Front matter (continued 4)

— Nasibu, pane minulle piippuun tupakkaa. Sitten hän puhui taas Stasille.

— Yöllä minulla on aina korkeampi kuume ja tulen hiukan sekapäiseksi, mutta tupakka selvittää ajatukseni. Sanoit paenneesi dervishien käsistä ja pysytelleesi dshunglassa piilossa? Eikö niin?

— Niin sanoin, herra.

— Entä mitä aiot nyt tehdä?

— Paeta Abessiniaan.

— Silloin joudutte mahdilaisten käsiin, sillä nämä liikuskelevat Abessinian rajoilla.

— Muuta emme voi tehdä.

— Ah! Vielä kuukausi sitten olisin voinut auttaa teitä. Mutta nyt olen yksin vain Jumalan armon ja tuon mustan pojan turvissa. Stas katseli häneen ihmetellen.

— Entä tämä leiri?

— Tämä on kuoleman leiri.

— Entä nuo neekerit?

— Nuo neekerit nukkuvat eivätkä ikinä herää.

— En ymmärrä…

— Heitä vaivaa unitauti. Nuo neekerit ovat kotoisin suurten järvien seuduilta, missä tämä kauhea tauti alituiseen raivoaa. He ovat kaikki kuoleman omia. Tuo poika vain on jäänyt jäljelle…

— He nukkuvat eivätkä herää ikinä? Stas kysyi ikään kuin hän ei olisi vielä täysin käsittänyt, mitä oli kuullut.

— Tämä on ruumishuone, tämä Afrikka!… sanoi Linde.

Dshunglasta kuuluva pelästyneitten hevosten tömistys keskeytti hänen sanansa; eläimet lähestyivät ihmisiä ja tulta.

— Hevoset siellä vain… sanoi sveitsiläinen. — Minä olen ottanut ne mahdilaisilta, jotka voitin muutamia viikkoja sitten. Heitä oli noin kolmesataa, ehkä enemmänkin, mutta heillä oli keihäät, kun minun miehilläni sitävastoin oli nuo remington-kiväärit, jotka nyt ovat tuolla kallion kupeessa hyödyttöminä. Jos tarvitset aseita tai patruunoita, niin ota niin paljon kuin haluat… Ota myös hevonen, jotta pääset pikemmin sairaan luo… Kuinka vanha hän on?

— Kahdeksan vuotta, Stas vastasi.

— Siis lapsi vielä. Nasibu saa antaa sinulle mukaan teetä, riisiä, kahvia, viiniä… Ota varastostani, mitä haluat, ja tule huomenna hakemaan lisää.

— Minä palaan varmasti kiittämään teitä sydämeni pohjasta ja auttamaan parhaan taitoni mukaan.

Mutta Linde sanoi:

— Minä sain siis vielä kerran nähdä eurooppalaiset kasvot. Jos tulet aikaisemmin päivällä, olen selvempi. Nyt minussa on taas kuumetta, koska näen sinut kahtena. Sillä yksinhän olet?… Ei!… Minä tiedän, että olet yksin ja että tämä on vain malariaa… Voi tätä Afrikkaa!…

Ja hän sulki silmänsä.

Neljännestuntia myöhemmin Stas lähti paluumatkalle tästä merkillisestä unen ja kuoleman leiristä. Nyt hän ajoi hevosella. Oli vielä pimeä yö, mutta hän ei enää välittänyt niistä vaaroista, jotka saattoivat yllättää hänet korkeassa ruohistossa. Hän pysytteli lähellä jokea. Paluumatka oli paljon helpompi, sillä kosken kohina kuului kauas yön hiljaisuudessa ja paitsi kuuta valaisivat tähdet voimakkaasti. Poika kannusti hevosensa vinhaan vauhtiin ajatellen itsekseen: "Mitä minä leijonista ja panttereista! — onhan minulla nyt kiniiniä pikku aarteelleni!" Ja hän koetti tuon tuostakin kädellään pulloja ikään kuin vakuuttaakseen itselleen, että ne todella olivat hänellä ja ettei tämä kaikki ollut vain unta. Hänen mielessään risteili kaikenlaisia ajatuksia ja kuvia siitä, mitä hän oli tällä matkalla nähnyt, mutta kaikki ne päätyivät viimein Neliin. — Kuinka tyttö mahtaakaan huomenna ihmetellä, kun saa nähdä kokonaisen pullollisen kiniiniä. Jos olisin arkaillut enkä olisi lähtenyt katsomaan, mistä savu nousi, olisin saanut katua sitä.

Lähes tunnin kuluttua kosken kohina kuului jo aivan läheltä. Stas huomasi olevansa lähellä sitä paikkaa, jossa hän oli ampunut vesilintuja. Nyt hänen täytyi olla varuillaan, sillä tästä kulkivat ympäristön eläimet joen rantaan juomaan, koska rannat muualla olivat jyrkät ja luoksepääsemättömät. Mutta oli jo myöhä, ja pedot lienevät öisen väijyntänsä jälkeen palanneet jo pesiinsä. Hevonen korskahteli, kun se vainusi vereksiä leijonan tai pantterin jälkiä. Stas pääsi onnellisesti paikan ohi ja näki pian majansa korkealla kalliolla. Ensimmäisen kerran koko matkansa aikana hänessä heräsi sellainen tunne, että hän oli palaamassa kotiin.

Hän oli odottanut näkevänsä kaikki nukkumassa, mutta Sabaan nähden hän erehtyi. Koira alkoi haukkua niin, että kuollutkin olisi siihen herännyt. Kali tuli heti ulos puusta ja huusi:

— Bwana Kubwa! Hevosella!

Neekeripojan äänessä oli enemmän iloa kuin ihmetystä, sillä hän uskoi Stasin voimiin niin lujasti, ettei olisi ihmetellyt, vaikka Stas olisi taikonut itselleen hevosen. Kali alkoi nauraa mielettömästi ja lyödä kämmenillä lanteitaan, kuten neekerit iloaan ilmaisevat.

— Sido hevonen, Stas sanoi, — tuo tavarat sisään, tee tuli ja keitä vettä.

Sitten Stas meni sisään. Nel oli herännyt myös ja kutsui häntä. Stas meni hänen luokseen ja näki lampun himmeässä valossa hänen kalpeat kasvonsa ja valkoiset, laihat kätösensä peitteellä.

— Mitenkä voit, aarteeni? poika kysyi iloisesti.

— Hyvin. Olen nukkunut sikeästi, kunnes Saba herätti minut. Mutta mikset sinä nuku?

— Olin poissa.

— Missä?

— Apteekissa.

— Apteekissa?

— Niin. Kiniiniä noutamassa.

Tytön ei olisi nyt tehnyt mieli kiniiniä, mutta koska hän piti sitä välttämättömänä lääkkeenä kaikkia maailman tauteja vastaan, hän huoahti ja virkkoi:

— Kyllä minä tiedän, ettei sinulla ole enää kiniiniä.

Stas nosti toisen pulloista lampun valoon ja kysyi ylpeästi ja iloisesti:

— Mitä tämä sitten on?

Nel ei ollut uskoa silmiään. Mutta Stas sanoi reippaasti ja iloisin mielin:

— Nyt sinä tulet terveeksi! Minä panen sinulle kiniiniä tuoreeseen viikunaan, sinä nielet sen ja saat sitten juoda. Miksi sinä katsot minuun kuin mikäkin hämmästynyt katti?… On minulla toinenkin pullo! Sain molemmat eräältä valkoihoiselta, jonka leiri on neljän mailin päässä meiltä. Hänen luotaan minä juuri tulen. Hänen nimensä on Linde, ja hän on pahasti haavoittunut. Hän antoi minulle hyviä neuvoja ja tuomisia. Palasin hevosella, mutta sinne menin jalkaisin. Luuletko, että on hauskaa mennä dshunglan läpi yöllä? Uh! Toista kertaa en menisi mistään hinnasta!

Sen sanottuaan hän poistui ihmettelevän tytön luota, pani viikunaan saman verran kiniiniä kuin oli ennenkin tytölle antanut, otti vähäsen teetä ja palasi takaisin.

Nel oli sillä välin ajatellut, mitä oli tapahtunut. Hän oli hyvin utelias tietämään, kuka valkoihoinen oli ja kuinka Stas oli tavannut hänet. Hän ei epäillyt, ettei parantuisi, kun Stas oli saanut kiniiniä. "Mutta oli se Stas sentään… meni yöllä dshunglan halki kuin ei mitään!"

Vaikka Nel oli aina ihmetellyt Stasia, niin hän oli luullut, että kaikki, mitä poika oli hänelle tehnyt, oli langennut luonnostaan. Onhan selvää, että iältään vanhempi poika pitää huolta nuoremmasta tytöstä. Mutta nyt johtui Nelin mieleen, että ilman pojan hoitoa hän olisi kuollut jo aikaa sitten ja että poika piti koko ajan hänestä hellästi huolta ja puolusti häntä innokkaammin kuin kukaan muu hänen ikäisensä poika olisi tehnyt.

Kun Stas tuli takaisin ja kumartui Nelin puoleen tarjoamaan lääkettä, tyttö kiersi hoikat käsivartensa pojan kaulan ympäri ja syleili häntä sydämellisesti, sanoen:

— Stas, sinä olet niin hyvä minulle.

— Kenelle minä sitten olisin hyvä? poika vastasi. — Erinomaista!… Ota nyt lääkettä!

Stas oli iloissaan, ja hänen silmänsä säteilivät tyytyväisyyttä. Riemukas ja ylpeä sävy äänessä hän huusi ovea kohti kääntyen:

— Mea, tuo nyt bibille teetä!

33

Stas päätti lähteä Linden luo vasta puolenpäivän aikaan saadakseen levätä yön rasituksista. Hän arveli, että sairas mies söisi mielellään tuoretta lihaa, ja ampui matkalla tuomisiksi lintuja. Linde otti ne kiitollisena vastaan. Hän oli hyvin heikko, mutta täydessä tajussaan. Tervehdittyään tulijaa hän kysyi heti, miten Nel voi. Hän varoitti Stasia pitämästä pelkästään kiniiniä täysin varmana keinona kuumetta vastaan ja kehoitti suojelemaan tyttöä auringonpaisteelta, kosteudelta ja huonolta juomavedeltä.

Linden pyynnöstä Stas kertoi hänelle matkastaan aina alusta saakka: kuinka he tulivat Khartumiin, kävivät Mahdin luona, matkustivat Fashodaan, vapautuivat Gebrin käsistä ja kuinka he sitten vaelsivat eteenpäin.

Sveitsiläinen katsoi uteliaasti ja ihmetellen kertojaan ja oltuaan hetken vaiti sanoi:

— Paras todistus siitä, että olet puhunut totta, on se, että sinä nyt seisot siinä edessäni. Mutta tiedä: teidän asemanne on nyt vaikea ja matka on joka suuntaan yhtä kauhea. Kuka tietää, ehkä sinunlaisesi poika voi sentään pelastaa sekä itsensä että pikku tytön perikadosta.

— Jos Nel vain paranee, niin minä teen voitavani, Stas sanoi.

— Mutta säästä toki itseäsi, sillä sellainen tehtävä saattaa mennä täysikasvuisenkin miehen voimien yli. Tiedätkö, missä te paraikaa olette?

— En. Mutta minä muistan, että kun olimme lähteneet Fashodasta, kuljimme erään Deng-nimisen siirtokunnan halki, sitten joen yli…

— Se oli Sobat, Linde keskeytti.

— Dengissä oli paljon dervishejä ja neekereitä. Mutta Sobatin yli kuljettuamme me jouduimme dshunglaa kasvaville seuduille, joilla vaelsimme viikkoja, kunnes eräässä notkossa sitten tapahtui se…

— Tiedän. Te olette Sobatin yli kuljettuanne kääntyneet etelään ja joutuneet seuduille, joita matkailijat ja maantieteilijät eivät tunne. Joki, jonka varrella asustamme, virtaa luoteeseen ja laskee luultavasti Niiliin. Sanon: luultavasti, sillä en ole itsekään varma. Vangiksi joutuneilta dervisheiltä kuulin, että joen nimi lienee Ogeloguen, mutta hekin olivat epävarmoja siitä, sillä täällä kuljetaan ani harvoin. Näillä harvaan asutuilla seuduilla asuu shillukneekereitä, mutta nyt on maa autio, sillä toiset on rutto tappanut, toiset ovat paenneet mahdilaisia Karamojovuorille. Afrikassa on sattunut ennenkin, että tänään tiheästi asuttu maa on huomenna autio. Minun laskelmieni mukaan olemme noin kolmensadan kilometrin päässä Ladosta. Te voisitte paeta etelään Emin pashan luo, mutta sekin lienee turhaa, sillä dervishit aikoivat hyökätä hänen maahansa.

— Entä Abessiniaan? sanoi Stas.

— Sinnekin on noin kolmesataa kilometriä. Muista, että Mahdi käy sotaa Abessiniaakin vastaan, ja te voitte siis joutua dervishien käsiin. Abessinia on kyllä kristitty maa, mutta eteläiset heimot siellä ovat pakanoita tai islamilaisia ja ovat tästä syystä kaikessa hiljaisuudessa Mahdin puolella. Tuskinpa te sieltäkään pääsette läpi.

— Mitä minun on siis tehtävä? Stas kysyi.

— Minä sanoin, että asemanne on vaikea, sanoi Linde.

Sitten hän laski molemmat kädet päänsä päälle ja makasi pitkän aikaa ääneti.

— Intian valtameren rannalle, hän alkoi vihdoin, — on noin yhdeksänsataa kilometriä. Välillä on vuoria, villejä heimoja ja erämaita, joissa ei ole lainkaan vettä. Nämä alueet kuuluvat virallisesti Englannille. Siellä saattaa tavata norsunluukuormastoja, jotka ovat matkalla Kismajaan, Lamuun tai Mombasaan, ja ehkä lähetysretkikuntiakin… Kun minä huomasin, etten dervishien tähden voi tutkia tämän joen juoksua siihen saakka, missä se kääntyy Niiliin päin, aioin minäkin lähteä itään valtamerta kohti…

— Matkustetaan siis yhdessä! Stas huudahti.

— Ei minusta ole enää matkalle lähtijäksi. Ndiri on murskannut toisen jalkani niin pahasti, että olen sairastunut verenmyrkytykseen. Ainoastaan kirurgi voisi pelastaa minut leikkaamalla jalan pois. Nyt se on jo kuoleentunut ja kangistunut, mutta ensimmäisenä päivänä purin käsiäni tuskasta…

— Kyllä te vielä paranette.

— Ei, urhea poikani, minä kuolen aivan varmasti. Mutta sinä peität minut sitten kivillä, jotteivät hyeenat söisi ruumistani. Kuolleelle se on yhdentekevä, mutta eläessä tuntuu vastenmieliseltä ajatella… Raskas on kuolla näin kaukana omaisistaan…

Sairaan silmät kostuivat. Hän jatkoi:

— Olen tottunut kuoleman ajatukseen, ei siis puhuta minusta, vaan teistä. Yhden neuvon annan sinulle: tie itään, valtameren rannalle, on ainoa mahdollinen. Mutta levätkää ennen kuin lähdette matkalle ja kootkaa voimia, sillä muuten sinun pieni matkatoverisi kuolee ennen pitkää. Lykätkää matkanne siksi, kunnes sadekausi on mennyt ohi, tai vieläkin pitemmälle. Ensimmäiset kuukaudet sateen taukoamisen jälkeen, jolloin vesi vielä peittää suot, ovat kaikkein terveellisimpiä. Tämä on jo ylänköä, seitsemänsataa metriä meren pintaa ylempänä. Tuhannen kolmensadan metrin korkeudella ei ole enää kuumetta. Vie pikku englannitar vuorille…

Puhuminen näytti rasittavan sairasta, hän keskeytti ja huitoi kärsimättömästi luotaan suuria, sinisiä kärpäsiä. Sitten hän jatkoi:

— Muista tarkasti, mitä sanon sinulle. Noin päivän matkan päässä täältä etelään kohoaa yksinäinen vuori, joka on suunnilleen 800 metriä korkea. Sen rinteet ovat äkkijyrkät ja ainoa tie vuorelle on kivinen harjanne, joka on niin kapea, että muutamin paikoin tuskin kaksi hevosta voi kulkea vierekkäin. Vuoren tasaisella huipulla, joka ympäri mitaten on runsaan kilometrin laajuinen, oli ennen neekerikylä, mutta mahdilaiset hävittivät sen ja veivät asukkaat orjiksi. Ehkä kylän on hävittänyt juuri Smain, joka mahdollisesti oli sama henkilö, joka joutui tappiolle minua vastaan taistellessaan, mutta vangit hän oli jo lähettänyt vahvan vartioston seuraamana Niilin rannoille. Asettukaa sille vuorelle. Siellä on erittäin hyvä lähde, muutamia maniokki-istutuksia ja runsaasti banaanipuita. Majoissa näette ihmisten luurankoja, mutta sinun ei tarvitse pelätä saavasi niistä minkään taudin tartuntaa, sillä dervishien jälkeen tulivat muurahaiset, jotka karkoittivat meidätkin sieltä. Muuten ei siellä ole elävää olentoa. Viipykää siellä kuukausi tai kaksi. Niin korkealle teidän tuskin tarvitsee pelätä kuumetta. Yöt ovat siellä kylmiä. Sinun pikku matkatoverisi toipuu siellä varmasti, ja itse voit koota uusia voimia.

— Entä mitä me sitten teemme, minne lähdemme?

— Jätä se Jumalan haltuun. Olen kuullut, että arabit samoavat rannikolta eräälle järvelle saakka etsimään norsunluuta jota he ostavat Samburuja Wa-hima-nimisiltä heimoilta.

— Wa-hima? Kali on wa-himalainen.

— Sehän on hyvä, sanoi Linde. — Hän voi olla teille suureksi avuksi. Mustienkin joukossa on hyväsydämisiä ihmisiä, mutta heidän kiitollisuuteensa ei saa liikoja luottaa, sillä he ovat kuin lapsia, jotka tänään unohtavat, mitä eilen on tapahtunut.

— Kali ei unohda, että olen vapauttanut hänet Gebrin käsistä; siitä olen varma.

— Ehkä, sanoi Linde. — Tuossa on myöskin kelpo poika; ota hänet minun kuoltuani haltuusi, hän lisäsi osoittaen Nasibuun.

— Älkää puhuko kuolemasta älkääkä ajatelko sitä.

— Hyvä ystäväni, vastasi sveitsiläinen, — minä toivon sen pian tulevan, mutta ilman ankaria tuskia. Ajattele, että minä olen aivan turvaton, ja jos joku niistä mahdilaisista, jotka olen voittanut, osuisi tähän notkoon, niin hän voisi teurastaa minut kuin lampaan. Nuo eivät enää herää, — hän viittasi nukkuviin neekereihin, — tai oikeammin, jokainen heistä herää hetkeksi ennen kuolemaansa, mutta pakenee peloissaan dshunglaan, josta ei ikinä palaa… Kahdestasadasta miehestäni ovat vain nuo jäljellä. Toiset ovat paenneet, toiset kuolleet isorokkoon, toiset ovat nukkuneet muilla mailla… Stas katseli nukkuvia säälien ja kammoksuen. Heidän ruumiinsa olivat tuhkanharmaita, mikä neekerillä merkitsee kalpeutta. Toisten silmät olivat ummessa, toisten puoleksi avoinna, mutta nämäkin nukkuivat, koska valo ei vaikuttanut heidän silmäteriinsä.

— Eikö heitä voi mitenkään pelastaa? kysyi Stas.

— Ei. Viktoria-järven rantamailla unitauti tappaa kokonaisia kyläkuntia.

Ennen illan tuloa Linde kertoi Stasille elämäntarinansa. Hän oli kauppiaan poika Zürichistä. Hänen vanhempansa olivat kotoisin Karlsruhesta ja muuttivat vuonna 1848 Sveitsiin. Isä oli koonnut suuren omaisuuden silkkikaupalla. Hän tahtoi pojastaan insinööriä, mutta nuori Heinrich uneksi vain kaukaisista maista. Kun poika oli suorittanut insinööritutkinnon, hän sai periä isänsä omaisuuden ja lähti ensimmäiselle matkalleen Egyptiin. Se tapahtui jo ennen Mahdin aikaa. Hän eteni aina Khartumiin asti ja metsästeli dangalien kanssa Sudanissa. Sitten hän rupesi tutkimaan Afrikan maantiedettä ja tulikin alallaan niin kuuluisaksi, että useat maantieteelliset seurat kutsuivat hänet jäsenekseen. Tälle viimeiselle, onnettomalle matkalleen hän oli lähtenyt Sansibarista. Hän oli vaeltanut suurille järville saakka ja aikoi sieltä kulkea tuntemattoman Karamojo-vuoriseudun halki Abessiniaan ja sieltä takaisin valtameren rannalle. Mutta sansibarilaiset eivät lähteneet pitemmälle. Onneksi tai onnettomuudeksi kävivät Ugandan ja Unjoron kuninkaat sotaa keskenään. Linde auttoi Ugandan kuningasta huomattavasti, ja tämä palkitsi häntä lahjoittamalla hänelle kaksisataa "pagazia". Nyt Linde saattoi lähteä nousemaan Karamojon vuorille. Mutta silloin puhkesi miehistössä isorokko, sen jälkeen unitauti — ja koko karavaani joutui tuhoon. Lindellä oli runsaat ruokavarat, mutta peläten keripukkia hän metsästeli päiväkaudet hankkiakseen tuoretta lihaa. Hän oli etevä pyssymies, vaikkei ollut tarpeeksi varovainen metsästäjä. Niinpä sattui, että hän muutama päivä sitten lähestyi varomattomasti ampumaansa villiä ndiriä. Eläin karkasi pystyyn ja murskasi hänen jalkansa. Se tapahtui aivan lähellä leiriä ja Nasibun nähden. Poika teki paidastaan siteen, sai verenvuodon lakkaamaan ja vei haavoittuneen telttaan. Mutta yöllä jalka tulehtui, ja verenmyrkytys uhkasi sairaan henkeä.

Stas tahtoi pitää hänestä hyvää huolta ja sanoi tulevansa joka päivä sairaan luo ja vievänsä hänet hevosten väliin kiinnitetyllä peitteellä asuntoonsa.

Linde kiitti häntä avusta ja antoi hoitaa itseään, mutta ei suostunut muuttamaan.

— Minä tiedän, sairas sanoi osoittaen nukkuvia neekereitä, — että noitten täytyy kuolla, mutta minä en voi jättää heitä hyeenoille ennen kuin he ovat henkensä heittäneet. Niin kauan kuin nuotio palaa, pysyvät hyeenat poissa. Hän alkoi hokea kuin kuumesairas:

— Minä en voi, en voi, en voi!

Pian hän kuitenkin rauhoittui ja jatkoi omituisen liikuttuneella äänellä:

— Tule tänne huomenna aamulla. Minulla on pyyntö sinulle. Jos sinä täytät sen, niin Jumala ehkä johtaa teidät onnellisesti pois näiltä Afrikan autioilta mailta ja suo minulle kevyen kuoleman. Koska huomenna voin olla tajuton, on parasta sanoa se nyt: ota vettä vatiin, asetu noiden nukkuvien raukkojen eteen, kastele vedellä heidän otsansa ja sano kullekin nämä sanat: "Minä kastan sinut Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen!…"

Mielenliikutus vaimensi hänen äänensä kuulumattomiin.

— Minä kadun, jatkoi hän hetken kuluttua, — etten ole tehnyt niille samalla tavalla, jotka ovat kuolleet aikaisemmin. Nyt väijyy kuolema minunkin ylläni… ja minä tahtoisin yhdessä tämän karavaanin jäännösten kanssa lähteä viimeiselle suurelle matkalle…

Kuoleva osoitti kädellään rusottavaa taivaanrantaa, ja kaksi kyyneltä vierähti hitaasti alas hänen poskiaan pitkin.

Stas itki.

34

Seuraavana aamuna aurinko valaisi omituista näkyä. Stas astui kallionseinämää pitkin, pysähtyi kunkin neekerin eteen, kastoi hänen otsansa vedellä ja lausui hänelle sakramentin sanat. He nukkuivat, mutta heidän kätensä ja jalkansa vapisivat; he elivät vielä, vaikka heidän ruumiinsa näyttivät kuolleilta. Näin täytettiin tämä nukkuvien kastaminen kristinuskoon aamun hiljaisuudessa, auringon hohteessa, erämaan syvyydessä. Taivas oli sinä päivänä pilvetön, korkea, harmaansininen ja ikään kuin surullinen.

Linde oli vielä elossa, mutta kovin heikko. Kun siteet oli vaihdettu, hän antoi Stasille metallikotelon, jossa hänen paperinsa olivat. Sen jälkeen hän ei enää puhunut. Hän ei voinut enää syödä, ja jano vaivasi häntä kovasti. Ennen auringon laskua hän alkoi hourailla. Hän kutsui joitakin lapsia ja varoitti heitä menemästä liian kauas etelään. Sitten vilunväristykset valtasivat hänet.

Seuraavana päivänä hän ei enää tuntenut Stasia, ja kolme päivää myöhemmin hän kuoli tulematta tajuihinsa. Stas itki häntä sydämestään. Sitten hän ja Kali hautasivat vainajan läheiseen vuorenonkaloon, jonka suun he sulkivat kivillä ja orjantappuroilla.

Stas otti pikku Nasibun mukaansa, mutta Kalin hän käski jäädä vartioimaan varastoja ja polttamaan nuotiota nukkuvien vieressä. Itse hän ajoi ehtimiseen leirien väliä kuljettaen asunnolleen tavaroita ja ampuma-aseita. Sitten hän rupesi ottamaan ruutia Lindeltä perimistään patruunoista ja valmisti pommin räjäyttääkseen rikki sen kalliolohkareen, joka sulki Kingin rotkoon.

Onneksi Nelin terveys oli parantunut huomattavasti päivittäisistä kiniiniannoksista; siihen vaikutti nyt myös monipuolinen ravinto. Stas pelkäsi kuitenkin jättää tyttöä yksin Mean, Nasibun ja Saban huostaan ja ajoi sentähden mieluummin useamman kerran päivässä Linden ja oman leirinsä väliä. Hän oli rasittanut itseään tavattomasti, mutta hänen rautainen terveytensä kesti. Vasta kymmenen päivän kuluttua oli kaikki hevoset ja tavarat, jotka he aikoivat ottaa mukaansa, kuljetettu leiristä leiriin.

Sillä välin olivat Linden leirissä useimmat nukkuvat neekerit kuolleet. Toiset pakenivat kuolintuskissa dshunglaan, toiset kuolivat paikalleen. Kali hautasi jälkimmäiset. Kahden viikon kuluttua oli vain yksi jäljellä, mutta hänkin kuoli paikalleen voimansa loppuun kuluttaneena.

Vihdoin tuli hetki, jolloin lohkare oli räjäytettävä rikki ja King vapautettava. Elefantti oli jo niin kesy, että se Stasin käskystä nosti hänet kärsällään niskaansa istumaan. Sitä totutettiin myös kantamaan kuormaa, jonka Kali bambutikapuitten avulla pani sen selkään. Nel sanoi heidän panevan liian suuria kuormia sen kannettavaksi, mutta ne olivat todellisuudessa sille kevyet kuin kärpänen. Elefantista ja Sabasta tuli pian hyvät ystävät, ja ne rupesivat leikkimään keskenänsä.

Eniten lapsia kuitenkin huvitti se, että eläin teki kaikki, mitä siltä vaadittiin, ja ymmärsi jokaisen viittauksen. Muutamassa viikossa King huomasi, että Stas oli se, jota piti eniten totella, mutta että Nel oli kaikkien silmäterä. Se täytti tarkoin Stasin käskyt, mutta piti Nelistä eniten. Kalista se sitä vastoin välitti vähemmän ja Meaa se ylenkatsoi.

Kun ruutipanos oli valmis, pisti Stas sen syvimpään halkeamaan ja tukkesi sen savella jättäen palmun syistä tehdyn sytytyslangan pään näkyviin. Ratkaiseva hetki lähestyi. Stas sytytti itse miinan ja juoksi sitten minkä jaloista lähti asunnolle, johon hän oli sulkenut muut. Nel pelkäsi, että King pelästyisi pahanpäiväisesti, mutta poika lohdutti häntä selittämällä, että hän oli valinnut juuri tämän päivän, koska ukkonen oli aamulla jyrissyt. He istuivat sydämet pamppaillen jännityksestä ja laskivat hetkiä.

Vihdoin kajahti sellainen ryske ja jyske, että mahtava baobab-puukin tärisi tyvestä latvaan saakka. Stas syöksyi heti ulos ja juoksi rotkoon.

Räjähdyksen voima oli ollut suuri. Toinen puoli möhkälettä oli särkynyt siruiksi, toinen suuremmiksi palasiksi. Elefantti oli vapaa.

Riemastunut Stas meni rotkoon, jonka reunalla hän näki jo Nelin, Kalin ja Mean. King oli hieman säikähtynyt ja seisoi kärsä pystyssä tuijottaen sinne, mistä räjähdys oli kuulunut. Kun Nel mainitsi sen nimen, se rauhoittui. Mutta hevoset säikähtivät pahemmin kuin King, ja kaksi niistä karkasi dshunglaan, josta Kali löysi ne vasta illalla.

Samana päivänä Nel johti elefantin "ulos maailmaan". Jättiläinen seurasi häntä tottelevaisesti kuin pieni koira. Sitten se meni jokeen kylpemään ja piti itse huolen illallisestaan kaataen alleen pienempiä puita ja pudottaen suuremmista hedelmiä töykkien päällään runkoa. Illalla se tuli baobabpuun luo, pisti kärsänsä aukosta sisään ja etsi Neliä niin innokkaasti, että Stasin täytyi lyödä sitä kärsälle.

Päivän tapahtumista iloitsi kuitenkin Kali eniten, sillä hänen ei tarvinnut enää koota elefantille ruokaa, mikä ei ollut niinkään helppo tehtävä. Stas ja Nel kuuntelivat, kuinka hän lauloi uutta laulua tehdessään tulta illallisen valmistamista varten. Se kuului:

— Suuri herra tappaa ihmisiä ja leijonia! Jah! jah! Suuri herra halkaisee kallioita! Jah! Elefantti hakee itse ruokansa, ja Kali saa laiskoitella ja syödä jah! jah!

Sadekausi, niinsanottu "massika", läheni loppuaan. Oli vielä pilvisiä ja sateisia päiviä, mutta myös poutaisia.

Stas päätti siirtyä Linden mainitsemalle vuorelle. Eräänä varhaisena aamuna he lähtivät etelää kohti. Stasin ei tarvinnut enää pelätä eksyvänsä, sillä hän oli perinyt Lindeltä kompassin ja hyvän kaukoputken. Paitsi Sabaa, aasia ja elefanttia kuului karavaaniin vielä viisi kuormattua hevosta. Nel ajoi elefantilla, jolla oli myös melkoinen kuorma. Sen suurten korvien välissä tyttö näytti istuvan kuin isossa nojatuolissa. Stas jätti kaipauksetta baobab-puun, sillä Nelin sairaus liitti siihen ikävän muiston. Tyttö sitä vastoin katseli surullisin mielin mäkeä, puuta ja koskea ja sanoi vielä palaavansa tänne, kun tulee suureksi. Surullisin oli Nasibu, joka piti kovasti entisestä isännästään. Hän ajoi aasilla viimeisenä karavaanissa ja katseli kyynelsilmin vuorta, jonka onkaloon Linde-parka jäi.

Muutamaa tuntia ennen auringonlaskua Stas keksi vuoren, jonne he olivat matkalla. Sen huippu oli tasainen ja, kuten vaikutti, metsän peittämä. He löysivät helposti harjanteen, joka vei vuorelle, ja alkoi nousta ylös sitä pitkin.

Noin puolentoista tunnin kuluttua he olivat jo vuoren huipulla. Metsä, jonka he olivat alhaalta nähneet, oli banaanimetsää, mikä oli kaikkien mieleen, vieläpä Kinginkin. Stas oli iloinen, sillä hän tiesi, ettei Afrikassa ole sen voimakkaampaa ja ravitsevampaa ruokaa kuin kuivatuista banaaneista tehty jauho. Banaanipuitten suurten lehtien siimeksessä oli neekerimajoja, osaksi hävitettyjä ja poltettuja, osaksi ehjiä. Keskellä oli suurin maja, joka oli kuulunut kylän kuninkaalle. Se oli savesta ja sen katto oli niin suuri, että räystäitten alle jäi jonkinlaiset suojat.

Kun Stas oli saattanut Nelin ja Mean kuninkaan taloon, hän käski Kalin ja Nasibun korjata pois ihmisten luurangot ja luut, joita oli siellä täällä majain ulkopuolella. Mustat pojat heittivät ne ohivirtaavaan jokeen. Kävi ilmi, että Linde oli erehtynyt sanoessaan, ettei vuorilla ollut ainoatakaan elävää olentoa. Hiljaisuus oli houkutellut tänne lauman simpansseja, jotka asustelivat korkeimmissa puissa, minne olivat laittaneet itselleen sateensuojia lehvistä. Stas ei tahtonut tappaa niitä ja ampui sentähden ilmaan. Laukaus ja Saban haukunta karkoittikin simpanssit suin päin pakoon.

Aurinko oli laskenut. Kali ja Nasibu tekivät tulen illallista varten. Kun Stas oli ottanut yöllä tarvittavat tavarat, hän meni kuninkaan majaan, joka oli valoisa ja miellyttävä. Mea oli näet sytyttänyt Stasin tekemän lampun ja sitäpaitsi toisenkin matkalampun, jonka he olivat saaneet Lindeltä. Neliä ei matka kylmänä päivänä ollut väsyttänyt, ja hän oli mainiolla tuulella, etenkin kun Stas sanoi, että luurangot, jotka tyttö tullessa oli nähnyt, oli korjattu pois.

— Täällähän on hienoa, Stas! hän huudahti.

— Katso, lattiakin on tervattu. Meillä tulee olemaan täällä hyvät oltavat.

— Huomenna minä tutkin tämän paikan tarkasti, Stas vastasi.

— Jos ensivaikutelma pitää paikkansa, niin täällähän asuisi vaikka lopun ikäänsä.

— Niin. Jos meidän isämme olisivat täällä. Mutta miksi me nimitämme paikkaa?

— Vuoren nimi maantieteessä olkoon Lindevuori ja kylä saakoon sinun nimesi: Nel.

— Tulenko minäkin maantieteeseen? kysyi tyttö iloisesti.

— Tulet, Stas vastasi juhlallisesti.

35

Seuraavana päivänä satoi vielä hiukan. Stas lähti jo varhain tutkimaan ympäristöä. Päivälliseksi hän ennätti tutkia kaikki nurkat ja loukot. Hän oli paikkaan tyytyväinen. Mitä turvallisuuteen tuli, oli Linde-vuori Afrikan parhaita. Leijonien ja panttereiden oli mahdotonta kiivetä sen jyrkkiä seinämiä ylös. Jos vielä asetti Kingin harjanteelle, joka oli ainoa kulkureitti, sai taatusti nukkua yöt rauhassa. Keskellä "saarta" oli kirkas lähde, josta juoksi puro banaanilehdon läpi, kunnes katosi jyrkännettä pitkin jokeen. Eteläisellä puolella kasvoi rehevää maniokkia, joka on neekerin mieliruokaa. Maniokkimaan takana oli kookospalmuja.

Dshunglameri ympäröi "saaren", jolta oli mahtava näköala. Idässä kohosivat Karamojo-vuoret ja etelässä oli myöskin vuoria, metsän peittämiä, mikäli niitten väristä saattoi päättää. Mutta lännessä silmä kantoi kaukaiseen taivaanrantaan, jossa taivas ja dshungla yhtyivät. Linden kaukoputkella Stas näki pienempiä laaksoja ja yksinäisiä puita, jotka kohosivat kirkontorneina dshunglan yli. Missä ruoho oli lyhyempää, siellä näkyi antilooppeja, seeproja, elefantteja ja puhvelihärkiä laumoittain, tai kirahvi purjehti aavikolla kuin laiva merellä. Joessa loiskahteli samanlaisia kaloja kuin ne, joita Kali oli aikaisemmin matkalla pyydystänyt.

Itse "saarella" oli tuskin muita suurempia eläimiä kuin lumivalkoisia, mustanokkaisia papukaijoja, afrikkalaisia käkiä ja tunturikyyhkysiä.

Stas palasi tyytyväisenä tarkastusmatkaltaan. — Ilma on terveellistä, hän ajatteli, — ravintoa on runsaasti, ja täällä on kaunista kuin paratiisissa!

Palattuaan Nelin majalle hän sai kuulla, että saarella oli vielä yksi suurempi eläin, tai oikeammin kaksi. Pikku Nasibu oli löytänyt tiheästä banaanilehdosta vuohen ja kilin, joita dervishit eivät olleet vieneet. Vuohi oli vauhko, mutta kilistä tuli kohta Nasibun ystävä. Poika oli ylpeä löydöstään, sillä nyt bibi sai päivittäin tuoretta maitoa.

— Mitä me nyt oikein tekisimme, Stas? kysyi Nel eräänä päivänä, kun he olivat kotiutuneet vuorelle.

— Työtä on paljon, poika vastasi luetellen, mitä oli tehtävä. — Ensinnäkin Kali ja Mea ovat pakanoita ja Nasibu, joka on Sansibarista, on muhamettilainen. Heille pitää opettaa kristinoppia, ja sitten heidät on kastettava. Toiseksi pitää savustaa lihaa edessä olevaa matkaa varten, ja minun täytyy siis lähteä metsästämään. Kolmanneksi tahdon nyt, kun meillä on niin monta kivääriä ja paljon ampumatarpeita, opettaa Kalin ampumaan, jotta meitä olisi edes kaksi pyssymiestä. Neljänneksi — oletko unohtanut leijat?

— Leijat?

— Niin. Sinä saat liimata niitä tai, mikä on vielä parempi, neuloa. Se olkoon sinun tehtäväsi.

— En minä halua leikkiä niillä.

— Se ei ole mitään leikkiä, vaan ehkä kaikkein hyödyllisintä, mitä saattaa keksiä. Eikä sillä hyvä, että sinä teet yhden leijan, vaan niitä pitää olla ainakin viisikymmentä, ehkä enemmänkin.

— Miksi niin monta? tyttö kysyi uteliaasti.

Stas alkoi selvitellä aikeitaan ja suunnitelmiaan. Hän kirjoittaisi jokaiseen leijaan heidän nimensä, paikan jossa he vapautuivat dervisheistä, heidän nykyisen olinpaikkansa ja suunnan johon he aikoivat jatkaa. Lopuksi hän pyytäisi löytäjää lähettämään sähkeen Port Saidiin. Hän aikoi näet tuulen puhaltaessa lännestä itään päästää aina jonkin ajan kuluttua leijan ilmaan.

— Monet niistä, hän sanoi, — putoavat lähelle, mutta jos yksikin lentää valtameren rannalle ja joutuu eurooppalaisten käsiin, niin olemme pelastuneet.

Nel ihastui ajatukseen ja sanoi, ettei Kingkään vedä vertoja Stasille viisaudessa. Hän oli varma siitä, että monet leijat lentäisivät rannikolle saakka, vieläpä isän luo, ja lupasi valmistaa niitä aamusta iltaan. Tytön ilo oli niin suuri, että pojan täytyi kuumetta peläten hillitä häntä.

Stasin osoittamat työt alkoivat. Kali sai käskyn pyydystää mahdollisimman paljon loiskivia kaloja. Hän kuivasi niitten lihat ja vei ilmarakkulat Nelille, joka leikkasi ne auki ja levitti kuivumaan kahden kämmenen suuruisiksi lehdiksi. Stas ja Mea auttoivat häntä, sillä työ ei ollut niinkään helppoa. Mutta rakkulalehdet muuttuivat kuivuessaan useinkin hauraiksi, ja vasta jonkin ajan kuluttua Stas huomasi, että ne pitää kuivattaa varjossa. Lindeltä saatujen tavaroiden joukossa oli paljon tarveaineita, ja kun kärsivällisyys oli loppua, tehtiin muutamia leijoja paperistakin.

Ensimmäinen suuri ja kevyt leija, jonka Stas päästi ilmaan tuulen puhaltaessa lännestä itään, lensi hyvin korkealle, mutta kun hän leikkasi langan poikki, niin se rupesi tuulen ajamana vaipumaan Karamojo-vuoristoon. Seuraavana päivänä hän päästi toisen, ilmarakkulasta tehdyn leijan, joka kohosi vieläkin korkeammalle ja katosi pian näkyvistä.

Nel työskenteli innokkaasti ja kehittyi nopeasti niin käteväksi, ettei Stas eikä Meakaan vetänyt hänelle vertoja. Linde-vuoren terveellinen ilmasto palautti Nelin voimat. Aika, jonka kuluessa kolmas kuumekohtaus tavallisesti ilmaantuu, oli kulunut umpeen.

Stas oli laihtunut ja ruskettunut, mikä todisti, ettei kuume tarttunut häneen. Kuumeelle alttiit eivät näet rusketu. Hän oli kasvanut ja miehistynyt. Liikunta ja ruumiillinen työ olivat lisänneet hänen voimiaan. Lihakset hänen käsissään ja jaloissaan olivat teräksenkovat. Hän oli nyt karaistunut Afrikan-matkaaja. Kun hän joka päivä metsästi ja ampui aina luodikolla, niin hänestä tuli verraton pyssymies. Petoeläimiä hän ei enää pelännyt, sillä hän ymmärsi, että niillä oli suurempi syy pelätä häntä kuin hänellä niitä. Eräänä päivänä hän yhdellä ainoalla laukauksella kaatoi sarvikuonon, joka noustuaan makuulta akaasiapuun alta yllätti hänet odottamatta. Puhvelihärkiä, jotka usein hajoittavat suuria karavaaneja, hän ei myöskään pelännyt.

Stas ja Nel eivät enää tyytyneet jokapäiväisiin askareisiin. He alkoivat nyt kääntää Kalia, Meaa ja Nasibua uuteen uskoon. Mutta se olikin vaikeampaa kuin he olivat luulleet. Musta kolmikko kuunteli mielellään opetusta, mutta käsitti kaiken omalla neekereille ominaisella tavalla. Kun Stas kertoi heille maailman luomisesta ja paratiisista ja käärmeestä, meni se vielä jotenkuten, mutta kun he tulivat kohtaan, jossa kerrotaan, kuinka Kain tappoi Aabelin, niin Kali taputti vatsaansa ja kysyi totisena:

— Söikö Kain hänet myös.

Musta poika oli aina vakuuttanut, etteivät wa-himalaiset syö ihmisiä, mutta nähtävästi oli muisto sellaisesta kulkenut kansan keskuudessa perintötietona sukupolvesta toiseen.

Hän ei myöskään voinut käsittää, miksei Jumala ollut tappanut pahaa Mzimua. Hänen käsityksensä hyvästä ja pahasta oli muuten aito afrikkalainen, mikä näkyy seuraavasta keskustelusta:

— Sano minulle, mikä on paha teko? Stas kysyi.

— Jos joku ryöstää Kalin karjaa, niin se on paha teko, vastasi hän hetken mietittyään.

— Oikein! sanoi Stas. — Entä hyvä teko? Nyt vastasi musta poika arvelematta:

— Kun Kali ryöstää jonkun muun karjaa. Mutta vähitellen alkoi mustissa päissä valjeta, ja mikä ei mahtunut päihin, se mahtui lämpimiin sydämiin.

Jonkin ajan kuluttua saatettiin toimittaa kaste. Se oli juhlallista. Ristivanhemmat lahjoittivat kullekin lapselle kolme metriä valkoista pumpulikangasta ja sinisen helminauhan.

Mea ihmetteli, kun hänen ihonsa kasteen jälkeen ei muuttunutkaan valkoiseksi, kuten hän oli luullut. Mutta Nel lohdutti häntä sillä, että hänen sielunsa oli nyt valkoinen.

36

Stas opetti Kalin ampumaan remington-kiväärillä. Se sujui paljon paremmin kuin uskonnon opetus. Kun neekeri oli kymmenen päivää harjoitellut maaliin ampumista, hän kaatoi suuren pofu-antiloopin, sitten pienempiä ja lopuksi villin ndirin. Tällöin hänen oli käydä samoin kuin Linden, sillä kun hän oli ampunut ja lähestyi ndiriä varomattomasti, se karkasi hänen päälleen. Kali heitti pyssynsä pensaaseen ja kiipesi puuhun, jossa istui siksi, kunnes Stas hänen huutonsa kuultuaan oli ehtinyt apuun. Mutta ndiri oli sillä välin heittänyt henkensä. Puhvelihärkiä, leijonia ja sarvikuonoja Stas ei antanut neekerin vielä metsästää. Elefantteja, jotka tulivat iltaisin juomaan joesta, hän ei itsekään ampunut; hän oli luvannut sen Nelille. Heidän metsästysmatkoillaan Stas kyseli usein Wa-hima- ja Samburu-nimisistä kansoista, jotka heidän täytyi tavata matkalla itään valtameren rannikolle.

— Tiedätkö, Kali, kysyi hän eräänä päivänä, — että me tulemme sinun kotimaahasi kahdessakymmenessä päivässä?

— Kali ei tiedä, missä Wa-hima on, vastasi neekeripoika nyökäyttäen surullisesti päätään.

— Mutta minä tiedän. He asuvat siellä päin, mistä aurinko aamuisin nousee suuren meren takaa.

— Niin, niin! huudahti musta poika iloisesti. — Bassa Narok! (Suuri musta vesi!) Suuri herra tietää kaikki!

— Enpä kaikkea sentään, koska en tiedä sitäkään, millä tavalla wa-himalaiset ottaisivat meidät vastaan, jos joutuisimme heidän luokseen.

— Kali käskisi heitä lankeamaan kasvoilleen suuren herran ja hyvän Mzimun eteen.

— Entä tottelisivatko he sinua?

— Kalin isällä on leopardin talja ja Kalilla myöskin.

Se merkitsi, että hänen isänsä on kuningas ja hän itse kuninkaan vanhin poika.

— Sinä sanoit kerran, että teidän luonanne kävi valkoihoisia ihmisiä ja että vanha kansa sen vielä muistaa.

— Niin, ja Kali on kuullut, että heidän päänsä ympärille oli kierretty kangasta.

— Ne eivät olleetkaan eurooppalaisia, ajatteli Stas, — vaan arabeja, joita neekerit pitivät valkoihoisina, koska he ovat vaaleampia iholtaan.

— Eivätkö wa-himalaiset tappaneet ainoatakaan niistä vieraista ihmisistä?

— Eivät. Wa-himalaiset ja samburulaiset eivät sellaista tekisi.

— Miksi?

— Sillä ne vieraat ihmiset sanoivat, että missä heidän vertaan juoksee maahan, siellä ei sada enää koskaan.

— Entä luuletko, että wa-himalaiset lähtisivät meidän kanssamme meren rannalle, jos minä lupaisin heille hyvin paljon kangasta, helmiä ja pyssyjä?

— Kali lähtee, ja wa-himalaiset myös, mutta suuren herran täytyy ensin voittaa samburulaiset, jotka asuvat vastapäätä meitä järven toisella puolella.

— Entä keitä asuu samburulaisten takana?

— Siellä on vain dshunglaa, jossa leijonat oleskelevat.

Siihen keskustelu katkesi. Stas ajatteli nyt yhä useammin pitkää matkaa itään. Hän muisti Linden sanoneen, että siellä saattaisi tavata arabialaisia norsunluukauppiaita ja lähetysretkikuntia. Hän tiesi, että matka tuottaisi Nelille uusia vaikeuksia, mutta eiväthän he koko ikäänsä voineet asua Linde-vuorella. Sadekauden jälkeisenä aikana, jolloin vesi peitti suot, oli paras matkustaa. Korkealla vuorella ei ollut vielä kuuma, yöt olivat niin kylmät, että täytyi visusti peittää itsensä, mutta alhaalla dshunglassa oli jo paljon lämpimämpää. Kohta tulisi taas helteistä. Satoi enää harvoin, ja veden pinta joessa laski päivä päivältä. Stas arveli, että keskikesällä joki oli kivinen kuiva syvänne, jollaisia he olivat nähneet Libyan erämaassa.

Stas lykkäsi lähtöä päivästä päivään. Linde-vuorella oli kaikkien hyvä olla, sekä ihmisten että eläinten. Nelissä ei ollut koskaan kuumetta, Nasibu oli kuin meloni kahden hoikan jalan päässä, King oli lihonut, samoin hevoset ja aasi. Stas tiesi, että he eivät enää koko matkallaan löytäisi yhtä hyvää paikkaa.

Hän ajatteli levottomana tulevaisuutta, vaikka King olikin heille avuksi, ehkäpä turvaksikin.

Näin kului viikko ennen kuin he ryhtyivät matkavalmistuksiin. Milloin näitä ei tehty, he laskivat leijoja ilmaan, sillä tuuli puhalsi lännestä ja kasvoi toisinaan myrskyksi, joka lennätti leijat kauas vuorten taa.

Stas laittoi Nelille telttakankaasta katoksellisen kantotuolin, jossa tyttö Kingillä ratsastaen oli suojassa helteeltä.

Pikku Nasibun tehtäväksi oli annettu kuivata ja jauhaa banaaneja jauhoksi kahden litteän kiven välissä. King auttoi poikaa poimien raskaimmat hedelmäkimput.

Mutta eräänä päivänä oli Nasibulle käydä surkeasti. Kun hän paraikaa kokosi banaaneja jyrkällä kallion rinteellä, hän huomasi eräässä kuilussa kauheat mustat kasvot, jotka irvistivät hänelle, niin että valkoiset, isot hampaat välkkyivät. Nasibu jähmettyi säikähdyksestä ja alkoi henkensä edestä juosta pakoon. Kymmenkunnan askelen päässä karvainen käsi kiertyi hänen ympärilleen, nosti hänet ylös, ja nokimusta hirviö katosi poika sylissään kuiluun.

Onneksi saattoi gorilla, jonka käsien välissä Nasibu oli, juosta vain takajaloilla, mistä syystä läheisyydessä kuljeksiva Saba saavutti sen helposti ja iski hampaansa pedon hartioihin.

Alkoi hirvittävä kamppailu, jossa suuri, voimakas koira oli joutua häviölle, sillä gorilla vie toisinaan voiton leijonastakin. Mutta apinat, joihin gorillakin kuuluu, eivät hellitä tavallisesti saalistaan, vaikka se maksaisi niille hengen. Sitäpaitsi oli gorillan vaikea päästä Sabaan käsiksi, koska koira oli iskenyt siihen takaapäin. Yhtäkkiä peto tarttui vasemmalla kädellään koiran kurkkuun ja nosti sen jo ylös, mutta silloin tärisi maa raskaista askelista, ja King hyökkäsi paikalle. Yksi isku kärsällä ja peloittava "metsäpaholainen", kuten neekerit gorillaa nimittävät, makasi maassa pää murskana. King ei heti heittänyt gorillaa, vaan painoi sitä torahampaillaan maahan, kunnes Stas, joka oli kuullut kamppailun metelin, juoksi pyssy kädessä paikalle ja käski elefantin heittää uhrinsa.

Gorilla makasi verissään, silmät nurin päässä, hampaat irvessä, suurena ja vielä kauheampana kuin eläessään. Elefantti, jonka hampaat olivat veristyneet, mörisi voitonhimoisesti, ja kauhusta harmaa Nasibu kertoi Stasille, mitä oli tapahtunut.

Stas aikoi ensin näyttää surmatun jättiläisapinan Nelille, mutta pelottava ajatus sai hänet heti jättämään aikeensa. Kuljeksihan Nel vuorella, ja hänen olisi siis voinut käydä samoin! Linde-vuori ei ollutkaan niin turvallinen paikka kuin miltä se alussa oli näyttänyt.

Stas palasi asuntoon ja kertoi tapahtuman Nelille. Tyttö kuunteli uteliaana ja silmät suurina pelosta ja keskeytti tuon tuostakin:

— Näetkö, miten olisi käynyt ilman Kingiä?

— Se on totta! Kun on sellainen lapsenkaitsija, niin on turha pelätä. Älä siis poistu ennen lähtöämme askeltakaan Kingin luota.

— Entä milloin lähdemme?

— Kaikki on muuten valmiina, paitsi että juhdat vain pitää kuormata. Voimme matkustaa vaikka jo huomenna.

— Isän luo! Isän luo!

— Jos Jumala sallii, virkkoi Stas siihen vakavasti.

37

He läksivät vasta muutaman päivän kuluttua liikkeelle. Se tapahtui heti auringon noustua kello kuuden tienoissa aamulla. Kun he olivat rukoilleet ja pyytäneet Jumalaa suojelemaan heitä, noustiin juhtain selkään. Etummaisena ratsasti Stas hevosella. Hänen edessään juoksi Saba ja takana asteli King, selässään auringonsuojus, jossa Nel ja Mea istuivat. Kingin jäljessä kulkivat Linden hevoset peräkkäin jonossa; ne oli sidottu toisiinsa pitkällä palmuköydellä ja kuormattu matkatavaroilla. Viimeisenä ajoi pikku Nasibu aasilla; molemmat olivat yhtä lihavia.

Sateitten aikana ruoho oli noussut niin korkeaksi, että alavilla paikoilla hevoset upposivat ruohikkoon, vieläpä Kingkin. Aaltoilevasta vihreästä pinnasta nousi näkyviin vain valkoinen auringonsuojus, joka liikkui kuin purje merta pitkin.

Kingin läsnäolo pelasti heidät monista vaaroista. Niinpä vihaiset ja häikäilemättömät puhvelihärät juoksivat heti elefantin nähtyään matkoihinsa. Yöllä King jalastaan puuhun sidottuna vartioi telttaa, jossa Nel nukkui. Tällainen vartija oli niin varma, että Stas piti tarpeettomana tehdä zeribaa, vaikka tiesikin, että seuduissa, missä on antilooppeja, on varmasti myös leijonia. Nuotio sitävastoin paloi koko yön. Hevosten haju houkutteli kuitenkin tulesta huolimatta paikalle leijonia, jotka karjahtelivat nälissään. Mutta kun King leijonista ärtyneenä päästi kurkustaan julman sotahuudon, joka kajahti kuin ukkonen yön hiljaisuudessa, niin pedot vaikenivat ymmärtäen, että oli paras pysytellä loitolla sellaisesta herrasta.

Mutta matka tuotti Stasille paljon huolta. Hän pani merkille, että he kulkivat hitaasti eteenpäin, ainoastaan viitisentoista kilometriä päivässä. Tällä tavalla kulkien he voisivat päästä kuukauden kuluessa Abessinian rajalle. Mutta kun Stas oli päättänyt seurata Linden neuvoa, ja tämä oli vakuuttanut, etteivät he voisi päästä Abessiniaan asti, niin oli tie valtamerelle ainoa mahdollinen. Linden laskelmien mukaan sinne oli lähes tuhat kilometriä, ja etelämpänä sijaitseva Mombasa oli heistä vielä kauempana, joten heidän matkansa kestäisi kolmisen kuukautta. Nämä kuukaudet olisivat vaarallisia ja vaivalloisia, puhumattakaan siitä, että he saattaisivat joutua villien neekeriheimojen käsiin. Stas suunnitteli, että jos he tapaavat Wa-himakansan, niin hän opettaa joukon sotamiehiä ampumaan pyssyllä ja taivuttaa heidät suurilla palkinnoilla lähtemään saattamaan häntä ja hänen karavaaniaan valtameren rannikolle. Mutta Kalilla ei ollut aavistustakaan, missä wa-himalaiset asuivat, eikä Lindekään ollut osannut neuvoa tietä sinne. Linde oli kyllä maininnut erään suuren järven, josta hän oli kuullut kerrottavan, ja Kali vakuutti, että wa-himalaiset asuvat Bassa Narok-nimisen järven toisella puolella ja samburulaiset toisella. Stas harmitteli, ettei sitä järveä mainittu siinä Afrikan maantiedossa, jota Port Saidin koulussa oli luettu. Jos vain Kali olisi puhunut siitä järvestä, hän olisi luullut sitä Viktoria-järveksi. Mutta Linde, joka oli tullut juuri Viktoria-järveltä pohjoiseen pitkin Karamojo-vuoria, ei ollut voinut erehtyä. Hänessä oli lopuksi vakiintunut se käsitys, että kysymyksessä oleva salaperäinen järvi on jossakin Viktoriasta koilliseen päin.

Stas ei tiennyt, mitä tästä kaikesta, ajatella, ja pelkäsi, etteivät he lainkaan löytäisi sitä järveä ja wa-himalaisia. Hän tiesi, että heitä uhkasivat monet vaarat: villit heimot, lähteetön dshungla, luoksepääsemättömät vuoret, tse-tse-kärpäset, unitauti, Nelin kuume, helteet ja se ääretön välimatka, mikä erotti heidät vielä valtamerestä. Mutta koska he kerran olivat lähteneet Linde-vuorelta, ei ollut muuta neuvoa kuin kulkea yhä itään ja itään. Kun Nelin voimia täytyi säästää mahdollisimman paljon, Stas päätti matkustaa kello kuudesta kymmeneen aamupäivällä ja kolmesta kuuteen illalla.

Vettä oli pitkien sateitten jälkeen kaikkialla. Laaksojen pohjiin oli muodostunut lammikolta, ja kallioilta virtasi puroja, joissa oli kristallinkirkasta ja kylmää vettä. Näissä saattoi kylpeä vaaratta, sillä krokotiilit oleskelevat vain suurimmissa vesissä, joissa on kaloja.

Matka sujui alussa helposti. Lindeltä he olivat saaneet runsaasti kahvia, teetä, sokeria, lihalientä, monenlaisia säilykkeitä ja lääkeaineita. Stasin ei tarvinnut säästää patruunoita, sillä niitä oli Lindellä ollut enemmän kuin hän oli voinut ottaa mukaan. Aseita oli useanlaisia. Seutu oli hedelmällistä. Metsänriistaa oli runsaasti, samoin hedelmiä. Keskipäivällä oli helle sietämätön, mutta pikku vaeltajat viettivät nämä niin sanotut "valkoiset tunnit" suurten puitten varjossa.

38

Viidentenä matkapäivänä Stas ratsasti yhdessä Nelin kanssa Kingillä, sillä he olivat tulleet leveään akaasiavyöhykkeeseen, joka oli niin tiheä, etteivät hevoset voineet kulkea eteenpäin muuten kuin elefantin polkemaa uomaa pitkin. Oli varhainen, kirkas ja kasteinen aamu. Lapset keskustelivat matkasta ja siitä, että he joka päivä tulivat yhä lähemmäksi valtamerta ja isiään.

Nel kuvitteli usein, mitä kotona tapahtuu, kun isät saavat tiedon heidän matkastaan. Tyttö viserteli kuin lintu kertoen Stasille: "Meidän isämme istuvat surullisina kotona Port Saidissa, kun odottamatta sähkösanoman tuoja astuu sisään. Toinen heistä avaa uteliaana sähkeen ja lukee allekirjoituksen: Stas ja Nel. Kuinka hauskaa heille tulee! He matkustavat heti meitä vastaan. Koko talo joutuu riemun valtaan… ja isät iloitsevat… ja kaikki iloitsevat… ja sitten he tulevat meitä vastaan… ja minä kierrän käteni isän kaulaan, ja sitten me elämme aina yhdessä…"

Leikki päättyi siten, että tytön leuka alkoi vapista, kyyneleet tulivat silmiin, ja hän painoi päänsä Stasin rintaa vasten ja itki ikävästä ja ilosta.

Mutta Stasin mielessä tulevaisuus näytti toiselta. Hän arveli, että hänen isänsä olisi ylpeä hänestä ja sanoisi: "Sinä olet käyttäytynyt kuten kunnon puolalainen!" Staskin liikuttui ja hänen sydämessään heräsi kaipaus, into ja rautainen rohkeus. "Minun on pelastettava Nel", hän ajatteli, ja hänestä tuntui, ettei voittamattomia vaaroja eikä vastuksia ollut.

Mutta voittoon oli vielä pitkä tie.

Paraikaa he tunkeutuivat tiheän akaasiametsikön läpi. Terävät okaat haavoittivat jopa Kingin paksua nahkaa. Sitten tiheikkö harveni, ja alkoi näkyä ruohoa. Stas huomasi vähän matkan päässä piskuisen antilooppilauman ja pari strutsia. Mutta kun he olivat sivuuttaneet viimeisen puuryhmän ja elefantti kääntyi vasemmalle, Stas näki jotakin muuta. Noin puolen kilometrin päässä oli iso maniokkipelto ja pellon pientareella mustia ihmisiä, jotka olivat työn touhussa.

— Neekereitä, hän huusi kääntyen Nelin puoleen.

Hänen sydämensä alkoi lyödä kiivaasti. Hän ajatteli hetken kääntyä takaisin ja piiloutua tiheikköön, mutta koska heidän täytyi kuitenkin ennemmin tai myöhemmin joutua tekemisiin alkuasukkaiden kanssa, hän ohjasi elefantin peltoa kohti.

Samassa lähestyi Kali osoittaen puuryhmää ja sanoi:

— Suuri herra, tuolla on neekerikylä ja tuolla maniokkipellossa on naisia työssä. Ajanko heidän luokseen?

— Ajetaan yhdessä, Stas vastasi. — Sano sinä heille, että me tulemme ystävinä.

— Kyllä minä tiedän, mitä sanon, neekeripoika huusi itsetietoisena.

Hän käänsi hevosensa naisia kohti, pani kämmenensä suun ympärille ja alkoi huutaa:

— Jambo, he! Jambo sana!

Maniokkimaassa työskentelevät naiset ojentautuivat ja tuijotettuaan hetken hämmästyneinä tulijoihin he lähtivät juoksemaan kylää kohti.

Pienet vaeltajat lähestyivät hitaasti ja rauhallisesti kylää, josta kuului ääniä. Pian alkoi rumpu jymistä. Se oli ilmeisesti hälytys sotilaille, joita, tuossa tuokiossa ilmaantui yli kolmesataa miestä.

Stas pysäytti elefantin, kun he olivat noin sadan askeleen päässä sotilaista, ja alkoi katsella heitä. Aurinko valaisi heidän vahvoja vartaloitaan. Heidän aseinaan olivat jousi ja keihäs. Vyötäisiltä riippui lyhyt ruohoista tai apinannahasta tehty verho. Heidän päänsä oli koristettu strutsin ja papukaijan sulilla tai paviaaniperuukeilla. He näyttivät sotaisilta ja uhkaavilta, mutta seisoivat vaiti, sillä hämmästys taltutti heidän sotaisen innostuksensa. Kaikkien katseet olivat kiintyneet Kingiin, valkoiseen auringonsuojukseen ja Kingin selässä istuvaan valkopukuiseen Stasiin. Elefantti ei ollut heille mitään uutta, päinvastoin he olivat alituisessa sodassa elefanttilaumoja vastaan, jotka öisin tallasivat heidän maniokki- ja banaanimaansa. Mutta että elefantti oli alistunut ihmisen orjaksi ja kantoi häntä selässään, sellaista he eivät olleet ikinä nähneet. Se oli heistä käsittämätöntä. He olivat tyrmistyneitä näkemästään, eivätkä tienneet asettuako vastarintaan vai paetako.

Kali pysähtyi keihään heittomatkan päähän ja huusi:

— Kansa! Kuule, mitä Kali, wa-himalaisten mahtavan kuninkaan, Fumban, poika puhuu! Jos te ymmärrätte, mitä hän puhuu, niin painakaa mieleenne joka sana!

— Me ymmärrämme! kajahti vastaus kolmestasadasta suusta.

— Käskekää kuninkaanne astua esiin sanomaan nimensä ja avaamaan korvansa, jotta hän paremmin kuulisi.

— M'Rua! M'Rua! kuului huutavia ääniä. M'Rua astui rivin eteen. Hän oli vanha, kookas ja voimakas neekeri, mutta rohkeus ei ollut suinkaan hänen vahvimpia puoliaan, koska hänen jalkansa vapisivat niin kovasti, että hänen täytyi nojata keihääseensä pysyäkseen pystyssä. Sotilaat laskivat keihäänsä maahan merkiksi, että tahtovat kuunnella rauhallisesti, mitä tulijoilla oli asiaa. Kali kohotti äänensä:

— M'Rua ja M'Ruan kansa! Te kuulette wa-himalaisten kuninkaan pojan puhuvan teille, kuninkaan, jonka karja peittää Bassa Narok-järven rannoilta kohoavat vuoret yhtä sakeana kuin muurahaiset peittävät kuolleen kirahvin ruumiin. Mitä Kali, wa-himalaisten kuninkaan poika, puhuu? Hän ilmoittaa teille suuren ja onnellisen sanoman, että hän tuo teille hyvän Mzimun!

Ja hän huusi vielä kovemmin: "Niin juuri! Hyvän Mzimun!"

Siitä hiljaisuudesta, mikä nyt seurasi, saattoi päättää, että Kalin sanat olivat vaikuttaneet syvästi. Sotilaitten riveissä syntyi hiljaista liikettä. M'Rua nojasi kaksin käsin keihääseensä. Kotvasen kuluttua alkoi riveistä kuulua mutinaa, ja yksityiset äänet toistivat: "Mzimu! Mzimu!" Sieltä täältä huudettiin: "Jantsig! Jantsig!" millä huudolla neekerit ilmaisevat kunnioitustaan ja lausuvat tervetulleeksi.

Mutta Kalin ääni kajahti yli melun:

— Katsokaa ja iloitkaa! Hyvä Mzimu istuu valkoisessa suojuksessa suuren elefantin selässä, ja suuri elefantti tottelee häntä kuin orja isäntäänsä, kuin lapsi äitiään. Oi, m'rualaiset eivät ole ikinä nähneet mitään tällaista…

— Me emme ole nähneet! Jantsig! Jantsig!

Kali oli uskonopetuksessa Linde-vuorella saanut tietää, että luja usko voi siirtää kallioita, ja hän oli syvästi vakuuttunut, että valkoisen "bibin" rukous saattoi Jumalan suostumaan kaikkeen. Varmana hän siis kertoi hyvästä Mzimusta:

— Kuulkaa! Kuulkaa! Hyvä Mzimu ajaa elefantilla sinne, mistä aurinko nousee vuorten takaa suuresta vedestä. Siellä hyvä Mzimu sanoo Suurelle Hengelle, että hän lähettää teille pilviä, jotka kuivana aikana kastavat sateella teidän hirssi-, maniokki- ja banaanimaanne sekä ruohon dshunglassa, jotta te saisitte paljon ruokaa ja karjanne hyvää ruohoa. Tahdotteko paljon ruokaa?

— Tahdomme! Tahdomme!

— Ja hyvä Mzimu sanoo Suurelle Hengelle, että hän lähettäisi teille tuulta, joka puhaltaa pois kylästänne sen taudin, joka muuttaa ruumiin vahan kaltaiseksi. Tahdotteko, että hän karkoittaa taudin?

— Tahdomme! Tahdomme!

— Ja Suuri Henki on hyvän Mzimun pyynnöstä suojeleva teitä vihollisten hyökkäykseltä ja vangiksi joutumasta, leijonilta, panttereilta, käärmeiltä ja turmiollisilta hyönteisiltä ja varjeleva peltonne hävitykseltä…

— Se on hyvä!…

— Kuulkaa vielä! Katsokaa, kuka istuu hyvän Mzimun edessä elefantin korvien välissä. Siinä istuu Bwana Kubwa, valkoinen herra, suuri ja mahtava, jota elefanttikin pelkää…

— Oh!

— … Jolla on kädessä salama, jolla hän tappaa pahoja ihmisiä…

— Oh!

— … Ja tappaa leijonia…

— Oh!

— … Joka sylkee tulisia käärmeitä…

— Oh!

— … Joka halkaisee kallioita… Mutta hän ei tee teille mitään pahaa, jos te kunnioitatte hyvää Mzimua.

— Jantsig! Jantsig!

— Ja jos te tuotte hyvälle Mzimulle banaanijauhoja, kananmunia, tuoretta maitoa ja hunajaa.

— Jantsig! Jantsig!

— Tulkaa nyt lähemmäksi ja langetkaa kasvoillenne hyvän Mzimun eteen!

M'Rua ja hänen sotilaansa lähestyivät huutamalla tervehtien muutaman askelen, mutta he liikkuivat hyvin varovasti, sillä pelonsekainen kunnioitus Mzimua ja kammo elefanttia kohtaan pidätti heitä astumasta pitemmälle.

Saban tulo säikäytti heidät pahanpäiväisesti, sillä he luulivat koiraa "woboksi", suureksi keltaiseksi leopardiksi, joka elää niillä seuduilla sekä Abessinian eteläisissä osissa ja jota alkuasukkaat pelkäävät enemmän kuin leijonaa. Wobo himoitsee suuresti ihmisenlihaa ja hyökkää häikäilemättä aseistettujenkin karavaanien kimppuun. Mutta neekerit rauhoittuivat, kun huomasivat pienen Nasibun taluttavan "woboa" nauhasta. Heidän käsityksensä hyvän Mzimun ja valkoisen herran voimasta kasvoi, ja he kuiskailivat toisilleen katsoen elefanttiin ja Sabaan:

— Koska he ovat noituneet wobonkin, niin kuka heitä voisi vastustaa?

Juhlallisin hetki oli vielä jäljellä: Stas kääntyi Neliin päin, työnsi suojuksen etuseinän syrjään, kumarsi tytölle syvään ja näytti kansanjoukolle "hyvän Mzimun". M'Rua ja hänen sotilaansa lankesivat kasvoilleen eikä kukaan uskaltanut liikahtaa. Pelko kasvoi kaikkien sydämessä vieläkin enemmän, kun King — liekö se tehnyt sen Stasin käskystä vai omasta aloitteestaan — nosti kärsänsä pystyyn ja karjahti niin kovasti, että Sabakin säikähti ja alkoi haukkua täyttä kurkkua. Silloin pääsi neekereiltä: "Aka! aka! aka!" — kunnes Kali taas kohotti äänensä:

— M'Rua ja M'Ruan lapset! Te olette osoittaneet hyvälle Mzimulle kunnioitustanne, nouskaa siis ja tulkaa katsomaan häntä silmiin, sillä ken sen tekee, sitä Suuri Henki siunaa. Karkoittakaa pelko rinnastanne ja tietäkää, että siellä, missä hyvä Mzimu hallitsee, siellä ei pidä ihmisen verta vuodatettaman.

Nämä sanat ja selitys, että kuolema ei uhkaa heitä siellä, missä hyvä Mzimu on läsnä, rauhoittivat kansan täydellisesti. M'Rua ja hänen sotilaansa menivät katsomaan tuota hyvää jumalaa. He eivät todellakaan olleet ennen nähneet mitään sellaista, sillä heidän silmänsä olivat tottuneet näkemään vain julmia, puusta veistettyjä jumalankuvia. Mutta nyt istui heidän edessään elefantin selässä lempeä, hymyilevä, jumalallinen olento, joka oli kuin valkoinen kukkanen. Neekerien pelko meni siis pian ohi, he hengittivät vapaasti, heidän paksut huulensa vetäytyivät hymyyn ja kädet ojentuivat vasten tahtoakin ihmeellistä näkyä kohti.

— Oo jantsig! Jantsig! Jantsig!

Mutta Stas oli huomannut, että eräs neekeri pujahti käärmeenä korkean ruohikon läpi ja juoksi yksinäiseen, kylän ulkopuolella olevaan majaan, jota ympäröi liaanien peittämä paaluaita.

Sillä välin hyvä Mzimu, joka oli innostunut näyttelemään jumalallista osaansa, ojensi Stasin käskystä pienet kätensä ja alkoi tervehtiä neekerejä. Mustat sotilaat seurasivat ihastuneina jokaista kädenliikettä, sillä nyt he olivat vahvasti vakuuttuneita siitä, että hän oli kaikkivoipa "velho", joka suojelee heitä vaaroilta ja onnettomuuksilta. Muutamat löivät rintoihinsa ja lanteisiinsa sanoen: "Oi äiti! Nyt meidän tulee käymään hyvin, meidän ja meidän karjamme!"

M'Rua astui nyt rohkeasti elefantin viereen, heittäytyi vielä kerran kasvoilleen hyvän Mzimun eteen, kääntyi sitten Stasin puoleen ja sanoi:

— Tahtooko suuri herra, joka kuljettaa elefantilla valkoista jumalaa, syödä palasen M'Ruaa? Ja saako M'Rua syödä palasen suurta herraa? Emmekö rupea veljiksi, joitten välillä ei ole vihaa eikä petosta?

Kali selitti heti, mitä nämä sanat tarkoittivat. Mutta kun neekeripoika Stasin kasvoista näki, ettei tämä halunnut syödä M'Ruaa, niin hän kääntyi vanhan neekerin puoleen sanoen:

— Oo M'Rua! Luuletko, että niin mahtava valkoinen herra, jota elefantti pelkää ja joka salamoita lennättää, voisi solmia veljesliittoa minkään kuninkaan kanssa? Sellaisesta voisi suuri henki rangaista sinua, M'Rua. Onhan sinulle kunniaksi jos syöt palasen Kalia, wa-himalaisten kuninkaan, Fumban poikaa, ja jos Kali syö palasen sinua?

— Etkö sinä ole orja? kysyi M'Rua.

— Suuri herra ei ole ryöstänyt eikä ostanut Kalia, vaan pelastanut Kalin hengen, ja sentähden Kali vie hyvän Mzimun ja suuren herran wa-himalaisten maahan, jotta sen kuningas ja kansa saisivat kunnioittaa heitä ja antaa heille suuria lahjoja.

— Tapahtukoon, kuten sanoit: M'Rua syö palasen Kalia, ja Kali palasen M'Ruaa.

— Tapahtukoon niin! huusivat sotilaat.

Mutta silloin tapahtuikin jotakin muuta, mikä olisi voinut käydä vaaralliseksi ja muuttaa ystävällisen suhteen vihamieliseksi. Yksinäisestä majasta kajahti helvetillinen ääni. Se oli kuin leijonain karjuntaa, ukkosen jyrinää, rummun pärinää, hyeenoiden huutoa… King alkoi mörähdellä, Saba haukkua, sotilaat nostivat keihäänsä… Syntyi hälinää. Stas kuuli levottomia huutoja: "Meidän Mzimu! Meidän Mzimu!" Neekerien kunnioitus ja hyväntahtoisuus vieraita kohtaan katosi heti. He katsoivat vihaisesti tulijoihin. Uhkaava melu väkijoukossa kasvoi yhä; samoin melu yksinäisessä majassa.

Kali rupesi pelkäämään. Hän kuiskasi Stasille pelosta vapisevalla katkonaisella äänellä:

— Herra, poppamies on herättänyt pahan Mzimun. Se pelkää menettävänsä kaikki uhrilahjansa ja huutaa raivosta. Rauhoita poppamies ja paha Mzimu suurilla lahjoilla, sillä muuten heimo hyökkää meidän kimppuumme.

— Pitääkö minun rauhoittaa heidät? Stas kysyi.

Mutta suuttumus valtasi hänet, kun hän ajatteli poppamiehen ahneutta ja kavaluutta, ja yllättävä vaaratilanne rohkaisi häntä. Hänen laihat kasvonsa muuttuivat samalla tavoin kuin silloin, kun hän ampui Gebrin, Chamiksen ja beduiinit. Silmät alkoivat säihkyä, huulet puristuivat yhteen ja posket kalpenivat.

— Minä rauhoitan heidät! hän huudahti.

Sen enempää ajattelematta hän ratsasti elefantilla majaa kohti. Kali ei tahtonut jäädä lauman eteen ja lähti hänen jälkeensä.

Soturit huusivat pelosta tai vihasta. Mutta ennen kuin he olivat keksineet, mitä tehdä, elefantti kaatoi ryskyen paaluaitauksen maahan, mursi saviseinän ja sinkosi katon korkealle ilmaan. Hetken kuluttua M'Rua ja hänen väkensä näkivät noitansa sätkimässä norsun kärsän varassa. Kun Stas keksi pirstaleiden seasta apinannahkaisen noitarummun, hän käski Kalin ottaa sen.

— Miehet! Stas sanoi asetettuaan rummun hämmästyneiden sotilaiden eteen. — Teidän rumpuanne ei paha Mzimu soittanut, vaan roistomainen Kamba, joka päristeli rumpua houkutellakseen teiltä lahjoja. Mutta te pelkäätte kuin lapset!

Hän tarttui nuoraan, joka oli kiinnitetty rummun nahkaan ja alkoi kaikin voimin pyörittää rumpua ilmassa. Se pärisi kovasti.

Hajoitetun majan raunioista alkoi taas kuulua tuota samaa kauheata ääntä, joka oli niin kovasti peloittanut neekerejä.

— Kuinka M'Rua ja hänen lapsensa ovat typeriä! huusi Kali.

Stas antoi nyt rummun Kalille, joka vuorostaan alkoi pyörittää sitä niin innokkaasti, että sen pärinä voitti kaikki muut äänet. Kun hänkin oli saanut siitä tarpeekseen, hän viskasi rummun M'Ruan jalkoihin ja huusi nauraen äänekkäästi:

— Tuossa on teidän Mzimunne!

Sitten hän alkoi neekerien tapaan laverrellen puhua sotilaille ja M'Rualle. Hän osoitti Kambaa ja sanoi, että tuo lurjus oli pettänyt heitä monilla sade- ja poutakausilla, sillä välin kuin he kestitsivät häntä pavuilla, lihalla ja hunajalla. Löytyykö toista niin typerää kansaa ja kuningasta maailmassa? Missä on nyt Kambanoidan mahti? Miksei mikään paha Mzimu puolusta Kambaa?

Kali selitti, että on vain yksi oikea Mzimu ja yksi mahtava suuri herra ja kehoitti neekereitä osoittamaan heille kunnioitustaan ja tuomaan heille lahjoja, sillä muuten saattaa ennenkuulumaton onnettomuus kohdata heitä.

Tätä hänen ei tarvinnut enää sanoa, sillä kun neekerit kerran olivat nähneet Kamban ja pahan Mzimun olevan niin paljon heikompia kuin valkoinen hyvä Mzimu ja valkoinen herra, niin se jo riitti saamaan heidät vakuuttuneiksi, herättämään heissä halveksuntaa entisiä henkiään kohtaan ja hylkäämään ne. He rupesivat uudestaan ja entistä innokkaammin huutamaan: "Jantsig! Jantsig!"

Kun he eivät voineet niellä sitä harmia, että poppamies oli petkuttanut heitä niin monen vuoden ajan, tahtoivat he tappaa hänet. M'Rua itse pyysi Stasia pitämään Kambaa vankinaan siksi kunnes he ennättivät keksiä hänelle julman kuolintavan. Mutta Nel tahtoi antaa hänen elää, ja koska Kali oli selittänyt kansalle, että siellä, missä hyvä Mzimu hallitsee, ei vuoda ihmisveri, niin Stas käski ajaa onnettoman poppamiehen kylästä pois. Kamba, joka oli odottanut tuskallista kuolemaa, lankesi polvilleen hyvän Mzimun eteen ja kiitti häntä pelastuksesta.

Nyt ei mikään enää häirinnyt juhlallista tunnelmaa. Kylän paaluaitauksesta tuli esiin naisia ja lapsia, sillä viesti harvinaisten vieraitten tulosta oli levinnyt jo ympäri kylän, ja halu saada nähdä valkoisia ihmisiä oli pelkoa suurempi.

Stas ja Nel näkivät nyt ensi kertaa koko kyläkunnallisen villejä, joiden luona ei ollut vielä käynyt edes arabeja. Neekerien pukuina oli vain kasveja ja nahkoja, jotka riippuivat vyötäisiltä. Kaikki olivat tatuoituja. Sekä miehillä että naisilla oli korvissa puu- tai luurenkaita, jotka ulottuivat olkapäihin asti. Alahuuli oli pingoitettu teevadin suuruisen pelelerenkaan ympäri. Parhailla sotilailla ja heidän vaimoillaan oli kaulassa rauta- tai messinkirenkaita. Nämä neekerit kuuluivat nähtävästi shillukheimoon, joka on levinnyt kauas itään, sillä Kali ja Mea ymmärsivät vallan hyvin heidän kieltään, ja Staskin osaksi ymmärsi sitä. Heidän jalkansa eivät kuitenkaan olleet niin pitkät kuin heidän Niilin varsilla asuvain kantavanhempainsa, he olivat kooltaan pienempiä, mutta leveäharteisempia. Lapset muistuttivat suuria kirppuja: he olivat paljon kauniimpia kuin vanhempansa, sillä heillä ei ollut rumentavia huulikiekkoja.

Kun naiset olivat kaukaa katselleet hyvää Mzimua, niin he rupesivat kilvan sotilaitten kanssa kantamaan hänelle lahjoja: vuohen lihaa, kanoja, munia, mustia papuja ja hirssistä pantua olutta.

Kun Stas oli vastalahjoiksi Linden varastosta antanut lasihelmiä ja kirjavaa kangasta ja Nel jakanut lapsille muutamia pieniä peilejä, niin vallitsi kylässä yleinen ilo. Sen majan ulkopuolelta, missä pienet matkailijat asuivat, kuului yhä mittaa iloisia huudahduksia.

Sitten sotilaat suorittivat vieraiden kunniaksi sotatanssin. Lopuksi solmittiin veriveljesliitto Kalin ja M'Ruan välillä. Kun viimeksimainitussa toimituksessa poppamies oli välttämätön, pantiin Kamban sijaan vanha neekeri, joka osasi vannottaa. Tämä teurasti vuohen, otti siitä maksan, leikkasi sen osiin ja alkoi sitten käsillään ja jaloillaan pyörittää rukintapaista laitetta lausuen juhlallisella äänellä milloin Kaliin, milloin M'Ruaan päin kääntyneenä:

— Kali, Fumban poika, tahdotko syödä palasen M'Ruaa, M'Kulan poikaa — ja sinä M'Rua, M'Kulan poika, tahdotko syödä palasen Kalia, Fumban poikaa?

— Tahdon, vastasivat tulevat veljet.

— Tahdotteko, että Kalin sydän tulee M'Ruan sydämeksi ja M'Ruan sydän Kalin sydämeksi.

— Tahdomme.

— Ja kädet ja keihäät ja karja?

— Tahdomme.

— Ja kaikki, mitä toinen omistaa ja tulee omistamaan?

— Mitä omistaa ja tulee omistamaan.

— Ja ettei välillänne tule olemaan petosta eikä vihaa?

— Eikä vihaa!

— Ja ettei toinen koskaan varasta toiselta?

— Ei koskaan!

— Ja että teistä tulee veljet?

— Veljet!

Rukki pyöri yhä vinhemmin. Ympärille kokoontuneet sotilaat seurasivat tarkasti sen pyörintää.

— Ao! huusi vanha neekeri, — jos toinen teistä pettää toisen, varastaa toiselta, myrkyttää toisen, tappaa toisen, niin olkoon hän kirottu!

— Olkoon hän kirottu! toistivat sotilaat.

— Ja jos hän nyt valehtelee, niin älköön nielkö veljen verta, vaan sylkeköön sen suustaan meidän nähden!

— Meidän nähden!

— Ja kuolkoon!

— Kuolkoon!

— Raadelkoon wobo hänet!

— Wobo!

— Tallatkoon hänet elefantti, sarvikuono tai puhvelihärkä!

— Tai puhvelihärkä, toisti kuoro.

— Ja pistäköön käärme häntä!

— Käärme!

— Ja tulkoon hänen kielensä mustaksi!

— Mustaksi.

— Ja käyköön hän jalat pystyssä!

— Ha! Jalat pystyssä!

Ei ainoastaan Stas, vaan Kalikin puri hammastaan, jottei purskahtaisi nauruun.

Sillä välin muuttui vannotus yhä kauheammaksi, ja rukki pyöri niin vimmatusti, ettei silmä voinut erottaa sen pyörintää. Tätä kesti, kunnes vanha neekeri oli lopen uupunut ja hengästynyt.

Kotvasen kuluttua hän nousi, otti veitsen, leikkasi Kalin olkapäähän haavan ja hieroi pojan verta vuohen maksalihaan. Sitten hän pisti lihapalasen M'Ruan suuhun. Toisen lihapalasen, johon hän hieroi kuninkaansa verta, hän pisti Kalin suuhun. Molemmat nielaisivat palan niin hätäisesti, että olivat tukehtua. Sitten he tarttuivat toistensa käsiin vilpittömän ja ikuisen ystävyyden merkiksi.

Sotilaat huusivat iloissaan:

— Molemmat ovat nielleet, kumpikaan ei sylkenyt, he ovat siis tosiystäviä!

Tämän jälkeen ei pieniä vaeltajia uhannut villien neekereiden puolelta mikään vaara. Päinvastoin neekerit tahtoivat osoittaa heille suurinta mahdollista vieraanvaraisuutta ja kunnioitusta. Tämä kunnioitus kasvoi jumaloimiseksi, kun Stas ennusti heille sadetta — Linden tavaroitten joukossa oli myös ilmapuntari — ja samana päivänä satoikin aika lailla. Neekerit luulivat hyvän Mzimun suoneen heille tämän sateen, ja heidän kiitollisuutensa Neliä kohtaan oli rajaton. Stas sanoi leikillään tytölle, että koska tästä oli tullut neekerijumalatar, niin hän matkustaa yksin eteenpäin ja jättää tytön M'Ruan kylään, jossa asukkaat rakentavat jumalattarelleen temppelin norsunluusta ja tuovat hänelle papuja ja banaaneja.

Mutta Nel oli niin varma Stasista, että kuiskasi varpailleen nousten pojan korvaan vain kaksi sanaa: "Et jätä!" ja alkoi sitten hyppiä ilosta ajatellen, että koska neekerit ovat niin hyviä hänelle täällä, koko matka valtameren rannalle menee helposti ja nopeasti. Tämä tapahtui majan edustalla kaiken kansan nähden. Mutta kun vanha M'Rua näki Mzimun hyppivän, teki hänkin samoin niin hyvin kuin taisi väärillä säärillään, luullen siten osoittavansa hurskautta. Hänen esimerkkiään seurasivat kohta neekeriministerit, sotilaat, naiset, lapset, sanalla sanoen koko kylä hyppi jonkin aikaa, ikäänkuin kaikki olisivat menettäneet järkensä.

Tämä jumalattaren herättämä tanssi huvitti Stasia niin suuresti, ettei hän voinut olla nauramatta. Mutta yöllä hän teki kuninkaalle ja tämän alamaisille suuren palveluksen. Kun elefantit hyökkäsivät banaanimaille, hän ajoi Kingillä niitä vastaan ja ampui muutaman kerran. Hänen tuliluikkunsa herättämä kammo voitti ampujankin odotuksen. Jättiläiseläimet pelästyivät niin kovasti, että karkasivat karjuen dshunglatiheikköön kaataen ja tallaten toisiaan. Saattoi olla varma siitä, ettei vanhan M'Ruan banaanimailla tulisi pitkään aikaan näkymään elefantteja. Ilo oli suuri, ja neekerit viettivät koko yön tanssien ja juoden hirssiolutta ja palmuviiniä.

Kali kuuli neekereiltä monta tärkeää asiaa. Kävi ilmi, että useat heistä olivat kuulleet puhuttavan suuresta järvestä, joka oli idässä päin vuorten ympäröimänä. Se todisti Stasille, että aikaisemmin puheena ollut järvi, josta hän ei ollut maantiedossa lukenut, oli todellakin olemassa ja että hän kulkiessaan yhä samaan suuntaan joutuisi vihdoin wa-himalaisten asuinseuduille. Siitä, että Kalin ja Mean puhekieli oli vain vähäsen toisenlaista kuin M'Ruan, hän päätteli, että nimitys "Wa-hima" on paikannimi ja että Kalin mainitseman "Bassa Narokin" rannoilla asuvat neekerit ovat myöskin suurta shilluk-heimoa, jota Niilin varsilta ulottui ties kuinka kauas itään.

39

Koko kansa oli saattamassa hyvää Mzimua matkalle ja erosi hänestä kyynelsilmin pyytäen häntä joskus vielä tulemaan M'Ruan luo ja muistamaan hänen alamaisiansa. Stas oli kahden vaiheilla, neuvoako neekereille sen rotkon, mihin hän oli kätkenyt loput Linden tavaroista, mutta hän pelkäsi, että sellaiset aarteet voisivat herättää heidän keskuudessaan kateutta ja vihaa ja häiritä heidän rauhallista elämäänsä, ja hän luopui aikeistaan. Sen sijaan hän ampui heille illalliseksi suuren puhvelihärän. Niin suuri määrä "njamaa" (lihaa) lohdutti heitä surussa.

Seuraavina kolmena päivänä karavaani ajoi taas autioitten seutujen halki. Päivisin oli kuuma, mutta öisin hyvin kylmä, sillä seutu oli korkeata. He kulkivat usein vuorten rotkoja pitkin tai jyrkänteitten ohi. Kasvisto oli toisinaan niin rehevää ja sakeaa, että oli vaikea päästä sen läpi. Rotkojen reunoilla he näkivät suuria apinoita; tulipa joskus näkyviin vuorten onkaloissa asustavia leijonia ja panttereita. Kalin pyynnöstä Stas ampui pantterin, jonka nahan neekeripoika tahtoi pukea ylleen, jotta asukkaat tietäisivät olevansa tekemisissä kuninkaallisen henkilön kanssa.

Eräällä ylängöllä he näkivät toisia neekerikyliä, joista muutamat olivat lähellä toisiaan, muutamat päivän tai parin matkan päässä. Ne olivat kaikki paaluaitausten ympäröimät ja niin liaanien peitossa, että näyttivät läheltäkin metsältä. Vasta savusta saattoi huomata, että niissä asui ihmisiä. Karavaani otettiin kaikkialla melkein samalla tavalla vastaan kuin M'Ruan kylässä, nimittäin ensin tulijoita pelättiin ja epäiltiin, sitten iloittiin ja kunnioitettiin heitä. Kerran tapahtui, että koko kylä vastarintaa tekemättä pakeni elefantin ja muun karavaanin nähtyään läheiseen metsään. Neekerit ovat näet luonteeltaan enimmäkseen arkoja ja lempeitä, kun muhamettilaiset sitävastoin ovat vihamielisiä ja julmia. Usein päättyivät nämä käynnit niin, että Kali söi "palasen" paikallista kuningasta ja kuningas "palasen" Kalia, minkä jälkeen ystävyys oli solmittu ja hyvälle Mzimulle tuotiin suosion ja kunnioituksen merkiksi kanoja, munia ja hunajaa. "Suuri herra", norsun, salamoiden ja tulikäärmeiden valtias, herätti ensin pelkoa, joka kuitenkin pian muuttui kiitollisuudeksi, kun havaittiin, että hänen anteliaisuutensa veti vertoja hänen mahtavuudelleen.

Toisiaan lähellä olevat kylät ilmoittivat eteenpäin rummuilla vieraiden tulosta. Neekerit näet osaavat välittää viestejä rummuttamalla. Tämän johdosta saattoi koko kyläkunta olla ottamassa heitä kaikessa ystävyydessä vastaan.

Eräässä kylässä, jossa oli tuhatkunta asukasta, lupasi päämies, joka oli sekä kuningas että poppamies, näyttää tulijoille "suuren jumalan". Kyläläiset pelkäsivät ja kunnioittivat tätä fetishiä niin suuresti, etteivät he uskaltaneet mennä lähelle jumalalle mustasta puusta tehtyä temppeliä, vaan laskivat lahjansa viidenkymmenen askeleen päähän siitä. Kuningas kertoi, että tämä "jumala" oli vähän aikaa sitten pudonnut kuusta alas ja sanoi, että se on valkoinen. Stas ilmoitti lähettäneensä tämän jumalan hyvän Mzimun käskystä, ja se pitikin paikkansa, sillä tämä "suuri jumala" oli eräs heidän leijoistaan.

Lapset ilostuivat näkemästään, sillä olivathan toiset leijat ehkä lentäneet vielä kauemmaksi. Stas päätti tehdä uusia leijoja ja lähettää ne ilmaan korkeilta paikoilta. Vielä samana iltana hän laski yhden leijan tuulen mukaan. Tämä vahvisti neekereissä sitä uskoa, että hyvä Mzimu ja valkoinen herra olivat myös kuusta kotoisin ja siis jumalallisia olentoja, joita piti kunnioittaa.

Eniten Stasia ilahdutti kuitenkin tieto, että Bassa Narok oli vain kymmenisen päivämatkan päässä ja että kylän asukkaat usein toivat sieltä suolaa. Kuningas oli kyllä kuullut Fumbasta, joka hallitsi "Doko" nimistä kansaa. Kali tiesi, että naapuriheimot kutsuivat wa-himalaisia ja samburulaisia sillä nimellä. Vähemmän hauskaa sitävastoin oli, että sen suuren järven rannoilla paraikaa käytiin sotaa ja että sinne päästäkseen täytyi kulkea suurten vuorten ja syvien rotkojen yli, missä pedot vaanivat kulkijoita.

Reippain mielin he lähtivät jatkamaan matkaa. Tämän kylän jälkeen he tapasivat vain yhden kurjan asumuksen, joka riippui kuin linnunpesä jyrkänteen reunalla. Sitten seurasi hieman alavampaa maata, minkä takana kohosi jono vuorenhuippuja, jotka kaukaa katsottuina näyttivät mustilta. Edessä oli aivan autio seutu, jonka läpi oli kuljettava, jos mieli päästä Fumban asumasijoille. Puita oli kyllä, mutta ne kasvoivat enimmäkseen ryhmissä muodostaen pieniä lehtoja. Vaeltajat levähtivät näissä lehdoissa, sillä ne olivat varjoisia.

Metsikössä oli runsaasti lintuja. Erilaisia kyyhkysiä, pitkänokkaisia lintuja, joita Stas sanoi tukaaneiksi, närhejä, kottaraisia ja kauniita bengalislintuja lenteli puusta puuhun loistaen erilaisin värein. Muutamat puut olivat kirjavina linnuista. Nel ihastui kauniisiin kärpässieppoihin ja punarintaisiin, muuten mustiin lintuihin, joitten ääni soi kuin paimenpilli. Muutamat punaisen- ja sinisenkirjavat linnut liitelivät auringonpaisteessa siepaten lentäessään mehiläisiä ja sirkkoja. Afrikkalaisia varpusia lensi niin suurissa parvissa, että olisi voinut luulla niitä pilviksi, jollei olisi kuullut siipien suhinaa. Eniten ihmettä ja ihastusta lapsissa herättivät eräät pienissä parvissa lentävät linnut, jotka antoivat ihan konsertteja. Kun koiras lauloi, naarakset kuuntelivat ääneti, mutta kun edellinen oli lopettanut, jälkimmäiset lauloivat yhdessä viimeisen säkeen. Hetken kuluttua koiras lauloi toisen säkeistön, ja kuoro toisti viimeisen säkeen, minkä jälkeen ne pyrähtivät lentoon ja siirtyivät toiseen puuhun, jossa jatkoivat yksin- ja kuorolaulua keskipäivän hiljaisuudessa. Lapset eivät kyllästyneet kuuntelemaan tätä laulua, ja Nel oppi jo sävelenkin laulaen heleällä äänellään kuoron mukana: "Tui, tui, tui, tui, tuiling, ting, ting!"

Eräänä päivänä lapset seurasivat lentäviä laulajia puulta toiselle noin kilometrin päässä leiristä. Stas tahtoi metsästää ja oli jättänyt Saban kotiin, jottei se peloittaisi riistaa metsämiehen tieltä. Kun linnut vihdoinkin olivat lentäneet viimeisestä puusta jonnekin kauemmas, Stas pysähtyi ja sanoi:

— Nyt vien sinut Kingin luo ja palaan katsomaan, onko tuossa dshunglassa antilooppeja. Kali sanoi, että savustettua lihaa on vain kahdeksi päiväksi.

— Olenhan minä jo niin suuri, vastasi Nel, joka mielellään tahtoi näyttää, ettei hän ollut enää lapsi, — niin suuri, että osaan palata sinne yksinkin. Leirihän näkyy tänne selvästi ja savu myöskin.

— Minä pelkään sinun eksyvän.

— En minä eksy. Korkeassa dshunglassa voisin mahdollisesti eksyä, mutta tuolla… Katso, kuinka ruoho on matalaa.

— Joku eläin voi hyökätä päällesi.

— Itsehän olet sanonut, että leijonat ja pantterit eivät vaaniskele päivällä. Kuulethan sitäpaitsi, kuinka King mörähtelee siellä ikävissään! Eihän leijona uskalla liikkua siellä, missä kuuluu norsun ääniä.

Ja tyttö alkoi pyydellä.

— Rakas Stas, minä tahdon mennä yksin kuin täysikasvuinen ihminen.

Stas epäröi, mutta suostui vihdoin. Leirin ja savun näki selvästi. King mörähteli tuon tuostakin. Poika tiesi, ettei hän voinut mitenkään muuten olla tytölle niin mieliksi kuin näyttämällä, ettei pitänyt häntä enää pikkulapsena.

— No mene sitten, hän sanoi, — mutta älä viivy matkalla.

— Enkö saa sentään poimia noita kukkasia? kysyi Nel osoittaen punaisia kukkasia.

— Saat.

Sitten Stas osoitti vielä varmuuden vuoksi puuryhmää, josta savu kohosi, ja painui korkeaan dshunglaan.

Mutta hän ei ollut kulkenut vielä sataa askelta, kun levottomuus iski häneen. "Olin typerä, kun annoin Nelin mennä yksin. Hyvin typerä! Sellainen lapsi! Kuka tietää, mitä saattaa tapahtua! Käärme voi yhtäkkiä syöksyä pensaasta… Suuri apina karata rotkosta ja ryöstää hänet tai purra…" Hän oli suuttunut itselleen ja pelkäsi. Enempää ajattelematta hän kääntyi takaisin ikään kuin paha aavistus olisi yhtäkkiä vallannut hänet. Hän kiiruhti, piti pyssyä valmiina ja liikkui risun risahtamatta keskellä piikkisiä mimosapensaita kuin pantteri, joka yöllä hiipii antilooppilaumaa kohti. Tuon tuostakin hän kurkotti ruohikosta, katsoi — ja jäykistyi kauhusta.

Nel seisoi käsi ojossa pienen pensaan edessä. Säikähdyksestä pudonnut punainen kukkakimppu oli hänen jalkojensa vieressä. Parinkymmenen askeleen päässä hiipi iso keltaisenharmaa peto matalassa ruohossa tyttöä kohti.

Stas näki pedon vihreät silmät, jotka tähtäsivät tytön kalpeihin kasvoihin, näki sen suipon pään, sen painuneet hartiat, sen pitkän ruumiin ja vielä pitemmän hännän, jonka pää liikahteli kissamaisesti.

Vielä hetki — hyppy, ja Nel olisi mennyttä. Urhoollinen Stas, joka oli tottunut vaaroihin, käsitti silmänräpäyksessä, että jollei hän ole kylmäverinen, jollei hän ole rauhallinen ja tarkka, jos hän vain haavoittaa petoa, niin tyttö saa surmansa. Mutta hän oli siinä määrin tottunut hallitsemaan itsensä, että hänen kätensä ja jalkansa yhtäkkiä muuttuivat vakaviksi ja teräksenlujiksi. Hän iski silmänsä mustaan täplään eläimen takaraivossa, suuntasi tyynesti kiväärin täplää kohti ja laukaisi.

Samassa silmänräpäyksessä kuului pamahdus, Nelin huuto ja pedon korahtava karjahdus. Stas hyppäsi Nelin luo, asettui tytön ja pedon väliin ja tähtäsi uudestaan hyökkääjään.

Toinen laukaus oli turha, sillä eläin makasi hengettömänä kuono ruohossa ja kynnet maan kamarassa; se tuskin värisi enää. Kuula oli murskannut takaraivon.

Nuori metsästäjä ja Nel tuijottivat hetken aikaa milloin toisiinsa, milloin tapettuun eläimeen voimatta sanoa sanaakaan. Sitten tapahtui jotakin ihmeellistä. Sama Stas, joka äsken olisi kylmäverisyydellään ja rauhallisuudellaan hämmästyttänyt maailman uljainta pyssymiestä, kalpeni, vapisi, purskahti itkuun, tarttui kaksin käsin tytön päähän ja huusi:

— Voi Nel! Jollen minä olisi kääntynyt takaisin!…

Niin voimakas kauhun ja epätoivon tunne oli vallannut hänet, että hän vapisi kuin kuumeessa. Suunnatonta tahdon ja sielun voimain jännitystä seurasi hetken heikkous ja raukeus. Hänen silmänsä näkivät pedon repimässä Nelin ruumista. Niin olisi voinut käydä ja niin olisi varmaan käynytkin, jollei hän olisi kääntynyt takaisin! Minuutti, sekunti — ja kaikki olisi ollut myöhäistä! Tämä ajatus oli lannistanut hänen voimansa.

Kun Nel oli toipunut pahimmasta säikähdyksestä, hän alkoi lohduttaa Stasia. Tyttö kiersi kätensä pojan kaulaan ja huusi kyyneleet silmissä niin kovasti kuin hän olisi tahtonut herättää pojan unesta:

— Stas! Stas! Ei minulla ole mitään hätää! Stas! Mutta kesti jonkin aikaa ennen kuin Stas tuli entiselleen ja rauhoittui. Vähän myöhemmin saapui Kali, joka oli kuullut laukaukset ja tiesi, ettei "Bwana Kubwa" koskaan ammu harhaan. Hän oli ottanut hevosen mukaansa viedäkseen saaliin kotiin. Kun neekeripoika näki tapetun pedon, hän pysähtyi ja valahti tuhkanharmaaksi.

— Wobo! hän huusi.

Nyt vasta lapset lähestyivät petoa. Stas ei ollut varma siitä, minkä pedon hän oli kaatanut. Ensin hän luuli, että se oli tavallista suurempi servali, mutta tarkemmin katsottuaan hän huomasi, ettei se ollut servali, sillä se oli suurempi leopardiakin. Sen harmaankeltainen nahka oli täynnä kastanjanruskeita täpliä, mutta sen pää oli isompi leopardin päätä, mikä teki sen hieman suden näköiseksi, jalat olivat pitemmät, käpälät leveämmät ja silmät suuremmat.

Kali katsoi pelokkaasti kaadettuun petoon ja sanoi hiljaisella äänellä, ikäänkuin peläten herättävänsä sen:

— Wobo!… Suuri herra on tappanut wobon!

Mutta Stas kääntyi Nelin puoleen, kosketti tyttöä kädellään ikään kuin vakuuttaakseen itselleen, ettei wobo ollut ryöstänyt häntä, ja sanoi:

— Näetkö nyt, Nel, vaikka olisit täysikasvuinenkin, niin et voisi kulkea yksin tällaisilla seuduilla.

— Se on totta, Nel vastasi katuvan näköisenä.

— Kerro nyt, miten se tapahtui… Kuulitko sinä sen lähestyvän?

— En… Kukkasista lensi suuri perhonen, ja kun minä käännyin sitä katsomaan, niin näin pedon hiipivän rotkosta.

— Entä sitten?

— Se pysähtyi katsomaan minua.

— Katsoiko se kauankin?

— Jonkin aikaa. Vasta kun kukkakimppu putosi kädestäni ja minä peitin kasvoni, jotten näkisi petoa, se kai alkoi hiipiä minua kohti…

Stasin mieleen juolahti, että jos Nel olisi ollut neekerityttö, niin peto olisi hyökännyt heti hänen kimppuunsa, mutta nyt se hämmästyi nähdessään ensimmäisen kerran oudon valkoisen olennon eikä ollut heti varma siitä, mitä tehdä.

Taas kulki kylmä väristys Stasin selkää pitkin.

— Jumalan kiitos! Jumalan kiitos, että käännyin takaisin!…

Sitten hän kysyi edelleen:

— Mitä sinä sillä hetkellä ajattelit?

— Minä tahdoin huutaa sinua… En kuitenkaan voinut… mutta…

— Mutta mitä?

— Mutta minä ajattelin, että sinä suojelet minua… en tiedä itsekään, miksi ajattelin niin…

Nel kiersi taas käsivartensa pojan kaulaan. Stas silitti hänen tukkaansa.

— Etkö pelkää enää?

— En. Mutta tapathan sinä kaikki ilkeät petoeläimet.

— Tapan.

Molemmat alkoivat taas katsella petoa. Stas tahtoi sen vuodan muistoksi ja käski Kalin nylkeä sen. Mutta tämä pyysi heitä jäämään hänen luokseen, sillä hän pelkäsi, että mahdollisesti toinen wobo vielä hyökkää hänen päälleen.

Välikohtaus päättyi siten, että he antoivat hevosen vetää pedon köydestä perässään leiriin. Stasin ei kuitenkaan onnistunut saada sen vuotaa, sillä King oli nähtävästi arvannut, että wobo oli aikonut ryöstää sen valtiattaren, koska se suuttui niin kovasti, etteivät siinä Stasinkaan kiellot mitään auttaneet. Elefantti tarttui kärsällään tapettuun eläimeen, paiskasi sen kaksi kertaa ilmaan, hakkasi sitä puuta vasten ja tallasi sen vihdoin muodottomaksi möhkäleeksi.

40

Neljä päivää myöhemmin Stas tahtoi pysähtyä pitemmäksi aikaa lepäämään eräälle vuorelle, joka muistutti jonkin verran Linde-vuorta, mutta oli pienempi ja ei yhtä avara. Samana iltana Saba tappoi tuiman ottelun jälkeen paviaanin, joka leikki leijan jäännöksillä. Se oli toinen leija, jonka lapset olivat matkalla nähneet. He tekivät levähtäessään uusia ja päästivät ne ilmaan vinhan länsituulen puhaltaessa. Stas otaksui, että jos yksikin leija joutuisi eurooppalaisten tai arabialaisten käsiin, lähetettäisiin retkikunta heitä pelastamaan. Varmuuden vuoksi hän kirjoitti niihin tekstin myös arabiaksi.

Kuljettuaan jonkin matkaa viimeisestä levähdyspaikasta Kali arveli tuntevansa idästä häämöttävän vuorijonon huiput. Hän ei ollut kuitenkaan vielä aivan varma, sillä huiput näyttivät erilaisilta riippuen siitä, miltä kohdalta niitä katsoi. Ratsastettuaan erään laakson yli he tulivat majalle, jossa asui kaksi neekeriä; toinen heistä oli sairastunut jouhimadon pistoksesta. Mutta molemmat neekerit olivat villejä ja yksinkertaisia. He pelkäsivät kovasti outoja vieraita, sillä he luulivat näitten murhaavan heidät, eivätkä he vastanneet tulijoiden tiedusteluihin. Savustettu liha näytti kuitenkin auttavan; tulijat antoivat sitä sairaalle, joka oli nähnyt kovaa nälkää, sillä hänen toverinsa ei ollut antanut hänelle syötävää. Vaeltajat saivat nyt sairaalta tietää, että Fumban maa alkoi heti jyrkkien vuorten takaa ja ulottui suuresta järvestä etelään.

Kun Stas kuuli sen, hänestä tuntui kuin suuri kivi olisi pudonnut hänen rinnaltaan. He olivat siis Wa-hima-maan kynnyksellä.

Ei ollut helppo sanoa, miten jäljellä oleva matka onnistuisi, mutta Stas toivoi, ettei se ainakaan tulisi olemaan raskaampi eikä pitempi kuin matka Niilin rannalta tähän saakka. Hän ei epäillytkään, etteivät wa-himalaiset ottaisi heitä vieraanvaraisesi vastaan, yksinpä Kalinkin tähden, ja auttaisi heitä.

— Tiedätkö, hän sanoi Nelille, — että me olemme jo ohi puolivälin matkalla Fashodasta valtameren rannalle. Loppumatkalla voimme tavata paljonkin villejä neekerejä, mutta ei ainoatakaan dervishiä.

— Minä pidän neekereistä enemmän, tyttö vastasi.

— Ainakin niin kauan kun he pitävät sinua Mzimuna. Sanon isälleni ja setä Rawlisonille, että he tämän jälkeen aina nimittäisivät sinua Mzimuksi.

Tytön silmät alkoivat loistaa.

— Ehkä me saamme nähdä isät jo Mombasassa?

— Ehkä. Jollei Bassa Narokin rannoilla käytäisi sotaa, olisimme paljon nopeammin perillä. Että sen Fumban pitikin ruveta sotimaan!

Hän viittasi Kalin luokseen:

— Kali, onko sairas neekeri kuullut mitään sodasta?

— On. Fumban ja samburulaisten välillä raivoaa suuri sota, hyvin suuri.

— Kuinka me pääsemme Samburu-maan halki? — Samburulaiset pakenevat suurta herraa, Kingiä ja Kalia.

— Sinuakin?

— Niin, Kaliakin, sillä Kalilla on pyssy, joka jyrisee ja tappaa.

Stas harkitsi, miten hänen oli suhtauduttava sotaan. Hän tiesi, että heidän odottamaton ilmaantumisensa kallistaisi voiton Fumban puolelle.

Seuraavissa kylissä he saivat tarkempia tietoja sodasta. Samburulaisten kuningas Mamba oli hyökännyt Wa-hima-maahan ja anastanut jo suuret määrät karjaa. Kerrottiin, että sota raivosi suuren järven eteläisellä rannalla, jossa Fumban suuri "boma", eli zeriba sijaitsi korkealla ja avaralla vuorella.

Tämä tieto suretti Kalia. Hän pyysi Stasia mahdollisimman pian kulkemaan vuoriston yli, joka erotti heidät sotanäyttämöstä, ja hän vakuutti tietävänsä tien, jota pitkin sekä hevoset että King voisivat kulkea yli vuorijonon. Kali oli nyt seudulla, jonka hän tunsi lapsuudestaan.

Mutta vuorten ylittäminen ei ollutkaan helppoa. Jolleivät lahjotut alkuasukkaat olisi auttaneet heitä olisi heidän täytynyt etsiä toinen tie Kingille. Mutta paikkakuntalaiset tunsivat rotkot ja solat paremmin kuin Kali, ja he johtivat karavaanin kahdessa päivässä solan kautta vuoren toiselle puolelle laaksoon, joka oli Wa-hima-maan rajalla.

Stas jäi aamulla tähän asumattomaan laaksoon lepäämään, sillä kulku vuoren yli oli ollut rasittava. Mutta Kali pyysi saada ajaa hevosella isänsä luo, joka oli heistä vain päivän matkan päässä. Illan tullen neekeripoika läksi matkalle.

Stas ja Nel odottivat häntä koko seuraavan päivän hyvin levottomina. Kali saapui vihdoin hevonen vaahdossa ja väsyksissä. Hän lankesi heti polvilleen Stasin eteen ja pyysi häneltä apua ja pelastusta.

— Suuri herra! sanoi hän. — Samburulaiset ovat lyöneet Fumban sotajoukon, surmanneet osan ja karkoittaneet osan matkoihinsa, ja Fumba on nyt piiritettynä bomassa, joka on Boko-vuorella. Fumballa ja hänen sotilaillaan ei ole bomassa enää mitään syötävää, ja he joutuvat surman suuhun, jollei suuri herra tapa Mambaa ja kaikkia samburulaisia.

Hän kiersi kätensä Stasin polvien ympäri. Stas rypisti kulmakarvojaan ja mietti, mitä tekisi.

— Missä ovat ne Fumban sotilaat, jotka Mamba on karkoittanut?

— Kali näki heidät: he tulevat tänne.

— Paljonko heitä on?

Neekeripoika liikutteli sormiaan ja varpaitaan laskeskellen, mutta nähtävästi hän ei voinut sanoa tarkkaa lukumäärää siitä yksinkertaisesta syystä, ettei hän osannut laskea kymmentä pitemmälle. Sitä suuremmat luvut olivat kaikki "wengi", paljon.

— Kun he tulevat, asetu heidän johtajakseen ja marssi auttamaan isääsi, Stas sanoi.

— He pelkäävät samburulaisia eivätkä lähde Kalin johdolla, mutta suurta herraa he seuraisivat.

Stas mietti uudelleen.

— Ei, hän sanoi sitten, — minä en voi ottaa bibiä mukaani enkä liioin jättää häntä tänne. Minä en tee sitä mistään hinnasta.

Kali nousi, risti kätensä ja huusi: — Luela! Luela! Luela!

— Mitä luela merkitsee? Stas kysyi.

— Se merkitsee wa-himalaisten ja samburulaisten suurta bomaa, vastasi neekeri.

Ja Kali alkoi kertoa kummallisista asioista. Fumba ja Mamba oli käyneet sotaa monesti ennenkin. He hävittivät toistensa peltoja ja karjaa. Mutta järven eteläisellä rannalla oli Luela-niminen paikka, jossa kummankin kansan naiset suorittivat kaikessa rauhassa askareitaan keskellä sodan riehumista. Se oli pyhä paikka. Vain miehet sotivat keskenään. Voitto tai tappio eivät vaikuttaneet mitään Luelassa olijoiden kohtaloon. Naiset toivat sinne myös lapsensa. Sinne koottiin savustettua lihaa, papuja, hirssiä ja maniokkia hyvinkin kaukaa. Niin kauas kuin kukon laulu kuului Luelasta, ulottui sen ympäri rauhoitettu alue, jolla ei saanut sotia. Sotilaat saivat muuten lähestyä Luelaa ympäröivää savimuuria, jonka yli naiset nostivat heille ruokaa pitkillä bambuseipäillä. Tämä oli vanha tapa, eikä kumpikaan puoli koskaan rikkonut sitä. Voittajat pitivät aina silmällä, etteivät voitetut päässeet lähestymään Luelaa.

— Suuri herra! Kali rukoili syleillen Stasin polvia. — Suuri herra vie bibin Luelaan ja ottaa Kingin ja Kalin ja tulikäärmeet ja lyö pahat samburulaiset.

Stas uskoi, mitä nuori neekeri kertoi, sillä hän oli ennenkin kuullut, ettei sota kaikkialla Afrikassa koske naisia lainkaan. Hän muisti erään nuoren saksalaisen lähetyssaarnaajan kertoneen kerran Port Saidissa, että korkean Kilimandsharo-vuoren läheisyydessä asuva sotaisuudestaan kuuluisa Masai-kansakin pitää tätä tapaa pyhänä ja että taistelevien osapuolien naiset ovat siellä täydessä turvassa; koskaan naiset eivät olleet joutuneet kärsimään sodassa väkivaltaa. Stas oli iloinen siitä, että tämä tapa vallitsi myös Bassa Narokin rannoilla, sillä nyt hän saattoi olla varma siitä, ettei Neliä uhannut mikään vaara sotilaiden taholta.

Hän päätti lähteä viivyttelemättä tytön kanssa Luelaan. Tämä oli hänelle erittäin tärkeää, koska hän ei voisi jatkaa matkaansa ennen kuin sota olisi päättynyt: hänhän tarvitsi sekä wa-himalaisten että samburulaisten apua.

Stas oli tottunut tekemään päätöksensä nopeasti. Nytkin hän oli heti selvillä oikeasta menettelytavasta: hän vapauttaisi Fumban ja löisi samburulaiset, mutta ei antaisi wa-himalaisten kostaa verisesti ja käskisi sitten taistelevia tekemään rauhan keskenään.

— Kuinka kaukana Luela on täältä? hän kysyi.

— Puolen päivän matkan päässä.

— Kuulehan siis: minä vien bibin heti sinne ja ajan sitten Kingillä vapauttamaan isäsi samburulaisten käsistä. Sinä lähdet kanssani taistelemaan heitä vastaan.

— Kali lähtee ja ampuu heitä pyssyllä.

Neekeri muuttui yhtäkkiä epätoivoisesta iloiseksi, alkoi hyppiä, nauraa ja kiittää Stasia, ikäänkuin voitto olisi jo saavutettu. Hänen ilonilmaisunsa keskeytti sotilaitten tulo. Heitä oli noin kolmesataa virtahevonnahkaisilla kilvillä, heittokeihäillä, jousilla ja pitkillä veitsillä varustettua miestä. Heidän päänsä oli koristettu sulilla, paviaaninharjaksilla ja sananjaloilla.

Kun sotilaat näkivät elefantin, joka totteli ihmistä, valkoiset ihmiset, Saban ja hevoset, rupesivat he pelkäämään ja ihmettelemään aivan kuin neekerit kaikissa niissä kylissä, joitten läpi karavaani oli ajanut. Mutta Kali oli valmistanut heitä siihen, että saivat nähdä "hyvän Mzimun" ja suuren herran. Sen sijaan että he olisivat lähteneet pakoon, he jäivät seisomaan pitkään riviin ääneti, ihmetellen, mulkoillen silmillään ja epäröiden, pitikö polvistua vai langeta kasvoilleen, mutta varmoina siitä, että jos nuo yliluonnolliset olennot heitä auttavat, niin samburulaisten voitto muuttuu äkkiä tappioksi.

Stas ajoi elefantilla riviä pitkin niinkuin sotapäällikkö, joka tarkastaa, onko kaikki kunnossa. Sitten hän käski Kalin ottaa heiltä lupauksen, että he vapauttavat Fumban.

Kohta kajahti Stasin käsky marssia Luelaa kohti.

Kali ratsasti edellä muutaman sotilaan seuraamana ilmoittamaan molempain heimojen naisille, että heitä kohtaa suuri onni saada nähdä "hyvä Mzimu". Se oli niin yllättävää, että nekin wa-himalaiset, jotka tunsivat kuninkaan kadonneen pojan, luulivat hänen laskevan leikkiä ja kummastelivat moista puhetta sitäkin enemmän, kun Fumba ja hänen alamaisensa paraikaa elivät raskaita hetkiä. Mutta kun naiset jonkin ajan kuluttua näkivät suuren elefantin ja sen selässä valkoisen auringonsuojuksen, he riemastuivat ja ottivat hyvän Mzimun vastaan huutaen ja ulisten niin kauheasti, että Stas luuli sen olevan vihamielisyyttä, etenkin kun he vääntelivät kasvojaan rumasti kuin itse paholainen.

Mutta se oli suuri kunnioituksen ilmaus. Kun Nelin teltta oli pystytetty Luelan torin laitaan kahden tuuhean puun varjoon, koristivat wa-hima- ja samburunaiset sen köynnöksillä ja kukkasilla. Sitten he toivat niin runsaasti ruokaa, että siinä oli koko kuukaudeksi jumalattaren seurueellekin. Innoissaan he kumarsivat Meallekin, jonka yllä oli ruusunpunainen puku ja sinisiä helminauhoja ja jota he Mzimun palvelijattarena pitivät itseään ylhäisempänä.

Koska pikku Nasibu oli iältään vain lapsi, hänkin sai jäädä Luelaan. Hän käytti niin ahkerasti hyväkseen Nelille tuotuja lahjoja, että hänen vatsansa oli pian pyöreä kuin afrikkalainen sotarumpu.

41

Jonkin aikaa levättyään, auringon ollessa jo laskemaisillaan Stas lähti yhdessä Kalin kanssa kolmensadan sotilaan etunenässä Luelasta Fumban bomaa kohti. Hän tahtoi hyökätä yöllä samburulaisten kimppuun, sillä hän laski, että pimeässä hänen "tulikäärmeensä" vaikuttaisivat pelottavammin.

Matkaan Luelasta Boko-vuorelle, missä Fumba oli piiritettynä, meni levähdyksineen noin yhdeksän tuntia. He saapuivat siis boman läheisyyteen kolme tuntia puolenyön jälkeen.

Stas antoi sotilaille käskyn pysähtyä ja pysyä toistaiseksi aivan hiljaa ja alkoi itse tarkastella tilannetta.

Boma-vuoren huipulla oli pimeää, mutta samburulaiset olivat sytyttäneet nuotioita, joitten loimut valaisivat vuoren jyrkkiä seinämiä ja sen juurella kasvavia suuria puita. Samburulaiset taisivat jo juhlia voittoa, koska heidän leiristään kuului rumpujen pärinää ja sotilaitten laulua ja melua.

Stas lähestyi miehistönsä etunenässä noin parin-kolmensadan askeleen päähän lähimmästä nuotiosta. Etuvartioita ei näkynyt, Villit eivät erottaneet Kingiä kuuttomassa yössä. Stas jakeli hiljaa viimeisiä käskyjä ja antoi Kalille merkin sytyttää yhden raketeista. Punainen nauha lensi suhisten korkealle kohti pimeätä taivaankantta ja räjähti siellä sikermäksi punaisia, sinisiä ja keltaisia tähtiä.

Kaikki äänet vaikenivat, ja seurasi syvä hiljaisuus.

Kotvasen kuluttua lensi vielä kaksi tulikäärmettä hurjasti vinkuen ilmaan, mutta tällä kertaa vaakasuoraan aivan samburulaisten leiriä kohti. Samassa alkoi King karjahdella, ja kolmesataa wa-himalaista ryntäsi keihäät, nuijat ja veitset ojossa samburulaisten kimppuun.

Alkoi taistelu, jonka hirveyttä pimeys vain tehosti: kaikki nuotiot tallattiin sammuksiin hälinässä ja sekasorrossa. Samburulaiset joutuivat heti alakynteen, sillä he olivat hervottomia tulikäärmeiden aiheuttamasta pelosta. He eivät voineet käsittää, mitä oli tapahtunut. He tiesivät vain, että jotkut kauheat olennot olivat hyökänneet heidän kimppuunsa ja että väistämätön turma oli edessä. Suurin osa heistä pakeni jo ennen kuin wa-himalaisten keihäät ja nuijat sattuivat heihin. Mamba sai vaivoin kootuksi ympärilleen satakunta urhoollista sotilasta, jotka pitivät rohkeasti puoliaan. Mutta kun he laukauksien leimahtaessa huomasivat jättiläiselefantin ja sen selässä valkoisen ihmisen ja kun pyssyt yhä paukahtelivat, niin hekin lannistuivat.

Kun Fumba vuoreltaan näki ensimmäisten rakettien lentävän ilmaan, niin hän lysähti maahan ja makasi muutaman minuutin hievahtamatta kuin kuollut. Mutta hiukan toivuttuaan pahimmasta säikähdyksestään ja kuultuaan samburulaisten epätoivoiset huudot hänelle selvisi, että jotkin henget raivosivat vihollisen keskuudessa. Samassa välähti hänen mielessään ajatus rientää henkien avuksi, sillä jos hän ei niin tekisi, voisivat ne suuttua häneenkin. Hän kokosi kaikki bomassa olevat sotilaansa, hiipi ulos salakäytävää pitkin ja sulki pakenevilta tien.

Peläten pimeässä mahdollisesti haavoittavansa omia miehiään Kali lakkasi ampumasta ja siepattuaan Gebrin miekan syöksyi vihollisen rivejä kohti.

Samburulaiset saattoivat paeta vuorelta vain yhden ainoan solan kautta, mutta kun Fumba miehineen oli sulkenut takaa päin tämän pakotien, ei koko joukosta jäänyt muuta jäljelle kuin ne, jotka antautuivat vangiksi, vaikka tiesivät, että heitä odotti julma orjuus tai pikainen kuolema voittajan käden kautta.

Mamba puolustautui urhoollisesti, kunnes wa-himalaisen nuija murskasi hänen päänsä. Hänen poikansa, nuori Faru, joutui Fumban vangiksi.

Stas ei ollut ajanut raivostunutta Kingiä taisteluun, vaan antoi sen karjua peloittaakseen siten vihollisia yhä enemmän. Hän ei ollut itse ampunut ainoatakaan samburulaista, sillä hän oli luvannut Nelille olla tappamatta ketään, ja sitäpaitsi hänestä oli vastenmielistä surmata ihmisiä, jotka eivät olleet tehneet hänelle ja Nelille mitään pahaa. Siinä oli kylliksi, että hän oli hankkinut voiton wa-himalaisille ja vapauttanut piiritetyn Fumban. Kun Kali juoksi ilmoittamaan, että voitto oli saatu, hän antoi käskyn lopettaa taistelun, jota vielä hiljentyen jatkui tiheiköissä ja rotkoissa.

Jonkin ajan kuluttua tuli Kali uudestaan surullisena ja alakuloisena Stasin luo, löi päähänsä ja huusi valittavalla äänellä:

— Oo suuri herra! Fumba kufa (tapettu), Fumba kufa!

— Tapettu?

Kali kertoi, mitä oli tapahtunut. Kun taistelu oli ohi, tahtoi Fumba antaa kostoksi kuoliniskun kahdelle samburulaiselle, mutta saikin toiselta heistä kuolettavan haavan.

Tieto Fumban surmasta levisi pian. Kalin ympärille kokoontui kohta paljon väkeä. Vähän myöhemmin tuli paikalle kuusi sotilasta kantaen keihäillään vanhaa kuningasta, joka oli vielä elossa, vaikka vaikeasti haavoittuneena. Kuningas tahtoi ennen kuolemaansa nähdä mahtavan elefantilla ajavan herran, samburulaisten todellisen voittajan.

Hänen silmissään kuvastui syvä ihmetys, vaikka hän kärsikin jo kuolontuskia, ja hänen kalvenneet huulensa kuiskivat hiljaa:

— Jantsig! Jantsig!

Pian sen jälkeen hänen päänsä painui alas: hän oli kuollut.

Kali heittäytyi itkien hänen ylitseen. Toiset sotilaat löivät päähänsä, toiset huusivat Kalin kuninkaaksi. Useat lankesivat kasvoilleen nuoren hallitsijansa eteen. Yksikään ääni ei noussut Kalia vastaan, sillä valta kuului hänelle, ei ainoastaan siitä syystä, että hän oli Fumban poika, vaan myöskin siksi, että hän oli voittanut.

Sillävälin alkoi poppamiehen majasta kuulua pahan Mzimun melua, samantapaista kuin ensimmäisessä kylässä, jonka läpi karavaani oli ajanut. Mutta tällä kertaa se ei ollut kohdistettu vieraita vastaan, vaan se vaati vankeja mestattavaksi Fumban kuoleman tähden. Rummut alkoivat päristä, sotilaat asettuivat pitkään riviin ja aloittivat sotatanssin Stasin, Kalin ja kuolleen Fumban ympärillä. Kali nousi, kääntyi Stasin puoleen ja sanoi:

— Suuri herra tuo bibin bomaan, Fumban taloon. Kali on nyt wa-himalaisten kuningas, mutta suuri herra on Kalin kuningas.

Stas nyökäytti päätään myöntymisen merkiksi, mutta hän jäi sinne vielä joksikin aikaa, koska sekä hänen että Kingin täytyi saada levätä. Kaatuneitten samburulaisten ruumiit vietiin sillä välin pois ja heitettiin syvään kuiluun, jonka yläpuolella alkoi pian lennellä korppikotkia.

Neekerit rupesivat valmistelemaan Fumban hautaamista. Kali otti vallan käsiinsä ainoana elämän ja kuoleman herrana.

— Tiedätkö, mikä Kali on? kysyi Stas Neliltä palatessaan Luelasta takaisin.

Nel katsoi häneen ihmetellen.

— Hän on sinun palveluspoikasi.

— Vai palveluspoika! Ei, Kali on wa-himalaisten kuningas.

Tämä tieto ilahdutti Neliä suuresti. Äkillinen muutos julman Gebrin orjasta ja Stasin nöyrästä palvelijasta kuninkaaksi oli tytöstä sekä omituista että huvittavaa.

Mutta Linden huomio, että neekerit ovat kuin suuria lapsia, jotka eivät muista, mitä eilen tapahtui, ei tällä kertaa käynytkään toteen. Heti kun Stas ja Nel olivat saapuneet Boko-vuoren juurelle, juoksi nuori hallitsija heitä vastaanottamaan ja tervehti heitä tapansa mukaan nöyrästi ja iloisesti ja toisti uudelleen aikaisemmin sanomansa sanat:

— Kali on nyt wa-himalaisten kuningas, mutta suuri herra on Kalin kuningas.

Hän osoitti heille jumalallista kunnioitusta ja kumarsi kaiken kansan nähden etenkin Nelille, sillä hän tiesi, että suuri herra välittää enemmän pikku bibistä kuin itsestään.

Kali vei heidät juhlallisesti Fumban asuntoon, joka muistutti suurta, muutamiin huoneisiin jaettua vajaa. Hän käski naisia, jotka olivat seuranneet heitä tänne Luelasta ja jotka eivät voineet kyllikseen ihailla hyvää Mzimua, tuomaan hunajaa ja maitoa ensimmäiseen huoneeseen. Kun nuori kuningas sai kuulla, että bibi oli matkasta väsyneenä vaipunut sikeään uneen, hän käski alamaisiaan olemaan aivan hiljaa.

Mutta Kali päätti osoittaa heille vielä suurempaa kunnioitusta, ja kun Stas vähän aikaa levättyään meni ulos Kali astui hänen luokseen, kumarsi ja sanoi:

— Huomenna Kali käskee hautaamaan Fumban ja tappamaan Fumban ja Kalin kunniaksi niin monta vankia kuin molemmilla on sormia käsissä, mutta suuren herran ja bibin kunniaksi Kali käskee tappamaan Farun, Mamban pojan, ja "wengi" muita samburulaisia.

Stas rypisti kulmakarvojaan. Hän iski teräksisen katseen Kalin silmiin ja sanoi:

— Minä kiellän sinua sellaisesta.

— Herra, sanoi nuori neekeri epävarmasti, — wa-himalaiset tappavat aina vankinsa. Kun vanha kuningas kuolee, niin tapetaan, kun nuori kuningas astuu vanhan sijaan, niin tapetaan. Jollei Kali käske tappamaan, wa-himalaiset luulevat, ettei Kali olekaan kuningas.

Stas katsoi häneen tuimasti.

— Mitä! huudahti hän. — Etkö sinä muista, mitä sinulle opetettiin Linde-vuorella? Etkö sinä ole kristitty?

— Kali on kristitty, suuri herra.

— Kuule siis! Wa-himalaisten aivot ovat mustat, mutta sinulla pitäisi olla valkoiset aivot. Kun sinä nyt olet heidän kuninkaansa, niin pitää sinun ruveta opettamaan alamaisillesi, mitä olet minulta ja bibiltä oppinut. He ovat kuin sakaalit ja hyeenat, mutta tee sinä heistä ihmisiä. Sano sinä heille, ettei vankeja saa tappaa, sillä Suuri Henki, jota minä ja bibi rukoilemme, kostaa sille, joka vuodattaa ihmisen verta. Valkoihoiset eivät tapa vankejaan, mutta sinä olisit julmempi heitä kohtaan kuin Gebr oli sinulle — sinä kristitty! Häpeä, Kali! Sinun pitää muuttaa wa-himalaisten vanhat, pahat tavat hyviksi, ja Jumala on siunaava sinua siitä hyvästä, eikä bibi enää sano, että Kali on villi, typerä ja paha neekeri.

Poppamiehen majasta nouseva melu saattoi hänen äänensä kuulumattomiin. Stas viittasi kädellään ja jatkoi:

— Kuule! Se on teidän paha Mzimunne, joka himoitsee vankien verta. Mutta sinä tiedät, Kali, mitä se merkitsee, eikä se voi sinua peloittaa. Minä sanon sinulle siis: heitä noidan rumpu keskelle bomaa, jotta kaikki wa-himalaiset näkisivät ja ymmärtäisivät, että noidat ovat heitä pahasti pettäneet. Sano myöskin omille alamaisillesi, niinkuin sanoit M'Ruan alamaisille, että siellä, missä hyvä Mzimu liikkuu, siellä ei saa vuodattaa ihmisen verta.

Stasin sanat olivat nähtävästi saaneet nuoren kuninkaan vakuuttuneeksi, koska hän katsoi häneen rohkeasti ja sanoi:

— Kali antaa poppamiehille selkään, heittää rummut menemään ja ilmoittaa wa-himalaisille, että ketään ei saa tappaa siellä, missä hyvä Mzimu on. Mutta mitä on Kalin tehtävä Farulle ja niille samburulaisille, jotka ovat Fumban tappaneet?

Stas oli harkinnut tätä seikkaa ja vastasi heti:

— Sinun isäsi on kaatunut, ja hänen isänsä on kaatunut, siis pää päästä. Sinä teet veriliiton nuoren Farun kanssa, niin että wa-himalaiset ja samburulaiset saavat elää sovinnossa ja viljellä rauhassa maniokkimaitaan ja metsästää. Kerro Farulle Suuresta Hengestä, joka on kaikkien valkoisten ja mustien isä, ja Faru on rakastava sinua kuin veljeään.

— Kalilla on nyt valkoiset aivot! vastasi nuori neekeri.

Tähän keskustelu päättyi.

Vähän ajan kuluttua kuului taas hurjaa huutoa: noidat huusivat, sillä Kali antoi heille selkään minkä jaksoi. Sotilaat juoksivat hengästyneinä katsomaan, mitä tapahtui. He saivat nyt omin silmin nähdä, että paha Mzimu, jota he olivat niin kovasti pelänneet, olikin ontto, apinannahalla peitetty puunrunko.

Nuori Faru ei ollut uskoa korviaan kuullessaan, että häntä ei tapetakaan hyvän Mzimun ja suuren herran kunniaksi, vaan että Kali tulee syömään palasen Farua ja Faru palasen Kalia. Mutta saatuaan tietää, ketä Farun oli kiittäminen hengestään, hän asettui kasvot maahan painettuina Fumban asunnon eteen ja makasi siinä, kunnes Nel tuli ulos ja käski hänen nousta. Mutta ennenkuin hän nousi, hän tarttui mustalla kädellään tytön pieneen jalkaan ja pani sen päänsä päälle merkiksi, että hän koko elämänsä tahtoi olla tytön orja.

Wa-himalaiset ihmettelivät nuoren kuninkaansa määräyksiä, mutta kun he pitivät vieraita maailman mahtavimpina noitina, kukaan ei uskaltanut vastustaa.

Mutta vanhat eivät olleet tyytyväisiä uusiin tapoihin, ja molemmat poppamiehet, jotka ymmärsivät hyvien päiviensä iäksi menneen, vannoivat sielussaan kostavansa kuninkaalle ja vieraille.

Sillä välin haudattiin Fumba juhlallisesti vuoren juurelle boman läheisyyteen. Kali pystytti bambusta tehdyn ristin hänen haudalleen, ja neekerit toivat haudalle astiallisen juomaa ja savustettua lihaa, jottei yöllä kummittelisi.

42

— Nel, osaatko tehdä selvää matkastamme Medinet-el-Fajumista saakka? kysyi Stas.

— Osaan.

Tyttö kohautti kulmakarvojaan ja alkoi laskea sormillansa.

— Heti paikalla. Fajumista Khartumiin — yksi; Khartumista Fashodaan — kaksi; Fashodasta siihen paikkaan, missä löysimme Kingin — kolme; Linde-vuorelta tälle järvelle — neljä. Entä koska me lähdemme viidennelle taipaleelle?

— Kun sinä olet levännyt tarpeeksi, ja kun minä olen ehtinyt opettaa niitä sotilaita ampumaan, jotka Kali on luvannut minulle matkalle.

— Entä matkustammeko kauaksi?

— Kauas, kauas! Kuka tietää, vaikka siitä tulisi pisin matkamme.

— Kyllä sinä selviydyt, kuten aina ennenkin!

Tämä viides matka vaati perinpohjaisia valmisteluja. Heidän täytyi jälleen lähteä tuntemattomille seuduille, missä monet vaarat uhkasivat. Stas tahtoi nyt varustautua matkalle entistä varmemmin ja piti sentähden ampumaharjoituksia opettaen neljääkymmentä nuorta wa-himalaista, jotka tulisivat muodostamaan kantajoukon ja Nelin henkikaartin. Enempää pyssymiehiä hän ei voinut opettaa, sillä Kingin kuormassa oli tuotu kaksikymmentä viisi kivääriä ja hevosten kuormissa viisitoista. Sitäpaitsi kuuluisi armeijaan sata keihäillä ja nuijilla aseistettua wa-himalaista ja yhtä monta samburulaista, jotka Faru oli luvannut antaa matkalle. Kaikkien näitten oli määrä yhteisin voimin auttaa vieraat halki laajan erämaan, jossa asui villejä samburuheimoja.

Stas ei voinut olla jonkinlaisella ylpeydellä ajattelematta, että hän mahdollisesti saapuu valtameren rannalle parinsadan aseistetun miehen etunenässä elefantilla ratsastaen, vaikka oli Fashodasta lähdettyä paennut vain Nelin ja neekeripojan ja -tytön kanssa ja ilman minkäänlaisia varusteita. Hän kuvitteli mielessään, mitä englantilaiset sanoisivat sellaisesta, mutta ennen kaikkea, mitä hänen isänsä ja setä Rawlison sanoisivat. Tällaiset ajatukset huojensivat hänen vaivojaan.

Stas harmitteli, kun ei tiennyt, missä hän oikeastaan oli, sillä hänen kartallaan oli tämä tuntematon osa Afrikkaa vain suuri valkoinen läiskä. Hänellä ei ollut käsitystäkään, mikä tuo Bassa Narok-järvi oikein oli, eivätkä asukkaat osanneet sanoa, kuinka pitkälle se ulottui pohjoiseen. He vastasivat hänen kysymyksiinsä vain: bali, bali! (kauas), ja siinä kaikki. [Se oli suuri järvi, jonka tunnettu maantieteilijä-matkailija Teleki sittemmin kartoitti antaen sille nimen Rudolf-järvi.]

Samburulaiset kertoivat, että heidän maastaan itään on suuri vedetön erämaa, jonka halki kukaan ei ollut vielä kulkenut. Stas tunsi neekerit ja pelkäsi, että vaarojen uhatessa he saattaisivat paeta ja jättää hänet avuttomaksi. Eniten hän pelkäsi veden puutetta ja kyseli sentähden jokia.

Mutta samburulaiset eivät osanneet kertoa hänelle mitään varmaa, eikä hän itse voinut matkavalmistelujen tähden lähteä tarkastusmatkalle itään. Hän arveli, ettei yksikään leija ollut voinut lentää Bassa Narukin läheisyydessä kohoavan vuorijonon yli, ja tästä syystä oli laitettava uusia leijoja, ja vasta nämä saattoi tuuli lennättää valtameren rannalle.

Matkavalmistukset kestivät runsaasti kolme viikkoa. Lähtöpäivän edellisenä iltana tuli wa-himalaisten nuori kuningas Stasin luo, kumarsi syvään ja sanoi:

— Kali lähtee herran ja bibin kanssa veden rantaan, johon valkoisten ihmisten suuret laivat laskevat.

Stasin mieli heltyi neekerin kiintymyksestä, mutta hän arveli menettelevänsä väärin, jos ottaisi Kalin mukaan, koska paluumatka olisi hänelle niin vaarallinen.

— Miksi sinä tahdot lähteä kanssamme? kysyi Stas.

— Kali rakastaa suurta herraa ja bibiä. Stas laski kätensä Kalin kiharaiselle päälle.

— Minä tiedän, Kali, että sinä olet kunnon mies, mutta kuka hoitaisi sinun poissaollessasi kuningaskuntaasi?

— M'Tana, Kalin äidin veli.

— Ei, Kali, minä en voi ottaa sinua mukaan. Sinun täytyy jäädä kotiin tehdäksesi wa-himalaisista kunnon ihmisiä.

— Kali tulee sitten takaisin.

— M'Tanalla on monta poikaa, ja kuka tietää, vaikka hänen mielensä rupeaisi tekemään kuninkaaksi, jonka oikeuden hän sitten luovuttaisi pojilleen, ja vaikka hän yllyttäisi wa-himalaiset karkoittamaan sinut pois.

— M'Tana on hyvä. Hän ei tee sellaista.

— Mutta jos tekee?

— Silloin Kali tulee taas takaisin suuren veden rantaan herran ja bibin luo.

— Mutta heitä ei ole silloin enää siellä.

— Kali istuu sitten veden rannalla ja itkee ikävästä.

Hän pani kätensä päänsä päälle. Hetken kuluttua hän kuiskasi:

— Kali rakastaa kovasti suurta herraa ja bibiä, oikein kovasti.

Kaksi suurta kyyneltä kimalsi hänen silmissään.

Stas ei tiennyt, mitä tehdä. Hän sääli Kalia, mutta hän tiesi, että nuorta neekeriä paluumatkan vaaroista puhumattakaan uhkasi maanpako, kenties kuolemakin, jos M'Tana tai noidat yllyttäisivät wa-himalaiset heitä vastaan.

— Parempi on, että jäät, hän sanoi, — ehdottomasti parempi.

Samassa Nel astui sisään. Hän oli seinämattojen läpi kuullut heidän keskustelunsa. Kun hän näki kyyneleet Kalin silmissä, hän kuivasi ne ja kääntyi sitten Stasiin päin.

— Kali lähtee kanssamme, sanoi tyttö päättävästi.

— Vai niin! virkkoi Stas siihen hiukan loukkaantuneena. — Se ei riipu sinusta.

— Kali lähtee kanssamme, sanoi tyttö uudelleen.

— Eipäs lähde. Nel polki jalkaansa.

— Minä tahdon, että hän lähtee!

Tyttö alkoi itkeä sydämensä pohjasta.

Stas katsoi ihmetellen Neliin ymmärtämättä, mitä pikku tytölle oli tapahtunut. Mutta kun poika näki hänen painavan kämmenillään silmiään ja aukovan suutaan kuin kärpäsiä sieppova lintu, hän huusi pikaisesti:

— Kali lähtee kanssamme! Lähtee, lähtee!… Mitä sinä itket? Kuulitko? Hän lähtee!

Ja niin hän lähtikin.

Stas oli hieman häpeissään, kun hänen oli täytynyt antaa periksi hyvälle Mzimulle, mutta tyttö oli taas kiltti ja kuuliainen kuten ennenkin.

43

Seuraavana päivänä aamun valjetessa karavaani läksi matkalle. Nuori neekeri oli iloinen, pikku tyranni hiljainen ja tottelevainen ja Stas tarmokas ja toiveikas. Heidän kanssaan läksi matkalle sata samburulaista ja toista sataa wa-himalaista, joista neljäkymmentä oli aseistettu remington-kivääreillä. Valkoinen päällikkö oli kolme viikkoa opettanut heitä ampumaan. Hän tiesi kyllä, että he vaaran uhatessa nostaisivat suuren metelin ja aikaansaisivat vähän todellista vahinkoa viholliselle, mutta hän oli tullut huomaamaan, että meteli taistelussa villien kanssa voi vaikuttaa yhtä paljon kuin kuulat, ja hän oli hyvillä mielin silmäillessään sotajoukkoaan. Heillä oli eväinä suuret varastot maniokkijuurta, suuria, lihavia, valkoisia muurahaisia, jotka oli kuivattu huolellisesti ja jauhettu jauhoiksi, sekä savustettua lihaa. Karavaanissa oli naisiakin, joilla oli kaikenlaisia tavaroita Nelille ja antiloopinnahasta tehtyjä vesisäkkejä. Stas jakeli korkealta valtaistuimeltaan Kingin selästä määräyksiä — ehkä enemmän innostuksesta kuin todellisesta tarpeesta — ja silmäili ylpeästi pientä armeijaansa.

— Jos minä tahtoisin, hän ajatteli, — niin voisin päästä kaikkien Boko-vuoren ympärillä asuvien kansojen kuninkaaksi, kuten Beniowski Madagaskarilla!

Karavaani muodosti pitkän jonon. Stas päätti itse ajaa viimeisenä voidakseen pitää silmällä kaikkia. Kun hän antoi joukkojensa kulkea ohitseen, hän huomasi ihmeekseen ne kaksi poppamiestä, jotka Kali oli kepittänyt, kulkemassa muitten mukana kantamukset pään päällä. Hän pysäytti heidät ja kysyi:

— Kuka teidät on käskenyt mukaan?

— Kuningas, molemmat vastasivat nöyrästi. Mutta heidän silmissään oli niin hurja loiste ja heidän kasvoillaan niin vihamielinen ilme, että Stasin teki mieli ajaa heidät heti pois karavaanista. Mutta hän jätti sen tekemättä, koska hän ei tahtonut heikentää Kalin arvovaltaa.

— Oletko sinä käskenyt poppamiesten lähteä mukaan? hän kysyi heti Kalin nähdessään.

— Kali on käskenyt, koska Kali on viisas.

— Miksi et ollut niin viisas, että olisit käskenyt heidän jäädä kotiin?

— Jos M'Kunje ja M'Tua olisivat saaneet jäädä kotiin, he olisivat yllyttäneet wa-himalaiset tappamaan Kalin, kun Kali tulee takaisin. Mutta kun he nyt ovat mukana, Kali voi pitää heitä silmällä.

— Ehkäpä olet oikeassa, Stas myöntyi hetken asiaa ajateltuaan, — mutta muista pitää heitä yötä päivää silmällä, sillä heidän katseensa uhkuvat kostonhalua.

— Kalilla on pyssy, vastasi neekeri.

Karavaani jatkoi matkaa. Stas järjesti sen sittemmin niin, että aseistetut miehet, jotka olivat luotettavimpia ja jotka hän oli itse valinnut, kulkivat viimeisinä. Ampumaharjoituksissa nämä olivat tottuneet uuteen päällikköönsä ja pitivät itseään muita parempina, koska olivat lähempänä päällikköä. Nyt oli helppo pitää karavaania silmällä ja pidättää se, joka yritti paeta. Oli näet hyvin luultavaa, että moni koettaisi pötkiä pakoon, kun vaarat ja vastukset alkoivat.

Alkumatka sujui hyvin. Pitkänä käärmeenä luikersi karavaani dshunglan halki. Stas tiesi, etteivät he voineet kulkea suoraa päätä itää kohti, sillä hän muisti, että Mombasa oli muutaman asteen päiväntasaajasta etelään, siis koko joukon etelämpänä kuin se tuntematon järvi, jonka rannalta he olivat matkalle lähteneet. Hänellä oli useampia Linden jälkeen jättämiä kompasseja eikä hän siis pelännyt eksyvänsä.

Ensimmäinen yöleiri tehtiin metsäiselle ylängölle. Pimeän tullen neekerit sytyttivät tulia ja paistoivat lihaa. Sen lisäksi he söivät eräänlaista taikinaa ja maniokkia. Kun he olivat tyydyttäneet nälkänsä ja janonsa, he alkoivat kertoilla toisilleen, minne "Bwana Kubwa" heidät vie ja mitä hän heille perillä antaa. Toiset lauloivat, toiset lörpöttelivät niin äänekkäästi, että Stasin täytyi käskeä heitä olemaan hiljaa, jotta Nel voisi nukkua. Yö oli kylmä, mutta auringon noustua ilma lämpeni.

Varhain aamulla matkustajat näkivät omituisen näyn. He lähestyivät pientä järveä tai pikemmin suurta lampea, jonka sadevesi oli muodostanut laaksoon.

— Katso, Nel, huusi Stas katsoen kaukoputkella, — tuolla menee norsuja veteen. Ne ovat omituisia, paljon pienempiä kuin King, eikä niillä näy olevan elefantin suuria torahampaita.

Ne painuivat yhä syvemmälle veteen, kunnes selkä vain näkyi kapeana luodonharjana. Sitten ne painuivat aivan näkymättömiin. Mutta veden pinnalla liikkui ikäänkuin punaisia kukkasia.

— Ne seisovat pohjassa. Nuo kukan näköiset ovat niiden kärsien päitä, Stas totesi heidän saavuttuaan lammen rannalle.

— Kali, oletko sinä ennen nähnyt tuommoisia?

— Ne ovat vesielefantteja, vastasi nuori neekeri rauhallisesti.

— Elävätkö ne sitten vedessä?

— Yöllä ne nousevat dshunglaan syömään, mutta päivällä ne ovat vedessä kuten virtahevoset.

Stasin teki mieli asettua lammen rannalle saadakseen auringon laskettua tutkia niitä tarkemmin, kun ne nousivat vedestä. Mutta kun silloin olisi jo niin pimeä, ettei niistä saisi oikeata käsitystä, hän antoi käskyn jatkaa matkaa.

44

Kymmenen päivän kuluttua karavaani oli päässyt vuoriseudun yli ja tuli toiseen maahan, joka oli enimmäkseen tasaista. Kasvisto oli muuttunut kokonaan. Suuria puita ei näkynyt, mutta siellä täällä kohosi punarunkoinen akaasia tai kynttilänjalkaa muistuttava euforbia. Ruoho oli keltaista kuin tuleentunut vilja ja antoi kaiketi runsaasti ravintoa, koska villejä eläinlaumoja näkyi tuon tuostakin. Aukeilla paikoilla kuumuus oli rasittava. Taivas oli pilvetön, päivät helteisiä, ja yöt tarjosivat vain vähäsen virkistystä.

Matka kävi päivä päivältä rasittavammaksi. Niissä kylissä, joihin karavaani matkalla osui, villi väestö otti sen vastaan pelokkaasti ja tylysti. Jollei mukana olisi ollut niin paljon aseistettuja miehiä, Kingiä ja Sabaa, olisivat matkustajat voineet joutua vaaraan.

Stas sai Kalin välityksellä tietää, ettei seuraavalla taipaleella ollut kyliä eikä vettä. Tämä peloitti neekereitä, ja he yrittivät paeta. Ensimmäisinä näyttivät M'Kunje ja M'Tua huonoa esimerkkiä. Mutta heidät saatiin ratsuilla kiinni, ja Kali opetti heitä bambukepillä ymmärtämään, kuinka tuomittava sellainen teko oli. Stas kokosi kaiken miehistönsä yhteen ja piti heille puheen, jonka Kali tulkitsi neekereille. Karavaanin päällikkö selitti, että se, joka pakenee, joutuu varmasti kuoleman omaksi, sillä olihan öisin kuultu leijonain ja muitten petoeläinten karjuvan ympäristössä. Hän huomautti myös, että koska näillä seuduilla on antilooppeja, niin täytyy jossain olla vettäkin, ja kun kerran saavuttaisiin seudulle, missä ei ollut lainkaan vettä, otettaisiin sitä nahkasäkkeihin mukaan parin kolmen päivän varalle. Neekerit uskoivat hänen sanoihinsa.

Mutta seuraavana yönä pakeni viisi samburulaista ja kaksi wa-himalaista, ja sitten joka yö aina muutamia. M'Kunje ja M'Tua eivät koettaneet enää onneaan, sillä Kali sidotti heidät yöksi.

Seutu tuli yhä kuivemmaksi, ja aurinko poltti armottomasti dshunglaa. Ei näkynyt enää edes akaasioita. Hevoset löysivät kyllä jotakin syötävää, mutta King-parka alkoi nähdä nälkää. Kun se löysi jonkun kasvin, se söi sen kokonaan. Vettä oli vielä löydetty joka päivä, mutta se oli huonoa ja piti juoksuttaa kankaan läpi, tai sitten se oli liian suolaista juomavedeksi.

Stas ymmärsi, ettei tämä viimeinen matka tulisi olemaan muita helpompi, ja alkoi olla huolissaan Nelistä. Tytön kasvot olivatkin jo kalvenneet sen sijaan, että olisivat ruskettuneet; silmät olivat himmenneet. Kuivalla tasangolla ei tarvinnut pelätä kuumetta, kun ei ollut vaarallisia hyönteisiä, mutta kuumuus uuvutti Nelin voimia.

Päivä meni, toinen tuli. Aurinko imi yhä armottomammin kaiken kosteuden ja elämän maasta. Vielä kerran matkustajat saivat vettä. He näkivät jo kaukaa jonon puita, jotka kasvoivat pitkin pienen joen rantoja. Neekerit juoksivat kilvan sen rantaan, heittäytyivät suulleen maahan, joivat ahnaasti ja kauan eivätkä herjenneet ennen kuin krokotiili syöksyi yhden käteen kiinni. Se ei hellittänyt, vaikka neekerit väänsivät sen leukoja keihäillä ja veitsillä. Mutta King teki selvän; se astui jalallaan krokotiilin päälle ja ruhjoi sen kuoliaaksi. Sitten tehtiin joen rantaan aitaus, jotta Nel saisi rauhassa kylpeä. Se virkistikin, ja runsas lepo toi uusia voimia.