Front matter (continued 2)

— Saba! Saba!

Saba ymmärsi heti, mistä oli kysymys. Yksi loikkaus — ja se oli Nelin vieressä. Koiran selkäkarvat nousivat pystyyn, silmät veristyivät ja sen rinnasta nousi vihainen haukunta, joka oli kova kuin ukkosen jyrinä.

Rypistyneet huulet kohosivat ja niitten alta näkyivät suuret valkoiset hampaat ja punaiset ikenet. Koira alkoi kääntää päätään oikealle ja vasemmalle, ikäänkuin se olisi tahtonut näyttää sudanilaisille ja beduiineille pelottavat aseensa ja sanoa:

— Katsokaa millä minä puolustan lapsia! Kaikki peräytyivät nopeasti, koska ensinnäkin tiesivät, että Saba oli pelastanut heidän henkensä, ja toiseksi koska he näkivät, että suuttunut koira upottaisi empimättä hampaansa sen kurkkuun, joka tällä hetkellä uskaltaisi lähestyä Neliä. He seisoivat siinä avuttomina katsoen arastellen toisiinsa ja ikäänkuin kysyen, mitä nyt, oli tehtävä. He epäröivät niin kauan, että Nel ehti kutsua vanhan Dinahin vapauttamaan Stasin siteistä. Poika nousi ja laskien kätensä Saban pään päälle sanoi hammasta purren miehille:

— Minä en aikonut tappaa teitä, vaan kamelit. Mutta nämäkin sanat vaikuttivat arabeihin niin järkyttävästi, että he olisivat varmasti hyökänneet uudestaan Stasin niskaan, jolleivät Saban säkenöivät silmät ja hurja olemus olisi pidättäneet heitä siitä.

Seurasi hetken hiljaisuus, sitten kajahti Idryksen kantava ääni:

— Eteenpäin! Eteenpäin!

11

Kului päivä, yö ja vielä päivä, mutta he ajoivat yhä etelää kohti pysähtyen silloin tällöin hetkeksi syvänteisiin lepuuttamaan, juottamaan ja ruokkimaan kameleja ja tyydyttämään omaa janoa ja nälkää. Takaa-ajajia peläten he kääntyivät vielä enemmän länteen, sillä vettä heillä oli joksikin aikaa riittävästi eikä sitä varten tarvinnut siis ajaa Niilin rantaan. Sadetta oli kestänyt vain seitsemän tuntia, mutta sen ajan olikin vettä tullut kuin pilvet olisivat revenneet. He tiesivät, että syvänteitten pohjilla ja kalliosyvennyksissä olisi vettä ainakin muutaman päivän ajan, niin että riittäisi heille ja kameleille, ehkäpä varastoonkin. Rankkasadetta seurasi ihmeen ihana sää. Taivaalla ei näkynyt ainoatakaan pilveä ja ilma oli kirkas. Öisin säteili tähtien peittämä taivas tuhansin timantein. Erämaan hietikot huokuivat viileyttä.

Kamelien kyttyrät olivat pienentyneet, mutta kun niitä ruokittiin hyvin, eivät ne uupuneet matkasta, vaan juoksivat nopeammin kuin ensimmäisenä päivänä Garak-el-Sultanista lähdettyä. Stas huomasi ihmeekseen, että beduiinit löysivät muutamista syvänteistä ja kallionkoloista durraa ja taateleja, mistä saattoi päätellä, että he olivat edeltäpäin varustautuneet ryöstöön ja sopineet siitä keskenään. Olihan luonnollista, että beduiinit olivat Mahdin hengenheimolaisia, ja juuri siksi sudanilaiset saivat heidät niin helposti salaliittoonsa. Fajumin ja Garak-el-Sultanin ympäristöissä oli paljon beduiineja, jotka osaksi lapsineen ja kameleineen kuljeskelivat pitkin erämaata, osaksi tulivat Medinetiin tai muille rautatieasemille ansiotöihin. Näitä kahta beduiinia Stas ei ollut milloinkaan nähnyt, ja he lienevät tuskin olleetkaan koskaan Medinetissä, koska eivät tunteneet Sabaa.

Toisinaan juolahti Stasin mieleen lahjoa beduiinit, mutta muistettuaan heidän innokkaat huudahduksensa joka kerta, kun Mahdin nimi oli mainittu, hän ymmärsi sen mahdottomaksi. Stas ei kuitenkaan antautunut toivottomuuden valtaan, sillä hänen sielussaan piili ihmeteltävä voima, joka vain kasvoi vastoinkäymisistä. "Kaikki, mitä olen yrittänyt", hän ajatteli, "on päättynyt tappioon. Mutta vaikka minua joka päivä ruoskittaisiin, vaikka minut ruoskittaisiin kuoliaaksi niin en lakkaa ajattelemasta sitä, miten voisin pelastaa Nelin ja itseni näiden roistojen käsistä. Jos takaa-ajajat saavat heidät kiinni, on se sitä parempi, mutta minä koetan joka tapauksessa myös toimia itsenäisesti."

Kun hän muisti, kuinka he olivat lyöneet ja potkineet häntä ja ottaneet häneltä pyssyn, täytti viha hänen sydämensä. Hän tunsi olevansa nöyryytetty. Mutta ennen kaikkea häntä kuohutti Neliä kohdannut vääryys, ja tämä tunne yhdessä viimeisen epäonnistuneen yrityksen herättämän katkeruuden kanssa muuttui suunnattomaksi vihaksi molempia sudanilaisia kohtaan. Isältään hän oli kuullut, että viha sokaisee ihmisen ja että sen valtaan joutuvat vain sellaiset, jotka eivät voi aikaansaada mitään parempaa. Mutta nyt ei Stas ainakaan voinut voittaa eikä salata tuota tunnetta.

Sen huomasi Idryskin, joka tuli siitä levottomaksi, sillä hän ymmärsi, että jos he joutuvat kiinni, ei hän voisi toivoa apua Stasilta. Idrys oli raaka, mutta hän oli myöskin viisas, ja käsitti, että pitää ajatella tulevaisuutta ja jättää pelastuksen tie vapaaksi mahdollisen onnettomuuden varalle. Sen tähden hän tahtoi nyt tehdä sovinnon Stasin kanssa ja rupesi tässä tarkoituksessa juttelemaan hänelle seuraavassa levähdyspaikassa.

— Kaikesta siitä, mitä sinä aioit meille tehdä, minun täytyi rangaista sinua, muuten toiset olisivat tappaneet sinut. Mutta minä kielsin beduiinia lyömästä liian kovaa.

Kun Stas ei vastannut, hän hetken kuluttua jatkoi:

— Kuulehan, sinä olet itse sanonut, että valkoihoiset pitävät lupauksensa. Jos sinä Jumalasi nimessä ja pienen "bindin" pään kautta vannot, ettet juonittele enää meitä vastaan, niin minä en käske sitoa sinua yöksi.

Stas ei nytkään vastannut, mutta pojan ilmeestä Idrys ymmärsi puhuvansa turhaan.

Kaikesta huolimatta Idrys kielsi sitomasta poikaa yöksi, vaikka Gebr ja beduiinit olivat kovasti sitä vastaan, ja kun Gebr itsepäisesti piti puoliaan, toinen huudahti vihastuneena:

— Ensi yönä, kun kaikki nukkuvat, sinä vartioit. Tästä päivästä lähtien yksi meistä vuoron perään varioi muitten nukkuessa.

Ja siitä päivästä saakka oli todellakin vuoron perään aina joku öisin vartioimassa. Tämä häiritsi Stasia ja esti häntä panemasta suunnitelmiaan täytäntöön.

Mutta nyt lapset saivat olla hyvin vapaasti, niin että voivat olla paljon yhdessä ja jutella keskenään. Seuraavassa levähdyspaikassa Stas istuutui Nelin viereen kiittääkseen tyttöä avusta. Hän puristi tytön käsiä sanoen:

— Nel, sinä olet oikein hyvä ja minä olen kiitollinen sinulle, ja minä sanon sinulle suoraan, että sinä menettelit kuin ainakin kolmetoistavuotias.

Stasin suussa moiset sanat olivat suurta ylistystä, ja tytön sydän täyttyi ilosta ja ylpeydestä. Tällä hetkellä Nelistä tuntui kuin hänelle ei olisi mikään mahdotonta.

— Kun minä tulen ihan täysi-ikäiseksi, niin nuo saavat nähdä! tyttö sanoi katsoen urhoollisesti sudanilaisiin päin.

Mutta koska hän ei ollut käsittänyt, miksi arabit oikeastaan olivat hyökännet Stasin kimppuun, tämä alkoi kertoa, kuinka oli päättänyt varastaa pyssyn, ampua kamelit ja pakottaa kaikki kääntymään Niilin rantaan.

— Jos se olisi onnistunut, olisimme nyt vapaita, sanoi Stas.

— Mutta he heräsivät? tyttö kysyi.

— Heräsivät. Ja syy oli Saban, joka juoksi syvänteeseen ja alkoi haukkua niin kovaa, että kuollutkin olisi herännyt.

Tytön mieli kuohahti.

— Paha Saba! Kun se saa meidät kiinni, en sano sille sanaakaan, en muuta kuin että se on paha.

Stas hymähti:

— Mutta kuinka on mahdollista olla virkkamatta sille sanaakaan ja kuitenkin sanoa, että se on paha?

Nelin kulmakarvat kohosivat ja hämillään hän vastasi:

— Se näkee sen minun kasvoistani.

— Ehkä. Mutta se ei ole syyllinen, koska se ei voinut tietää, mitä oli tekeillä. Muista myös, että se oli myöhemmin meille avuksi.

Tämä vähensi jonkin verran Nelin vihaa, mutta hän ei kuitenkaan tahtonut heti antaa syylliselle anteeksi.

Vähän ajan kuluttua suru alkoi sumentaa Stasin silmiä, hän huokasi, nousi kiveltä ja sanoi:

— Ikävintä on se, etten voinut vapauttaa sinua. Nel kohosi varpailleen ja kiersi kätensä Stasin kaulaan. Hän olisi tahtonut lohduttaa poikaa, kuiskata hänelle kiitollisuuttaan, mutta kun hän ei löytänyt sopivia sanoja, hän kiersi käsivartensa vieläkin tiukemmalle ja suuteli Stasia. Silloin Saba saavutti heidät haukkuen taas yhtä kovaa kuin ennenkin. Se myöhästyi aina, sillä se ei juossut yhtä nopeasti kuin kamelit ja ahdisteli sitä paitsi usein juostessaan sakaaleja ja matalilla kallioilla istuvia kotkia. Nähdessään sen lapset unohtivat kaikki ja huolimatta surullisesta asemastaan alkoivat leikkiä koiran kanssa ja hyväillä sitä, kunnes arabit keskeyttivät heidät.

Chamis antoi koiralle syötävää ja juotavaa, ja sitten kaikki istuutuivat taas kameleilleen ja ajoivat täyttä vauhtia etelään päin.

12

He olivat kulkeneet pisimmän taipaleen ajaen melkein yhtä mittaa kahdeksantoista tuntia ja levähtäen vain kerran hiukan. Ainoastaan hyvät ratsukamelit, joilla on runsas varasto vettä vatsassa, voivat kestää sellaista ajoa. Idrys ei säälinyt juhtia, sillä hän todellakin pelkäsi takaa-ajajia, jotka hänen arvelunsa mukaan olivat jo aikoja sitten lähteneet matkalle molempien insinöörien johtamina. Vaara uhkasi Niilin puolelta, sillä varmaa oli, että kaikille sheikeille Niilin kahden puolen oli sähkeitse ilmoitettu lasten ryöstämisestä ja käsketty lähettää vartioita erämaahan. Chamis vakuutti, että hallitus ja insinöörit ovat luvanneet suuren palkinnon pakolaisten vangitsemisesta ja että erämaa tästä syystä on täynnä vaanijoita. Ainoa keino välttää näitä on ajaa mahdollisimman kauas länteen, mutta siellä päin on suuri Kharge-keidas, jonne myöskin on voitu lähettää sähkösanomia. Sitä paitsi heidän vesivarastonsa loppuisi muutaman päivän kuluttua ja jos he etenisivät kovin kauaksi länteen, olisi kuoleminen janoon uhkana.

Ruokavaroja he tarvitsivat myöskin. Beduiinit olivat tosin pari päivää ennen ryöstöä varanneet durraa, kuivaa leipää ja taateleja määrättyihin paikkoihin, mutta vain jonkun päivän matkalle Medinetistä. Idrys ajatteli peloissaan, että kun ruokavarat loppuvat, täytyisi lähettää miehiä rantakyliin ostamaan lisää, ja silloin nämä saattaisivat helposti joutua paikallisten sheikkien käsiin ja antaa koko karavaanin ilmi. Tilanne oli todella arveluttava, melkeinpä epätoivoinen, ja Idrys näki päivä päivältä yhä selvemmin, miten mielettömään tekoon oli ryhtynyt.

— Kunpa jo olisimme onnellisesti sivuuttaneet Assuanin! hän hoki itsekseen levottomana.

Hän ei uskonut Chamiksen vakuutuksiin, että Mahdin joukot muka olivat jo aivan lähellä Assuania, sillä hän oli jo aikaa sitten pannut merkille, että tuo valkoihoinen "uled", joka oli toista mieltä, tiesi enemmän kuin muut. Mutta hän toivoi ensimmäisen koskipaikan takana olevan enemmän profeetan hengenheimolaisia ja näitten auttavan heitä toimittamalla ruokavaroja ja kameleja. Mutta beduiinien laskelmien mukaan Assuaniin oli vielä noin viiden päivän matka, enimmäkseen erämaata, ja jokaisessa levähdyspaikassa vähenivät ihmisten ja eläinten ruokavarat silminnähtävästi.

Kaikeksi onneksi he saattoivat ajaa kameleilla täyttä vauhtia, sillä helle ei näyttänyt uuvuttavan niitten voimia. Vaikka aurinko keskipäivällä paahtoikin palavasti, oli ilma silti raikas. Mutta yöt olivat niin kylmiä, että Stas sai Idryksen luvalla siirtyä Nelin kamelille pitämään huolta tytön terveydestä ja suojelemaan häntä vilustumiselta.

Pojan pelko oli kuitenkin turha, sillä Dinah, jonka silmät, tai oikeammin silmä, oli parantunut, piti pikku neidistä hyvää huolta. Stasia ihmetytti, ettei Nelin terveys ollut ainakaan tähän mennessä mitenkään heikentynyt ja että tyttö kesti matkan yhtä hyvin kuin hänkin, vaikka he pysähtyivät yhä harvemmin lepäämään. Suru, pelko ja kyyneleet, joita Nel vuodatti isäänsä ikävöidessä, eivät vahingoittaneet hänen terveyttään. Hän oli laihtunut hiukan, mutta hänen ennen kalpeat kasvonsa olivat ruskettuneet, eikä hän ollut viime päivinä väsynyt läheskään yhtä paljon kuin matkan alussa. Mutta Idrys olikin antanut hänelle parhaan kamelin ja tehnyt hänen satulansa niin mainioksi, että tyttö saattoi maata siinä ja nukkuakin. Erämaan raitis ilma, jota hän hengitti päivisin ja öisin, antoi hänelle voimia kestää matkan rasituksia ja puutetta.

Stas ei ainoastaan pitänyt tytöstä huolta, vaan osoitti hänelle varta vasten suurta kunnioitusta, ja hän huomasi tämän vaikuttavan arabeihinkin, jotka kuvittelivat kuljettavansa hyvin kallisarvoista ja tärkeää vankia, jota oli kohdeltava hellävaroen. Idrys oli tottunut tähän jo Medinetissä, jossa kaikki olivat olleet tytölle helliä. Neliltä ei puuttunut vettä eikä taateleita. Hirmuinen Gebr ei olisi enää uskaltanut kohottaa kättään tyttöä vastaan. Tähän vaikutti kaiketi osaltaan tytön tavaton kauneus, joka hurmasi jopa kylmät arabitkin. Usein, kun hän lepopaikalla seisoi ruusupensaista tehdyn nuotion ääressä ja hänen kasvonsa rusottivat liekkien valossa ja kuu hopeoi hänen hiuksiaan, eivät sudanilaiset ja beduiinit pystyneet irrottamaan katsettaan hänestä. Tapansa mukaan suutaan ihmetyksestä maiskutellen he huudahtelivat: Allah! Mashallah! tai Bismillah!

Seuraavana päivänä keskipäivän aikaan Stas ja Nel näkivät jotakin hauskaa. Heti auringon noustua ilmaantui erämaan ylle läpikuultavaa usvaa, joka kuitenkin pian hälveni. Auringon kohottua korkeammalle, helle yltyi entistä tulisemmaksi. Kun kamelit olivat pysähtyneet, ei tuntunut pienintäkään tuulenhenkäystä. Ilma ja hiekka näyttivät nukkuvan helteessä. Karavaani oli juuri tullut suurelle, yksitoikkoiselle tasangolle, kun lapset yhtäkkiä huomasivat ihmeellisen näyn. Solakat palmut ja pippuripuut, mandariini-istutukset, valkoiset talot, pieni temppeli nuolisuorine torneineen ja alempana kaupunkia ympäröivät muurit — kaikki tämä näkyi niin selvästi ja niin lähellä, että saattoi luulla karavaanin puolen tunnin kuluttua olevan keskellä keidasta.

— Mitä tämä on? Stas huudahti. — Nel, katso!

Nel nousi katsomaan ja meni samassa aivan mykäksi ihmetyksestä, mutta hetken kuluttua hän alkoi huutaa iloisesti:

— Medinet! Isän luokse!

Stas kalpeni mielenliikutuksesta.

— Todellakin… Ehkä se on Kharge… Ei! Sen täytyy olla Medinet… Minä tunnen temppelin ja nuo tuulimyllyt kaivoilla…

Amerikkalaiset kaivotuulimyllyt paistoivat todellakin kaukaa kuin suuret tähdet. Vihreätä taustaa vasten ne erottautuivat niin selvästi, että Stas näki niitten punaiseksi maalatut siivet.

— Se on Medinet!…

Stas oli kuullut kerrottavan ja lukenut kirjoista, että erämaassa toisinaan esiintyy kangastus, "fata morgana". Matkamies saattaa nähdä keitaita, kaupunkeja, metsiä, järviä — kaukaisten, todellisten esineitten petollista heijastusta. Mutta tällä kertaa näky oli niin selvä, ettei hän voinut epäillä todella näkevänsä Medinetin. Tuossa torni mudirin talon kohdalla, tuossa temppelitornin huippuun tehty parveke, jolta muezzin kutsuu kansaa hartaushetkeen, tuossa tutut palmuryhmät ja etenkin nuo tuulimyllyt! Ei — tämän täytyy olla totta! Pojan mieleen juolahti, että mahdollisesti sudanilaiset olivat huomanneet joutuvansa kiinni ja päättäneet kaikessa hiljaisuudessa palata Fajumiin. Mutta heidän levollisuutensa sammutti hänen toivonsa. Jos se olisi Fajum, he eivät katsoisi sitä noin rauhallisesti. He näkivät näyn, osoittivat sitä sormellaan, mutta heidän kasvoillaan ei ollut pienintäkään epävarmuuden tai levottomuuden ilmettä. Stas katsoi vielä kerran, mutta näky oli hänestä epäselvempi; ehkä arabien välinpitämättömyys aiheutti sen. Hän ajatteli myös, että jos he todella olivat kääntyneet takaisin, olisi karavaani jo pelostakin pysytellyt koossa. Mutta beduiineja, jotka Idryksen käskystä olivat jo parina päivänä ajaneet edellä, ei näkynyt lainkaan, ja Chamis oli niin kaukana jäljessä, että näytti pieneltä kuin haukka.

— Fata morgana, Stas ajatteli.

Samassa Idrys ajoi hänen viereensä ja huudahti:

— Hei! Joudu! Näetkö Medinetiä?

Hänen äänensä oli niin pilkallinen, että pojan mielestä katosi viimeinenkin toivo. Alla päin hän kääntyi Nelin puoleen aikoen hälventää hänen harhaluulonsa, kun yhtäkkiä sattui jotakin, mikä johti kaikkien ajatukset toiseen suuntaan.

Ensin ajoi toinen beduiineista täyttä laukkaa heitä vastaan heiluttaen pitkää arabialaista pyssyä, jollaista ei kenelläkään karavaanissa ollut. Idryksen luo tultuaan hän vaihtoi tämän kanssa hätäisesti pari sanaa, minkä jälkeen karavaani heti kääntyi syvemmälle erämaahan. Jonkin ajan kuluttua tuli toinenkin beduiini taluttaen köydestä lihavaa kamelia, jolla oli satula kyttyrällä ja nahkaiset pussit kyljillä kahden puolen. Taas vaihdettiin lyhyesti muutamia sanoja, joista Stas ei kuitenkaan voinut erottaa ainoatakaan. Karavaani kiirehti länteen ja pysähtyi vasta kapeaan syvänteeseen, joka oli täynnä kallionkielekkeitä, koloja ja luolia. Yksi luolista oli niin suuri, että beduiinit voivat piilottaa siihen sekä kamelit että ihmiset. Stas aavisti, mitä oli tapahtunut, kävi levolle lähelle Idrystä ja oli nukkuvinaan. Hän toivoi arabien, jotka olivat vaihtaneet vain muutaman sanan keskenään, rupeavan nyt puhumaan asiasta lisää. Eikä hänen toiveensa pettänytkään, sillä kamelien saatua syötävää beduiinit, sudanilaiset ja Chamis alkoivat neuvotella keskenään.

— Täältä me emme voi lähteä ennenkuin yöllä, ja päivisin meidän täytyy pysytellä piilossa, virkkoi yksisilmäinen beduiini. — Tästä eteenpäin on syvänteitä runsaasti ja jokaiseen niistä voi piiloutua.

— Mutta oletko varma, että se oli vartiomies? kysyi Idrys.

— Allah! Me puhuimme hänen kanssaan. Onneksi hän oli yksin. Hän oli kallion takana, emmekä me voineet nähdä häntä, mutta me kuulimme hänen kamelinsa äänen jo kaukaa. Silloin me ajoimme niin hiljaa, että hän huomasi meidät vasta, kun olimme muutaman askelen päässä hänestä. Hän säikähti kovasti ja aikoi ampua meitä. Vaikka hän ei olisikaan osunut meihin olisivat toiset vartiomiehet voineet kuulla laukauksen, ja sen tähden huusin hänelle heti: "Seis! Me ajamme takaa karkulaisia, jotka ovat varastaneet kaksi valkoihoista lasta. Kohta saapuu koko takaa-ajajain joukko tähän." Mies oli nuori ja typerä, uskoi ja vannotti meitä kautta Koraanin, että puhuimme totta. Mahdi suokoon syntimme anteeksi…

— Ja siunatkoon, virkkoi Idrys. — Puhu, mitä sitten teitte?

— Kun olimme vannoneet, kertoi beduiini, — sanoin miehelle: "Mutta kuka todistaa sen, ettet sinä itse kuulu rosvoihin, jotka ovat varastaneet lapset ja jotka mahdollisesti ovat käskeneet sinun tässä estää takaa-ajajia?" Minä käskin hänen vannoa; hän suostui siihen ja luotti meihin yhä enemmän. Me aloimme kysellä, oliko kuparilankoja pitkin saapunut minkäänlaisia määräyksiä sheikeiltä ja oliko takaa-ajoon ryhdytty. Hän myönsi ja sanoi, että luvassa oli suuria palkintoja. Hän kertoi myös, että kaikkia kahden päivän matkan päässä Niilistä olevia syvänteitä vartioidaan ja että virtaa pitkin kulkee alinomaa suuria badureja (höyrylaivoja), jossa on englantilaista sotaväkeä…

— Eivät auta "badurit" eivätkä sotajoukot Allahin ja profeetan voimaa vastaan…

— Tapahtukoon niin kuin sanot!

— Mutta kerro, mitä sitten teitte miehelle? Yksisilmäinen beduiini osoitti toveriaan.

— Abu-Anga, hän jatkoi, — kysyi mieheltä vielä, oliko läheisyydessä muitakin vartiomiehiä, ja kun mies vastasi, ettei muita ole, niin Abu-Anga pisti vartiomiestä veitsellä kurkkuun niin nopeasti, ettei tämä ehtinyt edes huutaa. Heitimme hänet sitten rotkoon ja peitimme kivillä ja pensaitten oksilla. Kylässä luulevat hänen paenneen Mahdin luo; hän sanoi, että sellaista tapahtuu.

— Jumala pelastakoon ne, jotka pakenevat, kuten on teidätkin pelastanut, virkkoi siihen Idrys.

— Niin… pelastanut on, sanoi Abu-Anga, — sillä nyt tiedämme, että meidän täytyy pysytellä kolmen päivän matkan päässä Niilistä, ja sitä paitsi saimme pyssyn ja lypsävän kamelin.

— Nahkapussit, sanoi yksisilmäinen, — ovat täynnä vettä ja laukuissa on runsaasti ruokaa, mutta ruutia löysimme vähän.

— Chamiksella on muutamia satoja patruunoita valkoihoisen pojan pyssyyn, mutta me emme osaa käyttää sitä. Ruuti on aina samanlaista ja kelpaa meidänkin pyssyymme.

Sen sanottuaan Idrys vaipui ajatuksiinsa ja hänen kasvoilleen nousi hyvin huolestunut ilme, sillä hän ymmärsi, että jos he vartiomiehen kuolemaan syyllisinä joutuisivat Egyptin hallituksen käsiin, ei Staskaan voisi vapauttaa heitä tuomiosta ja rangaistuksesta.

Stas kuunteli jännittyneenä, sydän sykkien. Hän lohdutti se, että takaa-ajoon oli ryhdytty, palkintoja luvattu ja sheikeille annettu määräys pidättää kaikki etelään päin kulkevat karavaanit. Poikaa ilahdutti myöskin se tieto, että Niiliä pitkin kulki englantilaista sotaväkeä höyrylaivoissa. Mahdin dervishit saattoivat taistella egyptiläisiä vastaan, vieläpä voittaakin, mutta englantilaisiin sotajoukkoihin nähden oli asian laita aivan toinen, eikä Stas epäillyt hetkeäkään, ettei jo ensimmäinen taistelu päättyisi omien voittoon. Iloisemmin mielin hän nyt ajatteli: "Vaikka meidät vietäisiinkin Mahdin luo, saattaa tapahtua, että perille saapuessamme ei Mahdia eikä hänen dervishejään ole enää olemassa." Mutta tätä iloa synkensi ajatus, että siinä tapauksessa heitä odottaisi kokonaisia viikkoja kestävä matka, joka vihdoin uuvuttaisi Nelin voimat, ja koko tämän ajan täytyisi heidän olla roistojen ja murhamiesten seurassa. Muistellessaan nuorta arabia, jonka beduiinit olivat teurastaneet kuin lampaan, Stas tunsi pelkoa ja sääliä. Hän päätti olla puhumatta siitä Nelille, jottei pelottaisi tyttöä. Kun Stas oli kuullut beduiineilta haluamansa, hän oli heräävinään ja meni Nelin luo. Tyttö istui nurkassa Dinahin vieressä ja söi taateleita kostuttaen niitä kyynelillään. Nähdessään Stasin tulevan hän puri taatelin sydänkiveä pidättääkseen kyyneleitään.

— Nel, Stas virkkoi. — Medinet oli harhanäky, mutta minä tiedän nyt varmasti, että takaa-ajajat ovat matkassa. Älä siis sure äläkä itke.

Tyttö katsoi itkettyneillä silmillään häneen ja vastasi katkonaisella äänellä:

— Ei, Stas… minä en tahdo itkeä… mutta minun silmiäni kirveltää…

Samassa alkoi tytön leuka vapista, ummistettujen silmäripsien alta valui kyyneleitä ja hän hyrähti itkuun.

Stas rupesi lohduttamaan:

— Nel, älä nyt ole mikään suihkulähde. Näitkö, että he ovat ottaneet joltakin pyssyn ja kamelin? Tiedätkö, mitä se merkitsee? Se merkitsee, että erämaassa on paljon vartiomiehiä. Tällä kertaa nuo roistot onnistuivat saamaan kiinni vartiomiehen, mutta ensi kerralla he joutuvat itse kiinni. Niiliä pitkin kuulemma kulkee höyrylaivoja… Me palaamme takaisin, Nel, ja höyrylaivalla palaammekin. Älä pelkää!…

Hän olisi ehkä näin lohduttanut tyttöä kauankin, jollei omituinen ääni olisi kiinnittänyt hänen huomiotaan. Se kuului tulevan hiekkakummuilta ja oli metallinen ja kirkas. Stas kuunteli. Pian alkoi ääniä kuulua joka puolelta. Hänen mieleensä juolahti ajatus, että arabialaiset vartiomiehet ehkä antoivat merkkejä toisilleen. Pojan sydän alkoi lyödä kiivaasti. Hän katsoi useamman kerran sudanilaisiin nähdäkseen olivatko nämä levottomia. Mutta ei! Idrys, Kebr ja molemmat beduiinit nakersivat kaikessa rauhassa kuivaa leipäänsä; Chamis vain näytti ihmettelevän. Ääniä kuului yhä. Vähän ajan kuluttua Idrys nousi, katsoi luolasta ulos ja palasi takaisin jääden lasten viereen seisomaan.

— Hietikot alkavat laulaa.

Stas tuli niin uteliaaksi, että unohti päätöksensä olla puhumatta Idryksen kanssa, ja kysyi:

— Hietikot? Mitä se merkitsee?

— Erämaassa saa sellaista usein kuulla ja se merkitsee, ettei pitkään aikaan tule sadetta. Mutta helle ei tule meitä rasittamaan, sillä Assuaniin saakka me ajamme öisin.

Enempää hän ei saanut tietää. Stas ja Nel kuuntelivat kauan näitä ääniä, joita kesti siihen saakka, kunnes aurinko alkoi painua länteen. Tuli yö ja karavaani lähti liikkeelle.

13

Päivisin he pysyttelivät suljetuissa, vaikeapääsyisissä paikoissa kallioitten ja kiviröykkiöiden keskellä, mutta öisin he ajoivat levähtämättä, kunnes olivat sivuuttaneet Niilin ensimmäisen koskipaikan. Kun beduiinit syvänteitten asennoista ja muodoista päättelivät, että Assuan oli jo takana päin, oli kuin raskas paino olisi pudonnut Idryksen harteilta. Veden puutteessa heidän täytyi kääntyä Niiliin päin pysytellen siitä noin puolen päivän matkan päässä. Kätkettyään karavaanin Idrys lähetti beduiinit yöllä virran rantaan juottamaan kameleja pitkäksi aikaa. Assuanin eteläpuolella oli Niilin rannalla enää vähän hedelmällisiä paikkoja. Joissakuissa kohdissa erämaa ulottui aina virtaan saakka. Kylät olivat kaukana toisistaan ja beduiinit kävivät kenenkään huomaamatta Niilin rannassa tuoden palatessaan runsaan varaston vettä. Mutta ruokavaroja oli myöskin hankittava, sillä viikon ajan huonosti syötetyt kamelit alkoivat kovasti laihtua. Niitten kaulat venyivät entistä pitemmiksi, kyttyrät painuivat ja jalat heikontuivat. Ruokavaroja oli korkeintaan kahdeksi päiväksi. Idrys arveli, että kahden päivän kuluttua he voivat, jollei päivällä, niin yöllä ajaa johonkin rantakylään, josta he ehkä voisivat ostaa kuivaa leipää ja taateleita. Saballe ei annettu enää lainkaan syötävää tai juotavaa, ja lapset hankkivat sille salaa ruoanjätteitä. Koiran täytyi näin ollen itse hankkia ravintonsa, ja se saapuikin toisinaan levähdyspaikkaan kuono veressä ja kaula naarmuissa. Mitä eläimiä se liekin sitten syönyt, niin nälkäiseltä se ei ainakaan näyttänyt. Toisinaan sen mustat huulet olivat märät, ja beduiinit arvelivat, että se oli kaivanut syvänteitten pohjiin kuoppia saadakseen vettä. Eksyneet erämaan kulkijat kaivavat joskus sellaisia kuoppia, ja jolleivät saakaan vettä, niin ainakin kosteata hiekkaa ja sitä imemällä sammuttavat janonsa.

Sabassakin oli tapahtunut suuria muutoksia. Sen rinta ja selkä olivat yhtä voimakkaat, mutta kyljet olivat painuneet, ja tästä syystä se näytti entistä korkeammalta. Sen veristyneissä silmissä oli nyt jotakin villiä ja julmaa. Stasiin ja Neliin se oli yhä kiintynyt, heiluttipa Chamiksellekin joskus häntäänsä, mutta beduiineille ja sudanilaisille se murisi ja näytti hampaitaan. Idrys ja Gebr pelkäsivät ja vihasivat sitä ja olisivat ampuneet sen varastamallaan pyssyllä, jolleivät olisi niin kovasti halunneet viedä Smainille tätä merkillistä eläintä.

Assuan oli siis sivuutettu. Stas oli ajatellut tätä pitkän aikaa ja alkoi jo epäillä, tokko takaa-ajajat heitä enää saavuttavatkaan. Hän tiesi, ettei ainoastaan Egypti, vaan myös koko Nubia oli yhä Egyptin hallituksen käsissä, mutta hän ymmärsi, että Assuanista etelään takaa-ajajien on vaikeampi toimia ja että hallituksen määräyksien täyttämisellä ei pidetä suurtakaan väliä. Yksi toivo oli vielä jäljellä: että hänen isänsä yhdessä Rawlisonin kanssa ajaisi ensin höyrylaivalla Niiliä ylös Wadi-Halfaan asti ja saatuaan sieltä hallitukselta sotamiehiä ja kameleja katkaisisi pakenevalta karavaanilta tien etelästä käsin.

Stas ei kuitenkaan herennyt ajattelemasta pelastautumisesta omin voimin. Sudanilaiset tahtoivat ruutia omaa arabialaista pyssyään varten ja päättivät avata muutamia Stasin pyssyn patruunoita. Poika selitti heille, että ainoastaan hän osaa tehdä sen, sillä jos joku käsittelee niitä taitamattomasti, ne saattavat räjähtää käsissä. Idrys, joka pelkäsi kaikkia outoja aseita ja englantilaisia keksintöjä, uskoi toimen Stasin tehtäväksi. Stas ryhtyikin siihen mielellään koska toivoi englantilaisen ruudin särkevän arabialaisen pyssyn ja koska hän arveli voivansa piilottaa salaa muutamia patruunoita. Kaikki kävi paremmin kuin hän luulikaan. He pitivät kyllä silmällä poikaa, mutta alkoivat pian jutella keskenään ja unohtivat hänet. Ja silloin Stas sai kätketyksi seitsemän patruunaa poveensa. Nyt oli hänen saatava vielä oma rihlapyssy käsiinsä.

Stas arveli, että Wadi-Halfan, toisen kataraktin (koskipaikan) takana se ei olisi niinkään vaikeata, sillä hän otaksui, että heidän lähestyessään matkan päätä, miesten tarkkaavaisuuskin vähenisi. Ajatus, että hänen pitäisi surmata sudanilaiset, beduiinit ja ehkä Chamiskin, kauhistutti häntä aika lailla, mutta beduiinien tekemän murhan jälkeen hän ei säälinyt heitä rahtuakaan. Olihan kysymyksessä Nelin vapaus ja elämä ja siksi hän ei voinut ottaa huomion vihamiesten henkeä, etenkään, jos nämä nousisivat vastarintaan.

Mutta oma luodikko oli saatava. Stas päätti ottaa sen viekkaudella heti sopivan tilaisuuden tarjoutuessa ja odottamatta Wadi-Halfaa tehdä se niin pian kuin suinkin.

Hänen ei tarvinnutkaan odottaa kauan. Kaksi päivää oli kulunut siitä, kun he sivuuttivat Assuanin, ja kolmannen päivän aamuna Idryksen täytyi lähettää beduiinit hankkimaan muonaa. Nyt oli vihollisia vähemmän ja Stas päätti: "Nyt tai ei koskaan!" Hän kääntyi Idryksen puoleen kysyen:

— Tiedätkö, että seutu, joka alkaa heti Wadi-Halfan takaa, on Nubiaa?

— Tiedän. Olin viisitoistavuotias ja Gebr kahdeksan, kun isä vei meidät Sudanista Fajumiin, ja minä muistan, että ajoimme halki Nubian kameleilla. Tämä maa on vielä turkkilaisten (egyptiläisten) hallussa.

— Niin. Mahdi on vielä Khartumin lähistöllä. Nyt näet, kuinka typerästi Chamis puhui sanoessaan dervishien joukkojen edenneen muka Assuaniin saakka. Mutta minä en kysy sinulta tätä, vaan jotakin muuta. Olen kirjoista lukenut, että Nubiassa on paljon peto-eläimiä ja rosvoja, jotka hyökkäävät sekä egyptiläisten että mahdilaisten kimppuun. Millä aiotte puolustautua, jos petoeläimet tai rosvot hyökkäävät päällemme?

Stas liioitteli tahallaan puhuessaan petoeläimistä. Mitä rosvoihin tulee, niin sodan kestäessä he ahdistivat matkamiehiä usein etelä-Nubiassa, lähempänä Sudanin rajaa.

Idrys pohti kotvan odottamatonta kysymystä, sillä hän ei ollut tähän mennessä tullut ajatelleeksi tuota vaaraa.

— Meillä on veitsiä ja pyssy, hän vastasi.

— Teidän pyssynne ei kelpaa mihinkään.

— Minä tiedän. Sinun pyssysi on kyllä parempi, mutta me emme osaa ampua sillä, ja sinun käsiisi emme sitä anna.

— Ettekö lataamattomanakaan?

— Ei, sillä se on ehkä noiduttu. Stas kohautti olkapäitään.

— Jos tuo olisi Gebrin puhetta, en ihmettelisi, mutta sinua luulin todella järkevämmäksi. Eipä osaisi itse Mahdinnekaan ampua lataamattomalla pyssyllä.

— Vaiti, keskeytti Idrys ankarasti. — Mahdi voi ampua vaikka sormellaan.

— Ammuhan sinäkin sitten sillä tavalla. Sudanilainen katsoi tutkivasti poikaa silmiin.

— Miksi sinä tahtoisit pyssysi?

— Tahtoisin opettaa sinua ampumaan sillä.

— Mitä sinä sillä?

— Jos rosvot hyökkäävät päällemme, he voivat tappaa meidät kaikki. Mutta jos sinä pelkäät sekä pyssyä että minua, niin olkoon sitten.

Idrys vaikeni. Hän pelkäsi, mutta ei tahtonut tunnustaa. Hänen teki todellakin mieli tutustua englantilaiseen pyssyyn, sillä jos hän osaisi käyttää sitä, pidettäisiin häntä Mahdin leirissä suuressa arvossa, puhumattakaan siitä, että rosvojen hyökätessä olisi helpompi puolustautua.

— Hyvä on, hän tokaisi hetken kuluttua. — Chamis, tuo pyssy, ja ota sinä se ulos.

Chamis totteli kylmäverisesti eikä Gebrkään ollut vastustamassa käskyä, sillä hän hoiteli kameleja jonkun matkan päässä.

Stas otti pyssyn tukin ja piipun vapisevin käsin ja antoi ne Idrykselle.

— Katso, se on tyhjä, sanoi poika.

Idrys otti piipun ja katsoi sen läpi taivasta vasten.

— Siinä ei näy olevan mitään.

— Katso nyt, sanoi Stas, — näin sen osat yhdistetään (hän yhdisti piipun tukkiin) ja näin ne erotetaan. Näetkö? Minä erotan nyt, niin saat itse yhdistää…

Sudanilainen, joka oli tarkkaavasti seurannut Stasin liikkeitä, alkoi yrittää. Se ei onnistunutkaan ilman muuta, mutta koska arabit yleensä ovat näppäriä, niin olivat pyssyn osat pian koossa.

— Erota! Stas komensi. Idrys erotti verrattain helposti.

— Yhdistä!

Nyt se meni entistä helpommin.

— Anna nyt minulle kaksi tyhjää patruunaa. Minä näytän kuinka pyssy ladataan.

Idrys antoi ja harjoitus jatkui edelleen. Hänen luottamuksensa Stasiin kasvoi, sillä poika antoi vähän väliä pyssyn hänen käteensä.

— No niin, sanoi Stas, — nyt sinä osaat jo yhdistää ja erottaa pyssyn osat, ladata, asettaa olkapäätä vasten ja painaa liipaisinta. Vielä pitää oppia tähtäämään, ja se onkin kaikkein vaikeinta. Ota tyhjä vesipussi ja vie se sadan askelen päähän… pane tuonne kivelle ja tule sitten takaisin, niin näytän kuinka tähdätään.

Idrys otti pussin ja vähääkään epäilemättä läksi viemään sitä määrätylle paikalle. Mutta ennenkuin hän oli perillä, oli Stas ottanut tyhjät patruunat pyssystä ja pannut täysinäiset sijaan. Verisuonet ohimoissa alkoivat tykyttää niin lujasti, että Stas luuli päänsä halkeavan. Hetki oli tullut, Nelin ja hänen vapautuksen hetki, voiton hetki, kauhistuttava ja toivottu!

Idryksen elämä oli nyt hänen käsissään. Vain kosketus liipasimeen ja Nelin ryöstäjä kaatuu kuolleena maahan. Mutta Stas jossa virtasi puolalaista ja ranskalaista verta, tunsi, ettei hän voisi ampua ihmistä salaa takaapäin. Kääntyköön ensin päin ja katsokoon kuolemaa suoraan silmiin. Entä sitten? Sitten hyökkää Gebr häntä kohti, mutta otettuaan kymmenen askelta kaatuu samaten maahan. Jäljelle jää Chamis. Mutta Chamis joutuu ymmälle, ja jollei joutuisikaan, niin ennättää hän ladata pyssyn uudestaan. Kun beduiinit palaavat, he löytävät kolme ruumista ja samalla sen, minkä ovat ansainneet. Sitten hän ajaa kameleilla Niilin rantaan.

Vihurina pyörivät tällaiset ajatukset Stasin päässä. Silmänräpäyksen hän epäili, mutta muistettuaan ne monet kärsimykset, jotka olivat tulleet valkoihoisten vankien osalle, muistettuaan isänsä, Rawlisonin, pikku Nelin ja julman Gebrin, joka oli ruoskalla lyönyt tyttöä — viha kuohahti hänessä voimakkaasti.

Idrys oli pannut pussit kivelle ja kääntyi takasin. Stas näki hänen hymyilevät kasvonsa ja kookkaan vartalonsa. Viimeisen kerran välähti hänen aivoissaan ajatus, että nyt tuo ihminen kaatuisi maahan ja kuoleman tuskassa kourisi hiekkaa. Kun Idrys oli lähestynyt noin viisikymmentä askelta, hän nosti pyssynsä hitaasti poskeaan vasten ja alkoi tähdätä.

Mutta ennenkuin hän oli ennättänyt siirtää sormensa pyssyn liipasimelle kajahti hiekkakumpujen takaa hurjia huutoja ja samassa ajoi parikymmentä miestä hevosilla ja kameleilla hietikolle. Idrys hämmästyi sanattomaksi. Stas ei hämmästynyt vähemmin, mutta samassa hänen hämmästyksensä muuttui riemuksi. Tuolla ovat vihdoinkin odotetut takaa-ajajat! Beduiinit olivat nähtävästi joutuneet kylässä kiinni ja sanoneet, missä karavaani piileksi! Samalla tavalla ymmärsi sen Idryskin, joka hämmästyksestä toinnuttuaan juoksi Stasin luo tuhkanharmaana pelosta, heittäytyi polvilleen pojan eteen ja alkoi hengästyneenä puhua:

— Herra, olenhan minä ollut teille hyvä!… Ja pikku "bintille" olen ollut hyvä… muistakaa se…

Stas otti koneellisesti patruunat pyssystä ja jäi katselemaan. Tulijat ajoivat täyttä laukkaa heitellen ilmaan pitkiä arabialaisia pyssyjään, jotka he ihmeen taitavasti sieppasi kiinni. Joukon etupäässä ajoivat molemmat beduiinit, jotka huitoivat vimmatusti käsiään ja viittojaan.

Parin minuutin kuluttua he olivat karavaanin luona. Toiset laskeutuivat alas hevosten ja kameelien selästä, toiset jäivät satulaan huutaen yhä hurjasti. Melusta saattoi erottaa vain kaksi sanaa: "Khartum! Gordon! Gordon! Khartum!"

Kohta hyökkäsi toinen beduiineista, Abu-Anga, Idryksen luo, joka oli polvillaan Stasin edessä:

— Khartum on valloitettu! Gordon tapettu! Idrys nousi uskomatta vieläkään kuulemaansa.

— Entä nämä ihmiset? kysyi hän vapisevalla äänellä.

— Nämä ihmiset on lähetetty meitä takaa-ajamaan, mutta nyt he lähtevät yhdessä kanssamme profeetan luo.

Stasin silmissä musteni…

14

Viimeinen toivo oli mennyt. Stas käsitti nyt, ettei hän enää voisi tehdä mitään ja ettei heitä saataisi kiinni, ja että jos he kestävät matkan vaivat, he joutuisivat Mahdin luo ja Smainin käsiin. Hänen ainoa lohdutuksensa oli nyt se, että heidät oli varastettu sitä varten, että Smain voisi heitä vastaan vaihtaa omaisensa vapaiksi. Mutta mitä saattaa heille tapahtua verenhimoisten joukkojen keskellä? Kestäisikö Nel matkan rasitukset ja vaivat? Siihen ei kukaan osaisi vastata. Mutta se vain oli varmaa, että Mahdi ja hänen dervishinsä vihasivat kristittyjä ja eurooppalaisia yleensä. Stas rupesi jopa pelkäämään, ettei Smainin vaikutusvalta olisi niin suuri, että hän voisi suojella heitä mahdilaisten raivolta ja julmuuksilta, sillä tappoivathan nämä hallituksen puolella olevia muhamettilaisiakin.

Mutta jollei Khartumia olisi valloitettu tai jos se olisi antautunut vasta muutamia päiviä myöhemmin, niin nämä ihmiset, jotka nyt olivat menneet Mahdin puolelle, olisivat ottaneet ryöstäjät kiinni ja antaneet egyptiläisten viranomaisten käsiin. Heti kun karavaani oli lähtenyt liikkeelle, takaa-ajajien johtaja alkoi kertoa, mikä oli saanut heidät luopumaan kediivistä. He olivat kyllä nähneet suuren englantilaisen sotajoukon Wolseleyn johdolla kulkevan höyrylaivoilla Niiliä pitkin etelään Assuanista Wadi-Halfaan, josta oli varta vasten tehty väliaikainen rautatie Abu-Hammediin. Pitkän aikaa kaikki sheikit, sekä Egyptin hallitukselle uskolliset että Mahdille myötämieliset, olivat varmoja siitä, että dervishien ja heidän profeettansa tappio on selvä, koska englantilaiset ovat tähän saakka olleet voittamattomia.

— Akbar Allah! huudahti Idrys nostaen kätensä ylös. — Ja nyt heidät on kuitenkin voitettu!

— Ei, vastasi takaa-ajajien johtaja, — Mahdi lähetti Dshalno-, Barbara- ja Dadsima-suvut heitä vastaan, kaikkiaan noin kolmekymmentä tuhatta urhoollista miestä, joita Musa, Helun poika, johti. Abu-Klean lähistöllä syntyi hirvittävä taistelu, jossa Jumala antoi voiton vääräuskoisille. Musa, Helun poika, sai surmansa ja hänen sotilaistaan palasi vain pieni osa Mahdin luo. Toisten sielut ovat paratiisissa, mutta ruumiit makaavat hietikoilla odottaen tuomiopäivää. Sanoma taistelusta levisi nopeasti pitkin Niiliä, ja me luulimme, että nyt englantilaiset jatkavat matkaansa etelään vapauttaakseen Khartumin. Ihmiset sanoivat: "Loppu on tullut!" Mutta Jumala määräsi toisin.

— Kuinka? Mitä tapahtui? kysyi Idrys innokkaasti.

— Mitäkö tapahtui? johtaja toisti loistavin kasvoin. — Mahdi valloitti Khartumin, ja rynnäkössä lyötiin kenraali Gordonilta pää poikki. Mutta koska englantilaisilla oli vain heidän kenraalinsa Gordonin henki kysymyksessä, niin he tämän kuolemasta tiedon saatuaan kääntyivät takaisin pohjoiseen. Allah! Me näimme taas höyrylaivojen sotilaineen kulkevan Niiliä pitkin, mutta nyt pohjoiseen päin, emmekä me ymmärtäneet, mitä se merkitsi. Englantilaiset levittävät kyllä heille mieluisia sanomia nopeasti, mutta epämieluisista he vaikenevat. Muutamat meikäläisistä väittivät jo Mahdin joutuneen tappiolle, mutta sitten tuli totuus ilmi. Tämä maa kuuluu vielä Egyptin hallitukselle. Wadi-Halfassa ja kolmanteen, ehkäpä neljänteenkin koskeen saakka on vielä Egyptin kediivin sotaväkeä, mutta nyt, kun englantilaiset ovat peräytyneet, olemme varmoja, että Mahdi ei valloita ainoastaan Nubiaa ja Egyptiä, vaan vieläpä Mekan ja Medinan ja koko maailman. Ja juuri tästä syystä me, sen sijaan että vangitsisimme teidät ja luovuttaisimme egyptiläisille, lähdemmekin yhdessä teidän kanssanne profeetan luo.

— Meidät oli siis käsketty vangita?

— Joka kylään, joka sheikille, joka vartiopaikkaan oli ilmoitettu sellainen käsky. Mutta niihin paikkoihin, minne ei ole kuparilankaa, jota myöten käskyt lentävät Kairosta, saapui "sabdeja" (santarmeja), jotka lupasivat tuhat puntaa palkinnoksi sille, joka saa teidät kiinni. Mashallah… se on suunnaton rikkaus!… Suunnaton!…

Idrys katsoi epäluuloisesti puhujaan.

— Mutta te pidätte Mahdin siunausta suuremman arvoisena?

— Niin pidämme. Sitä paitsi on hänen saaliinsa Khartumissa niin runsas, että hän jakaa säkittäin puntia hengenheimolaisilleen.

— Entä jos Wadi-Halfassa on vielä egyptiläistä sotaväkeä, joka sulkee meiltä tien edemmäksi?

— Ei. Meidän pitää vain kiiruhtaa, etteivät he saisi aikaa ajatella asiaa. Nyt, kun englantilaiset ovat poissa, he ovat ihan ymmällään, niin sheikit kuin sotamiehet. Kaikki luulevat, että Mahdi voi tuossa tuokiossa saapua, eikä kukaan uskalla antaa käskyä, eikä edes tiedä, ketä totella.

— Aivan oikein, Idrys vastasi, — pitää rientää, ennenkuin nuo toipuvat pökerryksestään, sillä Khartumiin on vielä pitkä matka.

Stas oli kuullut keskustelun, joka sytytti hänen sielussaan toivon kipinän. Jos englantilaiset sotajoukot palaavat virtaa pitkin laivoilla, niin egyptiläiset perääntyvät maitse ja näin ollen saattaa joku sotaväenosasto yllättää karavaanin. Hän arveli myöskin, että se lamaannus, joka oli ensin vallannut egyptiläiset, oli väistynyt. Mutta kokemattoman pojan mieleen ei juolahtanut, että Khartumin antautuminen ja kenraali Gordonin kuolema saattavat joka tapauksessa kaiken muun unohduksiin ja että hallitukselle uskollisilla selkeillä samoin kuin egyptiläisillä viranomaisilla olisi nyt niin paljon muuta työtä, ettei heillä olisi aikaa ajatella kahden valkoihoisen lapsen pelastamista.

Karavaaniin yhtyneet arabialaiset eivät pelänneet pahasti joutuvansa kiinni. He ajoivat kyllä nopeasti kameleja säästämättä, mutta pysyttelivät lähellä Niiliä, ja ajoivat usein öisin virran rantaan juottamaan juhtia ja täyttämään vesipussinsa. Joskus päivällä he jopa rohkenivat viivähtää kylässä. Varmuuden vuoksi he lähettivät muutamia ratsastajia edeltäpäin muka ostamaan muonavaroja, mutta itse asiassa tiedustelemaan, oliko egyptiläisiä sotajoukkoja lähistöllä ja oliko kansan keskuudessa "turkkilaisille" myötämielisiä asukkaita. Jos he joutuivat Mahdia kannattavaan kylään, ajoi koko karavaani sinne, ja usein se jatkoi matkaa entistä lukuisampana.

Idrys oli saanut tietää, että englantilaiset sotajoukot olivat enimmäkseen Niilin oikealla, itäisellä puolella. Näitä välttääkseen oli siis kuljettava vasenta puolta. Saattoikin olettaa, ettei tällä puolella ainakaan Selim-keitaasta alkaen olisi vaanijoita. Sudanilaisten matka kului nyt rattoisasti suuressa seurassa, sitäkin suuremmalla syyllä, kun vettä ja ruokaa oli runsaasti.

Kun he olivat sivuuttaneet kolmannen kosken, he löysensivät tahtia, rupesivat ajamaan vain öisin ja pysyttelivät päivin hiekkakumpujen suojassa ja syvänteitten pohjalla. Heidän ylitseen kaareutui pilvetön, tyyni taivas, joka harmaantui rannoille päin. Mitä etelämmäksi he tulivat, sitä rasittavammaksi kävi kuumuus, ja yksinpä syvänteitten siimeksessäkin oli hellettä. Yöt sitä vastoin olivat viileitä ja tuhannet tuikkivat tähdet muodostivat kaikenlaisia kuvioita. Stas huomasi, että ne eivät olleet samanlaisia sikermiä kuin mitä oli Port Saidissa nähnyt. Usein hän oli toivonut saavansa nähdä Etelän ristin — ja nyt hän sen keksi. Mutta tämän tähtisikermän loisto ennusti hänelle vain onnettomuutta. Viime aikoina iltaruskon sammuttua hohti myöskin heikko linnunradan valo hopeoiden läntisen taivaanpuoliskon aina myöhäiseen yöhön saakka.

15

Kaksi viikkoa sen jälkeen, kun he olivat sivuuttaneet Wadi-Halfan, karavaani ajoi Mahdin valloittamaan maahan. He olivat juoksujalkaa ajaneet kumpuisen Gezire-erämaan halki ja olivat nyt lähellä Chendiä, jossa englantilaiset olivat lyöneet Musan. Hietikkoja hiekkakumpuja ei enää näkynyt. Niin kauas kuin silmä kantoi oli aroa, jolla kasvoi vihreää ruohoa ja "dshunglaa". Siellä täällä oli okaisia akaasiapensaita, joista saadaan sudanilaista kumia, ja tuuheita jättiläispuita, joiden alle saattoi satakin ihmistä asettua suojaan auringon paahteelta. Karavaani ajoi ohi korkeitten, kekomaisten termiittipesien, joita näkee tuhkatiheään trooppisessa Afrikassa. Ruohokenttien ja akaasioiden vihreys hiveli suloisesti silmää hietikkojen yksitoikkoisuuden jälkeen.

Eräällä niityllä Mahdin soturit paimensivat kamelilaumoja. Kun he huomasivat karavaanin, he hyökkäsivät kuin petolinnut tulijoita kohti, ympäröivät heidät joka puolelta heilutellen keihäitään ja kysyivät huutaen, mistä he olivat kotoisin, miksi he tulivat pohjoisesta ja minne he olivat matkalla. Heidän esiintymisensä oli niin uhkaavaa, että Idryksen täytyi kiireesti vastata välttääkseen väkivallantekoja.

Stas oli kuullut, että sudanilaiset eroavat muista Egyptissä asuvista arabeista vain siinä, että he uskoivat Mahdiin eivätkä tahtoneet tunnustaa kediivin ylivaltaa, mutta nyt hän huomasi erehtyneensä suuresti. Karavaania ympäröivät ihmiset olivat iholtaan tummempia kuin Idrys ja Gebr, mutta melkein saman värisiä kuin beduiinit. Neekerirodun tuntomerkit olivat voimakkaammat kuin arabialaisen. Heidän kasvonsa ja rintansa olivat täynnä tatuointeja: niissä oli kuvioita ja otsakkeita Koraanista. Toiset olivat aivan alasti, toisilla oli yllä valkoinen puuvillasta tehty kaapu, johon oli ommeltu kirjavia tilkkuja. Jotkut olivat koristaneet nenänsä, huulensa ja korvalehtensä koralleilla ja norsunluulla. Johtajilla oli valkoiset päähineet samasta kankaasta kuin kaavutkin, mutta tavalliset soturit olivat avopäin; heidän tukkansa oli lyhyt kuten arabeilla tai egyptiläisillä, mutta pörröinen ja töyhtömäinen ja punertunut kalkista, jolla he hankasivat hiuksiaan suojellakseen siten itseään syöpäläisiltä. Heidän aseinaan olivat keihäät, jotka näyttivät peloittavilta heidän käsissään, ja olipa muutamilla Remington-kiväärikin, sotasaalis voitokkaasti Egyptiä vastaan käydystä sodasta ja Khartumin antautumisesta. Heidän ulkomuotonsa oli kokonaisuudessaan pelottava ja heidän käytöksensä karavaania kohtaan vihamielinen, sillä he epäilivät tulijoita egyptiläisiksi kauppamiehiksi, joilta Mahdi heti voittonsa jälkeen oli kieltänyt pääsyn Sudaniin. Stasia peloitti. Idrys oli myöskin elänyt useita vuosia sivistyneessä maassa, eikä voinut aavistaakaan mitään tällaista. Hän oli suorastaan iloissaan, kun emiiri Nur-el-Tadhilin sotaväen osasto eräänä iltana ympäröi heidät ja vei Khartumiin.

Nur-el-Tadhil oli ennen pakoaan Mahdin luo ollut upseerina Egyptin kediivin neekerirykmentissä. Hän ei ollut siis yhtä villi kuin muut mahdilaiset, ja Idrys tuli hänen kanssaan toimeen melko hyvin. Mutta nyt häntä odotti pettymys. Idrys oli näet kuvitellut mielessään, että mahdilaiset ottavat hänet avosylin vastaan ja vievät riemukulkueessa profeetan luo, joka tuhlaten tarjoaa hänelle kultaa ja kunniaa, koska hän oli pannut elämänsä vaaralle alttiiksi tehdäkseen palveluksen profeetan sukulaiselle, Fatmalle. Mutta mahdilaiset uhkasivat karavaania keihäillä ja Nur-el-Tadhil kuunteli välinpitämättömästi Idryksen kertomusta matkan vaaroista. Kun tämä lopuksi kysyi, tunsiko emiiri Smainin, hän sai vastaukseksi:

— En. Omdurmanissa ja Khartumissa on satoja tuhansia sotureja. Päälliköt eivät siis kaikki tunne toisiaan. Profeetan valtakunta on suuri, ja hänen emiirinsä hallitsevat kaukaisia seutuja aina Senarissa, Kordofanissa ja Darfurissa ja Fashodassa asti. Mahdollisesti mainitsemasi Smain on jossakin kaukana.

Idrys huomasi Nur-el-Tadhilin puhuvan välinpitämättömästi Smainista ja sanoi kärsimättömästi:

— Smain on nainut Mahdin sisarentyttären, ja Smainin lapset ovat siis profeetan sukulaisia.

Nur-el-Tadhil kohautti olkapäitään:

— Mahdilla on paljon sukulaisia, eikä hänellä ole aikaa ajatella kaikkia.

Vähän aikaa he ajoivat ääneti; sitten Idrys kysyi:

— Koska me saavumme Khartumiin?

— Ennen puoltayötä, vastasi Nur-el-Tadhil katsoen tähtiin, jotka alkoivat tuikkia itäisellä taivaalla.

— Saammeko niin myöhään vielä syötävää? Emme ole syöneet mitään sittenkun keskipäivän aikaan levähtäessämme…

— Tänä yönä minä kestitsen teitä omassa talossani, mutta huomenna, Omdurmanissa, saat itse pitää huolta ravinnosta. Sanon jo edeltä päin, että se ei tule olemaan helppoa.

— Miksi?

— Koska on sota. Ihmiset eivät ole muutamaan vuoteen hoitaneet vainioitaan, vaan syöneet lihaa. Kun vihdoin tuli lihastakin puute, alkoi nälänhätä, joka on levinnyt yli Sudanin. Säkki durraa maksaa nykyään välistä enemmän kuin orja.

— Allah Akbar! huudahti Idrys ihmetellen. — Mutta minä näin kameleja ja karjaa arolla.

— Ne ovat profeetan, ylhäisten ja kalifien… Baggareilla, joitten johtaja on ylikalifi Abdullah, on karjaa vielä runsaasti, mutta toisten sukujen on yhä vaikeampi tulla toimeen.

Nur-el-Tadhil löi rintaansa ja jatkoi:

— Profeetan palveluksessa minulla on korkeampi virka ja suurempi palkka, mutta kediiviä palvellessani oli vatsa suurempi…

Mutta huomattuaan sanoneensa ehkä liikaa hän hetken kuluttua lisäsi:

— Mutta kaikki muuttuu, kun oikea usko on päässyt voitolle.

Idrys kuunteli toisen puhetta ja ajatteli samalla, ettei hän Fajumissa englantilaisten palveluksessa ollut koskaan nähnyt nälkää ja että oli ansainnut hyvin. Synkkä ilme nousi hänen kasvoilleen:

Kotvan kuluttua hän kysyi:

— Huomenna sinä viet meidät Omdurmaniin?

— Vien. Khartum hävitetään profeetan käskystä, eikä siellä enää kukaan asukaan. Suurimmat rakennukset särjetään ja tiilet kuljetetaan muun saaliin mukana Omdurmaniin. Profeetta ei tahdo asua väärän uskon saastuttamassa kaupungissa.

— Jos menen huomenna hänen luokseen ja kumarran syvään, niin kaiketi hän hankkii minulle elintarpeita.

— Jos sinä todella olet Dangalien sukua, niin taidat päästä hänen kasvojensa eteen. Sadat ihmiset vartioivat päivin ja öin hänen asuntoaan ja ajavat armotta pois kaikki, jotka ilman lupaa pyrkivät Mahdin luo. Muuten ei väkijoukko soisi pyhälle miehelle hetkenkään lepoa… Allah! Minä olen nähnyt Dangalienkin selässä verisen ruoskan jäljen.

Mahdin herättämä lumous alkoi hävitä Idryksen mielestä.

— Eivätkö oikeauskoisetkaan saa siis nähdä profeettaansa? hän kysyi.

— He näkevät hänet joka päivä rukouspaikalla, kun hän lampaan taljalle polvistuneena rukoilee Jumalaa kohottaen kätensä taivasta kohti tai kun hän opettaa kansaa ja vahvistaa siinä oikeata uskoa. Mutta hänen puheilleen on hyvin vaikea päästä, ja se, jonka osalle tämä onni on suotu, paranee kaikesta, sillä Jumalan armo vuotaa hänen ylitsensä ja vapauttaa hänet kaikista aikaisemmista synneistä.

Tuli sydänyö ja sen mukana läpitunkeva vilu. Hevosten riveistä kuului pärskyntää. Ero päivän helteen ja yön kylmyyden välillä oli niin suuri, että ratsut alkoivat höyrytä ja osasto ajoi kuin usvassa.

Stas kumartui Idryksen takaa Nelin puoleen ja kysyi:

— Eikö sinua palella?

— Ei, vastasi tyttö, — mutta… nyt ei kukaan enää suojele meitä…

Hän hyrähti itkemään. Tällä kertaa Stas ei osannut lohduttaa häntä, sillä hän tiesi, ettei heillä enää ollut pelastusta.

He olivat saapuneet kurjuuden, nälän, julmuuksien ja veren maahan. He olivat kuin kaksi lehteä myrskyssä, joka toi kuolemaa ja hävitystä, ei ainoastaan yksityisille ihmisille, vaan kokonaisille kyläkunnille ja heimoille. Kuka olisi voinut temmata nuo kaksi pientä turvatonta lasta sen myrskyn vallasta?

Kuu kohosi korkealle taivaalle ja hopeoi mimosat ja akaasiat. Sakeasta dshunglasta kuului hyeenain peloittavaa, mutta samalla ikäänkuin iloista mörinää. He löysivät tästä verisestä maasta paljon ihmisruumiita. Karavaania johtava osasto tapasi matkalla muita sotaväen osastoja, joitten kanssa se vaihtoi tunnussanoja. He saapuivat vihdoin rantatöyräille ja laskeutuivat syvännettä pitkin Niilin uomaan. Ihmiset, hevoset ja kamelit astuivat leveihin, tasapohjaisiin dahabij-aluksiin, ja kohta alkoivat raskaat airot tahdikkaasti liikkuen särkeä virran pintaa, johon tähdet kuvastuivat.

Puolen tunnin kuluttua alkoi näkyä punertavia tulia. Nur-el-Tadhil tönäisi Idrystä kylkeen, viittasi kädellään ja virkkoi:

— Khartum!

16

He pysähtyivät kaupungin laidalla sijaitsevaan taloon, joka oli ollut rikkaan italialaisen kauppiaan oma, mutta kun tämä oli taistelussa tullut murhatuksi, oli talo joutunut saaliinjaossa Tadhilille. Emiirin naiset ottivat huostaansa matkasta uupuneen Nelin. Vaikka Khartumissa vallitsi suuri puute elintarpeista, he löysivät "sydänkäpyselle" kuivattuja taateleita ja riisiä sekä hunajaa. Sitten he veivät tytön yläkertaan ja panivat hänet nukkumaan.

Stas, joka joutui viettämään yön pihamaalla kamelien ja hevosten keskellä, sai tyytyä kuivaan leipään. Niin väsynyt kuin hän olikin, hän ei nukkunut pitkään aikaan, sillä skorpionit ryömivät tuon tuostakin huopapeitteelle, jolla hän makasi, ja sitä paitsi hän oli kovin levoton siitä, että joutuisi eroon Nelistä eikä sitten voisi pitää huolta tytöstä. Saba näytti ottavan osaa pojan levottomuuteen, koska se liikuskeli nuuskien ympäriinsä ja ulvahteli. Sotamiehet olivat sille siitä vihoissaan. Stas koetti parhaansa mukaan tyynnyttää koiraa, jotta sotamiehet eivät ärsyttäisi sitä. Suuri koira oli siinä määrin herättänyt ihmetystä emiirissä ja kaikissa dervisheissä, ettei kukaan uskaltanut nostaa kättään sitä vastaan.

Idrys ei myöskään saanut unta. Hän ei ollut eilisestä lähtien ollut oikein terve, ja sitä paitsi keskustelu Nur-el-Tadhilin kanssa oli riistänyt häneltä niin paljon kauniita toiveita, että tulevaisuus näytti synkältä. Mutta hänellä oli syytä iloitakin: huomenna hän olisi Omdurmanissa. Valkoisen Niilin toisella puolella, ja saisi tavata siellä Smainin. Hän uskoi vilpittömästi profeettaan, ja hänen sydämensä kaipasi sitä suuremmalla syyllä tämän luo, koska he olivat samaa sukua. Mutta Idrys oli, kuten jokainen aito arabi, kunnianhimoinen ja vallanhaluinen. Hän oli uneksinut saavansa kultaa ja tulevansa nimitetyksi ainakin emiiriksi. Mutta sen perusteella, mitä oli Tadhililta kuullut, hän rupesi pelkäämään, että hänen vaivansa hukkuisi kuin pisara mereen. Ehkei — hän ajatteli katkerana — kukaan välitäkään siitä, mitä hän on tehnyt, ja ehkei Smain iloitsekaan näitten lasten tulosta.

Kello kuusi aamulla aurinko nousi, ja dervishien keskuudessa syntyi liikettä. Pian tuli Tadhil ja käski varustautua matkaan. Hän ilmoitti, että virran ylimenopaikkaan kuljetaan jalkaisin. Stasin suureksi iloksi Dinah talutti Nelin yläkerrasta alas, ja he kulkivat vallia pitkin kaupungin halki paikalle, missä veneet olivat valmiina ylikulkua varten. Tadhil yksin ajoi hevosella edellä, Stas talutti Neliä kädestä, heidän jäljessään kulkivat Idrys, Gebr, Chamis, Dinah ja Saba ja lopuksi kolmekymmentä emiirin sotamiestä. Muut jäivät Khartumiin.

Stas katseli ympäristöä ja ihmetteli, että niin lujasti varustettu kaupunki oli antautunut, vaikka sillä oli niin turvallinen asema Valkoisen ja Sinisen Niilin yhtymäkohdassa, että ainoastaan etelästä päin saattoi maitse lähestyä kaupunkia. Sittemmin hän sai kristityiltä vangeilta kuulla, että vesi oli silloin ollut niin matalalla, että virtaan oli ilmaantunut hiekkasärkkiä, jotka helpottivat luoksepääsyä. Varusväki oli menettänyt toiveensa avusta, ja kun se sitä paitsi oli saanut kärsiä nälkää, se ei jaksanut kestää villien laumain rynnäkköä. Kaupunki antautui ja sen asukkaat tapettiin.

Vaikka valloituksesta oli kulunut kuukausi, näkyi kaikkialla vielä taistelun jälkiä. Kaupungissa oli sortuneita rakennuksia, ja juoksuhaudat olivat täynnä ruumiita, joita kukaan ei aikonutkaan haudata. Heidän kulkiessaan ylimenopaikalle Stas laski yli neljäsataa ruumista. Mutta ne eivät saastuttaneet ilmaa, sillä Sudanin aurinko paahtoi ne nopeasti muumioiksi. Ne näyttivät harmaalta pergamentilta, ja oli mahdoton erottaa, mitkä niistä olivat eurooppalaisia, mitkä egyptiläisiä, mitkä neekerejä. Ruumiitten välissä juoksenteli sisiliskoja, jotka ihmisten kulkiessa ohi piiloutuivat nopeasti.

Stas asettui kulkiessaan Nelin viereen siten, ettei tämä huomaisi kauheata näkyä, ja käski tytön katsoa toisaalle, kaupunkiin päin. Mutta sielläkin näkyi jotakin, mikä täytti tytön mielen pelolla. Vangitut "englantilaiset" lapset ja Saba, jota Chamis talutti köydestä, houkuttelivat luokseen väkijoukkoja, jotka yhä kasvoivat. Tungos paisui pian siinä määrin, että heidän täytyi pysähtyä. Joka puolelta kuului julmia huutoja. Pelottavat tatuoidut kasvot kumartuivat Stasin ja Nelin yli. Monet villeistä nauraa kähisivät ilosta nähdessään lapset, toiset huusivat vihaisesti kuin pedot, purivat hammasta ja vääntelivät silmiään. Vihdoin he alkoivat uhata lapsia ja yrittivät pistää heitä veitsillä. Kauhusta suunniltaan Nel painautui Stasia vasten. Tämä suojeli tyttöä minkä taisi, mutta luuli itsekin viimeisen hetkensä tulleen. Onneksi Tadhilkin arveli villien tungeksivan liiaksi, ja hän käski toisten sotamiesten ympäröidä lapset ja toisten armotta ruoskimalla karkottaa tunkeilevat kauemmaksi.

Virran yli kuljettaessa lapset huokasivat helpotuksesta. Stas lohdutti Neliä selittämällä, että kun dervishit tottuvat heihin, he lakkaavat uhkaamasta, ja että Smain suojelisi heitä. Mutta pikku Nel oli tyrmistynyt niin kovasti väkijoukon uhkaavasta käytöksestä, että hän puristautui kiinni Stasin käsivarteen eikä tahtonut hellittää. Hän hoki kuin kuumeessa: "Minä pelkään! Minä pelkään!"

Stas toivoi, että he mitä pikimmin joutuisivat Smainin käsiin. Tämä tunsi heidät entuudestaan ja Stas oli ollut hänelle ystävällinen Port Saidissa. Smain ei ollut ainakaan yhtä villi kun muut Sudanin Dangalit, ja vankeus hänen talossaan saattaisi ehkä olla siedettävää.

Nur-el-Tadhilin mieleen muistui, että hän sittenkin oli kuullut puhuttavan jostakin Smainista, joka oli opettanut dervishejä ampumaan egyptiläisiltä anastetuilla tykeillä ja josta sitten oli tullut suuri orjanpyydystäjä. Tadhil neuvoi Idrystä etsimään emiiri Smainia seuraavalla tavalla:

— Kun kuulet iltapäivällä umbajan, norsunluisen torven äänen, niin mene lasten kanssa rukouspaikalle, jossa profeetta joka päivä rukoilee vahvistaakseen kansan uskoa. Siellä sinä saat nähdä paitsi Mahdia kaikki jalosukuiset, kolme kalifia, pashat ja emiirit. Siellä on Smainkin emiirien joukossa.

— Entä mitä minä saan tehdä ja missä olla siihen saakka?

— Saat olla sotilaitteni kanssa.

— Jätätkö sinä meidät, Nur-el-Tadhil?

— Minä lähden kalifi Abdullahin luo saamaan määräyksiä.

Jonkin aikaa veneet lipuivat hiljaa eteenpäin. Kuului vain airojen loisketta ja joskus krokotiilin pyrstön molskahdus. Näitä vastenmielisiä eläimiä oli tullut etelästä Khartumiin, jossa niillä oli runsaasti syötävää, sillä virrassa oli paljon ruumiita, ei ainoastaan surmattuja kaupunkilaisia, vaan myöskin tauteihin kuolleita mahdilaisia ja orjia. Kalifit olivat kyllä kieltäneet saastuttamasta vettä, mutta heidän käskyään ei noudatettu, ja ne ruumiit, joita krokotiilit eivät syöneet, kulkivat virran mukana kasvot alaspäin Niilin kuudenteen koskipaikkaan, vieläpä Berberiin saakka.

Mutta Idrys ajatteli nyt muuta, ja jonkin ajan kuluttua hän virkkoi:

— Emme ole tänään saaneet vielä mitään syödäksemme. Kuinka voimme siis kestää rukoushetkeen saakka, ja kuka sitten antaa meille ruokaa?

— Sinä et ole orja, vastasi Tadhil. — Voithan siis mennä torille, missä myydään ruokatavaroita. Sieltä saat kuivattua lihaa ja joskus hirssiäkin, mutta niistä pitää maksaa paljon, sillä kuten sanoin, Omdurmanissa kärsitään nälkää.

— Mutta sillä aikaa pahat ihmiset voivat varastaa tai tappaa nämä lapset.

— Kyllä sotamiehet vartioivat. Ja jos annat jollekin heistä rahaa, niin kyllä hän mielellään käy hakemassa sinulle ruokaa.

Tämä neuvo ei ollut Idryksen mieleen, sillä hän kernaammin otti kuin antoi rahaa. Mutta ennenkuin hän ehti ajatella vastausta, vene karahti rantaan.

Omdurman vaikutti lapsiin aivan toisin kuin Khartum, jossa sankarillinen Gordon oli kaatunut. Siellä oli useampikerroksisia kivitaloja, kuvernöörin palatsi — mudirium — kirkko, sairaala, lähetystalo, asevarasto, kasarmi ja sekä suuria että pieniä puutarhoja troopillisine kasvineen. Mutta Omdurman oli kuin suuri leiri. Kaupungin itäpuolella oli Gordonin rakennuttama linnoitus. Muuten oli niin kauas kuin silmä kantoi kartiomaisia, ruokokattoisia majoja, joitten välillä oli piikkisiä pensasaitoja ja kujia. Olipa jokunen telttakin, nähtävästi sotasaalista egyptiläisten leiristä. Muutamat asunnot oli tehty siten, että bambusalkojen päähän oli kiinnitetty palmumattoja suojaksi. Asukkaat menivät näet asumuksiinsa vain sadetta ja auringonpaistetta pakoon. Muuten he elivät, söivät ja askartelivat taivasalla. Siksi oli kaduilla sellainen hyörinä, että sotilaiden oli vaikea päästä kulkemaan. Ennen oli Omdurman ollut kurja kyläpahanen, mutta nyt siinä oli kolmattasataatuhatta asukasta, orjat mukaan lukien. Mahdi ja hänen kalifinsa pelkäsivät tätä väen paljoutta, etenkin kun nälkä ja kulkutaudit uhkasivat kansaa. Siksipä lähetettiinkin alituisesti uusia joukkoja pohjoiseen valloittamaan Egyptin hallitukselle uskollisia kyliä ja kaupunkeja.

Valkoihoisten lasten näkeminen herätti täälläkin ihmetystä ja huutoja, mutta väkivaltaisuus ei uhannut heitä yhtä pahasti kuin Khartumissa, ehkä siksi, että Mahdi oli niin lähellä. Kansa oli myös tottunut näkemään valkoihoisia, joita oli tuotu vankina Khartumista.

Omdurmanissa Stas ja Nel näkivät helvetin maan päällä. He näkivät eurooppalaisia ruoskittavan ja rääkättävän ja ennen mukavasti eläneiden valkoihoisten naisten ja lasten kerjäävän ruokaa. Kuin kummitukset nämä laihat, kärsimyksistä sinistyneet ihmiset harhailivat ympäriinsä tuskainen epätoivon ilme kasvoilla. Punatauti ja lavantauti olivat levinneet hirveästi, mutta pahiten raivosi isorokko. Sairaita makasi asumusten kynnyksillä ja vangit raahasivat kuolleita kaupungin ulkopuolelle haudatakseen ne sinne hiekkaan. Mutta niitten todellinen hauta oli hyeenan kita. Kaupungin yläpuolella lenteli haukkoja, joiden siipien varjot lankesivat valkoiselle hiekalle.

Kun Stas näki kaiken tämän, hän ajatteli, että hänelle ja Nelille olisi parasta kuolla mitä pikimmin.

Mutta tässäkin kurjuuden ja paheen kaaoksessa kukki hyväsydämisyys kuin kalpea kukkanen lian keskellä. Omdurmanissa oli kourallinen kreikkalaisia ja kopteja, jotka Mahdi oli säästänyt koska tarvitsi heitä. He saivat kulkea vapaasti tehden kauppaa ja toimittaen muita asioita. Toiset heistä olivat Mahdin virkamiehiä ja se kohotti heidän arvoaan kansan silmissä. Eräs näistä kreikkalaisista poikkesi Tadhilin osaston asumukselle ja kysyi mistä valkoihoiset lapset olivat. Saatuaan kuulla, että heidät oli ryöstetty ja tuotu tänne Fajumista, hän lupasi puhua siitä Mahdille. Hän nyökytti osaaottavasti päätään Nelille ja antoi kummallekin kourallisen kuivattuja viikunoita ja hopearahan, jossa oli Maria Teresian kuva. Sitten hän varoitti sotamiehiä tekemästä lapsille pahaa ja poistui virkkaen englanniksi tytölle: "Poor little bird!" (Pienoinen lintu parka.)

17

Mutkikasta katua pitkin he saapuivat vihdoin torille, joka oli keskellä kaupunkia. Matkalla he näkivät silvottuja rikoksentekijöitä, joilta oli isketty toinen käsi tai jalka poikki. Tottelemattomuudesta ja oikeuksien loukkaamisesta rangaistiin hirvittävästi, ja yksinpä tupakoimisesta ruoskittiin verille tai tajuttomaksi. Mutta kalifit noudattivat määräyksiä vain ulkonaisesti, sillä kotonaan he sallivat itselleen mitä hyvänsä, joten rangaistus kohtasi ainoastaan köyhää kansaa. Vallanpitäjät keräsivät itselleen omaisuutta minkä ennättivät, ja kun Omdurmanissa oli puute ruokavaroista, uhkasi nälkäkuolema kansaa.

Ensimmäisenä kiintyi lasten huomio keskelle toria bambuseipääseen pistettyyn ihmisen päähän. Kun Stas sai kuulla, että pää oli kenraali Gordonin, tuska ja polttava kostonhalu valtasivat hänen mielensä. Noin siis kuoli sankari, moitteeton ritari, oikeudenmukainen ja Sudanissakin pidetty mies. Englantilaiset eivät olleet tulleet ajoissa apuun, ja he olivat perääntyneet jättäen kenraalin ruumiin raakalaisten häväistäväksi.

Stas menetti luottamuksensa englantilaisiin. Tähän saakka hän oli kuvitellut Englannin pienimmästäkin vääryydestä rupeavan sotaan vaikka koko maailmaa vastaan. Syvällä hänen sielussaan oli piillyt toivo, että vaikka takaa-ajo ei ollut tähän mennessä onnistunut, niin urheat englantilaiset rykmentit hyökkäsivät aina Khartumiin saakka, vieläpä kauemmaksikin pelastamaan Rawlisonin tytärtä. Nyt hän näki Khartumin ja koko maan Mahdin käsissä ja Egyptin samoin kuin Englannin hallituksen vähät välittävän eurooppalaisista vangeista.

Hän ymmärsi joutuneensa Nelin kanssa kuiluun, josta heidän oli vaikea nousta, ja tämä ajatus sekä hänen Omdurmanissa näkemänsä väkivallanteot saivat hänet epätoivoon. Mitään ajattelematta hän katseli ympärilleen, kun Idrys osteli ruokavaroja. Etupäässä naiset myyskentelivät dshubeja, akaasiakumia, vesimeloneja, lasihelmiä, tulikiveä ja kaikenlaisia mattoja. Ruokamyymälöitä oli vähän ja niitten ympärillä tunkeili ostajia. Mahdilaiset ostivat kalliista hinnasta kuivattua lihaa, sekä naudan että villieläinten. Taateleita, viikunoita ja durraa ei ollut nimeksikään. Muutamin paikoin myytiin hunajavettä ja jonkinlaista olutta. Idrys tuli levottomaksi huomatessaan, että hintojen ollessa näin korkeat hänen Fatmalta saamansa rahat hupenisivat pian ylläpitoon, ja sitten olisi kerjuu edessä. Hän pani nyt kaiken toivonsa Smainiin, ja ihmeellistä kyllä, hän nyt todella luotti kokonaan Smainin apuun.

Noin tunnin kuluttua palasi Nur-el-Tadhil kalifi Abdullahin luota. Hänet oli kaiketi otettu huonosti vastaan, koska hän oli pahalla tuulella. Kun Idrys kysyi, oliko hän kuullut mitään Smainista, hän vastasi äreästi:

— Hölmö, luuletko, ettei kalifilla ja minulla ole muuta tehtävää kuin etsiä sinun Smainiasi?

— Mitä sinä nyt aiot tehdä minulle?

— Tee itse, mitä haluat. Olen sallinut sinun olla yötä talossani ja antanut sinulle paljon hyviä neuvoja, mutta nyt en enää tahdo olla missään tekemisissä kanssasi.

— Entä missä saan olla yötä?

— Se on minulle yhdentekevää.

Sen sanottuaan Tadhil kokosi sotamiehensä ja lähti. Vaivoin Idrys sai hänet suostumaan lähettämään torille kamelit ja lopun karavaanista sekä ne arabit, jotka, olivat yhtyneet heihin Assuanin ja Wadi-Halfan välillä.

Nyt ei kukaan tiennyt, mitä oli tehtävä. Beduiinit alkoivat riidellä Idryksen ja Gebrin kanssa väittäen näiden houkutelleen heidät mukaan ja luvanneen aivan toisenlaisen vastaanoton. Kotvan riideltyään ja neuvoteltuaan he ryhtyivät rakentamaan majoja, joissa voisivat olla yötä, mutta muuten he uskoivat itsensä kohtalon haltuun.

Majojen tekeminen kävi sudanilaisilta ja neekereiltä nopeasti. Sen jälkeen lähtivät kaikki rukouspaikalle, vain Chamis jäi majoille valmistamaan illallista. Rukouspaikalle oli helppo osata seuraten väkijoukkoja, joita virtasi joka puolelta. Paikka oli avara ja ympäröity osaksi pensasaidalla, osaksi savimuureilla. Keskellä oli puinen koroke, jolta käsin profeetta opetti kansaa. Korokkeelle oli levitetty lampaantaljoja Mahdia, kalifeja ja huomatuimpia sheikkejä varten. Kahden puolen oli emiirien lippuja, jotka hulmusivat tuulessa loistaen erilaisin värein kuin suuret kukkaset. Dervishien sankat rivit ympäröivät paikan kaikilta neljältä puolelta ja kauempana oli läpäisemätön keihäsmetsä.

Idrykselle, Gebrille ja karavaanin muille jäsenille oli onneksi, että heidät luettiin emiirin seurueeseen kuuluviksi, sillä he pääsivät paikkaa ympäröivän väkijoukon ensi riveihin.

Mahdin tulo ilmoitettiin umbajalla, mutta kun hän ilmaantui näkyviin, syntyi helvetillinen hälinä. Sanomaton innostus valtasi joukot. Toiset lankesivat polvilleen, toiset huusivat täyttä kurkkua: "Jumalan lähettämä! Voittoisa! Armollinen!" Tätä kesti kunnes Mahdi astui saarnatuoliin. Seurasi kuolonhiljaisuus, profeetta nosti kätensä, painoi peukalot korviinsa ja rukoili.

Lapset seisoivat lähellä ja näkivät hänet hyvin. Hän oli keski-ikäinen mies, pöhöttyneen lihava ja hyvin tumma. Stas huomasi, että hänen kasvonsa olivat tatuoidut. Toisessa korvalehdessä riippui suuri norsunluinen rengas. Hänellä oli yllään valkoinen viitta ja pieni päähine. Hän oli avojaloin, sillä noustuaan korokkeelle hän oli ottanut punaiset saappaansa jalasta ja asettanut ne lampaantaljan viereen. Hänen pukunsa oli mahdollisimman yksinkertainen. Toisinaan toi tuulenhenkäys hänestä väkevää santelin hajua, jota uskovaiset ahnaasti vetivät sieraimiinsa. Stas oli kuvitellut aivan toisenlaiseksi tuon kauhean profeetan, joka oli ryöstänyt ja murhannut niin monta tuhatta ihmistä. Nähdessään nyt nuo lihavat kasvot, lempeän ilmeen, kyynelkimalteiset silmät ja hymyilevän suun hän ei voinut olla ihmettelemättä. Pojan mielestä sellaisen miehen hartioille sopisi paremmin hyeenan tai krokotiilin pää, mutta hän näkikin sen sijaan edessään turpean melonin, joka suuresti muistutti täysikuuta.

Profeetta alkoi saarnansa. Hänen syvä ja soinnukas äänensä kajahti yli rukouspaikan niin selvänä, että uskovaiset kuulivat joka sanan. Hän puhui ensin rangaistuksista, joilla Jumala kurittaa niitä, jotka eivät noudata Mahdin käskyjä ja jotka salaavat saalista, juovat itsensä päihdyksiin, varastavat, auttavat taistelussa vihollista tai polttavat tupakkaa. Näitten rikosten tähden Allah on lähettänyt keskuuteemme nälän ja sen taudin, joka tekee kasvot kuparinruskean vahan kaltaiseksi. Elämämme täällä maan päällä on kuin reikäinen vesisäkki. Rikkaus ja loisto valuvat hiekkaan, joka peittää kuolleet. Mutta paratiisin portit avautuvat vain voittajille. Ken vihollisen voittaa, se saa anteeksiantamuksen. Ken heittää henkensä uskon tähden, se voittaa iankaikkisen elämän. Onnelliset, tuhannesti onnelliset ovat ne, jotka jo ovat kaatuneet!…

— Me tahdomme kuolla uskon puolesta! vastasi väkijoukko hurjasti huutaen.

Syntyi taas helvetillinen hälinä. Umbajat ja rummut soivat, soturit löivät miekan miekkaa ja keihään keihästä vasten. Sotaisa innostus yltyi kuin tuli. Toiset huusivat: "Uskomme on voittava!", toiset: "Kuolon kautta paratiisiin!"

Stas käsitti nyt, miksi egyptiläinen sotaväki ei ollut pystynyt voittamaan näitä villejä laumoja.

Kun profeetta kohotti kätensä, hiljaisuus palasi. Hän kertoi näyistään ja kutsusta, jonka Jumala oli hänelle antanut. Allah oli käskenyt hänen puhdistaa uskon ja levittää sen kaikkialle maailmaan. Ken ei tunnusta häntä Mahdiksi, pelastajaksi, on tuomittu ikuiseen kadotukseen. Maailmanloppu on jo lähellä, mutta hänen uskolaistensa velvollisuus on sitä ennen valloittaa Egypti, Mekka ja kaikki ne merentakaiset maat, joissa pakanoita asuu. Se on Jumalan tahto, eikä kukaan voi sitä muuttaa.

Profeetta ojensi kätensä väkijoukkoa kohti ja lopetti näin sanoen:

— Minä, pelastaja, Jumalan palvelija, siunaan pyhän sodan ja teidät, soturit. Minä siunaan teidän kärsimyksenne, haavanne ja kuolemanne. Minä siunaan voiton ja itken teitä kuin isä, joka teitä rakastaa…

Hän hyrskähti itkuun.

Melu ja ulvonta kiihtyi, kun profeetta astui alas saarnatuolista. Kaikki itkivät. Kalifit Abdullah ja Ali-Uled-Helu tarttuivat profeetan käsivarsiin ja taluttivat hänet lampaantaljalle, jolle hän polvistui.

Idrys kysyi hätäisesti Stasilta, oliko Smain emiirien joukossa.

— Ei, vastasi poika, joka turhaan etsi tuttuja kasvoja. — En näe häntä missään. Ehkä hän on kaatunut Khartumin rynnäkössä.

Päivä painui jo länteen, kun Mahdi nousi ja läksi kotiinsa. Lapset saattoivat nyt nähdä missä määrin dervishit palvelivat profeettaansa, sillä suuret joukot seurasivat häntä ja raapivat niitä kohtia maasta, missä oli Mahdin jalan jälki. Sitä tehdessään he sysivät ja löivät toisiaan, sillä he uskoivat, että sellainen maa suojelee terveitä ja parantaa sairaita.

Rukouskenttä tyhjeni hitaasti. Idrys ei tiennyt, mitä tehdä, ja hän oli juuri aikeissa palata lasten ja muitten matkatoveriensa kanssa yömajoille ja Chamiksen luo, kun kreikkalainen, joka oli aamulla antanut lapsille taateleita ja rahaa, ilmaantui yhtäkkiä heidän eteensä.

— Olen puhunut teistä Mahdille, hän virkkoi arabiankielellä, — ja profeetta tahtoo nähdä teidät.

— Kiitos Allahille ja sinulle, herra! huudahti Idrys. — Ehkä me löydämme Smaininkin Mahdin luota?

— Smain on Fashodassa, vastasi kreikkalainen. Sitten hän kääntyi Stasin puoleen ja sanoi englanniksi:

— Profeetta mahdollisesti ottaa teidät suojelukseensa; olen nimittäin koettanut vaikuttaa häneen siihen suuntaan. Sanoin, että siten hänen armeliaisuutensa maine leviäisi valkoihoisten kansain keskuuteen. Täällä tapahtuu kauheita asioita, ja jollei hän ota suojellakseen teitä, niin te voitte kuolla nälkään, kulkutauteihin tai roistojen käden kautta. Mutta teidän pitää voittaa hänet puolellenne, ja se riippuu sinusta.

— Mitä minun pitää tehdä, herra? kysyi Stas.

— Kun astut hänen eteensä, polvistu, ja jos hän tarjoaa kätensä, suutele sitä ja pyydä, että hän ottaisi teidät siipiensä suojaan.

Samassa kreikkalainen keskeytti puheensa ja kysyi:

— Eikö kukaan noista miehistä ymmärrä englanninkieltä?

— Ei. Chamis jäi majaan, Idrys ja Gebr ymmärtävät vain muutamia yksityisiä sanoja, mutta muut eivät rahtuakaan.

— Hyvä on. Kuuntele tarkkaavaisesti, sillä sinun pitää valmistautua kaiken varalle. Mahdi on luultavasti valmis suojelemaan sinua, jos sinä käännyt hänen uskoonsa. Vastaa hänelle suoraan, että suostut siihen ja että heti hänet nähtyäsi armon käsittämätön valo lankesi sinun päällesi. Muista: "armon käsittämätön valo"… Se on oleva hänelle mieluista ja hän saattaa ottaa sinut mulaxemiinsa, yksityiseen palvelijakuntaansa. Siinä tapauksessa saatte mukavat olot ja kaikenlaisia etuja, jotka varjelevat teitä taudeista… Jos toisin menettelet, voit saattaa vaaraan pikku tyttösen ja minutkin, joka tahdon parastanne. Ymmärrätkö?

Stas puri hammasta eikä vastannut. Hänen kasvonsa jäykistyivät ja silmänsä synkkenivät. Kreikkalainen huomasi sen ja jatkoi:

— Minä tiedän, poikaseni, että se on vaikeata, mutta se on ainoa keino. Kaikki, jotka ovat Khartumin verilöylystä pelastuneet, ovat omaksuneet Mahdin opin. Ainoastaan muutamat katoliset papit ja diakonissat eivät ole suostuneet siihen, mutta heidän asemansa on aivan toinen. Koraani kieltää surmaamasta hengellisiä, eikä heitä ainakaan uhkaa väkivaltainen kuolema, vaikka heidän asemansa muuten onkin kauhea. Muilla ei ollut muuta mahdollisuutta kuin kääntyä Mahdin uskoon. Näin ovat tehneet saksalaiset, italialaiset, koptit, englantilaiset, kreikkalaiset… minä itse…

Ja hiljentäen ääntään hän lisäsi:

— Minun ei tarvitse sanoa, että emme ole luopioita, uskottomia. Hengessään jokainen on pysynyt sellaisena kuin oli… Jumala näkee sen. Ylivoiman edessä on taivuttava, vaikka vain ulkonaisesti… Ihmisen velvollisuus on suojella henkeään. Muista, ettei ainoastaan oma elämäsi, vaan myöskin pikku ystävättäresi elämä on sinun käsissäsi. Minä uskallan vakuuttaa sinulle, että kun Jumala vapauttaa sinut tästä asemasta, sinä et soimaa itseäsi eivätkä muutkaan sitä tee.

Puhuessaan näin kreikkalainen petti ehkä itseään, mutta erehtyi myöskin Stasin sanattomuuteen nähden. Hän tahtoi vielä rohkaista poikaa.

— Tämä on Mahdin talo, hän sanoi. — Hän asuu mieluummin näissä puuhökkeleissä Omdurmanissa kuin Khartumissa, jossa voisi asettua kenraali Gordon-vainajan palatsiin. Ole nyt rohkea! Älä menetä mielenmalttiasi! Älä luule, että Mahdi huutaa sinulle kuin peto. Ei! Hän hymyilee aina, vieläpä silloinkin, kun ei ajattele mitään hyvää.

Sen sanottuaan kreikkalainen huusi talon edessä tunkeilevalle joukolle, että se tekisi tietä profeetan "vieraille".

18

Kun he astuivat sisään, makasi Mahdi pehmeällä lavitsalla vaimojensa ympäröimänä, joista kaksi piteli strutsinsulkaisia viuhkoja ja kaksi raaputteli hänen jalkapohjiaan. Paitsi vaimoja olivat kalifit Abdullah ja Sherif läsnä.

Nähdessään tulijat profeetta työnsi vaimonsa syrjään ja nousi lavitsalle istumaan. Idrys, Gebr ja molemmat beduiinit lankesivat kasvoilleen kädet ristissä rinnalla. Kreikkalainen vilkaisi Stasiin, jotta tämä tekisi samoin, mutta poika ei ollut näkevinään häntä, kumarsi vain ja jäi seisomaan. Stasin kasvot olivat kalpeat, mutta silmissä oli voimakas loiste, ja koko hänen ryhdikkäästä asennostaan saattoi huomata, että hän oli voittanut itsessään jotakin ja saanut varmuuden, josta ei tinkisi. Kreikkalainen oli nähtävästi ymmärtänyt sen, koska oli kovin levoton.

Mahdi silmäili ohimennen lapsia, otti lihaville kasvoilleen tavanmukaisen hymyilevän ilmeensä ja kääntyi ensin Idryksen ja Gebrin puoleen.

— Olette tulleet kaukaa pohjoisesta, hän virkkoi. Idrys kosketti otsallaan lattiaa ja vastasi:

— Niin olemme, oi Mahdi! Kuulumme Dangalien sukuun ja sentähden olemme jättäneet Fajumin ja tulleet tänne saadaksemme polvistua jalkojesi juureen.

— Olen nähnyt teidät erämaassa. Se oli kauhea matka, mutta minä lähetin enkelin, joka vartioi ja suojeli teitä vääräuskoisilta. Te ette nähneet enkeliä, mutta hän liiteli teidän yläpuolellanne.

— Minä kiitän sinua, pelastaja.

— Ja te olette tuoneet nämä lapset Smainille, jotta hän saisi näillä vaihtaa vapaaksi omaisensa, jotka ovat turkkilaisten vankina Port Saidissa.

— Me tahdomme palvella sinua.

— Ken palvelee minua, se palvelee omaa pelastustaan. Te olette siis avanneet itsellenne tien paratiisiin. Fatma on minun sukulaiseni… mutta minä sanon teille, että kun olen valloittanut koko Egyptin, silloin saavat Fatma ja hänen lapsensakin vapautensa.

— Tee näille lapsille mitä haluat, sinä siunattu!…

Mahdi sulki silmänsä, avasi ne jälleen, hymyili hyväntahtoisesti ja sanoi viitaten Stasia luokseen:

— Tule tänne, poika.

Stas astui muutaman askelen tarmokkaasti kuin sotamies, kumarsi uudestaan, ojensihe aivan suoraksi, katsoi Mahdin silmiin ja odotti.

— Oletteko iloisia, kun jouduitte luokseni? kysyi Mahdi.

— Emme, profeetta. Meidät on vastoin tahtoamme ja väkivaltaisesti viety isiltämme.

Tämä suora vastaus vaikutti tyrmistyttävästi sekä hymyilevään tyranniin että muihin läsnäolijoihin. Kalifi Abdullah rypisti kulmakarvansa, kreikkalainen puri viiksiään ja puristi käsiään nyrkkiin, mutta Mahdi hymyili yhä.

— Te olette nyt totuuden lähteellä, hän sanoi. — Tahdotko juoda siitä lähteestä?

Seurasi hetken vaitiolo. Kun Mahdi luuli, ettei poika ymmärtänyt hänen kysymystään, hän toisti selvemmin:

— Tahdotko tunnustaa minun oppini omaksesi?

— Profeetta, sanoi Stas, — minä en tunne sinun oppiasi. Jos minä nyt tunnustaisin sen omakseni, niin tekisin sen pelosta niin kuin arka ja kehno ihminen. Mutta pitäisitkö sinä siitä, että oppisi saisi yhden aran ja kehnon tunnustajan lisää?

Sanoessaan tämän Stas katsoi Mahdia silmiin.

Seurasi niin syvä hiljaisuus, että saattoi kuulla kärpäsen lennon.

Mutta samalla tapahtui jotakin tavatonta. Mahdi hämmentyi eikä osannut heti vastata. Hymy katosi hänen kasvoiltaan ja sijaan nousi mielipahan ilme. Hän ojensi kätensä, otti hunajavedellä täytetyn vesimelonin kuoren ja alkoi juoda. Nähtävästi hän teki näin saadakseen aikaa ajatella ja peittääkseen hämminkinsä.

Mutta urhea poika seisoi pää pystyssä ja odotti tuomiota. Hänen laihtuneet ja erämaan tuulen ahavoittamat poskensa punoittivat, hänen silmänsä säihkyivät ja innostus pyörrytti. "Kaikki muut", hän ajatteli, "ovat tunnustaneet hänen oppinsa omakseen, mutta minä en kiellä uskoani enkä myy sieluani". Pelko uhkarohkeuden seurauksista katosi hänen mielestään ja sijaan tuli ilo ja ylpeys.

Mahdi oli pannut vesimelonin kuoren pois ja kysyi:

— Sinä siis hylkäät minun oppini?

— Olen kristitty niinkuin isänikin.

— Ken sulkee korvansa Jumalan ääneltä, sanoi Mahdi hitaasti muuttuneella äänellä — kelpaa vain poltettavaksi kuin puu.

Ankaruudestaan ja julmuudestaan kuuluisa kalifi Abdullah irvisti, niin että hänen valkoiset hampaansa näkyivät kuin petoeläimellä, ja sanoi:

— Poika puhuu julkeasti. Rankaise häntä, herra, tai anna minun kurittaa häntä.

— Nyt se on tapahtunut, ajatteli Stas.

Mutta Mahdi toivoi, että hänen armeliaisuutensa maine leviäisi ympäri maailman. Hän ajatteli, että liian ankara tuomio, etenkin näin pientä poikaa kohtaan, voisi olla hänen maineelleen vahingoksi. Jonkin aikaa profeetta kuljetti rukousnauhansa helmiä sormiensa välissä ja lausui sitten:

— Ei, nämä lapset on tuotu Smainille. En ryhdy minkäänlaiseen yhteyteen vääräuskoisten kanssa, mutta lapset lähetettäköön Smainille. Se on minun tahtoni.

— Tapahtukoon niin! vastasi kalifi.

Mahdi osoitti Idrystä, Gebriä ja beduiineja.

— Palkitse heitä minun puolestani, Abdullah, sillä he ovat tehneet pitkän ja vaarallisen matkan palvellakseen Jumalaa ja minua.

Sitten Mahdi antoi merkin, että he saivat mennä.

Kun he olivat taas ulkona pimeällä rukouspaikalla, tarttui kreikkalainen Stasin hartioihin ja ravisti poikaa vihaisesti ja epätoivoissaan.

— Kirottu! sinä surmaat tahallasi tuon viattoman pikku tytön, ärähti hän ja osoitti Neliä, — saatat itsesi ja ehkäpä minutkin perikatoon.

— En voinut muuta, Stas vastasi.

— En voinut! Tiedä, että olette tuomitut toiselle matkalle, joka on sata kertaa edellistä pahempi. Se on kuolemaksi — ymmärrätkö? Fashodassa kuume tappaa teidät viikon kuluessa. Mahdi tietää kyllä, miksi hän lähettää teidät Smainin luo.

— Omdurmanissa me kuolisimme myöskin.

— Se ei ole totta! Mahdin talossa, ylellisyydessä ja mukavuudessa te ette kuolisi. Ja hän oli taipuvainen suojelemaan teitä. Minä tiedän aivan varmasti, että hän oli suostuvainen. Kauniistipa sinä minut palkitsit, vaikka puolustin teitä. Mutta tee nyt, mitä tahdot! Abdullah lähettää viikon kuluttua kamelipostin Fashodaan. Siihen mennessä voitte tehdä, mitä haluatte! Minua ette enää näe!…

Hän poistui.

He menivät pimeitä katuja pitkin majoilleen. He kulkivat kauan, sillä kaupunki oli laaja. Nel alkoi uupua; nälkä, pelko ja jännitys olivat kuluttaneet hänen voimansa. Idrys ja Gebr hoputtivat häntä kävelemään nopeammin, mutta pian hänen jalkansa herpaantuivat kokonaan. Silloin Stas otti hänet syliinsä ja kantoi eteenpäin. Poika olisi nyt tahtonut selittää Nelille, miksi hän ei voinut menetellä toisin, mutta hänen ajatuksensa olivat lamassa ja hän toisteli vain: "Nel, Nel, Nel…" ja painoi tyttöä rintaansa vasten.

Kun he olivat kulkeneet jonkin matkaa, nukahti Nel uupumuksesta hänen käsivarsilleen. Stas kulki ääneti syvässä hiljaisuudessa, jota vain Idryksen ja Gebrin keskustelu häiritsi. Nämä olivat hyvin iloisia, ja se oli onneksi Stasille, sillä muuten he olisivat rangaisseet häntä, kun hän oli puhunut niin julkeasti Mahdille. Mutta odotettavissa oleva palkinto kiehtoi heidän mieliään siinä määrin, etteivät he osanneet ajatella mitään muuta.

— Tunsin itseni sairaaksi, Idrys sanoi, — mutta nähdessäni profeetan minä parannuin.

— Hän on kuin palmu erämaassa, kuin kylmä vesi kuumana päivänä, ja hänen sanansa ovat kuin kypsät taatelit, Gebr vastasi.

— Abdullah antaa meille runsaat lahjat, sillä Mahdin tahto on pyhä.

— Bismillah! Tapahtukoon, mitä sanot! virkkoi toinen beduiineista,

Gebr uneksi suuresta kamelilaumasta, sarvikarjasta, hevosista ja säkeistä, jotka olisivat täynnä piastereita.

Näistä unelmista herätti hänet Idrys. Tämä osoitti Stasia, joka kantoi nukkuvaa Neliä, ja kysyi:

— Mutta mitä me teemme tuolle paarmalle ja tuolle kärpäselle?

— Smain palkitkoon meitä erikseen heistä.

— Mutta profeetta sanoi, ettei hän rupea mihinkään yhteyteen vääräuskoisten kanssa, eikä Smain välitä siis enää lapsista.

— Siinä tapauksessa on vahinko, etteivät he joutuneet kalifin käsiin. Hän olisi opettanut tuolle penikalle, mitä on totuuden ja Jumalan valitun vastustaminen.

— Mahdi on hyväsydäminen, Idrys sanoi. Hetken ajateltuaan hän lisäsi:

— Kun Smain on saanut nämä lapset, hän voi olla varma, etteivät turkkilaiset eivätkä englantilaiset surmaa hänen omia lapsiaan eikä Fatmaa.

— Ehkä hän palkitseekin meitä?

— Ehkä. Ottakoon Abdullahin posti heidät mukaansa Fashodaan, niin olemme vapaat heistä, ja kun Smain sitten tulee tänne, puhumme hänelle palkinnosta.

— Aiot siis jäädä Omdurmaniin?

— Allah? Eikö matka Fajumista Khartumiin riitä sinulle? Nyt voimme levähtää.

Yömajat eivät olleet enää kaukana. Mutta Stasin askelet alkoivat hidastua, sillä hänenkin voimansa alkoivat ehtyä. Nel painoi häntä, niin kevyt kuin olikin. Sudanilaiset, jotka halusivat lepoa, huusivat pojalle, että tämä kulkisi nopeammin, ja löivät häntä päähän. Gebr jopa pisti häntä veitsen kärjellä olkapäähän. Poika kärsi tämän ääneti ja koetti vain suojella pikku sisarta. Vasta kun toinen beduiineista iski häntä niin kovasti, että hän oli kaatua, sanoi hän heille hammasta purren:

— Meidän on määrä päästä elävänä Fashodaan. Nämä sanat vaikuttivat arabeihin, sillä he eivät uskaltaneet rikkoa Mahdin käskyä. Lasten onneksi alkoi Idrystä yhtäkkiä pyörryttää niin kovasti, että hänen täytyi nojautua Gebriin. Hetken kuluttua pyörrytys meni ohi, mutta sudanilainen oli peloissaan ja virkkoi:

— Allah! En voi hyvin! Kunpa en vain sairastuisi!

— Olet nähnyt Mahdin, et sinä siis sairastu. Vihdoin he saapuivat perille. Stas oli koonnut viimeiset voimansa ja antoi Nelin vanhan Dinahin huostaan. Tämä ei myöskään voinut hyvin. Kuitenkin hän oli valmistanut pikku neidille mukavan lepopaikan.

Kun sudanilaiset olivat syöneet hiukan raakaa lihaa, he heittäytyivät väsyneinä levolle. He eivät antaneet Stasille syötävää, mutta vanha Dinah työnsi hänelle kourallisen durraa, jota oli salaa ottanut kameleilta.

Mutta Stasin mieli ei tehnyt levätä eikä syödä. Hänen osakseen tullut taakka oli todella liian raskas. Hän tunsi menetelleensä oikein, kun epäsi Mahdin armon, joka olisi täytynyt maksaa uskonsa kieltämisellä, mutta samalla hän ajatteli, että oli syössyt perikatoon rakastamansa pikku ystävättären ja sisaren.

Kun kaikki nukkuivat, hyrskähti Stas itkemään. Hän itki kauan kuin lapsi. Ja lapsi hän oikeastaan vielä olikin.

19

Käynti Mahdin luona ja keskustelu hänen kanssaan eivät olleet parantaneet Idrystä, sillä samana yönä hän sairastui vaikeasti ja oli aamulla tajuttomassa tilassa. Chamis, Gebr ja molemmat beduiinit saivat käskyn tulla kalifin luo, joka piti heitä pitkän aikaa luonaan ylistäen heidän rohkeuttaan. Mutta he palasivat takaisin huonolla tuulella ja vihaisina, sillä he olivat odottanet runsaita palkintoja, mutta Abdullah antoikin heille kullekin vain yhden Egyptin punnan ja hevosen.

Beduiinit rupesivat riitelemään Gebrin kanssa ja siitä oli syntyä tappelu. Vihdoin he päättivät matkustaa kamelipostin mukana Fashodaan ja vaatia Smainilta lisäkorvausta. Chamis liittyi heihin, sillä hän arveli Smainista olevan enemmän hyötyä kuin jäämisestä Omdurmaniin.

Nyt alkoi lapsille nälän ja kurjuuden täyttämä viikko, sillä Gebr ei edes ajatellut pitää heistä huolta. Onneksi oli Stasilla ne kaksi hopearahaa, jotka hän ja Nel olivat saaneet kreikkalaiselta. Stas meni siis ostamaan taateleita ja riisiä. Sudanilaiset antoivat hänen liikkua vapaasti, sillä he tiesivät, ettei hän voinut paeta Omdurmanista eikä hän missään tapauksessa jättäisi pikku "bintiä". Heti kun puolivillit dervishit näkivät eurooppalaiseen asuun puetun pojan torilla, he ympäröivät hänet huutaen ja metelöiden. Onneksi useat heistä tiesivät Stasin käyneen Mahdin luona, ja nämä estelivät toisia hyökkäämästä pojan kimppuun. Tummaihoiset lapset heittivät hiekkaa ja kiviä hänen päälleen, mutta hän ei välittänyt siitä.

Torihinnat olivat korkeat. Stas ei pystynyt ostamaan taateleita, ja suurimman osan riisistä otti Gebr muka sairaalle veljelleen. Kun Stas teki vastarintaa, syntyi tappelu, jossa hävinnyt sai sinelmiä ja kuhmuja.

Chamiksen julmuus tuli nyt ilmi. Hän oli ystävällinen ainoastaan Saballe ja hän ruokki sitä raa'alla lihalla, mutta lasten puutteesta hän ei välittänyt, vaikka hän oli tuntenut lapset niin kauan ja vaikka nämä olivat aina olleet ystävällisiä hänelle. Kun Stas pyysi hiukan ruokaa Nelille, Chamis vastasi hymähtäen:

— Mene kerjäämään.

Ja Stasin todella täytyi muutamina seuraavina päivinä mennä kerjäämään pelastaakseen Nelin nälkäkuolemalta. Aina se ei ollut tuloksetonta. Toisinaan antoi joku entinen sotamies tai Egyptin armeijan upseeri hänelle pari piasteria tai muutamia kuivattuja viikunoita ja lupasi auttaa vielä seuraavanakin päivänä. Eräänä päivänä hän tapasi lähetyssaarnaajan ja diakonissan.

Kuultuaan lasten kohtalosta he itkivät ja jakoivat kaiken, mitä heillä oli, vaikka he itsekin näkivät nälkää. He lupasivat myös käydä tapaamassa lapsia majalla.

Seuraavana päivänä he todella tulivat ja tahtoivat saada lapset luoksensa siksi kunnes posti lähtee, mutta Gebr ja Chamis ajoivat heidät ruoskilla pois. Sitten Stas tapasi heidät jälleen ja sai riisiä ja kaksi kiniinipulveria, jotka lähetyssaarnaaja käski säilyttämään visusti, sillä hän pelkäsi lasten sairastuvan Fashodassa kuumetautiin.

— Te joudutte nyt, hän sanoi, — Valkoisen Niilin seuduille eli niin sanotuille sudceille. Oksat ja lehvät patoavat siellä veden virtaamasta, joki tulvii yli äyräidensä ja muodostaa suuria soita, joilla kuumetauti kohtaa jopa neekereitä. Älkää milloinkaan maatko paljaalla maalla ilman nuotiota.

— Parempi olisi, kun kuolisimme kohta, sanoi Stas tuskaisena.

Silloin lähetyssaarnaaja kohotti kärsivät kasvonsa kohti taivasta, rukoili ja siunasi pojan sanoen:

— Luota Jumalaan. Sinä et kieltänyt häntä, ja sen tähden Hänen armonsa suojelee sinua.

Stas koetti tehdä työtä. Kun hän kerran näki suuren joukon ihmisiä rakentamassa savesta muuria kokouspaikan ympärille, hän liittyi työntekijöihin. Nämä nauroivat hänelle, mutta illalla työtä johtava vanha sheikki antoi hänelle kaksitoista taatelia. Stas oli iloinen lahjasta, sillä taatelit ja riisi olivat ainoata sopivaa syötävää Nelille, ja niitä oli Omdurmanissa hyvin vaikea saada.

Ylpeästi hän toi ne pikku sisarelle. Hän antoi tälle kaiken, mitä sai, ja eli itse viimeisen viikon melkein yksinomaan durralla, jota otti kameleilta. Nel tuli iloiseksi mieliruoastaan, mutta hän tahtoi jakaa ne Stasin kanssa. Hän nousi varpailleen, laski kätensä pojan olkapäälle, katsoi häntä silmiin ja sanoi:

— Stas, syö puolet! Syö nyt!

— Minä olen syönyt jo, olen kylläinen, vastasi Stas ja hymyili, mutta hänen täytyi purra huuliaan, jottei itku saisi valtaa, sillä hänen oli nälkä. Hän päätti mennä seuraavanakin päivänä työhön, mutta toisin kävi.

Aamulla Abdullahin palvelija tuli ilmoittamaan, että kameliposti lähtisi Fashodaan ja että Gebr, Chamis ja molemmat beduiinit valmistautuisivat matkaan lasten kanssa. Gebr suuttui ja väitti, ettei lähde, koska hänen veljensä on sairas ja jäisi ilman hoitoa, ja vaikka Idrys olisi tervekin, niin ainakin he molemmat jäävät Omdurmaniin.

Palvelija vastasi:

— Se on Mahdin tahto, eikä kalifi Abdullah, minun herrani, voi siis muuttaa käskyään. Orja jääköön hoitamaan veljeäsi, mutta sinä matkustat Fashodaan.

— Minä menen ja sanon hänelle, etten lähde.

— Kalifin luo pääsee vain se, jonka hän tahtoo tavata. Mutta jos väkisin tunkeudut hänen luokseen, joudut hirsipuuhun.

Sudanilainen oli nähnyt Omdurmanissa hirsipuita, jotka olivat murtua hirtettyjen painosta ja joita ankaran Abdullahin käskystä joka päivä koristettiin uusilla ruumiilla — ja hän kauhistui. Ei auttanut muu kuin matkustaa.

— En saa enää nähdä Idrystä! ajatteli Gebr. Hänen pedonsydämessään oli kuitenkin hiukan kiintymystä vanhempaan veljeen, sillä hän tuli epätoivoiseksi ajatellessaan, että hänen täytyi jättää veljensä sairastamaan. Chamis ja beduiinit lohduttivat häntä turhaan sillä, että Fashodassa on ehkä paremmat olot kuin Omdurmanissa ja että Smain palkitsee heitä runsaammin kuin kalifi oli tehnyt. Sanat eivät pystyneet asettamaan Gebrin tuskaa ja raivoa, jonka hän purki etupäässä Stasiin.

Se päivä oli todellakin kärsimyksen päivä Stasille. Hän ei saanut mennä torille eikä voinut siis ansaita eikä kerjätä mitään, vaan hänen oli pakko orjan tavoin sitoa suuria matkamyttyjä, vaikka olikin lopen uupunut nälästä ja voimien puutteesta. Hän oli melkein varma, että kuolee matkalla, jollei Gebrin ruoskan iskuista, niin väsymyksestä.

Kaikeksi onneksi tuli hyväsydäminen kreikkalainen hyvästelemään lapsia ja antamaan neuvoja. Hän toi heille myös kiniinipulveria, lasihelmisen rukousnauhan ja vähän evästä. Saatuaan kuulla, että Idrys on sairas, kreikkalainen kääntyi Gebrin, beduiinien ja Chamiksen puoleen sanoen:

— Tietäkää, että olen tullut tänne Mahdin käskystä.

Kun he kuulivat sen, he koskettivat otsallaan maata.

— Teidän täytyy antaa lapsille matkalla ruokaa, jatkoi kreikkalainen, — ja kohdella heitä hyvin. He saavat kertoa Smainille teidän kohtelustanne, ja Smain kirjoittaa sitten profeetalle. Jos sieltä tulee kirje, jossa teitä moititaan, tuo seuraava posti teille kuolemantuomion.

Uusi kumarrus oli ainoa vastaus. Gebr ja Chamis olivat nolon näköisiä.

Kreikkalainen käski heidän poistua. Sitten hän sanoi lapsille englanniksi:

— Olen keksinyt tämän kaiken, sillä Mahdi ei ole antanut minulle mitään määräystä teidän suhteenne. Mutta koska hän on sanonut, että teidän pitää matkustaa Fashodaan, niin teidän pitää saapua elävinä perille. Luullakseni kukaan noista ei pääse Mahdin eikä kalifin puheille ennen matkalle lähtöä.

Sitten hän sanoi Stasille erikoisesti:

— Olen ollut sinulle suutuksissani ja olen vieläkin. Tiedätkö, että olit vähällä syöstä minut perikatoon? Mahdi närkästyi minullekin ja minun täytyi antaa Abdullahille suuri osa omaisuuttani voittaakseni Mahdin armon, enkä tiedä auttaako se pitkäksikään aikaa. Missään tapauksessa en tule auttamaan vankeja niinkuin tähän saakka. Mutta minä säälin teitä ja etenkin (hän osoitti Neliä) häntä… Minulla on samanikäinen tytär, jota rakastan enemmän kuin omaa elämääni. Hänen tähtensä olen tehnyt kaiken tämän… Hän kantaa vieläkin povellaan pientä hopeista ristiä… Hänellä on sama nimi kuin sinulla, pikku tyttöseni. Jollei häntä olisi, kuolisin minäkin mieluummin kuin eläisin tässä helvetissä.

Hän liikuttui ja vaikeni hetkeksi hieroen kädellä otsaansa, ja alkoi sitten puhua muusta:

— Mahdi lähettää teidät Fashodaan siinä uskossa, että kuolette siellä. Siten hän kostaa sinun itsepäisyytesi, poika, sillä sinä olet loukannut häntä syvästi. Tällä tavalla menetellen hän ei menetä armeliaisuuden mainetta. Sellainen hän on aina… Mutta kuka tietää, kenet kuolema ensin korjaa! Abdullah antoi hänelle vihjeen lähettää teidän mukaanne samat roistot, jotka ovat teidät varastaneetkin. Hän on palkinnut heidät kitsaasti ja pelkää nyt, että se tulee yleisesti tiedoksi. Teillä on nyt rasittava matka edessä. Te tulette kulkemaan autioitten ja epäterveellisten seutujen kautta — hoitakaa siis kuin silmäteräänne niitä pulvereita, joita annoin teille matkalle.

— Sanokaa kerran vielä Gebrille, ettei hän saa lyödä eikä pitää Neliä nälässä, Stas pyysi.

— Älkää pelätkö. Olen uskonut teidät sen vanhan sheikin huostaan, joka kuljettaa postia. Hän on minun vanha tuttavani. Olen antanut hänelle taskukelloni ja siten saanut hänet pitämään teistä huolta.

Kreikkalainen alkoi hyvästellä. Hän sulki Nelin syliinsä, painoi hänet rintaansa vasten ja lausui useampaan kertaan:

— Jumala sinua siunatkoon, lapseni!…

Sillä välin aurinko oli laskenut. Yö oli tähtikirkas. Pimeässä kuului hevosten ja kuormattujen kamelien pärskyntää.

20

Vanha sheikki Hatim piti kreikkalaiselle antamansa lupauksen ja huolehti tunnollisesti lapsista. Matka Valkoisen Niilin vartta ylöspäin oli rasittava. He ajoivat Ketain Ed-Ducim ja Kana seutujen läpi, sivuuttivat Abban, Niilissä sijaitsevan metsäisen saaren, jolla Mahdi oli asunut ennen sotaa dervishierakkona ontossa puussa. Karavaanin täytyi usein kiertää papyrusta kasvavat vetiset painanteet, niin sanotut suddit, joilta tuuli toi myrkyllistä huurua. Englantilaiset insinöörit olivat aikoinaan tehneet laivaväylän halki rämeiden, jotta laivat saattoivat kulkea Khartumista aina Fashodaan, vieläpä ylemmäksi. Mutta nyt oli uoma mennyt umpeen ja vesi noussut yli rantojen. Korkeata dshunglaa (pensasta ja ruohotiheikköä) kasvoi virran kahden puolen. Dshunglasta kohosi termiittikekoja ja jättiläispuita. Paikoin metsä ulottua virtaan saakka. Kuivilla paikoilla oli akaasialehtoja. Ensimmäisinä viikkoina he näkivät arabialaisia kyliä omituisine, pulleakattoisine taloineen, mutta Abban takana oli Mustien maa. Se oli hyvin autiota, sillä dervishit olivat vanginneet alkuperäisen neekeriväestön ja myyneet sen orjiksi Sisä-Afrikan markkinoilla. Ne alkuasukkaat, joiden oli onnistunut välttää orjuus piileskelemällä metsissä ja tiheiköissä, tuhosi Valkoisen ja Sinisen Niilin seuduilla raivoava isorokko tai nälkä. Sorgo-, maniokki- ja banaani-istutukset olivat dshunglan peitossa. Villit eläimet lisääntyivät, kun niitä ei kukaan pyydystänyt. Illan suussa lapset näkivät kaukaa elefantteja, jotka näyttivät liikkuvilta luodoilta. Hatim, joka aikoinaan oli kaupitellut norsunluuta, moksautti suullaan, huokasi ja kuiskasi Stasille luottamuksellisesti:

— Mashallah! Mikä rikkaus! Mutta nyt täällä ei kannata metsästää, koska Mahdi on kieltänyt englantilaisia kauppiaita tulemasta Khartumiin, joten kukaan ei kysy norsunluuta, paitsi jotkut emiirit joskus umbaha-torvia varten.

He näkivät myös kirahveja, jotka karavaania säikkyen pakenivat kaula huojuen. Goz-Abu-Gumasta eteenpäin näkyi yhä useammin puhveleita ja antilooppeja, joita karavaanin kuljettajat kävivät metsästämässä toivoen saavansa tuoretta lihaa; useimmin heillä oli huono metsästysonni.

Elintarvikkeita oli niukasti, sillä näiltä hävitetyiltä seuduilta ei saanut viljaa, banaaneita eikä kalaa. Ennen olivat neekerit kernaasti vaihtaneet ruokatavaroita lasihelmiin ja messinkilankaan. Hatim ei antanut lasten nälkiintyä, mutta Gebriä hän sen sijaan piti vähemmällä ruoalla. Kun tämä kerran yöllä löi Stasia, Hatim käski panna sudanilaisen pitkälleen maahan ja lyödä häntä kolmekymmentä kertaa bamburuo'olla jalkapohjiin. Rangaistu, joka kahtena seuraavana päivänä joutui hiiviskelemään varpaisillaan, kirosi sitä hetkeä, jolloin oli jättänyt Medinet-el-Fajumin.

Stas oli aluksi iloinen siitä, että he olivat päässeet ruttoisesta Omdurmanista ja että hän sai nähdä seutuja, joista hän oli aina uneksinut. Hänen voimakas elimistönsä oli tähän saakka kestänyt hyvin matkan rasitukset, ja runsaampi ravinto palautti tarmoa. Nyt hän rupesi taas kuiskailemaan pikku siskon korvaan, että paeta saattoi myös Valkoisen Niilin seuduilta. Tytön terveys huolestutti häntä. Kolme viikkoa oli kulunut siitä, kun he olivat Omdurmanista lähteneet, mutta Nel ei ollut vieläkään sairastunut kuumeeseen, vaikka olikin laihtunut ja muuttunut kasvoiltaan yhä läpikuultavamman näköiseksi; hänen kätösensä olivat kuin vahasta valetut. Tytöltä ei puuttunut apua eikä hoitoa, siitä pitivät Stas, Dinah ja Hatim huolen, mutta täällä ei ollut enää erämaan terveellistä ilmaa. Kostea ja kuuma ilmasto yhdessä matkan rasitusten kera kulutti yhä enemmän heikon tytön voimia.

Goz-Abu-Gumasta lähtien Stas antoi hänelle päivittäin puoli pulveria kiniiniä, mutta poika tuli surulliseksi ajatellessaan, ettei tätä lääkettä riittänyt pitkällekään ja ettei sitä voi saada mistään. Mutta ei ollut muuta keinoa, sillä täytyi näin estää kuumetta tulemasta. Toisinaan Stas oli hyvin levoton. Hän toivoi kuitenkin, että Smain etsisi heille terveellisemmän paikan kuin Fashoda, jos hän kerran tahtoo vaihtaa heidät omiin lapsiinsa.

Mutta onnettomuus vaatii uhrinsa. Päivää ennen tuloa Fashodaan Dinah, joka jo Omdurmanissa oli tuntenut olevansa heikossa kunnossa meni tajuttomaksi ja putosi kamelin selästä maahan. Stas ja Chamis saivat hänet suurella vaivalla tajuihinsa. Illalla Dinah sanoi kyynelsilmin jäähyväiset rakastamalleen pikku neidille ja kuoli.

Kun Dinah oli kuollut, tahtoi Gebr leikata häneltä korvat näyttääkseen Smainille toteen matkalla sattuneen kuoleman ja vaatiakseen korvausta siitäkin, että oli ryöstänyt Dinahin. Niin tehtiin tavallisesti matkalla kuolleille orjille. Mutta Stasin ja Nelin pyynnöstä Hatim ei suostunut siihen, ja Dinah haudattiin kunniallisesti ja hänen hautansa peitettiin hyeenoilta kivillä ja okaisilla pensailla.

Lapset tunsivat nyt olevansa entistä enemmän yksin, sillä he olivat kadottaneet ainoan läheisen ja heihin kiintyneen ihmisen. Etenkin Nel masentui. Turhaan Stas lohdutteli häntä koko yön ja vielä seuraavan päivänkin.

Matkan kuudes viikko alkoi. Seuraavana päivänä auringon ollessa korkeimmillaan he saapuivat Fashodaan, mutta näkivät vain tuhkaa ja raunioita. Mahdilaiset pitivät leiriä taivasalla pikaisesti kyhätyissä ruokoteltoissa. Siellä täällä törrötti ympyränmuotoisia nokisia saviseiniä ja virran partaalla muuan puinen rakennus, joka egyptiläisten hallitessa oli ollut norsunluuvarasto. Nyt siinä asusti dervishien johtaja, emiiri Seki-Tamala. Tämä mies oli hyvin huomattu mahdilaisten keskuudessa ja kalifi Abdullahin salainen vihollinen, mutta sitä vastoin Hatimin hyvä ystävä. Seki-Tamala otti vanhan sheikin ja lapset erittäin vieraanvaraisesti luokseen, mutta kertoi heille hyvin ikävän sanoman: Smain ei ollut Fashodassa. Hän oli kaksi päivää sitten lähtenyt etelään päin hankkimaan orjia, ja vaikeata oli sanoa milloin hän palaisi, koska lähin ympäristö oli autio alkuasukkaista, joita siis täytyi etsiä hyvin kaukaa. Jonkin matkan päässä Fashodasta alkoi Abessinia, jota vastaan dervishit myöskin kävivät sotaa, mutta Smain, jolla oli vain kolmesataa miestä, ei uskaltanut lähestyä Abessinian rajaa.

Seki-Tamala ja Hatim alkoivat harkita, mitä tehdä lapsille. Neuvottelua kesti vielä illallisaterialle, jolle myös Stas ja Nel oli kutsuttu.

— Hatim, sinä olet tuonut minulle käskyn, puhui Seki-Tamala, — hyökätä etelään päin Ladossa asuvaa Emin passaa vastaan, jolla on höyrylaivoja ja sotajoukko mainitussa paikassa. Sinun täytyy palata Omdurmaniin, koska Fashodaan ei siis jää ainoatakaan elävää sielua. Täällä ei ole missä asua, mitä syödä, mutta taudit täällä raivoavat. Minä tiedän, että rokko ei koske valkoihoisiin, mutta kuume tappaa nämä lapset kuukauden kuluessa.

— Minun on käsketty tuoda heidät Fashodaan, vastasi Hatim. — Olen sen tehnyt eikä minun siis tarvitse heistä enää välittää. Mutta koska ystäväni Kaliopuli, joka on kreikkalainen, uskoi heidät huostaani, en soisi lasten liiaksi kärsivän.

— Sen sijaan että jätämme heidät autioon Fashodaan, lähetämme heidät Smainin luo näitten samojen miesten mukana, jotka ovat tuoneet heidät Omdurmaniin. Smain on mennyt korkeille, vuorisille ja kuiville seuduille, missä kuume ei tapa ihmisiä, kuten täällä virran varrella.

— Entä miten he löytävät Smainin?

— Tulen jälkiä pitkin. Hän polttaa dshunglaa ajaakseen villieläimiä kallioiden väliin, missä on helppo tappaa niitä, tai karkottaakseen neekerejä tiheiköistä, joihin nämä piiloutuvat vainoojiaan pakoon… Smainia ei ole vaikea löytää.

— Entä voivatko he saavuttaa hänet?

— Viikon päivät hän viipyy samalla paikalla savustaakseen lihaa. Vaikka he lähtisivät parin kolmen päivän päästä, niin sittenkin he saavuttaisivat Smainin.

— Mutta miksi lähteä sinne häntä hakemaan, kun hän muutenkin palaa Fashodaan?

— Ei suinkaan, sillä jos orjapyydystys onnistuu hyvin, vie hän saaliinsa suoraan markkinoille.

— Mitä on siis tehtävä?

— Muista, että kun me molemmat lähdemme Fashodasta, niin lapset kuolevat nälkään, jollei kuumetauti heitä tappaisikaan.

— Kautta profeetan, se on totta!

Eipä todellakaan ollut muuta keinoa kuin lähettää lapset uudelle vaellukselle. Mutta hyväsydäminen Hatim oli huolissaan siitä, että Gebr kohtelisi lapsia pahasti. Ankara Seki-Tamala, jota hänen omat sotamiehensäkin pelkäsivät, käski tuoda Gebrin luokseen ja sanoi tälle, että hänen täytyi viedä lapset elävinä ja hyvissä voimissa Smainin luo, muuten hänet hirtetään. Hyvä Hatim sai emiirin antamaan pikku Nelille orjattaren, jonka tuli palvella tyttöä matkalla ja Smainin leirissä. Nel tuli sangen iloiseksi lahjasta, etenkin kun orjatar oli aivan nuori dinkasukuinen neekerityttö, jonka kasvonpiirteet olivat hauskat ja ilme lempeä.

Stas tiesi, että Fashodassa asuminen olisi kuolemaksi, eikä siis vastustanut lähtöä uudelle, kolmannelle retkelle.

Gebr, Chamis ja beduiinit eivät myöskään olleet matkaa vastaan, koska arvelivat Smainin avulla saavansa hekin haltuunsa orjia, joita voisivat voitolla myydä markkinoilla. He tiesivät, että orjakauppiaat useasti rikastuvat, ja läksivät siitäkin syystä mieluummin matkalle kuin jäivät tänne Hatimin ja Seki-Tamalan silmälläpidon alaisiksi.

Matkavalmistelut veivät paljon aikaa ja lastenkin täytyi saada levätä tarpeeksi. Kameleja ei voinut enää käyttää ja sen tähden lähdettiin hevosilla. Mutta Mea, Nelin palvelijatar, ja Kali, Gebrin orjapoika, saivat kävellä hevosten vierellä. Nimet Mea ja Kali oli Stas antanut heille. Hatim hankki vielä aasin kantamaan Nelille varattua telttaa ja ruokaa lapsille kolmeksi päiväksi. Enempää ei Seki-Tamala voinut antaa heille mukaan. Nelille tehtiin naisten satula huovasta, palmumatoista ja bambusta.

Kolme päivää lapset viipyivät Fashodassa, jossa virralta nousevat suunnattomat moskiittoparvet tekivät olon sietämättömäksi. Päivällä lenteli myös suuria, sinisiä kärpäsiä, jotka eivät tosin pistäneet, mutta tunkeutuivat korviin, silmiin ja suuhun. Stas oli jo Port Saidissa kuullut, että sääsket ja kärpäset levittävät kuumetta ja silmätulehdusta. Lopulta hän pyysi Seki-Tamalaa lähettämään heidät matkalle mahdollisimman pian, koska kevätsateet lähenivät.

21

— Stas, mistä se johtuu, että vaikka me ajamme ja ajamme Smainia ei kuitenkaan näy.

— En tiedä. Hän kulkee varmaankin ripeästi eteenpäin ehtiäkseen pian niille seuduille, missä vielä on neekerejä. Tahtoisitko sinä jo päästä hänen luokseen?

Tyttö nyökäytti vaaleata päätään.

— Miksi sitten?

— Smainin läsnäollessa Gebr ei varmaankaan uskaltaisi lyödä Kali parkaa niin julmasti.

— Tuskin Smain itse on sen parempi. He ovat kaikki armottomia orjilleen.

— Niinkö? Kaksi kyyneltä vierähti tytön poskipäiltä.

Yhdeksäs päivä tätä matkaa oli kulumassa. Gebr, joka nyt johti karavaania, löysi helposti Smainin jäljille. Poltettu dshungla ja nuotioiden tuhka, jyrsityt luut ja muut jätteet osoittivat hänelle tien. Mutta viisi päivää myöhemmin he joutuivat suurelle arolle, jonka tuli oli polttanut joka suuntaan. Jäljet tulivat epäselvemmiksi ja saattoivat johtaa harhaan, etenkin kun Smain, kuten näytti, oli jakanut miehistönsä pienempiin osastoihin löytääkseen helpommin metsänriistaa ja syötävää. Gebr ei tiennyt, mihin suuntaan mennä, ja karavaani palasi usein samaan paikkaan, mistä oli lähtenytkin. Sitten he ajoivat suurehkon metsän halki ja saapuivat seudulle, missä maaperä oli kivistä ja kasvillisuus niukkaa. Vain muutamin paikoin kasvoi euforbioita, mimosia ja hoikkia, vaaleanvihreitä puita, joitten lehtiä syötettiin hevosille. Ei ollut jokia eikä puroja, mutta onneksi satoi silloin tällöin, joten kallioiden koloista löytyi vettä.

Smainin miehet olivat karkottaneet metsänriistan, ja karavaani olisi saattanut kuolla nälkään, jollei hevosten jaloista olisi tuon tuostakin pyrähtänyt lentoon lintuja, joita sitten iltaisin oli puissa niin sakeasti, että tarvitsi vain ampua sinne päin, niin sai varmasti joitakuita. Ne olivat siksi kesyjä ja lensivät niin raskaasti, että karavaanin edellä juokseva Saba puri joka päivä useita kuoliaaksi. Chamis ampui niitä toistakymmentä päivittäin vanhalla pyssyllä, jonka hän oli houkuttelemalla saanut eräältä Hatimin dervishiltä matkalla Omdurmanista Fashodaan. Mutta hänellä ei ollut hauleja kuin kahteenkymmeneen panokseen ja hän oli levoton siitä, miten kävisi, kun varasto loppuisi. Kallioilla oli varmaankin antilooppeja, mutta niitä ei voinut ampua muulla kuin luodikolla. Mutta he eivät osanneet käyttää Stasin luodikkoa, eikä Gebr uskonut sitä pojan käsiin.

Gebr alkoi tulla levottomaksi matkan pitkittymisestä ja arveli jo kääntyä takaisin Fashodaan, sillä elleivät he löytäisi Smainia, he voisivat eksyä näille asumattomille seuduille, missä petoeläimet ja orjanmetsästyksestä vihastuneet neekerit olivat heidän uhkanaan. Mutta koska Gebr ei ollut kuullut mitään emiiri Seki-Tamalan retkestä Emin passaa vastaan, hän ei uskaltanut näyttäytyä ankaralle emiirille, joka oli käskenyt viedä lapset Smainille.

Kaikki tämä täytti Gebrin mielen katkeruudella ja vihalla. Hän ei enää uskaltanut kostaa Stasille eikä Nelille, mutta Kali paran selkään ilmaantui joka päivä verisiä ruoskannaarmuja. Nuori orja lähestyi pelosta vavisten ankaraa herraansa. Turhaan hän syleili Gebrin jalkoja ja suuteli käsiä, turhaan hän lankesi kasvoilleen tämän eteen, sillä tuska ja valitus eivät liikuttaneet kivistä sydäntä. Yöksi Kali pantiin jalkapuuhun, jottei hän voisi paeta. Päivällä hän käveli Gebrin hevosen vieressä, mikä huvitti Chamista.

Nel itki pojan kärsimyksiä. Stas puhui usein Kalin puolesta, mutta kun hän huomasi sen vain yllyttävän Gebriä, hän vaikeni hammasta purren.

Mutta Kali oli ymmärtänyt lasten tahtovan hänen parastaan ja rakasti heitä syvästi.

Viimeisinä kahtena päivänä he olivat ajaneet pitkin kivistä notkoa, jonka kahden puolen oli korkeat kalliot. Sateisena aikana notko oli täynnä vettä, mutta nyt oli maa melkein kuivaa. Gebr oli lähtenyt kulkemaan notkoa pitkin, koska se vähitellen kohosi, ja tästä syystä hän otaksui joutuvansa korkealle paikalle, josta päivällä saattaisi nähdä savut ja yöllä tulet Smainin leiristä. Notko oli paikoin niin ahdas, että vain kaksi hevosta saattoi kulkea vierekkäin, mutta toisin paikoin se levisi laaksoiksi, joita korkeat kalliot ympäröivät. Näillä kallioilla istui paviaaneja, jotka leikittelivät keskenään ja näyttivät hampaitaan karavaanille.

Iltapäivän viides tunti oli kulumassa. Aurinko teki laskua. Gebr ajatteli yömajaa, mutta hän tahtoi etsiä laakson, johon voisi laittaa zeriban, aitauksen, okaisista mimosa- ja akaasiapensaista karavaanin suojaksi petoeläimiä vastaan. Saba juoksi edellä haukkuen apinoita, ja sen haukunta kajahteli kallioitten välissä.

Mutta yhtäkkiä haukunta lakkasi, ja hetken kuluttua koira karkasi täyttä laukkaa hevosten luo selkäkarvat pystyssä ja häntä koipien välissä. Beduiinit ja Gebr ymmärsivät, että se pelkäsi jotakin, mutta ratsastivat eteenpäin nähdäkseen, mikä siellä oli.

Vähän matkaa ratsastettuaan he pysäyttivät hevosensa ja jäivät kuin kivettyneinä katsomaan kauhistuttavaa näkyä.

Pienellä kalliolla keskellä laajaa laaksoa makasi leijona. Se oli korkeintaan sadan askelen päässä heistä. Kun tuo mahtava eläin huomasi ajajat ja hevoset, se nousi istumaan ja katsoi tulijoihin. Laskeva aurinko valaisi sen suuren pään ja kiharaisen rinnan, ja tässä punertavassa valaistuksessa se muistutti sfinksejä, jotka koristavat vanhojen egyptiläisten temppelien käytäviä.

Hevoset rupesivat peräytymään, eivätkä kauhistuneet ratsastajat tienneet mitä tehdä. Kuului avuttomia ja tuskaisia huudahduksia: "Allah! Bismillah! Allah Akbar!"

Erämaan kuningas katsoi heihin kallioltaan liikkumattomana kuin pronssiveistos. Gebr ja Chamis olivat kuulleet kauppamiehiltä, jotka ostavat norsunluuta ja kumia, että leijonat usein sulkevat tien karavaaneilta, joiden tästä syystä täytyy tehdä suuria kierroksia. Mutta nyt se oli mahdotonta. He saattoivat kääntyä ja paeta, mutta siinä tapauksessa olisi peto varmaan lähtenyt ajamaan heitä takaa.

Kuului hätäisiä kysymyksiä ja huudahduksia:

— Mitä tehdä?

— Allah! Ehkä se väistyy!

— Ei väisty!

Taas oli aivan hiljaista. Kuului vain hevosten korskuntaa ja ihmisten hätäistä hengitystä.

— Päästetään Kali irti, Chamis sanoi kiireesti Gebrille, — ja paetaan hevosilla, niin leijona tappaa hänet ja jättää meidät rauhaan.

— Niin! Niin! vahvistivat beduiinit.

Mutta Gebr arveli, että Kali kiipeäisi heti jyrkälle kallioseinämälle, ja leijona lähtisi ajamaan hevosia takaa. Sitten hän aikoi surmata orjan ja jättää siihen, ja kun peto hyökkäisi heidän peräänsä, se tuntisi veren hajua ja pysähtyisi syömään.

Gebr veti köyteen sidotun Kalin luokseen ja nosti jo veitsensä, mutta Stas tarttui yhtäkkiä hänen väljään hihaansa.

— Mitä sinä teet, roisto?

Gebr aikoi riuhtaista kätensä irti, mutta hiha oli niin suuri, ettei se niinkään helposti onnistunut. Hän sähisi raivoisasti:

— Koira, jollei yksi riitä, pistän sinutkin kuoliaaksi! Kautta Allahin minä pistän sinutkin kuoliaaksi!

Stas kalpeni pelosta, että Gebr panisi uhkauksensa täytäntöön, ja hän kiskoi hihasta kahta voimakkaammin sanoen:

— Anna pyssyni, niin ammun leijonan! Beduiinit pelästyivät kuullessaan nämä sanat, mutta Chamis, joka oli nähnyt Stasin ampuvan Port Saidissa, huusi samassa:

— Anna pyssy hänelle! Hän tappaa leijonan!

Gebr muisti, kuinka Stas oli ampunut Karun-järvellä ja luopui vaaran uhatessa heti vastarinnasta. Hän antoi luodikon pojalle ja Chamis aukaisi patruunalaukun, josta Stas sieppasi kouransa täyteen ja alkoi ladata pyssyä astuen samalla eteenpäin.

Ensi askeleilla hän oli kuin huumaantunut ja näki vain itsensä ja Nelin ja tytön kaulassa Gebrin veitsen jäljen. Mutta pian sai läheinen, hirvittävä vaara hänet unohtamaan kaiken muun. Hänen edessään oli leijona.

Kun Stas näki pedon, hänen silmissään musteni, kasvot kylmenivät ja jalat tulivat lyijynraskaiksi. Hengitys salpautui. Hän oli Port Saidissa lukenut leijonanmetsästyksestä, mutta oli aivan toista lukea kirjoista kuin katsoa petoa silmästä silmään. Arabit pidättivät hengitystään, sillä he eivät olleet ikinä nähneet mitään tällaista. Toisella puolella pieni poika, joka korkeitten kallioitten keskellä näytti vieläkin pienemmältä, toisella auringon kultaama, ylivoimainen, julma petoeläin.

Tahtonsa lujuudella Stas voitti pelon aiheuttaman tunnottomuuden jaloissaan ja astui eteenpäin. Hetken aikaa hänestä tuntui kuin hänen sydämensä olisi noussut kurkkuun, ja sitä kesti kunnes hän oli nostanut pyssynperän olkapäätään vasten. Nyt hän ajatteli muuta. Mennäkö vielä lähemmäksi vai ampuako jo? Mihin tähdätä? Mitä lyhyempi matka, sitä varmemmin sattuu… Siis lähemmäksi! lähemmäksi! Neljäkymmentä askelta… liian paljon… kolmekymmentä… kaksikymmentä… Tuuli toi jo väkevää petoeläimen hajua…

Stas pysähtyi.

— Kuula silmäin väliin, muuten hukka minut perii! ajatteli hän. — Nimeen Isän ja Pojan…

Leijona ojensihe ja painoi sitten päänsä alas. Sen huulet avautuivat ja kulmakarvat rypistyivät. Jokin kehno olento oli uskaltanut lähestyä sitä liian lähelle — ja se valmistautui hyökkäykseen vetäytyen hiukan takakäpälilleen…

Stas näki pedon pään tähtäimen keskellä — ja veti liipasimesta.

Pamahti. Leijona nousi täyteen korkeuteensa ja kaatui sitten taaksepäin.

Kuolemankouristuksissaan se putosi kalliolta maahan.

Stas piti kivääriä vielä hetken ampuma-asennossa, mutta kun hän näki kouristusten loppuvan ja kellertävän ruumiin makaavan hervottomana, hän aukaisi kiväärinsä lukon ja pani uuden patruunan ammutun sijaan.

Gebr, Chamis ja beduiinit eivät nähneet heti, mitä oli tapahtunut, koska kaikki oli vielä savun peitossa. Kun savu oli hälvennyt, he alkoivat huutaa aikoen rientää Stasin luo, mutta mikään voima ei olisi saanut hevosia astumaan askeltakaan eteenpäin.

Stas kääntyi ympäri, silmäili neljää arabialaista ja iski katseensa Gebriin.

— Nyt on mittasi täynnä, ajatteli hän. — Nyt sinä et surmaa enää Neliä etkä ketään muutakaan.

Stas tunsi taaskin poskiensa ja nenänsä kylmenevän, mutta ei pelosta, vaan järkähtämättömästä päätöksestä, joka muutti hänen sydämensä rautapalaseksi.

— He ovat roistoja pyöveleitä, murhamiehiä, ja Nel on heidän käsissään!… Tämä ei ole murha! ajatteli hän.

Stas lähestyi heitä, jäi seisomaan ja vei salaman nopeasti pyssynperän poskelleen.

Kaksi laukausta, toinen heti toisen jälkeen, kajahti kallioitten keskellä. Gebr kaatui maahan kuin hiekkasäkki, ja Chamis kyykähti eteenpäin painaen verisen otsansa hevosen harjaan.

Molemmat beduiinit huusivat kauheasti, hyppäsivät alas hevosilta ja hyökkäsivät Stasia kohti. Stas toivoi, että he olisivat paenneet ja siten pelastaneet henkensä, mutta sokean raivon valtaamina he luulivat ehtivänsä hakata pojan kappaleiksi, ennenkuin tämä saisi pyssynsä uudestaan ladatuksi. Mutta he olivat juosseet tuskin paria kymmentä askelta, kun kivääri pamahti kaksi kertaa pahaenteisesti, ja beduiinit kaatuivat kasvoilleen maahan.

Toinen, jota hätäinen laukaus ei ollut heti tappanut, kömpi seisomaan, mutta samassa silmänräpäyksessä Saba puri hampaansa miehen niskaan.

Seurasi kuolonhiljaisuus.

Sen keskeytti Kalin tuskallinen huuto. Hän heittäytyi polvilleen, ojensi kätensä ja huusi ki-suahelin kielellä:

— Bwana Kubwa! (Suuri herra!) Tapa leijona, tapa pahat ihmiset, mutta älä tapa Kalia!

Stas ei kuullut hänen huutoaan. Hän tuijotti hetken aikaa mielettömästi eteensä, mutta huomattuaan Nelin kalpeat kasvot ja pelokkaat silmät hän juoksi tytön luo:

— Nel! Älä pelkää!… Nel! Me olemme vapaat!…

He olivat todellakin vapaat, mutta he olivat eksyksissä autiossa Mustien maassa.

22

Ennenkuin Stas ja nuori neekeri olivat siirtäneet arabien ja leijonan ruumiit notkon laitaan, oli aurinko laskeutunut vieläkin alemmaksi, ja kohta olisi yö. Orja osoitti rintaansa, sitten kuollutta leijonaa ja sanoi suutaan maiskutellen: "Msuri njama" (hyvää lihaa). Mutta lähelle ruumiita ei voinut jäädä yöksi. Stas käski hänen ottaa kiinni hevoset, jotka olivat paenneet laukauksia.

Musta poika menetteli viisaasti. Sen sijaan, että olisi ajanut hevosia takaa notkoja pitkin, jolloin nämä olisivat paenneet yhä kauemmaksi, hän kiipesi kallionseinämän yli ja sai saarretuksi neljä niistä. Mutta Gebrin ja Chamiksen hevosia ei näkynyt. Mutta hyvä näinkin: neljä hevosta ja muuliaasi, joka järkyttävien tapausten aikana oli pysynyt täysin rauhallisena. Se löytyi solan mutkan takaa, missä se söi ruohoa. Sudanilaiset hevoset näkevät usein petoeläimiä, mutta leijonaa ne pelkäävät kuitenkin. Oli siis vaikea viedä ne kallion ohi, jonka juurella oli suuri vesilätäkkö. Hevoset nuuskivat ja korskuivat, mutta kun aasi meni ohi korvat luimussa, seurasivat ratsut sen esimerkkiä.

Vaikka oli jo yö, he ajoivat vielä noin kilometrin matkan ja pysähtyivät amfiteatterin tapaiseen laaksoon, jossa kasvoi orjantappuroita ja pistäviä mimosapensaita.

— Herra, nuori neekeri sanoi, — Kali tekee tulen, suuren tulen!

Hän veti esiin leveän sudanilaisen miekan, jonka oli ottanut kuolleelta Gebriltä, ja alkoi sillä katkoa pensaita ja pieniä puita. Kun hän oli sytyttänyt tulen, hän varasi polttopuita vielä yönkin varalle.

Yhdessä Stasin kanssa hän pystytti teltan Nelille korkean kallioseinän viereen ja teki teltan ympärille zeriban, aitauksen okaisista pensaista. Hevoset eivät mahtuneet zeriban sisään, ja kun metalliastiat ja säkit oli otettu niiden selästä, niiden etujalat sidottiin jotteivät ne poistuisi liian kauaksi ruohoa ja vettä hakemaan. Mea muuten löysikin kallionkolosta vettä, joka riitti sekä hevosille että Chamiksen ampumien lintujen keittämiseen. Aasin kuormasta löytyi durraa, vähäsen suolaa ja kuivattua maniokkijuurta.

Illallinen oli runsas, ja Kali ja Mea soivatkin aika lailla. Nuori neekeripoika, jota Gebr oli kiusannut nälällä söi kahden edestä. Hän oli täydestä sydämestään kiitollinen uusille isännilleen ja lankesi illallisen syötyään kasvoilleen Stasin ja Nelin eteen merkiksi, että tahtoi olla koko ikänsä heidän orjanaan. Sitten hän yhtä nöyrästi osoitti kunnioitustaan Stasin pyssylle, koska hän nähtävästi arveli, että oli paras pysyä hyvissä väleissä niin julman aseen kanssa. Kali sanoi valvovansa vuorotellen Mean kanssa, jottei tuli pääsisi "suuren herran" ja "bibin" nukkuessa sammumaan. Ja hän istuutui Stasin viereen ja alkoi hyräillä laulua, jossa tuon tuostakin toistuivat sanat: "Simba kufa!", mikä ki-suahelin kielellä merkitsee: leijona on tapettu.

Mutta "suuri herra" ja "bibi" eivät saaneet unta. Stasin pyynnöstä Nel söi vähäsen linnunlihaa ja keitettyä durraa. Tyttö sanoi, ettei hänen ole nälkä eikä uni, vaan jano. Stas pelkäsi hänen sairastuneen kuumeeseen, mutta tytön kädet olivat kylmät. Stas sai hänet menemään telttaan, johon hän oli valmistanut tytölle makuusijan, tarkastettuaan ensin, ettei ruohossa ollut skorpioneja. Itse hän istuutui pyssy kädessä kivelle vartioimaan pikku siskoa petoeläimiltä siltä varalta, ettei nuotio peloittaisi niitä pois.

Sanomaton väsymys valtasi hänet. Itsekseen hän ajatteli: "Minä olen tappanut Gebrin ja Chamiksen, olen tappanut beduiinit ja leijonan — me olemme vapaat." Mutta oli kuin joku muu olisi kuiskannut hänen korvaansa ne sanat, eikä hän olisi tiennyt, mitä ne merkitsivät. Hän tunsi olevansa vapaa, mutta tunsi myös, että jotakin kauheata oli tapahtunut, ja se painoi hänen rintaansa kuin raskas kivi.

Vihdoin hänen ajatuksensa pysähtyivät. Hän katseli pitkän aikaa suuria yöperhosia, jotka lentelivät tulen ympärillä, hänen päänsä alkoi painua, ja hän nukahti. Kali nukkui myös, mutta hän heräsi tuon tuostakin, ja lisäsi oksia nuotioon.

Ympärillä vallitsi syvä, öinen hiljaisuus, mikä on tropiikissa harvinaista. Kuun valo ei yltänyt notkon pohjalle, mutta ylhäällä taivaalla tuikkivat oudot tähtisikermät. Ilma kävi niin kylmäksi, että Stas heräsi, pudisti unet silmistään ja rupesi pelkäämään, että Nel saattaisi vilustua. Hän meni telttaan katsomaan, nukkuiko Nel ja istuutui sitten lähemmäs tulta, rupesi torkkumaan ja nukahti sikeään uneen.

Yhtäkkiä hän heräsi jalkojensa juuressa nukkuneen Saban murinaan. Kali havahtui myös. He katsoivat levottomina koiraa, jonka korvat liikkuivat sinnepäin, mistä he olivat saapuneet. Koira tuijotti pimeyteen ja sen selkäkarvat pörhistyivät. Nuori orja heitti vikkelästi kuivia oksia nuotioon.

— Herra, hän kuiskasi, — ota pyssy, ota pyssy! Stas otti luodikkonsa ja asettui paikkaan, josta saattoi nähdä kauemmaksi notkelmaan. Saban murina kiihtyi. Ensin oli pitkän aikaa hiljaista, sitten kuului kolkkoa jyminää ikään kuin lauma suuria eläimiä olisi ollut tulossa nuotiolle päin.

Stas ymmärsi heti, että vaara oli uhkaamassa. Mitä oli tehtävä? Ehkä ne olivat puhveleita tai sarvikuonoja, jotka etsivät tietä ulos notkosta. Jollei pyssynlaukaus säikähdyttäisi niitä pakoon, olisi karavaani hukassa, sillä nämä eläimet tallaavat alleen kaiken, mitä eteen osuu.

Entäpä jos kysymyksessä on jo Smainin osasto, joka on löytänyt ruumiit notkosta ja lähtenyt ajamaan murhamiehiä takaa? Stas ei itsekään tiennyt, kumpi olisi parempi, pikainen kuolema vai uusi orjuus. Hän ajatteli, että jos Smain itse on mukana, hän ehkä armahtaa heidät, mutta villit dervishit varmasti joko tappavat heidät tai, mikä pahempi, kiduttavat julmasti. "Suokoon Jumala", hän ajatteli, "niitten olevan petoeläimiä eikä ihmisiä!"