NELJÄS KIRJA (continued 2)

Lucie jatkoi epätoivoisena ja mieletönnä:

"Nono tuli noutamaan minua juuri kuin minä olin nukkumaisillani, ja sanoi näyttävänsä minulle jotakin hauskaa. Hän on lävistänyt suuren reijän oveen, ja siitä hän huvikseen katselee iltasin. Minä luulin, että Gaston tekee jotakin tyhmyyksiä Andréelle, ja minä seurasin häntä varpaillani ja olin vaan paitasillani. Mutta mitä minä näin, mitä minä näin ... oi, minä olen niin onneton, viekää minut luostariin, viekää minut luostariin!"

Hän heittäytyi taas pitkälleen vuoteessaan, veti peitteen kasvojensakin eteen, aivankuin olisi tahtonut hautautua sen sisään, kääntyi seinään päin eikä tahtonut kuulla eikä nähdä mitään enään. Ja kun ne pitkät vavahdukset, jotka vielä liikuttivat hänen ruumistaan, loppuivat, näytti hän kuolleelta.

Kuultuaan tämän julkisen paljastuksen sellaisesta suusta, oli veri noussut Séguinin päähän, ja hänet valtasi taas sama raaka mustasukkaisuus, joka sai hänen väliin ajattelemaan murhaa. Hän oli jo kääntynyt Valentineä kohden niin uhkaavan näköisenä, että Mathieu valmistautui käymään heidän väliinsä. Mutta hän sai sitten itsensä heti hillityksi, ja hän hymyili pilkallisesti nähdessään Noran seisovan vuoteen jalkapuolessa hieman kalpeana ja kummastuneena siitä, että lapsi oli tohtinut kertoa tapahtumasta, mutta yhä vaan itseensä luottavana ja julkeana. Ainoastaan Valentine tohti ilmaista suuttumuksensa ja inhonsa, ja hänen äänessään kajahteli vielä hieman vanhan Vaugeladen suvun ylpeys.

Hän meni kotiopettajattaren luo ja sanoi tälle vasten kasvoja:

"Teidän käytöksenne on inhoittavaa. Pahin portto saastaisimmassa bordellissa ei olisi voinut saada päähänsä niin häpeällistä ajatusta, niin tyhmää ja niin halpamaista, että hän saastuttaisi lapsen mielen, hävittäisi kaiken kunnioituksen, kaiken hellyyden äidin ja tyttären väliltä. Te olette joko hullu tai viheliäisin olento maailmassa. Menkää matkaanne, minä ajan teidät pois talosta."

Séguin, joka ei vielä ollut avannut suutaan, suvaitsi nyt vasta ryhtyä asiaan ja esiintyä isäntänä.

"Ei, anteeksi, rakas ystäväni, minä en tahdo, että Nora jättää meidät. Älkäämme me kääntäkö taloa ylösalaisin ja muuttako tapojamme, joihin olemme tottuneet, joka kerta kuin hupsumainen Lucie näkee yöllä mielettömiä unia. Antakaa hänelle lakseeraavaa lääkettä, tohtori, ja sitten hyvä vesisuihku päälle. Mutta ennen kaikkea, ei enään mitään näkyjä, ei mitään hulluja juttuja, taikka minä suutun."

Kun Mathieu taas tuli kadulle tohtorin kanssa, joka oli Lucielle määrännyt jotakin hermoja viihdyttävää lääkettä, kättelivät he pitkään ja sanaakaan sanomatta toisiaan. Astuissaan vaunuihinsa sanoi Boutan:

"Onko kaikki valmista nyt? Siinä on nyt se onnettomuus, jota minä olen odottanut! Yhteiskunta kuolee vihasta säännölliseen ja terveelliseen elämään. Mitä inhoittavimmat kauheudet jouduttavat sen lopullista perikatoa, kaksitoista vuotiaat tytöt tulevat hysteerisiksi, ja ennen aikaansa valtaa heidät inho kaikkea hedelmällisyyttä vastaan ja he ikävöivät lihansa kuolettamista varten luostariin! Niin, kyllä tämä on kaunista ... nuo viheliäiset ihmiset tahtovat välttämättömästi tehdä lopun maailmasta!" —

Mutta Chantebledissä Mathieu ja Marianne yhä loivat, laskivat perustusta ja synnyttivät. Niinä kahtena vuotena, jotka nyt olivat kuluneet, olivat he taaskin voittaneet elämän ikuisessa taistelussa kuolemaa vastaan, ja kiitos siitä perheen lisääntymiselle ja hedelmälliselle maalle, joka oli koko heidän elämänsä, heidän ilonsa ja heidän voimansa. Jumalallinen intohimo puhalsi heihin kuin hehkuva tuuli ja teki heidät hedelmällisiksi, antoi heille voimaa rakastamaan, olemaan hyviä ja terveitä, ja heidän tarmonsa sai aikaan muun, heidän työvoimansa, tuo tyyni kestävyys välttämättömyyksissä, maailmaa luovassa ja maailmaa järjestävässä työssä. Mutta näinä kahtena vuotena eivät he saaneet voittoa ilman taisteluja. Mitä enemmän maatila kasvoi, sitä suuremman pääoman vaati se. Ne velat, joita heidän alussa oli tekeminen, olivat nyt kuitenkin maksetut. Kaiken puuhan etupäässä oli patriarka, jonka tarkoitus oli panna perheensä tulevaisuus maaomaisuuden perustukselle, niin ett'ei hänellä olisi muita apulaisia tai yhtiömiehiä kuin omat lapsensa. Jokaiselle heistä hankki hän oman maakappaleen; hän antoi pienelle kansalleen isänmaan. Vastaisuudessa tuli kaikkein juuret — kaikki, mitkä kiinnittävät ja ottavat ravintoa — olemaan siellä, vaikka useat hajaantuisivatkin, menisivät maailmaan, eri yhteiskunnallisiin asemiin. Ja kuinka suuri laajennus olikaan tuo viimeinen alue suomaata, joka teki mahdolliseksi koko ylängön viljelemisen, enemmän kuin sata hehtaaria! Jos vieläkin lapsi syntyisi, olisi hänelläkin osansa, viljaa kasvaisi heidän jokapäiväiseksi leiväkseen. Ja kun työt oli loppuun suoritettu, viimeiset vesistöt kanavoidut, maa kesytetty ja kynnetty, näytti kaikki seuraavana keväänä ihmeelliseltä, koko tuo laaja maa-alue oli vihreä ja lupasi hyvän sadon. Siinä oli korvaus kaikista ensimäisen vaivalloisen ajan kyynelistä ja murheista.

Marianne ei ollut ainoastaan kunnon emäntä, joka hoiti kirjanpitoa ja sisällisiä asioita. Hän oli yhä vielä rakastettu ja rakastettava puoliso, äiti, joka synnytettyään lapsen maailmaan ja imetettyään sen täydellisesti valmiiksi tuli sen opettajattareksi ja kasvattajaksi, antoi sille intelligensinsä ja sydämensä. Marianne, joka oli niin viisas ja ilomielinen, piti kunnian asianaan saada lapsensa tottelemaan oman lempeytensä ja rakastettavaisuutensa avulla. Siihen vaadittiin ainoastaan, että lapset pitivät hänestä, ja häntä toteltiin ja kunnioitettiin, koska hän oli kaunis, hyvä ja rakastettu. Eikä hänen tehtävänsä ollutkaan helppo. Samoin kuin muissakin asioissa menetteli hän tässäkin hyvin järjellisesti, käytti vanhempia nuorempain kaitsijoina, antoi jokaiselle määrätyn osansa lempeästä vallasta, suoriutui voittaen pahimmistakin vaikeuksista antamalla totuuden ja oikeuden vallita kaikkialla. Vanhimmat lapset, Blaise ja Denis, jotka jo olivat kuudentoista vuotiaita, ja lähes neljäntoista vuotias Ambroise olivat hieman eronneet hänestä, he olivat nyt enimmäkseen isän kanssa. Mutta nuo viisi muuta lasta muodostivat yhä vielä lauman hänen ympärilleen, uusi lapsi korvasi aina sen, joka oli lentänyt pois, kun siivet olivat kasvaneet.

Ja kun Marianne näitten kahden vuoden kuluttua synnytti yhdeksännen lapsensa, oli tämä taaskin tyttö, Madeleine. Synnytys tapahtui helposti, mutta kymmenen kuukautta sitä ennen oli hän liikanaisen työn tähden saanut keskosen. Ja kun Mathieu näki hänen siinä hymyilevänä, pieni, rakas Madeleine sylissään, suuteli hän kiihkeästi vaimoaan; taaskin oli heillä riemun hetki kaikkien surujen jälkeen.

Ja yhä vaan laajeni tuo suuri ja hyvä työ, hedelmällisyyden työ, maan ja naisen avulla, voittaen kuoleman, luoden elinehtoja jokaiselle uudelle lapselle, synnyttäen alituiseen yhä enemmän elämää, enemmän toivoa.

IV

Kului kaksi vuotta. Ja näitten kahden vuoden kuluessa saivat Mathieu ja Marianne vielä lapsen, tyttären. Samalla kertaa kuin perhe lisääntyi, kasvoi myöskin Chantebled, tällä kertaa kaikilla tähän asti ostetuilla metsäpalstoilla ylämaan itäpuolella, aina kaukaiseen Mareuiliin ja Lillebonneen asti. Nyt oli koko pohjoinen osa tästä maatilasta ostettu, verkko teitä yhdisti lähes kaksi sataa hehtaaria metsää, jonka sisässä oli aukeita, avaroita alueita. Nämät puitten aitaamat, luonnolliset laidunmaat, joille tuli vettä läheisistä lähteistä, tekivät mahdolliseksi karjan lisäämisen kolminkertaiseksi ja ryhtymisen suurempaan karjanhoitoon. Se oli elämän vastustamatonta valloitusretkeä, hedelmällisyys leveni päivänpaisteessa, työ loi ehtimiseen uutta vastuksista ja suruista huolimatta, korvasi vahingot, vuodatti alituisesti maailman suoniin enemmän voimaa, terveyttä ja iloa.

Aina siitä asti kuin Fromentit olivat muuttuneet valloittajiksi, perustelivat pientä kuningaskuntaansa ja loivat itselleen vakavinta kaikista rikkauksista, maaomaisuutta, eivät Beauchênet enään tehneet pilaa heidän hullumaisesta aatteestaan muuttaa maaseudulle ja ruveta maanviljelyksen harrastajiksi, vaan he kohtelivat heitä nyt kuin rikkaita sukulaisia ja kävivät väliin heitä tervehtimässä; he näyttivät silloin ihailevan tätä suurta toimeliasta talonpoikaistaloa meluavine hyvinvointineen.

Eräänä kertana taas täällä käydessään tapasi Constance vanhan koulukumppaninsa, rouva Angelinin, joka muuten ei ollut koskaan oikein poistunut hänen näköpiiristään. Tämä nuori pari, joka kymmenen vuotta sitten oli rakkauksineen kuljeskellut kaikilla Janvillen yksinäisillä poluilla ja vaihtanut ahnaita suuteloita jokaisen pensaan takana, oli vihdoin ostanut itselleen pienen talon kylän ulkopuolelta, ja siellä viettivät he joka vuosi vuoden kauniimman ajan. Mutta he eivät enään olleet yhtä lempeän suruttomia kuin ennen; rouva Angelin oli lähes kolmenkymmenen kuuden, he olivat pysyneet kiinni vanhassa lupauksessaan, että kun rouva tulee kolmenkymmenen vuotiaaksi, lakkaavat he käyttämästä ehkäisykeinojaan ja niinä kuutena vuotena, joina he nyt olivat odotelleet lasta, ei tämä lapsi tahtonutkaan syntyä. Vaikka he kuinkakin sydämellisesti sitä toivoivat, olivat heidän syleilynsä kuitenkin hedelmättömiä; näytti siltä kuin hedelmättömyys olisi ollut seurauksena heidän pitkällisestä, itsekkäästä nautinnonhimostaan. Yhä kasvava surumielisyys sai talossa vallan: mies, tuo kaunis musketööri, oli jo harmahtava, ja hänen näkönsä oli heikontunut niin, että hän tuskin näki maalata viuhkojaan; vaimo, joka ennen oli nauranut niin iloisesti, oli nyt kauhuissaan tuon uhkaavan sokeuden tähden, ja se hiljaisuus ja synkkä varjo, joka vähitellen levisi taloon, jääti häntä.

Nyt kun tuttavuus oli uusittu, meni rouva Angelin väliin käydessään asioilla Pariisissa kello neljän aikaan juomaan kupin teetä Constancen luokse, ja siellä odotti hän Janvilleen menevän junan lähtöä. Kun he eräänä päivänä olivat kahdestaan, purskahti rouva Angelin itkemään ja uskoi Constancelle kaikki heidän surunsa.

"Ah, rakas ystäväni, te ette voi aavistaakaan, miten me kärsimme. Se, jolla on lapsi, ei voi ymmärtääkään millaisessa tuskassa ovat lapsettomat puolisot siitä syystä, että he niin sydämestään haluaisivat lasta. Minun miesparkani pitää vielä minusta, mutta minä näen sen kyllä, että hän on vakuutettuna siitä, että se on minun vikani, ja se koskee niin minun sydämeeni, että minä voin tuntikaudet istua ja itkeä. Minunko vikani! Kukahan tohtii koskaan sanoa, kenen vika se on, miehen vaiko naisen? Mutta sitä minä en koskaan sano hänelle, sillä silloin tulisi hän aivan hurjaksi. Näkisittepä vaan, miten yksinäisinä me molemmat olemme autiossa kodissamme, varsinkin siitä asti kuin hänen näkönsä heikontuminen on alkanut vaikuttaa hänen luonteesensa. Oh, me antaisimme kaiken veremme, jos meillä vaan olisi lapsi, joka meluaisi ja pitäisi sydämemme lämpimänä nyt, kun elämä meissä ja meidän ympäristössämme on jäykistynyt."

Constance katseli häntä kummastuneena.

"Mitä minä kuulen, rakas ystäväni, ettekö te voi saada lasta, te, joka tuskin olette vielä kolmenkymmenen kuuden vanha? Minä olen aina luullut, että lapsen voi saada milloin tahansa, kun vaan on terve ja voimakas niinkuin te. Muuten, onhan tuollaista vastaan keinoja, niitähän on aina ilmoituksia sanomalehdissä..."

Rouva Angelin alkoi taaskin katkerasti itkeä.

"Tehän pakoitatte minun puhumaan kaikki. Minä olen, sen pahempi, ollut kolme vuotta erityisen käsittelyn alaisena; puolen vuotta olen minä luottanut erääseen kätilöön Miromesnilkadun varrella, ja se, että te saatte niin usein tavata minua näin kesällä, se on siitä syystä, että minä käyn tuon kätilön luona. Hänellä on aina lupauksia, mutta niistä ei sen valmiimpaa tule. Tänään oli hän avomielisempi ja näkyi menettäneen toivonsa, ja sentähden minä en voinut pidättää kyyneleitäni. Antakaa minulle anteeksi!"

Ja sitten jatkoi hän kiihkoissaan kädet ristissä:

"Jumalani, ajatelkaa että on olemassa onnellisiakin naisia, naisia, joilla on niin monta lasta kuin he vaan itse haluavat ... teidän sukulaisellanne rouva Fromentilla esimerkiksi! Ja kuinka hänestä on tehty pilaa ja häntä moitittu, minä itse en suinkaan vähimmin! Mutta nyt pyydän minä häneltä sitä anteeksi, se on lopultakin kaunista ja suurenmoista tuo ainainen lasten synnyttäminen maailmaan, tyynesti ja ylpeästi. Minä kadehdin häntä siihen määrään, että tahtoisin mennä varastamaan yhden hänen lapsistaan, jotka nousevat idulle hänestä yhtä luonnollisesti kuin hedelmä voimakkaasta puusta. Jumalani, onko tämä sentähden, että me olemme odottaneet liian kauvan? Onko se meidän molempain vika, että me olemme antaneet oksan kuivettua estämällä sen kantamasta hedelmää vuoden mahla-aikana?"

Constance muuttui vakavaksi ja pudisti päätään kuullessaan Mariannen nimen. Hän ei vieläkään hyväksynyt Mariannea hänen monien, häpeällisten raskauksiensa tähden, joita vielä varmaankin seuraisi katumus.

"Ei, ei, rakas ystäväni, älkää menkö päinvastaiseen liiallisuuteen. Lapsi, niin, varmaankaan ei ole ainoatakaan naista, joka ei toivoisi lasta. Mutta tuollainen lauma ... ei, ei, se on häpeällistä, se on hullutusta. Nyt, kun Marianne on rikas, voi hän luonnollisesti vastata, että hänellä on oikeus olla siitä välittämättä. Minä myönnän, että se on jonkunlainen puolustus. Mutta minä pidän kuitenkin joka tapauksessa kiinni mielipiteestäni, ja saattepa nähdä, että Marianne jonakin päivänä saa hirmuisen rangaistuksen."

Mutta kun rouva Angelin oli mennyt, ei Constance voinut olla ajattelematta sitä, mitä hän oli puhunut. Hän kummasteli sitä, että heidän ijällään ei voinut saada lasta, vaikka he sitä halusivat. Ja mistä tuli se kylmä väre, jonka Constance nyt tunsi kulkevan läpi ruumiinsa? Mikä tulevaisuuden aavistus se oli, joka oli saanut hänen sydämensä arimmat kielet väräjämään? Se oli ainoastaan hämärä, muodon vaisto, eikä hän olisi sitä huomannutkaan, ell'ei hän kerta ennenkin olisi tuntenut omituista tuskaa siitä, ett'ei hänellä ole toista poikaa, nimittäin sinä päivänä, jolloin onneton Morange oli jäänyt tyttärensä surullisen kuoleman kautta yksinään maailmaan. Siitä asti oli Morange elänyt jonkinlaista unielämää ja hänen aikansa kului kaikki virkansa täsmälliseen täyttämiseen. Hän ei puhunut juuri koskaan; hyvin säännöllisesti ja hiljaisena oli hän palannut takaisin kassanhoitajan tehtäviin; hän oli hyvin keskinkertainen ihminen, jonka kohtalona on alituiseen seista samassa paikassa, eikä hän koskaan pääsisi pois konetehtaalta, jossa hänen palkkansa nyt nousi kahdeksaan tuhanteen frankiin. Tuskin tiedettiinkään, mihin hän käytti tuon summan, joka oli hyvin suuri noin yksinäiselle, säännölliseen ja vaatimattomaan elämään tottuneelle miehelle, jolla ei ollut muuta ylellisyyttä kuin hänen hyvin avara asuntonsa, jonne hän itsepintaisesti sulkeutui ja eli luokse pääsemättömässä yksinäisyydessään. Tämän miehen lohduttamaton suru se juuri oli tehnyt Constanceen niin syvän vaikutuksen, että hän oli ensimäisinä päivinä itkenyt Morangen kovaa kohtaloa, hän, jolta muuten eivät kyyneleet helposti vuotaneet. Constance tuli varmaankin tietämättään vertailleeksi itseään häneen, ajatus toisesta lapsesta, joka hänellä lienee ollut ennenkin, sukelsi nyt esiin tänä liikutuksen hetkenä, jolloin hänen äidinsydämensä vapisi synkistä aavistuksista, jollaisia hän ei ennen ollut kokenut. Hänen poikansa Maurice oli kasvamisajallaan ollut heikko, mutta nyt hän oli kaunis yhdeksäntoista vuotias nuorukainen, yhä kalpea, mutta vahvan näköinen; hän oli äskettäin suorittanut sangen hyvällä menestyksellä ylioppilastutkinnon, hän auttoi nyt jo isäänsä liikkeen hoidossa, ja hänen äitinsä, joka jumaloitsi häntä, ei ollut koskaan ennen toivonut hänestä niin paljon kuin nyt, sillä hän näki mielikuvituksissaan poikansa liikkeen päämiehenä, joka yhä suurentaisi perheen rikkautta ja tulisi kuninkaaksi rahan ja vallan maailmassa.

Constancen rakkaus poikaansa, tulevaisuuden sankariin, kasvoi varsinkin siitä lähtien kuin pojan isä vajosi päivä päivältä yhä syvemmälle ja tuli vaimonsa inhon ja halveksumisen esineeksi. Siinä oli täydellisesti loogillinen turmelukseen vajoaminen, jota Constance ei kyennyt estämään, vaan jota hän päinvastoin edisti. Beauchêne oli neljänkymmenen kahden vuotias, hän joi liiaksi, söi liiaksi, poltti tupakkaa liiaksi. Hän lihoi ja pöhöttyi, huulet olivat veltot ja silmälaudat raskaat, ei huolehtinut ulkoasustaan niinkuin ennen ja alentui alhaiseen pilantekoon ja nauraa hohotti raakojen ihmisten tavalla. Mutta erittäinkin kotinsa ulkopuolella käyttäytyi hän halpamaisesti; siellä antautui hän roskaväen hurjisteluihin, joihin hänellä aina oli ollut halua. Nyt kun hänestä kotona ei paljoakaan välitetty, haki hän korvausta mitä julkeimpain katutyttöjen seurasta. Hän katosi kotoaan, oli poissa koko öitä, valehteli sitten kömpelösti tai ei edes välittänyt ryhtyä siihenkään vaivaan. Miten olisi Constance voinut vastustaa tätä, hän, joka ainoastaan harvoin voi antautua ottamaan vastaan miehensä vastenmielisiä hyväilyjä, ja tähänkin alistui hän ainoastaan siitä syystä, ett'ei ero heidän välillään tulisi täydelliseksi. Hän tunsi itsensä voimattomaksi ja hän antoi miehelleen vihdoin täyden vapauden, vaikka hän tiesikin erittäin hyvin miehensä raaoista huvitteluista. Ja pahinta Constancen mielestä oli tuo henkinen ja ruumiillinen rappeutuminen, joka ilmeni tuossa vahvassa miehessä epäsiveellisen elämän seurauksena ja jätti jälkiään liikkeeseenkin, joka myöskin oli rappeutumassa. Entinen työteliäs, tarmokas ja kestävä isäntä tuli hitaaksi, menetti aistinsa edullisten kauppain tekoon eikä hänellä ollut enään voimia suuriin yrityksiin. Hän makasi aamut sängyssään, jätti kolme neljä päivää perätysten käymättä tehtaassa, antoi epäjärjestyksen ja huolimattomuuden kasvaa siihen määrään, että ennen niin iloisilta näyttäneet kirjat osoittivat nyt joka vuosi tulojen vähenemistä. Tällainen oli tuon itsekkään, nautintoja rakastavan miehen loppu, miehen, joka aina oli puolustanut sitä mielipidettä, että raha, toisten työn kautta kymmenkertaiseksi kasvanut pääoma, oli ainoa valta, jota ansaitsi tavoitella, mutta joka valta nyt oikeutetulla ironialla saattoi liika suurien rahojen ja nautintojen avulla miehensä vitkalleen lähestyvään perikatoon ja ruumiillisen veltostumisen tilaan.

Ja vielä oli Constancea kohtaava viimeinen isku, joka saattoi hänen inhoomaan miestään. Eräs nimetön kirje, erään palveluksesta eroitetun palvelijan halpamaisen kostonhimon hedelmä, ilmaisi hänelle Beauchênen rakkausjutun Norinen kanssa, tehdasnaisen, joka oli tullut Beauchênesta raskaaksi ja synnyttänyt sitten salaisuudessa pojan, joka heti oli kadonnut tietämättömiin. Vaikka tästä oli jo kulunut kymmenen vuotta, ei Constance voinut ajatellakaan tätä likaista asiaa ilman että koko hänen sisällinen ihmisensä nousi sitä vastaan. Mihin tämä lapsi oli pantu? Elikö se vielä? Ja jos, niin millaisessa rikkaläjässä? Constance oli hyvin kuohuissaan tästä kohtalon sallimasta äiteydestä, jonka miehensä oli varastanut häneltä itseltä ja jota hän hämmästyksekseen tunsi kadehtivansa, sillä olihan hän itsekin itsepintaisesti kieltäytynyt siitä. Hänestä tuntui, että mitä enemmän vastenmielisyys ja inho eroitti häntä miehestään, sitä enemmän kasvoi hänessä äidin sydän, johon yhdistyi mustasukkainen hellyyden tunne, rakkauden leimuava rovio, kieltäytymistä ja kiihkoa, joita hän ei koskaan ollut puolisona tuntenut. Hän omisti nyt koko elämänsä rakkaalle Mauricelleen, hän teki pojan jumalakseen, uhrasi hänen tähtensä oikeutetun vihansakin. Hän oli päättänyt, että poika ei saa kärsiä isänsä kunnottomuuden tähden, ja poika oli suurena syynä siihen ylhäiseen käytöstapaan, jota äiti erinomaisella mielenlujuudella noudatti; hän näytti olevan tietämätön kaikesta, ei koskaan moittinut miestään ja oli maailman silmissä tätä kohtaan sama kunnioitettava vaimo kuin ennenkin. Vieläpä ollessaan kahdenkesken miehensä kanssa vaikeni hän ja vältteli selvittelyjä ja riitoja. Tämä porvarillisesti siveellinen ja kunniallinen nainen ei ajatellutkaan rakastajaa eikä kostoa, vaan päinvastoin viha miehensä hurjisteluihin näytti kiinnittäneen hänen yhä lujemmin kotilieden ääreen, jossa hän turvautui poikaansa ja tuli tämän kautta suojelluksi yhtä paljon kuin ankarain periaatteittensakin kautta. Loukattuna, salaten vastenmielisyytensä ja inhonsa odotti hän poikansa iloista tulevaisuutta: hän olisi puhdistava ja pelastava talon. Äidillä oli palava usko hänen voimaansa, ja hän hämmästyi ja tuli aivan levottomaksi, kun tuo ihmeellinen, selittämätön vapistus väliin kulki äkkiä läpi koko hänen ruumiinsa ja sai aikaan ikäänkuin omantunnon vaivoja vanhain rikosten tähden, joita hän ei muistanut.

Se oli Constance, joka taaskin otti puheeksi ne asiat, joista rouva Angelin oli kertonut. Hän näytti hyvin uteliaalta ja osanottavaiselta. Kun tämä hedelmätön naisparka, joka kärsi siitä, että hänellä ei ollut lasta, tunnusti, että jokainen käynti kätilön luona oli vaan uusi pettymys, niin näytti Constance tahtovan lohduttaa häntä ja teki hänelle erään ehdotuksen.

"Sallitteko te, rakas ystäväni, minun tulla jonakin päivänä teidän mukananne? Hän voi ehkä sanoa minulle sen, mitä hän ei tohdi sanoa teille."

Rouva Angelin teki hämmästyneenä hitaan ja kieltävän liikkeen.

"Mitä hyötyä siitä olisi? Te ette saa tietää enemmän kuin minäkään. Minusta olisi ikävää, jos te turhaan kuluttaisitte aikaanne."

"Eikö mitä! Te saatte täydellisesti määrätä minun aikani, kun on kysymyksessä näin vakava asia. Enkä minä kielläkään, että olen hieman halukas keskustelemaan tuon kätilön kanssa; tehän olette kertoneet minulle niin merkillisiä asioita..."

He päättivät vihdoin mennä yhdessä ja määräsivät tätä tarkoitusta varten ensi tuorstain iltapäivän. Silloin lähtevät he yhdessä rouva Bourdieun luokse Miromesnilkadun varrelle.

Samana tuorstaina oli Mathieu matkustanut Pariisiin katsomaan Beauchênen luokse erästä puimakonetta. Kulkiessaan kello kahden aikaan Boëtiekatua pitkin, kohtasi hän Cécile Moineaudin, joka kantoi pientä pakettia. Cécile oli kahdennellakymmenennellä ensimäisellä ikävuodellaan ja vielä laiha, kalpea ja voimaton leikkauksen jälkeen, mutta hänellä ei enään ollut tuskia. Aina siitä asti kuin hän oli ollut muutamia kuukausia heidän luonaan maalla, tunsi Mathieu myötätuntoisuutta häntä kohtaan, ja tämä myötätuntoisuus oli yhä kasvanut siitä lämpimästä säälistä, jota hän oli tuntenut nähdessään Cécilen epätoivon siitä syystä, ett'ei hän koskaan voi tulla äidiksi. Kun Cécile oli päässyt pois sairashuoneesta, otti Mathieu turvatakseen häntä ja hankki hänelle keveää työtä eräältä tehtailijalta, jonka hän tunsi. Cécile sai liisteröidä kartonkeja, ainoa työ, jota hän voi tehdä aina väsyvillä käsillään. Kun hän ei enään ollut nainen, näytti hän lapselta, joka oli pysähtynyt kasvussaan. Hän voi ansaita kartonkityöllään aina kahteen frankiin asti päivässä. Koska hänellä oli hyvin vaikea olo kotonaan vanhempainsa luona ja hänen joka ilta täytyi antaa neljäkymmentä soutaan heille, halusi hän nyt omaa kotia ja uneksi voivansa säästää niin paljon, että voi vuokrata kamarin, jossa hän voisi olla rauhassa ja päästä epäystävällisestä kohtelusta. Mathieu oli päättänyt hämmästyttää häntä jonakin päivänä antamalla hänelle sen pienen rahasumman, jota hän tarvitsi.

"Mihin te menette?" kysyi Mathieu.

Hän hämmästyi hieman ja vastasi sitten vältellen:

"Minulla on asiaa Miromesnilkadun varrelle."

Mutta sitten tuli hän ajatelleeksi, miten hyvä ja auttavainen Mathieu oli ollut, ja hän puhui kaikki. Norine parka oli äskettäin saanut kolmannen lapsensa rouva Bourdieun luona. Se oli taaskin surullinen juttu. Eräs herra oli elättänyt häntä ja vuokrannut hänelle hienon huoneen, sekä ostanut siihen Norinelle omat huonekalut, mutta kun tämä herra sitten oli hylännyt hänet, oli hänen täytynyt myydä omaisuutensa, ja niitten viimeisten kahdensadan frankin avulla, jotka hänellä oli vielä jälellä, oli hän mennyt täysihoitoon rouva Bourdieun luokse, sillä hän pelkäsi lapsenpäästölaitosta, ja siellä oli hän nyt synnyttänyt lapsensa. Mutta kun hänen nyt taas piti jättää kätilö, oli hän aivan turvatonna. Se ei ollut ollenkaan hauskaa, kun hän jo oli lähes kolmenkymmenen yhden vanha.

"Hän ei ole koskaan ollut paha minulle", jatkoi Cécile. "Minä olen käynyt väliin häntä tervehtimässä, sillä minä olen niin pahoillani hänen tähtensä. Tänään vien minä hänelle vähän suklaata. Oh, ette voi ajatellakaan, miten kaunis hänen pieni poikansa on!"

Hänen silmänsä loistivat, ja koko hänen pienet, kalpeat kasvonsa loistivat hellyydestä. Oli oikein ihmeellistä, että leikkausveitsi oli tehnyt tämän Grenellen korttelista olevan katulapsen hienosti tunteelliseksi ihmiseksi, neitseelliseksi lapseksi, jossa sykki äidin sydän, ja niin hennoksi, että hän tuntui voivan musertua pienimmästäkin äänestä, joka oli liian voimakas. Näytti siltä kuin äidillinen vaisto olisi kehittynyt hänessä korkeimpaan määräänsä siitä asti kuin hän itse ei enään voinut tulla äidiksi.

"Mutta onnetonta on, että Norine tahtoo päästä hänestäkin niinkuin kahdesta edellisestä lapsestaankin! Tämä poika on kuitenkin huutanut niin paljon, että Norinen täytyi lopultakin antaa hänelle rintaa. Mutta sen on hän vaan tehnyt tilapäisesti, sanoo hän, sillä hän ei voi nähdä poikansa kuolevan nälkään. Minusta on se liikuttavaa, että vaikka ihminen kerran on äiti, ei hän tahdo pitää lastansa. Ja minä olin suunnitellut kaikki niin hyvin. Niinkuin tiedätte, aijon minä muuttaa pois vanhempaini luota. Minä vuokraisin jotenkin suuren huoneen, ottaisin sisareni ja hänen poikansa luokseni ja opettaisin sisareni leikkaamaan ja liisteröimään kartonkeja; silloin eläisimme me onnellisina me kaikki kolme. Ajatelkaahan, miten iloisesti me tekisimme työtä tietäessämme, että olemme vapaat ja että meitä ei pakoiteta tekoihin, jotka ovat meille vastenmielisiä!"

"No, eikö Norine ollut suostuvainen?" kysyi Mathieu.

"Hän sanoi minulle, että minä olen hullu, ja siinä hän lienee oikeassakin, sillä eihän minulla ole soutakaan, millä vuokraisin huoneen. Oh, jospa vaan tietäisitte, miten se minun mieltäni pahoittaa!"

Mathieu taisteli liikutustaan vastaan ja sanoi tyynesti:

"Yhden huoneenhan nyt aina voi vuokrata. Te kyllä kohtaatte jonkun ystävän, joka teitä auttaa. Mutta sitä minä epäilen, että voitte saada sisarenne pitämään lapsensa; minä tunnen hänen mielipiteensä siinä asiassa. Sehän olisi oikein ihmetyö, jos onnistuisitte."

Cécile katseli kiinteästi Mathieutä. Hän se oli ystävä. Täyttyisikö Cécilen unelma? Vihdoin rohkaisi hän itsensä ja sanoi:

"Ah, te olette niin hyvä meitä kohtaan ... jos te tahtoisitte tehdä minulle sen suuren ilon ja tulla minun kanssani Norinen luokse. Te yksin voitte puhella hänen kanssaan ja saada hänen mielensä kääntymään. Mutta kulkekaamme hitaasti, sillä minä olen niin iloinen, että voin tuskin hengittää!"

Mathieu oli alkanut astella hänen rinnallaan, he kääntyivät Miromesnilkadulle, ja Mathieunkin sydän tykytti heidän mennessään kätilön portaita ylös. Jo kymmenen vuotta! Kaikki, mitä Mathieu oli saanut nähdä täällä, muisti hän nyt niin selvästi kuin olisi ollut täällä eilen, sillä talo ei ollut muuttunut, ja hän oli tuntevinaan samat rasvapilkutkin seinissä ja portaissa.

Tuolla toisen kerroksen huoneessa sai Mathieu vielä selvemmin sen vaikutuksen, että hän oli käynyt täällä eilen. Huone oli aivan entisen näköinen, ja siinä oli samat harmaat tapetit ja sieltä täältä haalitut huonekalut. Kolme rautasänkyä oli aivan samoissa paikoissaan kuin ennenkin, kaksi vieretysten ja kolmas niistä erillään. Yhdessä sängyssä oli pieni, kiinnitetty kapsäkki ja matkalaukku, joita hän ei ensin huomannut, mutta jotka täydensivät yhdennäköisyyden. Ja päivänpaisteisten ikkunain ulkopuolelta, korkean, harmaan muurin takaa kaikuivat samat torventoitotukset läheisestä kasarmirakennuksesta.

Norine istui puettuna sänkynsä laidalla ja antoi rintaa lapselleen.

"Tekö se olette, herra Froment?" huudahti hän tunnettuaan Mathieun. "Te olitte oikein hyvä, kun seurasitte Cécileä tänne. Herra Jumala, mitä kaikkea on tapahtunutkaan siitä, kun viimeksi tapasimme toisemme!"

Mathieu katseli häntä, ja Norine tuntui hänestä hyvin vanhentuneelta ja lakastuneelta, mutta hän näytti kuitenkin vielä sangen hyvännäköiseltä, vaikka olikin lihonnut hieman liiaksi ja oli huolettomammin puettu kuin ennen.

Cécile meni suoraan asiaan.

"Tässä on suklaata. — Minä tapasin herra Fromentin kadulla, ja hän on niin kiltti, häntä huvittaa minun ajatukseni, että me vuokraisimme yhdessä huoneen, jossa sinä ja minä sitten tekisimme yhdessä työtä. Minä pyysin hänen tulemaan tänne puhumaan vähän sinun kanssasi ja koettamaan taivuttaa sinua pitämään lapsesi. Niinkuin näet, ei meidän aikomuksemme ole viekoitella sinua, koska minä puhun suoraan asiasta."

Norine pahastui ja alkoi vastustella.

"No, joko me taas siinä ollaan? Ei, minä en tahdo, että te minua kiusaatte, minä olen muutenkin jo tarpeeksi onneton..."

Mathieu ryhtyi nyt asiaan ja muistutti, että rakastajatarelämä kadottaa loistoaikansa hänen ijällään, että hän vaipuu yhä syvemmälle, jos hän vielä heittäytyy katuelämään. Ja Mathieu näki, että Norine oli tässä suhteessa aivan yhtä mieltä hänen kanssaan. Norine alkoi katkerin sanoin kertoella kevytmielisestä elämästään, aivankuin hän olisi nyt vaan odottanut miehiltä viheliäisyyttä, valheita ja pahoinpitelyä. Siinä oli taas se ankara todellisuus, joissa Pariisin työläisnaisten unelmat tekevät haaksirikon; he ovat turmeltuneita jo tehtaissa ollessaan, koettavat myydä itsensä kalliisen hintaan saadakseen sitä loisteliaisuutta, jota he näkevät rikkaitten kaupunginosain myymäläin ikkunoissa, ja sitten joutuvat he kadulle, kun eivät ole voineet kiristää miehiltä muuta palkkiota kauneudestaan kuin pettyneitä toiveita ja lapsiraukkoja, jotka he sysäävät luotaan raivoissaan siitä, että he ovat tulleet petetyiksi. Norine oli nyt kuohuksissa katkeruudesta, ilman leipää, ilman minkäänlaista ammattitaitoa, ilman nuoruutta ja ilman toivoa. Mutta mitä voisi hän tehdä? Kun kerran on joutunut allikkoon, niin täytyyhän sinne jäädä.

"Niin kyllä, minä olen todellakin suuttunut tähän kirottuun elämään, jota ensin nuorena ollessaan luulee niin hauskaksi, mutta jossa ei edes saada tarpeeksi ruokaakaan, puhumattakaan muusta likaisuudesta. Nyt on aivan kuin kivi olisi kaulassani. Muuten ei tästä elämästä voi päästä erilleen, se odottaa minua, ja minä palaan sen syliin takaisin ja elän sitä, kunnes löytävät minun jostakin nurkasta ja vievät kuolemaan sairashuoneesen."

Nämät sanat lausui hän rajulla kiihkolla, niinkuin nainen, joka äkkiä näkee kovan kohtalon edessään, mutta ei voi sitä välttää.

"Parasta on, että poika kulkee omia teitään ja minä omiani. Siten emme me ole haitaksi toisillemme."

Hänen äänensä alkoi nyt vapista liikutuksesta, ja hänen surulliset kasvonsa muuttuivat sanomattoman lempeiksi. Mathieu kummasteli tätä, hän aavisti, että Norinessa liikkui tunteita, joista hän ei puhunut, ja sentähden kiirehti Mathieu vastaamaan:

"Jos poikanne saa lähteä omia teitään, on pojallanne lyhin tie kuolemaan, nyt kun te olette itse ruvennut imettämään häntä."

Norine suuttui taaskin.

"Onko se minun syyni? Minä kieltäydyin antamasta hänelle rintaa. Te tunnette minun mielipiteeni tämän asian suhteen. Minä suutuin, minä olin vähällä lyödä rouva Bourdieutä, kun hän väkivallalla pani lapsen syliini. Ja sitten huusi poika vielä niin hirveästi nälkänsä vuoksi, tuo lapsiparka, hän näytti niin pahastuvan minun kiellostani, että minä hellyin antamaan hänen imeä ainoastaan vähän, mutta sillä vakaalla aikomuksella, että seuraavana päivänä en sitä enää tee. Mutta seuraavana päivänä huusi poika taas, ja minun täytyi vasten tahtoanikin antaa hänen imeä. Ja tämä kaikki tekee minun entistään onnettomammaksi, sillä nyt lähestyy pian se päivä, jolloin minun täytyy luopua tästä lapsesta niinkuin edellisistäkin."

Kyyneleet tulivat hänelle silmiin. Siinä oli taas sama vanha juttu aviottomasta äidistä, joka lopulta saadaan imettämään lastaan muutaman päivän ajan siinä toivossa, että hän kiintyisi siihen eikä voisi siitä enään erota. Tämä tehdään varsinaisesti lapsen pelastamisen tähden, sillä ei ole ainoatakaan niin hyvää imettäjää kuin oma äiti. Norine oli vaistomaisesti aavistanut tätä paulaa, hän vastusteli, huomautti aivan oikein, että ei kannata alkaa sellaista työtä, koska se kuitenkin myöhemmin täytyy lopettaa. Mutta niin pian kuin hän oli myöntynyt, oli hän kiinni, se hellyyden ja toivojen virta, joka täytti hänen sydämensä, voitti hänen itsekkäisyytensä. Tuo pikku raukka ei ollut kovinkaan raskas sinä aamuna, jolloin hän sai ensi kerran imeä Norinea. Sittemmin oli hän punnittu joka aamu, ja seinään naulattuun paperiin oli merkitty eri painomäärät. Alussa ei tämä juuri ollenkaan huvittanut Norinea, ja hän silmäsi numeroita välinpitämättömästi. Mutta sitä mukaan kuin numerot suurenivat ja osoittivat selvästi, että lapsi kehittyi, alkoi Norine enemmän välittää niistä. Äkkiä aleni paino lapsen pahoinvoinnin tähden, ja siitä asti oli äiti levottomasti odottanut punnitsemisen tulosta, ja kun paino taaskin lisääntyi, naureskeli hän ihastuksesta: tämän painon, tämän kootun voiman sai lapsi hänestä, hänen maidostaan, hänen lihastaan ja verestään. Hän, Norine, täydensi luomistyötä, äidillinen sydän puhkesi vihdoinkin kukkaan hänessä.

"Jos te tahdotte riistää lapselta hengen, niin ei teidän tarvitse muuta kuin kieltäytyä imettämästä häntä", sanoi Mathieu. "Katsokaahan, miten ahnaasti hän syö, tuo pikku enkeli!"

Hän imikin kaikin voimin. Norine purskahti itkemään.

"Herra Jumala, rupeatteko te nyt taas kiusaamaan minua? Luuletteko te, että minä nyt luovun ilolla hänestä? Te pakoitatte minun puhumaan asioista, joitten tähden sitten saan koko yön itkeä ajatellessani niitä. Minä en koskaan ole ollut paha, sen te tiedätte, eikö totta? Kun tätä lasta tullaan noutamaan minulta, tuntuu siltä kuin minulta kiskaistaisiin sydän rinnasta. Oletteko tyytyväiset nyt, te kaksi, kun olen sanonut tämän teille? Mitä iloa teillä nyt on siitä, että olette saattaneet minun näin murheelliseksi, koska yksikään ihminen ei kuitenkaan voi tehdä mitään, vaan lapsi täytyy joka tapauksessa heittää maailmaan, ja minä joudun katuojaan ja makaan siellä, kunnes luuta tulee ja lakaisee minun pois!"

Cécilekin itki, hän suuteli sisartaan, suuteli lasta ja rupesi taas laveasti puhelemaan unelmastaan, miten onnellisiksi he kolme tulisivat suuressa kauniissa huoneessa, jossa he saisivat nauttia kaikkia paratiisin iloja. Pieniä kartonginpalasia ei olisi niinkään vaikea leikellä ja liisteröidä. Kun Norine olisi oppinut taidon, voisi hän ehkä ansaita kolme frankia, koska hän oli niin voimakas ja kunnollinen. Viisi frankia heille yhteensä, eikö se jo ollut koko omaisuus? He voisivat kasvattaa lapsen ja päästä kaikista ikävyyksistä.

Norine, joka väsyi yhä enemmän, antoi houkutella itseään eikä enään vastustanut.

"Te saatte pian minun myöntymään, minä en nyt tiedä sitä enkä tätä, tehkää te, niinkuin tahdotte. Niin, kyllä siitä on minulle suuri ilo, jos saisin pitää pikku lemmikkini!"

Cécile taputti ihastuksissaan käsiään, ja Mathieu sanoi liikutetulla äänellä:

"Te pelastatte hänen ja hän pelastaa teidän."

Mutta samassa tuli huoneesen pitkä, synkkä olento, kuiva ja laiha nainen, jolla oli yrmeät kasvot, laimeat silmät ja vaaleat huulet. Missähän Mathieu oli ennen nähnyt tuon hongankolistajan, jolla ei ollut rintoja eikä lantioita? Äkkiä tunsi hän hämmästyksekseen tuon naisen, se oli Amy, englannitar, jonka Mathieu nyt näki aivan samanlaisena kuin kymmenen vuotta sitten. Hän näytti olevan saman ikäinen kuin silloinkin, samanlainen puku, samanlaisen hitaan välinpitämätön: hän ei edes tainnut sen maan kieltä, johon hän tuli synnyttämään lapsensa. Ja nyt tunsi Mathieu myös tuon pienen, kiinnitetyn kapsäkin ja matkalaukun tuolla sängyssä. Neljännen kerran oli hän synnyttänyt lapsen tässä talossa, ja nyt neljäntenä kertana oli hän samoin kuin ensimmäisenäkin tullut sinne aivan aavistamatta, kahdeksan päivää ennen synnytystä. Maattuaan kolme viikkoa vuoteessa ja toimitettuaan lapsensa löytölastenkotiin, palasi hän aivan tyyneenä takaisin kotimaahansa, astui samaan höyrylaivaan, jolla hän oli tullutkin.

Kun hänen piti lähteä matkakapineittensa kanssa, pidätti Norine hänet.

"Vai niin, te olette suorittanut asianne tuolla alhaalla ja aijotte nyt jättää meidät? Suudelkaa ensin minun pientä poikaani..."

Englannitar suuteli sivumennen äsken syntyneen paljasta, lämmintä päälakea.

"Onnellista matkaa!" sanoi Norine.

"Yes ... hyvästi, hyvästi."

Hän meni matkaansa eikä heittänyt silmäystäkään tähän huoneesen, jossa hän oli kärsinyt. Ja Mathieu ihmetteli nyt niinkuin ennenkin tätä pitkää naista, joka niin vähän näytti luodulta rakkautta varten ja joka niin säännöllisesti teki matkoja Ranskaan synnyttääkseen lapsen höyrylaivan kahden matkavuoron välillä. Kukahan oli isä? Ja mitenkä sydämettömän välinpitämättömältä tuo nainen näytti kotimatkalle lähtiessään, hän ei edes ajatellutkaan hylättyä lastaan!

"Hän tulee synnyttämään puolen tusinaa", sanoi Norine, kun Amy oli poistunut. "Eikä hän opi ranskaakaan näillä lapsivuodematkoillaan; minä olen turhaan kysellyt häneltä, mikä toimi hänellä on Englannissa, mutta en ole voinut saada edes neljää sanaa vastaukseksi. Jos hän on luostarinainen, kuten hän sanoo, niin todistaa se vaan, että kaikkialla voi elää rosvomaisesti. Hänen pitäisi todellakin imettää itse lastaan, jotta hänen ei tarvitsisi tehdä niin usein näitä höyrylaivamatkoja!"

Norine laski leikkiä nyt, hän oli iloinen ja onnellinen, sillä suuri paino oli pudonnut hänen sydämeltään. Ja hän tahtoi välttämättömästi tulla alas lapsi sylissä, saattaa sisartaan ja heidän yhteistä ystäväänsä edes portaita alas. —

Puolen tuntia olivat Constance ja rouva Angelin olleet huoneesen sulkeutuneina rouva Bourdieun kanssa ja heillä oli hänen kanssaan vakava keskustelu. Edellinen oli välttänyt esittelemistä, hän näytteli ainoastaan apuaan tarjoovan ystävättären osaa, joka lähtee mukaan, kun arkaluontoiset asiat ovat kysymyksessä. Mutta tavallisella tarkalla aistillaan vainusi kätilö tulevaa potilasta tuossa uteliaassa naisessa, joka teki niin useita merkillisiä kysymyksiä. Siellä oli äsken ollut kiusallinen kahakka, kun kätilö väsyneenä rouva Angelinin itsepäisyyteen ja nähden, ett'ei hän voi kauvemmin pitää tätä rouvaa petollisissa toiveissa, oli päättänyt sanoa, että minkäänlainen käsittely ei enään häntä auta. Tuo naisparka oli sitten hedelmättömyytensä tähden ollut sulaa kyyneliksi, jotavastoin Constance teki muistutuksia ja pyysi selityksiä hämmästyneenä siitä, että sellaista voi tapahtua heidän ijällään. Silloin oli rouva Bourdieu alkanut ylistellä taitoaan ja kertonut merkillisiä tapauksia, maininnut nimeltään kaksi naista, jotka, vaikka olivatkin täyttäneet viisikymmentä vuotta, olivat hänen käsittelynsä kautta tulleet raskaiksi. Jumalan kiitos, useimmissa tapauksissa oli mahdollisuus auttaa, hän onnistui tavallisesti kahdeksassa tapauksessa kymmenestä, ja ainoastaan erinomaisen harvinaisissa tapauksissa voi hän katsoa itsensä voitetuksi. Rouva Angelin itki vieläkin katkerammin ajatellessaan, että hän kuului tuohon kirottujen pieneen laumaan. Constance koetti turhaan lohdutella häntä ja tunsi itse sydämensä hyvin keventyneeksi tästä keskustelusta. Lapsia voi siis saada vielä viidenkymmenen vanhana, hänellä oli siis vielä kymmenen vuotta jälellä sen tapauksen varalta, että hän muuttaisi mielipiteitään. Ja hän koetti antaa salaa kätilölle viittauksia, jotta tämä armeliaisuudesta yhä pitäisi hänen ystävättäressään toivoa vireillä.

Kun naiset nousivat ylös ja rouva Bourdieu läksi heitä saattamaan ulos, tahtoi hän Constancen toivomuksesta sivellä rouva Angelinia hieman jäniksenkäpälällä ja sanoi:

"Te olette vahvarakenteinen, rouvani, teidän olisi pitänyt voida saada vaikka tusinoittain lapsia. Te olette tosiaankin saanut odottaa liian kauvan, mutta minä olin väärässä äsken, ei koskaan pidä heittää toivoa. Minä olen nyt tullut ajatelleeksi, että sähkö ehkä vaikuttaisi teissä hyvää. Tulkaa pian takaisin taas!"

Mathieu ja Cécile seisoivat vielä portailla vilkkaassa keskustelussa Norinen kanssa, jonka pieni poika oli nukkunut kuin Jeesuslapsi äitinsä rinnoille. He puhuivat juuri huoneen vuokraamisesta, ja silloin tulivat Constance ja rouva Angelin esiin. He hämmästyivät siihen määrään tavatessaan Mathieun tuossa kahden tytön seurassa, että he eivät edes olleet näkevinään häntä. Mutta äkkiä tunsi Constance Norinen; hän tiesi, että Mathieu oli kymmenen vuotta sitten hänen miehensä asiain kanssa tekemisissä. Koko hänen sisällinen ihmisensä kuohahteli vastenmielisyydestä ja hupsumaisia ajatuksia tuli hänen mieleensä. Mitä oli Mathieun tekemistä tässä talossa? Kenenkä oli lapsi, jota tuo tyttö piti sylissään? Toinen lapsi tuli esiin menneisyydestä, hän oli näkevinään sen kapalossa niinkuin tämänkin, hän sekoitti ne keskenään, eikä enään lopulta tiennyt, oliko tämä, jonka hän nyt näki edessään, sama menneisyyden lapsi. Ja koko hänen ilonsa rouva Bourdieun toivehikkaista sanoista oli poissa, hän meni vihasta raivokkaana ulos, häpeissään, aivankuin kaikkein niitten ikävyyksien saastuttamana ja uhkaamana, jotka hän viime aikoina oli tuntenut ympärillään, voimatta itsekään saada selville, mistä tuo jääkylmä tuuli puhalsi.

Mathieu, joka huomasi, ett'ei Norine eikä Cécile ollut tuntenut hunnutettua rouva Beauchênea, puheli yhä tyyneesti edelliselle, että hän hankkii hänelle kehdon, liinavaatteita ja vakinaisen apurahan löytölastenkodista, koska hän tahtoo pitää lapsen luonaan ja imettää itse sitä. Sitten hankkisi hän vielä Norinelle kasvatusapua kolmekymmentä frankia kuukaudessa, ainakin yhden vuoden aikana. Siitä olisi sisaruksille hyvä apu varsinkin alussa. Kun hän vielä sanoi itse ostavansa huonekalut siihen huoneesen, jonka he nyt olivat päättäneet vuokrata, tahtoi Norine suudella häntä.

"Se suutelo ainakin tulee sydämestä. Oh, se on melkein kuin pesisi itsensä puhtaaksi noista muista, kun on tekemisissä sellaisen miehen kanssa kuin te olette. Suutele häntä sinäkin, pikku poika parkani, se tuottaa hänelle onnea!"

Mathieun piti nyt mennä Beauchênen tehtaasen. Boëtiekadulla tuli hän ajatelleeksi ottaa vaunut ja viedä Cécile kotiinsa vanhempainsa luokse, koska hänen muutenkin piti mennä sinnepäin. Mutta Cécile sanoi, että hänen ensin pitäisi mennä sisarensa Euphrasien luokse Carolinekadun varrella. Ja koska tämä katu oli läheisyydessä, antoi Mathieu hänen kuitenkin nousta vaunuihin ja sanoi jättävänsä hänen sisarensa portille.

Vaunuissa oli Cécile niin haltioissaan, niin onnellinen nähdessään unelmansa vihdoinkin toteutuvan, että hän ei tiennyt miten kiittää Mathieutä. Kyyneleet tulivat hänen silmiinsä, hän nauroi ja itki samalla kertaa.

"Mutta älkää te uskoko, herra Froment, että minä olen paha tyttö, vaikka minä näytänkin näin iloiselta, kun pääsen pois vanhempaini luota. Pappa tekee vielä tehtaassa työtä niin paljon kuin hän voi, vaikka hän ei juuri paljokaan siitä ansaitse. Mamma työskentelee myös kotona niin paljon kuin hän jaksaa, vaikka ei hänelläkään paljoa voimia ole. Sitten kuin Victor tuli kotiin sotapalveluksesta, meni hän naimisiin ja hänellä on lapsia; niin, minä luulen, että hänellä on niitä useampia kuin hän voi elättää, sillä rykmentissä näkyy hän menettäneen halun työhön. Vikkelin kaikista meistä on tuo laiska Irma, minun nuorin sisareni, joka näyttää niin hienolta, ehkä sentähden että hän on aina sairas. Te muistatte ehkä, että mamma pelkäsi hänen joutuvan harhateille niinkuin Norinekin. Mutta sellaisesta ei koskaan ole ollut puhettakaan, hän yksin on löytänyt onnensa, hän on kihloissa erään postivirkamiehen kanssa, jonka pään hän on pannut aivan pyörälle ja joka ei ole saanut edes suudella hänen sormen päitäänkään. Minä ja Alfred olemme siis ainoastaan kotona. Hän ... niin, hän on oikea rosvo. Minä sanon suoraan, mitä ajattelen. Näinä päivinä varastikin hän, ja meillä oli täysi syy saada hänet pois poliisin kynsistä. Ja mamma pitää niin paljon hänestä, että antaa hänen ottaa kaikki, mitä minä ansaitsen. Ei, minä olen saanut kaikesta tästä tarpeekseni, varsinkin kun minä pelkään Alfredia, sillä hän uhkaa lyödä minua ja tappaa; hän tietää sen hyvin, että minä olen leikkauksen jälkeen vähällä pyörtyä pienimmästäkin metelistä. Ja koska ei isä eikä äiti tarvitse minua, niin onhan anteeksi annettavaa, että tahdon elää itsekseni rauhassa. Eikö totta, herra Froment, onhan se minun oikeuteni?"

Sitten puhui hän sisarestaan Euphrasiesta.

"Ja rakas sisareni, jos te tietäisitte, millaiseksi hän on tullut leikkauksen jälkeen! Minulla puolestani ei ole mitään valittamisen syytä paitsi se hirmuinen asia, ett'en voi koskaan saada lasta. Minähän voin kävellä ja seisoa ja olen hyvin voimakas, eikä vatsassakaan ole enään mitään kipua, mutta kyllä minä tunnen vieläkin tuon naulan niskassani ja solmun kurkussani, joka uhkaa tukehuttaa minut. Sellaista voi kuitenkin sietää, ja se on koko paratiisi sen viheliäisyyden rinnalla, johon Euphrasie parka on joutunut. Ette voi aavistaakaan, millaisena rauniona hän nyt on, koko hänen perhe-elämänsä on turmeltu, hänen miehensä asuu samassa huoneessa kuin hänkin, yhdessä erään toisen naisen kanssa, joka laittaa ruuan ja hoitaa lapset. Euphrasie itse on tullut kaksikymmentä vuotta vanhemmaksi, hän on vetelä kuin riepu, ei jaksa edes lakaista lattiata. Oh, se on oikein kauheata!"

Kun vaunut pysähtyivät Carolinekadulla, sanoi hän:

"Ettekö tahdo tulla ylös tervehtimään häntä? Voisitte sanoa hänelle jonkun ystävällisen sanan. Se olisi niin hupaista minuunkin nähden, sillä minulla on hänelle ikävää asiaa. Minä luulin että hän voisi tehdä muutamia pieniä kartonkeja niinkuin minäkin, niin että hän saisi ansaituksi edes muutaman soun, mutta nyt hänellä on ollut työ enemmän kuin kuukauden, ja kun hän ei voi saada sitä valmiiksi, niin täytyyhän minun ottaa se pois häneltä."

Mathieu suostui. Tuolla kamarissa kohtasi häntä sitten sydäntä särkevin näytelmä kuin hän koskaan ennen oli nähnyt.

Keskellä tuota ainoata huonetta, jossa perhe sekä söi että nukkui, istui Euphrasie olkituolissa, ja hän näytti pieneltä viidenkymmenen vuotiaalta akalta, vaikka hän vasta oli tuskin kolmenkymmenen vanha; hän oli niin laihtunut ja kuihtunut, että hän näytti hedelmältä, josta äkkiä on puserrettu pois mehu ja joka on jäänyt puuhun kuivamaan. Hänen hampaansa olivat pudonneet pois, ja hänen vielä jälellä olevat haituvansa olivat harmaat. Mutta tuossa ennenaikaisessa vanhuksessa veti erittäinkin huomiota puoleensa uskomaton voimain puute ja se, että häneltä puuttui melkein tykkänään tahto ja työhalu. Hän taisi istua tylsänä ja toimetonna koko päivät voimatta nostaa sormeaankaan.

Kun Cécile oli sanonut hänelle, että tänne oli tullut herra Froment, entinen ensimäinen piirustaja tehtaassa, niin ei hän edes näyttänyt tuntevan Mathieutä. Kun sisar oli sitten lausunut asiansa ja pyytänyt takaisin työtä, jonka hän oli antanut Euphrasielle, vastasi tämä ääretöntä väsymystä todistavalla liikkeellä:

"Niin, herra Jumala, kaikkein noitten pienten pahvipalasten yhteen liisteröimisessä on hirmuinen työ. Minä en jaksa, minä tulen siitä työstä läpimäräksi."

Paksu nainen, joka seisoi siinä tekemässä voileipää lapsille, yhtyi nyt puheeseen sanoen arvonsa tuntevalla äänellä:

"Ottakaa vaan pois työ, neiti Cécile. Hän ei voi saada sitä valmiiksi. Pahvipalat tulevat lopulta likaisiksi, ja silloin ei niitä ehkä enään oteta takaisin."

Hän oli rouva Joseph, neljänkymmenen vuotias leski, joka oli apuihmisenä tässä korttelissa ja jonka Auguste Bénard, Euphrasien mies, oli pyytänyt tulemaan luokseen, ensin pariksi tunniksi aamupäivällä hoitamaan kotia, koska ei hänen oma vaimonsa enään jaksanut vetää edes sukkia lasten jalkaan, laittamaan ruokaa ja lakaisemaan lattiata. Ensi päivinä oli Euphrasie vimmatusti vastustanut sitä, että vieras nainen tulee hänen kotiinsa, hän taisteli, tuli raivoihinsa, melkein sairaaksi siitä, ett'ei itse kyennyt tyydyttämään puhdistushaluaan. Mutta sitä myöten kuin hänen ruumiinsa veltostui, oli hänen täytynyt tyytyä siihen, että vieras vähitellen otti hänen paikkansa. Ja niinkuin usein tapahtuu köyhissä perheissä, joissa on pakko tyydyttää tarpeet suorinta tietä, niin oli rouva Joseph tässäkin perheessä saanut ensin Euphrasien paikan lasten suhteen ja sitten miehen. Sairas oli satunnaisen kiihoituksen kautta tullut sellaiseksi, että hän ei enään voinut olla vaimona miehellensä, ei sittenkään, vaikka hirmuinen mustasukkaisuus antoi hänelle hieman voimia. Ensin oli ollut suuria meteleitä, mutta vähitellen oli tuo silvottu naisparka muuttunut änkyttäväksi, vapisevaksi ja alistuvaksi pieneksi akaksi, joka oli melkein kuin lakaistu pois maailmasta. Silloin oli hän vapaaehtoisesti luopunut aviovuoteesta ja paennut pieneen, pimeään seimeesen pelokkaana ja toivossa saada hautautua sinne kuin haavoitettu eläin. Ett'ei Bénard eikä rouva Joseph olleet pahanluontoisia, sitä todistaa parahiten se, että he pitivät luonaan Euphrasien, tuon hyödyttömän, tiellä olevan olennon, jonka moni muu olisi jo heittänyt kadulle.

"Istutteko te nyt taas keskellä lattiata?" sanoi paksu nainen, joka ketterästi liikkui edestakaisin ja oli joka kerta pakoitettu väistämään tuolia. "Omituista on, ett'ette te voi istua johonkin nurkkaan! Auguste tulee kotiin kello neljä saamaan välipalaa, eikä hän ole tyytyväinen, ell'ei hänen juustonsa ja viinilasinsa ole silloin pöydällä."

Levotonna ja vastaamatta sanaakaan nousi Euphrasie horjuen ylös, ja hänestä oli suurin vaiva maailmassa siirtää tuolinsa vähän tuonnemmaksi. Sitten istui hän taas ja painui kuolemaan asti väsyneenä tuoliinsa.

Juuri kuin rouva Joseph oli saanut juuston pöydälle, tuli sisään Bénard, jonka työpaikka oli aivan läheisyydessä. Hän oli yhä vaan sama iloinen sielu, hän alkoi laskea leikkiä kälynsä kanssa ja oli hyvin kohtelias Mathieulle, jota hän kiitti siitä, että tämä otti osaa hänen vaimoparkansa kohtaloon.

"Herra Jumala, eihän se hänen oma vikansa ole, sen sanon minä hänelle usein. Vika on niitten, jotka leikkasivat hänet sanomatta siitä mitään minulle. Vuoden ajan me melkein uskoimme, että hän oli parantunut, ja nyt te näette, mikä hänestä on tullut. Pitäisi kieltää turmelemasta naista tuolla tavalla, varsinkin kun hänellä on mies ja lapsia eikä hän voi elää koroillaan. Tiedättehän te, mitä he ovat Cécilelle tehneet. Ja sitten vielä yksi, jonka he ovat tehneet kauniiksi, eräs paroonitar, jonka te kyllä tunnette. Hän oli äsken katsomassa täällä. Minä en tahtonut häntä tunteakaan, ajatelkaahan, niin kaunis nainen, ja nyt hän näyttää aivan hirveältä, hän näyttää jo sadan vuoden vanhalta! Ne miehet pitäisi tuomita linnaan kaikesta pahasta, minkä he ovat tehneet meille, sen sanon minä."

Kun hän aikoi istua pöydän ääreen, sattui hän tyrkkäämään Euphrasien tuolia.

"Oletko sinä siinä taas? Minkätähden sinä aina olet tiellä? Kas niin, väistypäs nyt hieman."

Bénard ei ollut niinkään pelättävän näköinen. Mutta Euphrasie rupesi kuitenkin vapisemaan lapsellisesta pelosta, aivankuin häntä olisi uhattu kurittaa. Nyt sai hän voimia laahata tuolinsa aina siihen pimeään nurkkaan asti, jossa hän tavallisesti makasi. Ovi tähän seimeen oli auki, hän pakeni sinne sisään, istui sinne pimeyteen, ja sieltä näytti hän ainoastaan pieneltä, epäselvältä haamulta, vanhalta isoäidiltä, joka vielä saisi monta, monta vuotta odottaa kuolemaansa.

Mathieu tunsi sydämensä kutistuvan, kun hän näki tuon vanhuksille omituisen pelon, tuon vapisevan tottelevaisuuden naisessa, jonka hän muisti ilkeäsisuisena, ankarana ja kovana, aina riidassa vanhemman sisarensa ja sitten miehensä kanssa. Miestään oli hän kauvan pitänyt kurissa. Ja nyt hän itse vapisi, kun miehensä hiemankin oli huonolla päällä. Hän ei ollut enään nainen, vaan pelkkä riepu. Ja tämä leikattu nainen oli vieläkin lääketieteellisissä aikakauskirjoissa mainittuna yhtenä Gauden mestarinäytteen esineenä, tohtori kerskaili yhä vieläkin tästä kunniallisesta työmiehen vaimosta, jonka hän muka oli pelastanut varmasta kuolemasta ja lahjoittanut entistään terveempänä ja voimallisempana takaisin miehelleen ja lapsilleen! Boutan oli oikeassa, hän oli ensin tahtonut odottaa tuollaisten kuuluisain leikkauksien todellista tulosta, ennenkuin hän niistä lausuu mielipiteensä!

Cécile oli liikuttavalla hellyydellä suudellut noita kolmea lasta, jotka kasvoivat Jumalan huostaan heitettyinä tässä onnettomassa kodissa. Kyyneleet tulivat hänen silmiinsä, ja kun rouva Joseph oli antanut hänelle työn takaisin, pakeni hän pois vieden Mathieun mukanaan. Kun he olivat tulleet kadulle, sanoi Cécile:

"Kiitos, herra Froment, nyt minä menen kotiin! Minähän sanoin jo teille, että meidän elämämme tulee paratiisilliseksi siinä rauhallisessa kamarissa, josta minä olen puhunut." —

Mathieu meni suoraan tehtaasen, mutta ei saanut siellä tarkkoja tietoja puimakoneesta, jonka hän oli tilannut useita kuukausia sitten. Hänelle sanottiin, että isännän poika, herra Maurice oli mennyt ulos liikeasioissa eikä kukaan voi antaa pyydettyjä vastauksia, varsinkin kun itse Beauchêneta ei ole näkynyt koko viikkoon. Vihdoin sai hän tietää, että jälkimäinen, joka oli äsken tullut kotiin eräältä matkalta, oli luultavasti rouvansa luona. Hän päätti sentähden mennä Beauchênen kotiin, ei niin paljon puimakoneen tähden, vaan toisen asian tähden, joka oli lähempänä hänen sydäntään: oli nimittäin puheltu siitä, että toinen hänen kaksosistaan, Blaise, saisi paikan tässä liikkeessä. Tämä yhdeksäntoista vuotias nuori mies, joka juuri oli lopettanut lukunsa, aikoi mennä naimisiin erään nuoren varattoman tytön, Marthe Desvignesin kanssa, johon hän oli lapsuudestaan asti ollut rakastunut. Pojan vanhemmat eivät olleet tahtoneet vastustaa tätä rakkautta, sillä he löysivät hänessä oman, entisen suruttomuutensa. Mutta jotta poika voisi mennä naimisiin, täytyi hänelle ensin saada paikka. Ja Denisen, toisen kaksosen jatkaessa opinnoitaan erikoiskoulussa, oli Beauchêne tarjonnut paikkaa Blaiselle iloisena siitä, että voi täten antaa "kitsaille sukulaisilleen", joiksi hän heitä kutsui, todistuksen kunnioituksestaan.

Kun Mathieu vietiin Constancen keltaiseen salonkiin, oli tämä siellä juomassa teetä rouva Angelinin kanssa. He olivat juuri äsken palanneet kätilön luota. Beauchênen odottamaton palaaminen oli varmaankin vaikuttanut häiritsevästi heidän keskusteluihinsa. Beauchêne oli ollut tekevinään pienen matkan ja tuli nyt kotiin käytyään yöllisillä tervehdyksillä satunnaisten ystävättäriensä luona, ja hän väsytti molemmat naiset kovalla äänellä puhutuilla valheillaan sekä oli vielä hieman hutikassa, sopersi puhuessaan, ja hänen silmälautansa olivat punaiset.

"Hyvää päivää, rakas ystäväni", huudahti hän, "minä kerron juuri näille naisille olostani Amiensissa. Sieltä saa erinomaista ankkapasteijia."

Kun Mathieu puhui hänen kanssaan Blaisesta, alkoi Beauchêne vakuutella ystävyyttään; asia oli päätetty, tuo nuori mies voi tulla koska tahansa, hän voisi ensin työskennellä Morangen johdolla, niin että hän saisi yleissilmäyksen liikkeen käynnistä. Beauchêne puhkuili, syljeskeli, haisi tupakalta, väkijuomilta ja myskiltä, joita hajuja hän aina toi mukanaan kotiin porttojensa luota. Vaimo hymyili hänelle kuten tavallista vieraiden läsnä ollessa, mutta kun rouva Angelin käänsi pois päänsä, oli Constancen katse täynnä inhoa.

Beauchênen puhellessa liian paljon ja tunnustaessa, että hän ei tiedä, miten puimakoneen laita on, näki Mathieu, että Constance kuunteli levotonna. Se, että Blaise tulisi liikkeesen, oli jo saanut hänen vakaviin ajatuksiin; nyt vaivasi häntä miehensä tietämättömyys töitten kulusta, ja sitten sukelsi taas esiin Norinen kuva, Constance pelkäsi, että herrat taaskin olivat jonkinlaisessa salaliitossa. Mathieu huomasi hänen ajatuksensa ja rupesi nyt puhumaan Gauden leikkauksien kauniista tuloksista, hän kertoi kohtauksestaan Cécilen kanssa sekä käynnistään Euphrasien luona. Naiset kauhistuivat, mutta Beauchêne näkyi suuresti nauttivan noista arkaluontoisista yksityisseikoista, joista hän pakoitti rakkaan sukulaisensa kertomaan. Äkkiä huudahti Constance helpotuksesta:

"Oh, tuolla on Maurice!"

Siellä tuli sisään hänen poikansa, jumala, hänen kaiken hellyytensä ja ylpeytensä esine, kruununprinssi, josta huomenna tulisi kuningas, joka pelastaisi uhatun kuningaskunnan ja antaisi hänen istua sivullaan kimaltelevassa sädekehässä. Hänen mielestään oli poika kaunis, iso, vahva, voittamaton kuin satujen ritari. Kun Maurice kertoi, että hän oli edullisella tavalla sopinut eräästä ikävästä kaupasta, johon hänen isänsä oli taitamattomasti sekaantunut, oli Constance jo näkevinään hänen korvaavan tappiot ja voittavan voittoja. Ja hänen riemunsa tuli täydelliseksi kun hän kuuli Mauricen lupaavan, että puimakone on valmis lopulla viikkoa.

"Sinun pitäisi juoda kuppi teetä, rakkaani. Sinä väsytät liiaksi aivojasi, ja tee tekisi sinulle hyvää."

Maurice suostui ja lisäsi sitten iloisesti:

"Tiedätkö, eräs omnibus oli äsken ajaa minun päälleni Rivolikadulla."

Constance tuli kalman kalpeaksi ja hänen täytyi panna kuppi kädestään. Suuri Jumala, voisiko satunnainen tapaus murskata hänen onnensa? Taaskin tunsi hän luissaan ja ytimissään saman jääkylmän, salaperäisen pöyristyksen...

"Hupsu", sanoi Beauchêne, "sehän oli poika, joka näytti omnibukselle pitkän nenän, koska hän nyt on tässä kertomassa asiasta. Maurice parka, sinulla on kovin omituinen äiti. Mutta minä tiedän, kuinka vankaksi olen tehnyt sinut, ja minä olen levollinen sinun puolestasi, kuten näet."

Rouva Angelin ja Mathieu istuivat samassa vaunussa kotimatkallaan Janvilleen; he olivat kahdestaan. Rouva Angelin purskahti ilman mitään näkyvää syytä itkuun, pyysi sitten anteeksi ja sanoi uneksivalla äänellä:

"Kun ihmisellä kerran on lapsi ja hän menettää sen, niin senhän täytyy olla hirmuisen surullista. Mutta hänellä on kuitenkin ollut lapsi, joka on kasvanut, joka on vuosikaudet tuottanut verratonta, sanomatonta onnea. Mutta kun lasta ei ole koskaan ... oi, sellaista kärsimystä, sellaista surua! Ennen mitä tahansa kuin tällaista tyhjyyttä!"

Chantebledissa Mathieu ja Marianne yhä rakensivat, loivat ja synnyttivät lapsia. Ja niinä kahtena vuotena, jotka nyt taas olivat kuluneet, voittivat he elämän taistelussa kuolemaa vastaan perheen alituisen lisääntymisen ja viljavan maan avulla, joka oli koko heidän elämänsä, heidän ilonsa ja voimansa. Intohimo puhalteli kuin kuuma tuuli, tämä jumalallinen intohimo teki heidät hedelmällisiksi, sillä he osasivat rakastaa, he osasivat olla hyviä ja terveitä, ja heidän tarmonsa sai aikaan muun, heidän toimeliaisuutensa, heidän tyyni kestäväisyytensä siinä välttämättömässä työssä, joka luo ja järjestää maailman. Mutta näinäkään kahtena vuotena eivät he ilman ainaista taistelua voittoa voittaneet. Mutta voitto tuli yhä suuremmaksi ja varmemmaksi aina sen mukaan kuin valloitettu alue laajeni. Ensi ajan pienet murheet olivat kadonneet, nyt oli vaan ohjattava kaikkea ymmärryksellä ja oikealla tavalla. Pohjoisessa, ylämaalla, Mareuilin ja Lillebonnen talonpoikaistalojen välillä oli kaikki maa ostettu, siellä ei ollut kantoakaan, joka ei olisi kuulunut heille; siellä oli noin kahden sadan hehtaarin suuruinen metsä, joka muodosti aaltoilevain viljapeltojen lisäksi satavuotisia puita kasvavan puiston. Mathieun mielestä ei sitä ole jätettävä käyttämättä hyödyksi ja pidettävä ainoastaan koristuksena; hän yhdisti sentähden aukinaiset kentät toisiinsa teillä ja päästi sinne karjansa, ja karjanhoito menestyi erinomaisesti. Elämän arkki siellä kohisi, se lisääntyi sadoilla elukoilla, jotka pian etsivät majansa mahtavain puitten siimeksessä. Nyt sai syntyä kuinka monta lasta tahansa, maito kohisi koskina, lukemattomat elukat vaatettaisivat ja elättäisivät heidät. Kypsien viljapeltojen vieressä suhisivat synkät metsät vavahdellen siitä ikuisesta kylvöstä, joka nousi idulle sen siimeksessä sädehtivän auringon alla. Ja ostamatta oli ainoastaan yksi maakappale, viimeiset nummet itäpuolella, ja silloin olisi kuningaskunta täydellinen. Siinä oli palkka entisistä kyynelistä, ensimäisen vaikean ajan hivuttavista murheista.

Sillä välin kuin Mathieu täydensi valloitustaan, oli Mariannella ilo naittaa ensimäisen lapsensa, ja hän itse oli raskaana ja lähellä synnytystään. Niinkuin maa, oli hänkin hedelmällinen, vieläpä hedelmäin kypsymisen aikanakin, jolloin hänestä itäneet vesat vuorostaan alkoivat tehdä siementä. Yhdeksäntoista vuotiaan Blaisen naiminen hurmaavan, kahdeksantoista vuotiaan tytön kanssa — heidän rakkautensa, raitis kuin toukokuun aamu, oli herännyt Chantebledin kukkaisilla metsäteillä heidän ollessaan kahdentoista vuotiaita — muodostui ääretöntä toivoa täynnä olevaksi rakkaaksi juhlaksi. Kahdeksan muuta lasta oli läsnä: suuret veljekset, Denis, Ambroise ja Gervais, jotka olivat lopettamaisillaan lukunsa, Rose, vanhin neljäntoista vuotias sisar, josta näkyi tulevan kukoistava kaunotar, Claire, joka vielä oli lapsi, Grégoire, joka juuri oli alkanut koulunsa, ja molemmat nuorimmat lapset, Louise ja Madeleine. Lähikylistä kokoontui sinne kansaa katsomaan tuota iloista siskoparvea, joka seurasi isoa veljeään pormestarin luokse. Siinä oli kaunis kulkue, kukkia, keväänraittiita kasvoja, onnea, joka liikutti kaikkein sydämiä. Väliin kun Fromentin perhe läksi johonkin kylään markkinoille, oli teillä sellaista liikettä, ratsain, vaunuilla, polkupyörillä ja lisäksi vielä kaikuvaa naurua ja liehuvia hiuksia, että kansa pysähtyi katsomaan tätä kaunista näytelmää ja sanoi: "Nyt tulee sotajoukko!" aivankuin kaikki olisivat arvelleet, että heitä ei voi kukaan vastustaa, että koko seutu kuului valloittajan oikeudella heille, koskapa heitä syntyi aina yksi lisää joka vuosi. Ja näitten kahden viimeisen vuoden kuluttua synnyttikin Marianne taas tyttären, ja tämä hänen kymmenes lapsensa kastettiin Margueriteksi. Ja kun Mathieu näki hänen parantumisensa jälkeen hymyilevänä ja pieni tyttösensä sylissään, suuteli hän innokkaasti häntä tuntien voitonriemua kaikkien huolien ja tuskien jälkeen. Taaskin lapsi, taaskin enemmän rikkautta ja valtaa, uutta voimaa maailmaan, uusi sarka kynnetty huomista varten.

Hedelmällisyyden suuri ja hyvä työ levisi yhä, kiitos siitä maalle ja naiselle, voittaen kuoleman, luoden elinehtoja jokaiselle uudelle lapselle, taistellen, tehden työtä, yhä synnyttäen enemmän elämää ja enemmän toivoa.

V

Oli kulunut kaksi vuotta. Näitten kahden vuoden kuluessa saivat Mathieu ja Marianne vielä lapsen, pojan. Samalla kertaa kuin perhe lisääntyi, laajeni myöskin Chantebled kaikilla niillä nummimailla, jotka olivat itäpuolella, aina Vieux-Bourgin kylään asti. Mutta nyt olikin viimeinen pala ostettu, koko maatilan valloitus oli vihdoinkin loppuun saatettu: noitten useitten satojen ennen viljelemättömäin maitten, jotka Séguinin isä ensin oli ostanut rakentaakseen sinne ruhtinaallisen linnan. Nyt olivat nämät maat päästä päähän hedelmälliset, ihmisten loppumattomat ponnistukset olivat synnyttäneet sinne ennen aavistamattoman hedelmällisyyden, ja ainoastaan Lepailleurin pieni alue, jota tämä ei suostunut myymään, oli kivisenä ja surumielisenä, kuivana kohtana tällä viheriällä kentällä. Elämä tunki voitonrikkaana eteenpäin, hedelmällisyys laajeni päivänpaisteessa, työ loi ehtimiseen kaikista esteistä huolimatta, korvasi tappiot ja vuodatti joka hetki maailman suoniin enemmän voimaa, terveyttä ja iloa.

Blaise, jolla nyt oli pieni, kymmenen kuukauden vanha tyttö, oli viime talvesta asti asunut konetehtaan piirissä, samassa sivurakennuksessa, jossa hänen äitinsä oli synnyttänyt Gervaisin maailmaan. Charlotte, hänen vaimonsa, oli hurmannut Beauchênen perheen vaaleanverevällä, nuorekkaalla kauneudellaan, niin että Constance itse oli ehdottanut, että he rupeisivat niin läheisiksi naapuruksiksi. Rouva Desvignes oli todellakin kasvattanut molemmat tyttärensä Charlotten ja Marthen hyvin viehättäviksi naisiksi. Kun hänen miehensä oli kuollut jättäen hänet huonoihin varoihin, oli hän muuttanut takaisin kotiseudulleen Janvilleen ja antautunut siellä tykkönään tyttäriensä opettamiseen. Koska hän tiesi, että he olivat melkein ilman myötäjäisiä, oli hän antanut heille mitä huolellisimman kasvatuksen siinä toivossa, että tämä auttaisi heitä pääsemään naimisiin, mikä todellakin oli jo toteutunut toiseen tyttäreen nähden. Ystävälliset suhteet oli solmittu hänen ja Fromentin perheen välillä, lapset leikkivät yhdessä, ja se lapsellinen rakkausromaani, joka johti Blaisen ja Charlotten avioliittoon, oli alkanut näistä leikeistä. Kun Charlotte oli kahdeksantoista vuotiaana mennyt naimisiin, oli hänen neljäntoista vuotias sisarensa tullut Rose Fromentin erkanemattomaksi ystävättäreksi, ja Rose oli yhtä kaunis kuin Marthekin ja yhtä tummaverinen kuin Marthe vaaleanverinen. Charlotte oli hyvin taitava pienten muotokuvain maalaamisessa — hätäkeino, jos joutuu köyhyyteen, sanoi hänen äitinsä — ja hän oli maalannut kauniin medaljongin Constancesta, ja se ystävällisyys, jolla Constance kohteli häntä, oli suureksi osaksi seurauksena hyvästä kasvatuksesta, jonka Charlotte oli saanut.

Blaise, joka oli perinyt Fromentien luomishalun ja työinnon, oli pian tullut hyväksi avuksi Mauricelle sittenkuin tämä — oltuaan pienen aikaa Morangen opissa — oli ryhtynyt liikehommiin. Maurice, jota hurjisteleva isänsä aina vähemmässä määrässä auttoi, oli vaatinut, että nuori pari saisi asua sivurakennuksessa, jotta hän voisi milloin tahansa tavata Blaisen, ja äiti, joka kaikessa teki poikansa tahdon mukaan, oli kunnioittavasti alistunut noudattamaan hänen toiveitaan. Constancella oli rajaton luottamus poikansa suurenmoisiin lahjoihin. Huolimatta sairaalloisuudestaan nuorempana oli tämä poika kuitenkin suoriutunut erittäin hyvin opinnoissaan, sillä vaikka hänellä tosin oli hieman hidas ajatuksen juoksu, oli hän sen sijaan hyvin ahkera. Hän puhui vähän, ja sentähden kuvitteli äiti häntä itseensä sulkeutuneeksi neroksi, jonka teot vihdoin saavat maailman hämmästymään. Ja kun Maurice oli viidentoista vuotias, sanoi Constance häntä katsellen ja ihailevalla äänellä: "Oi, miten hyvä pää hänellä on!" Ja Blaise otettiin luonnollisesti liikkeesen ainoastaan välttämättömäksi sijaiseksi, halvaksi palvelijaksi, kädeksi, joka täyttää kaikkitietävän ja kaikkivaltiaan isännän tahdon. Maurice oli nyt niin vahva, niin huomiota herättävä, ja hän yritti kohottaa liikettä siitä rappiotilasta, johon isä sen oli saattanut; hän oli tulossa tuoksi jumalalliseksi "ainoaksi pojaksi", josta Constance oli uneksinut ja jota hän itsekkäässä suuruudessaan oli niin monta vuotta valmistellut!

Mutta sitten tuli salaman isku. Blaise ei ollut ilman epäröimistä suostunut muuttamaan tuohon sivurakennukseen, sillä hän tiesi, että häntä aijottiin käyttää tottelevaisena hammasrattaana. Mutta kun hänen tyttärensä oli syntynyt, teki hän rohkean päätöksen ja ryhtyi taisteluun aivankuin isänsäkin ajatellen, että ehkä hänellekin tulee suurilukuinen perhe. Eräänä aamupäivänä, kun hän meni saamaan määräyksiä Mauricelta, sai hän itse Constancelta tietää, että tämä oli estänyt poikansa nousemasta vuoteesta, koska hän oli väsynyt unettoman yön jälkeen. Constance ei kuitenkaan näyttänyt liiaksi levottomalta, sillä olihan Maurice vaan hieman väsynyt, sillä molemmat nuoret miehet olivat viime viikkoina tehneet työtä kuin orjat saadakseen suoritetuksi erään suuren tilauksen, joka sai aikaan paljon puuhaa koko tehtaassa. Toiselta puolen oli Maurice ollut niin varomaton, että oli jäänyt illalla erääsen vetoiseen suojukseen, jossa koeteltiin uutta konetta. Illalla tuli häneen ankara kuume, ja heti lähetettiin noutamaan tohtori Boutania. Levotonna taudin nopeasta kiihtymyksestä, tahtoi Boutan pitää seuraavana päivänä lääkärien neuvottelun, kaksi muuta lääkäriä saapui paikalle, ja heidän mielipiteensä oli sama kuin Boutaninkin. Mauricella oli ankara keuhkokuume. Beauchêne oli poissa matkoillaan kuten tavallista. Huolimatta lääkärien vakavista kasvoista ja omasta yhä kasvavasta levottomuudestaan, toivoi Constance kuitenkin itsepintaisesti, että hänen poikansa, sankari, jumala, joka oli hänelle välttämätön omaa elämäänsä varten, ei ole vaarallisesti sairastunut eikä kuolinvuoteessaan. Mutta kaksi päivää tämän jälkeen kuoli Maurice äitinsä syliin, samana yönä, jolloin sähkösanomalla kutsuttu Beauchêne saapui. Tämä kaikki oli kuitenkin vaan voimattoman veren viimeinen heikkoneminen, veren, joka oli heikonnettu jo lähteessään, keskinkertaisilla luonnonlahjoilla varustetun ihmisen äkkinäinen katoaminen, ihmisen, joka terveestä ulkonäöstään huolimatta oli jo lapsesta asti ollut sairas. Mutta millainen isku tämä oli äidille, millainen isälle, joitten kaikki suunnitelmat nyt menivät myttyyn! Ainoa perillinen, teollisuuden ruhtinas, josta he itsepintaisessa itsekkäisyydessään olivat niin paljon uneksineet, meni pois kuin varjo, ja heidän kätensä syleilivät tyhjyyttä. He olivat lapsettomat.

Blaise oli yhdessä vanhempain kanssa Mauricen vuoteen pääpuolessa, kun tämä kello kahden aikaan aamulla kuoli, ja niin pian kuin hän voi sen tehdä, sähköitti hän kuolemasta Chanteblediin. Jo kello yhdeksän tuli Marianne kalpeana ja liikutettuna pihalle ja huusi Mathieutä.

"Maurice on kuollut! Herra Jumala, ainoa lapsi ... ihmisparat!"

He olivat molemmat syvästi liikutettuja, he olivat tuskin tietäneet hänen olevan sairaanakaan.

"Minä menen pukeutumaan", sanoi Mathieu, "ja sitten matkustan minä kymmenen junalla Pariisiin. Minun täytyy osoittaa heille osanottavaisuuttani."

Marianne päätti seurata mukana, vaikka hänellä oli kahdeksas kuukausi menemässä. Häntä olisi vaivannut, ell'ei hän olisi voinut osoittaa sukulaisilleen osanottavaisuuttaan; hehän olivat joka tapauksessa olleet hyviä Blaiselle ja hänen nuorelle rouvalleen. Ja tämä onnettomuus teki todellakin surullisen vaikutuksen Marianneen. Kun aviopuolisot olivat sijoittuneet junaan, äkkäsivät he Lepailleurin puolisot ja heidän poikansa Antonin, jotka matkustivat samassa vaunussa.

Mylläri luuli, että Fromentit matkustaisivat johonkin juhlatilaisuuteen, koska he matkustivat noin yhdessä, mutta kun hän sai tietää, että kysymyksessä oli surun ilmaisu, sanoi hän:

"No, sittenhän se on ihan päinvastoin. Mutta joka tapauksessa on hauskaa päästä täältä ihmisten joukkoon..."

Aina siitä asti kuin Mathieun oli onnistunut saada koko suunnaton maatila viljelykseen, kohteli Lepailleur tätä herrasmiestä jonkinlaisella kunnioituksella. Mutta vaikka hän ei voinutkaan kieltää saavutettuja tuloksia, ei hän kuitenkaan antanut perään, hän näkyi virnistelevän nyt salaisesti ja odottavan jonkinlaista maanjäristystä, joka saisi hänen ennustuksensa toteutumaan. Hän ei tahtonut myöntää olleensa väärässä, hän sanoi aina tietävänsä jotakin ja että vielä jonakin kauniina päivänä saadaan nähdä maanviljelijän ammatin olevan viheliäisintä kaikista ammateista, sittekuin maa, se lutka, oli niin tyhjiin imetty, ett'ei se enää tahtonut antaa mitään itsestään. Muuten saihan hän kostaa sillä, että piti omanaan tuon laihan, viljelemättömän maapalstan, aivankuin vastalauseena sen ympärillä olevia viljamaita vastaan. Tieto tästä teki hänen pilkalliseksikin.

"Niin", sanoi hän kerskuvalla äänellä, "me matkustamme myös Pariisiin ... me saatamme tätä nuorta herraa sinne."

Hän osoitti poikaansa Antoninia, punatukkaista kahdeksantoista vuotiasta nuorukaista, jolla oli isänsä pitkulaiset kasvot, vaikka veltommat, ja leuka muutamain harvain, värittömäin partakarvain peittämä. Hän oli puettu kuin kaupungin herra: silinterihattu päässä, käsineet ja sininen kaulaliina. Saatuaan Janvillen ihmettelemään koulussa saavuttamaansa edistystä, oli hän nyt alkanut ilmaista sellaista vastenmielisyyttä kaikkeen ruumiilliseen työhön, että isä oli päättänyt tehdä hänestä pariisilaisen, kuten hän sanoi.

"Vai niin, te olette nyt siis tehnyt päätöksenne", sanoi Mathieu, joka tunsi asiat.

"Niin, minkätähden minä pakoittaisin hänen orjan työhön otsansa hiessä ilman pienintäkään toivoa koskaan rikkaaksi pääsemisestä? Ei isäni enkä minäkään ole koskaan voinut säästää soutakaan tuon kirotun myllyn käyttämisestä. Ja meidän viheliäisillä pelloillamme on enemmän kiviä kuin viljaa. Ja koska hän nyt on lukumies, niin onhan parasta, että hän saa pitää tahtonsa ja koetella onneaan Pariisissa. Ainoastaan kaupungissa voi edistyä."

Rouva Lepailleur, joka ei voinut irroittaa silmiään pojastaan ja ihaili tätä nyt yhtä paljon kuin hän ennen oli ihaillut miestään, sanoi nyt vuorostaan autuaallisen näköisenä:

"Niin, hän on saanut apulaisen paikan asianajaja Rousseletin luona. Me olemme vuokranneet hänelle pienen huoneen, minä olen pitänyt huolta huonekaluista ja liinavaatteista, ja tänään on suuri päivä, sillä illalla panee hän ensi kerran maata siellä, sittenkuin me kaikki kolme ensin olemme syöneet päivällistä jossakin hienossa ravintolassa. Oi, miten iloinen minä olen, kun hän nyt pääsee alkuun!"

"Ja hänestä tulee ehkä vielä ministeri", sanoi Mathieu hymyillen. "Kuka tietää? Kaikki on mahdollista."

Siinä näkyi taas maaseutuväestön tavallinen tulviminen kaupunkiin, heidän kuumeentapainen kiihkonsa saada äkkiä kootuksi itselleen rikkautta; itse vanhemmatkin riemuitsivat lähdöstä ja saattoivat karkuria kappaleen matkaa ylpeässä innossaan saada hänen kauttaan kohota askeleen. Tämä riemukulku sai hymyilemään Chantebledin omistajan, herrasmiehen, joka päinvastoin oli muuttunut talonpojaksi: myllärin poika meni Pariisiin, jotavastoin hän itse oli palannut maan, kaiken voiman ja kaiken uudestisyntymisen äidin turviin.

Antonin purskahti nauruun.

"Ministerikö! Ei, se virka ei minua juuri puoleensa viekoittele, se on liian vaikea. Mieluimmin tahdon minä ansaita miljoonan saadakseni sitten levätä."

Lepailleurit nauroivat ääneensä tuolle suurelle sukkeluudelle. Oh, se poika menee vielä pitkälle, se on varma!

Marianne, joka oli istunut ääneti ja ajatellut surutaloa, jonne hän aikoi mennä, tahtoi kuitenkin sanoa pari sanaa hänkin ja kysyi sentähden, minkätähden ei pikku Thérèse saanut olla mukana juhlassa. Lepailleur vastasi yrmeästi, että hän ei ollenkaan tahdo vaivaa kuusivuotisesta penikasta, joka ei vielä ole edes oppinut ihmisten tapoja. Tuo tyttö olisi mielellään saanut jäädä sinne, missä hän oli, sillä hän oli saanut koko talon ylösalaisin. Kun Marianne oli toista mieltä ja sanoi, että hän harvoin on nähnyt niin iloista ja hyvälahjaista pikku tyttöä, vastasi rouva Lepailleur hiljaisella äänellä:

"No niin, kyllä hänellä päätä on, mutta tyttöjä ei voi kuitenkaan missään tapauksessa lähettää Pariisiin, ne täytyy vaan naittaa, ja siitä on paljon suruja ja se maksaa paljon rahaa. Mutta älkäämme puhuko siitä nyt, sillä tänään on ilon päivä!"

Pariisin pohjoisella rautatienasemalla nieli kansan joukko Lepailleurit, ja he katosivat.

Kun vaunut olivat pysähtyneet Orsaykadulle Beauchênen talon ulkopuolella, huomasivat Mathieu ja Marianne Séguinin vaunut jalkakäytävän vieressä. Lucie ja Andrée istuivat vaaleissa puvuissa vaunujen ikkunan ääressä odottamassa. Kun Fromentit lähestyivät porttia, näkivät he Valentinen tulevan ulos kiirehtivän näköisenä. Mutta kun hän oli tuntenut Fromentit, muuttuivat hänen kasvonsa surullisen näköisiksi ja hän lausui:

"Mikä kauhea onnettomuus ... ainoa lapsi!"

Ja sitten tuli sanoja tulvimalla.

"Te olette niinkuin minäkin kiirehtineet tänne, se on luonnollista. Ajatelkaahan, minä sain hetki sitten sattumalta tietää onnettomuudesta. Ja sellainen onni sitten, tyttäreni olivat jo puetut ja minä pukeuduin parhaallaan mennäkseni vihkiäisiin ... ystävämme Santerren orpana menee naimisiin erään diplomaatin kanssa. Tätä tilaisuutta varten olin varannut koko aamupäiväni. Vaikka vihkiminen toimitetaan neljännestä yli yhdentoista, en minä epäillytkään, vaan ajoin tänne, ennenkuin lähdemme kirkkoon ja minä kävin luonnollisesti yksin sisällä, minun tyttäreni istuvat vaunuissa odottamassa. Me tulemme vähän liian myöhään vihkiäisiin. Saatte nähdä ... nuo surulliset vanhemmat ruumiin vieressä, joka vielä on sängyssä ... kaikki on hyvin kauniisti järjestetty ... se on sydäntäsärkevää."

Mathieu katseli häntä ja ihmetteli, ett'ei hän ollut enemmän vanhentunut; näytti siltä kuin hän olisi kuivannut kiihdyttävän elämänsä liekissä. Mathieu oli kuullut puhuttavan siitä hajoomistilasta, missä hänen kotinsa nyt oli. Séguin eli nyt julkisesti yhdessä Noran, entisen opettajattaren kanssa, joka oli katsonut parhaaksi, että Séguin varusti hänelle oman pienen kodin, ja siellä asui hän nyt siitä asti kuin elämä Antinkadun varrella oli tullut häirityksi. Rakastajattarensa luona oli Séguin päättänyt ottaa vastaan Mathieunkin, kun tämä tulisi allekirjoittamaan kauppakirjaa koko Chantebledistä. Ja siitä asti kuin Gaston oli ruvennut kadetiksi Saint-Cyrin sotakouluun, oli Valentinella kotona suuressa talossaan ainoastaan molemmat tyttärensä, ja hävitys tuli siellä yhä täydellisemmäksi.

"Parasta on", sanoi Valentine, "että Gaston pyytää lomaa ollakseen läsnä hautajaisissa, sillä minä en ole varma, onko hänen isänsä silloin Pariisissa. Ystävämme Santerre lähtee myöskin huomenna pienelle matkalle. Eivät ainoastaan kuolleet lähde pois; se on hirveätä, miten paljon eläviäkin ihmisiä katoo. Eikö totta, rouvani, että elämä on hyvin surullista?"

Hänen kasvonsa vavahtelivat. Monta kuukautta oli hän jo huomannut, että välit rikkoutuvat, sillä Santerre oli ollut viekkaissa valmisteluissa, hän hautoi salaista suunnitelmaa, jota Valentine ei vielä tuntenut. Mutta sitten teki hän syvää uskonnollisuutta ilmaisevan liikkeen ja sanoi:

"Me olemme Jumalan hallussa."

Marianne, joka hymyili molemmille vaunuissa istuville tytöille, vaihtoi puheenainetta.

"Mitenkä he ovat kasvaneet ja voimistuneet! Andrée on hurmaava. Kuinka vanha on Lucie? Hän on varmaankin pian naimisiin kelvollinen."

"Vielä mitä!" huudahti Valentine. "Hyvä on, ett'ei hän kuullut teitä, sillä silloin olisi hän sulannut kyyneleiksi. Hän on seitsentoista vuotias, mutta ymmärrykseltään on hän vasta kahdentoista. Tiedättekö, aamulla itki hän ja kieltäytyi tulemasta näihin vihkiäisiin, hän sanoi, että hän tulee sellaisesta sairaaksi. Hän puhuu aina päätöksestään mennä luostariin. Kolmentoista vuotias Andrée on paljon enemmän naismainen. Mutta hän on yksinkertainen kuin pieni karitsa. Väliin hän ihan hermostuttaa minua."

Hän nousi vaunuihin ja pusersi juuri Mariannen kättä jäähyväisiksi, kun hän huomasi Mariannen olevan raskaana.

"Oh, miten ajattelematon minä olen, minähän en edes kysy, kuinka te voitte. Teillä on kahdeksas kuukausi, eikö ole? Ja siitä tulee teille yhdestoista lapsi. Se on hirmuista, hirmuista! Mutta koska se on välttämätöntä teidän terveydellenne, niin... Ah, noita ihmisparkoja tuolla, heidän kotinsa tulee todellakin sitä ikävämmäksi!"

Kun vaunut olivat vierineet pois, tulivat Mathieu ja Marianne ajatelleeksi käydä sivurakennuksessa, ennenkuin menevät Beauchênen luokse, sillä voisivathan heidän lapsensa siellä antaa heille joitakin tietoja. Mutta ei Blaise eikä Charlotte ollut kotona. He tapasivat ainoastaan palvelijattaren, joka hoiti Bertheä, pikku tytärtä. Hän ei ollut nähnyt herraa sittenkuin eilen, herra oli ollut tuolla ylhäällä ruumiin luona. Rouva oli myöskin aamulla mennyt sinne, ja hän oli antanut määräyksen, että Berthe on tuotava sinne kahdentoista aikaan saamaan rintaa, niin että hänen ei itse tarvitsisi tulla alas. Mariannen kummasteleviin kysymyksiin vastasi palvelijatar:

"Rouva otti mukaansa värilaatikon. Minä luulen, että hän maalaa muotokuvan nuoresta herrasta, joka on kuollut."

Kun Mathieu ja Marianne kulkivat tehtaan pihamaan ylitse, ahdisti heitä se haudan hiljaisuus, joka nyt vallitsi tässä suuressa työn kaupungissa, missä muulloin oli niin paljon pauhinaa. Kuolema oli äkkiä tehnyt vaikutuksensa sinnekin, ja kaikki toiminta oli kerrassaan pysähtynyt, koneet olivat kylminä ja mykkinä, työpajat hiljaisina ja autioina. Ei ääntäkään, ei ihmissieluakaan, ei höyrypilveäkään, joka muuten oli kuin tämän talon hengitystä. Kaikki oli kuollutta isännän kuoltua. Ja heidän ahdistuksensa lisääntyi vielä enemmän, kun he tulivat suureen rakennukseen; kaikkialla oli autiota, portailla synkkä hiljaisuus, ja tuolla ylhäällä olivat kaikki ovet avoinna aivankuin asumattomassa, aikoja sitten hylätyssä talossa. Eteisessä eivät he tavanneet ainoatakaan palvelijaa. Salonki näytti tyhjältä ja pimeältä, kirjaillut musliiniuutimet peittivät tykkänään ikkunoita, nojatuolit olivat asetetut puoliympyrään aivankuin vastaanottopäivinä, jolloin odotettiin paljon vieraita. Vihdoin kohtasivat he ihmisolennon, tumman miehen, joka käveli hitaasti edestakaisin huoneessa. Se oli Morange, joka oli saapunut tänne saatuaan kuulla kauhean uutisen. Hän näytti luulevan olevansa kotonaan, hän oli tullut aivan tylsäksi ja päästään pyörälle ainoan pojan kuolemasta, se muistutti häntä luultavasti oman tyttärensä hirveästä kuolemasta. Hänen haavansa olivat auenneet, hänen kasvonsa olivat tuhkanharmaat, hän tallusteli ehtimiseen edestakaisin, unehtui sinne, otti kaiken surun omakseen.

Mutta kun hän näki tulijat, lausui hänkin samat sanat, jotka olivat kaikkein huulilla:

"Tällainen hirveä onnettomuus ... ainoa lapsi!"

Hän likisti heidän käsiään, hän kuiskaili, puheli, että surun murtama rouva Beauchêne oli hetkeksi poistunut, ja Beauchêne ja Blaise olivat joissakin puuhissa tuolla alhaalla. Sitten alkoi hän taas kävellä edestakaisin aivankuin houruinhuonelainen kopissaan ja viittasi seuraavaan huoneesen, jonka ovet olivat auki.

"Hän makaa tuolla, sängyssä, jossa hän kuoli."

Se oli Mauricen makuuhuone. Paksut uutimet oli laskettu alas, jotta olisi tullut pimeä. Vuoteen vieressä paloi vahakynttilöitä, jotka levittivät lempeää valoansa vainajan kalpeille, vakaville kasvoille. Hän ei ollut muuttunut, ainoastaan laihempi. Kädet olivat ristissä, ja niitten välissä ristiinnaulitun kuva. Ruusuja oli siroteltu peitteelle. Niiden tuoksu yhteydessä palaneen vahan hajun kanssa oli tukahduttava. Huone oli muuten hiljainen ja pimeä, ainoastaan vuode oli valaistu, eikä ilman löyhähdyskään pannut vahakynttiläin korkeita, suoria liekkejä värähtelemään.

Kun Mathieu ja Marianne olivat tulleet sisään, huomasivat he erään verhon takana miniänsä Charlotten, joka istui siellä piirustuslauta polvillaan ja piirusti pienen lampun valossa vainajan ruusujen keskellä lepäävää päätä. Charlotte oli noudattanut vainajan äidin palavaa toivomusta, vaikka tämä olikin kolkkoa työtä kaksikymmen vuotiaalle nuorelle rouvalle. Hän oli istunu siellä jo kolme tuntia ja työskennellyt ahkerasti, sillä hän tahtoi suorittaa hyvin tehtävänsä. Kun Mathieu ja Marianne lähestyivät, ei hän tahtonut puhutella heitä vaan kumarsi ainoastaan keveästi päätään. Mutta hänen poskensa muuttuivat värikkäimmiksi, hänen silmänsä leimusivat, ja kun Mathieu ja Marianne palasivat takaisin salonkiin katseltuaan hetken surullisina vainajaa, jatkoi hän työtään, yksinään kuolleen kanssa, ruusujen ja palavain vahakynttiläin keskessä.

Salongissa käveli Morange yhä vaan edestakaisin kuin eksyksiin joutunut varjo. Marianne, joka ei saanut väsyttää itseään istahti oven luokse. Ei kukaan lausunut sanaakaan, he odottivat vaan surullisina pimeäin huoneitten tukahduttavassa hiljaisuudessa. Kymmenen minuutin kuluttua tuli uusia vieraita, eräs herra ja nainen, joita he eivät ensin tunteneet. Morange kumarsi heille tylsän näköisenä. Kun nainen ei päästänyt herran kättä, vaan johti häntä kuin sokeaa huonekalujen välitse, jotta hän ei kompastuisi niihin, huomasivatkin he ne Angelineiksi. Nämät olivat talvella myyneet Janvillessä olevan talonsa ja muuttaneet Pariisiin, kun heille ensin oli tapahtunut uusi onnettomuus; he olivat nimittäin menettäneet melkein kaiken pienen omaisuutensa erään suuren liikkeen vararikossa. Rouva oli hakenut itselleen paikkaa ja päässyt yleisen lastenkodin tarkastajaksi, jolloin hänen oli käytävä niitten äitien luona, jotka saivat avustusta, pitää silmällä heidän lapsiaan ja laatia kertomukset niistä; ja kaikkien näitten pienokaisten kaitseminen oli, niinkuin hän itse surullisesti hymyillen sanoi, jonkinlaisena lohdutuksena hänelle, jonka hedelmättömyyttä ei nyt enään voinut epäillä. Kipeäsilmäisen miehen oli täytynyt laata kaikesta työnteosta, hän eli nyt ainoastaan surrakseen mennyttä elämäänsä.

Lyhyillä askelilla, aivankuin olisi johtanut lasta, talutti rouva Angelin miehensä Mariannen luokse ja pani hänen istumaan nojatuoliin Mariannen viereen. Angelinilla oli vielä jälellä reipas musketöörin käytös, mutta hänen kasvoillaan asui levottomuus, ja neljänkymmenen neljän vuotiaana oli hän jo harmaahapsinen. Ja minkälainen muisto oli tämä niille, jotka muistivat tuon nuoren, kauniin avioparin, joka surutonna retkeili Janvillen metsäpoluilla vapaine rakkauksineen!

Pitäessään Mariannen käsiä omissaan ei rouva Angelinkaan löytänyt muita sanoja kuin nuo synkät:

"Mikä kauhea onnettomuus ... ainoa lapsi!"

Ja kyyneleet täyttivät hänen silmänsä eikä hän voinut istua, ennenkuin oli ollut hetken sisällä vainajan ruumiin luona. Kun hän tuli takaisin, tukahutti hän nenäliinalla itkuaan ja vaipui sitten nojatuoliin Mariannen ja miehensä väliin, joka istui siinä liikkumatta silmäparat jäykkinä. Ja sitten syntyi taas tässä kuolleessa talossa hiljaisuus, eikä sinne kuulunut enään hälinää sammuneesta, autiosta ja jääkylmästä tehtaastakaan.

Vihdoin tuli Beauchêne Blaisen seurassa sisään. Hän näytti kymmentä vuotta vanhemmalta sen iskun johdosta, joka häntä oli kohdannut. Näytti siltä kuin taivas olisi äkkiä sortunut hänen päälleen. Ylpeässä itsekkäisyydessään ja huviensa pyörteessä ei hän ollut hetkeäkään ajatellut sellaisen sortumisen mahdollisuutta. Hän ei ollut koskaan tahtonut kuulla puhuttavankaan siitä, että Maurice oli sairaalloinen, sellainen ajatus oli kuin murhayritys hänen omaa terveyttään vastaan, hänen omaa varmaa vakaumustaan vastaan siitä, että hän voi olla ainoastaan voimakkaan lapsen isä. Hän luuli, ett'ei onnettomuus voi häntä voittaa. Ja ensi isku oli näyttänyt kuitenkin hänen olevan heikon kuin nainen, säännötön elämä ja sielunvoimain vähitellen tapahtunut tylsistyminen oli heikontanut hänen ja vienyt häneltä kaiken vastustusvoiman. Hän oli poikansa ruumiin ääressä itkenyt kuin lapsi kaikkein kunnianhimoisten unelmainsa ja tyhjiin rauenneitten suunnitelmainsa perikatoa. Salama oli iskenyt alas, ja nyt oli kaikki mennyttä. Yksi ainoa hetki oli riistänyt häneltä elämän, koko maailma tuli mustaksi ja autioksi. Ja nyt oli hän kuin pelon lamauttama, hänen paksut kasvonsa olivat turvonneet itkusta ja hänen silmälautansa raskaat ja punaiset.

Kun hän huomasi Fromentit, meni hän horjuen heitä vastaan, kädet syleilyyn valmiina, ja itku oli tukahduttamaisillaan hänen äänensä.

"Ah, ystäväni, mikä kauhea onnettomuus! Enkä minä ollut edes paikallakaan! Kun minä tulin kotiin, oli hän tajuttomassa tilassa, hän ei enään tuntenut minua. Mitenkä tämä on mahdollista? Niin terve ja voimakas poika! Minä luulen uneksivani ja luulen, että hän vielä nousee ylös ja lähtee tehtaasen minun kanssani."

Mathieu ja Marianne syleilivät häntä ja surkuttelivat hänen suurta onnettomuuttaan. Äsken kotiutuneena hurjasteluistaan, ehkä vielä juopuneena, oli häntä vastassa tämä kauhea suru. Hänen kyynelten kostuttama partansa haisi vielä tupakansavulta ja myskiltä.

Sitten syleili hän Angelineja, joita hän tuskin tunsikaan.

"Ah, ystäväni, tällainen kauhea isku, tällainen kauhea isku!"

Blaisekin tuli esiin tervehtimään vanhempiaan. Vaikka hän oli valvonut koko yön, olivat hänen silmänsä kirkkaat ja hänen kasvonsa nuoruuden kukkeat. Mutta kyyneleitä vieri hänen poskilleen, sillä yhteinen, jokapäiväinen työ oli liittänyt hänet Mauriceen.

Ja taaskin syntyi hiljaisuus. Morange käveli yhä edestakaisin kuin unissakulkija, eikä hänellä näyttänyt olevan aavistustakaan siitä, mitä hänen ympärillään tapahtui. Beauchêne katosi ja tuli pian takaisin kirjoitettu lista kädessä. Hän käveli ensin vähän aikaa edestakaisin, mutta istahti sitten kirjoituspöydän ääreen, joka oli tuotu pois Mauricen huoneesta. Hän oli niin vähän tottunut suruun, että hän vaistomaisesti tunsi tarvetta päästä muihin ajatuksiin; sentähden alkoi hän selailla osoitekalenteria kirjoittaakseen kutsumuskortteja. Mutta hänen silmänsä hämärtyivät, ja hän kutsui luokseen Blaisen, joka nyt tuli salonkiin käytyään katsomassa vaimonsa piirustamista. Nuori mies asettui kirjoituspöydän viereen ja saneli nimiä matalalla äänellä, ja sitten kuului tässä syvässä hiljaisuudessa ainoastaan tuota säännöllistä, yksitoikkoista nimien lausuntaa.

Minuutit kuluivat vitkaan. Vieraat odottivat yhä Constancea. Ruumishuoneesen aukesi tapeettiovi, ja äänettömästi tuli Constance sinne sisään kenenkään tietämättä, että hän oli tullutkaan sinne. Hän oli kuin aave, joka tuli pimeydestä vahakynttiläin keveään valoon. Hän ei ollut vielä voinut itkeä, hänen kasvonsa olivat kalpeat, vääristyneet, jäykistyneet kylmästä raivosta. Hän ei alistunut kohtalon iskun alle, päinvastoin tuntui siltä kuin hän olisi uhmaillut, hänen pieni vartalonsa näytti kasvaneen. Mutta häntä ei ollut suru yllättänyt valmistautumattomana: hän oli heti tuntenut odottaneensa sitä, vaikka hän vielä minuuttia ennen kuolemantapausta ei ollut tahtonut uskoa sitä. Se oli ollut kuukausmäärät salassa hänen sydämensä syvyydessä, ja nyt oli tuo salaperäinen aavistus äkkiä muuttunut hirveäksi todellisuudeksi. Hän ymmärsi noita kuiskailevia sisällisiä ääniä, tuon jääkylmän puistutuksen, tuon synkän ja levottoman kaipuun sen johdosta, että hänellä ei enään ollut lasta. Uhkaus oli toteutunut, järkähtämätön kohtalo oli tahtonut, että tämä ainoa poika, tämä uhatun liikkeen pelastaja, tuleva raharuhtinas, jonka vallan äidin ylpeys olisi jakanut hänen kanssaan, lakaistiin pois kuin kuihtunut lehti. Maa aukeni äidin jalkain alla, ja hän syöksyi syvyyteen. Pahinta oli se, ett'ei hän voinut itkeä, raivo oli polttanut hänen kyyneleensä, hänen hellä äidinsydämensä oli kuin myrkytetty siitä asti kuin hän oli menettänyt lapsensa.

Hän lähestyi Charlottea, asettui hänen taakseen ja katseli kuolleen poikansa profiilia kukkien keskellä. Mutta vielä ei hän itkenyt. Hän katseli kuolinvuodetta, täytti silmänsä tällä surullisella näyllä, siirsi sitten silmänsä takaisin paperille aivankuin katsoakseen, paljoko hänellä vielä oli jälellä rakastamastaan pojasta, muutamia liituviivoja sittenkuin maa huomenna ottaa hänet ainiaaksi helmaansa. Charlotte tunsi Constancen selkänsä takana, hän säpsähti ja käänsi päätään. Charlotte oli pelästynyt eikä lausunut sanaakaan. Yhden ainoan silmäyksen he vaan vaihtoivat. Mitenkä sydäntäsärkevää lieneekään ollut äidistä nähdä näitten hautajaisvalmistelujen keskellä, tämän vainajan kasvojen edessä, nuo hellät, terveet, kukoistavat kasvot, jotka näyttivät nuorelta, säteilevältä tulevaisuuden tähdeltä kultaisten suortuvain keskellä.

Nyt kuuli Constance muutamia sanoja, jotka kuiskattiin salongissa aivan oven vieressä ja jotka selvästi kuuluivat tänne. Hän seisoi yhä liikkumattomana Charlotten selän takana, ja Charlotte oli taaskin alkanut jatkaa työtään. Constance kuunteli jännitettynä, mutta ei näyttäytynyt vielä, vaikka hän jo oli nähnyt Mariannen ja rouva Angelinin, jotka istuivat oven suussa, melkein oviverhojen poimuissa.

"Ah", sanoi rouva Angelin, "sillä äitiparalla oli kuin joku aavistus. Minä näin, että hän oli hyvin levoton, kun minä uskoin hänelle surulliset salaisuuteni. Minun toivoni on rauennut. Ja kun kuolema nyt on täyttänyt tehtävänsä tässä talossa, ovat hänenkin toiveensa rauenneet."

Syntyi hiljaisuus. Sitten sai uusi ajatusten yhteys rouva Angelinin kysymään:

"Ja teille tulee taas perheen lisäys ensi kuussa? Se on siis yhdestoista, ja molempain keskosten kanssa olisi se kolmastoista. Yksitoista lasta; tuo luku ei ole tasainen, te saatte kyllä täyden tusinan."

Hän unohti olevansa surutalossa, ja vieno hymyily väreili hänen huulillaan, aivankuin tuollainen hedelmällisyys olisi riistänyt aseet hänen salaiselta kateudeltaan.

Mutta Marianne ei ollut samaa mieltä.

"Ei, kahdettatoista ei enään tule. Ajatelkaa sitäkin, että minä olen neljänkymmenen yhden vuotias. Minun aikani on jo laata, minä olen näytelmäni näytellyt. Nyt on minun poikaini ja tyttärieni vuoro saada lapsia."

Constance tunsi uuden raivon puuskauksen, joka poltti hänen kyyneleensä. Jos hän katsoi hieman sivullensa, voi hän nähdä tämän kymmenen elossa olevan lapsen äidin, joka pian synnyttäisi yhdennentoista ja esiintyi tässä kuolon majassa syli tulvillaan vielä syntymätöntä elämää. Hän oli yhä vaan nuori ja hänessä kukoisti ilo, terveys ja ääretön toivo. Ja nyt kun Constance itse oli menettänyt ainoan poikansa, istui tuo toinen aivan kuolinvuoteen läheisyydessä, tuo loppumattomain satojen jumalatar, ijankaikkisesta hedelmällisyydestä tulvillaan.

"Muuten unohdatte te", sanoi Marianne hymyillen, "että minä jo olen isoäiti. Katsokaa tuonne! Se on perääntymismerkki minulle..."

Hän viittasi Charlotten palvelijattareen, joka käskyn mukaan toi tänne pikku Berthen, jotta rouvan ei tarvitsisi tulla alas antamaan hänelle rintaa. Tyttö ei uskaltanut mennä kaikkein noitten surevain joukkoon, vaan jäi salongin ovelle. Mutta lapsi huitoili pienillä pulleilla käsillään ja nauroi. Ja Charlotte, joka kuuli hänen tulleen, nousi nopeasti, kulki keveillä askelilla läpi salongin viedäkseen pienokaisen mukanaan saliin saamaan rintaa.

"Miten kaunis tuo lapsi on!" sanoi rouva Angelin. "Tuollaiset pikku olennot ovat kuin kukkia, he levittävät ympärilleen valoa ja terveyttä, missä ikinä he näyttäytyvätkään."

Constance oli kuin salaman iskun musertama. Puolipimeässä, jossa vahakynttiläin valot loistivat kuin tähdet, kuoleman ja raskaan ruusujen tuoksun turmelemassa ilmassa, oli lapsi kuin raikas tuulahdus keväästä ja elämästä. Siinä oli uusi lisä hedelmällisten äitien voitoille: lapsen lapsi, Marianne hedelmällisenä lapsensa kautta. Marianne oli hymyillen sanonut olevansa isoäiti. Mutta hän tuli kaksi kertaa kauniimmaksi, kaksi kertaa majesteetillisemmaksi sen virran kautta, joka oli tulvinut hänestä ja joka leviäisi loppumattomiin asti. Ja kirveen isku kajahti vieläkin kolkommalta Constancen sydämessä; puu oli juuresta hakattu poikki, ainoa vesa leikattu, hänestä ei enään mitään nousisi idulle.

Vielä hetken seisoi hän yksinään tässä hävityksessä, tässä huoneessa, jossa olivat hänen poikansa jäännökset. Sitten päätti hän mennä salonkiin. Kaikki nousivat ylös tuon jääkylmän haamun edessä, he suutelivat häntä ja heitä puistatti kosketus hänen jääkylmiin poskiinsa, joita ei mikään veri lämmittänyt. Kaikkein mielet valtasi syvä sääli, niin kauhistuttava oli Constancen tyyneys. He tavoittelivat lohduttelevia sanoja, mutta Constance esti heidät siitä pienellä, jyrkällä huomautuksella.

"Kaikki on mennyttä", sanoi hän. "Entä sitten? Mikä on mennyttä, se on mennyttä."

Rouva Angelin itki, ja Angelinkin kuivaili kankeita, sumuisia silmäparkojaan. Marianne ja Mathieu pitivät Constancen käsiä omissaan ja itkivät. Mutta Constance oli kivettynyt niinkuin ennenkin, hän ei voinut itkeä, hän ei huolinut lohdutuksesta ja puheli vaan yksitoikkoisesti:

"Se on mennyttä, ei kukaan voi antaa häntä minulle takaisin, eikö niin? Minun elämälläni ei enään ole mitään arvoa, kaikki on mennyttä, mennyttä!"

Mutta hänen täytyi pysyä maltillisena, sillä vielä oli odotettavissa paljon vieraita. Mutta vielä oli hän saapa pistoksen sydämeensä. Beauchêne, joka Constancen sisään tullessa oli ruvennut uudestaan itkemään, ei nähnyt nyt itse kirjoittaa. Hänen kätensä vapisi, hänen täytyi nousta ylös kirjoituspöydän äärestä, heittäytyi nojatuoliin ja sanoi Blaiselle:

"Istu tuohon ja jatka!"

Ja Constance näki Blaisen istahtavan poikansa kirjoituspöydän ääreen, ottavan hänen poikansa paikan, kastavan kynänsä mustepulloon ja kirjoittavan samoin kuin hän oli niin usein nähnyt Mauricenkin kirjoittavan, aivan kuin Maurice itse. Tämä Blaise, Fromentin vanhin poika. Vainaja parka ei ollut vielä haudattu, ja jo tuli yksi Fromenteista hänen paikalleen aivankuin mehukas kasvillisuus valloittaa lähellään olevan aution kentän. Ja Constance tunsi tämän elämän virran vieläkin uhkaavammaksi, sillä se lainehti hänen ympärillään ja tahtoi valtaansa kaiken: isoäidit olivat vielä raskaina, miniät jo imettivät, pojat valloittelivat hallitsijattomia kuningaskuntia. Ja hän oli yksinään, hänellä ei ollut muuta kuin kelvoton, turmeltunut miehensä, ja tuo puolihupsu Morange, joka tuolla käveli edestakaisin, oli täydellinen kuva hänen viheliäisyydestään, sillä Morangekin oli eroitettu ainoasta tyttärestään. Ei ääntäkään kuulunut tyhjästä, kylmästä tehtaasta; tehdaskin oli kuollut.

Kahden päivän perästä oli suuret hautajaiset. Tehtaan viisisataa työmiestä oli mukana saattamassa vainajaa viimeiseen leposijaansa, ja kaikenlaista ylhäisöä oli muodostamassa surusaaton. Suurta huomiota herätti se, että eräs vanha työmies, Moineaud, tehtaan vanhin, kantoi paarivaatetta; sitä pidettiin hyvin liikuttavana, vaikka tuo kunnon mies laahasi jalkoja perässään ja näytti tylsältä ja menehtyneeltä mustissa vaatteissaan. Kun tultiin haudalle, puhutteli Mathieutä eräs vanha nainen, joka oli tullut ulos eräästä surusaattueen vaunuista.

"Minä näen, ystäväni, että te ette tunne minua."

Mathieu teki liikkeen aivankuin olisi anteeksi pyytänyt. Se oli Sérafine, yhä pitkä ja hoikka, mutta niin kuihtunut ja vanhentunut, että hän näytti satavuotiaalta, satujen vanhalta vallastaan eroitetulta kuningattarelta. Mathieu ei olisi koskaan voinut odottaakaan niin nopeaa rappeutumista; Sérafinen ylpeä, punahiuksinen kauneus oli näyttänyt voivan uhoitella aikaa.

"Ah, ystäväni", sanoi Sérafine, "minä olen kuolleempi kuin tuo vainaja, joka nyt haudataan. Tulkaa jonakin päivänä minun luokseni kotiin pakisemaan hieman. Te olette ainoa mies, ainoa uskottu, jolle voin kertoa kaikki."

Arkku laskettiin alas, nuorat kitisivät, ja sitten kuului kumea, pieni sysähdys, viimeinen. Beauchêne, joka nojautui erääsen sukulaiseensa, katseli tätä sammunein katsein. Constance, jolla oli ollut kolkkoa rohkeutta seurata mukana, oli nyt aivan itkettynyt ja pyörtyi. Hän kannettiin pois, vietiin tyhjään kotiinsa, ikuisesti tyhjään kotiin, joka muistutti sellaisia loihdittuja maita, joissa ei mitään kasva. Maa oli ottanut omansa takaisin.

Mutta Chantebledissä Mathieu ja Marianne yhä rakensivat, loivat ja synnyttivät lapsia. Ja niinä kahtena vuotena, jotka nyt olivat kuluneet, olivat he voitokkaita elämän ikuisessa taistelussa kuolemaa vastaan, ja nyt oli heidän voittonsa täydellinen. Séguin oli pala palalta luovuttanut koko maatilan, ja Mathieu oli sen kuningas, kiitos siitä viisaille keinoille, joita hän oli sen valloituksessa käyttänyt. Se rikkaus, jota laiskuri oli halveksinut ja tuhlannut, joutui ahkeran työmiehen käteen. Ainoastaan Lepailleurin pieni, viljelemätön osa oli siellä todistamassa tästä ihmetyöstä, inhimillisestä työstä, joka oli saanut nämä hiekkaiset ja saviset erämaat hedelmällisiksi ja joitten sadot tästälähin elättivät kokonaisen pienen, onnellisen kansan.

Ja Mathieun lopettaessa valloitustaan oli Mariannella onni näiden kahden vuoden kuluessa nähdä poikansa Blaisen tyttären syntyvän, ja hän itse oli vielä raskaana, synnyttämässä vielä yhden lapsen maailmaan. Mahtavan puun oksat alkoivat jakautua tullakseen sitten loppumattomiin asti monilukuisiksi, aivankuin kuninkaallinen tammi, joka varjollaan peittää suuren alan maata. Lastenlapset, lastenlasten lapset, koko tuo polvesta polveen yhä laajeneva perhe alkoi pitkän jononsa. Ja varovaisella ja hellällä kädellään kokosi Marianne vielä ympärilleen nuo yksitoista ensimäisestä pesäkunnasta, molemmista vanhemmista, kaksosista Blaisesta ja Denisestä, jotka jo olivat yhdenkolmatta vuotiaita, viimeksi syntyneesen, hentoon, tuskin vielä elävään olentoon asti, jonka ahnaat huulet imivät hänestä melkein verenkin. He näyttivät pihamaalla valloilleen päästetyiltä varsoilta, jotka eri tavalla laukkasivat toistensa perässä. Marianne tiesi kyllä, että hän ei voi heitä aina pitää ympärillään, mutta hän oli onnellinen, jos kaksi tai kolmekin jäisi kotiin, ja hänen täytyi ehkä tyytyä siihen, että nuorimmat, jotka eivät voineet saada paikkaa kotona, lähtisivät valloittamaan maata lähiseudulta. Maa-alueen laajentaminen oli välttämätöntä, vaikkakin Blaise oli asunut jo pari vuotta kaupungissa, konetehtaan luona, ja hänen veljensä olivat jo valloittamassa muita aloja. Koska heitä oli monta, niin tulisivat he voimakkaiksi; maailma kuului heille. Heidän vanhempansakin olivat tunteneet itsensä jokaisen uuden lapsen syntyessä voimakkaammiksi. Kukin lapsi oli lähentänyt heitä toisiinsa. Se, että he suurista murheista huolimatta olivat aina voittaneet, se oli seuraus heidän rakkaudestaan, heidän työstään, heidän sydämensä ja tahtonsa ainaisesta kehityksestä. Hedelmällisyys on suuri valloittaja, se synnyttää rauhallisia sankareita, jotka panevat maan valtansa alle ja kansoittavat sen. Ja kun Marianne näitten kahden vuoden kuluttua oli synnyttänyt yhdennentoista lapsensa, pojan, joka sai nimekseen Nicolas, suuteli Mathieu vaimoaan kiihkeämmin kuin tavallista iloiten kaikkien surujen ja murheitten voitosta. Taaskin lapsi, taaskin enemmän rikkautta ja valtaa, uutta voimaa maailmaan, uusi sarka kylvetty huomispäivää varten.

Ja yhä vaan sama suuri ja hyvä työ, hedelmällisyyden työ, laajeni maan ja naisen kautta, voittaen kuoleman, luoden uusia elinehtoja jokaiselle uudelle lapselle, rakastaen, tahtoen, taistellen, tehden kärsimyksissäänkin työtä, synnyttäen alituiseen yhä enemmän elämää ja yhä enemmän toivoa.