vaan, mutta silloin en minä olisi tullut mukaan. Siinä on kylliksi, että meillä on kaksi kuletettavana. Se kirottu tytöntyllykkä huutaa ehtimiseen siitä asti kuin imettäjä meni matkaansa."

Valentine myönsi, että Andrée todellakin oli hieman haitallinen. Hän oli vieroitettu alkuviikosta, ja sitten kuin Catiche oli pitänyt enemmän kuin vuoden ajan koko taloa tyrannillisen valtikkansa alla, oli hän taas pois muuttonsa kautta saattanut sen anarkistiseen häiriöön. Oh, sitä Catichea! Hän oli totta tosiaan tullut heille kalliiksi, hän oli karkoitettu melkein väkivallalla aivankuin kuningatar, jonka täytyy luopua vallastaan, ja hänelle täytyi antaa mukaansa lahjoja itselleen, miehelleen, tyttärelleen ja tuttavilleen siellä maakylässä. Eikä nyt ollut apua siitäkään, että oli hankittu erityinen lapsentyttö, Andrée huusi aamusta iltaan, ja sitten vielä oli huomattu, että Catiche oli vienyt mukanaan suuren joukon liinavaatteita ja turmellut siihen määrään muut palvelijat, että täytyi tehdä talossa puhdasta jälkeä. Se hirveä vastus, mikä imettäjistä oli, sen täytyi todellakin peloittaa ihmisiä siihen määrään, ett'eivät hanki lapsia maailmaan.

"Oh", sanoi Marianne, "jos lapset vaan ovat terveinä, niin kyllä kaiken muun unohtaa."

"Ettehän te vaan arvelle, ett'ei Andrée ole terve?" huudahti Séguin kiivaasti. "Catiche teki hänen todellakin hyvin reippaaksi, mutta sitten minä en tiedä, mikä häneen on tullut, hän on pelkkänä luuna ja nahkana."

Kun hänen vaimonsa tahtoi väittää vastaan, suuttui hän.

"Vai niin, valehtelenko minä? Toistenkin lasten nokka on kalpea. Sinä et nähtävästi pidä tarpeeksi huolta heistä. Hylkytavaraksi kutsuu Santerre heitä."

Santerre oli yhä se, johon hän luotti, ja Valentine tyytyi vaan kohottamaan olkapäitään, jotavastoin muut joutuivat hieman hämilleen ja alkoivat katsella Gastonia ja Lucieta, jotka todellakin hengästyivät pikemmin kuin muut lapset ja jäivät kilpajuoksussa jälelle.

Constance kääntyi nyt Valentinen puoleen.

"Eikö meidän hyvä tohtori Boutan ole sanonut teille, että koko onnettomuus on siinä, ett'ette ole itse imettänyt heitä? Minun antaa hän aina sen kuulla."

Kun hän lausui Boutanin nimen, syntyi siitä yleinen virnistely. Boutan! Hän oli yhtä kiivas kuin kaikki muutkin erikoislääkärit. Séguin nauroi pilkallisesti, Beauchêne laski leikkiä pakollisesta imetyksestä, jonka kamarit tulevat muka säätämään. Ainoastaan Mathieu ja Marianne vaikenivat.

"Meidän leikinlaskumme ei luonnollisesti tarkoita sinua", sanoi Constance Mariannelle. "Teidän lapsenne ovat muuten tukevia, kukaan ei voi muuta sanoa."

Marianne teki liikkeen aivankuin olisi tahtonut sanoa, että hänestä itsestä kyllä saisi tehdä pilaa, hänellä ei ollut mitään yleisen iloisuuden lisäämistä vastaan. Mutta nyt huomasi hän, että Gervais oli ottanut tilaisuudesta vaarin, kun hänen huomionsa oli muualle kiinnitetty, ja kaiveli hänen rintojaan etsien kadotettua paratiisiansa. Hän nosti lapsen maahan ja huudahti nauraen:

"Ei, kiitoksia paljon, herrani! Minähän olen sanonut sinulle, että se on loppu nyt. Sinähän näet, että meistä tehtäisiin pilaa."

Mathieu katseli liikutettuna Marianneaan. Hän tuli siis takaisin miehensä luokse täytettyään velvollisuutensa ja täydennettyään lapsen luomisen ravitsemalla häntä elämänsä mehuilla. Se oli puoliso, joka Mariannessa taaskin heräsi, uusi kevät, uusi levännyt maa, joka uudestaan vavahteli hedelmällisyydestään. Ei koskaan ennen ollut hän nähnyt Marianneansa niin kauniina kuin nyt onnellisen äiteytensä riemuhetkenä, hän oli kuin sen maitovirran jumalalliseksi tekemä, joka hänestä oli virrannut ja joka virtasi maailman suonissa. Ja kun hän katseli vaimoaan tässä kunnian sädekehässä, terveitten ja kukoistavain lastensa keskellä aivankuin hyvä jumalatar, aina hedelmällisenä, tuntui hänestä, että hän jumalallisella tavalla rakasti häntä, tahtoi omistaa hänet yhä suuremmassa intohimossa, kuolemattoman auringon sammumattomassa liekissä. Jumalallinen intohimo puhalsi kuin kuuma tuuli, luonnon hehkuva sielu, joka aaltoilee vedessä ja leijailee tuulessa ja joka hetki synnyttää miljaardeja olentoja. Ehkä hurmasi häntä ainoastaan vaimonsa hiusten tuskin huomattava tuoksu aivan kuin kaukaisen taivaan hekuma. Ehkä oli tämä ainoastaan yhden ainoan katseen vaihto, joka valtasi kokonaisuudessaan toisen ihmisen. Suloinen hurmaus täytti heidät molemmat, he unohtivat koko muun maailman, kaikki nämät ihmiset, jotka olivat heidän ympärillään. He tunsivat ainoastaan vastustamattoman tarpeen sanoa, että he rakastivat toisiaan, että se aika oli taas tullut, jolloin rakkaus puhkesi kukkaansa. Hän kuroitti vaimolleen suutansa, vaimo kuroitti suutaan miehelleen, ja he suutelivat toisiaan.

"No, te ette kainostele, te", huudahti Beauchêne iloisesti. "Mikä teihin nyt tuli?"

"Tahdotteko te, että meidän pitäisi poistua?" lisäsi Séguin.

Ja Valentine nauroi kuin hupsu, ja valhekaino Constance näytti häpeävän, mutta Morange lausui ikävöivällä äänellä ja silmät taaskin kyynelissä:

"Ah, kuinka oikeassa te olette!"

Hämmästyneinä siitä, mitä olivat tehneet, sillä heidän tarkoituksensa ei ollut tehdä siten, tuijottivat Mathieu ja Marianne hetkisen ällistyneinä toisiaan. Sitten purskahtivat he hyväntahtoiseen nauruun ja pyysivät iloisesti anteeksi. Rakastakaa, kun voitte rakastaa! Se on terveyttä, se on kaiken hyvän tahtomista, se on kaiken taitamista!

"Siis ... kuudes!" sanoi Beauchêne pilkallisesti.

Gervais oli horjuvin askelin mennyt pois kolmen suuren veljensä ja suuren siskonsa luokse, jotka johtivat muitten lasten rynnäkköjuoksua päivänpaisteisessa puutarhassa.

"Luonnollisesti ... kuudes!" sanoi Mathieu ja Marianne nyökäytti päätään.

Ja tehden kädellään suuren liikkeen, joka tarkoitti tuota laajaa kenttää tuolla etäämpänä tuulessa aaltoilevine viljoineen, sanoi hän:

"Niin kuudes ... koska meillä nyt on, millä hänen elätämme!"

Se oli tarmokkaan ja lujaluontoisen miehen huudahdus, miehen, joka oli päättänyt, ett'ei hän koskaan enään hanki lasta maailmaan, ell'ei hän samalla hanki hänen osaansa elintarpeita. Se oli oikeus ja kohtuus, ajatteli hän, hän oli saanut takaisin omantunnon rauhansa tehtyään sen päätöksen, ett'ei hän koskaan hanki loisväkeä maailmaan. Sitä myöten kuin perhe kasvoi, sitä myöten piti peltojenkin kasvaa, valloittaa uusia, hedelmällisiä alueita soista, näreiköistä ja kivistöistä. Maa ja nainen täydentävät yhdessä luomistyön, voittavat hävityksen voimat, synnyttävät aina yhä enemmän elämää, enemmän voimaa, enemmän toivoa.

(Ensimäisen osan loppu.)

Explore with AITake your curiosity a little further.

Reading settings