SISÄLLYS:

I. Vanhempain luona. II. Perhe joutuu petkutuksen uhriksi. III. Kun Samuelin piti kulkea vapaamatkustajana junassa. IV. Ilman työtä ja rahaa. V. Poliisioikeudessa. VI. Köyhien työläisten parissa. VII. Professori Stewart'in luona. VIII. Pillastunut hevonen. IX. Rohkeus työn palkinto. X. Fairviewissä. XI. Juhlivia miljoonainomistajia. XII. Jälleen poliisin kynsissä. XIII. Pako poliisin avulla. XIV. Lapsi ja murtovaras. XV. Tohtori Vincen luona. XVI. Samuelista tulee kirkonpalvelija. XVII. Käynti miss Glady Wygantin luona. XVIII. Tohtori Vincen kanssa keskustelussa. XIX. Uusi käynti miss Gladyn luona. XX. Jälleen Charlie Swiftin luona. XXI. Samuel hankkii todistuksia. XXII. Tohtori Vince osottautuu mahdottomaksi. XXIII. Mr Wygantin luona. XXIV. Pyhän Matteuksen kirkon sakaristossa. XXV. Samuel esiintyy kirkkoneuvostossa. XXVI. Kun Samuel aikoi mennä naimisiin neiti Gladyn kanssa. XXVII. Kehoitus Pyhän Matteuksen kirkon jäsenille. XXVIII. Käynti poliisin luona. XXIX. Sanomalehtiuutinen ja varotus. XXX. Samuel sosialistikokouksessa. XXXI. Katukokous.

I. Vanhempain luona.

— Samuel, sanoi vanha Efraim, etsikää, ja te löydätte!

Nämä sanat hän oli kirjoittanut Samuelin äidin pienelle valokuvalle, joka riippui Samuelin makuuhuoneen, vanhan ullakkokamarin seinällä. Ja niin kasvoi Samuel tietoisena siitä, että hänkin oli etsijä. Mitä hänen tulisi etsiä ja miten, se oli hänelle epätietoista — se sisältyi etsimiseen. Vanha Efraimkaan ei voinut antaa paljon tietoja, sillä etsijät olivat lähteneet länteenpäin, jo ennenkuin hän oli asettunut farmilleen; ja Samuelin äiti oli kuollut hyvin nuorena, ennenkuin hänen miehensä oli ehtinyt omistaa muuta kuin hänen uskonsa alkuperusteet. Samuelin tiedot näistä asioista rajoittuivat siis siihen, että etsijät olivat lämpimästi jumalaapelkääviä miehiä ja naisia, mutta että he olivat katkaisseet siteensä vallitseviin kirkollisiin yhdyskuntiin, kun eivät voineet hyväksyä näitten oppeja. Heidän mielestään oli jokaisen ihmisen velvollisuus itse lukea jumalansanaa ja kulkea sen osoittamaa tietä.

Siten oppi poika käsittämään elämän, ei hiljaiseksi ja rauhalliseksi, vaan seikkailurikkaaksi. Täytyy etsiä, lakkaamatta etsiä; sillä tavalla avautui hänelle lopuksi totuuden tie. Hän voi lukea tämän innon äitinsä kasvoista, jotka yksinkertaisessa valokuvassakin näyttivät kauneilta ja hienoilta. Vanhalla Efraimilla oli joskus hämyhetkinä tapana puhua äidistä, ja silloin kyyneleet vierivät hänen poskilleen. Yhden ainoan vuoden yhdessäolo oli ollut kylliksi antamaan hänen elämälleen aivan uuden suunnan, siitäkin huolimatta, että hän oli yli keski-ikäinen leskimies, jolla oli kaksi lasta. Hän oli tullut työnjohtajaksi suurelle metsänhakkuupaikalle kauas vuoristoon.

Samuel oli aina pitänyt isäänsä vanhana miehenä; vauhko hevonen oli vaikeasti loukannut vanhaa Efraimia, ja siitä pitäen oli hän nopeasti alkanut vanhentua. Hän oli jättänyt tukinhakkuun; ei ollut kestänyt kauvaa, ennenkuin seutu oli puhdistettu metsistä. Nyt olivat vuoret paljaat, ja väestö oli ryhtynyt muilla töillä elättämään itseään.

Samuelin lapsuus oli ollut yksitoikkoinen ja ankara. Talvi oli tähän vuorierämaahan tullut aikaisin. Järvet menivät jäähän, lumi tukki tiet, ja sitten täytyi heidän elää kesäisillä ansioillaan ja sillä metsänriistalla, minkä Samuelin puoliveljet, Dan ja Adam, onnistuivat metsästyksellään hankkimaan. Mutta nyt oli kaikki muuttunut ja unohtunut, sillä järven päässä oli hotelli, ja seudulla runsaasti rahoja. Ei enää kannattanut tehdä heinää vuorenrinteiltä, vaan paljon kannattavampaa oli muuttaa omaisineen ullakolle ja vuokrata pois huoneensa. Muutamat naapurit muuttivat vanhat latonsakin makuuhuoneiksi ja ilmoittivat kaupungin sanomalehdissä vuokralaisia; eikä kestänyt kauvan, ennenkuin heillä oli kaikki maalattua ja hienoa ja uudet talot jo olivat hyvällä alulla omien "hotellien" saamiseen.

Vanhalla Efraimilla ei ollut oikeita edellytyksiä onnistumiseen tällä tavalla. Hän oli raajarikkoinen ja hidas, taipuvainen lihavuuteen, ja näki huonosti toisella silmällä. Samuel tiesi vuokralaisten nauravan hänelle, silloinkin kun he söivät itsensä kylläiseksi hänen ruuastaan ja hankkivat hänestä itselleen kaikenlaista hyötyä. Samuelille se oli ensimmäinen katkera kokemus, sillä hän tiesi, että Efraimilla oli kuninkaallinen sydän. Kerran kuuli poika hänen huoneessaan ullakkokamarin alapuolella sanovan eräälle vuokralaiselleen, leskelle, jonka pienestä tyttärestä ukko paljon piti:

— Luulen ymmärtäväni teillä, rouva, olevan huolia, ja siksi sanon teille, että jos teidän on vaikea olla ilman näitä rahoja, niin näen mieluummin, että pidätte ne itse, sillä en niitä tällä kertaa tarvitse. Voittehan lähettää ne minulle myöhemmin, kun teille paremmin sopii.

Tällä lailla kohteli Efraim Prescott vuokralaisiaan, eikä hänen rikkautensa senvuoksi kasvanutkaan niin nopeasti kuin hänen ylevämielisyytensä.

Vaimonsa oli opettanut hänet lukemaan raamattua. Hän luki sitä iltaisin ja myöskin sunnuntaisin. Ukko ei ymmärtänyt oliko se, mitä hän luki, ylevää runoutta, ja kuuluiko se maailmankirjallisuuden paraisiin tuotteisiin. Hänestä sillä kaikella oli todellinen yhteys hevoskaupan, ruokavieraitten ruuan y.m. samallaisten asiain kanssa. Hän juurrutti Samueliinkin saman käsityksen; ja kun poika kasvoi, voittivat ujous ja saamattomuus hänessä alaa, ja ne siveysopilliset totuudet, joita hän luki kirjojen kirjasta, näyttivät merkitsevän hyvin vähän hänen ympärillään olevassa maailmassa.

Raamatun ja äidin lisäksi oli vielä eräs suuri aine, josta Efraim antoi opetusta pojalleen, ja se oli Amerikka. Amerikka oli Samuelin isänmaa, se maa, jossa hänen esi-isänsä olivat kuolleet. Se oli maa, joka erosi muista maista siinä, että sen täytettävänä oli suuri ja ihmeellinen tehtävä. Se oli vapauden maa. Vapauden puolesta oli tuhansittain urhoollisia miehiä vuodattanut sydänverensä, ja heidän unelmansa ruumiillistuivat laitoksissa, jotka olivat melkein yhtä pyhät kuin itse raamattukin. Samuel oppi virsiä, joissa näitä asioita käsiteltiin, ja hän kuuli niistä komeita puheita. Jokaisen heinäkuun neljäntenä päivänä oli hän, niin kauvan kuin muisti, mennyt kaupungin raatihuoneelle kuulemaan puhetta, ja aina hän häpesi sitä, että silloin sai kyyneleet silmiinsä.

Hän oli nähnyt kyyneleitä myöskin monien kesävieraitten silmissä joskus rauhallisina iltoina, kun vanhuksen päähän pälkähti avata sydämmensä sisimmät kätköt. Sillä Efraim Prescott oli ollut mukana suuressa sodassa. Hän oli seitsemännentoista Pensylvaniarykmentin mukana marssinut Bul Runista Cold Harbouriin, jossa oli kolme kertaa haavottunut, ja hänen muistissaan oli tyhjentymätön varasto rohkeita urotöitä ja vaikuttavia kuvauksia.

Nämä voimat olivat vaikuttamassa Samuelin kasvatukseen. Niitten lisäksi oli hänellä ainoastaan farmi jokapäiväisine töineen ja erämaan luonnon komeus: päivä ja yö, talvi ja kesä vuorilla. Kirjoja oli vähän. Oli risainen kirja, jonka Samuel osasi melkein ulkoa, ja kertoi se miehestä, joka oli joutunut asumattomalle saarelle ja miten hänen siellä onnistui ratkaista vaikea elatuskysymys. Tästä kirjasta Samuel oppi käsittämään elämää rehellisenä työnä ja löytämään mielenkiintoista ja romantista myöskin hyödyllisestä toiminnasta. Ja sitten oli siellä kertomus kristitystä ja hänen vaelluksestaan. Se oli juuri oikea kirja etsijälle, sillä sen kauniit tulevaisuuskuvat eivät olleet liiaksi tarkkoja, eikä se antautunut sellaiseen vaaraan, että olisi luvannut liian aikaista onnea.

Sitten, paljon myöhemmin, unohti joku kesävieras nidoksen James Whitcombe Rileyn "Maanviljelyksen runoutta", ja Samuel joutui taas katsomaan elämää uudelta puolelta. Hän oli ollut onnellinen, mutta nyt vasta hän sen huomasi. Hän oli rakastanut päänsä yläpuolella kaareutuvaa sinistä taivasta, äärettömiä metsiä ja välkkyvää järveä, mutta vasta nyt löysi hän sanoja niitten kuvaamiseen, ja elämän tavallisimmatkin toimet suoritettiin laulun voimalla.

Tästä kaikesta voi huomata, että Samuelin pääominaisuuksiin kuului innokkuus. Hän oli taipuvainen näkemään asiat ruusunpunaisina ja uskomaan, mitä hänelle kerrottiin erittäinkin, jos se oli jotakin kaunista ja puoleensavetävää. Hän oli taipuvainen omaamaan ihanteita ja hyväksymään teorioja. Ylevä periaate voi vaikuttaa häneen voimakkaasti, ja hän voi työskennellä innokkaasti sen soveltamiseksi käytäntöön. Mutta siitä ei pidä vetää johtopäätöstä, että Samuel olisi narri. Päinvastoin, kun asiat olivat hullusti, huomasi hän sen, ja uskontonsa mukaisesti etsi hän syytä, etsi väsymättä ja kaikin voimin. Jos kaikki ihmiset tekisivät niin, olisi maailma pian toisellainen.

II. Perhe joutuu petkutuksen uhriksi.

Sellaista oli Samuelin elämä, kunnes hän täytti seitsemäntoista vuotta, jolloin perhettä kohtasi surullinen onnettomuus.

Kaupunkilaisvieraat olivat siihen syyllisiä. Kaikki väittivät, että ne toivat paikkakunnalle hyvinvointia, mutta siitä huolimatta vanha Efraim ei lakannut valittamasta sitä seikkaa, että ne milloinkaan olivat sinne joutuneetkaan. Ne polkivat maahan vanhat käsitykset, tekivät lopun entisistä elämäntavoista. Mitä kannatti vääntää kantoja ja viljellä metsämaita, kun voi myydä salakoita pennistä kappale? Kaikista miehistä tuli "Tiennäyttäjiä" ja kaupunkilaisten palvelijoita kesän aikana ja tytöistä palvelijattaria. He saivat entistä hienommat vaatteet ja vilkkaamman puhetavan, mutta he tulivat myöskin ahneemmiksi ja levottomammiksi. He olivat esim. tottuneet ottamaan vastaan juomarahoja, ja useampi kuin yksi tyttö lähti kaupunkiin, jossa useinkin joutuivat sanoin kuvaamattomien, kauheitten kohtalojen alaisiksi.

Kaikilla kesävierailla oli rahoja. Olivatpa ne nuoria tai vanhoja, niin rahoja heiltä juoksi loppumattomana virtana. Heidän ei tarvinnut kyntää eikä kylvää — he ostivat, minkä tarvitsivat; he viettivät aikaansa leikkimällä purjeveneillä, kalastusvehkeillä, polkupyörillä ja automobiileilla ja muissa samanlaatuisissa hommissa.

On vaikea ymmärtää, miten he näihin kaikkiin saivat varoja, mutta he tulivat kaupungista, suuresta pääkaupungista, johon ajatukset yhä itsepäisemmin alkoivat pyrkiä.

Sattui sitten erään vuoden elokuussa, että eräs mies kolkutti tuttaviemme ovea. Hänen nimensä oli Manning, Percival Manning, nuorempi osakas toiminimessä Manning ja Isaacson, joka toimi pankkiirina ja pörssikeinottelijana ja jolla oli osote, mikä löi Prescottin perheen hämmästyksellä. Se oli Wall Street!

Mr Percival Manning oli lihava ja lyhyenläntä mies. Hän oli puettu raitaiseen paitaan ja housuihin, jotka edestäpäin olivat veitsenterän muotoiset; hän säteili hyvinvointia. Hän puhui ainoastaan nerokkaista rahansijoituksista, joitten kautta päivässä koottiin omaisuus. Toiminimi Manning ja Isaacson oli sen kadun vanhimpia ja rikkaimpia, väitti hän; ja toiminimen nuorempi osakas oli muutamien maan suurimpien ja mahtavimpien rahamiesten uskottu. Prescottin perhe raukka, joka ei koskaan ollut lukenut eikä kuullut puhuttavan yhtiökeinottelijoista!

Vanhempi veli, jonka nimi oli Aatami, kuletti mr Manningin kalastamaan Indian Pond-järvelle ja Samuel seurasi mukana kantaen tavaroita. Koko matkalla ei puhuttu muusta kuin ihanasta kaupunkilaiselämästä. Samuel sai tietää kotinsa olevan surkean, Jumalan hylkäämän paikan; samallaista ei hän milloinkaan ollut sanallakaan nähnyt uskonnollisissa kirjoissaan mainittavan. Manning ihmetteli sitä, ettei Aatami ollut hakenut itselleen paikkaa, jossa ihmisellä olisi joitakin mahdollisuuksia. Sitten heitti hän pois puoleksipoltetun sikaarin ja alkoi puhua teattereista ja varieteista; sitten palasi hän jälleen tyhjentymättömään ainesvarastoonsa Wall Streetiin.

Hän oli tänään saanut konttorista hauskoja tietoja. Eräs suuri liikeyritys oli melkein pystyssä; suuri pullotrusti oli valmiina alkamaan toimintansa. Muutamia vuosia sitten oli vanha Henry Lockman…

— Olette tietenkin kuullut puhuttavan hänestä? sanoi mr Manning.

Aatamin täytyi tunnustaa, ettei hän milloinkaan ollut kuullut puhuttavan Lockman'ista, vanhasta, älykkäästä ja perinpohjaisesta miljoonanomistajasta, joka hiljaisuudessa oli ruvennut ahdistelemaan pullotehdasta ja nyt saanut maan neljäätoistamiljoonaa dollaria edustavan "Pullovakuusyhtiön" kynsiinsä. Ei kukaan vielä tiennyt asiasta, mutta pian kulkisi yritys täysin purjein…

— Ja vanha ahnehtija tulee ansaitsemaan hyvin, uskokaa pois! sanoi Manning vihellellen.

— Taitaisi olla kannattavaa sijoittaa siihen rahoja? virkkoi Aatami varovasti.

— Onpa niinkin, sen lupaan! vastasi Manning nauraen. Mutta siinä tapauksessa täytyy kiirehtiä.

— Tiedättekö, miten voisi saada muutamia osakkeita? uteli Aatami.

— Tiedän kyllä, vastasi Manning, se juuri on meidän liikkeemme.

Ja niin tapahtui, että eräs kaupunkilainen herra osti vanhan Wyckmanin farmin, ja pesänselvitysmiehet tulivat juhlalliselle käynnille Efraimin luo, antoivat kolme ihka uutta tuhannen dollarin seteliä ja veivät mukanaan irtisanotun kiinnityksen. Ja ukko istui, vapisi ja piti kädessään koko elämänsä aikana syntyneitä säästöjä tehden vastaväitteitä kahden vanhimman poikansa innokkaille suunnitelmille.

— Mutta, Aatami, sehän on uhkapeliä! huomautti hän.

— Ei lähimainkaan! huudahti Aatami. Ei se ole enempää uhkapeliä, kuin jos minä ostaisin hevosen siksi, että tiedän kevääksi tulevan puutteen hevosista. Se on vain liikeneroa!

— Mutta nuo pullotehtaathan tekevät olut- ja viskypulloja! huudahti ukko. Onko teistä oikein, että me hankimme rahoja semmoisilla keinoilla?

— Ne valmistavat kaikellaisia pulloja, sanoi Aatami; mitä ne sille mahtavat, mihin tarkoitukseen pulloja käytetään.

— Sitäpaitsi, virkkoi Dan mestarillisella valtiotaidolla, tulevat ne kohottamaan pullojen hintaa ja siten saattamaan niitten hankkimisen vaikeammaksi.

— Wall Streetin varrella on menetetty rikkauksia, sanoi isä. Emme voi tietää, miten tämän asian laita on.

— Mutta nyt meillä on hyvä tilaisuus päästä osakkaaksi liikkeeseen. Sellainen tilaisuus ei tarjoudu kahta kertaa ihmisen elämässä.

— Lue tämä kiertokirje! lisäsi Dan. Jos me annamme tämän tilaisuuden päästä käsistämme, ansaitsisimme joutua elinikäisellä maissin puhdistamisella taittamaan selkämme.

— Tällaisia syitä esitettiin. Vanha Efraim ei milloinkaan ollut edes ajatellut taittunutta selkää maissin puhdistamisen yhteydessä. Mutta tässähän oli kysymys suuresta, nelitoistamiljoonaisesta pullotrustista, jonka omaisuuden väitettiin nousevan kahteenkymmeneenviiteen miljoonaan, tarkastusoikeudesta erääseen maan suurimpaan teollisuudenhaaraan — ja osakkeista, jotka vallan helposti yhtenä ainoana viikkona saattoivat nousta sataanviiteenkymmeneen dollariin!

— Pojat, sanoi ukko synkästi, minä en tahdo olla teidän tiellänne. Ja jos olette niin halukkaita ryhtymään asiaan…

— Kyllä olemme! huudahti Aatami.

— Mitä sinä sanot, Samuel? kysyi isä.

— En tiedä, mitä minun pitäisi sanoa, vastasi Samuel. Minusta on kolmetuhatta dollaria suuri rahasumma. Emmekä me minun mielestäni tarvitse enempää.

— Aijotko olla meidän tiellämme? kysyi Aatami.

— En aijo, vastasi Samuel.

Ja niin oli asia ratkaistu. Kun he tulivat ostamaan osakkeita, tehtiin heille omituinen ehdotus: heidän ei tarvinnut, sanottiin, maksaa koko osakkeita, vaan ostaa ainoastaan niitten arvonnousun. Ja tämän ihmeellisen keksinnön vaikutus olisi, että he tulisivat ansaitsemaan kymmenen kertaa enemmän, kuin mitä olivat laskeneet. On näinollen tarpeetonta sanoa, että he ostivat tällä tavalla.

Ja he hankkivat itselleen jokapäiväisen lehden ja lukivat mitä suurimmalla jännityksellä, miten Pullovakuusyhtiön osakkeiden arvo nousi kuudestakymmenestäkolmesta ja yhdestä kahdeksasosasta kuuteenkymmeneenneljään ja yhteen neljäsosaan. Ja sitten, myöhään eräänä iltana tuli vanha Hiram John, paikkakunnan kauppias tuoden sähkösanoman Manning ja Isaacsonilta, jotka ilmoittivat, että heidän täytyi suorittaa osakkeista vielä lisämaksua, "kurssieroa", sillä Pullovakuusyhtiön osakkeiden arvo oli nyt laskenut viiteenkymmeneenkuuteen ja viiteen kahdeksasosaan. He istuivat koko yön miettimässä, mitä tämä mahtoi merkitä ja yrittivät karkoittaa sitä peloittavaa mörköä, jonka olivat huomaavinaan. Seuraavana päivänä lähti Aatami kaupunkiin ottamaan lähempää selkoa asiasta, mutta tapasi maalaiskirjeenkantajan ja palasi takaisin kotiin mukanaan kirje, jossa välittäjät ilmoittivat, että heidän oli täytynyt myydä osakkeet, joitten arvo nyt oli viidenkymmenen alapuolella. Sanomalehdestä löysivät he uutisen, mikä selitti onnettomuuden: vanha Henry Lockman oli äkillisesti kuollut loistavan liikeuransa kukkuloilla ja pörssikeinottelijat olivat heti rientäneet painamaan alas Pullovakuusyhtiön osakkeiden hintaa.

Kolmetuhatta dollaria olivat siis poissa. He tarvitsivat kolme päivää oikein ymmärtääkseen asian; se oli siinä määrin uskomatonta, että heidän täytyi kirjoittaa välittäjille, joilta saivat vielä yhden kirjeen, jossa nämä mustalla valkealla vakuuttivat, ettei ollut ainoatakaan dollaria heidän rahoistaan jälellä, niin ettei mikään väärinkäsitys siinä asiassa enään voinut tulla kysymykseen. Aatami raivosi ja kiroili kuin hullu, ja Dan poissa suunniltaan vakuutti menevänsä kaupunkiin ja ottavansa hengen Manningilta. Mitä vanhaan Efraimiin tulee, niin kirjoitti hän kirjeen, jossa ilmaisi syvintä suruaan ja samalla ankarinta suuttumusta, mutta Manning vastasi kylmän kohteliaasti selittäen, ettei hänellä ollut mitään tekemistä asian kanssa, että hän oli ollut välittäjä ja ostanut määräyksen mukaan sekä ettei hän ollut voinut edeltäpäin tietää Lockmanin kuolemasta. "Muistanette minun varoittaneen teitä", kirjoitti hän, "markkinain epävarmuudesta ja vaarasta, jolle antauduitte alttiiksi". Efraim ei voinut muistaa mitään sentapaista, mutta sitävastoin ymmärsi hän täysin hyvin, ettei tässä enään mikään auttanut.

Samuel ei paljoa välittänyt rahaosuutensa menettämisestä, mutta sitä enemmän isän surusta, joka oli kauhea nähdä. Kova isku melkein tappoi vanhuksen; hän näytti tämän viikon ajalla vanhentuneen kymmenen vuotta ja riutui talven kuluessa yhä. Keväämmällä vilustui hän ja joutui vuoteeseen; hän sai keuhkotulehduksen, ja ennenkuin osattiin aavistaakaan, oli hän poissa.

Hän lähti etsimään Samuelin äitiä. Tämän hän kuiskasi puristaessaan Samuelin kättä, ja Samuel tiesi sen todeksi, jonka vuoksi ei ollutkaan syytä valittaa. Hän häpesi kauheita yksinäisyyden ja pelon tunteita, jotka häntä ahdistivat; hän polki ne jalkojensa alle, kuivasi kyyneleensä ja pakottautui itsensä näyttämään iloiselta — liiankin iloiselta, arvelivat Aatami ja Dan, jotka enemmän välittivät naapurien ajatuksista kuin Samuelin ihmeellisestä uskonnosta.

Poika oli paljon miettinyt, ja hautauksen jälkeen kutsui hän kokoon perheneuvoston.

— Rakkaat veljeni, sanoi hän, tämä farmi on liian pieni kolmelle miehelle. Dan aikoo jo mennä naimisiin ja emmehän voi kaikki asua täällä iankaiken. Kyllä Manning sanoi oikein…

— Minä en halua kuulla, mitä se roisto sanoi! murahti Aatami.

— Mutta sillä kertaa hän oli oikeassa. Ihmiset tahtovat itsepäisesti pysyä maaseudulla, jakavat maat ja köyhtyvät yhä. Olen senvuoksi päättänyt lähteä tieheni. Menen kaupunkiin ja koetan pyrkiä siellä eteenpäin.

— Mitä voisit sinä tehdä kaupungissa? kysyi Dan.

— En tiedä. Aijon tehdä parhaani. Tarkoitukseni ei ole asettua Wall Streetille rikkauksia kokoamaan.

— Älä yritä olla sukkela! murahti Dan. Mutta Samuelin tarkoitus ei ollenkaan ollut tehdä pilaa.

— Aijon tehdä työtä, sanoi hän. Olen nuori ja voimakas, enkä pelkää työntekoa. Aina kai jotakin työtä saa, ja silloin työskentelen ahkerasti ja hankin itselleni tietoja päästäkseni eteenpäin mailmassa. Olen lukenut pojista, jotka niin ovat tehneet.

— Ei ole huonosti ajateltu, selitti Aatami.

— Yritä vaan, sanoi Dan.

— Ainoa vaikeus on, alkoi Samuel arvellen, että minun täytyy saada vähän rahaa päästäkseni alkuun.

— Hm! sanoi Aatami. Tässä talossa on niukasti rahoja.

— Kuinka paljon tarvitset? kysyi toinen.

— Niin, sanoi poika, tarvitsen siksi paljon, että voin tuntea itseni turvatuksi. Silloin, minä sanon teille, että jos lähden, niin pysyn myös poissa siksi kun olen onnistunut. En aijo käyttäytyä niin kuin lapsikakarat.

— No mutta miten sinä saat rahat? oli seuraava kysymys.

— Minun mielestäni me voimme tehdä kaupan — minä myyn teille farmiosuuteni.

— Et voi myydä osuuttasi, sanoi Aatami terävästi. Ethän sinä ole täysi-ikäinen.

— Olkoonpa niin, virkkoi Samuel; mutta joka tapauksessa tunnette minut tarpeeksi tietääksenne, että minä, jos meidän välillämme kauppa syntyy, en milloinkaan tule vaatimaan sitä purettavaksi. Voitte luottaa siihen, etten koskaan tule takaisin teitä siitä soimaamaan.

— Toivon niin, sanoi Aatami arvellen, mutta et voi olla varma…

— Miten paljon olet odottanut saavasi? keskeytti Dan.

— Sata dollaria.

— Aatami ja Dan vaihtoivat pikaisen silmäyksen.

— Täällä on kauhea puute rahasta, virkkoi Aatami.

— Se on kyllä totta, huomautti Dan, mutta… Lähden huomenna kauppalaan katsomaan, mitä voisin tehdä.

— Dan teki niin, kuin oli sanonut, lähti aamulla ja palasi illalla. Uusi perheneuvottelu pidettiin. Dan otti esille kahdeksan uutta kymmenen dollarin seteliä.

— Tässä on kaikki, minkä olen saanut haalituksi kokoon, sanoi hän. Olisi ikävä, elleivät ne riittäisi…

— Niitten täytyy riittää, vastasi Samuel.

— Sitten otti veli esille pitkän asiakirjan, mikä näytti hyvin kunnianarvoiselta. Samuel oli liian kohtelias edes lukemaan sitä, vaan umpimähkään allekirjoitti sen, ja niin oli kauppa valmis. Jo samana yönä kääri Samuel vähät matkatavaransa sanomalehtineen, ja ennen auringon nousua lähti hän etsimään.

III. Kun Samuelin piti kulkea vapaamatkustajana junassa.

Hän kulki mytty olalla ja kahdeksankymmentä dollariaan lujasti kiinnitettynä nuppineulalla povitaskuun. Niitten alla tykytti hänen sydämensä kiivaasti ja voimakkaasti. Hän oli nuori ja vapaa, tie oli hänelle avoinna, loppumattomat seikkailut kutsuivat häntä. Jokainen pyhiinvaelluskertomus, jonka hän oli lukenut, teki asian yhä jännittävämmäksi, ja hän seisahti vuorenharjanteelle tarkastellen isänsä vanhaa taloa, hän huiskutti kättään, kääntyi ja alkoi vaelluksensa.

Hevonen tarvittiin auraa vetämään, jonka vuoksi Samuel käyden kulki tuon peninkulman pituisen taipaleen kauppalaan. Täällä pääsi hän postin matkassa pienelle yksinäiselle asemalle. Hänen olisi ollut odotettava kolme tuntia seuraavan junan tuloa, jonka tähden hän päätti säästää 15 senttiä kävelemällä seuraavalle asemalle. Matkan pituus ei Samuelille nykyään suuria merkinnyt.

Kun hän oli päässyt puolitiehen, näki hän tulen pienellä aukeamalla radan vieressä, ja tulen ääressä istui nuori mies rusketuttaen leipää puutikun kärjessä.

— Halloo! huudahti hän. Näyttää olevan kiire.

— Niin on, sanoi Samuel.

Mies ei ollut häntä juuri paljoa vanhempi, mutta hänen vaatteensa olivat likaiset ja hänellä oli pilaantuneet ja irvistelevät kasvot.

— Ette suinkaan ennen ole ollut mukana tämänlaisessa työssä, sanoi hän.

— Missä työssä? Toinen nauroi.

— Minne matka?

— New-Yorkiin.

— Käydenkö koko matkan?

— Ei, vastasi poika varovasti. Menen käyden vain seuraavalle asemalle saakka.

— Ymmärrän! Mitä maksaa sitten junakyyti?

— Kuusi ja kolmekymmentäseitsemän, luulisin.

— Hm! Ja onko teillä rahat?

— On vastasi Samuel näyttämättä vähääkään ylpeältä.

— Jaa, mutta teillä ei ole niitä kauvan, jos jatkatte tuollaista elämää, huomautti vieras. Miksi ette kulje ilmaiseksi?

— En ymmärrä, mitä tarkoitatte, sanoi Samuel.

— Niin, katsokaas, vain hölmöt maksavat rautatielipun. Tähän tulee pian tavarajuna, joka pysähtyy vesitornin luo aivan tähän läheisyyteen. Miksette hyppää siihen?

Samuel epäili.

— Sellaiseen tekoon en mielelläni tahdo olla osallisena, sanoi hän.

— Tulkaa tänne istumaan, sanoi vieras.

Hän tarjosi kappaleen ruskeasta leivästään, ja Samuel otti sen vastaan kohteliaisuuden vuoksi. Nuori mies oli kolmentoistavuotiaana karannut koulusta ja sitten kulkenut kautta koko Yhdysvaltojen eläen maaseudun kustannuksella. Hän tuli nyt Meksikosta, jossa oli viettänyt talvea. Ja kuunnellessaan kertomusta hänen seikkailuistaan, ei Samuel voinut olla ajattelematta, kuinka suuri osa kuusi ja kolmekymmentäseitsemän on kahdeksastakymmenestä. Ja koko tällaisen summan voi ansaita yhtenä ainoana päivänä.

— Tule nyt! kehoitti nuori maankiertäjä, ja he kävelivät rataa kohden. Tavarajuna antoi merkin jarruttamiseen kauempana ylämäessä. Samuelin sydän tykytti mielenliikutuksesta.

He ryömivät pensasten peitossa radan viereen vesitornin lähistölle. Mutta juna ei pysähtynytkään vettä ottamaan, vaan hiljensi vaan vauhtiaan käänteen varalta ja vyöryi kohisten eteenpäin Samuelin mielestä hirveällä vauhdilla.

— Hyppää! huudahti maankiertäjä ja juoksi rataa kohden. Hän hyppäsi, tarttui kiinni vaunuun ja seurasi junan mukana puoleksi tomupilven peitossa.

Samuelin hermot pettivät. Hän odotti vaunun toisensa jälestä kulkiessa hänen ohitseen. Mutta lopuksi sai hän päättäväisyytensä takaisin. Kyllä hän, jos kukaan, uskalsi. Samuel häpesi pelkoaan.

Hän syöksähti seisoalleen lähtien juoksemaan. Ohitse kulki tyhjä tavaravaunu, jonka ovet olivat avoinna. Samuel hyppäsi ja onnistui tarttumaan kiinni oven syrjään. Juna kiskaisi hänet mukaansa niin voimakkaasti, että hän heti kadotti tuen jalkojensa alta ja kädet olivat heltiämäisillään. Tomu hänet melkein tukahutti, mutta hän piteli epätoivoisesti kiinni ja onnistui käsivoimin kohottamaan itseään. Pian sen jälkeen makasi hän läähättäen ja vavisten vaunun lattialla. Hän oli matkalla kaupunkiin.

Hetken päästä alkoi Samuel ajatella ja tuntea omantunnon tuskia. Hän matkusti ilmaiseksi, mutta eikö tämä todellisuudessa ollut samaa kuin varastaminen? Ja olisiko isänsä hyväksynyt hänen menettelyään? Hän oli alkanut vaelluksensa lankeemalla kiusaukseen! Ja tämä tapahtui sellaisen nuorukaisen neuvosta, joka ylpeili siitä, että joi ja varasti! Jo se että hän teki itselleen tuollaisia kysymyksiä, oli kylliksi Samuelille, ja hän päätti kaupunkiin tultuaan ensi työkseen mennä rautatien matkalipputoimistoon kertomaan, mitä oli tehnyt, ja maksamaan matkansa.

Noin tunnin kuluttua pysähtyi juna ja Samuel kuuli jonkun käyden lähestyvän. Hän piiloutui vaunun nurkkaan, sillä hän häpesi olla siellä. Joku pysähtyi vaunun viereen ja työntöovi sulkeutui, minkä jälkeen askeleet taas etenivät. Kuului kolinaa ja vihellystä, niinkuin vaunuja vaihdettaissa, sitten lakkasivat nämäkin äänet ja hiljaisuus vallitsi.

Samuel odotti tunnin verran, mutta viimein tuli hän levottomaksi, nousi ja tarkasti ovea. Se oli lukossa.

Poika pelästyi. Hän istuutui miettimään asiaa.

— Nähtävästi saan olla lukon takana New-Yorkiin asti, ajatteli hän. Mutta miksi ei vaunu kulje?

— Ehkä olemme sivuraiteella odottamassa matkustajajunan sivuuttamista, oli hänen seuraava ajatuksensa.

Ja suuttumuksella hän ajatteli, että sitä junaa hän olisi saanut seurata. Mutta kun tunti toisensa jälkeen kului, eikä vaunu ollenkaan osottanut liikkumishalua, heräsi hänessä pelottava aavistus: ehkä vaunu oli jätetty pois junasta — sivuraiteelle!

Pari kolme junaa meni sivutse, ja joka kerta Samuel oli tuskallisessa odotuksessa. Mutta ne eivät pysähtyneet. Jälleen tuli hiljaisuus, ja hän istui pimeässä, odotti, ihmetteli ja pelkäsi.

Hän ei voinut tietää ajan kulumista, ja aivan varmaan muodostui jokainen tunti tässä asemassa iankaikkisuudeksi. Väliin nousi hän kävelemään edestakaisin kuin petoeläin häkissään, väliin laskeutui hän makaamaan oven viereen heristäen korviaan kuullakseen jotakin ääntä, sillä hän pelkäsi jonkun voivan kulkea ohitse, ilman että askeleet kuuluisivat paksujen vaununseinien lävitse.

Vähitellen tuli hänen nälkä ja hän rupesi syömään niukasta ruokavarastostaan. Sitten, alkoi häntä janottaa, mutta vettä ei ollut.

Hänen mielensä levottomuus kasvoi. Ei ollut leikin asia olla suljettuna vaunuun, kuka tietää kuinkakin yksinäisellä paikalla, ja kärsiä janoa. Hän hypähti seisomaan ja alkoi mielettömästi kolkuttaa ja potkia ovea. Mutta pian hän siihen väsyi, laskeutui jälleen lattialle pitkälleen ja vapisi osaksi pelosta, osaksi kylmästä. Ilma alkoi kylmetä, niin että Samuel tiesi yön alkavan. Täällä vuorilla palelti vielä öisin.

Tuli vieläkin juna, tavarajuna, minkä seikan Samuel voi päättää sen raskaasta käynnistä ja ajasta, minkä se tarvitsi ohitse ehtiäkseen. Hän potkasi ovea ja kiljui, mutta huomasi pian, että oli hyödytöntä huutaa tuollaisessa metelissä.

Jano vainosi häntä yhä pahemmin. Hän koetti olla sitä ajattelematta, mutta ainoana tuloksena tästä yrityksestä oli, että ajatukset tähän asiaan yhä enemmän kiintyivät ja jano tuli yhä voimakkaammaksi. Hän teki itselleen kysymyksen, kuinka kauvan voidaan elää ilman vettä, ja kun kidutus yhä paheni, alkoi hän uskoa kuolevansa. Hän oli myös nälissään, joten hän alkoi miettiä, kumpi oli pahempi ja kumpaan pikemmin voisi kuolla, nälkään vaiko janoon. Hän oli kuullut, että kuolevat ihmiset muistivat koko kuluneen elämänsä, ja niinpä hänkin alkoi muistella omaa elämäänsä omituisella eloisuudella. Erittäinkin muisti hän kaikki tekemänsä rumat teot, ja näihin kuului myöskin tämä rautatiematka, josta nyt tuli rangaistus.

Mutta hänen ajatustensa toinenkin puoli oli toimessa. Se teki suunnitelmia ja etsi. Hän ei voinut kuolla tänne kuin rotta satimeensa! Täytyi päästä pois.

Hän tutki jokaisen neliötuuman alan vaunun lattiasta, katosta ja seinistä. Mutta ei ollut ainoatakaan irtainta lautaa, ei edes säröä, vaunu oli aivan uusi. Ja se tuotti hänelle toisen pelottimen: hänen täytyi tukehtua kuoliaaksi jo ennen, kuin hän kuoli nälkään. Hän alkoi tuntea heikkoutta ja päänkipua.

Olisipa hänellä vaan veitsi. Hän voisi sillä kaivaa ilmareijän, sitten ehkä laajentaa sitä ja repiä laudan irti seinästä. Lattialta hän löysi naulan, jolla alkoi lyödä seiniin, löytääkseen ohuen paikan. Mutta seinät olivat kaikkialta paksut, miten paksut, siitä ei hänellä voinut olla aavistustakaan. Hän alkoi naulalla koettaa repiä lautoja.

Sillä aikaa nälkä ja jano rupesivat häntä yhä enemmän vaivaamaan. Aina pitkien väliaikojen päästä hän hellitti työstään, kun juna jyristen vyöryi ohitse tai kun hän luuli kuulevansa muuta ääntä. Silloin jyskytti hän seiniä ja huusi, kunnes äänensä tuli käheäksi ja alkoi sitten jälleen jatkaa lautojen repimisyrityksiään.

Tätä jatkui pitkät ajat, ainakin pari vuorokautta. Ja Samuel oli pahoinvoipa ja heikko ja hengitti raskaasti, kunnes viimein luuli huomaavansa, että ohitsekulkeva juna piti pienempää melua ja että vaunun täriseminen väheni. Juna valmistautui pysähtymään.

Hän hypähti seisaalleen ja alkoi jyskyttää. Mutta sitten hän huomasi, että hänen täytyi rauhoittua, täytyi säästää voimiaan, siksi kuin juna todella oli pysähtynyt. Mutta jos se heti kohta lähtisi taas liikkeelle? Hän alkoi jälleen jyskyttää ja huutaa kuin hullu.

Juna pysähtyi, ja tuli hiljaisuus, sitten kuului ääniä, jotka osottivat vaunuja yhdistettävän, ja koko ajan jatkoi Samuel potkimistaan vaunun seiniin. Hän oli aivan nääntynyt ja epätoivoinen, kun yht'äkkiä ulkopuolelta kuului kumea huuto:

— Halloo!

Hetkeen aikaan ei Samuel voinut puhua. Sitten hän huusi:

— Auttakaa! Auttakaa!

— Mikä hätänä? kysyi ääni.

— Olen suljettu tänne sisälle! huusi Samuel.

— Kuinka olette joutuneet sinne?

— Minut sulettiin tänne erehdyksessä. Olen puolikuollut.

— Kuka olette?

— Matkustin vaunussa.

— Oletteko maankiertäjä? Se on oikein teille. Voitte olla siellä edelleenkin.

— Ei, ei! huusi poika hurjasti peloissaan. Olen melkein nälkään kuollut — olen ollut täällä neljä päivää. Jumalan nimessä päästäkää minut ulos — en enään koskaan näin tee.

— Jos lasken teidät ulos, sanoi ääni, niin on minun velvollisuuteni antaa pidättää teidät.

— Hyvä on! huusi Samuel — tulkoon mitä tahansa, mutta älkää jättäkö minua tänne.

Syntyi hetken hiljaisuus.

— Onko teillä rahoja? kysyi ääni.

— Minulla on.

— Älkää sitten huutako noin hirveästi. Paljonko teillä on?

— Mitä?

— Minä kysyn, paljonko teillä on.

— Minulla on kahdeksankymmentä dollaria.

— Hyvä on! Antakaa ne minulle, niin lasken teidät ulos.

Kuinka epätoivoinen Samuelin asema olikaan, niin saattoi tämä vaatimus hänet kumminkin epäilemään.

— En voi antaa teille kaikkia rahojani, huusi hän.

— Vai niin! Jääkää sitten sinne.

— Ei, ei! kiljui Samuel. Odottakaa! Antakaa minun pitää vähän!

— Annan teidän pitää viisi dollaria, sanoi ääni. Suostutteko? Kiirehtikää!

— Olkoon menneeksi, sanoi Samuel heikosti, annan teille rahat.

— Mutta muistakaa, ettette tee tyhmyyksiä!

— En, en, laskekaa minut vaan ulos!

— Kolautan teitä kalloon, jos yritätte vehkeillä, murisi ääni. Ja poika seisoi vavisten, kun telkeä kohotettiin ja ovi työnnettiin auki. Lyhdyn valo tulvasi sisään oviaukosta ja sokaisi hänen silmänsä.

— Rahat esiin! komensi vieras astuen varovaisuuden vuoksi vähän syrjään.

— Kyllä, virkkoi Samuel, avaten neulan, jolla tasku oli sulettu. Mutta en näe laskea rahoja.

— Kiirehtikää! Minä lasken.

Samuel veti esiin setelipakan, ahneet sormet sieppasivat sen, valo katosi ja kuului poistuvien juoksuaskelten ääntä.

Samuel ei hetkeen aikaan ymmärtänyt asemaa.

— Antakaa minun viisidollariani! ulvoi hän, työnsi oven kokonaan auki ja hyppäsi ulos. Hän ehti enään näkemään varjon, joka lyhtyineen katosi radalla seisovien vaunujen joukkoon.

Samuel syöksyi varjon jälkeen, kompastui johonkin esineeseen ja tuupertui pääedellä ojaan. Kun hän taas pääsi jaloilleen, alkoi pitkä vaunujono lähteä liikkeelle, eikä lyhdynvaloa näkynyt enään missään.

IV. Ilman työtä ja rahaa.

Rahat olivat poissa, mutta Samuel kärsi niin paljon janosta ja nälästä, ettei hän joutanut muusta välittämään. Sitten muisti hän olevansa täällä autiolla paikkakunnalla ja että oli juna lähdössä pois. Jos hänen täytyisi jäädä tänne, saisi hän ehkä vielä nähdä nälkää.

Hän juoksi poisvierivää junaa kohden, tarttui tavaravaunun rautaportaisiin ja nousi niitten päälle. Hetken kuluttua kiipesi hän vaunun katolle, mutta siellä puhalsi kylmä tuuli, hän ei voinut olla siellä, joten hänen täytyi jälleen laskeutua alas. Vasta nyt muisti hän, että oli unohtanut tavarakääreensä tyhjään rautatievaunuun.

Onneksi juna tunnin kuluttua hiljensi vauhtiaan, ja kun Samuel kurkisti ulos, näki hän valoa junan edessä. Myöskin ympäristöllä oli valoja, joten Samuel ymmärsi, että oli tultu suureen kaupunkiin. Päivä alkoi sarastaa idässä, ja rakennusten varjot heikosti häämöttivät.

Samuel laskeutui junasta ja lähti varovasti astelemaan asemalle, sillä hän oli sekä kangistunut että heikko.

Asemahuoneessa paloi tuli. Hän katsoi ikkunasta sisään ja näki miehen istuvan pulpetin ääressä ja kirjoittavan ahkerasti. Samuel koputti ovelle.

— Astukaa sisään! kehoitti ääni, ja Samuel astui huoneeseen.

— Anteeksi, voisinko saada vähän vettä? pyysi hän.

— Tuolla nurkassa on, sanoi kirjoittaja tuskin kohottaen katsettaan paperista.

Huoneen nurkassa oli vesiastia, ja Samuel oi. Vesi maistui suloiselta, ja Samuel joi niin paljon kuin jaksoi.

Sitten hän odotti hetkisen.

— Pyydän anteeksi, alkoi hän varovasti.

— Mitä on asiaa? kysyi kirjoittaja.

— Olen melkein nälkään kuollut, en ole saanut ruokaa pitkään aikaan.

— Vai niin! sekö oli asiana! Ulos täältä!

— Ymmärrätte minua väärin, virkkoi Samuel masentuneena.

— Ulos! huusi mies. Tuo ei onnistu täällä. Tänne ei saa tulla kerjäläisiä!

Kerjäläisiä. Sana sattui Samueliin kuin piiskan isku.

— En ole kerjäläinen! kiljui hän. Minä… Hän jätti lauseensa kesken. Hän oli sanomaisillaan: aijon maksaa.

Hän astui ulos tuntien polttavaa häpeää, ja hän teki päätöksen, että miten tahansa hänen kävisikään, niin ei hän milloinkaan kerjäisi, ei ainoakaan ruokapala saisi joutua hänen suuhunsa, ennenkuin hän sen oli rehellisesti ansainnut.

Rautatieaseman lähellä oli tori ja leveä katu, jota pitkin kulki raitiotie. Samuel kulki katua myöten, ja kun hän tunsi väsymystä ja näki pimeän porttikäytävän, meni hän sinne ryömien erääseen nurkkaukseen. Siellä makasi hän hetkisen puolinukuksissa, ja hänen noustessaan ylös oli jo selvä päivä, ihmisiä kulki ohitse.

Hän joi lisää vettä eräästä kaivosta ja tunsi voivansa paremmin. Sitten kulki hän erästä sivukatua pitkin. Muuan mies oli juuri avaamassa puotiaan. Ikkunassa oli ruokaa — hedelmiä ja leipää — ja silmäys siihen saattoi hänet tuntemaan mitä voimakkainta nälän tunnetta. Mutta hän pyysi vain työtä, ja mies pudisti päätään.

Samuel jatkoi matkaansa. Hän tuli erään varastohuoneen luo, jossa joukko miehiä paraillaan oli vaunuja täyttämässä. Siellä varmaankin oli työtä!

Hän kääntyi erään paitahihoillaan olevan työnjohtajan puoleen, joka oli kovassa touhussa.

— Kuinka monta kertaa minun täytyy sanoa teille ei? rähähti mies.

— Ettehän te koskaan ole minulle sellaista sanonut, huomautti Samuel vakavasti.

— Menkää tiehenne! kehoitti mies. Teitä tulee tänne sellainen joukko, ettei teihin kukaan jouda huomiota kiinnittämään.

Tuleeko sellainen joukko! Samuel muisti äkkiä, että hän kadulla oli tavannut joukon köyhän näköisiä miehiä. Etsivätkö ne kaikki työtä onnistumatta saamaan minkäännäköistä? Ehkäpä useimmat niistä keräsivätkin, mutta turhaan.

Samuel jatkoi matkaansa mieli mitä kauneimman epätoivon painostamana. Hän tuli etukaupunkeihin ja kuulusteli työtä, mutta kukaan ei tarvinnut auttajaa. Kello oli nyt 12 päivällä, ja ihmiset söivät puolipäiväistään. Samuelin sieramiin tunki ruuan tuoksu avoimista ovista. Hän palasi takaisin kaupunkiin, sillä hän ei enään jaksanut kestää.

Hän huomasi yhä heikontuvansa ja tunsi kauheata pelkoa. Pian ei hän enään kykenisi työhön!

Samuelista oli outoa, että ihminen voi kuolla nälkään keskellä sivistynyttä yhteiskuntaa. Hän voi sitä tuskin uskoa ja tunsi sellaista mahdollisuutta ajatellessaan päänkipua. Miten tämä tuleekaan päättymään?

Annetaanko hänen laskeutua kadulle kuolemaan. Tai oliko erityinen paikka, jonne nälkäiset ihmiset menivät kuolemaan?

Siten kului päivä ilman, että Samuel löysi enempää työtä kuin ruokaakaan. Muutamat neuvoivat häntä jättämään kaupungin; se ei ollut oikea paikka työn etsijälle, selittivät he. Nähtävästi oli kaupungissa jokin hullusti, mutta ihmiset eivät pysähtyneet hänelle sitä sanomaan.

Tämä oli ensimmäinen suurkaupunki, jossa Samuel oli ollut, ja tavallisissa oloissa olisi hän katsellut sitä ihmetyksellä ja ihailulla. Hän kulki suurten tiili- ja kivirakennusten, raitiotievaunujen, ruiskuhuoneitten ja monien muitten ihmeellisten laitosten ohitse.

Sitten tuli hän terässillalle ja kulki virran ylitse. Katu muuttui yhä leveämmäksi. Samuel laahusti mäkeä ylös ja oli nyt sirpalekivillä lasketulla käytävällä, jonka kummallakin puolella kasvoi puita. Niitten välistä vilkkuivat komeat talot. Täällä asui nähtävästi rikasta väkeä, ja ihmetellen töllisteli Samuel kaikkea tätä komeutta. Hän tuli suurelle "maatilalle", jota ympäröi kymmentä jalkaa korkea rauta-aita ja komea puutarha. Siellä oli ihanasti viheriöiviä ruohokenttiä ja ylvästellen astuvia riikinkukkoja ja herraskartanorakennus valkoisine pilareineen.

Sitten muistutti nälkä taas olemassaolostansa Samuelia. Varmasti täytyi kaiken tämän rikkauden ja loiston keskellä olla hänelläkin jotain toivoa. Hän asteli taloa kohden, mutta ei ollut vielä päässyt puolitiehenkään, ennenkuin kukkia hoitava mies hänet huomasi ja lähti vastaan.

— Mitä sinulla on täällä tekemistä? huusi hän, ennenkuin Samuel oli ennättänyt lähellekään.

— Etsin työtä, alkoi Samuel.

— Tahdotko päin silmiä! kiljui mies. Kuinka uskallat tulla tänne tuolla tavalla?

— Mitä pahaa tässä sitten on? kysyi poika ihmeissään.

— Tiehesi maankiertäjä! huusi mies. Samuel kääntyi ja poistui nopeasti. Maankiertäjä!

Hän tuli nyt ensi kertaa heittäneeksi silmäyksen vaatteisiinsa, jotka putoamisen johdosta ojaan olivat saviset. Myös kasvot ja kädet olivat likaiset, hiukset pörrössä ja koko hänen ulkonäkönsä vähemmän sopiva työn etsijälle. Joka tapauksessa ei tämä osa kaupunkia ollut oikea paikka työn etsimiselle, jonka vuoksi Samuel palasi samaa tietä takaisin.

Hämärä oli laskeutunut kaupungin ylitse ja myymälöitä alettiin sulkea. Pian olivat ne kiinni kaikkialla. Ja yöllä, sen tunsi Samuel, olisi hänen loppunsa tuleva. Tämä saattoi Samuelin epätoivoon.

Hän kiirehti sisälle ensimäiseen valaistuun paikkaan, minkä näki.

Se oli kapakka, ja huone oli tyhjä lukuunottamatta valkopukuista miestä myymäläpöydän takana.

— Minä en ole kerjäläinen! huusi Samuel.

— Mitä käskette? sanoi mies.

— Sanon, etten ole kerjäläinen. Tulen takaisin ja maksan teille. Olen nälkään kuolemaisillani, minun täytyy saada jotakin syötävää.

— Saakeli soikoon, nuori ystävä! huudahti kapakoitsija. Te ymmärrätte esittää asianne. Teistä olisi pitänyt tulla näyttelijä. Tulkaa lähemmäksi ja pistelkää suuhunne!

— Mitä! sopersi Samuel hämillään.

— Syökää! kehoitti mies viitaten ruokia. Ehkä nyt ymmärrätte.

Samuel kääntyi ja näki pöydällä joukon ruokia. Hän hyökkäsi niihin käsiksi. Ensimäistä suupalaa pureskellessa valtasi hänet jonkullainen hulluus, ja hän ahmi kuin villipeto.

Hän jatkoi sitä muutamien minuuttien ajan, ja kapakoitsija katseli uteliaana, kunnes viimein huomautti:

— Tiedättekö, luulen, että nyt on paras lopettaa.

— Mitä? virkkoi Samuel ottaen lisää ruokaa.

— Sanon, että lopettakaa nyt. Itsenne tähden. Näen, että olette puhuneet totta, eikä pieni pysähdys vahingoittaisi teitä.

Samuel tuijotti kaipauksella ruokaan ja toivoi vielä saavansa sitä kätensä täyteen.

— Tulkaapa tänne juttelemaan! kehoitti kapakoitsija. Missä te olette ollut?

— Minut sulettiin tyhjään tavaravaunuun.

— Hm! Sepä tavatonta! No, miten kauvan olitte sinne sulettuna?

— Mikä päivä tänään on?

— Perjantai.

— Minut sulettiin siihen rotanloukkuun keskiviikkoaamuna. Minusta aika tuntui pitemmältä.

— Olihan se jo tarpeeksi pitkä, huomautti kapakoitsija.

— Jouduin ryöstön uhriksi. Eräs mies vei rahani, jatkoi Samuel. Sitten tunsi hän taas samaa häveliäisyyttä kuin aikaisemminkin ja lisäsi: Älkää luulko minua kerjäläiseksi. Tahdon tehdä työtä ja maksaa rehellisesti.

— Hyvä on, sanoi kapakoitsija, älkää huolehtiko siitä asiasta.

— Eikö teillä ole annettavana minulle mitään työtä? Eikö ole puita pilkottavana.

— Me emme polta puita.

— Tai jotakin puhdistustyötä? kysyi Samuel katsellen ympärilleen. Huone ei näyttänyt erittäin siistiltä. Minä pesen tämän huoneen lattian.

— Me pesemme aikaisin aamulla, vastasi kapakoitsija.

— Antakaa sitten minun tulla se tekemään, pyyteli Samuel.

— Olkoon menneeksi! Mutta teidän täytyy sitten taas syödä lisää.

— Tulen kumminkin.

— Jos tahdotte seurata neuvoani, niin jättäkää tämä kaupunki. Lockmanville on epäkiitollinen kaupunki työn etsijälle.

Samuel säpsähti.

— Lockmanville! huudahti hän voiden tuskin saada sanaa suustaan.

— Niin, ettekö tiennyt, missä olette?

— En, en tiennyt. Lockmanville! suurten lasitehtaitten kaupunki?

— Aivan niin.

— Ja täälläkö vanha Henry Lockman asui?

— Kuinka sitä kysytte?

— Ilman aikoja, tai oikeastaan siksi, että isäni sijoitti kaikki rahansa Lockmanin yhtiöön ja menetti ne.

— Saakeli soikoon! huudahti kapakoitsija.

— Eivätköhän ne antaisi minulle täällä jotakin työtä, jos puhuisin niille tuosta asiasta.

— Ehkä — mutta vika on vaan siinä, että koko lasitehdas on sulettu.

— Sulettu! huudahti Samuel ja lisäsi: hänen kuolemansako tähden?

— Ei, se on sulettuna kesäisin, mutta tänä vuonna sulettiin se jo maaliskuussa. Oli huonot ajat.

— Vai niin, sanoi Samuel.

— Siksi käy täällä Lockmanvillessä joukko ihmisiä työtä etsimässä, jatkoi isäntä. Myöskin monet muut tehtaat ovat sulettuna puuvillatehdas käy vain puolella työvoimalla.

— Ymmärrän.

— Ukko Lockmanin tapana oli sanoa, että maassa on liian paljon lasitehtaita, lisäsi isäntä. Ja kun niitten tehtaitten omistajat, jotka hän oli ostanut, perustivat yhä uusia tehtaita, niin voitte ymmärtää, millainen asema on.

Syntyi hetken hiljaisuus.

— Tulen taas huomenaamuna varhain, virkkoi Samuel masentuneena.

— Hyvä on, vastasi isäntä hymyillen ellette vaan unohda lupaustanne. Kun muutamia kapakkavieraita nyt tuli sisään, lisäsi hän: kiiruhtakaa!

Ja Samuel lähti tiehensä sitäkin mieluisammin, kun huomasi, että koko ajan oli ollut kapakassa, hänen mielestään kauhean syntisessä paikassa.

Hän kulki taas katua pitkin. Oli alkanut hieno ja jäätävä sade. Mitä pitäisi hänen tehdä?

Voimakkaan ruuan vaikutuksesta tunsi hän ruumiissaan lämpöä. Mutta ei kannattanut kävellä ja kastua. Hän kurkisteli porttikäytäviin, ja kun löysi erään pimeän ja tyhjän, laskeutui hän sinne makuulle.

Ulkopuolelta kuului askeleita. Joku mies tuli porttikäytävään, tunnusteli porttia ja kääntyi jälleen pois. Samuel sattui liikuttamaan jalkaansa.

— Halloo! huusi mies. Mikä te olette?

— Minä se vaan olen, vastasi Samuel.

— Ylös! komensi vieras.

Samuel nousi seisaalleen ja luja käsi tarttui hänen kaulukseensa.

— Kuka te olette?

Hänet työnnettiin valoisalle kadulle, ennenkuin ehti saada sanaa suustaan.

— Taas maankiertäjä! murahti ääni; ja Samuel näki kauhukseen, että oli joutunut poliisin käsiin.

— Hyvä konstaapeli, en ole tehnyt mitään pahaa, valitteli Samuel.

— Seuraa mukana! komensi poliisi.

— Mihin? vaikeroi Samuel.

Mutta poliisi kiskoi hänet ilman muuta mukanaan. Silloin valtasi Samuelin hurja pelko.

— Ette suinkaan aijo vangita minua? kysyi hän.

— Aijon niinkin. Miksi en sitä tekisi?

— Mutta minä en ole tehnyt mitään pahaa! Enhän minä sille mitään mahda, että minä…

Hän yritti tehdä vastarintaa, mutta poliisin valtava koura piteli häntä kauluksesta, niin että hän oli tukehtumaisillaan.

— Pitääkö minun käyttää pamppua? murahti poliisi.

Samuel ei enään vastustellut. Mutta häntä vavistuttivat pelosta ja epätoivosta johtuvat suonenvedontapaiset nyyhkytykset, ja häpeän kyyneleet vierivät hänen poskilleen. Hän joutuu vankilaan!

— Mikä teitä vaivaa? kysyi poliisi hetken kuluttua. Miksi ette ole rauhallinen?

— Teillä ei ole syytä minun vangitsemiseeni, valitti poika. En ole tehnyt pahaa, enkä sille mitään voi. Minulla ei ole asuntoa eikä rahaa, mutta se ei ole minun syyni.

— Tuon voitte sanoa tuomarille, vastasi poliisi.

— Mutta — mutta mitä minä olen tehnyt. Miksi…?

— Vaiti! ärähti poliisi ravistaen vielä kerran kauluksesta. Ja Samuel vaikeni.

V. Poliisioikeudessa.

Poliisiasemalla istui lihavahko ylikonstaapeli uneliaana tuolillaan.

— Taas irtolainen! sanoi poliisi, ikäänkuin tahtoisi sillä antaa ymmärtää, ettei ylikonstaapelilla ollut mitään erikoista syytä herätä.

— Mitä hän on tehnyt? kysyi tämä kuitenkin.

— Maannut porttikäytävässä, kuului vastaus.

Samuel oli nyt ehtinyt oppia ymmärtämään kaikkien vastaväitteiden hyödyttömyyden. Mykällä epätoivoisuudella hän mukautui kohtaloonsa antaen ylikonstaapelin vaatimat tiedot: Samuel Prescot, seitsemäntoistavuotias, syntynyt ja kirjoissa Euba Gornersissa, ammatiltaan maatyöläinen eikä ennen syytteessä rikoksesta. — Hyvä on, virkkoi ylikonstaapeli, jatkaen taas torkkumistaan. Samuel vietiin pois, ja tämän äkillisen käynnin jälkeen työnnettiin hänet vankikoppiin, jonka rautaovi paukahti kiinni hänen takanaan.

Samuel oli yksin ja voi vapaasti sallia surunsa ilmetä itkussa ja nyyhkytyksessä. Hän ei voinut kuvitella häpeällisempää ja kauheampaa kohtaloa kuin se, minkä uhriksi oli joutunut: ensin hän oli pakotettu kerjäämään ja sitten sulettu vankeuteen. Hän ei tiennyt, mitä oli tapana tehdä ihmisille, jotka ovat työttömiä ja näkevät nälkää.

Itkien makasi Samuel lattialla, kunnes hetken kuluttua kauhistuneena sävähti pystyyn. Hän oli tuntenut ruumiissaan pistävää kipua, mikä saattoi hänet mielettömästi hyppelemään. Viimein huomasi hän, että oli maannut mitä siivottomimmassa kunnossa olevan patjan päällä.

Tämä huomio saattoi hänet pakenemaan aina vankikomeron keskustaan asti. Samuel ei milloinkaan ennen ollut kokenut tuontapaista, sillä hänen kodissaan oli vallinnut mitä suurin siisteys ja puhtaus. Oli alhaisuuden huippu, että hän avuton olento otettiin kiinni ja sulettiin likaluolaan, jossa syöpäläiset uhkasivat syödä elävältä.

Aamulla sai hän kahvia ja leipää ja vietiin jonkun tunnin odotuksen jälkeen poliisioikeuteen.

Se oli suuri, kylmä ja valkeaseinäinen huone. Paitsi tuomaria ja muutamia kirjureita, oli siellä pari poliisikonstaapelia ja joitakin kuuntelijoita. Erikoisessa aitauksessa istui muutamia väsyneen ja välinpitämättömän näköisiä vankeja. Yksi kerrassaan astuivat ne tuomarin eteen, muutamia sanoja mumistiin ja heidät vietiin pois. Kaikki kävi samaan yksitoikkoiseen tapaan, ikäänkuin sitä olisi jo jatkunut iankaikkisuuden ajan. Tuomari, joka oli iäkäs ja harmaapäinen, näytti naamiaispuvussa olevalta ja hyvinvoivalta liikemieheltä.

Tuli Samuelin vuoro, ja hänkin astui esiin. Hänen nimensä luettiin, ja syytös kuului: irtolaisuudesta.

— No, sanoi tuomari koneellisesti, mitä teillä on sanottavaa?

Samuel veti henkeään.

— Ei se ole minun vikani, sir, alkoi hän.

— Teidän korkea-arvoisuutenne, pitää teidän sanoa, kuiskasi poliisi, joka piteli häntä käsivarresta.

— Teidän korkea-arvoisuutenne, sanoi Samuel, kadotin kaikki rahani ja olen koettanut saada työtä, teidän korkea-arvoisuutenne.

— Onko teillä tässä kaupungissa sukulaisia?

— Ei, teidän korkea-arvoisuutenne.

— Miten kauvan olette täällä ollut?

— Vain eilisestä asti, teidän korkea-arvoisuutenne.

— Miten tulitte tänne?

— Seurasin tavarajunaa, teidän korkea-arvoisuutenne.

— Ymmärrän, sanoi tuomari. Mutta te olette tulleet väärään paikkaan. Me olemme päättäneet tehdä lopun irtolaisuudesta täällä Lockmanvillessä. Kuukausi. Seuraava asia.

Samuel voi tuskin hengittää.

— Teidän korkea-arvoisuutenne… alkoi hän.

— Seuraava asia, toisti tuomari. Poliisikonstaapeli valmistautui viemään Samuelin ulos.

— Teidän korkea-arvoisuutenne, kirkui tämä mieletönnä, älkää lähettäkö minua vankilaan!

Hän koetti vapautua poliisin käsistä ja ulvoi lakkaamatta:

— Ei se ole minun syyni — minä olen kunniallinen poika ja olen koettanut saada työtä. En ole tehnyt mitään pahaa. Ja te tapatte minut, lähetätte minut vankilaan. Olkaa armeliaita! Oih! Olkaa armeliaita!

Poliisi ravisteli häntä kiivaasti. Mutta Samuelin valituksessa oli jotakin niin puhdasta, että tuomari sanoi:

— Odottakaa!

— En voinut sille mitään, että minulta varastettiin, jatkoi nuorukainen kiihkeästi. Ja mitä muuta voin tehdä kuin pyytää työtä? Minut on kasvatettu kunniallisuuteen ja rehellisyyteen, teidän korkea-arvoisuutenne. Isäni olisi mennyt hautaan, jos hän olisi tiennyt, että minä joudun vankeuteen. Hän opetti aina, että on ansaittava leipä rehellisellä työllä.

— Kuka oli isänne? kysyi tuomari.

— Hänen nimensä oli Efraim Prescot, ja hän oli maanviljelijä. Kaikki Euba Gornersissa, siellä kotipuolessa, voivat kertoa, mikä mies hän oli. Hän oli mukana taistelussa koko sodan ajan — neljä kertaa hän haavoittui. Ja jos hän olisi täällä, vakuuttaisi hän teidän korkea-arvoisuudellenne, etten minä ansaitse joutua vankilaan. Syntyi hetken äänettömyys.

— Mihin rykmenttiin kuului isänne? kysyi tuomari.

— Pensylvanian seitsemänteentoista, teidän korkea-arvoisuutenne.

— Älkää, nuori mies, koettako petkuttaa minua, virkkoi tuomari vakavasti.

— En haluakaan teitä petkuttaa, vakuutti Samuel.

— Mihin armeijakuntaan kuului Pensylvanian seitsemästoista?

— Kolmanteen, teidän korkea-arvoisuutenne.

— Ja kuka oli sen päällikkö?

— Kenraali Andersson s.o. kunnes hän kaatui Chancellorsvillen taistelussa. Isäni otti siihen osaa.

— Minäkin otin siihen osaa, huomautti tuomari.

— Isälläni oli tapana kertoa siitä taistelusta, huudahti Samuel innokkaasti. Hänen osastonsa oli oikealla sivustalla, ja heillä oli kaksinkertainen rivi etuvarustuksia. Kapinallisten ratsuväki hyökkäsi asemiamme vastaan. He uudistivat hyökkäyksensä päivän kuluessa ainakin tusinakertaa, ja kuulat kaatoivat suuria puita. Isäni sanoi, että kapinalliset eivät milloinkaan taistelleet hurjimmin kuin silloin.

— Minä tiedän sen, sanoi tuomari. Olin itse heidän joukossaan.

Kaikki nauroivat, Samuel tuli kasvoiltaan hehkuvan punaiseksi.

— Pyydän anteeksi, teidän korkea-arvoisuutenne, sanoi hän.

— Hyvä on, sanoi tuomari lisäten vakavasti: Niin rakas Samuel, te pääsette vapaaksi isänne tähden. Mutta älkää antako minun nähdä teitä täällä enään toista kertaa.

— En, teidän korkea-arvoisuutenne, sanoi Samuel. Sitten lisäsi hän: Mutta mitä minun pitää tehdä?

— Laittakaa itsenne pois Lockmanvillestä, sanoi tuomari.

— Mutta millä tavalla? Minullahan ei ole rahoja. Eikö teidän korkea-arvoisuutenne voisi auttaa minua johonkin työhön?

— Minä en voi, sanoi tuomari. Olen pahoillani, mutta olen jo tällä viikolla hankkinut työtä kolmelle miehelle enkä tiedä paikkaa enemmälle.

— Mutta… alkoi Samuel.

— Annan teille dollarin omista rahoistani, lisäsi tuomari.

— Teidän korkea-arvoisuutenne, huudahti Samuel loukkaantuneena, en tahdo rahoja lahjaksi!

— Voitte lähettää ne minulle takaisin, kun saatte työtä, sanoi tuomari ottaen esille setelin, ottakaa tämä. Vanki vapautetaan ja lasketaan irti. Seuraava asia.

Samuel otti rahan ja aikoi lähteä, kun eräs herra, joka istui tuolilla lähellä tuomaria, äkkiä kääntyi tuomarin puoleen virkkoen:

— Herra tuomari, sallitteko minun sanoa muutamia sanoja?

— Olkaa hyvä, herra professori, sanoi tuomari kohteliaasti.

— Voisin ehkä löytää pojalle jotakin työtä.

— Oh! Se olisi erinomaista.

— Näyttää olevan kelpo poika ja ansaitsee ehkä auttamisen.

— Juuri niin, professori. Samuel, tämä on Lackman-yliopiston professori Stevart.

Samuel oli iloinen päästessään professorin tuttavuuteen. Professori oli sievä pieni herra, jolla oli hyvinhoidettu, musta parta ja kultasankaiset silmälasit.

— Tässä on osoitteeni, sanoi hän, ja jos huomenaamulla varhain käytte kotonani niin katsotaan, mitä voitaisi tehdä.

— Kiitän suuresti, sanoi nuorukainen pistäen kortin taskuunsa. Kun hän näin oli päässyt selville, että poliisi oli päästänyt hänet irti, kääntyi hän ja lähti tiehensä.

— Sangen huvittava välikohtaus, sanoi professori.

— Niin, vastasi tuomari hymyillen. Täälläkin nähkääs toisinaan sattuu sellaisia.

Samuel astui ulos sydämessään lämmin tunne.

Hänellä oli nyt edessään selvä päämäärä. Hän asteli suorinta tietä ulos kaupungista ja seurasi sitten virran rantaa, kunnes tuli tarpeeksi yksinäiselle paikalle, sitten riisui hän vaatteensa, laskeutui rannalla ja peseytyi mitä huolellisemmin. Hän jatkoi tätä melkein puolituntisen, hieroi päätään hiekalla ja vedellä ja suori hiuksiaan sormillaan. Sitten tarkasti hän vaatteensa pala palalta. Täytyi päästä vapaaksi vankeuden kauheista muistoista.

Sitten puki hän jälleen ylleen, kääntyi takaisin kaupunkiin ja meni heti sisälle ystävällisen kapakoitsijan luo kertoen tälle miksi ei ollut voinut pitää lupaustaan, että tulisi aamulla lattiaa pesemään.

VI. Köyhien työläisten parissa.

Samuel poikkesi erääseen leipuripuotiin, osti suuren kakun ja istuutui torilla olevalle penkille syöden leipänsä viimeiseen murenaan. Se oli hänen tietensä halvinta ravintoa, ja suuruus oli nyt pääasia.

Sitten täytyi hänen hankkia itselleen yösija. Hänellä ei ollut minkäänlaista kokemusta hotellien ja yömajojen suhteen, jonka vuoksi hän lähti astelemaan työläiskortteleihin, katsellen epäröiden taloja. Viimein näki hän erään naisen seisovan porttikäytävässä. Nainen oli vanhanpuoleinen, laiha ja rasittuneen näköinen, mutta siisti ja puhdas sekä kasvonsa hyväntahtoisuutta ilmaisevat. Samuel pysähtyi.

— Suokaa anteeksi, virkkoi hän, voitteko sanoa, mistä saan vuokrata huoneen?

Nainen tarkasteli häntä.

— Miten pitkäksi ajaksi?

— En varmasti tiedä. Tarvitsen sitä nyt ensi aluksi yhdeksi yöksi, mutta jos saan työtä, niin voin tulla sitä tarvitsemaan kauvemmankin aikaa, vastasi Samuel.

— Työtäkö Lockmanvillestä?

— Niin, minulle on luvattu.

— Täällä ei voi olla paljoa työtä, sanoi nainen. Minulla on kaksi huonetta, joita minulla on tapana vuokrata, mutta kun lasitehdas sulettiin, muuttivat vuokralaiseni, ja eräs heistä jäi minulle kaupanpäällisiksi kolme dollaria velkaa.

— Minä… minä en voi maksaa erittäin paljon, sanoi Samuel.

— Astukaa sisälle, kehoitti nainen. Ja Samuel seurasi mukana, istuutui ja kertoi seikkailunsa. Ja nainen kertoi hänelle oman elämänsä vaiheet.

Mrs Stedman oli hänen nimensä, ja miehensä oli ollut lasinpuhaltajana. Hän oli ansainnut hyvin, kiireisenä aikana viisi dollaria päivässä. Mutta hänellä oli työpaikkansa hehkuvan lasialtaan edessä, ja se koskee kovasti ihmiseen. Eräänä päivänä sai pyörtymiskohtauksen ja kaatui, polttaen kuumalla lasiaineella pahasti kasvonsa. Hänet vietiin sairaalaan, jossa häneltä toinen silmä poistettiin. Omaistensa tähden, ja kun työkausi oli loppupuolellaan, palasi hän liian aikaisin työhön, hänen saamansa haavat pahenivat, ja lopuksi kuoli hän verenmyrkytykseen.

— Siitä on nyt kaksi vuotta, enkä minä saanut minkäänlaista vahingonkorvausta, sanoi mrs Stedman. Olemme töintuskin tulleet toimeen. Tämä vuosi on ollut pahin kaikista. Sanotaan, että nyt on liikepula. Näyttää, kuin kaikki tehtaat olisivat suletut.

— Eikö väestön täällä ole kovin vaikea tulla toimeen? virkkoi Samuel.

— Minulla on kolme lasta, kaikki tyttöjä, sanoi mrs Stedman, ja vain yksi voi tehdä työtä. Hän käy puuvillatehtaassa, ja se pantiin käyntiin vasta kuukausi sitten. Väitetään, että se tulee kautta vuoden käymään vain puolella työajalla. Minä ompelen ja autan ihmisiä vähän joka tavalla, mutta sillä ei pitkälle päästä.

Keskustellessaan tämän naisen kanssa unohti Samuel omat huolensa. Hänenhän kotonsa oli kyllä ollut köyhä, mutta siellä ei koskaan oltu tietty tällaisesta kurjuudesta. Ja täällä olivat kadut täynnä ihmisiä, jotka elivät samalla tavalla. Heillä oli perikatonsa aina silmien edessä, heillä ei ollut muuta tulevaisuutta kuin ikuinen ahertaminen, niinkauvan kuin voimat kestivät ja oli jotakin, työtä.

Sovittiin, että Samuelin piti seuraavana päivänä maksaa hänelle kolmekymmentäviisf senttiä illallisesta, yösijasta ja aamiaisesta. Jos hän haluaisi jäädä kauvemmaksi aikaa, saisi hän täysihoidon neljästä dollarista viikossa tai yksinään huoneen yhdestä dollarista.

Molemmat nuoremmat lapset tulivat koulusta. He olivat hoikkia ja pienikasvuisia tyttöjä. Siistit heillä oli vaatteet, mutta niin paikatut, että hirvitti niitä katsoa. Vähän ajan päästä tuli vanhempi tytär Sofia.

Samuel säpsähti hänet nähdessään. Hän oli äsken kuullut tytön työskentelevän puuvillatehtaassa, olevan perheen tuki, ja hän kuvitteli mielessään voimakasta nuorta naista, sellaista, jommoisia oli hänen kotopuolessaan. Sensijaan näki hän edessään heikon ja raihnaisen lapsen, joka ei ollut toisia paljoakaan suurempi. Sofia oli kolmentoista vuoden ikäinen, mutta Samuelin mielestä ei hän näyttänyt kymmenvuotiaaltakaan. Liikkeissään hän oli vakainen ja miettiväinen ja katseli vierasta parilla hyvin suurella ruskealla silmällä.

— Tämä on Samuel Prescott, sanoi äiti. Hän on täällä yötä ja tulee mahdollisesti täysihoitoon luoksemme.

Sofia tervehti, otti sitten liinan päästään ja istuutui nurkkaan. Poika luuli, että se johtui ujoudesta, mutta huomasi myöhemmin, että syynä oli väsymys. Tyttö tuki niin usein kuin voi päätään käsillään eikä yleensä tehnyt mitään sellaista, mikä ei ollut tarpeellista.

Aikaisin seuraavana aamuna astui Samuel reippaana ja virkeänä ystävänsä Finneganin suureksi iloksi kapakkaan. Hän laskeutui polvilleen lattialle ja toimitti lattian suhteen sellaisen pesun, ettei se ollut saanut vertaa koko talon olemassaolon ajalla. Vastapalvelukseksi kutsui Finnegan hänet aamiaiselle, jota kutsua Samuel seurasikin, koska hänen senkautta tarvitsisi mrs Stedman'in luona syödä vain vähän.

Professori Steward ei ollut tarkemmin määrännyt aikaa, milloin Samuelin olisi tullut saapua, vaan pyytänyt häntä vain tulemaan aamulla. Hän asui hienoimmassa kaupunginosassa sillan toisella puolella, ja Samuel oli hänen talonsa edustalla vähää ennen kahdeksaa.

Palvelustytöltä, joka avasi oven, sai hän kuulla, että professorin aivan odottamatta oli täytynyt matkustaa New-Yorkiin, josta hän luuli palaavansa ylihuomenna.

Samuel poistui aivan poissa suunniltaan. Hän oli taas saanut huomata, kuinka vähän mailma kiinnitti häneen huomiota. Nähtävästi oli suuri mies aivan unohtanut hänet.

Ei auttanut muu kuin odottaa, ja koko hänen kassansa nousi vain kuuteenkymmeneen senttiin. Niin paljon oli varmaa, ettei hän voinut jäädä asumaan mrs Stedman'in luo. Mutta kun hän tästä ilmoitti mrs Stedman'ille, teki tämä erään ehdotuksen, josta Samuel oli aikaisemmin maininnut. Talon takana oli muutamia neliömetrejä maata, joka oikeastaan oli vain rikkatunkio, johon heitettiin vanhoja läkkiastioita y.m. törkyä. Jos Samuel kaivaisi tätä maata ja kylväisi sinne vähän puutarhasiemeniä, niin saisi hän sen aikaa ilmaiseksi asua ja syödä mrs Stedman'in luona. Lainattuaan lapion kävi Samuel kohta täysin voimin käsiksi tähän työhön.

Kaksi päivää, kolme päivää kului, eikä professori vielä ollut tullut kotiin. Oli lauvantai-ilta ja Samuel istui eteisen lattialla leväten raskaan päivätyön jälkeen. Hänen rinnallaan istui Sofia silmät sulettuina ja nojautuen seinään. Ilta oli lämpöinen ja kaunis, ja tämä hiljainen rauhallisuus sai hänet vähitellen valtaansa. Niinpä sai Samuel kerrankin vilaukselta nähdä hänen sielunelämäänsä.

— Pidättekö soitosta? kysyi tyttö.

— Pidän oikein paljon, vastasi Samuel.

— Kaikki eivät pidä, huomautti tyttö. Tarkoitan todellista soittoa; sellaista kun Fredrik soittaa.

— En tiedä, sanoi Samuel. Kuka on Fredrik?

— Hän on eräs ystäväni, vastasi Sofia, muuan saksalaisen poika. Hänen isänsä on mallipiirustaja mattotehtaassa. Fredrik soittaa viulua.

— Olisi hauskaa kuulla häntä, sanoi Samuel.

— Otan teidät sinne mukanani, lupasi tyttö. Käyn tavallisesti tervehtimässä heitä sunnuntai-iltapäivinä. Se on ainoa vapaa-aika minulla.

Seuraavana päivänä Samuel siis oppi tuntemaan Bremerin perheen. Heidän talonsa oli vähän kauvempana maallapäin, ja ympäröi sitä muutama puu ja kukkalava. Mutta talo ei ollut suuri, tuskinpa riittäväkään perheelle, joka käsitti vanhemmat ja yhdeksän lasta. Johan, isä, oli suuri ja jykevä mies, jolla oli kukoistavat kasvot ja harjamainen tukka. Hän oli kaupungin asukkaitten enemmistön keskuudessa polttomerkillä varustettu, sillä hän kutsui itseään "sosialistiksi"; mutta tätä ei Samuel ymmärtänyt. Hänen vaimonsa oli kovin pieni nainen, jolta yhdeksän lapsivuodetta oli kokonaan riistänyt voimat. Eniten mielenkiintoinen oli Samuelin mielestä Fredrik, joka soitti viulua. Hän oli kalpea, viisitoistavuotias poika, jolla oli haaveileva ulkonäkö, kiharat hiukset ja kauniit silmät. Bremerin perheessä viljeltiin sangen innokkaasti musiikkia. Isä soitti pianoa ja Fredrikin jälkeinen poika selloa. Kun he soittivat, olivat kaikki perheenjäsenet kokoontuneina kuuntelemaan; pienokaisetkin istuivat sanaa puhumatta ja silmät pyöreinä paikoillaan.

Samuel tunsi muutamia isänmaallisia lauluja, joukon psalmeja sekä muutamia säveleitä, joita joskus oli kuullut tanssitilaisuuksissa maalla. Mutta sellainen soitto, kuin hän täällä kuuli, oli jotakin uutta ja ilmaisi tunne-elämää tavalla, josta Samuelilla ei ennen ollut aavistustakaan. Hän kuunteli ihmetyksen ja ihastuksen valtaamana.

Hän ei voinut olla ilmaisematta syvää liikutustaan suureksi iloksi Bremerin perheelle, joka kaipasi ymmärtämystä tällä yksinäisellä paikalla. Hänen kiitollisuutensa antoi siivet heidän innostukselleen, he soittivat koko iltapäivän, ja sitten pyysi Johan heitä jäämään illalliselle, niin että voitaisi senjälkeen jatkaa.

— Teistä olisi pitänyt tulla soittaja, sanoi hän Samuelille. Te olette siksi syntynyt.

Tarjottiin illallinen, jonka vertaista Samuel ei ollut pitkään aikaan saanut. Illallisen jälkeen soitti Fredrik vielä ihmeellisemmin, ja Samuel sai taas luoda silmäyksen perheen elämään ja siihen hillittömään, hurjaan kaipaukseen, minkä Fredrikin sävelet valoivat esille. Isä oli hyväntahtoinen ja miettiväinen, mutta oli vajonnut välinpitämättömyyteen. Äiti oli huolten murtama, ja kaiken tämän painostuksen alla kaipasi pojan sielu mielettömästi elämää.

Kauppa vaati loppumattoman moninaisuuden mattomalleja, ja Johan Bremer seisoi päivät päästään pienillä numeroiduilla neliöillä varustetun suuren paperiarkin ääressä, jolle maalaili monilla väreillä. Hän sai tästä työstä kolmekymmentä dollaria viikossa, ja hänen poikansa hänen apulaisenaan kaksitoista. Hän maalasi samoilla väreillä kaikki määrätyillä numeroilla varustetut neliöt ja valmisti tällä tavoin säännöllisen mallin. Hän teki hyvää työtä, ja Johan kehotti poikaansa käyttämään kaiken kykynsä uusien mallien valmistamiseen. Mutta poika kammosi kaikkea, hän ajatteli ainoastaan musiikkia. Eikä hänen musiikkinsa merkinnyt hänelle hempeämielistä haaveilua, vaan vapautustaistelua tämän mailman orjuudesta. Sellainen oli Johan itsekin nuoruudessaan, jolloin tuli vallankumoukselliseksi, ennenkuin olut, hyvä ruoka ja kodillisuus oli hänet kesyttänyt.

Kukaan ei puhunut sanaakaan. Soitto oli vallannut kaikkien mielet. Samuel loi katseen huoneessaolijoihin ja huomasi erittäin yhden sielun ottavan osaa tähän murhenäytelmään. Sofia ahmi koko voimallaan soittoa, se oli vähitellen saanut eloa hänen kasvoilleen, hänen hengityksensä oli kiivasta, ja toisinaan pyyhki hän salaa kyyneleen kasvoiltaan.

Kotimatkalla virkkoi hän Samuelille:

— En tiedä, sopiiko minun tuolla tavoin kuunnella soittoa.

— Miksi ei? vastasi Samuel, jos se tekee teidät onnelliseksi.

— Mutta jälkeenpäin se saattaa minut onnettomaksi. Se saattaa minut kaipaamaan. Minä tulen levottomaksi, ja kun taas menen tehtaaseen, tuntuu niin paljon raskaammalta.

— Mitä te teette tehtaassa? kysyi Samuel.

— Minä olen kehrääjätyttö, ja kehrään lankaa rullille, kun ne ovat tyhjät.

— Onko se raskasta työtä?

— Ei ole raskasta, niinkuin hyvin voitte ymmärtää. Mutta täytyy koko päivä seistä ja aina tehdä samoja liikkeitä, päivät päästään samoja. Siinä tulee tylsäksi, ei voi ajatella mitään. Ja ilma on täynnä pölyä ja koneitten jyrinää. Siihen tottuu, mutta olen varma, että se on vahingollista.

He kulkivat hetken äänettöminä.

— Rakennatteko mielellänne tuulentupia? kysähti Sofia yht'äkkiä.

— Kyllä, myönsi Samuel.

— Niin minäkin tein ennenaikaan, kun olin nuorempi.

Samuelista tuntui omituiselta, että tämä pieni tyttö aina puhui itsestään kuin vanhasta ihmisestä.

— Miksette enään tee niin? kysyi hän.

— Luulen, että olen väsynyt. Mutta minulla on huoneessani joukko kuvia, joita olen leikannut saamistani lehdistä. Kuvia kauniista esineistä: linnuista ja kukista, vanhoista linnoista sekä hienoista rouvista ja herroista. Minun tapanani oli keksiä niistä kertomuksia, kuvitella itseni niitten yhteyteen ja ajatella, että minulle sattui kaikellaisia hauskoja asioita. Haluatteko nähdä tauluni?

— Se olisi hauskaa.

— Mietin sellaista kuunnellessani Fredrikkiä. Minulla on urhoollisen ritarin sir Galahadin kuva, hän on hyvin kaunis ja seisoo miekka kädessä hevosensa pään vieressä. Minun tapanani oli ajatella, että joku hänenlaisensa tulisi viemään minut pois sellaiselle paikalle, jossa ei ole tehtaita. Mutta minä luulen, ettei se enään kannata.

— Kuinka niin? kysyi Samuel.

— Se on myöhäistä. Minussa on jotakin hullusti. Minä en tosin koskaan puhu mitään, sillä se tekisi äidin onnettomaksi, mutta minä tunnen itseni aina väsyneeksi ja pääni on aina kipeä. Olen niin uninen, niin uninen, mutta kun menen levolle, en sentään voi nukkua — kuulen aina tehtaan koneitten jyrinää.

— Oh! huudahti Samuel tahtomattaan.

— En siitä suuresti välitä, sanoi lapsi. Siihen ei ole mitään apukeinoa, niin ettei kannata vaivata sillä asialla itseään. Minä vaan tulen niin liikutetuksi kun kuulen Fredrikin soittavan.

He kulkivat taas hetken äänettöminä.

— Hän on hyvin onneton, virkkoi Sofia lopulta.

— Uskon sen, vastasi Samuel. Sanokaa, huudahti hän yhtäkkiä, ettekö saisi jotakin muuta työtä?

— Tuskinpa! En ole tarpeeksi voimakas raskaaseen työhön. Ja missä voisin minä ansaita kolme dollaria viikossa?

— Sekö teille maksetaan?

— Niin, kun tehdään työtä säännöllisissä oloissa.

Samuel kulki äänetönnä lopun matkasta eikä enään ajatellut soittoa.

VII. Professori Stewart'in luona.

Maanantaiaamuna löysi Samuel professori Stewart'in kotiutuneena ja hän istui odottamassa suuren miehen työhuoneessa tämän syödessä aamiaista.

Se oli suuri huone, jonka kaikilla seinillä oli täpötäysiä kirjahyllyjä. Keskellä huonetta oli suuri kirjoituspöytä kirjojen ja paperien peitossa. Samuel ei milloinkaan ollut uneksinutkaan mailmassa olevan niin paljon kirjoja. Hän istui töllistellen ympärilleen ja vavistuksella tuntien, että oli tullut viisauden asuinpaikkaan.

Sellainen oli Samuelin tapa. Luonteensa ja kasvatuksen kautta oli hänellä syvä kunnioitus kaikkea auktoriteettia kohtaan. Hän uskoi lakien pyhyyteen. Senvuoksi olikin vangitseminen ja vankikoppiin sulkeminen hänelle kauhean kova isku. Hän piti kirkkoa jumalallisena laitoksena, jonka palvelijat olivat asetetut kansan paimeniksi. Täällä kukkulalla oli suuri yliopisto, opin temppeli. Ja tämän professorin olivat vallanpitäjät kruunanneet ja asettaneet papikseen. Samuel tunsi kaiken tämän vuoksi syvää kiitollisuutta sen kohteliaisuuden johdosta, mitä hänelle osotettiin, ja oli valmis poimimaan kaikki neuvonmurut, jotka vaan hänen ylettyvilleen tulisivat putoamaan.

— Jaha, sanoi professori kuivaten silmälasejaan silkkinenäliinalla, Samuel… kuinka se olikaan… Samuel…

— Prescot, sir.

— Niin sehän se oli — Samuel Prescot. No, miten olette nyt voinut?

— Kiitos, erittäin hyvin, sir.

— Tarkoitukseni oli käskeä sanomaan teille terveisiä, mutta unohdin sen. Lähtökiireessä oli minulla niin paljon muuta ajateltavaa. Minä… minä toivon, ettette ole odottanut minua.

— Minulla ei ollut muuta tehtävää, sanoi Samuel.

— Asian laita on nyt niin, että minä pelkään ei voivani auttaa teitä niinkuin lupasin.

Samuelin sydän melkein lakkasi sykkimästä.

— Sisareni, nähkääs, sanoi professori vähän hämillään, tarvitsi talonmiestä, mutta nyt olen saanut kuulla, että hän on jo hankkinut sellaisen.

Syntyi hetken hiljaisuus. Samuel tuijotti eteensä.

— Kun mies on hänen mieleisensä, niin ymmärrätte, ettei ole sopivaa erottaa häntä.

Samuel istui liikkumattomana paikallaan. Hämmästys ja tuska olivat herpaisseet hänet.

— Sanomattakin tiedätte, virkkoi professori, että se on minulle ikävää, mutta en voi hankkia teille muutakaan työpaikkaa.

— Mihin minä sitten joudun? huudahti Samuel.

— Todellakin ikävää, huomautti professori.

Syntyi taas hiljaisuus.

— Professori Stewart, sanoi Samuel matalalla äänellä, mitä pitää ihmisen tehdä, kun hän on ilman työtä ja näkee nälkää?

— Jumala yksin tietää! sanoi professori.

Ja jälleen molemmat vaikenivat. Samuel olisi voinut sen itsekin sanoa, sillä hänellä oli mitä lujin luottamus Jumalaan.

Mutta professorikin näytti huomanneen, että hänen vastauksensa oli sopimaton.

— Täällä Lockmanvillessä, sanoi hän, on aivan erikoiset olot. Muutamat raharikkaat henkilöt yrittivät ottaa haltuunsa koko lasiteollisuuden, tämän vuoksi rakennettiin liian monta lasitehdasta, ja niin syntyi liikatuotantoa. Sitäpaitsi on äskettäin keksitty kone, joka puhaltaa yhtä paljon pulloja kuin tusina ihmisiä.

— Mitä ihmiset sitten tekevät? kysyi Samuel.

— Asia järjestyy lopuksi itsestään. Ihmiset saavat antautua toiselle alalle.

— Mutta puuvillatehtaammehan myöskin käyvät puolella työvoimalla.

— Niin, on liian monta puuvillatehdasta.

— Mutta sillähän lailla tulee lopulta liiaksi kaikkea, huomautti Samuel.

— Niin, sinnepäin ollaan menossa, vastasi professori. Luonnollisesti vaikuttavat ulkomaiset markkinat, mutta vaikeus on itse asiassa paljon syvemmällä.

Professori Stewart vaikeni, tarkasteli Samuelia ja mahdollisesti arveli tuhlaavansa oppiaan suotta. Mutta nuorukainen näytti hyvin innostuneelta.

— Useimmat meidän taloustieteilijöistämme lyövät mielellään totuutta korvalle, mutta asianlaita on todella niin, että mailmassa on liian paljon ihmisiä.

Samuel säpsähti. Juuri sama hirveä epäilys oli hänessä itsessään alkanut saada jalansijaa.

— On olemassa, lausui professori, laki, jonka Malthus selvästi esitti, että nimittäin väestö lakkaamatta pyrkii kasvamaan yli elämismahdollisuuksien. Ja silloin täydytään liikaväestö laittaa pois tieltä.

— Ymmärrän, sanoi Samuel vavahtaen. Mutta eikö se ole liian julmaa?

— Se tuntuu siltä — yksilöstä. Ihmissuvulle on se todellisuudessa mitä suurin hyvätyö. Se kuuluu elintoimintaan.

— Olisitteko halukas selittämään minulle tuota asiaa? näytti Samuelin katse kysyvän.

— Jos tarkastatte luontoa, jatkoi professori, niin huomaatte, että se aina synnyttää paljon useampia yksilöitä, kuin mitä edelleen kehittyy. Lohi laskee miljoonittain munia, tuhansittain nuoria puita itää jokaisessa viidakossa. Ja kaikki nämä yksilöt pyrkivät elämään, mutta vain voimakkaimmat ja elinehtoihin paraiten soveltuvat jäävät elämään. Aivan samallainen on asianlaita ihmisten suhteen, ei ole muuta tapaa, jolla sukua voitaisi parantaa tai edes pitää nykyiselläkään asteella. Ne, jotka sortuvat, uhrataan ihmissuvun hyväksi.

Asianlaita oli niin, kuinka kummalliselta se kuuluneekaan, ettei Samuel koskaan ennen ollut kuullut korulausetta "parhaiten soveltuvien yksilöjen ja lajien säilymisestä". "Luonnollinen valinta" oli hänelle jotakin aivan uutta. Ja hän eli vielä siitä keksinnöstä huolimatta, jonka tieteellinen mailma oli tehnyt viisi- tai kuusikymmentä vuotta sitten. Mikä ihmeellinen yleispätevyys olikaan tässä opissa! Minkä mahtavan alan se käsittikään! Ja kuinka selvältä ja vakuuttavalta se näyttikään! Voi ajatella satoja aivan tuttuja asioita, joihin tämä soveltui. Olemisen taistelu! Parhaiten soveltuvien yksilöitten ja lajien säilyminen!

Muutamia päiviä sitten oli Samuel keksinyt musiikin. Nyt oli hän keksimäisillään tieteen. Kuinka ihmeellinen laitos olikaan ihmisjärki, joka voi selventää elämän moninaiset asiat yhdellä ainoalla suunnattomalla oppisanajoukolla!

Samuel oli aivan innostunut tähän keksintöön.

— Ymmärrän, sanoi hän tuon tuostakin, ymmärrän!

— Se on elämän laki, vahvisti professori. Ei kukaan sitä vältä.

— Siis, sanoi Samuel, kun me yritämme muuttaa asioita, esimerkiksi harjoittaa armeliaisuutta, toimimme luontoa vastaan ja saatamme asiat todellisuudessa pahemmiksi.

— Juuri niin, vastasi professori.

Samuel huokasi syvään. Kuinka yksinkertainen olikaan kysymys, kun sitä katseltiin tieteen valossa! Tässä oli hän vaivannut aivojaan tuon asian vuoksi, ja koko ajan hän sentään oli ollut luonnon käsissä, hänen tarvitsi ainoastaan asettua makaamaan ja antaa luonnon ratkaista pulma.

— Luonto ei tee erehdyksiä, sanoi professori Stewart.

Luonnollisesti tuli Samuelin asia selväksi tässä uudessa valaistuksessa.

— Työttömät ovat niitä, jotka ovat taistelussa epäonnistuneet, sanoi hän.

— Aivan oikein, vastasi professori.

— Ja tämä siksi, että he eivät ole soveltuneet.

— Juuri niin, myönsi professori taas. Niinkuin Herbert Spencer lausuu: "Kykenemättömyyttä saaliin hankkimiseen täytyy pitää siitä johtuvana, että kaitselmus ei kyseenalaista yksilöä luodessaan ole saavuttanut päämääräänsä". Ja luonnollista on, että teollisuusyhteiskunnassa "saalis" vastaa juuri työtä.

— Kuka on Herbert Spencer? kysyi Samuel.

— Hänet tunnustetaan tällaisten asiain erikoistuntijaksi, vastasi professori.

— Ja siis, arveli Samuel, täytyy niitten, joilla on työtä, olla soveliaita. Ja rikkaat, ne, jotka kokoovat miljoonan miljoonan selkään, ne ovat kaikkein soveliaimpia.

— Hm… niin, virkkoi professori.

— Ja minun asiani on tämän kautta selvä. Minä olen työtön, minun siis täytyy kuolla.

Professori katsahti Samueliin terävästi, mutta mahdotonta oli erehtyä pojan vilpittömyydestä. Hän ei ollenkaan ajatellut itseään — hän tahtoi saada selville elämän lakeja.

— Olen iloinen siitä, että olette selvittäneet minulle tämän kysymyksen. Mutta niitten tuhansien ihmisten, jotka kuolevat nälkään, pitäisi myös saada tämä tietää.

— Mitä se hyödyttäisi?

— Niitten pitäisi oppia ymmärtämään. He kärsivät, mikä heistä tuntuu tarkoituksettomalta ja tyhmältä. Mutta jos te selittäisitte heille, että heidät uhrataan ihmissuvun hyväksi, niin ettekö ymmärrä, mikä ero asialla silloin olisi?

— Minä luulen, etteivät he sitä selitystä ottaisi vastaan erikoisen ystävällisesti, sanoi professori yrittäen heikosti hymyillä.

— Kuinka niin? kysyi Samuel.

— Eiköhän kuuluisi vähän ulkokullaiselta, jos sen sanoisi ihminen, jota on onnestanut?

— Ei vähintäkään. Jos te olette onnistunut, niin olette siihen ollut oikeutettu. Eikö niin?

— Toivon niin olevan.

— Teillä on työtä, alkoi Samuel. En tiedä, kuinka professorit saavat työtä, mutta otaksun, että ne miehet, jotka luovat suuria rikkauksia — ne jotka ovat kaikkein viisaimpia ja kyvykkäimpiä — antavat yliopistoille rahoja. Eikö niin?

— Niin, sanoi professori Stewart.

— Otaksun myöskin, että ne ovat teidät valinneet?

Taas heitti professori epäluuloisen katseen kysyjään.

— Hm… sanokaamme niin.

— No, sitten on teillä oikeus opettaa. Silloinhan voisitte noille ihmisille sanoa: Teitä on liian paljon, teitä ei tarvita, teitä täytyy vähentää.

Mutta professori pudisti päätään.

— Ei, se ei kelpaa, sanoi hän. Samuel mietti, kuten tavallista, ja ymmärsi heti.

— Minä käsitän! huudahti hän. Tarvitaan tekoja.

— Tekoja?

— Niin — meidän, jotka olemme epäonnistuneet, täytyy opettaa elämällämme. Tarvitaan jonkunlaista herätystä, ymmärrättekö!

— En käsitä, miksi sellainen olisi tarpeellista, sanoi professori vastentahtoisesti nauraen.

— Ette ymmärrä siksi, että te ette kuulu meihin! huudahti Samuel kiivaasti. Kukaan muu ei sitä voi ymmärtää — ei kukaan! On helppo asia olla sellainen, joka elämässä on saanut osakseen onnea. Teillä on miellyttävä koti ja kyllin ruokaa ja kaikkea. Mutta kun joku epäonnistuu, kun hän on perinpohjin lannistettu, silloin saa hän kärsiä nälkää, vilua ja sairautta. Kaikki on vain yhtä ainoata surua, pelkoa ja epätoivoa — te ette sitä voi käsittää! Olen täällä tutustunut erääseen pieneen tyttöön. Hän työskentelee puuvillatehtaassa. Se on pisara pisaralta imenyt hänestä elämän, ruumiin sekä sielun. Ja siitä huolimatta voi hän nyt saada työtä vain puoleksi päiväksi, ja hänen äitinsä koettaa ompelemalla pitää huolta pikkulapsista, ja kaikki ovat hiljalleen kuolemaisillaan nälkään. Tämä tapahtuu siksi, että te ette tule rehellisesti sanomaan heille totuutta, siksi, että te ette sano heille: Mailma on liian täynnä ja teidän täytyy poistua, jotta meille tulisi mahdollisuus elää. Minä en voi ymmärtää, kuinka teillä, joka asutte täällä ylhäällä, voi olla minkäänlaista iloa, kun tuollaista tapahtuu toisaalla!

— Hm — ei, sanoi professori Stewart katsoen terävästi Samuelia ja rypistäen kulmiaan. Hän ei ymmärtänyt, pitikö hänen olla huvitettu, liikutettu vaiko loukattu.

Mitä Samueliin tulee, niin huomasi hän, ettei professorilta enään ollut mitään odotettavissa. Samuel oli häneltä saanut sen opin, minkä professori voi antaakin. Professori ei hituistakaan ymmärtänyt tätä asiaa, sillä hän kuului toiseen mailmaan, onnellisten ja "soveltuvien" ihmisten mailmaan. Heillä oli omat kysymyksensä ratkaistavana! Että professorilta puuttui oikea käsitys asiasta, selvisi hänen seuraavista sanoistaan:

— Olen pahoillani, kun olen joutunut teitä suotta vaivaamaan, mutta jos pieni raha-apu teitä auttaisi…

— Ei, sanoi Samuel reippaasti. Te ette saa tarjota rahaa. Eihän se ole oikeudenmukaista. Sehän on armeliaisuutta.

— Hm! sanoi professori. Niin. Mutta — ettekö voisi mennä kyökkiin saamaan vähän ruokaa?

— Miksi viivyttäisimme asioita? huudahti Samuel kiivaasti. Eikö minun pidä mennä saarnaamaan sitä oppia, jonka nyt olen saanut?

— Mutta tyhjällä vatsalla ette erittäin kauvaa voi saarnata, huomautti professori.

Saarnaamiseni täytyy tapahtua teossa, vastasi Samuel.

Sitten poistui hän, ja professori Stewart palasi kirjoituspöytänsä ääreen. Pöydällä oli paksu pino käsikirjoituksia professorin uuteen huomattavaan teokseen: Apukeinot. Teoria ja ohjelma. Muutamia käsikirjoitusliuskoja oli hänen edessään. Päällimmäisessä oli otsakekirjoitus: Kuudeskymmenesensimmäinen luku. — Työttömyys ja yhteiskunnan vastuunalaisuus.

Ja professori Stewart istui ja tuijotti tähän otsikkoon.

VIII. Pillastunut hevonen.

Sillävälin kulki Samuel leveätä, sirpalekivillä laskettua puistikkotietä pitkin miettien suurta tehtäväänsä. Ensi innostus oli ohitse, ja hän käsitti nyt edessä olevat vaikeudet. Teoreettisesti oli asia selvä, mutta sen toteuttaminen käytännössä näytti tulevan sangen kiusalliseksi.

Ensinnäkin tulisi olemaan hyvin vaikea levittää tätä oppia. Sillä, jos koettaisi selittää sitä sanoin, niin pidettäisi häntä ulkokullattuna teeskentelijänä, niinkuin professori oli huomauttanut; ja toiselta puolen, jos hän vain käytännössä antaisi opetusta, niin saisivatkohan ihmiset tästä opista täyttä käsitystä? Otaksutaanpa esim., että hän lähipäivinä kuolisi nälkään, silloin olisi vain yksi ainoa henkilö saatu pois tieltä, mutta ihan varmaan oli tarpeettomia ihmisiä miljoonittain.

Tähän saakka oli Samuel sovittanut oppimansa teorian ainoastaan itseensä. Mutta nyt kuvaili hän menevänsä kotiin mrs Stedman'in luo sanomaan hänelle, että mrs Stedman'in pitää jättää turhat ponnistelunsa ja laittaa itsensä pois tästä mailmasta, niin ettei hän eikä hänen kolme lastaan enään olisi ihmissuvun edistyksen tiellä. Samuel ymmärsi, ettei hän koskaan voisi tuollaista tehtävää täyttää, varmaankin siksi, että hän kuului niihin, jotka eivät olleet soveltuvia. Tarvittiin joku vieras, joku, joka voi käsitellä kysymystä puhtaasti tieteelliseltä kannalta.

Mutta vielä oli eräs vaikeus, ehkä muita vakavampi. Eikö tämä oppi oikeastaan johtanut itsemurhaan? Eikö hänen tehtävänsä olisi yksinkertaisimmin ratkaistu siten, että hän menisi virran rannalle, sitoisi kiven kaulaansa ja heittäytyisi veteen? Samuel pahoitteli, kun ei ollut sitä asiaa kysynyt professorilta. Sillä tuo ajatus peloitti häntä; hän oli oppinut, että hengen ottaminen itseltään on kauhistuttava synti.

Vaikeus näkyi olevan oikeastaan häntä ympäröivän elämän synkeässä ja ihanteellisuutta vailla olevassa luonteessa. Voisipa vaan kuolla jalolla ja sankarillisella tavalla toisten hyväksi! Olisipa esimerkiksi sota ja kehotettaisi kaikkia miehiä tulemaan kuolemaan valleilla! Tai hirvittävä rutto, niin että voisi antautua sairaanhoitajaksi! Mutta ei ollut minkäänlaista muuta, kuin hidas nälkäkuolema — ja tämä silloin, kun toiset elävät ylellisyydessä. Samuel arveli hankkia itselleen jotakin työtä, joka voisi olla vaarallinen elämälle ja jäsenille. Muita vaarallisetkin paikat näyttivät olevan täytetyt. Mailma ei tarvinnut häntä elämässä eikä kuolemassa!

Jälellä ei siis ollut mitään muuta kuin nälän näkeminen. Kun ei Samuel tänään ollut syönyt mitään, oli hän kohta valmis alottamaan. Hän tiukensi nälkävyötään ja puri hampaitaan. Kulkiessa vaivasi häntä toivo löytää joku tilaisuus itsensä uhraamiseen. Ja tämä juuri samaan aikaan, kuin suuri vaara, suurin hänen tähänastisessa elämässään, lähestyi.

Hän oli kulkenut ohi Fairviewin, suuren herrastalon, jolla oli komea rautainen portti ja sen kummallakin puolella valkeat pilarit. Hän oli tullut sen laajojen tilusten ulkopuolelle ja kauvemmaksi maaseudulle. Hän kulki ilman päämäärää, sokeana, hänestä oli yhdentekevää, mihin hän tuli. Silloin kuuli hän yhtäkkiä takanaan hevosen kavioiden kapsetta; hän kääntyi ympäri ja näki edessään tomupilven ja keskellä pilveä mielettömästi kiitävän hevosen. Samuel seisoi ja tirkisteli; hevosen takana oli jonkullaiset ajoneuvot ja ajoneuvoissa ihminen. Yksi ainoa silmäys riitti Samuelille selvittämään, mikä oli kysymyksessä. Pillastunut hevonen!

Samuelille tuli tämä asia taivaan ihmeenä, se oli vastaus hänen rukouksiinsa. Ja hän oli valmis. Hänelle tarjoutui tilaisuus eikä hän aikonut jättää tätä tilaisuutta käyttämättä. Hän ei hetkeäkään epäillyt. Hän tiesi täydelleen, mitä hänen oli tehtävä, ja hän oli valmis, päätöksessään luja, oikealla paikalla ja jännittyneenä.

Hän asettui keskelle tietä. Hevonen tuli mitä hurjinta vauhtia; se oli nopea ravihevonen, pelosta mieletön ja kauhistuttavan näköinen. Samuel levitti kätensä, ja salaman nopeudella syöksähti eläin hänen eteensä.

Päästäkseen hänen ohitseen hypähti hevonen syrjään; nuorukainen ei ollut liikkeissään hitaampi, hän hypähti ja tarttui ohjaksiin. Hänen kätensä olivat repeytymäisillään pois sijoiltaan, mutta hän ei hellittänyt, vaan laahautui mukana, kunnes viimein onnistui pääsemään jaloilleen. Hevonen ravisteli päästäkseen hänestä eroon; silloin tarttui Samuel toisella kädellään voimakkaasti sen sieraimiin ja piti siten itseään koholla itsepäisesti ja silmät suljettuina.

Näin riippui hän vielä, kun pillastunut hevonen pysähtyi ja ajaja hypähti vaunuista kiiruhtaen häntä auttamaan.

— Jumalani! huudahti tuntematon. Tuota voi kutsua miehentyöksi!

Hän oli nuori mies, kuolemankalpea ja vapisi joka jäsenestään.

— Kuinka herran tähden osasitte pysähdyttää sen? kysyi hän läähättäen.

— Pidin vain kiinni, vastasi Samuel.

— Miten voinkaan teitä kiittää! huudahti nuori mies. Olette pelastanut henkeni!

Samuel piti vielä kiinni hevosesta, joka vauhkona vapisi.

— Ei se olisi pillastunut, ellei toinen ohjas olisi katkennut — katsokaas! sanoi ajaja näyttäen ohjaksen päätä.

— Mitä se pelästyi? kysyi Samuel.

— Nähtävästi jotakin paperipalaa. Se on aina ollut niin vauhko, se ryökäle, sanoi nuorukainen, ja pudistaen nyrkkiään hevoselle huudahti hän: odotappas, poikaseni, kyllä minä sinulle vielä näytän!

— Varokaa, ettei se uudelleen pelästy! kehoitti Samuel tarttuen taas kaikin voimin ohjaksiin, kun hevonen näytti haluavan lähteä tiehensä.

— Oh, nyt, kun olen saanut sen kiinni, en sitä päästä, vakuutteli nuorukainen. Kyllä se taas rauhottuu.

— Pidelkää sitä kiinni! kehoitti Samuel vieden käden otsalleen ja horjuen. Minun… minun täytyy hetkeksi istua, tunnen päätäni vähän huimaavan.

— Oletteko haavoittunut? kysyi vieras levottomasti.

— En, vastasi Samuel, mutta… mutta en ole tänään saanut ruokaa ja siksi tunnen olevani vähän heikko.

— Ettekö ole saanut ruokaa? huudahti vieras ihmeissään. Mikä siihen on syynä?

— Minulla ei ole työtä.

— Eikö ole työtä? Hyvä Jumala, te olette siis nähnyt nälkää?

— Olen, sanoi Samuel heikosti hymyillen, niin alkoi käydä.

Hän asettui istumaan tien reunalle. Vieras katseli häntä ihmeissään.

— Asutteko Lockmanvillessä? kysyi tämä.

— En, olen aivan äsken tullut tänne. Jätin kotini maalla ja lähdin New-Yorkiin, mutta minulta ryöstettiin kaikki rahani. En ole saanut minkäänlaista työtä ja olin melkein kadottanut kaiken toivon ja valmistautunut kuolemaan.

— Jumalan tähden! huudahti vieras kauhuissaan.

— Oh, kaikki on hyvin, sanoi Samuel. En ole sitä niin ihmeenä pitänyt.

Vieras katseli häntä ihmetellen. Samuel vastasi katseeseen. Hän oli utelias tietämään, kenen oli pelastanut. Vieras näytti olevan nuorukainen vuoden tai korkeintaan pari häntä vanhempi. Hänen kasvonsa olivat taas saaneet värinsä, ja Samuelista tuntui, että hän oli kaunein ihminen, mitä Samuel milloinkaan oli nähnyt. Vieraan kasvot olivat avoimet ja ujostelemattomat, silmänsä säihkyvät ja tukkansa kauniin vaalea kuin naisella. Hänellä oli urheilupuku: punainen silkkipaita ja flanellivaatteet, kaikki sellaista, jonka Samuel aina oli tottunut asettamaan yhteyteen hyvän aseman ja rikkauden kanssa. Hevonenkin oli jalorotuinen, ja ajoneuvot kummipyörineen ja hopeakoristeisine siloineen lisäsivät varustusten kalleutta. Samuel iloitsi siitä, sillä ne osoittivat, että hän oli pelastanut ihmisen, jolla oli merkitystä jonkun onnellisen ja "soveltuvan" henkilön.

— Kun tunnette kykenevänne, niin olkaa hyvä ja tulkaa pitelemään hevosta, sanoi nuorukainen, että minä saan solmia ohjaksen kiinni. Sitten vien teidät takaisin kaupunkiin ja hankin teille jotakin syötävää.

— Ei, ei! sanoi Samuel. Älkää vaivatko itseänne. Näin on hyvä.

— Vait'! huudahti mies. Luuletteko todellakin, etten palkitsisi teitä mitenkään?

— En ajatellut…

— Heittäkää pois sellaiset ajatukset! huudahti vieras. Hankin teille työtä, niin että pääsette kunnolliseen alkuun.

Hankittaisiinko hänelle työtä! Samuelin sydän alkoi tykyttää kiivaasti. Hetkeen aikaan ei hän ymmärtänyt, miltä kannalta ottaisi lupauksen, kuinka se sopisi hänen uuteen oppiinsa. Mutta varmaankin oli oikein, että hän otti vastaan työtä. Hän oli sen ansainnut. Vaikkapa joku toinen saisi väistyä — silloinkin, sillä hän oli näyttänyt kuuluvansa soveltuviin. Hän oli voittanut taistelussa. Hänellä oli sija onnistuneitten joukossa ja hän voi auttaa Sofiaa ja tämän äitiä.

Hän nousi reippaasti pitelemään hevosta.

— Luuletteko voivanne sitä ohjata? kysyi hän.

— Enköhän. Ainakin koetan.

Hän nousi vaunuihin tarttuen ohjaksiin.

— Tulkaa nyt! kehoitti hän. Samuel hyppäsi vaunuihin, ja matka sujui hyvää vauhtia takaisin kaupunkiin.

— Mikä on nimenne? kysyi vieras, ja Samuel sanoi nimensä. Hän kertoi myös, mistä tuli ja mitä hänelle oli tapahtunut. Erittäinkin kertoi hän, kuinka oli ollut vangittuna, sillä hän ei tahtonut peittää mitään. Mutta hänen seuralaisensa kutsui sitä vaan "pirulliseksi väkivallaksi".

— Mihin oli aikomuksenne nyt mennä? kysyi hän.

— Tulin juuri professori Stewart'in luota, vastasi Samuel.

— Mitä! Ukko Stewin? Kuinka olette tullut tutuksi hänen kanssaan.

— Hän oli läsnä poliisioikeudessa ja sanoi voivansa hankkia minulle työtä, mutta sitten hän huomasikin, ettei voinut. Tunnetteko hänet?

— Tottakai, hän oli opettajana yliopistossa.

— Oh, oletteko yliopistossa?

— Olin siellä ennen — isäni kuolemaan asti. Silloin jätin yliopiston. Vihaan opintoja.

Samuel oli äärimmilleen ymmällä.

— Otaksun, ettette tarvitse opinnoita, sanoi hän sitten.

— En, sanoi vieras. Isäni ajatteli samoin kuin ukko Stew, mutta minut hän aivan väsytti. Mitä te piditte hänestä?

— Niin, nähkääs, sanoi Samuel, minä en ole yhtä onnellisessa asemassa kuin te. Mielestäni kertoi hän minulle mitä ihmeellisimpiä asioita.

— Mitä hän sitten sanoi?

— Hän selitteli mistä se johtuu, että minä olen ilman työtä. Mailmassa on liian paljon ihmisiä, hän sanoi, ja minä kuulun niihin, jotka eivät ole soveltuvia, kuten hän sanoi. Minä olin epäonnistunut olemisen taistelussa, ja siksi minun täytyy tulla syrjäytetyksi, sanoi hän.

— Oh, saakeli, sanoiko hän todella niin! huudahti vieras. Samuel toivoi, ettei nuorukainen olisi käyttänyt niin paljon sopimattomia sanoja, mutta hän otaksui, että tämäkin kuului niitten etuoikeuksiin, joilla tässä mailmassa oli onni mukanaan.

— Olin hänelle hyvin kiitollinen, jatkoi Samuel, sillä en ollut sitä asiaa ennen ymmärtänyt. Mutta kun opin ymmärtämään että se tapahtui ihmissuvun hyväksi, niin en sitä enään ottanut niinkään raskaalta kannalta.

Hänen seuralaisensa heitti häneen syrjäsilmäyksen.

— Oh saakeli! huudahti hän.

Väittelin hänen kanssaan sekä kauvan että hyvin. Koetin hänet saada ymmärtämään, että hänen pitäisi lähteä opettamaan kansaa. Täällä Lockmanvillessä on tuhansittain nälkää näkeviä ihmisiä. Ja tekisikö teidän mielenne nähdä nälkää tietämättä siihen syytä?

— En, en luulisi, että tahtoisin, vastasi toinen tarkastellen taas seuralaistaan.

Mutta nyt keskustelu taas keskeytyi. He olivat juuri tulleet komean ristikkoportin luo, joka kantoi nimeä Fairview.

Samuelin hämmästykseksi ajettiin siitä sisälle.

— Minne menette? kysyi hän.

— Kotiin.

Samuel tarkasteli hänelle jo tuttua lehtokujaa mahtavine jalavineen, ruohokenttineen ja visertävine lintuineen.

— Täälläkin minä kävin työtä etsimässä. Mutta minut ajettiin pois.

— Oh saakeli! huudahti toinen. Mutta nyt ei teitä tulla ajamaan pois.

Syntyi hetken hiljaisuus.

— Ette ole maininneet nimeänne, huomautti Samuel yhtäkkiä.

— Luulin että sen arvaisitte, sanoi nuori mies nauraen.

— Kuinka minä voisin arvata?

— No, ettekö sitten tiedä, kenen tämä talo on?

— En, sanoi Samuel.

— Se on Lockmanin. Samuel oli kadottamaisillaan tajuntansa ja tarttui kiinni vaunun istuimeen.

— Lockmanin! huudahti hän läähättäen, Lockmanin!

Hän tuijotti edessään olevaa suurta rakennusta, leveitä portteja ja lumivalkeita pilareita. Hän tuskin voi uskoa korviaan.

— Minä olen vanhan Lockmanin poika, lisäsi vieras ystävällisesti. Nimeni on Albert, ja minua kutsutaan Pertiksi.

IX. Rohkean työn palkinto.

Oikein ymmärtääksemme sen voimakkaan vaikutuksen, minkä tämä ilmoitus teki Samueliin, täytyy muistaa hänen mielentilansa. Hän etsi kaikin voimin etevintä, ja eräs viisas mies oli hänelle ilmoittanut ne merkit, joista tämän ominaisuuden voi parhaiten tuntea. Ja "olemassaolon taistelussa" oli vanhaa Lockmania onnestanut paremmin kuin ketään muuta ihmistä, josta Samuel oli kuullut. Hän omisti suuren lasitehtaan Lockmanvillessä ja monta muuta muualla mailmassa. Hän omisti raitiotiet, kaasutehtaan ja vesijohtolaitoksen. Kaupungille annettiin hänen nimensä ja yliopistolle samaten. Jo monet vuodet oli hän hallinnut koko kaupunkia, niin sanoi Fienngan. Ja tuossa oli hänen kotinsa — linna, joka kelpaisi vaikka kuninkaalle. Kuinka suuren olikaan sellaisen miehen etevyyden täytynyt olla! Ja mitä hyvää olikaan hänen täytynyt tehdä mailmalle, kun hänet palkittiin tuollaisella vallalla ja kunnialla.

Ja tässä oli hänen poikansa, nuori mies, jonka ulkonäkö täydellisesti vastasi Samuelin odotuksia, syntyperältään todellinen prinssi, mutta kuitenkin ystävällinen, avomielinen ja vaatimaton. Hänelle olivat kaikki nämä hyveet ja etevät ominaisuudet tulleet perintönä ja myöskin rikkaus ja valta ikäänkuin sen merkiksi. Ja nyt oli eräällä tietämättömällä poikaisella ollut onni pelastaa tämän erinomaisen olennon henki. Tällä pojalla oli mahdollisuus saada asua hänen luonaan ja palvella häntä, luoda silmäys hänen elämäänsä ja hankkia tietoonsa hänen etevämmyytensä salaisuus. Samuel sai kyyneleet silmiinsä tätä ajatellessaan.

He pysähtyivät linnan eteen, ja ratsupalvelija kiiruhti esiin.

— Phillips, sanoi nuori Lockman, katsos näitä ohjaksia!

Ratsupalvelija tuijotti ihmeissään.

— Näytä nämä Sandersonnille, jatkoi isäntä, ja kysy, enkö minä valjaistani maksa niin paljon, että kannattaa antaa parempaakin tavaraa, kuin tuollaista roskaa.

— Kyllä, sir, vastasi palvelija.

He nousivat ja kulkivat leveän pylväskäytävän lävitse, joka oli täynnä nojatuoleja, pöytiä ja mattoja. Eteissalissa oli virkapukuinen palvelija.

— Peters, sanoi nuori mies, tämä on Samuel Prescott. Olin vähän pulassa hevoseni kanssa ja hän auttoi minua. Hän ei tänään ole mitään syönyt, tahdon, että hän saa kelpo aterian.

— Kyllä, sir, sanoi Peters. Minne laitan ruuan, sir?

— Aamuhuoneeseen. Odotamme siellä. Mutta muista, rikas ateria.

— Kyllä, sir, sanoi Peters poistuen.

Sillä aikaa oli Samuelilla tilaisuus silmäillä ympärilleen. Milloinkaan ei hän ollut kuullut eikä uneksinut tällaisesta komeudesta. Se oli häikäisevä, uskomaton! Suuri huone ulettui rakennuksen kattoon saakka. Siinä oli leveät marmoriportaat ja valtavan suuri marmoriuuni sekä talo suihkulähteineen ja mitä komeimpine palmuineen ja kukkineen. Ja molemmilla sivuilla oli joukko huoneita tauluineen, seinäkoristeineen ja huonekaluineen, jotka Samuelin mielestä olivat puhdasta kultaa.

Tule, kehoitti hänen seuralaisensa, ja he astelivat portaita ylös.

Mutta he eivät olleet päässeet pitemmälle kuin puolitiehen, kun Samuel hämmästyksestä sanatonna pysähtyi erään taulun eteen. Tätä taulua ei tarvitse kuvata seikkaperäisesti, olkoon vaan sanottu, että se esitti aivan alastonta naista luonnollisessa suuruudessa ja ettei Samuel koskaan ollut sellaista nähnyt. Päästyään taulun lähelle, loi Samuel silmänsä maahan.

He kulkivat muuatta käytävää pitkin ja tulivat erääseen häikäisevän kauniiseen huoneeseen. Se oli kokonaan verhottu valkealla satiinikankaalla, etuseinä oli pelkästä lasista ja antoi leveälle parvekkeelle; siellä oli kukkia ja laululintuja ja seinillä mitä kauneimpia maalauksia.

Nuori Lockman heittäytyi nojatuoliin ja alkoi kuulustella seuralaistaan. Hän tahtoi keskustelusta "ukko Stewin" kanssa tietää kaiken, ja kun hän oli arvannut Samuelin käsityksen hänestä itsestään, taivutti hän Samuelin puhumaan siitä, minkä Samuel erittäin vilpittömästi tekikin.

— Te olisitte erinomainen hovinarriksi, huomautti Lockman, kun Samuel oli lopettanut; mutta tämä ei noihin sanoihin kiinnittänyt huomiota.

Pöydän kattaja tuli tuoden ruokia suurella tarjottimella, ja häntä seurasi toinen palvelija, joka kantoi pöytää, ja vielä kolmas auttajana. Mikä paljous hopeakaluja!

— Alkakaappa toimeen, kehoitti isäntä, ja kun hän arvasi vieraansa mielialan, lisäsi hän: teidän ei tarvitse jäädä tarjoomaan, Peters.

Suureksi helpoitukseksi Samuelille menivät palvelijat tiehensä.

— Älkää antako minun häiritä itseänne, sanoi Lockman nauraen, ja jos jotakin haluatte kysyä, niin antakaa vaan kuulua.

Samuel söi hyviä ruokia kelpo ruokahalulla. Kun hän viimeinkin oli lopettanut, virkkoi nuori Lockman:

— Otaksun, että haluatte tarkastella taloa.

— Kyllä se olisi hauskaa, vastasi Samuel.

— Tulkaa sitten mukaan, niin näytän sen teille — jos nimittäin tunnette voivanne kävellä heti ruuan päälle.

Ruoka ei vähintäkään estänyt Samuelia, ja he lähtivät kävelemään. Nuorukainen tapasi nyt olemassaolon mahdollisuuksien uuden ilmenemismuodon.

— Isäni on tämän kaiken luonut, sanoi nuori. Lockman. Hän luuli, että minä olisin innostunut maanviljelykseen.

— No, ettekö sitten ole? kysyi Samuel.

— En juuri, vastasi nuori mies välinpitämättömästi.

He menivät katsomaan hevosia, jotka asuivat omassa palatsissaan. Siellä oli lukemattomia pilttuita, ajorata ja äärettömän suuri aidattu paikka.

— Jos olette huvitettu hevosista, niin laitan, että saatte jotakin tehtävää täällä, jatkoi Lockman.

— Kiitän sydämellisesti, sanoi nuorukainen, tuntien itsensä ylenmäärin onnelliseksi. Se on erinomaista!

Hän olisi kulkenut vaikka koko päivän katselemassa ja ihmettelemässä talon monipuolisia laitoksia, mutta hänen isäntänsä oli nyt väsynyt ja palasi takaisin asuinhuoneisiin.

— Onko aika syödä. Eikö teidän taas ole nälkä?

He tulivat jälleen pilarisaliin ja istuutuivat. Yhtäkkiä kuulivat he hevoskavioitten kapsetta ja katsahtivat ulos.

— Kas tuossa tulee Glad! huudahti isäntä.

Hevonen juoksi kiivasta vauhtia mäkeä ylös. Ratsastaja istui hajareisin, niin ettei Samuel heti tuntenut häntä naiseksi. Vasta kun hän näki ratsastajan viittaavan kädellään ja kuuli hänen huutavan, oli hän siitä varma.

Nainen pysähdytti hevosensa, ja hänen seurassaan ollut ratsupalvelija otti ohjakset, minkä jälkeen nainen astui pilarisaliin, pysähtyi ja katseli nuorukaisia. Hän oli nuori ja erinomaisen kaunis. Hän hengitti nopeasti, tukka oli valahtanut otsalle, poskilla oli terve puna, ja Samuel päätteli, että hän oli kaunein olento, minkä Samuel oli elämässään nähnyt. Samuel tuijotti kuin lumottuna, hän ei milloinkaan ollut edes uneksinut, että mailmassa voi olla mitään niin ihmeellisen ihanaa. Hehkuvassa ihastuksessaan ymmärsi hän, kuka hänen edessään seisoi: se oli näitten korkeampien sukujen naispuoli, se oli etevä, kaikkia hallitseva nainen.

— Hyvää päivää, Pertti, sanoi hän.

— Hyvää päivää, vastasi nuorukainen esitellen: serkkuni miss Wygant — Samuel Prescott.

Tyttö tervehti kevyesti ja kiinnittäen Samueliin katseen, joka sisälsi yhtäpaljon uteliaisuutta kuin ylpeyttä. Hän oli ruskeasilmäinen ja mustatukkainen, kasvonpiirteensä olivat miellyttävät, liikkeensä sulavat ja nopeat. Vilkkautta oli hänen olennossaan; katse oli nopea ja ääni käskevä. Ensi katseesta näkyi, että hän oli tottunut käskemään, kärsimätön ja seikkailuhaluinen, kiihkeä ja ylpeä.

— Minulla on ollut seikkailu, sanoi hänen serkkunsa selittäen. Samuel on pelastanut henkeni.

Samuel tunsi yliluonnollista onnea nähdessään tytön silmissä pikaisen, osaaottavan silmäyksen.

— Mitä sanotkaan! huudahti tyttö.

— Spitfire pillastui, kun olin sillä ajamassa.

— Se ei voi olla mahdollista, Pertti!

— Olipahan vaan! Ohjas katkesi. Se lähti laukkaamaan heti puiston portin ulkopuolella ja juoksi sitten runsaasti puolen penikulmaa.

— Pertti! huudahti nuori tyttö. Ja kuinka sitten kävi?

— Samuel pysähdytti sen. — Miten?

— Se oli loistava urotyö, Glad — rohkein työ, mitä minä milloinkaan olen nähnyt. Hän syöksyi esiin, tarttui suitsiin riippuen kiinni niissä. Aivan varmasti hän pelasti elämäni.

Samuel, joka hämillään oli punastunut, tunsi nuoren tytön innokkaasta osanotosta mitä syvintä riemua.

— Niin kauniisti, niin jalosti tehty! huudahti tyttö. Uskallanko kysyä, mistä te olette?

— Hän on aivan äskettäin tullut kotiseudultaan maalta, sanoi Lockman. Hän oli matkalla New-Yorkiin raivaamaan itselleen uraa. Ja ajatteles, Glad, tiellä hän joutui ryöstön uhriksi ja oli käynyt kaupungissa kyselemässä työtä ja oli kuolemaisillaan nälkään.

— Mitä sanotkaan! huudahti tyttö ihmeissään.

Hän otti tuolin ja kehoitti Samuelia istumaan hänen eteensä.

— Kertokaa minulle kaikki seikkailunne! sanoi hän, alkaen kuulustella Samuelia.

Samuel raukka oli kuin todistaja syyttäjän käsissä, hän hämmästyi ja pelästyi auttamattomasti. Mutta tyttö ei siitä välittänyt. Lakkaamatta hän jatkoi kyselyjään, kunnes Samuelin koko elämä oli paljastunut.

Mutta viimein he kyllästyivät häneen ja alkoivat puhua tanssiaisista ja tenniskilpailuista, joihin heidän piti ottaa osaa. Samuelilla oli nyt tilaisuus katsella miss Wygantia ja antaa silmiensä nauttia hänen kauneudestaan. Samuel ei voinut uneksia suurempaa nautintoa tässä mailmassa, kuin istua tuntikausia katselemassa tuota naista, tutkimassa hänen muotonsa ja pukunsa jokaista yksityiskohtaa, tarkastelemassa naurun leikkiä hänen huuliensa ja silmiensä ympärillä.

Mutta sitten tuli pöydänkattaja ilmoittamaan, että ateria oli valmis, ja Samuel hypähti kovasti säikähtäen pystyyn. Hän pelkäsi, että hänetkin kutsuttaisi aterioimaan ja siten joutuisi miss Wygantin armottoman tarkastelun esineeksi.

— Nyt minun täytyy mennä, sanoi hän.

— Vai niin, sanoi nuori Lockman. Mutta ettekö tahdo tulla tänne huomenna aamupäivällä, niin saadaan puhua lähemmin.

— Tulen, sanoi Samuel.

— Mitä aijot hänelle tehdä? kysyi tyttö.

— Hän haluaa hoitaa hevosia, vastasi Lockman.

— Ei, huudahti tyttö, se ei kelpaa.

— Miksi ei? kysyi Lockman.

— Siksi, että sinä et saa tehdä hänestä tallirenkiä. Hänellä on paljon muitakin mahdollisuuksia. Ensinnäkin on hänellä edullinen ulkomuoto.

Samuel punastui ja laski katseensa lattiaan. Hän tunsi taas tuon tytön läpitunkevan katseen.

— No, mitä sinä tahtoisit hänestä tehdä?

— Minäpä tiedän jonkin oikein hyviin ehdotuksen.

— Hänellä ei ole tarpeellisia edellytyksiä, jotta hänestä voitaisi tehdä sisäpalvelija, Glad…

— Ei, mutta ulkona jokin. Eikö hän voisi oppia puutarhurin ammattia? — Pidättekö kukista, Samuel?

— Pidän kyllä, sanoi Samuel reippaasti.

— No, tee hänestä sitten puutarhuri, sanoi miss Wygant; ja se ratkaisi Samuelin kohtalon.

Nuorukainen sanoi hyvästit ja iloissaan melkein juosten riensi kotiin. Hän tunsi olevansa joutunut onnellisuuden kaukaiseen taivaaseen; hän oli istunut jumalten taivaassa — hän saisi jäädä sinne iäksi.

Uusi isäntänsä oli antanut hänelle viidentoista dollarin setelin, ja ennenkuin pääsi perille mrs Stedman'in asuntoon, meni hän kauppapuotiin ahtaen siellä kätensä täyteen paketteja. Sitten sai hän äkillisen päähänpiston, hän meni herrainvaatetusliikkeeseen ja osti sieltä itselleen puhtaan, valkean irtokauluksen ja koreanpunaisen kaulaliinan, joka jo oli valmiiksi solmittu, niin että se aina pysyi järjestyksessä.

Sitten meni hän Stedman'ien luo, ja leski ja hänen nuoremmat tyttärensä asettuivat hänen ympärilleen kuuntelemaan hänen kertomustaan. Sitten tuli Sofia kotiin, ja silloin täytyi hänen kertoa kaikki alusta alkaen.

Kun hän pääsi kertomuksensa loppuun, istui tyttö ihmeissään tuijottaen eteensä.

— Miss Wygant! huudahti hän. Miss Glady Wygant?

— Niin, sanoi Samuel. Oletko hänestä kuullut puhuttavan?

— Olen nähnyt hänet, vastasi Sofia innoissaan. Kaksi kertaa.

— Niinkö todellakin! huudahti Samuel.

— Niin! Hän oli kerran mukana eräässä kirkkojuhlassa.

— Kuuluuko hän teidän kirkkokuntaanne?

— Se on lähetyskirkko. Ylhäinen väki ei halua olla meidän kanssamme kirkossa. Hän käy Pyhän Matteuksen kirkossa, tiedätkö — siellä ylhäällä. Mutta hän oli lähetysjuhlassa ja auttoi lahjojen jakamisessa. Ja hän oli puettu aivan punaisiin — pukuun, joka oli tehty jostakin ohuesta, pehmeästä, kankaasta, sellaiseen, joita nähdään unessa. Oi, kuinka kaunis hän olikaan, Samuel! Hänellä oli ruusu hiuksissa — ja hän tuoksusi niin hyvältä ja niin voimakkaasti, oli melkein mahdoton sitä kestää! Ja hän seisoi ja hymyili lapsille ja jakoi heille lahjoja. Hän antoi minullekin, ja hän oli aivan prinssessan näköinen. Olisin mielelläni langennut maahan suutelemaan hänen jalkojaan.

— Niinkö! huudahti Samuel liikutettuna.

— Ja ajatteleppa, että sinä olet päässyt hänen tuttavakseen ja ollut hänen luonaan! huudahti Sofia hurmaantuneena. Ja puhunut hänen kanssaan! Kuinka voit sinä kestää sitä iloa?

— Minä… minä en luule esiintyneeni oikein edukseni, vastasi Samuel.

— Mitä sinä hänelle sanoit?

— En muista siitä paljoakaan.

— En koskaan ole kuullut hänen ääntään, sanoi Sofia. Toisella kertaa kun tapasin hänet, puhui hän, mutta koneitten jyske esti hänen äänensä kuulumasta. Se oli tehtaassa. Hän tuli sinne eräitten muitten henkilöitten mukana ja käveli kaikkialla ja katseli kaikkea. Me olimme kaikki niin liikutuksen vallassa. Kuten tiedät, vallitsee hän isänsä tehdasta.

— Sitä en tiennyt, vastasi Samuel.

— Hän vallitsee kaikkia mahdollisia asioita täällä Lockmanvillessä. He ovat rikkaita, hyvin rikkaita. Ja tuo tyttö on hänen ainoa tyttärensä ja niin kaunis — kaikki ihmiset häntä ihailevat. Minulla on hänestä kaksi valokuvaa, ne ovat olleet sanomalehdissä. Tule, ne sinun täytyy nähdä.

He juoksivat portaita ylös. Sängyn yläpuolella oli kaksi vaalistunutta sanomalehtileikkausta, toinen esitti miss Gladya iltapuvussa, toinen yksinkertaisemmassa puvussa ja käsivarrellaan kimppu ruusuja.

— Oletko milloinkaan nähnyt mitään noin ihanaa? kysyi tyttö. Minä olen tehnyt hänet hyväksi hengettärekseni, ja minä tunnen hänen puhuvan minulle niin kauniisti. Hänen täytyy olla hyvin kiltti, ymmärrätkö, kukaan ei voi olla noin kaunis olematta samalla hyvin, hyvin kiltti ja hyvä.

— Ei, vakuutti Samuel. Hänen täytyy olla, siitä olen varma.

Yhtäkkiä sai Samuel erään päähänpiston.

— Sofia! huudahti hän. Hän sanoi minulla olevan edullisen ulkomuodon! Mahtaakohan minulla olla?

Sofia heitti häneen pikaisen silmäyksen.

— Onhan sinulla! huudahti hän. Sinä tyhmä poika.

Samuel meni särkyneen peilin luo, joka riippui seinällä, ja uteliaana tarkasteli itseään.

— Etkö näe, kuinka hyvältä ja voimakkaalta näytät! huudahti Sofia. Ja kuinka terve väri sinulla onkaan!

— Sitä en ole koskaan ajatellut, vastasi Samuel muistaen punaisen-vihreän kaulaliinan.

— Ja sinä olet puhellut hänen kanssaan! huudahti Sofia mennen taas katselemaan kuvia. Sitten lisäsi hän äkillisen jalomielisyyden valtaamana: Tiedätkös, Samuel, nämä kuvat lahjoitan minä sinulle, niin että voit asettaa ne huoneesi seinälle.

— Ei, älä tee sitä, kielteli Samuel. Mutta tyttö oli itsepäinen.

— Kyllä, kyllä. Muistan ne liikaakin, niin että minulle se on yhdentekevää. Ja sinulle ne ovat sitäkin suurempiarvoisia, kun sinä todella olet oppinut tuntemaan hänet.

X. Fairviewissä.

Seuraavana aamuna saapui Samuel Fairviewiin ja annettiin oppilaaksi ylipuutarhurille.

— Ilmoittakaapa minulle sitten, miten työ käy, olivat nuoren Lockmanin viimeiset sanat hänelle. Ja jos voin tehdä teidän hyväksenne jotakin muuta, niin tulkaa vaan ja sanokaa.

— Paljon kiitoksia, sanoi nuorukainen syvästi kiitollisena, mutta käsittämättä, että nämä isännän sanat, jotka lausuttiin puutarhurin kuullen, tekivät hänet etuoikeutetuksi henkilöksi, kunnioituksen ja kateuden esineeksi muitten palvelijain kesken.

Fairview ja sen palvelushenkilökunta muodosti itsessään pienen mailman. Lukuunottamatta tallihenkilökuntaa ja varsinaisia maanviljelystyöläisiä, tarvittiin kokonaista kaksikymmentäkolme henkilöä huolehtimaan nuoren Lockmanin persoonallisesta palvelemisesta.

Master Albertilla — sillä nimellä palvelusväki häntä kutsui — väitettiin olevan yli seitsemänsadantuhannen dollarin vuositulot. Kukaan ei voinut ymmärtää, mitä hän tuollaisella summalla teki. Hän oli isänsä kuolemasta alkaen elänyt aivan yksinään. Taloutta oli aikaisemmin hoitanut miss Aurelia, vanhan Lockmanin sisko, vanha, luunvaloa sairastava ja häijyluontoinen nainen, mutta hän oli pari vuotta sitten kuollut. Mr Lockman oli ollut hyvin ihastunut karjanhoitoon, mutta vähät välittänyt kodistaan. Viimemainitun ominaisuuden oli vielä suuremmassa määrässä perinyt master Albert, joka paraasta päästä oleskeli New-Yorkissa. Siksi vallitsikin hänen talossaan mitä valitettavin epäjärjestys, ja häneltä varastettiin hirveästi. Mutta sukulaistensa kaikista kehoituksista huolimatta ei hän kuitenkaan tahtonut valita ketään emännäksi taloonsa.

Master Albert oli vielä alaikäinen, ja hänen asioitaan hoiti mr Hickman, perheen lainopillinen neuvonantaja, ja myöskin Albertin eno, mr Wygant. Tämä oli teollisuudenharjoittaja ja kapitalisti, väitettiinpä hänen olevan sangen oppineen miehen. Hänet juuri Samuel oli tuona iltapäivänä nähnyt istuvan automobiilissa. Hän, joka oli pitkä, komea, ylpeännäköinen, harmaaviiksinen mies, asui suuressa valkeassa talossa aivan mäen rinteellä, ja miss Glady oli hänen ainoa tyttärensä. Tytär oli ollut setä Lockmanin — joka oli naimisissa tytön tädin kanssa — suosikki, ja oli Lockman testamentissaankin hänelle määrännyt sangen huomattavan osan omaisuuttaan.

Samuel kantoi taskussaan miss Gladyn kahta kuvaa, hän kuunteli tämän hevosen kavioitten kapsetta ja hänen automobiilinsa ääntä. Eräänä kauniina päivänä Samuelin kantaessa taloudenhoitajattarelle ruusukimppua, juoksi hän suoraan tyttöä vastaan.

Samuelin sydän sykähteli, niin että oikein teki pahaa, ja mitään sanomatta seisoi hän nolona ollen melkein pudottamaisillaan ruusut lattialle.

Miss Gladyn kasvot kirkastuivat.

— Ah, sehän on Samuel, huudahti hän.

— Niin, miss Glady, sanoi Samuel.

— No, kuinka viihdytte täällä?

— Erinomaisesti, vastasi Samuel, mutta heti huomaten, että vastaus oli liiaksi sisällyksetön, lisäsi hän lämpimästi: Tunnen itseni niin onnelliseksi, etten voi sitä sanoin kuvata.

— Se ilahuttaa minua, sanoi tyttö. Ja olen varma, että teette työnne hyvin.

— Teen parhaani, miss Glady, vakuutti Samuel.

Syntyi hetken hiljaisuus.

— Siellä on varmaankin paljon opittavaa? kysyi tyttö sitten.

— On kyllä, vastasi Samuel. Mutta, katsokaas, työskentely tapahtuu kukkien parissa, ja minä olen aina paljon pitänyt kukista.

Syntyi uusi hiljaisuus. Sitten sinkautti tyttö Samuelille seuraavan kysymyksen:

— Miksi te katselette minua tuolla tavalla, Samuel?

Samuel hämmästyi niin että oli kaatumaisillaan.

— Miksi… miksi… änkytti hän voiden tuskin saada sanaa suustaan. Miss Glady, enhän minä…

— Kyllä te katselette.

Samuel raukka oli kuoleman tuskassa.

— Minä… minä… se, soperteli hän. Minulla ei tosiaankaan ollut sellaista tarkoitusta… en millään muotoa olisi tahtonut…

Hän vaikeni ollen aivan poissa suunniltaan, mutta miss Wygant seisoi yhä hänen edessään kohdistaen armottoman katseensa häneen.

— Olenko minä sitten niin kaunis? kysyi tyttö.

Tämä saattoi Samuelin nostamaan katseensa. Hän katseli tyttöä kuin lumottuna ja kuiskasi viimein:

— Olette.

— Puhukaa minulle vähän siitä, sanoi tyttö, ja hänen katseensa saattoi Samuelin koko olennon väräjämään.

Samuel seisoi vavisten. Hän tunsi veren syöksyvän päähän.

— Puhukaa minulle siitä, pyyteli tyttö uudelleen.

— Te… te olette kauniimpi kuin kukaan, jonka ennen olen nähnyt, sanoi Samuel huoahtaen.

— Te ette ole tottuneet näkemään naisia, Samuel!

— En, olen vain maalaispoika… Tyttö odotti, että toinen jatkaisi.

— Tytöt siellä maalla… kuiskasi Samuel, ovat kyllä miellyttäviä… mutta te… te…

Yhtäkkiä löysi hän sopivan sanan.

— Te näytätte prinsessalta! huudahti hän.

— Te osaatte valita sanat! lausui tyttö nauraen.

Vähän ajan päästä lisäsi hän:

— Te, Samuel, olette niin erilainen kuin muut.

— Erilainenko? huudahti Samuel.

— Niin. Te olette niin kokematon — niin nuori. Te tekisitte minun tähteni mitä tahansa! Ettekö tekisikin?

— Tekisin, vastasi Samuel.

— Uskaltaisitteko panna elämänne alttiiksi minun tähteni, niinkuin teitte Pertinkin tähden?

Samuel vastasi kiihkolla, joka ei antanut epäilykselle sijaa:

— Toivon, että siihen tarjoutuisi tilaisuus, huudahti hän nauraen. Mutta joka päivä on vain nämä kiusalliset ja yksitoikkoiset huvimatkat!

Syntyi tuokion hiljaisuus. Nuorukainen laski alas katseensa ja vapisi.

— Minne viette ruusut? kysyi tyttö.

— Ne saa taloudenhoitajatar.

— Antakaa minullekin yksi.

Tyttö otti nipusta ruusun Samuelin katsellessa, miten hän nuppineulalla kiinnitti sen puseroonsa.

— Voitte silloin tällöin antaa minulle yhden tällaisen, sanoi hän omalla tavallaan ihmeellisesti hymyillen. Älkääpä sitä unohtako.

Poislähtiessään kosketti tyttö kädellään kevyesti Samuelin kättä.

Tämä kosketus tytön lämpimiin, eloisiin sormiin vaikutti Samueliin kuin sähköisku. Siinä oli jotakin erikoista, jotakin, jota Samuel ei koskaan ollut uneksinutkaan. Mutta tyttö poistui huoneesta jättäen hänet miettimään. Samuelin täytyi nojautua pöydän varaan.

Koko päivän kulki Samuel unelmissa. Miss Glady oli hymyillyt hänelle. Hän oli koskettanut hänen kättään!

Tänä iltana meni Samuel Stedman'in luo ainoastaan sitä varten, että saisi puhua asiasta Sofialle. He istuivat ja juttelivat monta tuntia. Samuel kertoi jutun yhä uudelleen, ja Sofia kuunteli säteilevin silmin, ihastuksen valtaamana.

— Oi, Samuel! kuiskasi hän. Tiesinhän minä, tiesinhän, että hän tulee pitämään sinua arvossa! Hän on niin kaunis — tiesin, että hänen täytyy olla kiltti ja hyvä!

XI. Juhlivia miijoonainomistajia.

Kului viikko, eikä Samuel kertaakaan nähnyt epäjumalaansa. Hän eli heidän lyhyen keskustelunsa muistoissa ja tasoitellessaan pensas-aitoja uneksi mitä hirveimmistä vaaroista ja ihmeellisimmistä pelastuksista. Ensi kertaa tuntui työ hänestä kiusalliselta. Se tarjosi niin vähän edellytyksiä romaanielämälle!

Samuel jatkoi mietteitään ja tunsi itsensä hirmuisen levottomaksi, kun pelkäsi, että yksitoikkoinen ja kiusallinen todellisuus kokonaan saisi hänet valtaansa. Niin vähän hän osasi uneksia, kuinka lähellä vaihtelua todellisuudessa oli!

Nuori Lockman oli ollut poissa pari päivää käydäkseen tervehtimässä paria ystäväänsä, ja saapui eräänä iltapäivänä aivan odottamatta kotiin. Samuel ymmärsi, ettei häntä oltu odotettu, sillä aina, kun isäntä oli kotona, piti hänen huoneeseensa kantaa suuria kukkakimppuja. Isännän palatessa kotiin oli puutarhuri sattumalta poissa, jonka vuoksi Samuel omasta alotteestaan poimi kukkia ja vei ne sisälle. Hän jätti ne taloudenhoitajattaren työhuoneeseen ja meni sitten tätä etsimään kertoakseen, mitä oli tehnyt. Ruokasalin ovella tapasi hän aavistamattaan nuoren isäntänsä, joka paraikaa oli antamassa Petersille, pöydänkattajalle muutamia määräyksiä.

Vaatimaton puutarhapalvelija kun oli, olisi Samuelin pitänyt lähteä tiehensä. Sensijaan astui hän esiin, ja Pertti hymyili ystävällisesti virkkoen:

— Kas, Samuel! Hyvää päivää!

— Hyvä päivää, master Albert, vastasi Samuel.

— No, mitä pidätte työstänne? kysyi Lockman.

— Pidän siitä paljon, sir, vastasi Samuel lisäten anteeksipyydellen: Olen vienyt sisälle muutamia kukkia.

Isäntä aikoi jatkaa keskustelua Petersin kanssa, ja Samuel oli lähtemäisillään tiehensä, kun samassa ulkoa kuului automobiilin ääntä.

— Mitä nyt! Kukahan mahtaa olla? sanoi Pertti mennen ulos katsomaan. Peters meni portille, niin että Samuel jäi yksin.

Suuri, punainen matkailija-automobiili oli pysähtynyt portaitten eteen. Se oli täynnä nuorta väkeä, sieltä huiskuteltiin käsiä ja huudettiin:

— Pertti! Oh, Pertti!

Pertti näytti olevan äärimmilleen ymmällä.

— No, piru vieköön! murisi hän mennessään heitä vastaan.

Luonnollisesti ei Samuelin olisi sopinut seisoa siinä. Hänen olisi pitänyt lähteä tiehensä. Mutta etuoikeutettuna henkilönä ei häntä vielä oltu opetettu tietämään paikkaansa. Ja nuo rikkaitten ja ylhäisten mailman herrat ja naiset olivat niin ihmeellisiä olentoja, että hän tunsi vastustamatonta halua saada kuulla heistä jotakin.

Automobiilissa oli kaksi nuorta herraa, jotka, sekä iällään että komealla ulkonäöllään sangen paljon muistuttivat Samuelin isäntää. Lisäksi oli siellä neljä nuorta, hyvin erikoisennäköistä naista. Kaikki he olivat kauniita — melkein yhtä kauniita kuin miss Glady; ehkä riippui tämä seikka automobiilipuvuista, mutta he tuntuivat melkein vielä enemmän koristelluilta. He olivat mitä kevyemmällä tuulella, nauraen, leikkiälaskien, ilvehtien.

— Et näy olevan erittäin ihastunut meidän näkemiseemme, Pertti, sanoi eräs naisista.

— No, vilkastuppa vähän, vanhapoika — kukaan ei tule meidän päällemme kielittelemään! huudahti toinen nuorista miehistä.

— Ja me olemme kilttejä ja menemme aikaisin kotiin, lisäsi eräs naisista.

Samuelin huomio kiintyi erityisesti erääseen naisista, joka näytti muita totisemmalta ja ujommalta. Kasvultaan oli hän pienempi kun muut ja ihastuttavasti puettu punaisiin ja valkoisiin; hänen leninkinsä ja hattunsa olivat reunustetut punaisilla nauhoilla. Hänellä oli kauneimmat punaiset posket ja hienoimmat piirteet, mitä Samuel koskaan oli nähnyt.

Hän juoksi nyt nopeasti nuoren Lockmanin luo ja kietoi kätensä tämän kaulaan.

— Pertti! huudahti hän, tämä on minun syyni; minä heidät viekottelin tänne tulemaan! Kaipasin sinua niin kauheasti. Sano, ettet ole meille vihainen!

— En, vastasi Pertti, en ole vihainen.

— No, näytä sitten iloiselta! huudahti tyttö suudellen häntä. Ole nyt kiltti poika — oh, pyydän sinua!

— Olen, olen, sanoi Pertti puoliääneen. Minä olen kiltti, Belle.

— Näes, me tahdoimme valmistaa sinulle yllätyksen, sanoi eräs miehistä.

— Ja te olette todella valmistaneet minulle kauhean yllätyksen, vastasi Pertti. Koko seura näytti pitävän vastausta erittäin hauskana, sillä kaikki he sille nauroivat.

— Hän ei pyydä meitä käymään sisälle, sanoi eräs naisista. Tule Dolly, menkäämme katsomaan, miten hän asuu.

Koko joukko virtasi sisälle, Samuel jäi paikalleen. Hän kuunteli silkkihameitten kahinaa ja hengitti noitten ihmisten jälkeensäjättämää tuoksua, joka oli suloista, kuin olisi tullut suoraan itämaitten puutarhoista. Sitten pakeni hän alempiin ilmakerroksiin.

Toinen noista nuorista herroista oli, mikäli Samuel palvelijain huoneessa sai kuulla, Jack Holliday, samannimisen rautatiekuninkaan nuorin poika. Muuan hänen sisaristaan oli kihloissa erään englantilaisen herttuan kanssa. Toinen nuorista miehistä oli erään lännen tukkikuninkaan poika, ja vaikka hän vasta oli kahdenkymmenen vuoden vanha, oli hän jo ollut osallisena eräässä roskajutussa, jonka seurauksena oli avioero erään näyttelijän ja hänen vaimonsa välillä. Kenelläkään ei näyttänyt olevan tietoa keitä nuoret naiset olivat. Heidän suhteensa vain kuiskailtiin, ja Samuelilta koko juttu pysyi salaisuudessa.

Hetken päästä tuli tieto, että seurue jää päivälliselle. Tuossa tuokiossa joutui koko talo liikkeeseen. Ylhäällä herrasväen huoneissa kävi kyllä kaikki tyyneesti ja rauhallisesti kuin kellokoneisto, mutta alhaalla palvelijain puolella oli kiirettä ja touhua, sillä hienon päivällisen valmistaminen parissa tunnissa seitsemälle hengelle ei ollut niinkään helppo työ. Samuelinkin apua tarvittiin monessa suhteessa. Itse hän oli tähän tyytyväinen, sillä senkautta hän sai tilaisuuden seurata tapahtumain kulkua.

Niinpä näki hän Petersin tulevan viinikellarista mukanaan mies, jolla oli valtavan suuri kantamus pulloja. Tämä antoi Samuelille, joka kaikin voimin kuori suurta astiallista perunoita, aihetta monenlaisiin mietteisiin. Ylhäisen ja rikkaan mailman elämässä oli jotakin, mikä loukkasi Samuelia, ja aivan varmaan vaikutti tähän se huomattava osa, mikä juopottelulla oli tuossa elämässä. Naiset joivat yhtä peittelemättä kuin miehetkin, ja miss Gladykin joi, minkä seikan Samuel piti suoraan sanoen hirveänä.

Päivällinen oli jo kestänyt pari kolme tuntia, ja melu tuli yhä äänekkäämmäksi. Huudettiin ja hoilotettiin, niin että kuului talon ulkopuolellekin. Laulettiin hurjia rekilauluja, joita oli hauska kuulla, mutta jotka kuitenkin kauheasti loukkasivat Samuelia. Nuo onnelliset ihmiset — mielellään soi Samuel heille kuinka suuria nautintoja tahansa — elivät varmaankin aina samaa iloista ja nautintorikasta elämää. Mutta samppanjapullojen korkit paukkuivat vain muutamien minuuttien väliajoilla. Mahtoiko olla oikein että he joivat?