SISÄLLYS (continued 2)

Mutta Haleakalan läntisillä rinteillä käydään päätaistelu. Sinne Naulu kokoaa mahtavimmat joukkionsa, ja siellä se saavuttaa suurimmat voittonsa. Ukiukiu heikkenee päivän iltaantuessa kuten kaikki pasaatituulet, ja silloin Naulu lyö sen takaisin. Naulu on mainio kenraali. Koko päivän se kokoaa yhteen kohtaan äärettömiä varajoukkoja. Kun päivä alkaa painua iltaan, se muodostaa ne vahvaksi teräväkärkiseksi rivistöksi, mikä on monta peninkulmaa pitkä, peninkulman levyinen ja satoja jalkoja paksu. Tämän rivistön se lähettää hitaasti etenemään Ukiukiun leveätä rintamaa vastaan, ja Ukiukiu heikkenee hitaasti mutta varmasti ja lyödään hajalle. Mutta se ei tapahdu ankaratta taistelutta. Toisinaan Ukiukiu tekee aivan hurjaa vastarintaa, ja rannattomasta koillisesta saamillaan tuoreilla apujoukoilla se tuhoaa puolen peninkulman pituisia rivejä Naulun armeijasta ja lakaisee ne West Mauin taakse. Joskus kummankin hyökkäävän armeijan iskettyä yhteen niiden ottelu päättyy siihen, että ne jättiläispyörteinä kohoavat kohtisuorasti korkeuteen — toisiinsa kietoutuneet pilvijoukkiot nousevat vinhasti pyörien tuhansia jalkoja ilmaan. Ukiukiulla on mieliliikkeenä lähettää matala ja litteä, tiheäksi sulloutunut joukkomuodostelma pitkin maata Naulun alle. Sinne päästyään Ukiukiu alkaa puskea. Naulun mahtava keskusrintama antaa perään ja taipuu ylöspäin, mutta tavallisesti se paiskaa vihollisen hyökkäysrivistöt takaisin, niin että ne vyörähtävät omia joukkoja vastaan. Ja koko ajan juoksentelevat pienet hajanaiset sissijoukot omia teitään puiden lomitse ja solien lävitse, ryömivät ruohikossa ja yllättelevät toisiaan odottamattomilla hyökkäyksillä — korkealla yläpuolella olevan Haleakalan katsellessa kamppailua kirkkaana ja ylhäisen yksinäisenä, laskevan auringon säteissä kylpien. Ja samalla tavalla taistelu jatkuu läpi yön. Mutta aamulla on Ukiukiu pasaatituulten tapaan saanut kootuksi tuoreita voimia, ja se syöksee Naulun laumat takaisin paon ja tappion sekamelskassa. Ja päivästä päivään jatkuu sama taistelu: ikuisesti kamppailevat Ukiukiu ja Naulu toisiaan vastaan Haleakalan rinteillä.

Seuraavana aamuna aloitimme paimen- ja kuormahevossaattueinemme nousun huipulle. Eräs kuormahevonen kantoi kahtakymmentä gallonaa vettä, mikä oli jaettu viisi gallonaa vetäviin, hevosen kyljillä riippuviin nahkapusseihin. Sillä vesi on harvinaista ja arvokasta itse kraaterillakin, vaikka peninkulmia laajoilla alueilla kraaterin pohjois- ja itäreunamilla sataa enemmän kuin missään muualla maailmassa. Kiivettiin pitkin lukemattomia laavaväyliä, joilla ei ollut minkäänlaista polkua, enkä milloinkaan ole nähnyt niin verrattoman varmajalkaisia hevosia kuin ne kolmetoista, mitkä meillä oli. Ne kapuilivat ylös alas pystysuoria rinteitä yhtä varmasti ja kylmäverisesti kuin vuorivuohet, eikä ainoakaan niistä kaatunut tai epäröinyt.

Muuan merkillinen harhanäky valtaa kaikki yksinäisillä vuorilla kiipeilijät. Mitä korkeammalle noustaan, sitä enemmän maanpintaa ilmaantuu näköpiiriin, ja siitä syntyy sellainen vaikutelma, kuin taivaanranta kohoaisi ympärillä. Tämä harhanäky on erittäin selvä Haleakalalla, sillä vanha tulivuori kohoaa aivan yksinäisenä suoraan merestä ja sitä mukaa kuin nousimme Haleakalan jyrkkiä rinteitä, meistä tuntui siltä, kuin Haleakala, me itse ja kaikki ympärillämme vielä nopeammin olisi vajonnut syvään kuiluun. Joka taholla taivaanranta oli yläpuolellamme, ja valtameri kallistui sen rajasta jalkaimme juurelle. Mitä korkeammalle pääsimme, sitä syvemmälle tunnuimme vaipuvan ja sitä jyrkemmäksi muuttui nousukulma näköpiiriin, missä meri ja taivas yhtyivät. Se tuntui noituudelta ja epätodelliselta. Mieleen välähti Jules Vernen matka maan keskipisteeseen. Ja kun vihdoin saavuimme vuorijättiläisen huipulle, mikä muistuttaa kumoonkäännetyn kartion pohjia — keskellä kauhistuttavaa kosmillista kuilua sijaitsevan kartion pohjaa, havaitsimme, ettemme olleet huipulla emmekä pohjalla. Korkealla yläpuolellamme oli taivasta tavoitteleva näköpiiri, ja kaukana alapuolellamme, siinä, missä vuorenhuipun olisi pitänyt olla, näimme uuden syvyyden: suuren kraaterin — "Auringon talon". Kraaterin huimaavan korkeain seinämäin ympärysmitta on kaksikymmentäkolme peninkulmaa. Seisoimme melkein pystysuoran länsiseinämän partaalla, ja kraaterin pohja oli lähes puoli peninkulmaa meitä alempana. Pohja, missä laavavirrat olivat jähmettyneet ja mikä oli täynnä kuonakeiloja, oli niin punainen, puhdas ja kulumaton, kuin tuli olisi vasta eilen sieltä sammunut. Kuonakeilat — pienin niistä oli viidettäsataa jalkaa korkea ja suurin yli yhdeksänsataa jalkaa — näyttivät vain mitättömän pieniltä hiekkakeoilta, niin jättiläismäinen oli kokonaisuus. Kaksi tuhansien jalkojen syvyistä rakoutumaa ammotti kraaterin reunassa, ja niiden läpi koetti Ukiukiu turhaan puskea villavia pilvilaumojaan. Kohta kun pilvet olivat tunkeutuneet rakoutumain läpi, kraaterin kuumuus muutti ne ohueksi ilmaksi. Niitä tuli alituisesti, mutta ne eivät päässeet pitemmälle.

Mikä autiuden kolkko tyyssija, synkkä, kammottava mutta samalla hurmaava! Näimme allamme paikan, missä tulija maanjäristykset olivat raivonneet. Maapallon sisällys oli eteemme paljastettuna. Näimme edessämme jättiläispajan, missä luonto vielä suoritti alkuaikaista luomistyötään. Siellä täällä oli isoja alkuvuoren kallioita kohonnut maan sisustasta puhki sulana kiehuvan pinnan, mikä näytti aivan äskettäin jähmettyneeltä. Kaikki tuntui epätodelliselta ja uskomattomalta. Kun loimme katseemme ylöspäin, näimme korkealla yläpuolellamme — mutta todellisuudessa alapuolellamme — Ukiukiun ja Naulun pilvitaistelun. Ja vielä korkeammalla näennäisen kaikkeuden kuilun rinteillä, pilvitaistelun yläpuolella, ylhäällä ilmassa, taivaalla, uivat Lanain ja Molokain saaret Kraaterin toisella puolella, kaakossa, näimme — katse yhä näennäisesti ylöspäin suunnattuna — ensinnä turkoosinsinisen meriseinämän ja sitten Havaijin valkoiset rantatyrskyt. Näiden yläpuolella häilyi pasaatituulten pilvivyö, ja sitten seurasi kahdeksankymmenen peninkulman etäisyydessä pari jättiläisröykkiötä, jotka näyttivät uivan huikaisevassa taivaansinessä, joiden kruunuina kimmelsi lumi ja joita ympäröi kangasteleva pilviseppel. Ne olivat Mauna Kean ja Mauna Loan huiput, jättiläistulivuorten, mitkä näyttivät riippuvan taivaalla.

Kerrotaan, että hyvin kauan aikaa sitten eräs Maui, Hinan poika, asui nykyisellä West Mauilla. Hänen äitinsä Hina oli kapaiden valmistaja. Hinan täytyi valmistaa ne öisin, sillä kaikki päivät häneltä meni niiden kuivattamiseen. Kaikki aamut ja aamupäivät hän levitteli niitä auringonpaisteeseen. Mutta juuri kun hän oli saanut ne levitetyiksi, hänen oli ruvettava keräämään niitä pois, ennättääkseen saada ne kaikki katon alle yöksi. Sillä päivät olivat lyhyempiä silloin kuin nykyään. Maui näki äitinsä turhan lyön ja kävi siitä murheelliseksi. Hän päätti tehdä jotakin mutta ei auttaa ripustamalla auringonpaisteeseen ja korjaamalla talteen äitinsä kapaita. Siihen hän oli liian älykäs. Ei, hänen aatteensa oli sellainen, että hänen oli saatava aurinko kulkemaan hitaammin. Kenties hän oli ensimmäinen havaijilainen tähtientutkija. Joka tapauksessa hän teki sarjan aurinkohuomioita eri kohdilta saarta. Ja hän tuli sellaiseen johtopäätökseen, että aurinko kulki suoraan Haleakalan yli. Päinvastoin kuin Joosua hän ei tarvinnut lainkaan jumalallista apua. Hän kokosi suuren joukon kookospähkinöitä ja palmikoi niiden kuiduista vahvan nuoran, mistä teki suopungin, samanlaisen kuin Haleakalan paimenilla tänä päivänä käytännössä olevat. Senjälkeen hän meni "Auringon taloon" ja odotti siellä. Kun aurinko sitten vyöryi pitkin rataansa ehättääkseen matkansa päähän mahdollisimman lyhyessä ajassa, reipas nuorukainen heitti suopunkinsa erääseen sen vahvimpia ja suurimpia säteitä. Sillä tavalla hän sai hiukan hillityksi auringon vauhtia ja myös katkaistuksi siltä vahvan säteen. Ja niin hän päivä päivältä jatkuvasti sinkautteli suopunkiaan ja katkoi auringon säteitä, kunnes aurinko antautui. Maui saneli rauhanehdot, ja aurinko mukautui niihin, luvaten siitä pitäen kulkea hitaammin. Niin sai Hina riittävästi aikaa kapaiden kuivattamiseen, ja niin ovat päivät muuttuneet pitemmiksi kuin ennen… Viimeksimainittu seikkahan lyö täydellisesti yhteen nykyaikaisen tähtitieteen oppien kanssa!

Söimme murkinan, minkä muodostivat lihamuhennos ja poi, kiviaitauksessa, jota entisaikoina oli käytetty saaren karjan säilytyspaikkana. Sitten matkasimme puoli peninkulmaa pitkin kraaterin reunaa ja rupesimme laskeutumaan itse kraateriin. Sen pohjaan oli kahdentuhannenviidensadan jalan matka, ja meidän oli kuljettava löysän tulivuorikuonan muodostamaa jyrkkää rinnettä. Hevosemme lipeilivät ja liukuivat, mutta pysyivät alati tukevasti jaloillaan. Kun niiden kaviot upposivat mustaan kuonapintaan, murtui tämä epämiellyttävän keltaiseksi ja karvaan makuiseksi savipölyksi, mikä ympäröi meidät ihan pilviin. Erään tasanteen poikki ratsastimme täyttä laukkaa, ja sitten mentiin soveliaasta rotkelmasta jälleen alaspäin, tulivuoripölyssä, keskellä kuonakeiloja, joiden väri milloin oli tiilenpunainen, milloin kuin vaalean ruusun, milloin purppuranhohteisen musta. Yläpuolellamme kohosivat kraaterin seinämät hetki hetkeltä korkeampina. Vaelsimme pitkin lukemattomia laavauomia ja risteilimme kivettyneen tulimeren timantinkovilla aalloilla. Sahahampaiset laavalaineet vaikeuttivat matkaamme oudolla valtamerellä, ja joka puolellamme oli sakaraisia harjanteita ja toinen toistaan eriskummallisemman muotoisia ilmareikiä. Sivuutimme pohjattoman rotkon ja kuljimme sitten seitsemän peninkulmaa viimeisen laavavirran pääuomaa.

Kraaterin alapäästä löysimme leiripaikan pienestä olapa- ja koleapuuviidakosta, mikä sijaitsi eräässä kulmauksessa, tuhatviisisataa jalkaa korkeiden pystysuorien seinämien juurella. Siellä oli laidunta hevosille, mutta ei lainkaan vettä, ja sentähden jatkoimme matkaamme kokonaisen peninkulman laavamerellä eräälle kraaterin seinämällä olevalle tunnetulle vesipaikalle. Mutta vesirotkelma oli tyhjä. Kun olimme kapuilleet puolisataa jalkaa ylöspäin sen reunaa, löysimme erään vesilätäkön. Sanko sinne, ja pian virtasi kallista nestettä kalliota pitkin alempaan vesisyvennykseen, minkä partaalla paimenillamme oli täysi työ hillitä hevosia, koska niistä vain yksi kerrallaan mahtui juomaan. Sitten oli leiriydyttävä kraaterin seinämän juurelle, ja teltta pystytettiin kiväärin pamahdellessa, sillä rinteen louhikoilla kapuili määkiviä villivuohilaumoja. Lihamuhennos, poi ja vartaalla paistettu vohla muodostivat ateriamme.

Kraaterin huipulla aivan yläpuolellamme aaltoili kokonainen pilvimeri, mitä Ukiukiu kuljetti. Mutta vaikka pilviröykkiöitä lakkaamatta vyöryi korkeudessa, eivät ne peittäneet tai edes himmentäneet kuuta näkyvistä, koska kraaterin lämpö haihdutti pilvet kohta, kun ne ennättivät sen sisään. Leiritulemme houkutteli kraaterin villiä karjaa lähistölle katsomaan, mitä kummia kuutamossa tapahtui, ja tervehtimään meitä määynnällään. Elukat olivat tavattoman lihavia, vaikka ne harvoin saivat juoda vettä, sillä ruohikon yökaste korvasi sen niille. Nimenomaan kasteen vuoksi teltta oli hyvään tarpeeseen, ja nukahdimme väsymättömien havaijilaisten paimentemme, joilla epäilemättä oli reippaan esi-isänsä Mauin verta suonissaan, laulellessa luda-säveliä.

Seuraavina päivinä kapuilimme kraaterin seinämillä, ajoimme hevosiamme melkein mahdottomia teitä myöten, vyörytimme kiviä ja ammuimme villivuohia. Minä en saanut yhtään vuohta. Olin liian innostunut kivien vyöryttämiseen. Muistan erikoisesti kohdan, mistä sysäsimme liikkeelle hevosenruhon kokoisen kiven. Se aloitti mäenlaskunsa varsin varovaisesti, vierähteli, vaappui puoleen ja toiseen ja näytti pysähtyvän. Mutta parin minuutin kuluttua se kiiti ilmassa kaksisataa jalkaa yhtä menoa. Se pieneni pienenemistään silmissämme, kunnes se iski loivaan tulivuorihiekkarinteeseen, minkä poikki se ponnahti kuin säikähtynyt kaniini, jättäen jälkeensä kapean, keltaisen pölyuran. Sekä kivi että pölypilvensuikale sulivat hetki hetkeltä pienemmiksi, ja lopulta jotkut seurueemme jäsenet sanoivat kiven pysähtyneen. Sanoivat sen tähden, etteivät enää sitä erottaneet. Se oli kadonnut heidän näköpiiristään. Mutta muut näkivät sen jatkavan vierimistään — tiedän, että minä näin, ja minusta tuntuu siltä, että se kivi vierii vielä tällä hetkellä…

Viimeisenä vuorokautena, minkä vietimme maailman mahtavimmassa kraaterissa, Ukiukiu osoitti meille voimaansa. Se paiskasi Naulun pakosalle pitkin koko taistelulinjaa, täytti "Auringon talon" pilvijoukkioillaan ja oli hukuttaa meidät sateeseen. Sademittarinamme oli kaksi kolmanneslitraa vetävä astia, mikä oli asetettu pienen reiän kohdalle telttaamme. Yön sateessa ja myrskyssä astia täyttyi reunojansa myöten, eikä meillä ollut keinoa, millä mitata ylivuotavaa ja huopiemme imemää vettä. Moisten olosuhteiden vallitessa ei ollut mitään syytä jatkaa oleskelua "Auringon talossa", vaan purimme leirimme aamun sarastaessa ja aloimme sateessa taivaltaa pitkin laavamerta Kaupo Gapia kohden. Koko East Maui on suuri laavavirta, mikä ammoisina aikoina on vyörynyt Kaupo Gapin läpi, ja samaa virtaa myöten laskeuduimme kuusituhattaviisisataa jalkaa meren yläpuolelle kohoavasta korkeudesta. Hevosemme suorittivat tämän raskaan matkan päivässä. Mutta harvoin lieneekään ollut olemassa niiden hevosten vertaisia. Niiden vahvat jalat eivät pettäneet pahimmissakaan paikoissa. Ne eivät säikkyneet mitään, kertaakaan ne eivät epäröineet, ja heti kun tuli eteen tarpeeksi tasainen ja leveä tien kohta, ne panivat hölkäksi. Sitten ne eivät hiljentäneet vauhtiaan ennen kuin tie paheni jälleen, ja silloin ne tekivät sen omasta aloitteestaan. Yhteen menoon päivästä päivään ne olivat suorittaneen mitä rasittavinta työtä ja melkein koko ajan eläneet ruoholla, mitä etsivät öisin meidän nukkuessamme, ja kuitenkin ne taivalsivat sinä päivänä kaksikymmentäkahdeksan vihoviimeisen tukalaa peninkulmaa ja laukkasivat Hanaan kuin varsalauma. Niiden joukossa oli sitäpaitsi monta sellaista, jotka olivat kasvaneet Haleakalan suojapuolen kuivilla seuduilla ja joita ei milloinkaan ollut kengitetty. Päivät pääksytysten ne olivat kulkeneet terävärosoisella laavalla, täyspainoinen ihminen selässään, ja niiden kaviot olivat melkein paremmassa kunnossa kuin kengitetyillä hevosilla.

Vieirasista — missä Kaupo Gap putoaa mereen — matkasimme Hanaan puolessa päivässä, mutta sillä taipaleella olisi kannattanut viipyä viikko tai kuukausi. Kaikessa villissä kauneudessaan se sentään vaikuttaa värittömältä ja vähäpätöiseltä sen ihmeellisen maan rinnalla, mikä sijaitsee kumipuuistutusten takana Hanan ja Honomanu Gulchin välillä. Kaksi päivää meni meiltä kulkiessamme niitä ihmeellisiä taipaleita, mitkä ovat Haleakalan tuulenpuolella. Seudun asukkaat nimittävät sitä "oja-alueeksi" — viehätyksetön nimi, mutta sillä ei ole muuta. Yleensähän oja on oja, useinkin mutainen ja tavallisesti sellainen kulkee yksitoikkoisten ja mitättömien maisemien läpi. Mutta Nahiku Ditch ei ole tavallinen oja. Haleakalan tuulenpuolella on suunnilleen tuhat kuohuvien virtojen täyttämää äkkijyrkkää solaa, ja jokaisessa virrassa on parikymmentä köngästä ja vesiputousta ennen kuin se ennättää mereen. Siellä sataa enemmän kuin millään muulla seudulla maailmassa. Vuonna 1904 sademäärä oli neljäsataakaksikymmentä tuumaa. Vesi merkitsee siellä samaa kuin sokeri, ja sokeri on Havaijin territorion päätuote. Nahiku Ditch ei ole oja, vaan tunnelisarja. Vesi kulkee maan alitse ja tulee näkyviin vain määrätyissä kohdissa, silloin, kun se virtaa pitkin johtokourua, sen jälkeen syöksyäkseen alas seuraavaan rotkoon ja jatkaakseen matkaansa maan alla. On suunnilleen yhtä oikeata nimittää tätä mahtavaa vesijohtoa "ojaksi" kuin sanoa Kleopatran loistopurtta kottikärryiksi.

Oja-alueella ei ole minkäänlaisia ajoteitä, ja ennen "ojan" kaivamista, tai oikeammin sanoen murtamista, ei siellä ollut minkäänlaisia ratsastusteitäkään. Satojen tuumien vuotuinen sademäärä, hedelmällinen maaperä ja tropiikin aurinko luovat välttämättömyyden pakosta höyryäviä kasvillisuusviidakkoja. Jos mies tunkeutuisi sellaiseen tiheikköön jalkaisin, niin hän ennättäisi kenties kulkea peninkulman päivässä, mutta viikon kuluttua hän olisi aivan lopussa, ja hänen olisi pakko laahautua takaisin niin nopeasti kuin suinkin, jottei raivaamansa tie ennättäisi kasvaa umpeen. Se uljas insinööri, joka uskalsi käydä kamppailemaan viidakkoa ja vuorenrotkoja vastaan rakentaen vesijohdon ja raivaten ratsastustien, oli nimeltään O'Shaughnessv. Hän rakensi pysyväistä, lujalla laastilla, ja loi erään maailman merkillisimpiä pellonkastelulaitoksia. Jok'ainoa pikku puro ja lähteensilmä oli liitetty johtoverkkoon, ja maanalaisia kanavia myöten niiden vesi juoksee pääjohtoon. Mutta seudulla saattaa toisinaan sataa niin tavattomasti, että liikavesi tulvii lukemattomia omia uriaan myöten valtamereen.

Ratsastustie ei ole erikoisen leveä. Raivaajansa tavoin se uhmaa kaikkia esteitä. Siellä, missä "oja" kulkee vuoren läpi, ratsastustie nousee vuoren yli, ja niissä "oja" hyppää solan poikki johtoa pitkin, ratsastustie käyttää hyväkseen samaa siltaa: kulkee johdon päällitse. Se huoleton polku kapuaa säikkymättä ylös alas suurimpia jyrkänteitä, se tunkeutuu ahdistavan ahtaiden rotkojen läpi, se kiertää könkäät tai kulkee suoraan niiden alitse — kumisevan, raivosta valkeana vaahdoten syvyyteen syöksyvän vesivyöryn alitse — ja aivan päänsä yläpuolella matkamies näkee vuorenseinämän kohoavan satojen jalkojen korkeuteen, samalla kuin seinämä pystysuorana putoaa tuhansia jalkoja alas hänen jalkojensa juuresta. Ja huolettomat vuoristohevoset ovat yhtä uskalikkoja kuin tie. Ne laukkaavat eteenpäin aivan kuin meno olisi ihan luonnollista, vaikka polku on niljakas sateesta, ja ne laukkaisivat, jos niille antaisi vallan, niin että takajalat häilyisivät tien reunan ulkopuolella. Nahiku Ditchin tie on tarkoitettu vain sellaisille, joilla on lujat hermot ja kylmäverisenä pysymisen kyky. Eräs mukanamme olevista paimenista oli seutukunnan voimakkaimman ja rohkeimman miehen maineessa. Hän oli koko ikänsä ratsastanut vuoristohevosilla Haleakalan rosoisia länsirinteitä. Hän oli seudun etevin hevosten taltuttaja, ja muiden perääntyessä hän kävi aivan levollisesti raivostunutta sonnia vastaan. Hän oli hyvin kuuluisa rohkeudestaan. Mutta hän ei ollut milloinkaan ratsastanut Nahiku Ditchin tietä. Sillä tiellä hänen sisunsa petti. Tullessaan ensimmäiselle johdolle ja nähdessään hirvittävän kuilun poikki asetetun siltaportaan — kapean, kaiteettoman, ärjyvä vesiputous yläpuolella ja samanlainen sisäpuolella, ympärillään jylinästä ja kohinasta vapiseva ilma täynnä kuohuvaa vedenpärskettä — silloin rohkea paimenemme laskeutui hevosensa selästä ja selitti lyhyesti, että hänellä oli vaimo ja kaksi lasta — ja sitten hän kulki siltaportaan yli jalan hevostaan takanaan taluttaen.

Sellaisissa paikoissa, missä "oja" virtasi kuilujen poikki syvältä maan alitse, kuljimme yksitellen rotkojen yli pitkin alkeellisia hirsisiltoja, mitkä huojuivat ja longistelivat, joka hetki uhaten sortua sijoiltaan. Myönnän, että alussa sellaisella sillalla ratsastaessani pidin jalkojani hyvin höllästi jalustimissa, ja pitkin vuorenseinämiä kulkevilla teillä tunnustan nähneeni, että ulkopuolisessa jalustimessa oleva jalkani, mikä riippui tuhansien jalkojen korkuisen äkkiputouksen yläpuolella, vaistomaisesti vähän päästä vetäytyi irtaalleen. Sanon niin tapahtuneen "alussa" — sillä kuten kraaterissa olimme kadottaneet käsityksemme koosta, kadotimme Nahiku Ditchin tiellä pian käsityksemme syvyydestä. Alinomainen korkeuden ja syvyyden vaihtelu vaikutti tajuntaamme niin, että vuorottelevat korkeudet ja syvyydet tuntuivat meistä aivan tavallisilta ilmiöiltä ja että katseleminen hevosen selästä suoraan neljän- tai viidensadan jalan syvyyteen muuttui ihan jokapäiväiseksi eikä synnyttänyt edes väristyksen väivähdystäkään. Yhtä huolettomasti kuin polku ja hevosemme kiertelimme usvaisissa korkeuksissa ja sukelsimme köngästen alitse tai kaarsimme ne.

Sitä ratsastusta! Vettä valui kaikkialla. Kuljimme pilvien yläpuolella, pilvien alapuolella ja suoraan pilvien läpi. Silloin tällöin tunkeutui kimppu auringonsäteitä valonheittäjän hohteen tavoin syvyyteen, mikä ammotti allamme, tai auringonpaiste liekehti jollakin kraaterin reunaman huipulla tuhansia jalkoja yläpuolellamme. Jok'ainoasta tienmutkasta näimme könkään tai kymmeniä könkäitä, mitkä syöksyivät satoja jalkoja läpi ilman. Ensimmäisellä yöleiripaikallamme — Keanae Gulchissa — laskimme kolmekymmentäkaksi vesiputousta yhdeltä ainoalta paikalta.

Kasvillisuus oli villiä ja rehevää tässä villissä maassa. Siellä, oli pähkinäpuumetsiä, koa- ja kolea-puumetsiä. Siellä kasvoi eräs ohia-ai-niminen puulaji, minkä hedelmät, punaiset vuoriomenat, olivat pehmeitä, mehukkaita ja ihanan makuisia. Villejä banaanikasveja oli kaikkialla; niitä oli takertunut solien seinämiin, ja ne taipuivat kypsien hedelmiensä painosta ja sulkivat siten toisinaan tiemme. Ja metsässä lainehti kokonainen meri elävää vehreyttä tuhansia köynnöskasvilajeja. Jotkut huojuivat korkealla ilmassa muodostaen ylimpäin oksain varaan koristeellisia verkkokudelmia, toiset kiemurtelivat kuin käärmeet puiden rungoilla. Eräs niistä — ei-ei — mikä muistutti lähinnä köynnöspalmua, pujottelihe paksuine runkoineen oksalta oksalle ja puusta puuhun näyttäen tahtovan tukahduttaa tukensa. Tästä vihreästä valtamerestä kohottivat korkeat saniaispuut isoja, siroja ja kauniita lehviään, ja lehua-puu upeili tulipunaisilla kukillaan. Köynnöskasvien alapuolella oli ääretön määrä merkillisiä heleävärisiä kukkasia ja yrttejä, jollaisia Yhdysvalloissa on tottunut näkemään kasvitieteellisissä puutarhoissa. Mauin "oja-alue" ei oikeastaan olekaan enempää eikä vähempää kuin mahtava kasvitieteellinen puutarha. Jok'ainoa tunnettu saniaismuunnos kasvaa siellä ja sitäpaitsi lukuisasti tuntemattomia muunnoksia — ihanan ihanista "neidonhiuksista" karkeihin ja saaliinhimoisiin "hirvensarviin", mitkä ovat kaikkien metsänkulkijain kauhistuksena, koska ne sotkeutuvat toisiinsa viiden, kuuden jalan paksuisiksi selvittämättömiksi seinämiksi ja tukkeavat laajoja alueita.

Sitä ratsastusta! Kesti kaksi päivää ennen kuin saavuimme tasaisemmille maisemille ja kunnolliselle ajotielle, minkä jälkeen lennätimme laukkaa lähtöpaikkaamme. Oli kyllä julmaa ratsastaa laukkaa hevosillamme niin pitkän ja vaivalloisen matkan lopussa — mutta niiden hillitseminen oli turhaa — saimme siitä vain kätemme rakoille. Sellaisia hevosia kasvaa Haleakalan rinteillä. Karjatalolla oli suuret juhlat. Päämme päällä Ukiukiu ja Naulu kävivät raivoisaa taisteluaan, ja korkealla niiden yläpuolella auringon paisteessa kohosi Haleakalan mahtava huippu.

8

Poikki etelämeren

"Havaiji-saarilta Tahitille. — On hyvin vaikea suorittaa tätä matkaa pasaatituulten alueen poikki. Valaanpyytäjien ja muiden mielestä on tavattoman vaikeata päästä Tahitille Havaiji-saarilta. Kapteeni Bruce selittää, että aluksen on purjehdittava pohjoista kohden siksi, kunnes saa 'mukavan' tuulen, ja vasta sitten suunnattava kulkunsa määräpaikkaan. Purjehtiessaan mainittujen paikkojen välillä marraskuussa 1837 hän ei matkalla etelään lainkaan tavannut vaihtelevia tuulia lähellä päiväntasaajaa eikä hän kyennyt millään pääsemään itään."

* * * * *

Näin sanotaan Eteläisen Tyynen meren purjehdusohjeissa, eikä niissä sanotakaan mitään muuta siitä asiasta. Ei sanaakaan enempää opastukseksi uupuneelle merenkulkijalle, jotta tämä osaisi suorittaa pitkän matkansa pasaatituulialueen poikki, eikä ainoatakaan sanaa siitä, miten matkata Havaijilta Marquesas-saarille, mitkä sijaitsevat suunnilleen kahdeksansataa peninkulmaa Tahitin koillispuolella ja minne juuri sen tähden on vielä paljon vaikeampi päästä. Luulen tämän ohjeiden vaillinaisuuden johtuvan siitä, ettei milloinkaan ole ajateltu purjelaivojen pyrkivän niin mahdottomalle reitille. Mutta mahdottomuus ei säikyttänyt Snarkia — pääasiallisesti sen tähden, ettemme olleet lukeneet esittämääni pikku pykälää purjehdusohjeista ennen kuin jo olimme aloittaneet matkan. Lähdimme Hilosta, Havaijilta, lokakuun 7:ntenä päivänä ja saavuimme Nukahivalle, eräälle Marquesas-saarelle, joulukuun 6:ntena päivänä. Näiden paikkojen välimatka on kaksituhatta peninkulmaa linnuntietä, mutta purjehdimme todellisuudessa vähintään neljätuhatta peninkulmaa selviytyäksemme taipalesta, mikä kerta kaikkiaan osoittaa, ettei kahden paikan lyhyin väli aina ole suora viiva. Jos olisimme suunnanneet matkamme suoraan Marquesas-saarille, olisimme luultavasti saaneet purjehtia viisi- tai kuusituhatta peninkulmaa.

Yhden varman päätöksen olimme tehneet — emme kulkisi päiväntasaajan poikki 130:nnen läntisen pituusasteen länsipuolelta. Sillä siitä riippui kaikki. Jos purjehtisimme päiväntasaajan poikki mainitun pituuden länsipuolitse ja kaakkoispasaati olisi "mukava", ajautuisimme niin kauas tuulen alle Marquesas-saarista, että saattaisi käydä aivan mahdottomaksi päästä niille. Meidän oli myöskin otettava huomioon päiväntasaajavirta, mikä kulkee länteen kahdentoista, jopa seitsemänkymmenenviiden peninkulman nopeudella päivässä. Olisimmepa totisesti pahassa pälkäässä, jos joutuisimme määräpaikkamme alapuolelle ja saisimme niin voimakkaan virran vastaamme! Niin minuuttiakaan, sekuntiakaan emme saaneet olla 130:nnen läntisen pituusasteen länsipuolella kulkiessamme päiväntasaajan poikki. Mutta koska saatoimme odottaa kaakkoispasaatia viisi, kuusi astetta päiväntasaajan pohjoispuolella — jolloin, jos tuuli puhaltaisi kaakosta tai eteläkaakosta, meidän olisi pakko purjehtia etelälounaisen suuntaan meidän piti ohjata itään päiväntasaajan ja kaakkoisten pasaatituulten pohjoispuolitse, kunnes saapuisimme ainakin 128:nnelle läntiselle pituusasteelle.

Tässä yhteydessä sietää mainita, että seitsenkymmenhevosvoimainen koneemme ei tapansa mukaan toiminut, niin että olimme kokonaan tuulista riippuvaisia. Suurveneemme kone oli myöskin käyttökelvoton. Ja koneasiain puheena ollen on parhainta saman tien tunnustaa, että pieni viisihevosvoimaisemme — minkä piti hoitaa valaistus ja pumput — oli niin ikään raajarikkona…

Matkamme näytti kyllä helpolta merikartalla. Tuossa oli Hilo, ja tässä oli matkamme päämäärä, 128. läntinen pituusaste. Koillispasaatituulessa saatoimme purjehtia suoraviivaisesti näiden paikkojen vähin. Mutta pahimpia pasaatituulipulmia on se, ettei milloinkaan täsmälleen tiedä, millä kohtaa ne tapaa, eikä sitä, mihin suuntaan ne tulevat puhaltamaan, toisin sanoen: ovatko ne "mukavia" vai "epämukavia". Kohtasimme koillispasaatin aivan Hilon sataman edustalla, mutta tuulen heittiö puhalsi liiaksi idästä. Ja sitten tuli pohjoinen päiväntasaajavirta vyöryen länteen mahtavana kyminä. Lisäksi pieni alus ei kykene purjehtimaan hankatuuleen korkeassa vasta-aallokossa. Se ponnahtelee ylös alas paikoiltaan pääsemättä. Purjeet ovat pingollaan, suojanpuolinen laita painuu vähän väliä veden alle, alus keikkuu, kieppuu ja hyppelehtii, mutta siinä onkin kaikki. Kohta kun se syöksähtää eteenpäin, se törmää vesivuoreen ja pysähtyy. Snarkille kävi sen pienen koon, "epämukavan" pasaatituulen ja päiväntasaajavirran takia niin, että teimme pitkän mutkan etelään. Ei sillä lailla, että Snark olisi kulkenut suoraan etelään, ei kylläkään. Mutta pääsimme itään surkean vähän. Lokakuun 11:ntenä päivänä aluksemme pääsi neljäkymmentä peninkulmaa itään — lokakuun 12:ntena päivänä viisitoista peninkulmaa — 13:ntena päivänä se ei päässyt yhtään peninkulmaa itään — 14:ntenä päivänä se pääsi kolmekymmentä peninkulmaa — 15:ntenä kaksikymmentä — 16:ntena yksitoista — ja 17:ntenä päivänä Snark aivan todella painui neljä peninkulmaa länteen. Viikossa siis sataviisitoista peninkulmaa itään, mikä merkitsee kuuttatoista peninkulmaa päivää kohden. Ja Hilon pituudelta 128:nnelle läntiselle pituusasteelle on kaksikymmentäseitsemän astetta eli noin tuhatkuusisataa peninkulmaa. Päivän saavutuksen ollessa kuusitoista peninkulmaa menisi siis sata päivää tämän taipaleen purjehtimiseen. Ja lisäksi oli lähin päämäärämme 128:nnella läntisellä pituusasteella viisi astetta päiväntasaajan pohjoispuolella, jotavastoin Nukahiva on yhdeksän astetta päiväntasaajan eteläpuolella ja kaksitoista astetta lännempänä.

Meillä oli jäljellä yksi ainoa mahdollisuus — pyrkiä etelään pois pasaatituulesta vaihtelevain tuulten alueelle. On kyllä totta, että kapteeni Bruce "ei matkalla etelään lainkaan tavannut vaihtelevia tuulia" ja että hän "ei kyennyt millään pääsemään itään". Mutta meillä ei ollut mitään muuta keinoa valittavana, ja rukoilimme taivaalta parempaa onnea kuin hänellä oli ollut. Vaihtelevien tuulten vyöhyke on pasaatituulten ja tyventöalueen välillä. Oletetaan, että ne ovat tyventöalueen kuuman ilman synnyttämiä tuulivirtauksia, mitkä nousevat korkealle pasaatituulten vastasuuntaan ja vähitellen painuvat valtameren pinnalle milloin missäkin. Ja ne puhaltavat — milloin missäkin! Sillä ne ovat ahtautuneina pasaatituulten ja tyventövyöhykkeen väliin ja näiden alue vaihtelee joka päivä ja joka kuukausi.

Jouduimme vaihteleviin tuuliin 11:nnellä pohjoisella leveysasteella ja pysyttelimme hellittämättömästi sillä leveydellä. Eteläpuolellamme oli tyventövyöhyke, pohjoispuolellamme koillispasaatituuli, mikä ei tahtonut puhaltaa koillisesta. Päivä seurasi päivää, ja aina ne tapasivat Snarkin jostakin yhdennentoista leveyspiirin lähettyviltä. Vaihtelevat tuulet olivat totisesti epävakaisia. Heikko vastatuuli saattoi kuolla ja jättää meidät keikkumaan tuulen tuntumattomiin kahdeksi vuorokaudeksi. Sitten saattoi taas herätä henkiin heikko vastatuuli, kestää kolme tuntia ja jättää meidät jälleen aivan tuuletta kahdeksi vuorokaudeksi. Mutta sitten — heleijaa! — tuli virkeä tuuli — ihana virkeä tuuli! — lännestä ja ajoi Snarkia eteenpäin purjeet saksattuina, vanavesi kuohuen ja lokinuora pingollaan. Puolen tunnin kuluttua se huoahti vaivalloisesti pari kertaa ja heitti henkensä. Sellaista tapahtui alinomaisesti. Olimme täynnä toivoa joka kerta, kun saimme suotuisan tuulenhenkäyksen, mikä kesti viittä minuuttia kauemmin. Mutta tuulahdukset tukahtuivat kohta.

Oli sentään poikkeuksiakin. Kunhan vaihtelevien tuulten vyöhykkeessä ollessaan odottaa kyllin kauan, niin täytyy lopultakin jotakin tapahtua, ja meillä oli niin runsaasti ruokavaroja ja vettä, että saatoimme aivan hyvin odottaa. Lokakuun 26:ntena päivänä Snark kulki toden totta satakolme peninkulmaa itään, ja puhelimme tapauksesta sitten monet päivät. Kerran saimme pienen myrskyn etelästä, mikä puhalsi itsensä tyhjiin kahdeksassa tunnissa, mutta auttoi meitä seitsemänkymmentäyksi peninkulmaa itään vuorokaudessa. Ja juuri sen viimeisillään henkäillessä tuli uusi tuulispää pohjoisesta — aivan päinvastaiselta suunnalta — ja riepotti meitä itään vielä yhden asteen.

Vuosikausiin ei ainoakaan purjealus ollut havitellut tälle tielle, ja saimmekin selvästi havaita purjehtivamme keskellä Tyynen meren autiointa autiutta. Niinä kuutenakymmenenä päivänä, mitkä matka kesti, emme nähneet yhtä ainoata purjetta emmekä ainoatakaan höyrylaivan savua kohoavan taivaanrannalta. Avuttomaksi joutunut alus saattaisi ajelehtia niillä autioilla ulapoilla kymmenen sukupolven ajan saamatta apua. Pelastuksen toivoa olisi ainoastaan sikäli, mikäli se kohtaisi sellaisen aluksen kuin Snark, ja Snark taas sattui joutumaan taipalelle pääasiallisesti sen tähden, että matka oli aloitettu ennen kuin matkamiehet olivat lukeneet erään määrätyn purjehdusohjeitten pykälän. Kun seisoi Snarkin kannella, oli seisojan silmästä näköpiirin rajaan suoraviivaisesti kolme ja puoli peninkulmaa. Sen ympyrän halkaisija, minkä keskustassa valtamerellä olimme, oli siis seitsemän peninkulmaa pitkä. Koska aina olimme keskustassa ja lakkaamatta liikuimme johonkin suuntaan, näimme paljon sellaisia ympyröitä. Mutta kaikki olivat toistensa kaltaisia. Pensaspeittoiset pikku saaret, harmaat vuorenhuiput, valkoisten purjeitten välähdykset eivät kertaakaan häirinneet näköalan yhdenmukaisuutta. Pilviä vain tuli ja meni, kohosi ympyrän piirin takaa, ajelehti yli sen avaran pinnan ja katosi vastakkaisella puolella piirin taakse.

Maailma häipyi häipymistään sitä mukaa kuin viikot vierivät. Se katosi katoamistaan, kunnes vihdoin ei enää ollut jäljellä muuta kuin Snarkin pieni maailma, mikä seitsemine sieluineen purjehti mitatonta merta. Muistomme suuresta ulkomaailmasta olivat kuin unen kangastuksia edellisestä elämästä, minkä olimme eläneet jossakin ennen Snarkille syntymistämme. Kun olimme jonkin aikaa olleet vailla tuoreita vihanneksia, puhuimme sellaisista seikoista suunnilleen samalla tavalla kuin olin kuullut isäni puhuvan eräästä nuoruutensa aikaisesta omenalajista, joka sittemmin oli kadonnut. Ihminen on olosuhteihin tottuva eläin, ja me olimme täydellisesti sellaisia. Mielestämme kaikki aluksella oli kuten pitikin, ja jos joku olisi väittänyt päinvastaista, se olisi herättänyt hämmästystä ja pahennusta.

Ulkomaailma ei voinut millään tavalla tunkeutua Snarkille. Sinne ei tullut päivällisvieraita. Sähkösanomat ja itsepäiset puhelinsoitot eivät häirinneet yksityiselämäämme. Meillä ei ollut minkäänlaisia sopimuksia täytettävänä, meidän ei tarvinnut kiiruhtaa junille, eikä meillä ollut aamulehteä, joiden ääressä tuhlata aikaa saadakseen tietää, mitä oli tapahtunut puolelletoistatuhannelle miljoonalle kanssaihmisellemme.

Mutta meillä ei ollut ikävä. Pikku maailmamme meno oli järjestettävä, ja toisin kuin maapalloa piti meidän maailmaamme ohjata sen matkalla valtameren autiossa kaikkeudessa. Lisäksi meidän oli kamppailtava kosmillisia häiriöitä vastaan, jollaiset eivät rasita maapalloa sen kitkattomalla radalla tuulettomassa avaruudessa. Ainoanakaan silmänräpäyksenä emme tietäneet, mitä tapahtuisi seuraavana. Meillä oli totisesti pirteätä vaihtelua. Kerron siitä esimerkin…

Eräänä aamuna vapautin Hermanin ruorista ja ryhdyin itse sitä hoitamaan.

"Itäkoillinen", ilmoitti hän suunnan. "Snark on kahdeksan piirua kurssista eikä tottele peräsintä."

Se ei tosiaankaan ollut ihmeellistä. Ei ole olemassa alusta, mikä tottelisi peräsintä niin ehdottomassa tyvenessä.

"Hetkinen sitten henkäili hiukan — ehkäpä alkaa uudestaan", sanoi Herman toivorikkaasti ennen kuin meni kannen alle nukkumaan.

Mesaani on reivattu ja hyvästi sidottu. Yö olisi — aluksen alituisesti keikkuessa ja tuulen ollessa aivan tuntumattomissa — ollut liian kauhea, jos se olisi saanut lakkaamatta hangata mastoa, tempoa kaijeja ja kuutteja ja pitää jymeätä läiskettään tyynessä ilmassa. Mutta suurpurje on yhä ylhäällä, ja taakifokki, liivari ja ajopurje paukahtelevat ja läiskähtelevät joka kerta, kun alus tekee uuden keikahduksen. Jok'ainoa tähti tuikkii. Umpimähkään väännän ruorin tiukasti päinvastaiseen suuntaan kuin missä se oli Hermanilla ja sitten nojaudun taaksepäin ja tuijotan tähtitaivaalle. Minulla ei ole muuta tekemistä. Ei voi mitään purjealukselle, kun se kieppuu täydellisessä tyvenessä.

Silloin tunnen yhtäkkiä heikon henkäyksen poskellani, niin heikon, että tuskin ennätän huomata sitä, kun se jo on lakannut. Mutta se toistuu kerran ja kaksikin, kunnes rupeaa puhaltamaan oikea ja selvä tuuli. Millä tavalla Snarkin purjeet saavat siitä tunnon, en tiedä, mutta ne saavat, aluskin tuntee sen, sillä kompassilevy alkaa hitaasti kääntyä kompassikaapissa. Oikeastaan se ei lainkaan liiku. Maan magneettisuus pitää sitä paikallaan, ja Snark se kääntyy herkkätuntoisen laitteen ympäri, mikä uiskentelee spriillä täytetyssä umpiastiassa.

Snark on palannut oikeaan suuntaansa. Tuuli voimistuu vähän. Snark tuntee sen paineen ja kallistuu hiukan. Kevyitä usvapilviä ajelehtii yläpuolellamme, ja näen tähtien katoavan. Pimeys laskeutuu tiheänä ympärilleni, ja viimeisen tähden sammuttua se on niin lähellä minua, että tuntuu siltä, kuin voisin koskettaa sitä kummaltakin puoleltani. Kumartuessani eteenpäin ikäänkuin tunnen sen kasvoillani. Tuulenpuuska seuraa toistaan, ja olen iloinen siitä, että mesaani on reivattu. Puksis! Sepä sysäys! Snark kallistuu niin kovasti, että laita on veden alla ja koko valtameri vyörähtää kannelle. Puolikymmentä sellaista puuskausta saa minut toivomaan, että myös liivari ja ajopurje olisivat reivatut. Aallokko kasvaa, tuulenpuuskaukset yltyvät ja tihenevät, ja ilma tuntuu kostealta. On aivan hyödytöntä tuijottaa tuuleen. Pimeyden muuri seisoo käsivarren pituuden päässä. Mutta en voi kumminkaan olla tähyämättä ja tunnustelematta puuskien voimaa, joille Snark on nyt alttiina. Tuulen taholla on jotakin uhkaavaa ja pahaenteistä, ja minusta tuntuu, että jos tuijotan sinne kyllin kauan ja kyllin tarkasti, niin pääsen selville siitä. Turha tunne. Kahden tuulenpuuskauksen väliaikana jätän ruorin ja hyökkään kajuutan portaille, missä raapaisen luita muutamalla tikulla ja katson ilmapuntaria. Sillä on ilmoitus: 29-90. Herkkä laite ei kykene saamaan selkoa ilmassa vallitsevasta rauhattomuudesta, mikä ilmaisee olemassaolonsa murahtelemalla kumein kurkkuäänin köysistössä. Palaan ruoriin juuri parhaiksi ottamaan vastaan uutta tuulenpuuskausta, mikä on kaikkia entisiä ankarampi. No, hyväpä näin — meillä on tuulta tarpeeksi, ja Snark on oikeassa suunnassaan ja puskee itäänpäin. Se ainakin on hyvä juttu.

Liivari ja ajopurje hermostuttavat minua, ja toivon, että ne olisi reivattuina. Snarkin olisi silloin parempi olla. Tuuli puskee puuskauksittain, ja hajanaiset sadepisarat pieksävät kuin rakeet. Olen vakuuttunut siitä, että minun on kutsuttava joka mies kannelle; mutta seuraavassa silmänräpäyksessä ajattelen, että voin kyllä odottaa vielä hetken. Kenties puuskaukset lakkaavat, ja silloin olen herättänyt heidät turhan vuoksi. On parempi antaa heidän nukkua. Annan Snarkin kiitää, ja pimeydestä tulvahtaa kokonainen vedenpaisumus sadetta, mitä seuraa ankara tuuli. Mutta sitten kaikki äkkiä helpottaa, kaikki — paitsi pimeys, ja olen iloissani siitä, etten ole herättänyt muita.

Kohta kun tuuli hiltyy, alkaa merenkäynti kiihtyä. Aallonharjat myllertävät ja aluksemme heittelehtii kuin korkki vedessä. Sitten tuulenpuuskaukset ryntäävät pimeydestä entistä kiivaammin ja raivokkaammin. Kunpa vain tietäisin, mitä tuulenpuolinen pimeys hautoo mielessään! Snark on kovan paineen alaisena, ja suojanpuolinen laita on useammin veden alla kuin sen yläpuolella. Tuuli paisuu ja yltyy. Nyt jos milloinkaan on aika herättää muut. Minä teen sen, on luja päätökseni. Mutta sitten tulee jälleen sadekuuro ja tuuli asettuu, ja jätän heidät nukkumaan. Mutta on sangen yksinäistä siinä ruorin ääressä, missä ohjaan pientä maailmaamme vihuri-ilman ja pimeyden läpi. Ja on sangen vastuunalaista olla yksinään pienessä maailmassa vaaran hetkinä. Vavahdan sitä vastuuta, kun puuskaset hyökkäävät uudelleen ja aallokko vyöryy laitaa vasten kannelle tulvehtien. Suolainen vesi tuntuu ihmeellisen lämpöiseltä kastellessaan ruumiini ja pärskähtäessään ilmaan aavemaisia fosforivaloja välähdellen. Nyt kutsun kaikki kannelle purjeita vähentämään! Miksi heidän pitäisi nukkua? Teen narrimaisesti epäröidessäni!…Järkeni on joutunut ristiriitaan sydämeni kanssa. Sydän se sanoi: "Anna heidän nukkua!" Niin — kyllä sentään järkenikin on tukenut sitä ratkaisua. Mutta nyt on järjen saatava ratkaista — ja parhaillaan päätöstä tehdessäni tuuli talttuu jälleen. Merimiehen ammatissa ei auta murehtia ruumiin mukavuudesta, aprikoin järkevästi. Mutta tahdon nyt ensin tutkailla seuraavaa puuskasarjaa — ja sitten herätän miehistön… Oikeastaan onkin järkeni kaiken takana: se tutkii tutkimistaan, mitä Snark kykenee kestämään, kiusauksen vallassa odottaen hetkeä, jona kutsua joka mies kannelle, ennenkuin sää vieläkin pahenee.

Sitten päivä sarastaa harmaana ja kalseana pilvikatoksen läpi. Sen valo valahtaa kuohuvalle merelle, mikä siellä täällä tasoittuu säännöllisesti toistuvien, yltyvien tuulenpuuskausten paineesta. Sitten tulee sade, täyttää aallonpohjat maidonvalkoisella savulla ja pieksää lakoon laineet, mitkä taas puolestaan vain odottavat tuulen talttumista ja sateen lakkaamista kuohahtaakseen entistä hurjempaan raivoon. Miehet tulevat kannelle, heidän lepoaikansa on lopussa. Heidän joukossaan on myös Herman, jonka leveä unihymy osoittaa, että saamamme tuuli on hänelle mieleen. Jätän ruorin Warrenin hoitoon ja aion laskeutua kannen alle, mutta pysähdyn pelastamaan keittiön savutorvea, mikä on joutunut tuuliajolle. Olen paljasjaloin, ja varpaani ovat erinomaisen harjaantuneet tarrautumaan kiinni alustaansa, mutta kun laita äkkiä hautautuu vihreään, kuohuvaan hyökyyn, istun ykskaks lainehtivalla kannella, ja Herman ihmettelee oikein hyvätuulisesti, miksi juuri sellaisen istumapaikan valitsin. Sitten seuraa uusi keikahdus, ja silloin hän on samalla tavalla istuallaan, odottamattaan, tarkoittamattaan. Snark kohoaa ja paiskautuu toiselle kyljelleen, kansi saa uuden huuhtelun, ja Herman ja minä takerrumme keittiömme kallisarvoiseen savutorveen, mutta hyöky huuhtoo meidät suojapuolen pyykatteihin. Senjälkeen jatkan matkaani kannen alle, ja saatteita vaihtaessani kasvoilleni leviää tyytyväinen irvistys — Snark tekee taivalta itään!

Ei, meillä ei ole lainkaan yksitoikkoista. Kun olimme päässeet itään 126:nnelle läntiselle pituusasteelle saakka, jätimme vaihtelevien tuulten alueen ja suuntasimme etelään tyventövyöhykkeen poikki, missä tuuli totisesti oli niukalla. Käytimme hyväksemme jok'ainoata hengähdystä, mutta saimme usein olla iloisia, jos pääsimme eteenpäin kaksikymmentä peninkulmaa yhtä monessa tunnissa. Ja kuitenkin saatoimme sellaisen päivän kuluessa kohdata kymmenkunta vihuria ja ympärillämme saattoi olla niitä vielä enemmän. Oli otettava huomioon, että jokainen sellainen vihuripää voi koitua mahtavaksi nuijaniskuksi, mikä musertaisi Snarkin. Toisinaan meihin iski vihurien keskusta, toisinaan siipi, emmekä koskaan tietäneet, milloin ja millainen isku meidät tapaisi. Myrskynpuuska, mikä täytti puolet taivasta ja kiiti suoraan kohti meitä, saattoi hyvin usein jakaantua kahteen osaan, mitkä kulkivat kummaltakin puoleltamme nykäisemättäkään meitä. Sitävastoin voi pieni puuskaus, mikä näytti aivan viattomalta, sellaiselta, ettei siihen muka mahtunut enempää kuin ammeellinen vettä ja puoli kiloa tuulta, aivan äkkiä kasvaa mahtavaksi kooltaan, valaa päällemme kokonaisen vedenpaisumuksen ja lähettää kimppuumme kumisevan myrskyn. Myöskin oli sellaisia salakavalia vihureita, mitkä ylen komeasti pyyhälsivät ohitsemme ja sitten hiipivät takaapäin niskaamme. Tapahtui sellaistakin, että kaksi vihuria tuli samalla kertaa — yksi kummaltakin puoleltamme — ja saimme töytäyksen molemmilta. Myrsky väsyy muutamassa tunnissa, mutta niin ei ole vihurien laita. Tuhannes niistä on purjehtijalle yhtä mielenkiintoinen kuin ensimmäinen, ehkäpä vielä mielenkiintoisempikin. Vain maallikko väheksyy niitä. Mutta se, joka on ollut tuhannen vihurin tiellä, ymmärtää kunnioittaa. Hän tietää, mitä ne kykenevät tekemään.

Tyventövyöhykkeessä sattui matkamme huomattavin tapaus. Marraskuun 20:ntena päivänä havaitsimme, että tapaturmaisesti olimme menettäneet enemmän kuin puolet vesivarastostamme. Ja kun silloin olimme olleet neljäkymmentäkolme päivää merellä Hilosta lähtömme jälkeen, ei varastomme suinkaan ollut suuri. Enemmän kuin puolen menettäminen oli suorastaan uhkaava onnettomuus. Hyvin tarkasti säästäen jäljellä oleva vesi saattoi riittää kahdeksikymmeneksi päiväksi. Mutta olimme tyventövyöhykkeessä ja oli mahdotonta sanoa, missä kaakkoispasaati oli tai missä sen tapaisimme.

Juomavesipumppu pantiin heti lukkoon, ja vettä jaettiin vain kerran päivässä. Kukin meistä sai tuopillisen henkilökohtaista tarvetta varten, ja kokille mitattiin kahdeksan kertaa niin paljon. Ja nyt tulemme tilanteen sielulliseen puoleen. Veden puute oli tuskin huomattu, kun aloin tuntea polttavaa janoa. Minusta tuntui siltä, kuin en olisi ollut niin janoinen koko elämäni aikana. Sen pienen vesimäärän, mikä tuli osalleni, olisin voinut juoda yhdellä siemauksella, ja minun piti ankarasti ponnistaa tahtoani, jotten tekisi sitä. Enkä ainoastaan minä joutunut sellaista kokemaan. Kaikki puhuimme vedestä, ajattelimme vettä ja näimme nukkuessamme unta vedestä. Tutkimme merikarttaa mahdollisesti löytääksemme joitakuita saaria, joille olisimme voineet suunnata matkamme hädän tullen, mutta sellaisia ei ollut. Marquesas-saaret olivat lähimmät. Ja ne olivat päiväntasaajan toisella puolella — ja myös tyventövyöhykkeen toisella puolella, mikä teki seikan vielä pahemmaksi. Olimme 3:nnella pohjoisella leveysasteella, ja Marquesas-saaret sijaitsevat 9:nnellä eteläisellä — toistatuhatta peninkulmaa pitkä välimatka. Sitäpaitsi Marquesas-saaret olivat suunnilleen neljätoista astetta lähempänä meidän pituusastettamme. Ihana asema kouralliselle ihmisiä, jotka kärsivät vedenpuutetta valtamerellä troopillisen tyvenen kuumuudessa!

Pingoitimme jöölinkejä kummallekin laidalle suur- ja mesaanirikin vähin. Niihin kiinnitimme ison aurinkotelttamme ja vedimme sen kaijeilla koholle perältä, niin että kaikki sen päälle keräytyvä sadevesi valuisi keulaan koottavaksi. Silloin tällöin näimme sadekuurojen viilettävän pitkin merta. Koko päivän odotimme niitä, milloin paapuurin, milloin tyyrpuurin puolelta, milloin edestäpäin, milloin takaa. Mutta ainoakaan ei tullut niin lähelle, että olisimme saaneet hiukankaan sadetta. Iltapäivällä näimme mahtavan kuuron tulevan suoraan meitä kohti. Se täytti koko taivaanrannan lähestyessään, ja näimme, mitenkä se valoi määrättömiä vesipaljouksia suolaiseen mereen. Aurinkotelttaa kallistettiin aivan erikoisesti, ja sitten — odotimme. Warren, Martin ja Herman muodostivat hyvin hartaan ryhmän. Pidellen kiinni rikistä ja notkeasti seuraten aluksen liikkeitä he innokkaasti tuijottivat lähestyvää sadekuuroa. Jännitys, levottomuus ja toivo ilmeni heidän asennoistaan ja eleistään. Heidän vierellään riippui kuiva ja tyhjä aurinkopurje, ja heidän koko joustavuutensa ikäänkuin katosi ja he ikäänkuin lyyhistyivät kokoon, kun sadepilvi jakautui niin, että toinen puoli sivuutti meidät keulan edestä ja toinen perän takaa.

Mutta illalla tuli sade. Martin, jonka sielullinen jano oli pakottanut jo aikaisin päivällä juomaan vesiosuutensa, asetti silloin suunsa aurinkopurjeen liepeelle ja joi niin syvin siemauksin, etten ole moisia milloinkaan muulloin nähnyt. Kallisarvoinen vesi virtasi ämpäreihimme, ja parissa tunnissa olimme saaneet kootuksi säiliöihimme satakaksikymmentä gallonaa. Merkillistä, ettemme kohdanneet ainoatakaan sadekuuroa koko loppumatkallamme Marquesas-saarille. Jos edellä mainittu sade olisi mennyt ohitsemme, olisi juomavesipumppumme saanut olla lukossa, ja meidän olisi ollut pakko käyttää runsas bensiinivarastomme meriveden tislaamiseen.

Myöskin kaloista meillä oli paljon vaihtelua. Ei tarvinnut kurkotella saalista etäältä, sitä oli aivan aluksemme kupeella. Tarvittiin vain vahvaan nuoraan kiinnitetty-, iso teräskoukku, missä oli valkoinen riepu syöttinä — ja silloin sai makrilleja, joiden paino vaihteli kymmenestä kahteenkymmeneenviiteen naulaan. Sellaiset bonito-nimiset makrillit elävät lentokaloista, ja sentähden väkäkoukku-herkku on niille outoa. Ne iskevät syöttiin tavattoman ahnaasti, ja niiden silloin tekemää ensimmäistä hyppäystä ei niitä kerrankaan pyydystänyt milloinkaan unohda. Bonitot ovat lisäksi oikeita kannibaaleja. Kohta kun joku niistä on tarttunut koukkuun, toverit karkaavat sen kimppuun. Monta kertaa vedimme kannelle kalan, jolla oli teekupin kokoisia vereksiä haavoja.

Kokonainen bonito-armeija, mihin kuului useita tuhansia yksilöitä, seurasi meitä yötä päivää neljättä viikkoa. Snarkin avulla ne harjoittivat oikeata suurpyydystystä — levittivät tuhoa ja kuolemaa kautta valtameren puolen peninkulman levyisellä ja tuhannenviidensadan peninkulman pituisella alalla. Ne kiitivät eteenpäin kummallakin puolella meitä ja ahdistivat ahnaasti lentokaloja, joita aluksemme säikytti liikkeelle. Ja sen jälkeen kuin ne takanamme olivat saalistaneet suurimman osan lentokaloista, joiden ilmaretkiään toistamalla oli onnistunut pelastua vihollisten ensimmäisiltä hyökkäyksiltä, ne riensivät jälleen ympärillemme. Katsoipa milloin tahansa vanaveteen, niin näki niiden hopeanhohteisia selkiä välähtelevän aivan pinnasta jok'ainoalla aallolla. Kun ne olivat syöneet kyllikseen, niistä oli ilmeisen nautinnollista pysytellä Snarkin tai sen purjeiden varjossa, ja satakunta kalaa nähtiin alituisesti liukumassa siinä laiskasti eteenpäin, ikäänkuin vilvoittelemassa kiihkeän pyydystyksen jälkeen.

Lentokala poloisia! Pelastuakseen joutumasta ahdistavien bonitojen ja kultamakrillien kitoihin ne tekivät pitkiä ilmaretkiä, mutta varuillaan olevat lokit karkoittivat ne takaisin veteen. Niillä ei ollut minkäänlaista pakopaikkaa taivaan kannen alla. Leikin vuoksi lentokala ei lähde veden valtakunnasta. Silloin on kysymys elämästä ja kuolemasta. Lakkaamatta näimme saman murhenäytelmän uudistuvan. Lokki kaartelee nopeasti ja jyrkkämutkaisesti lennossaan. Silmäys sen alapuolelle — ja näkee kultamakrillin selän, mikä hurjalla vauhdilla viiltää veden pintaa. Aivan makrillin suun edestä välähtää hohtava ja värisevä hopeasäde ilmaan — arka elollinen lentokone, jolla on tuntoaisti, ohjauskyky ja joka rakastaa elämää. Lokki iskee, mutta tuiskahtaa ohi, ja lentokone kohoaa kuin paperisuikale vastatuulessa, käännähtää suorakulmaisesti ja liitää tuulen kantamaan. Mutta sen alapuolella näkyy makrillin kuohuva vanavesi, ja veden peto seuraa, tuijottaen ylöspäin suurilla silmillään, välkkyvää riistaansa, mikä liikkuu toisessa elementissä kuin sen oma. Ylös ilmaan se ei voi päästä, mutta se tietää erinomaisesti kokemuksesta, että lentokalan on ennemmin tai myöhemmin palattava oikeaan maailmaansa, ellei joudu lokin suuhun. Ja — silloin makrilli saa murkinan. Miten säälimmekään siivekkäitä kalapoloisia… Oli surullista nähdä niin silmitöntä ja veristä murhaamista. — Mutta yövartioaikoina, kun joku eksynyt pieni lentokala puski suurpurjetta vasten ja putosi sätkytellen ja ilmaa haukkoen kannelle, saatoimme hyökätä sen kimppuun yhtä kiihkeästi, yhtä ahnaasti ja verenhimoisesti kuin kultamakrilli ja bonito konsanaan. Sillä lentokala on totisesti aivan ihana herkkupala.

Haikalojakin saimme toisinaan isoilla, hienoihin kettinkeihin ja pitkään köyteen kiinnitetyillä viehekoukuilla. Ja haikaloja seurasivat luotsikalat ja monenmoiset muut loiseläimet. — Useat haikaloista näyttivät oikeilta ihmissyöjiltä — niillä oli tiikerin silmät ja kaksitoista riviä hampaita, mitkä olivat teräviä kuin partaveitset. Sivumennen mainitsen päässeemme Snarkilla yksimielisyyteen siitä, että olemme syöneet monia kalalajeja, joita ei voi verratakaan tomaattisalaatissa tarjottuun haikalapaistokseen. Tyventövyöhykkeessä saimme pari kertaa kalan, jota japanilainen kokkimme nimitti hakeksi. Ja kerran saimme lusikkauistimella, mikä viiletti sadan metrin pituisessa siimassa, käärmemäisen kalan, joka oli neljättä jalkaa pitkä, mutta läpileikkaukseltaan ainoastaan kolme tuumaa, ja se osoittautui sekä maultaan että tuoksultaan herkullisimmaksi kaikista Snarkilla syömistämme kaloista.

Tervetullein lisä muonavarastoomme oli vihreä merikilpikonna, mikä painoi runsaasti sata naulaa ja tarjoiltiin pöydässämme kaikissa mahdollisissa ruokahalua kiihottavissa muodoissa — paistina, liemikeittona, höystelihana ja vihdoin verrattomana curry-muhennoksena, mikä houkutteli miehistön syömään riisiä enemmän kuin oikeastaan olisi terveellistä. Saimme näkyviimme sanotun kilpikonnan tuulen alta sen aivan rauhallisesti nukkuessa veden pinnalla keskellä kokonaista uteliaiden kultamakrillien armeijaa. Se oli ilmeisesti todellinen valtamerikilpikonna, sillä lähimpään maapaikkaan oli tuhat peninkulmaa. Teimme käännöksen ja purjehdimme takaisin pyydystääksemme sen, ja Herman iski atraimen sen päähän ja kaulaan. Kun se hinattiin kannelle, ryömi kilpiluun rei'istä useita isoja krapuja. Snarkin miehistö selitti yksimielisesti, kohta kun päästiin käsiksi seuraavaan ateriaan, että he olivat valmiit kääntämään aluksen aivan milloin tahansa, jos tuli kyseeseen kilpikonnan pyydystäminen.

Mutta kultamakrilli oli valtameren kalojen kuningas! Sen väri ei ole juuri hetkeäkään samanlainen. Sen uidessa eteerisenä, himmeän himmeänä taivaansinisenä ilmiönä siinä jo näkee ihmeellisiä värisointuja. Mutta se ei ole vielä mitään verrattuna sen kaikkiin värimahdollisuuksiin. Toisinaan se näyttää olevan vaaleanvihreä, tummanvihreä tai fosforinvihreä. Toisen kerran se on sininen — vivahdellen tummansinisenä, sähkönsinisenä, sinisen kaikissa asteissa. Kun sen saa koukkuun, se muuttuu kullanväriseksi, keltaiseksi kuin kulta, punaiseksi kuin kulta. Kun sen vetää kannelle, siinä näkee koko väriasteikon vaihtelevan, siinä on käsittämättömiä sinisen, vihreän ja keltaisen vivahduksia — ja sitten sen pinnan äkkiä peittää aavemainen valkeus, missä on heleitä sinisiä pilkkuja, ja katselija näkee hämmästyksekseen, että se on täplikäs kuin forelli. Sitten valkeus katoaa, makrillissa kertautuu uudelleen koko väriasteikko, ja lopulta se jää helmiäiskimmelteiseksi.

Intohimoisille kalastajille ei voi suositella jalompaa urheilua kuin kultamakrillin pyydystäminen. Luonnollisesti sen tulee tapahtua hienolla siimalla ja kelavavalla. Syötiksi sopii parhaiten lentokala, kokonaisena. Bonitojen tavoin kultamakrilli elää lentokaloista, ja se iskee syöttiin salaman nopeudella. Ensimmäisenä merkkinä nykäisystä on se, että kela alkaa laulaa ja että siima juoksee sinkuen syvälle veteen. Ennenkuin kalastaja sitten ennättää edes kokea levottomuutta siitä, riittääkö siiman pituus, kala tekee kokonaisen sarjan korkeita ilmahyppyjä. Kun se melkein varmasti on neljä jalkaa pitkä tai vielä pitempi, on helppo käsittää, että niin uljaan saaliin taltuttaminen on ylen ihanaa urheilua. Koukkuun tartuttuaan se muuttuu aina kullanväriseksi. Korkeilla hypyillään se koettaa vapautua koukusta, ja vavan hoitajan ja vastavetojen tekijän pitää joko olla raudasta tai rappiolla, ellei hänen sydämensä lyö hurjasti, kun hän näkee komean kalan kultapanssarin kimmeltävän, kalan kirmaillessa kuin orhi jok'ainoalla ilmahypyllään. Pitäkää siima kohtalaisen kireällä! Ellei niin tee, voi koukku yhtäkkiä mennä menojaan ja viedä parikymmentä jalkaa siimaa mukanaan. Kun kala pidättelee, se tekee pian uuden vapautumisyrityksen, minkä huippukohtana on uusi sarja korkeita hyppyjä. Tällöin pyyntimies alkaa jo toden teolla olla huolissaan siimansa vuoksi ja toivoa, että hänen kelassaan olisi yhdeksänsataa jalkaa kuudensadan sijasta. Huolellisesti kalaa väsytellen saattaa siima sentään riittää ja kestää, ja tunnin pituisen jännittävän taistelun jälkeen saaliin voi iskeä kalakoukulla. Vedin Snarkin kannelle kerran kultamakrillin, jonka pituus oli neljä jalkaa seitsemän tuumaa.

Herman pyydysti niitä paljon arkipäiväisemmällä tavalla. Hän ei tarvinnut sitä varten muuta kuin hienon nuoran ja kappaleen haikalan lihaa. Nuora oli sangen vahva, mutta useammin kuin kerran hän menetti sekä siimansa että kalansa. Eräänä päivänä makrilli vei syötin, mikä oli Hermanin omaa tekoa, kiinnitetty neljään koukkuun. Tunnin päästä saatiin kelavavalla kala, minkä sisältä halkaistaessa löydettiin Hermanin koukut. Kultamakrillit, jotka seurasivat meitä toista kuukautta, jättivät meidät päiväntasaajan pohjoispuolella, ja senjälkeen emme nähneet ainoatakaan koko loppumatkallamme.

Sillä lailla kuluivat päivämme. Oli niin paljon puuhaa, ettei aika milloinkaan käynyt pitkäksi. Ja vaikka meillä olisi ollut vain nimeksi tekemistä, ei aika sentään olisi tuntunut pitkältä, niin ihmeellisiä olivat meren ja taivaan maisemat — suurkaupungin paloa muistuttavat päivänsarastukset sateenkaarten alla, mitkä ulottuivat melkein taivaannapaan saakka — auringonlaskut, mitkä valoivat purppuranhohteiseen mereen ruusunvivahteista valoaan, auringon kautta taivaan ampuvien hajasäteiden loistaessa huikaisevassa sinessä. Päivän kuumuuden kestäessä meri välkkyi ympärillämme kuin heleänsininen silkki, missä tulinen auringonpaiste leimahteli. Ja kohta kun tuuli hengähteli, poreili Snarkin perän alla maidonvalkea ja turkoosinsininen aavekulkue — vaahto, mikä kuohahti joka kerta kun Snarkin runko törmäsi aaltoon. Yöaikaan vanavesi hohti fosforivaloa, minkä synnytti meduusaliman hankaus aluksemme laitoja vasten, ja syvällä vedessä saattoi nähdä alituisessa liikkeessä ikäänkuin pyrstötähtiä, joilla oli pitkät, aaltoilevat, tähtisumumaiset pyrstöt — siellä oli lauma bonitoja, mitkä uivat hämmentyneessä meduusalimassa. Ja vähän väliä välkehti pimeydessä kuin sähköliekkejä veden kalvosta — merkkejä yhteentörmäyksistä huolettomien bonitojen kanssa, jotka hyökkäsivät saaliinsa kimppuun aivan kokkapuumme alitse.

Purjehdimme itää kohden, ponnistelimme tyventövyöhykkeen läpi ja saimme vihdoin virkeän, etelälounaisesta puhaltavan tuulen. Sillä lailla olisimme voineet joutua kauas Marquesas-saarten länsipuolelle. Mutta päivää myöhemmin, marraskuun 26:ntena, tuli mahtava myrskynpuuska, ja tuuli paiskautui äkkiä kaakkoon. Siinä lopultakin oli pasaatituulemme! Ei enää vihureita, pelkkää kaunista säätä, tasaista tuulta, hyvää vauhtia purjeet pullistuneina. Pasaatituuli kääntyi kääntymistään, kunnes se puhalsi suoraan koillisesta, ja me lasketimme yhtä mittaa luoteeseen. Kymmenen päivää meni sillä tavalla, ja kello viisi aamulla joulukuun 6:ntena päivänä näimme maata suoraan edessämme "ihan siinä missä sen piti olla". Purjehdimme Ua-hukan suojapuolelle, sivuutimme Nukahivan eteläkärjen ja samana iltana ponnistelimme raivokkaiden sadekuurojen ja pikimustan pimeyden halki ankkuripaikkaan kapeaan Taiohae-lahteen. Ankkuri solui pohjaan villivuohien määkiessä kallioilla, ja ilma oli raskasta kukkien tuoksusta. Vaikea retkemme oli suoritettu, kuusikymmentä päivää maasta toiseen pitkin autiota merta, missä ei milloinkaan näe purjetta taivaanrannalla.

9

Kuoleman paratiisi

Idässä häämötti Ua-huka sadekuuron alta, mikä oli vähällä saavuttaa Snarkin. Mutta pikku aluksemme, minkä isot purjeet olivat täynnä pasaatituulta, oli nopeampi. Cape Martin, Nukahivan kaakkoisin kärki, oli suoraan sivullamme, Comptroller Bay levisi eteemme, kun kiidimme sinne johtavan leveän salmen läpi, ja siellä näkyi Sail Rock, mikä pilkulleen muistuttaa Columbia Riverin lohenkalastusveneiden priipurjeita.

"Miksikä tuota luulisitte?" kysyin Hermanilta.

"Se on kalavene, sir", vastasi hän tarkasti katseltuaan.

Mutta merikarttaan oli selvästi merkitty "Sail Rock".

Meidän mieltämme kiinnittivät kuitenkin enemmän Comptroller Bayn mutkat. Silmämme tähysivät innokkaasti sen kolmea lahtea ja erikoisesti keskimmäistä niistä, missä tihenevässä hämärässä näimme usvaisten kukkulain kohoavan kahden puolen sisämaahan työntyvää laaksoa. Miten usein olimmekaan tutkineet merikarttaa aina pysähtyen siihen keskilahteen ja sen takana sijaitsevaan laaksoon — Typee-laaksoon. "Taipi" sanottiin merikartassa, ja se oli aivan oikein, mutta minä pidän joka tapauksessa parempana "Typee" nimeä ja kirjoitan aina: Typee. Ollessani pieni poika luin kirjan, missä se nimi kirjoitettiin niin. Kirja oli Herman Melvillen "Typee". Istuin monet tunnit unelmoiden kirjan ääressä. Mutta mieltäni eivät askarruttaneet vain unelmat. Tein silloin lujan päätöksen, että tapahtuipa mitä tahansa matkustaisin minäkin Typeehen kohta, kun tulisin isoksi ja vahvaksi.! Sillä halu päästä näkemään, miltä maailma näytti, oli silloin heräämässä lapsentietoisuuteeni — halu, mikä sittemmin on johtanut minut monille vieraille seuduille ja mikä ei milloinkaan minusta sammu. Vuodet vierivät, mutta Typee-laakso ei unohtunut. Palattuani San Franciscoon ensimmäiseltä pitkältä, seitsemän kuukautta kestäneeltä merimatkaltani Pohjoiselta Tyyneltä mereltä oli mielestäni tullut sinne lähdön hetki. Priki Galilee oli lähdössä Marquesas-saarille. Mutta sen miehistö oli täysilukuinen, ja minä, joka olin jo täysinoppinut matruusi ja niin nuori vielä, että ylpeilin siitä, tarjouduin kajuuttapojaksi saadakseni tehdä pyhiinvaellusmatkani Typeehen. Luonnollisesti Galilee olisi saanut purjehtia Marquesas-saarilta kajuuttapojattaan, sillä toivoin tapaavani uuden Fayawayn ja uuden Kory-Koryn. Epäilenpä, että Galileen kapteeni luki pakopäätökseni silmistäni. Ehkä myös kajuuttapojan paikka oli jo määrätty toiselle. Joka tapauksessa en saanut paikkaa.

Sitten kului vuosikausia lukemattomine suunnitelmineen, yrityksineen ja pettymyksineen, mutta Typee ei minulta unohtunut — ja nyt seisoin oman alukseni kannella ja katselin unelmieni päämäärän usvaisia ääriviivoja, kunnes tuli myrskypuuska, mikä alkoi kiidättää Snarkia raivoisassa sateessa. Suoraan edessämme näimme jotakin ja teimme peilauksen Sentinel Rockista, jota jylisevät tyrskyt ympäröivät. Mutta sitten sekin häipyi sateeseen ja pimeyteen. Purjehdimme kuitenkin Sentinel Rockia kohti, luottaen siihen, että varmasti kuulisimme tyrskyjen kohinan tietääksemme ajoissa kääntyä selville vesille. Meidän täytyi ohjata sinne, meillä ei ollut muuta suunnan osoittajaa kuin tekemämme peilaus, ja jos Sentinel Rock katoaisi meiltä, niin emme myöskään osaisi Taiohae-lahteen ja meidän olisi pakko pysytellä vesillä koko yön, mikä olisi kaikkea muuta kuin ihanaa, kun oli viettänyt autiolla valtamerellä kuusikymmentä uuvuttavaa päivää ja kaipasi maankamaralle, kun himoitsi hedelmiä ja — oli vuosikausia ikävöinyt näkemään Typeen kaunista laaksoa.

Äkkiä sukelsi Sentinel Rock jylisevine tyrskyineen aivan eteemme. Muutimme suuntaa ja kiidimme sen ohi sateen pieksämät purjeet pingollaan. Saaren takana kadotimme tuulen, ja Snark keikkui täydellisessä tyvenessä. Mutta sitten tuli tuulenpuuskaus Taiohae-lahden taholta, ja aluksemme liukui hitaasti eteenpäin meidän luodatessa ja tiukasti tähystellessä havaitaksemme sortuneen linnakkeen punaisen valon, minkä piti ohjata meidät ankkuripaikalle. Ilma oli kevyttä ja oikullista; milloin tuuli tuli idästä, milloin lännestä, milloin pohjoisesta, milloin etelästä. Tyrskyt ärjyivät kummallakin puolellamme. Rantakallioilla määkyivät villivuohilaumat, ja yläpuolellamme alkoi tähti toisensa jälkeen himmeästi tuikahdella jaksollisesti palaavain sadekuurojen väliaikoina. Parissa tunnissa pääsimme peninkulman lahteen ja laskimme ankkurin viidentoista sylen syvyyteen. Ja niin siis olimme Taiohaessa.

Seuraavana aamuna heräsimme satumaahan. Snark lepäsi rauhaisassa satamassa keskellä mahtavaa amfiteatteria, minkä viiniköynnöstä kasvavat korkeat vuoririnteet näyttivät kohoavan suoraan vedestä. Ylhäällä kaukana idässä kapea polku kiipesi kukkulan rinnettä.

"Typeen tie!" huudahdimme sen nähdessämme.

Ei kestänyt kauan, kun jo olimme maissa ja hevosen selässä, vaikkakin pyhiinvaellusretkemme suorittaminen täytyi siirtää päivää myöhemmäksi. Kahden kuukauden merimatka, minkä kuluessa koko ajan on paljasjaloin eikä ole tilaa raajojen käyttämiseen, ei ole parhainta valmistautumista nahkakenkien pitämistä ja kävelyä varten. Lisäksi oli maan ensin lopetettava katala keikkumisensa, ennenkuin kykenimme ratsastamaan vuohenkaltaisilla hevosilla pitkin liukkaita vuoristopolkuja. Niinpä teimme aluksi ainoastaan lyhyen ratsastusmatkan — tunkeuduimme tiheään viidakkoon tutustuaksemme erääseen kunnianarvoisaan, sammaltuneeseen epäjumalaan, ja siellä tapasimme saksalaisen kauppiaan ja norjalaisen kapteenin, jotka arvioivat sanotun epäjumalan painoa ja arvoa sekä pohtivat, minkä verran sen arvo vähenisi, jos se sahattaisiin kahtia. Miehet käsittelivät vanhaa kuvatusta hyvin epäkunnioittavasti, pistelivät sitä veitsillään, nähdäkseen, miten kovaa se oli ja miten paksu oli sen sammalpeite, ja käskivät sitä nousemaan jaloilleen ja säästämään heidän vaivojaan kävelemällä itse laivaan. Mutta sensijaan yhdeksäntoista kanakkia asetti sen puutelineille ja kantoi laivaan, missä se sysättiin lastiruumaan, ja nyt se todennäköisesti on Euroopassa — kaikkien aitopakanallisten epäjumalain luonnollisessa tyyssijassa, lukuunottamatta niitä epäjumalia, mitkä ovat sattuneet joutumaan Amerikkaan, ja erikoisesti lukuunottamatta sitä, joka virnistelee vierelläni tätä kirjoittaessani ja — mikäli emme tee haaksirikkoa — tulee virnistelemään jossakin läheisyydessäni siksi kunnes kuolen. Se tulee jäämään voitolle. Se tulee virnistelemään vielä kauan sen jälkeen kun minä olen muuttunut tomuksi ja tuhkaksi.

Alkajaisiksi olimme myös juhlassa, minkä herra Taira Tamarii, valaanpyyntilaivasta karanneen havaijilaisen merimiehen poika, pani toimeen marquesaslaisen äitinsä kuoleman muistoksi. Sureva poika paistatti neljätoista sikaa ja kutsui koko kylän kestiin. Juhlaan saapuessamme meitä tervehti alkuasukaskuuluttaja, nuori tyttö, joka seisoi korkealla kalliolla ja julisti laulaen, että juhlan teki täydelliseksi meidän läsnäolomme — ilmoitus, minkä hän puolueettomasti toisti jokaisen uuden vieraan tullessa. Olimme kuitenkin tuskin ennättäneet istuutua, kun hän vaihtoi äänilajia, ja koko seurakunta osoitti äärimmäistä kiihtymystä. Tytön huudot muuttuivat hurjiksi ja vihloviksi. Jonkin matkan päästä kuului samantapaista huutoa mieskurkuista, ja meteli yltyi villiksi, uskomattoman kovaääniseksi raakalaislauluksi, minkä aiheena selvästi oli veri ja taistelu. Troopillisen lehvistön lomitse alkoi vilahdella juhlakulkue villejä, joilla ei ollut muuta vaatetusta kuin loistavanvärinen vyö. Ne lähenivät hitaasti, päästellen kumeita, voitonriemua ja hurmiota ilmaisevia kurkkuhuutoja. Olkapäillä tulijoilla oli ilmeisen raskaita, salaperäisiä vihreihin lehväkimppuihin käärittyjä kantamuksia.

Kantamukset eivät olleet kummempia kuin kelpo lailla lihotettuja ja kohtalaisesti paistettuja porsaita, mutta ne kuljetettiin leiriin samalla tavalla kuin entisaikoina oli juhlapaikalle tuotu "long pigs" — "pitkät porsaat". "Pitkällä porsaalla" ei lainkaan tarkoiteta porsasta. "Long pig" on ihmislihan etelämereläinen nimitys, ja ihmissyöjäin jälkeläiset, muuan kuninkaanpoika etunenässä, kantoivat nyt porsaspaistit pöytään aivan samoin kuin heidän esi-isänsä ennen olivat kantaneet surmatut vihollisensa. Tuon tuostakin kulkue pysähtyi, jotta kantajat saisivat mahdollisimman paljon tilaisuutta päästellä hurjia, kannibaalisia himoja ja voitonriemua ilmaisevia, vihollisia herjaavia ulvahduksia. Kaksi miespolvea takaperin Melville oli näkemässä, miten surmattujen Happarin soturien ruumiit kannettiin palmunlehtiin kiedottuina Tin voittopeijaisiin. Erään toisen kerran hän samalta paikalta tapasi "merkillisesti veistetyn puukaukalon", ja sitä tarkastaessaan hän näki "hujan hajan ihmisluurangon osia ja muutamissa vielä kosteissa luissa lihasiekaleita jäljellä".

Ihmissyöntiä on usein pidetty "pelkkänä satuna" sivistyneistön kerman keskuudessa, johon kuuluvista kenties on kiusallista, että heidän omat villit esi-isänsä jolloinkin muinaisuudessa ovat langenneet moiseen syntiin. Myös kapteeni Cook oli hiukan epäilevällä kannalla seikkaan nähden, kunnes hän kerran varta vasten teki kokeen eräässä Uuden Seelannin satamapaikassa. Hänen laivalleen tuli alkuasukas myymään muhkeata auringon kuivaamaa ihmisen päätä. Cookin käskystä leikattiin siitä lihaviiluja, mitkä ojennettiin alkuasukkaalle — ja tämä ahmaisi ne ahneesti. Kapteeni Cookia voi sanoa perinpohjaiseksi kokeilijaksi. Joka tapauksessa hän teollaan hankki tieteelle ehdottoman todistuskappaleen, jollaista hän oli suuresti kaivannut. Vähänpä hän aavisti silloin, että tuhansien peninkulmien takana oli saariryhmä, missä sittemmin kerran käsiteltäisiin hiukan epätavallista oikeusjuttua: syytettäisiin muuatta vanhaa Mauin päällikköä kunnialle käyvästä puheesta, koska mies itsepäisesti väitti, että hänen ruumiinsa oli kapteeni Cookin isovarpaan elävä hauta. Sanotaan, että syyttäjien ei onnistunut todistaa, ettei vanha päällikkö ollut kapteenin isovarpaan viimeinen leposija, ja että kanne kumottiin.

Luulen, etten rappeutuneella aikakaudellamme pääse näkemään "long pigin" syöntiä, mutta jo sentään omistan asianmukaisella tuntomerkillä varustetun marquesaslaisen kalebassin, muodoltaan pitkänomaisen, kummallisilla leikkauksilla koristetun, toista sataa vuotta vanhan, mistä on juotu kahden laivurin verta. Toinen niistä laivureista oli kelvoton mies. Hän myi perin pohjin ränstyneen valaanpyyntiveneen, minkä oli antanut maalata valkoiseksi niin että se näytti aivan uudelta, eräälle marquesaslaiselle päällikölle. Mutta laivuri tuskin ennätti poistua kauppapaikalta, kun vene jo hajosi kappaleiksi. Jonkin aikaa senjälkeen hän onnettomuudekseen joutui haaksirikkoon juuri saman saaren rantamilla. Marquesaslaisella päälliköllä ei ollut aavistustakaan hinnanalennuksesta tai diskontosta, mutta hänellä oli alkeellinen käsityksensä juomanpaljoudesta, ja hän tasoitti tilit syömällä pettäjänsä.

* * * * *

Viileän aamunsarastuksen aikaan aloitimme matkamme Typeehen — ratsastaen villeillä pikkukoneilla, jotka hirnahdellen ja maata kuopien purivat ja potkivat toisiaan täydellisesti unohtaen selässään olevat heikkotekoiset ihmisolennot, tien liukkaat kivet, hauraat kalliot ja ammottavat kuilut. Ratsastimme vanhaa tietä baupuuviidakon läpi Kaikkialla näkyi muinaisen lukuisan asutuksen merkkejä. Joka taholla häämötti tiheiköstä kivimuureja ja kivisiä perustuksia, joiden korkeus vaihteli kuudesta seitsemään jalkaan, kaikki vahvaa tekoa. Ne muodostivat isoja kivikorokkeita, joilla joskus menneisyydessä oli ollut rakennuksia. Mutta rakennukset ja asutuksen oli aika niellyt; isot puut olivat tunkeneet juurensa korokkeiden halkeamiin ja kohosivat mahtavina matalan viidakon yläpuolelle. Sellaisten korokkeiden nimi on pi-pi.

Marquesaslaisten nykyisellä sukupolvella ei riitä tarmoa niin isojen kivien käsittelemiseen. Eikä myöskään mikään kannusta heitä siihen. Saarilla on kaikkialla joukoittain pi-pi-korokkeita, ja tuhansittain niitä on käyttämättä. Pari kertaa matkamme varrella tapasimme mahtavan pi-pin, jolle oli rakennettu pieniä, kurjia olkimajoja, ja nämä näyttivät alustoillaan yhtä mitättömiltä kuin torikoju näyttäisi Keopsin pyramidilla. Sillä marquesaslaiset ovat sukupuuttoon kuolemaisillaan, ja Taiohaen olosuhteista päätellen ainoastaan uuden veren saanti viivyttää rodun tuhoa. Syntyperältään puhdas marquesaslainen alkuasukas on harvinaisuus. Näyttää siltä, kuin kaikki olisivat puoliverisiä tai kymmeniä eri rotujen merkillisiä yhteensulaumia. Taiohaen kauppamiehillä on kaiken kaikkiaan käytettävissä vain yhdeksäntoista kunnollista työmiestä lastaamaan kopraa — kuivattuja kookospähkinän sydämiä — laivoihin, ja niiden yhdeksäntoista suonissa virtaa englantilaista, amerikkalaista, tanskalaista, saksalaista, ranskalaista, korsikkalaista, espanjalaista, portugalilaista, kiinalaista, havaijilaista, paumotulaista tai tahitilaista verta ja sekaverta. Siellä on melkein enemmän rotuja kuin ihmisiä ja kuihtuvaa, kituvaa elämää viettävät asukkaat ovat parhaassa tapauksessa vain näiden rotujen hylkypirstaleita. Sikäläisessä lämpimässä ja tasaisessa ilmastossa — oikeassa maanpäällisessä paratiisissa — missä säätila ei milloinkaan mene äärimmäisyyksiin ja ilma on suorastaan balsamia ja pysyy alituisesti raikkaana ja puhtaana otsonipitoisen kaakkoispasaatituulen vaikutuksesta, kukoistavat kaikki mahdolliset hengityselinten taudit yhtä rehevinä kuin kasvillisuus. Harvalukuisista turvemajoista kuulee alinomaisesti käheää yskimistä ja raukeaa valitusta. Muitakin kauheita tauteja sillä on, mutta julmimpia ovat keuhkoja ahdistavat. Siellä on eräänlajista hivutustautia, mitä nimitetään "lentäväksi". Se on erikoisen pelättyä. Kahdessa kuukaudessa se voi muuttaa voimakkaimmankin miehen ruumisliinaan verhotuksi luurangoksi. Laakso toisensa jälkeen on menettänyt viimeisen asukkaansa, ja hedelmällinen maa on muuttunut viidakoiksi. Melvillen aikoina Happar-laaksossa asui voimakas, sotainen heimo. Sukupolvea myöhemmin siellä oli ainoastaan parisataa henkeä. Ja nyt laakso on asumatonta, villiä troopillista erämaata.

Ratsastimme kengittämättömillä orheillamme yhä ylemmä laakson rinteen epäsäännöllistä tietä, hylättyjen pi-pi-raunioiden ohi ja mitattomien viidakoiden halki. Nähdessämme punaisia obia-nimisiä vuoriomenoita, mitkä hyvin tunsimme Havaijissa olomme ajalta, lähetimme alkuasukkaan niitä poimimaan. Sitten hän kiipesi kookospähkinöitä pudottelemaan. Olin juonut kookospähkinän maitoa Jamaikalla, mutta en tietänyt, miten ihanaa tämä juoma saattoi olla, ennenkuin join sitä Marquesas-saarilla. Tuon tuostakin ratsastimme villien sitruuna- ja appelsiinipuiden alitse — mahtavien puiden, joiden ikä oli pitempi kuin istuttajainsa.

Ratsastimme keltaista siitepölyä tulvivien, äärettömien kanelipensaikkojen läpi — mikäli saattoi puhua ratsastamisesta. Sillä ne tuoksuvat pensastiheiköt kuhisivat ampiaisia. Entä millaisia ampiaisia! Ne olivat isoja keltaisia riiviöitä, suunnilleen sen kokoisia kuin pienet kanarialinnut, ja kun ne kiitivät lennossa, niiden jalkakimppu muodosti kahden tuuman pituisen pyrstön. Joku orheiltamme viskautuu äkkiä etujalkojensa varaan ja heittää takajalkansa korkealle ilmaan, potkaisee ne jälleen maahan, tekee hurjan hyppäyksen ja heittää ne sitten taas korkeuteen. Mitäpä siitä on sanomista! Täysikasvuinen ampiainen on vain pistänyt hehkuvan piikkinsä sen paksunnahan läpi. Ja sitten aloittaa toinen ori saman leikin, kohta kolmas, ja ykskaks kaikki orhimme hyppivät etujaloillaan pitkin jyrkänteitä. Ui! Tulikuuma tikari tunkeutuu poskeeni. Ui-ui! Nyt sain piston niskaani. Kavahdan takajaloilleni minäkin, ja saan pistoja melkein satamalla. Perääntyminen on aivan mahdotonta, eivätkä edessäni olevat hurjistuneet hevoset lainkaan paranna tilannettani tukalalla tiellä. Ratsuni syöksähtää Charmianin juoksijan ohi, ja viimeksimainittu herkkä eläin, joka saa uuden piston juuri silloin, antaa hevoselleni potkun toisella takakaviollaan ja minulle samanlaisen toisella. Kiitän suopeata kohtaloa siitä, ettei hevosella ollut teräskenkiä, ja kavahdan puoleksi seisoalleni satulassa uudesta polttavasta pistosta. Pistoja totisesti sataa, ja hevospoloiseni on pakokauhan vallassa.

"Pois tieltä! Minä se olen!" huudan siivekkäille pedoille ja huidon hatullani kuin mieletön.

Toisella puolella tietämme on pystysuora kallioseinämä. Toisella puolellamme vuori putoaa yhtä kohtisuorasti syvyyteen. Ainoa pelastumisen mahdollisuus on ratsastaa eteenpäin. Miten kaikki hevosemme saattoivat pysyä jaloillaan, on suorastaan ihme. Ne kiitivät eteenpäin toinen toisensa ohi laukkaa ja ravia, kompastellen, hypähdellen, kiipeillen — ja säännöllisesti potkaisten korkealle taivasta kohden joka kerta, kun ampiainen antoi niille piston. Pysähdyimme hengähtämään ja laskimme vammojamme. Sellaista ei tapahtunut kerran eikä kaksi, vaan lakkaamatta. Meno ei totisesti tuntunut yksitoikkoiselta! Itsestäni voin sanoa, että joka kerta kun saimme sellaisen pienen hengähdysajan, tunsin samanlaista mielihyvää kuin äkkikuolemasta pelastunut.

Lopulta pääsimme eroon ahdistavista ampiaisista. Se ei toki johtunut mistään suorittamistamme sankariteoista, vaan meidät pelasti tien yleneminen. Yltympärillämme kautta koko näköpiirin kohosi vuorisarjojen sakaraisia selkänikamia, joiden kärjet peittyivät pasaatituulipilviin. Kaukana alapuolellamme, siellä, mistä olimme lähteneet, oli Snark Taiohae-lahden tyvenellä pinnalla; se näytti leikkikalulta.

Sitten matkasimme noin tuhat jalkaa alamäkeä — ja Typee oli allamme. "Jos äkkiä olisin nähnyt vilahduksen paratiisin puutarhasta, olisin tuskin joutunut suuremman ihastuksen valtaan kuin näystä, mikä silloin ilmestyi eteeni", kertoo Melville hetkestä, jona ensimmäisen kerran näki Typeen ihanan laakson. Hän näki paratiisin. Me näimme erämaan. Missä olivat hänen näkemänsä sadat leipäpuulehdot? Me näimme viidakkoja, emme mitään muuta kuin viidakkoja, lukuunottamatta kahta turvehökkeliä ja muutamia kookospuuryhmiä. Missä oli Mehevin Ti, naimattomien miesten sali, palatsi, missä nainen oli tabuja missä Mehevi hallitsi alipäällikköineen ja vanhukset muistelivat muinaisia urotöitään? Vuolaalta virralta ei kuulunut tapaa jyskyttävien naisten hälinää. Ja missä oli maja, jota vanha Narhevo ikuisesti rakensi? Tähyilin häntä turhaan…

Ratsastimme alamäkeä ristiin rastiin mutkittelevaa tietä tiheässä viidakossa, minkä hiljaisten lehväholvien alla isot perhoset leijailivat. Tien varressa ei ollut vaanimassa tatuoituja, nuijilla ja heittokeihäillä varustettuja villejä; ja kun tulimme joelle, saatoimme kenenkään häiritsemättä kahlata sen poikki, mistä halusimme. Pyhä ja armahtamaton tähtijärjestelmä ei siis enää hallitse Typeen kauniissa laaksossa. Kyllä, kyllä — tabu on siellä vallassa yhä, yhä vielä — uusi tabu, sillä lähestyessämme erästä kurjaa alkuasukasnaisjoukkoa kajahti varoittava: Tabu! Ja se oli oikea tabu: naiset olivat spitaalisia. Miehen, joka varoitti meitä, oli norsutauti kammottavasti runnellut. Kaikkia kalvoi keuhkotauti. Typeelaakso oli nykyään kuoleman paratiisi, missä sen entisen isäntäheimon rippeet — kymmenkunta sielua — läähättivät rotunsa viimeisiä tuskaisia hengenvetoja.

Typeen heimo oli muinoin hyvin voimakas, voimakkaampi kuin Happar-heimo, voimakkaampi kuin Taiohaen lapset, voimakkaampi kuin kaikki Nukahivan heimot. "Typee", tai oikeammin "taipi", merkitsee alkuaan ihmislihan syöjää. Mutta koska kaikki marquesaslaiset olivat ihmissyöjiä, oli sellainen heimon nimitys todistuksena siitä, että juuri se heimo oli muita verrattomampi ihmissyöjä. Typee-heimon rohkeuden ja julmuuden maine ei täyttänyt ainoastaan Nukahivaa. Kautta Marquesas-saarten Typee-heimon nimi herätti kauhua. Kukaan ei kyennyt sitä voittamaan. Ranskalainen laivastokin, joka valtasi Marquesas-saaret, jätti Typee-heimon rauhaan. Fregatti Essexin kapteeni Porter teki kerran hyökkäyksen Typee-laaksoon. Hänen merimies- ja sotilasjoukkonsa vahvistuksena oli kaksituhatta Happar- ja Taiohae-heimon soturia. Hyökkääjät tunkeutuivat hyvän matkaa laaksoon, mutta kohtasivat siellä niin voimakkaan vastarinnan, että olivat iloisia, kun pääsivät perääntymään vene- ja sotakanoottilaivastoonsa.

Marquesaslaiset olivat ennen ehdottomasti voimakkaimpia ja kauneimpia kaikista Etelämeren saarelaisista. Melville sanoo heistä: "Erikoisesti herätti huomiotani heidän ruumiillinen voimansa ja kauneutensa… Muodon kauneuden puolesta en tähän asti ole nähnyt heidän vertaisiaan. Ei ainoatakaan esimerkkiä synnynnäisistä epämuodostumista voinut havaita koko siinä suuressa väkijoukossa, mikä tunkeili pidoissa… Ainoallakaan ei näkynyt ihovammoja, mitkä toisinaan saattavat pilata mitä kauneimmat muodot. Mutta heidän ruumiillinen jaloutensa ei johtunut ainoastaan tämän pahan olemattomuudesta melkein jokainoa heistä olisi kelvannut kuvanveistäjän malliksi." — Mendana, Marquesas-saarten löytäjä, kuvaa niiden alkuasukkaita ihmeellisen kauniiksi. Heidän matkakertomuksensa kirjoittaja — Figueroa — sanoo heistä: "Heidän ihonvärinsä on melkein valkea, he ovat kookkaita ja kaunismuotoisia." — Kapteeni Cook piti marquesaslaisia Etelämeren saarten komeimpina ja kauneimpina alkuasukkaina. Miehet olivat hänen kuvauksensa mukaan "melkein kaikki kookaskasvuisia, tuskin ainoakaan alle kuuden jalan".

Ja nyt oli kaikki se voima ja kauneus kadonnut, ja Typee-laakso oli kymmenkunnan kurjan poloisen tyyssijana, jotka potivat spitaalia, norsutautia ja tuberkuloosia. Melville arvioi sen väestön lukumäärän kahdeksituhanneksi hengeksi, ottamatta laskelmiinsa Ho-o-u-min pientä rajalaaksoa. Elämänvoima on mädäntynyt tästä ihmeellisestä paratiisista, minkä ilmanala on niin ihana ja terveellinen kuin maailmassa mahdollista. Ja Typee-heimolla ei muinoin ollut ainoastaan etevät ruumiilliset ominaisuudet, vaan se oli myöskin puhdas ja tauditon. Ilma, jota se hengitti, ei ollut basillien eikä muiden taudinsiementen kyllästämää niin kuin se ilma, mitä me valkoiset hengitämme. Mutta kun valkoiset miehet sitten toivat sinne mikrobit laivoillaan, joutuivat voimakkaat saarelaiset niiden hyökkäysten esineiksi ja uhreiksi.

Seikan selityksenä on luonnollinen valinta. Me valkoisen rodun jäsenet olemme tuhansien sellaisten sukupolvien jälkeläisiä, jotka ovat voitollisesti taistelleet samaisia näkymättömiä taudinsiemeniä vastaan. Jos joku meistä syntyi erikoisen alttiina pikku vihollisten hyökkäyksille, hän joutui pian kuoleman saaliiksi. Ainoastaan vastustuskykyiset saivat elää. Me elossa säilyneet olemme siis valittuja sellaisia, jotka parhaiten soveltuvat elämään vihamielisten mikro-organismien täyttämässä maailmassa. Poloiset marquesaslaiset eivät ole olleet sellaisen valinnan alaisina. He eivät olleet valikoituja. Heidät, jotka olivat tottuneet syömään vihollisiaan, "söivät" näkymättömän pienet viholliset, joita vastaan he eivät voineet puolustautua nuolillaan ja heittokeihäillään. Mutta jos marquesaslaisia taistelun alkaessa olisi ollut parisataatuhatta, olisi kyllä tarpeeksi monta jäänyt henkiin luomaan uutta rotua — uudestaansyntynyttä rotua, mikäli voi puhua uudestaansyntymisestä silloin, kun sukelletaan syövyttävään elimelliseen myrkkykylpyyn.

* * * * *

Riisuimme satulat hevosiltamme, jotta ne saisivat levätä murkinoidessamme. Ja sen jälkeen kuin olimme väkivalloin erottaneet toisistaan pahimmat tappelupukarit — minun oriiltani purtiin isoja paloja selästä — ja turhaan koettaneet torjua hiekkakärpäsiä, söimme banaaneja ja säilykelihaa ja joimme pitkin siemauksin kookosmaitoa.

Laaksossa ei ollut paljoa nähtävää. Viidakko oli päässyt voitolle ja ahmaissut kaikki ihmiskäden vähäpätöiset työt. Siellä täällä tosin tapasimme pi-pi-korokkeita, mutta niissä ei ollut kirjoituksia, ei hieroglyfejä, ei minkäänlaisia kertomuksia menneisyydestä, jota niiden olemassaolo todisti ei mitään muuta kuin mykkiä kiviä, mitkä jo tomuksi muuttuneet ja iäksi unohtuneet ihmiskädet olivat koonneet ja hakanneet. Näistä pi-pi-raunioista kohosi isoja puita, mitkä julmasti tuhosivat ihmistyön, murskasivat kivet ja palauttivat ne alkukaaokseen.

Suuntasimme matkamme viidakosta virralle toivoen pääsevämme eroon hiekkakärpäsistä. Turha toivo! Uidakseen täytyy riisua vaatteet yltään. Hiekkakärpäset tuntuvat olevan selvillä siitä, ja ne ovat vaanimassa jokirannoilla miljoonaisina parvina. Alkuasukasten kielellä niiden nimi on nau-nau. Tein sellaisen strategisen erehdyksen, että riisuuduin jyrkän hiekkasärkän kaltaalla, mistä oli helppo hypätä veteen, mutta mahdoton päästä maalle. Minulla oli sadan jaardin maamatka vaatteideni luo. En ollut astunut kunnolla yhtä askelta, kun jo ainakin kymmenentuhatta nau-nauta oli tarttunut minuun. Toinen askel — ja minua ympäröi kokonainen pilvi. Kolmas — ja aurinko hämärtyi silmistäni. En tiedä, mitä minulle senjälkeen tapahtui. Kun pääsin vaatteideni luo, olin melkein raivohulluna. Ja sitten tapahtui suuri taktillinen erehdykseni. On olemassa ainoastaan yksi menettelyohje silloin, kun on joutunut nau-nau-parven hyökkäykseen esineeksi. Niitä ei millään muotoa saa lyödä. Saa tehdä mitä tahansa, mutta ei millään muotoa lyödä niitä. Sillä ne ovat niin kavalia, että ne tuhonsa silmänräpäyksenä valuttavat viimeisenkin myrkkyatominsa uhrinsa ruumiiseen. Ei, niihin on hellävaraisesti tartuttava peukalolla ja etusormella ja sitten on oikein varovaisesti vedettävä vintiöiden kärsä pois värisevästä lihasta. Se on hyvin samanlaista kuin hampaan vetäminen. Vaikeutena oli vain se, että hampaita kasvoi enemmän kuin ennätti vetää, ja sentähden minä löin lyömistäni — ja täytin sillä lailla ruumiini niiden myrkyllä. Se tapahtui viikko sitten. Tätä kirjoittaessani näytän kurjalta, huonosti hoidetulta isorokkotoipilaalta.

* * * * *

Ho-o-u-mi on pieni laakso, minkä erottaa Typeestä matala vuorenharjanne, ja sinne suuntasimme matkamme sen jälkeen kuin kurituksella olimme saattaneet kapinalliset ja tappeluun kyllästymättömät ratsumme Herran nuhteeseen. Peninkulman ratsastettuamme Warrenin hevonen kuitenkin valitsi vaarallisimman tienkohdan pysähdyspaikakseen, jolla jouduimme viettämään kokonaista viisi minuuttia. Sivuutimme Typee-laakson suun ja katselimme rantaa, mistä Melvillen oli onnistunut paeta. Tuolla oli valaanpyyntivene ollut aivan tyrskyjen rajassa — ja tuolla kohdalla oli Karakoee, tabu kanakki, seisonut vedessä ja käynyt kauppaa merimiehen hengestä. Tuossa Melville varmaankin syleili Favawavtä hyvästellessään ennen kuin pakeni veneeseen. Ja tuolla on niemi, mistä Mehevi ja Mau-mau joukkoineen lähtivät uimalla tavoittamaan venettä; mutta heidän ranteensa viillettiin poikki, kun he tarttuivat sen laitoihin, ja Melville iski venekeksin Mau-maun kaulan läpi.

Jatkoimme matkaamme Ho-o-u-miin. Niin tarkasti vartioituna Melvilleä pidettiin, ettei hänellä ollut aavistustakaan tämän laakson olemassaolosta, vaikka hän varmasti alinomaan näki sen asukkaita, jotka kuuluivat Typee-heimoon. Matkasimme jälleen keskellä pi-pi-raunioita, mutta merta lähestyessämme tapasimme runsaasti kookospalmuja, leipäpuita ja tarokasveja sekä toistakymmentä ruohomajaa. Erään niistä panimme yöpymiskuntoon, ja sitten ryhdyttiin valmistamaan juhla-ateriaa. Nuori porsas teurastettiin tuota pikaa, ja sillä aikaa kun sitä paistettiin kuumien kivien välissä ja kananpoikia muhennettiin kookosmaidossa, sain erään kokeistamme kiipeämään tavattoman korkeaan kookospalmuun. Latvan pähkinäkimppu oli runsaasti sadankahdenkymmenenviiden jalan korkeudella maasta, mutta alkuasukas meni puunjuurelle, tarttui siihen molemmin käsin, taivuttautui niin, että hänen jalkapohjansa olivat rungolla — ja sitten hän "käveli" puun latvaan kertaakaan pysähtymättä. Puussa ei ollut uurteita, eikä hänellä ollut köyttä apunaan. Hän kulki aivan yksinkertaisesti ylös puuta sadankahdenkymmenenviiden jalan korkeuteen ja heitti pähkinät maahan. Mutta kaikilla läsnäolijoilla ei ollut sellaisia ruumiinvoimia, joita vaadittiin moisen urotyön suorittamiseen, tai oikeammin sanoen heillä ei ollut sen kysymiä keuhkoja, sillä useimmat yskivät aivan surkeasti. Jotkut naiset läähättivät ja valittivat lakkaamatta, niin huonossa tilassa olivat heidän keuhkonsa. Hyvin harvat kummankaan sukupuolen edustajista olivat täysverisiä marquesaslaisia. Useimmat olivat puoliverisiä tai kolmeneljännesverisiä, ranskalaista, tanskalaista, englantilaista tai kiinalaista sekoitusta. Kuten jo sanottu, parhaassa tapauksessa tämä uuteen vereen yhtyminen oli vain viivästyttänyt tuhoa, ja tulos pani epäilemään, oliko siitä todellakaan mitään etua.

Juhla-ateria tarjottiin avaralla pi-pillä, minkä taustalla yöpaikaksi valitsemamme maja sijaitsi. Ensimmäisenä ruokalajina oli raaka kala ja poi-poi, viimeksimainittu voimakasta ja maultaan kirpeämpää kuin Havaijin poi, mikä valmistetaan tarosta. Marquesaslaisten poi-poi valmistetaan leipäpuun hedelmästä. Kypsän hedelmän sisusta pannaan kalebassiin ja möyhennetään kivisellä survimella kovaksi ja tahmeaksi taikinaksi. Sitten seos kääritään lehteen ja haudataan maahan, missä se voi säilyä vuosikausia. Mutta ennenkuin sitä voidaan syödä, sen käsittelyä täytyy vielä jatkaa. Lehteen kääritty seos pannaan kuumien kivien väliin ja paistetaan aivan kypsäksi. Senjälkeen siihen sekoitetaan kylmää vettä, niin että se ohenee — ei juoksevaksi, vaan sellaiseksi, että sitä voi syödä sieppaamalla hyppysellisen sormillaan. Kun pääsee poi-poin makuun, siihen mielistyy, se on mitä terveellisintä ravintoa. Entä kypsä leipäpuun hedelmä, hyvin keitettynä tai paahdettuna! Se on suorastaan herkkua. Leipäpuun hedelmä ja taro ovat kasvikunnan kuninkaallisia tuotteita.

Juuri ateriamme päätyttyä nousi kuu Typeen takaa. Ilma oli kuin balsamia, täynnä vienoa kukkain tuoksua. Se oli satumainen yö — sen hiljaisuus oli syvä kuin kuoleman, ei tuntunut ainoatakaan tuulen hengähdystä, ei kuulunut ainoatakaan lehden kahahdusta… Ja me hengitimme syvään, ja ympäristön ihmeellinen kauneus täytti meidät lumouksellaan. Hyvin heikosti humisi kaukaa ulkoriutoilta tyrskyjen kohina… Mutta aivan lähellämme kuulimme sairaan naisen läähättävän ja vaikeroivan unissaan, ja yltympärillämme keuhkotautiset alkuasukkaat yskivät koko yön.

10

Luonnonihminen

Tapasin hänet ensimmäisen kerran San Franciscon Market Streetillä. Oli sateinen iltapäivä, ja hän vaelsi katua tamineinaan ainoastaan lyhyet polvihousut ja lyhyt paita — ja "Lips-laps!" sanoi jokainoa askel, minkä hän astui paljaine jalkoineen likaisella kivityksellä. Kokonainen lauma uteliaita ja härnääviä katupoikia pyöri hänen kantapäillään. Kaikki — tuhannet — katselivat häntä, käänsivät uteliaasti päänsä, kun hän kulki ohi. Minäkin käänsin. Milloinkaan ennen en ollut nähnyt niin kaunista rusketusta. Hänen pitkät, keltaiset hiuksensa aurinko oli paahtanut ruskeiksi ja samoin hänen muhkean partansa. Hän oli vaalean nahan värinen tai kenties oikeammin sanoen kullan värinen, ja hän hehkui ja hohti kuin aurinko itse. Joku uusi profeetta, ajattelin, joka oli tullut kaupunkiin julistamaan maailmalle uutta pelastuksen sanomaa.

Muutamia viikkoja senjälkeen olin vierailulla eräiden ystävieni luona, joilla oli huvila Piedmont-kukkuloilla. "Nyt olemme saaneet sen kiinni, nyt olemme saaneet sen kiinni", selittivät he. "Pyydystimme sen erään puun latvasta. Mutta nyt se on all right ja ottaa ruokaa kädestämme. Mennään katsomaan sitä!" Ja sitten seurasin heitä korkealle jyrkänteelle, ja eräässä eukalyptustiheikössä olevasta hökkelistä tapasin jälleen kaupungin kadulla näkemäni auringonpaahtaman profeetan.

Hän kiiruhti vastaamme loikkaillen ja vähän väliä käsillään ponnahdellen. Hän ei antanut kättä, vaan tervehti meitä korkealle hyppäämällä, teki useita ponnahduksia käsillään, kiemurteli ruumistaan kuin käärme, ja kylliksi norjistuttuaan hän kumartui eteenpäin jalat suorina ja polvet tiukasti yhdessä ja rummutti maata kämmenillään. Hän pyörähteli ja kierähteli, tanssija loikki ympärillämme kuin juopunut apina. Hänen kasvonsa hohtivat auringon lämpöä, ja koko hänen olemuksensa näytti sanattomasti laulavan: "Minä olen onnellinen, minä olen onnellinen!"

Hän piti samaa menoaan koko illan, ilmaisi iloaan loputtomilla hyppy- ja pyörähdysmuunnoksilla. "Hullu! Ihan pähkähullu!" ajattelin. Mutta mies osoittautui oikein kunnioitettavaksi hulluksi. Ponnahtelujensa ja pyörähtelyjensä välillä hän julisti pelastuksenoppiaan, ja hänen julistuksensa ytimenä oli luonnon ylistys.

* * * * *

Vuodet vierivät, ja eräänä aurinkoisena aamupäivänä Snark työnsi keulansa kapeaan väylään keskellä riuttoja, joiden ympärillä pasaatituuli pani veden kuohumaan, ja luovi hitaasti Papeeten satamaan. Keltaisella lipulla varustettu vene tuli meitä vastaan. Tiesimme, että siinä lähestyi satamalääkäri. Mutta vähän jäljempänä veneen vanavedessä näkyi pieni ulkohankakanootti, mikä pani meidät ymmälle. Siinä oli punainen lippu. Tähyilin sitä tarkasti kiikarilla, sillä epäilin, että se olisi jonkin väylällä piilevän salavaaran merkkinä — että jokin laiva oli äskettäin uponnut sille kohtaa tai että jokin poiju tai reimari oli mennyt paikoiltaan. Sitten lääkäri tuli aluksellemme. Kun hän oli todennut, että terveydentilamme oli tyydyttävä ja ettei Snarkilla ollut rottia, kysyin häneltä, mitähän se punainen lippu merkitsi.

"Oh, sehän on Darling", kuului vastaus.

Ja seuraavassa silmänräpäyksessä Darling huikkasi meille, Ernest Darling, jolla oli punainen lippu, ihmiskunnan veljeyden merkki. "Hohoi, Jack!" huusi hän. "Hohoi, Charmiani" Hän meloi reippaasti lähemmä, ja silloin näin, että mies oli Piedmontin kukkulain auringonpaahtama profeetta. Hän kiipesi laidan yli aluksellemme auringonjumala, jolla oli pukuna tulipunainen lannevaate ja kädet täynnä Arkadiansa tervehdyslahjoja — pullo kullankeltaista hunajaa ja lehtikori täynnä isoja kullanvärisiä mango-hedelmiä, kullankeltaisia banaaneja, joissa oli pohjaväriä tummempia kultapilkkuja, kultaisia sitruunoita ja ananaksia sekä mehukkaita, yhtä loistavanvärisiä appelsiineja, Etelän maan ja Etelän auringon tuotteita. Sillä tavalla kohtasin vielä kerran Darlingin, luonnonihmisen.

Kun laskimme ankkurin ja menimme maihin pienellä veneellä, seurasi Darling mukanamme. No — nyt se höperö kiusaa minut kuoliaaksi, ajattelin. Valvoinpa tai nukuinpa, niin en pääse siitä eroon ennen kuin purjehdittuani pois Tahitilta.

Harvoin elämässäni olen niin perinpohjaisesti erehtynyt. Vuokrasin asunnon, asetuin siihen asumaan ja työskentelin siellä, mutta "luonnonihminen" oli kuin poispyyhkäisty. Hän odotti vieraskutsua. Sillä välin hän kävi Snarkilla ja herkutteli sen kirjastossa.

Noin viikon kuluttua sain näpsäyksen omaltatunnoltani ja kutsuin hänet päivälliselle erääseen kaupungin alaosan hotelliin. Hän tuli ja näytti tavattoman jäykältä ja ikävystyneeltä, yllään pumpulitakki. Kun kehoitin häntä riisumaan sen, hän säteili kiitollisuutta ja iloa ja noudatti kehoitusta, jolloin hän vyötäisiin saakka paljasti auringon kultaaman ihonsa, mitä verhosi vain karkearihmainen isosilmäinen verkko. Tulipunainen lannevaate täydensi puvun. Varsinainen tuttavuuteni hänen kanssaan alkoi sinä iltana, ja pitkänä Tahitilla-oloaikanani tuttavuus kehittyi ystävyydeksi.

"Vai niin, te kirjoitatte kirjoja", sanoi hän minulle eräänä päivänä, kun väsyneenä ja hikisenä lopetin aamutyöni. "Niin, minäkin puuhailen samanlaista", selitti hän.

Ahaa! ajattelin — nyt mies luonnollisesti ryhtyy kiusaamaan minua kirjallisilla huolillaan. Mieleni nousi aivan kapinaan. Olinko muka tehnyt pitkänmatkani Etelämeren saarille ollakseni siellä kirjallisuustoimistona…! "Tällaista on minun kirjani teksti", selitti Darling ja löi nyrkillään rintaansa, niin että kumahti. "Afrikan aarniometsien gorilla takoo rintaansa niin kovasti, että kumahtelu kuuluu puolen peninkulman päähän."

"Teillä on mainio rinta", sanoin ihaillen. "Se herättäisi gorillassakin kateutta."

Silloin sain kuulla alun ja myöhemmin jatkon ja yksityiskohdat siitä merkillisestä "kirjasta", minkä Ernest Darling oli "kirjoittanut". — Kaksitoista vuotta takaperin hän oli ollut kuoleman kynnyksellä. Hän painoi silloin ainoastaan yhdeksänkymmentä naulaa ja oli liian heikko kyetäkseen puhumaan. Lääkärit olivat selittäneet, ettei ollut mitään toivoa jäljellä. Hänen isänsä, joka oli myös lääkäri, oli sanonut samaa. Hän oli toivottomassa tilassa. Liikarasitus — hän toimi koulunopettajana ja jatkoi samalla yliopisto-opintojaan — kahden perättäisen keuhkokuumeen kanssa oli täydellisesti murtanut hänen ruumiinsa. Hän ei kyennyt käyttämään hyväkseen voimakasta ravintoa, mitä hänelle annettiin, eivätkä pillerit ja pulverit auttaneet hänen ruoansulatustaan. Eikä hän ollut ainoastaan ruumiillisesti raunioitunut, vaan myöskin sielullisesti. Hänen aivonsa olivat liikarasittuneet. Hän oli väsynyt lääkkeihin, ja hän oli väsynyt ihmisiin. Ihmispuheen kuuleminen oli hänelle kidutusta, ja ihmisten huolenpito teki hänet melkein mielipuoliseksi. Silloin hänessä heräsi ajatus, että koska hän joka tapauksessa kuolisi, niin hän saattoi yhtä kernaasti kuolla luonnon helmassa, kaukana kaikesta, mikä vaivasi ja rasitti häntä. Tämän ajatuksen takana lienee ollut salassa toinenkin, nimittäin se, että hän kenties ei sittenkään kuolisi, jos hän pääsisi eroon liian voimakkaasta ruoasta, lääkkeistä ja hyvää tarkoittavista olennoista, jotka olivat saattaa hänet järjiltä.

Ja Ernest Darling, joka oli ainoastaan luiden täyttämä ja pääkallolla varustettu nahkapussi ja jossa oli elämänliekkiä parhaiksi sen verran jäljellä, että jaksoi liikkua, käänsi silloin selkänsä ihmisille ja ihmisasunnoille ja laahautui pensasviidakkoihin viiden peninkulman päähän Portlandin kaupungista Oregonissa. Luonnollisesti hän oli hullu. Kukaan muu kuin mielipuoli ei laahaudu pois kuolinvuoteeltaan.

Mutta pensasviidakossa Darling sai mitä kaipasi — lepoa ja rauhaa. Siellä ei kukaan kiduttanut häntä ahtamalla häneen pihviä ja kinkkua. Siellä lääkärit eivät kiihoittaneet hänen väsyneitä hermojaan tunnustelemalla hänen valtimoaan eivätkä rasittaneet hänen väsynyttä vatsaansa pillereillä ja pulvereilla. Hän rupesi rauhoittumaan. Aurinko paistoi lämpöisesti, ja hän kylpi sen valossa. Hänellä oli sellainen tunne, että auringonpaiste oli elämäneliksiiriä. Ja hänestä tuntui siltä, kuin koko hänen raunioitunut ruumiinsa oli janonnut aurinkoa. Hän riisui vaatteet yltään ja antoi koko ruumiinsa kylpeä auringon paisteessa. Ja hän tunsi vointinsa paranevan siitä. Se teki hänelle hyvää ensimmäinen helpotus monien kurjien kärsimyskuukausien jälkeen.

Tervehtyessään hän nousi istuvilleen ja tarkasteli ympäristöään. Siellä oli lukemattomia lintuja, jotka lentelivät ja livertelivät, ja laumoittain oravia, jotka kurahtelivat ja kisailivat. Hän kadehti niiden terveyttä ja eloisuutta, niiden onnellista, huoletonta olemassaoloa. Ehdottomasti hän tuli verranneeksi omaa tilaansa niiden tilaan, ja oli yhtä luonnollista, että hän teki kysymyksen, minkä takia niillä oli niin runsaasti voimaa, kun hän sitävastoin oli heikko ja kuoleman kielissä. Hän päätyi sellaiseen lopputulokseen, että se johtui niiden luonnollisista elämäntavoista ja että hänen elämänsä oli ollut hyvin luonnotonta — ja että hänen oli palattava luontoon, mikäli halusi säilyä hengissä.

Ja maatessaan siellä autiossa viidakossa hän suunnitteli järjestelmänsä ja rupesi sitä sovelluttamaan. Hän riisui yltään kaikki vaatteensa ja kieriskeli ja hyppeli, käveli käsillään ja kiipeili puihin — sanalla sanoen suoritti kaikkia mahdollisia ruumiinharjoituksia ja antoi koko ajan auringonpaisteen paahtaa paljasta ihoaan. Hän otti oppia eläimistä. Hän rakensi kuivista lehdistä ja ruohosta itselleen pesän, missä nukkui öisin, ja kattoi sen kaarnalla, saadakseen suojaa syyssateita vastaan. — "Tämä on mainiota ruumiinharjoitusta", hän sanoi minulle kerran ja takoi käsivarsillaan kaikin voimin kylkiänsä. "Olen oppinut tämän kukolta."

Hän näki oravan elävän hedelmillä ja pähkinöillä, ja silloin hän alkoi käyttää ravintonaan hedelmiä ja pähkinöitä ja niiden ohella leipää — ja hän voimistui, ja hänen painonsa lisääntyi. Kolme kuukautta hän vietti alkuaikaista elämäänsä pensasviidakossa, mutta sitten seudun ankarat rankkasateet ajoivat hänet takaisin ihmisten ilmoille. Yhdeksänkymmentä naulaa painavan keuhkokuumetoipilaan on mahdotonta kolmessa kuukaudessa koota elämänvoimaa niin paljon, että olisi kyennyt viettämään Oregonin talvea ulkosalla.

Hän oli päässyt varsin pitkälle, mutta hänen oli pakko mennä sisälle. Hänellä ei ollut muuta tyyssijaa kuin isänsä talo. Ja ollessaan suljettuna ahtaaseen huoneeseen, missä hänen keuhkonsa läähättäen janosivat raikasta ulkoilmaa, hän sai kolmannen keuhkokuumekohtauksen. Silloin hän menehtyi vielä entistä enemmän. Sielu järkkyi kurjassa ruumiissa. Hän makasi kuin kuollut, liian heikkona kyetäkseen kestämään puhumisen aiheuttamaa ponnistusta, sairaat aivot liian kiihtyneinä ja väsyneinä välittääkseen kuunnella muiden puhetta. Hän kykeni ponnistamaan tahtoansa vain sen verran, että jaksoi työntää sormet korviinsa ja päättävästi kieltäytyä kuuntelemasta jokainoata hänelle lausuttua sanaa. Hänen luokseen kutsuttiin mielisairauksien erikoistuntija. Hänet selitettiin mielipuoleksi, ja lääkärit olivat siinä luulossa, ettei hänellä ollut kuukauttakaan elon aikaa jäljellä.

Eräs avuksi kutsutuista erikoislääkäreistä antoi viedä hänet Mount Taborin parantolaan. Kun siellä havaittiin, että hän oli aivan vaaraton, hänen annettiin olla omissa oloissaan. Hänelle ei enää määrätty, mitä hänen piti syödä, ja hän rupesi sentähden taas käyttämään hedelmiään ja pähkinöitään — oliiviöljy, pähkinävoi ja banaanit olivat hänen pääasiallisimpana ravintonaan. Kun hän nyt jälleen voimistui, hän päätti siitä lähtien elää omintakeisesti. Jos hän eläisi muiden tavalla ja yhteiskunnan vaatimusten mukaisesti, hän varmasti kuolisi. Eikä hän tahtonut kuolla. Kuoleman kammo oli "luonnonihmisen" luomishistorian mahtavimpia voimia. Ja saadakseen elää hänen täytyi käyttää luonnollista ruokajärjestystä, elää ulkoilmassa ja nauttia siunauksellista auringonpaistetta.

Oregonin talvi-ilmastossa ei kuitenkaan voi viettää luonnonelämää, ja Darling lähti sentähden etsimään suotuisampia seutuja. Hän istuutui polkupyörän selkään ja suuntasi matkansa aurinkoisempia maita kohden. Stanfordin yliopistossa hän viipyi vuoden. Siellä hän opiskeli, työskenteli ja kävi luennoilla niin niukasti puettuna kuin viranomaiset saattoivat sallia, minkä ohella hän mahdollisuuden mukaan sovellutti käytäntöön oravilta oppimiaan elämänperusteita. Hän luki mieluimmin sillä tavalla, että meni yksinäisille kukkuloille, riisui vaatteet yltään ja loikoili ruohikossa, imien itseensä aurinkoa ja terveyttä samalla kertaa kuin tietoja.

Mutta Keski-Kaliforniallakin on talvensa, ja hän vaelsi loitomma luonnonihmiselle soveliasta ilmanalaa etsimässä. Hän yritti Los Angelesissa ja Etelä-Kaliforniassa, jolloin hänet useita kertoja vangittiin ja vietiin sairaalahallitusten eteen sen tähden, etteivät hänen elämäntapansa olleet samanlaisia kuin kanssaihmistensä. Hän koetti Havaijilla. Siellä häntä ei voitu todistaa heikkomieliseksi, mutta viranomaiset karkoittivat hänet. Se ei oikeastaan ollut suoranainen karkoitus. Hän olisi saanut jäädä sinne, jos hän olisi suostunut palvelemaan vuoden vankilassa. Hänelle annettiin vapaa valinnan valta. Mutta vankilassa oleskeluhan olisi varmasti samaa kuin kuolema luonnonihmiselle, joka saattaa tulla toimeen ainoastaan ulkoilmassa ja siunauksellisessa auringonpaisteessa. Mutta Havaijin viranomaisia ei voi moittia heidän menettelystään. Darling oli epämieluisa kansalainen. Jokainen, joka erottautuu muista, on epämieluisa. Ja se, että joku erottautui niin suuressa määrässä kuin Darling muista elämän yksinkertaisimmissa kysymyksissä, antoi Havaijin viranomaisille riittävästi aihetta pitää häntä epämieluisana.

Ja niin Darling lähti sieltä etsimään sellaista ilmanalaa, mikä ei ainoastaan olisi hänelle sovelias, vaan missä hänkin olisi sovelias. Ja sellaisen hän löysi Tahitilta, puutarhojen puutarhasta.

Sillä tavalla hän kirjoitti "kirjaansa". Koko hänen pukunsa käsitti vain lannevaatteen ja hihattoman verkkopaidan. Hänen terveytensä oli mainio. Hänen näkönsä, mitä aikoinaan pidettiin täydellisesti menneenä, oli aivan suurenmoinen. Hänen keuhkonsa olivat kolme keuhkokuumetta toden teolla turmelleet, mutta ne eivät olleet ainoastaan parantuneet, vaan ne olivat nyt vahvemmat kuin milloinkaan ennen.

Minulta ei unohdu ensimmäinen kerta, jolloin keskustellessamme näin hänen lyövän moskiittoa. Pistävä peto oli istuutunut hänen selkäänsä hartiain väliin. Puhettaan keskeyttämättä, pidättämättä ainoatakaan sanaa hän salamannopeasti koukisti kätensä ja iski nyrkillään selkäänsä hartioiden väliin niin kovasti, että hänen ruumiinsa kumahti kuin rumpu. Moskiitto musertui. Kumiseva isku muistutti aivan hevosen potkua pilttuunsa seinään.

"Afrikan aarniometsien gorilla takoo rintaansa niin lujasti, että kumahtelun kuulee puolen peninkulman päähän", oli hänellä toisinaan tapana huudahtaa, ja samassa hän alkoi hirvittävästi rummuttaa rintaansa.

Eräänä päivänä hän näki nyrkkeilyhansikkaat seinälläni, ja heti hänen silmänsä välähtivät.

"Osaatteko nyrkkeillä?" kysyin.

"Annoin nyrkkeilytunteja aikoinaan yliopistossa", kuului vastaus.

Ja niillä sijoillamme seisten riisuuduimme ja vedimme hansikkaat käsiimme. Pau! Pitkä gorillankäsivarsi ojentui äkkiä ja sain töytäyksen keskelle nenääni. Pou! Hän osui minuun jälleen — poskelle — ja olin sortua iskun voimasta. Poski oli senjälkeen kokonaisen viikon turvoksissa. Väistin nopeasti suoran vasemman käden iskun taivuttautumalla ja laukaisin suoraan oikean käden töytäyksen hänen vatsaansa. Töytäys oli kauhea. Olin keskittänyt siihen koko ruumiinpainoni, ja se osui häneen kesken hänen hyökkäystään. Odotin näkeväni hänen luhistuvan kokoon ja kaatuvan. Mutta sensijaan hänen kasvonsa paistoivat tyytyväisyyttä, hän sanoi: "Sepä oli kelpo lyönti!" Seuraavassa silmänräpäyksessä minulla oli täysi työ suojella itseäni kokonaiselta pyörremyrskyltä erilajisia lyöntejä, heilautuksia, suoria töytäyksiä ja alhaalta-ylösiskuja. Mutta samalla odotin sopivaa tilaisuutta ja suuntasin iskun hänen palleaansa. Osuin. Luonnonihmisen käsivarret valahtivat alas, hän läähätti ja istahti hyvin äkillisesti.

"Olen kohta taas valmiina", sanoi hän. "Odottakaa vain silmänräpäys."

Ja ennenkuin kolmeakymmentä sekuntia oli kulunut, hän oli jälleen jaloillaan — ja hän maksoi samassa velkansa, iskien vuorostaan minua palleaan, niin että läkähtymäisilläni laskin käteni alas ja istuuduin ainakin yhtä rutosti kuin hän vastikään. Sen sain kokea todistukseksi siitä, että nyrkkeilytoverini oli nyt kaikkea muuta kuin yhdeksänkymmenen naulan poloinen, joka kahdeksan vuotta sitten kuuli kuolemantuomionsa lääkärien suusta ja veti viimeisiä henkäyksiään umpinaisessa huoneessa Portlandin kaupungissa Oregonissa. Ernest Darlingin kirjoittama "kirja" oli hyvä kirja ja sen sidontatyö vahvaa tekoa!

* * * * *

Havaijilla on valitettu sopivain siirtolaisten puutetta. On käytetty paljon aikaa ja paljon rahaa koetettaessa monenlaisin keinoin hankkia maahan kunnon kansalaisia, mutta sellaisia siellä sentään on niukalti. Ja "luonnonihminen" karkoitettiin Havaijilta! Häntä kiellettiin käyttämästä hyväkseen sen ilmastoa! Totisesti Havaiji silloin menetti kunnon kansalaisen.

Tahitille saavuttuaan hän ryhtyi etsimään maapalstaa, mistä voisi hankkia elatuksensa. Mutta sellaisen löytäminen oli vaikeata — kalliitta hinnalta. Eikä "luonnonihmisellä" ollut rikkauksia. Hän vaelteli kokonaisia viikkoja ylänköjyrkänteillä, kunnes eräältä kukkulalta, missä useita pieniä solia yhtyi, löysi kahdeksankymmenen eekkerin laajuisen viidakon, mikä ilmeisesti ei kuulunut kenenkään maatiluksiin. Viranomaiset sanoivat, että jos hän raivaisi siellä maata ja viljelisi sitä kolmekymmentä vuotta, hän saisi omistusoikeuden alueeseen.

Hän aloitti heti työnsä. Ja hyvin harvoin on suoritettu sellaista urakkaa. Kukaan ei harjoittanut minkäänlaista maanviljelystä niin ylhäällä. Maata peitti melkein läpitunkematon pensastiheikkö, missä eleli villisikoja ja lukemattomat laumat rottia. Papeeteen ja merelle avautuva näköala oli tosin suurenmoinen, mutta työ siellä ylhäällä ei ollut innostavaa. Viikkoja meni pelkästään tien raivaamiseen, mitä myöten päästä paikalle. Villisiat ja rotat söivät kaiken, mitä hän istutti, kohta kun se alkoi tehdä tainta. Hän ampui siat ja viritti loukkuja rotille. Viimeksimainittuja hän sai saaliikseen puolitoistatuhatta kahdessa viikossa. Kaikki, mitä tarvitsi, hänen piti kantaa sinne ylös selässään. Tavarankantonsa hän suoritti useimmiten öisin.

Vähitellen hänellä sentään rupesi olemaan menestystä. Hän oli saanut pystyyn ruohoseinäisen rakennuksen. Hedelmällisellä, tuliperäisellä maalla, minkä hän oli pannut viljelyskuntoon tavattomalla työllä, kasvoi viisisataa kookospalmua, viisisataa papayapuuta, kolmesataa mangopuuta, lukuisia leipäpuita ja avocadopuita, puhumattakaan viiniköynnöksistä, marjapensaista ja vihanneksista. Hän laajensi uomia, joita myöten vuoripurot virtasivat solissa, ja laati mainion vedenjohtojärjestelmän kaivamalla ojia solien välille eri korkuisille pengermille. Ahtaat solat muuttuivat puutarhoiksi, vuorenjyrkänteet, joilta polttava aurinko oli ennen kuivattanut viidakon kitukasvuiseksi, kukoistivat nyt täynnä hedelmäpuita, marjapensaita ja kukkasia. Luonnonihminen ei vain tullut itse toimeen maansa antamilla — hänen viljelmänsä kasvoivat niin runsaan sadon, että hän saattoi monia tuotteita myydä Papeeten asukkaille.

Silloin havaittiin äkkiä, että hänen maallaan, minkä viranomaiset olivat ilmoittaneet isännättömäksi, sentään oli omistaja ja että oli olemassa lailliset paperit tämän omistusoikeudesta. Nyt näytti siltä, kuin Darlingilla ei olisi ollut mitään hyötyä raadannastaan. Kukkulan maa oli ollut aivan arvotonta silloin, kun hän ryhtyi sitä viljelemään, ja omistaja, jolla oli laajoja alueita, ei ollut osannut kuvitellakaan sen voivan kehittyä sellaiseen kuntoon, mihin luonnonihminen oli sen saattanut työllään… Määrättiin sopiva hinta, ja Darlingin kauppasopimus laillistutettiin.

Mutta sitten tuli kamala kolahdus. Häneltä ehkäistiin pääsy kauppapaikalle. Tien poikki, minkä hän itse oli raivannut, vedettiin piikkilanka-aitaus. Se oli niiden samojen vanhoillisten ainesten salaisia hankkeita, jotka olivat laahanneet luonnonihmisen sairaalahallitusten eteen Los Angelesissa ja karkoittaneet hänet Havaijilta. Itsetyytyväisen väen on vaikea ymmärtää muita, joiden tyytyväisyys rakentuu aivan toisenlaisille perusteille kuin heidän. Näyttää aivan ilmeiseltä, että virkamiehet olivat hyvissä väleissä sanotun vanhoillisen aineksen kanssa, sillä Darlingin raivaama tie pysyi suljettuna. Mitään ei tehty vääryyden korjaamiseksi — viranomaiset päinvastoin järkähtämättömästi välttivät asiaan puuttumista. Mutta luonnonihminen tanssi ja lauleli yhtä iloisena kuin tavallisesti sentään. Hän ei istunut öitä hautomassa kärsimäänsä vääryyttä. Hänellä ei ollut aikaa olla katkera. Hän uskoi, että hän oli tässä maailmassa ollakseen onnellinen, eikä häneltä riittänyt silmänräpäystäkään tuhlata muihin tarkoituksiin.

Hänen plantaasilleen johtava tie oli tukossa. Hän ei voinut raivata uutta sen tähden, ettei hänellä ollut siihen tarvittavaa maata. Hallitus oli kehoittanut häntä käyttämään melkein pystysuoralla rinteellä olevaa polkua, mitä myöten villisiat kulkivat. Kiipesin hänen kanssaan polkua ylös, ja meidän täytyi käyttää käsiämmekin apuna. Sellaista polkua on mahdoton muuttaa tieksi, ellei ole apuna insinööriä, höyrykonetta ja teräskaapelia. Mutta mitä välitti luonnonihminen siitä! Hänen lempeä elämänoppinsa käski häntä maksamaan hyvällä pahan, mitä ihmiset hänelle tekivät. Ja kuka voi väittää, ettei hän ollut onnellisempi kuin kiusantekijänsä?

"Vähät siitä joutavasta tiestä", sanoi hän minulle, kun meidän oli onnistunut hilautua eräälle vuorenpengermälle, missä läähättäen istuuduimme lepäämään. "Hankin tässä pian lentokoneen, ja silloin he joutuvat häpeään. Raivailen parhaillaan tasaista kenttää lentokoneen laskeutumispaikaksi, ja kun ensi kerran tulet Tahitille, pääset suoraan aivan oveni edustalle."

Eräänä iltana näin hänen haukottelevan ja kysyin, mitenkä pitkän yöunen hän soi itselleen.

"Seitsemän tuntia", kuului vastaus. "Mutta kymmenen vuoden kuluttua nukun vain kuusi tuntia ja kahdenkymmenen vuoden kuluttua viisi. Aion lyhentää untani tunnilla joka vuosikymmen, näetkös."

"Ja satavuotiseksi tultuasi et siis nuku lainkaan", veistin siihen.

"Aivan niin. Ihan niin. Kun tulen satavuotiseksi, en tarvitse lainkaan unta. Ja myös elän silloin pelkällä ilmalla! On olemassa kasveja, mitkä tekevät niin, kuten tiedät."

"Mutta onko ihminen milloinkaan päässyt niin pitkälle?"

Hän pudisti päätään.

"Jos sellaista on tapahtunut, niin en minä ainakaan ole kuullut siitä puhuttavan. Mutta sehän on vain pelkkä teoria — se ilmalla eläminen. Se olisi hienoa, vai kuinka? Luonnollisesti se saattaa olla mahdotonta — on hyvin luultavaa, että se on mahdotonta. En ole epäkäytännöllinen, näetkös. En unohda milloinkaan olevaisuutta. Kun teen lentoretkiäni tulevaisuuteen, lasken aina lankaa taakseni, jotta osaan palata sieltä."

Luulenpa, että "luonnonihminen" oli leikinlaskija…

Missään tapauksessa hän ei ollut yksipuolinen. Ellei ollut saatavissa muuta ruokaa kuin lihaa, hän söi lihaa — jos esimerkiksi oli vankilassa tai jollakin laivalla ja pähkinät ja hedelmät olivat loppuneet. Eikä hän ollut jäykistynyt muihinkaan kaavoihin — lukuunottamatta auringonkylpykysymystä.

"Laske ankkurisi missä tahansa, ja jos sielusi on rannaton, pohjaton meri eikä ankkalammikko, niin ankkurisi jää kyntämään. Näetkös, minun ankkurini kyntää aina. Koetan edistää ihmiskunnan terveyttä ja kehitystä ja aina saada ankkurini kyntämään siihen suuntaan. Ne molemmat seikat näet merkitsevät minulle samaa. Ja se on pelastanut minut. Ankkurini ei kahlehtinut minua kuolinvuoteeseen — annoin sen kyntään perässäni viidakkoon. Kun sitten olin tullut jälleen terveeksi ja voimakkaaksi, ryhdyin saarnalla ja esimerkillä opettamaan kansaa… Näin unta viime yönä", jatkoi hän miettivästi, ja hänen kasvoilleen levisi verkalleen innostuksen hehku. "Näin unta, että kaksikymmentäviisi luonnonihmistä, miehiä ja naisia, juuri oli tullut höyrylaivalla Kaliforniasta ja että kuljin heidän joukossaan jyrkkää polkuani plantaasilleni."

* * * * *

Oi, Ernest Darling — auringonpalvoja, luonnonihminen on hetkiä, joina en voi olla kadehtimatta sinua ja sinun huoletonta olemassaoloasi! Olen näkevinäni sinun tanssivan ylös portaita ja tekevän pitkän hyppäyksen kuistikolle hiukset vettä valuen suolaisen merikylvyn jälkeen, silmät loistaen, auringonpaahtama iho hehkuen ja rinta kumahdellen uljaasta rummutuksesta… Ja muistan ikuisesti sinut sellaisena kuin näin sinut Tahitilta lähtiessämme, kun Snark jälleen risteili kuohujen huuhtelemain riuttain välistä kapeata uomaa, matkalla merelle, ja vilkutin jäähyväisiä rannalla seisoville. Sydämellisimmin vilkutin kullanhohtoiselle auringonjumalalle, joka seisoi suoraan pienessä ulkohankakanootissaan tulipunainen lannevaate vyöhyställään.

11

Kuninkaallista kestiystävyyttä

"Kun sinne saapuu matkamiehiä, haluavat kaikki ottaa jonkun heistä kotiinsa kuin ystävän, ja seudun asukkaat osoittavat vieraalle mitä suurinta ystävällisyyttä. Hänet sijoitetaan kunniapaikalle istumaan ja hänet ollaan hukuttaa ihaniin herkkuihin."

"Polyneesialaisia tutkimuksia"

Snark oli ankkurissa Raiatean rannalla, aivan Uturoan kylän edustalla. Olimme saapuneet sinne edellisenä iltana pimeässä ja valmistauduimme ensimmäiselle maissakäynnille. Varhain aamulla olin nähnyt oudolla priipurjeella varustetun ulkohankakanootin viilettävän laguunilla. Kanootti muistutti muodoltaan ruumiskirstua — se oli ihan tavallinen koverrettu puupölkky, neljätoista jalkaa pitkä, niukasti kaksitoista tuumaa leveä ja mahdollisesti kaksikymmentäneljä tuumaa syvä. Sillä ei ollut lainkaan veneen ääriviivoja, lukuunottamatta sitä, että sen molemmat päät olivat teroitetut. Sivut olivat aivan suorat. Ellei sillä olisi ollut ulkohankaa, se olisi keikahtanut itsestään kumoon sekunnin kymmenesosassa. Ulkohanka se piti sitä pystyssä.

Sanoin, että purje oli outo. Ja sellainen se oli. Se oli vehje, jollaista ei ainoastaan pidä nähdä uskoakseen sellaisen olevan olemassa, vaan jollaista ei usko olevan olemassa senkään jälkeen kuin on sen nähnyt. Purjeen korkeus ja puomin pituus oli kerta kaikkiaan hämmästyttävä; mutta ei siinä kylliksi, vaan "tilverkkari" oli sitäpaitsi varustettu jättiläispiikillä. Se oli niin iso, ettei tavallinen pirkkeli millään olisi kestänyt sen painoa kohtalaisessakaan tuulessa. Kanoottiin oli sentähden köytetty pitkä sivulle työntyvä puomi ja tähän kiinnitetty kaiji. Sillä tavalla suurkuutti kannatti purjeen alaosaa ja kaiji piikkiä.

Se ei ollut vain vene tahi vain kanootti, vaan purjehduskone. Ja kanootissa oleva mies sai sen kulkemaan painollaan ja rohkeudellaan — etupäässä rohkeudellaan. Näin kanootin luovailevan suojapuolellamme ja kiitävän kylää kohden melkein hankatuulessa, ainoa matkustaja pitkällä ulkohangan selässä.

"Yhdestä asiasta ainakin olen varma", selitin, "en lähde täältä ennen kuin olen tehnyt purjehdusretken tuolla kanootilla".

Muutamaa minuuttia myöhemmin Warren huusi kajuutan portailta kannen alle: "Nyt se kanootti on täällä!"

Hyökkäsin heti kannelle ja tervehdin kanootin omistajaa, pitkää, hoikkaa polynesialaista, jolla oli älykkäät piirteet ja kirkkaat, eloisuutta hohtavat silmät. Miehellä oli lanteilla tulipunainen vaate ja päässä olkihattu ja käsissä tuomisia ‒ iso kala, kimppu vihanneksia ja muutamia jättiläismäisiä jamssijuuria. Kun olin osoittanut kiitollisuuttani hymyilemällä — mikä vielä käy maksusta monin paikoin Polynesian saarilla — ja jonkin aikaa toistellut: Mauruuru — "kiitän" tahitin kielellä — ryhdyin merkeillä osoittamaan vieraalleni, että kernaasti lähtisin purjehdusmatkalle hänen veneessään.

Hänen kasvonsa loistivat tyytyväisyydestä, ja hän vastasi yhdellä ainoalla sanalla: "Tahaa" — samalla käännähtäen ja osoittaen korkeita pilvien peittämiä vuorenhuippuja eräällä kolmen peninkulman päässä olevalla saarella. Saari oli Tahaa. Sinne oli hyvä tuuli, mutta palatessa olisi ollut täysi vastainen. Eikä minulla ollut minkäänlaista halua mennä Tahaalle. Minun piti jättää kirjeitä Raiatealle ja tavata sikäläisiä viranomaisia, ja Charmianhan valmistautui kannen alla parhaillaan maihinlähtöön. Vilkkailla eleillä siis selitin, että halusin tehdä vain lyhyen purjehdusretken laguunilla. Hänen ilmeensä muuttui heti alakuloiseksi, mutta hän hymyili kuitenkin myöntyvästi.

"Tule purjehtimaan!" huusin Charmianille kajuuttaan. "Mutta ota uimapuku. Matkasta tulee märkä."

* * * * *

Se oli tuskin todellisuutta. Oikeammin oli se unta. Kanootti liukui laguunin pintaa kuin hopeanuoli. Kapusin ulkohangalle painoksi, jotta alus pysyisi pystyssä, ja Tehein huolena oli rohkeus. Tavallista virkeämpien vihurien tullessa hänkin sujuttautui kappaleen matkaa ulkohangalle, samalla hoitaen pitkää peräsinairoa molemmin käsin ja suurkuuttia toisella jalallaan. "Ready about!" huudahti hän englanniksi. Siirsin varovasti painoani kanoottia kohden ylläpitääkseni tasapainoa purjeen tyhjetessä tuulesta. "Hard a-lee!" huusi hän ja luovi tuuleen. Hilauduin vastakkaisella puolella olevalle veteenkurkottavalle riu'ulle, mikä oli köytetty poikkipuolin kanoottiin, ja purje täyttyi jälleen, ja kanootti kiiti kallellaan eteenpäin.

"Ali right", sanoi Tehei.

Ne kolme sananpartta muodostivat Tehein koko englannin sanaston ja panivat minut arvelemaan, että hän jolloinkin oli kuulunut amerikkalaisen aluksen kanakkimiehistöön. Tavallista kovempien puuskausten välihetkinä tein hänelle merkkejä ja lausuin kysyvällä äänellä: "Sailor?" Sitten uudistin yrityksen kurjalla ranskan kielelläni. "Marin" oli hänelle aivan käsittämätön, ja yhtä vähän hän ymmärsi "matelot"-sanaa. Joko ranskani oli käsittämätöntä tahi hänellä ei ollut aavistustakaan kielestä. Sittemmin olen tullut sellaiseen johtopäätökseen, että molemmat arveluni olivat kutakuinkin oikeita. Vihdoin rupesin luettelemaan naapurisaarten nimiä. Hän nyökäytti merkiksi siitä, että oli ollut niillä, ja Tahitin mainittuani hänelle selveni, mitä tarkoitin. Hänen ajatustoimintansa tapahtui melkein näkyvissä, ja oli hauska katsella hänen ajattelemistaan. Hän nyökkäsi voimakkaasti päätään kerran toisensa jälkeen. Niin, hän oli käynyt Tahitilla, ja sitten hän omasta aloitteestaan luetteli: "Tikihau, Rangiroa, Fakarava" osoittaen siten purjehtineensa aina Paumotu-saarilla saakka — epäilemättä jonkin rannikkokuunarin matruusina.

Kun olimme palanneet lyhyeltä purjehdukseltamme, hän kysyi eleillä Snarkin päämäärää, ja kun olin luetellut nimet: Samoa, Fidzi-saaret, Uusi Guinea, Ranska, Englanti ja Kalifornia, hän lausui: "Samoa" — ja ilmoitti eleillä tahtovansa kernaasti seurata meitä sinne. Minun oli pakko parhaani mukaan selittää, ettei meillä ollut tilaa hänelle. Sanoilla "petit bateau" sain vihdoin selväksi sen mutkallisen seikan, ja silloin kuten äsken ennen purjehdusmatkaamme hänen ilmeensä muuttui alakuloiseksi, mutta hän hymyili kohta mukaantuvasti ja pyysi taas ykskaks meitä kanssaan Tahaalle.

Charmian ja minä katselimme toisiamme. Virkeätä tunnelmaamme, minkä purjehdus oli herättänyt, kesti yhä vielä. Nyt olivat kirjeet, mitkä piti jättää Raiatealle, unohtuneet ja samaten käynnit sikäläisten viranomaisten luona. Kengät, paita, housupari, paperosseja, tulitikkuja ja yksi kirja pantiin kiireesti peltirasiaan, tämä guttaperkkasuojukseen — ja sitten laskeuduimme Tehein kanoottiin.

"Milloin saamme teidät jälleen nähdä?" huusi Warren, kun tuuli täytti purjeen ja pakotti Tehein ja minut nopeasti hypähtämään ulkohangalle.

"Kuka tietää", huusin vastaukseksi. "Palattuamme, muuta en osaa sanoa."

Ja sitten sitä mentiin. Tuuli oli voimistunut. Kanootin laita ei ollut kuin kaksi ja puoli tuumaa veden pinnan yläpuolella, ja pikku laineet löivät lakkaamatta sen yli. Piti luoda vettä. Vedenluominen on vahinen tärkeimpiä tehtäviä aluksella. Vahine on naisen tahitilainen nimitys, ja koska Charmian oli ainoa kanootissa oleva vahine, oli vedenluonti hänen velvollisuutensa. Tehei ja minä emme päässeetkään sitä tekemään, koska kumpikin istuimme ulkohangalla täydessä työssä: pitäen kanoottia tasapainossa, jottei se keikahtaisi kumoon. Charmian siis loi vettä vien alkeellisella äyskärillä — ja suoritti sen niin pontevasti, että saattoi pitää pitkiä lepohetkiä työnsä välillä.

Raiatea ja Tahaa ovat sen puolesta merkillisiä, että ne sijaitsevat saman riutan sisäpuolella. Kumpikin saari on tuliperäinen, ja niiden huiput kohoavat sakaraisina pilviä kohden. Raiatean ympärysmitta on kolmekymmentä peninkulmaa ja Tahaan viisitoista peninkulmaa — sen nojalla saattaa kuvitella, miten jättiläismäinen niitä ympäröivä riutta on. Niiden ja riutan välillä on peninkulman tai kahden leveydeltä vettä, mikä muodostaa kauniin laguunin. Mahtavat valtameren hyökyaallot, mitkä toisinaan ovat peninkulman tai puolen pituisia, vyöryvät riuttaa vasten, kuohahtavat korkeuteen ja syöksyvät esteensä kimppuun valtavasti kumisten. Mutta hauraat korallikerrostumat kestävät hyökkäykset ja suojaavat sisäpuolista maata. Riutan ulkopuolella lujimpiakin aluksia uhkaa tuho. Riutan sisäpuolella on niin tyyntä ja suojaisaa, että piskuinen, jättiläispurjeella varustettu kanootti saattaa siellä purjehtia, laita vain pari tuumaa veden pinnan yläpuolella.

Melkein lensimme pitkin vettä. Entä millaista vettä! Se oli heleätä kuin kuultavin lähdevesi — kuin kirkkainta kristallia se oli, ja se välkkyi värejä, joiden hurmaava heijastelu voitti sateenkaaren hohteen, mitä se muuten muistutti. Himmeä vihreys vaihteli turkoosinvärin rinnalla, sepelsininen smaragdinvihreän rinnalla. Milloin kanoottimme liukui purppuranpunaisia taipaleita, milloin häikäisevän valkoisia, joiden korallihiekkaiselta pohjalta jättiläismäiset merietanat loistivat, milloin allamme aukeni kummallisia koraalipuutarhoja, joissa moniväriset kalat karkeloivat meriperhosten lailla — milloin kiidimme synkkien syvänteiden yli, joista välähti ilmaan hopeankimmelteisiä lentokalalaumoja — ja seuraavassa silmänräpäyksessä allamme oli uusia elävien, toinen toistaan alati ihmeellisempien korallien muodostamia paratiiseja. Ja kaiken sen yläpuolella kaartui pasaatialueen troopillinen taivas kevyine pilvineen, mitkä riensivät kilpalennossa pitkin taivaan kantta ja kokoontuivat pehmoisiksi joukkioiksi sen rantaan.

Ennenkuin huomasimmekaan, olimme aivan lähellä Tahaata, ja Tehei tunnusti ystävällisellä hymyllä, että Charmian oli kyvykäs vedenluoja. Kanootti pysähtyi matalikolle kahdenkymmenen jalan päähän rannasta, ja kahlasimme maihin pitkin pehmeätä pohjaa, missä isoja etanoita nuljahteli jalkaimme alla ja tunsimme pieniä mustekaloja siitä, että niitä oli niin tavattoman pehmeä polkea. Lähellä rantaa kookospalmujen ja banaanikasvien ympäröimänä oli Tehein talo, mikä oli rakennettu paaluille, seinät bambusta ja katto ruohosta. Ja talosta kiiruhti vastaamme Tehein vahine, hento nainen, jolla oli ystävälliset silmät ja mongolilaiset piirteet. Bihaura oli hänen nimensä, kuulimme Tehein puhuttelusta.

Bihaura tarttui Charmianin käteen ja saattoi hänet taloon jättäen Tehein ja minut jälkijoukoksi. Sisällä meille ilmoitettiin merkeillä, joita ei voinut ymmärtää väärin, että kaikki, mitä he omistivat, oli meidän omaamme. Tuskinpa on milloinkaan ollut espanjalaista hidalgoa, joka olisi ollut anteliaampi lahjoja tarjoillessaan, ja luulen, että hyvin harva hidalgo on ollut niin antelias, kun tosi on tullut kysymykseen. Havaitsimme hyvin pian, ettemme uskaltaneet ihailla ainoatakaan heidän tavaroistaan, sillä heti kohta kun osoitimme jonkin erikoisen esineen miellyttävän meitä, saimme sen lahjaksi. Kumpikin vahine joutui luonnollisesti vahinen tapaan tarkastelemaan naisten koruesineitä ja vaihtamaan ajatuksia niistä, sillä aikaa kuin Tehei ja minä — miesten tapaan — katselimme kalastusvehkeitä ja villisikojen metsästämiseen käytettäviä aseita. Charmian ihaili ompelukoria — kauneinta Polynesiassa näkemäänsä korityötä — ja se muuttui heti hänen omakseen. Minä ihailin helmiäiskuoresta leikattua koukkua — ja se oli minun. Charmian osoitti mieltymystä erästä outolajista olkipunosta kohtaan, kolmekymmentä jalkaa käsittävää puolaa, mistä olisi riittänyt tarveainetta vaikka minkä kokoisen naisen hattuun — ja iso punospuola oli hänen. Silmäni sattuivat viivähtämään poi-huhmaressa, mikä varmastikin oli kivikaudelta peräisin — ja sain sen. Charmian katseli silmänräpäyksen liian kauan kanootinmuotoista, nelijalkaista, yhdestä puukappaleesta veistettyä poi-maljaa — ja se muuttui hänen omakseen. Katsahdin kahdesti kookospähkinästä valmistettua jättikäiskalabassia — ja se muuttui omakseni. Mutta silloin Charmian ja minä pidimme pienen neuvottelun ja päätimme olla ihailematta mitään — ei sen tähden, ettei olisi kannattanut, vaan sen tähden, että kannatti liian hyvin. Ja mietimme, mitä vastalahjoiksi kelvollista meillä oli Snarkilla. Kotoiset jouluhuolet ovat leikin tekoa verrattuina lahjojen saantiin ja vastalahjojen antamiseen Polynesiassa.

Istuimme Bihauran parhailla matoilla viileässä ovikäytävässä sillä aikaa kuin valmistettiin päivällistä, ja sillä aikaa saapuivat kylän muut asukkaat. Ne tulivat kahden, kolmen tai useamman hengen ryhmissä, tarttuivat meitä käsiin ja lausuivat tahitilaisen tervehdyssanan: Ioarana. Miehillä kookkailla, voimakkailla miehillä — oli vaatetuksena lannevaate, eikä useilla ollut paitaa, mutta kaikilla naisilla oli yllä abu, eräänlainen iso esiliina, mitä viehättävin ääriviivoin verhosi heitä olkapäiltä maahan asti. Oli surullista nähdä, että osalla saarelaisia oli norsutauti. Läsnä oli muiden muassa kauniskasvoinen nainen, jonka muodot ja ryhti lisäksi olivat kuin kuningattaren, mutta hänen toinen käsivartensa oli kenties kaksitoista kertaa paksumpi kuin toinen. Hänen rinnallaan seisoi kuusi jalkaa pitkä ryhdikäs mies, jolla oli komeat lihakset, pronssinen iho ja kuin jumalan ruumis, mutta miehen jalat ja pohkeet olivat niin turvoksissa, että ne paljon enemmän muistuttivat elefantin töppösiä kuin ihmisenjäseniä.

Kukaan ei tunnu tietävän Etelämeren norsutaudin todellista syytä. On kuultu sellaisia arveluita, että sairaus johtuisi tartuntaa sisältävän veden nauttimisesta. Eräs toinen teoria selittää sitä moskiitonpiston aiheuttamaksi. Kolmas syyttää perittyä taipumusta ja ilmastoseikkoja. — Kenenkään, joka määräämättömästi pelkää tätä ja muita samanlaatuisia sairauksia, ei pidä millään muotoa matkustaa Etelämerelle. Voi sattua, että hänen pitää juoda vettä. Voi myöskin sattua, että moskiitot äityvät pisteliäiksi. Eivätkä minkäänlaiset varovaisuuskeinot auta pelon valtaamaa poloista matkailijaa. Kulkiessaan uimamatkalla rantaa pitkin hän voi polkea paikkaan, mihin norsutautia sairastava on polkenut muutamaa minuuttia aikaisemmin. Jos hän sulkeutuu sisälle huoneisiinsa, on jokainoa hänen pöytäänsä tuleva ruokapala saattanut olla kosketuksissa tartunnan kanssa — olipa kyseessä liha, kala, metsänriista tai vihannekset. Papeeten yleisellä kauppatorilla on kahdella spitaalisella myymäläkojunsa, ja taivas tietäköön, mitä kaikkia teitä "jokapäiväinen leipä" saa siellä kulkea. — On parasta matkailla Etelämeren saarilla aivan rauhallisena, pelotonna, lujasti luottaen kohtalonsa onnelliseen tähteen. Jos näette norsutautisen naisen pusertavan paljain käsin kermaa kookospähkinän sydämestä, niin juokaa kerma ajatellen, miten hyvää se on, ja unohtakaa kädet, mitkä ovat sen pähkinästä pusertaneet! Ja muistakaa, ettei norsutaudin, spitaalin eikä muiden samankaltaisten tautien katsota tarttuvan kosketuksesta.

Katselimme hetken, miten eräs raratongalainen nainen, jonka jäsenet olivat paisuneet ja muodottomat, valmisti meille kookoskermaa. Senjälkeen hän meni keittiövajaan, missä Tehei ja Bihaura olivat päivällispuuhissa. Ateria katettiin pakkalaatikoille talon sisälle. Isäntäväkemme odotti, kunnes olimme syöneet, ja ryhtyi sitten aterioimaan lattialla. Mutta voi meidän ruokapöytäämme! Meitä kestittiin totisesti kuninkaallisesti. Ensin tarjottiin ihanaa tuoretta kalaa, mikä oli pyydystetty muutama tunti aikaisemmin ja oli ollut liossa vedellä laimennetussa sitruunamehussa. Sitten seurasi paistettu kananpoika. Kahden kookospähkinän runsaasti sokeroitu maito oli juomamme. Pöydässämme oli banaaneja, mitkä sulivat suuhun ja maistuivat mansikoilta. Ja pöydässämme oli banaanipoita, mikä saattoi häpeään kaikki valkoisten keittiömestareiden vanukkaat. Edelleen siinä oli keitettyjä jamssijuuria, keitettyä taroa ja paahdettua feitä — isoja jauhoisia, mehukkaita, punertavia, keitettyjä banaaneja. Ihmettelimme sitä yltäkylläisyyttä, ja parhaillaan ilmaistessamme toisillemme hämmästyksen tunteitamme pantiin pöytään eteemme kokonainen paistettu porsas, mikä oli kääritty vihreisiin lehtiin ja paistettu kuumilla kivillä — polynesialaisen keittiön suurenmoisin ja juhlallisin ruokalaji. Ja sitä seurasi Tahaan kukkuloilla kasvanut kahvi, musta kahvi, ihana kahvi.

Tehein kalastusvehkeet olivat sananmukaisesti ihastuttaneet minua, ja sovittuamme kalastusretkelle lähdöstä Charmian ja minä päätimme viipyä Tahaalla yön. Tehei alkoi jälleen puhua Samoasta, ja "petit bateau" — "pieni alus "-selitykseni herätti jälleen ensin pettymystä ja sitten mukautuvan hymyn hänen kasvoilleen. Bora Boran piti olla seuraava satamamme. Se ei ollut niin kaukana, ettei sieltä olisi päässyt jollakin kutterilla takaisin. Ja sentähden tarjosin Teheille tilaisuuden seurata meitä Snarkilla sinne. Silloin sain tietää, että hänen vaimonsa oli syntynyt Bora Boralla ja että vaimolla vielä oli talo siellä. Bihaurakin sai niin ollen kutsun matkalle, ja vastalahjaksi meille heti tarjottiin majapaikkaa heidän talossaan Bora Boralla.

Silloin oli maanantai. Tiistaina menisimme kalastamaan ja palaisimme Raiatealle, keskiviikkona purjehtisimme Tahaan ohi ja eräältä määrätyltä niemeltä ottaisimme Tehein ja Bihauran mukaamme Bora Boralle. Sen kaiken sovimme yksityiskohtaisesti ja puhuimme sitäpaitsi kymmenistä muista asioista. Tehei osasi vain kolme englantilaista sananparttaan, ja Charmian ja minä osasimme kymmenkunta tahitin sanaa. Ja kymmenkunta ranskan sanaa me kaikki neljä ymmärsimme. Niin köyhällä "baabelilla" keskustelu luonnollisesti sujui hyvin hitaasti, mutta käyttäen apuna muistikirjaa, lyijykynää ja kellotaulua, minkä Charmian piirusti — sekä kymmentätuhatta eri elettä lisänä kaikki kävi aivan suurenmoisesti.

Kohta kun osoitimme halua mennä levolle, poistuivat vieraat lausuttuaan ystävällisesti loaranansa, ja Tehei ja Bihura katosivat yhtaikaa heidän kanssaan. Talo käsitti yhden ainoan ison huoneen, ja se jätettiin meidän haltuumme. Isäntäväkemme hankki makuupaikan muualta. Heidän linnansa tuntui todellakin olevan meidän omaisuuttamme. Ja tässä yhteydessä tulkoon mainituksi, että kaikilla niillä vierailuilla, joita olen tehnyt monen monilla eri seuduilla, en milloinkaan ole kokenut mitään sellaista, jota voisi verrata kokemuksiini tämän tahaalaisen ruskeaihoisen pariskunnan vieraana. En tarkoita nyt ollenkaan heidän lahjojaan ja heidän jaloa anteliaisuuttaan, vieraanvaraisuuttaan enkä kuninkaallisen runsasta kestitystään, vaan tarkoitan heidän hienoa kohteliaisuuttaan, heidän tahdikkuuttaan, huomaavaisuuttaan ja heidän ystävällisyyttään, mikä todella oli ystävällisyyttä. He eivät tehneet mitään oman mielensä mukaan meille vieraanvaraisuutta osoittaessaan, vaan koettivat arvata kaikki toivomuksemme, ja heidän taitonsa siinä suhteessa oli suorastaan erehtymätön. Olisi mahdotonta luetella niitä satoja hienoja pikku huomaavaisuuksia, joita he osoittivat meille lyhyen yhdessäolomme aikana. Tahdon vain aivan yksinkertaisesti sanoa, etten milloinkaan ole kokenut vieraanvaraisuutta, mikä olisi voittanut heidän osoittamansa tai edes kohonnut sen verroille. Kenties oli miellyttävintä kaikessa se, ettei heidän ystävällisyyttään määrännyt harjoitus eivätkä ihanteelliset seurustelun lait, vaan että se oli heidän sydämellisyytensä pakoton ja luonnollinen ilmaus.

* * * * *

Seuraavana aamuna menimme kalastamaan — Tehei, Charmian ja minä — isäntämme merkillisellä kanootilla. Mutta sillä kerralla jättiläispurje jätettiin kotiin. Ei voinut yhtaikaa huolehtia kalastuksesta ja purjehduksesta pienessä veneessä. Usean peninkulman päässä merellä — mutta riutan sisäpuolella — Tehei laski kalastusvehkeensä veteen eräällä kahdenkymmenen sylen syvyisellä kohdalla. Syötteinä oli kappale mustekalan lihaa, ja Tehei puraisi syötit elävästä eläimestä, mikä longerteli kanootin pohjalla. Yhdeksän pohjasiimaa hän laski. Jokainen siima oli kiinnitetty lyhyen bambukuvaksen päähän. Kohta kun kala oli tarttunut koukkuun, kuvaksen toinen pää painui veden alle — toinen pää kohosi pystyyn ja viittilöi ihan villitysti meitä kiiruhtamaan kimppuunsa. Ja kyllä me kiiruhdimmekin huutaen ja huikaten meloimme voimaimme takaa merkkejä antavalta pyydykseltä toiselle ja kiskoimme syvyydestä isoja, kimmeltäviä kaloja, joiden pituus vaihteli kahdesta kolmeen jalkaan.