KAIKKIEN SYDÄNTEN PÄIVÄ.

Rukoussunnuntai. — 2 Moos, 17. 8—15.

I.

Israel taisteli Luvatun maansa puolesta. Teksti kuvaa muuatta kohtaa niiden monien sotien sarjassa, jotka Israel sai kestää. Tällä kertaa oli vastassa mahtava Amalek.

Niin kauan kuin Mooses jaksoi pitää käsiänsä koholla, voitti Israel. Mutta kun hänen kätensä uupuivat, voitti Amalek. Lopuksi täytyi Aaronin ja Huurin tulla auttamaan häntä.

Emme halua viipyä tällä taistelukentällä; loppu siinä kävi hyvin: — pystytettiin alttari, jolle annettiin nimeksi: »Herra on minun lippuni.» Vaan tahdomme tarkastella erästä toista taistelukenttää, jolla on suoritettu ja yhä vieläkin suoritetaan monta epätoivoista ja tuskallista kamppailua, — suoritetaan niin kauan kuin maailma seisoo.

Se taistelukenttä on ihmissydän.

Runoilija Koskenniemi antaa runossaan »Sydämen hauta» ihmissydämen lausua taisteluistaan:

»Leikkiä ollut on Marathon, on Zama ja Cannae, S rinnalla taistelujen, jotka ma oon kokenut.»

Se on totta: maailman historian taistelut ovat pieniä ihmissydämen taistelujen rinnalla.

Kuinka moni sydän onkaan murtunut siinä epätoivoisessa kamppailussa, jota Israel ja Amalek vieläkin käyvät ihmisen omistamisesta. Israelin puolelle kuuluu kaikki hyvä, toivorikas, valoisa, iloa tuottava, voitokas, — sanalla sanoen: elämän onni. Amalek taas vyöryttelee sydäntämme vastaan ahneuden, huolten, himojen ja kaikenlaisten kiusausten valtavia joukkoja. Näiden kahden välillä käy nyt taistelu. Kumpi voittaa, siitä riippuu ihmissydämen onni.

Tässä taistelussa on ihmisellä voimakas apu, jota ei ole halveksittava, vaan päinvastoin pyrittävä se omaksumaan. Se on rukous. Näin rukoussunnuntaina on paikallaan puhua siitä.

Vapahtajamme ymmärsi rukouksen salaperäisen, ihmeellisen voiman. Hänen elämänsähän oli rukousta täynnä. Usein hän vietti kokonaisia öitä rukouksessa. Kerran hän joutui erämaahan, jossa houkuttelevat ajatukset täyttivät hänen mielensä: asevoimallako vai sanalla oli perustettava valtakunta, jonka luojaksi hän oli syntynyt. Hän voitti ja palasi tyynenä kotiseudulleen. Kuolemansa edellä hän taas taisteli suurimman taistelunsa Getsemanessa. Senkin hän voitti rukouksen avulla. Eipä ihme siis, että hän on kyennyt opettamaan meille kauneimman rukouksen, mitä ajatella saattaa: »Isä meidän, joka olet taivaissa.» Vapahtaja on siis kokenut, kokenut kipeimmin ja tuskallisimmin, minkälaisia taisteluita ihmissydän saattaa käydä. Mutta hän on myöskin kokenut täydellisemmin kuin kukaan muu rukouksen ihmeellisen voiman.

II.

Mitä kaikkea liikkuu ihmissydämessä, sen tietää yksin Jumala. Taivaastaan hän katselee, kuinka hänen lapsensa täällä alhaalla kestävät. Hän tietää, että taisteluita on paljon.

Maallinen köyhyys voi saattaa ihmissydämen hyvinkin ahtaalle: siinä ovat lapset, jotka pyytävät leipää eikä äidillä ole antaa. Suuri suru voi uuvuttaa ihmisen niin, ettei hän tiedä, kuinka siitä kykenisi nousemaan: on kohonnut hautuumaalle yksi kumpu lisää, — kumpu, joka kätkee rakkaan omaisen, — ehkä rakkaimman, mitä ihminen tässä maailmassa omisti. Heikko terveys, joka ratkaisevalla hetkellä aina pettää, on myös omiaan tuottamaan tuskia, jotka eivät varmaankaan kuulu helpoimmin kannettaviin. Toteutumattomat toiveet, jotka lepäävät kuin kuihtuneet kukkaset elomme polun varrella, muodostavat niinikään osaltaan sen taakan, mikä on sydämelle laskettu. Syvä lankeemus, jota on vaikea unohtaa, koskee ehkä kaikkein kipeimmin ja tuntuu vielä kauan jälkeenkin päin. Oi, kuka voisikaan luetella kaikki ihmissydämen kärsimykset! Me iloitsemme ja nauramme, mutta usein on sekin vain teeskentelyä: sydämemme itkee. Olemme vain taitavia salaamaan toisiltamme todellisen tilamme, mutta mitä se oikeastaan meitä auttaa.

Rakas kuulijani! Rukous on annettu meille sitä varten, että voittaisimme taistelussa. Käytä sitä siis omasta ja lähimmäistesi puolesta.

On lohdullista tietää, ettemme taistele yksin. Meillä on monta osaveljeä ja -sisarta, jotka käyvät samaa epätoivoista kamppailua. Rukoile niiden puolesta niinkuin Aaron ja Huur, jotka pitivät koholla Mooseksen käsiä.

Roomalais-katolisilla kristityillä on — jollen väärin muista — eräs juhla, nimeltä »Pyhän sydämen juhla». Meillä evankelis-luterilaisilla ei ole mitään vastaavaa. Mutta tahtoisin ristiä tämän rukoussunnuntain »kaikkien sydänten päiväksi» — kaikkien taistelevien ihmissydänten muistopäiväksi. Se saisi myös muistuttaa lähimmäistemme sydämen taisteluista t.s. siitä, että koko maailma on täynnä epätoivoisia, sairaita sydämiä.

Mutta — samalla kuin se muistuttaisi meitä tästä, se myös kehoittaisi meitä väsymättömään rukoukseen itsemme ja lähimmäistemme puolesta. Jos tätä tosiaankin uupumatta harrastamme, saamme mekin taisteluista rikkaan elämämme varrelle ehkä silloin tällöin pystyttää alttarin, jonka nimi on: »Herra on minun lippuni». Ja sen alttarin ääreen on hyvä kiitollisena polvistua. Amen.