SISÄLLYS: (continued 3)

— Mutta, Samuel, jatkoi hän, niiksi… miksi sekaannut sinä näihin asioihin?

— Sekaannun niihin! huudahti Samuel. Luonnollisesti täytyy minun sekaantua jos ne ovat tosia. Ette suinkaan, jos syytökset tulevat todistetuiksi, aijo sellaisten ihmisten antaa kuulua kirkkoon?

— En voi sanoa, vastasi kirkkoherra, mitä tekisin, jos niin kauheata tapahtuu.

— Te olette oikeassa, sanoi Samuel. Ensimmäinen tehtävä on ottaa asiasta selvä.

Samuel otti jäähyväiset. Hän lähti suoraan ystävänsä Finneganin luo. Charlie Swift oli sanonut, että Finneganin isännältä, Callahanilta, joka oli ollut valtuusmies, voi saada tietoja Hickmanista ja hänen kepposistaan.

— Kas, Samuel! huudahti Finnegan ja kysyi sitten leveästi nauraen: No, miten on sen minun asiani laita?

— Tohtori Vince lupasi katsoa, mitä voitaisi teidän hyväksenne tehdä. Mutta minä en siitä asiasta tiedä sanoa mitään lähempää. Jotakin muuta on tapahtunut.

Hän odotti, kunnes hänen ystävänsä oli tarjoillut eräälle vieraalle ja tämä juonut oluensa sekä poistunut. Sitten vei hän kapakanpitäjän mukanansa erääseen nurkkaan.

— Mister Finnegan, sanoi hän, minun täytyy saada tietää eräs tärkeä asia.

— Mikä asia? tiedusteli Finnegan.

— Tunnetteko mr Hickmania — Henry Hickmania, lakimiestä?

— Hän ei ole minun vastaanottoluettelossani. Tunnen hänet ulkonäöltä.

— Olen kuullut sanottavan hänellä olleen jotakin osaa siinä, että eräs vesijohtoehdotus tuli valtuustossa hylätyksi. Oliko hänellä?

— Voit olla varma, että hänellä oli, vastasi kapakanpitäjä.

— Onko totta, että hän lahjoi valtuusmiehiä?

— Usko pois!

— Ja onko se totta, että mister Callahan sai osan rahoista?

Finnegan katseli Samuelia epäilevästi.

— Sanoppa, mikä näillä kysymyksillä on tarkoituksena.

— Kuulkaa, sanoi Samuel vakavasti, te tiedätte, että mister Hickman kuuluu samaan kirkkoon kuin minäkin. Ja hän on tohtori Vincen lanko, mikä seikka tekee asian vieläkin sotkuisemmaksi. Tohtori Vince on saanut kuulla näitä kauheita juttuja, ja te ymmärrätte, kuinka vastenmielisiä ne ovat hänelle. Hän ei voi antaa sellaisten tekojen jäädä rangaistuksetta.

— Oh, saakeli! huudahti Finnegan. Mitä aikoo hän tehdä?

— En tiedä, vastasi Samuel. Hän ei ole sanonut. Ensin täytyy hänen päästä varmuuteen siitä, että syytökset ovat tosia. Eikä mister Hickman luonnollisestikaan niistä puhu.

— Tuskinpa!

— Eikä tohtorin ole niinkään helppoa ottaa selvää asiasta. Hän on nähkääs pappi ja seurustelee ainoastaan hienojen ihmisten keskuudessa. Mutta minä lupasin hankkia hänelle selvyyden.

— Ymmärrän, vastasi Finnegan.

— Minun tarvitsee ainoastaan voida sanoa hänelle kuulleeni asiasta sellaiselta henkilöltä, joka on saanut rahoja. Minun ei tarvitse sanoa, kuka se henkilö on, hän uskoo minun kunniasanaani. Mahtaisikohan mister Callahan haluta mitään ilmoittaa tästä asiasta? Kapakanhoitaja mietti hetkisen.

— Odottakaahan vähän. Minä käyn hakemassa isäntääni. Ehkä voin auttaa tohtoria saamaan tietää, mitä hän haluaa.

Samuel istuutui odottamaan, ja muutaman minuutin päästä astui John Callahan sisälle. Hän oli irlantilainen, poskensa kukoistavat ja ulkonäkönsä ystävällinen, eikä ollenkaan sellainen kauhea ihminen, jollaiseksi Samuel oli hänet kuvitellut.

— Kuuleppas, John, sanoi Finnegan. Täällä on eräs poika, joka on palvellut Pertti Lockmanilla. Eräs hänen tuttavansa tyttö palvelee Wygantilla…

— Vai niin, vastasi Callahan.

— Ja voitko aavistaa, Callahan, jatkoi Finnegan, mitä hän on kuullut ukko Henry Hickmanin sanovan? Hän oli sanonut, että te valtuusmiehet vesijohtokysymyksessä alusta alkaen olitte hänen puolellaan.

— Jatka, kehoitti Callahan. Sanoiko hän niin?

— Sanoi, vakuutti Finnegan antamatta Samuelille tilaisuutta vastata.

— No, sanoi Callahan, siinä tapauksessa hän on valehtelija, sen hän itse tietää paraiten. Se oli yhtiön oma ehdotus, eikä meillä ollut mitään tekemistä sen jättämisen kanssa. Eräs riippumaton vesijohtoyhtiö anoi rakentamisoikeutta — ja se olisi antanut veden kaupungille puolesta hinnasta. Joka kerta, kun maksan vesilaskuni, suututtaa minua, etten tehnyt voitavaani anomuksen kannattamiseksi. Ajanpitkään olisi se käynyt minulle halvemmaksi.

— Hän sanoo sen itselleen maksaneen kuusikymmentätuhatta, huomautti Finnegan.

— Ehkäpä, sanoi Callahan. Minä en tiedä muuta, kuin että kymmenen valtuusmiestä sai kukin kaksituhatta.

Syntyi hetken hiljaisuus. Samuel oli kuunnellut kädet nyrkissä.

— Maksoiko hän itse sinulle? kysyi Finnegan.

— Kuka, Hickmanko? Ei, hän maksoi rahat Slatterylle ja Slattery tuli tänne konttoristaan. Koittaako hän nyt kiemurrella tästä osasta asiaa?

— Ei, ei aivan, hän vaan pitää hirmuista meteliä siitä, että hänellä on kaupungin hallitusmiehet puolellaan.

— Sen uskon, sanoi Callahan. Hän on saanut oikeuden, ja hän ja Lockmanien pesä kokoovat sillä itselleen kymmenentuhatta kuukaudessa. Ja minun kaksituhattani menivät yhdessä viikossa. Valituksi tuleminen oli minulle maksanut kaksi sen vertaa lukuunottamatta vielä ilmaista juopottelua täällä. Sellaista voittoa tuottaa istuminen raha-asiainvaliokunnassa!

— Kuinka sitten suostuitte sellaiseen? kysyi Samuel alakuloisena.

— Minä en enään toista kertaa tule sitä tekemään, vakuutti kapakoitsija. Lopun elämääni olen nyt kunniaton John, ja se saa riittää. Kun ukko Henry Hickman ensi kerralla haluaa mustat suunnitelmansa onnistumaan, niin saa hän hakea jonkun, joka tarvitsee rahoja paremmin kuin minä.

Sitten alkoi Callahan jutella politiikasta Lockmanvillessä ja paljasti sen häikäilemättömyyden ja suurisuuntaisen lahjomisjärjestelmän, mikä vallitsi kaupungin asiain hoidossa. Viime aikoina oli kansa sentään alkanut nostaa päätään. Se oli kyllästynyt siihen, että siitä varastettiin ja saapui vaaliuurnien ääreen tehdäkseen lopun epäkohdista.

Samuel kuunteli ja samalla hänen viimeiset kuvitelmansa toinen toisensa jälkeen särkyivät. Oli ollut oikea kilpajuoksu hankittaessa itselle etuja kaupungin kustannuksella. Ja näitten kilpajuoksijain joukossa näyttivät esiintyvän kaikki ne hurskaat Pyhän Matteuksen seurakunnan jäsenet, joitten nimet Samuel oli kuullut. Siellä oli esim. ukko Curtis, kirkkoneuvoston jäsen, joka joka sunnuntai avasi kolehtilaatikon ja näytti aivan olympolaisen Zeuksen kuvapatsaalta. Hän halusi oikeutta pinota lautoja katukäytävälle varastohuoneensa eteen, ja hän meni Slatteryn luo ja maksoi tälle kaksisataa dollaria.

— Ja mister Wygant! huudahti Samuel.

— Hän on ovela veijari, saatte uskoa! sanoi kapakoitsija nauraen. Ajatelkaapa vain uutta raitiotieoikeutta, jonka hän on ymmärtänyt hankkia itselleen — yhdeksänkymmentäyhdeksän vuotta ja väliajalla kaikki, mitä hän haluaa! Ja kuulla hänen pitävän uudistuspuheita! Voi tulla hulluksi, kun ajattelee niitä veijareita siellä mäen päällä sijaitsevassa kaupunginosassa. He saavat kymmenen dollaria, kun me saamme yhden. Mutta he ovatkin kaupungin pomoja eivätkä halua edes puhutella meitä kadulla. Ja he ovat kunnioitettuja kansalaisia ja kirkon tukipylväitä — kyllä he tosiaankin tekevät ihmisen sairaaksi!

— Kyllä, sanoi Samuel, sen ne juuri tekevätkin — ne saattavat minut sairaaksi!

XXII. Tohtori Vince osottautuu mahdottomaksi.

Samuelilla oli nyt todistuksensa, ja hän lähti suorinta tietä tohtori Vincen luo.

— Herra tohtori, sanoi hän, nyt voin vakuuttaa teille, että minä olen saanut asian selville. Olen kuullut sen eräältä niistä henkilöistä, jotka saivat rahaa.

— Keneltä? kysyi tohtori.

— Sitä en minä voi sanoa, vastasi nuorukainen, se ei olisi kunniallisesti tehty. Mutta te tiedätte minun puhuvan totta. Ja se henkilö kertoi itse minulle, että mister Hickman maksoi kaksikymmentätuhatta dollaria Slatterylle, demokraattiselle puoluejohtajalle, jätettäväksi kymmenelle valtuusmiehelle, jotta he äänestäisivät vesijohtoesitystä vastaan.

Syntyi kauan kestävä hiljaisuus. Tohtori tuijotti eteensä.

— Mitä tahtoisit minun tekevän? kysyi hän puoliääneen.

— En tiedä, vastasi Samuel. Onko minun asiani sanoa teille, mikä on oikein.

Jälleen syntyi hiljaisuus.

— Poikani, sanoi tohtori viimein, tämä on minulle kauhea asia. Mister Hickman on vaimoni veli, vaimoni on häneen hyvin kiintynyt. Ja hän on minun hyvä ystäväni — minä olen kaikissa kirkonasioissa riippuvainen hänestä.

— Mutta hän lahjoi kaupungin hallitusta, huomautti Samuel.

— Syntyisi kauhea skandaali, jos se tulisi tunnetuksi, jatkoi kirkkoherra. Ajatteleppa, miten kamalaa se olisi Pyhän Matteuksen seurakunnalle.

— Näin on asia paljoa pahemmin, intti Samuel. Ihmiset kuulevat siitä puhuttavan ja sanovat, että kirkko suojelee rikoksentekijöitä.

— Ajatteleppa, minkä raskaan taakan sinä lasket päälleni! huudahti kirkkoherra syvästi huolissaan. Minun läheinen sukulaiseni!

— Se on yhtä raskas minulle, sanoi Samuel nopeasti.

— Miten niin?

— Mister Wygantin tähden.

— Kuinka niin?

— Hänestä tulee minulle appiukko, oli Samuel aikonut sanoa; mutta viime tingassa sanoi hänelle joku vaisto, että olisi ehkä viisaampaa antaa miss Gladyn itsensä ilmoittaa asia, milloin hän sen katsoo sopivaksi, ja siksi virkkoi hän: Ajattelin Sofiaa.

— Se ei ollenkaan ole sama asia, sanoi tohtori ja uudisti kysymyksensä: Mitä tahtoisit minun tekevän?

— Minä en tosiaankaan tiedä. Minä itsekin hapuilen pimeässä ja koetan etsiä, mikä on oikein.

— Mutta sinulla täytyy olla jokin tarkoitus, kun tulet luokseni! huudahti kirkkoherra tuskissaan. Tahdotko minun paljastamaan lankoni ja karkoittamaan hänet kirkosta?

— Otaksun, vastasi Samuel vakavana, että hänet pannaan vankeuteen, mutta minun mielestäni ei häntä ole erotettava kirkosta, ei ainakaan, jos hän haluaa katua. Ennenkaikkea pitäisi meidän koettaa taivuttaa häntä.

— Ja uhata häntä paljastuksilla?

— Sanon teille, herra tohtori, vastasi nuorukainen nopeasti, että olen paljon tätä asiaa miettinyt. Ja minusta tuntuu, kuin ei olisi oikein hyvä ketään paljastaa taikka rangaista. Sehän synnyttää ainoastaan katkeruutta ja vihaa, eikä meidän pidä vihottaa ketään.

— Ah! huokasi tohtori tuntien hieman kevennystä.

— Pääasia on se huono teko, joka on tehty. Näille varkauksille, joita tehdään kansalta, täytyy asettaa sulku. Tänään tapasin minä sen miehen, joka tuli tänne minun kanssani varastamaan teidän talostanne; ja vasta nyt sain minä tietää, että hän oli vienyt joukon teidän hopeitanne.

— Niin.

— Hän pyysi minua olemaan sanomatta, mitä hän oli tehnyt, ja minä lupasin sen. Minä tunsin häntä kohtaan aivan samaa kuin te lankoanne — minä en halua ilmiantaa häntä enkä toimittaa linnaan. Mutta minä ymmärsin heti, että minun täytyi toimittaa yksi asia, täytyi taivuttaa hänet antamaan takaisin ne tavarat, jotka hän oli varastanut! Eikö se ollut oikein, herra tohtori?

— Oli, vastasi tohtori Vince reippaasti, se oli oikein.

— Hyvä, sanoi Samuel. Sama menettely on oikein myöskin mister Hickmaniin nähden. Hän on varastanut kansalta. Hän on keinotellut itselleen oikeuden, joka hänelle ja Lockmanin pesälle yhteisön kustannuksella tuottaa noin kymmenentuhatta dollaria kuukaudessa. Ja siitä oikeudesta täytyy hänen luopua, heidän täytyy luopua jok'ainoasta dollarista, jonka ovat sen avulla hankkineet. Niin ymmärrän minä asian. Pidettäköön esim. lahjomisesta melua kuinka paljon tahansa, mutta mitään ei ole voitettu niin kauvan, kuin ei ole saatu varastettuja rahoja takaisin.

Tohtori istui vaijeten.

— Ettekö ymmärrä, herra tohtori, mitä minä tarkoitan? kysyi Samuel.

— Ymmärrän kyllä.

— Mitä sitten…

— Ei hyödytä koettaa, sanoi tohtori. He eivät milloinkaan siihen suostuisi.

— Eivätkö?

— Eivät. Ei mikään mahti mailmassa voisi saattaa heitä niin tekemään.

— Eikö edes se, että uhkaamme ilmiantaa heidät?

— Ei sekään.

— Eikö edes sekään, että asetamme heidät vankilaan?

Tohtori Vince ei vastannut. Samuel istui odottaen. Äkkiä virkkoi hän alakuloisesti:

— Herra tohtori, minä aijon pakottaa heidät luopumaan niistä. Nyt näen täysin selvästi, että se on velvollisuuteni. Heidän täytyy niistä luopua!

Sitten syntyi taasen hiljaisuus.

— Tohtori Vince, huudahti nuorukainen hetken kuluttua kärsivällä äänellä, te tulette varmaankin auttamaan minua!

Tohtori puri huultaan.

— En, Samuel, en tule, vastasi hän.

Samuel joutui hämilleen. Hän tunsi, kuin voimansa pettäisivät.

— Te siis hylkäätte minut? sanoi hän haikealla äänellä.

Tohtori ei vastannut.

— Eikö minulla ole oikeus puolellani? huudahti nuorukainen poissa suunniltaan, Enkö minä ole puhunut totta?

— En tiedä, vastasi tohtori. Se on liian vaikea kysymys minun vastattavakseni. Tiedän vain, että en katso sellaisten asiain kuuluvan kutsumukseeni. Enkä tahdo olla niitten kanssa missään tekemisissä.

— Mutta tohtori, tehän olette kirkon edustaja!

— Niin, ja minun täytyy hoitaa kirkon asioita.

— Mutta eikö se, että kansalta varastetaan, koske kirkkoa?

Ei vastausta.

— Te sanotte harjottavanne hyväntekeväisyyttä, sanoi Samuel, te väitätte auttavanne köyhiä! Ja minä annan teille tilaisuuden auttaa, mutta te selitätte ei voivanne auttaa — sentähden että autettavia on liian paljon. Ettekä te osannut sanoa, mistä tämä seikka johtui. Mutta nyt olen minä osoittanut — todistanut, mikä tekee kansan köyhäksi. Kansalta varastetaan, sotketaan se lokaan! Siltä on varastettu oikeus hallita itse itseään ja tätä oikeutta käytetään kansan pettämiseksi! Ettekä te kohota ääntänne kansan puolesta!

— Minä en voi mitään tehdä, Samuel! huudahti pappi poissa suunniltaan.

— Voitte, voitte! Te ette halua koettaa. Te voisitte ainakin olla auttamatta näitä rikollisia!

— Olla auttamatta niitä?

— Niin, sir te autatte heitä! Te sallitte heidän kuulua kirkkoon, ja sillä annatte te hyväksymisenne heidän teoilleen. Te suojelette heitä, niin että he tulevat loukkaamattomiksi. Jos minä huomenna lähtisin avaamaan ihmisten silmiä, niin ei kukaan minua kuuntelisi, sentähden, että nämä herrat ovat niin kunnioitettuja — sentähden että he kuuluvat kirkkoon ja ovat teidän ystäviänne ja sukulaisianne.

— Samuel! huudahti pappi. — Ja, mikä pahinta, te otatte vastaan heidän rahojaan, te annatte kirkon olla heistä riippuvaisen. Niin te itse äsken sanoitte. Te annatte heidän rahojaan köyhälle kansalle — samalle kansalle, jolta ne ovat varastetut. Tämä saattaa kansan sokeaksi — se epäilee eikä ymmärrä. Ja siten autatte te kansan pitämistä kahleissaan! Ettekö tätä käsitä, tohtori Vince? Te olette aivan kuin palkattu siihen tehtävään!

Tohtori oli voimakkaan mielenliikutuksensa vaikutuksesta noussut seisaalleen.

— Tosiaankin, huudahti hän, asetat sinä ihmisen liian kovalle koetukselle! Tämä ei voi jatkua! Minä en tahdo tästä asiasta enään kuulla sanaakaan!

Samuel istui murtuneena.

— Te siis hylkäätte minut! sanoi hän. Te pakotatte minut suorittamaan tuon tehtävän yksinäni!

Kirkkoherra töllisteli häntä.

— Mitä sitten aijot? kysyi hän.

— Aluksi etsin minä nuo henkilöt ja koetan saattaa heidät huomaamaan toiminnassaan esiintyvän vääryyden.

— Poika, sinä olet mieletön! huudahti tohtori.

— Ehkäpä, mutta minkä minä sille voin.

— Jos otat tuon askeleen, niin ole ainakin niin ystävällinen, että annat selvästi ilmetä, etten minä ole sinua lähettänyt enkä hyväksy toimenpidettäsi.

Samuel istui hetkisen mitään vastaamatta. Tuo pyyntö tuntui hänestä halpamaisimmalta, mitä hänen ystävänsä oli tähän saakka lausunut. Se ilmaisi, että tohtori Vince oli pelkuriraukka.

— Kyllä, sir, vastasi hän viimein, voitte sen asian suhteen olla rauhassa. Minä otan koko kuorman niskaani. Minulla ei enään ole mitään aihetta vaivata teitä.

Hän nousi ja lähti pois.

XXIII. Mr Wygantin luona.

Tultuaan ulos valtasi Samuelin voimakas yksinäisyyden tunne. Hänellä oli taasen vastassaan koko mailma.

Hetkisen tunsi hän halua palata takaisin. Olihan hän sentään vain poika; ja mikä hän oli nousemaan rikkaita ja mahtavia vastaan? Mutta sitten palasi hänen mieleensä taasen se ajatus, mikä häntä tähänkin saakka oli kannustanut — hän muisti kärsivän, nälkäänäkevän kansan. Oli varmasti parempi kuolla kuin elää mailmassa, joka oli täynnä hätää ja sortoa. Tosiaankin tahtoi hän mieluummin kuolla kuin olla taistelematta näitä epäkohtia vastaan. Takaisin palaaminen ei siis voinut tulla kysymykseenkään, hänellä ei ollut muuta valittavaa kuin tehdä minkä voi.

Mistä hän alkaisi? Hän ajatteli mr Hickmania, henkilöä, jonka suhteen onnistumisesta oli hyvin vähän toiveita. Samuel oli ensi näkemästä alkaen pelännyt häntä.

Sitten ajatteli hän mr Wygantia; alkaisiko hänestä? Hänen ajatuksensa siirtyivät nyt erääseen henkilöön, joka tapausten hyökylaineikossa oli kokonaan unehtunut. Miss Gladya! Mitä mahtoi hän ajatella näistä asioista? Ja mitä tulisi hän ajattelemaan, kun saisi kuulla isänsä kelvottomuudesta?

Samuelin mieleen juolahti uusi ajatus. Miksi ei hän uskoisi huoliaan miss Gladylle? Hän olisi oikea auttaja. Hänhän oli auttanut Sofiaankin nähden ja luvannut samaa myöskin master Albertin suhteen. Ja varmasti oli tytöllä oikeus kuulla asioista, jotka niin läheisesti koskivat hänen perhettään. Hän kyllä tietäisi, mikä menettely olisi paras hänen isänsä suhteen; Samuel pyytäisi häneltä neuvoa, miten sopivimmin voisi puhutella hänen isäänsä.

Hän meni Wygantille ja kysyi Sofiaa.

— Sano miss Gladylle, että minä haluan keskustella hänen kanssaan, sanoi Samuel. Asia on hyvin tärkeä.

Sofia meni mutta palasi pian takaisin ja opasti hänet ylös.

— Samuel, sanoi hänen jumaloimansa olento, ei ole oikein sopivaa, että te tulette minun luokseni iltapäivisin.

— Ei, miss Glady, vastasi Samuel, mutta nyt on kyseessä sangen vakava asia. Tämä ei koske minua itseäni.

— Ketä sitten?

— Teidän isäänne, miss Glady.

— Minunko isääni?

— Niin, miss Glady. Se on pitkä juttu. Kerron sen alusta alkaen.

Hän kertoi mitä oli saanut tietää. Puhuessaan miss Gladyn isästä tunsi Samuel olevansa pakotettu sivuuttamaan kaikkein raskaimman syytöksen, mutta miss Glady tahtoi kuulla kaikki, näyttipä pettyneeltäkin, kun ei Samuelilla ollut kerrottavana enemmän yksityiskohtia.

— Hickman, niin! huudahti hän iloisesti. Olen aina tiennyt hänen olevan vanhan kelmin. Voin panna vetoa kuinka paljon tahansa siitä, että te ette ole saanut tietää puoliakaan hänen kepposistaan!

Samuel jatkoi kertomistaan.

— Ja te olette tästä ilmoittaneet tohtori Vincelle! huudahti tyttö hämillään.

— Olen, vastasi Samuel.

— Ja mitä hän sanoi?

— Hän ei tahtonut asian kanssa olla missään tekemisissä, joten minä saan itse hoitaa kaiken.

— Ja mitä aijotte te nyt tehdä?

— En tiedä, miss Glady. Kaikkein ensiksi täytyy minun saada tavata isänne.

— Tavata isäni? huudahti tyttö hämmästyneenä.

— Niin, miss Glady.

— Minkätähden?

— Saadakseni hänet käsittämään, kuinka syntisiä nämä teot ovat olleet.

Tyttö tuijotti häneen pelästynein katsein. — Onko tarkoituksenne, kysyi hän, etsiä käsiinne isäni ja keskustella hänen kanssaan siitä miten hän toimii valtiollisissa asioissa?

— On, miss Glady. Mitä muuta minä voisin tehdä?

Miss Glady otti ylös nenäliinansa, kumartui ja kätki siihen kasvonsa. Mielenliikutus oli hänet vallannut, mutta sen laatua oli mahdoton tietää.

Nuorukainen tuli levottomaksi.

— Miss Glady, huudahti hän, ettehän ole minulle vihainen?

— En, Samuel, en! vastasi hän tukehtuneella äänellä.

Sitten kohotti hän vähän punehtuneet kasvonsa.

— Mene hänen luokseen, Samuel! kehoitti hän.

— Eikö teillä ole mitään sitä vastaan? kysyi Samuel levottomasti.

— Ei vähintäkään, vastasi tyttö. Menkää vaan ja katsokaa, mitä voitte tehdä. Hän on hyvin turmeltunut, mailmallinen ihminen, ja jos voitte pehmittää hänen sydämmensä, tietää se sangen hyvää meille kaikille.

— Eikö se tee mitään muutosta meidän suhteeseemme? kysyi Samuel.

— Meidän suhteeseemme? huudahti tyttö kummastellen, mutta lisäsi heti: ei, ei vähintäkään. Mutta muistakaa, ettette siitä asiasta sano hänelle mitään. Älkää millään tavoin antako hänen tietää, että tunnette minut.

— En luonnollisestikaan, miss Glady.

— Sanokaa hänelle, että tulette kirkosta. Ja kylvettäkää häntä kelpolailla, Samuel, sillä minä olen varma, että hän on tehnyt kaiken sen, mitä te sanotte ja joukon vieläkin pahempia töitä.

— Miss Glady…

— Älkääkä unohtako, Samuel, keskeytti miss Glady, tulla sitten kertomaan minulle, miten kävi, ehkä voin neuvoa teitä, miten teidän sitten pitää menetellä.

Syntyi hiljaisuus, ja he katselivat toisiaan. Äkkiä huudahti miss Glady:

— Oi, Samuel, sinä olet enkeli!

Hän puhkesi nauramaan ja nojautui nopeasti kuin lintu Samuelin rintaa vasten koskettaen huulillaan nuorukaisen poskea. Sitten katosi hän kuin salama, ja Samuel oli yksinään ja ihmeissään.

Hän lähti heti mr Wygantin konttoriin. Mutta juuri ennenkuin Samuel ehti sillalle kiisi mr Wygantin automobiili hänen ohitseen. Samuel kääntyi ja asteli hänen taloaan kohden.

Tällä kertaa suuntasi hän kulkunsa suoraan pääovelle.

— Minä olen Samuel Prescott Pyhän Matteuksen kirkosta, sanoi hän palvelijalle, joka tuli avaamaan ovea, ja minä haluan puhua mister Wygantin kanssa tärkeästä asiasta.

Mr Wygant istui suuressa nojatuolissaan kirjastohuoneensa ikkunan ääressä. Hänen ympärillään oli valtavin kokoelma kirjoja, mitä Samuel milloinkaan oli nähnyt, ja suurella loistolla sisustetussa huoneessa vallitsi syvä rauha. Mr Wygant itse oli pitkä ja komea mies, jolla oli kuvaamattoman ylhäinen ulkonäkö.

Samuel puristi kätensä nyrkkiin ja ryhtyi heti hyökkäykseen.

— Minä olen Samuel Prescott, kirkonvartijan apulainen, sanoi hän, ja minä haluan keskustella teidän kanssanne eräästä hyvin tärkeästä asiasta.

— Antaa kuulua! kehoitti mr Wygant. Sitten kertoi Samuel taaskin, kuinka hän oli joutunut viekotelluksi huonoihin tekoihin, mutta tohtori Vince hänet kääntänyt. Hän kertoi seikkailunsa yksityiskohtaisesti, jotta mr Wygant ymmärtäisi hänen intonsa. Hän kertoi myöskin tekemistään käännytyksistä ja kuinka oli lopuksi tavannut Charlie Swiftin.

— Eikä tämä mies tahtonut kuulua kirkkoon siksi, että siellä on niin paljon huonoja ihmisiä.

Mister Wygant oli ihmetellen kuunnellut.

— Mitä ihmisiä ne ovat? kysyi hän.

— Te olette eräs niistä, vastasi Samuel. Mr Wygant hypähti ylös.

— Minäkö! huudahti hän. Mitä minä olen tehnyt?

— Ensinnäkin, vastasi Samuel, annatte te pikkulasten työskennellä tehtaassanne, ja te asetitte senaattorin vastustamaan lakiehdotusta alaikäisten työstä. Niinikään pidätte te puheita ja esiinnytte poliittisena reformiystävänä samaan aikaan kuin maksatte Slatterylle, jotta hän antaisi teille etuoikeuksia.

Syntyi hetken hiljaisuus, kunnes mr Wygant taas virkkoi:

— Nuori mies, te esiinnytte tosiaan uskomattoman häpeämättömästi!

Nuorukainen hypähti hänen eteensä kädet ojennettuina.

— Mister Wygant, huudahti hän, te suututte! Mutta minä pyydän, ettette paaduttaisi sydäntänne. Olen tullut tänne teidän itsenne tähden, olen tullut siksi, että en voinut kestää sitä, että Pyhän Matteuksen kirkon jäsen tekee sellaisia tekoja.

Mr Wygant tirkisteli häneen hetkisen.

— Sallikaa minun tehdä eräs kysymys, sanoi hän. Tietääkö tohtori Vince tästä?

— Minä menin ensinnä puhumaan asiasta tohtori Vincelle, vastasi Samuel. Mutta hän ei halunnut puuttua siihen. Hän sanoi, että, jos minä tulen teidän luoksenne, täytyy minun ilmoittaa, että hän ei hyväksy minun tekoani. Olen tullut omasta vapaasta tahdostani, sir.

Syntyi äänettömyys.

— Te suututte minuun! huudahti Samuel jälleen.

— En minä suutu sinuun, sillä sinä olet vasta lapsi etkä tiedä, mitä teet.

— Oh! huokasi Samuel.

— Sinä tarvitset vähän mailmankokemusta.

— Mutta, mr Wygant, huudahti nuorukainen, minähän olen puhunut totta!

— Tavallaan.

— Ja te olette tehneet hyvin väärin.

— Sinusta tuntuu niin, mutta vain siksi, että sinä tunnet huonosti tällaisia asioita.

— Te turmelette maanne hallituksen, mister Wygant.

— Sen mitä sinä kutsut minun maani hallitukseksi, muodostaa joukko rahaakiskovia poliitikkoja, jotka imevät kaiken, minkä voivat, siltä ammatilta, jota minä edustan.

Samuel ei tähän vastannut.

— Näes, nuori ystäväiseni, jatkoi mr Wygant, minulla on kannettavanani suuri edesvastuu, monet huolet. Ja on aivan kuin minua ympäröisi lauma nälkäisiä susia.

— Mutta mihin joutuu sitten vapaa hallitus? huudahti Samuel.

— En tiedä, vastasi Wygant. Minusta tuntuu väliin, että ellei kansa muutu, päättyvät vapaan hallituksen päivät tuota pikaa.

— Mutta mitä pitäisi kansan tehdä, sir?

— Sen pitää valita kunniallisia miehiä, joitten kanssa voi olla asioissa, sensijaan että se nyt valitsee kapakoitsijoita ja meluavia kansanjohtajia.

Samuel ajatteli hetkisen.

— Miehiä, joitten kanssa voi olla asioissa, sanoi hän — mutta minkälaisissa asioissa te haluatte olla?

— Mitä tarkoitat? kysyi mr Wygant.

— Te menitte noitten poliitikkojen luo ja saitte oikeuden kyniä kansaa mielinmäärin yhdeksänkymmenen yhdeksän vuoden ajan. Luuletteko sen olleen hyvän kaupan kansalle?

Tämä kysymys jäi vastaamatta.

— Ja kuinka paljon siitä omaisuudesta, joka on hallussanne, on koottuna muuten kuin tuollaisella tavalla, sir?

Mr Wygant rypisti otsaansa. Mutta kukaan ei voinut, nähdessään Samuelin kärsineet kasvot, suuttua häneen.

— Poikani, sanoi mr Wygant, voin ainoastaan uudistaa sen mitä äsken sanoin, että sinä et tunne mailmaa. Ellei minua olisi, niin olisivatko olot silloin toisenlaiset? Oikeudet siirtyisivät jollekin toiselle, siinä kaikki. Sellaista on pääoman kilpailu.

— Pääoman kilpailu? huomautti nuorukainen. Toisin sanoen: kiistellään rahoista ja otetaan mitä irti saadaan!

— Asiaa voidaan niin kuvata.

— Ja te arvelette edesvastuun katoavan, kun olette saaneet osan omalle joukollenne?

— Olkoonpa niin. Samuel ei heti vastannut.

— Käsitän täydellisesti, sanoi hän sitten alakuloisesti. On vain yksi asia, jota en ymmärrä.

— Mikä se on?

— Minkätähden teidän pitää kuulua kirkkoon, sir? Mitä on tuolla kiistelyllä rahoista tekemistä Jesuksen opin kanssa?

Samuel huomasi heti menneensä liian pitkälle.

— Nuori mies, minä en todellakaan käsitä, mitä hyödyttäisi jatkaa tätä keskustelua.

— Mutta, sir, te häpäisette kirkkoa.

— Jättäkäämme tämä keskustelu! lausui mr Wygant ankarasti. Sinä käytät väärin minun hyväntahtoisuuttani. Sinä unohdat asemasi.

— Minua on muistutettu asemastani ennenkin, sanoi Samuel tyyneesti. Mutta minä en tiedä, mikä minun paikkani on.

— Sen kyllä huomaa, vastasi mr Wygant. Sinun tulee tehdä työsi, osoittaa ylempiäsi kohtaan kunnioitusta ja pitää mielipiteesi ominasi.

— Näen, että suututte minuun, sanoi nuorukainen. En voi saada teitä ymmärtämään, että minä vaan koetan etsiä totuutta. Minä tahdon tehdä oikein, mister Wygant.

— Uskon sen… alkoi mr Wygant.

— Tahtoisin mielelläni oppia oikein ymmärtämään, mikä kohottaa toisen toisen yläpuolelle.

— Sinua vanhemmat ja viisaammat ihmiset…

— Mutta onko se todellakin ikä ja viisaus, mister Wygant? Minä palvelin master Albert Lockmanin luona, ja hän on tuskin vanhempi kuin minäkään. Ja kuitenkin esiintyi hän minun käskijänäni.

— Niin, myönsi mr Wygant.

— Huonosta elämästä huolimatta, jota hän viettää.

— Mitä?

— Niin, mister Wygant, hän juopottelee ja seurustelee huonojen naisten kanssa. Ja kuitenkin kuuluu hän niihin yläpuolellaolijoihin.

— Hm! sanoi mr Wygant.

— Mutta eiköhän hän vaan kuulukin niihin siksi, että hänellä on paljon rahaa? jatkoi Samuel itsepäisesti.

Mr Wygant ei vastannut.

— Ja eikö minun paikkaani määrää se seikka, ettei minulla ole ollenkaan rahaa?

Taaskaan ei tullut vastausta.

— Kuitenkin näen minä totuuden ja minun täytyy se sanoa! Ja miten voin minä päästä paikkaan, jonne minä todella kuulun?

— Etkö sinä todellakaan voi itse ratkaista sitä kysymystä, sanoi mr Wygant kylmästi.

— Tietysti pitäisi minun ottaa osaa taisteluun rahasta, kun ainoastaan raha jotakin merkitsee.

— Poikani, sanoi mr Wygant, minä olen pahoillani sinun puolestasi, sillä sinä tulet saamaan monia kovia iskuja mailmalta, ennenkuin olet valmis. Sinun pitää oppia ottamaan elämä sellaisena kuin se on. Ehkäpä monet meistä tahtoisivat tehdä sen toisenlaiseksi, jos saisivat tahtonsa perille. Mutta elämä on, kuten tulet huomaamaan, ankaraa taistelua. Se on taistelua olemassaolosta, ja ne ihmiset, jotka kestävät taistelun, ovat soveliaimmat…

Samuel nosti äkkiä kätensä.

— Kiitoksia paljon mister Wygant, sanoi hän vakavana, mutta kaiken tuon tiedän minä jo ennestään.

— Mitä tarkoitat? kysyi mr Wygant.

— Minä en voisi sitä selittää, sanoi Samuel. Te ette ymmärtäisi minua. Huomaan, että tekin olette Herbert Spencerin kannattaja. Ja se on kyllä hyvä — mutta miksi kuulutte te kirkkoon? Minkätähden rupeatte seuraamaan Jesuksen…

Mr Wygant oli äkkiä noussut.

— Ei, tämä menee liian kauvas! sanoi hän. Saan pyytää sinua menemään tiehesi.

— Mutta, sir! huudahti Samuel.

— Ei sanaakaan enää! Mene tiehesi!

Niin päättyi se keskustelu.

XXIV. Pyhän Matteuksen kirkon sakaristossa.

Samuel ei ollut sitten aamun syönyt mitään, mutta hänen ei sentään ollut nälkä. Suru ja lohduttomuus olivat tehneet hänet aivan alakuloiseksi. Tavata sellaisen mailmanmiehen kuin mr Wygant, kylmän, armottoman ja kunnianhimoisen — se oli hänelle kauhea koetus. Mies näytti hänestä kuin suurelta pahuuden linnoitukselta; ja mitä muuta voi hän tehdä kuin katsella sitä voimattomassa raivossaan.

Hän meni kotiin, ja Sofia tapasi hänet ovessa.

— Otaksuin sinun tänään syövän illallista aikaisin, sanoi hän.

— Kuinka niin?

— Sinulla on tehtäviä kirkossa tänä iltana.

— Niin, muisti hän, silloin on kirkkoneuvoston kokous, ja minun täytyy sytyttää. Mutta minä olen kyllästynyt kirkkotyöhön.

— Kyllästynyt kirkkotyöhön? huudahti tyttö ihmeissään.

— Niin, vastasi hän kertoen hämmästyneille ja säikähtyneille perheenjäsenille seikkailuistaan päivän kuluessa.

Sofia kuunteli suurimmalla jännityksellä.

— Ja sinä menit mister Wygantin luo! huudahti hän hämmästyksissään. Oi, Samuel, miten rohkeasti tehty!

— Hän ajoi minut ulos, sanoi nuorukainen katkerasti. Ja tohtori Vince on suuttunut minuun — minulla ei enään ole ketään apunani.

Sofia astui hänen luokseen ja kietoi käsivartensa hänen ympärilleen.

— Sinulla on meidät, Samuel! huudahti hän. Me kaikki seisomme rinnallasi, eikö totta, äiti?

— Kyllä, sanoi mrs Stedman, mutta mitä voi meidänlaisemme köyhäväki tehdä?

— Ja sitten sinulla on miss Glady, sanoi Sofia hetken kuluttua.

— Miss Glady! huudahti Samuel. Ei suinkaan hän rupea taistelemaan isäänsä vastaan.

— Hän sanoi sinulle rakastavansa sinua, Samuel, sanoi tyttö. Ja hän tietää, että sinä olet oikeassa.

— Minun täytyy mennä hänen luokseen, sanoi Samuel hetken kuluttua. Lupasin mennä kertomaan, mitä oli tapahtunut.

— Minäkin menen hänen luokseen, sanoi tyttö. Oh, minä olen varma siitä, että hän on sinun puolellasi.

Tytön silmät loistivat mielenliikutuksesta. Samuel kiintyi katselemaan häntä ja huomasi ensi kertaa, että Sofia todellakin oli kaunis. Hänen kasvonsa olivat tulleet täyteläisemmiksi ja saaneet takaisin värinsä senjälkeen kun hän oli alkanut saada syödä yhden aterian päivässä Wygantin luona.

— Etkö luule, äiti, että miss Glady tulee auttamaan häntä? kysyi Sofia.

— En tiedä, vastasi mrs Stedman epäillen. Se on kauheaa — minä en voi ymmärtää, miksi tuollaisia asioita tapahtuu.

— Mutta sinä olet kuitenkin sitä mieltä, että Samuel teki oikein, sano, äiti, etkö olekin? kysyi tyttö.

— Otaksun niin, vastasi hän. Se on vaikea sanoa — se tulee synnyttämään niin paljon riitaa, ja jos miss Glady suuttuu, niin sinä voit menettää paikkasi.

— Oi, äiti! huudahti Sofia, ja molemmat nuorikot katsahtivat säikähtyneinä toisiinsa. Sitä eivät he koskaan olleet johtuneet ajattelemaan.

— Sinä et saa puuttua tähän asiaan! virkkoi Samuel. Sinun täytyy jättää se minulle!

— Mutta minkätähden tekisit sinä kaikki uhraukset? vastasi Sofia. Jos sinä olet siihen oikeutettu, niin enkö minäkin ole.

— Mutta, Sofia, valitti mrs Stedman, jos sinä menettäisit paikkasi, niin saisimme me kaikki kuolla nälkään!

Taas katsahtivat he tuskissaan toisiinsa.

— Sofia, sanoi Samuel, minä kiellän sinua millään tavoin puuttumasta tähän asiaan!

Mutta sydämmessään tunsi hän, että mielellään olisi ollut tuon sanomatta. Myöskin mrs Stedman tunsi samaa ja kalpeni pelosta.

Kaikessa kiireessä söi poika muutamia suupaloja ja meni sitten työhönsä kirkkoon. Mutta hän ei nyt mennytkään ilomielellä kuten tavallista. Tähän asti oli hän tehnyt työtä Herralle, mutta nyt palveli hän ainoastaan sellaisia kuin Wygant ja Hickman — nähtävästi kääntyi kaikki heidän palvelemiselleen sama sitten missä ja milloin toimikoon.

— Tulet myöhään, sanoi ukko Jacob, kirkonvartija, kun Samuel tuli.

— Niin, sir, vastasi Samuel.

— Tohtori Vince sanoi haluavansa puhutella sinua heti, kun tulet.

Samuelin sydän löi voimakkaasti. Oliko tohtori mahdollisesti muuttanut mieltään?

— Missä hän on? kysyi Samuel.

— Kirkossa, vastasi kirkonvartija, ja Samuel meni sinne.

Heti kun hän astui sisälle, hypähti tohtori Vince ylös.

— Samuel, huusi hän kiukkuisesti, tästä täytyy tulla loppu!

— Mitä nyt, tohtori Vince?

— Sinun käyttäytymisesi on enemmän kuin sopimatonta, poika, sinä saatat minut hulluksi.

— Mitä minä nyt olen tehnyt, sir?

— Lankoni oli juuri täällä ja piti kauheaa meteliä. Sinä olet soimannut ja häväissyt häntä seurakuntalaisten keskuudessa.

— En, tohtori Vince, sitä en ole tehnyt! huudahti Samuel hämillään.

— Sinä olet. Siitä puhuu vähän jokainen.

— Herra tohtori, sanoi nuorukainen juhlallisesti, te erehdytte. Minä kävin mr Wygantin luona, kuten sanoin tekevänikin. Muuten en ole asiasta puhunut sanaakaan kenenkään kanssa lukuunottamatta, että kerroin siitä aivan äsken Sofialle ja miss Gladylle.

— Siinäpä se! huudahti tohtori Vince. Miss Glady on mister Hickmanin ystävä ja vanha koulutoveri, ja luonnollisesti meni hän kohta tämän luokse asiasta puhumaan. Ja samaa kertoi hän muillekin tuttavilleen — koko seurakunta tietää sen huomenna.

— Minä olen sangen pahoillani, sir.

— Niin, siinä näet, millaista epämieluisuutta sinä valmistat minulle! Ja minä sanon suoraan, että tällainen ei saa jatkua enään minuuttiakaan. Ellet sinä halua luopua hulluista mielipiteistäsi ja hoitaa ainoastaan tehtäviäsi apulaiskirkonvartijana, niin täytyy sinun jättää kirkko.

Samuel katseli häntä hämillään.

— Jättää kirkko! huudahti hän.

— Aivan varmaan, selitti kirkkoherra.

— Tohtori Vince, tarkoitatteko, että te todellakin koettaisitte saada minut karkotetuksi kirkosta?

— Niin tarkoitan.

— Mutta, tohtori, onko teillä siihen oikeutta?

— Oikeutta? Miksi ei?

— Teillä on oikeus ottaa minulta toimeni; mutta mitä tulee minun karkoittamiseeni kirkosta…

— Samuel, huudahti raivostunut pappi, enkö minä ole seurakunnan kirkkoherra?

— Mutta, tohtori, sanoi Samuel, tämä on Jumalan kirkko!

Syntyi pitkäaikainen hiljaisuus. Viimein virkkoi Samuel:

— Saanko tehdä erään kysymyksen, tohtori Vince? Kun mister Hickman oli teidän luonanne, niin kielsikö hän tehneensä rikoksen?

— Minä en sitä häneltä kysynyt, vastasi pappi.

— Ette kysynyt häneltä! huudahti nuorukainen hämmästyneenä. Ette edes sen vertaa välittänyt asiasta! Taasen syntyi hiljaisuus.

— Minä kysyin mister Wygantilta, sanoi Samuel sitten alakuloisesti, ja hän tunnusti syyllisyytensä.

— Mitä! huusi kirkkoherra.

— Kyllä hän tunnusti — koko hänen puheensa oli yhtä samaa tunnustusta. Hän sanoi kaikkien tekevän niin senvuoksi, että siten voidaan ansaita rahaa, ja kaikki haluavat rahaa. Hän kutsui sitä pääoman kilpailuksi. Silloin kysyin minä häneltä, minkä tähden hän kävi Kristuksen kirkossa, ja hän ajoi minut ulos.

Tohtori Vince kuunteli silmäkulmat rypyssä.

— Ja mitä aijot sinä nyt tehdä? kysyi hän.

— En tiedä, sir. Minun täytyy nähtävästi paljastaa hänet.

— Samuel, sanoi pappi, etkö sinä kaikissa tyhmyyksissäsi koskaan ole tullut ajatelleeksi, että olet minulle pienen kiitollisuuden velassa?

— Oh, herra tohtori, huudahti nuorukainen vääntäen käsiään, älkää puhuko niin minulle!

— Minä pelastin sinut, autoin sinua, ja sinä tuotat minulle mitä kauheimpia kärsimyksiä.

— Tohtori, vakuutti Samuel, minä tekisin kaikkeni teidän tähtenne, minä kuolisin puolestanne! Mutta te vaaditte minun lyömään laimin velvollisuuteni, ja miten voin minä suostua sellaiseen?

— Mutta etkö koskaan ole tullut ajatelleeksi, että vanhempi ja viisaampi väki paremmin osaa arvostella asioita kuin sinä?

— Mutta asiahan on niin selvä, sir. Ettekä te koskaan ole vastannut minulle, käskette vaan yksinkertaisesti vaikenemaan.

Pappi ei vastannut.

— Kun minä tulin teidän luoksenne, jatkoi Samuel, niin opetitte te minulle rakkautta ja veljeyttä — että pitää uhrautua ja palvella lähimmäisiään. Ja minä päätin seurata neuvojanne, Jumala on todistajani, etten ole tehnyt muuta kuin koettanut sovittaa käytäntöön, mitä olette minulle opettanut. Olen koettanut auttaa köyhiä ja sorrettuja. Ja miten voin minä tietää, ettette te ajatellut sitä, mitä sanoitte?

— Samuel, huudahti kirkkoherra kiivaasti, sinulla ei ole oikeutta puhua noin. Minä teen kaiken voitavani. Minä saarnaan usein näistä aineista.

— Niin, sanoi nuorukainen, mutta mitä te saarnaatte? Sanotteko rikkaille, jotka käyvät kirkossanne, totuuden? Sanotteko heille: Te varastatte köyhiltä. Teidän on syy kaikkeen siihen hätään, joka vallitsee kaupungissamme. Teidän täytyy lopettaa riistämisenne ja sortamisenne, teidän täytyy luopua niistä rikkauksista, jotka olette kansalta ottaneet. Ei, sitä te ette sano. Ja ettekö ymmärrä, mitä tämä merkitsee, tohtori Vince? Se merkitsee, että kirkko ei täytä tehtäväänsä. Siksi täytyy syntyä uusi kirkko jollain tavoin jonnekin. Sillä tällaisia oloja esiintyy todellakin, niitä esiintyy meidän keskuudessamme, ja jotakin täytyy tehdä!

Kiihkossaan hypähti nuorukainen eteenpäin ja ojensi kätensä.

— Kansa näkee nälkää — aivan meidän keskuudessamme — täällä Lockmanvillessä! Se näkee nälkää, nälkää, nälkää! Ettekö ymmärrä sitä, tohtori Vince? Se näkee nälkää!

Tohtori väänteli mielenliikutuksessaan käsiään.

— Poika, huudahti hän, tämä ei saa jatkua! Minä en kestä enään kauvempaa!

— Mutta mitä pitää minun tehdä, sir?

— Sinun pitää alistua minun johtoni alaiseksi. Kysyn sinulta kerta kaikkiaan: tahdotko luopua hulluista puuhistasi?

— Tohtori Vince, sanoi Samuel, minä en voi, en voi!

— Niin tiedä sitten, että meidän täytyy erota. Sinä jätät paikkasi ja eroat kirkosta.

Samuelin silmät kyyneltyivät.

— Tohtori, huusi Samuel hurjasti, älkää hylätkö minua! Minä rukoilen polvillani, älkää hylätkö minua!

— Sinä olet kuullut, mitä olen sanonut, vastasi pappi puristaen kätensä nyrkkiin.

— Mutta ajatelkaa, mitä teette! Te hylkäätte oman sielunne, te luovutte totuudesta.

— Mene tiehesi, sanon minä! huusi tohtori.

— Ajatelkaa, mitä teette! Tässä on kysymys kirkon kukistumisesta. Sillä ettekö ymmärrä, että minä olen pakotettu taistelemaan teitä vastaan! Minä olen pakotettu paljastamaan teidät! Ja minä tulen voimakkaammaksi kuin te, sillä minun puolellani on totuus ja te olette sen hylännyt. Ajatelkaa, mitä teette, kun hylkäätte totuuden!

— En tahdo enään kuulla tästä asiasta! huudahti tohtori Vince raivoissaan. Sinä hulluttelet. Mene tiehesi, sanon minä, mene tiehesi! Pian pois täältä!

Ja Samuel lähti tiehensä nyyhkyttäen ikäänkuin sydämmensä olisi ollut särkymäisillään.

XXV. Samuel esiintyy kirkkoneuvostossa.

Samuel syöksyi ulos pimeään. Mutta hän ei voinut poistua, hän ei voinut pakottaa itseään uskomaan, että hänet oli ainaiseksi erotettu Pyhän Matteuksen kirkosta. Hän kääntyi takaisin kirkon luo, seisoi ja katseli sitä nyyhkytysten melkein tukehuttamana.

Silloin huomasi hän automobiilin ajavan kirkon sivuovelle ja mr Wygantin astuvan siitä ulos sekä astuvan sisälle, kirkkoon. Tämä näky oli isku Samuelille vasten kasvoja. Siinä oli tuo ylpeä ja rikas mies, uhmaavana ja rankaisemattomana sekä pitäen käsissään kirkon ohjaksia, mutta Samuel, etsijä, oli sieltä karkoitettu.

Samuelissa leimahti liekkiin kapinallinen tunne. Ei, ei, he eivät saa karkoittaa häntä! Hän taistelee heidän kanssaan, taistelee loppuun asti! Kirkko ei ollut heidän kirkkonsa! se oli Jumalan kirkko. Hänellä, Samuelilla, oli myös oikeus kuulua siihen ja sanoa siellä totuus!

Kirkkoneuvoston istunto oli juuri avattu ja alettiin keskustelu uuden sairaanhoitajatarkodin perustamisesta, kun samalla kuului kiihkeä koputus ovelle, ja Samuel astui sisälle hengästyneenä ja silmissään hurja ilme.

— Herrat kirkkoneuvoston jäsenet! huudahti hän. Pyydän saada sanoa muutaman sanan.

Tohtori Vince hypähti kauhistuneena seisoalleen.

— Samuel Prescott! huudahti hän.

— Minut on käsketty jättämään kirkko, selitti Samuel, mutta minä en halua siihen taipua! Minä olen sanonut totuuden enkä aijo antaa niitten väärintekijäin, jotka kuuluvat Pyhän Matteuksen kirkkoon, pakottaa minua vaikenemaan.

Mr Hickman oli hypähtänyt pystyyn.

— Poika, komensi hän, mene tiehesi!

— Minä en tahdo mennä tieheni, huusi Samuel. Minä vaadin, että minua kuunnellaan täällä kirkkoneuvostossa. Minulla on siihen oikeus! Minä olen sanonut totuuden, en mitään muuta kuin totuuden.

— Mitä tarkoittaa tuo poika? kysyi eräs kirkkoneuvoston jäsen.

Se oli mr Hamerton, nuori asianajaja, jonka kauniit ja ystävälliset kasvot usein olivat kiinnittäneet Samuelin huomiota. Kun Samuel nyt hänen katseessaan huomasi uteliaisuutta, niin juoksi hän mr Hamertonin luokse.

— Älkää antako niitten ajaa minua pois, ennenkuin ensin ovat minua kuulleet! pyysi hän.

— Poika, huusi mr Hickman, minä käsken sinut menemään tiehesi!

— Te olette menetellyt väärin! huusi Samuel. Te lahjoitte valtuuston, niin että se hylkäsi vesijohtoesityksen. Se on totta, sen te itse tiedätte, ettekä te uskalla sitä kieltääkään!

Mr Hickmanin teki raivo purppuranpunaiseksi kasvoiltaan.

— Se on kurja vale! ähkyi hän.

— Minä olen puhellut erään henkilön kanssa, joka myös sai rahoja, sanoi Samuel. Rahavaliokunnan jäsenille maksettiin kaksituhatta dollaria kullekin.

— Kuka se henkilö oli? huusi mr Hickman mielettömästi.

— En halua sanoa hänen nimeään, vastasi Samuel. Hän puhui siitä kahdenkeskisenä asiana.

— Senpä arvasinkin! huudahti Hickman nauraen. Se on silkkaa panettelua.

— Se on totta! vastasi Samuel. Tohtori Vince, te tiedätte, että minun tapanani on puhua totta. Mitä syytä minulla olisi keksiä tällaisia juttuja?

— Minä olen sanonut sinulle, valitti tohtori Vince, että minä en halua olla missään tekemisissä tämän asian kanssa.

— Minä olen valmis ottamaan kenen kirkkoneuvoston jäsenen tahansa kanssani kyseessäolevan henkilön luo, niin että voidaan ottaa selvä, miten tämän asian laita on. Mister Wyganthan on itsekin minulle kertonut maksaneensa Slatterylle eräistä oikeuksista.

Nyt sekaantui mr Wygantkin juttuun.

— Mitä! huusi hän.

— Niinhän te sanoitte! huudahti Samuel hämmästyneenä siitä, että mr Wygant nyt kielsi tunnustuksensa. Ettekö sanonutkin minulle niin tänään iltapäivällä?

— Minä en ole sinulle tästä asiasta puhunut mitään, selitti mr Wygant.

— Te sanoitte, että kaikki tekevät niin, että kaikkien täytyi tehdä niin. Te kutsuitte sitä pääoman kilpailuksi.

— Tätä kutsun minä vertaansa löytämättömäksi solvaukseksi! huudahti mr Hickman. Ulos täältä!

— Kansa raukka tässä kaupungissa kärsii ja kuolee! huusi Samuel. Kansalta varastetaan ja sitä sorretaan. Tuleeko tällainen kestämään iankaikkisesti?

— Samuel, tämä ei ole oikea paikka sen kysymyksen käsittelemiseen, huomautti tohtori Vince.

— Miksi ei, sir? Rikokselliset ovat viroissa tässä kirkossa. Ne häpäisevät ja halventavat kirkkoa koko mailman edessä. Ja tätä kutsutaan Kristuksen kirkoksi, sir!

— Mutta te ette ryhdy asiaan oikealla tavalla, sanoi mr Hamerton, joka tuli levottomaksi senjohdosta, että Samuel lakkaamatta katseli häntä.

— Miksi ei? vastasi Samuel. Eikö Kristus ruoskaniskuilla ajanut ulos temppelistä rahanvaihtajia ja koronkiskureita?

Se oli epämieluisa vastaus. Syntyi hiljaisuus ikäänkuin jokainen olisi halunnut antaa naapurinsa puhua ensinnä.

— Eikö teitä ole opetettu seuraamaan Kristuksen esimerkkiä, tohtori Vince? kysyi nuorukainen.

— Tuskin siinä merkityksessä, vastasi kauhistunut pappi. Kristus oli Jumala, mutta eihän voi juuri edellyttää, että me…

— Oh, tuo on vain tekosyy! keskeytti Samuel. Te sanotte, että Kristus oli Jumala ja pidätte tätä puolustuksena itsellenne, kun ette halua toimia hänen käskyjensä mukaan. Mutta en usko hänen olleen Jumalan siinä merkityksessä. Hän oli ihminen kuten te ja minäkin. Hän oli köyhä ihminen, joka kärsi ja näki nälkää ja hänen aikansa rikkaat halveksivat häntä, sylkivät hänen päälleen ja naulitsivat hänet ristiin.

Nyt astui taisteluun eräs toinen kirkkoneuvoston jäsen. Se oli kunnianarvoisa mr Curtis, joka näytti olympolaisen Zeuksen kuvapatsaalta.

— Poika, sanoi hän ankarasti, sinä olet tyytymätön siihen, että olet erotettu kirkosta, mutta kuitenkin osotat olevasi uskoton.

— Ehkä olen minä uskoton, mister Curtis, vastasi Samuel reippaasti, mutta minä en koskaan ole maksanut Slatterylle kahtasataa dollaria saadakseni poliisilta oikeuden sulkea liikenteeltä kaupungin katukäytäviä.

Mr Curtis hämmentyi eikä enään ottanut osaa keskusteluun.

— Kirkko hylkäsi Jesuksen, jatkoi Samuel, käyttäen hyväkseen tilaisuutta. Ja tämän tekivät kirkon rikkaat ja mahtavat. Hän käytti heistä paljon voimakkaampaa kieltä kuin minä. Voi teitä, te kirjanoppineet ja farisealaiset, te väärintekijät! sanoi hän. Voi teitä, te kyykäärmeitten sikiöt, kuinka voitte te välttää helvetin tulta? Ja jos hän olisi täällä tänä iltana, asettuisi hän täällä minun puolelleni, ja ne rikkaat väärintekijät, jotka istuvat täällä pöydän ympärillä, hylkäisivät hänet taasen. Te olette jo hylänneet hänet. Te olette jo sulkeneet korvanne sorrettujen huudoilta, te pilkkaatte oikeutta ja totuutta! Te naulitsette hänet ristiin joka päivä!

— Tämä menee yli kaikkien rajojen! huudahti mr Hickman. Tämä on herjausta!

— Sen täytyy heti loppua, lisäsi mr Wygant, ja Samuel tiesi, että kun mr Wygant sanoi jotakin, niin hän myös odotti, että häntä toteltiin.

— Eikö täällä siis ole ketään, joka haluaa minua kuunnella? sanoi Samuel. Mister Hamerton, ettekö te halua auttaa minua?

— Mitä te tahtoisitte meidän tekevän? kysyi mr Hamerton.

— Minä haluan, että kirkkoneuvosto tutkii syytökset, ottaa selvän, onko totta, että Pyhän Matteuksen kirkon jäsenet ovat lahjoneet Lockmanvillen hallitusta. Ja jos se on totta, toivon minä, että sellaiset miehet karkoitetaan kirkosta. Heidän oikea paikkansa ei ole kirkossa, sir. Ihmiset, jotka käyttävät kaiken aikansa yrityksiin riistää kansan rahoja! Ihmiset, jotka avoimesti selittävät, kuten mister Wygant teki minulle, olevan välttämätöntä lahjoa lainsäätäjiä rahojen hankkimiseksi itselleen! Sellaiset ihmiset häpäisevät kirkkoa ja estävät sitä tehtävästään. Ne ovat niitä ihmisiä, joita vastaan taisteleminen on kirkon tehtävä…

— Pitääkö meidän istua täällä kuuntelemassa tuon pojan saarnoja? huusi mr Hickman mielettömästi.

— Samuel, mene tiehesi! käski tohtori Vince.

— Täällä ei siis ole ketään, joka haluaisi minua auttaa?

— Minä olen sinulle sanonut, että sinä et tuolla tavoin mitään voita. Mene tiehesi!

— Hyvä! huudahti nuorukainen poissa suunniltaan, minä lähden tieheni. Mutta muistakaa, minä en antaudu ilman taistelua. Minä paljastan teidät mailmalle. Kansan täytyy oppia tietämään, keitä te olette kurjia raukkoja ja keinottelijoita, jotka pettävät sen tehtävän, joka heille on uskottu, ryöstävät yleisöä ja lahjovat valtiota!

— Ulos, lurjus! huusi Hickman hyökäten uhkaavasti häntä kohden.

Raivosta hehkuen osotti Samuel sormellaan häntä suoraan kasvoihin.

— Te, Henry Hickman, huusi hän, te olette kaikkein pahin! Niin, juuri te, suuri juristi ja etevä valtiomies! Minä olen oleskellut yhteiskunnan alempien keskuudessa, minä olen seurustellut kapakoitsijain ja rikollisten, puplikaanien ja varasten kanssa mutta milloinkaan ennen en ole tavannut niin armotonta ja kovasydämmistä ihmistä kuin te! Te, kristitty, te olisitte voinut olla se roomalainen sotamies, joka sylki Kristusta kasvoihin!

Näin sanoen käänsi Samuel kokoontuneelle kirkkoneuvostolle selkänsä ja löi kauhealla voimalla oven jälessään kiinni aivan suuren lakimiehen nenän edessä.

Ainakin parin tunnin ajan harhaili Samuel Lockmanvillen kaduilla saadakseen raivonsa ja surunsa asettumaan. Sitten lähti hän kotiin ja huomasi ihmeekseen, että Sofia Stedman oli koko ajan istunut ylhäällä häntä odottamassa.

Henkeään pidättäen kuunteli hän kertomusta Samuelin seikkailuista illan kuluessa. Sitten sanoi hän:

— Minäkin olen koettanut tehdä jotakin.

— Mitä sitten?

— Menin puhumaan pikku Ethelille, vastasi hän.

— Ethel Vincelle!

— Niin, hän on sinun ystäväsi, kuten tiedät, ja minä menin pyytämään, ettei hän antaisi isänsä ajaa sinua pois.

— No, miten kävi?

— Hän itki, sanoi Sofia, hän oli hirmuisen onneton. Hän sanoi tietävänsä, että sinä olet hyvä poika ja ettei hän väsyisi ennen kuin oli saanut isänsä sallimaan sinun palata takaisin.

— Nyt sinä et puhu täyttä totta! huudahti Samuel hämmästyneenä.

— Kyllä, Samuel. Mutta sitten tuli hänen äitinsä.

— Oh! Ja sitten?

— Hän sadatteli minua. Hän oli hyvin suuttunut minuun. Hän sanoi, ettei minulla ollut oikeutta tehdä pikku lasta levottomaksi väärillä syytöksillä hänen enostaan. Eikä hän halunnut kuunnella minua. Hän ajoi minut ulos.

Syntyi pitkäaikainen hiljaisuus.

— Luulen, ettei minun käynnistäni ollut mitään hyötyä, sanoi Sofia alakuloisesti. Meidän täytyy nyt tehdä kaiken itse.

XXVI. Kun Samuel aikoi mennä naimisiin miss Gladyn kanssa.

Samuel ei koko yönä hitaistakaan nukkunut. Milloinkaan ennen ei hän ollut suudellut ketään naista, mutta nyt oli himo herännyt, ja hänen sisimmästään tulvehti esille mitä odottamattomimpia tunteita riistäen hänet mukanaan. Pelko ja kaipaus raatelivat häntä. Milloin oli hän mitä hurjimman innostuksen vallassa, milloin vajosi hän mitä syvimpään epätoivoon. Hän kaipasi miss Gladya, mutta muut seikat asettuivat hänen tielleen, eikä hän voinut käsittää, miksi joutui niin kovin kärsimään.

Rakastamisessa olisi ollut tarpeeksi, mutta olla sellaisen naisen rakkauden esineenä kuin miss Glady, se oli melkein käsittämätöntä…

Useita tunteja harhailtuaan kadulla meni Samuel häntä tapaamaan. Tyttö otti hänet vastaan uteliaan näköisenä ja huudahtaen:

— Kerro minulle kaikki!

Ja hän kuunteli melkein mykkänä hämmästyksestä.

— Tuon te sanoitte isälleni! huudahti hän useita kertoja. Ja mister Hickmanille! Ja ukko Curtisille! Samuel! Samuel!

— Kaikki se oli totta, miss Glady, huomautti Samuel.

— Niin — mutta — sanoa heille sellaista!

— He ajoivat minut pois kirkosta. Oliko heillä siihen oikeutta?

— En tiedä, vastasi tyttö. Oi, jumalani, mikä meteli tästä nyt tuleekaan!

— Ja mitä aijotte te nyt tehdä? kysyi tyttö hetken kuluttua.

— En tiedä. Tahtoisin puhua teidän kanssanne siitä asiasta.

— Miten olette itse ajatellut?

— Minun täytyy paljastaa heidät kansalle. Miss Glady heitti häneen pikaisen silmäyksen.

— Oh, ei, Samuel, sitä te ette saa tehdä! — Miksi en, miss Glady?

— Siksi… ettei se keino kelpaa.

— Mutta, miss Glady…

— Se ei sovi, Samuel. Ja paljon paremman vaikutuksen tekee puhuminen ihmisten kanssa yksityisesti, kuten olette tähänkin asti tehnyt.

— Mutta kenen kanssa nyt vielä on puhuttava?

— En tiedä. Meidän pitää lähemmin ajatella asiaa.

— Minun asiani koskee teidän isäänne ja mister Hickmania, miss Glady, eivätkä he enään halua kuunnella minua!

— Ehkä eivät, mutta muistakaa, mitä jo olette heille tehnyt.

— Mitä minä sitten olen tehnyt?

— Ajatelkaa, miten olette heitä häpäissyt.

— Mitä se hyödyttää, miss Glady? Ettekö tiedä, että heillä vielä on vääryydellä hankkimansa rahat.

Molemmat istuivat hetken sanattomina.

— Minä olen tätä asiaa ajatellut, sanoi hetken kuluttua Samuel syvästi huolissaan. Minulle on sälytetty raskas kuorma, ja minun täytyy pitää huolta siitä, että juttu saa kunnollisen lopun. Mutta minä pelkään, että se käy kiusalliseksi teille. Te mahdollisesti arvelette niin, että te ette voi mennä naimisiin minun kanssani.

Nämä sanat saivat miss Gladyn kiivaasti syöksähtämään ylös. Hämmästyneenä hän tuijotti Samueliin.

— Mennä naimisiin teidän kanssanne! virkkoi hän voiden tuskin saada ääntään kuuluviin.

— Niin, vastasi Samuel, mutta vaikeni nähdessään tytön kasvojen ilmeen.

— Mennä naimisiin teidän kanssanne! toisti tyttö läähättäen.

He vaikenivat hetkiseksi ja tarkastelivat toisiaan.

— Minkätähden, Samuel? huudahti tyttö lopuksi.

— Miss Glady, vastasi Samuel alakuloisena, te sanoitte rakastavanne minua.

— Niin, vastasi tyttö, mutta luonnollisesti…

Sitten puristi hän huulensa tiukasti yhteen ja huudahti:

— Ei, tämä menee jo liian pitkälle!

— Miss Glady!

— Samuel, sanoi tyttö, me olemme olleet kuin kaksi ajattelematonta lasta, mutta me emme saa jatkaa samaan tapaan.

Nuorukainen veti henkeään, niin suuresti hän hämmästyi.

— En minä ollenkaan voinut uskoa, että te ottaisitte asian niin vakavasti, jatkoi tyttö. Minä olenkin tehnyt väärin teitä kohtaan.

— Te siis… te siis ette rakastakaan minua! sanoi nuorukainen läähättäen.

— Tjaa… niin… ehkä, vastasi tyttö; miten minä voisin sen selittää? Mutta ei naimisiin mennä siksi että rakastetaan, Samuel.

Samuel katseli häntä hämmästyneenä.

— Minä luulin, että me leikimme keskenämme ja että te sen käsititte. Ehkä ei se ollut aivan viisasta…

— Leikimme keskenämme! kuiskasi nuorukainen äänen melkein kieltäytyessä tottelemasta.

— Te otatte kaiken niin kauhean vakavalta kannalta, virkkoi tyttö. Minä en todellakaan voi ymmärtää, että teillä oli mitään oikeutta…

Miss Glady! huudahti nuorukainen äkillisen tuskan vallassa, ja tyttö vaikeni katsahtaen häneen kauhistuneena.

— Tiedättekö, mitä olette minulle tehnyt? kysyi Samuel.

— Samuel, sanoi tyttö vapisevalla äänellä, minä olen sekä hämmästynyt että liikutettu. En voinut hetkeäkään ajatella mitään sellaista, ja teidän täytyy asettaa raja tunteillenne, ennenkuin se on liian myöhäistä.

— Mutta minä rakastan teitä! huusi Samuel mielettömästi.

— Niin, vastasi tyttö voimakkaasti liikutettuna, se on kiltisti tehty. Mutta teidän täytyy ottaa huomioon muutamia asioita.

— Te… te sallitte minun syleillä teitä, miss Glady! Te sallitte minun ajatella teistä siten! Mitä pitää miehen tehdä? Kuinka pitää minun tämä ymmärtää? Minä en ollut koskaan ennen rakastanut naista. Ja te… te petitte minut…

— Samuel, te ette saa puhua noin! keskeytti hänet tyttö. En voi kuunnella sitä. Tässä on tapahtunut erehdys, ja teidän täytyy unohtaa kaiken. Teidän täytyy poistua. Me emme enään koskaan saa tavata.

— Miss Glady! huudahti Samuel kauhun valtaamana.

— Niin, toisti tyttö, teidän täytyy mennä…

— Te ajatte minut ulos! sanoi hän vetäen raskaasti henkeään. Oh, miten voitte tehdä niin? Ajatelkaa, mitä olette minulle tehnyt!

— Samuel, virkkoi tyttö suuttuneena, tämä on suoraa hullutusta. Teillä ei ole oikeutta jatkaa näin. Teillä ei koskaan ole ollut oikeutta… ajatella sellaisia asioita. Kuinka voitte te siinä määrin unohtaa paikkanne?

Samuel hypähti ylös kuin ruoskaniskun kohtaamana.

— Paikkani! huudahti hän melkein tukehtumaisillaan.

— Niin, vastasi tyttö.

— Ymmärrän, ymmärrän! huudahti Samuel. On taasen kysymys minun paikastani. Minulta puuttuu taasen rahoja.

— Miten voittekaan sanoa niin, Samuel! siitä ei ole kysymys, vaan…

— Siitä se on, ei mistään muusta kuin siitä! Minä olen vain köyhä poika eikä minulla ole mitään mahdollisuuksia. Te sanoitte rakastavanne minua, ja minä uskoin teitä. Te olitte niin kaunis, ja minä uskoin teidän olevan hyvänkin. Minä melkein suutelin sitä maata, jolla te kuljitte! Minä olisin teidän tähtenne tehnyt mitä tahansa, kuollut puolestanne! Minä ajattelin teitä päivät läpeensä, minä näin teissä korkeimman hyvyyden, itse täydellisyyden. Ja nyt — nyt te sanotte ainoastaan leikkineenne kanssani. Te käytitte minua itsekkäisiin huvittelutarkoituksiinne — aivan samaten kuin teette muillekin köyhille ihmisille.

— Samuel!

— Aivan samoin kuin teidän isänne tekee lapsille hänen tehtaassaan, kuin teidän serkkunne tekee niille tyttöraukoille, jotka hän viettelee, kuin te itse teette kaikille, joitten kanssa joudutte kosketuksiin.

Suuttumus oli tytön muuttanut kasvoiltaan purppuranpunaiseksi.

— Kuinka uskallatte te puhua minulle tuolla tavoin! huudahti hän.

— Minä uskallan sanoa totuuden kenelle tahansa! Ja tämä on totuus teistä. Te olette samanlainen kuin kaikki muutkin — samanlainen kuin muutkin luokkanne ihmiset. Te olette loisia, verenimiöitä, te puristatte elämän muista ihmisistä. Ja te, miss Glady, te olette pahin kaikista, sillä te olette nainen. Te olette kaunis, ja teidän pitäisi olla sellainen, kuin minä kuvittelin teidän olevan. Mutta te käytätte kauneuttanne ansana te teette sillä lopun ihmisten elämästä.

— Lopettakaa, Samuel!

— Ei, minä en tahdo lopettaa! Teidän täytyy kuunnella minua! Teidän tarkoituksenne oli viekotella minua, te tahdoitte leikkiä kanssani, te tahdoitte nähdä, mitä minä tekisin. Te ette hetkeäkään ajatellut minua tai minun oikeuksiani tai sitä pahaa, mitä voitte tuottaa minulle. Ja nyt olette te väsynyt ja käskette minun lopettamaan. Te pyydätte minun muistamaan asemaani. Mitä muuta tarkoitusta varten olen minä mailmassa kuin huvittaakseni teitä? Mitä muuta varten on työtätekevä kansanluokka olemassa kuin säästääkseen teiltä kaikenlaiset vaivat, pitääkseen teitä kauniina ja onnellisena? Mitä muuta tarkoitusta on köyhillä lapsilla kuin vaatteiden kutominen teille? Ja te — millä korvaatte te heidän hukatun elämänsä, heidän orjuutensa ja kärsimyksensä?

— Samuel Prescott! huudahti tyttö tuntien itsensä syvästi loukatuksi. Minä en tahdo enään kuulla sanaakaan!

— Aivan samoin sanoi teidän isännekin. Ja teidän serkkunne. Ja teidän pappinne. Ja tehän voitte soittaa palvelijaanne ja antaa hänen ajaa minut ulos. Mutta siihen ei tämä asia lopu, siitä voitte olla vakuutettu. Me kyllä löydämme jonkun keinon teitä vastaan, te sortajat! Kansa ei ainiaaksi jää teidän orjaksenne, se ei aina uhraa elämäänsä valmistaakseen teille tilaisuuden laiskuuteen ja ylellisyyteen! Te olette siihen syntynyt, teillä on syntymästänne asti ollut kaikki, mitä te mailmassa olette voinut toivoa. Ja te luulette sen voivan iankaiken jatkua. Mutta muistakaa, että kansa, jota te sorratte, ei ajattele samalla tavoin. Me olemme kyllästyneet sallimaan teidän varastaa ja pilkata meitä. Ja me taistelemme! Me taistelemme! Me emme aijo ikuisesti nähdä nälkää ja kärsiä kidutusta!

Kesken sanatulvaansa vaikeni Samuel katseessaan kauhu, kun yhtäkkiä muisti puhuvansa miss Gladylle. Voimakkaat nyyhkytykset alkoivat häntä vapistuttaa, hän peitti käsillään kasvonsa ja purskahti itkuun. Sitten syöksyi hän tiehensä.

Hän juoksi kadulla kuin ahdistettu eläin, hän oli suunniltaan tuskasta ja etsi paikkaa, johon voisi piiloutua. Ja juostessaan otti hän esiin vaalistuneet kuvat, joita kantoi lähellä sydäntään, repi ne kappaleiksi ja heitti kadulle.

XXVII. Kehoitus Pyhän Matteuksen kirkon jäsenille.

Kun Sofia illalla tuli kotiin, oli Samuel jo tyyntynyt. Hän kertoi seikkailuistaan tytölle äänen hiukkaakaan värähtämättä. Ja se oli onneksi, sillä koskaan ei hän ollut voinut uneksiakaan aiheuttavansa tytössä niin voimakasta mielenliikutusta, kuin kertomus aikaansai. Miss Glady oli ollut Samuelin viimeinen toivo, mutta Sofialle oli hän ollut ainoa ihanne. Tytön koko olemuksen täytti riemu siitä, että sai työskennellä miss Gladyn hyväksi, ja kun hän nyt sai kuulla, miten Samuelia oli kohdeltu, meni hän surusta melkein pois järjiltään.

Samueliin vaikuttivat hänen voimakkaat nyyhkytyksensä pelottavasti.

— Rakas Sofia, sanoi hän kiertäen kätensä tytön vyötäisille, me emme saa unohtaa velvollisuuttamme.

— Minä en enään voi mennä sinne! huudahti lapsi poissa suunniltaan. Minä kuolisin, jos minun täytyisi vielä nähdä hänet.

— En minä sitä tarkoita, sanoi Samuel nopeasti koettaen johtaa hänen ajatuksiaan muihin asioihin. Mutta sinun täytyy muistaa, mitä minun on tehtävä, ja auttaa minua.

Hän kertoi suunnitelmistaan nousta taisteluun Pyhän Matteuksen kirkon omistamisesta.

— Emmekä me saa antaa katkerien tunteitten vaikuttaa itseemme, sanoi hän. Olisi kovin syntistä, jos me työskentelisimme vihassa.

— Mutta miten voit sinä hillitä vihaasi? huudahti tyttö.

— Se on kyllä vaikeata, mutta minä olen taistellut itseni kanssa. Me emme saa vihata noita ihmisiä. He ovat tehneet meille pahaa, mutta he eivät sitä huomaa, he ovat kurjia ihmisolentoja kuten me muutkin.

— Mutta he ovat huonoja, itsekkäitä ihmisiä! huudahti lapsi.

— Minä olen paljon ajatellut sitä asiaa, sanoi hän, minä olen koko päivän kulkenut kadulla ja miettinyt sitä. Enkä minä salli itseni tuntea heitä kohtaan muuta kuin sääliä. He ovat tehneet minulle vääryyttä, mutta se vääryys ei ole mitään sen vääryyden rinnalla, jota he ovat tehneet itselleen.

— Oi, Samuel, kuinka sinä olet hyvä! huudahti Sofia, ja Samuel hämmästyi, sillä juuri samaa miss Gladykin oli sanonut.

— Minun täytyy olla selvillä itsestäni, ja nyt minä olenkin. Minun on välttämätöntä taistella heitä vastaan, mutta minun täytyy samalla olla varma, etten anna omalle kostonhimolleni valtaa.

— No, mitä aijot tehdä? kysyi Sofia.

— Minä esitän asian seurakunnan jäsenille. Elleivät he halua mitään tehdä, niin esitän asian kansalle.

— Mutta millä tavoin, Samuel?

— Kutsun kokouksen. Katsos, tämän minä olen kirjoittanut.

Hän otti taskustaan paperin, johon suurin kirjaimin oli kirjoittanut:

"PYHÄN MATTEUKSEN SEURAKUNNAN JÄSENILLE.

Kirkossa vallitsee lahjomisjärjestelmä. Muutamat kirkkoneuvoston jäsenet ovat lahjoneet kaupungin hallitusta. He varastavat kansalta. Kirkkoneuvosto on kieltäytynyt kuulemasta minua ja sulkenut minut kirkosta. Minä vetoon seurakuntaan. Ensi keskiviikkona kello kahdeksan illalla puhun minä eräässä kokouksessa rakentamattomalla tontilla kirkon vastapäätä ja kerron mitä tiedän.

Samuel Prescott."

— No, mitä aijot tehdä tällä? kysyi Sofia hämmästyneenä.

— Aijon antaa painaa sen pienille paperilipuille ja jakaa ne ihmisille, kun he huomenna aamupäivällä tulevat kirkosta.

— Oh, Samuel! huudahti tyttö pelästyneenä.

— Minun täytyy tehdä niin.

— Mutta, Samuel, joka ihminen tulee kokoukseen, väkeä joka puolelta kaupunkia.

— Sitä en voi auttaa, vastasi hän. Minulla ei ole rahaa vuokrata huonetta eikä minun annettaisi puhua kirkossa.

— Mutta voitko sinä saada tämän niin pian painetuksi?

— En tiedä. Täytyy ottaa selvää, kuka sellaisen työn ottaa suorittaakseen.

— Oh, minä tiedän! huudahti Sofia taputtaen käsiään. Fredrik Bremerillä on painokone.

— Mitä sanotkaan!

— Niin, hänen isällään oli tapana tehdä painotöitä. Meidän täytyy kysyä heiltä.

He kiirehtivät, suomatta itselleen aikaa edes syömiseen, Bremerille; ja vanhemmat ja lapset kuuntelivat ihmeissään Samuelin kertomusta. Fredrik kiihtyi kovasti, vanhan Johanin punaiset kasvot hehkuivat.

Hän ja hänen lapsensa auttoivat, eikä viipynyt kauvaa, ennenkuin Samuelin julistus oli painettu.

Oli jo myöhäinen ilta, kun molemmat lapset astelivat kotiin mukanaan kolmesataa kappaletta vallankumouksellista julistusta, jotka olivat huolellisesti käärityt, jottei kukaan voisi niitä nähdä. Tässä toimessaan he aivan unohtivat miss Gladyn.

Vasta kun Samuel yritti nukkua, alkoi hänen mielessään taas väikkyä miss Gladyn kuva, ja kaikki hänen suloiset toiveensa heräsivät ja alkoivat ilvehtiä hänen kanssaan. Mikä narri hän oli ollutkaan! Kuinka mahdottoman hulluilta tuntuivatkaan hänestä nyt kaikki aikaisemmat kuvitelmat. Näin vietti hän vielä kerran unettoman yön vaipuen vasta päivänkoitteessa levottomaan uneen.

Vajaan tunnin ennen jumalanpalveluksen päättymistä asettui Samuel vastapäätä kirkkoa toiselle puolelle katua. Hänen sydämmensä sykki voimakkaasti. Hän tunsi, se täytyy tunnustaa, melkein samaa kuin mies, joka aikoo toimeenpanna dynamiittiräjähdyksen taikka salamurhan. Ilma oli lämmin ja kirkon ovi avoinna, niin että hän voi kuulla tohtori Vincen kaikuvan äänen. Urkujen säveleet nostivat hänen silmiinsä kyyneleitä. Hän rakasti urkuja, eikä hän enään saisi niistä nauttia!

Viimeinkin loppui jumalanpalvelus, ja "salamurhaaja" asteli kadun yli ottaen sopivan paikan. Ja koko seurakunnasta tuli ensinnä ulos "olympialainen", mr Curtis, hän eikä kukaan muu!

— Saanko jättää yhden kappaleen, sir, virkkoi Samuel sydän kurkussa. Ja mr Curtis, joka kuivasi nenäliinallaan otsaansa, säpsähti kuin olisi nähnyt peikon.

— Poika mitä sinä teet! kivahti hän, mutta Samuel oli jo rientänyt pois ja jakoi papereitaan ihmisjoukolle, joka molempien porttien kautta virtasi ulos. Julistukset otettiin vastaan ja luettiin, pysähdyttiin, ihmeteltiin ja ruvettiin keskustelemaan, niin että portit aivan tukkeutuivat. Kun jo suuri joukko julistuksia oli jaettu, olivat kirkkoneuvoston jäsenet ehtineet käsittää aseman, ja yritys tehtiin jakamisen estämiseksi.

— Tämä on häpeällistä! kirkui mr Curtis koettaen tarttua Samuelia käsivarteen. Mutta poika riuhtasi itsensä irti juosten sivuovelle, josta kansaa virtasi ulos.

— Ottakaa yksi kappale! huuteli hän. Antakaa muillekin! Ilmoittakaa kaikille! Ja niin sai hän jaetuksi vielä muutamia kymmeniä julistuksia. Pitäen tarkoin silmällä mr Curtisia ja muita kirkkoneuvoston jäseniä juoksi hän taas kirkon ympäri etusivulle ja kiersi ihmisjoukon jakaen samalla julistuksiaan niin paljon kuin ennätti. Ilmoittakaa kaikille! huuteli hän kaikuvalla äänellä. Väärintekijät on karkoitettava kirkosta!

Yhtäkkiä tunkeutui mr Hamerton hengästyneenä ja kasvoiltaan punaisena esiin väkijoukosta.

— Samuel! huusi hän tarttuen poikaan, täten ei saa jatkua!

— Sen täytyy! vastasi Samuel. Päästäkää minut!

Hän kohotti äänensä hurjaksi huudoksi:

— Kristuksen kirkossa on varkaita!

Kamppaillessa putosivat lentolehtiset maahan, ja mr Hamerton kumartui ottamaan niitä ylös. Samuel otti niistä niin monta kuin voi ja riensi taas sivuovelle, jossa useat ihmiset ahnaasti tarttuivat niihin. Hän sai jaetuksi kaikki lehtisensä, ja niille henkilöille, joitten hän näki vielä tulevan kirkosta, huusi hän käsiään heiluttaen:

— Tämän seurakunnan kirkkoneuvostossa löytyy miehiä, jotka ovat lahjoneet Lockmanvillen kaupunginvaltuusmiehiä. Minä aijon paljastaa heidät keskiviikkoiltana toisella puolella katua pidettävässä kokouksessa.

Sen sanottuaan lähti hän tiehensä väistellen erästä hurjistunutta kirkkoneuvoston jäsentä, joka yritti häntä lyödä. Kadulle päästyään juoksi hän nopeasti kuin hirvi kotiinsa.

Hän oli vedonnut seurakuntaan!

XXVIII. Käynti poliisin luona.

Samuel syöksyi hengästyneenä kotiin kertoakseen tapahtumasta Sofialle. Sieltä meni hän Bremerin luo, joka oli seurannut kohtausta kauvempana. Molemmissa paikoissa täytyi hänen perinpohjin kertoa jännittävästä tapahtumasta.

Vanha Bremer saapui kotiin ja hän tiesi, että Samuelin täytyi saada poliisilta lupa kokouksen pitämiseen.

Samuel ei tuntenut erityistä halua käydä poliisiasemalla, jonka hän jo ennestään kyllin hyvin tunsi; mutta hän olisi mennyt vaikka leijonain luolaan silloin, kun hänen suuri asiansa sitä vaati. Hän lähtikin seuraavana aamuna hyvissä ajoin poliisiasemalle. Mrs Stedmanin avulla oli hän sitä ennen onnistunut vakuuttamaan Sofialle, että Sofian tuli palata takaisin Wygantin luo.

Poliisiasemalla istui tällä kertaa kirjoituspöydän ääressä eräs toinen ylikonstaapeli, muuan irlantilainen.

— Anteeksi, herra, sanoi poika. Saanko täältä lupatodistuksen?

— Mihinkä? kysyi ylikonstaapeli.

— Ulkoilmakokouksen pitämiseen.

— Minkälaatuisen kokouksen?

— Jaa… minulla on jotain sanottavaa kansalle.

— Jotain sanottavaa kansalle? toisti ylikonstaapeli ja kysyi senjälkeen äkkiä:

— Mikä nimenne?

— Samuel Prescott. Ylikonstaapeli kohotti silmäkulmiaan.

— Oh! sanoi hän. Vai se veitikka!

— Mitä sanotte? kysyi Samuel.

— Komisarius tahtoo puhua kanssanne, lausui ylikonstaapeli sekä ohjasi Samuelin erityiseen huoneeseen, jossa komisarius McGullagh paksuna ja punakkana istui kirjotuspöydän ääressä. Nähtyään Samuelin hypähti hän ylös.

— Siinä sinä kuitenkin olet? huudahti hän ja lisäsi, viitaten sormellaan konstaapelille:

— Jättäkää meidät.

Kun hän oli sulkenut oven, meni hän Samuelin luo ja uhaten sormellaan sanoi:

— Poika! sinä lupasit minulle jättää kaupungin!

— En. En minä ole luvannut.

— Mitä se on? kivahti komisarius.

— En minä luvannut, se oli Charlie Swift, joka sen lupauksen teille antoi.

— Mitä sinä sitten lupasit?

— Lupasin etten puhu kenellekään herra… herra Albertista. Enkä minä ole lupaustani rikkonut.

— Minä sanoin Charlie Swiftille, että hän veisi sinut mukanaan kaupungista. Miksi et sinä ole mennyt?

— Hän ei lähtenyt…

Samuel keskeytti. Hän oli luvannut Charlielle, ettei puhuisi kenellekään mitään.

— Jatka, käski komisarius.

— Minä… minä en voi puhua siitä, sammalsi Samuel.

— Mitä! Koetatko salata asiaa minulta? Etkö luule minun tietävän, että hän vielä on kaupungissa ja että sinä ja hän yhdessä olette tehneet kaikenlaisia lurjusmaisuuksia?

— Ei, Ei! huudahti Samuel säikähtyneenä.

— Älä koeta valehdella minulle! uhkaili komisarius. Ymmärrätkö, että minä olen selvillä kaikesta, senkin nulikka.

Hän pysähtyi silmänräpäykseksi ja katsoi terävästi nuorukaiseen.

— Ja sinulla on otsaa tulla tänne, huudahti hän. Mitä sinä oikeastaan tahdot?

— Minä… minä tahtoisin pitää kokouksen.

— Sanoppa, kuka on antanut sinulle luvan puuhailla puheita tässä kaupungissa?

— Ei kukaan vielä — juuri saadakseni luvan olen tullut tänne.

— Älä yritä teeskennellä ja tehdä minusta pilkkaa, tiuskasi komisarius.

Samuelilla ei ollut vähintäkään halua tehdä pilkkaa kenestäkään, kaikkein vähimmin komisariuksesta. Hänen kaikki jäsenensä vapisivat. Mies katsoi häneen kuin voimakas gorilla ja hänen punaiset kasvonsa olivat aivan pelottavat katsella.

— Kuuleppa, nuori herraseni, jatkoi komisarius. Sinä et tule saamaan lupaa minkäänlaiseen puhumiseen Lockmanvillessä. Muista se nyt ja aina. Ymmärrätkö?

— Kyllä.

— Ja vielä lisäksi: sinä et tulekaan pitämään mitään puhetta. Ymmärrätkö.

— Mutta… mutta… änkytti poika.

— Sinä et tule pitämään ensinkään mitään puhetta, et kaduilla etkä missään muussakaan paikassa koko kaupungissa. Koeta painaa se kalloosi, niin voit välttää ikävyyksiä. Saatuani kuulla, että sinä jakelet joitakin paperilippuja kaduilla, niin pianpa silloin saat toivoa, ettet olisi sitä tehnyt. Siinä kaikki! Ymmärrätkö?

— Ymmärrän, sai Samuel vaivoin puserretuksi huuliensa välistä.

— Se on hyvä, sanoi komisarius. Annan sinulle vielä hyvän neuvon: Lähde pois Lockmanvillestä ensimäisellä junalla äläkä enään koskaan pistä nenääsi tänne. Mene!

Samuel lähti pois kauhistuneena. Siten kiihottivat poliisit häntä.

Luonnollisesti tulisi hän pitämään puheensa. Hän ei voi antaa poliisin kiellon häiritä itseään. Mutta hänelle selvisi heti, mitä hankaluuksia hänellä oli voitettavana: jos poliisi tulee ja häiritsee häntä, ennen kuin hän vielä on ehtinyt sanoa sanottavaansa, voisi kaikki hänen aikeensa luhistua.

Hänen täytyi kysyä neuvoa joltakin, ja sentähden lähti hän heti Bremerin luo, pieneen huoneeseen, missä isä ja poika puuhailivat piirustuslautojensa ja maalauksiensa kanssa.

— Vai niin on asian laita, sanoi vanha Bremer kuultuaan miten oli käynyt poliisiasemalla. Tulepa mukaan, niin mennään Tom Everleyn luokse.

— Kuka on Tom Everley? kysyi Samuel.

— Eräs lakimies. Hän voi antaa sinulle niitä tietoja, joita tarvitset. Hän on tämän paikkakunnan sosialistien sihteerinä.

— Sosialisti! huudahti Samuel pelästyneenä.

Everleyn pieni konttori sijaitsi eräällä syrjäkadulla. Hän oli reipas, lähes poikamainen, nuori mies ulkonäöltään. Samuel tunsi heti mieltymystä häneen.

— Toveri Everley, sanoi Bremer. Tässä on poika, jota sinun tulee auttaa. Puhu hänelle kaikki, Samuel. Sinä voit luottaa häneen.

Samuel kertoi tarinansa vielä kerran. Everley kuunteli suurella jännityksellä tuon tuostakin ilmaisten kummastusta tai tyytyväisyyttä. Kun poika oli lopettanut, nousi Everley reippaasti ylös ja tarttui hänen käteensä lausuen:

— Samuel Prescott, lyökäämme kättä. Te olette kunnon poika!

— Silloin te seisotte minun puolellani, huudahti Samuel tuntien taakan putoavan hartijoiltaan.

— Seison puolellanne! Sen tulen tekemään niin kauvan kuin elän!

Senjälkeen hän istuutui uudelleen ja alkoi hermostuneesti rummuttaa kirjotuspöytää lyijykynällään.

— Minä saatan kutsua paikallisen sosialistiosaston kokoon, sanoi hän, ja esittää tämän asian siellä. Hiljaiseksi on Lockmanvillessä käynyt viime aikoina ja taistelu, kuten tämä, on juuri tovereille tarpeen.

— Mutta minä en ole mikään sosialisti, huomautti Samuel.

— Ei se mitään tee, vastasi Everley. Liitytte meihin myöhemmin.

Samuel ei ollut siitä oikein selvillä, mutta hän ei tiennyt, kuinka voisi sen esittää.

— Minä voin saada paikallisyhdistyksen kokoon huomisillaksi, jatkoi Everley. Ei ole aikaa tuhlattava. Meidän täytyy nopeasti levittää suuri paljous kokouskutsumuksia kaupunkiin.

— Mutta minä haluaisin kokoukseen vain Pyhän Matteuksen seurakuntalaisia, sanoi Samuel.

— Aina tulee muita myöskin, virkkoi Everley. Ja eikö kansalla ole oikeus saada tietää, kuinka heiltä varastetaan?

— Kyllä, myönsi Samuel.

— Ja kenties, lisäsi Everley naurahtaen tulee seurakunta paljon halukkaammin asiaa käsittelemään, jos sitä vähäsen painostetaan ulkoapäin. Meidän tehtävämme on panna alkuun vapaa keskustelu tässä asiassa ja avata kaupunkilaisten silmiä. Muuten kenties poliisi tukahuttaa asian alkuunsa ja silloin kansa ei saa koskaan tietää mitään siitä, mitä me olemme tarkottaneet.

— Teidän täytyy olla hyvin varovaisia levittäessänne kokouskutsumuksia, huomautti Bremer. Ne tulevat tukahuttamaan koko puuhan alkuunsa, jos vaan voivat.

— Aivan varmasti, sanoi Everley nauraen. Mitä siihen tulee, niin voitte luottaa tovereihimme. Me tunnemme luotettavan kirjapainon.

Samuel huokasi syvään helpotuksesta. Tässä oli mies, joka ymmärsi asian ja kävi siihen käsiksi koko voimallaan ja vakaumuksellaan. Se oli vain harmillista, että hän oli sosialisti.

Everley otti lyijykynän ja kirjotti seuraavan uuden ilmotuksen:

"Kansalaisille Lockmanvillessä!

Sittenkuin minä olin havainnut, että St. Matteuksen kirkon kirkkoneuvoston johtavat jäsenet ovat lahjoneet kaupungin hallitusta, pyysin tutkimusta asiassa, mutta ainoana seurauksena pyynnöstäni oli, että minut karkotettiin kirkosta.

Silloin kutsuin minä kokouksen valaistakseni seurakunnalle asiaa, mutta minulta kiellettiin lupa kokouksen pitämiseen ja puhumiseen. Poliisi antoi minun ymmärtää, etten koskaan tule pitämään puheita tässä kaupungissa.

Tahdotteko seisoa minun puolellani?

Puhun ensitulevana keskiviikkona kello 8 illalla rakentamattomalla tontilla vastapäätä kirkkoa.

Sananvapauden ja kansalaisoikeuksien nimessä

Samuel Prescott."

— Mitä pidätte tästä, kysyi Everley.

— Se on mainio, virkkoi Samuel ihastuneena.

— Minä kustannan kokouskutsumuksen levittämisen, lisäsi lakimies. Huolehdin myös siitä, että tiedonanto paikallisosaston jäsenille lähetetään postiin vielä tänä iltana. Tulkaa nyt, niin etsimme käsiimme pari osaston jäsentä keskustellaksemme asiasta heidän kanssaan.

He lähtivät ulos. Bremer palasi kotiin työhönsä, mutta Samuel ja Everley menivät sisään erääseen sikarimyymälään, joka sijaitsi saman kadun varrella. Myymälän omisti eräs vähäinen Venäjän juutalainen, jonka hauskannäköisiltä kasvoilta tumma silmäpari lausui vieraat tervetulleiksi.

— Toveri Lippman, sanoi Everley, saan esitellä sinulle herra Prescottin.

Myöskin "toveri Minsky" tuli myymälään pihanpuolella olevasta työhuoneesta. Hän oli sikarintekijä ja hänen paljaat käsivartensa olivat hyvin keltaiset ja näivettyneet. Everley kertoi heille lyhyesti Samuelin seikkailuista ja esitti mitä hän oli aikonut tehdä. Se tulinen kiihko, jolla molemmat kuulijat vastaanottivat Everleyn kertomuksen ja esityksen, ei jättänyt epäilyksen varjoakaan siitä, etteivät he olisi asian puolella. Parisen korttelia etempänä, eräässä kulmauksessa, sijaitsi pieni työhuone, jossa työssään harmaantunut vanha puuseppä, "toveri Begg", tarttui Samuelin käteen ja piti sitä kuin ruuvipihdissä ilmottaessaan hyväksyvänsä hänen menettelynsä. Senjälkeen lähtivät he tohtori Bartonin, erään nuoren lääkärin luo, jonka Everley sanoi olevan tukipisteenä kaupungin paikallisessa sosialistiyhdistyksessä.

— Hän on saanut kasvatuksensa ulkomailla, selitti Everley, joten hänellä ei ole meikäläisten lääkärien ahdasta käsityskantaa. Sen lisäksi on hänen vaimonsa todellinen kaunopuhuja.

Mrs Barton oli nainen, jonka rakastettavat ja lempeät kasvot muistuttivat Samuelille hänen äitinsä valokuvaa. Koko ajan, kun Everley kertoi Samuelin seikkailuja, silmäili nuorukainen mrs Bartonia ja koetti päästä selville hänen mielipiteistään ja siitä kummallisuudesta, että hän oli sosialistipuhuja.

Hetkisen kuluttua tuli tohtori Barton sisälle ja hänelle piti Samuelin seikkailut kertoa uudelleen. Molemmat kiintyivät niin vieraihinsa, että pyysivät heitä jäämään murkinalle. Keskustelussa käsittelivät he kysymystä koko laajuudessaan ja Samuel tunsi saavansa luottamusta asiansa oikeuteen siitä varmuudesta, millä he kävivät asiaan käsiksi. Ei tarvittu pitkiä selittelyjä heidän kanssaan, sillä he näkyivät jo etukäteen tietävän mitä oli tehtävä. He näyttivät omaavan ikäänkuin taika-avaimen, jonka avulla saattoivat päästä tunkeutumaan Lockmanvillen sisäiseen elämään. Ja se teki heille mahdolliseksi ymmärtää kaiken ja tuntea, kuten hän tunsi, sekä käsitellä asiaa kaikkia mahdollisuuksia huomioonottaen.

Kaikki nämät olivat hämmästystä herättäviä kokemuksia Samuelille. Vielä joku tunti sitten oli hän ollut huutavan äänenä korvessa, villiytynyt ja yksinäinen ja täällä oli nyt joukko liittolaisia, mitkä näyttivät nousseen ikäänkuin maasta. He olivat miehiä, jotka tarkasti tiesivät, mitä tarvitaan ja kuinka voidaan saavuttaa se, johon pyritään; miehiä, jotka eivät tarvitse mitään opastusta tarttuakseen työhön käsiksi vahingoittamatta hänen korkeaa asiaansa. He käsittelivät asiaa aivan kuin olisivat sentapaisissa asioissa puuhailleet kaiken ikänsä. Hän tunsi itsensä siinä määrin hämmentyneeksi, että oli vähällä unhottaa minkälaista väkeä he olivat.

Mutta se selvisi taas hänelle äkkiä, kun he olivat palanneet takaisin Everleyn konttoriin. Hän istui ja tuijotti nuorta juristia niin huolestuneella ilmeellä, että tämä kysyi:

— Miten nyt on laitanne?

— Sanokaa minulle, mister Everley, sanoi nuorukainen, kuinka sellaiset ihmiset, kuin Bartonit, voivat uskoa vapaaseen rakkauteen?

— Uskoa vapaaseen rakkauteen! Mistä ihmeestä te olette tullut siihen käsitykseen?

— Eivätkö he sitten usko vapaaseen rakkauteen? tiukkasi Samuel.

— Luonnollisesti ei. Kuka on sanonut, että he siihen uskovat?

— Mutta hehän ovat sosialisteja!

Everley lakkasi työstään ja nauroi sydämellisesti.

— Kuinka te olette saaneet sellaisen ajatuksen? kysyi hän.

— Kas, sanoi Samuel, minä olen kaikkialta lukenut että sosialistit uskovat vapaaseen rakkauteen.

— Vartokaa kunnes olette päässeet kunnolliseen alkuun uudistustyössänne, sanoi nuori lakimies nauraen, silloin näette, mitä olette oppineet.

— Mutta, änkytti Samuel hämmästyneenä, eivätkö sitten sosialistit usko vapaaseen rakkauteen?

— Yksi ja toinen heidän joukostaan voi tehdä niin, sanoi Everley. Minä tunnen erään, joka uskoo peikkoon, toisen joka uskoo paaviin ja kolmannen, joka lujasti uskoo Aatamiin ja Eevaan. Enkä minä voi sanoa mihin he kaikki uskovat.

— Nähkääs, jatkoi Everley selittäen, me muodostamme valtiollisen puolueen, joka ei voi estää henkilöitä vapaasti liittymästä meihin. Ja sentähden, kun sosialistipuolue on alati kasvava puolue, lukeutuu kannattajiimme kaikenlaista väkeä, joilla on mitä moninaisimpia ihanteita. Me emme voi sitä auttaa!

— Mutta, huudahti Samuel, te olette uskonnon vihollisia!

— Meillä ei ole mitään tekemistä uskonnon kanssa, vastasi Everley. Me olemme, kuten sanoin, valtiollinen puolue. Jotkut joukostamme ovat huomanneet välttämättömäksi jättää kapitalistien kirkot, mutta siitä ette suinkaan voi meitä moittia.

— Ei, ei suinkaan, myönsi Samuel, ja lisäsi senjälkeen:

— Mutta ettekö tahdo hävittää hallituksen?

— Päinvastoin, me tahdomme vahvistaa sitä. Mutta ensiksi täytyy meidän ottaa se pois kapitalisteilta.

— Mutta mihin te sitten uskotte? kysyi Samuel hämmästyneenä.

Everley selitti, että sosialistit koettavat järjestää ja kasvattaa työväenluokkaa jouduttaakseen välttämätöntä taloudellista muutosta. He haluavat ottaa maan ja kaivokset, rautatiet ja tehtaat kapitalistien käsistä.

— Me katsomme, että sellaiset laitokset eivät saa kuulua yksityisille, vaan koko kansalle. Silloin tulee työtä jokaiselle ja jokainen saa täyden korvauksen työstään eikä kenelläkään ole tilaisuutta elää tekemättä työtä.

Samuel istui hetkisen hiljaa selvitellen asiata itselleen.

— Mutta, huudahti hän hyvin ällistyneenä, sehän on aivan niinkuin minäkin uskon.

— Luonnollisesti, vastasi toinen, se on aivan niinkuin te uskotte ja se on sitä, johon terve järki uskoo.

— Mutta — mutta — änkytti poika. Olenko minä sitten sosialisti?

— Yhdeksänkymmenettäosaa kansasta koko maassa on sosialisteja, vastasi Everley, vaikka eivät vielä ole itse havainneet sitä.

— Mutta, huudahti Samuel, teidän pitää opettaa heitä.

— Me teemme parhaamme, sanoi Everley myhäillen. Tulkaa auttamaan meitä…

Samuelia tämä hämmästytti.

— Mutta kuinka on kansa saanut näin väärän käsityksen sosialisteista, kysyi hän.

— Kansan käsitys on sellainen kuin heidän herransa ja isäntänsä haluaa kansalla olevan.

Samuel tarttui suonenvedontapaisesti tuoliinsa.

— Se on niinmuodoin liittoutumista! huudahti hän.

— Aivan niin, sanoi Everley. Se on hallitsevan luokan liittoutumista kansaa vastaan. He omistavat sanomalehdistön, kirjat, yliopistot, kirkot ja hallituksen, joiden kautta he puhuvat kansalle valheita ja pitävät kansaa heille kuuliaisena.

Samuel seisoi naama naamaa vastaan kapitalismin äärimäisen hirviön kanssa. Se on kyllä huonosti, että kapitalismi omistaa ne varat ja välikappaleet, joilla kansan on elettävä, ja että se niiden avulla nälällä kiduttaa ja hivuttaa työläisten ruumiita. Mutta että kapitalismi omistaa heidän sielunsakin ja johdattaa harhaan heidän henkisen elämänsä?! Pidättää heitä tieltä, jota myöten — kulkemalla voisivat pelastua. Se oli hänelle aivan uutta, sillä se oli hänen mielestään suurin kaikista rikoksista.

— Minä en voi tätä uskoa, sanoi hän mielenliikutuksensa takia vaikeasti hengittäen.

Nuori lakimies vastasi levollisesti:

— Tulkaa ja työskennelkää kanssamme jokunen aika, niin saatte sen itse nähdä.

XXIX. Sanomalehtiuutinen ja varotus.

Saavuttuaan kotiinsa sai hän kokea uuden yllätyksen, sillä siellä istui hieno ja hyvin puettu nuori mies, joka odotti häntä saadakseen puhua hänen kanssaan.

— Nimeni on Pollard, sanoi hän, "Lockmanvillen Sanomain" toimituksesta. Haluaisin saada uutisen teistä.

— Uutisen minusta! huudahti nuorukainen hämillään. —

— Niin, haastattelun, selitti mr Pollard. Minä haluan saada vähäsen tietoja siitä kokouksesta, jonka aijotte pitää.

Samuel tunsi itsessään samallaista järkyttävää tunnetta, jota jokainen yhteiskunnallinen uudistaja sekä ennen että vielä myöhemminkin on saanut kokea. Hän istui mrs Stedmanin pienessä arkihuoneessa ja kertoi vielä kerran seikkailunsa. Mr Pollard oli aivan nuori äskettäin yliopistosta saapunut sanomalehtimies ja hänen lyijykynänsä liikkui nopeasti muistiinpanokirjan lehdillä.

— Karaistukaa, selitti hän. Tämä on huomiota herättävä asia.

Samuelille olivat nämät erinomaisia uutisia. Ne hämmästyttivät häntä niin, ettei hän joutanut niitä lähemmin miettimään. Mitä se kannattaa kutsua kokousta ja pitää puheita, kun voidaan saada asia painetuksi sanomalehteen? Siitähän jokainen saa sen lukea ja pääsee oikeaan käsitykseen kaikesta eikä tarvitse pelätä mitään virheitä ja erehdyksiä. Sitäpaitsi lukevat ihmiset sanomalehtiä vapaahetkinään, jolloin heillä on hyvää aikaa asioita perinpohjin ajatella.

Kun mr Pollard oli lähtenyt, riensi Samuel suurimmalla kiireellä puhumaan asiasta Everleyn kanssa.

— Teidän ei tarvitse painattaa kokouskutsumusta, sanoi hän, minä kerroin hänelle missä kokous tullaan pitämään.

Everley vaan hymähti Samuelin kiihkolle.

— Me toimitamme kokouskutsumukset jaetuksi kuitenkin, sanoi hän. Odottakaa siksi kun saatte nähdä mitä "Sanomat" asiasta kertovat.

— Mitä ajattelette? kysyi Samuel. Everley ei halunnut selittää ajatuksiaan lähemmin, vaan kehotti Samuelia odottamaan. Samuelin uutiset eivät näyttäneet tekevän häneen sitä vaikutusta kuin niiden olisi pitänyt tehdä, tuumi Samuel.

Samuel palasi kotiinsa. Myöhemmin iltapäivällä, kun mrs Stedman oli mennyt myymälään ostoksille, naputettiin hänen ovelleen. Samuel riensi avaamaan ja suureksi hämmästyksekseen näki hän Bill Finneganin edessään.

— Hyvää päivää, nuori ystäväiseni, sanoi Finnegan.

— Hyvää päivää, vastasi Samuel.

— Mitä minä olen kuullut — sinähän aijot pitää puheen?

— Kyllä. Mutta mistä te sen tiedätte?

— Olen saanut tietää sen Gallaganilta. Slattery oli puhunut siitä hänelle.

— Slattery? Hänkin on niinmuodoin saanut tietää siitä?

— Tuhat tulimmaista, luuletko sinä häntä puoluejohtajaksi?

Finnegan katsoi ympärilleen tullakseen vakuutetuksi siitä, että he olivat kahdenkesken.

— Sammy, sanoi hän. Minä olen tullut luoksesi kaikessa ystävyydessä antaakseni sinulle vihjauksen ja toivon sinulla olevan kylliksi ymmärrystä selviytyäksesi puuhasta jälkeenpäin.

— Mitä se on? kysyi Samuel.

— Älä vaivaa itseäsi puhumalla kokouksessa.

— Minkä vuoksi en saisi puhua?

— Senvuoksi, ettei sinun sallita sitä tehdä.

— Mutta kuinka voidaan minua siitä estää?

Seurasi hiljaisuus silmänräpäykseksi.

— Se on hullua, mitä aijot tehdä, sanoi Finnegan sen jälkeen. Sinä voit luottaa minuun, että sinulle tulee jotakin tapahtumaan, jos sinä aijot jatkaa puuhiasi.

— Mitä saattaisi tapahtua?

— En tiedä, poika — ehkä putoat virtaan.

— Putoan virtaan?

— Niin, — tai saat lyijysateen kalloosi jonakin iltana jossakin pimeässä kujassa. Minä en tosin voi sanoa sinulle mitä tulee tapahtumaan, ainoastaan sen, että sinä et tule pitämään aikomaasi puhetta.

Samuel tuli aivan hämilleen.

— Se ei voi olla teiltä vakavasti sanottua, sopersi hän.

— Kyllä varmaan. Miksikä ei?

Samuel ei vastannut.

— Minä en voi ymmärtää, minkätähden tahdot tehdä tämän, jatkoi Finnegan, tai kuka on sinun takanasi? Sen mukaan kun minä ymmärrän, olet sinä päässyt selville joistakin rumista asioista, joita sivumennen sanoen, vähäsen on tässä kaupungissa: Slattery, Patt Mc Cullagh, kaupungin valtuusto, Wygant, Hickman ja myöskin Bertie Lockman — eikö totta?

— Kyllä! sanoi Samuel. Mutta siitä en minä aikonut puhua.

— Eivät he tiedä mistä sinä aijot puhua, mutta heillä ei ole halua asettaa itseään hyökkäystesi alaiseksi. Tämän vuoksi ei aijota antaa sinun ensinkään puhua.

— Mutta voiko todellakin sellaista tapahtua? kysyi poika mielenliikutuksen valtaamana.

— Sellaista sattuu alinomaa ja sehän on aivan luonnollista. Eihän kansa muuten tulisi käsittämäänkään sellaisia asioita ja puhuisi niistä?

— Kyllä, luonnollisesti, vastasi Samuel. Ja se se juuri minua suuresti hämmästyttää.

— Jaa, sanoi Finnegan, mutta heidän ei anneta ymmärtää sitä. Etkö sinä sitä käsitä?

— Kyllä, minä käsitän, kuiskasi Samuel.

— Katsoppas, Sammy, on olemassa eräs nurkkakopla, joka hallitsee tässä kaupungissa ja he aikovat jatkaa edelleenkin hallitustaan. Etkö luule heillä olevan keinoja, joita käyttämällä saavat tukituksi sinunlaiseltasi suun.

— Mutta, mister Finnegan, sehän olisi samaa kuin murhaa!

— No niin, sitä ei heidän kuitenkaan tarvitsisi itse tehdä, kuten kai ymmärrät. Kun mister Henry Hickman haluaa saada kananpojan päivällisekseen, ei hänen ole pakko itse vääntää siltä niskoja nurin.

Samuelilla ei ollut mitään vastattavaa tähän. Hän istui kauhun valtaamana.

— Minä tunnen nämät hommat, näetkös, sanoi Finnegan, ja minä haluan vaan antaa sinulle ystävällisen neuvon. Ja mitä saakelia tarvitsee sellaisen poikanaskalin, kuin sinä olet, puuhailla toisten hyväksi?

— Mitä minä muutakaan voisin tehdä? kysyi Samuel.

— Tehdä? Hanki itsellesi sopivaa työtä ja nai sellainen tyttö, josta pidät. Sinä et koskaan tule oikein ymmärtämään elämää, ennenkuin olet saanut itsellesi lapsia.

Samuel puristeli vain päätään, sillä tämä ehdotus ei häntä miellyttänyt.

— Minä tahdon koettaa pitää itseni kaukana kaikesta puuhasta, sanoi hän, mutta tämä puhe minun täytyy pitää.

Finnegan lähti tiehensä tuumivaisena puristellen päätänsä ja mutisten itseksensä. Samuel kiirehti takaisin ystävänsä lakimiehen luokse. Seurauksena tästä käynnistä oli, että Everley vaati häneltä juhlallisen lupauksen, ettei hän mene ulos pimeän tultua.

— Minä muistan, mitä tässä kaupungissa tehtiin lakon aikana, sanoi Everley ja minulla ei ole vähintäkään halua asettaa itseäni tai jotakin toista vaaroille alttiiksi. Senjälkeen, kun lopetettiin täkäläiset ammattiyhdistykset, olemme me ainoastaan täällä jälellä.

Samuel pysyttäytyi illan kotona ja kertoi Sofialle kaikki kokemuksensa sekä kuvaili niitä ihmisiä, joita oli oppinut tuntemaan. Tyttö oli aivan haltioissaan ihastuksesta.

— Ah, tiesinhän minä, että apu oli tuleva! Minä tiesin, että apu oli tuleva! huudahteli hän.

Vaikka olikin hyvin väsynyt, saattoi Samuel tuskin nukkua mielenliikutuksensa takia. Aikaisin aamulla nousi hän ylös ja meni ulos ostamaan "Lockmanvillen Sanomain" irtonaisnumeroa.

Hän seisahtui kadun kulmaukseen ja aukasi sanomalehden. Hän heitti silmäyksen "Sanomain" ensi sivulle — siellä ei löytynyt mitään kokouksesta. Hän tarkasti takasivun ja senjälkeen sivun toisensa perästä löytääkseen uutisen. Mutta hän ei löytänyt siitä mitään. Silloin ryhtyi hän uudelleen lukemaan lehteä entistä tarkempaan, tutki jokaisen otsikon, löytämättä sittenkään sitä, mitä etsi. Vielä kolmannen kerran hän kävi läpi lehden lukien tarkasti läpi jokaisen pienimmänkin uutisen, mutta turhaan. Kun hän näin oli kuluttanut "Sanomain" lukemiseen tunnin aikaa löytämättä mitään, tuli hän vihdoinkin vakuutetuksi, ettei hänen asiastaan ollut lehdessä riviäkään.

Kun Everley sinä aamuna saapui konttoriinsa, tapasi hän Samuelin eteisessä odottamassa. Nähdessään sanomalehden hänen kädessään nauroi nuori lakimies.

— No, oletteko löytäneet uutista? kysyi hän.

— En, sitä ei ole täällä! vastasi Samuel.

— Minä arvasin hyvin, että niin sen kanssa tulee käymään, sanoi Everley. Mutta minä katsoin parhaaksi, että te itse voitte hankkia sen kokemuksen itsellenne.

— Mutta mitä se merkitsee? kysyi Samuel.

— Se johtuu siitä, että Lockmanvillen hallitusherrain koplalla on satatuhatta dollaria kiinitettynä "Sanomiin".

Samuel ällistyi ja seisoi ystäväänsä tirkistellen.

— Nyt näette mitä se on, kun tahtoo olla sosialistina! sanoi Everley nauraen.

Ja Samuel näki sen.

XXX. Samuel sosialistikokouksessa.

Samana päivänä illallisen jälkeen tuli Everley yhdessä Fredrik Bremerin kanssa noutamaan Samuelia sosialistien kokoukseen, missä hänen tuli kertoa seikkailunsa.

Kokous pidettiin pimeässä salissa ruokatavarakaupan yläkerroksessa. Siellä olivat kaikki ne henkilöt, jotka Samuel oli tullut tuntemaan edellisenä iltana, ja parisenkymmentä muuta henkilöä. Useimmat heistä olivat ammattityömiehiä, mutta olipa joukossa myöskin jokusia, jotka näyttivät hyvin toimeentulevilta myymälänomistajilta tai kirjanpitäjiltä. Samuel pani merkille, että kaikki kutsuivat toisiaan tovereiksi ja jokuset niiden joukossa puhuttelivat häntäkin samalla tavalla, mikä herätti omituisia tunteita hänessä. Kokoukseen tuli myöskin muutamia naisia, joista yksi toimi puheenjohtajana.

Everley piti aluksi puheen sekä luki Samuelin kehotuksen samalla kertoen mistä se oli aiheutunut. Tämän jälkeen pyysi hän Samuelia astumaan esiin. Nuorukainen sävähti. Hetken kuluttua valtasi hänet kuolettava kauhistus. Ajatus, että jos hän kaikkien näiden henkilöiden läsnäollessa ei voisikaan puhua, tunkeutui hänen mieleensä. Jos hän tulisi aivan hervottomaksi, kykenemättömäksi ajatuksiaan esittämään, niin mitähän nuo vieraat henkilöt hänestä silloin sanovat? Hän puristi kätensä nyrkkiin — mitä sillä on väliä, mitä he ajattelevat hänestä! Köyhät kärsivät ja totuus vaatii voimakkaasti päästä oikeuksiinsa! Hän tahtoo puhua ympärillään oleville ihmisille siitä, mikä häntä painosti.

Hän alkoi puhua, kertoen kuinka oli tullut ryöstetyksi, ja kuinka oli turhaan etsinyt työtä sekä siitä, mitenkä poliisi oli hänet pidättänyt ja sulkenut tyrmään. Nähtyään ympärillään olevan ihmisiä, jotka häntä ymmärsivät, tunsi hän itsensä levolliseksi eikä enään ajatellut itseään. Hän puhui lähes puolituntia, ja kun hän lopetti, vallitsi kokoushuoneessa todellinen innostus hänen pyhään ja korkeaan asiaansa.

Samuelin lopetettua puheensa nousi Everley puhumaan.

— Toverit! sanoi hän. Olen jo vuoden ajan vaatinut, että paikallisyhdistyksemme tulee ryhtyä taisteluun lausuntovapauden puolesta tässä kaupungissa. Nyt on oikea hetki taistelun alottamiseksi. Ellemme siihen ryhdy nyt sopivan tilaisuuden tarjoutuessa, saatamme kernaasti luopua kaikista vaatimuksistamme.

— Kannatetaan, huusi Beggs, vanha puuseppä.

— Minä olen ottanut itselleni vapauden tilata kokouskutsumuksia, jatkoi Everley, sillä aikaa ei ole hukattavana, ja minä olen vakuutettu siitä, että toverit tulevat hyväksymään toimenpiteeni. Ehdotan nyt, että paikallisyhdistys päättää panna toimeen kokouksen huomisiltana ja että nämät kaksituhatta kokouskehotusta, jotka minulla täällä on, jaetaan kaupungille salaisesti tänä yönä.

— Kannatetaan, sanoi mrs Barton.

— On merkittävä, lisäsi Everley, että emme tule saamaan mitään apua sanomalehdiltä. Ja meikäläisten, kuten seurakunnan jäsenienkin, tulee saada kuulla tämä juttu kokonaisuudessaan.

Tämän jälkeen luki hän kokouskehotuksen, joka hyväksyttiin yksimielisesti.

— Vielä ehdotan, jatkoi Everley, että yhdistyksemme käyttää tilaisuutta hyväkseen ja taistelee itselleen oikeuden katukokouksien toimeenpanemiseen Lockmanvillessä. Te tiedätte, että poliisi aina työlakosta asti on kieltänyt sellaisten kokouksien pitämisen, mutta minä ehdotan, että me torstai-iltana pidämme kokouksen Tori- ja Isonkadun kulmauksessa, missä ilmotamme yleisölle tämän asian, sekä että me sen jälkeen jatkamme taistelua pitämällä katukokouksia joka ilta niinkauvan, kunnes olemme saaneet itsellemme oikeuden niiden pitämiseen.

Samuel saattoi miesten kasvojen ilmeistä havaita, miten vakava tehty ehdotus heistä oli. Everley piti vielä kiihkeän puheen. Työväestö kaupungissa on menettänyt viimeisenkin toivonsa ammattiyhdistyksiin ja kärsii suuresti vallitsevasta kovasta ja kalliista ajasta. Nyt, jos koskaan, oli sovelias hetki, jolloin työväenluokan silmät voidaan saada näkemään oikeita parannuskeinoja olojen korjaamiseksi. Ja sosialistit ovat voimattomia sentähden, että sallivat poliisin itseään holhoa. Nyt täytyy kansan pitää puolensa poliisi valtaa vastaan.

— Mutta käsitättehän sen, että sellainen menettely on samaa, kuin joutua vankilaan, sanoi tohtori Barton.

— Kyllä minä sen käsitän, vastasi Everley. Vankilaan tulemme otaksuttavasti joutumaan useampia kertoja. Mutta jos me alusta asti, pidämme lujasti kiinni päätöksestämme, niin voimme saavuttaa voiton, sillä me voimme saada kansan puolellemme ja myöskin murtaa sanomalehtien salaliiton olla meistä mitään mainitsematta.

— Tämä on asia, jota meidän tulee tarkoin punnita, sanoi nainen, joka oli puheenjohtajan paikalla.

— Minä olen valmis tekemään sen mitä voin, sanoi lakimies. Minä tarjoon puhujille maksuttomasti apuani oikeuslaitoksissa tai tulen minä myöskin ensimäiseksi antamaan vangita itseni — kumpaa vaan toverit haluavat.

— Me tulemme menettämään paikkamme, sanoi joku salissa kauvempana oleva.

— Sitä meidän täytyy miettiä, sanoi Everley. Te tiedätte hyvin, miten paljon minä tähän asti olen toimintani takia menettänyt.

Samuel kuunteli korvat höröllä ja jännittyneenä keskustelua. Kokoukseen osaaottavat olivat ihmisiä, joiden tulot eivät olleet hänen tulojaan suuremmat, ja jotka mielisuosiolla jättäytyivät samalle mahdille, joka oli hänet ruhjonut. Siellä oli myöskin mies, joka oli menettänyt silmänsä lasitehtaassa, toinen, eräs rautatien jarrumies, joka juuri oli päässyt sairaalasta, kun oli menettänyt toisen jalkansa. Siellä oli myöskin miehiä, valjuja ja nälän surkastuttamia, sekä heidän nälkäisiä vaimojaan ja lapsiaan. Mutta siitä huolimatta uhrasivat he aikansa ja ansionsa, antoivat koko olemassaolonsa ja koko elämänsä ihmisten vapauden ja oikeuksien ylevän asian hyväksi. Oliko hän milloinkaan ennen tavannut sellaisia miehiä, kuin täällä oli koossa? Oliko hän koskaan uneksinutkaan sellaista miestä?

Hän oli ajatellut, että hän oli yksin ja että hän kantaa hartioillaan kaikki ihmisyyden rasitukset. Ja täällä on väkeä, joka on valmiina kannattamaan häntä ja hänen pyrkimyksiään. Keskustelusta voi hän lisäksi havaita, että nämät miehet muodostavat osan laajalle levinneestä järjestöstä, jonka paikallisosastoja löytyy jokaisessa kaupungissa kautta koko maan. Heillä on omat vaalikokouksensa, he äänestävät kaikissa vaaleissa omia ehdokkaitaan, julkaisevat useita sanomalehtiä, aikakauskirjoja ja muuta kirjallisuutta. Ja he muodostavat osan armeijan miehistöstä, armeijan, joka yhteisesti toimii kaikissa sivistysmaissa. Mihinkä tahansa kapitalismi on tunkeutunut hallitsevaksi, siellä myöskin liittyy miehiä yhteiseen taisteluun sitä vastaan; ja joka päivä kasvaa heidän voimansa, — eikä löydy ketään, joka voisi heidän kasvavaa voimaansa ja vaikutustaan hillitä.

Nämät miehet olivat luoneet katseensa uuteen aikaan, joka on lähestymässä, ja heissä paloi vakaumuksen pyhä tuli. Samuel tajusi, miksi he panivat painoa sanalle "toveri", jota he toisiaan puhutellessaan käyttivät; he olivat miehiä, jotka olivat kiinteästi toisiinsa sidotut yhteisten muistojen ja armottomien vihollisien harjottaman vainon ja ahdistamisen kautta. Nämät miehet tiesivät, mikä heitä on uhkaamassa tällä hetkellä: ei ainoastaan poliisi patukkoineen ja sapeleineen, ei ainoastaan rikkaiden ja mahtavain tukeman "Sanoman" harhaan johtavat ja valheelliset tiedot, vaan koko valtiollinen ja taloudellinen valta, joka keskittyy sellaisiin persooniin kuin Hickman ja Wygant ovat. Ne uhkaavat vangitsemisella ja vankilalla, häpeällä ja nöyryytyksillä, ehkäpä taloudellisella tuholla ja nälkäkidutuksellakin. Vain siten menetellen saavat he kansan suun tukituksi ja kansan korvat suljetuiksi.

— Toverit, sanoi nuori lakimies. Jokainen ihmisyyden edistysaskel on riippunut siitä, että on löytynyt miehiä, jotka ovat olleet valmiit uhraamaan itsensä ja elämänsä. Kaikkialla, missä meidän liikkeemme on levinnyt ja kasvanut voimakkaaksi, on se tapahtunut vainojen alaisena ja niiden uhalla. Ennemmin tai myöhemmin täytyy meidän olla siihen valmistuneita; me voimme varrota vuoden, mutta emme koskaan voi saada mitään toimeen, ennenkuin uskallamme uhmata seurauksia. Sen vuoksi pyydän teitä kaikkia yhtymään lupaukseen: että me puhumme Lockmanvillen kaduilla ensi torstai-iltana ja tulemme jatkamaan katupuheita niin kauvan, kun olemme taistelleet itsellemme ne oikeudet, jotka meille Amerikan kansalaisina kuuluvat.

Hetkisen vallitsi huoneessa juhlallinen hiljaisuus Everleyn lopetettua puheensa. Senjälkeen miehet ja naiset toinen toisensa perästä selittivät olevansa taisteluun halukkaita.

— Minä olen ollut ilman työtä neljä kuukautta? selitti eräs miehistä, ja minulle on luvattu tointa ensi viikoksi. Jos tulen vangituksi, niin olen varma, etten sitä työtä tule saamaan. Mutta minä tahdon siitä huolimatta puhua.

— Ja minä olen toimessa Wygantin puuvillatehtaassa, sanoi toinen. En pysy kauvan nuorena ja työkykyisenä, ja kun tulen poisajetuksi työpaikastani, tuntuu se raskaalta. Mutta minä tahdon olla mukana.

— Ja minä myös, pisti väliin Lippman, sikaripuotin omistaja. Vaimoni voi hoitaa liikettäni, lisäsi hän. Ilmoitus otettiin vastaan yleisellä naurulla.

Tämän jälkeen nousi Fredrik Bremer ylös.

— Isäni on tullut varovaiseksi, huudahti hän, mutta minä tahdon myöskin puhua!

— Ja minä, ilmotti Samuel. Minä uskon, että minusta tulee sosialisti. Sallitteko minun auttaa teitä?

— Pieninkään apu ei tule ylenkatsottua näin ratkaisevalla hetkellä, kuin tämä, sanoi Everley. Meidän täytyy seisoa tykkiemme luona, sillä jos he onnistuvat murskata meidät tällä kerralla, viipyy kauan ennenkuin voimme saada äänemme taasen kuuluviin.

Kokoushuoneen eräästä nurkkauksesta alkoi kuulua laulua. Toiset yhtyivät lauluun, mikä paisui niin valtavaksi hymniksi, että huoneen katto oli ilmaan kohota.

— Mitä tämä on? kuiskasi Samuel Fredrikille.

— Se on laulu, jota kutsutaan "Punaiseksi lipuksi", vastasi Fredrik.

Samuel istui kuin noiduttuna kuunnellen laulua.

XXXI. Katukokous.

Kokouksesta lähtiessään hajaantuivat toiset kokouksen osanottajat eri suuntiin jakaakseen kiertokirjeitä, mutta Everley ja Fredrik seurasivat uutta ystäväänsä Samuelia tämän kotiin ja odottivat kunnes hän oli saanut lukituksi asuntonsa oven ja siten saapunut varmaan suojapaikkaan. Kokouksessa olivat he jo jättäneet Samuelille muutamia sosialistisia sanomalehtiä ja lentokirjasia, joiden tutkimiseen Samuel käytti suurimman osan seuraavasta päivästä. Ne antoivat hänelle selvän kuvan koko siitä ihmeellisestä liikkeestä, jonka kanssa hän oli viime päivinä joutunut kosketuksiin, ja ne selvittivät hänelle koko sen julman järjestelmän, minkä rattaisiin hän oli kietoutunut.

Se oli kaikkityyni niin täydellisen selvää, että Samuel tunsi itsensä katkeroituneeksi kansalle, joka ei sitä vieläkään ymmärtänyt. Hän kulutti aikaansa sillä, että mielikuvituksessaan taisteli kaikkien niiden kanssa, jotka hän tunsi: veljiensä kanssa, Finneganin, Charlie Swiftin, master Albertin, mr Wygantin, professori Stewartin ja tohtori Vincen kanssa. Kaikkein enin hänen mielikuvituksensa työskenteli miss Gladyn kanssa. Hän kuvitteli, kuinka tulisi olemaan vallankumouksen jälkeen, jolloin hän tulisi olemaan kuuluisa mies ja miss Glady köyhä, ja hän jalomielisesti voisi antaa hänelle anteeksi.

Kun Sofia tuli kotiin, kertoi Samuel kaikki hänelle. Samuelin ei tarvinnut suurestikaan vähäisiä tietojaan ja voimiaan käyttää, saadakseen Sofiasta kumouksellisen. Hänestä tuli, kuten sosialistit sanovat, täysin "luokkatietoinen".

Paikallisen yhdistyksen jäsenet olivat olleet koko päivän levottomia Samuelin vuoksi. Everley oli käynyt hänen luonaan kaksi kertaa iltapäivän kuluessa tullakseen vakuutetuksi siitä, että hän oli turvassa. Ja taas illallisen jälkeen saapui Everley kertoen, että Beggs ja Lippman, sekä Bartonin puolisot ja hän itse tulevat Samuelin henkivartijoiksi ja seuraavat häntä kokoukseen. Kiertokirjeet olivat herättäneet tavatonta huomiota. Koko kaupunki puhui Samuelin asiasta ja poliisi oli aivan suunniltaan kiukusta, kun sitä oli sillä tavalla nenästä vedetty.

Niin joutui kokousaika. Tuntui kuin suuri varjo olisi vetäytynyt kaiken yli. Ihmiset olivat hermostuneita ja levottomia. Samuel mittaili huonettaan pitkin askelin kulkien edestakaisin.

Hänen puheensa järkytti häntä. Hän näki edessään innostuneen joukon, jolle hän paljastaisi kaiken sen vääryyden, joka heitä kohtaan oli harjotettu. Tästä puheesta riippui paljon! Epäonnistuminen puheessa, merkitsi epäonnistumista kaikessa — kaikki, mitä hän tähän asti oli tehnyt, silloin tuhoutuisi. Oi, kun hänellä vaan olisi ääntä huutaakseen orjuutetuille ja vääryyttä kärsineille kaikki ne asiat, jotka hänellä olivat sydämellään!

Hänen ystävänsä olivat sanoneet, että he tulevat neljännestä vailla kahdeksan, mutta he tulivat jo puoli kahdeksan ja istuivat vartoomaan. He katsoivat sopivammaksi, etteivät mene kokoukseen ennenkun juuri kellonlyönnillä. Sillä aikaa tutustuttivat he Samuelia tekemäänsä sotasuunnitelmaan.

Tohtori Barton tulisi avaamaan kokouksen puheella, missä esittelisi Samuelin. Johtaakseen poliisia harhaan, tulisi hän avajaispuheessa ja esittelyssä tarkasti esiintuomaan kaikki ne varsinaiset asianhaarat, jotka tahdottiin kansalle esittää. Hän tulisi kertomaan niistä kahdestakymmenestä tuhannesta dollarista, jotka Hickman maksoi Slatterylle, kuten Wygant oli tunnustanut Samuelille. Ja hän tulisi myös kertomaan, kuinka nuorukainen oli tullut ulosajetuksi Sant Matheuksen kirkosta. Jos poliisi yrittäisi sekaantua puheeseen, tulisi tohtori jatkamaan, kunnes hänet vangittaisiin. Tämän jälkeen tulisivat toiset yrittämään uudelleen puhua useammissa eri paikoissa, kunnes heistä kuusi tulisi pidätetyiksi. Näin menetellen ei Samuel tulisi ensinkään puhumaan, vaan "säästettäisiin" hän vapaaksi tulevia kokouksia varten, ja myöskin Everley, joka tulisi heitä puolustamaan tuomioistuimen edessä. Uusia kiertokirjeitä jaettaisiin seuraavan päivän iltapuolella ja uusi yritys katukokouksen pitämiseen tehtäisiin seuraavan päivän iltana.

Kaikki tämä selosteltiin nuorukaiselle ja sen jälkeen koko pieni seurue Iäksi matkaan. Tohtori Barton ja Everley kulkivat Samuelin kumpaisellakin sivulla, mrs Barton, mrs Stedman ja Sofia heidän takanaan; Beggs ja Lippman lopettivat kulkueen. Siten marssivat he pitkin katua pitäen silmiään avoimina ja joka kerta, kun heidän täytyi sivuuttaa jonkun vastaantulevan, pysyivät he hänestä kohtuullisen matkan päässä.

He tulivat kokouspaikalle. Kadun kulmauksessa seisoi vanha ja nuori Bremer sekä tusinan verran muita kansalaisia, jotka heti ympäröivät äsken saapuneet. Valtava joukko väkeä on noudattanut kutsumusta, sanoivat he. Kokouspaikka on tungokseen asti täynnä ja kansaa tulvailee kaukana kokouspaikkaa rajoittavilla kaduilla. Poliisivoimaa oli vahvasti tuotu paikalle sekä sijotettu eri tahoille kokouspaikalle ja sen ympäristöön. Varmasti oli joukossa myöskin useita etsiviä poliiseja. Kellon kahdeksaa lyödessä saapui paikalle ystäväin pieni joukko. Odottavassa ihmisjoukossa vallitsi jännittävä surina, kun he alkoivat tunkeutua tungoksessa eteenpäin. Samuelin sydän löi raivokkaasti ja hänen polvensa horjuivat, niin että ne tuskin kykenivät häntä kannattamaan. Kansajoukko vetäytyi sivuun päästääkseen heitä esille. Pian olivatkin he keskellä joukkoa, missä muutamia sosialisteja seisoi vartioiden puolta tusinaa laatikkoja, joilta puheet tulisivat pidettäväksi.

Kuluttamatta silmänräpäystäkään, astui tohtori Barton yhdelle laatikoista.

— Kansalaiset! alotti hän selvällä sointuvalla äänellään. Silmänräpäyksessä valtasi ympäröivän kansanjoukon hiljaisuus ja tuhannet kasvot kääntyivät puhujaa kohti.

— Olemme täällä, jatkoi puhuja, hyvin tärkeän asian takia…

Samalla tunkeutui poliisi läpi väkijoukon hänen luokseen:

— Oletteko saaneet luvan tämän kokouksen pitämiseen? kysyi hän.

— Meiltä on kielletty lupa, ilmotti tohtori kansanjoukolle. Me olemme täällä lainkuuliaisina kansalaisina ja vaadimme itsellemme lausuntovapautta, mikä kuuluu meidän rajoittamattomiin ja luonnollisiin oikeuksiimme.

— Te ette saa puhua! selitti poliisimies. — Kaupungin hallitus täällä Lockmanvillessä on antanut lahjoa itseään! huusi tohtori.

— Te ette saa puhua, uudisti poliisimies tiukasti.

— Henry Hickman on maksanut muutamalle valtuusmiehelle kaksikymmentätuhatta dollaria saadakseen ehkäistyksi vesijohtoehdotuksen hyväksymisen, sanoi puhuja.

— Astukaa alas! käski poliisi, aikoen tarttua kiinni häneen.

— Minä en lakkaa puhumasta, muuten kuin väkivallan edessä, selitti tohtori. Minä olen täällä pannakseni vastalauseen lahjomisjärjestelmää vastaan.

— Astukaa alas ja olkaa hiljaa! tiuskasi poliisi.

— Se on hävytöntä! Se on hävytöntä! kuului ääniä väkijoukosta.

— Antakaa hänen puhua!

— Tämä ilmianto tehtiin Sant Matheuksen kirkon kirkkoneuvostolle, jatkoi puhuja, ja kirkkoneuvosto kieltäytyi toimittamasta minkäänlaista tutkimusta asiassa sekä karkotti kirkosta erään seurakunnan jäsenistä. Ja nyt me olemme täällä…

Tohtori Barton vedettiin alas laatikon päältä kesken puhettaan ja poliisi tarttui hänen kaulukseensa.

— Väkivaltaa! huusi väkijoukko. Antakaa hänen jatkaa!

— Vangitkaa puhuja! kirkuivat toiset.

Syntyi ankara hälinä kokoontuneessa väkijoukossa. Joukon keskellä näkyi Lippman, toinen järjestyksessä niistä, jotka olivat valitut uhrautumaan. Hän hyppäsi nopeasti erään vanhan kannon päälle vähäsen syrjässä siitä paikasta, missä Barton pidätettiin, sekä huusi täyttä kurkkua:

— Henry Hickman on maksanut Slatterylle kaksikymmentätuhatta dollaria siitä, että on saanut vesijohtoehdotuksen valtuustossa hylätyksi. Ja sen kautta ansaitsee hän sekä Lockmannin pesä itselleen kymmenentuhatta dollaria kuukaudessa. Ja Wygant on tunnustanut päivän pääpuhujalle, että hän pakottaa kaupungin hallituksen tanssimaan hänen pillinsä mukaan voidakseen saada itselleen erityisiä oikeuksia ja etuja…

Näin pitkälle ehdittyään tarttui eräs poliisikonstaapeli Lippmania niskaan ja veti hänen alas puhujapaikalta sekä pakotti hänen vaikenemaan kiukkuisten vastalauseiden kaikuessa ympärillä olevasta väkijoukosta. Oli selvää, että kansa oli saapunut paikalle saadakseen kuulla Samuelin puhetta ja oli kiukustunut siitä, kun tuli narratuksi siinä suhteessa. Se ilmeni kovaäänisinä vastalauseina, joten poliisit tunsivat itsensä iloisiksi siitä, kun olivat niin mieslukuisina paikalle saapuneet.

Näitä jännittäviä tapahtumia olivat Samuel ja Everley seuranneet saippualaatikkojen tarjoomalta vallitsevalta paikalta. Äkkiä tarttui Samuel ystävänsä käsivarteen ja sanoi osottaen:

— Mikä mies tuolla on? Väkijoukon äärimmäiseltä reunalta näkyi suuri ja roteva mies, joka tunkeutui raivokkaasti eteenpäin heilutellen nyrkkejään ilmassa ja huutaen:

— Se on hävytöntä! Käykää päälle vaan!

— Minä en tiedä, vastasi Everley. Minä en ole koskaan ennen häntä nähnyt.

— Tämä on poliisiväkivaltaa, huusi mies. Lyökää poliiseja! Ruhjokaa heitä! Ajakaa ne pois!

Everley tarttui Samuelia käsivarteen ja lausui liikutettuna:

— He ovat lähettäneet miehen tänne, siitä minä olen varma! Viranomaiset tahtovat saada aikaan epäjärjestystä.

Siinä samassa näki Everley ja Samuel miehen kumartavan ja ottavan maasta tiilikivenkappaleen, minkä heitti keskellä väkijoukkoa olevaa poliisiarmeijaa kohti.

— Pidättäkää tuo mies, huusi Everley osottaen tiilikiven heittäjää. Syvän suuttumuksen valtaamana hyppäsi hän alas laatikolta ja alkoi pyrkiä miehen luokse läpi taajaan sulloutuneen väkijoukon.

Väkijoukko alkoi levottomasti liikehtiä. Kuului erilaisia huutoja. Samuel näki, mitenkä useat miehet painivat epäjärjestystä aikaansaaneen miehen kanssa. Mutta Samuel näki myös, että poliisit olivat jo ottaneet esiin pamppunsa, sekä alkaneet niillä lyödä lähinnä olevia kansanjoukosta. Eräs rotevannäköinen ja paksu ylikonstaapeli komensi poliisijoukkoa ja ajoi takaisin poistuvia kokouksen osanottajia työntämällä kapulallaan heitä vatsaan.

Tämän kestäessä oli seuraava puhuja, eräs nainen, kavunnut eräälle laatikolle, mistä huusi kimeällä äänellä:

— Me olemme sosialisteja! Me muodostamme ainoan valtiollisen puolueen, joka uskaltaa ja tahtoo Lockmanvillessä puhua työväenluokan puolesta! Me panemme vastalauseemme tätä väkivaltaa vastaan! Me vaadimme puhe- ja kokoontumisvapautta! Meidän kaupunginhallituksessamme vallitsee lahjomisjärjestelmä!

Samassa kuuli Samuel takanaan melua. Hän kääntyi äkkiä ympäri — ja ihan oikeassa silmänräpäyksessä. Eräs raa'an näköinen, huonoissa repaleissa oleva mies oli tunkeutunut hänen luokseen läpi taajaan tunkeutuneen kansanjoukon. Samuel näki miehen kohottavan kättään, jossa piteli jotakin mustaa esinettä, ja suuntaavan ruhjoavaa iskua hänen päähänsä.

Samuel kumartui alas nostaen käsivartensa ylös suojakseen. Hän tunsi kovaa, kiivasta kipua ja käsivarsi laskeutui voimattomana sivulle. Jotakin sattui hänen päähänsä tehden otsan yläpuolelle haavan, josta lämmin verisuihku ruiskahti esiin ja sokaisi hänen silmiään. Hän kuuli Beggsin, joka seisoi hänen vieressään, huutavan:

— Heittäytykää maahan!

Hän ymmärsi, että hänen henkensä oli vaarassa. Esiintunkeutunut mies tahtoi hänen elämäänsä. Salamannopeudella heittäytyi hän maahan suojellen päätään vahingoittumattomalla kädellään niin hyvin kun hän voi.

Hänen ympärillään käytiin ankaraa taistelua. Ihmiset tunkeutuivat hänen päälleen huutaen ja joku potkasi häntä kipeästi jalkaan. Maassa ryömien pääsi hän jonkun matkaa etenemään, pitäen päätään taistelevien jalkojen tasalla. Hän kuuli Beggsin huutavan apua sekä Johan ja Fredrik Bremerin vastaavan huutoon. Hän kuuli vielä kansanjoukon ulvovan ympärillään, poliisiylikonstaapelin kuuluvat komentohuudot ja poliisien patukkojen ruhjovat iskut, jotka raskaina putosivat miesten ja naisten päähän. Sitten menetti hän tajuntansa ja jäi liikkumattomana makaamaan omasta verestään paikalle muodostuneeseen lätäkköön.

Samaan aikaan oli vielä kolme puhujaa toinen toisensa jälkeen yrittänyt saada äänensä kuuluville. Heidät pidätettiin kuitenkin heti huolimatta raivostuneen kansanjoukon valtavista vastalauseista. Kun puhujat oli pidätetty, alkoi äkkiä väkijoukon keskuudesta kuulua naisäänen laulua. Toiset yhtyivät lauluun, se paisui yhä valtavammaksi, kunnes laulun sointuvat säveleet voimakkaana kaikuivat yli hälinän ja metelin. Laulu oli sama, jonka Samuel oli kuullut sosialistiyhdistyksen kokoushuoneessa. Sen nimi oli "Punainen lippu".

Suuri osa kansanjoukosta ei osannut laulun sanoja, mutta he hyräilivät säveltä, siten paisuttaen sävelien valtavaa mahtia. Kun poliisit kulettivat vankejaan poliisiasemalle, jatkui laulua yhä, ja laulaen saattoi suuri kansanjoukko pidätettyjä oikeuksiensa puolustajia aina poliisiasemalle asti. Tuon tuostakin kuului väkijoukosta paheksumishuutoja poliiseille ja kehotussanoja vangituille.

Kansanjoukko kokoontumispaikalla alkoi laulun kestäessä poistua. Taistelukentälle jäi vain vähäinen joukko peloissaan olevia ihmisiä, jotka ympäröivät kahta maassa makaavaa ihmisruumista. Toinen näistä oli Samuel, joka tunnotonna makasi veressään. Toinen oli Sofia, joka uskollisesti oli pysynyt Samuelin vieressä, ja nyt nyyhkyttäen, surun ja kauhun murtamana, makasi hänen rinnoillaan.

Kaukaa kuului vielä mukaansa tempaavan, innostavan laulun sointuisat säveleet.