Front matter (continued 3)

Jyminä kasvoi. Kuului jo kavioitten töminää. Vihdoin sukelsi pimeydestä esiin eläimiä, jotka laukkasivat heitä kohti silmät kiiluen, sieraimet pullistuneina ja harja koholla.

— Hevosia! huusi Kali.

Ne olivat todellakin Gebrin ja Chamiksen hevoset, jotka olivat peloissaan juosseet täyttä laukkaa, mutta tultuaan valopiiriin ja nähtyään toverinsa pysähtyivät.

Stas ei laskenut pyssyä olkapäältään, sillä hän odotti kohta näkevänsä hevosten takana leijonan kiharaisen pään tai pantterin laakean otsan. Mutta hän odotti turhaan, sillä hevoset rauhoittuivat nopeasti ja Saba lakkasi murisemasta. Se pyöri muutaman kerran paikallaan ympäri, laskeutui maahan, veti itsensä sykkyrään ja sulki silmänsä. Jos joku petoeläin oli ajanut hevosia takaa, se oli kääntynyt ympäri tunnettuaan savun hajua ja nähtyään tulen loimut kallioilla.

— Kylläpä mahtoivatkin pelästyä, virkkoi Stas Kalille, — kun juoksivat leijonan ja ihmisten ruumiitten ohi.

— Herra, neekeri vastasi, — Kali luulee, että niin on tapahtunut. Paljon, paljon hyeenoja ja sakaaleja on tullut notkoon syömään ruumiita. Hevoset pakenevat niitä, mutta ne eivät ahdista hevosia, sillä ne syövät Gebriä ja niitä muita…

— Ehkä. Mutta menepä nyt riisumaan satulat hevosten selästä ja tuo ne tänne. Älä pelkää, kyllä pyssyni suojelee sinua.

— Kali ei pelkää, vastasi neekeri. Työnnettyään oksakasaa syrjään hän astui zeribasta ulos. Samassa tuli Nelkin teltasta.

Saba nousi heti ja meni tytön silitettäväksi, mutta tyttö vetikin takaisin kätensä, jonka oli jo ojentanut koiraa kohti.

— Stas, mitä on tapahtunut? Nel kysyi.

— Ei mitään. Ne kaksi hevosta tulivat tänne. Herättikö niitten töminä sinut?

— Minä olin herännyt sitä ennen ja aioin tulla ulos teltasta, mutta…

— Mutta mitä?

— Minä ajattelin, että sinä suutut.

— Minä? Sinulle?

Nel nosti silmänsä ja katsoi Stasiin toisin kuin koskaan ennen. Tämä ihmetteli, sillä huomasi tytön äänessä ja ilmeessä pelkoa.

— Hän pelkää minua! Stas ajatteli.

Aluksi tämä ajatus hiveli suloisesti pojan mieltä. Nelin mielestä hän siis oli enemmän kuin täysikasvuinen mies: julma soturi, joka levittää pelkoa ympäristöönsä. Mutta sitä kesti vain hetken, sillä hänen huomiokykynsä oli kouliintunut. Hän pani merkille, että tytön ilmeessä ei ollut ainoastaan pelkoa, vaan myös inhoa kaikkea sitä verenvuodatusta kohtaan, minkä hän oli joutunut näkemään. Hän muisti, että tyttö ei ollut tahtonut hyväillä Sabaa siksi, että tämä oli purrut toisen beduiinin kuoliaaksi.

Stas tunsi sydäntään ahdistavan. Aivan toista oli ollut lukea Port Saidissa kirjoista, kuinka amerikkalaiset turkismetsästäjät kaukaisessa lännessä tappoivat tusinoittain intiaaneja, kuin itse tehdä niin ja nähdä ihmisten makaavan verissään ja vääntelehtivän kuoleman tuskissa. Ei ollut ihme, että Nelin sydän oli täynnä tuskaa ja inhoa. Katkeruus valtasi Stasin, sillä hän oli varma siitä, että ellei Neliä olisi ollut, hän olisi aikoja sitten saanut surmansa tai paennut. Nelin tähden hän oli kärsinyt kaiken, minkä oli kärsinyt, ja kaikesta oli seurauksena se, että tyttö seisoi hänen edessään peloissaan ikään kuin ei enää olisikaan entinen pikku sisko. Hän ei katsonut poikaa enää luottavaisesti silmiin kuten ennen, vaan omituisen tuskaisesti. Samassa Stas tunsi itsensä onnettomaksi. Ensi kerran hän oli liikuttunut ja alakuloinen. Hänen silmänsä kyyneltyivät, ja jos "julman soturin" vain olisi sopinut, hän olisi itkenyt ääneen. Mutta hän hillitsi itsensä, kääntyi tytön puoleen ja kysyi:

— Pelkäätkö, Nel? Tyttö vastasi hiljaa:

— On niin… kauheaa!

Stas käski Kalin tuoda huopapeitteitä satuloista, levitti ne kivelle, jolla hän oli istunut, ja sanoi:

— Istu tähän, Nel, nuotion viereen… Yö on kylmä. Kun sinun tulee uni, niin nojaa pääsi minuun ja nuku.

Mutta Nel toisti:

— On niin kauheata!…

Stas kääri tytön viittaan, ja he istuivat pitkän aikaa ääneti nojaten toisiinsa tulen punertavassa valossa. Zeriban takaa kuului hevosten pärskyntää ja ruohon rouskuntaa niitten hampaissa.

— Kuule Nel, Stas sanoi, — minun täytyi tehdä niin… Gebr uhkasi tappaa meidät jollei leijona pysähtyisi syömään Kalia, vaan lähtisi ajamaan meitä takaa. Kuulitko? Muista, ettei hän uhannut ainoastaan minua, vaan sinuakin. Minä vakuutan sinulle, että jollei hän olisi uhannut, niin minäkään en olisi ampunut heitä, vaikka kyllä olin sellaista ajatellut. Luulen, etten olisi voinut ampua. Mutta hänen raakuudellaan ei ollut rajoja. Näithän itse, kuinka hän iloitsi Kalin kärsimyksistä. Ja Chamis? Hän oli halpamaisesti pettänyt meidät! Tiedätkö, miten olisi käynyt, jolleivät he olisi löytäneet Smainia? Gebr olisi ruvennut samalla tavalla kiduttamaan meitä, sinuakin. Minua kauhistuttaa pelkkä ajatus, että hän olisi ruoskinut sinua ja kidutettuaan meidät kuoliaiksi kääntynyt takaisin Fashodaan ja sanonut meidät kuolleen kuumeeseen… Nel, minä en tehnyt sitä raakuudesta, vaan ajattelin vain sinun pelastumistasi. Sinun parastasi minä vain ajattelin.

Hänen äänestään saattoi kuulla, että hän oli todella surullinen. Nel oli nähtävästi ymmärtänyt, koska hän nojautui tiiviimmin häneen. Stas jatkoi:

— Minä olen sama kuin ennenkin, suojelen sinua ja pidän sinusta huolta. Niin kauan kuin he elivät, emme voineet ajatella pelastumista, mutta nyt voimme paeta Abessiniaan. Abessinialaiset ovat mustia ja villejä, mutta kristittyjä, ja he vihaavat dervishejä. Jos sinä vain pysyt terveenä, niin kyllä se onnistuu, sillä Abessinian rajalle ei ole kovinkaan pitkää matkaa. Mutta vaikka se ei onnistuisikaan, vaikka joutuisimmekin Smainin käsiin, niin luulen, ettei hän kostaisi meille. Hän ei ole ikinä nähnyt Gebriä eikä beduiineja, hän tunsi vain Chamiksen, mutta mitäpä hänestä. Voimmehan jättää sanomatta, että Chamis oli mukana. Jos onnistumme pääsemään Abessinian rajalle, olemme pelastuneet, mutta vaikkemme pääsisikään sinne, niin sinun ei missään tapauksessa kävisi huonommin, vaan paremmin, sillä noin julmia ihmisiä kuin nämä olivat ei muualla ole… Älä pelkää minua, Nel…

Tyttö kuunteli ja katsoi poikaa arastellen. Nähtävästi hän aikoi sanoa jotakin, mutta hän ei saanut sitä sanotuksi. Vihdoin hän kallisti päätään niin, että hänen hiuksensa valuivat hänen kasvoilleen ja virkkoi hiljaa, hieman vapisevalla äänellä:

— Stas…

— Mitä, aarteeni?

— Eivätkö he tule tänne?…

— Ketkä? Stas kysyi ihmeissään.

— Ne…tapetut…

— Mitä ihmettä sinä puhut, Nel?

— Minä pelkään!

Tytön kalpeat huulet alkoivat vavahdella.

He vaikenivat. Stas ei uskonut, että kuolleet voisivat liikkua, mutta kun oli yö eivätkä ruumiit olleet kaukana, hänelle tuli kummallinen olo.

— Mitä sinä puhut, Nel? hän toisti. — Tuo on Dinahin puhetta hengistä… Kuolleet eivät…

Hän ei puhunut loppuun, sillä samassa tapahtui jotakin kauheaa. Yön hiljaisuudessa kuului sieltä päin, missä ruumiit olivat, hirvittävää ääntä, jossa värisi riemu, epätoivo, raakuus, tuska, itku, iva…

Nel kirkaisi ja kiersi käsivartensa Stasin ympäri. Kauhu karmi poikaa. Saba nousi ja alkoi murista.

Mutta matkan päässä istuva Kali nosti rauhallisesti päänsä ja virkkoi melkein iloisesti:

— Hyeenat siellä nauravat Gebrille ja leijonalle…

23

Edellisen päivän tapahtumat ja yön vaikutelmat uuvuttivat Stasia ja Neliä siinä määrin, että he lopulta vaipuivat sikeään uneen. Vasta keskipäivällä tyttö tuli teltastaan. Stas oli herännyt aikaisemmin ja käskenyt Kalin valmistaa aamiaisen, joka…

Nuori neekeri vaikeni hetken. Sitten hän jatkoi: samalla saisi olla lounas, koska oli jo myöhä.

Kirkas päivänvalo karkotti öisen pelon. Lapset tunsivat itsensä levänneiksi ja virkeiksikin. Nel näytti voivan paremmin ja oli voimistunut. Koska molemmat tahtoivat päästä mahdollisimman kauaksi paikasta, jossa ammutut sudanilaiset olivat, he nousivat aterian jälkeen hevosten selkään ja ratsastivat eteenpäin.

Tähän aikaan päivästä kaikki Afrikassa matkaavat levähtävät ja yksinpä neekerikaravaanit etsivät suurten puitten varjoa. Auringon helottaessa kuumasti korkealta eläimet piiloutuvat tiheikköihin, linnut lakkaavat laulamasta, hyönteiset surisemasta, ja koko luonto muuttuu äänettömäksi, ikäänkuin se tahtoisi kätkeytyä pahalta hengeltä. Mutta he ratsastivat notkoa pitkin, jonka toinen seinä antoi niin paljon varjoa, että siinä saattoi kulkea suojassa paahtavalta helteeltä.

Stas ei halunnut kääntyä pois notkosta ensinnäkin, koska ylhäältä Smainin miehet saattaisivat helpommin nähdä heidät, ja toiseksi siitä syystä, että alhaalla saattoi helposti löytää vettä.

Maa kohosi kaiken aikaa, mutta tuskin huomattavasti. Kallioiden seinämillä näkyi keltaista rikkiä, ja vesi kallioiden koloissa oli rikkipitoista. Se johti lasten mieleen mahdilaisten tavan hangata hiuksiaan rikkijauheella. Toisin paikoin tuntui ilmassa biisamikissan hajua, ja siellä, missä liaanit valuivat koskina alas notkoon, tuntui huumaavaa vaniljan tuoksua. Pikku vaeltajat pysähtyivät mielellään tähän rehevyyteen, jota purppuraiset ja sinipunervat kukat koristivat. Hevoset käyttivät näitä kasveja ravinnokseen.

Eläimiä ei näkynyt, paitsi apinoita, joita oli paikoittain laumoina kallioitten laidalla. Ne muistuttivat niitä epäjumalankuvia, jotka Intiassa vartioivat temppeleitä. Suuret, harjakkaat koirasapinat näyttivät Saballe hampaitaan, rypistelivät vihaisesti kuonojaan, loikkivat kohti, pyörittivät silmiään ja raaputtivat kylkiään. Mutta Saba oli jo tottunut niihin, eikä välittänyt niiden uhkauksista.

He ajoivat nopeasti eteenpäin. Vapauden ilo karkotti Stasia yöllä kiusanneen painajaisen. Hän ajatteli vain, mitä nyt oli tehtävä, kuinka he voisivat päästä pois näiltä seuduilta, missä dervishien vangiksi joutuminen uhkasi heitä, kuinka he kestäisivät pitkän matkan aution maan halki kuolematta nälkään tai janoon, ja vihdoin, mihin suuntaan oli kuljettava.

Stas oli kuullut Hatimilta, että matka Fashodasta lähimpään kohtaan Abessinian rajalla vie vain viisi päivää: se oli noin tuhat mailia. Heidän lähdöstään Fashodasta oli nyt kulunut lähes kaksi viikkoa. Oli siis selvää, että he eivät olleet kulkeneet suoraan itään, vaan kääntyneet kauas etelään etsimään Smainia. Hän muisti, että he nyt kuudentena matkapäivänä olivat kulkeneet virran yli, joka ei ollut Niili, ja ajaneet suurten soitten ohi, minkä jälkeen maa oli ruvennut kohoamaan. Koulussa Port Saidissa oli Afrikan maantiedettä opetettu perusteellisesti, ja Stas muisti nimen Ballor ja Niiliin laskevan Sobat-virran, joka uoman mennessä umpeen tulvii yli rantojensa. Nämä vedet hän arveli sivuuttaneensa, mutta hän ei ollut siitä kuitenkaan varma. Eihän Smain ollut voinut lähteä pyydystämään orjia Fashodasta itäänpäin, missä dervishit ja isorokko olivat tehneet tuhojaan, vaan hänen oli täytynyt kulkea etelään. Stas arveli siis kulkevansa samaan suuntaan kuin Smain. Tämä ajatus pelotti häntä aluksi. Hän rupesi aprikoimaan, eikö olisi parempi kääntyä tästä etelään päin vievästä notkelmasta pois itää kohti. Mutta hetken mietittyään hän jätti tämän aikeen, koska otaksui, ettei Smain kulkisi saaliineen samaa tietä takaisin, vaan suoraa päätä Niilille. Stas oivalsi, että Abessiniaan voi päästä ainoastaan etelästä päin, missä tämä maa rajoittuu autioon, villiin seutuun, sillä sen läntistä rajaa dervishit vartioivat tarkasti.

Stas päätti siis kulkea etelään. Siellä saattoi kyllä tavata neekereitä, mutta kernaammin hän oli tekemisissä mustien kuin mahdilaisten kanssa, ja luultavasti Kali ja Mea voisivat auttaa heitä alkuasukkaitten keskuudessa. Jo ensi silmäyksestä saattoi neekeritytön pitkistä ja hoikista jaloista päätellä hänen kuuluvan joko dinka- tai shilluk-neekeriheimoihin, jotka asuvat Niilin yläjuoksun varsilla kahlaillen suoalueilla kurkien tapaan. Kali, joka oli Gebrin rääkkäyksestä laihtunut melkein luurangoksi, oli ruumiinrakenteeltaan aivan toisenlainen. Hän oli lyhyenläntä, vankka, harteikas, ja hänen jalkansa olivat lyhyemmät kuin Mean. Hän puhui tuskin nimeksikään arabiaa, mutta vähäsen ki-suahelinkieltä, joka on levinnyt melkein kautta koko Afrikan ja jota Stas oli oppinut kanavatöissä olevilta sansibarilaisilta. Kali oli siis kotoisin jostakin eteläisestä maasta.

— Kali, mikä on sinun kansasi nimi? Stas kysyi häneltä.

— Wa-hima, vastasi neekeripoika.

— Onko se suurikin kansa?

— Hyvin suuri, käy sotaa samburuja vastaan ja varastaa heiltä karjaa.

— Entä missä on sinun kotikyläsi?

— Kaukana, kaukana!… Kali ei tiedä, missä.

— Onko se samanlaista seutua kuin tämäkin?

— Ei. Siellä on väljät vedet ja vuoria.

— Mikä sen veden nimi on?

— Musta vesi.

Stas arveli neekeripojan olevan kotoisin Albert-järven seuduilta, jotka siihen aikaan olivat Emin pashan hallussa. Päästäkseen varmuuteen hän kysyi vielä:

— Onko Wa-hima-kansalla valkoihoinen johtaja, jolla on mustia savuavia laivoja ja sotajoukko?

— Ei. Vanhat ihmiset siellä sanoivat nähneensä valkoihoisia… (Kali haritti sormensa) yksi, kaksi, kolme!… Niin, kolme valkoihoista on käynyt siellä norsunluuta etsimässä. Kali ei ole niitä nähnyt, sillä Kali ei ollut maailmassa, mutta Kalin isä antoi heille norsunluuta.

— Mikä isäsi on?

— Wa-himan kuningas.

Stasin ylpeyttä hiveli ajatus, että hänen palvelijansa oli kuninkaan poika.

— Tahtoisitko nähdä isäsi?

— Kali tahtoo nähdä äidin.

— Mitä wa-himalainen tekisi, jos näkisi meidät?

— Wa-himalainen lankeaisi kasvoilleen Kalin eteen.

— Johdata meidät heidän luokseen, niin saat jäädä sinne ja hallita isäsi jälkeen, mutta me jatkamme matkaa meren rannalle.

— Kali ei löydä sinne eikä tahdo sinne jäädä, sillä Kali rakastaa suurta herraa ja kuun tytärtä.

Stas kääntyi iloisesti ystävättäreensä päin ja virkkoi:

— Nel, sinusta on tullut kuun tytär!

Tyttö oli todellakin kasvoiltaan kalpea kuin kuu. Nuori neekeri oli hetken vaiti. Sitten hän jatkoi:

— Kali rakastaa Bwana Kubwaa (suurta herraa), koska Bwana Kubwa ei tappanut Kalia, vaan Gebrin, ja antaa Kalin syödä paljon.

Neekeri taputti vatsaansa ja hoki tyytyväisenä:

— Paljon lihaa, paljon, lihaa!

Stas tahtoi vielä tietää, kuinka neekeri oli joutunut dervishien vangiksi. Kävi ilmi, että kun hänet oli eräänä yönä saatu kiinni pyydystyskuopasta, joka oli kaivettu zeriban ulkopuolelle, hän oli kulkenut niin monen käden kautta, että hänen oli mahdotonta tehdä selvää maista, joiden kautta oli joutunut Fashodaan. Jos hän olisi kotoisin Albert-järven, Albert-Edward-järven tai Viktorian seuduilta, missä Unjoro- ja Uganda-maat sijaitsevat, niin hänen olisi pitänyt kuulla jotakin Emin pashasta, joka höyrylaivoineen ja sotajoukkoineen herätti neekereissä ihmetystä ja pelkoa. Tanganjikajärvi oli liian kaukana, ja näin ollen saattoi otaksua Kalin synnyinmaan olevan jossakin lähempänä. Siinä tapauksessa ei ollut mahdotonta tavata wa-himalaisia.

Muutaman tunnin kuluttua aurinko teki laskua, helle helpotti, ja vaeltajain eteen avautui leveä laakso, jossa oli vettä ja jossa kasvoi villejä viikunapuita. He pysähtyivät lepuuttamaan hevosia ja vahvistamaan itseään aterialla. Kun kalliot täällä olivat matalammat, Stas käski Kalin kiivetä ylös katsomaan, näkyikö ympäristössä savua.

Tuossa tuokiossa Kali oli kalliolla ja katseltuaan joka suuntaan laskeutui liaaniköynnöstä pitkin alas ilmoittamaan, että savua ei näkynyt, mutta että siellä oli "njama". Saattoi helposti arvata, ettei hän tarkoittanut lintuja, vaan joitakin suurempia eläimiä. Hän osoitti Stasin luodikkoa ja pani kaksi sormea päälaelle merkiksi, että ne olivat sarvipäisiä.

Nyt kiipesi Staskin pyssyineen kalliolle ja tähysteli varovasti kallion laidan yli. Siellä oli niin kauas kuin silmä kantoi suuria puita, joitten runkoja tuli oli kärventänyt. Erään puun suojassa oli lauma antilooppeja, joitten ruumis muistutti hevosta ja pää puhvelihärkää. Ne olivat noin sadan askelen päässä ja tuuli puhalsi niistä Stasiin päin, joten ne vaaraa aavistamatta söivät kaikessa rauhassa. Stas tahtoi hankkia karavaanille ravinnoksi lihaa ja ampui lähintä eläintä, joka kaatui maahan kuin salaman lyömänä. Muut karkasivat pakoon ja niitten mukana suuri puhvelihärkä, joka oli seisonut näkymättömänä toisten eläinten takana. Nyt Stas ei ampunut enää lihan tarpeesta, vaan metsästyshalusta. Hän odotti hetkeä, jolloin puhvelihärkä olisi sivuttain häneen ja ampui. Eläin hoiperteli hieman, mutta juoksi edelleen kadoten epätasaiseen maastoon, ennenkuin Stas ehti ladata pyssynsä uudestaan.

Kun savu hälveni, Kali istui antiloopin päällä viiltämässä sitä Gebrin veitsellä. Stas meni katsomaan eläintä.

Kun Kali oli syönyt hiukan raakaa antiloopinlihaa, hän rupesi nylkemään otusta. Stas ihmetteli, ettei Saba tullut saamaan osaansa. Hän vihelsi, mutta koiraa ei näkynyt.

— Iso koira juoksi puhvelihärän jälkeen, huomautti Kali.

— Näitkö?

— Kali näki.

Sen sanottuaan neekeri rupesi kantamaan antilooppia leiripaikalle. Stas vihelsi vielä muutaman kerran, mutta huomattuaan sen turhaksi hän meni Kalin jälkeen.

— Stas, vihelsitkö sinä Sabaa? kysyi Nel, joka pienillä sormillaan kyni lintua. — Se lähti teidän peräänne.

— Minä ammuin puhvelihärkää, ja se lähti ajamaan sitä takaa. Olen hieman huolissani siitä, sillä puhvelihärät ovat niin voimakkaita, että leijonatkin pelkäävät niitä. Saban voi käydä huonosti, jos se rupeaa tappelemaan sellaisen pedon kanssa.

Nel tuli kovin levottomaksi ja ilmoitti, ettei hän mene nukkumaan ennen kuin Saba on palannut. Havaittuaan tytön huolestumisen Stas pahoitteli, että oli lainkaan tullut puhuneeksi vaarasta ja rupesi lohduttelemaan.

— Lähtisin kyllä pyssyineni niiden perään, hän sanoi, — mutta ne ovat varmasti jo kaukana, kohta peittää pimeys niiden jäljet. Puhvelihärkä oli vaikeasti haavoittunut ja toivottavasti kuolee pian. Joka tapauksessa se on niin heikko, että Saba pääsee vaaran uhatessa pakoon. Kyllä se tulee takaisin, vaikka saattaa mennä myöhään.

Stas ei uskonut omia sanojaan, sillä hän muisti lukeneensa afrikkalaisen puhvelihärän valtavasta kostonhimosta. Vaikka se on vaikeasti haavoittunut, se juoksee pitkiä matkoja, vaanii metsästäjää, yllättää hänet, puskee häntä ja viskaa sarvillaan ilmaan. Saballe saattaisi helposti sattua jotakin sellaista.

Tuli yö. Kali ja Mea tekivät zeriban ja valmistivat illallisen.

Mutta Sabaa ei vain kuulunut. Nel tuli yhä surullisemmaksi ja alkoi vihdoin itkeä. Stasin täytyi lopulta pakottaa hänet nukkumaan. Poika lupasi itse odottaa koiraa ja mennä aamun valjettua etsimään sitä. Nel menikin telttaan, mutta pisti tuon tuostakin päänsä ulos teltasta kysyen, eikö koira ollut jo tullut. Vasta puolenyön jälkeen Nel nukahti. Mea tuli silloin nuotion ääreen valvomaan Kalin jälkeen.

— Miksi kuun tytär itkee? kysyi neekeripoika, kun hän yhdessä Stasin kanssa rupesi makuulle. — Kali ei tahdo sitä.

— Hän suree Sabaa, jonka puhvelihärkä luultavasti on tappanut.

— Mutta ehkei se olekaan tappanut sitä, musta poika vastasi.

Sitten he vaikenivat, ja Stas vaipui sikeään uneen. Oli vielä pimeä, kun hän heräsi viluun. Nuotio oli sammumaisillaan. Mea, jonka vuoro oli vartioida tulta, oli nukahtanut.

Kalin paikka oli tyhjä,

Stas heitti oksia nuotioon, tönäisi neekerityttöä kylkeen ja kysyi:

— Missä Kali on?

Mea töllisti häneen hetken aikaa, havahtui ja sanoi:

— Kali otti Gebrin veitsen ja meni zeriban taa. Luulin, että hän tuo puuta, mutta hän ei ole tullut takaisin.

— Onko siitä kauankin?

— On.

Stas odotti jonkin aikaa, mutta kun neekeriä ei näkynyt, hän vasten tahtoaan kysyi itseltään: Onko hän paennut?

Hänen sydämensä täyttyi tunteesta, minkä ihmisen kiittämättömyys herättää. Olihan Stas puolustanut häntä Gebrin julmuutta vastaan, vapauttanut hänet. Nel oli aina ollut hänelle hyvä ja itkenyt hänen kohtaloaan. Ja kuitenkin hän oli paennut! Kali sanoi, ettei tiedä, missä Wa-hima on eikä tahdo sinne päästä, mutta pakenipa kuitenkin. Stas muisti ihmisten kertoneen Port Saidissa, kuinka typeriä neekerit ovat, ja että he pakenevat omaksi kuolemakseen. Kaikesta päättäen Kalikin, jonka ainoana aseena oli Gebrin miekka, kuolisi nälkään tai joutuisi orjuuteen tai petojen saaliiksi.

— Voi sinua kiittämätöntä hölmöä!

Stas rupesi tuumimaan, kuinka paljon raskaammaksi matka kävisi hänelle ilman Kalia, kun täytyisi juottaa hevoset, sitoa ne yöksi kiinni, rakentaa teltta ja zeriba, nylkeä eläimiä — kaikki tämä jäisi nyt hänen tehtäväkseen, kun nuori neekeri oli poissa. Hänen oli pakko tunnustaa, että hänellä ei ollut käsitystäkään monesta tehtävästä, kuten esimerkiksi eläimen nylkemisestä.

Aurinko nousi taivaanrannan takaa, ja päivä tuli yhtäkkiä, kuten tropiikissa aina. Vähän myöhemmin tuli Nel pukeutuneena teltasta, mutta kampa kädessä ja tukka hajalla.

— Onko Saba tullut? hän kysyi.

— Ei vielä.

Tytön huulet alkoivat vapista.

— Ehkä se kuitenkin tulee, sanoi Stas. — Muistahan, että se hietikoillakin viipyi poissa pari päivää, ja löysi meidät sittenkin.

— Sinä sanoit lähteväsi etsimään sitä.

— En voi.

— Mikset?

— En voi jättää sinua ja Meaa kahden tänne.

— Entä Kali?

— Kali on poissa.

Stas ei tiennyt, kertoako totuuden heti, mutta koska sitä ei voisi kauankaan salata, hän arveli, että parasta on ilmaista kaikki kohta.

— Kali on ottanut Gebrin miekan ja lähtenyt yöllä jonnekin pois. Kuka tietää, vaikka hän olisi paennut. Neekerit tekevät usein niin, vieläpä omaksi vahingokseen. Minä säälin häntä… Mutta ehkä hän vielä huomaa tehneensä tyhmästi ja…

Saban iloinen haukunta keskeytti hänen puheensa. Nel viskasi kamman maahan ja aikoi juosta koiraa vastaan, mutta tarttui kiinni zeriban oksiin. Ensin ilmaantui näkyviin Saba, mutta pian sen jälkeen tuli Kalikin niin likomärkänä kuin olisi ollut rankkasateessa.

Lapset ilahtuivat tavattomasti. Kun Kali hengästyneenä ja väsyneenä oli astunut zeriban sisäpuolelle, kiersi Nel valkoiset käsivartensa neekeripojan mustan kaulan ympäri ja syleili voimiensa takaa.

— Kali ei tahdo nähdä bibin itkevän, sanoi neekeri, — ja sentähden Kali etsi koiran.

— Kali on hyvä! vastasi Stas taputtaen mustaa poikaa olkapäähän. — Mutta etkö sinä pelännyt leijonan tai pantterin tulevan yöllä vastaan?

— Kali pelkäsi, mutta Kali meni, hän vastasi. Näillä sanoilla hän voitti lasten sydämet. Nelin pyynnöstä Stas otti yhden niistä lasihelminauhoista, joita kreikkalainen Kaliopuli oli antanut heille mukaan, ja pani sen Kalin kaulaan. Hyvillään lahjasta tämä katsoi ylpeästi Meaan ja virkkoi:

— Mealla ei ole helminauhaa, mutta Kalilla on.

Sabaa toruttiin sitä vastoin ja se sai kuulla käyttäytyneensä jo toisen kerran huonosti palvelusaikanaan Nelin luona. Jos sellaista kerran vielä tapahtuisi, niin se pantaisiin armotta kiinni. Saba kuunteli ja heilutti häntäänsä niin, että sitä oli vaikea ymmärtää, mutta Nel sanoi, että koiran silmistä jo näkyi, kuinka se häpesi, ja jollei sen naama olisi niin karvainen, sen voisi nähdä punastuvankin.

Sitten he söivät aamiaista, johon kuului viikunoita ja antiloopinlihaa. Heidän syödessään Kali kertoi öisestä retkestänsä, ja Stas käänsi sen Nelille englanniksi, sillä tyttö ei ymmärtänyt ki-suahelikieltä. Puhvelihärkä oli juossut kauas, ja sen jälkiä oli ollut vaikea löytää pimeässä yössä. Kaikeksi onneksi oli hiljakkoin satanut sen verran, että raskaan eläimen jalanjälki oli tuntunut pehmenneessä maassa. Käsillään ja varpaillaan jälkiä hapuillen Kali oli kulkenut eteenpäin. Vihdoin hän oli löytänyt puhvelihärän, joka oli luultavasti kaatunut kuolleena, koskei mitään jälkiä taistelusta sen ja Saban välillä saattanut huomata. Saba oli syönyt suuren kappaleen rintaa ja vaikkei se jaksanut enää syödä enempää, niin se oli murissut eikä päästänyt lähelle paria hyeenaa ja sakaalia, jotka odottivat vuoroaan. Saba oli murissut Kalillekin, mutta Kali oli uhannut sitä "suuren herran" ja "bibin" vihalla, tarttunut sen kaulahihnaan ja päästänyt koiran vasta notkossa irti.

Siihen päättyi kertomus Kalin yöllisestä seikkailusta.

Iloisin mielin he nousivat hevosten selkään ja ajoivat eteenpäin. Mutta pitkäjalkainen Mea katseli kadehtien Kalin helminauhaa ja Saban kaulusta ja ajatteli surullisena: "Noilla molemmilla on kaulanauha, mutta minulla on vain messinkinen rengas toisessa jalassa."

24

Seuraavat kolme päivää he ajoivat edelleen notkelmia pitkin. Maa kohosi jatkuvasti. Päivisin oli kuuma, öisin kylmä. Sadeaika läheni. Raskaita maidonvalkoisia pilviä nousi taivaanrannan takaa. Sadekuuroja ja sateenkaaria näkyi hyvin kaukana.

Kolmannen päivän aamulla oli yksi näistä pilvistä kohonnut heidän yläpuolelleen ja kasteli heidät ohimennessään lämpimällä sateella. Sitten tuli taas kaunis sää, ja he saattoivat ajaa eteenpäin. Villejä lintuja oli taas niin paljon, että Stas ampui suoraan ratsailta niitä viisi. Siinä oli riittävästi yhdeksi ateriaksi. Matkustaminen raittiissa ilmassa ei rasittanut, ja metsänriistan ja veden runsaus karkottivat pelon nälästä ja janosta. Kaikki kävi paremmin kuin toivoa saattoi. Stas olikin syystä koko ajan hyvällä tuulella. Hän ratsasti Nelin vierellä, jutteli iloisesti ja laski huolettomasti leikkiä.

Iltapäivällä alkoi taas pilveillä. Lyhyet sadekuurot täyttivät maakuopat vedellä. Kali ennusteli suurta sadetta. Stas arveli, ettei ollut enää turvallista yöpyä notkelmaan: se saattaisi yön aikana muuttua pieneksi järveksi. Tämän johdosta hän päätti viettää yön ylhäällä. Tämä riemastutti Neliä, sillä tiedustelemassa käynyt Kali kertoi, että läheisyydessä oli metsää ja metsän puissa oli pieniä apinoita. Ne eivät olleet niin ilkeitä kuin heidän aikaisemmin matkalla tapaamansa paviaanit.

Kun he saapuivat paikalle, jossa notkelmaa reunustavat kalliot olivat aivan matalia, he veivät hevoset pois notkelmasta ja pystyttivät leirin ennen pimeän tuloa. Nelin teltta pystytettiin korkealle ja kuivalle paikalle suuren termiittikeon viereen, joka turvasi yhden sivustan kokonaan ja siten helpotti zeriban tekoa. Muutaman askeleen päässä oli tuuhea puu, jonka oksat tarjosivat suojaa sateelta. Zeriban edessä kasvoi pensaita ja kauempana kohosi sankka metsä, josta palmut kurottuivat korkeuteen latvuksin, jotka olivat kuin jättiläisviuhkat tai riikinkukon levitetty pyrstö. Stas kuuli Kalilta, että toisena sadekautena, siis syksyllä on vaarallista oleskella palmujen alla, sillä jos pahasti sattuu, saattavat palmusta putoavat suuret, raskaat pähkinät tappaa ihmisen. Mutta nyt olivat hedelmät vasta alulla.

Stas ja Kali kokosivat runsaan varaston polttopuita yötä varten he vahvistivat zeribaa paaluilla, sillä tuuli yltyi toisinaan sangen voimakkaaksi. Mutta auringon laskettua tuuli asettui, ilma muuttui painostavaksi. Aluksi näkyi pilvien välistä vielä tuikahtelevia tähtiä, mutta sitten tuli niin pimeä, ettei nähnyt askelta eteensä. Pikku matkamiehet kokoontuivat nuotion ääreen ja kuuntelivat apinoiden mekastusta, johon pian yhtyi sakaalien ulvonta ja muut viidakon levottomat äänet.

Äkkiä tuli aivan hiljaista, sillä syvyydestä kuului leijonan karjaisu. Hevoset, jotka vähän matkan päässä söivät nuorta ruohoa, rupesivat siirtymään nuotioon päin hypähdellen yhteensidotuilla etujaloillaan, ja urhea Saba pörhisti selkäkarvansa ja hiipi häntä koipien välissä ihmisten turviin.

Taas kuului syviä, raskaita murahduksia, jotka tuntuivat nousevan maan alta. Ne kasvoivat ja heikentyivät ja toisinaan muuttuivat kolkoksi, synkäksi huokaukseksi.

— Kali, lisää tulta, Stas komensi.

Neekeri viskasi nuotioon kuivia oksia niin kiireesti, että kipinät sinkoilivat ilmaan tulisateena ennen kuin liekki taas nousi.

— Stas, eihän leijona hyökkää meidän kimppuumme?… eihän? Nel kuiskasi tarttuen pojan käsivarteen.

— Ei, ei se hyökkää. Katso kuinka korkea zeriba on…

Stas luuli todellakin, ettei heitä uhkaa mikään vaara, mutta hän pelkäsi nuotiota kohti tungeskelevien hevosten kaatavan aitauksen.

Sillä välin leijonan karjaisut olivat kasvaneet niin uhkaaviksi, ettei ollut sitä elävää olentoa, joka ei olisi vavissut pelosta. Stas loi hätäisen silmäyksen Neliin, ja kun hän näki tytön vavahtelevat huulet ja kosteat silmät, hän sanoi:

— Älä pelkää, älä itke!

Nel vastasi kuten kerran erämaassa:

— En minä itke, mutta minun silmiäni kirvelee…

Samassa Nel kirkaisi, sillä metsästä kuului kova karjahdus. Hevoset yrittivät puskea aitausta nurin ja ne olisivat kaataneet sen, elleivät akaasioiden teräksenkovat oksat olisi pistäneet. Saba murisi ja vapisi kuin horkassa. Kali toisti katkonaisesti:

— Herra! Niitä on kaksi!…

Kun leijonat olivat vainunneet toisensa, ne eivät lakanneet hetkeksikään karjumasta. Kauhea konsertti pimeydessä jatkui herkeämättä, sillä kun toinen peto vaikeni, toinen aloitti. Stas ei pystynyt erottamaan aivan tarkasti, mistä äänet tulivat, sillä kaiku sekoitti niitä. Siitä hän kuitenkin oli varma, että ne lähestyivät lähestymistään. Kali pani myös merkille, että pedot kiersivät zeriban ympäri yhä pienenevässä piirissä, ja että vain nuotion tuli pidätti niitä hyökkäämästä. Siksi ne karjahtelivat tyytymättöminä. Mutta nähtävästi hänkin ajatteli, että vaara uhkaa ainoastaan hevosia, koska hän levitti sormensa ja sanoi:

— Leijonat tappavat yhden, tappavat kaksi… ei kaikkia!… ei kaikkia!…

— Enemmän tulta! Stas komensi.

Taas hulmahtivat lieskat ilmoille. Karjunta lakkasi. Kali nosti päänsä, katsoi ylös ilmaan ja kuunteli.

— Mitä siellä on? Stas kysyi.

— Sataa! vastasi neekeri.

Stas jännitti kuuloaan. Tuuhea puu suojasi teltan ja koko zeriban, eikä heidän kohdallaan pudonnut maahan vielä ainoatakaan pisaraa, mutta ylhäällä puussa kuului jo rapinaa. Se kasvoi kasvamistaan ja jonkin ajan kuluttua lapset näkivät puun lehdiltä vierivän suuria vesipisaroita, jotka nuotion hohteessa muistuttivat suuria vaaleanpunaisia helmiä. Kali oli ennustanut oikein: alkoi sataa rankasti. Rapina kasvoi kohinaksi, ja vesi alkoi valua puun oksien läpi.

Nuotio himmeni. Kali lisäsi oksia, mutta märkiä kun olivat, ne vain höyrysivät, ja tuli painui yhä matalammaksi.

— Jollei sade taukoa, niin zeriba suojelee meitä kyllä, lohdutti Stas Neliä.

Sitten hän veti tytön telttaan ja kääri hänet peitteeseen, mutta tuli itse heti ulos, sillä katkonaiset karjahdukset alkoivat uudestaan. Ne kuuluivat nyt paljon lähempää ja värisivät ilosta.

Sade yhä yltyi. Jollei nuotio olisi ollut tuuhean puun suojassa, se olisi jo aikoja sitten sammunut, vaikkei siitä nytkään noussut muuta kuin savua, jonka seassa kalpeat liekit joskus lepattivat.

Kali lakkasi lisäämästä puita, mutta viskasi sen sijaan köyden puuhun ja alkoi sen avulla kiivetä puunrunkoa pitkin ylös.

— Mitä sinä nyt?… kysyi Stas.

— Kali kiipeää puuhun.

— Miksi? hän huudahti kiihtyneenä neekerin itsepäisyydestä.

Kirkas, terävä salama halkaisi pimeyden, ja Kalin vastaus hukkui valtavaan jyrinään, joka tärisytti taivasta ja maata. Samassa nousi pyörremyrsky, joka tuokiossa hajoitti nuotion ja viskasi tuhkaa, hehkuvia hiiliä ja kipinöitä dshunglaan.

Läpäisemätön pimeys peitti leirin. Tropiikin myrsky raivosi. Salama seurasi salamaa, jyrinä jyrinää. Lähimmillä kallioilla näkyi ihmeellinen, hohtava pallo, joka vieri alas laaksoon leimahtaen samassa häikäisevän kirkkaasti ja räjähtäen niin kauhealla ryskeellä, että olisi luullut kallioiden sortuvan.

Sitten oli taas pilkkosen pimeä.

Stas oli huolissaan Nelistä ja meni horjuvin askelin telttaan. Se oli vielä pystyssä, mutta ensimmäinen voimakas tuulenpuuska saattaisi kaataa sen ja viskata ties minne.

Myrsky asettui, mutta sade yltyi yhä rankemmaksi. Stas tuli epätoivoiseksi. Hän ei tiennyt, jättääkö Nel telttaan vai tuodako hänet ulos. Tuuli ratkaisi kysymyksen: se tempaisi katon teltasta. Purjekankaiset seinät eivät suojanneet enää kylliksi. Ei ollut muuta neuvoa kuin odottaa myrskyn ohimenoa pilkkosen pimeässä viidakossa, missä kaksi leijonaa vaani saalista. Stas oletti petojen paenneen metsään rajuilmaa pakoon, mutta hän oli varma, että myrskyn tauottua ne palaisivat. Heidän asemansa vaarallisuutta lisäsi se, että myrsky oli hajoittanut zeriban täydellisesti.

Silloin kuului tuulenpuuskien lomassa Kalin ääni:

— Suuri herra, puuhun!

Samassa kosketti köyden pää Stasin olkapäätä.

— Sido bibi kiinni, Kali nostaa bibin ylös! neekeripoika huusi.

Stas ei vitkastellut hetkeäkään. Hän kääri tytön huopaan ja veti köyden kireälle huovan ympäri. Sitten hän nosti tytön seisomaan ja huusi: Vedä!

Puun alimmat oksat olivat melko matalalla, joten Nelin ilmamatka oli lyhyt. Kali tarttui vahvoin käsin tyttöön ja sijoitti hänet istumaan rungon ja paksun oksan väliin, missä oli tilaa vaikka puolelle tusinalle Nelin kokoiselle pikkutytölle. Hurjinkaan myrsky ei voisi puhaltaa häntä sieltä pois.

Saatuaan pikku bibin turvaan neekeri laski köyden alas Stasia varten, mutta tämä kiersi sen ensin Mean ympärille tahtoen siten itse poistua viimeisenä niin kuin kapteeni hukkuvasta laivasta.

Kalin ei tarvinnut auttaa kovinkaan paljoa, sillä Mea kiipesi puuhun notkeasti ja tottuneesti, aivan kuin olisi ollut simpanssin sukua. Stas ei päässyt ylös yhtä helposti, vaikka olikin taitava voimistelija, sillä hänen taskunsa olivat täynnä patruunoita ja hänellä oli kivääri selässä.

Nyt olivat kaikki neljä puussa. Stas oli niin tottunut pitämään huolta Nelistä, että hän nytkin ensi töikseen katsoi, saattaisiko Nel pudota, oliko hänellä tarpeeksi tilaa ja istuiko hän mukavasti. Sitten Stas alkoi pohtia, miten hän voisi suojata tytön sateelta. Mutta kastumista ei voinut estää. Päivällä olisi ollut helppo tehdä katos tytön ylle, mutta nyt oli niin pimeä, etteivät he edes nähneet toisiaan. "Kunpa myrsky pian loppuisi, että saisimme tehdä tulen ja kuivattaa Nelin vaatteet!" Stas ajatteli epätoivoisena, että likomärkä tyttö varmasti saisi kuumeen. Hän pelkäsi, että ilma muuttuisi aamupuoleen kylmäksi, kuten edellisinäkin öinä. Tähän mennessä oli ilma pysynyt lämpimänä ja sadevesi oli vain haaleaa. Rajuilman jatkuminen ihmetytti Stasia, sillä hän tiesi, että mitä hurjempi tropiikin myrsky on, sitä lyhyemmän aikaa se kestää.

Vasta pitkän ajan kuluttua ukkonen taukosi ja tuuli heikkeni, mutta sade valui vielä virtanaan, joten puun lehvistä ei ollut mitään suojaa. Vesi kohisi alapuolella ikään kuin koko dshungla olisi muuttunut järveksi.

He istuivat puussa likomärkinä odottaen aamun tuloa. Muutaman tunnin kuluttua ilma kylmeni ja sade taukosi. Stas oli aikaisemmin pannut merkille, että Kali osasi tehdä tulen märistäkin puista, ja hän aikoi käskeä neekeripojan mennä kokeilemaan, onnistuisiko se nytkin. Mutta juuri kun hän kääntyi Kaliin päin, tapahtui jotakin, mikä sai veren hyytymään suonissa.

Keskellä syvää hiljaisuutta kuului äkkiä hevosten kiljahtelua, kauheata, vihlovaa valitusta, joka oli täynnä tuskaa ja kuoleman kammoa. Pimeydessä liikkui jotakin. Kuului korinaa, kolkkoja, raskaita puuskutuksia, ja sitten kaikki oli jälleen hiljaista.

— Leijonat, suuri herra! Ne tappavat hevosia. Kali kuiskasi.

Tässä öisessä hyökkäyksessä, petoeläinten surmantyössä ja turvattomien hevosten väistämättömässä kuolemassa oli jotakin niin hirvittävää, että Stas herpaantui täysin, eikä muistanut kivääriään. Mutta mitäpä olisi hyödyttänyt ammuskella sellaisessa pimeydessä. Korkeintaan hän olisi voinut pelottaa pedot pois tapettujen eläinten ruhoilta ja ehkä saada ne ajamaan vielä elossa olevia hevosia, jotka olivat paenneet niin kauas leiriltä, kuin sidotuin etujaloin suinkin pääsi.

Stasia puistatti ajatus, mitä olisi tapahtunut, jos he olisivat jääneet alas. Nel nojasi Stasiin ja vapisi kuin kuumeessa, mutta täällä puussa he olivat turvassa leijonilta. Kali oli siis pelastanut heidät varmasta kuolemasta.

He istuivat puunoksalla kuin märät linnut ja kuuntelivat ääniä alapuoleltaan. Hetken oli aivan hiljaista. Sitten kuului petojen mörinää, luitten ruskumista, nielemistä ja hengitystä. Raa'an lihan ja veren haju tuntui selvänä, sillä leijonat söivät saalistaan noin parinkymmenen askelen päässä zeriban paikasta. Ne söivät niin kauan, että Stasia rupesi raivostuttamaan. Hän otti kiväärinsä ja ampui siihen suuntaan, josta petojen ääni kuului. Vastaukseksi kantautui vain katkonaisia karjahduksia. Maasta näkyi sinisen- ja punaisenhohtavien silmien välähdyksiä. Ne olivat hyeenoja ja sakaaleja, jotka odottivat vuoroaan.

Näin kului pitkä yö.

25

Vihdoin aurinko nousi valaisten dshunglan, puuryhmät ja metsän. Kun ensimmäinen auringonsäde pilkisti taivaanrannan takaa, olivat leijonat kadonneet. Stas komensi Kalin tulentekoon ja käski Mean tuoda Nelin matkatavarat, kuivata uuden puvun ja pukea sen kiireimmän kaupalla tytön ylle. Itse hän lähti pyssy kädessä tarkastelemaan hävitystä, jonka myrsky ja leijonat olivat saaneet aikaan.

Zeribasta oli vain paalut jäljellä. Heti sen takana makasi ensimmäinen hevonen puoleksi syötynä, ja noin sadan askelen päässä oli toinen melkein koskemattomana. Kolmas oli sen vieressä, sen vatsa oli viilletty auki ja otsa murskattu. Stas oli niin raivoissaan, että hän toivoi leijonan kiharaisen pään pistävän juuri sillä hetkellä esiin pensaasta ja että hän saisi nyt ampua kostoksi kuulan sen kalloon.

Mutta kosto oli jätettävä toistaiseksi, sillä hänellä oli nyt muuta tekemistä. Mahdollisesti eloon jääneet hevoset oli etsittävä. Hän otaksui, että ne ja Saba olivat paenneet tiheikköön, koska muita ruumiita ei näkynyt. Toivo siitä, ettei uskollinen ystävä olisi joutunut raatelijoiden saaliiksi ilahdutti häntä, ja iloa lisäsi muuliaasin löytyminen. Tämä viisas pitkäkorva ei ollut vaivautunut kovinkaan kauaksi. Se oli ryöminyt termiittipesän ja suuren puun väliin, ja siellä se oli edestä ja sivulta turvattuna odottanut, mitä tapahtuman piti valmiina vaaran uhatessa puolustautumaan vahvoilla takajaloillaan. Mutta nähtävästi leijonat eivät olleet lainkaan huomanneet sitä. Kun aurinko oli noussut ja vaara oli ohi, se oli käynyt pitkälleen maahan lepäämään kuluneen yön järkytyksistä.

Stas löysi pian hevosen jälkiä, jotka johtivat metsään ja sieltä alas notkoon, Stas ilahtui, sillä notkosta hevoset olisi helppo saada kiinni. Muutaman askelen päässä lojui maassa liekaköysi, jonka joku hevosista oli paetessaan tempaissut irti. Se oli varmasti paennut niin kauas, ettei sen tavoittamisesta ollut toivoa. Kaksi muuta hevosta Stas sitä vastoin löysi kohta matalan kallion takaa notkelman ääreltä. Toinen piehtaroi, toinen pureksi vihreää ruohoa. Molemmat vaikuttivat väsyneiltä. Päivänvalo oli karkottanut pelon niiden mielestä, ja kun ne huomasivat Stasin, ne hirnahtivat ystävällisesti.

Stas meni kauemmaksi katsomaan, pääsikö notkelmaa pitkin palaamaan takaisin. Vesi olikin juossut jo pois. Hetken kuluttua hän huomasi jonkun valkoisen esineen tarttuneen solan seiniä kattaviin liaaneihin. Se oli teltan katto, jonka tuuli oli tuonut tänne. Stas oli iloinen löydöstä, sillä teltta suojelisi Neliä paljon paremmin kuin mitkään oksista kyhätyt majat.

Mutta vielä suuremmaksi kasvoi hänen ilonsa, kun Saba ryömi esiin liaanien peittämästä onkalosta. Sen suussa oli eläin, jonka pää ja häntä riippuivat kahden puolen koiran suusta. Saba juoksi Stasin luo ja laski hänen eteensä pienen hyeenan.

Sitten se alkoi häntäänsä heiluttaen haukkua ikään kuin olisi tahtonut sanoa:

— Minä pelkäsin leijonia, mutta istuittepa tekin puussa kuin linnut.

Saba oli niin ylpeä saaliistaan, että Stas sai sen vain suurella vaivalla jättämään hyeenan, jonka koira olisi tahtonut viedä lahjaksi Nelille.

Kun he palasivat, roihusi leirissä iloinen valkea; tulella oli durraa, kaksi lintua ja antiloopinlihaa kiehumassa. Nelin yllä oli jo kuivat vaatteet, mutta hän näytti niin kurjalta ja kalpealta, että Stas pelkäsi hänen sairastuneen kuumeeseen.

— Nel, mikä sinua vaivaa? hän kysyi tarttuen tytön käteen.

— Ei mikään, mutta minua nukuttaa niin kovasti.

— Sen uskon! Tällaisen yön jälkeen! Jumalan kiitos, kätesi ovat kylmät. Kyllä se oli kauhea yö! Eipä ihme, jos sinua nukuttaa, sillä minäkin olen kovin väsyksissä. Entä etkö tunne itseäsi sairaaksi?

— Päätäni särkee hiukan.

Stas pani kätensä tytön otsalle, joka oli yhtä kylmä kuin kädetkin. Se merkitsi suurta väsymystä ja heikkoutta. Stas huokasi ja virkkoi:

— Syö vähäsen lämmintä ja mene sitten nukkumaan. Tänään on kaunis sää, eikä rajuilma varmaankaan uusiudu.

Nel katsoi peloissaan häneen.

— Emmehän jää tänne yöksi?

— Ei tähän, koska täällä on tapettuja hevosia lähellä, vaan me etsimme jonkun toisen puun tai muutamme notkoon ja rakennamme sinne zeriban, jossa voit nukkua yhtä rauhallisesti kuin Port Saidissa.

Mutta tyttö pani kätensä ristiin ja pyysi kyynelsilmin, että he ajaisivat eteenpäin, sillä näin kauheassa paikassa hän ei voisi ummistaa silmiään, vaan sairastuisi varmasti.

— Ajetaan sitten eteenpäin notkelmia pitkin, Stas myöntyi, — sillä siten on meillä varjoa. Mutta sinun pitää sanoa minulle, kun alat väsyä tai tunnet voivasi huonosti.

— En minä väsy. Sido minut satulaan kiinni, niin voin nukkua mainiosti.

— Ei. Minä ajan samalla hevosella ja hoidan sinua. Kali ja Mea saavat ajaa toisella hevosella, ja aasi kantakoon teltan.

— Hyvä on! Hyvä on!

— Mutta aamiaisen jälkeen sinun pitää nukkua vähäsen, sillä me emme kuitenkaan pääse lähtemään ennen puoltapäivää, kun on vielä niin paljon tehtävää. Täytyy käydä ottamassa hevoset kiinni, panna teltta kokoon, sitoa tavarat hevosten selkään. Osa tavaroista täytyy jättää tänne, kun meillä on vain kaksi hevosta. Sillä välin sinä voit nukkua muutaman tunnin jossakin puun varjossa, sillä tänään tulee kuuma.

— Entä sinä ja Mea ja Kali? Minun on niin paha olla, kun ajattelen, että minä yksin nukun ja teidän täytyy olla työssä…

— Kyllähän me sitten saamme nukkua. Minusta ei sinun tarvitse välittää. Kun meillä oli Port Saidissa tutkintoja, en nukkunut yökausiin, eivätkä toverinikaan nukkuneet. Me olemmekin miehiä, mutta sinä olet pieni kuin kärpänen. Sinä et voi aavistaakaan, millaiselta tänään näytät… Olet kuin lasista. Sinusta on jäljellä vain silmät ja tukka, mutta kasvoja ei lainkaan.

Stas puhui leikkisästi, vaikka olikin huolissaan tytöstä, joka näytti päivänvalossa kovin sairaalta. Ensi kerran hän nyt käsitti selvästi, että tyttö ei kestäisi tätä enää kauan. "Mutta mitä minä sitten tekisin, miksi palaisin takaisin Port Saidiin?" poika ajatteli.

Hän kääntyi poispäin, jottei Nel näkisi hänen tuskaansa, meni puun luo, avasi matkamytyn ja otti esille pienen lasipullon, jossa oli viimeinen kiniinipulveri, jota hän oli varjellut kuin silmäteräänsä "mustan hetken" varalle. Kun hän oli varma siitä, että ensimmäiset oireet näyttäytyisivät sellaisen yön jälkeen, niin hän päätti estää sen. Hän teki sen raskain mielin, sillä hän pelkäsi, miten myöhemmin tulisi käymään.

Peittääkseen mielenliikutustaan hän palasi ankaran näköisenä tytön luo ja sanoi:

— Nel, ota nyt ruoan alle tämä viimeinen kiniini.

— Entä jos sinä saat kuumetta? kysyi tyttö.

— Kyllä minä siitä sitten selviän. Ota nyt. Nel otti sen enempää vastustelematta, sillä siitä hetkestä saakka, kun Stas oli ampunut sudanilaiset, hän hiukan pelkäsi poikaa, vaikka tämä olikin ollut hyvä ja pitänyt hänestä huolta.

Sitten he istuutuivat syömään aamiaista. Rasittavan yön jälkeen maistui kuuma lintuliemi erinomaisen hyvälle. Nel nukahti heti aamiaisen jälkeen. Stas, Kali ja Mea varustivat sillä aikaa karavaania, toivat teltan katon notkosta, satuloivat hevoset, kuormasivat muuliaasin ja kaivoivat maahan ne tavarat, joita eivät voineet ottaa mukaan. Unisuus kiusasi heitä kovasti, ja pelosta, että he nukahtaisivat matkalla, Stas salli kaikkien nukkua vähän aikaa.

Kello lienee ollut kahden tienoissa, kun he läksivät jatkamaan matkaa. Stas otti Nelin eteensä istumaan, Kali ja Mea ajoivat toisella hevosella. He eivät laskeutuneet heti notkelmaan, vaan ajoivat jonkin matkaa sen laidan ja metsän välillä. Nuori dshungla oli kasvanut silminnähtävästi tämän yhden ainoan sateisen yön aikana, mutta maa sen alla oli mustaa tulen jäljiltä. Ehkä joku Smainin osasto oli kulkenut siitä, tai sitten tuulen kaukaa lennättämä tulenkipinä oli sytyttänyt sen palamaan. Stas tutki, oliko missään leirin merkkejä tai kavioitten jälkiä, mutta kaikeksi onneksi ei mitään löytynyt. Kali, joka ymmärsi hyvin sellaisia asioita, vakuutti, että dshungla oli tuulen tuoman tulen polttama ja että siitä oli kulunut kymmenkunta päivää.

— Se todistaa, Stas sanoi, — että Smain mahdilaisineen on niin kaukana, että me emme missään tapauksessa joudu hänen käsiinsä.

Sitten hän alkoi Nelin kanssa tarkastella rehevää kasvillisuutta, sillä he eivät olleet vielä koskaan nähneet tropiikin metsää niin läheltä. He ajoivat nyt metsän varjoisaa laitaa pitkin. Tummanvihreä ruoho, sammal ja sananjalat peittivät kostean ja pehmeän maan. Paikka paikoin oli vanhoja lahoja kantoja, jotka olivat kauniiden, kirjavien kukkasten peitossa. Missä aurinko pääsi paistamaan maahan saakka, kasvoi keltaisia orkideoita, joiden terälehdet muistuttivat pientä eläimenpäätä suippoine korvineen. Useissa paikoissa kasvoi villejä jasmiineja, jotka muodostivat punaisia kiehkuroita. Sananjalat kasvoivat sankkoina pensaina milloin painuen alas, milloin kohoten aina puitten alimpain oksain tasalle. Siellä oli taatelipalmuja, viikunapalmuja, sykomoreja, leipäpuita, euforbioita, erilaisia suuria senesioita, akaasioita; musta- ja punalehtisiä puita kasvoi vierekkäin. Muutamin paikoin ei näkynyt itse puita ensinkään, sillä ne olivat tyvestä latvaan saakka liaanien peitossa. Nämä luikertelivat puusta puuhun muodostaen suuria W- ja M-kirjaimia tai riippuen kuin uutimet. Kautsukkiliaanit verhosivat puut omituisiksi, valkeakukkaisiksi pyramideiksi. Suurempien liaanien ympäri kiemurteli pienempiä, ja ne muodostivat niin lujia muureja, ettei ihminen eikä petoeläinkään voinut päästä siitä läpi. Ainoastaan elefantit olivat paikoin jaksaneet murtaa sen rikki, ja sellaisiin kohtiin oli muodostunut syviä käytäviä.

Lintujen laulua, mikä Euroopan metsissä oli niin suloista, ei kuulunut, mutta sen sijaan kantautui puitten latvoista kaikenmoisia ääniä, jotka muistuttivat milloin sahan kirskumista, milloin kattilan räminää, milloin haikaran huutoa, milloin oven narinaa, milloin kätten taputusta, milloin kissan naukumista, vieläpä ihmisten äänekästä puhetta. Siellä oli harmaita, vihreitä ja valkoisia papukaijoja ja kimaltavasulkaisia tukaaneja. Pienet apinat puikkelehtivat kasvien seassa kuin metsänpeikot. Ne olivat muuten pikimustia, mutta häntä ja poskiparta olivat valkoiset ja kyljissä oli valkoisia viiruja.

Lapset katselivat ihmetellen tätä koskematonta metsää, jota valkoisen ihmisen silmä ei kaiketi milloinkaan ollut nähnyt. Saban iloisia haukahduksia kuului tuon tuostakin tiheiköstä. Pikku Nel oli vahvistunut kiniinistä, aamiaisesta ja levosta. Hänen kasvoilleen nousi eloisampi, värikkäämpi ilme, ja silmät alkoivat loistaa. Vähän väliä hän kysyi Stasilta puitten ja lintujen nimiä, ja poika vastasi niin hyvin kuin taisi. Vihdoin Nel sanoi tahtovansa nousta alas hevosen selästä poimimaan kukkasia. Mutta Stas hymyili ja virkkoi:

— Siellä siafit söisivät sinut.

— Mitä siafit ovat? Ovatko ne pahempia kuin leijona?

— Ne ovat eivätkä ole pahempia. Ne ovat muurahaisia, joita on kuhisemalla puitten oksissa, ja sieltä ne putoavat tulisateena ihmisten päälle. Mutta ne liikkuvat myös maata pitkin. Nousepas vain hevoselta ja mene hiukan metsään, niin saat nähdä, että kohta hypit ja möliset kuin apina. Melkein on helpompi puolustautua leijonaa vastaan. Toisinaan ne liikkuvat suurissa joukoissa, ja silloin kaikki väistyvät niitten tieltä.

— Entä selviytyisitkö sinä niistä?

— Minäkö? Tietysti!

— Millä tavalla?

— Tulen tai kuuman veden avulla.

— Sinä keksit aina keinot, Nel totesi tyytyväisenä.

Tämä hiveli Stasin ylpeyttä. Hän vastasi yhtä tärkeästi, mutta iloisesti:

— Kun sinä vain pysyt terveenä, niin voit jättää kaiken muun minun huolekseni.

— Minun pääni ei ole enää kipeä.

— Jumalan kiitos!

Aurinko oli korkealla ja paistoi tuimasti. Sää oli muuttunut kauniiksi eikä näkynyt ainuttakaan pilveä. Hevoset olivat märkiä hiestä, ja Nel rupesi valittamaan kuumuutta. Siksi Stas johti karavaanin notkelmiin, joiden läntinen syrjä loi syvän varjon.

Viileässä notkossa Nel nukkui, sillä aamiaisesta päivälliseen kestänyt uni ei ollut riittänyt hänelle. Stas olisi mielellään seurannut esimerkkiä, mutta ei voinut, koska hänen täytyi pidellä tytöstä kiinni. Hän ei uskaltanut liikahtaakaan epämukavassa satulassa, ja hän antoi hevosten kulkea mahdollisimman hitaasti, jottei tyttö heräisi.

Nel nojasi nukkuessaan päätään Stasin rintaa vasten. Tyttö hengitti niin tasaisesti ja rauhallisesti, ettei Stas enää pahoitellut viimeisen kiniinipulverin käyttämistä. Kuunnellessaan Nelin hengitystä hän tunsi, että kuume oli toistaiseksi ohi, ja hän rupesi ajattelemaan:

— Maa kohoaa jatkuvasti ja maaperä muuttuu yhä kuivemmaksi. Nyt pitää etsiä suojattu paikka jostakin korkealta puron varrelta. Siihen me pysähdymme muutamiksi viikoiksi tai ehkä siksi, että sadekausi on mennyt ohi, jotta pikku tyttö saisi oikein perinpohjin levätä. Moni ei ole kestänyt kymmenettä osaa siitä, mitä hän, mutta nyt hänen täytyy saada koota voimia. Viime yön jälkeen joku muu olisi varmaankin sairastunut kuumeeseen, mutta hän — kuinka hyvin hän nukkuukaan! Jumalan kiitos!

Tällaiset ajatukset saivat Stasin hyvälle tuulelle, ja katsoessaan Nelin kasvoja hän virkkoi itsekseen iloisesti ja osaksi ihmetellen:

— Omituista, kuinka minä pidän tuosta pikku tyttösestä! Olen aina pitänyt hänestä, mutta nyt hän on käynyt minulle yhä rakkaammaksi!

Kun hän ei tiennyt, miten tämä oli selitettävissä, hän otaksui:

— Se tulee varmaankin siitä, että olemme kokeneet yhdessä niin paljon ja että hän on minun holhokkini.

Stas piti par'aikaa varovasti oikealla kädellään "pikku tyttösen" vyöstä kiinni, jottei tämä pääsisi putoamaan satulasta eikä loukkaisi itseään. He ajoivat yhä käymäjalkaa. Muuten oli hiljaista, paitsi että Kali mutisi Stasia ylistellen:

— Suuri herra tappoi Gebrin, tappoi leijonan ja puhvelihärän! Jah! Suuri herra tappaa vielä monta leijonaa! Jah! Paljon lihaa! Paljon lihaa! Jah! Jah!

— Kali, kysyi Stas hiljaa, — metsästävätkö Wa-himan asukkaat leijonia?

— Wa-himan asukkaat pelkäävät leijonia, mutta wa-himalaiset kaivavat syvän kuopan, ja jos leijona on yöllä pudonnut siihen, niin wa-himalaiset nauravat.

— Mitä he sitten tekevät?

— Wa-himalaiset heittävät siihen paljon keihäitä niin että leijona on kuin piikkisika. Sitten he nostavat sen kuopasta ja syövät. Leijona on hyvää.

Hän taputti tapansa mukaan vatsaansa.

Sellainen metsästystapa ei miellyttänyt Stasia, ja hän kysyi, mitä muita eläimiä Wa-himassa oli. He juttelivat pitkän aikaa antiloopeista, strutseista, kirahveista ja sarvikuonoista, kunnes kuulivat veden kohinaa.

— Mitä se on, kysyi Stas, — joki vai koski? Kali nyökäytti päätään. He ajoivat nopeammin kohti kohinaa, joka kasvoi.

— Koski! huudahti Stas uteliaana.

Mutta he olivat tehneet tuskin pari kierrosta, kun voittamaton este sulki heiltä tien. Nel heräsi heti, kun hevonen pysähtyi.

— Jäämmekö tähän yöksi? kysyi hän.

— Katsohan! Stas vastasi. — Suuri kivenjärkäle sulkee tien.

— Mitä siis teemme?

— Se on niin korkea, ettemme pääse sen yli. Täytyy ajaa vähäsen matkaa takaisin, nousta notkosta ja ajaa toista tietä tuonne ylös. Iltaa on vielä kaksi tuntia; meillä on siis aikaa. Levätkööt hevoset vähäsen! Kuuletko kosken kohinaa?

— Kuulen.

— Tuonne me asetumme yöksi.

Hän käski Kalin kiivetä ylös katsomaan, oliko siellä lisää samanlaisia esteitä, mutta itse hän alkoi tarkastella valtavaa järkälettä. Hetkisen kuluttua hän huusi:

— Se on aivan hiljan irtautunut ja vyörynyt tähän. Näetkö tätä möhkälettä, Nel? Katso, kuinka uudelta se näyttää. Sen päällä ei kasva sammalta eikä muita kasveja.

Stas osoitti puuta, joka kasvoi ylhäällä kallion rinteessä, ja jonka juuret riippuivat alas pitkin kallion seinämää.

— Tuon puun juuret ovat kasvaneet halkeamaan ja vihdoin irroittaneet järkäleen kalliosta. Se kuulostaa kyllä oudolta, sillä onhan kivi kovempaa kuin puu, mutta olen kyllä kuullut, että vuoristossa tapahtuu tällaista. Aivan pienestä tärähdyksestä saattaa sellainen lohkare irtautua ja syöksyä alas.

— Mikähän sen sitten on irroittanut?

— Vaikea sanoa. Ehkä joku viimeaikainen myrsky, kukapa tietää vaikka juuri eilinen.

Samassa juoksi Saba paikalle, pysähtyi äkisti, aivan kuin joku olisi kiskaissut sitä hännästä, vainusi, tunkeutui sitten lohkareen ja kallion väliin, mutta peräytyi kohta takaisin peloissaan ja selkäkarvat pystyssä.

Stas laskeutui hevosen selästä katsoakseen, mikä koiran oli pelottanut.

— Stas, älä mene sinne, Nel pyysi, — siellä on ehkä leijona.

Mutta poika oli itsepäinen ja viime yön veritöiden tähden hän olisi mielellään kostanut leijonille. Siksi hän vastasi:

— Vai leijona — päivällä!

Mutta ennenkuin hän oli ehtinyt paikalle, kuului ylhäältä Kalin ääni:

— Bwana Kubwa! Bwana Kubwa!

— Mikä siellä on? Stas kysyi.

Neekeripoika laskeutui silmänräpäyksessä liaania pitkin alas. Hänen kasvoistaan näkyi, että hän toi tärkeän uutisen.

— Elefantti! hän huusi.

— Elefantti?

— Niin, neekeri vastasi huitoen käsiään. — Tämän kallion takana vesi kohisee. Elefantti ei pääse pois. Suuri herra ampuu elefantin, niin Kali saa syödä — aah! syödä! syödä!

Ja hurja ilo valtasi neekerin. Hän hyppäsi, löi käsillä polviinsa ja nauroi kuin hullu mulkoillen silmillään ja irvistäen, niin että valkoiset hampaat välkkyivät.

Stas ei ymmärtänyt heti, mitä Kali oli tarkoittanut sanoessaan, ettei elefantti pääse pois. Nähdäkseen, mitä oli tapahtunut, hän nousi hevosen selkään jätettyään Nelin Mean huostaan, ja käski Kalin istuutua hänen taakseen. He palasivat yhdessä takaisin ja alkoivat etsiä paikkaa, josta voisivat nousta ylös notkosta. Kali arveli, että elefantti oli paennut sinne dshunglapaloa ja mennessään sysännyt haljennutta kallioseinämää, josta oli irtautunut lohkare ja sulkenut elefantilta paluutien. Sitten se on mennyt rotkon päähän saakka ja jäänyt siihen, koska koski oli katkaissut tien siltä puolelta.

Jonkin ajan kuluttua nuoret matkalaiset löysivät paikan, josta saattoi nousta notkosta, mutta se oli niin jyrkkä, että heidän täytyi nousta ratsailta ja taluttaa hevosta perässä. He pääsivät vihdoin korkealle mäelle, jonka toiselle puolella oli joki, toisella syvä notko, ja he todella näkivät elefantin.

Suuri eläin makasi siellä kyljellään, ja Stasin ihmeeksi se ei noussut ylös. vaikka näki heidät. Vasta kun Saba hyökkäsi mäen reunalle ja alkoi haukkua, se liikutti isoja korviaan ja nosti kärsänsä pystyyn, mutta laski sen kohta taas alas.

Lapset pitivät toisiaan kädestä kiinni ja katsoivat kauan sitä ääneti. Kali keskeytti hiljaisuuden:

— Se kuolee nälkään! huusi hän.

Elefantti oli todellakin niin laiha, että sen selkäranka pisti esiin kuin suurinystyräinen kaari, kupeet olivat painuksissa, ja kylkiluut näkyivät selvästi paksun nahan läpi. Saattoi helposti huomata, että se ei jaksanut nousta seisomaan.

Rotkoa, jossa elefantti oli, ympäröivät pystysuorat kallioseinät, ja sen pohjalla kasvoi muutamia puita. Nämä puut elefantti oli kaatanut ja kuorinut ja syönyt niistä lehdet. Rotkon reunoilla riippuvat liaanit se oli repinyt ja syönyt, ja pohjalla kasvava ruoho oli kitketty viimeiseen korteen.

Kun Stas oli tarkoin tutkinut eläimen aseman, hän ilmoitti mielipiteensä Nelille, mutta niin hiljaa, ettei häiritsisi kuolevan jättiläisen viimeisiä hetkiä.

— Niin, se todella kuolee nälkään. Pari viikkoa se on kaikesta päättäen ollut tuolla vankina, syönyt kaikki, mitä saattaa syötäväksi sanoa, ja kärsii nyt sitäkin enemmän, kun näkee nämä leipäpuut ja akaasiat täällä ylhäällä eikä ylety niihin.

He katsoivat taas vaieten elefanttia, joka tirkisteli heitä pienillä silmillään. Sen kurkusta nousi koriseva ääni.

— Paras olisi lopettaa sen kärsimykset, sanoi Stas.

Sen sanottuaan hän nosti pyssyn poskelleen, mutta Nel tarttui hänen takkiinsa ja alkoi kaikin voimin vetää häntä pois rotkon reunalta.

— Stas, älä ammu sitä. Annetaan sille syötävää! Minun tulee niin sääli sitä. Minä en tahdo, että sinä tapat sen, et saa, et saa!

Nel polki jalkaa eikä hellittänyt. Stas katsoi häneen kummastellen, mutta huomattuaan tytön silmissä kyyneleitä hän yritti sanoa:

— Kuulehan, Nel…

— Minä en tahdo! Minä en anna tappaa sitä! Minä sairastun kuumeeseen, jos sinä vain tapat sen!…

Tämä uhkaus riitti, ja Stas jätti aikomuksensa. Hän oli vaiti hetken, kun ei tiennyt, mitä vastata; sitten hän sanoi:

— Hyvä on, hyvä on… Päästä minut, Nel! Nel kiersi kätensä pojan ympäri ja hymyili läpi kyyneltensä. Nyt piti mahdollisimman pian antaa elefantille ruokaa.

Kali ja Mea ihmettelivät, kun saivat kuulla, ettei "Bwana Kubwa" ammu elefanttia, vaan käski poimia sille meloneja leipäpuun hedelmiä ja muuta ravintoa niin paljon kuin mahdollista. Heti kun ensimmäinen meloni putosi puusta, Nel tarttui siihen ja kantoi sen rotkon reunalle hokien peloissaan, että joku veisi sen häneltä:

— Minä, minä, minä!

Mutta Stas ei ollut suinkaan ajatellut kieltää häneltä sitä iloa. Hän otti vain tytön vyöstä kiinni, koska pelkäsi tämän innoissaan putoavan hedelmän mukana rotkoon, ja huusi:

— Heitä!

Suuri hedelmä vieri alas pitkin rotkon jyrkkää seinää ja pysähtyi elefantin eteen. Tämä ojensi kärsänsä ja otti hedelmän, joka samassa katosi lasten näkyvistä.

— Se söi sen! huudahti Nel mielissään. Elefantti ojensi taas kärsänsä, ikäänkuin se olisi pyytänyt enemmän, ja antoi mahtavan äänensä kuulua:

— Hrrumf!

— Se tahtoo enemmän!

— Sen uskon! sanoi Stas siihen.

Toinen meloni meni samaa tietä kuin ensimmäinenkin, sitten kolmas, neljäs, kymmenes. Vihdoin he alkoivat koota akaasianoksia, ruohoa, lehtiä, ja Nel tahtoi itse viskata kaikki alas. Kun hänen kätösensä alkoivat väsyä, hän potki jaloillaan alas yhä uusia kasoja. Elefantti söi, nosti taas kärsänsä ja mörähti "hrrumf" merkiksi, että se tahtoo enemmän, ja — kuten Nel väitti — kiittääkseen.

Mutta Kali ja Mea väsyivät vihdoin työstä, jota olivat tehneet kovalla kiireellä luullen "Bwana Kubwan" ensin tahtovan lihottaa elefanttia ja sitten vasta tappaa sen. Kotvasen kuluttua Stas käski lopettaa ruoan kokoamisen sillä aurinko oli jo hyvin matalalla ja oli aika ruveta laittamaan zeribaa. Onneksi se oli helposti tehty, sillä kolmikulmaisen mäen kahta syrjää pitkin oli mahdoton päästä ylös, ja vain kolmas oli aidattava. Piikkisiä akaasioita oli runsaasti.

Nel ei poistunut rotkon reunalta, vaan istua kyykötti siinä ilmoittaen Stasille, mitä elefantti teki.

— Nyt se etsii kärsällään! Tai: — Nyt se liikuttaa suuria korviaan! Ja vihdoin: — Stas, Stas! Se on noussut seisomaan!

Stas juoksi katsomaan ja otti Nelin kädestä kiinni. Elefantti oli todellakin noussut seisomaan. Vasta nyt lapset saattoivat nähdä sen kaikessa suuruudessaan. He olivat kyllä ennen nähneet elefantteja, joita oli kuljetettu Suezin kanavan kautta Intiasta Eurooppaan, mutta näin suurta he eivät olleet ikinä nähneet. Tämä oli kuin harmaa kallio neljän pylvään päällä. Se erosi heidän ennen näkemistään myöskin suurten torahampaittensa puolesta, jotka olivat viisi jalkaa pitkät, ehkäpä enemmänkin. Sen etujalat olivat hyvin pitkät, mutta suhteellisen hoikat, mikä varmaankin johtui pitkästä paastoamisesta.

— Katsopas kääpiötä! huudahti Stas. — Kun se nousee takajaloilleen ja ojentaa kärsänsä, niin se voi tarttua jalkaasi.

Mutta jättiläinen ei ajatellut nousta takajaloilleen eikä ottaa ketään jalasta kiinni. Horjuvin askelin se lähestyi syvännettä, jossa vesi kohisi, ja katsoi alas, palasi sitten rotkon seinän viereen, jossa vesi oli lähempänä, pisti kärsänsä veteen ja alkoi juoda.

— Onneksi se ulottuu kärsällään veteen, sanoi Stas, — muuten se olisi jo kuollut.

Elefantti joi niin kauan, että Nel tuli levottomaksi ja kysyi:

— Stas, eikö se vahingoita itseään juomalla noin hirveästi?

— En tiedä, poika vastasi nauraen, — mutta kun kerran olet ottanut sen holhotiksesi, niin varoita.

Nel kumartui partaalle ja huusi:

— Riittää jo, rakas elefantti, riittää!

"Rakas elefantti" herkesi juomasta, ikäänkuin olisi ymmärtänyt, ja alkoi sitten ruiskuttaa päälleen vettä. Ensin se valeli jalkansa, sitten selän ja molemmat kyljet.

Sillä välin oli tullut pimeä. Stas vei Nelin zeribaan, jossa illallinen odotti.

Molemmat olivat erinomaisen hyvällä tuulella, Nel sen tähden, että oli pelastanut elefantin, ja Stas sen tähden, että tytön silmät loistivat kuin tähdet ja kasvot olivat terveemmän näköiset kuin koko matkalla Kartumista tänne.

Stasin tyytyväisyyttä lisäsi sekin, että yöstä näytti tulevan rauhallinen ja kaunis. Kahdelta puolelta pystysuora jyrkänne suojeli heitä väkivaltaiselta hyökkäykseltä ja kolmannelle puolelle Kali ja Mea olivat rakentaneet piikkisistä akaasioista ja kärsimyksenpuista niin korkean ja lujan aidan, ettei mikään peto voisi tunkeutua siitä lävitse. Sää oli ihana, ja heti auringon laskettua syttyivät tähdet taivaalle.

— Ei se kuumekärpänen nyt tule! ajatteli Stas iloisin mielin.

He alkoivat jutella elefantista, sillä Nel ei voinut nyt puhua mistään muusta. Tyttö ei lakannut ihmettelemästä sen suurta kokoa, pitkää kärsää ja torahampaita.

Elefantti keskeytti heidän juttunsa. Kun se oli syönyt ja juonut tarpeekseen, se alkoi pitää kovaa ääntä ilosta tai ehkä täydellistä vapautta kaivaten. Saba hyökkäsi pystyyn ja rupesi haukkumaan:

— Siinä sait. Nyt se kutsuu toverinsa apuun. Miten meidän käy, jos kokonainen lauma elefantteja kertyy ympärillemme?

— Se tahtoo sanoa toisille, että olemme olleet sille hyviä, vastasi Nel hätäisesti.

Mutta Stas, joka totta puhuen ei ollut lainkaan levoton, koska arveli nuotiotulen varmasti peloittavan suurenkin lauman matkoihinsa, hymyili ja sanoi:

— Hyvä on. Mutta jos elefantit tulevat, niin sinä et itke pelosta, et! Sinun silmiäsi vain kirvelee silloin, kuten on jo kaksi kertaa tapahtunut.

Ja hän alkoi jäljitellä tyttöä:

— En minä itke, minun silmiäni vain kirvelee…

Mutta Nel näki hänen iloisen ilmeensä ja ymmärsi, ettei mikään vaara uhannut heitä.

— Kun me olemme opettaneet sen, tyttö sanoi, — niin minun silmiäni ei enää kirvele, vaikka kymmenen leijonaa karjuisi.

— Miksei?

— Sillä elefantti suojelee meitä.

Stas tyynnytteli Sabaa, joka ei ollut lakannut vastaamasta elefantille, ajatteli hetken ja sanoi:

— Yhtä asiaa et ole tullut ajatelleeksi, Nel. Emmehän me jää tänne iäksi, vaan jatkamme eteenpäin. En sano, että heti… Päinvastoin; paikka on hyvä ja terveellinen, ja sentähden olen päättänyt viipyä tässä viikon, ehkä kaksikin, sillä me molemmat tarvitsemme lepoa. Niin kauan kuin viivymme tässä, voimme ruokkia elefanttia, vaikka se ei olekaan niin helppoa. Mutta se on vankina rotkossa, emmekä me voi ottaa sitä mukaamme. Mitenkä sitten käy? Me lähdemme mutta se jää tänne näkemään nälkää, kunnes kuolee. Silloin meidän tulee vielä enemmän sääli sitä…

Nel tuli surulliseksi ja istui kotvan ääneti. Hän ei tiennyt mitä vastata. Sitten hän nosti päätään, viskasi kasvoilleen valuneet hiukset niskaan ja katsoi luottavaisesti poikaan:

— Minä tiedän, hän sanoi, — että jos sinä tahdot, niin saat sen rotkosta pois.

— Minäkö?

Nel kosketti Stasin kättä ja toisti:

— Sinä juuri.

26

Yö kului rauhallisesti. Vaikka eteläiselle taivaalle kokoontui pilviä, tuli aamusta kuitenkin kirkas.

Kali ja Mea alkoivat Stasin käskystä heti koota meloneja, akaasioita, tuoreita lehtiä, ruohoa ja kaikenlaista syötävää elefantille. Kun Nel itse tahtoi ruokkia uutta ystäväänsä, veisti Stas hänelle pienestä viikunapuusta pitkävartisen hangon, jotta tytön olisi helpompi pudottaa elefantille syötävää.

Se oli jyskyttänyt varhaisesta aamusta saakka merkiksi, että sen oli nälkä. Kun se näki rotkon reunalla saman valkoisen olennon, joka oli sitä eilen ruokkinut, se mörähti iloisesti ja nosti kärsänsä tyttöä kohti. Kirkkaassa päivänvalossa eläin näytti entistä suuremmalta. Nel väitti sen jo lihoneen hiukan eilisestä. Tyttö heitti eläimelle syötävää alas niin innokkaasti, että hengästyi, ja Stasin täytyi auttaa häntä. Molemmilla oli hyvin hauskaa; etenkin elefantin eleet huvittivat heitä. Ensin se söi kaikki, mitä eteen putosi, mutta tyydytettyään ensi nälän se alkoi valikoida. Kun sen suuhun osui kasvi joka ei maistunut hyvälle, se viskasi sen kärsällään ylös ilmaan, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: Pitäkää itse mokoma herkkunne! Tyydytettyään vihdoin nälkänsä ja janonsa se alkoi mielissään heilutella suuria korviaan. — Olen varma, sanoi Nel, — että jos nyt menisimme alas sen luo, se ei tekisi meille pahaa.

Ja tyttö alkoi huutaa sille:

— Elefantti, rakas elefantti, eikö olekin totta, että sinä et tekisi meille mitään pahaa?

Kun elefantti heilautti vastaukseksi kärsäänsä, Nel sanoi Stasille:

— Näetkö, se sanoo, että se on totta!

— Ehkä, Stas vastasi. — Elefantit ovat viisaita, ja tämä on kenties ymmärtänyt, että me olemme tehneet sille hyvää. Kuka tietää, vaikka se tuntisi kiitollisuutta meitä kohtaan. Mutta parasta on, ettemme ainakaan vielä kokeile asiaa. Ei myöskään Saba saa tehdä sitä, sillä sen elefantti varmastikin musertaisi jalallaan. Mutta ajan mittaan nekin voivat ystävystyä.

Kali keskeytti heidät. Hän oli luullut, että hänen täytyy nyt joka päivä koota elefantille ruokaa. Hän lähestyi Stasia suostuttelevasti hymyillen ja sanoi:

— Suuri herra ampuu elefantin, ja Kali syö sen eikä enää kokoa sille ruohoa ja oksia.

Mutta "suuri herra" ei olisi millään muotoa tappanut elefanttia, ja koska hän oli luonteeltaan tulinen, hän vastasi pikaistuksissaan:

— Sinä olet aasi.

Mutta Stas ei muistanut, mitä aasi oli ki-suahelin kielellä, ja sanoi englanniksi "donkey". Kali ei ymmärtänyt englantia ja luuli sitä kohteliaisuudeksi. Vähän ajan kuluttua he kuulivat hänen kehuskelevan Mealle:

— Mealla on musta iho ja mustat aivot, mutta Kali on donkey!

Ja hän lisäsi:

— Suuri herra itse sanoi, että Kali on donkey.

Stas käski Kalin ja Mean vartioida neitiä kuin silmäteräänsä ja jos jotakin sattuisi, huutaa heti hänelle. Sitten hän otti pyssynsä ja meni tutkimaan kallionlohkaretta, joka sulki rotkon Hän tarkasti sitä joka puolelta, tutki halkeamia ja mittasi, kuinka syvällä maassa se oli. Sitten hän palasi hitain askelin leiriin, avasi patruunalaukun ja alkoi laskea patruunoita. Laskettuaan kolmensadan paikkeille hän kuuli Mean huutavan baobab-puusta, joka kasvoi noin viidenkymmenen askeleen päässä teltasta.

Stas lähestyi suurta puuta, jonka tyvi oli ontto sisältä, ja kysyi: "Mitä sinä tahdot?"

— Tuolla aivan lähellä on paljon seeproja ja kauempana antilooppeja.

— Hyvä on. Otan pyssyni ja menen ampumaan, sillä meidän täytyy savustaa lihaa. Mutta mitä sinä siellä puussa teet?

Neekerityttö vastasi surullisella laulavalla äänellä:

— Mea näki papukaijan pesän ja aikoi tuoda neidille papukaijan, mutta pesä olikin tyhjä, eikä Mea saakaan nyt helminauhaa.

— Saat kuitenkin, koska rakastat neitiä. Neekerityttö laskeutui sukkelasti alas ja sanoi ilosta säteilevin silmin:

— Niin, niin! Mea rakastaa neitiä niin kovasti ja helminauhaa myöskin!

Stas silitti hänen päätään, otti sitten pyssyn ja läksi sinne päin, missä seeprat olivat. Puolen tunnin kuluttua kuului laukaus, ja pian senjälkeen nuori metsästäjä palasi ilmoittamaan, että oli ampunut nuoren seepran ja että ympäristössä oli runsaasti metsänriistaa.

Kali sai heti käskyn mennä hakemaan hevosella kaadettua otusta. Stas itse rupesi tarkastelemaan baobab-puuta, hän kierteli sen ympäri ja koputteli kiväärinperällä sen karkeata kuorta.

— Mitä sinä teet? Nel kysyi,

— Katsopas, kuinka suuri tämä puu on, Stas vastasi. — Edes viisitoista miestä ei käsi kädessä yltäisi tämän puun ympäri, se on ehkä peräisin faaraoiden ajoilta. Sen tyvi on ontto. Näetkö, tässä on aukko, josta on helppo ryömiä sisään. Tyhjän sisustan voisi helposti sisustaa majaksi, johon me kaikki mahtuisimme asumaan.

— Mutta meidänhän piti paeta Abessiniaan.

— Niin, mutta ensin meidän täytyy levätä tarpeeksemme. Sanoinhan eilen, että olen päättänyt viipyä tässä viikon tai pari. Sinä et tahdo jättää elefanttiasi, ja minä pelkään sadekautta. Sateet ovat jo alkaneet ja ne tuovat varmasti kuumetta mukanaan. Tänään on ilma kaunis, mutta näethän hyvin, että pilvet alkavat kokoontua taivaalle, ja ehkä jo ennen iltaa sataa. Teltta ei suojaa sinua tarpeeksi, mutta tässä puussa ei rankkasade mahda meille mitään. Siinä on myös turvallisempaa kuin teltassa, kun vain suljemme aukot puilla joka ilta. Silloin saavat leijonat karjua ympärillä niin paljon kuin ikinä haluavat. Keväällä sadekausi kestää korkeintaan kuukauden, ja minusta alkaa yhä enemmän tuntua siltä, että meidän pitäisi odotella täällä sen ohi menoa. Siinä tapauksessa on parempi olla tässä kuin jossakin muualla ja parempi tässä suuressa puussa kuin teltassa.

Nel suostui aina kaikkeen, mitä Stas ehdotti, ja nyt sitäkin suuremmalla syyllä, kun saisi jäädä elefantin luo ja asua baobab-puussa. Hän rupesi heti miettimään, miten järjestäisi heidän asuntonsa ja kuinka he sitten kävisivät toistensa luona teellä tai päivällisellä.

Nel olisi heti ryöminyt uuteen asuntoonsa, mutta Stas, joka päivä päivältä tuli yhä kokeneemmaksi ja varovaisemmaksi, esti häntä.

— Ennen kuin muutamme sinne, sanoi poika, — meidän täytyy ajaa edelliset asukkaat ulos, jos niitä siellä sattuu olemaan.

Sen sanottuaan hän käski Mean heittää muutamia palavia ja kovasti savuavia oksia puun sisään. Stasin arvelut kävivät toteen, sillä suuressa puussa oli todellakin asukkaita, vieläpä sellaisia, joiden vieraanvaraisuuteen ei olisi voinut luottaa.

27

Puussa oli kaksi aukkoa: toinen, isompi, oli puoli metriä maasta, toinen, pienempi, suunnilleen yhtä korkealla kuin ensimmäinen kerros kaupungin taloissa. Heti kun Mea oli heittänyt alemmasta aukosta palavia oksia sisään, pöllähti ylemmästä ulos suuria yölepakoita, jotka päivänvalon sokaisemina lensivät kirkuen puun ympärillä. Mutta hetken kuluttua syöksyi aukosta salaman nopeana suuri boakäärme, jonka savu oli herättänyt ja ajanut pelastusta etsimään. Huomattuaan käärmeen, joka vieterinä ponnahti savuavasta puusta, Stas tarttui Nelin käteen ja läksi juoksemaan pois. Mutta käärme oli säikähtänyt yhtä pahasti kuin hekin eikä ajatellutkaan ajaa heitä takaa. Se luikerteli tavattoman nopeasti ruohikon läpi rotkoon päin piiloutuakseen johonkin kallionhalkeamaan.

Lapset vetivät henkeä. Stas vei Nelin istumaan nurmikolle, juoksi hakemaan pyssyä ja kiiruhti sitten käärmeen perään. Nel lähti mukaan. Mutta äkkiä omituinen näky pysäytti heidät. Rotkon siinä päässä, missä elefantti oli vankina, vilahti käärme kiemurrellen ilmassa ja putosi saman tien näkymättömiin. Kohta sama näky uusiutui.

Lapset juoksivat rotkon reunalle ja näkivät ihmeekseen, kuinka heidän uusi ystävänsä piteli käärmettä. Heiteltyään sitä ilmassa elefantti musersi sen pään jalallaan, nosti sen vielä kerran kärsällään ylös ja viskasi koskeen. Sitten se kumarteli ja heilutti suuria korviaan nostaen kärsänsä Neliä kohti ikään kuin se olisi tahtonut palkkaa sankarityöstään.

Nel juoksi heti telttaan ja palasi tuoden hameenhelmassaan viikunoita, joita hän rupesi heittämään yksitellen. Tämä etsi ne tarkasti ruohikosta ja nieli yksitellen. Lapset taputtivat sille käsiään nauraen. Nel toi uusia varastoja ja vakuutti aina, kun heitti viikunan, että elefantti on tullut jo niin kesyksi, että hän voisi vaikka heti mennä sen luo.

— Näetkö, Stas, meillä on nyt voimakas puolustaja, joka ei pelkää leijonia, käärmeitä eikä krokotiileja. Se on hyvä ja rakastaa meitä varmasti.

— Kun se tulee niin kesyksi, Stas sanoi, — että minä voin uskoa sinut sen huostaan, niin silloin voin kaikessa rauhassa lähteä metsästysretkille, sillä koko Afrikassa en löytäisi sinulle parempaa turvaa.

Hetken kuluttua hän lisäsi:

— Afrikan elefantit ovat villimpiä, mutta minä olen lukenut, että esimerkiksi aasialaiset elefantit ovat omituisen heikkoja lapsiin. Intiassa ei ole koskaan sattunut, että elefantti olisi tehnyt lapsille pahaa, ja kun ne raivostuvat, niin alkuasukkaat lähettävät lapsensa niitä lepyttämään.

— Siinä sen näet!

— Joka tapauksessa teit oikein, kun et antanut minun ampua sitä.

Nelin silmät loistivat ilosta kuin kaksi tähteä. Hän nousi varpailleen, pani kätensä Stasin olkapäille, katsoi häntä silmiin ja kysyi:

— Minä tein kuin olisin — sano! — kuinka monta vuotta vanha?

— Ainakin seitsemänkymmentä, vastasi Stas.

— Sinä teet aina pilaa.

— Suutu vain, suutu! Mutta kuka päästää elefantin vapaaksi?

— Sinä, ja siitä minä olen sinulle kiitollinen, ja se on myöskin.

— Minä olen kyllä ajatellut asiaa, Stas sanoi, — mutta se ei ole niinkään helppo tehtävä. Minä en kuitenkaan ryhdy siihen heti, vaan vasta sitten, kun lähdemme eteenpäin.

— Minkä tähden?

— Jos minä vapautan sen ennen kuin se on tullut aivan kesyksi ja tottunut meihin, niin se menee matkoihinsa.

Kalin tulo lopetti keskustelun. Hän toi ammutun seepran ja sen varsan, jonka Saba oli purrut kuoliaaksi. Koiralle oli onneksi, että se oli juossut Kalin perään, sillä jos se olisi joutunut tekemisiin käärmeen kanssa, niin tämä olisi varmasti puristanut sen hengettömäksi.

Stas ilmoitti Kalille aikovansa laittaa asunnon puuhun, ja tämä oli suuresti neekeripojan mieleen. Elefantin menettely sitä vastoin ei miellyttänyt häntä.

— Elefantti on tyhmä, sanoi Kali, — kun heitti niokan (käärmeen) koskeen. Mutta Kali tietää, että nioka maistuu hyvälle, ja sentähden Kali menee hakemaan sen ja paistaa sen.

Stas ja Kali menivät baobab-puun luo ja rupesivat valmistamaan asuntoa. Kali toi virran rannalta litteän kiven ja työnsi sen puun onkaloon. Sitten hän pani kivelle hehkuvia hiiliä ja lisäsi niitä tuon tuostakin katsoen tarkasti, ettei puun laho runko päässyt syttymään. Tämän hän sanoi tekevänsä siksi, ettei yhtään eläintä jäisi puuhun puremaan "suurta herraa" ja "bibiä". Toimitus osoittautui pian erittäin hyödylliseksi, sillä kohta kun häkä oli täyttänyt onton puun, alkoi sen kuoresta ryömiä esiin kaikenlaisia hyönteisiä: mustia ja kirsikanpunaisia koppakuoriaisia, luumun kokoisia karvaisia hämähäkkejä, sormenpaksuisia rengasselkäisiä hyönteisiä ja myrkyllisiä tuhatjalkaisia, joitten purema voisi aiheuttaa kuoleman. Kun näki, miten paljon niitä tuli rungosta ulos, saattoi helposti ymmärtää, kuinka paljon sellaisia eläimiä mahtoikaan kuolla häkään. Kali murskasi kivellä armottomasti kaikki ne, jotka olivat kömpineet tai pudonneet nurmikolle, mutta katsoi samalla aukkoon ikään kuin hän olisi pelännyt jotakin vielä pahempaa tulevan.

— Mitä sinä noin katsot? Stas kysyi. — Luuletko, että sieltä tulee vielä toinenkin käärme?

— Ei. Kali pelkää Mzimua.

— Mikä se Mzimu on?

— Paha henki.

— Oletko koskaan nähnyt Mzimua?

— En, mutta Kali on kuullut sen hurjan huminan, minkä Mzimu on nostanut poppamiesten majoissa.

— Noidat eivät siis pelkää sitä?

— Noidat osaavat puolustautua. He kulkevat majasta majaan ja sanovat, että Mzimu on vihoissaan ja neekerit vievät heille banaaneja, hunajaa, bombejuomaa, munia ja lihaa lepyttääkseen Mzimua.

Stas kohautti olkapäitään.

— Kelpaa teillä olla poppamiehenä. Mutta ehkä se käärme olikin Mzimu?

— Siinä tapauksessa, sanoi Kali ravistaen päätään, — elefantti ei olisi tappanut Mzimua, vaan Mzimu olisi tappanut elefantin. Mzimu on kuolema…

Omituinen rytinä puun sisältä keskeytti hänet yhtäkkiä. Alimaisesta aukosta tulvahti punertavaa huurua, ja sen jälkeen rytisi vieläkin kovemmin.

— Aka! Mzimu! Aka! Aka! huusi Kali heittäytyen kasvoilleen maahan.

Staskin peräytyi askelen taaksepäin, mutta pian hänen kylmäverisyytensä voitti, ja kun Nel ja Mea juoksivat paikalle, hän selitti:

— Lämmön vaikutuksesta on puun sisusta luultavasti laajentunut, romahtanut alas ja sammuttanut hiilet. Kali luulee, että se on Mzimu. Heitä sinä, Mea, vettä sisään aukosta, sillä muuten voi koko puu syttyä palamaan hiilistä.

Kun Stas näki Kalin yhä vain makaavan kasvoillaan maassa ja huutavan: "Aka! Aka!" hän otti pyssyn, ampui aukosta sisään ja sanoi neekeripojalle:

— Nyt on Mzimu tapettu. Älä pelkää. Kali nousi, mutta jäi vielä polvilleen.

— Oi suuri herra! Eikö herra pelkää edes Mzimuakaan?

Kali rauhoittui vähitellen kokonaan, ja kun hän rupesi syömään Mean valmistamaa ateriaa, kävi ilmi, ettei säikähdys ollut vienyt häneltä ruokahalua. Paitsi suurta annosta savustettua lihaa hän söi seepranvarsan maksan raakana ja suuren määrän viikunoita.

Sitten Stas ja Kali menivät puun luo, jossa oli vielä paljon työtä. Kului lähes kaksi tuntia, kun se puhdistettiin lahosta puunsohjosta, hiilistä ja kärventyneistä kovakuoriaisista ja tuhatjalkaisista. Stas oli iloinen puun tilavuudesta: se oli todellakin kuin suuri huone, jossa ei ollut tilaa vain neljälle, vaan jopa kymmenelle hengelle. Suurempi aukko olisi ovena, pienempi ikkunana, joten ontossa puussa ei ollut pimeä eikä raskas ilma. Telttakankaalla Stas jakoi sisustan kahtia, toisen puolen Nelille ja Mealle, toisen itselleen, Kalille ja Saballe. Puu ei ollut ontto ylös saakka, eikä sade siis valunut sinne sisään. Lattia peitettiin auringon kuivaamalla hiekalla, jota tuotiin virran rannalta, ja sen päälle levitettiin kuivaa sammalta.

Työtä oli todellakin rasittavan paljon, etenkin Kalilla, jonka täytyi savustaa lihaa, juottaa hevoset ja hankkia syötävää elefantille, joka alituisesti muistutti nälästään jyskyttämällä. Mutta neekeripoika otti mielellään osaa uuden asunnon valmistamiseen. Syyn siihen hän selitti Stasille vielä samana päivänä:

— Kun suuri herra ja bibi asuvat puussa, niin Kalin ei tarvitse rakentaa zeribaa yöksi, vaan saa olla joutilaana koko illan.

— Laiskotteletko sinä mielelläsi? Stas kysyi.

— Kali on mies, ja Kali saa siis olla joutilas, sillä naisen vain täytyy tehdä työtä.

— Mutta etkö näe, että minä teen työtä bibille?

— Sentähden täytyy bibin, kun hän tulee suureksi, tehdä työtä suurelle herralle, mutta jollei bibi tahtoisi, niin suuri herra lyö bibiä.

Mutta pelkkä ajatus lyödä "bibiä" sai Stasin karkaamaan pystyyn ja huutamaan:

— Hölmö, etkö sinä näe, kuka bibi on?

— Ei Kali tiedä, musta poika vastasi säikähtyneenä.

— Bibi on… bibi on… hyvä Mzimu! Kali lysähti ihmetyksestä istumaan.

Kun työ oli suoritettu loppuun, neekeripoika lähestyi arasti Neliä, lankesi kasvoilleen tytön eteen ja alkoi rukoilevalla äänellä hokea:

— Aka! Aka! Aka!…

Nel katsoi kummastellen ihanilla, merenvihreään vivahtavilla silmillään neekeripoikaa, sillä hän ei tiennyt, mitä oli tapahtunut, eikä ymmärtänyt, mitä Kali tahtoi.

28

Uusi asumus, jolle Stas antoi nimen Krakova, tuli kolmessa päivässä täysin valmiiksi. Ensin vietiin tavarat sisään, ja kohta kun nuoret olivat muuttaneet uuteen asuntoonsa, alkoi sataa rankasti.

Sadekausi oli alkanut. Mutta täällä oli toisin kuin meillä pohjoisessa syyssateiden aikana, jolloin taivas peittyy synkkiin pilviin ja maa on viikkokausia märkä ja lokainen. Täällä tuuli pyyhki muutaman kerran päivässä pilvet taivaalta, ja aurinko paistoi taas kirkkaasti kuin virkistävän kylvyn jälkeen, peittäen kalliot, joen, puut ja dshunglan kultaiseen hohteeseen. Ruoho kasvoi ihan silminnähtävästi, puut saivat uusia lehtiä, ja uudet silmut puhkesivat ennen kuin vanhat hedelmät olivat ehtineet pudota. Ilmassa näkyi ihmeellisiä sateenkaaria, ja lyhyt aamu- ja iltarusko hohti tuhansin värein, loistokkaammin kuin Libyan erämaassa. Kosken alapuolelta, missä virta laajeni suvannoiksi, kuului sammakkojen rauhatonta kurnutusta ja kilpikonnien alakuloista valitusta, ja suuret loistavat hyönteiset lentelivät bambu- ja arumpensaissa.

Mutta kun pilvet peittivät taivaan ja alkoi sataa, tuli niin pimeä, että baobab-puussa oli kuin kellarissa. Mutta Stas keksi keinon. Hän antoi Mean sulattaa rasvaa tapetuista eläimistä ja teki lampun, jonka hän ripusti ylimmäisen aukon eli ikkunan alle. Aukosta ulos pimeyteen heijastava valo pelotti petoja, mutta houkutteli sitävastoin yölepakoita luokseen, ja vihdoin Kalin täytyi peittää ikkuna oksilla.

Päivisin, kun sää oli kirkas, lapset menivät mäelle telmimään, tai Stas lähti metsästämään antilooppeja ja strutseja, joita oli runsaasti alhaalla joen varsilla, ja Nel meni katsomaan elefanttiansa, joka tervehti iloisesti pientä ystävätärtään ja höristi korviaan kuullessaan tytön äänen.

Eräänä päivänä kun Stas oli lähtenyt metsään ja Kali kalasteli kosken alapuolella, Nel päätti mennä alas rotkoon katsomaan, oliko Stas jo ryhtynyt vapauttamaan elefanttia. Mea oli päivällispuuhissa eikä huomannut Nelin poistumista.

Tyttö poimi matkalla begonioita, joita kasvoi kallionhalkeamissa. Kun hän tuli perille, hän huomasi, että kallion ja lohkareen välillä oli niin paljon tilaa, että ihminen saattoi kulkea siitä. Tyttö empi hetken, mutta astui kuitenkin aukon kautta toiselle puolelle. Hän aikoi mennä vain niin kauas, että näkisi elefantin. Tämä seisoi selin tyttöön juoden koskesta vettä. Se rohkaisi tyttöä. Hän nojautui kallioon ja astui vielä muutaman askelen, vielä muutaman — kun jättiläiseläin nosti päänsä, huomasi tytön ja kääntyi heti häntä kohti.

Nel säikähti kovasti, mutta koska ei ollut aikaa ajatella pakoa, niin hän painoi polvensa yhteen, niiasi elefantille niin kauniisti kuin osasi, ojensi sille kukkakimpun ja sanoi hiukan vapisevalla äänellä:

— Hyvää päivää, rakas elefantti. Minä tiedän, ettet sinä tee minulle pahaa, ja sentähden tulin tervehtimään sinua… ja antamaan nämä kukkaset…

Elefantti läheni, ojensi kärsänsä ja otti kukkakimpun Nelin käsistä, mutta maistettuaan sitä antoi sen pudota maahan. Samassa Nel näki elefantin kärsän päänsä päällä. Se oli kuin suuri, musta, kiemurteleva käärme, kosketti ensin tytön toista kättä, sitten toista, sitten olkapäitä ja laskeuduttuaan alas rupesi hiljalleen huojumaan edes ja takaisin.

— Tiesinhän minä, ettet sinä tekisi minulle pahaa, sanoi tyttö, vaikkei pelko ollut vieläkään poissa.

Kuten kerran Stas ja leijona, niin nämä molemmat seisoivat nyt siinä vastatusten, elefantti suuri kuin kallio — tyttö pieni olento, jonka eläin olisi voinut murskata pelkästä varomattomuudesta. Mutta hyvä elefantti ei tehnyt ainoatakaan nopeata tai varomatonta liikettä ja oli nähtävästi iloissaan pienen ystävättärensä tulosta.

Nel tuli vähitellen yhä rohkeammaksi. Hän katsoi ylös, ikäänkuin olisi katsonut korkean talon katolle ja kysyi:

— Saako sinun kärsääsi taputtaa?

Elefantti ei tosin ymmärtänyt englantia, mutta tytön kädenliikkeestä se oivalsi, mistä oli kysymys, ja pani kaksi metriä pitkän nenänsä pään hänen kätensä alle. Nel taputti sitä ensin arastellen oikealla kädellään, sitten molemmilla ja kiersi vihdoin käsivartensa kärsän ympäri nojautuen siihen lapsen luottamuksella.

Elefantti nosteli jalkojaan ja hyrisi hiljaa ilosta. Kotvan kuluttua se kiersi kärsänsä tytön hoikan vartalon ympäri ja alkoi keinuttaa tyttöä ilmassa.

— Vielä, vielä! huusi Nel riemastuneena.

Tätä ilonpitoa kesti jotenkin kauan, kunnes rohkaistunut tyttö keksi jotakin muuta. Nel rupesi nyt kiipeämään elefantin etujalkaa pitkin tai oli piilosilla jättiläisen alla. Siinä leikkiessään hän huomasi elefantin jaloissa suuria okaita, joita se itse ei voinut ottaa pois. Nel ei tiennyt, että sellaiset okaat ovat elefantin suurimpia vitsauksia, mutta hän sääli jättiläistä ja ajattelematta vaaraa kyykistyi sen jalan viereen ja otti hellävaroen ensin suuremmat, sitten pienemmät okaat pois vakuutellen koko ajan eläimelle, ettei jätä ainoatakaan jäljelle. Jättiläinen ymmärsi erinomaisesti tytön tarkoituksen ja nosti aina varovasti kipeätä jalkaa. Sen jalkapohjan kynsikavioiden välissä, pehmeissä kudoksissa oli piikkejä, jotka aiheuttivat sille suurta tuskaa.

Sillä välin Stas oli palannut metsästä ja kysyi heti Mealta, missä neiti on. Saatuaan kuulla, että neiti on puussa, hän aikoi mennä sisälle, kun samassa kuuli Nelin äänen rotkosta. Poika ei ollut uskoa korviaan, juoksi rotkon reunalle ja oli jähmettyä pelosta. Tyttö istui jättiläisen jalan juuressa, mutta tämä seisoi niin hiljaa, että olisi voinut luulla sen olevan kivestä, elleivät korvat ja kärsä olisi liikkuneet.

— Nel, Stas huusi.

Tyttö oli niin keskittynyt työhönsä, että vastasi vain:

— Kohta, kohta!

Stas, joka vaaran uhatessa ei milloinkaan epäillyt, laskeutui heti liaania pitkin alas rotkoon. Elefantti liikutti rauhattomasti korviaan, mutta samassa Nel nousi, kiersi kätensä sen kärsän ympäri ja sanoi:

— Älä pelkää, elefantti, se on Stas.

Stas näki heti, ettei ollut vaaraa, mutta hänen jalkansa vapisivat vielä, ja sydän jyskytti kovasti. Ennenkuin hän oli täysin toipunut pelosta, hän alkoi suuttumustaan hilliten nuhdella:

— Nel, Nel, kuinka sinä olet voinut tehdä näin!…

Mutta tyttö alkoi heti puolustautua ja selittää, ettei hän ollut tehnyt mitään pahaa, sillä elefantti on hyvä ja aivan kesy. Hän oli vain tullut katsomaan sitä ja aikonut heti palata takaisin, kun elefantti oli ottanut hänet kiinni ja ruvennut leikkimään hänen kanssaan ja keinuttanut häntä varovasti ilmassa. Jos Stas tahtoisi, se keinuttaisi häntäkin.

Nel käänsi toisella kädellä kärsän pään Stasia kohti ja liikutti toista kättään oikealle ja vasemmalle sanoen elefantille:

— Keinuta Stasiakin, elefantti.

Viisas eläin oivalsi tytön kädenliikkeestä, mitä hän tahtoi, kiersi kärsänsä pojan ympäri, ja tuossa tuokiossa Stas keinui ilmassa.

Pojan suuttuneen ilmeen ja ilmassa keinumisen väillä oli niin suuri ja huvittava vastakohta, että pikku "Mzimu" alkoi nauraa ja taputtaa käsiään huutaen:

— Vielä, vielä!

Kun Stasin oli mahdoton nuhdella sellaisessa asennossa niin hänkin rupesi nauramaan.

Kun Stas seisoi taas maassa, he alkoivat yhdessä vetää okaita elefantin jaloista, ja eläin kesti toimituksen kärsivällisesti.

Nyt alkoi putoilla suuria sadepisaroita, ja Stas päätti viedä Nelin heti kotiin. Mutta silloin tulikin tielle odottamaton este. Elefantti ei tahtonutkaan luopua tytöstä, ja aina, kun tämä yritti lähteä, se tarttui kärsällään häneen ja veti luokseen. Tilanne muuttui vakavaksi, ja huvittelu olisi elefantin itsepäisyyden vuoksi voinut päättyä huonosti. Sade yltyi yltymistään, eikä Stas tiennyt, mitä tehdä. Vihdoin koettivat he molemmat yhdessä lähteä hiljaa pois, mutta eläin seurasi heitä.

Kun ei muuta neuvoksi, niin Stas asettui elefantin ja Nelin väliin, katsoi tuimasti eläintä silmiin ja sanoi hiljaa Nelille:

— Älä juokse, vaan vetäydy huomaamattoman hitaasti aukosta ulos.

— Entä sinä, Stas? kysyi tyttö.

— Peräydy, toisti Stas painokkaasti, — muuten minun täytyy ampua se.

Tyttö totteli uhkaavaa käskyä. Stas seisoi neljän askelen päässä jättiläisestä kääntämättä katsettaan siitä.

Näin kului muutamia minuutteja. Pelottava hetki lähestyi. Elefantin korvat liikkuivat, pienet silmät loistivat niin omituisesti, ja kärsä nousi yhtäkkiä pystyyn. Stas tunsi kalpenevansa.

— Kuolema! ajatteli hän.

Mutta jättiläinen kääntyi rotkon laitaan päin, missä se oli tavallisesti nähnyt Nelin, ja alkoi jyskyttää surullisemmin kuin koskaan ennen.

Stas meni rauhallisesti aukon kautta rotkosta ulos ja näki kivimöhkäleen takana Nelin, joka ei tahtonut yksin lähteä kotipuuhun. Pojan olisi tehnyt mieli sanoa: "Katso mitä olet tehnyt! Olin vähällä joutua surman suuhun sinun tähtesi." Mutta nyt ei ollut aikaa nuhteisiin, sillä sade oli kiihtynyt kovasti, ja täytyi rientää nopeasti suojaan. Nel kastui likomäräksi, vaikka Stas peitteli häntä omalla takillaan. Kun he olivat kotona, sai Mea käskyn auttaa Nelin ylle kuivat vaatteet ja Stas rupesi etsimään vaatteista ja mytyistä kiniiniä, jota hän toivoi jääneen sinne edes vähäsen. Mutta hän etsi turhaan.

Kun sade oli mennyt ohi ja aurinko taas paistoi kirkkaasti, Stas meni katsomaan Kalin pyydystämiä kaloja. Ne olivat enimmäkseen pieniä, mutta olipa joukossa kolme suurtakin kalaa, hopeatäpläistä ja erittäin kevyttä. Mea, joka oli kasvanut Sinisen Niilin varsilla, tiesi, että kalat ovat syötäviä ja että ne usein iltaisin hypähtelivät korkealle vedestä. Kun hän perkasi ne, kävi selville, että ne olivat niin kevyitä siksi, että niillä oli suuret ilmarakkulat. Stas otti yhden rakkuloista, näytti sitä Nelille ja sanoi:

— Katso, kalassa on tällainen. Jos niitä olisi enemmän, niin niistä saisi ruudut meidän asuntomme ikkunaan.

Hetken kuluttua hän lisäsi:

— Ja saisipa niistä vielä muutakin.

— Mitä sitten? kysyi Nel uteliaasti.

— Leijoja.

— Sellaisia, joita teit Port Saidissa? Sehän on hauskaa! Teepäs muutamia.

— Teenpä kyllä. Kehyksen laitan bambusäleistä. Tämä on melkein parempaa kuin paperi, eikä sade pilaa sitä. Sellainen leija voi lentää hyvin korkealle, ja jos tuuli on kova, vaikka kuinka kauas…

Samassa hän läimäytti otsaansa:

— Sainpa ajatuksen!

— Minkä?

— Kun olen ajatellut asiaa tarkemmin, niin kerron sen sinulle. Elefantti jyskyttää niin kovasti, ettei puhetta kuule…

— Mennään näyttäytymään sille, niin se rauhoittuu.

He menivät katsomaan eläintä, joka kaipasi Neliä, ehkä molempiakin.

Mutta Stas oli niin mietteissään, että ajatteli puoliääneen:

— "Nel Rawlison ja Stanislaw Tarkowski Port Saidista ovat paenneet Fashodasta dervishien käsistä ja oleskelevat…"

Hän jäi seisomaan ja kysyi itsekseen:

— Mitenkä voin ilmaista, missä olemme?…

— Mitä sinä, Stas?…

— Ei mitään, ei mitään… Nyt tiedän: "Oleskelevat kuukauden matkan päässä Valkoisesta Niilistä itään"… Kun tuulee pohjoisesta tai lännestä, niin lasken leijoja kaksikymmentä, viisikymmentä, sata… ja sinä, Nel, saat auttaa minua valmistamaan niitä.

— Leijoja?

— Niin. Sanon sinulle, että niistä sinulle voi olla enemmän hyötyä kuin sadasta elefantista.

He olivat tulleet rotkon reunalle ja näkivät, kuinka elefantti oli levoton ja kuinka se alkoi jyskyttää surullisesti heti, kun Nel vain yritti poistua. Tytön täytyi ruveta selittämään rakkaalle elefantille, ettei hän aina voinut istua sen luona, koska hänen täytyi nukkua, syödä ja tehdä kotiaskareita. Mutta eläin rauhoittui vasta, kun Nel pudotti sille syötävää.

Vielä samana iltana lapset antoivat elefantille nimen "King", sillä Nel väitti että se, ennenkuin oli joutunut rotkoon, oli varmaan ollut Afrikan kaikkien elefanttien kuningas.

29

Nel oli kaiket päivät Kingin luona, milloin vain ei satanut. Elefantti antoi tytön mennä välillä pois, sillä se tiesi jo, että hän tulee pian takaisin.

Kali, joka yleensä pelkäsi elefantteja, katseli sitä ihmeissään, mutta tuli vihdoin vakuuttuneeksi siitä, että "hyvä Mzimu" oli noitunut jättiläisen, ja alkoi itsekin käydä sitä tervehtimässä. King oli hyväntahtoinen Kalia samoinkuin Meaakin kohtaan, mutta ainoastaan Nel sai tehdä sille, mitä halusi. Niinpä tyttö parin viikon kuluttua uskalsi viedä Saban sen luo. Stas alkoi harkita, miten hän voisi vapauttaa vangin, tai oikeastaan hän olikin jo selvillä keinosta, mutta se vaati niin suuren uhrauksen, että hän lykkäsi sen täytäntöönpanoa päivästä päivään. Kun pojalla ei ollut kenen kanssa neuvotella, hän päätti selittää suunnitelmansa Nelille, vaikka pitikin häntä vielä lapsena.

— Kallionjärkäleen voi murskata ruudilla, mutta se vaatii monta patruunaa, joista on otettava ruuti pois, ja se on upotettava syvimpään halkeamaan ja räjäytettävä. Silloin lohkare halkeaa, ja King pääsee vapaaksi.

— Mutta jos se pamahtaa kovasti, niin elefantti pelästyy?

— Pelästyköön! Stas vastasi reippaasti. — Se on minulle yhdentekevää. Sinun kanssasi ei tosiaan voi keskustella vakavasti.

Stas jatkoi kuitenkin:

— Mutta jos minä otan liian vähän ruutia patruunoista, niin kallio ei halkeakaan, ja kaikki on mennyt hukkaan. Joka tapauksessa jää patruunoita vähän jäljelle, mutta jos ne matkalla loppuvat, niin olemme kuoleman omat. Sillä millä minä sitten ammun metsänriistaa ravinnoksi, millä torjun petoeläinten hyökkäykset? Tiedätkö, että me ilman tätä pyssyä ja patruunoita olisimme aikaa sitten kuolleet joko Gebrin kädestä tai nälkään. On todellakin onni, että meillä on hevosia, sillä itse emme olisi jaksaneet kantaa tavaroitamme.

Nel nosti etusormensa pystyyn ja sanoi päättäväisesti:

— Kun minä sanon sen Kingille, niin se kantaa kaikki tyynni ja puolustaa meitä.

— Mutta se ei voi kuitenkaan ampua kärsällään riistaa ravinnoksi, niin kuin minä luodikollani.

— Me voimme syödä viikunoita ja meloneja, ja Kali pyydystäköön kaloja.

— Kyllä, niin kauan kuin viivymme joen rannalla. Mutta muista, että kun lähdemme jatkamaan matkaa, niin voimme joutua taas erämaahan.

— Sellaiseen kuin Sahara? Nel kysyi pelokkaasti.

— Ei, vaan kuitenkin sellaiseen, missä ei ole jokia eikä hedelmäpuita, mutta sitä enemmän akaasioita ja mimoosia. Siellä on elettävä lihalla.

Stasilla oli todellakin syytä olla huolissaan, sillä nyt, kun elefantti oli kesy ja kiintynyt heihin, ei sitä voinut enää jättää ja tuomita nälkäkuolemaan. Vapauttaa se uhraamalla suurin osa patruunoista oli samaa kuin tuomita heidät itsensä perikatoon.

Stas lykkäsi työn päivästä päivään ja ajatteli joka ilta:

— Ehkä huomenna keksin toisen keinon.

Sillä välin liittyi tähän huoleen uusia. Kali oli löytänyt mehiläispesän ja ottanut hunajan, mutta mehiläiset olivat pistäneet häntä niin pahasti, että hän kotiin palattuaan meni tainnoksiin. Nel ja Mea ottivat pistoksista piikit ulos ja panivat tuoretta multaa haavojen päälle. Näytti kuitenkin siltä, että neekeripoika kuolisi. Onneksi hänen vahva elimistönsä ja hyvä hoito auttoivat yli pahimman, mutta vasta kymmenen päivän kuluttua Kali tuli täysin entiselleen.

Myös hevoset tuottivat Stasille huolta. Hän oli hoitanut niitä Kalin sairauden aikana ja pannut merkille, että ne olivat laihtuneet kovasti. Se ei varmastikaan johtunut ruoan puutteesta, sillä ruoho oli sateiden jälkeen kasvanut melkoisesti. Muutamassa päivässä hevosten karva oli käynyt takkuiseksi, silmät himmeiksi, ja sieraimista oli alkanut erittyä limaa. Lopulta ne eivät syöneet enää lainkaan, mutta joivat sitä hanakammin, ikään kuin olisivat sairastaneet kuumetta. Kun Kali oli parantunut ja nähnyt hevoset, hän tiesi heti, mikä niitä vaivasi.

— Tse-tse! hän sanoi Stasille. — Nyt ne kyllä kuolevat.

Stas oli jo Port Saidissa kuullut kerrottavan tse-tse-nimisestä kärpäsestä, joka muutamilla Afrikan seuduilla rasitti neekereitä niin kovasti, että he eivät voineet pitää lainkaan karjaa. Tse-tse-kärpäsen pistämä hevonen, härkä tai aasi sairastuu ja kuolee parissa viikossa. Joskus sattuu, että kun vesiperäisillä mailla laiduntava karja kuulee tämän kärpäsen surinaa, koko lauma villiintyy ja juoksee henkensä edestä pakoon.

Tse-tse-kärpäset olivat siis pistäneet Stasin hevosia. Kali hieroi niitä ja aasia päivittäin eräällä väkevällä sipulilta tuoksuvalla kasvilla, jota kasvoi dshunglassa ja jonka haju karkotti kärpäset. Mutta hevoset laihtuivat siitä huolimatta. Stas ajatteli levottomana, miten käy, jos juhdat kuolevat. Tavaroita oli siksi paljon, että ainoastaan King voisi kantaa kaikki. Mutta jotta voisi vapauttaa Kingin, täytyi uhrata ainakin kaksi kolmannesta kaikista patruunoista.

Yhä suuremmat huolet masensivat Stasin mielen, kuten sadepilvet taivaan. Mutta sitten tuli suurin onnettomuus, jonka rinnalla mikään muu ei paljoakaan merkinnyt: kuumetauti.

30

Eräänä iltana aterialla Nel työnsi savustetun lihan luotaan ja sanoi:

— Minä en saata syödä.

Stas luuli Nelin syöneen liian paljon hunajaa eikä sen tähden kiinnittänyt huomiota tytön ruokahalunpuutteeseen. Hetken kuluttua Nel nousi ylös ja alkoi kiertää tulisijan ympäri yhä suuremmassa piirissä.

— Älä mene niin kauas, huusi Stas hänelle, — muuten joku ryöstää sinut.

Mutta kun Nel ei pysähtynyt, Stas nousi, meni tytön luo ja kysyi:

— Kuulehan, pikku yöperhonen, miksi sinä noin tulen ympäri kiertelet?

Hänen kysymyksensä sävy oli leikillinen, mutta samassa hän tuli levottomaksi, ja hänen levottomuuttaan lisäsi Nelin vastaus:

— En tiedä. Minä en voi istua paikoillani.

— Mikä sinun on?

— Tuntuu niin kummalliselta.

Nel painoi päänsä pojan rintaa vasten, ja lisäsi nöyrällä itkunsekaisella äänellä, ikään kuin hän olisi tunnustanut tehneensä jotakin pahaa:

— Stas, minä taidan olla sairas.

— Nel!

Stas laski kätensä tytön otsalle, joka oli kuiva ja jääkylmä, otti hänet syliinsä ja kantoi nuotion viereen.

— Onko sinun kylmä? hän kysyi kantaessaan.

— Minun on sekä kylmä että kuuma. Enimmäkseen kylmä.

Tytön hampaat kalisivat, ja vilunväristykset puistattivat häntä. Stas oli jo varma, että tyttö oli sairastunut kuumeeseen.

Hän käski Mean viedä Nelin sisälle, riisua hänet ja panna levolle. Sitten Stas peitti sairaan lämpimästi, kuten oli nähnyt tehtävän Khartumissa ja Fashodassa, missä kuumetautiset oli peitetty lampaantaljoilla, jotta heidän tulisi hiki. Hän päätti valvoa koko yön Nelin vieressä ja juottaa tytölle kuumaa vettä ja hunajaa. Mutta ensin sairas ei tahtonut juoda. Hänen silmänsä hehkuivat ja pian hän alkoi valittaa kuumuutta, vaikka värisikin vilusta peitteitten alla. Hänen kätensä ja otsansa olivat kylmät, mutta Stas oli nähnyt aikaisemminkin kuumetautisia ja päätteli sairaan levottomista liikkeistä, että hänellä oli korkea kuume. Stas huomasi kauhukseen, ettei Nel tuntenut Meaa, kun tämä tuli sisälle tuoden kuumaa vettä. Mutta Stasin kanssa sairas puhui täysin tajuissaan. Hän sanoi pojalle, ettei hän voi enää maata ja pyysi lupaa saada nousta ja juosta ympäri. Sitten hän kysyi, oliko Stas vihainen hänelle, koska hän oli sairas. Kun poika vakuutti, ettei ollut, sairas hillitsi kyyneleensä ja lupasi olla seuraavana päivänä jälleen terve.

Samana yönä elefantti oli kovin rauhaton. Se mörähteli tuon tuostakin, mikä sai Saban haukkumaan. Stas huomasi sen kiusaavan sairasta ja meni ulos rauhoittamaan eläimiä. Saba totteli oitis, mutta elefantti ei vaiennut, ja sen tähden hän heitti sille muutamia meloneja tukkiakseen sen kurkun edes hetkeksi. Palatessaan Stas näki Kalin menossa joelle päin palanen savustettua lihaa kädessään.

— Mihin sinä olet menossa? hän kysyi neekeriltä.

Musta poika pysähtyi, ja kun Stas astui hänen luokseen hän sanoi salaperäisesti:

— Kali vie toiseen puuhun lihaa pahalle Mzimulle.

— Miksi?

— Jottei paha Mzimu tappaisi hyvää Mzimua. Stas aikoi vastata, mutta tuska kuristi hänen kurkkuaan, ja hän poistui ääneti hammasta purren.

Kun hän palasi sisälle, oli Nel sulkenut silmänsä. Tytön kädet vapisivat kovasti; hän näytti nukkuvan. Stas istuutui sairaan viereen varoen herättämästä häntä. Mea, joka istui vuoteen toisella puolella, nykäisi tuon tuostakin norsunluisia korvakoristeitaan karkottaakseen siten unen. Oli hiljaista. Joelta vain kuului sammakkojen kurnutusta ja kilpikonnien alakuloista valitusta.

Yhtäkkiä Nel nousi istumaan.

— Stas!

— Tässä olen, Nel.

Väristen kuin lehti puussa tyttö alkoi hapuilla pojan kättä toistaen yhä kiihkeämmin:

— Minä pelkään! Minä pelkään. Anna kätesi!

— Älä pelkää, olenhan minä luonasi.

Ja Stas otti tytön polttavan käden omaansa. Kun hän ei tiennyt, mitä tehdä, hän suuteli kättä.

— Älä pelkää, Nel, älä pelkää!

Sitten hän antoi tytölle hunajavettä, joka oli jo jäähtynyt. Sairas joi nyt halukkaasti ja piti kiinni hänen kädestään, kun hän aikoi ottaa juomakuoren pois. Kylmä juoma näytti rauhoittavan Neliä.

Tuli hiljaisuus. Mutta puolisen tunnin kuluttua sairas nousi taas istumaan. Hänen suurissa silmissään oli kauhistunut tuskainen ilme.

— Stas!

— Mikä sinun on, aarteeni?

— Miksi Gebr ja Chamis juoksevat puun ympäri ja kurkistelevat tänne?

Stasista tuntui siltä, kuin tuhat muurahaista olisi ryöminyt pitkin hänen ruumistaan.

— Mitä sinä sanot? Ei siellä ole ketään muuta kuin Kali.

Mutta tyttö tuijotti pimeään aukkoon ja huusi hampaitaan kalistaen:

— Ja beduiinitkin ovat siellä! Miksi sinä tapoit heidät?

Stas kiersi kätensä hänen ympärilleen ja painoi hänet itseään vasten sanoen:

— Sinä tiedät sen! Älä katso sinne! Siitä on jo pitkä aika…

Olihan siitä jo aikaa kulunut, mutta nyt kaikki palautui kuin maininki täyttäen sairaan tytön pelolla. Sanat eivät voineet Neliä rauhoittaa. Hänen silmänsä laajentuivat yhä, ja sydän tykytti niin nopeasti, että saattoi joka hetki pelätä sen halkeavan. Vasta aamun koittaessa hän uupui, ja pää painui alas tyynylle.

— Olen väsynyt, niin väsynyt, hän toisteli. — Stas, minä putoan!

Stas ajatteli kauhuissaan, että tyttö kuolee. Mutta tämä olikin vasta ensimmäisen kuumekohtauksen loppua. Afrikkalainen kuume on kauhea: vain voimakkaat ja vankat ihmiset kestävät kaksi kohtausta, kolmatta ei kestä kukaan. Stas oli Port Saidissa kuullut matkailijoiden ja lähetyssaarnaajien kertovan siitä. Toinen kohtaus seuraa ensimmäistä muutaman päivän kuluttua, ja jollei kolmas tule kahden viikon kuluessa, ei tauti enää ole hengenvaarallinen. Stas tiesi, että kiniini on ainoa lääke, joka parantaa vilutaudin, malarian, mutta kiniini oli kerta kaikkiaan lopussa.

Kun hän huomasi, että Nel hengitti, hän rauhoittui hiukan ja alkoi rukoilla tytön puolesta.

Sillä välin oli tullut päivä. Elefantti ilmoitti tahtovansa aamiaista, suvannolta kosken alapuolelta kuului vesilintujen ääniä. Stas tahtoi ampua muutamia lintuja ja keittää Nelille lihalientä. Hän otti kiväärinsä ja lähti suvannolle päin, mutta hän oli valvonut niin paljon ja ajatteli tytön sairautta siinä määrin, että suuret lintuparvet lensivät ohitse hänen niitä huomaamatta. Syynä tähän oli myös se, että hän rukoili hartaasti tytön puolesta. Hän ajatteli Gebrin, Chamiksen ja beduiinien kuolemaa ja sanoi painuneella äänellä luoden silmänsä taivasta kohti: "Hyvä Jumala, minä tein sen Nelin tähden, sillä minä en voinut vapauttaa häntä muulla tavalla. Mutta jos se on synti, niin rankaise minua ja anna hänen tulla terveeksi!"

Matkalla hän tapasi Kalin, joka meni katsomaan, oliko paha Mzimu syönyt uhrilahjan. Neekeripoikakin rakasti "bibiä" ja rukoili hänen puolestaan, mutta toisella tavalla. Hän sanoi pahalle Mzimulle, että jos neiti tulee terveeksi, niin hän tuo joka päivä Mzimulle lihaa, mutta jos neiti kuolee, niin hän lyö pahaa Mzimua, vaikka pelkääkin häntä. Kali tuli hyvälle tuulelle, kun huomasi uhrilihan kadonneen. Ehkä joku sakaali oli sen vienyt, mutta siinä tapauksessa oli Mzimu muuttunut sakaaliksi.

Kali kertoi Stasille, mitä oli tapahtunut, mutta tämä katsoi neekeriin ikään kuin ei olisi ymmärtänyt häntä ja meni joelle päin. Eräässä kohdassa joki oli tulvinut kauas rantojensa yli ja siinä kasvoi papyryskasveja. Suvannossa oli runsaasti vesilintuja. Oli haikaroita, samanlaisia kuin Euroopassa, ja vielä toisenlaisia, joilla oli suuri, paksu, koukkupäinen nokka; oli pikimustia, punajalkaisia lintuja, oli flamingoja, iibislintuja, kruunupäisiä kurkia, kirjavia ja harmaita rantasipejä, jotka juoksivat edestakaisin pitkillä riukumaisilla jaloillaan.

Stas ampui kaksi sorsaa ja palasi leiriin. Nel nukkui vielä. Poika antoi sorsat Mealle, heittäytyi huopapeitteelle pitkälleen ja vaipui uneen.

Stas ja Nel heräsivät vasta puolenpäivän jälkeen. Tyttö tunsi voivansa vähän paremmin, ja kun ravitseva lihaliemi oli antanut hänelle voimia, hän nousi ja meni ulos katsomaan Kingiä.

Vasta päivänvalossa saattoi oikein nähdä, kuinka tuhoisa yö oli ollut Nelille. Hänen kasvonsa olivat keltaiset ja ikään kuin läpikuultavat, huulet tummat, silmien ympärillä siniset renkaat, ja katse himmeä. Hän näytti vanhentuneen. Stas tuli epätoivoiseksi ajatellessaan, ettei hänellä ollut kiniiniä eikä mitään muutakaan lääkettä, jolla olisi voinut estää toista kohtausta tulemasta.

31

Raskaat ja tuskalliset odotuksen päivät alkoivat. Toinen taudinkohtaus seurasi viikon kuluttua; se ei ollut yhtä ankara kuin ensimmäinen, mutta Nel tunsi sen jälkeen olevansa vielä heikompi. Hän oli laihtunut niin paljon, ettei ollut enää tyttö, vaan tytön varjo. Stas käsitti, ettei kuoleman tarvinnut odottaa kolmatta kohtausta — hän odotti sitä joka päivä, joka hetki.

Poika oli itsekin laihtunut ja heikontunut melkoisesti, sillä onnettomuus kävi yli hänen ruumiin- ja hengenvoimiensa. Katsellessaan tytön vahankalpeita kasvoja hän ajatteli: "Siksikö olen hoitanut häntä kuin silmäterääni, että minun nyt täytyisi haudata hänet tänne dshunglaan?" Hän ei käsittänyt, miksi niin piti käydä. Toisinaan hän soimasi itseään siitä, ettei hän ollut hoivannut tyttöä tarpeeksi eikä ollut ollut hänelle kyllin hyvä.

Nel nukkui melkein aina, ja juuri se varmaan piti häntä hengissä. Stas herätti hänet kuitenkin muutaman kerran päivässä antaakseen hänelle ruokaa. Kun ei satanut, pyysi Nel poikaa kantamaan hänet ulos, koska hän ei pystynyt kulkemaan omin jaloin. Toisinaan hän nukkui Stasin syliin. Tyttö tiesi olevansa hyvin sairas ja voivansa kuolla minä päivänä hyvänsä. Kun hän tunsi olevansa hiukan paremmissa voimissa, hän puhui siitä Stasin kanssa ja itki, sillä hän pelkäsi kuolemaa.

— Minä en pääse enää isän luo, sanoi Nel eräänä päivänä, — mutta sano isälle, että minun oli kovin ikävä häntä ja pyydä häntä tulemaan luokseni…

— Kyllä sinä pääset vielä hänen luokseen, vastasi Stas. Hän ei voinut puhua enempää, koska oli purskahtaa itkemään.

Seurasi hiljaisuus, jonka kestäessä Nel nukahti. Stas kantoi hänet takaisin sisälle. Mutta tuskin poika oli ehtinyt jälleen ulos, kun Kali juoksi käsiään huitoen hänen luokseen ja huusi pelästyneen näköisenä:

— Suuri herra! Suuri herra!

— Mitä nyt?

Neekeripoika ojensi kätensä etelää kohti ja sanoi:

— Savua!

Stas varjosti silmiään ja katsoi osoitettuun suuntaan, kunnes keksi laskevan auringon punertavassa valossa savujuovan, joka kohosi kaukana kahden korkean vuoren välissä.

Kali vapisi kiireestä kantapäähän, sillä hän muisti vielä liian hyvin kauhean vankeuden dervishien luona ja oli varma siitä, että savu nousi heidän leiristään. Stas luuli myös ensin, ettei se ole kukaan muu kuin Smain, ja pelästyi kauheasti. Se nyt vielä puuttui! Paitsi Nelin hengenvaarallista sairautta — dervishit. Uusi vankeus, takaisin Fashodaan tai Khartumiin, Mahdin käsiin tai Abdullahin ruoskittavaksi. Jos he joutuvat vangiksi, niin Nel kuolee ensimmäisenä päivänä, ja hän itse joutuu orjaksi koko iäkseen. Ja vaikka hänen onnistuisikin paeta, niin mitä olisi elämä, mitä olisi vapaus ilman Neliä? Kuinka hän voisi katsoa isäänsä ja setä Rawlisonia silmiin, jos dervishit tytön kuoltua heittävät ruumiin hyeenoille eikä hän, Stas, voisi edes sanoa, missä Nelin hauta on?

Tällaiset ajatukset risteilivät Stasin mielessä. Yhtäkkiä hänet valtasi vastustamaton halu saada nähdä Neliä, ja hän suuntasi askelensa puuta kohti. Mennessään hän sanoi Kalille, että tämä sammuttaisi nuotion eikä sytyttäisi sitä yöllä missään tapauksessa.

Nel ei nukkunut. Hän voi paremmin ja ilmoitti sen heti Stasille. Saba makasi hänen vieressään ja lämmitti häntä suurella ruumiillaan. Tyttö oli nähtävästi paremmalla mielellä, koska hän virkkoi niin vilkkaasti:

— Ehkä minä en kuolekaan.

— Varmasti sinä et kuole, koska toisen kohtauksen jälkeen tunnet voimistuneesi. Silloin ei kolmatta taudinkohtausta tule lainkaan.

Tyttö ajatteli jotakin ja sanoi:

— Jos minulla olisi edes vähäsen sitä pulveria, joka vaikutti minuun niin virkistävästi sen leijona-yön jälkeen — muistatko? — niin minä en vähääkään ajattelisi kuolemaa.

— Oh! huokasi Stas, — antaisin vaikka mitä hyvänsä, jos saisin edes hiukkasen kiniiniä.

Stas ajatteli vain kiniiniä ja dervishejä. Hänen kekseliäät aivonsa alkoivat luoda yhä rohkeampia suunnitelmia. Ensin hän ajatteli, nousisikohan tuo savu varmasti Smainin leiristä? Entä jos ne olivat arabialaisia, jotka matkustavat sisämaassa norsunluuta ja orjia haeskellen. Näillä ei ole mitään yhteistä dervishien kanssa, jotka ovat hävittäneet heidän kauppansa. Afrikassa Intian valtameren rannalla asuvat arabit näkevät usein valkoihoisia. Kuka tietää, vaikka he suurta palkintoa vastaan suostuisivat viemään heidät lähimpään satamaan. Stas oli varma siitä, että hän voisi luvata sellaisen palkinnon ja että he luottaisivat hänen lupaukseensa. Toinenkin ajatus antoi hänelle paljon miettimistä. Hän oli nähnyt Khartumissa, että useat Nubiassa olevat dervishit sairastuivat kuumeeseen ja nauttivat kiniiniä, jota ryöstivät eurooppalaisilta tai ostivat korkeasta hinnasta kreikkalaisilta tai koptilaisilta luopioilta. Saattoi siis otaksua, että valtameren rannalta kotoisin olevilla arabialaisilla oli varmasti kiniiniä.

— Minä lähden sinne, Stas ajatteli, — lähden Nelin tähden.

Kun hän oli ajatellut asemaansa tarkemmin, hän päätti lähteä, olkoonpa sitten vaikka joku Smainin osasto. Hän tuli ajatelleeksi, että koska liikenne Egyptin ja Sudanin välillä oli kokonaan katkaistu, niin Smain varmaankaan ei tiennyt, että heidät oli viety Medinet-el-Fajumista. Olihan Fatma yksin keksinyt lasten ryöstämisen ja pannut sen täytäntöön Chamiksen, Idryksen, Gebrin ja kahden beduiinin avulla. Näistä Smain ei välittäisi paljoakaan, ja ainoastaan Chamiksen hän tunsi. Mutta Fatmasta ja lapsistaan hän varmaan välittäisi. "Sanon hänelle", Stas ajatteli, "jos viet meidät johonkin Intian valtameren satamaan ja palaat kanssamme Egyptiin, niin hallitus antaa sinulle kaikki rikoksesi anteeksi, sinä saat Fatman ja lapsesi, ja herra Rawlison tekee sinut rikkaaksi; jollet suostu, niin et saa koskaan nähdä Fatmaa etkä lapsiasi". Stas oli varma, että Smain kyllä harkitsee, ennenkuin hylkää sellaisen ehdotuksen.

Se ei ollut suinkaan vaaratonta, mutta se saattoi olla heidän pelastuksensa. Stas päätti lähteä jo seuraavana yönä katsomaan. Se oli kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty. Oli aivan toista istua yöllä hyvän nuotion ääressä okaisen zeriban suojassa kuin kahlata pimeässä korkean ruohikon halki, jossa leijonat, pantterit ja leopardit väijyivät, puhumattakaan hyeenoista ja sakaaleista. Stas muisti neekeripojan sanat, kun tämä oli yöllä lähtenyt etsimään Sabaa: Kali pelkäsi, mutta Kali meni. Ja hän sanoi nyt itselleen samoin: "Minä pelkään, mutta minä menen."

Stas odotti kuitenkin kunnes kuu oli noussut, sillä yö oli tavattoman pimeä. Kun dshungla häämötti hopeisena sen valossa, hän kutsui Kalin luokseen ja sanoi:

— Kali, vie Saba sisään, sulje oviaukko puilla ja vartioi Mean kanssa neitiä kuin silmäterääsi. Minä lähden katsomaan, keitä ne ihmiset ovat siellä, mistä savu nousi.

— Suuri herra ottaa Kalin ja pyssyn mukaansa. Kali ei jää tänne!

— Sinä jäät! sanoi Stas päättävästi. — Minä kiellän sinua lähtemästä perääni.

Sitten hän vaikeni hetkeksi ja jatkoi kohta matalammalla äänellä:

— Kali, sinä olet uskollinen ja huomaavainen. Minä luotan siihen, että sinä teet kaikki niin kuin sanon. Jollen minä palaa ja jos neiti kuolee, niin jätä hänet puuhun makaamaan, mutta tee puun ympärille korkea zeriba ja veistä puun kuoreen tällainen merkki.

Hän otti kaksi bambukalikkaa ja pani ne ristiin. Sitten hän jatkoi:

— Mutta jos bibi ei kuole enkä minä palaa takaisin, niin ole hänelle kuuliainen ja palvele häntä. Johdata hänet sitten kansasi luo ja sano Wa-himan sotilaille, että he vievät hänet idässä olevan suuren valtameren rannalle. Siellä sinä näet valkoisia ihmisiä, jotka antavat teille pyssyjä, ruutia, helminauhoja, metallilankaa ja kangasta niin paljon kuin jaksatte kantaa. Ymmärrätkö?

Neekeripoika lankesi polvilleen, kiersi käsivartensa Stasin jalkain ympäri ja hoki alakuloisesti:

— Bwana Kubwa tulee takaisin! Bwana Kubwa tulee takaisin!

Mustan pojan kiintymys liikutti Stasia. Hän kumartui, laski kätensä neekerin päälaelle ja sanoi:

— Mene sisälle, Kali, ja… Jumala teitä siunatkoon!

Kuu kumotti korkealta taivaalta. Oli melko valoisaa. Vaikeudet alkoivat heti, kun poika oli painunut dshunglaan, joka oli niin korkeata, että ratsastaja hevosineen olisi helposti voinut piiloutua siihen. Ei edes päivällä olisi siitä nähnyt askeltakaan edemmäksi, saatikka sitten yöllä, kun kuu valaisi vain ruohotiheikköjen latvuksia. Näin ollen saattoi helposti kulkea harhaan. Ajatus, että leiri, josta savu oli noussut, saattoi olla korkeintaan neljän mailin päässä heidän majapaikastaan, rohkaisi Stasia. Onneksi oli aina vähän päässä korkeita termiittikekoja, joilta hän saattoi suunnistautua. Dshunglassa on yöllä kammottavaa olla, ja Stasista tuntui koko ajan, kuin joku hiipisi hänen ympärillään ja väijyisi häntä. Joka hetki hänellä olikin pyssy valmiina. Hän oli pian niin lopen väsynyt, että jaksoi tuskin seistä jaloillaan. Mutta ajatus pelastaa Nel vei häntä eteenpäin.

Hänen kuljettuaan pari tuntia muuttui maaperä kiviseksi ja ruoko ja ruoho matalaksi. Pian hän näki tulen punertavaa heijastusta korkealla kallionseinämällä. Hän jäi seisomaan. Hänen sydämensä löi niin kovasti, että hän kuuli sen lyönnit hiljaisessa yössä. Kukahan siellä oli? Arabejako valtameren rannalta? Vaiko Smainin dervishejä? Vai villejä neekereitä?

Hänen täytyi saada tietää se. Peräytyä hän ei voinut eikä tahtonut. Hän alkoi hiipiä mahdollisimman hiljaa tulta kohti pidättäen hengitystään.

Kuljettuaan näin noin sata askelta hän kuuli dshunglasta hevosten pärskyntää — ja pysähtyi taas. Kuutamossa näkyi viisi hevosta. Dervisheille se olisi vähän, mutta hän arveli toisten olevan korkeassa ruohikossa. Stas ihmetteli, että ne saivat käydä aivan vapaina ja ettei vuorelle ollut tehty nuotiota karkoittamaan petoeläimiä.

Tulen heijastus kallionseinämällä muuttui yhä selvemmäksi. Stas kiersi kalliolle, jonka juurella arveli nuotion palavan. Hän hiipi yhä eteenpäin, tuli kallion reunalle ja jatkoi laaksoon.

Ensimmäisenä osui hänen silmäänsä suuri teltta, jonka edessä oli purjekankainen matkasänky. Sängyssä makasi mies, jolla oli eurooppalainen puku.

Pieni, noin kaksitoistavuotias neekeripoika viskeli oksia tuleen. Teltan kahden puolen makasi neekereitä joukoittain.

Stas laskeutui kiireesti kallion jyrkkää seinää pitkin alas.

32

Väsymykseltään ja mielenliikutukseltaan Stas ei heti saanut sanaa suustaan. Raskaasti hengittäen hän seisoi makaavan miehen vieressä, joka oli myöskin vaiti ja katseli hämmästyneenä poikaan.

Sitten mies huusi:

— Nasibu, missä olet?

— Täällä olen, herra, vastasi neekeripoika.

— Näetkö sinä, seisooko tuossa edessäni kukaan?

Ennenkuin neekeri ehti vastata, alkoi Stas:

— Herra, nimeni on Stanislaw Tarkowski. Olen neiti Rawlisonin kanssa paennut dervishien käsistä ja pysytellyt piilossa dshunglamailla. Mutta Nel on erittäin sairas, ja sen tähden pyydän apua.

Tuntematon katsoi häneen räpytellen silmiään ja nostaen käden otsalleen:

— Minä kuulen enkä ainoastaan näe, sanoi mies itsekseen. — Tämä ei ole siis mikään harhanäky!… Mitä? Apua? Minä tarvitsen itse apua. Olen haavoittunut.

Samassa tuntematon nousi istumaan kuin unessa, katsoi tarkemmin ja sanoi ilosta säteilevin silmin:

— Valkoihoinen poika!… Olen siis saanut nähdä vielä yhden valkoihoisen!… Minä tervehdin sinua, kuka lienetkin. Sinä puhuit sairaasta. Mitä sinä minulta tahdot?

Stas sanoi, että sairas oli kanavainsinööri Rawlisonin tytär, että kaksi kuumekohtausta oli jo ollut ja että tyttö varmasti kuolisi, jollei saa kiniiniä.

— Kaksi kohtausta, se on paha, tuntematon vastasi. — Mutta kiniiniä voit saada niin paljon kuin haluat. Minulla on vielä muutamia pulloja, joita en tule tarvitsemaan.

Sen sanottuaan hän käski pikku Nasibun antaa metallilaatikon, matka-apteekin, otti siitä kaksi pulloa valkoista pulveria ja antoi Stasille:

— Tässä on puolet siitä, mitä minulla on jäljellä. Siinä on sinulle ainakin yhdeksi vuodeksi.

Stas oli huutaa ilosta. Hän kiitti miestä niin innokkaasti, kuin hänen oma elämänsä olisi ollut kysymyksessä.

Tuntematon nyökäytti päätään ja sanoi:

— Hyvä on, hyvä on. Nimeni on Linde, olen sveitsiläinen, kotoisin Zürichistä… Vähän aikaa sitten ndiri-metsäsika haavoitti minua hyvin pahasti.

Hän kääntyi mustaan poikaan päin.