SISÄLLYS

1. Johdanto. 2. Käsittämätöntä ja selittämätöntä. 3. Seikkailuhenki. 4. Ensimmäinen maihinnousumme. 5. Kuninkaallista urheilua. 6. Molokain spitaaliset. 7. "Auringon talo". 8. Poikki Etelämeren. 9. Kuoleman paratiisi. 10. Luonnonihminen. 11. Kuninkaallista kestiystävyyttä. 12. Kivenheittokalastusta Bora Boralla. 13. Salomonin saarilla. 14. Etelämeren kieltä. 15. Maallikkolääkärin kokemuksia. 16. Jälkikatsaus.

1

Johdanto

Matkamme sai alkunsa Glen Ellenin uima-altaalla. Uinnin välillä meillä oli tapana loikoilla hietikoilla, antaen ihon imeä lämmintä ilmaa ja auringon paistetta. Roscoe oli tehnyt muutamia matkoja huvipurrella, ja minä olin liikkunut hiukan merillä. Ehdottomasti johduimme keskustelemaan aluksista. Ja me puhelimme pienistä aluksista ja niiden merikelpoisuudesta. Esikuvaksi otimme kapteeni Slocumin ja hänen kolmen vuoden matkansa maailman ympäri.

Vakuutimme ensin, ettemme pelkäisi matkustaa maailman ympäri pienellä aluksella, esimerkiksi neljänkymmenen jalan pituisella. Vakuutimme sitten, että mielellämme tekisimme sen. Ja lopuksi vakuutimme, ettei koko maailmassa ollut mitään, minkä kernaammin olisimme tehneet.

"Mitäs muuta kuin teemme sen", sanoimme — leikillämme.

Sitten kysyin Charmianilta yksityisesti, halusiko hän todellakin sitä, ja hän vastasi, että se olisi aivan liian hauskaa voidakseen toteutua.

Kun seuraavan kerran loikoilimme vieretysten rantahietikolla ja otimme ilmakylpyä, sanoin Roscoelle: "Taidammepa lähteä!"

Olin aivan vakava, ja niin oli hänkin vastatessaan: "Milloinka lähdemme?"

Minun piti rakentaa talo maatilalleni, niin ikään minun oli ryhdyttävä hoitamaan hedelmäpuutarhaa, viinitarhaa ja monen monia pensasaitoja, ja minulla oli koko joukko muutakin toimitettavaa. Päädyimme harkinnan jälkeen siihen, että voisimme lähteä matkalle neljän, viiden vuoden kuluttua. Mutta samassa meissä rupesi heräämään seikkailuhalu. Miks'emme toteuttaisi heti aikomustamme? Eihän meistä kukaan nuorentuisi aikaa myöten! Hedelmäpuutarha, viinitarha ja pensasaidat kasvaisivat kyllä poissakin ollessamme. Kun sitten palaisimme, olisivat ne valmiina. Ja voisimme asua ladossa sillä aikaa kun taloamme rakennettaisiin.

Niin oli matkamme päätetty, ja Snarkin rakentaminen alkoi. Nimitimme aluksemme Snarkiksi sen tähden, ettemme pitäneet mahdollisena mitään muuta nimeä — tämä selitys annettakoon niiden tyydytykseksi, jotka muuten pitäisivät nimitystä jollakin tavoin merkillisenä.

* * * * *

Ystävämme eivät kykene ollenkaan ymmärtämään, minkä takia lähdemme moiselle matkalle. He värisevät, valittavat ja kohottelevat käsiään korkeutta kohti. Millään selityksellä heitä ei saa tajuamaan, että etenemme vähimmän vastarinnan tietä — että meidän on helpompi lähteä uhmaamaan valtameren ulapoita pienellä aluksella kuin jäädä kuivalle maalle, aivan kuten heidän on helpompi jäädä kuivalle maalle kuin lähteä merelle pienellä aluksella. Heidän mielentilansa on sopimattoman itsekäs. He eivät kykene vapautumaan omasta mielipiteestään. He eivät voi loitota kyllin kauas omasta itsestään nähdäkseen, ettei heidän vähäisimmän vastarinnan tiensä välttämättä tarvitse olla sama kaikilla muilla. Omasta myötä- ja vastenmielisyydestään ja omista haluistaan he tekevät mittapuun, millä mittaavat muiden myötä- ja vastenmielisyyttä ja haluja. Mutta se on väärin. Olen sanonut sen heille. Mutta he eivät kykene vapautumaan omasta kurjasta minästään hetkeksikään kuunnellakseen minua. Heidän mielestään olen joutunut järjiltäni. Minä puolestani tunnen osanottoa heitä kohtaan. Ymmärrän heitä. Kaikki olemme taipuvaisia uskomaan, että jokin on hullusti niiden järjentilassa, jotka ajattelevat toisin kuin me.

Viimeisen sanan saa aina "se miellyttää minua". Se ylittää kaiken filosofian, käyttää itse elämän sydäntä. Kun filosofia on kaikella voimallaan kokonaisen kuukauden saarnannut ihmiselle, mitä tämän pitää tehdä, saattaa ihminen seuraavassa silmänräpäyksessä sanoa: "Se miellyttää minua!" ja tehdä jotakin muuta — ja filosofia haihtuu savuna ilmaan. "Se miellyttää minua", se saa aikaan, että juomari juoja että itsensäkiduttaja pukeutuu jouhipaitaan. Se tekee toisen mässääjäksi ja toisen karun erämaan erakoksi. Se panee toiset tavoittelemaan mainetta, toiset kultaa, toiset rakkautta ja toiset Jumalaa. Filosofia on hyvin usein ihmisen tapa selittää omalta kohdaltaan: "Se miellyttää minua!"

Mutta palaan nyt Snarkiin ja niihin syihin, mitkä saavat minut lähtemään purjehdusmatkalle maailman ympäri sillä aluksella. Ne seikat, mitkä miellyttävät minua, ovat luonnollisesti sellaisia, joita pidän maailman arvokkaimpina. Ja arvokkaimpana pidän henkilökohtaista urotekoa en maailman suosion vuoksi, vaan oman tyydytykseni tähden tehtyä. Siinä on se vanha: "Minä olen sen tehnyt! Minä olen tehnyt sen! Omilla käsilläni minä olen suorittanut sen!" Mutta olen sitä mieltä, että maineteon pitää tapahtua elävässä elämässä. Haluan mieluummin voittaa uimakilpailussa tai hallita vikuroivaa hevosta kuin voittaa laakereita romaanikirjailijana. Kullakin on oma makunsa. Toiset pitävät viimeksi mainittua kilpailua kunniakkaampana kuin uimakilpailun voittamista tai hevosen taltuttamista.

Ylväimmän teoistani olen suorittanut ollessani seitsentoistavuotinen. Silloin kerran tunsin väkevästi ja täydellisesti eläväni. Olin kolmimastoisella kuunarilla Japanin rannikon edustalla. Olimme joutuneet taifuunin kouriin. Koko miehistö oli ollut kannella suurimman osan yötä. Tulin kannelle kello seitsemän aamulla, ja minut määrättiin ruoriin. Ei ainoatakaan purjetta ollut ylhäällä. Viiletimme myötätuuleen köysistö tyhjänä, ja vauhti oli raivokas. Aalto seurasi aaltoa kahdeksannespeninkulman päässä, ja myrsky tempasi niiden valkeat harjat siivilleen, niin että ilma oli aivan täynnä kiehuvaa vaahtoa. Ei millään erottanut enempää kuin kaksi aaltoa kerrallaan. Laivaa oli melkein mahdoton hallita, se kieppui puoleen ja toiseen hautaantuen vähän väliä veteen, mutkitteli lakkaamatta edestakaisin kaakkois- ja lounassuuntien välillä ja uhkasi kaatua joka kerta kun kohosi mahtavan aallon laelle.

Kävin paikalleni ruoriin. Laivuri seisoi vierelläni kotvan ja katseli, miten hoidin tehtävääni. Hän oli levoton nuoruuteni takia, hän pelkäsi, ettei minulla olisi kylliksi voimia eikä päättäväisyyttä. Mutta kun hän oli nähnyt minun onnellisesti suoriutuvan peräsimessä useista vaikeista tilanteista, hän meni aamiaista syömään. Sekä päällystö että miehistö oli aamiaisella kannen alla. Jos kuunari olisi joutunut poikittain tuuleen, ei kukaan heistä olisi koskaan palannut kannelle. Neljäkymmentä minuuttia seisoin siellä yksinäni ruoria hoitaen, hurjasti keikkuva alus ja kaksikymmentäkaksi ihmishenkeä käsissäni. Kerran hyökyaalto löi yli peräkannen. Näin sen tulevan, ja puolihukuksissa monen vesitonnin vyörähtäessä ylitseni — estin kuunarin ponnahtamasta tuuleen. Tunnin kuluttua pääsin vapaaksi, voivuksissa ja hiessä kylpien. Mutta olin suorittanut tehtäväni! Omilla käsilläni olin hallinnut ruoriratasta ja onnellisesti kuljettanut sataa puu- ja rautatonnia miljoonien tonnien painoisessa tuulessa ja aallokossa.

Minun tyydytykseni aiheutui siitä, että olin tehnyt tehtäväni — ei siitä, että kaksikymmentäkaksi miestä tiesi minun suorittaneen sen. Vuoden kuluttua oli enemmän kuin puolet heistä vainajina, mutta tekoni johdosta tuntemani ylpeys ei ollut vähentynyt puoleen. Minun on sentään myönnettävä, että olen mielissäni pienestä yleisöstä. Mutta sen täytyy olla aivan pieni ja käsittää vain sellaisia, jotka rakastavat minua ja joita rakastan. Kun silloin suoritan henkilökohtaisen uroteon, minusta tuntuu, että sillä teen oikeutetuksi heidän hellyytensä minua kohtaan. Mutta se on aivan muuta kuin tyydytykseni itse teosta. Se tyydytys on kokonaan omaani eikä riipu siitä, onko teolla todistajia. Kun olen suorittanut jotakin miehuullista, olen aivan haltioissani. Hehkun ihastusta, tunnen ylpeyttä, mikä on minun ja ainoastaan minun. Se on elimellistä. Jokainen soluni värisee siitä tunteesta. Ja se on hyvin luonnollista. Se on aivan Yksinkertaisesti tyydytystä siitä, että sopeudun olosuhteihin. Se on menestyksen tuntoa.

Ehyesti ja voimakkaasti eletty elämä on menestyksellistä. Menestys on sen hengitystä. Vaikean tehtävän suorittaminen on samaa kuin menestyksellinen mukautuminen ankariin olosuhteihin. Mitä vaikeampi tehtävä on, sitä suuremman tyydytyksen sen suorittaminen tuottaa. Niin on asianlaita silloin, kun hyppää ponnahduslaudalta uima-altaaseen ja tehden vartalonheilutuksen taaksepäin sukeltaa pää edellä veteen. Hypyn tapahtuessa hyppääjän asema on epätoivoinen, ja huimapäätä kohtaisi ankara rangaistus, jos hän epäonnistuisi ja putoaisi pitkin pituuttaan veteen. Luonnollisesti hän olisi voinut jättää tekemättä uhkayrityksen Hän olisi voinut pysyä maalla levossa ja rauhassa, ympärillään kesäilma ja auringon paiste ja luja pohja jalkainsa alla. Mutta hän oli toisenlaiseksi luotu. Sinä silmänräpäyksenä, jona hän kiiti läpi ilman, hän eli niin väkevästi, ettei hän milloinkaan olisi kyennyt sellaista kokemaan lujalla pohjalla.

Omalta kohdaltani tahdon mieluummin olla sellaisen miehen asemassa kuin katsella sivusta. Juuri sen tähden rakennutan Snarkin. Olen sellaiseksi luotu. Se miellyttää minua, siinä kaikki. Matka maailman ympäri tuottaa ihmiselle monia suuria silmänräpäyksiä. Tarkastelkaamme hiukan asiaa. Tässä minä nyt olen, pieni eläin, jota nimitetään ihmiseksi — kappale elävää ainetta, satakuusikymmentäviisi naulaa lihaa ja verta, hermoja, jänteitä, luita ja aivoja — kaiken kaikkiaan pehmeä ja hauras, helposti vahingoittuva, vajavainen ja heikko. Jos isken juonikasta hevosta turpaan rystysilläni, voi jokin käteni luu murtua. Jos panen pääni veden alle viideksi minuutiksi, hukun. Jos putoan kahdenkymmenen jalan korkeudelta, saatan murskautua. Olen ylen riippuvainen lämpötilasta: muutama aste yhtäälle — ja sormeni, korvani ja varpaani mustuvat ja putoavat pois; muutama aste toisaalle — ja ihoni palaa rakkuloille, kurtistuu ja irtaantuu värisevästä lihasta; muutama aste lisää jommallekummalle taholle, ja elämäni sammuu. Pisara käärmeen myrkkyä pääsee ruumiiseeni, ja lakkaan liikkumasta — iäksi. Lyijymurunen singahtaa kiväärinpiipusta päähäni — ja minut ympäröi ikuinen pimeys.

Hento ja heikko, kappale sykkivää hyytelömäistä elämää — siinä kaikki, muuta en ole. Ja minua ympäröivät mahtavat luonnonvoimat, jättiläisuhkaukset, tuhon titaanit, armottomat hirviöt, jotka välittävät minusta vähemmän kuin minä hiekkajyvästä, minkä muserran jalallani. Ne eivät tunne pienintäkään sääliä minua kohtaan. Ne eivät tunne minua. Ne ovat tiedottomia, sydämettömiä, eivätkä ne noudata siveysopin sääntöjä. Pyörremyrskyt, salamat, rankkasateet, tulvat, vuokset ja luoteet, vedenalaiset virrat, pilvenpatsaat, pyörteet, maanjäristykset, tulivuorenpurkaukset, tyrskyt, jotka jylisevät kuin ukkonen iskiessään kalliorantoja vasten, hyökylaineet, jotka lyövät yli suurimpainkin laivain musertaen ihmiset pehmeäksi taikinaksi tahi pyyhkäisten heidät mereen kuoleman kitaan — sellaiset järjettömät hirviöt eivät tiedä mitään siitä pienestä, hennosta luomuksesta, joka on vain hermoja ja heikkoutta ja jota hänen kanssaihmisensä nimittävät Jack Londoniksi ja joka omasta mielestään on "all right" ja aivan luomakunnan kruunu.

Kautta sen kuohuvan kaaoksen, mikä vallitsee noiden mainitsemieni jättiläisten vimmastuessa, on minun raivattava mitätön tieni. Se elämän hitunen, minkä muodostaa "minä", kuvittelee olevansa jumalallinen, jos sen onnistuu välttää niitä tai käyttää niitä palvelijoinaan. Ihanaa on rynnistää myrskyyn ja tuntea itsensä jumalalliseksi! Kun pieni hitunen sykkivää hyytelöä tuntee itsensä jumalalliseksi, sen tunne on paljon ihanampi kuin jumalan tuntiessa itsensä jumalalliseksi.

Meillä on nyt edessämme meri tuulineen ja aaltoineen. Meillä on edessämme koko maailman meri tuulineen ja aaltoineen, siis julma ympäristö. Ja sitten on edessä vaikea mukautuminen, mistä suoriutuminen tuottaa nautintoa sille pienelle, värisevälle, turhamieliselle hituselle, mikä on "minä". Se miellyttää minua. Olen sellaiseksi luotu. Se on turhamaisuuden minulle ominainen erikoismuoto, siinä kaikki.

Snarkilla matkustamisella on toinenkin puolensa. Koska elän, haluan myös katsella ympärilleni, ja koko maailmassa on enemmän nähtävää kuin pienessä kaupungissa tai laaksossa. Emme ole laatineet suurisuuntaisia matkasuunnitelmia. Mutta yksi seikka on aivan päätetty, ja se on, että ensimmäisenä satamapaikkanamme tulee olemaan Honolulu. Joitakuita yleispiirteisiä kaavailuja lukuunottamatta emme ole lainkaan miettineet, minne Havaijilta lähdettyämme ensinnä matkaamme. Sen päätämme vasta taipalella. Tiedämme nyt ainoastaan ylimalkaisesti, että purjehdimme Tyynen meren poikki ja käymme Samoalla, Uudessa Seelannissa, Tasmaniassa, Australiassa, Uudessa Guineassa, Borneolla ja Sumatralla, sekä että jatkamme matkaa Filippiinien kautta Japaniin. Sitten seuraavat Korea, Kiina, Intia, Punainen meri ja Välimeri. Sen jälkeen on reitti liian epämääräinen yksityiskohdittain viitoitettavaksi, joskin meillä on joukko suunnitelmia, mitkä aivan varmasti toteutamme. Aiomme viettää useita kuukausia Euroopan eri maissa.

Snarkista tulee purjealus. Se varustetaan myöskin bensiinimoottorilla, mutta tätä konetta tullaan käyttämään ainoastaan hätätilassa: jos esimerkiksi joudumme pahalla säällä karikko- ja matalikkoalueelle, tahi jos äkillinen tyven jättää meidät avuttomina virtavedessä ajelehtimaan. Ja rikiltään Snark tulee olemaan ns. ketch joolin ja kuunarin välimuoto. Viime aikoina on jooliriki osoittautunut parhaimmaksi. Ketchrikillä on joolirikin avut ja lisäksi joitakin sellaisia, mitkä on kuunarin rikillä.

Alkuperäisen suunnitelmamme mukaan Snarkin pituudeksi piti tulla neljäkymmentä jalkaa vesirajasta, mutta havaitsimme, ettei siihen silloin mahtuisi kylpyhuonetta, ja siitä syystä olemme lisänneet vesirajapituuden neljäksikymmeneksiviideksi jalaksi. Suurin leveys on viisitoista jalkaa. Ei kansihyttiä eikä lastiruumaa. Kansi muodostaa yhtenäisen sileän pinnan, jossa on vain kaksi porrasaukkoa ja keulaluukku. Sen johdosta, ettei kannelle ole rakennettu mitään sen vastustusvoimaa heikentävää, olemme mahdollisimman hyvässä turvassa silloin, kun mahtavat hyökylaineet lyövät sen yli. Kelpaapa meidän kyyrötellä pahan sään päivinä isossa, tilavassa istuinlaatikossa, joka on korkealla suojalaidalla varustettu ja itsestään tyhjentyvä.

Miehistöä ei meillä tule olemaan. Tai oikeammin sanoen: Channian, Roscoe ja minä tulemme muodostamaan miehistön. Aiomme tehdä kaiken omin käsin, aiomme matkata maailman ympäri pelkästään omin avuin. Menköön syteen tai saveen, mutta omin käsin tahdomme aluksemme hoitaa. Luonnollisesti otamme kokin ja kajuuttapojan. Miksi kyyhöttäisimme lieden ääressä ruokaa valmistamassa tai pesisimme astioita ja kattaisimme pöytää? Moista voisimme tehdä maissakin. Ja meidänhän on oltava vahdissa ja hoidettava alusta. Sitäpaitsi minun on myöskin harjoitettava kirjailijan ammattia hankkiakseni itsellemme muonaa ja pitääkseni Snarkin asianmukaisessa purjehduskunnossa. Ja lisäksi minulla on maatilani… Onhan minun pidettävä huoli siitä, että viinitarhani, hedelmäpuuni ja pensasaitani jatkavat kasvamistaan.

Kun olimme lisänneet laivan pituutta saadaksemme sijaa kylpyhuoneelle, havaitsimme, ettei lisäystä kokonaan tarvittu kylpyhuonetta varten. Ja sentähden päätimme hankkia isomman koneen. Olemme tilanneet seitsenkymmenhevosvoimaisen, ja koska edellytämme, että se kykenee kuljettamaan meitä kymmenen solmun vauhdilla, tiedämme, ettei todellakaan ole olemassa virtaa, josta emme selviytyisi.

Aiomme tehdä joukon sisävesimatkoja. Snarkin pienen koon takia se on mahdollista. Kun saavumme sisävesille, poistamme mastot ja panemme koneen käyntiin. Ovathan edessämme Kiinan kanavat ja Jangtsekiang. Siellä tulemme viettämään kuukausia, jos vain saamme hallitukselta luvan. Ainoana sisävesimatkojemme esteenä tulee olemaan se saammeko hallitusten luvan. Mutta jos sen saamme, silloin voimme tehdä sisävesimatkoja melkein rajattomasti.

Niilille saavuttuamme voimme matkata sitä myöten sisä-Egyptiin. Voimme nousta Tonavaa pitkin Wieniin, Thamesia Lontooseen ja Seineä Pariisiin… Voimme myöskin Välimereltä nousta Rhone-virtaa myöten Lyoniin, siirtyä sieltä Saônelle ja Saônelta Marnelle Bourgognen kanavan kautta, minkä jälkeen Marnelta pääsemme Seinelle, ja sitä pitkin laskemme Havreen. Purjehdittuamme Atlantin poikki Yhdysvaltoihin voimme matkata ylös Hudsonia, kulkea Erie-kanavan kautta, sitten pitkin Suuria järviä, jättää Michigan-järven Chicagon luona, päästä Mississippille Illinois-jokea ja yhdyskanavia myöten sekä jatkaa retkeä alas Mississippiä Meksikon lahdelle. Sitten on suuria jokia Etelä-Amerikassakin. Luulen, että osaamme maantiedettä Kaliforniaan palatessamme!

Ihmisillä, jotka rakentavat taloja, on usein paljon päänvaivaa. Mutta jos moinen jännitys miellyttää heitä, kehoitan heitä rakennuttamaan sellaisen aluksen kuin Snark. Ajatelkaapa hetkinen yksityiskohtien herättämää jännitystä — esimerkiksi konetta koskevia. Millaiset koneet ovat parhaat? Kaksitahtisetko? Kolmitahtisetko? Nelitahtisetko? Huuleni ovat väsyneet kaikenkaltaisten merkillisten sanojen lausumisesta, mieleni on menehdyksissä vielä merkillisimmistä suunnitelmista, ja se on kävellyt jalkapohjansa helliksi oudoilla kivikkopoluilla ajatusten maailmassa. Mikä sytytysmenetelmä? Kipinäsytytyskö? Onko käytettävä kuivia kennoja vai akkumulaattoriparistoja? Sellainen paristo hoitaa itsensä, mutta silloin tarvitaan myös dynamokone. Mitenkä vahva? Ja kun sitten olemme hankkineet dynamon ja akkumulaattoripariston — olisihan toki aivan naurettavaa, ellei aluksellamme olisi sähkövalaistusta. Sitten seuraa kysymys valojen lukumäärästä ja niiden voimasta. Mutta sähkövalaistusta varten tarvitaan voimakkaampi akkumulaattori, mikä taas puolestaan vaatii voimakkaamman dynamon.

Ja kun olemme päässeet siihen asti — niin miksi olla vailla valonheittäjää? Sellainen saattaisi olla sanomattoman hyödyllinen. Mutta valonheittäjä kuluttaisi niin paljon sähköä, ettei muualle saataisi valoa sen ollessa käytössä. Ja niin meidän on käännyttävä takaisin samalle väsyttävälle taipalelle hankkimaan lisävoimaa akkumulaattoriin ja dynamoon. Ja kun se kysymys lopultakin on ratkaistu, herää uusi: "Mutta mitenkä käy, jos kone menee rikki?" Ja se panee meidät jälleen pulaan. Laita lyhdyt, kompassikaapin lamput ja ankkurilyhdyt… Riippuuhan henkemme niiden palamisesta! Niin meidän täytyy hankkia lisäksi runsas varasto öljylamppuja.

Mutta koneestamme emme ole kumminkaan vielä selviytyneet. Se on voimakas kone. Ja meitä on kaksi pientä miestä ja pieni nainen. Sekä sydämemme että selkärankamme murtuisivat, jos meidän olisi pakko nostaa raskas ankkuri käsin. Ankkurin noston on jäätävä koneen työksi. Ja silloin meillä on ratkaistavanamme pulma, mitenkä siirtää voima koneesta ankkurivintturiin. Kun se seikka on selvitetty, täytyy meidän uudelleen jakaa aluksemme tilavuus konehuoneen, keittiön, kylpyhuoneen, hyttien ja kajuutan kesken ja aloittaa suunnittelu vielä kerran alusta.

Ja sitten on mentävä etsimään mahdollisimman hyvää peräsinlaitetta — ja ratkaistava, onko kompassikaappi sijoitettava laivan keskiviivalle ruorin eteen vai toiselle sivulle ruorin eteen — kysymys, josta voi syntyä loputon kiista merikarhujen kesken… Entä polttoainepulma — tuhat viisisataa gallonaa bensiiniä — mikä säilytystapa on varmin ja millaiset putkilaitteet ovat luotettavimmat — mikä tulensammutustapa on parhain, jos bensiini sattuu syttymään? Senjälkeen pelastusveneestä ja sen paikasta kasvava soma pikku pähkinä. Kun sekin on purtu, karkaa kimppuun kokki- ja kajuuttapoikakysymys niinkuin painajainen kaikkine ominaisuuksineen. Aluksemme on pieni, ja tulemme elämään sangen lähellä toisiamme. Maamarriaisten palvelijatarpulma kutistuu mitättömäksi meidän pulmamme rinnalla. Valitsimme kajuuttapojan ja luulimme huoltemme paljon keventyneen; silloin se veijari otti ja rakastui ja epuutti pestinsä!

2

Käsittämätöntä ja selittämätöntä

"Älä surkeile kustannuksia", sanoin Roscoelle. "Kaiken Snarkilla pitää olla laadultaan mahdollisimman hyvää. Mutta ei turhia sirouksia. Sileät seinät välttävät minulle. Pane sensijaan kustannukset itse rakenteeseen. Snarkista pitää tulla niin lujatekoinen kuin aluksen on mahdollista olla. Maksakoon minkä maksoi, kunhan siitä vain tulee luja ja kestävä. Pidä sinä vain huoli siitä, että Snarkista tulee sellainen — minä kirjoitan kirjoittamistani ja hankin rahaa maksaakseni menot."

Ja sen teinkin — parastani pannen. Sillä Snark nieli rahaa nopeammin kuin kykenin sitä ansaitsemaan. Itse asiassa minun täytyi lakkaamatta lainata rahaa vaillinkeja täyttääkseni. Milloin lainasin tuhat dollaria, milloin lainasin kaksituhatta dollaria ja milloin lainasin viisituhatta dollaria. Samalla tein koko ajan herkeämättä työtä, jokainoa päivä, ja panin kaikki ansioni Snarkin rakentamiseen. Tein työtä sekä pyhäpäivät että arjet, en pitänyt hetkenkään lepoa. Mutta hankkeemme vuoksi kannatti tehdä! Kohta kun ajattelin Snarkia, tiesin, että kannatti tehdä.

Sillä nyt kerron teille, rakkaat lukijat, miten lujarakenteinen aluksemme on. Se on neljäkymmentäviisi jalkaa pitkä vesirajasta. Emäpuulankku on kolme tuumaa paksu, laudoituslankut ovat kahden ja puolen tuuman paksuisia ja kansilankut kahden tuuman. Kaikessa tässä puuaineksessa ei ole ainoatakaan oksaa. Tiedän, sillä olen erikoisesti tilannut sen Puget Soundista. Ja Snarkissa on neljä vedenpitävää kammiota. Saipa Snark miten suuren vuodon tahansa, ei vesi voi täyttää enempää kuin yhden kammion. Kolme muuta joka tapauksessa pitää laivan varmasti pinnillä ja tekee meille mahdolliseksi vaurion korjaamisen. Se hyöty on niistä kammioista. Taimmainen osasto — perä sisältää kuusi säiliötä, joihin mahtuu toista tuhatta gallonaa bensiiniä. Bensiinihän on tosin hyvin vaarallista lastia, jos sitä on runsas määrä pienellä meren ulapoita purjehtivalla aluksella. Mutta kun mainitut säiliöt, jotka eivät vuoda, on suljettu ilmatiiviiseen kammioon, mikä on huolellisesti eristetty koko muusta ympäristöstä, on vaara hyvin vähäinen.

Snark on purjealus. Se rakennettiin ennen kaikkea sellaiseksi. Mutta se on myös varustettu apukeinolla, seitsenkymmenhevosvoimaisella koneella. Kone on voimakas ja mainio. Totta kai sen tiedän. Olen hankkinut sen New Yorkista asti. Kannella koneen yläpuolella on ankkurivintturi. Se on oivallinen laite — painaa useita satoja nauloja ja ottaa valtavasti tilaa. Olisihan toki aivan naurettavaa nostaa ankkuri käsin, kun on laivalla seitsenkymmenhevosvoimainen kone. Sen tähden hankimme vintturin ja johdamme siihen voimaa koneesta kojeella, mikä varta vasten valmistettiin eräässä San Franciscon valimossa.

Snark piti järjestää kodikkaaksi, ja siinä suhteessa ei säästetty kustannuksia. Esimerkiksi meillä on siellä kylpyhuone — pieni ja ahdas tosin, mutta varustettu kaikilla mukavuuksilla, mitkä kylpyhuoneessa tavallisesti on. Kylpyhuoneemme on oikea runoelma menettelyohjeineen ja keksintöineen, pumppulaitteineen, hanoineen ja venttiileilleen. Alusta rakennettaessa minulla oli tapana valvoa öisin vuoteessani kylpyhuonetta suunnitellen. Sellainen on kylpyhuoneemme… Sitten pelastusvene ja suurvene. Ne on ajoitettu kannelle ja vievät sen pienen alan, millä kenties olisimme voineet vähän liikkua. Mutta ovathan molemmat veneet todellakin kuin henkivakuutuksena — ja vaikka rakentaakin niin kestävän ja lujatekoisen aluksen kuin Snark, viisas ihminen sentään pitää huolen siitä, että hänellä on hyvä pelastusvene, mainio. Aivan ensiluokkainen. Oli sovittu sen hinnaksi sataviisikymmentä dollaria, ja kun menin maksamaan laskua, ilmeni, että se olikin kolmesataayhdeksänkymmentäviisi dollaria. Sehän toki osoittaa, että vene varmasti on mainio!

Saattaisin kirjoittaa vaikka minkä verran Snarkin erinomaisista ominaisuuksista, mutta jätän sen tekemättä. Olen ylistänyt niitä tarpeeksi ja olen tehnyt sen määrätyssä tarkoituksessa, mikä kyllä vielä selviää. Ja nyt pyydän teitä ystävällisesti muistamaan tämän luvun otsakkeen. — "Käsittämätöntä ja selittämätöntä"! — Suunnitelmamme mukaan Snarkin piti lähteä lokakuun 1. päivänä 1906. Se, ettei Snark lähtenyt silloin, oli käsittämätöntä ja selittämätöntä. Ei ollut todellisuudessa muuta pätevää syytä siihen, ettei Snark lähtenyt, kuin se, ettei se ollut valmis. Eikä ollut selitettävissä olevaa syytä siihen, minkä takia se ei ollut valmis. No — sitten se luvattiin valmiiksi marraskuun 1:seksi päiväksi — marraskuun 15:nneksi päiväksi — joulukuun 1:seksi päiväksi, mutta se ei ollut valmis silloinkaan. Joulukuun l:senä päivänä Charmian ja minä siirryimme terveellisestä, ihanasta Sonomastamme tukahduttavaan kaupunkiin. Mutta emme pitkäksi aikaa — eihän toki, vain pariksi viikoksi. Matkustaisimme joulukuun 15:ntenä päivänä. Ja luulin tietäväni sen varmasti, sillä Roscoe oli niin sanonut, ja nimenomaan hänen neuvostaan tulimme kaupunkiin, viipyäksemme siellä kaksi viikkoa. Mutta voi — ne kaksi viikkoa menivät, meni neljä viikkoa, meni kuusi viikkoa, meni kahdeksan viikkoa, ja lähtöhetki oli kauempana kuin konsanaan. — Pitäisikö selittää? Kenen? Minunko? Minä en osaa… ainoa kerta elämässäni, jolloin minun on pitänyt antaa periksi. Ei ole minkäänlaista selitysmahdollisuutta, muuten kyllä koettaisin. Minun, vaikka minulla on sanaseppoisuus ammattinani, täytyy tunnustaa, etten kykene selittämään, minkä tähden Snark ei ollut valmis. Voin ainoastaan toistaa, mitä olen edellä sanonut: se on käsittämätöntä ja selittämätöntä.

Ne kahdeksan viikkoa kasvoivat kuudeksitoista, mutta silloin Roscoe tuli eräänä päivänä luoksemme sanoen: "Ellemme nyt lähde purjehtimaan ennen huhtikuun ensimmäistä päivää, saatte käyttää päätäni potkupallona."

Kaksi viikkoa sen jälkeen hän sanoi: "On parasta, että ryhdyn harjoittamaan päätäni siihen urheiluun."

"Oi, mitä turhista", sanoimme Charmian ja minä toisillemme, "ajattelehan, mikä verraton alus siitä varmasti tulee, kun se kerran valmistuu".

Ja rohkaisimme toisiamme jälleen luettelemalla Snarkin monet erinomaiset ominaisuudet. Sitten minun oli koreasti lainattava lisää rahoja. Ja minun piti istua entistä sitkeämmin kirjoituspöytäni ääressä, tehdä entistä innokkaammin työtä ja sankarillisesti jok'ainoana sunnuntaina kieltäytyä lähtemästä maalle ystävieni mukaan. Minähän rakennutin alusta. Ja taivaan nimessä siitä tuli alus, isokokoisilla kirjaimilla kirjoitettava ALUS — ja samantekevää oli, minkä se maksoi, siitä minä en välittänyt, sillä silloin siitä myös tulisi ALUS…

Totisesti! Onpa Snarkissa vielä eräs mainio kohta, mitä minun on ylistettävä, ja se on aluksen keula. Minkäänlainen aalto ei voi lyödä sen yli. Se nauraa aalloille se keula, se uhmaa niitä, se välittää niistä viis! Ja kaiken sen ohella se on kaunis keula. Sen viivat ovat ihanat kuin suloinen uni. En usko milloinkaan ennen olleen alusta, jolla olisi ollut kauniimpi ja samalla kertaa mainiompi keula. Se näyttää kerta kaikkiaan olevan tehty myrskyjen voittajaksi. Ken koskettaa sitä keulaa, hän koskettaa maailman parhainta keulaa! Kohta kun näkee sen, tietää, ettei hinta ole mitään merkinnyt, kun on ollut kysymyksessä sen keulan valmistaminen… Ja joka kerta kun lähtö lykkäytyi tai kasaantui uusia menoja, ajattelimme sitä ihmeellistä keulaa ja olimme tyytyväisiä.

Snark on pieni alus. Kun kuvittelin, että se maksaisi enintään seitsemäntuhatta dollaria, laskin kaiken hyvin tarkasti ja loppusumman hyvin runsaaksi. Olen rakennuttanut sekä taloja että latoja ja tiedän mainiosti, miten sellaisilla puuhilla on taipumuksena ylittää lasketut menot. Tiesin sen jo silloin, kun laskin Snarkin rakentamiskustannusten nousevan seitsemääntuhanteen dollariin. No — alus maksaa minulle kolmekymmentätuhatta. Luopukaa ystävällisesti kyselemisistä. Se on aivan totta. Olen kirjoittanut maksumääräykset ja hankkinut rahat. Luonnollisesti on aivan mahdotonta selittää asiaa. Se on käsittämätön ja selittämätön. Siinä kaikki… Ja tiedän, että olette samaa mieltä kuin minä ennen kertomukseni päättymistä.

Entä ne ihmeelliset myöhästymiset! Olin asioissa neljänkymmenenseitsemän erilaisen ammattiyhdistyksen ja sadanviidentoista eri toiminimen kanssa. Eikä ainoakaan niiden ammattiyhdistysten jäsenistä tai niistä toiminimistä kertaakaan täyttänyt sitoumustaan sovittuna päivänä eikä välittänyt määräajoista muulloin kuin laskuja periessään ja lähettäessään. Tapahtui, että toiset panivat sielunsa pantiksi siitä, että suorittaisivat tehtävänsä määräpäiväksi. Sellaisen vakuutuksen jälkeen suorittaminen hyvin harvoin myöhästyi kolmea kuukautta enempää. Niin kävi lakkaamatta. Ja Charmian ja minä lohdutimme toisiamme puhelemalla siitä, mikä mainio alus Snarkista tulisi — niin mainio ja luja!… Meillä oli myös tapana kierrellä pienellä veneellä Snarkia, niin että silmämme saivat herkutella sen ennenkuulumattoman ihmeellisellä keulalla.

"Ajattelehan vain myrskyä Kiinan vesillä", sanoin Charmianille, "ja miten Snark puskee siinä eteenpäin, uhmaten aaltoja mainiolla keulallaan. Ei pisaraakaan pääse puukin yli. Se lentää kuivana kuin höyhen! Ja me kaikki istumme kannen alla pelaamassa whistiä myrskyn ulvoessa."

Ja Charmian puristi haltioituneena kättäni ja huudahti: "Snark vastaa satakertaisesti kaiken — pitkän odottamisen ja menot ja harmit ja kaiken! Oi, totisesti siitä tulee ihmeellinen alus!"

Ja joka kerta kun katsoin Snarkin keulaa tai ajattelin aluksen vedenpitäviä kammioita, tunsin mieleni ylentyvän. Mutta niin ei ollut muiden laita. Ystäväni alkoivat lyödä vetoa kanssani Snarkin alituisesti muuttuvasta lähtöpäivästä. Mr Wiget, jonka piti jäädä maatilamme hoitajaksi Sonomaan, peri ensimmäiseksi vetovoittonsa. Hän teki sen uudenvuodenpäivänä 1907. Mutta sen jälkeen seurasi toinen toistaan kovalla vauhdilla. Ystäväni vainosivat minua kuin lauma raivottaria ja tahtoivat lakkaamatta lyödä vetoa kanssani jok'ainoasta uudesta lähtöpäivästä minkä ilmoitin. Olin uhkamielinen ja jäykkäniskainen. Löin vetoa vedon jälkeen ja sain maksaa kaikille.

"Ei se tee mitään", sanoi Charmian minulle, "ajattelehan vain Snarkin keulaa ja myrskyä Kiinan rannikolla."

"Nähkääs", sanoin ystävilleni, kun maksoin viimeisiä vetotappioitani, "ei ole säästetty vaivoja eikä rahoja, jotta Snarkista tulisi merikelpoisin kaikista Golden Gaten läpi konsanaan purjehtineista aluksista — se se on lykkäykset aiheuttanut".

Samaan aikaan minua ahdistivat ankarasti kustantajat ja sanomalehtien julkaisijat, joiden kanssa olin tehnyt sopimuksia ja jotka pyysivät selityksiä viivytyksille. Mutta miten olisin kyennyt selittämään seikan heille, kun en kyennyt selittämään sitä itsellenikään eikä ollut ketään, joka olisi sen selittänyt minulle! Ei Roscoekaan osannut selittää! Lehdet alkoivat tehdä pilaa minusta ja julkaista Snarkin lähdöstä värssyjä, mitkä loppuivat seuraavan tapaisiin kertosäkeihin: "Viel' ei, mutta kohta!" Mutta Charmian oli uskollisena rohkaisijanani, kehoittaen minua ajattelemaan Snarkin keulaa, ja niin menin erään pankkiirin luo ja lainasin viisituhatta lisää.

Ja aika kului kulumistaan. Muuan seikka alkoi jo käydä ilmeiseksi ja selväksi, nimittäin se, että Snarkia oli mahdoton saada aivan valmiiksi San Franciscossa. Rakentamista oli kestänyt niin kauan, että se alkoi ränsistyä. Se oli joutunut sille asteelle, että se pilaantui pikemmin kuin sitä ennätti korjata. Snarkista oli tullut vitsi. Kukaan ei suhtautunut siihen vakavasti, eivät varsinkaan ne, jotka työskentelivät sen parissa. Minä selitin silloin, että lähtisimme purjehtimaan aluksella jättäen sen siihen kuntoon missä se oli ja että lopettaisimme työt Honolulussa. Pian sen jälkeen Snark sai vuodon, mikä oli korjattava ennen kuin saatoimme lähteä matkalle. Niin piti alus siirtää telakalle. Ennen sinne pääsyään se joutui puristuksiin kahden valtavan lotjan väliin ja likistyi sangen pahasti. Kun saimme sen sitten puoleksi koholle kölitaljoilla, nämä pettivät, niin että alus vajosi perä edellä mutaan.

Siitä sukeutui surkea homma. Oikeamminkin oltiin haaksihylyn pelastajia kuin laivan rakentajia. Nousuvesi tulee siellä kaksi kertaa vuorokaudessa, ja joka kerta kuin se tuli, sekä yöllä että päivällä, oli kaksi hinaajahöyryä Snarkia vetämässä. Sitä menoa kesti viikon. Aluksemme kyykötti perä mudassa ja keula ilmassa. Sen vielä ollessa siinä tilassa tahdoimme käyttää kaupungin valimossa valmistettua kojetta, minkä oli määrä siirtää voimaa koneesta ankkurivintturiin. Valoksessa oli halkeamia, koje särkyi, ja ankkurivintturi jäi käyttökelvottomaksi. Sitten tuli seitsenkymmenhevosvoimainen koneemme käyttökelvottomaksi. Kone oli New Yorkista. Sen alusta samoin. Alustaan tuli halkeamia; alustaan tuli kokonainen joukko halkeamia ja seitsenkymmenhevosvoimainen koneemme irtaantui ruhjoutuneelta alustaltaan, kohosi ilmaan, särki kaikki johdot ja kaikki kiinnikkeet ja keikahti kyljelleen. Ja Snark pysyi yhä edelleen mudassa, ja molemmat hinaajahöyryt kiskoivat kiskomistaan turhaan.

"Ei se tee mitään", sanoi Charmian, "ajattelehan vain, miten mainio ja luja alus se on".

"Niin… entäs sen kaunis keula sitten", sanoin minä.

Ja sitten piristimme itseämme ja iskimme taas käsiksi työhön. Kolhiintunut kone köytettiin laholle alustalleen; kaikki voimanjohtokojeeseen kuuluva irroitettiin ja pinottiin syrjään — kaikki vietäväksi Honoluluun, missä se korjattaisiin ja pantaisiin jälleen paikoilleen. Joskus hämärässä muinaisuudessa Snark oli ulkopuolelta maalattu valkoiseksi. Saattoi tosiaan vieläkin havaita jälkiä siitä väristä, jos katseli alusta määrätynlaisessa valaistuksessa. Sisäpuolelta sitä ei ollut milloinkaan maalattu. Sieltä sitä peitti tuuman paksuinen lika- ja tupakanmehukerrostuma, minkä lukuisat työmiehet olivat jättäneet jälkeensä. Mutta se ei tehnyt mitään, sanoimme. Lian voi pestä ja raaputtaa pois, ja kun sitten aikaa myöten pääsisimme Hololuluun, voitaisi Snarkin maalata samalla kuin se korjattaisiin ja tehtäisiin valmiiksi.

Työllä ja tuskalla saatiin Snark viimein kuljetetuksi retuperällä olevasta telakasta ja vietiin Oakland City Wharf laituriin. Sinne kuljetettiin kotoa kaikki matkatavaramme kirjoja, huopia ja tarve-esineitä. Samalla virtasi kaikenlaista muutakin alukseen sen seitsemän sekamelskassa puita ja hiiliä, vesisäiliöitä ja vettä, vihanneksia ja muita mokatavaroita, öljyä, pelastusvene ja suurvene, kaikki ystävämme, kaikki ystäviemme ystävät ja väkeä, mikä väitti olevansa näiden ystäviä, puhumattakaan niistä, jotka olivat miehistömme ystävien ystävien ystäviä. Lisäksi sanomalehtimiehiä ja valokuvaajia, kaikenkarvaisia kuokkavieraita ja kaiken kukkuraksi ja ennen kaikkea paksuja kivihiilipölypilviä satamasta.

Meidän piti lähteä kello yhdeltätoista sunnuntaina, ja oli parhaillaan lauantain iltapäivä. Tungos ja kivihiilipöly laiturilla oli tiheämpi kuin konsanaan. Eräässä taskussa minulla oli shekkikirja, täytekynä, päiväysleima ja imupaperirulla; eräässä oli toistatuhatta dollaria seteli- ja kultarahaa. Olin valmis tyydyttämään velkojaini vaatimukset, käteisrahalla pienempäin ja pankkiosoituksilla suurempain, ja odotin ainoastaan Roscoeta tuomaan laskuja niiltä sadaltaviideltätoista toiminimeltä, mitkä olivat viivyttäneet lähtöäni niin monta kuukautta. Mutta silloin…

Mutta silloin tapahtui jälleen käsittämätöntä ja selittämätöntä. Ennenkuin Roscoe ennätti saapua, saapui muuan toinen mies. Amerikkalainen sheriffi. Hän naulasi kuulutuksen Snarkin uljaaseen suurmastoon, niin että kaikki laiturilla olijat saattoivat lukea, että Snark oli takavarikoitu. Sheriffi jätti paikalle pienen miehen, jonka piti ottaa alus haltuunsa, ja meni sitten matkoihinsa. Minulla ei ollut enää minkäänlaisia oikeuksia Snarkiin ja sen mainioon keulaan. Vastatullut pikku ukko oli nyt aluksen herra ja valtias, ja minulle ilmoitettiin, että minun oli maksettava hänelle kolme dollaria päivältä siitä, että hän oli sen herrana ja valtiaana. Sain myöskin tietää aluksen takavarikkoon panettajan nimen. Se oli Seller. Olin velkaa miehelle kaksisataakolmekymmentäkaksi dollaria. Hänen käyttäytymisensä oli totisesti aivan hänen nimensä mukaista. Seller! Herran nimessä! Seller — kamasaksa!

Mutta kuka kumma oli Seller? Selailin läpi shekkikirjani ja havaitsin eräästä, että olin pari viikkoa sitten kirjoittanut miehelle viidensadan dollarin shekin. Mutta shekkikirjat osoittivat, että niiden monien kuukausien kuluessa, mitkä rakentamista oli kestänyt, olin maksanut hänelle useita tuhansia dollareita. Mistä ihmeestä johtui, ettei hän ollut koettanut periä kurjaa pikku saatavaansa, vaan panetti Snarkin takavarikkoon? Tunnustelin taskujani ja löysin eräästä shekkikirjan, leimasimen ja kynän, toisesta rahani. Olihan minulla millä suorittaa vaikka kaksi-kolmekymmentä moista velkaa kuin hänen — miksei hän ollut antanut minulle tilaisuutta siihen? Mahdotonta keksiä minkäänlaista selitystä; se oli taas aivan yksinkertaisesti vain käsittämätöntä ja selittämätöntä.

Kaiken kukkuraksi alus oli takavarikoitu myöhään lauantai-iltapäivällä, ja vaikka kohta lähetin lakimiehiä ja asiamiehiä kiertämään kautta Oaklandin ja San Franciscon, oli mahdotonta saada käsiinsä yhdysvaltalaista tuomaria tai yhdysvaltalaista sheriffiä tai mr Selleriä tai mr Sellerin asianajajaa — ylimalkaan ketään. Kaikki olivat matkustaneet sunnuntaipäiväksi pois kaupungista. Ja niin ei tullut mitään Snarkin lähdöstä kello yksitoista sunnuntaina. Se pikku ukko hoiti valppaasti tehtäväänsä ja sanoi: Ei! Ja Charmian ja minä kävelimme laiturilla ja lohduttelimme itseämme Snarkin merkillisellä keulalla ja ajattelimme kaikkia niitä tuulia ja pyörremyrskyjä, joita se tulisi uljaasti uhmaamaan.

"Poroporvarin elkeitä!" sanoin Charmianille puhellessamme Selleristä ja hänen menettelystään. "Se kurja raukka kai pelkää, ettei saa saatavaansa ennen lähtöämme. Mutta mitä siitä! Kun olemme päässeet täältä meren ulapalle, ovat kaikki vastuksemme ja harmimme lopussa."

Ja vihdoin viimein lähdimme purjehtimaan tiistaiaamuna huhtikuun 23:ntena päivänä 1907. Lähtö luontui oikein kurjasti, se minun on tunnustettava. Meidän piti nostaa ankkuri käsin sen tähden, että voimansiirtäjä oli tuhoutunut. Ja kaikki, mitä oli jäljellä seitsenkymmenhevosvoimaisesta koneestamme, oli pinottu painolastiksi Snarkin pohjalle. Mutta mitäs siitä! Saattoihan kaiken korjata Honolulussa — ja ajatelkaahan, miten mainio aluksemme oli muuten! Oli tosin totta, että suurveneen moottori ei tahtonut lähteä käyntiin ja että pelastusvene vuoti kuin seula — mutta nehän olivat vain Snarkin lisälaitteita eivätkä itse alus. Siihen kuuluivat vedenpitävät kammiot, vahvat oksattomat laudat, kylpyhuoneen sisällys — ne muodostivat Snarkin ja ennen kaikkea jalo myrskyjä uhmaava keula.

Purjehdimme Golden Gaten läpi ja suuntasimme matkamme etelään, kohti sitä Tyynen meren aluetta, missä saatoimme toivoa tapaavamme koillispasaatin. Ja ykskaks alkoi tapahtua jos jotakin. Olin laskenut, että nuoriso olisi erikoisesti omansa sellaiselle retkelle kuin kaukomatkamme Snarkilla, ja olin ottanut sen tähden mukaamme kolme nuorukaista — koneenkäyttäjän, kokin ja kajuuttapojan. Laskelmani petti ainoastaan kahdelta kolmasosalta. Minulta oli unohtunut se, että nuoriso voi sairastaa meritautia, ja kokkimme ja kajuuttapoikamme joutuivat sen uhreiksi. Heidän piti kohta mennä makuulle, eikä heistä ollut mihinkään viikkokauteen. Sanotusta saattaa ymmärtää, ettemme voineet saada lämmintä ruokaa kuten meidän oli määrä saada ja ettei kannen alla vallinnut sellainen puhtaus ja järjestys kuin olimme toivoneet. Mutta se ei oikeastaan merkinnyt paljoa, koska äkkiä teimme sellaisen havainnon, että appelsiinilaatikkomme oli varmasti joskus paleltunut, että omenamme olivat homeessa ja pahentuneita, että iso korillinen kaaleja, mitkä varmasti olivat olleet pilaantuneita ennen kuin ne lähetettiin meille, heti piti heittää mereen, että porkkanoille oli valeltu lamppuöljyä ja että lanttumme olivat puisevia ja punajuuremme mätiä. Lisäksi puumme eivät ottaneet palaakseen, ja hiilemme oli toimitettu meille lahoissa perunasäkeissä, niin että niitä oli valunut pitkin koko kantta ja huuhtoutui pyykateista mereen. Mutta nehän olivat pelkkiä sivuseikkoja. Alus sitä vastoin — niin, sehän oli all right, vai kuinka?… Kuljin pitkin kantta ja minuutissa laskin kokonaista neljätoista oksaa kauniissa laudoissa, mitkä olin erikoisesti tilannut Puget Soundista, jotta ne olisivat oksattomia. Ja kansi vuoti, se vuoti oikein perusteellisesti. Vesi valui sen läpi niin, että Roscoen täytyi paeta vuoteestaan; se pilasi konehuoneen työkalut ja aiheutti suuria tuhoja keittiömme varastoissa. Myöskin Snarkin kyljet vuotivat, ja sen pohja vuoti, ja meidän täytyi pumpata joka päivä vettä aluksesta pitääksemme sen tyhjänä. Keittiön lattia on pari jalkaa korkeammalla kuin Snarkin sisäpohja, ja kumminkin olen seissyt samanlaisella lattialla — siepatakseni hiukan kylmää ruokaa — polvia myöten vedessä, mikä lainehti siellä neljän tunnin kuluttua viime pumppuamisesta.

Ja sitten — niin, ne mainiot vedenpitävät osastot, mitkä olivat kysyneet niin paljon aikaa ja rahaa, ne eivät kaiken kaikkiaan olleet lainkaan vedenpitäviä… Vesi seuloutui yhtä esteettömästi kuin ilma kammioista toiseen. Sitäpaitsi levisi perinnä sijaitsevasta osastosta voimakas bensiinin katku, mikä pani minut epäilemään, että jokin tai kenties useakin kuudesta säiliöstämme oli ratkennut vuotamaan. Säiliöt vuotavat, eivätkä ne ole ilmatiiviisti eristettyinä kammioissaan! Hullusti kävi myös kylpyhuoneellemme ja sen pumpuille ja hanoille ja venttiileille — se oli käyttökelvoton ennen kuin kului kahtakymmentä tuntia lähdöstämme. Paksut rautatangot murtuivat kohta, kun koetimme pumpata niillä. Kylpyhuone se ensimmäisenä muuttuikin hylyksi Snarkilla.

Kaikki rautaosat aluksella, olivatpa ne mistä tahansa peräisin, olivat pelkkää romua. Esimerkiksi koneen alusta — se tuli New Yorkista ja oli kelvoton. Niin ikään ankkurivintturi, mikä oli valmistettu San Franciscossa. Vihdoin havaittiin, että rikiin käytetty takorauta särkyi ensimmäisestä voimakkaasta hilauksesta. Takorautaa — Herran nimessä! — ja se murtui yhtä helposti kuin makaroni.

Suurpurjeen kahvelin joutsenkaula katkesi. Korvasimme sen suurpurjeen kahvelin sorpalla, ja sekin murtui ennen kuin olimme ennättäneet käyttää sitä viittätoista minuuttia. Ajatelkaa, että se oli otettu suurpurjeemme kahvelista, mihin meidän olisi pitänyt myrskyssä luottaa! Tällä haavaa Snarkin suurpurje on kuin murtunut siipi, sen jälkeen kuin sorppa on korvattu karkealla köytöksellä. Saammepa nähdä, onko Honolulussa rehellistä rautaa.

Ihmiset olivat pettäneet meitä ja lähettäneet meidät merelle seulassa. Mutta taivaan Herra rakastaa meitä varmasti, sillä meillä oli hyvä sää silloin, kun aloimme käsittää, että meidän oli pumpattava joka päivä pitääksemme aluksemme pinnalla ja että saatoimme luottaa enemmän puisen hammastikun kestävyyteen kuin aluksemme paksuimpaan rautaesineeseen. Kun nyt Snarkin lujarakenteisuus oli haihtunut savuna ilmaan, Charmian ja minä keskitimme kaiken uskomme verrattomaan keulaamme. Ei ollut mitään muuta mihin uskoa. Tiesimme, että kaikki muu oli käsittämätöntä ja selittämätöntä. Mutta kauniissa keulassa ei ainakaan ollut vikaa… Ja sitten meidän piti "panna piihin" erääksi illaksi. Se on sellainen temppu, millä alus vähennetyin, tarkoin määrätyin purjein pakotetaan pysymään paikoillaan keula kohti tuulta ja aaltoja. Silloin ei ole mitään tekemistä kannella, ruorissa ei tarvita ketään, tähystys on turhaa, kaikki voivat olla kannen alla, nukkua tai pelata whistiä.

No niin — puhalsi sievoinen kesäinen tuuli, ja sanoin Roscoelle, että nyt panemme piihin. Yö oli tulossa. Olin seisonut ruorissa melkein koko päivän, ja koko kansimiehistö oli — Roscoe, Bert ja Charmian — uuvuksissa, muut makasivat meritaudissa vuoteissaan. Olimme jo pienentäneet parilla reivillä suurpurjetta. Ajopurjeen ja liivarin olimme reivanneet kokonaan ja pienentäneet yhdellä reivillä myös taakifokkia. Mesaani oli reivattu. Silloin liivapuomi hautautui mereen ja katkesi liivarileerin kohdalta. Tein luovin pannakseni pakkiin. Mutta en saanut Snarkia nousemaan tuuleen, se vain keinui rauhattomasti paikoillaan. Käänsin ruorin tiukasti alas, mutta Snark pysti siinä missä oli eikä luovinut. Vain kahdeksan piirun päähän tuulesta saatoin sen saada, vaikka annoin Roscoen ja Bertin kiristää suurkuuttia kaikin voimin. Snark pysyi yhä paikoillaan ja vain keikkui, milloin laita, milloin toinen veden alla.

Jälleen tuli eteen se käsittämätön ja selittämätön. Tapaus oli suorastaan mahdoton. En uskonut mitä näin. Taakifokki reivattuna ja suurpurje kahdella reivillä pienennettynä Snark kieltäytyi tottelemasta ruoria! Kiskoimme sisään suurkuutin jokainoan tuuman. Suunta ei muuttunut siitä kymmenesosa-astetta. Hellitimme suurkuuttia samalla tuloksella. Vedimme myrskypurjeen mesaanimastoon ja laskimme suurpurjeen alas. Ei minkäänlaista muutosta. Snark vain koetti pudistella mastonsa mereen. Sen kaunis keula kieltäytyi kerta kaikkiaan nousemasta tuuleen.

Sitten laskimme alas reivatun taakifokin. Ainoa ylhäällä oleva riepu oli mesaanimaston myrskypurje. Jos jokin kykeni kääntämään aluksen tuuleen, niin se kai sen kykeni tekemään! Kenties ette usko kun sanon, että niin kävi. Ja sanon niin sen tähden, että uskoisin niin käyneen. En usko, että koe epäonnistui. Se on aivan uskomatonta. Mutta en kerrokaan mitä uskon, vaan mitä näin.

Mitä on tehtävä pienessä aluksessa, mikä keikkuu kovasti paikoillaan, perämastossa myrskypurje, mikä ei kykene painamaan keulaa tuuleen? Laskettava ajoankkuri. Meillä oli patentoitu ajoankkuri, tilauksesta valmistettu ja uppoamiselta taattu. Ajatelkaa teräsrengasta, mikä pitää avoinna kartionmuotoisen valtavan purjekangaspussin suuta — silloin tiedätte, miltä ajoankkuri näyttää. No, kiinnitimme siihen painot ja köyden ja laskimme sen mereen. Sillä kertaa se kellui. Köysi, mikä oli kiinnitetty aluksemme keulaan, kiristyi pingolleen. Myrskypurje todella koetti painaa keulaa tuuleen, mutta siitä huolimatta Snark otti ankkuriköyden aivan tyynesti hampaihinsa ja jatkoi keikkumistaan entiseen tapaan, laahaten ajoankkuria mukanaan. Aivan niin. Laskimme myrskypurjeenkin, nostimme mesaanin sijalle ja kiristimme kuuttia — mutta Snark vain kieppui kaikesta huolimatta ja laahasi ajoankkuria perässään. Voitte olla uskomatta. Uskon sitä tuskin itsekään. Kerron ainoastaan mitä tapahtui.

Kuka on milloinkaan kuullut puhuttavan purjealuksesta, mikä ei tahdo maata piissä — mikä ei tahdo maata piissä edes ajoankkurin avulla? Onhan minulla hiukan merimiehen kokemusta, mutta en ole milloinkaan kuullut mitään sellaista. Ja siinä sitä seisoin kannella ja tuijotin sitä "käsittämätöntä ja selittämätöntä" silmästä silmään Snarkia, joka ei tahtonut maata piissä.

Yö oli myrskyinen, ja kuu heijastui pilvien takaa. Sadevihmaa oli ilmassa, ja tuulen päältä näytti olevan tulossa sadekuuro. Ajelehdimme rauhattomasti keikkuen. Vedimme ajoankkurin merestä, laskimme mesaanin, nostimme laakifokin, käänsimme Snarkin ja annoimme sen viilettää myötäiseen ja menimme alas kajuuttaan. Emme nauttimaan lämpöistä ateriaa, mikä olisi pitänyt olla odottamassa, vaan kahlaamaan ja kompastelemaan kajuutan liukkaalla lattialla loassa ja likavedessä, kokin ja kajuuttapojan maatessa vuoteissaan henkihieverissä, ja sitten heittäytymään omiin vuoteihimme vaatteet yllä ja valmiina juoksemaan kannelle.

J.K. Snarkin tulevat kohtalot ovat minulta aivan salassa. En tiedä mitään. Jos minulla olisi rahaa tai luottoa, antaisin rakentaa toisen Snarkin, joka osaisi maata piissä. Mutta mahdollisuuteni ovat ehtyneet. Minun on tyydyttävä siihen Snarkiin, mikä minulla on, tai luovuttava koko matkasta enkä voi siitä luopua.

J.K. Palattuani Kaliforniaan, sen jälkeen kuin matkamme oli päättynyt, sain tietää, että Snarkin pituus vesirajasta oli neljäkymmentäkolme jalkaa neljänkymmenenviiden asemesta. Se aiheutui siitä, ettei rakennusmestari ollut oikein hyvä tuttu tuumastukin eikä viivoittimen kanssa.

3

Seikkailuhenki

Totisesti on seikkailuhenki vielä elossa — höyrykoneet ja matkatoimistotkaan eivät ole kyenneet sitä tukahduttamaan. Kun yleisö sai tiedon matka-aikomuksestamme, ilmeni, että nuoria miehiä, jotka halusivat "nähdä vähän maailmaa", oli leegio ja että samanlaatuisten nuorten naisten lukumäärä oli yhä suuri — puhumattakaan kaikista vanhemmista miehistä ja naisista, jotka olivat halukkaita lähtemään matkalle. Henkilökohtaisten ystävieni joukossa oli ainakin puolikymmentä sellaista, jotka surivat sitä, että olivat äsken menneet naimisiin tai olivat pian menossa; ja tiedän yhden avioliiton, mikä oli raueta Snarkin takia.

Jokainoassa postissa sain tukuittain kirjeitä ihmisiltä, jotka olivat "tukehtumaisillaan kaupunkien ahtauteen", ja minulle selveni pian, että nykyaikainen Odysseus tarvitsisi kokonaisen lauman pikakirjoittajia kirjeenvaihtonsa hoitajiksi ennen matkallelähtöänsä. Totisesti on varmaa, ettei seikkailuhenki ole kuollut — ei silloin, kun saattaa saada seuraavalla tavalla alkavan kirjeen: "On aivan epäilemätöntä, että kun luette tämän hartaan rukouksen, minkä teille lähettää vieras naispuolinen muukalainen New Yorkista" — ja kun jatkosta saa tietää, ettei kyseellinen naispuolinen muukalainen paina enempää kuin yhdeksänkymmentä naulaa ja että hän tahtoo ruveta tarjoilijattareksi, koska hän "hehkuu halusta päästä näkemään maailmaa".

"Olen intohimoinen maantieteen harrastaja", oli ilmaisu, millä muuan tarjokkaista osoitti vaellushaluaan. Eräs taas kirjoitti: "Koska olen tuomittu lakkaamatta kaipaamaan liikuntaa, kirjoitan nyt teille." Mutta kaikkein paras pyrki mukaan sen tähden, että hänen jalkojaan syyhytti!

Jotkut kirjoittivat nimettömästi, mutta ilmoittivat ystäviensä nimiä ja tekivät selkoa sanottujen ystävien ominaisuuksista. Mielestäni sellainen menettely oli salakähmäistä ja kamalaa…

Paria kolmea poikkeusta lukuunottamatta kaikki miehistööni pyrkivät sadat ihmiset olivat aivan vakavissaan. Monet lähettivät valokuvansa. Yhdeksänkymmentä prosenttia tarjoutui suorittamaan minkälaista työtä tahansa, ja yhdeksänkymmentäyhdeksän prosenttia lupautui työhön palkatta. "Välittämättä vaaroista, joille aikomallanne purjehdusmatkalla voi joutua, on kunnianhimoni korkeimpana päämääränä saada seurata teitä minkälaisessa ominaisuudessa tahansa", kirjoitti eräs. Tästä johtuu mieleeni muuan nuorukainen, joka oli "seitsentoistavuotias ja kunnianhimoinen" ja kirjeensä lopussa vakavasti pyysi: "Mutta olkaa hyvä älkääkä antako tätä sanomalehtien tai aikakauslehtien julkaistavaksi." Aivan toisessa äänilajissa puhui se, joka sanoi: "Olen valmis tekemään työtä kuin helvetissä enkä pyydä palkkaa." Melkein kaikki pyysivät minua sähköttämään heidän kustannuksellaan, jos hyväksyin heidän tarjouksensa, ja suuri joukko tarjoutui antamaan kirjallisen sitoumuksen siitä, että saapuisivat palvelukseeni määräpäivänä.

Moniailla oli hyvin epämääräinen käsitys siitä, mitä töitä Snarkilla pitäisi tehdä. Esimerkiksi eräs kirjoitti: "Rohkenen kirjoittaa teille saadakseni kuulla, voisiko päästä miehistönne jäseneksi laatimaan luonnoksia ja kuvia." Monet, joilla ei ollut pienintäkään aavistusta siitä, minkälaisia tehtäviä on suoritettava Snarkin kaltaisella pikku aluksella, tarjoutuivat palvelemaan minua, kuten eräs asian ilmaisi, "apuna kirja- ja romaaniaineiston keräämisessä". Sen siitä saa, että on tuottelias!

"Tahdon antaa teille tarkat tiedot itsestäni", kirjoittaa muuan, "olen isätön ja äiditön ja asun setäni luona, joka on tulipunainen vallankumouksellinen sosialisti. Ja hän sanoo, että ”nuorukainen, jolla ei ole seikkailuhalua, on vain elävä tiskiriepu." Eräs toinen kirjoittaa: "Osaan hiukan uida, vaikkakaan en osaa uusia uimatapoja. Mutta tärkeämpää kuin kaikki uimatavat on kai se, että vesi on ystäväni"… "Jos joutuisin yksinäni purjeveneeseen, saisin sen menemään minne haluan", vakuuttaa taas muuan epäilemättä pystyvämpi henkilö kuin sellainen, joka sanoo: "Olen minä myös nähnyt väliin kalastajaveneitä lossattavan." Mahdollisesti kumminkin vie voiton muista mies, joka ovelasti ilmaisee syvän elämän- ja maailmantuntemuksensa sanomalla: "Ikäni — vuosissa laskettuna — on kaksikolmatta."

Sain myös yksinkertaisia, suorasukaisia, koristelemattomia ja miellyttäviä kirjeitä pojilta, jotka tosin eivät kyenneet esittämään loistavasti asiaansa, mutta jotka selvästi "hirveän mielellään" halusivat matkalle. Niitä tarjouksia minun oli vaikea hylätä; ja joka kerta kun sen tein, tuntui siltä, kuin olisin lyönyt nuorukaista kasvoille. Ne tarkoittivat niin täyttä totta ne pojat ja tahtoivat todella niin "hirveän mielellään" seurata minua. "Olen kuusitoista vuotta vanha, mutta iso ikäisekseni", kirjoitti eräs, ja muuan toinen: "Seitsemäntoista vuotta, mutta iso ja reipas." — "Minä olen yhtä vahva kuin muut samankokoiset pojat", kirjoitti joku ilmeisesti heikko raukka. — "En pelkää minkäänlaista työtä", kirjoittivat monet. Muuan koetti houkutella minua sillä, että saisin säästetyksi menojani, ja kirjoitti: "Voin itse maksaa matkani rannikolle, ja se on todennäköisesti teistä otollista." — "Minulla on vain yksi toive: päästä matkustamaan maailman ympäri", kirjoitti eräs. Ja näytti siltä, että parillasadalla muulla oli sama ainoa toive. "Minulla ei ole ketään, joka välittäisi siitä, matkustanko vai enkö", selitti muuan intomielisesti. Eräs oli lähettänyt kuvansa ja kirjoitti siitä: "Minulla on arkinen ulkonäkö, mutta sitä ei pitäisi katsoa. Ja olen varma siitä, että seuraavien sanojen kirjoittaja olisi käyttäytynyt mallikelpoisesti: 'Ikää minulla on yhdeksäntoista vuotta, ja olen pienikasvuinen enkä sentakia ota paljoa tilaa, mutta olen sitkeä kuin itse paholainen'." Kuvansa lähettäneiden joukossa oli myös kolmetoistavuotinen tarjokas, johon Charmian ja minä suorastaan rakastuimme, niin että sydämemme olivat murtua evätessämme hänen tarjouksensa.

Mutta ei tule luulla, että useimmat pyynnöt olisivat olleet poikien lähettämiä — niitä oli päinvastoin hyvin pieni prosentti koko määrästä. Kaikissa mahdollisissa elämänasemissa olevia miehiä ja naisia oli halukasten joukossa. Monen monta lääkäriä, kirurgia ja hammaslääkäriä tarjoutui mukaamme, ja kaikkien muiden ammattien harjoittajien tavoin he olivat valmiit tekemään kaiken palkatta, oli palvelus millaista tahansa. Olivatpa he vielä valmiit maksamaankin, jos saisivat etuoikeuden palvella Snarkilla.

Eikä mukaan pyrkivien sanomalehtimiesten laumalla ollut loppua — puhumattakaan kaikista ammattitaitoisista palvelijoista, keittiömestareista ja stuerteista. Insinöörit tuntuivat olevan erikoisen innostuneita matkaan. Loistavia tilaisuuksia saada seuranainen tarjottiin Charmianille hyvin runsaasti, ja minä olin hukkua sellaisiin anomuksiin, joissa tarjouduttiin yksityissihteerikseni. Monet korkeakoulujen ja yliopistojen oppilaat selittivät kaipaavansa mukaani matkalle, ja jokainoa työläisluokka oli edustettuna tarjokasten joukossa — latojat, koneenkäyttäjät, sähkömiehet ja mekaanikot olivat erikoisen halukkaita matkalle. Minua hämmästytti, että niin monet ummehtuneiden asianajotoimistojen lakitoukat tunsivat seikkailuhalua. Joukko nuoria miehiä, jotka aikaa myöten saivat periä miljoonia, oli aivan villinä päästä ottamaan osaa seikkailuun. Samoin oli hyvin monen kansakouluntarkastajan laita.

Isät ja pojat tahtoivat seurata toisiaan. Monet tahtoivat ottaa vaimonsa mukaan, ja muuan mies esitti tarkoituksensa erittäin ovelasti: "Olen saanut päähäni kirjoittaa teille pari riviä kysyäkseni, olisiko mahdollista päästä ottamaan osaa matkaanne. Olen kaksikymmentäneljävuotias, naimisissa ja vararikossa, ja sellainen matka olisi juuri meille erikoisen tervetullut."

Herra varjelkoon, miten vaikea keskinkertaisen ihmisen on kirjoittaa omasta puolestaan rehellistä suosituskirjettä. Eräs kirjeen laatija joutui siinä niin lujille, että aloitti seuraavasti: "Minulla on nyt edessäni vaikea tehtävä" — ja sen jälkeen kuin hän turhaan oli koettanut kuvailla hyviä ominaisuuksiaan, hän lopetti näin: "Itsestään kirjoittaminen on totisesti helkkarin työlästä hommaa." Eräs toinen kumminkin empimättä ylisti itseään mitä loistavimmilla ja perinpohjaisimmilla mainesanoilla ja selitti lopuksi, että hän oli tuntenut suurta iloa voidessaan kirjoittaa niin kuin oli kirjoittanut.

"Ajatelkaahan nyt, että kajuuttapoika osaisi hoitaa konetta ja korjata sen, jos se joutuisi epäkuntoon. Ajatelkaahan, että hän osaisi hoitaa ruoria, että hän osaisi puutöitä ja sitäpaitsi kaikkia koneenkäyttäjän töitä. Ajatelkaahan, että hän olisi vahva, reipas ja innokas työntekijä. Ettekö mieluummin haluaisi sellaista kuin lapsukaista, joka tulee merikipeäksi eikä osaa tehdä muuta kuin tiskata?" Senlaatuisiin kirjeihin minun oli niin kovin vaikeata vastata kieltävästi. Kirjeen kirjoittaja oli omin päin opetellut englannintaitonsa. Hän oli lueskellut vain kaksi vuotta Yhdysvalloissa ja hän selitti: "En halua seurata teitä toimeentuloa ansaitakseni, vaan oppiakseni ja nähdäkseni maailmaa." Minulle kirjoittaessaan hän oli suuren moottoritehtaan piirtäjänä. Hän oli ollut hyvin paljon merillä ja koko ikänsä tottunut työskentelemään pienillä aluksilla.

"Minulla on hyvä paikka, mutta se ei merkitse mitään matkustushaluni rinnalla", kirjoitti eräs. "Palkkaukseen nähden voitte kyllä ensin katsoa, mihin kykenen, ja jos silloin mielestänne olen dollarin tai kahden arvoinen, niin all right. Minulla on ilo näyttää teille esimiehiltäni saamiani todistuksia käytöksestäni ym. En juo lainkaan väkeviä enkä tupakoi, mutta ollakseni oikein suora minun aikomukseni on, kunhan olen koonnut vähän enemmän kokemuksia, ruveta kirjailijaksi."

"Voin vakuuttaa teille, että olen tavattoman kunnioitettava, vaikka muut kunnioitettavat ihmiset ovat minusta ikäviä." Tämän lauseen kirjoittaja halusi luultavasti panna arvauskykyni koetukselle, ja aprikoin vielä tällä hetkellä, pitikö hän minua ikävänä vai ei — mitä hittoja mies mahtoikaan tarkoittaa!

"Olen nähnyt parempia päiviä kuin nyt", kirjoitti muuan vanha merikarhu, "mutta olen myös kokenut sellaisia, mitkä ovat olleet turkasen paljon pahempia". — Sen henkilön uhrautuvaisuus, joka kirjoitti seuraavat sanat, oli niin liikuttava, että minun oli mahdoton käyttää hyväkseni hänen tarjoustaan: "Minulla on isä ja äiti, veljiä ja sisaria, rakkaita ystäviä ja tärkeitä tehtäviä, mutta kaiken sen tahdon uhrata kuuluakseni teidän miehistöönne." — Eräs toinen tarjokas, jota en millään muotoa olisi ottanut, oli pikkumainen nuori herra, joka osoittaaksensa, miten tärkeätä olisi, että antaisin juuri hänen päästä mukaan, ilmoitti, että hänen olisi aivan mahdoton mennä merille tavallisella aluksella, olipa se purje- tai höyryalus: "Sillä silloinhan minun pitäisi elää tavallisten merimiestyyppien parissa ja sentakia viettää hyvin vähän miellyttävää elämää."

Kirjoittajien joukossa oli myös eräs kuusikolmattavuotias nuori mies, joka oli "käynyt läpi koko inhimillisten mielenliikutusten asteikon" ja "tehnyt kaikkea mahdollista ruuanlaitosta alkaen Stanfordin yliopistossa opiskeluun saakka". Nyt minulle kirjoittaessaan hän oli "vaquerona viisikymmentäviisituhatta eekkeriä käsittävällä tilalla". Hänen vastakohtansa oli se vaatimaton mies, joka kirjoitti: "En tiedä omaavani mitään erikoisia ominaisuuksia, jotka puhuisivat teille puolestani, mutta jos kiinnitätte minkäänlaista huomiota pyyntööni, niin ehkäpä uhraatte viisi minuuttia minulle vastataksenne, muussa tapauksessa minun pitää ryhtyä kauppa-alalle. Mitään odottamatta, mutta kumminkin toivossa merkitsen" jne.

Olen kauan istuskellut pää käsien varassa koettaen saada selville henkisen sukulaisuuteni mieheen, joka kirjoitti: "Kauan ennen kuin kuulin puhuttavan teistä, olin sekoittanut toisiinsa valtiotalouden ja historian ja tehnyt siitä monia teidän johtopäätöksiänne käytännön tietä."

Tässä seuraa eräs lajinsa parhaita, koska se on saamistani kirjelmistä lyhyimpiä: "Jos joku niistä, jotka nyt on pestattu matkalle, sattuisi kuolemaan ja te niin muodoin joutuisitte tarvitsemaan sellaista, joka ymmärtää purjehdusta, koneita yms., olisin kiitollinen, jos ilmoittaisitte minulle." Samoin lyhyt: "Suoraan sanoen haluaisin mielelläni ottaa kajuuttapojan hommat hoidettavikseni aikomallanne matkalla maailman ympäri tai jonkin muun homman laivallanne. Yhdeksäntoista vuotta, paino sataneljäkymmentä naulaa, amerikkalainen."

"Luulen, että minun avullani oppisitte uuden menetelmän, millä käyttää hyväkseen tuulenvoimaa", kirjoitti muuan hyvänsuopa sielu. "Menetelmäni ei vaikuta tavallisiin purjeihin heikossa tuulessa, mutta se tekee mahdolliseksi käyttää tuulen koko voimaa silloin, kun tuuli on ankarimmillaan. Vaikka tuulisi niinkin kovasti, että tavallisissa olosuhteissa teidän olisi pakko laskea jokainoa purjeriepu, voitte minun menetelmääni sovelluttamalla pitää ne kaikki ylhäällä. Minun keksinnölläni varustettuna aluksenne olisi mahdoton kaatua."

Monet sosialistiveljistäni vastustivat aikomaani kaukomatkaa. Seuraava erään heikäläisen kirjoitus on luonteenomainen: "Sosialistien asialla ja miljoonilla kapitalismin sorron uhreilla on oikeutettuja vaatimuksia teidän elämäänne ja toimintaanne nähden. Jos te siitä huolimatta jäykkäniskaisesti ryhdytte yritykseenne, niin on teidän silloin, kun nielette suolavettä viimeisen kerran, ennen pohjaan painumistanne muistettava ainakin se, että me olemme panneet vastalauseemme."

Muuan maailmanrannan vaeltaja, joka osasi, jos sai tilaisuuden, kertoa "monista merkillisistä seikoista ja sattumuksista", kirjoitti sivun toisensa jälkeen innokkaasti pyrkien varsinaiseen asiaansa ja esitti sen lopuksi seuraavalla tavalla: "Vielä en ole tullut siihen asiaan, minkä vuoksi olen ryhtynyt teille kirjoittamaan. Mutta nyt tahdon ilmoittaa teille suoraan, että olen lukenut sanomista, että te ja pari muuta aiotte yrittää matkaa maailman ympäri pienellä viiden- tai kuudenkymmenen jalan aluksella. Mutta minä en jaksa uskoa, että mies, jolla on teidän tietonne ja kokemuksenne, yrittäisi sellaista, koska se aivan yksinkertaisesti olisi samaa kuin surman suuhun heittäytyminen. Ja vaikka henkenne säilyisikin jonkin aikaa, möyhentyisi koko olemuksenne — samoin kuin seuralaistenne — perin pohjin mainitunkokoisen aluksen alituisesta keikkumisesta, vaikka se olisikin varustettu patjapehmikkeillä, mitkä eivät ole tavallisia merillä." — Totisesti tosia sanat: "mitkä eivät ole tavallisia merillä". Se ystäväni totisesti tiesi, millaista on merillä. Hän sanoi itsestään: "Minä en ole maamoukka ja olen purjehtinut kaikilla vesillä ja valtamerillä." Ja hän lopetti kirjeensä seuraavasti: "Vaikka en tosin tahdo loukata teitä, täytyy minun kumminkin sanoa, että olisi sulaa hulluutta ottaa naisihminen mukaan edes lahden suulle sellaisella aluksella."

Ja kuitenkin kaikitenkin Charmian istuu tällä hetkellä, jolloin tätä kirjoitan, hytissään ja naputtelee kirjoituskonetta, Martin valmistaa meille parhaillaan päivällistä, Tochigi kattaa pöytää, Roscoe ja Bert ovat tilkitsemässä kantta, ja Snark ohjaa itse itseään, kulkee noin viisi solmua tunnissa vankassa aallokossa — eikä ole patjapehmikkeillä varustettu.

"Olemme nähneet sanomalehdestä aikomaanne matkaa koskevan pätkän ja tahtoisimme kernaasti tietää, haluaisitteko hyvää miehistöä. Meitä on täällä kuusi poikaa, kaikki pystyviä merimiehiä, hyvät todistukset sota- ja kauppalaivastosta, kaikki rehellisiä amerikkalaisia, kaikki 20-22 vuoden välillä. Tätä nykyä olemme rikaajina Union Iron Worksissa ja lähtisimme hyvin mielellämme purjehtimaan kanssanne." — Sellaiset kirjeet saivat minut todella suremaan sitä, ettei aluksemme ollut isompi kuin oli.

Ja näin kirjoittaa Charmianin jälkeen maailman parhain nainen matkatoveriksi: "Ellei teidän ole onnistunut saada kokkia, niin seuraisin hyvin mielelläni teitä sellaisena. Olen viidenkymmenen ikäinen nainen, terve ja vankka, osaan hyvin tehdä ne työt, mitkä vähämiehistöisessä Snarkissa on tarpeen, olen taitava keittäjä, minulla on meri- ja matkatottumusta, ja vaikka matkanne kestäisi kymmenen vuotta, olisin siitä enemmän mielissäni kuin siitä, että se loppuisi yhdessä."

4

Ensimmäinen maihinnousumme

"Merellä olo ei käy yksitoikkoiseksi", olin luvannut matkatovereilleni. "Valtameri vilisee elämää, se on niin täynnä elollisia olentoja, että joka päivä tapahtuu jotakin uutta. Melkein kohta sen jälkeen kuin olemme päässeet Golden Gatesta ja suunnanneet matkamme etelään, saamme iloita lentokaloista. Paistamme niitä aamiaiseksemme ja sitten pyydystämme bonitoja ja kultamakrilleja ja harppunoimme juoksiaisia liivaripuomilta käsin. Entä hait — siellä on haikaloja määrättömästi."

Pääsimme Golden Gatesta ja suuntasimme etelään. Kalifornian vuoret katosivat taivaanrannan taakse, ja aurinko paistoi päivä päivältä lämpimämmin. Mutta emme tavanneet lentokaloja, emme bonitoja emmekä kultamakrilleja. Valtameri osoittautui aivan elottomaksi. Milloinkaan en ollut purjehtinut niin autiolla merellä. Ennen olin aina tavannut lentokaloja samoilla leveysasteilla.

"No, samantekevää", sanoin silloin. "Odottakaahan, kunnes olemme sivuuttaneet Etelä-Kalifornian rannikon. Silloin saamme lentokalaseuraa."

Tulimme Etelä-Kalifornian leveydelle, Ala-Kalifornian niemimaan leveydelle, Meksikon rannikon leveydelle emmekä tavanneet lentokaloja emmekä mitään muutakaan. Ei elämän merkkiäkään. Päivä päivän jälkeen meni samalla lailla, ja sellainen kaiken elämän olemattomuus alkoi tuntua melkein kamalalta.

"Ei tee mitään", sanoin muille. "Kun tapaamme lentokaloja, tapaamme kaikkia muitakin. Lentokalat ovat muiden kalojen mieliravintoa. Kaikki tulee tukussa lentokaloja tavattuamme."

Vaikka minun oikeastaan olisi täytynyt ohjata lounaiseen päästäksemme Havaijille, pidin edelleen eteläistä suuntaa. Minun oli ehdottomasti päästävä käsiksi lentokaloihin. Se johti vihdoin siihen, että mikäli halusin Honoluluun, minun oli suunnattava suoraan länttä kohti. Annoin Snarkin sensijaan jatkaa matkaansa etelään. Vasta 19:nnellä leveysasteella tapasimme ensimmäisen lentokalan. Se oli aivan ypöyksinäinen. Minä näin sen. Viisi muuta innokasta silmäparia tähysi merta koko päivän, mutta useampia ei näkynyt. Niin niukalti lentokaloja esiintyi matkamme varrella, että kului senjälkeen melkein viikko, ennenkuin viimeinen joukostamme oli nähnyt ensimmäisen lentokalansa. Ja kultamakrillit, bonitot, delfiinit ja muut syvyyksien joukot olivat aivan olemattomissa.

Ei ainoakaan hai viiltänyt veden pintaa turmanenteisellä selkäevällään. Bert kastautui joka päivä kokkapuun alla riippuen käsillään taakista ja antaen ruumiinsa viistää vedessä. Joka päivä hän tuli luokseni ehdottamaan, että irroittaisi otteensa ja tekisi oikein kunnollisen uimamatkan. Panin parastani saadakseni hänet luopumaan tuumasta. Mutta häneen nähden olin kadottanut kaiken arvovaltani merielämän tuntijana.

"Jos siellä on haikaloja", sanoi hän, "niin mikseivät ne sitten näyttäydy!"

Vakuutin hänelle, että jos hän todella hellittäisi otteensa ja uskaltautuisi uimasilleen, niin haikaloja ilmaantuisi aivan kohta. Se oli puoleltani vain pelkkää puhetta. En uskonut sitä. Se vaikutti sentään pidättävästi Bertiin pari päivää. Kolmantena päivänä tuli tyyni ja hyvin kuuma. Snark kulki solmun tunnissa. Bert laskeutui veteen kokkapuun alleja ui Snarkin ympäri. Pankaa merkille tapausten nurinkurisuus! Olimme purjehtineet valtamerellä kolmattatuhatta peninkulmaa näkemättä ainoatakaan haikalaa. Mutta kului tuskin viittä minuuttia senjälkeen kuin Bert oli noussut uimasta, kun hain selkäevä viilteli kehiään veden pintaan Snarkin ympärillä.

Se hai ei ollut oiva hai. Se suorastaan pani minut ymmälle. Sillä ei ollut minkäänlaista oikeutta olla tällä autiolla valtamerellä! Mitä enemmän ajattelin asiaa, sitä käsittämättömämmältä se tuntui. Mutta kaksi tuntia senjälkeen oli maa näkyvissämme, ja silloin selveni salaisuus. Hai oli tullut luoksemme rannikolla eikä asumattomasta syvyydestä. Se ennusti maan tuntua. Toi rannikon viestin kaksikymmentäseitsemän päivää San Franciscosta lähtömme jälkeen saavuimme Oahun saarelle, mikä kuuluu Havaijin territoriin. Aikaisin aamulla purjehdimme Diamond Headin ympäri — ja Honolulu oli edessämme, eikä valtameri enää ollut vailla elämää. Lentokaloja kiiti ilmassa välähtävinä parvina. Viidessä minuutissa näimme niitä enemmän kuin olimme siihen asti nähneet koko matkallamme. Muita kaloja, isoja ja monenlajisia, hyppeli korkealle vedestä. Eloa ja liikettä oli kaikkialla, sekä meressä että rannalla. Näimme laivojen mastoja ja savupiippuja satamasta, näimme hotelleja ja kylpijöitä Waikikin rannalla, näimme savun kumpuavan Punch Bowlin ja Tantaluksen tuliperäisillä rinteillä sijaitsevista asunnoista. Tullivene saapui jo täyttä vauhtia vastaamme, ja mahtava joukko delfiinejä kokoontui Snarkin ympärille tekemään mitä hullunkurisimpia ilmahyppyjä. Satamalääkärin vene tuli kuin nuoli; ja iso merikilpikonna kohotti selkäänsä vedestä ja tiirotti meitä. Milloinkaan ennen emme olleet nähneet niin merkillistä elämän vilinää aluksellamme. Vieraita kasvoja kannella, vieraita kilvan häliseviä ääniä, ja käsissämme päivän sanomalehti, mikä sisälsi sähkösanomia maailman kaikista maista. Saimmepa siitä lukea senkin, että Snark koko miehistöineen oli tuhoutunut valtamerellä sekä ettei alus ollut ollut merikelpoinen. Ja meidän parhaillaan sitä lukiessa levitettiin lennättimellä tietoa Snarkin onnellisesta perille pääsystä.

Snark oli ensimmäisessä satamassa lähtönsä jälkeen — ja voi maihinnousuamme! Kaksikymmentäseitsemän vuorokautta olimme keinuneet autiolla valtamerellä, ja tuntui vaikealta käsittää, että maailmassa todellakin oli niin paljon elämää kuin edessämme näimme. Päämme meni aivan pyörälle. Luulimme näkevämme unta — elävämme satua. Yhtäällä taivaansininen vesi ja taivaansiniset pilvet sulautuivat toisiinsa näköpiirin rajassa, toisaalla meri kuohui mahtavina smaragdinvärisinä tyrskyinä, mitkä lumivalkoiseksi vaahdoksi särkyen löivät valkoista korallirantaa vasten. Kauempana rannalla aaltoili vihreitä sokeriruokoistutuksia, mitkä ulottuivat jyrkille vuorenrinteille saakka, ja nämä ylenivät ylenemistään sakaralaitaisiksi, tuliperäisiksi kruunuiksi, joita valelivat troopilliset sadekuurot ja ympäröivät mahtavat pasaatituulten tuomat pilviröykkiöt. Näimme tavattoman kaunista unta — elimme ihanaa satua. Snark kääntyi ja kulki suoraan kohti smaragdinvihreitä tyrskyjä, kunnes ne kuohuivat ja kumisivat kummallakin puolellamme — ja kummallakin puolellamme vajaan kivenheiton päässä riutta näytteli pitkiä, himmeänvihreitä hirveitä hampaitaan.

Äkkiä ojensi maa — rehevän oliviinvihreän tuhansissa väivähdyksissä vivahdellen — käsivartensa ja sulki Snarkin syliinsä. Emme olleet enää vaarallisella ahtaalla riuttaväylällä, emme enää smaragdinvihreissä tyrskyissä, emme enää taivaansinisellä valtamerellä — ympärillämme oli vain lämmin ja ihana maa, kuvastimenkirkas laguuni ja matalat rantamat, missä tummaihoiset tropiikin lapset uiskentelivat. Valtameri oli kadonnut. Ratisten liukui Snarkin ankkurikettinki läpi lyyssin tyveneen veteen. Kaikki oli niin kaunista ja niin ihmeellistä, ettemme jaksaneet uskoa sitä todeksi. Merikartassa tällä satamalla oli nimenä Pearl Harbour, mutta me nimitimme sitä Satusatamaksi.

Sitten saapui luoksemme vene. Siinä oli joukko Havaijin purjehdusseuran jäseniä, jotka tulivat lausumaan meidät tervetulleiksi ja aito havaijilaisella vieraanvaraisuudella pyysivät meitä nauttimaan kaikkea mitä heillä oli tarjota. He olivat tavallisia ihmisiä — lihaa ja verta — mutta heidän käyttäytymisensä ei sentään rikkonut vaikutelmaamme, että elimme satua. Viime kokemuksenamme ihmisistä oli muisto yhdysvaltalaisesta sheriffistä ja järjiltään hätääntyneistä pikku kauppiaista, joilla sielun sijalla oli ruostunut rahakolikko ja jotka noen ja kivihiilitomun täyttämässä ilmakehässä iskivät likaiset kätensä Snarkiimme tahtoen estää sen pääsemästä suurelle seikkailumatkalleen. Mutta ne miehet, jotka nyt tulivat meitä vastaanottamaan, olivat puhtaita. Heidän poskillaan oli terveyden ruskea väri, eivätkä heidän silmänsä olleet himmenneet ja joutuneet lasien taakse välkkyvien rahakasojen liiasta tuijottamisesta. Ei, he olivat vain vahvistuksena siitä, että elimme satua. Heidän käyttäytymisensä vakuutti meitä käsityksessämme.

Ja sitten seurasimme miehiä heidän veneessään poikki rauhallisena päilyvän veden ihmeelliseen vihreään maahan. Nousimme maihin kapealle sillalle ja silloin meille kävi entistä selvemmäksi, että elimme unen satua. Muistakaa, että kaksikymmentäseitsemän vuorokautta olimme yhtä mittaa keinuneet valtamerellä niin piskuisessa aluksessa kuin Snark. Kahdenkymmenenseitsemän vuorokauden kuluessa emme olleet olleet ainoatakaan silmänräpäystä täydellisessä levossa, vaan lakkaamatta liikkeessä. Ja se lakkaamaton liike oli kyllästänyt meidät. Ruumiimme ja aivomme olivat keinuneet ja kieppuneet niin kauan, että ne jatkoivat keinumistaan ja kieppumistaan samalla tavalla silloinkin, kun nousimme rantaan pienelle sillalle. Me luulimme sillan keinuvan. Horjuin eteenpäin ja olin pudota veteen. Katselin Charmiania, ja hänen kävelytapansa saattoi minut ihan pahoilleni. Mutta silta olikin silloin aivan kuin laivan kansi. Se nousi ja laski, milloin hitaammin, milloin äkillisemmin, ja koska siinä ei ollut kaiteita, oli Charmianilla ja minulla täysi työ olla suistumatta laguuniin. Milloinkaan ennen en ollut nähnyt niin hassun pientä siltaa. Kun oikein terästin silmiäni, se ei keinunut ollenkaan; mutta kohta kun kiinnitin huomioni johonkin muuhun, se alkoi jälleen keinua aivan kuin Snark. Kerran sain sen kiinni itse teosta, juuri kun sen toinen pää kohosi korkeutta kohti, ja tuijotin paikaltani alas kahdensadan jalan pituista mäkeä — silta oli aivan kuin laivan kansi, mikä kallistuu väkevässä vasta-aallokossa.

Vihdoin meidän sentään onnistui selviytyä sillasta isäntiemme avulla ja päästä onnellisesti maalle. Mutta maa ei ollut lainkaan siltaa parempi. Aivan heti se kohosi toiselle laidalleen, ja kautta näköpiirin näin sen keinahtelevan. Sen sakarainen tulivuoriselkärankakin notkui — ja selkärankaa kattavat pilvet keinuivat samalla tavalla. Oliko meillä todellakin jalkaimme alla maan kamara? Se tuntui yhtä epätodelliselta kuin koko muukin maihinnousumme. Niin, näimme unta! Se saattoi milloin tahansa hälvetä kuin sumu. Sitten päähäni pälkähti ajatus, että vika kenties kumminkin oli minussa — että olin pyörällä päästäni tai että olin syönyt jotakin, mitä en kyennyt sulattamaan. Mutta näin Charmianin ja hänen surkean kävelynsä — juuri kun loin häneen katseeni, hän horjuen tönäsi vierustoveriaan. Puhuttelin häntä, ja hän valitti maan kummallista käyttäytymistä.

Kuljimme pitkin avaraa, ihmeellisen kaunista ruohikkokenttää ja kuninkaallisten palmupuiden muodostamaa kujaa; sitten pitkin vielä ihmeellisempiä nurmikoita, ylväitten puiden suloisessa varjossa. Ilma oli täynnä linnunlaulua ja lukemattomia, lämpöisiä tuoksuja — korkeakasvuisten liljojen, loistavien hibiscuskukkien ja muiden merkillisten kukkivain tropiikin kasvien lemuja. Uni oli käydä melkein sietämättömän kauniiksi meille, jotka niin pitkään aikaan emme olleet nähneet muuta kuin suolaisen, rauhattoman meren. Charmian ojensi kättään ja tarttui minuun vastustaakseen ympärillämme olevan katoamattoman kauneuden lumousta, ajattelin. Mutta… koettaessani tukea häntä jalkani lysähtivät ristiin, ja ruohikkokentät ja kukat keinahtelivat ylös alas ympärilläni. Meno muistutti maankiristystä, vaikka se taukosi nopeasti tekemättä minkäänlaista vahinkoa. Ja oli sangen vaikea yllättää maata kesken sen näitä kujeita. Niin kauan kuin kiinteästi pidin sitä silmällä, ei tapahtunut mitään. Mutta kohta kun huomioni kohdistui johonkin muuhun, alkoi koko maisema keinahdella joka suuntaan. Kerran käänsin nopeasti päätäni ja näin kuninkaallisten palmupuiden ylvään rivin heilahtavan mahtavana kaarena taivasta kohti. Mutta juuri kun havaitsin ne, ne pysähtyivät, ja uneni muuttui levolliseksi ja hiljaiseksi.

Sitten saavuimme viileään taloon, jonka seiniä kiersi tilava parveke ja joka olisi saattanut olla lootuksensyöjäin asunto. Tuuli sai vapaasti puhaltaa selkiselällään olevien ikkunain ja ovien läpi. Linnunlaulu ja kukkain tuoksu tulvi vienona sisälle ja ulos. Seinät olivat täynnä verhoja, houkuttelevia ruohokudospeitteisiä leposohvia oli joka nurkassa, ja siellä oli iso piano, jolla — sellainen oli silloin varma vakaumukseni — ei milloinkaan soitettu muuta kuin vienoja kehtolauluja. Palvelushenget — kansallispukuiset japanilaistytöt — liitelivät edestakaisin yhtä äänettömästi kuin perhoset. Kaikki oli yliluonnollisen viileätä. Täällä ei ollut rannattoman meren polttavaa auringon paahdetta. Täällä oli liian hyvä olla, jotta se olisi voinut olla totta. Mutta eihän se ollutkaan totta. Tämähän oli satuasunto. Tiesin sen, sillä käännähdin aivan yhtäkkiä ja näin ison pianon silloin keikistelevän avaralla paikallaan eräässä nurkassa. Mutta en sanonut mitään, sillä samassa meitä tervehti suloinen nainen, kaunis kuin madonna, yllä aaltoava valkea puku ja sandaalit jalassa. Hän otti meidät vastaan niin kuin olisimme tunteneet toisemme aikojen alusta asti.

Istuuduimme pöytään viileälle parvekkeelle, perhosmaiset tytöt palvelivat meitä, söimme ihmeellisiä ruokalajeja ja joimme poi-nimistä nektaria. Mutta uni uhkasi haihtua. Kaikki hohti ja karkeloi kuin sateenkaarenkimmelteinen kupla, mikä on särkymäisillään. Loin katseen vihreälle ruohikolle, komeihin puihin ja hibiscuskukkiin — ja silloin äkkiä tunsin pöydän liikkuvan. Pöytä, vastapäätäni istuva madonna, lootuksensyöjäin parveke, hehkuvanpunaiset hibiscuskukat, ruohikkokenttä ja puut — kaikki kohosi ja keinui silmissäni, nousi ja laski kuin aallokko mitattomalla merellä. Tartuin vaistomaisesti tuoliini ja pitelin siitä kiinni. Minulla oli sellainen tunne, että pidätin untani pitämällä kiinni tuolista. Enkä olisi ollenkaan hämmästynyt, jos meri olisi aivan yhtäkkiä vyörähtänyt paikalle ja hukuttanut tämän satumaan ja olisin tavannut itseni istumasta Snarkin ruorissa, edessäni "Merenkulkuoppaan" logaritmitaulut. Mutta uneni jatkui. Katselin salaa madonnaa ja hänen miestään. He eivät näyttäneet ollenkaan ihmettelevän. Mikään pöydällä ei ollut siirtynyt paikaltaan, ja hibiscuskukat, puut ja ruohikkokenttä olivat jäljellä. Kaikki oli ennallaan. Join lisää nektaria, ja uneni tuntui todellisemmalta kuin milloinkaan.

"Ettekö halua hiukan jääteetä?" kysyi madonna. Samassa pöydän laita hänen puolellaan vaipui hitaasti, hitaasti, ja lähetin hänelle myöntävän vastauksen neljänkymmenenviiden asteen kulmassa.

"Haikaloista puheen ollen", sanoi madonnan mies, "kerronpa teille eräästä Niihaun miehestä, joka…" Nyt pöytä jälleen kohosi, ja minä katselin isäntääni ylös neljänkymmenenviiden asteen kulmassa.

Sillä tavalla ateria jatkui, ja olin iloinen siitä, ettei minun tarvinnut katsella Charmianin kurjaa kävelyä. Mutta äkkiä pääsi lootuksensyöjäin huulilta salaperäinen kauhistusta ilmaiseva sana. "Ahaa!" ajattelin. "Nyt uneni hälvenee kuin savu." Tartuin jälleen epätoivoisesti tuoliini, lujasti päättäen viedä mukanani todellisuuteen, Snarkille, kouraantuntuvan todistuskappaleen tästä lumotusta lootusmaasta. Tunsin, että koko uneni oli kauheasti katoamassa. Juuri silloin toistettiin se salaperäinen sana samalla kauhistuneella äänensävyllä kuin vastikään. Se sana oli — niin, se sana kuulosti olevan: "Reporttereita!" Käänsin päätäni ja näin otuksia kokonaista kolme kappaletta tulossa ruohikkokentällä. Oi, siunaan teitä, reportterit! Olihan uneni siis sittenkin totta! Loin silmäyksen kimaltelevalle laguunille ja näin siellä Snarkin ankkurissa — ja muistin, että olin purjehtinut sillä San Franciscosta Havaijille ja että tämän sataman nimi oli Pearl Harbour — ja äkkiä tajusin aivan selvästi, että kumarsin esiteltäessä ja että vastasin ensimmäiseen kysymykseen: "Niin, meillä oli ihana sää koko matkan."

5

Kuninkaallista urheilua

Se oli kuninkaallista urheilua, maailman luonnollisten hallitsijain urheilua.

Ruohikko ulottuu veteen asti Waikikin rannalla. Puitakin kasvaa aivan veden kaltaalla, ja niiden varjossa on hyvä istua katselemassa majesteetillisia aaltoja, mitkä kumisten tulevat rantaan ihan katselijan jalkojen juureen. Puolen peninkulman päässä merellä, missä riutta sijaitsee, valkoharjaiset hyökyaallot tulvahtavat äkkiä korkeutta kohden levollisesta turkoosinsinisestä pinnasta ja vyöryvät rannalle. Ne seuraavat toisiaan kokonaisen peninkulman pituisina, kuohuvat vaahtokypärät päässä — meren äärettömän armeijan jättiläissoturit. Ja katselija, joka kuulee niiden alituisen jylyn ja kumun ja näkee niiden loputtomat joukot, tuntee itsensä pieneksi ja heikoksi mahtavan voiman edessä, mikä niissä purkautuu raivoon, kuohuun ja pauhinaan. Tuntee itsensä silmin näkymättömäksi hiukkaseksi, ja pelkkä ajatuskin hyökylaineihin joutumisesta panee mielikuvituksen värisemään kammosta, melkeinpä, kauhusta. Nehän ovat kokonaisen peninkulman pituisia, tie avokitaiset pedot, ne painavat tuhansia tonneja ja ryntäävät rantaa vastaan nopeammin kuin ihminen kykenee juoksemaan. Mitä mahdollisuuksia on ihmisellä uhmata niitä? Ei minkäänlaisia, selittää katselijan pelokas minä — ja hän istuu puun alla ja katselee ja kuuntelee — ja ajattelee, että ruohikossa ja varjossa on hyvä olla.

Mutta merelle, sinne, missä mahtava kuohuva hyökylaine ponnahtaa pilviä kohden, ilmestyy äkkiä joku — varmasti merenjumala! — valkoisesta pärskeestä: myllertävän, riehuvan aallonharjan yläpuolella näkyy miehen tumma pää. Mies nousee uljaasti pystyyn keskellä valkoista vaahtoa. Tummat hartiat, tumma alaruumis, tummat jäsenet kohoavat äkkiä katselijan näkyviin. Siinä, missä silmänräpäystä aikaisemmin ei ollut mitään muuta kuin suuri autius ja järjetön raivo, seisoo nyt mies koko pituuteensa ojentuneena, ei mielettömästi kamppaillen hurjassa kaaoksessa, ei mahtavien vesihirviöiden musertamana ja hautaamana, vaan pystyssä niiden kaikkien yläpuolella, levollisena ja voitollisena säilyttäen tasapainonsa huimaavan korkealla harjalla, jalat hautautuneina kiehuvaan, suolaiseen kuohuun, mikä lyö hänen polviinsa asti, samalla kuin muuta ruumista ympäröi ilma ja välkkyvä auringonpaiste ja hän lentää eteenpäin, lentää eteenpäin yhtä nopeasti kuin laine millä seisoo. Se on Merkurius — ruskeaihoinen Merkurius! Hänen kantapäänsä ovat siivitetyt, ja ne lentävät aallon nopeudella… Hän on merestä hypähtänyt hyökylaineen harjalle ja ratsastaa sillä. Aalto karjuu ja ärjyy koettaen ravistaa hänet selästään, mutta hän ei viittoile eikä tavoittele tasapainoa. Hän seisoo aivan tunteettomana, liikkumattomana, kuin kuvapatsas, minkä ihme on nostanut meren syvyydestä. Ja suoraan kohti rantaa hän lentää siivitetyillä kantapäillään hyökylaineen selässä. Hurja kiehuva pärske, ja pitkä jyminä — ja aalto vaipuu lannistuneena rantaan katselijan jalkain juureen. Ja sitten maihin nousee aivan rauhallisesti kanakki, jonka iho hehkuu tropiikin auringon ruskeata kultaa. Muutama minuutti aikaisemmin hän näkyi vain tummana täplänä neljännespeninkulman päässä! Hän on suistanut avokitaisen pedon ja ratsastanut sillä rantaan, ja suoritetun sankariteon herättämä ylpeys kuvastuu hänen ihanan vartalonsa ryhdistä, kun hän luo nopean ja välinpitämättömän silmäyksen katselijaan, joka istuu varjossa rannalla. Hän on kanakki — ja hän on mies, hän kuuluu kuninkaalliseen sukuun, joka hallitsee raakaa ainetta ja pakottaa sen palvelijakseen.

Ja katselija ajattelee: Onhan tosin hyvin hyvä istua rannalla viileässä varjossa, mutta onhan hänkin mies, kuuluuhan hänkin kuninkaalliseen sukuun ja täytyyhän hänenkin kyetä tekemään se, minkä kanakki kykenee tekemään. Koettamaan! Pois yltä vaatteet, mitkä vain ovat vaivaksi tässä lauhkeassa ilmastossa! Merenaalloille kamppailemaan! Siivittäköön miehen taito ja voima hänen jalkansa! Suista hyökyaallot, lannista ne ja ratsasta niiden selässä niinkuin kuninkaan ratsastaa sopii!

Niin ryhdyin harjoittamaan aalloilla ratsastamista. Ja nyt, kun olen siihen perehtynyt, pidän sitä entistä enemmän kuninkaallisena urheiluna.

Lähdin viileältä paikaltani palmujen varjosta, pukeuduin uimapukuun ja sain käsiini "satulan" — litteän, soikiomaisen liukulaudan, minkä miehelle pitää olla noin kuusi jalkaa pitkä ja kaksi leveä. Minun lautani oli liian pieni. Mutta sitä en tietänyt, eikä kukaan selittänyt seikkaa minulle. Liityin muutamien pienten kanakkipoikien joukkoon matalikolla, missä aallot olivat pieniä ja vaimentuneita. Katselin tarkasti, miten kanakkipojat menettelivät. Kun sopiva aalto lähestyi, viskautuivat he mahalleen laudalle, potkivat aivan mielettömästi ja ratsastivat sillä lailla rantaan aallon selässä. Koetin tehdä niinkuin he. Katselin heitä tarkasti, koetin tehdä kaiken aivan samalla tavalla kuin he tekivät ja epäonnistuin täydellisesti. Aalto meni menojaan kuljettamatta minua. Yritin yrittämistäni uudelleen, potkin kaksi kertaa niin hurjasti kuin pojat — ja epäonnistuin. Ympärilläni oli runsaasti puolikymmentä poikaa. Kaikki heittäytyivät laudalleen sopivalla hetkellä, ja jalkamme työskentelivät kuin jokihöyryjen potkurit — ja ne pikku veijarit liukuivat matkoihinsa minun jäädessäni häpeällä jälkeen.

Tein runsaan tunnin yrityksiäni, mutta minun oli mahdoton saada ainoatakaan aaltoa kantamaan minua rantaan. Silloin tuli paikalle eräs ystäväni, Alexander Hume Ford, maapallon ammattikiertäjä, joka alituisesti oli etsimässä jännitystä. Sitä hän oli löytänyt Waikikista. Australian-matkansa varrella hän oli pysähtynyt tänne joiksikin viikoiksi — hän tahtoi kokeilla, oliko hyökylaineilla ratsastamisesta mihinkään, eikä hän nyt kyennyt riistäytymään irti sen lumoista. Hän oli harjoittanut sitä kokonaisen kuukauden, eikä hän ollut havainnut itsessään mitään merkkiä tämän urheilun herättämän ihastuksen laimentumisesta. Hän puhui suurella asiantuntemuksella.

"Anna tuon laudan olla", hän sanoi. "Heitä se hiiteen… Ja sitäpaitsi — sinähän olet menetellyt aivan hullusti. Jos tuo lauta olisi puskenut nenänsä pohjaan, olisi vatsasi muuttunut isoksi haavaksi… Kas tässä, ota minun lautani! Se on miehen mitan mukaan tehty."

Nöyrryn aina tiedon ja kokemuksen edessä. Ford tiesi sen. Hän neuvoi minulle, miten oikealla tavalla asettauduttiin laudalle. Sitten hän odotti sopivaa aaltoa, antoi minulle sysäyksen oikealla hetkellä, ja silloin sitä mentiin! Oi sen silmänräpäyksen ihanuutta, jona tunsi hyökyaallon tarttuvan itseeni ja kuljettavan minua! Kiidin runsaasti sataviisikymmentä jalkaa ja pysähdyin sitten rantahietikolle. Siitä silmänräpäyksestä alkaen olin mennyttä miestä. Kahlasin takaisin Fordin luo hänen lautaansa kuljettaen. Se oli iso, monta tuumaa paksu ja painoi varmaan runsaasti seitsemänkymmentäviisi naulaa. Hän antoi minulle ohjeita ja neuvoja, paljon neuvoja. Hänellä ei ollut ketään opettajanaan, mutta kaiken, minkä oli viikkokausien uutteralla harjoituksella oppinut, hän opetti minulle puolessa tunnissa. Minä sain tietoni välikäden kautta. Ja puolen tunnin kuluttua kykenin aloittamaan omin neuvoin ja ratsastamaan rantaan. Tein sen kerran toisensa jälkeen, ja Ford lausuili tunnustuksiaan ja opetti. Niinpä hän esimerkiksi neuvoi minulle täsmälleen, miten kauas laudan keulasta oli asettauduttava. Mutta luultavasti sentään asetuin liiaksi eteen, sillä rantaan kovalla vauhdilla kiitäessäni lauta pahus äkkiä puski kuononsa pohjaan, pysähtyi silmänräpäyksessä, heitti kuperkeikan, ja saimme väkivaltaisen eron. Linkouduin ilmaan kuin lastu ja hautauduin kurjasti erään alassyöksyvän aallonharjan alle. Ja käsitin oikein hyvästi, että Forditta vatsani olisi surkeasti puhjennut. Se erikoisvaara onkin tämän urheilun viehätyksissä, sanoo Ford.

Minulla oli sellainen luja vakaumus, että murha on itsemurhaa pahempi seikka, varsinkin jos nainen joutuu sen uhriksi. Ja Ford pelasti minut murhateosta. "Muista, että sinun on käytettävä jalkojasi peräsimenä", oli hän sanonut minulle. "Pidä ne tiukasti yhdessä ja ohjaa niillä". Muutamaa minuuttia myöhemmin kiidin rantaa kohti hyökylaineen harjalla ja maata lähestyessäni näin suoraan edessäni naisen, joka seisoi vyötäisiään myöten vedessä. Mitenkä olisin osannut hillitä lainetta, jolla ratsastin! Naisen viimeinen hetki näytti lyöneen. Painoihan lauta seitsemänkymmentäviisi naulaa, ja minä painoin satakuusikymmentäviisi naulaa, ja tällä yhteispainolla oli viidentoista peninkulman nopeus tunnissa. Lauta ja minä muodostimme projektiilin. Julma isku uhkasi heikkoa naisraukkaa! Mutta äkkiä muistin suojelusenkelini Fordin sanat: "Ohjaa jaloillasi!" välähti aivoissani. Ja ohjasin jaloillani minkä jaksoin, viimeisetkin voimani ponnistaen. Ja lauta kääntyi sivulle. Silloin tapahtui paljon samalla kertaa. Aalto antoi minulle töytäyksen, vain aivan pienen ja kevyen, mutta se riitti sysäämään minut laudalta ja painaltamaan kuohuvan veden läpi pohjaan, minkä kanssa minulla sattui tuima yhteenotto ja millä kieriskelin puoleen ja toiseen. Mutta sain pääni ylös vedestä, ahmaisin ilmaa keuhkoihini ja pääsin jaloilleni. Nainen seisoi edessäni. Tunsin itseni sankariksi. Olinhan pelastanut hänen elämänsä. Ja hän nauroi minulle. Hänen naurunsa ei ollut hysteeristä. Hän ei ollut lainkaan aavistanut vaaraa. Minä lohdutin itseäni sentään sillä, että hänen pelastajansa oli Ford enkä minä — minun ei olisi lainkaan sietänyt tuntea itseäni sankariksi… Muuten se ohjaaminen oli totisesti suurenmoista. Muutamia minuutteja harjoiteltuani kykenin ohjaamaan toisten uijien ohi kummalta puolen tahansa ja säilyttämään paikkani aalloilla sen alle hautautumatta.

"Huomenna", sanoi Ford, "vien sinut mukanani syvälle vedelle".

Katselin valtamerelle, jonne hän osoitti, ja näin mahtavat hyökylaineet, joiden rinnalla tähänastiset ratsuni vaikuttivat mitättömiltä läikähdyksiltä. En tiedä, mitä olisinkaan vastannut, ellei minulle juuri sillä hetkellä olisi tullut mieleen, että kuuluin kuninkaalliseen ihmissukuun. Sentähden en sanonut muuta kuin: "Kiitoksia vain, siellä yritän huomenna."

Havaiji-saarten rantoja huuhteleva vesi on varsinkin uimarin kannalta katsoen ihanteellista. Se on tarpeeksi viileätä tuntuakseen suloiselta ja niin lämmintä, että uija voi viettää siinä koko päivän lainkaan vilua tuntematta. Auringon paistaessa ja tähtien kimmeltäessä, keskipäivällä ja keskiyöllä, keskikesällä ja keskitalvella — aina sen lämpömäärä on sama, ei liian lämmin eikä kylmä, vaan aivan parahillaan. Se on todella ihanteellista vettä, suolaista, puhdasta ja kristallikukasta. Sen veden laadun takia ei oikeastaan ole ihmeellistä, että kanakit ovat maailman uimataitoisinta väkeä.

Seuraavana päivänä aamupuolella lähdin Fordin kanssa tavattoman pitkälle uimamatkalle siinä ihanteellisessa vedessä. Liukulaudoillamme ratsastaen, tai oikeammin sanoen maaten mahallamme niillä, meloimme rannan lastentarhan läpi, missä pojat leikkivät. Pian olimme syvällä, missä mahtavat laineet ärjyen vyöryivät. Pelkkä kamppailu niitä vastaan, kun meloi niiden yli ja läpi, oli ankaraa urheilua. Jokainoan hermon oli oltava vireessä, sillä siinä kamppailussa toinen vastapuoli antoi mahtavia iskuja ja toisen piti käyttää paljon oveluutta — se oli taistelua järjettömän voiman ja järjen välillä. Sain pian useita opetuksia. Kun hyökyaalto kuohahti pääni yläpuolelle, saatoin silmänräpäyksen ajan välähdyksen nähdä päivän kuultavan sen smaragdinvihreän muurin läpi, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä minun oli painettava pääni alas ja puristauduttava lautaa vasten aivan kaikin voimin. Sitten tuli isku, ja rannalta katselijasta näytti varmasti siltä, että aalto nielaisi minut. Mutta todellisuudessa lauta ja minä olimme kulkeneet aallon harjan läpi toiselle rauhallisemmalle puolelle. En suosittele sellaisia iskuja heikoille ja herkkätuntoisille henkilöille. Ne ovat raskaita, ja vyöryvä vesi painaa kuin hiekkamyrsky. Toisinaan mennään puolenkymmenen hyökyaallon läpi melkein yhtä päätä, ja sellaisissa tapauksissa mieli tosiaankin alkaa taipua havaitsemaan lujan maankamaran ja rannalla pysymisen hyviä puolia.

Ulapalla, keskellä sellaista mahtavien hyökyaaltojen pikasarjaa, saimme seuraamme kolmannen, nuoren miehen, jonka nimi oli Freeth. Kun pudistelin vettä silmistäni kuljettuani läpi aallon ja katsahdin ylös nähdäkseni, mitä seuraavalta saattoi odottaa, näin hänen ratsastavan aallon selässä, seisoen pystysuorana, levollisen varmana laudallaan — nuoren, auringon pronssinväriseksi paahtaman jumalan. Kuljimme läpi aallon, minkä selässä hän ratsasti. Ford huusi hänelle. Hän hypähti ilmaan aalloltaan, tempasi lautansa, meloi luoksemme ja auttoi Fordia minun opettamisessani. Erään seikan opin erikoisesti Freethiltä, nimittäin sen, miten on otettava vastaan tavallista isompi hyökyaalto. Sellaiset olivat aivan hirveitä, ja oli vaarallista maata laudallaan niiden tullessa. Mutta Freeth näytti minulle, miten minun on meneteltävä. Kun näin sellaisen aallon vyöryvän vastaani liu'uin pois alukseltani ja vajottauduin veden alle pitäen käsivarret ojennettuina lautaa pääni yläpuolella. Jos aalto tempaisi sen käsistäni ja koetti iskeä sillä minua — sellaisten hyökylaineiden hyvin tavallinen temppu — oli toista jalkaa paksu vesityyny pääni suojana. Aallon mentyä ohi kiipesin jälleen laudalleni ja meloin eteenpäin. Olen kuullut monien saaneen pahoja vammoja lautansa iskusta.

Minulle opetettiin, että koko aalloilla ratsastamisen ja niitä vastaan taistelemisen taito sisältyi siihen, ettei niille tehnyt vastarintaa. Oli väistettävä iskua, minkä aalto suuntasi, sukellettava läpi aallon, kun se koetti lyödä kasvoihin, painauduttava jalat edellä veteen syvälle pinnan alle ja annettava mahtavan hyökyaallon, mikä uhkasi turmiolla, kulkea pään yli. Ei milloinkaan saanut olla jäykkänä ja kankeana. Oli vain annettava perään, mukauduttava veden vetämisiin ja kiskomisiin. Jos vedenalainen virta tarttuu mieheen ja vetää häntä pohjaa myöten merelle päin, niin ei saa rimpuilla vastaan. Jos rimpuilee, hukkuu melkein varmasti, koska virta on miestä voimakkaampi. On annettava perään vedenalaiselle virralle — uitava sen mukana eikä sitä vastaan: silloin paine lakkaa, ja samalla kuin ui sillä tavalla ja pettää virran, niin ettei se enää pidä kiinni, saattaa päästä ylöspäin ja saavuttaa pinnan suuremmitta vastuksitta.

Sen, joka tahtoo oppia aalloilla ratsastamaan, täytyy olla hyvä uija ja tottunut sukeltaja. Lisäksi tarvitaan vain voimia ja tavallista tervettä järkeä. Isojen hyökyaaltojen voima on hämmästyttävä. Saattaa sattua yhteenotossa niiden kanssa, että ratsastajalta kirpoaa lauta monen sadan jalan päähän. Silloin miehen on tultava toimeen omin neuvoin. On aivan merkityksetöntä, minkä verran silloin on seuraa, ei voi luottaa ainoankaan toisen apuun. Näennäinen turvallisuus, mitä tunsin Fordin ja Freethin läsnäolon takia, sai minut unohtamaan, että olin ensimmäisellä uimaretkelläni syvällä vedellä keskellä isoja hyökyaaltoja. Sain kuitenkin siitä muistutuksen ja sainkin sangen äkkiä. Sillä tuli mahtava aalto, jolla molemmat kumppanini ratsastivat aivan rantaan asti, ja minä olisin voinut hukkua kymmenet kerrat ennen kuin he olivat jälleen luonani.

Jokaisen laudalla aaltoa pitkin liukuvan on ensin suoritettava kunnollinen lähtö. Laudan ja sillä ratsastavan on oltava hyvässä vauhdissa ennen kuin aalto saavuttaa heidät. Kun liukuja näkee sellaisen aallon tulevan, jolla hän tahtoo ratsastaa, hän käänny selin aaltoon ja meloo rantaa kohti kaikin voimin niin sanotuin tuulimyllyottein. Tämä voimanponnistus on suoritettava aivan aallon edessä. Jos laudalla on riittävä vauhti, lisää aalto sitä, ja lauta aloittaa neljännespeninkulmanmatkansa.

Milloinkaan minulta ei unohdu ensimmäinen kerta, jolloin valitsin ison aallon syvällä vedessä. Näin sen tulevan, käänsin selkäni sille ja meloin kuin henkeni edestä. Lautani vauhti kiihtyi kiihtymistään, kunnes minusta tuntui siltä, kuin käsivarteni olisivat olleet irtaantumaisillaan. Mitä selkäni takana tapahtui, sitä en tietänyt — on mahdotonta katsoa taakseen tuulimyllyottein meloessaan. Mutta kuulin aallon harjan kuohuvan ja kohisevan, ja kohta senjälkeen lautani kohosi ja linkoutui eteenpäin. Ensimmäiseen puoleen minuuttiin tuskin tiesin mitä tapahtui. Vaikka pidin silmäni auki, en nähnyt mitään sen tähden, että olin hautaantunut kihisevään kuohuun. Mutta en hätäillyt, olin hurmioituneen ihastuksen vallassa siitä, että minun oli onnistunut pyydystää aalto. Puolen minuutin kuluttua sentään näkö- ja hengityskykyni rupesivat palaamaan. Näin, että lautani etukärki pisti ylös kolme jalkaa vedestä ja piirsi ilmaa. Siirsin varovasti painoani eteenpäin, niin että laudan keula painui. Sitten makasin aivan hiljaa hurjasti eteenpäin kiitäessäni — ja ranta ja uijat tulivat vähitellen selvästi näkyviini… Mutta en saanut matkatuksi neljännespeninkulmaa sillä aallolla, sillä estääkseni lautaani sukeltamasta peräydyin liiaksi, niin että äkkiä vierähdin aallon takasivua alas.

Tämä kaikki tapahtui ollessani toista päivää hyökylaineilla ratsastamassa, ja olin aivan ylpeä itsestäni. Viivyin merellä neljä tuntia ja lopetettuani olin lujasti päättänyt palata sinne niin pian kuin olisin päässyt pystyyn seuraavana aamuna. Mutta se päätökseni kuului niihin, joilla kivetään tietä vissiin kuumaan ja kaukaiseen paikkaan. Seuraavana päivänä olin ankkurissa. En ollut sairas, mutta olin hyvin tukalassa tilassa enkä päässyt vuoteesta. Puhuessani Havaijin ihmeellisestä vedestä minulta unohtui kuvaamatta Havaijin ihmeellinen aurinko. Se on tropiikin aurinko, ja kesäkuun alkupuolella se on aivan kohtisuorasti pään päällä. Ja sitäpaitsi se on kavala ja viekas aurinko. Ensimmäisen kerran elämässäni aurinko oli saanut minut poltetuksi. Käsivarteni, hartiani, ja selkäni olivat karaistuneet, sillä aurinko oli paahtanut ne monta kertaa ennenkin, mutta niin ei ollut jalkojeni laita. Ja nyt olin neljä tuntia yhteen menoon antanut jalkojeni aran takasivun olla alttiina Havaijin auringon kohtisuorasti ampuville nuolille. Vasta maihin noustuani havaitsin, että aurinko oli polttanut minua. Aluksi palanut iho tuntuu vain kuumalta, mutta pian polte kiihtyy ja iho menee rakoille. Jäseniä, joiden iho kurtistuu, on mahdoton taivuttaa. Sentähden vietin seuraavan päivän vuoteessa. Minusta ei ollut kävelijäksi, ja siksi kirjoitan tätäkin vuoteessa. On helpompi tehdä se kuin jättää tekemättä. Mutta huomenna — oi huomenna! — jälleen olen Waikikin ihmeellisessä vedessä ja ratsastan rantaan seisoen pystysuorana laudallani niinkuin Ford ja Freeth. Ja jos epäonnistun huomenna, niin onnistun seuraavana tai sitä seuraavana päivänä. Silloin olen tehnyt erään aivan ehdottoman päätöksen: Snark ei purjehdi pois Honolulusta ennen kuin olen siivittänyt kantapääni aallon nopeudella, niin että minusta tulee auringon paahtama Merkurius!

6

Molokain spitaaliset

Kun Snark matkalla Honoluluun purjehti pitkin Molokain rannikkoa, katselin merikarttaa ja näytin sitten muuatta matalaa nientä, jota rajoitti kaksi-, paikoin neljäkintuhatta jalkaa korkea jättiläisvuori, ja sanoin: "Todellinen helvetti — maailman kirotuin paikka."

Olisin totisesti hämmästynyt, jos samalla hetkellä olisin näyssä nähnyt, mitenkä kuukautta myöhemmin oleskelin sillä maailman kirotuimmalla paikalla ja mitenkä minulla oli aivan häpeällisen hupaisaa kahdeksansadan spitaalisen parissa, joilla myöskin oli hauskaa. Se, että heillä oli hauskaa, ei luonnollisesti ollut häpeällistä, mutta minulle se oli häpeällistä sen tähden, ettei minulla olisi pitänyt olla hauskaa niin suuren kurjuuden keskellä. Ainoana puolustuksenani on, etten voinut ilolleni mitään.

Esimerkiksi: iltapuolella heinäkuun 4:ntenä päivänä kaikki spitaaliset olivat kokoontuneet kilparatsastusradalle. Olin lähtenyt johtajan ja lääkärien luota ottaakseni pikavalokuvan ratsastuksen päättymisestä. Se oli jännittävä kilpailu, ja yleisön mielenkiinto oli hyvin vilkas. Kolme hevosta otti osaa. Yhtä niistä ratsasti kiinalainen, toista havaijilainen ja kolmatta portugalilainen poika. Kaikki ratsastajat olivat spitaalisia, samoin palkintotuomarit ja katselijat. Rata piti kiertää kahdesti. Kiinalainen ja havaijilainen lähtivät yhtaikaa ja ratsastivat aivan vieretysten, portugalilainen poika hoputti hevostaan parisataa jalkaa taempana. Ensimmäisellä kierroksella nämä sijat säilyivät. Puolivälissä toista kierrosta kiinalainen kiristi vauhtiaan ja pääsi hevosen pituuden verran havaijilaisen edelle. Samaan aikaan portugalilainen alkoi lähestyä. Mutta hänen asemansa näytti toivottomalta. Yleisö kiihtyi aivan hurjaksi. Kaikki spitaaliset olivat intohimoisia kilparatsastuksen harrastajia. Portugalilainen poika lähestyi lähestymistään toisia. Silloin minäkin kiihdyin aivan hurjaksi. Kilpailijat olivat paluumatkalla. Portugalilainen sivuutti havaijilaisen. Maa jymisi kavioitten alla. Hevoset muodostivat silmänräpäyksen ajan kuin yhden möhkäleen, ratsastajat heiluttivat piiskojaan, ja kaikki katselijat koettivat parhaansa mukaan pakahtua ulvomiseen ja huutamiseen. Eteenpäin, eteenpäin!… Tuuma tuumalta portugalilainen voitti matkaa, ja lopuksi hän sivuutti toisenkin kilpailijansa, niin että hänen hevosensa saapui maaliin pään mitan verran edellä kiinalaisesta. Pääsin taas aistieni herraksi. Näin taas spitaaliset, jotka ulvoivat, heittelivät hattujansa ilmaan ja hyppelivät kuin sätkivät kadotuksen henget. Ja minä menettelin samalla tavalla. Kun sitten jälleen tulin tolkkuihini, tapasin itseni hattuani heiluttamasta ja mumisemasta hurmion vallassa: "Tuhannen tulimmaista — poika voittaa!… Poika voittaa!"

Koetin hillitä itseäni. Huomautin itselleni, että olin näkemässä erästä Molokain kauhuista ja että oli puoleltani häpeällistä sellaisissa olosuhteissa olla niin kevyellä mielellä. Mutta siitä ei ollut apua. Seuraavana numerona oli aasien kilpajuoksu. Silloin vasta ilo nousi ylimmilleen. Sitä aasia, joka tulisi viimeisenä maaliin, pidettäisiin voittajana, ja seikan teki oikein mutkalliseksi se, ettei kukaan saanut ratsastaa omalla aasillaan. Kaikki kilpailijat ratsastivat vieraalla aasilla. Ja sitä seurasi, että jokainen koetti päästä sillä aasilla, jolla ratsasti, edelle omastaan, jolla ratsasti joku toinen. Luonnollisesti olivat ainoastaan ne, joilla oli erikoisen hidas ja jäykkäniskainen aasi, ilmoittautuneet osanottajiksi. Muuan aasi oli opetettu vetämään jalkansa kokoon ja paneutumaan pitkäkseen kohta, kun ratsastaja kosketti sen kylkiä kantapäillään. Jotkut aasit tahtoivat välttämättä kääntyä takaisin ja palata maaliin. Muutamilla oli itsenäinen taipumus pysytellä radan laidalla, missä ne kurkottivat päänsä aitauksen yli ja pysähtyivät, sitten hievahtamattakaan paikaltaan. Jokainoa hidasteli mahdollisimman paljon. Puolivälissä rataa eräs aasi joutui toraan ratsastajansa kanssa. Kaikki muut olivat jo kulkeneet maaliviivan poikki — mutta se aasi äkäili vielä silloinkin. Se voitti palkinnon, vaikka ratsastajan täytyi jättää se omiin valtoihinsa ja kävellä loppumatkan jalan. Ja koko kilpailun ajan lähes tuhat spitaalista nauroi kohti kurkkua ilveelle. Ken tahansa olisi minun asemassani yhtynyt heidän iloisuuteensa, ja kenellä tahansa olisi ollut yhtä hauskaa.

Edelläoleva on tarkoitettu johdannoksi selitykseen, ettei Molokain kauhuja ole lainkaan olemassa sellaisina, jollaisiksi ne on tähän asti kuvattu. Siirtokunnasta ovat tavallisesti kertoneet sellaiset järkytysjuttujen sepittäjät, jotka eivät ole milloinkaan siellä olleet. Spitaali on luonnollisesti spitaalia, ja se on kamala tauti. Mutta Molokain kuvaukset ovat usein olleet niin synkkiä, etteivät ne ole tehneet oikeutta spitaalisille itselleen eivätkä niille, jotka ovat elämäntyökseen valinneet tautiin sairastuneiden huoltamisen. Eräs esimerkki. Joku sanomalehtikirjeenvaihtaja, joka luonnollisesti ei milloinkaan ole käynyt edes siirtokunnan läheisyydessä, on ylen eloisasti kuvaillut, kuinka johtaja McVeigh makaa yönsä kurjassa ruohomajassa, minkä ympärillä ryömii sadoittain nälkää näkeviä, ruokaa ruikuttavia spitaalisia. Tämä hirmujuttu on kulkenut kautta koko Yhdysvaltojen sanomalehdistön ja aiheuttanut lukuisia kiihkeitä mielenilmaisuja. Kerronpa siis asuneeni mr McVeighin ruohomajassa — mikä oikeastaan oli upea hirsihuvila, sillä koko siirtokunnassa ei ollut yhden yhtä ruohomajaa — ja kuulleeni, kuinka spitaaliset ruikuttivat ruokaa — mutta se oli merkillisen sopusointuista ja musikaalista ruikutusta, mitä säestivät kielisoittimet: viulut, kitarat, ukulelet ja banjot. Valitus ilmaistiin monilla eri tavoilla. Spitaalisten torvisoittokunta kaiutteli säveliään, kaksi laulukuoroa esiintyi ja lopuksi harvinaisen kaunisääninen kvintetti. Valituksen sijasta laulukuorot kuulemma aina kunnioittivat mr McVeighiä serenaadilla, kun hän palasi Honolulun-matkoiltaan.

Spitaali ei ole lainkaan niin tarttuvaista kuin kuvitellaan. Oleskelin kokonaisen viikon siirtokunnassa ja otin vaimoni sinne mukaani — mitä kaikkea ei suinkaan olisi tapahtunut, jos meillä olisi ollut vähänkin syytä pelätä tartuntaa. Emmekä lainkaan käyttäneet pitkiä hansikkaita tahi pysytelleet loitolla spitaalisista. Seurustelimme päinvastoin huolettomasti heidän kanssaan ja pois lähtiessämme tunsimme kymmenittäin heitä näöltä ja nimeltä. Ainoa varovaisuustoimenpide, mitä pidetään välttämättömänä, on aivan yksinkertaisesti puhtaus. Palatessaan koteihinsa spitaalittomilla, jotka ovat olleet spitaalisten parissa ja tekemisissä heidän kanssaan — esimerkiksi lääkäreillä ja johtajilla — on tapana vain vaihtaa takkia ja pestä kasvonsa ja kätensä mietoa antiseptistä saippuaa käyttämällä.

Siitä käsityksestä, että spitaalinen on saastainen, on sentään pidettävä lujasti kiinni, ja päättäen siitä vähästä, mitä taudista tiedetään, spitaalisten eristämisestä on pidettävä tarkka huoli. Toiselta puolen on se tavaton kammo, jolla entisaikoina suhtauduttiin spitaaliseen, ja se kauhea kohtelu, minkä alaiseksi hän joutui, ollut sekä tarpeetonta että julmaa. Väärinkäsityksiä hälventääkseni kerron näkemäni mukaan, miten spitaaliset ja spitaalittomat seurustelivat Molokailla. Aamupuolella siellä viettämäämme ensimmäistä päivää Charmian ja minä olimme läsnä Kalaupapaklubin kilpa-ammunnassa, ja saimme silloin nähdä ensimmäisen vilahduksen siirtokunnassa vallitsevasta kurjuudesta ja sen lievityskeinoista. Klubi oli juuri aloittamassa kilpa-ammunta-sarjaa pokaalista, minkä oli lahjoittanut johtaja mr McVeigh — klubin jäsen samoin kuin tohtori Goodhue ja tohtori Hollman, siirtokunnan lääkärit, jotka sivumennen sanoen asuivat siellä vaimoinensa. Kaikki ampumapaviljongissa lähellämme seisovat olivat spitaalisia. Spitaaliset ja spitaalittomat käyttivät samoja ampuma-aseita, ja kaikki tungeskelivat huolettomasti yhdessä joukossa. Useimmat spitaaliset olivat havaijilaisia. Vierelläni penkillä istui eräs norjalainen. Aivan edessäni korokkeella seisoi amerikkalainen, Pohjois- ja Etelävaltioiden välisen sodan veteraani. Hän oli seitsemänkymmentäviisi vuotta vanha, mutta se ei estänyt häntä saavuttamasta korkeata pistemäärää. Kookkaat khakipukuiset spitaaliset havaijilaiset poliisimiehet ottivat myös osaa ammuntaan; niin ikään portugalilaiset, kiinalaiset ja kokuat — viimeksimainitut ovat siirtokunnassa palvelevia alkuasukkaita, joilla ei ole spitaalia. — Ja sinä iltapäivänä, jona Charmian ja minä kiipesimme tuhansia jalkoja korkean rajavuoren rinnettä ja loimme jäähyväissilmäyksen siirtokuntaan, olivat johtajat, lääkärit ja koko siirtokunnan eri kansallisuuksien muodostama väestö, sairaat ja terveet, innostuneina katsomassa jalkapallokilpailua.

Sillä tavalla ei spitaaliseen ja hänen kovin väärinymmärrettyyn ja pelättyyn tautiinsa suhtauduttu Euroopassa keskiajalla. Spitaalista pidettiin siihen aikaan lainopillisessa ja valtiollisessa mielessä kuolleena. Hänet saatettiin ruumiskulkueessa kirkkoon, ja siellä pappi luki hänelle hautauskaavan. Lapiollinen multaa heitettiin hänen rinnalleen — ja sitten hän oli kuollut, elävänä kuollut. Tämä ankara menettely oli tosin aivan tarpeeton, mutta eräs seikka siitä sentään opittiin. Spitaali oli ollut täysin tuntematonta Euroopassa, kunnes kotiinpalaavat ristiretkeläiset toivat sen mukanaan, minkä jälkeen tauti hitaasti levisi. Oli ilmeistä, että sen saattoi saada ollessaan kosketuksissa siihen sairastuneiden kanssa. Tauti oli siis tarttuvaa, ja silloin oli myös selvää, että se voitaisiin hävittää eristämällä sairaat muista ihmisistä. Kova ja sydämetön oli spitaalisten kohtelu siihen aikaan, mutta opittiin ymmärtämään eristämisen hyöty. Siten saatiin spitaali hävitetyksi.

Ja eristämisen johdosta spitaali on nyt vähenemässä havaiji-saarilla. Mutta spitaalisten eristäminen Molokailla ei ole ollenkaan niin hirveä painajaisuni kuin miksi sappitautiset kynäniekat sitä kuvailevat. Ensinnäkään spitaalista ei armotta eroteta perheestään. Kun jotakuta epäillään spitaaliseksi, terveydenhoitokomitea kutsuu hänet lähellä Honolulua sijaitsevalle Kalihin vastaanottolaitokselle. Hänen matkakulunsa ja kaikki hänen muut menonsa maksetaan valtion varoilla. Ensin komitean bakteriologi tutkii hänet mikroskooppisesti. Jos silloin löydetään bacillus leprae, hän joutuu tutkimuskomitean viiden lääkärin tutkittavaksi. Jos nämä havaitsevat hänet spitaaliseksi, hänet julistetaan sellaiseksi, ja julistuksen vahvistaa sitten virallisesti terveydenhoitokomitea, minkä jälkeen annetaan käsky spitaalisen viemisestä Molokaille. Kaikissa omaa tapaustaan koskevissa asioissa potilaalla on oikeus pitää edustajanaan lääkäriä, jonka hän itse saa valita. Eikä potilasta sen jälkeen kuin hänet on julistettu spitaaliseksi suinkaan lähetetä muitta mutkitta Molokaille. Hän saa runsaasti aikaa — viikkoja, jopa toisinaan kuukausia, mitkä hän viettää Kalihissa asioitaan järjestämässä. Molokailla hän saa järjestelmällisesti ottaa vastaan omaisiaan, liikeasiakkaitaan jne., jos kohta nämä eivät saa syödä eivätkä nukkua hänen talossaan. Vierailijain saatavissa on aina tartunnalta suojeltuja asuntoja.

Näin esimerkin siitä, miten sairaiksi epäiltyjä käsitellään, käydessäni Kalihissa terveydenhoitokomitean puheenjohtajan mr Pinkhamin kanssa. Epäilyksenalainen oli seitsenkymmenvuotias havaijilainen, joka kolmekymmentäneljä vuotta oli työskennellyt eräässä Honolulun kirjapainossa. Bakteriologi oli selittänyt hänet spitaaliseksi. Tutkimuskomitea ei ollut kyennyt antamaan ratkaisevaa lausuntoa, ja juuri sinä päivänä olivat kaikki sen jäsenet tulleet Kalihiin suorittamaan uutta tutkimusta.

Molokailla oleskellessaan on spitaaliseksi julistetulla oikeus päästä uudelleen tutkittavaksi, ja potilaita käy lakkaamatta Honolulussa siinä tarkoituksessa. Höyrylaivalla, millä matkustin Molokaille, oli kaksi sinne palaavaa spitaalista, kaksi nuorta naista. Toinen heistä oli ollut Honolulussa järjestämässä joitakin omaisuusasioitaan, toinen tervehtimässä sairasta äitiään. Molemmat olivat viettäneet kuukauden Kalihissa.

Molokain siirtokunnassa vallitsee vielä paljon ihanampi ilmanala kuin itse Honolulussa, koska se sijaitsee sillä puolella saarta, mihin raikkaat koillispasaatituulet puhaltivat. Näköala on suurenmoinen — toisaalla sininen meri, toisaalla ihmeellinen kalliomuuri, jossa siellä täällä on kauniita laaksolaskeumia. Kaikkialla on reheviä heinälaitumia, joilla spitaalisten omistamia hevosia vaeltelee sadoittain. Kalaupapan pienessä satamassa on rivi kalastusveneitä ja höyryvene — kaikki spitaalisten yksityisomaisuutta ja heidän käytössään. Merimatkoillaan he luonnollisesti eivät saa mennä määrättyjen rajojen ulkopuolelle, mutta muuten ei aseteta minkäänlaisia rajoituksia heidän retkeilyilleen. Kalansa he myyvät terveydenhoitokomitealle, ja ansaitsemansa rahat he saavat itse pitää. Siirtokunnassa ollessani saatiin kerran yhtenä yönä neljätuhatta naulaa kaloja.

Kalastuksen ohella harjoitetaan maanviljelystä ja monia muita ammatteja. Muuan spitaalinen, täysverinen havaijilainen, oli paikkakunnan suurin maalarimestari. Hänellä oli kahdeksan apulaista, ja hän suoritti terveydenhoitokomitean kanssa tehdyn sopimuksen mukaisesti maalaustöitä. Hän oli Kalaupapa-klubin jäsen. Tapasin hänet klubissa, ja minun täytyy tunnustaa, että hänellä oli paljon paremmat vaatteet kuin minulla. Eräs toinen suunnilleen yhtä hyvässä asemassa oleva mies oli suurin puuseppä. Terveydenhoitokomitean varaston lisäksi siirtokunnassa on myös pieniä yksityispuoteja, joissa liikemiestaipumuksia omaavilla spitaalisilla on tilaisuus harjoittaa kunnioitettavia kykyjään. Apulaisjohtaja mr Waiamau, hyvin sivistynyt ja lahjakas mies, oli täysverinen havaijilainen ja spitaalinen. Varastonhoitaja mr Bartlett oli amerikkalainen; hän oli ollut liikemiehenä Honolulussa ennen sairastumistaan. Kaikki, mitä nämä miehet ansaitsivat, joutui heidän omiin taskuihinsa. Ja ellei spitaalinen tee työtä, pitää territorio hänestä joka tapauksessa huolen, antaa ravinnon, asunnon, vaatteet ja sairashoidon. Terveydenhoitokomitea harjoittaa maanviljelystä, karjanhoitoa ja meijeriliikettä paikkakunnan tarpeiksi, ja hyväpalkkaisia toimia hankitaan kaikille, jotka tahtovat työtä tehdä. Mutta työnteko ei ole pakollista, sillä sairaat ovat territorion suojatteja. Nuoria, hyvin vanhoja ja avuttomia varten on olemassa koteja ja huoltoloita.

Tapasin erään amerikkalaisen, majuri Leen, joka kauan oli ollut Inter Island Steamship Companyn insinöörinä, innokkaassa työssä siirtokunnan uudella höyrypesulaitoksella, jonne hän oli asentamassa koneita. Tapasin hänet sittemmin useita kertoja, ja eräänä päivänä hän sanoi minulle:

"Kirjoittakaa jotakin säällistä täkäläisistä oloistamme. Meidän on saatava hyvitystä. Nitistäkää hengiltä kaikki Molokain kauhuista kiertelevät mädät lorut. Emme pidä siitä, että olojamme vääristellään. Onhan toki meilläkin itsetunto. Kertokaa maailmalle puhdas totuus oloistamme."

Kaikki, joiden kanssa keskustelin siirtokunnassa — miehet ja naiset — lausuivat suunnilleen samanlaisen ajatuksen. Oli aivan ilmeistä, että heitä katkerasti harmitti se räikeän valheellinen tapa, millä heidän siirtokuntaansa on kuvattu.

Hirveän taudin kourissakin spitaalisten siirtola on onnellinen yhteiskunta, mihin kuuluu kaksi kylää sekä joukko yksityisiä taloja rannikolla ja sisämaassa. Siellä on kuusi kirkkoa, N.M.K.Y:n rakennus, useita kokoushuoneistoja, musiikkipaviljonki, kilparatsastusrata, pallokenttiä ja ampumaratoja, voimisteluseura, useita lauluseuroja ja kaksi torvikuusikkoa.

"Ne ovat siellä niin tyytyväisiä", selitti mr Pinkham minulle, "että niitä tuskin saisi ajetuksi pois kivääritulella."

Se väite ei ollut tuulesta temmattu.

Tammikuussa samana vuonna oli yksitoista sellaista spitaalista, joiden tauti määrätyn hävitystyön tehtyään ei enää osoittanut elinvoimaisuutta, lähetetty Honoluluun tutkittavaksi. He lähtivät hyvin vastahakoisesti matkalle, ja kun heiltä kysyttiin, halusivatko he päästä jälleen vapauteen siinä tapauksessa, että heidät havaittaisiin spitaalittomiksi, kaikki vastasivat yhteen ääneen: "Tahdomme palata Molokaille."

Entisaikoina, ennen spitaalibasillin keksimistä, oli muutamia miehiä ja naisia, jotka sairastivat joitakin aivan muita tauteja, luultu spitaalisiksi ja lähetetty Molokaille. Vuosikausia myöhemmin heidän hämmästyksensä ei ollut vähäinen, kun he bakteriologilta kuulivat, etteivät sairastaneet eivätkä olleet milloinkaan sairastaneet spitaalia. He panivat kaikki poislähettämistä vastaan ja hankkivat mikä minkin toimen terveydenhoitokomitealta. Esimerkiksi vanginvartija oli niitä miehiä.

Samoin oli ennen bakteriologisten kokeiden käytäntöön tuloa Molokaille lähetetty spitaalisena muuan Amerikan neekeri, kengänkiillottaja. Valtion suojattina ollessaan mies osoittautui ylen ilkivaltaiseksi ja teki yhtenään pientä pahuutta. Senjälkeen kuin hän vuosikausia oli ollut pikku kahnausten alituisena toimeenpanijana, hänet todettiin spitaalittomaksi.

"Ahaa!" murahteli mr McVeigh. "Nytpä sain sinut kiikkiin! Ensimmäisellä höyrylaivalla saat mennä menojasi ja se on vasta hyvä asia!"

Mutta neekeri ei lainkaan halunnut lähteä. Hän nai heti vanhan ämmän, jossa oli huippuunsa ennättänyt spitaali, ja rukoili sitten terveydenhoitokomitealta oikeutta saada jäädä hoitamaan sairasta vaimoaan. Kukaan ei kyennyt, selitti mies intohimoisesti, hoitamaan yhtä hyvin kuin hän hänen sairasta eukko raiskaansa. Mutta komitea käsitti miehen metkut, ja hänet vietiin höyrylaivaan ja lähetettiin maailmalle nauttimaan vapaudestaan. Neekeri piti kumminkin Molokaita parempana. Hän nousi maihin Molokain vastakkaisella rannalla, kiipesi vuorimuurin yli ja asettautui siirtokunnan asukkaaksi. Hän joutui kiinni, lain tuomiolle ja todistettiin oikeudettomaksi kuokkavieraaksi, tuomittiin pieniin sakkoihin ja vietiin jälleen höyrylaivaan eväänä varoitus, että jos hän uudelleen tunkeutuisi siirtokuntaan, hänet tuomittaisiin sadan dollarin sakkoon ja lähetettäisiin Honolulun vankilaan. Ja aina kun mr McVeigh sittemmin kävi Honolulussa, neekeri harjasi hänen saappaansa hohtavan kiiltäviksi ja puheli:

"Kyllä minulta jäi hyvä koti sinne siirtolaan. Totisesti, sir, hyvä koti." Ja sitten mies aina alensi äänensä tuttavalliseen kuiskaukseen ja lisäsi: "Enkös sentään vois päästä sinne, sir? Etteköhän järjestäisi asioita niin, että pääsen?"

Hän oli oleskellut Molokailla yhdeksän vuotta, ja hänellä oli siellä ollut paremmat olot kuin milloinkaan muualla ennen tai myöhemmin.

Spitaalikammosta en nähnyt pienintäkään merkkiä siirtokunnassa spitaalisten enkä spitaalittomain keskuudessa. Pahimmin spitaalia kammoavat sellaiset, jotka eivät milloinkaan ole nähneet spitaalista eivätkä tiedä mitään taudista. Waikikin hotellissa eräs nainen väristen ihmetteli sitä, että olin rohjennut käydä Molokain siirtokunnassa. Keskustellessani hänen kanssaan sain tietää, että hän oli syntynyt Honolulussa ja asunut siellä koko ikänsä, mutta ei ollut milloinkaan nähnyt spitaalista. Moista en voinut kertoa itsestäni ja Yhdysvalloista, missä spitaalisten eristämiseen suhtaudutaan sangen välinpitämättömästi ja missä monen monta kertaa olen nähnyt spitaalisia suurten kaupunkien kaduilla.

Spitaali on hirveätä, sitä ei voi kieltää. Mutta sen vähän nojalla, mitä tiedän taudista ja sen tarttuvaisuudesta, viettäisin loppuikäni paljon mieluummin Molokain spitaalisiirtolassa kuin jossakin keuhkotautiparantolassa. Jok'ainoassa köyhien maaseutu- ja kaupunkisairaalassa Yhdysvalloissa — ja muiden maiden samanlaisissa laitoksissa tapaa yhtä kauheita näkyjä kuin Molokailla. Ja jos minun täytyisi valita loppuiäksi pakolliseksi asuinpaikakseni Molokai tai Lontoon East End, New Yorkin East Side tai Chicagon Stockyards — niin valitsisin epäröimättä Molokain. Pitäisin parempana saada elää edes yhden vuoden Molokaissa kuin viisi vuotta vastamainitsemissani alennuksen ja inhimillisen kurjuuden lokaviemäreissä.

Molokain spitaalisiirtolassa ihmiset ovat onnellisia. Minulta ei milloinkaan unohdu siellä heinäkuun 4:ntenä päivänä vietetty juhla. Kello kuudelta aamulla olivat "kauhistuttavat" spitaaliset ulkona karnevaalipuvuissa ja ratsastelivat hevosilla, muuleilla ja aaseilla — omilla eläimillään kautta koko siirtokunnan alueen. Kaksi torvisoittokuntaa oli myös ulkona. Lisäksi pau-ratsastajia, kolme-neljäkymmentä, kaikki havaijittaria, verrattoman taitavia ratsastajattaria, yllä loisteliaat ratsastuspuvut, jollaisia alkuasukkaat olivat käyttäneet ammoiset ajat. Ja he kiidättelivät puoleen ja toiseen kaksi ja kolme rinnatusten tai isommissa ryhmissä. Iltapäivällä Charmian ja minä seisoimme palkintotuomarien lavalla ja jaoimme palkintoja pau-ratsastajille ratsastustaidosta ja puvuista. Ja ylt'ympärillämme tunkeili sadoittain spitaalisia katsomassa, ja kaikilla oli kukkaseppelet päässä, kaulassa ja olkapäillä, ja kaikki olivat iloisia ja hilpeitä. Ja alituisesti näki ylängöillä ja ruohikkokentillä ryhmissä ratsastavia karnevaalipukuisia miehiä ja naisia sekä ratsastajat että heidän ratsunsa olivat kukkaseppeleillä koristettuja — ja laulu ja nauru kajahteli. Seisoessani siinä lavalla ja katsellessani sitä kaikkea muistui mieleeni, mitenkä kerran olin potilaana eräässä Havannan sairaalassa ja näin siellä noin kaksisataa spitaalista, jotka oli suljettu neljän seinän sisään kuolemaansa asti. Niin, tiedän tästä maailmastamme tuhansia paikkoja, joita en valitsisi vakituiseksi olinpaikakseni yhtä kernaasti kuin Molokaita. Illalla menimme erääseen spitaalisten seurahuoneistoon, missä laulukuorot lukuisan yleisön edessä kilpailivat palkinnosta, ja ilta päättyi tanssiin. Olen nähnyt, millaiset olot havaijilaisilla on Honolulun kurjalistokortteleissa ja sen nähtyäni saatan hyvin helposti käsittää, minkä takia spitaaliset, jotka lähetettiin siirtokunnasta uudelleen tutkittaviksi, yhteen ääneen huusivat: "Takaisin Molokaille!"

Eräs seikka on aivan varma. Sellaisella spitaalisella, joka on Molokain siirtokunnassa, on paljon paremmat olot kuin sellaisella, joka salaa tilaansa muualla. Viimeksimainitunlainen spitaalinen on onneton hylkiö, joka elää alituisessa ilmitulemisen pelossa, samalla kuin hän hitaasti, mutta varmasti mätänee. Spitaali ei kuitenkaan suorita lakkaamatta ja keskeytyksittä hävitystyötään. Se iskee uhriinsa, haavoittaa tätä ja voi sitten ruveta lepoon epämääräiseksi ajaksi. Kenties se ei anna mitään merkkejä itsestään viiteen vuoteen tai kymmeneen vuoteen tai neljäänkymmeneen vuoteen, joiden kuluessa potilas saa nauttia häiriintymättömästä terveydestä. Mutta harvoin nämä ensimmäiset hyökkäykset keskeytyvät itsestään. Siihen tarvitaan taitavan kirurgin apua, eikä taitavaa kirurgia saa avukseen sellainen spitaalinen, joka salaa sairautensa. Tapahtuu esimerkiksi, että taudin ensimmäinen hyökkäys ilmenee mätähaavana jalkapohjassa. Haavan tunkeuduttua luuhun saakka syntyy luumätä. Jos silloin spitaalinen salaa tilansa, ei häntä voida auttaa leikkaamalla, ja jäytävä luumätä leviää leviämistään, ja sairas menehtyy lyhyessä ajassa hirveihin kuolion tai jonkin muun kauhean lisätaudin tuskiin. Jos sama spitaalinen sitävastoin on Molokailla, niin kirurgi leikkaa hänen jalkansa, poistaa mätäpesäkkeen, puhdistaa luun ja ehkäisee täydellisesti taudin kehittymisen. Kun leikkauksesta on kulunut kuukausi, voi potilas ratsastaa, juosta kilpaa, liukua hyökylaineilla ja kiipeillä huimaavilla jyrkänteillä villiomenia poimimassa… Ja — kuten jo sanottu — on mahdollista, että tauti asettuu lepoon eikä tee uutta hyökkäystä viiteen, kymmeneen tai kenties neljäänkymmeneen vuoteen.

Spitaalin muinaisia kauhuja saa etsiä niistä olosuhteista, mitkä vallitsivat ennen antiseptisen kirurgian päiviä ja ennen kuin tohtori Goodhuen ja Hollmanin kaltaiset lääkärit asettuivat asumaan Molokain siirtokuntaan. Tohtori Goodhue oli seudun ensimmäinen kirurgi, eikä häntä voida kyllin ylistää suorittamastaan jalosta työstä. Vietin aamupäivän hänen leikkaushuoneessaan, ja niistä kolmesta leikkauksesta, mitkä hän silloin suoritti, tehtiin kaksi miehille, jotka olivat vastatulleita, saapuneet samalla laivalla kuin minä. Kummallakin tauti oli saanut jalansijan vain yhteen kohtaan. Toisella oli sangen pahaksi päässyt mätähaava pohkeessa, ja toisella oli samanlainen käsivarressa. Molemmat tapaukset olivat varsin pitkälle kehittyneitä sen tähden, että potilaat silloin vasta saapuivat siirtokuntaan eivätkä olleet hankkineet apua aikaisemmin. Mutta tohtori Goodhue teki ykskaks täydellisen lopun sairauden hävityksistä kummassakin, ja neljän viikon kuluttua leikkauksesta molemmat miehet olivat varmasti yhtä terveitä ja pirteitä kuin konsanaan. Heidän ja minun välillä vallitsi silloin se ainoa ero, että sairaus oli heissä piilevänä ja voi puhjeta uudelleen vastaisuudessa.

Spitaali on yhtä vanha kuin ihmissuvun historia. Se on mainittu vanhimmissa lähdekirjoituksissamme. Ja kuitenkaan ei nykyään todella tiedetä siitä enempää kuin ammoisina aikoina. Se näet tiedettiin silloinkin, että spitaali oli tarttuvaa ja että siihen sairastuneet oli eristettävä muista. Aika on vaikuttanut sen, että spitaalista nykyään pidetään paljon ankarammin eristettynä ja kohdellaan paljon inhimillisemmin. Mutta itse sairaus on yhä sama kauhea ja selittämätön salaisuus. Kun lukee selostuksia, joita eri maiden lääkärit ja asiantuntijat ovat spitaalista esittäneet, havaitsee ehdottomasti taudin salakavalan luonteen. Asiantuntijat eivät ole yksimielisiä sen ainoastakaan vaiheesta. He eivät tiedä mitään varmaa. Entisinä aikoina puhuttiin aivan ykskantaan spitaalista yleensä. Mutta niin ei tehdä enää. Ainoa, mikä kenties on siihen nähden "yleensä" pätevää — kaikista suoritetuista tutkimuksista päättäen — on se, että spitaalin tarttuvaisuus on vähäinen. Mutta tämän vähäisen tarttuvaisuuden lakeja ei tunneta. On eristetty spitaalibasilli. Bakteriologisten tutkimusten nojalla voidaan päättää, onko jossakussa henkilössä spitaali; mutta ollaan yhtä tietämättömiä kuin ennenkin siitä, millä tavalla basilli tunkeutuu terveeseen ruumiiseen. Ei tiedetä, miten pitkän itämisajan se tarvitsee. On koetettu istuttaa basillia eri eläinlajeihin, mutta on epäonnistuttu.

Lääkärit ovat turhaan koettaneet keksiä rokotetta, millä tautia voitaisiin vastustaa. Ponnisteluistaan huolimatta he eivät tähän asti ole saaneet arvoitusta ratkaistuksi. Toisinaan on välähtänyt toivon kipinä. On keksitty teorioja spitaalin synnystä ja ylen ylistettyjä hoitotapoja, mutta joka kerralla toivon kipinä on sammunut epäonnistumisen pimeyteen. Eräs lääkäri kuuluttaa kaikin keinoin, että spitaalin aiheuttajana on pitkäaikainen kalaruoalla eläminen, ja hän todistelee seikkaperäisesti teoriaansa, kunnes joku Intian ylänkömaiden lääkäri kysyy, mitenkä siis on selitettävissä, että sanottujen seutujen alkuasukkaissa on spitaalia, kun he itse ja heidän esi-isänsä eivät ole milloinkaan syöneet kalaa. Joku taas hoitaa spitaalia määrätynlaisilla öljyillä ja rohdoksilla, väittää parannusmenetelmäänsä ehdottomasti varmaksi — ja viiden, kymmenen tai kenties neljänkymmenen vuoden kuluttua tauti puhkeaa potilaassa uudelleen. Spitaalin kyky olla levossa ihmisruumiissa epämääräisiä ajanjaksoja on monien päteviksi väitettyjen parannusmenetelmien syntysyynä. Mutta sen verran tiedetään varmasti, ettei milloinkaan ole esiintynyt täysin parantunutta spitaalitapausta.

Spitaalin tarttuvaisuus on vähäinen — mutta miten tarttuminen tapahtuu? Eräs australialainen lääkäri on istuttanut spitaalia sekä itseensä että apulaisiinsa — onnistumatta synnyttämään sitä. Tästä ei kuitenkaan voida tehdä johtopäätöksiä, sillä on olemassa muuan hyvin kuuluisa päinvastainen tapaus. Erään havaijilaisen murhaajan kuolemantuomio muutettiin elinkautiseksi vankeudeksi, kun hän salli istuttaa spitaalibasillin ruumiiseensa. Jonkun ajan kuluttua spitaali ilmaantui mieheen, ja hän kuoli spitaalisena Molokailla. Mutta tästäkään tapauksesta ei voinut tehdä johtopäätöksiä, sillä havaittiin, että niihin aikoihin, jolloin mies antautui koneen esineeksi, jo useita hänen sukulaisiaan oli lähetetty Molokaille spitaalisina. Hän oli siis voinut saada taudin heiltä, ja spitaali oli saattanut olla hänessä jo sangen pitkälle kehittyneenä silloin, kun se häneen virallisesti istutettiin. Niin ikään meillä on Damianin — kirkon sankarin — tapaus: pater Damian saapui Molokaille terveenä ja kuoli spitaaliin. On tehty monenlaisia päätelmiä siitä, miten hän oli saanut sairauden. Mutta kaikille vaaroille, joille hän oli alttiina, oli aivan varmasti ollut alttiina myös muuan nainen, joka asui siirtokunnassa siellä käydessäni. Hän oli asunut siellä monet monituiset vuodet; hän oli ollut naimisissa viiden spitaalisen miehen kanssa, saanut lapsia kaikille — ja säilynyt aivan terveenä.

* * * * *

Tähän saakka ei ole kyetty spitaalin salaisuutta vähääkään valaisemaan. Kun opitaan tuntemaan tauti nykyistä paremmin, on odotettavissa, että sen parannuskeinokin keksitään. Aikaa myöten saadaan kyllä valmistetuksi tehokas rokote, ja silloin tulee spitaali — sen tähden, että sen tarttuvaisuus on vähäinen — hyvin nopeasti katoamaan maailmasta.

7

"Auringon talo"

"Auringon talon" havaijinkielinen nimi on Haleakala. Se on suurenmoinen "talo" ja sijaitsee Mauin saarella. Luonnonihailija voi nähdä muutamia yhtä suuria nähtävyyksiä kuin Haleakala, mutta ei suurempia, eikä hän missään muualla saa katsella mitään kauniimpaa ja merkillisempää.

Tämän mahtavan jättiläisvuoren rinteellä on noin viisikymmentätuhatta eekkeriä käsittävä karjanhoitotila, ja kahdentuhannen jalan korkeudella sijaitsevassa karjatalossa vietimme yön. Seuraavana aamuna saappaat jalkaan, ja sitten satulaan. Paimenten ja kuormahevosten saattamina kiipesimme ylös Ukuleleen, toiseen vuoristokartanoon, mikä sijaitsee viisituhattaviisisataa jalkaa meren yläpuolella ja missä vallitsevat ilmastosuhteet pakottivat meidät käyttämään huopia yöllä ja turvautumaan räiskyvän takkavalkean lämpöön. Sivumennen sanoen ukulele on havaijilainen sana, mikä merkitsee kirppua ja erästä alkeellista kitarasoitinta. Meillä ei ollut kiirettä, ja vietimme päivän Ukulelessa oppineesti väitellen ilmapuntareista ja korkeuslaskelmista ja pudistimme ilmapuntariamme, kun jonkun todistelut piti tarkistaa. Ja ilmapuntarimme oli mukautuvaisin kapine, minkä milloinkaan olen nähnyt… Myöskin poimimme vuorivattuja, mitkä olivat kananmunan kokoisia tai sitäkin isompia, tähyilimme Haleakalan huipulta neljätuhattaviisisataa jalkaa yläpuoleltamme — laskeutuvia ruohopeitteisiä laavarinteitä ja katselimme mahtavia pilviä, mitkä kamppailivat keskenään alapuolellamme, meidän ollessa säteilevässä auringon paisteessa.

Päivästä päivään kesti sitä loputonta taistelua. Ukiukiu on nimeltään pasaatituuli, mikä raivoten puhaltaa koillisesta ja hyökkää Haleakalaa vastaan. Mutta Haleakala on niin korkea ja niin laaja, että se lyö koillispasaatituulen syrjään kummallekin puolelleen, niin että Haleakalan lakana ei ole lainkaan pasaatituulta. Tuuli siellä päinvastoin puhaltaa suoraan koillispasaatin kitaan. Sen tuulen nimi on Naulu. Ja yötä päivää, lakkaamatta, kamppailevat Ukiukiu ja Naulu keskenään, milloin hyökäten, milloin peräytyen, milloin väistyen sivulle, milloin kiertäen, milloin pyörtäen — yhteenotot näkee pilvijoukkioista, mitkä ajelehtivat puoleen ja toiseen eskadroonina, pataljoonina, armeijoina ja äärettöminä vuoriketjuina. Tapahtuu toisinaan, että Ukiukiu valtavilla henkäyksillään paiskaa mahtavia pilviröykkiöitä suoraan yli Haleakalan huipun, minkä jälkeen Naulu ovelasti ottaa ne vangikseen, asettaa uuteen taistelujärjestykseen ja lähettää kamppailemaan ikuista vihollistaan vastaan. Sitten Ukiukiu kuljettaa voimakkaan pilviarmeijan vuoren itäkyljen ympäri. Tämä sivustahyökkäys suoritetaan suurella täsmällisyydellä, mutta vuoren takana olevasta väijytyksestään Naulu karkaa kiertävän armeijan kimppuun, riistää, raastaa, laahaa sitä ja luo sen uuteen muotoon, lähettäen sen sitten takaisin Ukiukiua vastaan vuoren länsikyljen ympäri. Ja varsinaisen taistelutanteren ylä- ja alapuolitse, pitkin merestä kohoavia rinteitä. Ukiukiu ja Naulu lähettävät lakkaamatta pieniä pilvijoukkoja, jotka epäsäännöllisissä jonoissa ryömivät ja matelevat maata myöten, puiden lomitse ja solien läpi ja sitten yht’äkkiä hyökkäävät toistensa kimppuun väijytyskohdissa ja läpikulkupaikoissa. Toisinaan jompikumpi puoli aivan äkkiä lähettää raskaan iskujoukon, joka vangitsee pienet partiot tai ajaa ne korkeuteen, niin että ne pyörivät kohtisuorassa suunnassa tuhansia jalkoja ilmaan.