SISÄLLYS: (continued 2)

Alkoi olla myöhäinen ilta, ja juomingit jatkuivat yhä. Ulkona raivosi ankara rajuilma. Ne palvelijat, joilla vieraspitojen johdosta ei ollut mitään tehtävää, olivat menneet nukkumaan, mutta Samuel ei saanut unta; levottomana ja kiusaantuneena harhaili hän paikasta toiseen. Koko talo oli, lukuunottamatta seuruetta ruokasalissa, hiljainen ja autio. Silloin hiipi Samuel takaoven kautta taloon ja piiloutui erääseen oviaukkoon, jonne hurja melu ruokasalista kuului.

Hän oli maannut siellä noin kymmenen minuuttia. Sisältä kuului laulua ja huutoja, mutta luonnonvoimien raivoaminen esti erottamasta eri ääniä. Silloin kuului yhtäkkiä melun keskeltä kimakka ja vihlova naisen ääni. Samuel syöksähti seisaalleen ja pakeni oven luota. Johtuiko tuo huuto vihasta, pelosta vaiko tuskasta, sitä ei Samuel voinut sanoa, mutta sen hän tiesi, ettei se ollut ilohuuto.

Vavisten hän seisoi paikallaan. Syntyi kauhea melu, sitten kuului taas naisen ääni:

— Ei, ei, et saa, sanon minä!

— Istu, hupsu naikkonen! kuuli Samuel isäntänsä huutavan.

Sitten kuului toinen naisen ääni:

— Ole vaiti, äläkä sekaannu toisten asioihin!

— Minä revin silmät päästäsi, sinä paholainen! kiljui ensimmäinen ääni, ja sitten seurasi joukko kirouksia. Toinen nainen vastasi samalla tavoin, ja Samuel ymmärsi, että siellä oli jotakin kinaa, että jotkut seuran jäsenet halusivat mennä välittämään, toiset taas kiihottivat riitelijöitä jatkamaan. Kaikki kirkuivat mielettömästi, molemmat naiset ulvoivat kuin hyenat. Samuel kuunteli kauhuissaan. Sitten kuului laseja särettävän, ja lopuksi pahimman melun aikana kuului nuoren Lockmanin ääni: — Ulos täältä!

Ruokasalin ovi avattiin, ja melu sieltä pääsi esteettömästi kuulumaan ulos.

Kauhea näky kohtasi Samuelin katsetta. Ovessa näkyi sama ihastuttavan kaunis nainen, joka oli suudellut Lockmania. Hänen kasvoillaan näkyi nyt vahvojen juomien vaikutus, hän oli raivosta mieletön, hiuksensa olivat hajallaan ja katseensa hurja. Hänen äänensä se oli, joka ensinnä oli Samuelia peloittanut. Lockman painiskeli hänen kanssaan ja koetti saada hänet ulos huoneesta naisen mielettömästi tehdessä vastarintaa ja huutaessa:

— Laske irti! Laske irti!

— Ulos täältä, sanon minä! huusi Lockman. Nyt on täysi tosi kysymyksessä!

— Ei, minä en tahdo! Anna minun olla! pyyteli tyttö.

— Hurraa! kirkuivat toiset tungeskellen heidän takanaan.

Nuori Halliday tanssi ja hyppi, heilutteli pulloa ja kirkui kuin mieletön:

— Käy päälle, Pertti! Anna hänelle vasten kuonoa, Belle!

— Ei, nyt tämän täytyy loppua! huusi Pertti. Olen saanut sinusta tarpeekseni. Ja nyt ulos!

— En tahdo! En tahdo! kirkui tyttö yhä uudelleen. Auttakaa!

Hän kietoi toisen kätensä Lockmanin kaulaan ja tarttui kiinni oven pieleen. Mutta Lockman irroitti hänet ja suorastaan laahasi hänet ulos.

— Mene tiehesi! ärjyi hän. Äläkä enään milloinkaan tule silmieni eteen!

— Pertti! Pertti! pyyteli tyttö.

— Tarkoitan täyttä totta! huudahti hän. Jack, tule avaamaan portti!

— Ei, ei, Pertti, kirkui nainen. Mutta kooten kaikki voimansa mies melkein heitti hänet ulos pimeään.

Kuului lyhyt sananvaihto, sitten kiiruhti Lockman taas sisälle, löi raskaan portin kiinni ja lukitsi sen.

— Nyt, piru vie, et enään pääse sisälle! sanoi hän.

Tyttö löi ja potki mielettömästi porttia. Mutta Lockman käänsi hänelle selkänsä ja vähän hoiperrellen palasi takaisin.

— Toivon tämän asian nyt olevan selvän, sanoi hän julmasti nauraen.

Voimakkaitten naurunpurskausten ja hurraa-huutojen kaikuessa palasi nuori Lockman ruokasaliin. Eräs naisista syleili häntä hilpeästi, ja Jack Halliday piti ilmassa viinipulloa huutaen:

— Alas vanha rakkaus — eläköön uusi!

— Lockman sulki oven, ja näyttämö peittyi Samuelin katseilta.

XII. Jälleen poliisin kynsissä.

Hetkeksi jäi Samuel paikalleen kuullen sateen loiskeen ja ukkosen jyrinän ikäänkuin kaikuna oman sielunsa myrskyistä. Oli kuin hänen alleen olisi avautunut kuilu ja kaikki hänen ilmalinnansa sortuneet. Hän seisoi hämmentyneenä ja kauhun valtaamana nähden silmiensä edessä säpäleinä kaiken sen, mihin ennen oli uskonut.

Sitten asteli hän nopeasti toiselle puolelle salia avaten erään portille johtavista lasiovista. Sade tunkeutui suojuskaton allekin, mutta Samuel ei siitä välittänyt, vaan kiiruhti portille.

Tyttö makasi sen ulkopuolella. Myrskyn ulvonnasta ja sateen loiskeestakin huolimatta saattoi Samuel kuulla hänen voimakkaat nyyhkytyksensä. Nuorukainen seisoi hetkisen epäröiden, sitten kumartui hän koskettaen tytön kättä.

— Neiti! sanoi hän. Tyttö säpsähti.

— Kuka te olette? huudahti hän.

— Olen eräs tämän talon palvelija. Tyttö veti syvään henkeään.

— Onko hän teidät lähettänyt? kysyi hän.

— Ei, vastasi Samuel. Olen tullut teitä auttamaan.

— En tarvitse apua. Antakaa minun olla.

— Mutta te ette voi jäädä tänne sateeseen, kiisteli Samuel. Te tapatte itsenne.

— Tahdon kuolla! vastasi tyttö. Minkä vuoksi minun kannattaisi elää.

Samuel seisoi hetkisen aivan poissa suunniltaan. Mutta uudelleen koskettaessaan tytön märkiä vaatteita, pääsi Samuelin terve järki voitolle ja hän sanoi:

— Ette saa jäädä tänne! Ette saa! Mutta tyttö jatkoi yhä itkuaan.

— Hän on hylännyt minut! valitteli hän. Hyvä jumala, mitä minä nyt teen?

Samuel juoksi hakemaan sateenvarjoa. Sitten tarttui hän tyttöä käsivarteen ja nosti hänet seisomaan.

— Tulkaa, kehoitti hän. Olkaa nyt kiltti ja tehkää niinkuin sanon.

— Mutta minne minä menen? kysyi tyttö.

— Tiedän kaupungissa erään, joka voi teitä auttaa, sanoi hän. Ette voi jäädä tähän. Te vilustutatte itsenne.

— Oih! Minkä vuoksi minun kannattaa elää? valitteli tyttö. Mihin minä kelpaan? Hän on ajanut minut pois, enkä voi elää ilman häntä!

Samuel avasi sateensuojan pidellen sitä toisella kädellä, samalla kun hän toinen käsi kierrettynä tytön vyötäisten ympärille melkein kantoi tätä.

— Se oli tuo pirullinen nainen, joka tahtoi saada hänet itselleen! raivosi hän. Ja Jack Halliday viekotteli häntä sellaiseen. Kirottu olkoon hän! Hän on tästä saava palkan!

Tyttö päästi suustaan kokonaisen virran kiivaita haukkumasanoja.

— Olkaa nyt kiltti ja jättäkää tuo. Ihmiset voivat kuulla.

— Mitä minä välitän, vaikka ihmiset kuulevatkin! Heittäkööt minut vankilaan se on ainoa paikka, mikä minulle sopii. Minä olen juovuksissa, en kelpaa mihinkään — ja hän on suuttunut minuun.

Tällä tavoin puheli tyttö koko matkan. Sillalla pysähtyi hän ja katseli ympärilleen.

— Minne te minua viette? kysyi hän.

— Erään ystäväni luo, vastasi Samuel tarkoittaen Stedmania.

— Ei, sanoi tyttö. En tahdo nähdä ketään ihmistä. Ettekö voi viedä minua johonkin hotelliin?

— Kauempana tämän kadun varrella on yksi sellainen, vastasi Samuel. Lähemmin en sitä tunne.

— Samantekevä, saattakaa minut vaan jonnekin.

Sade oli tauonnut. Tyttö pysähtyi kooten märät ja hajalle menneet hiuksensa.

Hotellin alla oli kapakka ja muutamia portaita ylempänä konttori. Heidän astuessaan sisälle istui pulpetin ääressä mies, joka katseli heitä tutkivin silmäyksin.

— Tahtoisin huoneen tälle naiselle, sanoi Samuel. Hän on joutunut sateeseen.

— Onko hän vaimonne! kysyi mies.

— Ei millään muotoa, vastasi Samuel säikähtäen.

— Tahdotteko tekin huoneen.

— En, en, minä menen jälleen pois.

— Vai niin, vastasi mies ottaen naulasta avaimen. Suvaitkaa kirjoittaa nimi tähän kirjaan.

Samuel otti kynän kääntyen tytön puoleen:

— Pyydän anteeksi, mutta en tiedä nimeänne.

— Mary Smith, vastasi tyttö, ja Samuel tirkisteli häntä ihmeissään siitä, että hänellä oli niin tavallinen nimi. Mary Smith, toisti Samuel kirjoittaen nimen esilläolevaan kirjaan.

Hotellinomistaja kuletti heidät kerrosta ylemmäksi. Kun Samuel oli auttanut tytön tuolille istumaan, sulki hän oven ja seisoi ja odotti. Tyttö heittäytyi vuoteelle purskahtaen voimakkaaseen itkuun. Samuel ei milloinkaan ollut edes kuullut sanaa hysteria, ja häntä pelotti nähdä tuota itkua. Milloinkaan ei hän olisi uskonut, että niin voimakkaaseen ihmisruumiiseen voisi mielenliikutus niin valtavasti vaikuttaa.

— Oi, kiltti neiti, älkää enään itkekö! voivotteli Samuel poissa suunniltaan.

— En voi elää ilman häntä! valitti tyttö lakkaamatta. En voi elää ilman häntä! Mihin minä nyt joudun?

— Samuel tunsi sanomatonta osanottoa. Hän astui tytön luo ja laski kätensä tämän käsivarrelle.

— Kuulkaas! huudahti hän innokkaasti. Minä koitan teitä auttaa.

— Mitä voisitte te tehdä?

— Menen hänen luokseen. Puhun hänelle. Ehkä kuulee hän minua.

— Hyvä! huudahti tyttö. Miten tahansa! sanokaa hänelle, että minä tulen tappamaan itseni! Ennemmin tapan sekä hänet että Dollyn, kuin annan heidän saada toisiaan! Niin, minä tarkoitan täyttä totta! Hän vannoi, ettei koskaan hylkäisi minua! Ja minä uskoin häntä, luotin häneen!

Samuel puristi päättäväisesti kätensä nyrkkiin.

— Minä puhun hänelle asiasta, sanoi Samuel, jo tänä yönä.

Näin sanoen meni Samuel tiehensä jättäen tytön nyyhkyttämään.

Alhaalla konttorissa Samuel pysähtyi sanoakseen isännälle lähtevänsä pois. Mutta huoneessa ei näkynyt ketään ihmisiä, ja vähän epäiltyään jatkoi hän matkaansa.

Rajuilma oli ohitse, kuu paistoi ja muutamia pilvenhattaroita ajelehti taivaalla. Samuel käveli takaisin Fairviewiin kädet vielä nyrkissä ja mielessä luja päättäväisyys.

Hän tuli parhaaseen aikaan nähdäkseen automobiilin portin edustalla ja seurueen lähtövalmiina. He kulkivat hänen ohitseen iloisesti laulaen. Sitten seisoi Samuel nuoren herransa edessä.

— Kuka siellä? huudahti Lockman säpsähtäen.

— Minä, sir, sanoi Samuel.

— Vai Samuel! Mitä te täällä teette?

— Olin saattamassa sitä nuorta naista, sir.

— Oh! senvuoksi hän siis oli kadonnut täältä.

— Saatoin hänet erääseen hotelliin, sir.

— Hm! sanoi Lockman. Olen teille hyvin kiitollinen.

Valot portaissa sytytettiin, joten Samuel saattoi nähdä herransa kasvot, jotka paljosta juomisesta olivat punaiset, ja hänen hurjassa epäjärjestyksessä olevan tukkansa ja vaatteensa.

— Master Albert, sanoi Samuel hyvin juhlallisesti, saanko puhua kanssanne muutaman sanan?

— Kyllä, sanoi Lockman heittäytyen lähimpään tuoliin. Mistä on kysymys?

— Siitä nuoresta naisesta, master Albert.

— Mitä hänestä sitten?

— Hän on kauhean vihainen, sir.

— Sen uskon. Mutta kyllä hän pian leppyy. Samuel.

— Master Albert, huudahti nuorukainen, ette ole kohdelleet häntä oikein.

Toinen tuijotti häneen.

— Oh, saakeli! huudahti hän.

— Ette saa hylätä häntä, sir? Se jäisi painamaan teidän omaatuntoanne. Te olette vietelleet ja pettäneet hänet.

— Mitä! huudahti Albert tuijottaen Samueliin ihmeissään. Onko hän uskotellut teille tuollaisia ryövärijuttuja?

— Hän ei ole selittänyt minulle lähemmin, sanoi nuorukainen.

— Rakas ystävä, sanoi Lockman nauraen, olen auttanut tuota tyttöä. Hän oli köörilaulaja kahdeksantoista dollarin viikkopalkalla, kun jouduin yhteyteen hänen kanssaan.

— Voi olla, master Albert, mutta jos hän oli kunniallinen tyttö…

— Oh, loruja, Samuel — älkää puhuko sellaista. Hänellä oli ollut kolme tai neljä rakastajaa, ennenkuin oli minua nähnytkään.

Syntyi hetken hiljaisuus, kun nuorukainen koitti selvittää itselleen näitä asioita.

— Mutta kuitenkaan, sanoi hän, ette voi hylätä häntä ja antaa hänen kuolla nälkään, master Albert.

— Tyhmyyksiä! huudahti Albert. Kuka on teille sellaista kuvitellut? Annan hänelle niin paljon rahaa, kuin hän tarvitsee, jos se tekee hänet levottomaksi. Sanoiko hän niin?

— Ei, myönsi Samuel hajamielisesti. Mutta, master Albert, hän rakastaa teitä.

— Niin, sen tiedän, vastasi Lockman, ja siinä juuri asian ydin onkin. Hän tahtoisi pitää minua lasikaapissa, mutta minä olen sellaiseen kyllästynyt.

Lockman oli hetken aikaa vaiti. Sitten heräsi hänessä äkkiä uusi ajatus.

— Samuel, huudahti hän, miksi ette te mene hänen kanssaan naimisiin?

Samuel aivan ällistyi.

— Mitä! sanoi hän voiden tuskin saada sanaa suustaan.

— Se sopisi erinomaisesti, vakuutti Lockman. Minä perustan teille jonkunlaisen pienen liikkeen, ja te elätte erinomaisesti.

— Master Albert!! sanoi nuorukainen läähättäen ja sielunsa sisimpään asti järkytettynä.

— Hän on kaunis, Samuel, sen te tiedätte. Ja kelpo tyttö — vain vähän liiaksi kiivas. Luulen, että te olette juuri oikea mies hallitsemaan häntä.

Lockman vaikeni ja nähdessään, ettei Samuel ottanut asiaa oikein uskoakseen, lisäsi nauraen:

— Odottakaas, kun oikein opitte tuntemaan hänet, niin ehkä te rakastutte häneen.

Mutta Samuel vain pudisti päätään.

— Master Albert, sanoi hän alakuloisena, pelkään että te ette ymmärrä syytä, minkävuoksi olen pyytänyt saada puhua kanssanne.

— Mitä tarkoitatte?

— Tämä… koko tämä asia on, sir… niin, se on koskenut minuun enemmän, kuin voin kuvailla. Tulin tänne palvelemaan teitä, sir. Ette voi ymmärtää, miltä minusta tuntui. Olin valmis tekemään mitä tahansa — tunsin itseni niin onnelliseksi saadessani olla teidän läheisyydessänne. Te olitte rikas ja mahtava, ja kaikki teillä oli niin kaunista — minun käsitykseni mukaan täytyi teidän olla hyvä ja jalo, jotta olisitte oikeutettu niin paljoon hyvään. Ja nyt minä huomaankin, että te olette huono ihminen.

Lockman hypähti ylös.

— Oh, saakeli! huudahti hän.

— Ja se on minulle kauhea havainto, jatkoi Samuel. En tiedä, miten sen käsittäisin…

— Kuulkaas Samuel, kuka on lähettänyt teidät läksyttämään minua? kysyi Lockman.

— En ymmärrä, kuinka tämän asian laita on, sanoi Samuel. Te kuulutte soveltuviin ihmisiin, mikäli professori Stewart minulle selitti, mutta kuitenkin tunnen minä muutamia, jotka ovat parempia kuin te, vaikka eivät omista yhtään mitään.

Lockman tuijotti vielä nuorukaisen vakaviin silmiin ja vaipui sitten tuolille istumaan puhjeten nauruun.

— Rakas Samuel, huudahti hän, te ette pelaa peliänne oikein.

— Mitä tarkoitatte, sir?

— Jos minä kuulun soveltuviin, kuten sanotte, niin mitä oikeutta teillä silloin on pitää minulle siveyssaarnoja?

— Samuel säpsähti.

— Asianlaita on siten, sir… sammalsi Samuel.

— Ajatelkaapa vähän! jatkoi Lockman. Minä olen isäntä, ja te olette palvelija. Minä olen saanut kasvatusta ja sivistystä, olen saanut kaikkea, ja te olette maalaistolho. Mutta sentään te julkeette tulla tuomaan tuollaisia mielipiteitä minulle vasten naamaa! Te uskallatte tuomita minua ja sanoa, mitä minun pitää tehdä!

Samuel joutui aivan hämmästyksen valtaan eikä saanut sanaa suustaan.

— Ettekö nyt ymmärrä? jatkoi Lockman käyttäen tilaisuutta hyväkseen. Jos todella uskotte, mitä sanotte, niin pitäisi teidän olla minulle kuuliainen. Jos minä sanon, että joku asia on oikein, niin se on oikein. Jos minun ensinnä täytyy kaikkiin asioihin saada teidän hyväksymisenne, niin ettekö te senkautta tule isännäksi ja minä palvelijaksi?

— Ei, ei, master Albert! vastasi Samuel. En minä aivan sitä tarkoittanut.

— Yhtähyvinhän minä voisin antaa teille rahani, niin olisi asia selvä, jatkoi Lockman itsepintaisesti. Silloin voisitte järjestää kaiken, niinkuin tahdotte.

— Tuota minä en ollenkaan tarkoita! huudahti nuorukainen. En tiedä, miten teille vastaisin, sir — mutta joka tapauksessa on tässä jotakin väärää.

— Mutta missä se vääryys on? Ja millainen?

— Master Albert, huomautti Samuel, se ei voi olla oikein, että te juotte itsenne juovuksiin!

Lockmanin muoto synkistyi.

— Ei, se ei voi olla oikein, sir! toisti Samuel. Lockman kohosi kiivaasti tuolissaan.

— Olkoonpa, että se ei ole oikein, mutta mitä on teidän tämän asian kanssa tekemistä?

— Hänen äänensä kuului suuttuneelta ja Samuel pelästyi, niin että vaikeni. Vallitsi hetken hiljaisuus, jonka aikana molemmat tirkistelivät toisiaan.

— Minulla on etuoikeus, sanoi Lockman, ja sen aijon edelleenkin säilyttää, ymmärrättekö? Minä johdan peliä, ja jos minua huvittaa juoda itseni juovuksiin, niin teen sen. Ja te saatte ottaa vastaan käskyt ja hoitaa omia asioitanne. Mitä siitä sanotte?

— Otaksun, sir, sanoi Samuel äänensä aletessa melkein kuiskaukseksi, että minun täytyy jättää palveluksenne.

— Vai niin, ja sitten kuolette nälkään tai menette jonkun muun luo, jolla on rahoja ja pyydätte häneltä työtä. Ja sitten saatte taas ottaa häneltä vastaan käskyjä ja pitää omat mielipiteenne omananne. Ymmärrättekö?

— Ymmärrän, vastasi Samuel luoden alas katseensa, minä ymmärrän.

— Hyvä, sanoi Lockman nousten epävarmasti jaloilleen. Ja nyt te ehkä tahdotte olla niin ystävällinen, että menette takaisin Bellen luo viemään hänelle minun tervehdykseni.

— Kyllä, sir, sanoi Samuel.

— Sanokaa hänelle, että olen tehnyt lopun väleistäni hänen kanssaan enkä enään tahdo häntä nähdä. Lähetän hänelle muutamia satoja dollareita kuukaudessa niinkauvan, kun hän antaa minun olla rauhassa. Jos hän kirjoittaa minulle tai muuten jollakin tavoin vaivaa minua, ei hän saa mitään. Siinä kaikki, mitä minulla on hänelle sanottavaa.

— Kyllä, sir, sanoi Samuel.

— Ja mitä teihin tulee, niin voi tämä käydä leikistä, mutta se ei saa uusiutua. Tästä alkaen olette te puutarhapalvelua, ettekä enään kertaakaan saa unohtaa paikkaanne.

— Kyllä, sir, sanoi Samuel katsellen nuoren herransa jälkeen, kun tämä astui sisälle.

Hämmentyneenä lähti Samuel tiehensä.

Hän oli saanut kovan iskun, iskun, joka ei ollut jättänyt jälelle riekalettakaan hänen kuvitteluistaan. Työtään, josta oli ollut niin ylpeä, vihasi hän nyt, ja samoin kaikkea muuta, mikä oli sen yhteydessä. Suuttumus ja tuska oli kokonaan lamauttanut hänet, aivan kuten oli tapahtunut kerran ennenkin, jolloin hän istui vankilassa, ja hänelle selvisi, että laki, jota hän oli kunnioittanut, ei ehkä kuitenkaan ollutkaan muuta kuin vääryyden ja sorron välikappale.

Tällaisessa mielentilassa saapui hän hotelliin. Nytkään ei konttorissa ollut ketään, jonka vuoksi hän meni yläkertaan ja naputti ovelle. Vastausta ei kuulunut. Hän naputti uudelleen ja voimakkaammin.

— Onkohan hän mahtanut mennä matkaansa? ajatteli Samuel vilkaisten uudelleen numeroa ollakseen varma, että oli oikeassa paikassa. Sitten koetti hän varovasti avata ovea. Se aukeni.

— Neiti! sanoi hän lisäten vielä äänekkäämmin: neiti!

Kun ei vastausta kuulunut, astui hän sisälle. Hän arveli tytön nukkuvan. Ei, se ei voinut olla mahdollista. Hän kuunteli kuullakseen hengittikö tyttö. Ei ainoatakaan ääntä kuulunut.

Viimein meni hän sängyn luo laskien sinne kätensä. Hän säpsähti: hän oli koskettanut jotakin lämmintä, märkää ja limaista.

Hän juoksi eteiseen ja oli vähällä kadottaa tajuntansa. Käsi oli yltyleensä veressä.

— Auttakaa! Auttakaa! kirkui Samuel hyökäten konttoriin.

Hotellinomistaja kiirehti huoneeseen.

— Nähkääs! huusi Samuel. Katsokaas, mitä hän on tehnyt!

— Jumalani! huudahti mies syöksyen tytön huoneeseen ja Samuelin seuratessa jäljessä.

Vapisevin käsin sytytti hotellinomistaja kaasun. Samuel heitti sänkyyn yhden ainoan silmäyksen ja kääntyi sitten poispäin mutta oli pakotettu tarttumaan pöytään pysyäkseen pystyssä. Niin voimakkaasti vaikutti häneen kamala näky. Tyttö makasi verilätäkössä kaulassaan ammottava haava, joka ulottui korvasta korvaan.

— Oi! Oi! voivotti Samuel kykenemättömänä muuta sanomaan. En voi katsoa häntä! lisäsi hän tehden toisella kädellään poistyöntävän liikkeen ja peittäen toisella kasvonsa.

Hotellinomistaja tarkasteli häntä.

— Kuulkaas, nuori ystäväni, sanoi hän.

— Mitä niin? kysyi Samuel.

— Milloin huomasitte tämän?

— Aivan juuri, kun tulin sisään.

— Oletteko ollut ulkona?

— Olen! Lähdin pois heti kohta.

— Mutta minä en nähnyt teidän poistuvan.

— Ette. Kävin kyllä konttorissa, mutta te ette silloin ollut siellä.

— Hm! sanoi hotellinomistaja. Ehkä on asia niin, ehkä ei. Voitte sanoa sen poliisille.

— Poliisilleko! huudahti Samuel lisäten heti pelästyneenä: Ette suinkaan usko, että minä olen tuon tehnyt?

— En voi siitä asiasta sanoa mitään, vastasi hotellinomistaja. Tiedän ainoastaan sen, että te toitte hänet tänne ja että nyt saatte odottaa, kunnes poliisi tulee.

Useita henkilöitä oli melu jo viekotellut huoneeseen. Sanomatta enään sanaakaan laskeutui Samuel tuolille odottamaan. Puolen tunnin päästä oli hän jälleen matkalla poliisiasemalle, tällä kertaa kahden poliisimiehen seurassa, jotka pitelivät hänestä tanakasti kiinni. Ja tällä kertaa kuului syytös: murhasta.

XIII. Pako poliisin avulla.

Sama lihava ylikonstaapeli istui kirjoituspöydän ääressä poliisiasemalla, mutta tällä kertaa heräsi hän nopeasti.

— Parasta kysyä komisariukselta tätä asiaa, sanoi hän mennen telefoonin ääreen.

— Mihin tämä mies pannaan? kysyi eräs poliisimiehistä.

— Kaikki paikat ovat täynnä, sanoi ylikonstaapeli. Pankaa hänet samaan koppiin kuin Charlie Swift. Komisarius on täällä muutaman minuutin päästä.

Ja niin vietiin Samuel vielä kerran vankikoppiin, ja ovi hänen takanaan paukahti kiinni.

Tällä kertaa ei hän kuitenkaan ollut erittäin levoton, sillä hän tiesi, ettei ollut tehnyt itseään syylliseksi mihinkään ja että voi tämän asian todistaa. Mutta hän oli kovasti suruissaan onnettoman tyttöraukan kohtalosta.

Hän alkoi kulkea edestakaisin kopissa, kunnes eräästä nurkasta murahti ääni:

— Koska aijotte lopettaa tuon marssin?

— Pyydän anteeksi, sanoi Samuel. En tiennyt täällä olevan muita.

— Minkätähden teidät on tänne sulettu? kysyi ääni.

— Murhasta, vastasi Samuel.

Vuode kuului narisevan, kun mies hypähti pystyyn.

— Kuinka! huudahti hän.

— Minä en sitä tehnyt, selitti nuorukainen hätäisesti. Tyttö otti itse hengen itseltään.

— Missä se tapahtui?

— Continental-hotellissa.

— Ja mitä yhteyttä teillä on tuon asian kanssa?

— Ohjasin hänet sinne.

— Kuka hän oli?

— Hän kutsui itseään Mary Smithiksi. — Missä te hänet tapasitte?

— Fairviewissä.

— Fairviewissäko! huudahti mies.

— Niin, sanoi Samuel. Lockmanin perheen talossa.

— Jossa Albert Lockman nykyään asuu?

— Niin.

— Kuinka hän sinne joutui?

— Hän oli Lockmanin… ystävätär. Hän oli siellä päivällisellä.

— Mitä sanotte! huudahti mies. Miten sen tiedätte?

— Olen siellä työssä, vastasi Samuel.

— Ja kuinka joutui hän menemään hotelliin?

— Master Albert ajoi hänet ulos, sanoi Samuel. Oli rajuilma ja satoi niin voimakkaasti, että autoin häntä ja vein hänet hotelliin.

— Oh! mitä sanottekaan! huudahti Samuelin vankilatoveri kysyen sitten innokkaasti: Puhuitteko tästä ylikonstaapelille?

— En, sanoi nuorukainen, hän ei minulta mitään kysynyt.

Mies hyökkäsi ristikolla varustetun oven luo kolkuttaen siihen voimakkaasti.

— Mitä nyt? murahti käytävässä oleva poliisimies.

— Tulkaas tänne — kiiruhtakaa! huusi mies kuiskaten ristikon lävitse:

— Pyytäkää ukkoa pistäytymään hetkeksi tänne!

— Miksi? kysyi poliisimies.

— Kuulkaa rakas O'Brien, te tiedätte, että Charlie Swift ei ole narri, ja te voitte uskoa minua, että tällä pojalla, jonka olette tänne pistäneet, on hampaankolossa jotakin, jonka ukon täytyy heti saada tietää.

Ylikonstaapeli tuli.

— Sanokaas, sanoi Charlie, oletteko tehneet tälle pojalle minkäänlaisia kyselyjä?

— En, sanoi ylikonstaapeli. Odotan komisariota.

— No, tiedättekö sitten, että tyttö tuli Albert Lockmanin talosta?

— En, en tosiaankaan tiedä!

— Hän sanoo, että tyttö oli päivällisellä Lockmanin luona ja että tämä ajoi hänet ulos. Poika sanoo olevansa työssä Lockmanilla.

— Oh, saakeli! huudahti ylikonstaapeli, ja poika vietiin eri huoneeseen.

Pari minuuttia myöhemmin saapui komisarius. Hänen nimensä oli M'Cullagh, ja oli hän pitkä ja paksu, punertavakasvoinen ja pystypartainen. Hän meni Samuelin hio ikäänkuin aikoisi häntä lyödä.

— Mitä rosvojuttuja te meille uskottelette! rähisi hän.

— Minä… minä… änkytti Samuel pelästyneenä.

— Te tahdotte uskotella, että tyttö tuli Lockmanin talosta? kivahti komisarius.

— Niin, sir.

— Ja luulette minun sitä uskovan?

— Se on totta, sir!

— Luuletteko tosiaan tuolla tavalla voivanne pettää minua? sanoi komisarius.

— Mutta se on totta, sir! selitti Samuel taas.

— Sanotteko, että hän oli siellä päivällisellä?

— Niin, sir!

— Älkää nyt viitsikö puhua tyhmyyksiä, poika!

— Hän oli siellä, sir!

— Mihin te näillä jutuilla oikein tahdotte päästä?

Komisariuksen tapana näkyi olevan epäillä Samuelin jokaista ilmoitusta ja uudistaa tämä epäilyksensä kolme kertaa aina kovemmalla äänellä ja julmemman näköisenä. Jos poika loppuun asti pysyi väitteissään, uskoi hän, että poika puhui totta. Tällaisella perinpohjaisella tavalla jatkettiin kuulustelua loppuun asti ja Samuel vietiin takaisin vankikoppiin.

— Pysyittekö kertomuksessanne? kysyi hänen koppitoverinsa.

— Luonnollisesti, vastasi Samuel.

— No, jos se on totta, niin pian tulee jotakin tapahtumaan.

Ja niin tapahtuikin. Noin tunnin kuluttua tuli ylikonstaapeli taas sisälle. Hän otti molemmat vangit erilleen.

— Sanokaas minulle, nuori mies, sanoi hän puoliääneen Samuelille, onko teillä mitään nuorta Lockmania vastaan?

— Ei, vastasi Samuel. Kuinka minulla olisi?

— Jos laskemme teidät ulos, niin tahdotteko vaijeta tästä asiasta?

— Kyllä, vastasi Samuel, jos niin haluatte.

— Hyvä, sanoi ylikonstaapeli. Ja te, Charlie — te tiedätte, että teidän asianne nyt ovat hullusti.

— Minä tiedän.

— Voitte odottaa kymmentä vuotta, ymmärrättekö?

— Uskon sen.

— Hyvä on. Silloin ymmärrätte myöskin, että olette päässyt helpolla hinnalla.

— Ymmärrän kyllä, sanoi Charlie.

— Te valmistaudutte livistämään kaupungista ja pidätte sitten suunne kiinni.

— Lupaan sen.

— Erinomaista. Tässä on teidän omat työkalunne — laittakaa nyt niin, että olette ennen päivänsarastusta selvinnyt rautaristikoista. Ja tässä on viisikymmentä dollaria. Te otatte tämän nuoren miehen mukaanne New-Yorkiin, jossa te eroatte. Ymmärrättekö?

— Ymmärrän, vastasi Charlie.

— Hyvä on, sanoi ylikonstaapeli. Ja muistakaa, ettette toimita meille mitään yllätyksiä.

— Ymmärrän! sanoi Charlie viheltäen.

Enempää odottelematta valitsi hän pussistaan sahan ja alkoi työskennellä ikkunan rautaristikkojen kanssa. Ylikonstaapeli lähti tiehensä, ja Samuel laskeutui lattialle istumaan.

Noin puolen tunnin ajan työskenteli Charlie sanaakaan sanomatta. Sitten tarttui hän ristikkoon ja onnistui kiskomaan poikki erään rautatangoista. Uusi nykäys, ja vielä yksi tanko antoi perään, jonka jälkeen hän pisti työkalut taskuunsa.

— Tulkaa nyt, kehoitti hän.

Hän laahautui aukon lävitse ja laskeutui maahan. Samuel seurasi esimerkkiä.

— Tätä tietä, kuiskasi mies, ja he kiiruhtivat erästä kujaa pitkin joutuen pimeälle kadulle. Hetkisen kulkivat he äänetönnä, kunnes Charlie astui erään portin luo, otti avaimen taskustaan ja avasi sen. He astuivat pari porrasta ylös ja tulivat näin erääseen pihan puolella olevaan huoneeseen. Charlie sytytti kaasun, riisui takin päältään ja heitti sen sängylle.

— Olkaa nyt kuin kotonanne, kehoitti hän.

— Onko tämä teidän huoneenne? kysyi Samuel.

— On. Eivätkä nuuskijat ole tästä päässeet selville.

— Mutta minä luulin teidän jättävän kaupungin, sanoi Samuel.

— Hm! sanoi Charlie nauraen. Sinä olet aina niin kovin lapsellinen, poika!

— Ettekö aijokaan lähteä pois? huudahti Samuel.

— Mitä! Mennäkö tieheni, kun olen saanut lupatodistuksen työskentelyyn koko kaupungissa!

Samuel katseli häntä ihmeissään.

— Luuletteko, ettei teitä oteta kiinni?

— Ei, luulen, ettei mistään muusta kuin murhasta.

— Mutta… mutta mitä te voisitte heille tehdä?

— Otaksutaanpa, että minä myisin tämän jutun jollekin lehdelle? Ei täällä Lockmanvillessä — vaan esim. New-York Howlerille.

— Ymmärrän! sanoi Samuel ollen vielä enemmän hämmästynyt.

Charlie istui nojautuen mukavasti tuolissaan ja alkoi täyttää piippuaan.

— Saakeli soikoon, poika. Milloinkaan ei minulle olisi voitu tehdä suurempaa palvelusta kuin pistämällä sinut samaan koppiin. Nyt minä otan kaikki mitä saan, ymmärrätkö?

— Kuinka te sellaista voitte? kysyi nuorukainen.

— Olen gopherman.

— Mikä se on?

— Sinun täytyy oppia meidän ammattiamme, sanoi Charlie nauraen. Se on sama kuin murtovaras.

Samuel katseli ihmetyksissään miestä. Hän oli pitkä ja hoikka, kasvonsa olivat kalpeat ja silmänsä tummat ja levottomat. Vahvasti ulkoneva nenä ja pitkä kaula antoivat hänelle omituisen, valppaan ulkonäön, joka Samuelin mielestä muistutti pelästynyttä peltopyytä.

— Sinä pelästyt? sanoi hän. No, en minä aina ole ollut gopherman.

— Mikä te sitten ennen olitte?

— Olin keksijä.

— Keksijäkö! huudahti Samuel.

— Niin. Oletko nähnyt lasinpuhalluskoneita täällä kaupungissa?

— En ole.

— Vai et? Minä olen keksinyt niistä kolme. Ja vanha Henry Lockman varasti ne minulta.

— Varastiko! huudahti Samuel ihmeissään.

— Niin, sanoi toinen. Eikö hän varastanut kaikkea, jonka kanssa joutui kosketuksiin?

— En sitä tiennyt, vastasi Samuel.

— Hän ei nähtävästi koskaan ollut joutunut kosketuksiin sinun kanssasi, sanoi Charlie nauraen. Sanoppa, mistä sinä oikein olet kotoisin. Kerroppas vähän itsestäsi.

Samuel alkoi kertoa juttuaan joutuen pian Pullovakuusyhtiön yhteydessä oleviin tapauksiin.

— Mitä sanotkaan! huudahti Charlie. Mutta muistaakseni sinä äsken sanoit, ettei ukko Lockman koskaan ole varastanut sinulta.

— Kyllä minä niin sanoin, vastasi Samuel.

— Mutta etkö ymmärrä, että hän silloin varasti sinulta ja omaisiltasi.

— Ei se ollut hänen vikansa. Osakkeiden arvo aleni, kun hän kuoli.

— Mutta kuinka niiden arvo hänen kuollessaan olisi alentunut, ellei hän olisi yleisölle valehdellut niitten arvoa suuremmaksi kuin se todellisuudessa oli.

Samuel ällistyi.

— Sitä en koskaan ole joutunut ajattelemaan, sanoi hän.

— Jatkappas sitten!

Samuel kertoi sitten, kuinka oli nähnyt nälkää, käynnistään professori Stewartin luona ja miten tämä oli hänelle sanonut, että hän kuului "soveltumattomiin". Charlie oli ottanut piipun suustaan ja katseli häntä.

— Ja uskoitko sinä kaikkia noita hullutuksia? kysyi Charlie ihmeissään.

— Uskoin, vastasi Samuel.

— Ja sinä koitit panna niitä toimeen! Sinä lähdit pois kuollaksesi nälkään.

— Mitä muuta minä olisin voinut tehdä? kysyi nuorukainen.

— Oh, sinä pelastajani! huudahti toinen. Voin vakuuttaa sinulle, että ennenkuin minä kuolisin nälkään, keksisin minä varmaan jonkin keinon.

— Jatkappas taas kertomustasi! kehoitti hän sitten hetken hiljaisuuden jälkeen, ja Samuel kertoi, miten hän oli pelastanut nuoren Lockmanin hengen ja mitä sitten oli tapahtunut.

— Hän oli niinmuodoin se täydellisyys, josta sinä olit uneksinut! huudahti toinen. Kylläpäs sinä oikean löysit. Hän on pahin lurjus, mitä voi ajatella, Samuel!

— Mutta enhän minä voinut sitä tietää, huomautti Samuel.

— Sinun pitäisi lukea sanomalehtiä. Tuon penikan kaikkia roistomaisuuksia on nyt parin vuoden ajan kerrottu Tenderloin-lehdessä. Hän ei ansaitse, että sinä hänen tähtensä panisit vaaraan pikkusormeasikaan, saatikka sitten henkeäsi.

— Ainoa vaikeus, mikä sinulla on, huomautti Charlie, on aivan yksinkertaisesti se, että sinä olet liian hyvä elämään: Siihen perustuu tuo loru, että sinä muka et ole sovelias. Katsellaanpa esim. ukko Lockmania. Missä olivat hänen soveliaat ominaisuutensa? Hän oli vanha, viekas susi. Minä olen syntynyt ja kasvanut tässä kaupungissa, ja minun isäni oli hänen koulutoverinsa. Hän alkoi varkautensa kavaltamalla sisariltaan heidän perintönsä. Sitten hankki hän jonkinlaisella petoksella itselleen lasitehtaan ja rupesi liikemieheksi. Hän oli pahin ahnehtija ja kokosi itselleen rahoja. Väitetään hänen pistäneen lasitehtaansa tuleen saadakseen vakuutussumman, mutta siitä asiasta en minä tiedä. Siinä kyllin, että hänestä petostensa kautta tuli monimiljonääri ja että hän pani koko Lockmanvillen tanssimaan pillinsä mukaan. Ja nyt hän on kuollut, ja koko hänen rikkautensa kuuluu master Albertille, joka koko elämässään ei ole tehnyt päivääkään kunniallista työtä eikä kelpaa edes työskentelemään konttoriapulaisena kymmenen dollarin viikkopalkalla. Ja tuollaisen edessä ryömit sinä tomussa antaen hänen sotkea sinut jalkoihinsa, ja mitä useampia piikkejä hänen kengissään on, sitä tyytyväisempi sinä olet! Niin, että nyt tiedät, kuinka sen asian kanssa oikein on.

Samuel oli ihmeissään kuunnellut. Minkä tietämättömyyden kuilun hän olikaan itsessään huomannut.

— Hänellä on näetkös rahaa, sanoi Charlie, ja hän aikoo pitää ne. Ja sitten meillä on poliisi, joka on valmis lyömään sinut rautoihin, jos sinä jollakin tavoin häntä vastustat. Sitä kutsutaan laiksi! Ja sitten palkkaa hän vanhan narrin lörpöttelemään joukon tyhmyyksiä, ettet sinä muka ole "soveltuva". Sitä, näetkös, kutsutaan yliopistoksi! Ymmärrätkö nyt?

— Kyllä, kuiskasi Samuel. Minä ymmärrän.

Charlie jatkoi puhettaan:

— Ainoa vika sinussa oli, että uskoit noita tyhmyyksiä! Siten sinä olit "soveltumaton". Ottakaamme heidän oma todistelutapansa. Otaksukaammepa, että sinä et olisi heittänyt taistelua vaan jatkanut sitä ja lopuksi voittanut. Silloin olisit sinä ollut yhtä hyvä kuin joku noista konnistakin, eikö totta? Ajatellaanpa esimerkiksi, että sinä olisit lyönyt tuota kanaljaa kalloon hiilihangolla ja lähtenyt tiehesi taskussasi hänen kellonsa ja lompakkonsa — silloin olisit sinä ollut varas tai, käyttääksemme hänen omia sanojaan, "soveltuvampi" kuin hän. Enkö ole oikeassa?

Samuel oli lujasti tarttunut tuolinsa selkänojaan ja istui tuijottaen eteensä.

— Sinä et koskaan ole joutunut ajattelemaan tätä asiaa, Sammy, ethän? Mutta minulle juuri on niin käynyt joku vuosi sitten. Minulta oli varastettu jok'ainoa sentti ja minä olin valmis heitettäväksi rikkaläjään. Mutta silloin ajattelin minä: ei, tätä poikaa ei niin vaan heitetä! Minä olin pelannut heidän peliään ja hävinnyt, mutta silloin keksin minä uuden pelin — oh, minä itse tein pelisäännöt, sen voit uskoa!

— Tarkoitatte varkautta! huudahti nuorukainen.

— Tarkoitan sotaa! vastasi Charley. Ja, kuten näet, elän minä vielä. En minä niin kovin korea ole, enkä minä herraslinnoissakaan asu, mutta minä en myöskään näe nälkää, vaan on minulla vähän vanhuuden varaltakin.

— Mutta tehän istuitte vankilassa!

— Luonnollisesti. Minä olen kaksi kertaa joutunut kiinni, mutta se ei minua ole tappanut, ja minä olen vankilassakin oppinut äärettömän paljon.

Syntyi lyhyt hiljaisuus. Sitten nousi Charlie Swift seisoalleen ja pudisti tuhkan piipustaan.

— Ah, niin, tekee mieli ruokaa, sanoi hän. Nuo yölliset seikkailut antavat myös hyvän ruokahalun.

Hän otti esille laatikon, jossa oli korppuja, juustoa ja hilloastia.

— Käy kiinni! kehoitti hän. Tuo punainen sotku on erinomaista, sanon minä. Paras tyttöni on sen keittänyt. Vankikopissa vaivasi minua kovasti pelko, että ne ryökäleet tämän löytäisivät.

Samuel oli liiaksi järkytetty voidakseen syödä. Mutta hän katseli uskollisesti, kun toverinsa ahtoi vatsansa täyteen korppuja ja juustoa.

— Mitä minun nyt pitää tekemän? sanoi Samuel puoliksi itsekseen.

— Sinä seuraat minua, vastasi Charlie. Minä opetan sinulle ammatin, jossa sinä tulet taitavaksi, ja siihen asti kuin olet oppinut, annan sinulle neljännen osan saaliista.

— Mitä! huudahti Samuel. Minäkö rupeaisin varkaaksi!

— Niin, sanoi toinen. Mitä muutakaan sinä voisit tehdä?

— En tiedä, vastasi nuorukainen.

— Onko sinulla rahoja?

— Vain muutamia senttejä. En vielä ollut saanut palkkaani.

— Ymmärrän. Ja aijot pyytää sitä master Albertilta?

— En! huudahti Samuel kiihkeästi. Sitä en koskaan tee!

— No, sitten sinä varmaankin menet taas hakemaan työtä? Tai ehkä sinulla on aikomus alkaa nuo nälkäsuunnitelmat uudelleen?

— Oh, älkää niistä puhuko! huudahti Samuel kiivaasti. Antakaas, minä vähän ajattelen.

— No, älä nyt ole mikään pässinpää! huudahti Charlie. Sinullahan on professorin oma todistus. Ja mailma on sinulle avoinna. Sinä voit täällä Lockmanvillessä ryhtyä mihin tahansa, ilman, että poliisi uskaltaa nostaa sormeaankaan sinua vastaan. Sinä olet narri, jos jätät niin mainion tilaisuuden käyttämättä.

— Mutta sehän on väärin! huomautti Samuel. Tiedättehän te Itsekin, että se on väärin.

— Hm! sanoi Charlie nauraen sulkien korppulaatikon ja nousten ylös. Nukuppa nyt asian päälle. Huomen aamuna on sinun nälkä.

— Se ei muuta asiaa! huudahti nuorukainen.

— Ehkä ei, sanoi Charlie lisäten naurahtaen. Mutta älä tule pyytämään minulta ruokaa. Se olisi armeliaisuuteen turvautumista, ja jos sinä todellakin olet "ei-soveltuva", niin en minä voi sekaantua luonnon tekoihin.

Koko seuraavan päivän istui Samuel Charlien huoneessa korput, juusto ja hilloastia silmiensä edessä ja miettien kysymystä. Hän ymmärsi, mitä ruuan jakaminen tiesi, ja Charliekin ymmärsi, ja kun hän piti varmana, että Samuel ei voisi olla suostumatta ehtoon, jätti hän ruuan esille, jotta sen haju pääsisi pojan nenään.

Luonnollisesti olisi Samuel voinut mennä ostamaan itselleen vähän ruokaa niillä senteillä, jotka hänellä oli taskussaan. Mutta sillä olisi ratkaisu ainoastaan siirretty, joten se ei kannattanut.

Ja asian teki kymmentä kertaa pahemmaksi se seikka, että Samuel oli Stedmanille velkaa, sillä hän oli elänyt vastaisen palkan varassa.

Itse asiassa ei Samuelia kiusannut niinpaljoa nälkä kuin puhtaat järkisyyt. Sillä niinkuin tiedämme, oli Samuel henkilö, joka otti periaatteensa vakavalta kannalta; ja Charlien väitteisiin hän ei voinut keksiä vastausta. Lukija varmaankin löytää monta vastausta, mutta Samuel kiusasi aivojaan turhaan. Jos, kuten oppinut professori oli sanonut, elämä on olemisen taistelua ja ne, jotka ovat saaneet rahakukkaronsa paisumaan, ovat voittajia; jos edelleen heillä ei ole mitään muuta tekemistä työttömien kanssa kuin antaa heidän kuolla nälkään tai heittää heidät vankeuteen, niin täytyy toiselta puolen työttömillä olla oikeus huolehtia omasta olemassaolostaan.

Niin meni aamiaisaika, päivällisaika ja tuli illallisen aika. Charlie otti jälleen esille ruokatavaransa, kumartui yli pöydän ja kuiskasi:

— Koetappas kerran, miltä maistuu. Samuel puristi kätensä nyrkkiin ja vastasi:

— Olkoon menneeksi, minä koetan!

Hän alkoi syödä. Mutta keskellä ruoka-aikaa taukosi hän, työnsi pois luotaan korpun ja sanoi mielenliikutuksen vallassa:

— Oi, jumalani, minä olen lupautunut varkaaksi!

Toinen katseli häntä ihmeissään.

— Et suinkaan sinä aijo perääntyä? kysyi hän.

— En, vastasi Samuel, minä en peräänny! Tuntuu vain niin omituiselta.

XIV. Lapsi ja murtovaras.

Kun ateria oli lopussa, otti Charlie Swift esille lyijykynän ja paperia.

— Nyt työhön! sanoi hän.

Samuel veti tuolinsa lähemmäksi, ja toinen piirusti paperille neliön.

— Katsos, tässä on se talo, jota olen tutkinut. Se on kulmatalo — nämä ovat katuja, ja tämä on aita. Tässä on takaovi, jonka luulen voivani avata. Tässä on ovi ja myöskin tuolla takaseinässä. Paina tämä mieleesi!

— Teen sen, sanoi nuorukainen.

— Jos menet sisälle, on tässä eteishuone. Portaat ovat tässä. Minä haluan perheen pöytähopeita, ja niitä säilytetään kerrosta ylempänä. Siitä asiasta minä itse pidän huolen. Ainoa vaikeus on, että tässä kirjastohuoneen yläpuolella on erään henkilön makuuhuone. En tiedä, kenen se on. Mutta minä jään saliin, ja jos joku makuuhuoneessa liikkuu, niin kiiruhdat sinä portaita ylös ja vihellät. Silloin tulen minä.

— Ja mitä sitten?

— Tämä on seuraava kerros, sanoi Charlie piirustaen uuden nelikulmion. Tässä ovat palvelusväen portaat, ja me voimme palata tähän takaportille, jonka minä jätän avoimeksi, ennenkuin alamme työskennellä. Jos sinä kuulet minun viheltävän ylhäällä, niin täytyy sinun mennä ulos samaa tietä kuin tulimme sisälle. Jos asukkaat toimeenpanevat hälyytyksen, niin saa kumpikin pitää itse itsestään huolen.

— Ymmärrän, sanoi Samuel puristaen kätensä nyrkkiin, jotta ei näkyisi, kuinka hän vapisi.

Charlie otti esille työaseensa ja huomasi, että poliisi ei ollut niistä mitään pidättänyt itselleen. Sitten otti hän piirongin laatikosta revolverinsa, tarkasteli sitä ja pisti sitten taskuunsa.

— Ottivat minun paraan revolverini, niin ettei minulla ole sinulle lainata.

— Minä… minä en olisi huolinutkaan, änkytti Samuel peloissaan.

— Opit vielä ottamaankin, sanoi murtovaras hymyillen.

Sitten hän jälleen istahti ja teki paperille ylimalkaisen piirustuksen Lockmanvillen kaduista, jotta Samuel osaisi takaisin kotiin, jos juttu päättyisi huonosti.

— Meidän ei tarvitse asettaa itseämme vaaroille alttiiksi, sanoi hän. Mutta muista, että jos minut saadaan kiinni, niin en mainitse nimeäsi, se pitää sinunkin luvata.

— Lupaan, sanoi Samuel.

— Me seisomme ja kaadumme yhdessä! sanoi Charlie juhlallisesti, ja Samuel kertasi sanat.

— Miten olette päässeet noin hyvin selville talosta? kysyi hän hetken kuluttua.

— Oh, minähän olen asunut Lockmanvillessä ja pitänyt silmäni avoimina. Työskentelin muutamia kuukausia erään lasimestarin apulaisena ja tein silloin muistiinpanoja.

— Mutta eikö poliisi tunne teitä?

— Kyllä se tuntee, mutta minä katoan aina teon tehtyäni. Ja kun tulen takaisin, olen valepuvussa. Kerran annoin parran kasvaa ja työskentelin sitten päivisin lasitehtaassa ja toimitin omia asioitani öisin. Toisen kerran taas asuin täällä naisena.

— Naisenako! huudahti poika ihmeissään.

— Siinä näet, sanoi Charlie nauraen, että on useampi kuin yksi tapa todistaa kykenevänsä elämään.

Ja hän jatkoi samaan suuntaan kertoen joitakin seikkailujaan tarkoituksella koristaa romanttisella loisteella murtovarkaan ammatin. Samuel kuunteli henkeään pidättäen.

— Parasta on hiukan nukahtaa, sanoi Charlie hetken kuluttua. Me lähdemme kello yhden ajoissa.

Hän heittäytyi pitkäkseen sänkyynsä Samuelin jäädessä istumaan tuolille ja miettimään tehtäväänsä. Sinä yönä ei Samuel hituistakaan nukkunut.

Hänen luja päätöksensä oli olla perääntymättä. Mutta hän ei tulisi ottamaan vastaan osaansa saaliista, vaan ainoastaan senverran, kuin tarvittiin velan maksamiseksi mrs Stedmanille. Eikä hän enään koskaan rupeaisi murtovarkaaksi!

Kello yhdeltä herätti hän toverinsa, ja he lähtivät autioille kaduille. He kulkivat yli sillan rikkaampaan kaupunginosaan. Eräässä kadunkulmassa Charlie pysähtyi.

— Tässä se on, sanoi Charlie viitaten suurta, puutarhan keskessä olevaa taloa.

He katselivat ympärilleen. Tie oli vapaa, ja he kiiruhtivat ovelle, joka oli merkitty piirustuksessa. Samuel hiipi oviaukkoon toisen työskennellessä lukon kanssa. Samuelin polvet vapisivat, niin että hän voi tuskin pysyä pystyssä.

Ovi avautui ilman vähintäkään melua, jonka jälkeen he hiipivät sisälle. He kuuntelivat; huoneessa vallitsi kuolonhiljaisuus. Sitten valaisi Charlie huonetta lyhdyllään, ja Samuelin silmissä vilahteli nopeasti muutamia piirteitä hienosti sisustetusta huoneesta. Sitä ei tietenkään voinut verrata Fairviewiin, mutta se oli hienompi kuin Stewartin koti. Siellä oli kirjastohuone, jossa suuret nahkapäällyksiset nojatuolit, ja ruokasali, jossa peilit ja tahkotut lasit heijastivat kaukaisen lyhdyn valon.

— Tuossa on sinun ovesi, kuiskasi Charlie. Sinä voit seistä näitten oviverhojen takana.

Samuel astui paikalleen; lyhdynvalo katosi, hänen toverinsa meni seuraavaan kerrokseen. Useat kerrat kuuli Samuel portaitten narisevan, ja sydän pyrki hänen kurkkuunsa; mutta sitten taukosivat äänet, ja kaikki oli hiljaista.

Minuutit kuluivat hitaasti, jokainen niistä tuntui ikuisuudelta. Samuel seisoi kuin kiinninaulattuna ja tuijotti pimeään niitten ajatusten lamauttamana, joita näkymätön ovi ja mahdollisesti sen sisäpuolella nukkuva ihminen synnyttivät. Aivan varmasti oli tämä kauhea tapa ansaita leipänsä. Parempi sittenkin olisi menehtyä nälkään, kuin elää ja kärsiä näin kauheita koettelemuksia! Samuel oli melkein mieletönnä pelosta, hän vapisi, häntä puistatti hirvittävästi. Kunniallisen asian puolesta olisi hän uhmannut mitä vaaroja tahansa, mutta tämä oli väärin, hän tiesi, että tämä oli väärin! Ja senvuoksi menetti hän kaiken varmuutensa.

— Mitähän olikaan tekeillä? Minkähän vuoksi viipyi Charlie niin kauvan? Varmaan olisi hän jo ehtinyt tutkia koko talon. Olikohan hän mahtanut mennä ulos toista tietä, olisiko päättänyt lähteä pois kaupungista ja jättää Samuelin satimeen?

Mutta taas kuului portaissa hiljaista narinaa. Tuliko hän takaisin! Tai tuleeko sieltä mahdollisesti joku muu? Samuel ei uskaltanut kuiskata, kauhuissaan hän odotti ja kuuli äänen lähenevän. Oli kuin jokin ilettävä matelija olisi pimeässä hiipinyt hänen kimppuunsa.

Ääni kuului nyt viereisestä huoneesta. Miksi ei Charlie puhunut mitään? Mitä oli hänelle tapahtunut? Mitä…

Kuului yhtäkkiä hiljainen napsahdus, ja huone lensi samassa tuokiossa häikäisevän kirkkaaksi. Samuel säpsähti. Joku seisoi hänen edessään! Hän oli joutunut kiinni.

Hetkisen kesti tämä kuoleman kauhu. Sitten huomasi hän, että hänen edessään seisoi pieni tyttö!

Tyttö katseli häntä, hän tyttöä. Tyttö oli korkeintaan kymmenvuotias. Hänellä oli päällään pitseillä koristettu yöpuku. Hiuksensa olivat loistavan kullankeltaiset, ja kätensä piteli vielä sähkönappulaa.

Minuuttiin aikaan ei kumpikaan liikahtanut. Sitten kuuli Samuel äänen kuiskaavan:

— Oletteko varas?

Samuel ei voinut puhua, mutta hän nyökäytti myöntävästi. Sitten kuului taas lapsen ääni:

— Oh, miten hauskaa!

— Miten hauskaa! huudahti hän uudelleen kirkkaalla ja rakastettavalla äänellä. Olin pyytänyt sitä jumalalta, mutta en enään toivonut, että hän kuulisi minua.

Samuel onnistui saamaan takaisin senverran puhekykyään, että voi änkyttää:

— Kuinka niin?

— Niin, niin, äiti luki minulle erään kertomuksen, vastasi lapsi. Siinä puhuttiin pienestä tytöstä, joka kohtasi varkaan, ja siitä alkaen olen minä koko ajan odottanut, että jokin tulisi.

Syntyi lyhyt hiljaisuus.

— Mutta oletteko te todellinen, oikea varas? kuiskasi tyttö.

— Luu… luulen niin, vastasi Samuel.

— Te näytätte niin nuorelta. Samuel viivytti vastaustaan.

— Olen vain alottelija, sanoi hän. Tämä on todellakin vasta ensi kerta, kun olen mukana.

— Oh! sanoi tyttö, ja hänen äänessään välähti pettymys. Mutta sanokaa, ettekö te kuitenkin kelpaa!

— Kelpaa — mihin sitten? vastasi nuorukainen ymmärtämättä sanaakaan.

— Teidän täytyy sallia minun parantaa teidät, huudahti lapsi. Tuo pieni tyttö teki juuri niin. Sanokaa, tahdotteko?

— No, kylläkai, sopersi Samuel. Myöskin mi… minun tarkoitukseni on ollut parantaa ihmisiä.

Samuel luuli nyt yläpuolella olevasta huoneesta kuulevansa ääntä. Ja hetken kuluttua näkyi vilaus Charlien kasvoista, kun tämä ihmeissään katseli häntä.

— Mitä te katsotte? kysyi tyttö Samuelilta.

— Minusta näytti… se on… minulla on eräs seuralainen, sopersi Samuel unohtaen juhlallisen lupauksensa.

— Oh, kaksi varasta! huudahti tyttö ihastuksissaan. Saanko parantaa hänetkin?

— Olisi ehkä parasta alkaa minusta, sanoi Samuel.

— Luuletteko hänen lähtevän matkaansa?

— Luulen, että hän jo on lähtenyt.

— Mutta te — ettehän te vielä lähde? kysyi tyttö hätäisesti. Tehän jäätte juttelemaan minun kanssani?

— Jos niin haluatte, sanoi Samuel voiden työläästi saada sanoja esille.

— Ette suinkaan pelkää minua? kysyi tyttö.

— En teitä, sanoi Samuel. Mutta jos joku muu heräisi.

— Sitä ei teidän tarvitse pelätä. Äiti ja isoäiti lukitsevat huoneensa yöksi, ja isä on poissa.

— Kuka tuolla nukkuu? kysyi Samuel osoittaen ovea, jota oli vartioinut.

— Se on isän huone, vastasi tyttö, ja Samuel veti helpotuksen huokauksen.

— Tulkaa, sanoi pikku tyttö istuutuen suurelle nahkapäällyksiselle nojatuolille ja kertokaa, miten teistä tuli varas.

— Minulla ei ollut rahaa, sanoi Samuel, eikä työtäkään.

— Oi, oi! huudahti lapsi lisäten sitten: Mitä työtä te teette?

— Olen koko elämäni oleskellut maatalossa, vastasi Samuel. Isäni kuoli ja minä päätin lähteä kaupunkiin koettamaan siellä onneani. Minulta varastettiin kaikki rahani, eikä minulla ollut täällä sukulaisia eikä ystäviä, enkä saanut mitään työtäkään. Olin kuolemaisillani nälkään.

— Oh, miten kauheaa! huudahti tyttö. Miksi ette tulleet isän luo?

— Isännekö luo? sanoi Samuel. Minä en tahdo kerjätä…

— Ei se olisi ollut kerjäämistä. Hän olisi ollut iloinen voidessaan auttaa teitä.

— Mi… minä en ole häntä tuntenut, sanoi Samuel. Minkätähden olisi hän…?

— Hän auttaa kaikkia, sanoi lapsi. Se on hänen ammattinsa.

— Mitä te tarkoitatte?

— Ettekö tiedä, kuka minun isäni on? kysyi lapsi ihmeissään.

— En tiedä, vastasi Samuel.

— Isäni on tohtori Vince, sanoi tyttö katsellen häntä silmät suurina. Ettekö te koskaan ole kuulleet hänestä puhuttavan!

— En koskaan! sanoi Samuel.

— Hän on pappi, selitti pikku tyttö.

— Pappi! huudahti Samuel hämmästyneenä, ikäänkuin hänestä olisi tuntunut tavallista suuremmalta rikokselta varastaa papilta.

— Ja hän on kiltti ja hyvä! jatkoi lapsi. Hän pitää kaikista ihmisistä ja koettaa auttaa heitä. Jos tekin olisitte tulleet hänen luokseen ja kertoneet hänelle pulastanne, niin olisi hän auttanut teitä saamaan jotakin työtä.

— Lockmanvillessä on hirvittävän monta ihmistä ilman työtä, sanoi Samuel vakavasti.

— Niin, mutta ne eivät tule isän luo! sanoi lapsi. Teidän täytyy tulla ja antaa hänen teitä auttaa. Lupaatteko sen?

— Mutta kuinka minä voin tulla? Olenhan minä koittanut varastaa häneltä!

— Ei tee mitään. Te ette tunne isääni. Jos te puhuisitte hänelle, että olette tehneet väärin, ja katuisitte — tehän kadutte, eikö niin?

— Minä kadun kovasti.

— No, jos tästä puhuisitte hänelle, niin antaisi hän teille anteeksi — hän tekisi kaikkensa teidän hyväksenne, tiedän sen. Jos hän saisi tietää, että minä olen ollut auttamassa teidän parantamistanne, tulisi hän niin iloiseksi! Olenhan minä vähän auttanut, sanokaapa, enkö olekin!

— Olette, sanoi Samuel, kyllä te olette auttanut.

— Mutta te ette olleetkaan kovin vaikea parannettava, sanoi lapsi arkaillen. Sen pienen tytön siinä kertomuksessa täytyi puhua paljon enemmän. Oletteko varma, että teistä nyt tulee kiltti?

Samuel ei voinut välttyä hymyilemästä.

— Kyllä, aivan varmasti tahdon koettaa, vakuutti Samuel.

— Teidän vanhempanne ovat kyllä opettaneet teitä olemaan kiltti, huomautti tyttö. Enkä minäkään usko teidän olleen niin kovin pahan. On kai kauheaa nähdä nälkää.

— On todellakin, sanoi poika vakuuttavasti.

— Minä en koskaan ennen ole tuntenut ketään nälkää näkevää. Jos sellaista tapahtuisi ihmisille usein, niin kyllä olisi useampia varkaita.

Syntyi hetken hiljaisuus.

— Mikä teidän nimenne on? kysyi sitten tyttö. Minun nimeni on Ethel. Ja nyt minä sanon, kuinka teidän täytyy tehdä. Isä on kotimatkalla. Hänen junansa saapuu aikaisin huomenaamuna. Tulkaa tänne aamiaisen jälkeen — toimitan, että isä odottaa teitä. Silloin voitte kertoa kaikki hänelle ja te pääsette enemmistä huolista. Sanokaa, tahdotteko.

— Ettekö luule hänen suuttuvan? kysyi Samuel.

— Ei, siitä olen varma.

— Eikä hän tule ilmiantamaan minua poliisille?

— Oh, kuinka voitte uskoa mitään sellaista? huudahti Ethel loukatun äänellä. Minun isänihän käy ihmisten luona vankiloissa ja koittaa heitä auttaa. Ei hän tule tekemään teille mitään pahaa, sen voin varmasti vakuuttaa.

— Hyvä, sanoi Samuel, minä tulen.

He erosivat. Samuel oli jälleen kadulla, jossa vapaa taivas hänen päänsä yläpuolella kevensi omaatuntoa. Hän ei enään ollut murtovaras!

XV. Tohtori Vincen luona.

Koko yön käveli Samuel kadulla, sillä hän oli vakaasti päättänyt täyttää tytölle antamansa lupauksen eikä hänellä ollut halua palata Charlie Swiftin luo kuulemaan hänen nuhteluaan ja pilkkaansa.

Aamulla jo kello kahdeksalta meni hän soittamaan tohtori Vincen ovikelloa. Ethel itse tuli avaamaan, ja nähdessä hänet loistivat tytön kasvot ilosta ja hän kääntyi huudahtamaan:

— Hän on täällä!

Eikä tyttö vielä siihenkään tyytynyt, vaan juoksi toiselle ovelle huutaen:

— Hän on tullut! Sanoinhan minä, että hän tulee!

Ruokasalin ovelle ilmestyi mies, joka suuntasi katseensa Samueliin.

— Täällä hän on, isä! huudahti Ethel rajattoman ihastuksen valtaamana. Tässä on minun varkaani!

Tohtori Vince tuli lähemmäksi. Hän oli voimakasrakenteinen, kasvonsa olivat kukoistavat ja partansa tuuhea.

— Hyvää huomenta! tervehti hän.

— Hyvää huomenta, sir, sanoi Samuel.

— Oletko sinä tosiaankin se nuori mies, joka yöllä oli täällä?

— Olen, sanoi Samuel. Kunnianarvoisa tohtori aivan hämmästyi.

— Tämä on varsin tavatonta! huudahti hän. Etkö halua astua sisään?

He astuivat kirjastohuoneeseen.

— Ette saa luulla, sir, että olen tullut kerjäämään. Teidän pikku tyttönne pyysi minua…

— Älkäämme siitä puhuko, sanoi tohtori. Jos se, mitä olet Ethelille kertonut, todellakin on totta, olisi minun suuri iloni tehdä kaiken voitavani sinun hyväksesi, poikaseni.

— Kiitän teitä, sir, vastasi Samuel.

— Sinä siis todellakin murtauduit viime yönä talooni! huudahti tohtori. No, niin! Ja tämä on ensi kerta elämässäsi?

— Ensi kerta, vakuutti nuorukainen.

— Mutta kuinka jouduit sellaista tekemään?

— Minun mukanani oli toinen — ymmärrätte minun mieluimmin haluavan olla hänestä puhumatta.

— Ymmärrän, sanoi tohtori. Hän viekotteli sinut?

— Niin, sir.

— Etkä sinä koskaan ennen ole tehnyt mitään kunniatonta tekoa?

— En, sir.

— Et koskaan tehnyt edes tavallista varkautta?

— En! huudahti Samuel loukkaantuneena. Tohtori Vince huomasi äänen muutoksen.

— Mutta minkätähden astuit sinä nyt rikoksen poluille? kysyi hän.

— Olin vakuutettu sen oikeudellisuudesta, vastasi Samuel.

— Kuinka se olisi voinut olla oikein? Eikö sinua koskaan ole opetettu, että on väärin varastaa?

— On, sir, vastasi nuorukainen. Mutta tämä asia ei olekaan niin yksinkertainen, kuin miltä se voi näyttää. Olen tavannut professori Stewartin…

— Professori Stewartin!

— Niin, sir, yliopiston professorin.

— Mutta mitä tekemistä hänellä oli tämän asian kanssa?

— Niin, sir, hän sanoi minulle, että ainoastaan ne, joilla on paraat edellytykset "parhaiten soveltuvat", sanoi hän — saavat jäädä eloon, ja että minun täytyy kuolla nälkään siksi, että minä olen eräs epäonnistuneista. Ja sitten, nähkääs, sir, opin minä tuntemaan master Albertin…

— Master Albertin?

— Niin, Albert Lockmanin, sir. Ja professori oli sanonut, että hän oli eräs, joka soveltuu, ja minä näin hänen juovan itsensä juovuksiin ja tekevän muuta hyvin syntistä, ja silloin arvelin minä, ettei ollut oikein, että minä näkisin nälkää. Ja sitten opin minä tuntemaan Char… — tarkoitan — erään miehen, joka tarjoutui opettamaan minulle, miten tullaan murtovarkaaksi.

Tohtori Vince kuunteli ihmeissään.

— Poika, sanoi hän, lasketko leikkiä minun kanssani?

— Leikkiäkö! huudahti Samuel hämmästyneenä.

Tohtori hengähti ja jatkoi taas kuulusteluaan. Hän palasi alkuun ja antoi Samuelin kertoa koko elämäkertansa. Mutta kun tultiin keskusteluun professori Stewartin luona, ei tohtori enään voinut pidättäytyä.

— Samuel, huudahti hän, se on kauheinta, mitä eläissäni olen kuullut!

— Miten niin, sir?

— Sinä olet pelastunut, pelastunut kaitselmuksen avulla, niin uskon minä vahvasti ja vakavasti. Mutta sinä olit aivan kallistumassa elämään, joka on täynnä syntiä ja häpeää, ja niin oli sinun käydä siksi, että meidän yliopistonprofessoriemme annetaan levittää tällaisia pakanallisia ja jumalattomia oppeja, joita he kutsuvat tieteeksi. Sellaista on nykyaikainen sivistys!

Tohtori oli noussut seisomaan ja alkoi mielenliikutuksessaan kävellä edestakaisin huoneessa.

— Olen aina ollut sitä mieltä, että tuollaiset opit tulevat johtamaan kaiken moraalin perikatoon. Ja tässä on todistus! Nuorukainen, joka tähän asti on viettänyt kunniallista elämää, viekoitellaan rikokseen, joka on suoranainen seuraus Herbert Spencerin opeista!

Samuel kuunteli ihmeissään.

— Ei siis olekaan totta, mitä Herbert Spencer sanoo! huudahti hän.

— Aivan niin! huudahti tohtori. Etkö sinä siis tiedä, ettei se ole totta? Eikö sinua ole opetettu lukemaan raamattua? Ja oletko sinä raamatusta lukenut mitään olemassaolon taistelusta? Onko raamattu opettanut sinua, että sinun ainoa velvollisuutesi on taistella muita ihmisiä vastaan omien itsekkäitten tarkoitusperiesi puolesta? Eikö se pikemmin ole selittänyt sinulle, ettei sinun ollenkaan pidä huolehtia omasta hyvinvoinnistasi, vaan taistella toisten puolesta ja mieluimmin kärsiä kuin tehdä väärin? Sanoppa minulle, Samuel, mitä isäsi olisi sanonut, jos hän viime yönä olisi nähnyt sinut — oman rakkaan poikansa, jota hän oli kasvattanut kristillisten oppiemme mukaan?

— Oi, sir! huudahti Samuel, jonka sydämmeen puhe oli koskenut.

— Rakas poikani, sanoi tohtori Vince, pyrkimyksenämme tässä mailmassa ei saa olla, että pysyisimme elossa, vaan että hyve jäisi eloon. Sen puolesta pitää meidän elää ja kuoliakin, jos niin tarvitaan. Meidän pitää rakastaa ja palvella toinen toisiamme, meidän täytyy olla nöyriä ja kärsivällisiä, meidän täytyy arvelematta uhrautua. "Parhaiten soveltuvien yksilöitten säilyminen!" Rakas Samuel, koko ajatus on jumaluuden kieltämistä — mitä olemme me, että meitä voidaan kutsua parhaiten soveltuviksi elämään? Tällainen haaveksiminen on samaa kuin antaa vallan kaikille ihmissydämmen alhaisille ominaisuuksille: ahneudelle, kateudelle ja vihalle! Sellaiset opit ovat syynä meidän aikamme synnillisyyteen ja aineellisuuteen — rikoksiin, murhiin ja sotiin! Poikani, oletko missään kohdassa raamattua lukenut että Jesus olisi kuljeskellut miettien saisiko säilyttää henkensä, ja että hän olisi varastanut muilta senvuoksi, että ne olivat vähemmän soveliaita kuin hän jäämään eloon? Ajatteleppa vaan, miten sinun olisi käynyt, jos sinut yöllä olisi kutsuttu hänen luokseen.

Samuel häpesi, niin ettei enään voinut kestää jatkettavan.

— Oh, lopettakaa, lopettakaa, sir! huudahti hän piilottaen kasvonsa käsiinsä. Ymmärrän kaiken! Olen ollut hyvin syntinen!

— Niin, sinä olet ollut hyvin syntinen. Samuelin silmät kyyneltyivät.

— En ymmärrä, miten sellaiseen voin suostuakaan, sir, kuiskasi hän. Olen ollut sokea, olen ollut kadotettu! Olen eksyksissä ollut lammas!

Mielenliikutus valtasi hänet niin voimakkaasti, että hän puhkesi hillittömään itkuun.

— En voi uskoa itsestäni sellaista, huudahti hän tuon tuostakin. Minä olen ollut poissa järjiltäni!

Tohtori katseli hetken aikaa häntä tarkkaan.

— Ehkei se ollut yksin sinun syysi, sanoi hän sitten lempeämmin. Sinut on viekoiteltu…

— Ei, ei! huudahti poika. Kurja minä olen, sen minä huomaan, minun täytyy olla kurja! En koskaan olisi antanut viekotella itseäni, ellen olisi ollut kelvoton! Minä lankesin jo ensimmäiseen kiusaukseen, kun varastin itselleni ilmaisen matkan junassa. Ja kaikki muu on seurannut tätä — pitkä jono huonoja tekoja!

— Olkaamme iloisia siitä, ettei se ole pitempi, sanoi tohtori Vince ja että olet päässyt sen loppuun.

— Mutta olenko minä päässyt? huudahti nuorukainen kiihkeästi.

— Etkö olisi? Ethän sinä enään tule antamaan tuollaisten väärien oppien johtaa itseäsi!

— En, sir! Mutta muistakaa, mitä minä olen tehnyt! Luulen, että minut heitetään vankeuteen, ties kuinka pitkäksi ajaksi.

— Tarkoitatko sitä yöllistä? kysyi tohtori. Mutta siitä asiasta ei kukaan tule saamaan tietoa. Voit alottaa uuden ja hurskaan elämän.

— Oi, niin! huudahti Samuel, mutta tämän teon muisto tulee ikuisesti minua seuraamaan — en voi milloinkaan antaa itselleni anteeksi!

— Me olemme hyvin onnellisia, sanoi tohtori juhlallisella vakavuudella, jos meillä on elämämme varrelta vain muutamia asioita, joita me emme voi unohtaa emmekä antaa anteeksi itsellemme.

Kunnianarvoisa tohtori oli odottanut pitkäaikaista taistelua rikoksellisen kääntämisessä. Mutta sensijaan huomasikin hän tarvitsevansa koko voimansa nuoren miehen lohduttamiseksi ja todistellakseen hänelle; ettei hän toivottomasti ollut vajonnut synnin liejuun. Kun Samuel lopuksi oli saatu vakuutetuksi, että hän ehkä voisi alottaa uutta elämää, tahtoi hän ehdottomasti palata takaisin sille asteelle, jossa oli aikaisemmin ollut ja jälleen antautua taisteluun nälän kanssa.

— Minun täytyy todistaa, että voin voittaa, sanoi hän. Olen kerran langennut kiusaukseen, nyt täytyy minun uhmata sitä.

— Mutta, Samuel, huomautti tohtori, kenenkään ihmisen velvollisuus ei ole kuolla nälkään. Sinun täytyy antaa minun auttaa itseäsi ja koittaa löytää sinulle jotakin hyödyllistä työtä. On kyllä ihmisiä, joista tulee sinulle ystäviä.

— Älkää luulko minua epäkiitolliseksi, huudahti nuorukainen, mutta minkätähden suosittaisi juuri minua? Nälkäänäkeviä on niin paljon ja juuri tässä kaupungissa. Mintätähden minun pitäisi tulla autetuksi, kun eivät hekään tule? Eikö se ole minun puoleltani itsekästä?

— Minä en näe siinä mitään pahaa, sanoi tohtori.

— Nähkääs, sir, sanoi Samuel, ettekö olekin sentähden niin avulias minua auttamaan, että minä olen ollut niin apeamielinen. Mutta onhan niin monta muuta, joita ei ole autettu, minä tunnen muutamia, jotka tarvitsisivat apua paljon kipeämmin kuin minä ja jotka myöskin ovat sen ansainneet.

— Minusta tuntuu, poikani, kuin sinä olisit liian ankara itsellesi — ja myöskin minulle. Minä en voi lieventää koko mailman hätää. Minä autan lähintä ympäristöäni niin kauvas, kuin minun voimani riittävät, enempää en voi tehdä. Sinua täytyy minun auttaa. Ja etkö huomaa, että minä haluan pitää sinua läheisyydessäni, niin että voin pitää huolta siitä, että sinun hyvin kävisi? Ja ehkäpä — kuka tietää? — voit sinä auttaa minua. "Eloa on runsaasti", kuten olet kuullut, "mutta elonleikkaajia on vähän". Minun kirkossani voit sinä monella tavoin olla apuna.

— Oh, sir! huudahti Samuel täynnä kiitollisuutta. Ja te tahdotte niin…?

— Minä tahdon niin aivan varmasti, sanoi tohtori Vince. Sinä olet löytänyt uuden valon, sinä tahdot alkaa uuden elämän. Jää tänne Lockmanvilleen. Koko mailmassa ei ole ainoatakaan paikkaa, jossa sinua paremmin tarvittaisiin.

Koko ajan oli pikku tyttö istunut äänetönnä ja kuunnellut keskustelua. Nyt nousi hän ylös, meni Samuelin luo ja laski kätensä Samuelin käteen.

— Oi, olkaa nyt kiltti ja jääkää! pyysi hän.

— Hyvä, minä jään, lupasi Samuel.

Sitten alkoivat he keskustella tulevaisuudesta ja mitä tohtori Vince voisi tehdä hänen hyväkseen. Hyvä tohtori oli enemmän huolissaan asiasta, kuin mitä tahtoi Samuelille näyttää.

— Minä kysyn mister Wygantilta, sanoi hän, ehkä hänellä on tehtaissaan sinulle paikka.

— Mr Wygantko? kysyi Samuel. Tarkoitatteko miss Gladyn isää?

— Häntä juuri. Tunnetteko te miss Gladyn?

— Olen tavannut hänet pari kertaa.

— He kuuluvat minun seurakuntaani, selitti tohtori.

— Samuel vavahti.

— Kuinka! huudahti hän. Silloin täytyy teidän… täytyy teidän olla Pyhän Matteuksen kirkkoherra.

— Niin olen, vastasi tohtori. Etkö sitä ennen tiennyt?

Poika tunsi itsensä hämmästyksellä lyödyksi. Hän oli nähnyt suuren punaisesta graniitista rakennetun temppelin, paljon ihanamman rakennuksen, kuin mitä hän milloinkaan oli edes uneksinut.

— Etkö sinä koskaan ole käynyt siellä jumalanpalveluksessa? kysyi tohtori.

— Olen kerran ollut lähetyskirkossa, sanoi Samuel tarkottaen sillä pientä kappelia köyhäin kaupunginosassa. Eräs ystäväni käy siellä — Sophie Stedman. Hän työskentelee mister Wygantin pumpulitehtaassa.

— Minua ilahuttaisi, jos sinä tulisit kirkkoon, sanoi tohtori.

— Minäkin sitä haluaisin, vastasi nuorukainen. En varmaan tiennyt, olisiko se minulle sallittua.

— Minua pahoittaa, että olet saanut sellaisen käsityksen, sanoi tohtori Vince. Kirkko avaa sylinsä kaikille.

— Minä tiesin kaikkien rikkaitten käyvän Pyhän Matteuksen kirkossa, sanoi Samuel anteeksipyytäen.

— Kirkko ei kuulu rikkaille, keskeytti tohtori juhlallisella vakavuudella, kirkko kuuluu herralle.

Kiitollisena ja onnellisena lähti Samuel Pyhän Matteuksen kirkkoon. Ja syvällä hänen sydämessään kuiskasi ääni, että se oli myöskin miss Gladyn kirkko. Ja hän tahtoi jälleen nähdä jumaloittunsa.

XVI. Samuelista tulee kirkonpalvelija.

Syvästi liikutettuna palasi Samuel Stedmanin luo kertomaan suuresta onnestaan. Perhe istui piirissä hänen ympärillään kuunnellen hämmästyneenä. Ihmeellistä oli, että heillä oli talossaan henkilö, joka joutui niin monenlaisiin seikkailuihin!

Mutta nuorukainen huomasi, ettei asia näyttänyt tekevän Sofiaan niin syvää vaikutusta kuin hän oli odottanut. Sofia istui ja tuki päätään käsillään. Ja kun muut olivat jättäneet huoneen, sanoi hän:

— Oi, Samuel, minä tunnen itseni tänään niin heikoksi! En tiedä, miten voin kestää.

— Sofia, huudahti Samuel innokkaasti, minä ehkä voin tehdä jotakin puolestasi!

— Millä tavalla?

— Voin pyytää tohtori Vincen auttamaan sinua saamaan sopivampaa työtä.

— Lupasiko hän? kysyi tyttö.

— Ei, mutta hän on niin kiltti kaikkia kohtaan. Ja, niinkuin tiedät, käyvät kaikki rikkaat hänen kirkossaan. Hän haluaa, että minä häntä autan, s.o. että minä teen hänelle sellaisia töitä, joihin kykenen.

Samuel tuhlasi runsaasti kiitosta hyvälle ja ystävälliselle papille ja koetti innostuttaa Sofiaa kuvauksillaan uudesta mailmasta, joka nyt Sofiallekin avautuisi.

— Menen hänen luokseen taas huomenna, sanoi hän. Silloin saat nähdä!

— Samuel, lausui tohtori, kun nuorukainen seuraavana aamuna saapui hänen luokseen, minä olen löytänyt sinulle jotakin.

Samuelin sydän hypähti ilosta.

Asianlaita oli niin, että Pyhän Matteuksen kirkon vartija alkoi tulla vanhaksi. Hänen tilalleen ei tahdottu ottaa ketään muuta, mutta hänen täytyi saada apulainen. Palkka ei tulisi olemaan suuri, mutta Samuel saisi tilaisuuden vaikuttaa kirkossa ja oleskella hyväntekijänsä läheisyydessä. Kiitollisuuden kyyneleet nousivat hänen silmiinsä, kun sai kuulla tämän arvokkaan uutisen.

— Nyt saan nähdä miss Gladyn sitä useammin! kuiskasi innokkaasti ääni hänen sisässään.

Päivää jälkeenpäin, sunnuntaina, alkoi Samuel toimensa kirkossa. Miss Wygant oli siellä häikäisevän kauniissa kevätpuvussaan, mutta samalla kertaa vakavana, mikä hyvin soveltui pyhäpäivään. Hän ei nähnyt ihailijaansa ennenkuin jumalanpalveluksen jälkeen.

— Kas — Samuel! Oletteko täällä? huudahti tyttö.

— Olenpa niinkin, miss Glady, sanoi Samuel. Olen päässyt tänne kirkonvartijan apulaiseksi.

Miss Wygant seisoi hetkisen puhellen Samuelin kanssa, joka käytti tilaisuutta hyväkseen mainitakseen Sofia Stedmanista. Hän kertoi tytön elämäntarinan. Päästyään loppuun, sai hän äkkinäisen päähänpiston kertoa, miten Sofia oli miss Gladyn käsistä ottanut joululahjansa ja miten hän oli huoneessaan säilyttänyt miss Gladyn muotokuvaa.

Miss Wygant tuli luonnollisesti liikutetuksi.

— Minä katson, mitä voin hänen hyväkseen tehdä, sanoi hän. Mitä te ehdottaisitte?

— Olen ajatellut, sanoi Samuel rohkeasti, että teillä kotona olisi hänelle mahdollisesti jokin paikka. Se tekisi hänet niin iloiseksi.

— Minä, katson, lupasi tyttö. Tahdotteko tuoda hänet huomenna minun luokseni, Samuel?

— Tahdon kyllä, vastasi Samuel.

Kun Samuel sitten katsoi tyttöön, huomasi hän tämän silmissä saman läpitunkevan katseen kuin kerran ennenkin, ja se saattoi veren syöksähtämään hänen poskilleen ja aikaansai saman omituisen pelottavan tunteen kuin silloinkin. Hän käänsi heti pois katseensa, ja hänen polvensa tutisivat, kun hän astui käytävää pitkin poispäin.

Hän näki miss Gladyn nousevan automobiiliinsa. Sitten kiiruhti hän takaisin sakaristoon.

Tohtori oli juuri riisunut papinkauhtanansa ja pistämässä kalvosimia käsiinsä.

— Herra tohtori, sanoi Samuel, minulla on puhuttavana teille eräästä asiasta.

— Mistä sitten, Samuel?

— Sen selvittäminen ottaa kyllä ainakin parin minuutin ajan.

— Minä olen nyt lähdössä kotiin syömään päivällistä… alkoi pastori.

— Tulen mukananne, jos saan, sanoi Samuel. Se on todella jotakin hyvin tärkeätä.

— No, tulkaa sitten, sanoi tohtori vähän levottomasti.

— Satuin sitä ajattelemaan viime yönä, selitti Samuel heidän käydessään katua pitkin. Se piti minua hereillä useita tunteja. Tohtori Vince, minun mielestäni meidän pitäisi kääntää master Albert Lockman!

— Kääntääkö hänet? huudahti kirkkoherra ihmeissään.

— Niin, sir. Hän viettää kauheaa elämää, hän on hyvin huonolla tiellä.

— Niin, Samuel. Se on vallan hirveää, minä tiedän…

— Meidän täytyy tehdä työtä hänen suhteensa, huudahti Samuel. Hän ei saa jatkaa samalla tavalla!

— Onnettomuudeksi, sanoi tohtori Vince innokkaasti, ei minun sovi tehdä mitään tässä asiassa. Lockmanin perhe, näetkös, on aina kuulunut presbyterianeihin. Heidän sielunhoitajansa on siis tohtori Handy enkä minä!

— Mutta tekeekö tohtori Handy mitään tässä asiassa? jatkoi Samuel itsepäisesti.

— En tiedä, Samuel.

— Niin, mutta ellei hän sitä tee, niin täytyy meidän tehdä se, tohtori Vince. Jotakin täytyy tehdä.

— Poikani, sanoi kirkkoherra, ehkei sinun ole helppo tätä ymmärtää, mutta joka tapauksessa on tämä tunneasia. Luuletko, että minun sopisi mennä houkuttelemaan hyvin rikasta jäsentä pois toisesta kirkosta.

— Mutta mitä hänen rikkaudellaan on tämän asian kanssa tekemistä? kysyi nuorukainen.

— Onnettomuudeksi, Samuel, tulee kalliiksi rakentaa kirkkoja, ja useammat papit ovat, näetkös, riippuvaisia palkastaan.

— Hyvä tohtori yritti kääntää asiaa leikiksi, mutta Samuel otti sen mitä vakavimmalta kannalta.

— Toivon, sanoi hän, että te ette ole riippuvainen kenenkään sellaisen ihmisen rahoista, kuin master Albert.

— Hm — en, sanoi tohtori reippaasti.

— Olkaa hyvä ja ymmärtäkää minua oikein, jatkoi Samuel. Ei ole kysymys ainoastaan siitä, että master Albert turmelee oman elämänsä. Siihen lienee hänellä oikeus, jos hän tätä oikeutta tahtoo käyttää. Mutta siitä on kysymys, mitä hän tekee muille. On kysymyksessä hänen rahansa, tohtori Vince. Ajatelkaapa vaan. Hänellä on seitsemänsadantuhannen dollarin vuositulot! Eikä hän milloinkaan ole ansainnut senttiäkään siitä, eikä hän tiedä, mitä tekisi rahoillaan. Te tiedätte, herra tohtori, että tämä ei ole oikein!

— Ei, sanoi pappi, se on todellakin hyvin väärin. Mutta minkä sille asialle voi?

— Minä en tiedä. Minä en ole ehtinyt asiaa lähemmin ajattelemaan, olen vain saanut sellaisen päähänpiston. Mutta minä ajattelin, että jos joku sellainen kuin te, herra tohtori, joku jota hän kunnioittaa, voisi esittää hänelle asian, niin käyttäisi hän rahansa johonkin hyvään tarkoitukseen. Ja ellei hän tahdo, niin pitäisi hänen luopua niistä.

Tohtori hymyili.

— Minä pelkään, Samuel, että hän tuskin sitä tekisi!

— Mutta, tohtori, tällä lailla ei saa jatkua!

Itsepä tässä kaupungissa on ihmisiä, jotka ovat kuolemaisillaan nälkään. Ja hänellä on seitsemänsadantuhannen tulot vuodessa! Voiko tällainen ajanpitkään jatkua?

— Ei, minä toivon, poikani, että se ei jatkuisi. Kerran kaikki kääntyy paremmaksi. Mutta se asia täytyy jättää kehitykselle.

— Kehityksellekö? sanoi Samuel hämmästyneenä. Uskotteko te kehitykseen. Siitä professori Stewartkin puhui.

— Niin, katsos, sanoi kirkkoherra hämillään, minä tarkoitan, että suuret yhteiskunnalliset voimat ovat toiminnassa — suuria muutoksia tapahtuu. Mutta vaikuttavat hyvin hitaasti.

— Minkätähden niin hitaasti? huomautti Samuel. Senkötähden, että niin monet ihmiset eivät välitä mistään?

— Näetkös, Samuel… alkoi kirkkoherra.

— Jos kaikki työskentelisivät asian hyväksi, tapahtuisi muutos nopeasti! keskeytti hänet Samuel.

Syntyi hetken hiljaisuus, Lopuksi huomautti pappi;

— Samuel, sinä näytät olevan kovin kiintynyt yhteiskunnallisiin kysymyksiin.

— Olen kyllä, sir, vastasi nuorukainen. Olen itse kuulunut köyhiin ja nälkäänäkeviin, ja minä tiedän, miltä se tuntuu. Kukaan muu ei sitä voi ymmärtää, ette edes te, sir, kuinka hyväsydämminen te olettekin. Te ette tiedä, mitä se on, sir, ei, te ette tiedä!

— Ehkä en, poikani, sanoi kirkkoherra. Mutta voin vakuuttaa sinulle, poikani, että minun omatuntoni ei ole läheskään rauhallinen. Kuitenkin on ainoa, mitä voimme tehdä, se, että emme ole liiaksi kärsimättömiä — meidän täytyy opetella odottamaan…

— Mutta, herra tohtori, pitääkö ihmisen odottaa siksi, kun se kuolee nälkään?

Se oli kiusallinen kysymys, ja ehkäpä olikin parasta, että tohtori Vince nyt seisoi asuntonsa luona.

— Nyt minun täytyy mennä sisälle, sanoi hän. Saamme näistä asioista puhua toisella kertaa.

— Niin, sen me teemme, sir, sanoi Samuel.

Tohtori heitti häneen pikaisen silmäyksen. Mutta pojan kasvoilla oli tavallinen ilmeensä, joka kertoi rehellisestä innostuksesta.

XVII. Käynti miss Glady Wygantin luona.

Samuel lähti tiehensä vieläkin tuumiskellen vaikeata kysymystä. Jotakin täytyi master Albertin suhteen tehdä, se oli varmaa. Ennenkuin Samuel meni syömään päivällistä, oli hän ehtinyt tehdä vielä toisen suunnitelman. Hän kääntyisi miss Gladyn puoleen! Hän koettaisi saada tämän ryhtymään kadonnutta pelastamaan!

Kello kahdeksan seuraavana aamuna saapuivat Samuel ja Sofia miss Wygantin kotiin saadakseen puhutella häntä. He menivät palvelijain käytävälle, mutta palvelustyttö, joka tuli avaamaan, kehoitti heitä vielä poistumaan, koska miss Glady ei koskaan tavannut nousta ennen kello kymmentä eikä koskaan ennen kello yhtätoista ottanut ketään vastaan.

He siis palasivat kotiin ja tulivat takasin kello yksitoista. Heidät johdettiin erääseen arkihuoneeseen toisessa kerroksessa, ja siellä tuli miss Glady heitä vastaan puettuna tulipunaiseen aamutakkiin.

— Vai tämäkö on Sofia! huudahti hän. Voi sinua pikku tyttöraukka!

Ja hän katseli tarkkaan pientä tehtaantyttöä, jonka vartalo oli kutistunut, posket kuopalla ja hame kulunut ja paikkainen. Sofia puolestaan tarkasteli ihmeellistä prinsessaa, joka oli pitkä ja komea, joka säteili terveyttä ja kauneutta.

— Ja sinä työskentelet meidän pumpulitehtaassamme! huudahti miss Glady. Kuinka kauheaa! Ja väitättekö te täydellä todella, Samuel, että tämä lapsi on kolmentoistavuotias?

— Kyllä, miss Glady, vastasi Samuel. Tyttö kääntyi nopeasti ja painoi seinässä olevaa nappulaa.

— Lähettäkää tänne missis Harris, sanoi hän sisään astuvalle palvelijalle.

— Missis Harris on meidän taloudenhoitajattaremme, lisäsi hän kääntyen Samuelin puoleen. Minun täytyy kysyä häneltä neuvoa tässä asiassa.

— Neuvon kysyminen kävi hyvin nopeasti.

— Missis Harris, tämä on Sofia Stedman, pieni tyttö, jota minä haluan auttaa. En tiedä, mitä hän osaa tehdä, mutta siitä voitte te ottaa selvän. Minä tahdon, että hän saa jonkinlaisen paikan täällä, mutta kovaa työtä ette saa hänellä teettää.

— Mutta, miss Glady, sanoi taloudenhoitajatar hämmästyneenä, minä en tiedä hänelle mitään työtä.

— Te saatte luvan löytää jotakin, oli nuoren neidin vastaus. Minä tahdon, että hän saa tilaisuuden oppia. Ottakaa hänet mukaanne, niin saatte puhua asiasta.

— Kyllä, miss Glady, sanoi missis Harris, ja niin jäi Samuel yksin jumalattarensa kanssa.

Samuel istui katse kiinnitettynä lattiaan. Hän aikoi juuri ottaa esille sen raskaan kysymyksen, joka hänen mieltään painoi, kun miss Glady virkkoi.

— Samuel, kysyi tyttö, miksi te jätitte serkkuni?

Samuel epäröi.

— Minä… minä en puhu siitä mielelläni, miss Glady.

— Niin, mutta kertokaapa siitä minulle, intti tyttö.

— Lähdin pois siksi, että huomasin hänen juovan itsensä juovuksiin, vastasi Samuel.

— Oh! huudahti tyttö. Koska se tapahtui?

— Keskiviikkoa vasten yöllä, miss Glady.

— Kertokaa minulle koko juttu, Samuel.

— Minä… minä teen sen hyvin vastenmielisesti, soperteli Samuel. Juttu ei ole sovelias kerrottavaksi hienolle naiselle.

— Tiedän asiasta jo vähän kamaripalvelijani kautta. Jack Holliday oli siellä, eikö niin?

— Oli.

— Ja muutamia naisia?

— Niin.

— Kuinka monta, Samuel?

— Neljä, miss Glady.

— Kertokaa enemmän, Samuel. Mitä naisia ne olivat?

Samuelin oli hyvin vaikea vastata näihin kysymyksiin. Puhuessaan hän punastui. Mutta miss Glady ei ollut ollenkaan hämillään, päinvastoin oli hän halukas kuulemaan asian yksityiskohdista.

— Sanoitte hänen nimensä olleen Belle. Mahtoiko hän olla sama tyttö, joka esiintyi "Mandelayn tytöissä"? Oliko hän tanssijatar, Samuel?

— En tiedä, miss Glady.

— Mitä sitten?

Samuel vaikeni, mutta virkkoi hetken kuluttua:

— Sitä en tosiaankaan voi kertoa.

— Miksi ette?

— Siksi että olen luvannut vaijeta.

— Kenelle olette luvannut?

— Ylikonstaapelille, miss Glady.

— Ylikonstaapelille! Oh, minä tiedän, poliisiylikonstaapelille.

— Niin.

— Mutta mitä tekemistä oli poliisilla tämän asian kanssa?

— Ne panivat minut vankilaan, miss Glady. He luulivat minun sen tehneen.

— Tehneen — mitä sitten? Taas vaikeni poika.

— Kuulkaa, Samuel, sanoi miss Glady. Te tiedätte, että minä olen Pertin serkku. Hän on aivan yksinään mailmassa, ja minä olen hänestä edesvastuussa…

— Oh, miss Glady! huudahti nuorukainen. Kunpa te vaan tahtoisitte häntä auttaa. Minun tarkoitukseni oli juuri kysyä teiltä…

— Mutta kuinka voin minä häntä auttaa, ellette te anna minulle mitään tietää!

Se vaikutti. Samuel kertoi koko jutun. Miss Glady istui mykkänä kauhusta.

— Hän tappoi itsensä! Hän tappoi itsensä! huudahteli hän kyeten tuskin puhumaan.

— Niin, miss Glady, sanoi Samuel. Ja se oli kauheaa! Ette voi käsittää, kuinka kauheaa se oli!

— Luin sanomalehdestä itsemurhasta. Mutta en mitenkään edes aavistanut, että Pertti olisi jotenkin sekaantunut asiaan.

Syntyi hetken hiljaisuus.

— Hänellä on omallatunnollaan kauhea asia… alkoi Samuel.

— Hänen täytyy olla kauheasti pelästynyt, virkkoi tyttö lisäten nopeasti: Samuel, ette suinkaan te ole tästä kenellekään puhunut?

— En ainoallekaan ihmiselle, miss Glady.

— Oletteko varma siitä?

— Täydellisesti.

— Ette ole siitä kertonut tohtori Vincelle?

— Sanoin hänelle vain, että lähdin master Albertin luota siksi, että hän joi itsensä juovuksiin, ja se oli totta, miss Glady.

— Oli, vastasi tyttö lisäten: Tehän puhutte aina totta, Samuel, ettekö puhukin.

— Koetan tehdä niin, vastasi tämä.

— Te olette hyvin hyvä ihminen, eikö totta? huudahti tyttö. Samuel punastui.

— Ei, sanoi hän juhlallisesti, minä en ole ollenkaan hyvä ihminen.

Miss Glady, tarkasteli häntä hetkisen, jonka jälkeen hänen kasvonsa menivät hymyyn.

— Olen kuullut sananlaskun, lausui hän: Jos olet hyvä, tulet onnelliseksi, mutta menetät paljon hauskuutta.

Samuel mietti.

— Se on kauhea lause, selitti hän vakavana.

Miss Glady nauroi. Hän jatkoi Samuelin kuulustelemista itsemurha-asiasta ja antoi tyydyttää uteliaisuuttaan viimeisten rumien yksityiskohtien suhteen.

Sitten pudisti hän päätään ja kysyi äkkiä:

— Miksi teillä on tuo kauhea esine? Samuel säpsähti.

— Mikä esine? kysyi hän.

— Tuo kaulaliina.

— Minä ostin sen itselleni… Samuel vaikeni hämmentyneenä ja tytön naurunhohotus kaikui huoneessa.

— Ottakaa se pois! sanoi hän.

Tyttö nousi ylös, meni Samuelin luo ja sanoi:

— En voi sitä katsella.

Vapisevin sormin otti Samuel liinan kaulastaan. Ja tyttö irroitti vyötäisiltään kauniin punaisen nauhan leikaten sen sopivan pituiseksi.

— Ottakaa tämä, kehoitti hän Samuelia, niin minä näytän, miten se solmitaan.

Samuel oli kuin unessa. Tyttö oli aivan hänen lähellään, ja hänen sormensa leikkivät Samuelin kaulan ympärillä. Samuel tunsi kasvoillaan hänen henkäyksensä, hänen juovuttava tuoksunsa tunkeutui Samuelin sieramiin. Veri nousi Samuelin päähän, suonet hänen otsallaan paisuivat, ihmeellisiä, outoja ajatuksia liikkui hänen mielessään.

— Kas, nyt on parempi, huudahti tyttö peräytyen askelen voidakseen ihailla työnsä tulosta. Hän hymyili ihastuttavasti Samuelille.

— Teillä ei ole ollenkaan makua, Samuel. Minun täytyy teitä kasvattaa.

— Paljon kiitoksia, miss Glady, vastasi Samuel hämillään.

— Tehän tulette silloin tällöin tervehtimään Sofiaa?

— Tulen, tulen, vastasi Samuel hätäisesti.

— Ja tulette joskus, kun minä olen kotona.

— Samuel veti henkeään, puristi kätensä nyrkkiin, mutta vastasi:

— Tulen.

— Älkää pelätkö minua, lisäsi tyttö ystävällisesti. Te ette anna itsellenne puoleksikaan niin paljon arvoa, kuin teidän pitäisi, Samuel.

Sitten kuului ääntä etuhuoneesta, miss Glady kääntyi ympäri, ja sisälle astui taloudenhoitajatar mukanaan Sofia.

— Mitä nyt? kysyi Glady.

— Hän ei osaa yhtään mitään, vastasi mrs Harris. Mutta jos tahdotte, että hänen pitää saada opetusta, niin voihan hän käydä asioilla ja ommella…

— Hyvä on, sanoi miss Glady. Ja maksakaa hänelle hyvin. Oletko tyytyväinen Sofia?

— Kyllä, neiti, kuiskasi lapsi heikolla äänellä ja niin kiintyneenä tämän verrattoman olennon ihailemiseen, että voi tuskin lausua noita kahta sanaa.

— Sitten on kaikki hyvin, sanoi miss Glady. Tulkaa huomenna, Sofia. Ja hyvästi, Samuel. Nyt minun täytyy lähteä ulos ratsastamaan.

— Hyvästi, miss Glady, sanoi Samuel. Älkää unohtako, mitä teidän piti sanoa master Albertille!.

XVIII. Tohtori Vincen kanssa keskustelussa.

Samuel palasi kotiin tuntien olevansa seitsemännessä taivaassa. Hän oli saanut paikan sekä itselleen että Sofialle. Ja hän saattoi toivoa, että työ Pertti Lockmanin parantamiseksi myös alkaisi. Eikö kirkko ollutkin suuremmoinen laitos elämän kaikkien arvoitusten ja tehtävien ratkaisu! Ja kuinka onnelliseksi Samuel tunsikaan itsensä ollessaan tätä laitosta niin lähellä!

— Hän pysähtyi erääseen katukulmaan. Hän oli huomannut liikekilven: John Callahan. Viinejä, Väkijuomia, Bernheimer-olutta.

— Tiedätkös, mikä paikka tämä on? kysyi hän Sofialta. Täällä työskentelee ystäväni Finnegan.

— Kuka on Finnegan? kysyi tyttö.

— Kapakanhoitaja, joka antoi minulle ruokaa, kun olin juuri tullut kaupunkiin. Hän on hyvä ihminen, vaikka onkin kapakoitsija.

Samuel oli usein ajatellut Finnegania, sillä hän ei ollenkaan ymmärtänyt, miten henkilö, joka näytti olevan niin hyväntahtoinen, voi myydä väkijuomia. Ja nyt sai hän äkkiä loistavan päähänpiston. Minkätähden pitäisi Finneganin jatkaa väkijuomien myymistä? Heti huomasi Samuel, että hänellä oli tässäkin asiassa velvollisuuksia. Hänen täytyi auttaa Finnegania. Ja unohtaen, että hänellä oli päivällinen vielä syömättä, otti Samuel jäähyväiset Sofialta ja astui sisälle kapakkaan.

— Hyvää päivää, nuori ystäväni! huudahti irlantilainen, ja kasvonsa saivat tyytyväisen ilmeen. Huomattuaan sitten nuorukaisella irtokauluksen ja kaulaliinan, virkkoi hän: Oh saakeli, sinä näytät pääsevän eteenpäin mailmassa!

— Minulla on paikka, vastasi Samuel mahtavasti, minä olen kirkonvartijan apulainen Pyhän Matheuksen kirkossa.

— Mitä sinä sanotkaan! Vai olet sinä joutunut tekemisiin mustamekkojen kanssa.

Samuel ei kiinnittänyt huomiota sohaisevaan lausuntoon. Hän katsahti ympärilleen ja huomasi heidän olevan kahdenkesken. Sitten sanoi hän hyvin vakavasti:

— Mister Finnegan, saanko muutaman minuutin puhua kanssanne?

— Saatte kyllä, vastasi Finnegan, ällistyneenä. Mistä on kysymys?

— Eräästä asiasta, jota minä paljon olen miettinyt, vastasi Samuel. Te olitte minulle niin hyvä, ja minä huomasin teidän olevan hyväsydämisen ihmisen. Siksi on minusta aina tuntunut pahalta, että te myytte väkijuomia.

Finnegan tarkisteli häntä.

— Oh saakeli! huudahti hän. Oletko aikonut tehdä minustakin kirkonpalvelijan?

— Mister Finnegan, vastasi nuorukainen, pyydän ettette tee minusta narria, sillä puhun teille aivan vakavasti.

— Samuel katseli kapakoitsijaa niin rukoilevasti, että tämä huolimatta asian laadusta tunsi tulevansa liikutetuksi.

— Jatkakaa! kehoitti hän. Minä kuuntelen.

— Niin, asia on siten, sanoi Samuel, että on väärin myydä väkijuomia. Ajatelkaapa vaan, miten juoppous vahingoittaa ihmisiä. Näin eräänä iltana juopuneen miehen, ja hänen humalansa johti hänet melkein murhaan. Juoppous tekee ihmiset julmiksi ja itsekkäiksi. Se ryöstää heiltä itsensähillitsemiskyvyn. Se tekee heidät työhönkykenemättömiksi, johtaa heidät syntiin ja paheisiin. Se orjuuttaa ja alentaa heidät. Eikö se ole totta, mister Finnegan?

— On, myönsi Finnegan, kaikki tuo on totta, ja siksi en minä itse maistakaan väkeviä juomia.

— Mutta sentään myytte niitä muille!

— Niin, poikaseni, mutta minä en tee sitä siksi, että vihaisin ihmisiä?

— Minkätähden sitten?

— Sentähden, vastasi Finnegan, että minun täytyy elää. Se on minun ammattini, ainoa minkä osaan.

— Se tuntuu kauhealta ammatilta! huudahti nuorukainen.

— Ehkäpä, sanoi Finnegan. Mutta muistakaa, ettei se ole mikään ruhtinaallinen ammatti. Saan tarjoilla koko päivän, vieläpä suuren osan yötä ja seistä koko ajan. Minulla ei ole myöskään vapaapäiviä — ja koko palkkani on kaksitoista dollaria viikossa. Ja minulla on vaimo ja äskensyntynyt lapsi, niin että mitä muuta ihminen minun sijassani voisi tehdä?

Ihmeellistä kyllä joutui Samuel nyt katselemaan asiaa uudessa valossa. Hän oli aina luullut, että kapakoitsijat ja kapakan hoitajat olivat luonnostaan turmeltuneita ihmisiä. Oliko mahdollista, että he harjoittivat ammattiaan vain senvuoksi, että heidänkin täytyi elää? Sellainen ajatuskin riitti yhä enemmän innostuttamaan Samuelia.

— Sanokaapa minulle, huudahti hän, tekisittekö parannuksen, jos löytäisin teille jotakin kunniallista työtä, jossa voisitte ansaita elatuksenne?

— Tarkoitatko, että minä jättäisin paikkani täällä Callahanilla? Aivan varmasti niin tekisin.

— Oh! huudahti poika ihastuneena.

— Mutta sen täytyy olla varma paikka, lisäsi toinen. Minä en voi antaa pienen kotini joutua puutteelle alttiiksi.

— Hyvä, sanoi Samuel, minä hankin teille mitä haluatte.

— Saakeli soikoon, nuori ystäväni, kannatko sinä työpaikkoja taskussasi.

— En, mutta tohtori Vince on pyytänyt minua häntä auttamaan; minä menen puhumaan hänelle teistä.

Niinpä lähti hän suoraapäätä pappiraukan luo. Samuel esitti asiansa ja tohtori Vince väänteli epätoivoissaan käsiään.

— Samuel, tämä on tosiaankin liikaa, huudahti hän. Enhän minä voi hankkia työtä kaikille Lockmanvillen asukkaille.

— Mutta tohtori, huomautti Samuel, minä luulen että te ette oikein ymmärtänyt tarkoitustani. Tämä mies haluaa viettää kunniallista elämää, mutta ei voi tehdä sitä siksi, että hänellä ei ole tilaisuutta siten ansaita leipäänsä.

— Ymmärrän sen varsin hyvin, Samuel.

— Mutta, herra tohtori, mitä hyödyttää parantaa ihmisiä, kun heidät tuolla tavalla sidotaan?

Syntyi hetken hiljaisuus.

— Pelkään, että on turhaa työtä selittää sinulle tätä asiaa, sanoi pappi. Mutta sinun täytyy tehdä itsellesi selväksi, että mailmassa on paljon ihmisiä, joilta puuttuu työtä ja että, sitä pahempi, näyttää olevan totta, että on enemmän ihmisiä kuin työtä.

— Niin, sanoi Samuel, mutta sitähän professori Stewartkin minulle opetti. Ja te sanoitte sen olevan syntistä.

— Hm! sanoi tohtori hämmentyneenä.

— Ettekö huomaa, jatkoi Samuel innokkaasti, että te joudutte suoraan takaisin Herbert Spenceriin. Jos on enemmän ihmisiä kuin työtä, niin täytyy ihmisten tapella työstä. Siinähän se olemassaolon taistelu ja ahneitten sekä itsekkäitten yksilöjen säilyminen on. Jos Finnegan ei haluaisi olla kapakanhoitaja, niin hän ja hänen perheensä kuolisivat nälkään, ja joku muu, joka ei pelkää tuota ilkeätä ammattia, jatkaisi sitä ja eläisi. Nuorukainen seisoi odottaen.

— Ettekö käsitä sitä? jatkoi hän.

— Ymmärrän kyllä, sanoi tohtori.

— Ja te olette sanonut minulle, että ainoa tapa välttää tuollaista tulosta on elää muitten hyväksi — palvella ja auttaa niitä? Enkö minäkin pyri tekemään juuri niin?

— Kyllä, poikani. Mutta mitä me sille voimme?

— Oh, herra tohtori, ettekö te ole kirkkonne pää? Ja ihmiset tulevat teidän luoksenne saamaan neuvoja. Teidän täytyy selitellä niille näitä asioita, jotta muutos saataisi aikaan.

— Mutta millainen muutos, Samuel?

— En minä tiedä, sir. Minä vain hapuilen ja hapuilen ja koetan löytää jotakin. Mutta yhdestä asiasta olen varma — että muutamilla ihmisillä on liian paljon rahaa. Teidän seurakunnassannehan on ihmisiä, joilla on enemmän rahaa, kuin minkä voivat kuluttaa useana satana vuotena.

— Ehkäpä, sanoi kirkkoherra. Mutta mitä pahaa siinä on?

— Siitäpä juuri riippuukin se, että toisilla ei ole mitään! Ajatelkaapa vaan, että juuri tällä hetkellä kuolee ihmisiä nälkään — vieläpä täällä Lockmanvillessä! He haluavat tehdä työtä, mutta heillä ei ole työtä. Minä voisin mainita teille esimerkkejä tytöistä, jotka haluavat työskennellä mister Wygantin puuvillatehtaassa, mutta hän ei suo heille sitä.

— Mutta, poikaseni, eihän se ole mister Wygantin syy. Se riippuu siitä, että nyt jo on liiaksi puuvillakutomoita.

— Olen ajatellut sitä asiaa, sanoi Samuel vakavasti, eikä tuo selitys tunnu oikealta. On vain liian paljon vaatteiden puutteessa olevia ihmisiä. Sofia-raukka esimerkiksi.

— Niin, luonnollisesti, sanoi tohtori. Mutta heillä ei ole rahoja, joilla ostaisivat vaatteita…

— Samuel oli kovasti mielenliikutuksissaan.

— Niin, niin! huudahti hän. Ja enkö minä juuri äsken sanonut sitä samaa. Heillä ei ole rahaa siksi, että rikkailla on kaikki.

Vastausta ei tullut ja hetken kuluttua teki Samuel uuden hyökkäyksen:

— Aivan varmasti on itsekästä, että mister Wygant sulkee tehtaansa ovet köyhältä väeltä vain senvuoksi, että näillä ei ole rahaa. Eikö hän voisi antaa heidän kutoa kangasta itselleen?

— Samuel, huomautti tohtori, sehän olisi luonnotonta.

— Miksi niin, sir?

— Siksi, poikani, että he yhtenä päivänä voisivat tehdä enemmän kuin mitä kokonaisessa vuodessa käyttävät.

— Sitä parempi, tohtori. He voisivat antaa ylijäämän muille ihmisille, jotka sitä tarvitsevat — ja muut ihmiset voisivat tehdä heille tavaroita. Esimerkiksi Sofia. Hän ei tarvitse vain vaatteita, hän tarvitsee kenkiä ja ennenkaikkea tarvitsee hän tarpeeksi ruokaa. Ja kysymyksen ollessa riittämättömästä ravinnosta ajatelkaa, mitä tuhlataan esimerkiksi master Albertin talossa! Fairviewissä on tarpeeksi peltomaata tuottamaan leipäravintoa koko kaupungille. Minä tunnen tämän asian, sillä minä olen itse ollut maanviljelijä. Ja sitten on tapana pitää joukko kilpa-ajohevosia, joilla kukaan ei koskaan ratsasta.

— Samuel, sanoi kirkkoherra, se on totta — ja se on väärin. Mutta mitä minä sille voin?

Samuel tirkisteli häntä.

— Tohtori, huudahti hän, en voi kuvata, kuinka ikävä minun on kuulla teidän puhuvan noin!

— Mitä sinä tarkoitat? sanoi kirkkoherra ylenmäärin hämillään.

Nuorukainen jatkoi suuttuneena:

— Te sanoitte, että meidän täytyy uhrautua ja auttaa muita! Te sanoitte sen olevan meidän ainoan velvollisuutemme! Ja minä uskoin teitä — olin valmis seuraamaan teitä. Ja tässä minä nyt olen minä haluan seurata teitä, mutta ette tahdo johtaa.

Nämä sanat olivat kuin tikarinpisto. Tohtori näytti tuskaantuvan. Myöskin Samuel tuskaantui. Hän tunsi mitä voimakkaimpia sydämmentuskia.

— Se surettaa minua enemmän, kuin mitä voin kuvailla! huudahti hän. Ajatelkaa kärsiviä ihmisiä — ei kukaan heitä sääli! Ja kuinka te voitte vaijeta — kuinka voi Kristuksen paimen vaijeta silloin, kun toiset hänen lampaistaan elävät ylellisyydessä ja loistossa, toiset kuolevat nälkään?

Syntyi pitkäaikainen hiljaisuus. Tohtori Vince istui mykkänä ja jäykkänä ja lujasti puristaen tuolinsa selkänojaa.

— Samuel, sanoi hän, sinä olet oikeassa. Ensi sunnuntaina minä saarnaan tästä työttömyyskysymyksestä.

— Oh, kiitos, sir, tuhannet kiitokset! huudahti Samuel kiitollisuuden kyyneleet silmissään. Ja hän puristi ystävänsä kättä. Mutta sitten pälkähti hänen päähänsä uusi ajatus.

— Ja siihen mennessä, tohtori, sanoi hän, mitä minä sanon Finneganille?

XIX. Uusi käynti miss Gladyn luona.

Se, joka on ottanut kannettavakseen kaikki ihmishuolet, niinkuin Samuel oli tehnyt, tulee pian huomaamaan, että se vaatii paljon aikaa. Samuel teki parhaansa pitääkseen ajatuksensa kiinnitettyinä niihin tärkeisiin tehtäviin, joita hänellä oli ratkaistavana. Mutta hän huomasi ajatuksensa tuon tuostakin kiintyvän miss Gladyyn. Kerta kerran perästä nousi hänen kuvansa Samuelin silmien eteen karkottaen pois kaiken muun. Hänen kauneutensa hurmasi Samuelia ja viekotteli hänen mielikuvitustaan kaikenlaisille ihmeellisille harha- ja seikkailuretkille.

Miss Glady oli pyytänyt häntä palaamaan, ja Samuel mietti, miten kauvan hänen pitäisi odottaa. Hänen piti mennä tapaamaan Sofiaa, mutta se oli luonnollisesti vain tekosyy, sillä hän tapasi Sofian joka ilta heidän yhteisessä kodissaan.

Samuel odotti kolme päivää, mutta ei voinut kauvempaa. Kaipaus saada nähdä miss Glady vaikutti kuluttavana tulena hänen sisimmässään.

Kello yksitoista saapui hän miss Gladyn luo, ja Sofia tuli avaamaan.

— Sanon hänelle, että sinä olet täällä, sanoi tyttö ymmärtäen heti.

Hän juoksi rappuja ylös palaten hetken kuluttua takaisin ja pyytäen Samuelia seuraamaan mukana.

— Oh, Samuel, hän on niin iloinen! huudahti lapsi.

— Etkö sinä tule mukaan? kysyi Samuel yksinkertaisuudessaan.

— En, hän kielsi minua tulemasta, vastasi Sofia.

Samuel meni miss Wygantin omaan arkihuoneeseen ja näki hänet pukeutuneena aamutakkiin, vielä kauniimpaan, kuin hänellä viime kerralla oli ollut päällään.

— Ette voi uskoa, kuinka iloinen minä olen nähdessäni teidät, huudahti tyttö.

Samuel myönsi olevan vaikea sitä uskoa lisäten:

— En ymmärrä minkätähden se teitä ilahuttaisi, miss Glady.

Miss Glady katseli häntä.

— Samuel, teistä varmaankin kaikki on sangen mielenkiintoista? kysyi tyttö.

— Kyllä, miss Glady, vastasi Samuel.

— Ja minusta kaikki on kauhean ikävää.

— Ikävää! huudahti nuorukainen ihmeissään. Täällä — tässä talossa!

— Se tuntuu teistä kummalliselta, eikö niin?

— Niin, teillähän on kaikkea, mitä haluatte, huudahti Samuel.

— Niin, ja minä olen kyllästynyt kaikkeen.

Nuorukainen katseli häntä ihmeissään.

— Se on totta, mitä minä sanon. Kaikki, jotka minua ympäröivät, ovat ikäviä, kovin ikäviä — he elävät tyhmää ja ikävää elämää. Minä istun suljettuna tänne kaupunkiin, minun täytyy tänä kesänä viettää täällä koko kuukausi.

Samuel katseli häntä ihmeissään ja alkoi tuntea osanottoa. Hän oli jo ennenkin huomannut, että miss Glady ei ollut onnellinen. Hänellä oli siis tässäkin uusi velvollisuus, hänen täytyi auttaa tätä kaunista, nuorta naista huomaamaan onnellisen asemansa.

Tämä ajatus sai hänet ilosta vavahtamaan.

— Oh, mitä te sanottekaan, miss Glady! huudahti hän. Muistakaahan toki, kuinka paljon hyvää te teette!

— Hyvää? huudahti tyttö. Millälailla sitten?

— Ajatelkaa vaan Sofiaa! Kuinka onnelliseksi olettekaan tehneet hänet.

— Vai niin, vastasi tyttö väsyneesti, ehkäpä.

— Ja minut! huudahti Samuel.

— Olenko minä tehnyt teidät onnelliseksi? kysyi tyttö.

— Minä en ole milloinkaan ennen tuntenut itseäni niin onnelliseksi, vastasi Samuel.

Se ilo, jota hän tunsi, säteili hänen silmistään, ja tyttökin antoi katseensa levätä hänessä. Kauvan he seisoivat ja katselivat toisiaan; sitten astui tyttö nauraen Samuelin luo.

— Samuel, sanoi hän, teidän kaulaliinanne ei ole oikein hyvin solmittu.

Vielä kerran koskettivat tytön sormet Samuelin kaulaa, hän tunsi kasvoillaan tämän hengityksen, tytön säteilevä kauneus hurmasi hänet. Hänen sydämmensä jyskytti, aivonsa huumaantuivat ja kuin juopuneena, melkein tietämättömänä, mitä teki, ojensi hän kätensä ja veti tytön luokseen.

Mutta samalla hetkellä valtasi hänet kauhu. Mitä hän olikaan tehnyt? Miss Glady tulisi ajamaan hänet pois, karkoittamaan luotaan! Hän oli pilannut kaiken!

Yksi ainoa hetki riitti kuitenkin osoittamaan, ettei niin ollut asianlaita. Tunnevirta kohisi hänessä taasen entistä suuremmalla voimalla. Hänen sielunsa salatuista syvyyksistä kohosi uusia tunteita, jotka äkillisesti olivat heränneet, kauheita ja pelottavia ajatuksia, joista hänellä ennen ei ollut aavistustakaan. Hänen miehuutensa heräsi hän kadotti kainoutensa ja pelkonsa. Tyttö oli hänen, hän voi hänelle tehdä mitä tahtoi! Ja hän painoi tyttöä rintaansa vastaan, melkein tukehutti hänet syleilyynsä. Tyttö sulki silmänsä ja Samuel suuteli häntä poskille ja huulille. Sitten kuuli hän tytön heikosti ja vapisevalla äänellä kuiskaavan: Samuel, minä rakastan sinua! Ja hänen sisimpänsä oli täynnä iloa ja riemua.

Yht'äkkiä kuului askelten ääntä viereisestä huoneesta. He kiiruhtivat pois toistensa luota. Huoneen ovi oli avoinna ja hetkiseksi kohosi kauhun ilme tytön silmiin. Sitten laskeutui hän polvilleen lattialle.

— Oh, Samuel, sormukseni! huudahti hän.

— Sormuksenne? ihmetteli Samuel pää sekavana.

— Niin, sormukseni! uudisti tyttö. Sitten kuului oviaukosta mrs Harrisin ääni:

— Sormuksenneko, miss Glady?

— Minä olen sen hukannut, sanoi tyttö. Samuelkin laskeutui lattialle.

He etsivät pöydän alta.

— Se putosi tänne, sanoi tyttö.

— Sen on täytynyt vieriä jonnekin, sanoi mrs Harris alkaen etsiä.

— Kumarru ja katso tarkasti, Samuel, komensi tyttö, ja Samuel totteli, mutta ei voinut löytää sormusta.

He jatkoivat etsimistä minuutin verran. Mrs Harris palasi pöydän luo ja huudahti äkkiä:

— Se on täällä!

— Onko se mahdollista! huudahti miss Glady. Ja minä kun etsin sieltä.

— Se oli pöydänjalan alla, selitti taloudenhoitajatar.

— Oh! sanoi miss Glady pistäen kallisarvoisen sormuksen takaisin sormeensa.

Samuel oli aivan ihmeissään, mutta vielä ällistyneemmäksi hän tuli, kun jumalattarensa hetkistä myöhemmin sanoi:

— Samuel, minun on ikävä kyllä mahdotonta täyttää teidän pyyntöänne.

Samuel katseli häntä ihmeissään.

— Minä olen valmistanut Sofialle paikan täällä, mutta siinä on myöskin kaikki, mitä voin tehdä, aivan varmaan.

— Miss Glady…

— Teidän ei tosiaankaan pitäisi pyytää minun tekemään mitään muuta. Tiedän sangen hyvin, että tehtaan työväen asema on sangen vaikea ja tulen kaikin voimin koittamaan keventää heidän tilaansa. Mutta enhän minä voi ottaa tänne kaikkia työläisiä — sehän on aivan mahdotonta.

Nuorukainen ei voinut löytää sanoja, hän vaan tuijotti tyttöään.

— Siinä kaikki, mitä minulla oli sanottavaa, sanoi miss Glady. Mutta aivan oikein — nuo kukansiemenet teidän täytyy mahdollisimman pian hankkia. Tarvitsen niitä muutaman päivän päästä. Oletteko ymmärtänyt minua?

— Kyllä, miss Glady, sammalsi Samuel.

Hän oli nähnyt tytön heittävän taloudenhoitajattareen nopean katseen ja alkoi viimein ymmärtää.

— Tuokaa ne itse tänne, lisäsi tyttö. Hyvästi.

— Hyvästi, vastasi Samuel ja poistui.

Hän oli ihmeissään, mutta ei ollut ehtinyt kuin puoliväliin portaita, ennenkuin unohti kaiken muun ja vain uskomattomat sanat: Samuel, minä rakastan sinua! kaikuivat hänen korvissaan.

Hän ei voinut hillitä itseään, ei voinut yksin kantaa sellaista salaisuutta. Kun Sofia saattoi häntä portille, kertoi hän kuiskaten tälle koko salaisuuden.

Lapsi tuijotti häneen pelokkaana.

— Samuel, kuiskasi hän, kyllä hänen tarkoituksensa täytyy olla mennä naimisiin sinun kanssasi.

— Mennä naimisiin minun kanssani! huudahti Samuel voiden tuskin saada sanaa suustaan. Mennä naimisiin minun kanssani!

— Niin, sanoi Sofia. Mitä muuta hän olisi tarkoittanut?

Siihen oli vaikea vastata.

— Mutta… mutta… huudahti Samuel. Sehän on mahdotonta.

— Ei, ei ole, Samuel. Hän rakastaa sinua.

— Mutta minähän olen vain köyhä poika.

— Mutta, Samuel, hänellä on mahdottoman paljon rahaa.

Samuel ei ollut katsellut asiaa siltä puolelta, mutta hänen täytyi myöntää, että huomautus oli oikea.

— Mutta minä en ole kyllin hyvä hänelle, intti Samuel.

— Sinä olet kyllin hyvä kenelle tahansa! huudahti tyttö. Sinä olet jalo ja kaunis sen olen minä tullut huomaamaan. Ja nyt aikoo hän korottaa sinut vertaisekseen.

Nuorukainen oli vaiti hämmästyksen lyömänä.

— Oh, Samuel, tämä on ihan kuin saduissa! kuiskasi lapsi. Sinusta tulee prinssi.

Tyttö jatkoi edelleen keskustelua tästä ihmeellisestä asiasta ja saattoi Samuelin yhä herkemmäksi rakentelemaan pilvilinnoja.

Viimein lähti Samuel pois harhaillen aivan hämmennyksissään kaduilla. Hän menisi naimisiin miss Gladyn kanssa! Niin, sen täytyi olla totta, sillä tyttö oli vakuuttanut häntä rakastavansa! Ja sitten saisi hän arvattavasti asua siellä suuressa palatsissa. Miltähän se mahtaisi tuntua? Mitä tulisi hän tekemään?

Ja hänestä tulisi rikas mies! Hänessä leimahti liekkiin ilo ja ylpeys. Mitähän ihmiset kotopuolessa sanovat, mitä veljet ajattelevat, kun hän tulee heitä tervehtimään ja ehkäpä ostamaan vanhan talon?

Mutta hän karkoitti nämä ajatukset. Hän ei saanut ajatella sellaisia asioita. Ne olivat itsekkäitä ja epäjaloja. Hänen täytyy ajatella sitä hyvää, mitä hän rahoillaan tulisi tekemään. Ehkäpä hän viimeinkin saattaisi auttaa köyhiä. Hän ja miss Glady tulisivat omistamaan elämänsä tälle asialle.

Tyttö rakasti häntä, tulisi olemaan hänen! Ja nopeasti kuin salama muisti hän taas äskeiset tapaukset. Hän jatkoi matkaansa mielihyvästä ja pelosta vavisten. Hänen vereensä oli mennyt jonkunlainen hulluus. Se oli vallannut koko hänen olentonsa. Kulkiessaan kadulla hän levitteli käsiään, sillä hänen tunteensa olivat voimakkaammat, kuin hän voi kantaa.

Keskellä tätä tunteitten hyökyaaltoa kohtasi häntä äkisti näkö, joka palautti hänet takaisin mailmaan. Häntä lähestyi takaapäin harmaapartainen ukko, joka kulki etukumarassa ja kantoi kuljeskelevan kauppiaan koria. Ukko aikoi sivuuttaa Samuelin. Hänen valepukunsa oli erinomainen, mutta ei sentään voinut saattaa Samuelia erehtymään. Hän pysähtyi ja huudahti:

— Charlie Swift!

Ukko heitti häneen hätäisen silmäyksen.

— Ole vaiti! murisi hän jatkaen matkaansa Samuelin jäädessä ihmettelemään.

Joukko uusia ajatuksia valtasi nyt Samuelin mielen. Vain viikko oli kulunut siitä, kun hän vielä oli murtovaras, ja kuitenkin tuntui, kuin siitä olisi kulunut koko iäisyys. Ja kuinka uskomattoman pelottavalta ne muistot tuntuivatkaan! Hän oli kohdakkoin menossa naimisiin miljoonain omistajan tyttären kanssa ystävänsä ja liittolaisensa vielä hiipiessä varjopaikoissa ja piiloutuen poliiseja.

Onnettomista ihmisistä, joita Samuel oli seikkailurikkaan olonsa aikana Lockmanvillessä oppinut tuntemaan, oli Charlie Swift ainoa, jota hän ei millään tavoin ollut hyödyttänyt. Ja vain hänen näkemisensä riitti Samuelissa herättämään uuden kutsumuksen. Kuinka voisi hän kulkea onnekasta rataansa Charlien vielä vaeltaessa synnin ja pahennuksen pimennoissa?

Olento melkein katosi näkyvistä Samuelin taistellessa sisäistä taistelua uudesta tehtävästään. Hän perääntyi, hän pelkäsi Charlie Swiftiä, pelkäsi tämän ivallista hymyä ja armotonta irvistelyä. Mutta velvollisuutensa oli hänelle selvänä, niin selvänä kuin konsaan soturille, joka rakkauden ja riemun keskellä kuulee sotatorvien kutsuvan. Ehkä ei hän voi mitään saada aikaan Charlie Swiftin suhteen. Mutta hänen täytyi koettaa!

Ja hän seurasi vanhaa kulkukauppiasta tämän asuntoon.

XX. Jälleen Charlie Swiftin luona.

— Vai olet sinä taasen sallinut tehdä itsestäsi lähetyslampaan! ihmetteli Charlie Swift heidän istuessaan tämän huoneessa.

— Mitä? huudahti Samuel apeana.

— Lähetyslampaan, toisti Charlie. Sellaisen pöllön, joka murehtii ja katuu.

Samuel tunsi, kuinka hänen intonsa tuota pikaa laimeni. Vanha iva oli vielä Charlien kasvoilla. Nuorukainen huomasi, kuinka turmeltunut ja kurja tuo rikoksellinen oli, ja hetkessä hänen rohkeutensa katosi. Finnegan oli viaton pikku lapsi verrattuna Charlie Swiftiin.

Hänen kääntämisensä olisi ollut suurtyö ja todistus innosta ja innostuksesta. Samuel päätti ryhtyä älykkäästi yrittämään.

— Minua kohtaan on oltu sangen hyviä, sanoi hän.

— Uskon sen, vastasi toinen välinpitämättömästi.

— Ja tohtori Vince on tosiaan kovin hyvä ihminen, jatkoi Samuel.

— Hm! murahti murtovaras lisäten sitten kiihkeästi: Et suinkaan ole puhunut hänelle mitään minusta?

— En! huudahti Samuel.

— Etkö sanaakaan?

— Ettekö muista, että lupasin vaijeta?

— Hyvä, sanoi Charlie, tahdon vain varottaa sinua. Voithan kyllä mennä niitten kirkkorakkien roikkaan, jos sinulla on halua, mutta muista, ettet mainitse mitään niin sanotuista eksyneistä veljistäsi, jotka ovat menneet helvettiin. Äläkä unohda, että minulla on suuri joukko tohtorin hopeakaluja. Samuel säpsähti.

— Oh! huudahti hän.

— Etkö sitä tiennyt? sanoi toinen nauraen.

— En tiennyt.

— Mitä sitten luulit minun tehneen sillä aikaa, kun sinä olit vahdissa?

— Samuel ei hetkeen aikaan puhunut mitään.

— Mutta miksi valitsitte juuri tohtori Vincen? kysähti hän äkkiä.

— Siksi, että tunsin hänen talonsa.

— Mutta hän on pappi! Sehän oli väärin!

— Mitä vielä, nauroi Charlie. Hän on varoissaan.

— Miten niin?

— Näes, hänellä on rikas vaimo. Kuinka saatoitkaan luulla, että hän olisi sellaisessa paikassa, ellei hänellä olisi muuta kuin palkkansa.

— En ole sitä asiaa ollenkaan ajatellut.

— Hän on naimisissa naisen kanssa, joka kuuluu kaupungin rikkaimpiin. Eikä heiltä mitään puutu.

Syntyi hetkisen hiljaisuus.

— Ettekö luule tohtori Vincen olevan hyvä ihminen? kysähti sitten Samuel.

— En tiedä, vastasi Charlie Swift. En minä ole koskaan hänen kanssaan riidellyt. Mutia minä en pidä hänen ammatistaan.

— Eikö hän tee ihmisille paljon hyvää?

— Ehkäpä, vastasi toinen olkapäitään kohottaen.

— Köyhälle kansalle? uteli Samuel itsepäisesti.

— Sen uskon, myönsi Charlie. Mutta sinun pitäisi myös huomata, että hänen hyvyytensä ryöstää heiltä miehuuden ja yritteliäisyyden — tekee heistä kerjäläisiä. Mutta minä en kuulu siihen lajiin.

— Miksi luulette hänen heitä auttavan?

— Perhana, hänhän saa siitä maksun.

— Mutta seurakunnan jäsenet maksavat rahat. Miksi he sen tekevät?

Varas mietti hetkisen.

— Luulen heidän tekevän sen uskoakseen olevansa hyviä.

— Niinkö?

— Varmasti senvuoksi! vakuutti Charlie. Ajatellaanpa esimerkiksi muutamia suurpetkuttajia, jotka käyvät siellä kirkossa. He käyttävät kuusi päivää viikosta kynsiäkseen ihmisiä paljaaksi. Etkö luule olevan mukavaa sitten sunnuntaina ajaa kirkkoon ja pistämällä viiden dollarin setelin kolehtilaatikkoon kuitata koko juttu?

Samuel etsi vastausta näihin julmiin soimauksiin.

— Minusta te ette puhu aivan oikein, vastusteli Samuel.

— Kuinka niin?

— Ensinnäkin eivät sellaiset miehet mene kirkkoon.

Charlie tirkisteli häneen.

— Mitä sanotkaan? huudahti hän.

— He eivät mene, intti Samuel.

— Miksi eivät menisi?

— Perhana, siksi että he eivät välitä mennä. Eivätkä he olisi tervetulleetkaan…

Charlie puhkesi nauruun.

— Poika-rukka! huudahti hän. Mutta sanoppa minulle, mitä sinä oikeastaan olet siellä kirkossa tehnyt.

— Minä olen kirkonvartijan apulainen, vastasi Samuel arvokkaasti ja vakavasti.

— Niin, niin. Mutta tuskinpa sellainen virkamies suuriakaan saa nähdä seurakuntaa.

— Ettekö tahtoisi selittää minulle asiaa, pyysi Samuel hetkisen vaitiolon jälkeen.

— Tuskinpa tiedän, mistä alottaisin, vastasi Charlie. Siellä on niin perhanan suuri valikoima roistoja. Oletko pannut merkille pientä, isovatsaista äijää, jolla on omituinen poskiparta — hän näyttää aivan luumulta?

— Tarkoitatteko Mister Hickmania?

— Juuri sitä samaa otusta. Eikö hän olekin eräs kirkon tukipylväistä?

— Niinpä luulen, vastasi Samuel. Hän on kirkkoneuvoston jäsen.

— No, oletko ennen kuullut puhuttavan mister Hickmanista?

— Tiedän, että hän on kuuluisa lainoppinut; ja olen kuullut, että hän hoitaa Lockmanien pesää.

— Niin, sanoi Charlie, etkä sinä varmaankaan, tiedä, mitä tämä sisältää.

— En tiedä, myönsi Samuel.

— Jaa, se sisältää sen, jatkoi Charlie, että hän oli vanhan Lockmanin uskottu, ja että hänen kätensä oli jokaisessa mustassa teossa, jonka tuo vanha petkuttaja viimeisen kolmenkymmenen vuoden kuluessa teki. Edelleen sisältää se sen, että hän nyt hoitaa liikettä ja tekee kaikki ne konnuudet, joita täytyy tehdä, hän esim. lahjoo kaupungin valtuusmiehiä ja paljon muuta.

— Luuletteko tohtori Vincen tietävän tuon? kysähti Samuel.

— Jollei hän sitä tiedä, niin eipä hän tosiaan tiedä paljoa.

— Hänen kirkkonsa jäsen! huudahti nuorukainen.

— Lörpötystä! sanoi Charlie nauraen. Sinä Samuel olet liian yksinkertainen. Mitä tekemistä kirkolla on liikeasiain kanssa? Katsoppa esim. ukko Wygantia — hänkin on kirkkoneuvoston jäsen!

— Tarkoitatteko miss Gladyn isää?

— Niin, vanhan Lockmanin lankoa. Hän on Lockmanin pesän toinen hoitaja. Ja luuletteko, että on tehty mitään konnantyötä, jota hän ei tuntisi. Jos esim. demokraatit ensi vuonna tulevat valtaan, niin tapahtuu se Wygantin varoilla.

— Mutta minkätähden? huudahti Samuel ihmeissään.

— Etupäässä siksi, että hänen täytyy lainlaatijakuntaan saada miehensä äänestämään lapsityötä koskevaa lakiehdotusta vastaan.

— Lapsityötä koskevaa lakiehdotusta!

— Niin! Sinä kai tiedät, että hän on taistellut sitä vastaan? Tahdotaan kieltää alle neljäntoistavuotisten lasten työ puuvillatehtaissa. Wygant lähetti Jack Pembertonin kongressiin ainoastaan taistelemaan tätä lakia vastaan.

Samuel vään teli käsiään. Hän oli yhtäkkiä nähnyt edessään pikku-Sofian kuihtuneine kasvoineen.

— Mutta minkätähden tahtoo hän pitää tehtaassaan lapsia? huudahti Samuel.

— Minkätähden! Hyvä jumala, sentähden, että hän voi maksaa heille vähemmän ja panna heidät työskentelemään ankarammin. Luuletko hänen pitävän heitä heidän terveytensä tähden?

Syntyi pitkäaikainen hiljaisuus. Poika taisteli kauheinta kummitusta vastaan, mikä häntä milloinkaan oli pelottanut.

— Minä en usko, että hän siitä tietää! Kuiskasi hän melkein kuin itsekseen.

— Kuka? kysyi Charlie.

— Tohtori Vince, vastasi Samuel nousten nopeasti. Minä menen puhumaan asiasta hänelle.

— Aijotko mennä puhumaan hänelle?

— Menen, hän sanoo minulle totuuden. Charlie tirkisteli häntä leveästi nauraen.

— Neuvon sinun olemaan sitä tekemättä, huudahti hän.

— Minä menen, vastasi nuorukainen päättävästi. Ja huvitettuna istahti murtovaras laatikkonsa päälle.

— Mene vaan, se on oikein! kehoitti hän. Anna hänen kuulla koko juttu ja tule sitten takaisin kertomaan, miten kävi.

XXI. Samuel hankkii todistuksia.

— Tohtori on juuri syömässä aamiaista, sanoi palvelustyttö, joka tuli avaamaan ovea Samuelille.

— Sanokaa hänelle, että minun täytyy saada puhutella häntä heti, sanoi Samuel. Asia on kovin tärkeä.

Hän astui sisään istuutuen kirjastohuoneeseen. Tohtori saapui heti levottoman näköisenä.

— Mistä on kysymys, Samuel? virkkoi hän sisäänastuessaan.

— Samuel kääntyi häneen surullisen näköisenä.

— Herra tohtori, sanoi hän, olen äsken saanut kuulla jotakin kauheaa.

— Mitä sitten, Samuel?

— Tuskin tiedän, miten sitä kertoisin. Tunnen erään miehen, kauhean syntisen miehen, ja menin häntä kääntämään ja noutamaan kirkon helmaan. Mutta hän vain nauroi minulle ja kirkollekin. Hän sanoi, että Pyhän Matteuksen kirkossa on huonoja ihmisiä! Hän sanoi, keitä ne ovat ja mitä ne tekevät. Ja tohtori, minä en voi uskoa, että te tiedätte tästä — että te antaisitte sellaisen jatkua.

Tohtori Vince tuijotti häneen pelästyneenä.

— Rakas poikani, sanoi hän, mailmassa on paljon huonoja ihmisiä, enkä minä voi tietää kaikkea.

— Oh! Mutta se on kamalaa, herra tohtori! Teidän täytyy ottaa selvä asiasta — ettehän voi antaa sellaisten ihmisten kuulua kirkkoon.

Tohtori nousi ja sulki oven. Sitten siirsi hän tuolinsa Samuelin lähelle.

— No, sanoi hän, keitä ne ovat?

— Jaa, mister Wygant…

— Mister Wygantko? keskeytti tohtori.

— Niin, tohtori Vince.

— Mitä hän sitten on tehnyt?

— Ettekö tiedä, että hän taisteli lasten työtä koskevaa lakiehdotusta vastaan — että hän tässä tarkoituksessa ratkaisi, kuka valittiin senaattiin.

— Lasten työtä koskeva lakiehdotus! huudahti tohtori. Sitäkö sinä tarkoitit?

— Niin, tohtori Vince, vastasi Samuel. Ette suinkaan te siitä ole tiennyt?

— Tiedän että mister Wygant on hyvin vastustavalla kannalla tähän lakiehdotukseen nähden. Hän on avoimesti esiintynyt sitä vastaan. Ja siihen on hän täydellisesti oikeutettu, eikö totta?

— Mutta asettaa senaattori ehdotuksen tappamiseksi.

— Niin, katsos, hän on hyvin kiintynyt politiikkaan, ja luonnollisesti hän käyttää vaikutusvaltaansa. Miksi ei hän käyttäisi?

— Mutta se oli syntinen teko, tohtori Vince. Ajatelkaappa vaan Sofiaa!

— Mutta, poikani, emmekö ole hankkineet Sofialle paikkaa mister Wygantin omassa talossa?

— Olemme, mutta ne muut! Ajatelkaapa hätää ja kurjuutta tuossa kauheassa tehtaassa! Ja mister Wygant maksaa niin pieniä työpalkkoja. Ja hän on niin rikas mies — hän — voisi auttaa lapsia jos tahtoisi.

— Tiedätkö, rakas Samuel… alkoi tohtori.

Mutta Samuel huomatessaan, että tohtori oli tullut tyytymättömän näköiseksi, jatkoi:

— Siinä oli vasta alku! Sallikaa minun jatkaa! Sitten mister Hickman.

— Mister Hickman!

— Mister Henry Hickman, asianajaja. Hän on tehnyt vielä pahempaa…

Pappi puristi kätensä nyrkkiin.

— Ei, rakas Samuel, huudahti hän, tämä menee liian pitkälle. Sinä panet tosiaankin ihmisen kärsivällisyyden kovalle koetukselle!

— Tohtori Vince! huudahti nuorukainen tuskissaan.

— Minun mielestäni, jatkoi kirkkoherra, olisi sinun velvollisuutesi toimia hiukan kohteliaammin. Sinua on täällä kohdeltu mitä ystävällisimmin, sinua on suosittu kaikin tavoin…

— Mutta mitä sillä seikalla on tämän asian kanssa tekemistä? huudahti Samuel poissa suunniltaan.

— Sinun pitää vähän paremmin muistaa asemasi. Sinä olet vielä poika ja käskyläisasemassa, niin ettei sinun tosiaankaan sovi tulla soimaamaan minun seurakuntani kirkkoneuvoston jäseniä.

— Käskyläisasemassa! huudahti Samuel hämmästyneenä. Mitä minun toimellani on tämän asian kanssa tekemistä?

— Päinvastoin sangen paljon. Samuel tirkisteli häntä.

— Te ette ymmärrä minua! huudahti hän. Minä en tee tätä itseni tähden. Minun tarkoitukseni on vain pelastaa kirkko.

— Mitä sinä tarkoitat — pelastaa kirkko?

— Niin, herra tohtori. Ajatelkaapa vaan, minä menin kääntämään erästä miestä, mutta hän vain ilkkui minulle. Hän ei halunnut olla kirkon kanssa missään tekemisissä sentähden, että sellaiset huonot ihmiset kuin mister Hickman kuuluivat siihen. Hän sanoi, että vain heidän rahansa esti heitä tulemasta paljastetuiksi, hän sanoi…

— Mitä mister Hickman sitten on tehnyt? kysyi kirkkoherra äkisti.

— Hän lahjoi valtuusmiehiä, sir! Hän lahjoi heitä saadakseen vesijohtoehdotuksen hylätyksi.

Tohtori Vince nousi ja alkoi hermostuneesti kävellä edestakaisin.

— Sanokaa, herra tohtori, miten sen asian laita on? kysyi Samuel. Olkaa niin ystävällinen, että sanotte sen! Varmaankaan ette te ole siitä tiennyt.

Kirkkoherra kääntyi nopeasti hänen puoleensa.

— Minä luulen, ettet sinä oikein tunne näitä asioita, sanoi hän. Sinä tulet minulle kertomaan tuollaisia juttuja — etkö sinä tiedä, että hän on minun lankoni?

Samuel tarttui hämmästyneenä tuolinsa käsinojaan.

— Teidän lankonne! huudahti hän.

— Niin, vastasi kirkkoherra. Hän on minun vaimoni ainoa veli.

Samuel tuli hämmästyksestä sanattomaksi. Kirkkoherra mittasi edelleen huonetta pitkin askelin.

— Ymmärrät nyt, sanoi hän, millaiseen asemaan sinä minut asetat.

— Niin, vastasi nuorukainen, minä ymmärrän. Se on kauheata!

Mutta sitten jatkoi hän kauheassa tuskassa:

— Mutta, herra tohtori, te ette siitä tiennyt. Oh, minä olen siitä varma — sanokaa minulle, että ette siitä tiennyt!

— En tiennyt, vastasi tohtori, enkä vieläkään tiedä! Luonnollisesti olen tuollaisia huhuja kuullut. Mister Hickmanilla on paljon vihollisia. Pitääkö minun uskoa kaikkia juttuja, joita hänestä saan kuulla?

— Ei, vastasi Samuel hämillään. Mutta tämän tietävät kaikki ihmiset.

— Kaikki ihmiset! sanoi kirkkoherra. Kutka ihmiset. Kuka on sinulle kertonut?

— Sitä minä en voi sanoa, soperteli nuorukainen.

— Miten hän tietää sen? Ja millainen ihminen hän on. Onko hän hyvä ihminen?

— Ei, myönsi Samuel. Pelkään, ettei hän ole sellainen.

— Onko hän sellainen ihminen, joka rakastaa ja palvelee muita? Onko hän sellainen ihminen, joka ei koskaan valehtele jota sinä uskoisit asiassa, mikä koskee sinun lähimpiä omaisiasi, uskoisit, jos hän sanoisi sinulle, että minä lahjon ihmisiä, että minä olen roisto?

Samuelin täytyi myöntää, ettei se henkilö, jota tarkoitettiin, ollut tuollainen.

— Tohtori Vince, lausui hän, minä myönnän olevani väärässä. Minä olen tullut teidän luoksenne liian aikaisin. Minä otan näistä asioista lähemmän selvän, ja jos syytökset ovat oikeita, niin minä tuon teille todistuksia. Jolleivät ne ole tosia, niin menen minä häveten tieheni enkä koskaan enään tule teitä vaivaamaan.

Samuel sanoi tämän hyvin nöyrästi, mutta samalla horjumattoman päättävällä äänellä, mikä tohtoriltakaan ei mennyt huomaamatta.