SISÄLLYS (continued 3)

Mutta itään oli ruvennut paisumaan uhkaava myrskypilvi, ja ykskaks se peitti kirkkaan taivaan. Olimme kolmen peninkulman päässä kodista tuulen alla. Aloitimme paluumatkamme juuri silloin, kun ensimmäiset vihuripäät nostivat veden valkeaan kuohuun. Sitten tuli sade, sellainen sade, jollaisia on vain tropiikeissa — sokaiseva vedenpaisumus. No, mitäpä siitä — Charmianilla oli yllä uimapuku, minulla samoin, ja Teheillä oli vain lannevaatteensa. Bihaura seisoi rannalla odottamassa, tarttui Charmianin käteen ja talutti hänet taloon suunnilleen samalla tavalla kuin äiti vie sisälle virmapään pikku tyttärensä, joka on ollut ulkona ja leikkinyt lätäköissä.

Pukeuduttuamme kuiviin istuimme kaikessa rauhassa ja tupakoimme sillä aikaa kuin kai-kai valmistettiin. Sivumennen sanoen polynesialainen kai-kai merkitsee ravintoa, ruokaa ja syömistä. Se on muunnos jotakin alkuperäistä sananjuurta, mikä on levinnyt laajalti Etelämeren saarille. Kai sanotaan Marquesas-saarilla, Raratongalla, Manahikilla, Niuella, Fakaafolla, Tongalla, Vatella ja Uudessa Seelannissa. Tahitilla "syödä" on amu, Havaijilla ja Samoalla ai, Baulla kana, Niualla kaina, Nongonella kaka ja Uudessa Kaledoniassa ki. Mutta olipa sillä sanalla mikä muoto tahansa — joka tapauksessa se hiveli suloisesti korviamme pitkän sateessa melomisen jälkeen. Vielä kerran meidät istutettiin kunniapaikalle kuninkaalliseen pöytään, ja olimme oikein murheellisia siitä, ettei meillä ollut kirahvin tai kamelin syömäkykyä.

Sitten valmistuessamme palaamaan Snarkille pimeni tuulenpuoli jälleen, ja tuli uusi sadekuuro. Mutta tällä kerralla se oli vain pikku ripsaus. Tuuli sitä uhemmin. Tuulta jatkui tunti tunnin jälkeen, se vonkui ja vinkui palmujen latvoissa, se raastoi, repi ja huojutti haurasta bamburakennusta, ja hirvittävää jylyä kuului riutan ulkolaidalta, mihin hyökkääväin hyökyjen voima murtui. Riutan sisäpuolella laguunilla — niin suojassa kuin se olikin — vesi raivosi valkeana kuohuna, eikä Teheinkään merimiestaidolla olisi saanut hänen pienoista kanoottiaan kestämään niin kovaa säätä.

Auringon laskiessa oli pahimmasta päästy, mutta vieläkin ilma oli kanootille liian ankara. Pyysin sentähden Teheitä etsimään alkuasukkaan, jolla olisi lainata kutteri viemään meitä Raiatealle. Suorittamani maksu, kaksi Chili-dollaria, Amerikan rahassa yhdeksänkymmentä senttiä — oli ennenkuulumaton. Puoli kylää kutsuttiin kantamaan kutteriin lahjoja, mitkä Tehei ja Bihaura antoivat poistuville vierailleen. Siinä oli kantamus kananpoikia ja lehtiin kiedottuja kaloja, isoja kimppuja kullanvärisiä banaaneja, lehtikoreja, mitkä olivat täpö täynnä appelsiineja ja sitruunia, avocado-hedelmiä eli "alligaattorin päärynöitä", mahtavia koreja täynnä jamssijuuria, taro-nippuja ja kookospähkinöitä — ja kaiken kukkurana isoja oksia ja pölkkyjä, mitkä oli tarkoitettu polttopuiksi Snarkille.

Kutterille mennessämme tapasimme Tahaan ja koko seudun ainoan valkoisen miehen. Hän oli kahdeksankymmenenkuuden vuoden ikäinen, ja siitä ajasta hän oli viettänyt seitsemättäkymmenettä vuotta Seurasaarilla, sanoi hän, lukuunottamatta paria satunnaista keskeytystä, sitä, että hän vuonna 1849 oli ottanut osaa Eldoradoon tapahtuneeseen kullanhuuhtojain ryntäykseen ja että hän oli ollut vähän aikaa tilanhoitajana Tularen läheisyydessä Kaliforniassa. Mutta kun lääkärit olivat selittäneet, ettei hänellä ollut elon aikaa jäljellä enempää kuin kolme kuukautta, hän oli palannut Etelämerelleen ja eli siellä vielä kahdeksankymmentäkuusivuotisena nauraen rikkiviisaille rohtomiehilleen, jotka jo kaikki lepäsivät haudassa. Hänellä oli fee-fee — alkuasukasten norsutaudista käyttämä nimitys. Hän oli saanut sanotun taudin neljännesvuosisata sitten, ja se seuraisi häntä hautaan. Kysyimme häneltä, eikö hänellä ollut sukulaisia. Hänen vierellään istui pirteä kuudenkymmenenkahdeksan ikäinen nainen. Hänen tyttärensä. "Tyttäreni on ainoa sukulaiseni", mutisi hän valittavasti. "Eikä hänellä ole lapsia elossa."

Kutteri oli pieni, sluuppirikillä varustettu pursi, mutta se tuntui isolta Tehein kanoottiin verrattuna. Kun pääsimme laguunille ja jouduimme uuden, ankaran myrskyvihurin kouriin, kutteri tuntui meistä kuitenkin tavattoman vähäiseltä, kun Snark taas paisui mielikuvituksessa mittasuhteihin, mitkä tekivät siitä mannermaan. Mutta meillä oli oivia merimiehiä saattajinamme. Tehei ja Bihaura olivat seuranneet mukana nähdäkseen, että pääsimme onnellisesti perille, ja Tehein vahine osoittautui erikoisen pystyväksi merenkulkijaksi. Kutterilla oli kunnollinen painolasti, ja viiletimme vihurissa täysin purjein.

* * * * *

Lähtiessämme seuraavana päivänä purjehtimaan Bora Boralle kävi heikko tuuli, ja matkamme sujui hitaasti laguunin poikki sille niemelle, missä Tehein ja Bihauran piti olla meitä odottamassa. Lähestyessämme maata korallisärkkien keskitse saimme aluksi turhaan tähyillä ystäviämme. Rannalla ei näkynyt merkkiäkään heistä.

Mutta pian Tehei ilmestyi näkösälle puiden välistä. Hän oli vetänyt paidan päältään ja huiskutti sillä aivan hurjasti. Bihaura ei ilmeisesti ollut vielä valmiina… Päästyään Snarkin kannelle Tehei kehoitti meitä purjehtimaan pitkin rantaa hänen talonsa edustalle saakka. Hän otti ruorin hoitoonsa ja luotsasi Snarkin koralliriuttojen lomitse niemeltä niemelle, kunnes vihdoin olimme selviytyneet viimeisestä. Silloin kuului tervehdyshuuto rannalta, ja apunaan suuri joukko kyläläisiä Bihaura toi Snarkille kaksi kanootillista saaren runsaita antimia — jamssijuuria, taroa, feitä, leipäpuun hedelmiä, kookospähkinöitä, appelsiineja, sitruunoita, ananaksia, vesimeloneita, avocadoja, granaattiomenoita, kaloja, kaakottavia nuoria kanoja ja elävän porsaan.

Nousevan kuun valossa suoritimme vaarallisen kulun Bora Boran riuttojen lomitse ja laskimme ankkuriin Vaitapen kylän edustalle. Emännänhuolissaan Bihaura ei saattanut päästä kyllin nopeasti maihin — hän ehätti järjestämään taloaan vieraita varten. Suurveneemme viedessä häntä ja Teheitä pienelle sillalle kiiri soiton ja laulun säveliä tyynillä vesillä. Seurasaarilla meille oli tuon tuostakin sanottu, että saisimme nähdä Bora Boran asukasten olevan hyvin hauskaa ja iloista väkeä. Menin Charmianin kanssa maihin katsomaan, mitä siellä oli tekeillä, ja rannalla kylän edustalla olevalla nurmikkokentällä, minkä vierellä oli vanha hautausmaa, tapasimme nuorukaisia ja tyttöjä iloisessa tanssissa, kaikki yltyltään koristeltuina kukkasilla ja köynnöksillä ja kaikilla hiuksissa ihmeellisiä fosforinvälkkeisiä kukkia, mitkä vuoroin syttyivät ja kalpenivat kuutamossa. Kauempana rannalla oli iso, soikea, noin seitsemänkymmentä jalkaa pitkä ruohotalo, missä kylän vanhemmat asukkaat lauloivat himineitä. Hekin olivat juhlariemun vallassa ja kukkaköynnöksin koristeltuja, ja he toivottivat meidät seuraansa aivan sillä lailla, kuin olisimme olleet pimeyteen eksyneitä, jälleen löydettyjä karitsoita.

Aikaisin seuraavana aamuna Tehei tuli Snarkille tuoden kimpun vastapyydystettyjä kaloja ja kutsun päivällisille. Sinne mennessämme poikkesimme himinerakennukseen. Eilisiltaiset vanhukset lauloivat siellä nytkin, ja siellä oli myös joukko nuorukaisia ja tyttöjä, joita emme olleet eilen nähneet. Oli kuin siellä olisi oltu juhla-aterian valmistuksia tekemässä. Kokonainen vuori hedelmiä ja vihanneksia oli pinottu lattialle, ja sen molemmilla sivuilla oli joukoittain kookoskuiturihmalla sidottuja kananpoikia. Kun useita himineitä oli laulettu, piti eräs mies puheen. Se oli tarkoitettu meille, ja vaikka se oli hepreaa korvillemme, käsitimme kuitenkin, että se jollakin tavalla koski rakennukseen koottuja ruokavaroja.

"Luuletko, että ne aikovat lahjoittaa meille tämän kaiken?" kuiskasi Charmian.

"Mahdotonta", vastasin samalla tavalla. "Minkä tähden ne sen tekisivät? Eikä moista määrää mahtuisikaan Snarkille. Emme saisi syödyksi kymmenettäkään osaa, ja kaikki muu pilaantuisi. Ehkä ne aikovat pitää meille juhlan. On mahdotonta, että ne aikoisivat antaa meille tuon kaiken."

Silti saimme taas kokea kuninkaallista anteliaisuutta. Eleillä, joiden tarkoitusta ei voinut ymmärtää väärin, puhuja tarjosi meille jokainoata eri lajia runsauden vuoresta, minkä jälkeen hän juhlallisesti luovutti kaiken meille. Tilanne oli pulmallinen. Snarkimme oli täynnä Tahaan antimia. Uudet lahjat olivat aivan ehdottomasti liikaa. Punastuimme ja änkytimme lukemattomia kertoja: "Nuinui" — minkä piti ilmaista suurenmoisen vieraanvaraisuuden johdosta tuntemaamme valtavaa kiitollisuutta. Mutta merkeillä loukkasimme samalla kauheasti hyviä tapoja: kieltäydyimme ottamasta lahjaa vastaan. Himine-laulajat ilmaisivat selvästi siitä aiheutuneen mielenapeutensa. Mutta saman päivän iltana saatiin Tehein välityksellä aikaan sovinto siten, että otimme yhden kananpojan, yhden kimpun banaaneja, yhden kimpun taroa ja niin edespäin kautta kokoelman.

Mutta heidän hyväntahtoisuudeltaan oli mahdotonta pelastua. Ostin tusinan nuoria kanoja eräältä alkuasukkaalta, ja seuraavana päivänä mies toi kolmetoista kanaa ja kanootillisen hedelmiä. Ranskalainen kauppias lahjoitti ananaksia ja lainasi hienoimman hevosensa. Santarmi teki samalla tavalla — hän lainasi meille hevosen, mikä oli hänen silmäteränsä. Ja kaikki lähettivät meille kukkia. Snark oli muuttunut hedelmä- ja vihannesvarastoksi ja kukkakaupaksi. Olimme aivan kukkaköynnöksillä koristeltuja. Kun himine-laulajat tulivat aluksellemme, tervehtivät nuoret tytöt meitä suuteloilla, ja Snarkin miehistö menetti sydämensä Bora Boran neitosille. Tehei pani toimeen suuret kalastajaiset kunniaksemme, ja olimme niissä kaksoiskanootilla, mitä souti kymmenen voimakasta amatsonia. Tunsimme todellista helpotusta siitä, ettei saatu kaloja, sillä Snark olisi saattanut upota ankkuripaikalleen.

Päivät vierivät, mutta saarelaisten anteliaisuudessa ei ilmennyt ehtymisen oireitakaan. Lähtöpäivänämme tuli kanootti kanootin jälkeen. Tehei toi kurkkuja ja nuoren papaya-puun, mikä notkui ihanien hedelmiensä painosta. Minulle hänellä oli myöskin pieni kaksoiskanootti täydellisellä kalastusvehjekokoelmalla varustettuna. Sitäpaitsi hedelmiä ja vihanneksia yhtä yltäkylläisen runsaasti kuin Tahaalla. Bihaura toi eräitä lahjoja, mitkä olivat erikoisesti tarkoitetut Charmianille — silkkipumpulista valmistettuja pieluksia, viuhkoja ja kauniita mattoja. Koko väestö toi hedelmiä, kukkia ja kanoja. Ja Bihaura toi myös elävän porsaan. Alkuasukkaita, joita en voinut muistaa ennen nähneeni, tuli Snarkille, ja ne lahjoittivat minulle atraimia, ongensiimoja ja helmiäisestä leikattuja koukkuja.

Purjehtiessaan merelle riuttojen välistä väylää Snark hinasi kutteria. Bihauran piti sillä palata Tahaalle — mutta ei Tehein. Olin vihdoinkin suostunut hänen toivomukseensa, ja hän kuului nyt Snarkin miehistöön. Kun kutteri irroitti hinausköyden ja kääntyi lännen ilmoille, lankesi Tehei polvilleen ja huokaili hiljaisen rukouksen kyynelten virratessa pitkin hänen poskiaan. Kehittäessään viikkoa myöhemmin valokuvia Martin näytteli niitä Teheille, ja kun Polynesian ruskeaihoinen poika näki rakkaan Bihauransa piirteet, hän puhkesi jälleen itkuun.

Oi meidän yltäkylläisyyttämme! Meillä oli hyvää liiaksi. Saatoimme tuskin hoitaa Snarkin purjeita hedelmien takia. Alus oli kuin hedelmillä koristeltu. Pelastusvene ja suurvene olivat täpö täynnä. Suurpurjeen kaijit ja nainingit kitisivät taakkojensa painosta. Mutta kohta kun pääsimme "mukavaan" aallokkoon, alkoi lasti vähentyä. Jokainoalla Snarkin keikahduksella kierähti joku kimppu banaaneja ja kookospähkinöitä tai jokunen sitruunakori mereen. Kultainen sitruunatulva läikähteli suojapuolen pyykateissa. Mahtavat jamssijuurikorit murtuivat, ja ananakset ja granaattiomenat kieriskelivät sinne tänne. Kanat pääsivät irtaalleen, ja niitä juoksenteli kaikkialla, lenteli aurinkoteltan laella ja räpytteli puomeilla. Ne olivat villejä kanoja, jotka olivat tottuneet lentämään. Koettaessamme ottaa niitä kiinni ne lensivät pois Snarkilta, risteilivät sen ympärillä ja palasivat. Toisinaan ne eivät palanneet.

"Kun sinne saapuu matkamiehiä, haluavat kaikki ottaa jonkun heistä kotiinsa kuin ystävän, ja seudun asukkaat osoittavat vieraalle mitä suurinta ystävällisyyttä. Hänet sijoitetaan kunniapaikalle istumaan ja hänet ollaan hukuttaa ihaniin herkkuihin."

12

Kivenheittokalastusta Bora Boralla

Kello viideltä alettiin puhaltaa isoilla simpukkatorvilla. Kautta koko rannikon kiirivät kimeät äänet, mitkä johtivat mieleen muinaiset sotaluikut, ja ne herättivät kalastajat hoputtaen heitä valmistautumaan lähtöön. Me Snarkinkin väki nousimme, sillä oli mahdotonta saada unta torviniekkain synnyttämässä kamalassa metelissä. Meidän oli määrä mennä kivenheittokalastajaisiin, mutta meillä ei ollut suuria valmistuksia suoritettavana.

Kivenheittokalastus on tautai-taora alkuasukasten kielellä — tautai on "kalastusvehje" ja taora "heittää". Mutta sanayhtymä tautai-taora merkitsee "kivenheittokalastusta" sen tähden, että heittovehkeenä on kivi.

Kivenheittokalastus on ajokalastusta — ja tapahtuu seuraavasti. Kanootit asettuvat riviin sadan tai kahdensadan jalan päähän toisistaan. Jokaisen keulassa seisoo mies, jolla on lyhyessä köydessä monta naulaa painava kivi. Hän paiskoo lakkaamatta kiveä veteen: heittää ja vetää heti ylös — mahdollisimman kovasti polskuttaen. Kanootin perässä on toinen mies. Hän meloo kanoottia eteenpäin ja pitää huolta siitä, että kanootti on samassa linjassa kuin muut. Kanoottirivi etenee etenemistään, kohtaa toisen samanlaisen peninkulman tai kahden päässä, ja molemmat rivit liittyvät yhteen, niin että muodostuu kaari, minkä toinen pää ulottuu aivan rantaan. Kaari alkaa sitten supistua rantaa kohden, missä naiset ovat asettuneet veteen pitkään riviin, niin että heidän jalkansa ovat sulkuna, mikä estää säikähtyneiltä kaloilta pääsyn sille taholle. Määrätyssä silmänräpäyksessä, kun kaari on tarpeeksi supistunut ja sen ulkopää yhtynyt naisriviin, kiitää rannalta kanootti, ja laskee pitkän kookoslehtiverhostimen "nuotan" ympärille. Kalastus tapahtuu luonnollisesti aina laguunilla riutan sisäpuolella.

"Tres jolie", sanoi santarmi, merkeillä ja eleillä ilmoitettuaan, että tuhansia kaikenkokoisia kaloja saarrettaisiin maimasista haikaloihin — ja että kalat ahtautuisivat rantaan saakka.

Kivenheittokalastus tuntuu enemmän juhlatoimitukselta kuin arkipäiväiseltä ravinnon hankkimiselta. Ja sellaisia kalastajaisia Bora Boralla pannaan toimeen suunnilleen kerran kuukaudessa. Se on vanhoilta ajoilta periytynyt kalastustapa. Menetelmän keksijän nimeä ei jälkimaailma muista — siellä on aina kalastettu sillä lailla, sanovat alkuasukkaat. Mutta ei voi olla määrätyllä ihmetyksellä ajattelematta sitä muinaista villiä, jonka aivoissa ensimmäisen kerran syntyi sellaisen kalastamisen aate — helpon suurkalastustavan, mikä ei kysy koukkuja eikä verkkoja eikä atraimia, ja erään seikan miehestä tietää: hän oli radikaali. Ja voi olla varma siitä, että hänen vanhoilliset heimolaisensa pitivät häntä hölmönä ja anarkistina. Hän on varmasti joutunut kokemaan paljon pahempia vaikeuksia kuin nykyaikaiset keksijämme joutuvat. Viimeksimainittujen tarvitsee ainoastaan saada joku kapitalisti etukäteen vakuutetuksi siitä, että heissä on miestä keksijöiksi. Hänen sitävastoin täytyi etukäteen saada vakuutetuksi koko heimonsa, koska koetta oli mahdoton panna toimeen koko heimon myötävaikuttamatta. Saattaa varsin hyvin kuvitella, miten kuumia olivat alkeellisen saarimaailman neuvottelukokoukset, kun hän pani heimolaisensa pataluhiksi, vanhoiksi puupäiksi ja heimolaiset haukkuivat häntä kolloksi ja hulluksi ja väittivät hänen varmasti olevan Hölmölästä kotoisin. Taivas yksin tietää, miten monta hiusta häneltä on harmaantunut ja miten paljon sanoja hänen on pitänyt puhua, ennenkuin hänen vihdoinkin onnistui saada kyllin monta kannattajaa, niin että yrityksen saattoi toteuttaa. Joka tapauksessa yritys onnistui. Se kesti kokeen — se läpäisi. Ja voi olla varma siitä, että sen tapahduttua ei ollut olemassa ristinsielua, joka ei muka koko ajan olisi tietänyt, että se läpäisisi!

Hyvät ystävämme Tehei ja Bihaura, jotka panivat kalastajaiset toimeen meidän kunniaksemme, olivat luvanneet tulla meitä noutamaan. Olimme kajuutassa, kun huudettiin heidän olevan tulossa. Kiiruhdimme kannelle, ja hämmästys valtasi meidät nähdessämme saapuvan polynesialaisaluksen. Se oli pitkä kaksoiskanootti, minkä veneet oli liitetty toisiinsa niin pitkillä riu'uilla, että sangen leveä vesivyö jäi niiden väliin. Ja koko alus oli kaunistettu kukkasilla ja kullanvärisellä ruoholla. Kymmenen kukitettua amatsonia istui airoissa, ja kummassakin kanootissa seisoi voimakas perämies. Kaikki olivat koristeltu kullankeltaisista, purppuranpunaisista ja oranssivärisistä kukkasista valmistetuilla köynnöksillä, ja kaikilla oli tulipunainen pareu lanteilla. Kukkia oli kaikkialla — kukkia, kukkia, kukkia loputtomasti. Se oli värimässäystä. Kanoottien keulain varaan oli laadittu laiva, jolla Tehei ja Bihaura tanssivat, ja koko joukko viritti huumaavan tervehdyslaulun.

Kolme kertaa Snarkin ympäri soudettuaan kaksoiskanootti asettui sen sivulle, niin että Charmian ja minä pääsimme lavalle. Sitten mentiin kalastuspaikalle, soudettiin viisi peninkulmaa suoraan vastatuuleen. "Bora Boralla elämä on pelkkää riemua ja laulua", on sananpartena Seurasaarilla, ja saimme kokea, että todellakin oli niin. Kanoottilauluja, kalastuslauluja ja hai-lauluja laulettiin soudun tahtiin, ja jokainoa kuului kuoroon. Kerran huudettiin: "Mao!" — jolloin kaikki airoissa olijat alkoivat ponnistella aivan mielettömästi. Mao merkitsee "hai" ja valtameren tiikerien ilmestyessä näkösälle alkuasukkaat melovat hurjaa vauhtia rannalle, sillä he tietävät hyvin, että pedot voivat paiskata heidän heikot kanoottinsa kumoon ja niellä heidät itsensä. Luonnollisesti lähellämme ei ollut haikaloja, mutta mao-huutoa käytettiin kannustamaan soutajia niin kovaan ponnistukseen, kuin hait olisivat olleet kintereillä. "Hoe! Hoe!" oli toinen huuto, mikä pani meidät suorastaan lentämään pitkin vettä.

Tehei ja Bihaura tanssivat lavalla laulujen tai rytmikkäiden kättentaputusten tahdissa. Tapahtui myöskin, että airoilla koputettiin rytmikkäästi kanoottien kylkiin. Muuan nuori tyttö jätti aironsa, hypähti lavalle ja esitti hula-tanssin. Kesken tanssiaan hän kumartui ja painoi tervehdyssuudelman poskillemme. Osa lauluista — eli himineistä — oli uskonnollisia, ja sellaiset olivat erikoisen kauniita. Miesten syvät bassoäänet sulautuivat naisten alttoäänien ja korkeiden sopraanojen kanssa säveliksi, mitkä johtivat mieleen aivan urut. Toisaalta taas jotkut heidän lauluistaan olivat hyvin villejä — peräisin kristinuskon tuloa edeltäneiltä ajoilta.

Laulaen ja tanssien polynesialaiset isäntämme siis veivät meitä kalastusretkelle. Santarmi, Bora Boran ranskalainen hallitusmies, oli mukana perheineen omalla kaksoiskanootillaan, mitä hänen vankinsa soutivat. Sillä santarmi ei ainoastaan ole hallitusmies, vaan myöskin vanginvartija ja kun joku lähtee kalastamaan Bora Boran iloisella saarella, lyöttäytyvät kaikki joukkoon. Kymmeniä tavallisia ulkohankakanootteja souti seurassamme. Erään niemen takaa tuli iso purjekanootti myötätuulessa, ja uhkarohkeasti ulkohangalla seisten sen kolme nuorta miestä tervehti meitä mahtavalla rummunpärrytyksellä.

Lähellä seuraavaa, puolen peninkulman päässä olevaa nientä oli yhtymäpaikka. Warren ja Martin olivat ajaneet sinne suurveneellämme, eivätkä bora-boralaiset saattaneet kyllin ihmetellä, millä kummalla se kulki. Kanootit vedettiin hietikolle, ja kaikki nousivat maihin juomaan kookosmaitoa, laulamaan ja tanssimaan. Joukkoomme tuli jalan paljon lähistön asukkaita. Oli kaunista katsella, kun kukkaseppelein koristettuja tyttöjä saapui käsikkäin pari parin perästä pitkin rantaa.

"Saalis on tavallisesti summaton", kertoi meille Allicot eräs puoliverinen kauppamies. "Lopulta vesi aivan kuhisee kaloja. Sitä on totisesti hauska katsella… Luonnollisesti tiedätte, että koko saalis on tarkoitettu teille?"

"Koko saalisko meille?" toistin tuskaisesti. Sillä Snarkilla oli jo liiaksi lahjoja lastina — kokonaisia kanootillisia hedelmiä, vihanneksia, sikoja ja kanoja.

"Niin, jok'ainoa kala", selitti Allicot. "Sitten kun kalat on ahdistettu aivan rantaan, pitää teidän, kunniavieraan, keihästää ensimmäinen. Sellainen on tapa. Senjälkeen kaikki käyvät käsiksi urakkaan ja heittelevät saaliin hietikolle. Kaloja tulee kyllä kokonainen vuori. Sitten joku johtomiehistä pitää puheen ja lahjoittaa teille koko keon. Mutta teidän ei tarvitse ottaa vastaan kaikkea. Tekin pidätte puheen, valitsette haluamanne kalan ja lahjoitatte muut takaisin. Sitten kaikki sanovat, että olette hyvin antelias."

"Mutta mitenkä kävisi, jos pitäisinkin kaiken omanani?" kysyin.

"Sellaista ei ole milloinkaa tapahtunut", kuului miehen vastaus. "Täällä on tapana lahjoittaa ja lahjoittaa sitten takaisin."

Alkuasukaspappi rukoili kalaonnea, ja kaikki paljastivat päänsä. Senjälkeen kalastuksen johtaja laski kanootit ja määräsi kullekin paikan. Sitten mentiin veneihin. Lukuunottamatta Bihauraa ja Charmiania ei ainoatakaan naista päässyt mukaan. Muinaisina päivinä hekään eivät olisi päässeet. Naiset jäivät rannalle kahlatakseen veteen ja muodostaakseen sulun jaloistaan.

Iso kaksoiskanootti jätettiin rannalle, ja menimme suurveneeseemme. Puolet kanooteista meloi tuulen alle meidän noustessa muiden kanssa suunnilleen puoli peninkulmaa tuuleen, kunnes rivimme pää kosketti riuttaa. Kalastuksen johtaja oli eräässä rivimme keskustassa olevassa kanootissa. Hän seisoi pystyssä — kaunis vanha mies — lippu kädessään. Hän määräsi kaikkien paikat ja molempien rivien muodon simpukkatorveaan puhaltamalla. Kun kaikki oli järjestyksessä, hän laski lippunsa oikealle. Kuului yksi ainoa polskahdus, kun sen sivun jokaisen kanootin kivenheittäjät paiskasivat kivensä veteen. Heidän nostaessaan niitä takaisin — se oli silmänräpäyksen työ, koska kivet nipin napin vajosivat pinnan alle — laskeutui lippu vasemmalle, ja samalla ihmeellisellä täsmällisyydellä iskivät kivet sillä sivulla veteen. Ja niin jatkui meno vuoroin oikealla, vuoroin vasemmalla. Joka kerta kun lippu laski puoleen tai toiseen, laguunin vettä velloi pitkä polskahduslinja. Samaan aikaan kanootteja melottiin eteenpäin, ja sama, mitä tapahtui meidän rivissämme, tapahtui yht'aikaa peninkulman päässä vastarivin kanooteissa.

Suurveneemme keulassa seisoi Tehei pitäen lakkaamatta silmällä johtajaa, ja hän hoiti kiveänsä muiden lailla. Kerran kivi irtosi köydestä, ja samassa silmänräpäyksessä Tehei syöksähti sen perästä. En tiedä, ennättikö kivi pohjaan vai ei, mutta sen tiedän, että Tehei melkein heti palasi pinnalle kivi kädessään. Näin, että samanlaisia tapaturmia sattui usein lähikanooteissa, mutta joka kerralla heittäjä hyppäsi perästä ja toi kivensä takaisin.

Rivimme lähenivät toisiaan nopeammin riutan kuin maan puolelta — kaikki tapahtui johtajan valppaalla ohjauksella — ja lopuksi molemmat yhtyivät, niin että ne muodostivat rantaa kohden avoimen kaaren. Senjälkeen alkoi kaaren supistaminen, jolloin säikähtyneitä kalapoloisia ahdistettiin rantaan päin alituisesti vettä polskuttamalla. Tapa muistuttaa elefanttien saartamista viidakoissa, jolloin miesjoukot piileskelevät korkeassa ruohikossa tai puiden takana ja pitävät meteliä.

Säärisulku oli jo järjestyksessä. Näimme pitkän rivin naisten päitä tyynessä vedessä. Pisimmät naiset olivat uloimpana, ja lukuunottamatta lähinnä rantaa olevia, kaikki seisoivat vedessä leukaa myöten.

Kaari supistui supistumistaan, niin että kanootit lopuksi melkein koskettivat toisiaan. Silloin pysähdyttiin. Samassa syöksähti rannasta pitkä kanootti. Se kiiti kaaren viertä niin nopeasti kuin airot suinkin saattoivat sitä kuljettaa. Sen perässä seisoi mies, joka lappoi veteen kookoslehdistä tehtyä verhostinta. Kanootteja ei enää tarvittu, ja miehet laskeutuivat veteen vahvistaakseen saarrosta säärillään, sillä verhostin on vain verhostin eikä verkko, ja kalat saattavat tunkeutua sen läpi, jos koettavat. Ja sentähden tarvittiin sääriä, jotka lakkaamatta pudistelivat verhostinta, ja käsiä, jotka polskuttivat, ja kurkkuja, jotka ulvoivat. Helvetillinen melu vallitsi tarhaa suljettaessa.

Mutta yhtään kalaa ei näkynyt pinnalla, eikä elävään sulkuaitaukseen puskenut ainoakaan. Lopulta johtajakalastaja meni tarhaan ja kahlaili siellä tarkasti tutkistellen. Mutta kalat eivät ollenkaan kuhisseet, eikä niitä ilmaantunut yhtään hietikolle. Tarhassa ei ollut kalan näköistäkään. Kalastusrukouksessa oli kenties jokin vika, tai saattoi kuten oli luultavinta — asian laita olla niin kuin muuan ukko arveli: "Tuuli ei puhalla tavalliselta suunnaltaan, ja kala liikkuu jossakin muualla laguunissa."

"On tavallista, että suunnilleen joka viides ajokalastus epäonnistuu", selitti Allicot lohdutukseksi.

No niin — nimenomaan kivenheittokalastuksen vuoksi olimme tehneet matkan Bora Boralle, ja kohtalomme johdatti meidät siellä juuri siihen "joka viidenteen" ajokalastukseen. Jos kalastus olisi pantu toimeen sattumalta, ilman niin suuria valmistuksia, olisi tuloskin ollut toisenlainen. Tämä ei ole pessimismiä. Eikä myöskään syytös maailmanjärjestystä vastaan. Se on vain pitkän päivän jälkeen tyhjin käsin jääneille kalastajille hyvin tutun tunteen yksinkertainen ilmaus.

13

Salomonin saarilla

"Miks'ei lähteä heti?" sanoi kapteeni Jansen meille Penduffrynissä Guadalcanalin saarella. Charmian ja minä katselimme toisiamme ja aprikoimme asiaa ääneti puoli minuuttia. Sitten nyökkäsimme yht'aikaa.

"Parasta on, että otatte mukaan revolverinne ja niiden lisäksi pari kivääriä", sanoi kapteeni Jansen. "Minulla on viisi ampuma-asetta laivallani, mutta yhteen niistä — mauserkivääriin — minulla ei ole patruunia. Onko teillä liikoja sellaisia?"

Veimme laivalle ampuma-aseemme ja suuren joukon mauser-patruunia sekä myös Wadan ja Nakatan, Snarkin kelpo kokin ja laivapojan. Wadan ja Nakatan mielentila ei ollut oikein päivänpaisteinen. Lievästi sanoen: he eivät olleet lainkaan ihastuneita matkaan, vaikk'ei Nakata milloinkaan vaaran hetkellä osoittanut pelkuruutta. Mutta heillä ei ollutkaan Salomonin saarista kauniita kokemuksia. Ensinnäkin molemmat olivat poteneet "salomoninhaavoja". Tosin niitä oli ollut meillä muillakin — hoidin parhaillaan kahta uutta elohopeakloridilla — mutta kumpikin japanilainen oli saanut osakseen vitsausta melkein enemmän kuin sieti. Sellaiset haavat ovat kaikkea muuta kuin miellyttäviä. Ne ovat ylen pahoja mätähaavoja. Moskiitonpisto tai pieninkin nirhama riittää maaperäksi myrkylle, jota ilma tuntuu olevan täynnä. Ja mätä rupeaa heti leviämään. Se leviää joka taholle, syövyttää sekä ihoa että lihaa hämmästyttävän nopeasti. Haava, mikä tänään on nuppineulanpään kokoinen, on huomenna kymmensenttisen kokoinen, eikä sitä viikon kuluttua voisi peittää hopeadollarillakaan.

Enemmän kuin haavoistaan molemmat japanilaiset olivat kumminkin kärsineet saariston ilmastokuumeesta. Se oli ollut kummallakin useita kertoja, ja toipumisaikansa heikkoudessa heillä on tapana ryömiskellä siinä osassa Snarkia, mikä sattui olemaan lähinnä kaukaista Japania, ja katsella kaihoten sille suunnalle.

Mutta pahinta oli, että he nyt joutuivat Minota-laivalle värväysmatkalle Malaitan villisaaren rannikoille. Wada oli toveriaan pelkurimaisempi: hän oli ihan vakuuttunut siitä, ettei enää milloinkaan näkisi Japaniaan, ja hän katseli väsynein ja kiillottomin silmin, miten pyssyjämme ja ampumavarojamme vietiin Minotalle. Hän tunsi Minotan ja sen Malaitian-retket. Hän tiesi, että sen kimppuun oli hyökätty Malaitan rannikolla kuusi kuukautta sitten, että sen kapteeni oli hakattu kappaleiksi sotakirveillä ja että sanotulla suloisella saarella oli villien katsantokannan mukaan oikeus velkoa Minotalta vielä kaksi päätä. Muuan Penduffryn-plantaasin työmies — malaitalainen nuorukainen — oli sitäpaitsi äsken kuollut punatautiin, ja Wada tiesi, että Penduffryn oli siitä joutunut Malaitalle kolmannen pään velkaan. Kun tavaroitamme ahdettiin laivurin pieneen kajuuttaan, hän näki kajuutan ovessa merkkejä kirveen iskuista, joilla voitolliset villit olivat tunkeutuneet sisälle. Ja kaiken kukkuraksi laivalla ei ollut jälkeäkään keittiön uunilaitteista, koska villit olivat vieneet ne saaliinaan.

Minota oli australialainen jahti, teak-puusta rakennettu, ketchiksi rikattu, pitkä ja siro, enemmän kilpapurjehtijaksi kuin värväysalukseksi tarkoitettu. Kun Charmian ja minä saavuimme laivalle, se oli täynnä väkeä. Vahvistettu miehistö käsitti viisitoista matruusia, ja lisäksi siellä oli kolmattakymmentä palaavaa työmiestä, jotka olivat palvelleet sopimusaikansa plantaasilla ja nyt matkasivat kotikyliinsä. Ja ne näyttivät totisesti ihmissyöjiltä. Heidän lävistettyihin sierainlehtiinsä oli pistetty lyijykynän paksuisia luu- ja puupuikkoja. Muutamat olivat tehneet reiän myös nenänpäähänsä, missä törrötti kilpikonnanluinen tappi tai riippui pieniä lasihelmiä täyteen pujotettu teräslankarengas. Jotkut olivat koristaneet nenänsä kokonaisilla reikäriveillä, mitkä kulkivat sierainlehtien kaarten suuntaisina. Kaikkien korvat olivat lävistetyt, ja niissä olevien reikien lukumäärä vaihteli kahdesta toisellekymmenelle — ja toiset reiät olivat niin isoja, että niihin mahtui kolmen tuuman läpimittainen puupalikka, toiset niin pieniä, että niissä saattoi pitää ainoastaan savupiippuja ja muita samanlaisia vähäpätöisyyksiä. Kaiken kaikkiaan reikiä oli niin paljon, ettei riittänyt koristuksia niiden täytteiksi. Ja kun seuraavana päivänä Malaitaa lähestyessämme kokeilimme kivääreitä varmistuaksemme siitä, että olimme tarpeellisesti varustettuja, tapahtui yleinen suurhyökkäys patruunahylsyjen kimppuun, mitkä sittemmin täyttivät monta tyhjää aukkoa matkustajiemme korvissa.

Samaan aikaan kuin kokeilimme kivääreitä panimme pystyyn piikkilanka-aitauksemme. Vierasten oli aivan liian helppo päästä kuusi tuumaa korkean laidan yli Minotan sileälle kannelle, missä ei ollut minkäänlaisia korokkeita eikä hyttejä. Sentähden laitaan ruuvattiin terästankoja, joiden varaan viritettiin kaksinkertainen rivi piikkilankaa ympäri laivan keulasta perään. Se kaikki muodosti erinomaisen suojan villejä vastaan, mutta oli ylen hankala kannella olijoille Minotan keikahdellessa aallokossa. Kun ei mielikseen törmää suojapuolen piikkilanka-aitaukseen eikä tohdi tarttua tuulenpuolen piikkisuojukseen liukumista estääkseen — ja sellaisissa sangen epäsuloisissa olosuhteissa joutuu yht'äkkiä laskemaan mäkeä aivan sileätä, neljäkymmentäviisi astetta kallistunutta kantta pitkin, niin on selvillä osasta nautintoja, joita Salomonin saarilla risteileminen tarjoaa. On myöskin muistettava, ettei tuskallisesta piikkilanka-aitaan törmäämisestä pääse pelkästään silloin saamillaan naarmuilla. Voi olla aivan vakuuttunut, että jok'ainoa naarmu muuttuu syöpyväksi haavaksi. Todistuksen siitä, ettei varovaisuuskaan pelasta piikkilangoilta, saimme eräänä kauniina aamuna purjehtiessamme pitkin Malaitan rannikkoa loorinkituulessa. Tuuli sangen vinhasti, ja aallokko yltyi yltymistään. Muuan nuori mustaihoinen matruusi oli ruorissa. Kapteeni Jansen, perämies Jacobsen, Charmian ja minä olimme vast'ikään istuutuneet kannelle aamiaista syömään. Juuri silloin kimppuumme karkasi kolme tavattoman isoa hyökylainetta. Peränpitäjä joutui pois tolaltaan. Kolme tuimaa tulvaa vyörähti Minotan yli. Aamiainen meni mereen. Veitset ja kahvelit katosivat pyykattien kautta. Eräs perällä ollut mies vierähti laidan yli, mutta kiskottiin takaisin, ja kelpo kapteenimme takertui piikkilankaverkkoon… Sittemmin talouskalujemme yhteiskäyttö muodosti erinomaisen esimerkin alkeellisesta kommunismista!

* * * * *

Ensimmäinen satamamme oli Su'u Malaitan länsirannikolla. Salomonin saaret ovat maailman vihoviimeisiä perukoita. Ei totisesti ole helppoa pimeinä öinä purjehtia kapeilla, riuttojen täyttämillä väylillä ja odottamattomissa virroissa, kun ei oppaina ole minkäänlaisia majakkatulia — Salomonin saaret muodostavat tuhannen peninkulman pituisen jonon, ja koko tällä pitkällä rannikkotaipalella ei ole ainoatakaan majakkaa — ja vaikeuksia lisää samalla mitä suurimmassa määrässä se, ettei varsinaista maatakaan ole kunnolla kartoitettu. Siitä on Suu esimerkkinä. Malaitaa esittävällä Amiraliteetin merikartalla ranta sillä kohtaa muodostaa suoran, yhtäjaksoisen viivan. Mutta sen suoran, yhtäjaksoisen viivan poikki Minota purjehti kahdenkymmenen sylen syvyisessä vedessä. Siinä, missä merikartta osoitti olevan maata, olikin syvä lahdeke. Purjehdimme sinne, ja mangrovepuiden muuri tiheni tihenemistään ympärillämme, ja vihdoin laskimme ankkurin kuvastinkirkkaalla sisälahdella.

Kapteeni Jansen ei pitänyt ankkuripaikasta. Hän oli ensimmäistä kertaa siellä, ja Su'u oli huonossa huudossa. Lahdella ei puhaltanut minkäänlaista tuulta, mitä olisi saattanut käyttää hyväkseen pois pyrkiessään, jos olisi joutunut hyökkäyksen alaiseksi, ja tiheän rantakasvillisuuden suojassa väijyvät viholliset olisivat voineet ampua koko miehistön suurveneestä, jos laivaa olisi koettanut sillä hinata. Olimme koreasti loukussa siinä tapauksessa, että syntyi meteli.

"Jos Minota nyt haaksirikkoutuisi — niin mitä silloin tekisitte?" kysyin.

"Se ei saa haaksirikkoutua", kuului kapteeni Jansenin vastaus.

"Mutta entä jos se haaksirikkoutuisi!" intin.

Hän mietti pari sekuntia ja silmäili perämiestä, joka juuri oli kiinnittämässä revolverivyötään, ja miehistöä, joka oli laskeutumassa suurveneeseen, jok'ainoalla kivääri kädessä.

"Menisimme tuohon veneeseen ja laittautuisimme täältä mahdollisimman nopeasti tiehemme", vastasi hän hitaasti.

Hän selitti lopuksi, ettei valkoinen mies voinut luottaa malaitalaismiehistöönsä hyökkäyksen sattuessa — että villit pitivät kaikkia haaksirikkoutuneita laivoja erikoisomaisuutenaan — että niillä oli runsaasti sniderkivääreitä — sekä että toistakymmentä palaavista työmiehistä oli kotoisin Su'usta ja että ne aivan varmasti ryhtyisivät auttamaan maissa olevia sukulaisiaan ja ystäviään, jos tulisi kyseeseen hyökkäys Minotan kimppuun ja sen ryöstäminen.

Suurveneen ensimmäisenä tehtävänä oli toimittaa palaavat ja niiden pakkalaatikot maihin. Siten päästiin eräästä vaarasta. Samaan aikaan saapui kylkeemme kanootti, missä oli kolme alastonta villiä. Kun sanon alastonta, niin myös tarkoitan alastonta. Niillä ei ollut yllään vaatetuksen häivettäkään, mikäli ei pidä vaatetuksena simpukankuoresta valmistettuja nenä- ja korvakoristeita ja rannerenkaita. Kanootin merkkimies oli vanha yksisilmäinen päällikkö, joka oli niin likainen, että terävä venekaavin olisi tylsistynyt miestä puhdistettaessa. Hänellä oli asianaan varoittaa kapteenia päästämästä ketään väestään maihin. Vanhus varoitti meitä vielä toistamiseen samana iltana.

Turhaan suurveneemme risteili lahden rantamilla värväyshankkeissa. Kaikkialla oli aseistettuja alkuasukkaita, jotka aivan erikoisen mielellään ryhtyivät puheihin värvääjän kanssa, mutta joista ainoakaan ei tahtonut sitoutua kolmen vuoden plantaasityöhön kuuden punnan vuosipalkalla. Ne tuntuivat kuitenkin haluavan meidän väkeämme maihin…

Seuraavana päivänä näimme savua eräältä lahden niemeltä. Se oli tavanomainen pestinhaluisten merkki, ja vene lähetettiin sinne. Mutta tuloksetta. Kukaan ei tehnyt sitoumusta, eikä ainoakaan miehistämme antanut houkutella itseään maihin. Hetkistä myöhemmin näimme pieniä aseistettuja villijoukkoja vilahtelevan rantaäyräällä. Mitenkä monta villiä oli vaanimassa tiheikön kätkössä, on turhaa arvailla.

Iltapäivällä kapteeni Jansen, Charmian ja minä läksimme pyydystämään kaloja dynamiitilla. Jok'ainoa venemies oli kiväärillä varustettu. Johnny-nimisellä mustalla värvääjällämme oli Winchester vierellään perätuhdolla. Soudimme erään aivan autiolta näyttävän rantaman edustalle. Siellä käänsimme veneen ja lähestyimme maata perä edellä. Siinä tapauksessa, että joutuisimme hyökkäyksen alaisiksi, vene siten olisi valmiina silmänräpäyksessä lähtemään. Koko sinä aikana, minkä olin Malaitalla, en nähnyt yhdenkään veneen laskevan maihin keula edellä. Värväysaluksilla onkin tavallisesti kaksi venettä — toinen menee rantaan, luonnollisesti aseistettuna, ja toinen on muutaman sadan jalan päässä sen suojana. Mutta Minota oli pieni alus, eikä sillä ollut suojavenettä.

Lähestyimme lähestymistämme rantaa perä edellä, kunnes saimme näkyviimme kokonaisen parven kaloja. Sytytyslankaan pantiin tuli ja dynamiittipanos heitettiin. Räjähdyksen jälkeen veden pinta kuohui kaloja. Samassa silmänräpäyksessä heräsi metsä eloon. Parikymmentä alastonta jousilla, nuolilla, keihäillä ja kivääreillä varustettua villiä ryntäsi rantaan. Venemiehistömme kohotti heti ampuma-aseensa. Ja sillä tavalla molemmat puolet seisoivat vastatusten apumiestemme kootessa huumaantuneita kaloja.

Kolme tuloksetonta päivää vietimme Su'ussa. Minota ei saanut yhtään työmiestä plantaasille villien joukosta, eivätkä villit saaneet yhtään päätä Minotalta. Ainoa, joka sai jotakin, oli Wada, ja hän sai oikein aimo kuumeen. Suurvene hinasi meidät lahdelta, ja purjehdimme pitkin rannikkoa Langa Langaan, isoon kylään, minkä asukkaat olivat kalastajia ja merimiehiä — ns. "suolaisen veden miehiä" — ja mikä oli äärettömällä työllä perustettu eräälle laguunin hiekkasärkälle — kirjaimellisesti perustettu: se oli tekosaari, minkä ihmiskädet olivat rakentaneet suojapaikakseen verenhimoisia viidakkovillejä vastaan. Laguunin maanpuoleisella rannalla oli Binu, missä villit puoli vuotta aikaisemmin olivat hyökänneet Minotan kimppuun ja surmanneet sen kapteenin.

Kun purjehdimme lahteen kapean salmen läpi, tuli meitä vastaan kanootti tuoden sanoman, että samana aamuna sieltä oli poistunut sotalaiva, jonka miehistö oli polttanut kolme kylää, surmannut kolmekymmentä sikaa ja hukuttanut pikku lapsen. Se oli kapteeni Lewesin komentama Cambrian. Hän ja minä olimme tavanneet toisemme ensimmäisen kerran Koreassa, Japanin-Venäjän sodan aikana. Ja sittemmin olivat tiemme lakkaamatta sattuneet yksiin, mutta emme olleet enää milloinkaan kohdanneet toisiamme. Samana päivänä kuin Snark saapui Suvalle, Fidzi-saarille, kuulimme Cambrianin juuri poistuneen sieltä. Vilalla — Uusilla Hebrideillä — käyntiemme välillä oli yksi päivä. Eräänä yönä purjehdimme toistemme ohi Santo-saaren edustalla. Ja samana päivänä kuin Cambrian saapui Tulagiin, me läksimme Penduffrynistä kahdentoista peninkulman päästä. Täällä Langa Langassa meidät erotti muutama tunti.

Cambrian oli käynyt rankaisemassa seutua Minotan kapteenin murhasta. Miten rankaiseminen oli luonnistunut, saimme kuulla seuraavana päivänä, kun lähetyssaarnaaja mr Abbot tuli veneellä luoksemme. Kylät oli poltettuja siat tapettu, mutta alkuasukkaat olivat välttyneet henkilökohtaiselta rangaistukselta. Murhaajia ei ollut saatu vangituiksi, mutta oli löydetty Minotan lippu ja muu siitä ryöstetty omaisuus. Lapsen kuolema johtui väärinymmärryksestä. Binun Johnny-niminen päällikkö oli kieltäytynyt opastamasta Cambrianin miehiä murhaajien kyliin, ja yhtä huonolla tuloksella koetettiin hänen alamaisiaan saada oppaiksi. Kapteeni Lewes selitti silloin kiukustuneena Johnny-päällikölle, että tämän kylä sietäisi polttaa. Johnnyn englannin kielen taito ei riittänyt sellaisen ajatushienouden kuin "sietäisi polttaa" ymmärtämiseen. Hän käsitti kapteenin sanat niin, että nyt hänen kylänsä poltettaisiin. Ja silloin sen asukkaat pakenivat niin hurjalla kiireellä, että lapsi putosi veteen. Sillä välin Johnny-päällikkö kiiruhti mr Abbotin luo. Hän pani neljätoista Englannin kultapuntaa lähetyssaarnaajan käteen ja pyysi mr Abbotia menemään Cambrianille ja taivuttamaan kapteeni Lewesin sanottua maksua vastaan menemään matkoihinsa. Johnnyn kylää ei ollut poltettu. Eikä myöskään kapteeni Lewes ollut saanut niitä neljäätoista kultarahaa, sillä näin ne sittemmin Johnnyn hallussa hänen ollessaan Minotalla. Johnnyn oppaaksilähdön esteenä oli muka ollut iso äkämä, mitä hän näytti minulle hyvin ylpeänä. Mutta todellisena syynä — aivan varmasti, vaikk'ei hän tahtonut sitä tunnustaa — oli toki se, että pelkäsi viidakkolaisten kostoa. Jos hän tai joku hänen miehistään olisi näyttänyt merisotilaille tien, hänen kyläänsä olisi kohdannut varma verilöyly heti, kun Cambrian oli nostanut ankkurinsa.

Vielä valaistakseni Salomonin saarten oloja mainitsen, että Johnny toi Minotalle kaupaksi pirkkelin, suurpurjeen ja keulapurjeen, ja hintana oli pieni erä tupakkaa. Seuraavana päivänä saapui laivalle Billy-niminen päällikkö ja luovutti — myös vähäistä tupakkamäärää vastaan — maston ja puomin. Kaikki kuului suurveneeseen, minkä kapteeni Jansen oli ottanut villeiltä Minotan edellisellä retkellä. Vene oli Ysabelin saarella olevan Meringe-plantaasin omaisuutta. Yksitoista pestautunutta työmiestä, kaikki Maritalta, oli päättänyt paeta plantaasilta. Koska he olivat viidakkolaisia, he olivat aivan tottumattomia "suolaisella vedellä" eivätkä kyenneet hoitamaan venettä. Mutta he houkuttelivat kaksi San Cristovalin alkuasukasta, "tottunutta merimiestä", pakenemaan kanssaan. San Cristovalin miehet saivat ansaitun palkkansa. Heidän olisi pitänyt olla viisaampia. Päästyään varastamallaan veneellä onnellisesti Malaitalle viidakkolaiset hakkasivat luotsaajiltaan pään poikki vaivojen korvaukseksi. Sen veneen ja sen vehkeet kapteeni Jansen sai takaisin.

Enkä minäkään ollut "turhaan" tehnyt matkaa Salomonin saarille. Siellä vihdoinkin sain nähdä Charmianin mielen nöyryytettynä ja hänen naisellisuudestaan tuntemansa kuningatarylpeyden maan tomuun masennettuna. Se tapahtui Langa Langassa, ihmiskäsien luomalla saarella. Vaeltelimme siellä keskellä ujostelemattoman alastomia miehiä, naisia ja lapsia. Meillä oli revolverimme kädessä, venemiehistömme istui täysissä aseissa airojen ääressä, ja veneen perä oli käännetty maata vasten. Sotalaivan viidakkolaisille antama läksy oli siksi tuoreessa muistissa, ettei meidän tarvinnut pahasti pelätä hyökkäystä. Kiertelimme siis kaikkialla katselemassa ja saavuimme mahtavalle puunrungolle, mikä oli asetettu sillaksi matalan kanavansuun poikki. Silloin mustat asettuivat tielle tiheäksi muuriksi ja kieltäytyivät laskemasta meitä eteenpäin. Pyysimme selittämään, minkä tähden meitä estettiin. Mustat vastasivat, että me kyllä pääsisimme sillan yli. Emme käsittäneet heitä. Silloin he selittivät selvemmin. Kapteeni Jansen ja minä olimme miehiä, ja sentähden me pääsimme eteenpäin. Mutta ainoakaan "Mary" ei saanut edes kahlata kanavan poikki sillan lähitse, saati kulkea sillan yli. "Mary" merkitsee naista Etelämeren englannissa. Charmian oli Mary. Hänelle silta oli tabu… Oi miten rintani paisui ylpeydestä! Vihdoinkin oli miehinen arvoni päässyt täysiin oikeuksiinsa. Minä kuuluin sukupuoleen, jolla oli herruus ja valta, me olimme MIEHIÄ — ja me saimme kulkea suoraan sillan yli, mutta hänen täytyi tehdä kiertomatka veneellä.

Kaikki tietävät Salomonin saarilla, että kuumekohtaukset usein aiheutuvat mielenliikutuksesta. Puoli tuntia sen jälkeen kuin Charmiania oli kielletty kulkemasta sillan yli, hänet saatettiin nopeasti Minotalle, käärittiin viltteihin ja hänelle annettiin annos kiniiniä. En tiedä, minkälaatuisia mielenliikutuksia Wada ja Nakata samaan aikaan olivat joutuneet kokemaan — joka tapauksessa hekin sairastuivat kuumeeseen samana päivänä. Salomonin saaret saisivat totisesti olla terveellisempiä kuin ovat!

Kuumekohtauksensa kestäessä Charmian sai myös mätähaavan. Silloin mitta oli täysi. Snarkilla olivat sen vitsauksen uhreiksi joutuneet kaikki paitsi hän. Minä olin jo uskonut menettäväni toisen jalkani erään erittäin pahalaatuisen mätähaavan vuoksi. Henryllä ja Teheillä, molemmilla tahitilaisilla matruuseillamme, oli ollut useita. Wada saattoi laskea haavojensa lukumäärän pariksikymmeneksi, ja Nakatalla oli ollut kolme tuumaa pitkiä haavoja. Martin oli ollut aivan varma siitä, että saisi luumädän lukemattomista mikrobeista, mitkä olivat valinneet hänen säärensä tyyssijakseen. Mutta Charmian oli tähän asti säilynyt. Ja moinen pitkäaikainen erikoisoikeus oli herättänyt hänessä eräänlaisen ylenkatseen meitä muita kohtaan. Hänen minänsä tunsi itsensä siinä määrin imarrelluksi, että hän eräänä kauniina päivänä hyvin häveliäästi uskoi minulle salaisuuden, että koko seikka varmaankin riippui veren puhtaudesta. Ja koska meillä kaikilla muilla oli haavoja, mutta hänellä ei ollut — niin… No niin — nyt hän kumminkin makasi vuoteessa ihossaan hopeadollarin kokoinen haava, ja verensä puhtauden avulla hän sai sen parannetuksi monta viikkoa kestäneellä huolellisella hoidolla. Tätä kirjoittaessani hän vakuuttaa lujasti uskovansa elohopeakloridin ihmeitätekevään voimaan. Martin vannoo, että jodoformi on parasta. Henry käyttää laimentamatonta sitruunamehua. Ja minä puolestani uskon, että kun elohopeakloridi vaikuttaa liian hitaasti, on parhainta vuorotellen käyttää sitä ja vetysuperoksidiliuosta. Salomonin saarilla on valkoisia miehiä, jotka panevat kaiken luottamuksensa boorihappoon, ja sellaisia, jotka käyttävät haavalääkkeenään aivan yksinomaan lysolia. Minullakin on heikkouksia erästä varmaa yleislääkettä kohtaan — ja se lääke on Kalifornia.

Jatkoimme purjehdusta laguunilla Langa Langasta eteenpäin, keskellä mangrovepuita kasvavia rämeikköjä pitkin väyliä, mitkä olivat tuskin laivamme levyisiä. Sivuutimme riutalla olevat Kalokan ja Aukin kylät. Kuten Venetsian perustajat olivat "suolaisen veden miehetkin" alkuaan pakolaisia manterelta. Ollen liian heikkoja muuten pitämään puoliaan olivat kyläverilöylyistä pelastuneet asukasten rippeet paenneet laguunin hiekkasärkkien turviin. Ja nämä hiekkasärkät he rakensivat saariksi. Heidän täytyi hankkia toimeentulonsa merestä, ja heistä tuli pian "suolaisen veden miehiä". He perehtyivät kalojen ja kuoriaisten pyytämiseen ja valmistivat itselleen koukkuja ja siimoja, verkkoja ja muita kalastusvehkeitä. He paransivat kanoottien muotoa. Kun heillä ei ollut tilaisuutta vaellella maissa ja he viettivät kaiket aikansa veneessä, heistä kehittyi voimakaskätistä ja leveäharteista väkeä, jolla oli hento vyötärö ja hoikat jalat. Merenrannikon valtius teki heidät rikkaiksi: sisämaan kauppa kulki suurelta osalta heidän käsiensä kautta. Mutta heidän ja viidakkolaisten välillä vallitsee ikuinen vihollisuus. Ainoa pysähdys keskinäisissä taisteluissa tapahtuu kauppapäivinä, mitkä ovat määrättyinä aikoina, tavallisesti kahdesti viikossa. Viidakkolaisten naiset ja rannikkolaisten naiset hoitavat vaihtokaupan. Sadan jaardin päässä viidakossa vaanivat viidakkolaiset täysissä aseissa, ja rantavedellä olevissa kanooteissa pitävät puolestaan vahtia "suolaisen veden miehet". Hyvin harvoin rikkuu kauppapäivien rauha. Viidakkolaiset pitävät liian paljon kalasta, ja kalastajaväki tarvitsee kasvimaailman tuotteita, joita ei voida viljellä heidän tiheästirakennetuilla ja liika-asutetuilla pikku saarillaan.

* * * * *

Kolmenkymmenen peninkulman päässä Langa Langasta saavuimme Bassakanna-saaren ja manteren väliselle väylälle. Siellä meidät tapasi tyven pimeän tullessa, ja miehistö souti hikoillen suurvenettä, koettaen hinata laivaa väylän läpi. Mutta vuorovesi oli vastassamme. Keskiyön aikaan kohtasimme puolisalmessa Eugenien, ison värväyskuunarin, jota kaksi suurvenettä hinasi. Sen päällikkö, kapteeni Keller, voimakas kahdenkymmenenkahden ikäinen saksalainen, tuli laivallemme "pakinoimaan", ja silloin saimme kuulla Malaitan viime uutiset. Häntä oli onnistanut: hän oli saanut kaksikymmentä työmiestä Fiun kylästä. Hänen siellä ollessaan oli tapahtunut katala salamurha, jollaiset olivat hyvin tavallisia. Murhattu oli nuori mies, niin sanottu "suolaisen veden viidakkolainen" — puoleksi kumpaakin väestöryhmää: asui meren rannalla, mutta ei saarella. Kolme viidakkolaista oli tullut hänen luokseen hänen työskennellessään puutarhassaan. Ne käyttäytyivät ystävällisesti ja esittivät hetken kuluttua haluavansa kai-kaita ruokaa. Nuori mies teki tulen keittääkseen taroa. Hänen ollessaan kyyryssä kattilansa ääressä muuan viidakkolaisista ampui häntä päähän. Hän kaatui suulleen tuleen, jolloin murhaajat iskivät keihään hänen ruumiinsa läpi ja väänsivät sitä niin, että varsi katkesi!

"Enpä totisesti tahtoisi tulla ammutuksi sniderkiväärillä", sanoi kapteeni Keller. "Mies sai hirveän reiän päähänsä — siitä olisi mahtunut ajamaan hevosilla ja vaunuilla."

Muuan toinen Malaitalta kuulemani "urotyö" oli erään vanhan miehen murha. Joku viidakkolaispäällikkö oli kuollut luonnollisen kuoleman. Mutta viidakkolaiset uskovat, ettei kuolema milloinkaan voi olla luonnollinen. He eivät ole kuulleetkaan kenenkään kuolleen luonnollista kuolemaa. Heidän ainoa kuolintapansa on kuolla kuulasta, kirveeniskusta tai keihäänpistosta. Jos joku kuolee muulla tavalla, on aivan selvää, että kysymyksessä on noituus. Ja kun siis päällikkö kuoli, oli hänen heimonsa sitä mieltä, että joku määrätty suku oli rikollisesti toimittanut hänet päiviltä. Koska oli aivan samantekevää, mikä suku surmattaisiin rangaistukseksi, valittiin sellaiseksi muuan yksiksensä asuva vanha mies. Se helpotti seikkaa suuresti. Vanhuksella ei myöskään ollut kivääriä puolustusaseena. Ja lisäksi hän oli sokea. Mutta ukko sai vihiä suunnitelmasta ja varusti itselleen paljon nuolia. Kolme uljasta soturia, joista jokaisella oli sniderkivääri, teki hyökkäyksen häntä vastaan iltahämärissä. Koko yön sankarit taistelivat miehuullisesti vanhusta vastaan. Kohta kun he liikahtivat viidakossa, niin että kuului kahinaa, ukko ampui nuolen siihen suuntaan. Mutta aamulla, kun ukolta oli mennyt viimeinenkin nuoli, urhokolmikko hiipi hänen kimppuunsa ja ampui hänet hengiltä.

Aamu tapasi meidät turhaan ponnistelemassa salmen läpi. Emme päässeet tuumaakaan eteenpäin. Lopulta teimme aivan epätoivon vallassa käännöksen, laskimme merelle ja purjehdimme kauniin kierroksen Bassakannan ympäri päämääräämme Maluun. Malun ankkuripaikka oli oikein hyvä, mutta se oli rannan ja vedenpäällisen riutan välissä, ja joskin sinne oli helppo päästä, oli poispääsy sitä vaikeampi. Pasaatituulen suunta pakotti luovimaan, riutan äärimmäinen kärki oli hyvin pitkä ja vain vähän veden alla, ja voimakas virta veti alituisesti sitä kohden.

Malun lähetyssaarnaaja mr Caulfeild palasi juuri silloin pitkältä rannikolle tekemältään veneretkeltä. Hän oli laiha ja hento mies, työhönsä hurmaantunut, käytännöllinen ja sivistynyt — oikea Jumalan soturin perikuva kahdenneltakymmenenneltä vuosisadalta. Tullessaan malaitalaiselle lähetysasemalleen, hän kertoi, hän oli sitoutunut viipymään siellä kuusi kuukautta. Ja hän oli sitäpaitsi luvannut siinä tapauksessa, että olisi hengissä sanotun määräajan kuluttua, jatkaa työskentelyään siellä. Siitä oli kulunut kuusi vuotta, ja hän oli siellä yhä. Hänen epäilynsä, ettei olisi hengissä kuuden kuukauden kuluttua, oli kuitenkin aivan perusteltu. Kolme lähetyssaarnaajaa oli ennen häntä ollut Malaitalla, ja vajaassa puolessa vuodessa kaksi niistä oli kuollut kuumeeseen, ja kolmas oli matkustanut kotiinsa terveys kokonaan murtuneena.

"Mistä murhasta te puhutte?" kysyi hän äkkiä keskustelumme aikana.

Kapteeni Jansen selitti seikan yksityiskohtaisesti.

"Oh — ei se ole sama kuin minun tarkoittamani", sanoi mr Caulfeild. "Tuohan on jo vanha juttu — tapahtui jo pari viikkoa sitten."

Malussa minua kohtasi rangaistus siitä tyytyväisyydestä, jota olin tuntenut Langa Langassa, kun Charmianin "salomoninhaava" ilmestyi. Mr Caulfeild joutui tahtomattaan tuomarikseni. Hän lahjoitti meille kanan, jota ajoin takaa viidakossa kivääri kädessä. Tarkoitukseni oli ampua siltä pää poikki, ja aie onnistuikin, mutta takaa-ajaessani kompastuin puunrunkoon ja pohkeeni naarmuuntui. Seurauksena oli kolme mätähaavaa. Lukuunottaen ne kaksi, mitkä minulla oli ennestään, minulla siis oli viisi sellaista koristusta ruumiissani. Kapteeni Jansen ja Nakata taas saivat gari-garin, minkä voi kääntää: syyhy-syyhy. Me kyllä Ymmärsimme sen kääntämättäkin. Kapteenin ja Nakatan eleet riittivät sanattomaksi käännökseksi.

* * * * *

Totisesti — Salomonin saaret saisivat olla terveellisemmät! Kirjoitan tätä Ysabelin saarella, minne olemme vieneet Snarkin kallistettavaksi pohjan puhdistamista varten. Olen läpäissyt viime kuumekohtaukseni tänä aamuna — ja saanut pitää vain yhden lomapäivän kohtausten välillä. Charmianin kuumekohtaukset ovat uudistuneet parin viikon väliaikojen päästä. Wada on aivan mennyttä miestä kuumeesta. Eilisiltana näytti siltä, kuin hän saisi keuhkokuumeen. Henry, voimakas tahitilaisjättiläinen, on vast'ikään päässyt viime kuumekohtauksestaan ja hoipertelee kulkiessaan — näyttäen kurtistuneelta villiomenalta. Hän ja Tehei ovat kilpailleet mätähaavojen lukumäärästä. He ovat myös saaneet uuden lajin gari-garia, jonkin kasvimyrkytyksen. Mutta he eivät kärsi siitä yksinään. Muutama päivä sitten Charmian, Martin ja minä olimme pienellä saarella kyyhkysiä metsästämässä, ja siitä alkaen olemme saaneet tuntea kiirastulen tuskien esimakua. Samalla pikku saarella Martin sitäpaitsi sattui polkemaan jalkapohjansa rikki koralleihin, ajaessaan haita takaa — ainakin hän sanoo niin, mutta näkemäni perusteella luulisin, että takaa-ajossa osat olivat päinvastaiset. Kaikki hänen haavansa ovat muuttuneet mätähaavoiksi. Ihan ennen viime kuumekohtaukseni alkua minulta hiertyi nahka rystysistä hiivatessa, ja nyt minulla on niissäkin kolme haavaa. Entä Nakata-poloista! Hän ei ole kyennyt istumaan kolmeen viikkoon. Eilen hän istuutui ensimmäisen kerran, ja kesti tosiaankin paikallaan kokonaisen neljännestunnin. Hän selittää oikein urhoollisesti, että toivoo gari-garinsa paranevan noin kuukaudessa. Liian innokkaan raavinnan johdosta se on kuitenkin muuttunut lukemattomiksi "salomoninhaavoiksi". Ja sitäpaitsi hän on aivan vast'ikään kestänyt seitsemännen kuumekohtauksensa.

* * * * *

Ei ole elämän herkkupuuhia purjehtia värväilemässä plantaasityömiehiä pienellä ahtaalla jahdilla. Kansi on täynnä mustia työmiehiä ja niiden perheitä. Suurkajuutta on niitä tupaten täynnä. Öisin ne nukkuvat siellä. Meidän kajuuttaamme pääsee ainoastaan ison kautta, ja meidän täytyy tunkeutua nukkujain lomitse tai päällitse. Se ei ole miellyttävää. Jok'ainoalla on kaikenkarvaisia pahaluontoisia ihotauteja, joista eräs bukua-niminen on hyvin yleinen. Se aiheutuu kasviloisesta, mikä tunkeutuu ihoon ja syövyttää sitä. Sen aiheuttama kutka on kauhea. Syyhyiset raapivat raapimistaan, niin että ilma heidän ympärillään on täynnä pientä, kuivaa hilsettä. Ja monilla on vaikeita ihovammoja. Laivalle tulee miehiä, joilla on jaloissaan niin isoja mätähaavoja, että he saattavat kulkea vain varpaisillaan, tai niin hirveitä reikiä säärissä, että niihin mahtuisi nyrkki. Verenmyrkytystapauksia sattuu usein, ja kapteeni Jansen suorittaa kaikki leikkaukset aseinaan puukko ja purjeneula, olipa tapaus miten epätoivoinen tahansa. Avattuaan ja puhdistettuaan haavan hän asettaa sen päälle vedessä liuotetuista laivakorpuista valmistetun puurohauteen. Kohta kun näemme jonkin oikein pahan tapauksen, vetäydymme loitolle johonkin kolkkaan ja pesemme omat haavamme elohopeakloridilla.

Sellaisissa olosuhteissa elämme, syömme ja nukumme Minotalla, aina vaaralle alttiina, ja "tulemme hyvin toimeen".

Suavalla — eräällä toisella tekosaarella — sain uuden tilaisuuden loistaa Charmianin kustannuksella. "Iso Suava fella' master" — Suavan ylin päällikkö — tuli laivallemme, mutta hän lähetti edeltään asiamiehen kapteeni Jansenin luo saadakseen kappaleen kalikoota, millä verhota kuninkaallista alastomuuttaan. Sillä aikaa hän odotti Minotan sivulla olevassa kanootissaan. Voin vannoa, että hänen rintaansa peittävä kuninkaallinen lika oli puoli tuumaa paksua, ja aivan varmasti sen alimmat kerrostumat olivat kymmenen tai kaksikymmentä vuotta vanhat. Hetken kuluttua hän lähetti sanansaattajansa jälleen laivalle, ja mies selitti, että "iso Suava fella' master" armollisesti tahtoi tervehtiä kapteeni Jansenia ja minua ja ottaa vastaan kangen tupakkaa, mutta että hänen jalosukuinen sielunsa oli kuitenkin liian ylhäinen alentuakseen antamaan kättä sellaiselle valkoiselle, joka oli pelkkä nainen. Charmian poloinen! Malaitalla saamiensa kokemusten johdosta hänestä on tullut ihan toinen nainen. Hänen nöyryytensä ja vaatimattomuutensa pukee häntä aivan hämmästyttävästi.

* * * * *

Mitään erikoista ei Suavalla tapahtunut. Alkuasukaskokkimme — miehen nimi oli Bichu — luikki tiehensä. Minotan ankkuri ei toisinaan pysynyt pohjassa. Mahtavat myrsky- ja sadepuuskat ahdistelivat meitä. Perämies, mr Jacobsen, ja Wada makasivat kuumeessa. Mätähaavojemme koko ja lukumäärä kasvoi. Ja laivan torakat viettivät lakkaamatonta riemujuhlaa. Keskiyö oli niiden erikoisaika ja meidän pieni kajuuttamme niiden mielipaikka. Ne olivat kahden tai kolmen tuuman pituisia, niitä oli sadottain ja vilisi kimpussamme. Kun koetimme pyydystää niitä, ne kohosivat lentoon, räpyttelivät yltympäri kuin kolibrit. Ne olivat paljon isompia kuin Snarkillamme olevat torakat. Mutta meidän torakkamme ovatkin vielä nuoria, ne eivät ole ennättäneet kasvaa. Snarkilla on myöskin tuhatjalkaisia, oikein isoja, kuuden tuuman pituisia. Saamme niitä toisinaan nitistetyiksi, tavallisesti Charmianin makuusijalta. Minua sellainen on nukkuessa purrut kaksi kertaa, kummallakin kerralla oikein pahasti. Mutta Martin-poloisella on ollut huonompi onni. Maattuaan kuusi viikkoa sairaana hän istahti tuhatjalkaisen päälle ensimmäisenä pystyssäolopäivänään…Joskus minusta tuntuu, että ne ihmiset, jotka eivät milloinkaan matkusta Salomonin saarille, tekevät hyvin viisaasti.

* * * * *

Muutaman päivän kuluttua palasimme Maluun, meidän onnistui saada seitsemän työmiestä, nostimme ankkurin ja aloimme luovia vaarallisen salmen läpi. Tuuli oli epävakainen, ja virta veti kovasti riutan uhkaavaa kärkeä kohden. Juuri kun olimme selviytymäisillämme siitä ja pääsemässä avovedelle, tuuli paheni neljä piirua. Minota koetti tehdä nousukäännöksen, mutta ei onnistunut. Se oli menettänyt kaksi ankkuriaan Tulagissa. Ainoa jäljellä oleva laskettiin ja runsaasti kettinkiä, jotta ankkuri tarttuisi tukevasti korallipohjaan. Minotan eväköli ryskähteli, ja latvaraaka ritisi ja huojui aivan kuin niskaamme putoamaisillaan. Löyhällä olevaa kettinkiä kiristettiin, mutta samassa silmänräpäyksessä valtava aalto paiskasi laivaa rantaa kohden — ja kettinki katkesi. Siinä meni ainoa ankkurimme. Minota teki täyskäännöksen ja kiiti keula edellä tyrskyihin.

Syntyi hirveä mellakka. Kaikki kannen alla olleet työmiehet — viidakkolaiset, jotka pelkäsivät mielettömästi vesillä — syöksyivät hurjan kauhun vallassa kannelle muiden tielle. Samassa miehistö hyökkäsi ampuma-aseitaan ottamaan. He tiesivät mitä merkitsi haaksirikko Malaitan rannikolla — toisella kädellä heidän täytyi hoitaa tehtäviään ja toisella pitää alkuasukkaita loitolla. Mitenkä he pysyivät paikoillaan, sitä en tiedä, mutta totisesti jokaisella oli oltava kiinnekohtansa, sillä Minota loukahteli riuttaan niin että ryskyi. Viidakkolaiset tarrautuivat köysistöön kauhussaan välittämättä vaappuvasta latvaraa'asta. Suurvene lähetettiin vesille hinaamaan köydestä — surkean voimaton yritys Minotan pelastamiseksi paiskautumasta kauemma riutalle — samalla kuin kapteeni Jansen ja perämies, viimeksimainittu kuumeen kalventamana ja runtelemana, vetivät romuankkurin painolastin seasta esiin. Mr Caulfeild lähetysasemaväkineen kiiruhti veneellä avuksemme.

Kun Minota rupesi ajautumaan karille, ei näkyvissä ollut ainoatakaan kanoottia. Mutta kuin haaskalintuja alkoi nyt kanootteja saapua joka taholta. Aluksen miehistö pidätti niitä kuitenkin sadan jalan päässä kivääreillään, uhaten kuolemalla jokaista, joka kulkisi rajaviivan yli. Kanootit muodostivat synkän ja uhkaavan rivin, ja ne olivat täynnä miehiä, jotka meloilla pidättivät niitä vaarallisten tyrskyjen ulkopuolella. Samalla aikaa ylämaan kukkuloilta virtasi parvittain viidakkolaisia, joilla oli aseina keihäät, nuolet ja nuijat. Vihdoin koko ranta oli tupaten täynnä. Päälle päätteeksi ainakin kymmenen työmiehistämme oli juuri samojen viidakkolaisten joukkoa, jotka ahneesti odottivat saaliikseen tupakkaa, kauppatavaroita ja — kaikkea muuta mitä laivalla oli…

Minota oli lujatekoinen, mikä onkin riuttaa vasten loukahtelevan aluksen elämänehto. Jonkinlaisen käsityksen aluksemme kestävyydestä antaa tieto, että se ensimmäisen vuorokauden kuluessa katkaisi kaksi ankkurikettinkiä ja kahdeksan kaapeli touvia. Miehistöllä oli täysi työ sukellellessa kiinnittämään ankkureihin uusia köysiä. Pari kertaa tapahtui, että kaapelitouveilla vahvistetut kettingit murtuivat. Ja sentään Minota kesti koossa. Kolme puunrunkoa hankittiin rannalta ja tungettiin aluksen alle suojelemaan sen köliä ja hillitsemään loukahduksia. Puunrungot hankautuivat säpäleiksi, niitä pitävät köydet hiertyivät pätkiksi, mutta alus loukahteli loukahtelemistaan hajoamatta. Meillä oli joka tapauksessa parempi onni kuin Ivanhoella, isolla kuunarilla, mikä oli ajautunut Malaitan rannalle muutamia kuukausia aikaisemmin ja minkä alkuasukkaat heti valtasivat. Kapteenin ja miehistön onnistui pelastua suurveneellä, mutta viidakkolaiset ja "suolaisen veden miehet" ryöstivät aluksen.

Myrskypuuska toisensa jälkeen kovine tuulispäineen ja sokaisevine sadekuuroineen riepotteli Minotaa, ja aallokko kasvoi kasvamistaan. Eugenie oli viiden peninkulman päässä tuulenpuolella, mutta erään niemekkeen takana, niin ettei siellä tiedetty mitään onnettomasta asemastamme. Kapteeni Jansenin kehoituksesta kirjoitin kirjeen kapteeni Kellerille ja pyysin häntä avuksemme sekä tuomaan pari vara-ankkuria ja muita pelastusvehkeitä. Mutta oli mahdotonta saada ketään kanoottimiehistä hänelle kirjettä viemään. Tarjosin puoli pakkalaatikollista tupakkaa vaivasta, mutta mustat vintiöt vain irvistelivät ja pidättelivät kanoottejaan paikoillaan kokat tuulta kohden. Puoli pakkalaatikollista tupakkaa merkitsi kolmea puntaa. Kovassakin vastatuulessa ja -aallokossa mies olisi voinut viedä kirjeen perille ja palata kahdessa tunnissa sekä saada silloin palkkion, minkä edestä hänen piti työskennellä puoli vuotta plantaasilla. Minun onnistui sentään saada käsiini kanootti, ja meloin mr Caulfeildin luo, joka oli suurveneellään vara-ankkuria kuljettamassa, arvelin näet, että hänellä oli suurempi vaikutusvalta villeihin. Hän kutsui niitä luokseen, ja parikymmentä kanoottia noudatti kehoitusta. Ne kerääntyivät hänen ympärilleen, ja alkuasukkaat kuuntelivat, kun hän lupasi puoli laatikollista tupakkaa mutta kukaan ei vastannut.

"Kyllä tiedän, mikä teillä on mielessä", huusi lähetyssaarnaaja villeille. "Ajattelette, että kuunarilla on tukuttain tupakkaa ja että saatte kynsiinne kaiken. Mutta minä sanon teille, että kuunarilla on tukuttain kivääreitä. Tupakkaa sieltä ette saa hitustakaan, mutta lyijyä saatte!"

Lopulta eräs mies, joka oli yksikseen pienessä kanootissa, otti kirjeeni ja lähti matkalle. Apua odotettaessa Minotalla jatkettiin sitkeästi työtä. Vesikammiot tyhjennettiin ja puomit, purjeet ja painolasti siirrettiin perään. Totisesti oli Minotan kannella vilinää aluksen keikahdellessa puoleen ja toiseen ja parinkymmenen miehen tehdessä korkeita hyppyjä pelastaakseen henkensä ja jäsenensä, kun pakkalaatikkoja, puomeja ja painolastin rautaromua vyörähteli laidalta toiselle. Kaunista aluspoloista! Kannella olevat irtaimet esineet muodostivat hirveän sekamelskan. Kannen alla kaikki oli ylösalaisin. Suurkajuutan permanto oli revitty auki painolastia kevennettäessä, ja siellä tulvi ruosteista pohjavettä. Särkyneen sitruunalaatikon sisällys lainehti maidonsekaisessa vedessä kuin puolikypsän keiton kokkareet. Sisäkajuutassa oli Nakata vartioimassa kivääreitämme ja ampumatarpeitamme.

Kolme tuntia sananviejämme lähdön jälkeen näimme mahtavalla purjeella varustetun suurveneen lähestyvän myötätuulessa keskellä hurjaa sadekuuroa. Sieltä saapui kapteeni Keller, sateen ja suolaisen kuohun liottamana, revolveri vyössä, miehistö täysissä aseissa ja ankkurit kaapelitouvikeolla keskellä venettä — saapui niin vinhaa vauhtia kuin tuuli jaksoi kuljettaa — valkoinen mies, lannistumaton valkoinen mies valkoisen veljensä avuksi.

Kanoottirivin haaskalinnut, jotka olivat niin kauan odotelleet saalistaan, hajaantuivat ykskaks ja katosivat yhtä nopeasti kuin olivat tulleetkin. Kun kaikki kävi ympäri, ei haaska ollutkaan haaska. Meillä oli nyt kolme suurvenettä. Kaksi niistä kulki alituisesti aluksen ja rannan väliä, ja kolmannella oli täysi työ soutaessaan ankkureita vesille, korjatessaan katkenneita kaapelitouveja ja etsiessään pohjaan jääneitä ankkureita. Myöhemmin iltapäivällä riisuimme miehistöltämme aseet, koska osa sitä ja kymmenen työmiestä oli seudun asukkaita. Lisäksi miehet silloin saattoivat työskennellä molemmin käsin. Kiväärit annettiin viiden mr Caulfeildin miehen huostaan. Ja kannen alla, ruhjotussa suurkajuutassa lähetyssaarnaaja ja hänen kristinuskoon kääntyneet seuralaisensa rukoilivat Jumalaa pelastamaan Minotan. Se oli vaikuttava hartaushetki — aseeton Jumalan palvelija rukoili horjumattomalla uskolla, ja hänen villit, kivääreihinsä nojaavat seuralaisensa mumisivat: Amen. Kajuutan seinät huojuivat rukoilijain ympärillä. Jok'ainoa aalto kohotti aluksen korkealle ja ryskäytti sen korallisärkkään. Kannelta kuului kovaa huutoa, siellä ponnistelevat miehet rukoilivat toisella tavalla — tarmokkaalla tahdolla ja voimakkailla käsivarsilla.

Sinä iltana mr Caulfeild toi meille varoituksen. Erään vastavärvätyn päästä oli luvattu neljäkymmentä sylystä kaurisimpukoita ja neljäkymmentä sikaa. Kun aluksen valtaushankkeet olivat menneet myttyyn viidakkolaisilta, olivat nämä päättäneet ottaa henkipaton pään. Mutta teurastuksen alettua ei kukaan tiedä, miten se päättyy, ja sentähden kapteeni Jansen aseisti suurveneen ja souti aivan lähelle rantaa. Muuan Ugi-niminen mies nousi puhumaan kapteeninsa puolesta. Ugi oli vimmoissaan. Kapteeni Jansenin varoitus, että jok'ainoa Minotaa yöllä lähestyvä kanootti joutuisi kuulasateeseen, muuttui Ugin suussa suoranaiseksi sodanjulistukseksi, mikä päättyi suunnilleen seuraavasti: "Jos te tappaa minu kapteeni, minu juoda häne veri ja kuolla häne kansa!"

Viidakkolaiset tyytyivät polttamaan erään tyhjillään olevan lähetysrakennuksen ja hiipivät sitten takaisin metsiinsä. Seuraavana päivänä Eugenie purjehti lahdelle ja laski ankkurin. Kolme päivää ja kaksi yötä Minota jyskytti riuttaa vasten, mutta kesti koossa, ja vihdoin saatiin sen runko irtaantumaan ja ankkuroiduksi tyvenelle vedelle. Siellä sanoimme jäähyväiset sille ja kaikille siinä oleville ja jatkoimme purjehdustamme Eugeniella, minkä matkan määränä oli Florida-saari.

* * * * *

Osoittaakseni, ettemme me Snarkin väki toki olleet sellaisia "mammanpoikia" kuin kenties saattaisi luulla meitä kohdanneista monista vitsauksista, lisään tähän vielä joitakuita, sanasta sanaan jäljennettyjä Eugenien matkakirjan otteita, joita voi pitää tyypillisinä Salomonin saarilla risteiltäessä:

* * * * *

Ulava. Torstai, 12.3.1908. Vene meni maihin aamulla. Toi kaksi lastillista kookospähkinöitä ja 4000 kuivattua pähkinänsydäntä. Kapteeni makaa kuumeessa.

Ulava. Perjantai, 13.3.1908. Ostettiin pähkinöitä viidakkolaisilta, puolitoista tonnia. Kapteeni ja perämies makaavat kuumeessa.

Ulava. Lauantai, 14.3.1908. Nostettiin ankkuri ja purjehdittiin hyvin heikossa itäkoillisessa Ngora-Ngoraan. Ankkuroitiin 8 sylen syvyyteen — simpukoita ja koralleja. Perämies makaa kuumeessa.

Ngora-Ngora. Sunnuntai, 15.3.1908. Havaittiin aamun sarastaessa, että nuori Bagua oli kuollut yöllä punatautiin. Maannut sairaana pari viikkoa. Auringon laskiessa ankara myrskypuuska luoteesta. (Toinen ankkuri selvänä.) Kesti puolitoista tuntia.

Matkalla. Maanantai, 16.3.1908. Suunta Sikianaan klo 4 j.pp. Tuuli asettunut. Ankaria sadekuuroja yöllä. Kapteeni punataudissa, samoin yksi miehistä.

Matkalla. Tiistai, 17.3.1908. Kapteeni ja 2 miestä punataudissa. Perämies kuumeessa.

Matkalla. Keskiviikko, 18.3.1908. Korkea aallokko. Suojapuolen laita koko ajan veden alla. Suurpurje, taakifokki ja sisäliivari reivattu. Kapteeni ja 3 miestä punataudissa. Perämies kuumeessa.

Matkalla. Torstai, 19.3.1908. Ei näe mitään paksulta ilmalta. Kova myrsky koko ajan. Pumppu epäkunnossa, ammennetaan sangoilla. Kapteeni ja 5 miestä punataudissa.

Matkalla. Perjantai, 20.3.1908. Yöllä sadekuuroja ja hirmumyrskyistä tuulta. Kapteeni ja 6 miestä punataudissa.

Matkalla. Lauantai, 21.3.1908. Sikianasta palaamassa. Tuulispäitä koko päivän ja ankaraa sadetta ja kovaa aallokkoa. Kapteeni ja suurin osa miehistöä punataudissa, perämies kuumeessa.

* * * * *

Ja samanlaisia ovat Eugenien matkakirjan merkinnät päivä päivältä — suurin osa laivan väkeä makasi alituisesti sairaana. Ainoa muutos tapahtui maaliskuun 3:ntena päivänä, jolloin perämies sai punataudin ja kapteeni makasi kuumeessa.

14

Etelämeren kieltä

Kun lukuisat valkoiset miehet harjoittavat kauppaa laajoilla alueilla asuvien villien keskuudessa, joilla on satoja kieliä ja murteita, on luonnollista, että kaupankävijät keksivät aivan uuden kielen, mikä tosin ei ole tieteellistä tekoa, mutta millä hyvin tulee toimeen. Niin tekivät kauppamiehet keksiessään chinook-kielen Brittiläisessä Columbiassa, Alaskassa ja Luoteis-territoriossa; samalla tavalla kroo-kielen Afrikassa, pigeon-englannin Kaukoidässä ja sen kieliopittoman kielen, mitä käytetään Etelämeren länsiosissa. Viimeksimainittua kieltä on usein sanottu pigeon-englanniksi, mutta se ei ole sitä. Monessa tapauksessa näiden kahden kielen välillä vallitsee täydellinen eroavaisuus.

Ne valkoiset miehet, jotka ensimmäisinä rohkenivat matkailla Melanesiassa sen löydön jälkeen, loivat Etelämeren kielen — kalastajat, santelipuunostajat, helmenpyydystäjät ja työmiestenvärvääjät. Esimerkiksi Salomonin saarilla puhutaan pariakymmentä kieltä ja murretta. Poloinen se kauppamies, joka koettaa oppia ne kaikki! Sillä lähimmällä saariryhmällä hän tapaa taas parikymmentä uutta, tuntematonta kieltä. Oli välttämätöntä keksiä yhteiskieli niin yksinkertainen, että lapsikin sen helposti oppi, ja niin rajoitettu sanastoltaan kuin niiden villien äly, joille se oli tarkoitettu. Kauppamiehet eivät kuitenkaan saaneet sitä aikaan varta vasten tekemällä. Etelämerenkin kieli, jota hyvällä syyllä voisi sanoa "melska-englanniksi", on kehityksen ja olosuhteiden tuote. Määrättyä toimintaa varten tarvitaan määrätty elin, ja melanesialaisen yhteiskielen tarve oli olemassa ennen kielen keksimistä. Sen syntyminen oli aivan sattumanvarainen, mutta samalla kertaa välttämätön.

Niukkasanaisessa kielessä täytyy jokaista sanaa käyttää hyvin monisanaisesti. Niin on esimerkiksi fella'-sanan laita, mikä on väännös toveria ja miestä merkitsevästä englannin fellow-sanasta. Sitä käytetään alituisesti jok'ainoassa mahdollisessa yhteydessä. Toinen ylenpalttisesti viljelty sana on belong: kuulua jollekin, johonkin; olla jonkun, jonkin.

Mikään ei ole yksinään. Jok'ainoa seikka on jonkin muun yhteydessä. Tarkoitettu esine tai asia, jolla ei ole omaa kielellistä vastinetta, ilmaistaan sen sukulaisesineillä tai -asioilla. Alkeellisen sanaston nojassa ovat vain alkeelliset ilmaisut mahdollisia. Niinpä saattaa kuulla alkuasukkaan sanovan, että "sade olla pysähtynyt", kun parhaillaan sataa, sen tähden, että hän tarkoittaa: sade on pysähtynyt paikoilleen.

Kai-kai on polynesialainen sana, mikä merkitsee ravintoa, ruokaa ja syömistä.

"Mennä ulos ja mennä" on tavallisimpia sanontatapoja. Jos salomoninsaarelaista merimiestä käsketään lyömään väkipyörä suurpuomiin, jotta tämä pysyisi paikoillaan, sanotaan: "Fella' iso puomi mennä ulos ja mennä liika paljo." Jos sikäläinen matruusi pyytää maihinpääsylupaa, hän sanoo haluavansa "mennä ulos ja mennä". Ja jos hänellä on meritauti, hän ilmoittaa sen sanomalla: "Minu maha mennä ulos ja mennä liika paljo."

Too much — liian paljon — ei lainkaan merkitse liikamäärää. Se on vain tavallinen superlatiivi-ilmaisu. Jos joltakulta alkuasukkaalta kysyy, pitkäkö matka on siihen tai siihen kylään, hän saattaa vastata joko: "Heti täällä" — tahi myöskin: "Pitkä tie, pieni pala" — tahi: "Pitkä tie, iso pala" — tahi: "Pitkä tie, liika paljo." Mutta viimeksimainittu ei merkitse, että kylään muka olisi mahdoton taival, vaan että sinne on erittäin paljon matkaa, enemmän kuin "pitkä tie, iso pala".

Mary merkitsee naista. Jokainen nainen on Mary. Jokaista naista sanotaan Maryksi. Epäilemättä jonkun saaristoon ensimmäisinä saapuneen seikkailijan päähän on pistänyt sanoa jotakuta alkuasukasnaista Maryksi — ja varmasti on moni muukin Etelämeren kielen sana samanlaista alkuperää. Kaikki valkoiset miehet olivat merimiehiä, ja niin joutuivat villien kieleen sellaiset sananparret kuin "tehdä haaveri" ja "laulaa julki". Viimeksimainittu merkitsee sekä kovaa huutamista että tavallista puhumista. Alkuasukaskristitty ei ajattele, että Jumala huusi Aatamia paratiisissa hänen ajatuksenjuoksunsa mukaan Jumala "lauloi julki" Aatamille.

Bullamacow merkitsee säilykelihaa. Tämän sanan ovat ensinnä siepanneet ja muodostaneet englannista Samoan alkuasukkaat, ja sieltä kauppiaat ovat kuljettaneet sen Melanesiaan. Kapteeni Cookilla ja muilla muinaisilla merenkulkijoilla oli tapana levittää viljansiemeniä, kasvintaimia ja kotieläimiä alkuasukasten keskuuteen. Samoalla sellainen merenkulkija vei maihin härän ja lehmän. "Tämä on härkä ja tämä on lehmä — bull and cow", sanoi hän samoalaisille. Nämä käsittivät hänen sanansa omalla tavallaan, ja siitä päivästä pitäen on sekä tuoreella että säilytetyllä lihalla Etelämerellä ollut nimenä bullamacow.

Cross — pahatuulinen — merkitsee pahan tuulen kaikkia asteita. Toinen voi olla "cross" toista kohtaan, jos on vain nyrpeissään, mutta hän on myöskin "cross" aikoessaan nitistää toisen ja panna pataansa. Muuan kolme vuotta plantaasilla työskennellyt mies oli palaamassa kotikyläänsä Malaitalle. Hänellä oli yllään moninaiset komeudet, päässä silinteri. Ja hän omisti pakkalaatikon, mikä oli täynnä kalikoota, helmiä, delfiininhampaita ja tupakkaa. Laiva oli tuskin laskenut ankkurin, kun kylän asukkaat jo olivat saapuneet sille. Mies tähyili levottomasti sukulaisiaan, mutta ketään näistä ei ollut näkösällä. Eräs kyläläisistä otti piipun hänen suustaan. Toinen helminauhan hänen kaulastaan. Kolmas vapautti hänet loistavasta vyöstä, ja neljäs koetteli hänen silinteriään eikä antanut sitä takaisin. Lopuksi muuan otti pakkalaatikon, mikä sisälsi miehen kolmen vuoden työn palkan, ja kiikutti sen kanoottiinsa.

"Kuulua tuo fella' sinu?" tiedusteli kapteeni työmieheltä ryöväriä osoittaen.

"Ei kuulua minu", oli vastaus.

"Mikä helvetti olla, että sinu sitte antaa se fella' ottaa sinu laatikko?" kysyi kapteeni hämmästyneenä.

Miehen vastaus:

"Minu puhu häne sanoa, että laatikko olla — se fella olla cross minu pääle."

Sillä mies tahtoi sanoa, että toinen muuten murhaisi hänet.

Kerran suuri joukko Salomonin saarten alkuasukkaita rupesi Queenslandin sokeriplantaasin työmiehiksi. Muuan lähetyssaarnaaja kehoitti sitten erästä kristinuskoon kääntynyttä mustaa työmiestä pitämään saarnan vastatulleille salomoninsaarelaisille. Mies teki työtä käskettyä ja käsitteli syntiinlankeemusta puheessaan, mikä tuli kuuluisaksi kautta koko Australian. Saarna oli suunnilleen seuraavanlainen:

* * * * *

"Te Salomoni saari pojat te ei tiedä mitään valkoine miehe. Minu tietää häne, minu tietää puhua valkoine miehe.

"Pitkä aika takaperi häne ei olla mitään paikka. Jumala, valkoine miehe iso master, tehdä paikka joka tapauksesa. Jumala, valkoine miehe iso master, tehdä myös iso puutarha. Hän liika paljo hyvä iso master. Puutarha hän laittaa täysi jamssijuuri, täysi kookospähkinä, täysi taro, täysi kumara — makea peruna. Hyvä master antaa kai-kai liika paljo.

"Vähä päästä Jumala, valkoine miehe iso master, tehdä miehe ja panna häne puutarhan. Hän antaa miehe nimi Aadam. Ja hän panna miehe Aadami puutarhan ja sanoa: 'Tämä puutarha olla sinu.' Ja hän nähdä miehe Aadami mennä ulos ja mennä liika paljo. Mies Aadam joka tapauksessa sairas, hän ei osata kai-kai, hän mennä ulos ja mennä koko aika. Ja Jumala — hän ei yhtään ymmärtää. Jumala, valkoine miehe 'so master, hän raapia häne pää. Ja Jumala sanoa: 'Mitä tämä olla? Minu ei ymmärtää, mitä miehe Aadami puuttua.'

"Vähä päästä Jumala raapia häne pää, ja hän sanoa: 'Minu ymmärtää ny, miehe Aadami puuttua Mary.' Niin hän antaa Aadami nukkua, ja niin hän ottaa yks häne luu ja tehdä luu Mary. Ja hän antaa Mary nimi Eeva. Hän antaa Eeva Aadami ja sanoa Aadami: 'Koko puutarha olla sinu ja Eeva. Mutta yksi puu olla tabu. Se puu kasvaa omena.'

"Niin Aadam ja Eeva olla puutarhassa, ja heillä olla liika paljo hyvä. Yksi päivä Eeva tulla Aadami luo ja sanoa: 'Enempi hyvä, jos me molempi syödä omena.' Aadam sanoa: 'Ei!' — ja Eeva sanoa: 'Mitä tämä olla? Sinu ei rakastaa minu!' Ja Aadam sanoa: 'Minu rakastaa sinu liika paljo, mutta minu pelkää Jumala.' — Ja Eeva sanoa: 'Tyhmä loru! Mitä tämä olla? Jumala ei nähdä meitä koko aika. Jumala, iso master, olla tehny sinu pilkka!' — Mutta Aadam sanoa: 'Ei!' — Mutta Eeva puhua, puhua, puhua, puhua koko aika — aiva niinku yks Mary puhua nuori miehe Queenslandisa ja tehdä paljo harmi se nuori miehe. Ja niin Aadam väsyä liika paljo ja hän sanoa: 'All right'! Niin molempi mennä ulos ja mennä syödä omena. Mutta kun molempi lopettaa syödä, molempi pelkää kuin piruja mennä pensaaseen piilo.

"Ja Jumala mennä ulos ja mennä puutarhan, ja hän laulaa julki: 'Aadam!' — Aadam ei sanoa mitään. Hän pelätä liika paljo. Ja Jumala taas laulaa julki: 'Aadam!' — Aadam sanoa: 'Sinu huutaa minu?' — Jumala sanoa: 'Minu huutaa sinu liika paljo.' — Aadam sanoa: 'Minu olla nukkunu kovasti liika paljo.' — Ja Jumala sanoa: 'Sinu olla syöny omena!' — Aadam sanoa: 'Ei, minu ei olla syöny.' Ja Jumala sanoa: 'Mitä tämä olla? Sinu valehdella minu! Sinu olla syöny omena.' — Ja Aadam sanoa: 'Niin, minu olla syöny ne.' Ja Jumala, iso master, tulla paljo vihastunu Aadami ja Eeva pääle ja sanoa: 'Minu tehdä tili loppu teidä kansa, aivan loppu! Te ottaa teidä pakkalaatikko ja mennä helvettin risuviidako läpi!'

"Ja Aadam ja Eeva, molempi mennä ulos ja mennä viidakkon. Ja Jumala tehdä iso aita ympäri puutarha, ja hän asettaa häne vahti lähele portti. Ja hän antaa se vahti häne iso pyssyjä sanoa: 'Jos sinu nähdä ne kaksi, Aadam ja Eeva, sinu ampua ne molempi paljo, liika paljo!'"

15

Maallikkolääkärin kokemuksia

Tiedän nyt, että monipuolisen ja ensiluokkaisen lääkearkkuni asemesta olisin kaukomatkaamme varten aivan hyvin voinut ostaa sellaisen laadultaan taatun rohtolaatikon, joita neljännen luokan laivurit käyttävät. Niissä jok'ainoa pullo on varustettu numerolla, ja laatikon kannen sisäsivulla on mutkaton ja yksinkertainen rohtojen käyttöohje. Numero 1, hammassärkyä. Numero 2, rokkoa. Numero 3, mahatauteja. Numero 4, koleraa. Numero 5, reumatismia — ja niin edespäin kautta koko inhimillisten ruumiinvaivojen asteikon. Ja olisihan voinut käyttää niitä samalla tavalla kuin se kunnon laivuri, joka havaitessaan, että pullo numero 3 oli tyhjä, sekoitti tarvitsemansa annoksen pulloista 1 ja 2, tahi kun numero 7 oli lopussa, sekoitti numeroita 4 ja 3, kunnes 3 loppui, jolloin hän otti käytäntöön numerot 5 ja 2.

Joka tapauksessa on käynyt niin, että lukuunottamatta elohopeakloridia — jota suositeltiin minulle antiseptiseksi aineeksi kirurgisissa leikkauksissa, mihin tarkoitukseen en vielä sitä ole käyttänyt — lääkearkkuni on ollut aivan hyödytön. Onpa se ollut pahempikin kuin hyödytön sen tähden, että se on vienyt suuren tilan, mikä olisi voitu käyttää paremmin.

Kirurgisten välineitteni laita on toisin. Tosin en vielä ole niitä vakavasti tarvinnut, mutta niiden viemän tilan suon niille kernaasti. Niitä ajatellessani tunnen mielenrauhaa. Jokainen niistä on aivan kuin henkivakuutus ja oikeastaan paljon hyväsydämisempi kuin henkivakuutus sen tähden, että niistä voi hyötyä kuolematta. Luonnollisesti en lainkaan tiedä, miten niitä käytetään. Mutta pakko on mainio koulumestari, sanoo vanha viisaus. Emmekä me Snarkilla milloinkaan tiedä, millä hetkellä edessä on pakko, koska niitä tarvitessamme saatamme olla tuhannen peninkulman päässä maista ja voi olla kahdenkymmenen vuorokauden taival lähimpään satamaan.

Kun lähdimme San Franciscosta, olivat lääkeopilliset tietoni hyvin hatarat — ja hammaslääkärin ammatin salaisuudet olivat minulle ihan outoja. Mutta muuan ystävä varusti minut pihdeillä ja muilla sensellaisilla kojeilla ja Honolulussa käsiini sattui hammastiedettä käsittelevä kirja. Tässä kaupungissa minun onnistui myös saada pääkallo, jolta vedin hampaat sekä nopeasti että kivuttomasti. Niin olin jossakin määrin valmis käymään matkalla eteeni sattuvien pakottavien hammasten kimppuun. Nukahivalla, Marquesas-saarilla, sain ensimmäisen kerran tilaisuuden koetella vastaoppimaani hammaslääkärin taitoa. Potilaani oli vanha kiinalainen. Toimituksen ensimmäisenä sattumuksena oli oikein kunnollinen ramppikuume — eikä ole vaikea sanoa, minkä verran kiihtynyt sydämen tykintä ja jäsenten vapiseminen soveltuu sille, joka koettaa esiintyä vanhana ammattimiehenä. En halunnut leikitellä kiinalaisella. Hän oli yhtä peloissaan kuin minä ja vapisi vielä pahemmin. Ja minulta melkein häipyi kauhu pelkoon, että hän yrittäisi pötkiä pakoon. Vannon, että jos hän olisi sen tehnyt, olisin puolestani tehnyt hänelle jalkakoukun ja istunut sitten hänen päällänsä, kunnes hän jälleen olisi rauhoittunut ja päässyt tolkkuihinsa.

Tahdoin välttämättä vetää ukolta hampaan. Ja Martin tahtoi välttämättä ottaa pikavalokuvan toimituksesta. Charmiankin kävi noutamassa kameransa. Valokuvausta varten menimme puutarhaan. Kuljin etunenässä tuoli toisessa kädessä ja toinen täynnä hampaanvetovehkeitä. Polveni löivät alituisesti yhteen mitä epämiellyttävimmällä tavalla. Takanani kulki poloinen kiinalaisukko — ja vapisi. Charmian ja Martin muodostivat kodakeilla varustetun jälkijoukon. Eräästä kohtaa kookospalmujen juurelta löysimme paikan, mikä tyydytti Martinin valokuvaajansilmää.

Katselin kiinalaisen hammasta ja havaitsin samassa, etten muistanut mitään niistä hampaanvedoista, mitkä viisi kuukautta aikaisemmin olin suorittanut pääkallo potilaanani. Oliko kyseisellä hampaalla vain yksi juuri? Vai kaksi? Vaiko kolme?… Näkyvissä oleva osa oli hyvin rikkinäiseksi syöpynyt, ja tiesin, että minun oli tartuttava hampaaseen syvältä ikenestä. Oli aivan välttämätöntä tietää, montako juurta sanotulla hampaalla oli. Palasin selailemaan hammaslääkärikirjaani. Ukko parka muistutti täsmälleen valokuvissa näkemiäni maanmiehiään, jotka kuolemantuomionsa hetkellä odottavat miekan iskua, mikä erottaisi heidän päänsä ruumiista.

"Mutta älkää päästäkö ukkoa pakoon", varoitin Martinia. "Tahdon välttämättä vetää sen hampaan."

"Olkaa huoleti, kyllä minä pidän ukon täällä", vastasi Martin innostuneesti kameransa takaa. "Tahdon välttämättä ottaa kuvan."

Vaikka kirjassani ei puhuttu sanaakaan itse hampaanvedosta, se oli minulle kuitenkin avuksi, sillä siinä oli kuvat ihmisen kaikista hampaista juurineen, niiden asemasta ja siitä, miten ne olivat kiinni leuassa. Sitten tuli eteen pihtikysymys. Minulla oli niitä seitsemän kappaletta, mutta en ollut oikein varma, mitä minun pitäisi käyttää. Enkä tahtonut tehdä minkäänlaista erehdystä. Kun kojeet kalisivat oikeita pihtejä valikoidessani, alkoivat poloisen uhrini keltaiset kasvot muuttua vihreiksi. Hän valitti, että aurinko huikaisi hänen silmiänsä, mutta sellainen valaistus oli välttämätön valokuvaamista varten, ja niin hän sai sen sietää. Sovitin pihdit hampaan ympärille, ja potilas värisi ja rupesi vajoamaan kokoon.

"Onko valmis?" huusin Martinille.

"Selvä on", vastasi hän.

Nykäisin. Voi taivaan luoja — hammas oli irti! Se heltisi silmänräpäyksessä. Heilutin voitonriemuisesti hammasta pihdeissä pääni päällä.

"Pankaa se takaisin — oi olkaa kiltti ja pankaa se takaisin", rukoili Martin. "Se kävi aivan liian nopeasti, niin etten ennättänyt näpätä."

Ja kiinalaisukko poloinen sai istua tuolillaan, ja minä asetin hampaan muka takaisin paikoilleen ja vedin sen uudelleen "irti". Martin näppäsi. Se oli tehty! Olinko tyytyväinen? Ylpeä? Totisesti. Metsästäjä ei ole milloinkaan ollut ylpeämpi ensimmäisestä hirvensarvikruunustaan kuin minä olin kiinalaisukon kolmijuurisesta hampaasta…

Seuraava potilaani oli tahitilainen merimies. Hän oli pienikasvuinen ja aivan menehdyksissä hirveästä hammassärystä, mikä oli kiduttanut häntä yötä päivää. Avasin ensin ikenen lansetilla. En tietänyt oikein, miten silloin oli meneteltävä, mutta tein sen kuitenkin kaikitenkin. Kiskoin kauan ja kiskoin voimakkaasti. Mies oli sankari, hän valitti äänekkäästi, ja luulin hänen pyörtyvän — mutta hän piti suutaan avoinna ja antoi minun jatkaa, ja vihdoin siitä selviydyttiin.

Senjälkeen olin valmis kohtaamaan mitä tahansa hampaanottouralla — olin juuri sellaisessa mielentilassa, mikä edellytti Waterloota, ja se tulikin. Sen nimi oli Tomi. Tomi oli oikein iso ja väkevä, pahamaineinen pakana. Sanottiin hänen tehneen hirmutöitä. Muun muassa hän oli lyönyt nyrkiniskulla hengiltä kaksi vaimoistaan. Hänen isänsä ja äitinsä olivat olleet ihmissyöjiä. — Kun hän oli istuutunut ja työnsin pihtejä hänen suuhunsa, hän oli melkein yhtä pitkä kuin minä seisoallani. Isokasvuiset, väkivaltaisuuteen taipuvaiset miehet ovat usein jonkin verran kärsimättömiä, niin että tunsin hieman epäröintiä potilastani kohtaan. Charmian tarttui hänen toiseen käsivarteensa, ja Warren tarttui toiseen. Ja sitten se alkoi. Samassa silmänräpäyksessä kuin pihdit puristuivat hampaan ympärille, mies tarrasi hampaillaan pihteihin, ja samalla hänen molemmat kätensä tekivät tiukan heilahduksen ja tarttuivat käteeni. En kuitenkaan hellittänyt otettani, eikä hän hellittänyt otettaan. Charmian ja Warren eivät myöskään hellittäneet otettaan. Painiskelimme sillä lailla ja laahauduimme jättiläisen mukana ympäri huonetta.

Meitä oli kolme yhtä vastassa, ja miehen pakottavaan hampaaseen tarrannut otteeni oli varmasti voimakas ja tuskallinen, mutta kaikesta siitä huolimatta hän suoriutui kamppailusta voittajana. Pihdit heltisivät ja kalahtivat kovasti hänen ylähampaihinsa. Kohta sen jälkeen pihdit lensivät hänen suustaan, ja hän kavahti koko pituuteensa päästäen hirvittävän ulvonnan, mikä oli jähmetyttää veremme. Peräännyimme kaikki kolme odottaen surmaniskua, mutta ulvova villi, joka oli niin pahassa maineessa verenhimostaan, vajosi kohta takaisin tuoliin. Hän tarttui molemmin käsin päähänsä ja valitti, valitti, valitti valittamistaan. Eikä häntä millään saanut järkiinsä. Minä luonnollisesti olin veijari! Kivuton hampaanvetoni oli pelkkää petosta ja kehno ja kurja kuje!… Mutta olin niin innostunut miehen hampaan vetämiseen, että olin melkein valmis lahjomaan hänet saadakseni tehdä uuden yrityksen. Mutta sellaista menettelyä ei ammattiylpeyteni sentään hyväksynyt, ja annoin miehen mennä menojaan hammas suussaan — ainoa tapaus tähän asti, missä olen epäonnistunut sen jälkeen kuin olen saanut kunnollisen otteen. Sittemmin minun ei ole milloinkaan tarvinnut jättää hammasta potilaani suuhun. Tässä aivan tuonaan tein pitkän luovailupurjehduksen voimakkaassa vastatuulessa käydäkseni vetämässä erään naislähetyssaarnaajan hampaan. Ennen Snarkin matkan päättymistä kenties vielä paikkaan hampaita ja asetan irtohampaitakin!

* * * * *

Eräs lääkäri Fidzi-saarilla sanoi, että se oli yaw-ihottuma.

* * * * *

Onnettomuudekseni sain Tahitilla Snarkille ranskalaisen merimiehen, joka merelle ennätettyämme osoittautui potevan ilkeätä ihotautia. Snark oli niin pieni alus ja elämämme niin perheenomaista, ettemme voineet suvaita miestä seuraamme. Mutta ennenkuin pääsimme maihin ja eroon miehestä, minun oli pakko ruveta hänen lääkärikseen. Tutkin kirjojani ja annoin hänelle hoitoa — peseytyen aina sen jälkeen hyvin tarkasti antiseptisiä aineita käyttäen. Tutuilaan tultuamme emme kuitenkaan päässeet hänestä. Satamalääkäri selitti, että miehen oli oltava karanteenissa, ja kielsi laskemasta häntä maihin. Mutta Apiassa, Samoalla, minun onnistui saada hänet Uuteen Seelantiin matkustavaan höyrylaivaan. Siellä Apiassa moskiitot pitelivät pahoin pohkeitani, ja myönnän raapineeni kihelmöiviä puremia — kuten olin tehnyt tuhansia kertoja ennen. Niihin aikoihin, jolloin saavuimme Sawaiin saarelle, oli toisen nilkkani sisäsivulle ilmestynyt pieni haava. Luulin sen aiheutuneen hankautumisesta ja kirpeästä savusta, mitä huokui kuumasta laavasta, jolla paljon kävelin. Pieni voitelu parantaisi sen pian — niin luulin. Voide todellakin paransi haavani, mutta pian senjälkeen tuli merkillinen tulehdus, vastamuodostunut uusi iho putosi pois ja sen alta ilmestyi näkyviin entistä isompi haava. Sellaista toistui monta kertaa. Joka kerralla kasvoi uusi iho, sitten tuli tulehdus, ja haava suureni. Sekä hämmästyin että kävin levottomaksi. Olin aina pitänyt kudoksiani erikoisen helposti parantuvina, mutta nyt minuun oli tarttunut jokin sellainen, mikä ei ottanut parantuakseen. Päinvastoin ihoa syöpyi päivä päivältä yhä enemmän, ja mätä rupesi kalvamaan varsinaista lihaa.

Snark oli niihin aikoihin merellä matkalla Fidzi-saarille. Ranskalainen merimies muistui mieleeni, ja tunsin ensimmäisen kerran todellista levottomuutta. Neljä uutta samanlaista haavaa olin saanut — mätähaavaa, joiden aiheuttamat tuskat valvottivat minua öisin. Päätin kallistuttaa ja puhdistuttaa Snarkin Fidzi-saarilla ja matkustaa sieltä ensimmäisellä höyrylaivalla Australiaan saadakseni kunnollista lääkärinhoitoa. Sitä ennen minun täytyi maallikkolääkärin ominaisuudessani hoitaa itseäni parhaan mukaan. Luin läpi kaikki lääketieteelliset teokset, mitkä olivat mukanani. En löytänyt riviä enkä sanaakaan, mikä olisi soveltunut vaivaani. Turvauduin terveeseen järkeen saadakseni arvoituksen ratkaistuksi. Pahaluontoiset ja tavattomasti leviävät mätähaavat olivat syövyttävä myrkky. Se myrkky oli poistettava. Päätin ryhtyä taistelemaan sitä vastaan elohopeakloridi aseenani. Pelkkä lääkkeen nimikin miellytti minua — tuntui viittaavan niin sanottuun hevoskuuriin. Puhutaan tulen vastustamisesta tulen avulla. Syövyttävä myrkky tuhosi minua — mielikuvitukseni käski minua tekemään vastarintaa käyttämällä toista syövyttävää myrkkyä. Muutamia päiviä senjälkeen käytin vuorotellen kloridikääreitä ja vetysuperoksidikääreitä. Ja katso! Kun saavuimme Fidzi-saarille, oli neljä haavoista parantunut, ja viides oli tuskin herneenkään kokoinen.

Tunsin silloin olevani aivan pätevä yaw-ihottuman hoitaja. Samalla sentään tunsin terveellistä kunnioitusta sitä sairautta kohtaan. Mutta niin ei ollut laita Snarkin muun väen. Heissä ei näkeminen herättänyt uskoa. Jok'ainoa oli nähnyt, miten minä olin haavoista kärsinyt. Ja olen varma siitä, että kaikilla oli sellainen perusvakaumus, että heidän oma mainio ruumiinrakenteensa ja muut mainiot ominaisuutensa ehdottomasti panisivat tien pystyyn ilkeälle myrkylle, mikä oli hyökännyt minun vähäverisen olemukseni ja keskinkertaisen persoonani kimppuun. Port Resolutionissa Uusilla Hebrideillä Martin meni paljasjaloin pensaikkoihin kävelemään ja palasi laivalle monissa naarmuissa, joita oli varsinkin hänen säärissään.

"Sinun olisi parasta olla varovainen", sanoin hänelle. "Sekoitan sinulle hiukan elohopeakloridia, millä saat pestä naarmusi — pieni varovaisuus ei näet ole pahaksi."

Mutta Martin hymyili ylimielisesti. Hän ei tosin sanonut suoraan, mutta antoi minun joka tapauksessa selvästi ymmärtää, ettei hän ollut niinkuin muut miehet — minä olin ainoa, johon hän tässä tapauksessa saattoi verrata itseään — sekä että hänen naarmunsa parantuisivat parissa päivässä. Hän piti myös minulle esitelmän siitä erikoisesta puhtaudesta, mikä oli ominaista hänen verelleen, ja siitä tavattomasta helppoudesta, millä hänen haavansa aina paranivat. Tunsin itseni oikein nöyräksi hänen lopetettuaan rakentavaisen puheensa. Oli ihan päivän selvää ja varmaa, että minun vereni puhtauden laita oli aivan toisin.

Eräänä päivänä kajuuttapoikamme sattui silitystöitä tehdessään polttamaan jalkansa raudalla ja sai kolme tuumaa pitkän ja puoli tuumaa leveän haavan. Mutta hänkin hymyili ylimielisesti, kun tarjosin elohopeakloridia ja muistutin häntä omista kovista kokemuksistani. Ja kaikella asianmukaisella kohteliaisuudella Nakata antoi minun ymmärtää, että minun verestäni ei tietänyt sitä eikä tätä, mutta että hänen verensä oli ensimmäisen luokan japanilaista Port Arthur-verta, ja se oli kyllä all right, eivätkä siihen mitkään mikrobit pystyneet…

Kokkimme Wadan täytyi kerran suurveneemme tapaturmaisesti ajauduttua maihin hypätä rantaan ja työntää vene takaisin kuohuviin tyrskyihin. Korallit ja simpukat raapivat pahasti hänen jalkojaan. Tarjosin hänelle kloridipulloani. Vielä kerran sain palkakseni ylimielisen hymyn ja kuulla, että hänen verensä oli sellaista verta, mikä oli antanut huutia Venäjälle ja antaisi vielä jonakuna kauniina päivänä huutia Yhdysvalloillekin, ja että ellei hänen verensä lääkkeisiin turvautumatta pysyisi terveenä mokomien naarmujen uhalla, hän olisi valmis tekemään harakirin milloin tahansa pelkästä häpeästä.

Kaikesta tein sellaisen johtopäätöksen, että maallikkolääkärin kunnia ei paljoa paina, jos hän on lääkinnyt myöskin itseään. Muu väki oli alkanut arvella minun potevan lievää kloridiraivoa haavakysymyksissä. Jos kohtakin oma vereni oli epäpuhdasta, niin ei kai minulla ollut mitään syytä uskoa, että muidenkin veri olisi sellaista…

En enää jatkanut tarjouksiani. Aika ja mikrobit olivat puolellani, ja minun tarvitsi vain odottaa.

"Luulenpa, että haavoihini on päässyt likaa", sanoi Martin muutaman päivän kuluttua. "Pesenpä ne perin pohjin… Silloin ne varmasti pian paranevat", lisäsi hän nähtyään, etten tahtonut tarttua koukkuun.

Meni kaksi päivää, mutta Martinin haavat eivät menneet umpeen, ja kerran yllätin hänet istumasta jalat kuumalla vedellä täytetyssä sangossa.

"Mikään ei vedä vertoja kuumalle vedelle", julisti hän hurmahenkisesti. "Se voittaa kaikki keksinnöt, joilla lääkärit ovat kansaa kiusanneet. Huomenna luulen haavojeni olevan poissa."

Mutta seuraavana aamuna hän näytti oikein levottomalta, ja silloin tiesin, että voittoni hetki lähestyi.

"Luulenpa, että sentään hiukan koetan sitä lääkettänne", selitti hän hiukan myöhemmin päivällä. "Ei niin, että odottaisin siitä mitään apua koituvan", lisäsi hän halveksuvasti, "mutta tekee mieleni joka tapauksessa koettaa sitä."

Sitten tuli Japanin ylpeä veri pyytämään lääkettä kunniakkaihin haavoihinsa. Ja minä keräsin tulisia hiiliä molempain vastapuolteni päälaelle antamalla yksityiskohtaisia ja osaaottavia hoito-ohjeita. Nakata seurasi ehdottomasti ohjeitani, ja hänen haavansa kutistuivat umpeen päivä päivältä. Wada oli välinpitämättömämpi ja parani hitaammin. Mutta Martin epäili yhä, ja kun hän ei heti parantunut, hän esitti arvelun, että lääkäreitten voidesotkut saattoivat kyllä olla hyviä, mutta siitä ei seurannut, että samat voiteet olisivat kaikille sopivia. Häneen elohopeakloridilla ei ollut minkäänlaista vaikutusta. Ja mitenkä minä saatoinkaan tietää, että juuri se olisi oikea lääke? Minullahan ei ollut minkäänlaista kokemusta. Vaikka minä sattumalta olinkin parantunut sitä käyttäessäni, niin ei se millään tavoin todistanut sitä, että kloridi olisi esittänyt jotakin osaa parantumisessani. Oli olemassa niin sanottuja yhteensattumia. Epäilemättä sentään oli sellaisiakin voiteita, mitkä kykenivät parantamaan, ja kohta kun hän tapasi oikean lääkärin, hän ottaisi selon oikeasta voiteesta ja hankkisi sellaista.

130

201

Juuri niinä päivinä saavuimme Salomonin saarille. Ainoakaan lääkäri ei suosittelisi sitä saaristoa sairasten oleskelupaikaksi eikä perustaisi sinne parantolaa. — Ensimmäinen ankkuripaikkamme oli Port Mary Santa Annan saarella. Seudun ainoa valkoinen mies, muuan kauppias, tuli aluksellemme. Tom Butler oli miehen nimi. Hän oli vakuuttava esimerkki siitä, millaiseksi Salomonin saaret voivat muuttaa voimakkaan miehen. Hän lojui veneessään yhtä avuttomana kuin kuoleva. Hänen kasvoillaan ei lois- tanut hymyä, niillä oli tuskin älynkään leimaa. Ja hänelläkin oli yaw-ihottuma, isoja rupia. Meidän piti nostaa hänet veneestä ja Snarkin laidan yli. Hän sanoi vointiaan aivan hyväksi ja olevansa ihan terve ja reipas. Käsivartta lukuunottamatta. Hänen käsivartensa näytti halvaantuneelta. Mutta sellaiset luulot hän torjui ylenkatseellisesti. Se oli ollut sellainen ennenkin, mutta oli taas parantunut. Moinen tauti oli tavallinen Santa Annan alkuasukasten keskuudessa, sanoi hän, kun autoimme häntä laskeutumaan jyrkkiä kajuutanportaita ja käsivarsi laahautui hervottomana askelmalta toiselle. Hän oli kieltämättä kammottavin Snarkilla milloinkaan käyneistä vieraistamme, ja kuitenkin luonamme oli käynyt joitakuita spitaalin ja norsutaudin uhreja.

Martin teki hänelle yaw-ihottumaa koskevia kysymyksiä, sillä tämän miehenhän toki piti tietää siitä jotakin. Ja totisesti hän tiesikin päättäen arvista, mitkä uurtelivat hänen käsivarsiaan ja jalkojaan, ja mätähaavoista, mitkä kukoistivat keskellä arpia. Oh, moiseen tottuu kyllä, selitti Tom Butler. Moiset haavat eivät ole lainkaan vakavia juttuja, ennenkuin ovat syöpyneet syvälle lihaan. Niillä oli tapana hyökätä valtimojen seinämiin, ja pian olivat valtimot puhki, ja silloin oli loppu käsissä — ei muuta kuin hommaa hautajaiset. Useita Santa Annan asukkaita oli äskettäin kuollut sillä tavalla. Mutta mitä se merkitsi? Kenellä ei ollut sitä sairautta, sillä oli jokin muu sellainen oli Salomonin saarten luonnonlaki.

Huomasin, että siitä hetkestä alkaen Martinin mielenkiinto haavojansa kohtaan rupesi nopeasti lisääntymään. Hän käytti kloridia entistä ahkerammin, ja keskustellessamme hän alkoi kasvavalla innolla puhua Kansasin puhtaasta ilmastosta ja muista erinomaisista ominaisuuksista. Charmian ja minä ajattelimme kaikessa hiljaisuudessa, että Kalifornia se sentään oli numero yksi joka suhteessa. Henry vannoi, että Rapa oli parhain, Tehei piti Bora Boran puolta, ja Wada ja Nakata ylistivät terveellistä Japania.

Eräänä iltana, Snarkin kiertäessä Ugin saaren eteläkärkeä ja etsiessä erästä kiitettyä'satamapaikkaa, saapui muuan Englannin kirkon lähetyssaarnaaja aluksellemme — eräs mr Drew, joka oli veneellään matkalla San Cristovaliin — ja jäi luoksemme päivälliselle. Martin, jonka jaloissa oli Punaisen ristin siteitä niin runsaasti, että ne näyttivät kangaskääröiltä, johdatti keskustelun yaw-ihottumaan. Niin, se sairaus oli hyvin tavallinen Salomonin saarilla, sanoi mr Drew. Kaikki valkoiset miehet saivat sen.

"Onko se ollut teillä itsellännekin?" kysyi Martin — sielu ja sydän ylösalaisin pelkästä ajatuksestakin, että Englannin kirkon lähetyssaarnaaja saattaisi potea niin alhaista tautia.

Mr Drew nyökkäsi ja selitti, että hänellä ei ainoastaan ollut ollut sanottua tautia, vaan että hänellä myös sillä hetkellä oli ruumiissaan muutamia hoidonalaisia haavoja.

"Mitä käytätte niihin?" kysyi Martin nopeasti.

Sydämeni tuskin löi vastausta odottaessani. Siitä vastauksesta riippui koko lääkärikunniani. Näin Martinista, että hän oli melkein varma kunniani kukistumisesta. Ja sitten tuli vastaus — oi sitä siunattua vastausta!

"Elohopeakloridia", sanoi mr Drew.

Tunnustan, että Martin kesti tappionsa kuin mies, ja olen vakuuttunut siitä, että jos sinä silmänräpäyksenä olisin pyytänyt saada vetää häneltä hampaan, hän ei olisi kieltänyt minua sitä tekemästä.

Kaikki valkoiset miehet saavat sanotun kiusallisen ihotaudin Salomonin saarilla, ja jok'ainoa naarmu muuttuu pian haavaksi. Jok'ainoalla valkoisella, jonka tapasin, oli se tauti, ja yhdeksällä kymmenestä se oli hyvin pahaluontoista. Oli yksi ainoa poikkeus — nuori mies, joka oli ollut siellä viisi kuukautta, mutta sairastunut kuumeeseen kymmenen päivää saapumisensa jälkeen ja sitten ollut niin usein kuumeessa, ettei hänellä ollut ollut aikaa eikä tilaisuutta saada yaw-ihottumaa.

Mutta koko Snarkin väki paitsi Charmian sai taudin. Ja hänen olemuksestaan paistoi sama itsetyytyväisyys, mitä Japani ja Kansas olivat osoittaneet. Hän selitti verensä puhtauden kunniaksi sen, että pysyi terveenä, ja päivä päivältä hän yltyi yhä useammin ja äänekkäämmin puhumaan verensä puhtaudesta. Minä ajattelin hänen terveytensä syyksi sitä, että hän oli nainen ja sentähden yleensä säästyi saamasta haavoja ja naarmuja, joille me miehet olimme alttiina ankarassa työssämme Snarkia maapallon ympäri kuljettaessamme. Mutta sitä en hänelle sanonut. En tahtonut haavoittaa hänen itsetietoisuuttaan karkealla totuudella. Ja koska olin lääketieteen tohtori — joskin vain omatekoinen maallikkotohtori — tiesin taudista enemmän kuin hän ja tiesin myöskin, että aika oli liittolaiseni. Mutta silti sadattelin liittolaistani, kun se sitten antoi hänelle mitä sievimmän pikku näpsäyksen pohkeeseen. Käytin antiseptistä hoitotapaani niin sukkelasti, että ihottuma parani ennen kuin potilas ennätti ruveta uskomaan, että hänellä olikaan sellainen. Ja sitten olin jälleen kunniaton lääketieteen tohtori omalla laivallani. Olinpa pahempikin kuin sellainen, sillä minua syytettiin siitä, että olin väärämielisesti koettanut käännyttää häntä uskomaan, että hänellä oli yaw-ihottuma. Hänen verensä julisti puhtauden evankeliumiaan hillittömämmin kuin milloinkaan ennen, ja minä painoin nenäni merenkulkukirjoihini enkä luiskahtanutkaan mitään.

Mutta vihdoinkin se tuli toden teolla. Olimme silloin risteilemässä Malaitan rannikolla.

"Mikä sinulla on pohkeessasi?" kysyin.

204

"Ei mikään", sanoi Charmian.

"Ali right", sanoin siihen. "Mutta nyt saatat joka tapauksessa käyttää kloridisidettä. Ja parin, kolmen viikon perästä, kun haava on parantunut ja sinulla on arpi, mikä seuraa sinua hautaan saakka, voit oikein kernaasti lopettaa saarnaamiset veresi puhtaudesta ja esi-isiesi elämänvaelluksesta sekä sanoa minulle sensijaan, mitä ajattelet yaw-ihottumasta."

Hänen haavansa oli hopeadollarin kokoinen, ja kesti kokonaista kolme viikkoa, ennenkuin se parantui. Oli päiviä, joina Charmian ei kyennyt kävelemään haavan aiheuttamien tuskien takia, ja monta, monta kertaa hän selitti, että juuri se paikka, missä hänen haavansa oli, oli tuskallisin kipeän paikka. Selitin hänelle puolestani, että koska minulla ei ollut ollut yawia sillä kohtaa, olin taipuvainen olettamaan, että nilkan sisäsivulla rehoittava yaw oli tuskallisin. Vetosimme sitten asiassamme Martiniin, joka selitti meidän kummankin olevan väärässä ja julisti intohimoisesti, että tuskallisin paikka luonnollisesti oli säären etusivu.

Mutta aikaa myöten se tauti-ilmiö kadotti ensiviehätyksensä. Parhaillaan, tätä kirjoittaessani, minulla on viisi yaw-haavaa käsissäni ja sitäpaitsi kolme toisen säären etusivulla. Charmianilla on yksi kummallakin puolella oikeata nilkkaansa. Tehei kärsii sanomattomasti omistaan. Martinin uusin yaw saattaa varjoon hänen tähänastisensa. Ja Nakatalla on monia kymmeniä haavoja kiduttajinaan. Mutta samat kohlut kuin Snark on jok'ainoa laiva saanut kokea Salomonin saarilla näiden ensimmäisten löytäjien ajoista alkaen. Jäljennän tähän sanatarkasti pari otetta "Merenkulkijan oppaasta":

"Aluksella, joka viipyy pitemmän aikaa Salomonin saarilla, miehistön saamat naarmut ja nirhamat usein muuttuvat pahaluontoisiksi mätähaavoiksi."

Kuumeestakaan "Merenkulkijan oppaassa" ei puhuta erikoisen lohdullisesti:

205

"Vastatulleet voivat olla kutakuinkin varmoja siitä, että saavat kuumeen. Alkuasukkaatkin sairastavat sitä. Vuonna 1895 kuoli 50 henkeä käsittävästä valkoisesta väestöstä 9."

Osa näistä kuolemantapauksista oli kuitenkin ollut tapaturmaisia.

Nakata sairastui meistä ensimmäisenä kuumeeseen. Se tapahtui Penduffrynissä. Wadan ja Henryn vuoro tuli pian senjälkeen. Sitten Charmianin. Minun onnistui säilyä pari kuukautta, mutta minun lannistuessani Martin seurasi myötätuntoisesti esimerkkiä muutamaa päivää myöhemmin. Meistä kaikista seitsemästä Tehei on ainoa kuumeelta säästynyt, mutta kaksin verroin sitä pahemmin häntä on kiduttanut koti-ikävä. Nakata noudatti tapansa mukaan pilkulleen ohjeita, niin että hän kolmannen kuumekohtauksensa jälkeen hikoili pari tuntia, nieli kolme-neljäkymmentä grammaa kiniiniä ja oli heikko, mutta kunnossa jälleen vuorokauden kuluttua.

Vaikeammin hoidettavia potilaita olivat Wada ja Henry. Ensinnäkin Wadan oli vallannut vihoviimeinen pelko. Hän oli varmasti vakuuttunut siitä, että hänen tähtensä oli sammunut ja että Salomonin saarista tulisi hänen hautapaikkansa. Hänhän näki, miten halvassa hinnassa elämä oli hänen ympäristössään. Penduffrynissä hän näki, miten punatauti teki tuhojaan, ja onnettomuudeksi hän sattui näkemään, kun erästä ruumista kannettiin galvanoidulla peltilevyllä ja kun se kirstutta ja ilman minkäänlaisia hautausmenoja heitettiin maakuoppaan. Kaikilla oli kuumetta, kaikilla oli mätähaavoja, kaikilla oli jos jonkinlaisia sairauksia. Kuolema vaani joka taholla. Tänään elossa, huomenna vainajana — ja Wadalta unohtui, että oli vielä tämä päivä, hän uskoi huomisen jo tulleen. Hän jätti haavansa hoitamatta, ei käyttänyt niihin kloridia, ja raapimalla hän sai ne leviämään kautta koko ruumiinsa. Yhtä vähän hän noudatti kuumetta koskevia ohjeitani, ja seurauksena siitä oli, että hän sai kestää sitä viisi vuorokautta yhteen menoon, kun se muuten olisi mennyt ohi yhdessä päivässä. Ja Henryä, joka oli iso ja voimakas kuin jättiläinen, oli yhtä vaikea hoitaa. Hän kieltäytyi jyrkästi ottamasta kiniiniä, sen takia, että hän joitakuita vuosia aikaisemmin kuumeessa ollessaan oli saanut lääkäriltä pillereitä, mitkä sekä kooltaan että väriltään olivat toisenlaisia kuin minun hänelle tarjoamani kiniinitabletit. Niinpä Henry siinä suhteessa olikin yhtä mahdoton kuin Wada.

Mutta sain sentään salaa puijatuksi kummankin ja hoidin heitä heidän omalla lääkkeellään — vetosin heidän mielikuvitukseensa. Apeamielisyydessään he olivat lujassa uskossa, että kuolisivat. Pakotin heidät nielemään annoksen kiniiniä ja mittasin heidän kuumeensa. Käytin silloin lääkekirstussani ollutta Fahrenheit-kuumemittaria, mikä oli aivan arvoton, valmistettu myyntiä, eikä käyttö varten. Jos olisin ilmaissut potilailleni, että lämpömittari oli ihan kelvoton, olisi aluksellamme pian ollut kaksi vainajaa. Voin vannoa, että heillä oli 105°:n kuume. Annoin kuitenkin ensin toisen, sitten toisen pitää hetken mittaria, tekeydyin sitä tarkastaessani tyytyväisen näköiseksi ja selitin iloisella äänellä, että heidän lämpönsä oli vain 94°. Sen jälkeen tyrkytin heille uuden kiniiniannoksen ja sanoin, että jos he vielä tuntisivat heikkoutta tai pahoinvointia, niin se aiheutui kiniinistä, minkä jälkeen jätin heidät yksiksensä toipumaan. Ja he toipuivatkin, Wada melkein vasten tahtoaan. Jos ihminen saattaa kuolla mielikuvituksensa takia — niin onko moraalitonta pitää häntä hengissä mielikuvituksen avulla?

Valkoinen rotu on joka tapauksessa numero yksi, kun tulee kyseeseen rohkeus ja elämänvoima. Toiselta kahdesta japanilaisestamme ja molemmilta tahitilaisilta miehiltämme meltoni mieli niin, että meillä oli täysi työ heitä piristäessämme ja että meidän melkein väkivallalla piti palauttaa heidät elämään. Charmianin ja Martinin sielua sairaus ei raskauttanut, he pitivät mahdollisimman pientä ääntä sen olemassaolosta, ja he vaelsivat levollisina ja rauhallisina parantumisen tietä. Kun Wada ja Henry olivat vakuuttuneita kuolemastaan, vaikutti heidän hautajaismielialansa niin valtavasti Teheihin, että mies itki ja rukoili tuntikausia yhteen menoon. Martin sitävastoin makaili ja kiroili — ja parani, ja Charmian valitteli — mutta suunnitteli samalla kertaa, mitä kaikkea tekisi taas parannuttuaan.

Mutta Wada poloista! Häneltä murtui selkäranka silloin, kun Charmian ja minä otimme hänet mukaamme Malaitan ihmissyöjäsaarelle pienellä jahdilla, minkä kapteeni oli murhattu siellä puoli vuotta aikaisemmin. Kai-kai merkitsee ruokaa, ja Wada oli aivan varma siitä, että hänestä tulisi kai-kaita. Malaitalla olimme hampaita myöten aseistettuina ja alituisesti varuillamme. Jos otimme kylvyn jollakin jokisuulla, oli kivääreillä varustettuja mustia vartiomiehiä läheisyydessä. Tapasimme englantilaisen sotalaivan, joka poltti ja pommitti kyliä rangaistukseksi murhista. Henkipatoiksi joutuneita alkuasukkaita pakeni aluksellemme turvaa etsimään. Murhat olivat aivan jokapäiväisiä Malaitalla. Syrjäseuduilla saimme varoituksia ystävällismielisiltä villeiltä, jotta osasimme välttää vihollismielisten hyökkäyksiä. Aluksemme oli Malaitalle kaksi päätä velkaa, ja se velka saatettiin periä meiltä milloin tahansa. Ja kaiken kukkuraksi ajauduimme riutalle, missä meidän ampuma-aseet toisessa kädessä täytyi pitää ryövärikanootteja loitolla, samalla kuin toisella kädellä teimme työtä pelastaaksemme aluksemme pirstaantumasta. Kaikki se meni yli Wadan voimien. Hän tuli hiukan höperöksi, ja vihdoin hän pakeni Snarkilta Ysabelin saarella eräänä rajusade- ja myrskypäivänä, uuden kuumekohtauksen ovella ja keuhkokuumeen vaarassa ollessaan. Ellei hän joutunut kai-kaiksi ja jos hän jaksoi läpäistä kuumeen ja ihotaudit, joita siellä raivoaa, hän hyvällä onnella pääsi sieltä lähisaarelle kuuden tai kahdeksan viikon kuluttua. Hän ei milloinkaan luottanut lääkärintaitooni, vaikka menestyksellisesti jo ensimmäisellä otteella vedin häneltä kaksi pakottavaa hammasta.

J.K. Snark on nyt ollut kuukausimääriä oikeana sairashuoneena, ja alamme jo tottua siihen. Meringelaguunilla, missä kallistimme Snarkin ja puhdistimme sen kupariosat, oli päiviä, joina vain yksi ainoa miesjoukostamme kykeni menemään veteen töihin. Myös plantaasin kolme valkoista makasivat kuumeessa.

Tätä kirjoittaessani olemme eksyneet merelle, jonnekin Ysabelin saaren koillispuolelle, ja tähystelemme turhaan Lord Howen saarta, mikä on kehäriutta eikä sitä sentähden havaitse ennen kuin on aivan törmätä siihen. Kronometri on epäkunnossa. Aurinko ei paista, enkä myöskään voi tehdä tähtihavaintoja yöaikaan — vuorokaudet läpeensä on pelkkää myrskyä ja sadetta. Kokkimme on paennut. Nakata on koettanut hoitaa sekä hänen että omat tehtävänsä, mutta makaa nyt kuumeessa. Martin on vast'ikään päässyt kuumekohtauksesta ja on saamaisillaan uuden. Charmianin kuume on muuttunut jaksoittaiseksi, ja hän tarkastelee parhaillaan muistikirjaansa arvioidakseen, milloin seuraava kohtaus tulee. Henry on ruvennut syömään kiniiniä, mutta osoittaa epämieluisia seurauksia. Ja minun kuumekohtaukseni ovat äityneet yhtä äkillisiksi kuin nuijanisku, enkä milloinkaan tiedä, millä hetkellä joudun niiden uhriksi. Vahingossa olemme antaneet kaikki jauhomme eräille niitä vailla olleille valkoisille miehille, emmekä tiedä, milloin pääsemme maihin. "Salomoninhaavamme" ovat pahempia kuin milloinkaan ennen, ja niitä on paljon entistä enemmän. Kloridimme jäi pahaksi onneksi Penduffrynille. Vetysuperoksidi on lopussa, ja kokeilen nyt booraksiliuoksella, lysolilla ja antiphlogistiinilla. Ellen niitä laakereita lääkärinä, niin ei se ainakaan johdu praktiikan puutteesta.

J. K. On kulunut kaksi viikkoa siitä, kun kirjoitin edellä olevan — ja Tehei, joka aikaisemmin on ollut ainoa terve aluksellamme, on nyt maannut kymmenen vuorokautta kuumeessa, mikä on paljon kovempaa kuin meidän milloinkaan potemamme, ja hän makaa vielä sen kourissa.

14 Kielämeren auringon alla

209

Hänen lämpötilansa on lakkaamatta noussut 104:°ään, ja hänen valtimonlyöntinsä 115:een.

J. K. Merellä Tasmanin kehäriutan ja Manning Straitsin välillä.

Tehein kohtaus kehittyi mustaksi kuumeeksi — kovimmaksi muodoksi malariaa, mikä lääkärikirjojen vakuutusten mukaan saattaa aiheutua myöskin eräänlaisista ihotaudeista. Olen tosin saanut hänet läpäisemään kuumeen, mutta nyt olen aivan neuvotonna, sillä hän on tykkänään menettänyt järkensä.

Tämä on nyt toinen mielisairauskohtaus tällä lyhyellä matkallamme.

J. K. Eivät edes lemmikkieläimemme ole säilyneet terveinä. Saimme Meringe-laguunilta kaksi sellaista, irlantilaisen terrierin ja valkoisen kakadun.

Terrieri putosi ensin portailta kajuuttaan, ja siltä herpaantui vasen takajalka, sitten se teki toisen samanlaisen lentoretken, ja oikea etujalka herpaantui. Tällä haavaa sillä on vain kaksi jalkaa, joilla kulkea. Mutta onneksi ovat ne vastakkaisilla puolilla, niin että se voi hypellä niiden varassa molempia muita laahaamalla. Kakadumme jäi kajuutan kattoikkunan alle niin pahasti, että sen päivät piti päättää, ensimmäinen kuolemantapaus aluksellamme lukuunottamatta useiden laidan yli lentäneiden kanojemme hukkumista, jotka nyt olisivat terveellistä ravintoa toipilaillemme. Torakkamme ovat ainoat, jotka ovat aivan hyvässä voinnissa. Niihin ei tartu tauti, eikä niille satu tapaturmia, ja ne kasvavat, ja niiden ruokahalu kasvaa päivä päivältä — ne nakertavat nukkuessamme kynsiämmekin.

J.K. Charmianilla on uusi kuumekohtaus. Martin on kovassa epätoivossaan ryhtynyt käyttämään hevoskuuria kuparisulfaattia ihottumaansa, ja hän kiroaa Salomonin saaria. Minä puolestani hoidan merenkulkuamme ja lääkärinammattiani, kirjoittelen välillä ja olen kaikkea muuta kuin terve. Lukuunottamatta mielisairaitamme ei aluksellamme ole kenellekään käynyt niin hullusti kuin minulle. Matkustan ensimmäisellä höyrylaivalla, minkä tapaamme, Australiaan leikattavaksi. Sairauksieni luetteloon minun on nyt lisättävä uusi ja outo. Viime viikon aikana käteni ovat turvonneet kuin vesitautisella. Saan ne nyrkkiin vain suurella vaivalla. Köysien haalaaminen aiheuttaa sietämättömiä tuskia. Tuntuu alituisesti siltä, kuin käteni olisivat täynnä pahoja kylmänhaavoja. Ja iho kesii kummastakin kädestä aivan levottomuutta herättävässä määrässä, ja uusi alta paljastuva muuttuu kovaksi ja paksuksi. Lääkärikirjoissani ei mainita sanaakaan moisesta sairaudesta. Mitä se on?

J.K. Martin on vast'ikään tehnyt kokeen poltetulla alunalla — ja hänen Salomonin saarille lausumansa siunaukset katkuavat entistä pahemmin tulikiveltä.

J. K. Manning Straitsin ja Pavuvu-saarten välillä.

Henry on saanut reumatismin selkäänsä. Kymmenen ihokerrosta on kesinyt käsistäni, ja yhdestoista kesii parhaillaan, ja Tehei on entistä enemmän järjiltään. Hän rukoilee yötä päivää Jumalaa, ettei tämä tappaisi häntä. Nakatalla ja minulla on jälleen kuumeen oireita. Ja päälle päätteeksi Nakata sai eilen verenmyrkytyskohtauksen teimme työtä puoliyöhön saadaksemme pahan hänestä poistumaan.

211

16

Jälkikatsaus

Snarkin pituus oli neljäkymmentäkolme jalkaa vesirajasta, viisikymmentäviisi keulasta perään, leveys viisitoista jalkaa, ja se kulki seitsemän jalkaa kahdeksan tuumaa syvässä. Se oli rikattu ketchiksi. Kannen alla oli tilaa kuuden jalan korkeudelta, ja suurkansi ja keulakansi olivat sileät. Siinä oli neljä "taatusti" vedenpitävää kammiota. Seitsenkymmenhevosvoimainen bensiinimoottori antoi toisinaan kulkuvoimaa suunnilleen kahdenkymmenen dollarin peninkulmataksalla. Viisihevosvoimainen kone käytti pumppuja silloin, kun sattui olemaan kunnossa, ja kaksi kertaa se osoitti kykenevänsä käyttämään valonheittäjää. Akkumulaattoriparistot toimittivat tehtävänsä neljä, viisi kertaa kahden vuoden kuluessa. Suurveneen, mikä oli neljätoista jalkaa pitkä, väitettiin käyttäytyvän aivan kunnollisesti toisinaan, mutta sen kone teki aina lakon heti, kun minä siihen astuin.

Mutta Snark purjehti. Se oli ainoa tapa, millä se kykeni kunnolla liikkumaan. Se purjehti kaksi vuotta eikä kertaakaan törmännyt kariin, riuttaan tahi matalikkoon. Siinä ei ollut lainkaan painolastia, sen rautaköli painoi viisi tonnia, mutta sen syväkulkuisuus ja koholaidan korkeus tekivät sen hyvin vakavaksi. Kun se täysissä purjeissa joutui troopillisiin myrskyihin, sen laita ja kansi hautautuivat monta kertaa veden alle, mutta se pysyi itsepäisesti pystyssä. Sitä oli helppo ohjata, ja se kykeni purjehtimaan liki hankatuulta, laitamyötäistä ja poikkituulta yötä päivää kenenkään tarvitsematta olla ruorissa. Loorinkituulessa ja tarkasti asetetuin purjein se mutkitteli vain yhden piirun kummallekin puolelle suunnastaan ja myötätuulessa vain puolitoista piirua — samoin kenenkään olematta ruorissa.

Snark rakennettiin osaksi San Franciscossa. Sinä aamuna, jolloin sen köli piti valaa, tapahtui suuri maanjäristys. Sitten vallitsi täysi anarkia. Kun alusta oli rakennettu kuusi kuukautta yli määräajan, purjehdin sillä, niin keskeneräinen kuin se olikin, Havaijille, kone pohjalle köytettynä ja joukko rakennusaineita kannella. Jos olisin jäänyt San Franciscoon työn valmistumista odottamaan, en olisi päässyt lainkaan matkalle. Mutta vaikka alus ei ollut kaikin puolin valmis, se maksoi neljä kertaa niin paljon kuin se oikeastaan olisi maksanut täydessä kunnossa.

Snark tuntui tulleen tuhkimona tähän maailmaan. Se takavarikoitiin San Franciscossa, sen paperit julistettiin vääriksi Havaijilla, ja sitä sakotettiin karanteenimääräysten rikkomisesta Salomonin saarilla. Sanomalehdet olisivat joutuneet kadotukseen, jos olisivat edes siteiksi puhuneet siitä totta. Kun olin erottanut erään kelvottoman kapteenin, ne sanoivat minun lyöneen murskaksi miehen jok'ainoan luun. Kun muuan nuori mies — Roscoe — palasi kotiin jatkamaan opintojaan yliopistossa, tiedotettiin, että olin oikea Susi-Larsen ja että koko miehistöni oli paennut kovakätistä kohteluani. Ainoat lyönnit, mitkä Snarkilla todella annettiin, sai kokkimme kelvottomalta kapteenilta, joka pahoinpiteli häntä ja oli päässyt palvelukseeni väärennettyjen todistusten nojalla. Erotin kapteenin Fidzi-saarilla. Charmianilla ja minulla oli myös tapana nyrkkeillä saadaksemme ruumiinliikuntoa — mutta kummallekaan ei koitunut pahoja vammoja.

Retkemme oli huviretki. Minä rakennutin Snarkin ja maksoin sen ja kaikki muut kustannukset. Sitouduin kirjoittamaan kolmekymmentäviisituhatta sanaa käsittävän kuvauksen matkastani erääseen aikakauslehteen, minkä piti maksaa minulle siitä saman taksan mukaan kuin kotona kirjoittamistani kertomuksista. Heti aikakauslehti ilmoitti yleisölle, että se lähettäisi minut kiertämään maailman ympäri omalla kustannuksellaan. Aikakauslehti oli rikas, ja jok'ainoa ihminen, joka jollakin tavalla joutui Snarkin kanssa tekemisiin liikeasioissa, otti kolminkertaiset hinnat, sen tähden että aikakauslehti luonnollisesti jaksoi ne maksaa. Sanottu satu oli levinnyt kaukaisimmillekin Etelämeren saarille, ja sain maksaa kaikesta sen mukaisesti. Tähän päivään saakka koko maailma on uskonut, että aikakauslehti kustansi kaiken ja että minä ansaitsin kokonaisen omaisuuden matkallani. Moisten tiedonantojen jälkeen on vaikea saada ihmisiä vakuutetuiksi siitä, että retkemme oli huviretki.

Matkustin tosiaankin Australiaan päästäkseni sairaalaan ja makasin siellä viisi viikkoa. Viisi kuukautta makasin sitten kovasti sairaana hotellissa. Käsissäni olevaa salaperäistä tautia ei ollut Australian erikoislääkärien tietopiirissä. Se oli aivan tuntematon lääketieteellisessä kirjallisuudessa. Sellaisista tapauksista ei ollut milloinkaan kuultu puhuttavan. Vaiva pääsi myös jalkoihini, niin että toisinaan olin yhtä avuton kuin lapsi. Väliin käteni saattoivat olla kaksi kertaa luonnollista kokoaan isommat, ja seitsemän eri kerrosta kuollutta ja kuolevaa ihoa kuoriutui niistä samalla kertaa. Tapahtui, että varpaitteni kynnet vuorokaudessa paisuivat niin, että ne olivat yhtä paksut kuin pitkät. Kun ne viilattiin pois, ne olivat vuorokauden kuluttua taas yhtä paksut.

Australialaiset erikoislääkärit olivat yksimielisiä siitä, ettei tauti ollut loistauti, ja sentähden sen piti olla hermotauti. Paha ei siitä kuitenkaan parantunut, ja minun oli mahdotonta jatkaa matkaamme. Ainoa tapa, millä se olisi käynyt päinsä, olisi ollut sitoa minut vuoteeseen, sillä avuttomuudessani — en kyennyt tarttumaan mihinkään käsilläni — en olisi voinut liikkua pienellä keikkuvalla aluksellamme. Ja sitäpaitsi sanoin itselleni, että oli olemassa paljon aluksia ja että saattoi tehdä paljon matkoja, mutta että minulla oli vain yksi pari käsiä ja vain yhdet varpaankynnet. Aprikoin edelleen, että omassa ilmastossani Kaliforniassa hermoni olivat aina pysyneet terveellisessä tasapainossa.

Ja käännyin takaisin Kaliforniaan.

Kotiin palattuani olen tullut aivan entiselleni. Ja olen oppinut sellaista, mitä en ennen tietänyt. Käsiini sattui kirja, minkä oli kirjoittanut Yhdysvaltain armeijan eversti Charles E. Woodruff ja minkä nimi oli "Troopillisen valon vaikutus valkoisiin". Siitä sain tietää sairauteni laadun. Sittemmin olen tavannut eversti Woodruffin ja kuullut, että hän on potenut samaa vaivaa kuin minä. Hän itse oli sotilaslääkäri, ja seitsemäntoista hänen ammattiveljeään oli Filippiineillä vaivannut päätään hänen taudillaan ja tehnyt samantapaisia johtopäätelmiä kuin australialaiset erikoislääkärini. Tiesin nyt, että olin erikoisen altis troopillisen valon tuhoisalle vaikutukselle. Ultraviolettisäteet olivat olleet tuhota minut, aivan kuin röntgensäteet ovat kokeiltaessa tuhonneet useita ihmisiä.

Sivumennen tahdon mainita, että muiden vaikeuksien joukossa, mitkä pakottivat meidät keskeyttämään matkamme, oli tauti, mitä milloin nimitetään "terveen taudiksi", milloin "eurooppalaiseksi spitaaliksi" ja milloin "raamatulliseksi spitaaliksi". Tästä salaperäisestä taudista, mikä ei ole "oikeata spitaalia", ei tiedetä lainkaan mitään. Lääkärit eivät ole keksineet minkäänlaista parannuskeinoa, mutta on kuultu puhuttavan, että sairaus on parantunut itsestään. Mitenkä se tulee — ei tiedetä. Mitä se on — ei tiedetä. Mistä syystä se katoaa — ei tiedetä. Mitään lääkkeitä käyttämättä, pelkällä Kalifornian terveellisessä ilmastossa oleskelulla hopeakiilto katosi ihostani. Lääkärit olivat antaneet minulle vain yhden toiveen: että paha saattoi parantua itsestään, ja se paranikin.

Lopuksi yleisarvostelma matkastamme. Minun tai jonkun muun on helppo sanoa, että se oli hauska. Mutta paremmankin todistuksen siitä on antanut se nainen, joka oli mukana alusta loppuun. Kun sairaalassa ilmoitin Charmianille, että minun täytyi keskeyttää matka ja palata kotiin Kaliforniaan, täyttivät kyyneleet hänen silmänsä. Kaksi päivää hän oli musertunut ja onneton sen tähden, että ihana, ihana matkamme oli lopussa.

Glen Ellen, Kalifornia, 7.4.1911.