SISÄLLYS (continued 4)

Kuljettuani noin 200 virstaa Oniegasta tulin suurelle postitielle, joka Arkangelista, Holmogoryn, Kargopolin, Vyitegran, Lotinapellon, Uuden-Laatokan ja Pähkinälinnan kaupunkien kautta johtaa Pietariin. Se saattaa kilpailla meidän parempien maanteiden kanssa, kuitenkin lukuunottamatta kaikkein paraita Viipurin, Oulun ja muutamien muiden läänien maanteitä. Venäläisillä maanteillä on meidän maanteiden rinnalla se etu, että kievarit eli stantsiat ovat vallan lähellä tien vieressä, niin ettei tarvitse poiketa virstaa tai paria metsään niitä etsimään, kuten meillä joskus tapahtuu. Tien viereiset aidat eivät ole niin lähellä tietä kuin meillä on tavallista, vaan noin 2-3 sylen päässä maantien ojista. En tiedä, purjetaanko ne vielä lisäksi talveksi, kuten kuitenkin luulen, mutta ellei niin tehdä, niin sittenkään ei voi niiden etäisyyden vuoksi melkoisia lumikinoksia kokoontua tielle. Onko siitä etua vai hankaluutta, että kievarit tavallisesti ovat kahdenkymmenen virstan, jopa pitemmänkin matkan päässä toisistaan — siis kahta etempänä toisistaan kuin meillä —, sen seikan hevosystävät ratkaiskoot. Mutta odottamatta heidänkään tuomiotaan, ja huomioon ottaen, että laillinen kyytihevonen, missä tie ja kuormakin ovat lailliset, varsin hyvin jaksaa juosta kaksi peninkulmaa yhtä mittaa, luulisin sopivaksi, että meidän kievarit sijoitettaisiin hieman pitemmän matkan päähän toisistaan kuin nyt useimmissa paikoin on laita. Tästä olisi sekä matkustajalle että kyytimiehelle etua, edellisellä kievareissa-viivynnän väheneminen, jälkimäisellä kyytivuorojen harveneminen.

Kyytimaksuna on nyt rahamnuuton jälkeen kolme kopeekkaa hopeaa virstalta hevosparista, tai viisi kopeekkaa toista ruplaa paperirahaa peninkulmalta. Se on meillä siis vielä ainakin viittäkymmentä huokeampi sadalta kuin Venäjällä, sillä venäläinen kyytijärjestys määrää aina kaksi ja usein kolme hevosta, missä meillä varsin hyvin tullaan toimeen yhdellä. Kolme hevosta täytyy kahden matkustajan ottaa esim. kelirikon aikana keväällä ja syksyllä, samoin jos kummallakin on eri matkalaukkunsa tai jos yhteinen matkalaukku sattuu olemaan vähän suurempi. Kun tähän vielä lukee maksun matkustus-lipusta (podorozhna), niin kyytimaksu tästä kasvaa, jopa melkoisestikkin. Ilman podorozhnaa taas on vaikea päästä perille, ja on sen lisäksi kokonaan riippuvainen kyyditsijäin mielivallasta. Ajoneuvoista ei suoriteta eri vuokraa, ja se olisi meilläkin viimeksi tapahtuneen kyytimaksun korotuksen jälkeen varsin hyvin voinut jäädä pois, sillä maksettaessa se vaan tuottaa rettelöitä ja sekaannusta, ja jokainen tietää, että kyytimies, jos asia hänestä riippuisi, kernaasti maksaisi muutaman kopeekan peninkulmalta siitä edusta, että saisi kyyditä matkustajaa omilla ajopeleillään, se kun aina käy vähemmällä vaivalla ja sitäpaitsi päästäisi hänet ratsain kulkemasta takaisin, mikä varsinkaan talvipakkasella ei ole kaikkein miellyttävintä. Mutta samoin kuin moni muu seikka, on meillä määräys ajoneuvojenkin vuokrasta perintöä niiltä viisailta miehiltä, jotka ennenmuinoin istuivat valtiopäivillä.

Jos kohta täkäläisen kyytimaksun laskeminen onkin niin mutkatonta, kun näet tarvitsee ainoastaan kertoa virstaluku kolmella, otetaan kuitenkin laskulauta halukkaasti käteen ja lasketaan tuo summa sen avulla. Venäläisen laskulaudan monia edullisia ominaisuuksia olen huomannut sen epäkohdan vähentävän, että se totuttaa ihmisen sen 60-70:n nuppien vuoksi kokonaan unhottamaan oman "nuppinsa", niin ettei yksinkertaisimmissakaan laskunteoissa käytetä päätä, jos vaan voidaan saada laskulauta käsille, ja missäpä sitä ei olisi saatavissa, se kun on todellinen "vade mecum" [= alituinen kumppani]. Niinpä minun kerta oli kievarinisännälle maksettava 25 virstan kyyti "na paru" [= parista]. Lasku oli mitä yksinkertaisin, sillä eihän vaadita paljoa vaivaa keksiä, että 3 kertaa 25 on 75, ja että maksu siis on 75 kopeekkaa hopeaa. Mutta hän laski kauan lautansa ääressä, pani ensin 2 ruplaa 50 kopeekkaa pankkiseteleitä, lisäsi puolen kopeekan ylennyksen virstalta, joten 25 virstalta tuli 12 1/a kopeekkaa, yhteensä 2 ruplaa 62 1/2 kopeekkaa paperirahaa; tämä sitten muutettiin hopeaksi, jota hänen suureksi ihmeekseen tuli täsmälleen 75 kopeekkaa, kuten heti alussa olin sanonut, minkä vuoksi hän ei voinut muuta kuin kiitellä päässälasku-taitoani, sanomalla "njemtsi umny", s.o. "saksalaiset ovat viisaita". Tulin antaneeksi hänelle kourallisen tupakkaa ja pari sikaria, hän kun oli polttaja, ja kun ei hänellä juuri sattunut olemaan mitään poltettavaa. Tästä pienestä lahjasta hän oli niin kohtelias, että uudestaan laskulaudallaan todisti, ettei minulta oltu liikoja rahoja kiskottu, asia, jota en ollenkaan ollut epäillyt, mutta joka tuotti hänelle vielä niin paljon hommaa, että toinen sikareista siinä kului melkein loppuun. Enemmän kuin kaikki muu ihmetytti minua tässä se, ettei hän ennestään tuntenut kyytimaksun suuruutta sekä pankkiseteleinä että hopeana, mutta ehkäpä hän sen tiesikin ja tahtoi ainoastaan minun tähteni niin perinpohjin sen laskea.

Ison postitien varrella kievarit olivat jotenkin hyvässä kunnossa; niissä oli erityiset vierashuoneet, kuten jo aikaisemminkin Oniegan tien varrella. Eräässä niistä tilasin päivällisen ja sain paitsi keitettyjä munia hyvää taalepiimää, joka muuten täällä on harvinaisen-puoleinen ruokalaji; en näet muista missään muualla minulle sitä tarjotun, jos kuitenkin jätän lukuunottamatta erään Arkangelissa asuvan santarmiupseerin Simonov'in, joka varta vasten Castrénille ja minulle oli käskenyt rouvansa laittaa taalepiimää, hän kun oli elänyt Suomessa ja tiesi mainitun ruokalajin siellä olevan tavallisen.

Oniegan ja Kargopolin välisten seutujen väestö ei ole niin kaunista eikä vilkasta kuin pohjoisemmilla seuduilla, joilla ennen olen matkustellut, mutta sen sijaan hyvää ja ystävällistä, niin ettei minulla ole vähintäkään syytä olla siihen tyytymätön. Uskottiinpa minut monissa paikoin kunnialliseksi mieheksi, vaikka en aina kulkenutkaan passi ja podorozhna kädessä. Enpä tahdo enkä voi muidenkaan seutujen väestöä moittia passin kysynnästä — meilläkin se jotenkin tavallisesti kohdannee ulkomaalaisia —, mutta kuitenkin tuo alituinen passin kyseleminen tuntuen osottavan sitä epäluuloa, että matkustajaa pidetään mitä pahimmanlaisena maankulkijana, tottumattomasta on sangen väsyttävää. Pertominskistä lähdettyäni olen nyt saanut tupakoida rauhassa, ilman että minua joka piipullisen tähden pidetään "ristimättömänä pakanana", kuten starovertseillä on tapana. Oniegan ja Kargopolin välisellä matkalla ovat useimmat kyytimiehetkin itse polttaneet, ja iloissani siitä olen tarjonnut heille tupakkaa, niin että lopuksi itse olin vähällä jäädä ilman. Eräässä paikassa ei sallittu minun edes lapsille antaa muutamia kolikoita korvaukseksi yömajasta ja ruuasta, joista ei tahdottu ottaa maksua, ja monessa muussakin paikassa, missä kuitenkin olen maksanut, rahvas näytti olevan tottumatonta ottamaan maksua maidosta ja muusta ruuasta, minkä kerralla syö. Väärin ulkomaalainen tekisi Suomen kansalle, jos raakamaisesti sivistyneen uusmaalaisen talonpojan tai myöskin Viipurin läänin monin paikoin sivistymättömäin talonpoikain mukaan tekisi tuomitsevan arvostelunsa koko kansasta, ja sama vääryys kohtaisi Venäjän kansaa, jos tahtoisi samalla mitalla arvostella sitä Vienanmeren rannikoiden väestön mukaan. Kuoleman alituinen näkeminen, vaikkapa vain kalan ja hylkeen kuoleman, on tehnyt Vienanmeren kalastajan kovaksi, ja kauppa, jota hän sen ohella harjoittaa, on saattanut hänet oman hyödyn katsojaksi. Maanviljelys sitävastoin on lauhduttanut maan sisemmissä osissa asuvien luonnon, ja kun itse eivät ole maksaneet puhdasta rahaa leivästään, eivät he niin huolellisesti laske kopeekkoja sen joka palasesta. Tämä eri elintapojen vaikutus ihmisten mielenlaatuun lienee näyttäytynyt aina Kainin ja Abelin ajoilta alkaen, ja sitä havaitsee vielä vähin kaikkialla. Joka paikassa maanviljelijät ovat rahvaan paras ja kunnollisin osa, ja lukuunottamatta sen hyväntekevää vaikutusta kansanluonteeseen, luulen ettei valtio koskaan voi tarpeeksi rohkaista maanviljelyksen harjoittajia, se kun on kansan hyvinvoinnin varsinainen lähde. Minusta on usein tuntunut kuin ainoastaan maanviljelys ja karjanhoito tarvitsisivat valtion kehottavaa kannatusta, muut tavalliset elinkeinot vain hyvää suvaitsemista. Jos puunrunko on terve, niin oksat kyllä kasvavat ilman erityistä kasvattamista, ja koko puu saa terveen, vihreän ulkonäön, ilahuttaa silmää ja tarjoaa varjoa vaeltajalle, — Näihin ylimääräisiin mietteisiin, joilla kaiketi on se hyvä puoli, etteivät ole liian pitkät, antoi minulle aihetta näiden seutujen väestön miellyttävä luonne. Oniegan ja Kargopolin väliseuduilla maanviljelys on rahvaan pääelinkeino, minkä ohella lähempänä Kargopolia näin kaskia ja kaskinurmikkoja tien varressa. Eräässä paikassa, Vladitshenskassa, hieman toista sataa virstaa tännepäin Oniegasta, oli suolankeittimökin, joka kuitenkin, päättäen sotilasvartiostaan, oli kruunun oma. Tämä tehdas oli hyvin yksinkertainen. Alhaalla kuoppa, jossa vestaalien [= alituista] tulta pidettiin vireillä yhtenään viskaamalla siihen karkeita polttopuita, ja kuopan yläpuolella noin 8 kyynärän pituinen ja yhtä leveä, puolen kyynärän korkuinen rautalaatikko, johon vesi johdettiin suolalähteestä ränniä myöten. Mikäli vesi haihtuu ilmaan ja suola tivistyy, sikäli tämä kauhalla otetaan pois. Nenokotskassa Arkangelin ja Oniegan välillä olin jo aikaisemmin tavannut samanlaisen suolankeittimön, eroa oli vaan se. että siinä oli kaksi sellaista laatikkoa, joiden viikossa sanottiin tuottavan valmista suolaa yhteensä 500 puntaa. Suola oli hyvää, puhdasta ja valkeata.

Kaskenviljelys, josta mainitsin, on luultavasti perintöä täällä ennen asuneilta vepsäläisiltä tai karjalaisilta, joiden muinaiseen asuskelemiseen täällä viittaavat sekä paikannimet ynnä muut seikat, edelliset käännettyinäkin ja muutettuina. Niinpä esim. Bosje-ozero ei liene muuta kuin käännös Pyhäjärvestä [pyhä lapiksi = hasse], jotenkin tavallisesta suomalaisesta järvennimestä, ja Latshe-ozero on kenties yhtä tavallisen suomalaisen Latvajärvi-sanan väännös. Muutaman peninkulman päässä Oniegasta tännepäin oli kokonainen kylä, jonka nimi oli Karelskaja, vaikka siellä nykyään ei enää ole ollenkaan karjalaisia. Tuntuu siltä kuin kaikki karjalaiset eivät olisi muuttaneet pois, vaan osaksi sekaantuneet tulokkaihin, sillä nykyisessä väestössä näkee monet aitokarjalaiset kasvonpiirteet. Lisäksi rahvaan vähempi kauneus ja vilkkaus johtunee sellaisesta sekaannuksesta, sillä karjalaiset eivät ole yhtä kaunista ja vilkasta väkeä kuin venäläiset tai slaavilaiset yleensä.

Vielä muutama sana itse Kargopolista. Se on nykyäänkin melkoinen kaupunki, mutta kuuluu ennen olleen paljoa suurempi, kunnes se viime vuosisadalla paloi, minkä jälkeen se ei koskaan ole päässyt entiseen kukoistukseensa. Kuitenkin lasketaan täällä vielä olevan vähä viidettä sataa taloa ja kaksituhatta asukasta sekä emäntäni tiedonannon mukaan 22 kirkkoa, joista minun ei kuitenkaan ole onnistunut huomata muuta kuin noin puolet, mikä seikka luultavasti johtuu siitä, että hän on ottanut lukuun luostarin kirkot; täällä näet on kaksi kivistä luostarirakennusta. Kirkotkin ovat suuremmaksi osaksi kivestä monine kupuineen sekä sangen muhkeat, mutta muita kivirakennuksia en ole nähnyt useita. Ne virkamiehet, gorodnitshij, lääkäri ja sträptshei, joiden luona olen käynyt, ovat kaikki olleet sangen ystävällisiä. Gorodnitshij on entinen upseeri, joka on oleskellut Suomessakin ja tuntee meidän kaupungit Torniota myöten; lääkäri, liivinmaalainen, on suorittanut tutkintonsa Tartossa, mutta valittaa olevansa unhottamaisillaan saksankielen, vaikka ei vielä 15-20 vuodessa ole ehtinyt oppia venättä niin, ettei muukalaisuutta huomaisi hänen ääntämisessään. Sträptshein luo minut kutsuttiin toistamiseen vakuuttamaan, että hänen appensa silmiin tullutta kaihta ei voitu leikkauksetta parantaa.

Lääkärin ilmoituksen mukaan olin 120 virstan päässä tapaava vepsäläisiä, ja joka tapauksessa on mahdollista, että parin vuorokauden kuluttua istun heidän parissaan suomalainen sanakirja kädessä. Sitten Sinun ei enää tarvitse odottaa tai pelätä saavasi kirjeitä minulta, ainakaan ei ennen syyskuun loppua eikä luultavasti silloinkaan näin raskasasuista. Koska hevonen jo on noudettu laitumelta, minun valitettavasti täytyy tulla syypääksi siihen taloudelliseen virheeseen, että jätän viimeisen sivun tyhjäksi. Voi itse hyvin, tervehdi rouvaasi, sukulaisiasi ja kaikkia tuttavia.

Tuus Elias Lönnrot.

Pilkut ja kirjoitusvirheet lukija suvaitkoon korjata!

59.

Tohtori Rabbelle.

[Saima 1846, n:ot 7, 9. Tähän suomennettu alkuperäisestä kirjeestä.]

Polkovan stantsia [= kievari] 3 p:nä elokuuta 1842.

Heinäkuun 28:ntena päivänä läksin Kargopolista jättäen sangen hyvän majapaikan, joka minulla oli porvari Mishaininin luona. Ainoa vika, joka huoneellani oli, oli sellainen kukkaruukkujen paljous jokaisella neljällä ikkunalaudalla, että ainoastaan niiden kauneuden vuoksi täytyi menettää osa päivän kauneudesta. Tiistaina 26:ntena päivänä myrskyili koko päivän, myrsky tempasi yhden ikkunoista auki, sai kiinni yhden kukoistavista kaunottarista ja tahtoi viedä hänet mukaansa, sillä "voima rakastaa kauneutta", mutta sen täytyi pian luopua aiotusta ryöstöstä, kun huomasi saaliinsa liian vähän yli-ilmaiseksi, minkä vuoksi vallan hiljaa päästi sen alas ikkunan edustalla olevalle vihreälle nurmikolle, mistä ketteräjalkainen emäntä taas sen pelasti ja palautti entiseen paikkaansa yhtä vahingoittumattomana kuin ennen tuota lyhyttä ilmaretkeä. Eipä siis voimakkaan myrskynkään onnistunut hankkia minulle enempää valoa. Jo Kemissä ja Arkangelissa näytti rakkaus ikkunoissa pidettäviin kukkasiin olevan sangen suuri, aivan kuten meillä rakkaus kukkasiin ilmenee huoneiden seinustoilla olevissa kukkatarhoissa. Yleensä voisi tehdä sen huomautuksen, että näiden pohjoisten seutujen venäläinen väestö ei pane paljoa huolta asuntojensa ulkopuoliseen somuuteen, vaan sijoittaa sen asemesta kernaasti kaikki asunnon sisälle. Siitä syystä ei ole varsinaisia puutarhoja kaupungeissa, ei mitään kyökkikasvitarhoja eikä vihreitä nurmikoita portaiden edessä maaseuduilla, vaan likaa, savea, lastuja, tukkeja ja kiviä kaikkialla. Sen tähden on maalattuja taloja kaupungeissa sangen harvassa eikä maalla rahvaalla ollenkaan.

Emäntä oli hyvyydessään kertonut rakkaalle aviopuolisolleen että minä olin sävyisimpiä vieraita, mitä heidän talossaan pitkiin aikoihin oli ollut. Enkä totisesti heillä pitänyt suurta melua, sillä niinä harvoina päivinä, jotka siellä viivyin, joko kävelin kaupungilla tai ollessani kotona kokoilin muistelmia sitä pitkää kirjettä varten, jolla minun oli kunnia Kargopolista Sinua tervehtiä ja johon tämä kirje taitaa liittää yhtä pitkän jatkon. Sitäpaitsi pyysin emäntäni ynnä hänen miehensä kerran kahville, täten korvatakseni sen vaivan, jota hän oli nähnyt kahvin paahtamisessa, jauhamisessa ja keittämisessä. Mutta vieraita, jotka olisivat voineet talonväkeä häiritä, minulla ei koko aikana ollut luonani, sillä muuan viralta pantu podljesnitshij (forstermeister [metsäherra]), joka eräänä iltapäivänä tuli luokseni tarjoutuen kanssani jakamaan kyytiä Pietariin, ei ollenkaan ollut meluavaa lajia. Niinä muutamina tunteina, jotka hän viipyi luonani, sain kuitenkin tarpeekseni hänen seurastaan, niin etten edes siinä tapauksessa, että todella olisin matkustanut Pietariin, olisi erittäin toivonut sen jatkumista. Hän näytti olevan niitä herrasmiehiä, jotka ottavat tavalliset aamu-, päivällis- ja iltaryyppynsä ja välillä ylimääräiset naukut ajan ja tilaisuuden mukaan. Ainakin hän nyt oli hyvässä hutikassa, kuten tuntui, vaikka hän itse lienee ollut toista mieltä, kun hetken poltettuaan ja lörpöteltyään kysyi, eikö saisi ottaa naukkua. "Kak vam ugodno" [= kuten haluatte] minä vastasin ajattelemattakaan hänelle sellaista tarjota, mihin minulla sitäpaitsi ei olisi ollut tilaisuutta, kun ei minulla ollut viinaa. Mutta hän oli kauan luonut himokkaita katseita pöydällä olevaan puolentuopin vetoiseen pulloon ja kysyi hetken kuluttua, eikö minulla ollut lasia. Osotin hänelle pullon läheisyydessä olevaa lasia, minkä jälkeen hän tämän täytti ja tyhjensi sitten minun menestyksekseni lasillisen hapanta kaljaa eli kvassia, josta nielikin vahingossa ainakin kolme neljättäosaa. Eipä edes stakana kahvia, jonka kohta sen jälkeen saatoin hänelle tarjota, liene täydelleen voinut korvata tätä ikävää erehdystä, ja kohta sen jäljestä hän huomasi syytä olevan lähteä luotani ja hakea jotakin parempaa paikkaa. Useampaa kertaa hän ei tullut luokseni, sillä tämä ainoa käynti taisi tuottaa hänelle sen vakaumuksen, ettei minusta olisi saanut hauskaa matkakumppania.

Emännän hyvän suosituksen tähden isäntä päätti omassa persoonassaan ja omalla hevosella kyyditä minut hyvän palan matkaa Ishaivaan asti, jonne aioin pysähtyä. Tätä hänen omakohtaista kyyditystänsä ei ollut viiteentoista vuoteen tullut yhdenkään matkustajan osaksi, kuten hän usein matkalla minulle vakuutti. Mutta ei siinä kyllä; lähdettäessä emäntä oli antanut hänelle mukaan kaksi puolentoista korttelin vetoista viinapulloa, joiden sisällystä isäntä matkalla alituisesti tahtoi tarjota minulle. Kun en pitkään jaksanut kestää tätä hänen hyväntahtoisuuttaan, oli hän vielä lisäksi niin hyvä, että usein itse tyhjensi senkin, mikä minun olisi ollut velvollisuus tyhjentää. Väliajat hän lyhensi alituisesti ylistämällä hevostaan ja sitä lähinnä vaimoaan, niin ettei hän tuskin ollenkaan kerinnyt itseensä, ja olisihan hänkin ansainnut muutamalla sanalla tulla muistetuksi. Ainoa, minkä itsestään tiesi kertoa oli pääasiallisesti se, että nimi Mishainin oli hänen yksinään, ja että tämä nimi oli tunnettu koko matkustavalle maailmalle. Pelkältä ylenpalttiselta kiitokselta, jota lateli hevosellensa, hän unhotti melkein kokonaan ajaa sitä, tai piti kaiketi syntinä, millään lailla kehottaa niin oivallista hevosta enempää kuin mitä se itse halusi liikkua, minkä vuoksi juhta enimmäkseen vitkalleen käyden sai kuunnella kiitostaan. Mitä emäntään tulee, hän tosin oli sangen hyväntahtoinen, säännöllinen, taloutensa hyvin hoitava, hiljainen emäntä, mutta hänellekin vähempi ylistely olisi voinut riittää, jos kohta minunkin on mainitseminen, että hän oli toinen emäntä, jonka majasta pitkiin aikoihin olin kaivaten lähtenyt; yhtä hyväntahtoisesta kemiläisestä emännästä kerroin edellisessä kirjeessä.

Läksimme Kargopolista eräänä iltapäivänä, ja kun tuo hyvä Mishainin sanoi, ettei hän edes kotonaankaan tavallisesti saanut unta öisin, ja kun hevosella kenties oli sama tapa, tai kun se ainakin jaksoi paremmin liikkua tänä vuorokauden aikana kuin paahtavalla päivällä, ajoimme koko yön paitsi milloin hevosta syötettiin. Joka syöttöpaikassa Mishainin välttämättömästi tahtoi juoda teetä, josta hän lähinnä viinaa suuresti piti. Minä taaskin, ollen kolmantena tässä seurassa, olin unillani ja olisin kernaasti nukkunut vaikka hänen ja hevosen puolesta, mutta siihen en koskaan saanut tilaisuutta tuon alituisen teenjuonnin vuoksi, johon minun oli ottaminen osaa. Eräässä paikassa hän oli sattunut suututtamaan emännän, mistä syystä, en tiedä, kun en ollut kuullut hänen toransa alkua, minä kuu heräsin keskellä sitä. Eipä Mishaininkaan tietänyt sen syytä, vaan luuli hänen torumisensa aiheutuneen tyhjästä tai siitä, että emäntä äkkiä oli saanut torumistuulen; torua hän saikin kauan häiritsemättä, sillä tuo hyvä ja hidas Mishainin ei rahtuakaan välittänyt hänen puheestaan, vaan poltti tupakkaa, joi teetä, otti väliin ryypyn ja tarjosi toisen isännälle, vallan samoin kuin vanha hevonen ei katso maksavan vaivaa lainata korvaansa haukkuvan koiran nalkutukselle, vaan kulkee tietään edelleen siitä välittämättä. Rupesin siis arvailemaan eukon suuttumuksen syytä, eikä tämä luultavasti ollut muu kuin se, että Mishainin vielä jäljellä olevasta toisesta viinapullosta oli tarjonnut hänen miehelleen, tämän paikan isännälle, niin ettei tämä seuraavana päivänä niin helposti voinut löytää tietä heinäniitylle. Se seikka että isäntä rupesi puolustelemaan välinpitämätöntä Mishaininia, saattoi vielä luultavammaksi, että emännän paha tuuli oli sellaisesta aiheutunut. Ei yksistään sanoin, vaan voimakkaammillakin keinoilla hän tahtoi vakuuttaa vaimolleen, että tämä syyttä torui, minkä vuoksi kerran kiireisesti nousi pöydän päästä, missä oli istunut, kiiti lentävän sontiaisen tavoin permannon yli aikoen emännälle opettaa ihmistapoja, mutta saatuaan jo kätensä asianomaiseen asentoon sitä varten, hän malttoi mielensä ja pysäytti iskunsa. Tästä mielenosotuksesta oli kuitenkin se seuraus, että vaimo jätti torumisensa ja rupesi sen sijaan itkemään, mistä ei edes miehensä enää tahtonut häntä estää.

Noin 80 virstan matkan jälkeen molemmat viinapullot olivat tyhjät ja Mishainin sanoi nyt haluavansa palata kotia, joten maksoin hänelle kyytirahat ja sain muutaman miehen kyyditsemään itseni jäljellä olevat 40 virstaa Ishaivaan. Puolitiessä näin ensimäisen lammen Oniegan jälkeen sekä lammen rannalla "pustinkan" s.o. kirkon sekä papin ja "ponomarin" talon, jotka molemmat viimemainitut eivät missään suhteessa eronneet tavallisista talonpoikaisasunnoista. Kaikki muutkin pappilat ovat näillä seuduin olleet muiden talonpoikaistalojen näköiset, ainakaan ei ulkoa päin katsoen ole ollut mitään eroa. Ponomarin (lukkarin) taloon jäimme yöksi ja ajoimme seuraavana aamupäivänä Ishaivaan. Aina 20 virstan päässä Ishaivasta olevalle pustinkalle asti tie oli mäetöntä ja muuten sangen hyvää, sitten se muuttui mäkiseksi, epätasaisemmaksi, jopa lokaisemmaksi kuin maantien meillä sallitaan olla. Ishaivan volostissa (seurakunnassa), joka on pietarilaisen kauppiaan Gromovin aluskuntaa, poikkesin likaiseen Suurtannas nimiseen kylään: se sijaitsi puolen virstan päässä syrjässä tiestä. Sain siellä erään talonpojan talossa asunnokseni kamarin, joka oli varsinaisen navetan yläpuolella. Laki ei ollut korkeammalla lattiasta kuin että nipin napin saattoi seisoa, ja paitsi tätä mataluutta siinä vielä oli onneton orsi pitkinpuolin. Ikkunoita oli luvultaan kaksi, mutta ne eivät yhteensä vastanneet enempää kuin yhden tavallisen ikkunan kolmannesta, kun kumpikin oli vaan yhden ruudun suuruinen, vaikka se kuitenkin oli asianmukaisesti jaettu kuuteen osaan. Vanha, käytännöstä poistettu pesutuoli oli pöytänä, ja tuolina sekä sänkynä olkipolstari, joka kahtena ensimäisenä päivänä oli lattialla leveällään, mutta sittemmin muutettiin jonkinlaiselle lavalle, joka oli saatu kuntoon seinämälle, rikkoutuneita pyttyjä, kaukaloita ja huhmareita alustana. Eräänä yönä, jolloin satoi rankasti, minut herätti vähemmin miellyttävällä tavalla suihkukylpy, joka katosta tulvi ylitseni, mutta toisina öinä sain nukkua rauhassa, kunnes paimentorvi, karjan lähtiessä liikkeelle alakerrassa olevasta navetasta, minut herätti, elleivät kärpäset jo vähää aikaisemmin olleet ehtineet karkoittaa unta silmistäni. Kärpäsiä oli huoneen edellämainitun aseman vuoksi siihen majoittunut niin kosolta, ettei taitavinkaan kärpästappaja useassa päivässä olisi voinut niitä sukupuuttoon hävittää. Minä en voinut ajatellakkaan taisteluun ryhtymistä niiden kanssa, aseeton kun olin, ja kun minun sitäpaitsi täytyi käyttää aikani vepsänkielen tai sen täällä vielä tavattavissa olevan jäännöksen tutkimiseen.

Ishaivan volostiin, vepsäksi Isarv (iso arvio?), kuuluu useita pieniä kyliä. Sellaisia luettiin seuraavat kaksitoista: Suurtannas. Tshogaontannas, Beresniek, Prangat, Dubin, Kropangut, Korga, Kirjan, Matinkund, Mitänkund, Papinkund, Ortinkund. Ainoastaan viidessä ensinmainitussa vielä puhutaan paitsi venättä vepsänkieltä, muista se on sukupuuttoon kuollut. Ja kun näissä viidessä kylässä lapsetkin keskenään tätä nykyä puhuvat enemmän venättä kuin vepsää, ei ole vaikeata edeltä aavistaa, että vepsän kieli vuosisadan kuluttua ainoastaan taruna elää rahvaassa. että nimittäin heidän esi-isänsä ennen muinoin ovat puhuneet jotakin muuta kieltä kuin venättä. Jo nyt rahvas ihmetteli, että joku kymmenkunta vuotta sitten oli ollut vanhoja ihmisiä, jotka eivät olleet osanneet muuta kuin vepsää, mutta kuinka paljoa enempi näillä vanhoilla ihmisillä, jos sadan vuoden kolattua nousisivat haudoistaan, olisi syytä ihmetellä, kun huomaisivat, etteivät heidän jälkeläisensä kolmannessa tai neljännessä polvessa osaa sanaakaan esi-isäinsä kieltä. Tuskin on katoavaisuuden tuhatlukuisista muodoista mitään, mikä minun mielelleni tuntuisi lamauttavammalta ja raskaammalta kuin kielen häviäminen tai täydellinen unhottuminen toisen kielen takia. Se että tätä niin harvoin tapahtuu, antanee tämänlaiselle katoavaisuudelle niin painavan merkityksen. Kuitenkin näyttää yleisesti tapahtuvan, että kieli, jota vähänpuoleinen lukumäärä ihmisiä puhuu, ja jonka aluetta kaikilta tahoilta ympäröi toinen kieli, vähitellen syrjäytyy tämän toisen vaikutuksesta… samoin kuin käy syksyllä järven, jonka rannat ja matalammat lahdet ensin jäätyvät, mutta joista jää vähitellen leviää ja joku aika sen jälkeen sulkee vielä avoimen selänkin. Sitävastoin on olemassa esimerkkejä siitä, että kieli, vaikka pienempikin määrä ihmisiä sitä puhuu, kauan pysyy yllä, jos eri kielet sitä ympäröivät; silloin ei yksikään ympäröivistä kielistä ole kyllin voimakas sitä syrjäyttämään. Kaiken kirjallisen ja virallisen merkityksen puute sitäpaitsi helpommin aiheuttaa kielen perikadon, samoin kuin perustan ja kulmakivien puute vaikuttaa, että talo pian hajoaa. Kielen varsinainen perusta on sen kirjallisuus, joka ei ainoastaan ole omansa kauemmin säilyttämään kieltä, vaan joka silloinkin, kun se ei voi estää kielen lopullista häviämistä, itsessään jättää jäljelle siitä ihanoita, katoamattomia raunioita. Näin on kreikan, latinan, sanskritan ja muiden vanhojen kielten laita, jotka vielä elävät näiden-kielisessä kirjallisuudessa, vaikka muuten ovat aikoja sitten rauhaan menneet. Miten kirjallisuus itsepäisesti taistelee kielen häviämistä vastaan elävien parista, sitä todistanee mitä selvimmin keskiajalla jatkunut pitkä taistelu latinan ja italiankielen välillä, kuten myös nykyisen ranskan- ja englanninkielen hullunkurinen oikeinkirjoitus, joka suureksi osaksi ei ole muuta kuin sellaista kirjallisuuden torylaisuutta [kuninkaallis-vanhoillisuutta].

Mitä nyt erityisesti tulee vepsän häviämiseen Ishaivasta, se on tapahtunut jotenkin seuraavasti. Ishaivan väestön on ollut pakko kauppansa ja muiden kosketuksiensa vuoksi ympärillä asuvan rahvaan kanssa oppia tämän kieltä puhumaan; sama venäjän oppimisen tarve sillä on ollut voidakseen puhua virkamiestensä ja pappiensa kanssa, maatilan-omistajien ja näiden voutien kanssa; valmistaaksensa ainakin lapsillensa paremman tilaisuuden oppia venättä, on muutaman onnistunut vaimokseen saada venäläinen rahvaannainen; venäläisen äidin lapset ovat luonnollisesti puhuneet äidinkieltään, ja naapurit ovat kernaasti suoneet, että heidänkin lapsensa aikaisin ovat oppineet venättä puhumaan, kun ovat huomanneet että heillä siitä on monta etua, äidinkielestään, vepsästä, taas ei mitään — sillä kukapa huomaisi siinä piilevän edun, että saa puhua äidinkieltään, jota pidetään yhtä välttämättömänä luonnon velvollisuuslahjana kuin itse kielielintä ja olentonsa muita elimiä. Jos vieras kieli kerran pääsee siihen maineeseen, että se on parempi kuin äidinkieli, niin on paljo, jopa enin osa valmistusta jo tehty vieraan kielen voimaan pääsemiseksi. Vanhemmatkin henkilöt koettavat silloin oppia sitä, kysyvät kieltä taitavilta naapureiltaan ainakin seitsemän kertaa, miten joku sana kuuluu, unhottavat sen yhtä usein, mutta lopulta se kuitenkin häviämättömästi tarttuu muistiin. Jotenkin sellainen on luonnon koulu vieraan kielen oppimisessa. Ilman erityisiä kielenopettajia, kielioppeja, sana- ja lukukirjoja tämä koulu tekee tehtävänsä, missä se kerran olosuhteiden suopeudesta on tullut käytäntöön, jopa paljoa suuremmassa määrin kuin mitä kaikki maailman kielimestarit, kieliopit ja muut keinot voivat aikaansaada, sillä näiden kuitenkin harvoin onnistuu saada äidinkieltä kokonaan pois hävitetyksi ihmisten aivoista, vaikkapa niiden joskus onnistuukin saattaa ihmiset nurjamielisiksi äidinkielelleen. Talossa, jossa Suurtannaan kylässä asuin, oli paitsi vanhaa väkeä kaksi poikaa ja kaksi tytärtä. Vanhempi pojista oli naimisissa ja hänellä oli useita lapsia. Näistä henkilöistä puhuivat ukko, nuorempi poika, molemmat tyttäret ja vanhemman pojan lapset vepsää, mutta muori, joka nuorena oli oppinut sen vanhemmiltaan, oli tyttönä palvellut ummikkovenäläisillä ja oli sillä aikaa onnistunut osaksi unhottamaan pois vepsän kieltä, minkä hän melkoisena ansiona kertoi minulle. Hänen vanhemman poikansa laita oli ollut jotenkin sama, kuitenkin hän oli vielä täydellisemmin unhottanut vepsän kielen, minkä vuoksi ei koskaan sitä puhunut. Talon keskustelukielenä tietysti oli venäjä, jota kaikki puhuivat paremmin kuin vepsää. Melkein sama oli laita toisissa taloissa, kuten myös, mikäli minulle vakuutettiin, neljässä muussa kylässä, joissa vepsää vielä puhuttiin. Ei ollut siis ihmeellistä, että asioiden näin ollen suuri osa sanoja oli venäläistä syntyperää. Kieliopillinen muoto oli hieman paremmin pysynyt, samoin kuin taulun kehykset kauimmin vastustavat katoavaisuutta, ja kuin luuranko jää jäljelle kaiken lihan kadottua. Näin sekaantuneen kielen tutkimiseen, jos kohta sekin saattoi tuottaa jonkunlaista hyötyä, en katsonut voivani uhrata muuta kuin ne kolme tai neljä vuorokautta, jotka täällä viivyin. Tärkeimpinä tällä ajalla tekeminäni kieliopillisina havaintoina pidän sitä seikkaa, että viimeinkin luulen saaneeni jossakin määrin selville, miksi Karjalan (tai Savon) murre taivuttaa verbejä: tulen, tulet, tulloo, mänen, mänet, männöö j.n.e. eikä: tulen, tulet, tulee, mänen, mänet, mänee. Täällä lausuttiin e niin e:n, o;n tai ö:: välisenä seka-äänteenä, että oli mahdotonta kummallakaan vokaalilla erityisesti sitä merkitä. Tämän omituisen epäselvän vokaaliäänteen suomen kieli nykyään on hylännyt ja on muuttanut sen e:ksi, paitsi Karjalan murretta, joka siitä on saanut sekä e:n että o:n tai ö:n; e:n, kun äänne on lyhyt, o:n tai ö:n, kun se on pitkä. Venäjän-Karjalan murre on muuttanut sen o:ksi tai ö:ksi niissäkin tapauksissa, kun se, olematta pitkä, on avoimessa tavussa, joten siinä on muodot olova, tulova, mänövä j.n.e.

Suurtannaan väki oli erittäin hyväntahtoista ja vieraanvaraista. Tavallisena ruokana oli jotenkin hyvänmakuinen ryyniliemi, johon oli sekoitettu jonkunlaisia vihanneksia ja maitoa, tämän lisäksi vahvaa, uunissa paistettua munakokkelia, maitoa, leipää ja kahdenlaisia leivoksia. Väliruuaksi tuotiin niin paljo mesimarjoja, mansikoita, suomuuramia ja mustikoita, etten mitenkään olisi jaksanut kaikkia syödä, vaikka minulla olisi ollut kaksi suuta ja vatsaa. Enemmän kuitenkin kuin marjojen paljous, minua ihmetytti se, että kieltäydyttiin ottamasta niistä maksua. Ainoastaan milloin lapset suoraan kantoivat niitä eteeni, sain maksaa, kuu lapset kuitenkin selvemmin käsittävät havainnollisia kolikoita kuin abstraktista vieraanvaraisuutta. Eikä itse ruuasta ja asunnosta oltu odotettu maksua, joten minulla oli koko työ saada tuo hyvä väki ottamaan kuusikymmentä kopeekkaa vuorokaudelta, jotavastoin usein sekä Suomessa että Venäjällä olen saanut vaatiman mukaan maksaa kaksinkertaisesti ruuasta, jonka ei olisi pitänyt maksaa edes puolta siitä, mitä vepsäläisten ruuasta maksoin. Usein johtui mieleeni viime kyytimieheni lausunto vepsäläisistä, että he olivat "prostoi narod" (yksinkertaista väkeä). Kuinka paljoa parempi kuitenkin on tämä yksinkertaisuus kuin se elämäntaito, joka tuskin antaa tulta piippuun maksutta! Nykyinen alueen omistaja, Gromov, oli täällä yhtä kuuluisa kuin hän on alustalaistensa keskuudessa Suomessa. Hän näyttääkin ansaitsevan tämän hyvän maineensa sen vaurauden vuoksi, jota on osannut ylläpitää alustalaisiensa keskuudessa sekä Suomessa että Ishaivassa, kun sitä vastoin toisten maatilanherrain silmämääränä on se, miten parhaiten voisivat perinpohjin köyhdyttää väkensä; näin on yleensä, mutta tunnustusta ansaitsevia poikkeuksia tavataan sekä meillä että muualla.

Tuo sävyisä väestö, nimittäin miespuoliset henkilöt, oli maanantaina, elokuun 1:senä päivänä, viettänyt "prazdnikkaa" erään lähikylän kapakassa ja oli siellä nauttinut väkeviä myöhäiseen iltaan asti. Auringon jo laskettua ja minun hankkiessani maatapanoa, tunkeutui ulkoa hälinää korviini kamariin. Riensin portaille ja näin vallan lähellä kaksi sankaria täydessä käsikähmässä. Heidän riitelynsä kävi niinä lyhyinä väliaikoina, jolloin eivät tapelleet, venäjäksi, ja sitten seurasi taas muutama aito-vepsuläinen korvapuusti. Lapsia ja naisia oli sulloutunut ikkunoihin ja portaille huvitetuin katsein tähystellen tappelijoita — "sillä miehen rohkeus on naiselle rakas". Yhden ainoan naisen näin itkevän; luultavasti hän oli sen riitapukarin vaimo, joka oli saanut poskensa veriin. Koska en pitänyt tätä kohtausta pelkkänä kukko- tai härkätaisteluna, joiden katseleminen, kuten tunnetaan, soveltuu sivistyneelle ihmiselle, niin menin, osottaen velvollista kunnioitusta sivistykselle, jonka vähäpätöisenä edustajana minun täällä oli itseäni pitäminen, pian takaisin kamariin, tahtoen siten ikäänkuin ilmaista, ettei tappelu antanut aihetta mihinkään iloon. Vai olisiko minun päinvastoin pitänyt yrittää saada riitelijät erotetuiksi? Mutta minulla on luonnosta suuri kammo kaikkia tappeluita vastaan, ja sitäpaitsi tein ennen muinoin ylioppilasaikanani Turussa sen kokemuksen, että kun muuan ihmisystävällisistä tovereistani kerran tahtoi ruveta rauhanvälittäjäksi eräässä tappelussa, hän ei kaikista ponnistuksistaan huolimatta saavuttanut muuta kuin jotenkin vähän ihmisystävällisen korvapuustin itselleen, minkä jälkeen erosi siitä seurasta vaipuakseen filosofillisiin mietteisiin ihmisen synnynnäisestä tyhmyydestä, joka estää häntä kuuntelemasta järjen ja säädyllisyyden ääntä, silloin kun kumpaakin enimmin tarvitsisi. Minun mietteeni Suurtannaan tappelun kestäessä ja jälkeen koskivat krouveja, kapakoita, kirkonkyliä, markkinoita ja kaikkia viinannauttimispaikkoja. Oi, kuinka ne kaikki yhä enemmän edistävät sen pahan levenemistä, jota tyhjentymättömästä viinalähteestä tulvii ihmislauman yli! Sen jälkeen ajatukseni kiiti Kajaaniin, kohdistuen apteekkari Malmgreniin. Kysyin häneltä kerran, miksi hän oli lopettanut viinakauppansa, johon hänellä kuitenkin oli kolminkertainen oikeus: apteekkarina, kauppiaana ja porvarina. "Kahtena täällä-oloni ensimäisenä vuonna", hän vastasi, "harjoitin viinakauppaakin ja sain siitä monta sataa ruplaa voittoa vuodessa, mutta sitten sattui eräänä sunnuntai-iltapäivänä, että näin usein juopuneita miehiä, jotka rähisivät kadulla. Ei kellään muulla kuin minulla silloin ollut Kajaanissa viinaa myytävänä, minkä vuoksi minun täytyi pitää itseäni tuon pahan varsinaisena alkuunpanijana. Pyysin Jumalalta anteeksi menneisyyttäni ja tein samalla sen päätöksen, etten koskaan enään myisi viinaa, tuottipa kuinka suuren voiton tuottikin, ja näin olen lopettanut sen kaupan." Mutta on niin harvoja esimerkkejä tällaisesta oman edun uhraamisesta toisten hyväksi, että saa matkustaa kymmeniä peninkulmia ja sittenkin pitää itseään onnellisena, jos havaitsee jotakin sellaista. Vastaisesta asianlaidasta on valitettavasti esimerkkejä viljalti, minne tahansa kääntyykin. Läheltä Kajaania tunnen rikkaan talonpojan, joka toiseksi vuodeksi erotti renkinsä yksistään sen vian nojalla, että tämä vuoden kuluessa ollut nauttinut palkkaansa viinana. Tosin hän oli pestatessaan tietänyt, ettei renki maistanut viinaa, mutta oli ennenkin ollut tekemisissä sellaisten henkilöiden kanssa ja saanut heistä mieleisiänsä ihmisiä. Hänen tässä suhteessa noudattamansa menetystapa oli seuraava: ensin hän pyysi heidät silloin tällöin juomaan kupin kahvia, siirtyi sitten sokerin- ja romminsekaisiin puoli-kuppisiin, sitten viinansekaisiin ja viimein tuli pelkkään viinaan. Mutta jos renki jonkun aikaa itsepäisesti vastustikin sekoittamattoman sokuriviinan nauttimista, niin se ei merkinnyt paljoa, kun hän vaan oli oppinut kuluttamaan palkkansa kahvipunsseihin siten vapauttaen isäntänsä vuoden lopulla maksamasta puhdasta rahaa. Jos renki oli oikein reima mies, juotti isäntä hänellä osan seuraavankin vuoden palkasta, ja niin edelleen, minkä kautta renki joutui jonkunmoiseen isännän ja viinan orjuuteen. Olen myös tuntenut niin sanottuja parempia ihmisiä, jotka halveksien sekä siveellistä että maallista lakia ovat kilvoitelleet likaisessa krouvarinammatissa. ja toisia, jotka muutamista sovituista eduista ovat luovuttaneet sen palvelijoilleen tai muille käskyläisilleen: olen tuntenut niin sanottuja rouvia, jotka kortteli toisessa ja pullo toisessa kädessä kotonaan ovat myyneet viinaa, sillä välin kun mies kirkossa (viran vaatimuksesta) on saarnannut juoppoutta ja kaikkia paheita vastaan. Mutta voipi jo olla aika lopettaa tai korkeintain enää lisätä, että jos lailla ja asetuksilla mitään voidaan aikaansaada sellaisten seikkain ehkäisemiseksi kuin kapakoitseminen ja viinannautinto, niin pitäisi sivistyneen ihmisen edesvastaus olla suurempi kuin sivistymättömän rahvaan, sillä edellisen rikoskin on suurempi. Tosin lienee lainsäädännön periaatteita se, että lain pitää olla sama kaikille, mutta vaikka täydesti kunnioitankin tätä periaatetta, en luule sillä olevan mitään pätevyyttä Herran laissa, joka ilmaisee petiaatteensa sanoilla: "Kelle paljo annetaan, siltä myös paljo tullaan vaatimaan." Ja vaikka inhimillinen laki koettaakin olla mitä uskollisin tälle periaatteelleen, että nimittäin rangaistuksen samasta rikoksesta tulee olla sama kaikille, niin sen ei kuitenkaan koskaan onnistu sitä sellaisena toteuttaa, sillä kovemmin — monta vertaa kovemmin — rangaistus kohtaa sitä, jonka viimeinen lehmä tai lammas myydään korvaamaan hänelle tuomittua kymmenen ruplan sakkoa, kuin sitä, joka yltäkylläisyydessään pitää samaista kymmentä ruplaa varsin mitättömänä rahana. Ei tosin kuitenkaan varallisuutta voida panna sakotuksen perustaksi, ensiksikään ei siitä syystä, että tuomari ei voi tuntea varallisuussuhteita, ja toiseksi sentähden, että on niin paljo ihmisiä, joilla ei ole mitään omaisuutta, ja jotka siis mitään vahinkoa tuntematta voisivat antaa sadanneksen tai kymmenenneksen tai kaikki sakkoihin.

[Jatkona on seuraava.]

60.

Tohtori Rabbelle.

(Edellisen jatkoa.)

[Saima 1846 n;o 27. Tähän suomennettu alkuperäisestä kirjeestä.]

Vyitegra 4 p:nä elokuuta 1842.

Tiistaina, elokuun 2:sena päivänä läksin vieraanvaraisesta Ishaivasta. Laskettiin 110 virstaa Vyitegraan, jonne kortteeritaloni vanhempi poika suostui minut kyyditsemään. Mutta tätä kyytiä varten hän ei voinut antaa muuta kuin pari huonoa hevoskaakkia, jotka töin tuskin yhdeksässä tunnissa jaksoivat juosta 35 virstaa Polkovan kievariin, mistä hän palasi, jättäen minut siihen. Luottaen Mishaininin vakuutukseen, että kaikkialla seitsemästä kopeekasta virstalta, jopa vähemmästäkin saatoin saada hevosen, en ollut Kargopolissa hankkinut itselleni podorozhnaa, minkä vuoksi kievarin smotriteli ei antanut minulle mitään kyytihevosia. Talonpojat taas vaativat ainoastaan viisi ruplaa 24 virstan matkasta seuraavaan kievariin. Minä tarjosin kahta ruplaa ja lupasin käydä koko tien, kun vaan sain hevosen laukkuani varten. Mutta kyytiä en saanut näillä ehdoilla, kun oltiin laskettu, että minun lopulta kuitenkin oli maksaminen enempi. Olin odottanut kello 8:sta illalla kello 2:en seuraavan puolipäivän ohi, pääsemättä minnekkään. Viimein kohtasin sotilaan, joka suostui kantamaan laukkuani, toinen nosti ruokavakan päänsä päälle, ja tällä komealla sotilaskyydillä läksin Polkovasta, suutuksissani sanomatta hyvästi yhdellekään ihmiselle, sillä kirjoitettu on: "Missä he eivät ota teitä vastaan, pudistakaa tomu jaloistanne ja jättäkää se huone." Onneksi tapasimme kolme virstaa kuljettuamme paremman kylän, missä taipuisampi talonpoika antoi minulle jäljelläolevalle 21 virstalle hevosen 1 ruplasta 60 kopeekasta, miksi olin tinkinyt kyytirahat hänen ensin määräämistään 2:sta ruplasta jotta minua ei olisi pidetty aivan tyhmänä. Seuraavassa kievarissa, Konetskajassa, oli vähällä käydä aivan yhtä vaikeaksi päästä eteenpäin. Samasta matkasta, 24 virstasta, jotka sieltä laskettiin Bjelorutsheikaan, vaadittiin taas viisi ruplaa kahdelta hevoselta, yhdellä ei sanottu suostuttavan kyyditsemään. Koska oli ilta, aloin juoda teetä ja pahoillani huonon kyytilaitoksen vuoksi, join vallan yksinäni sen lisäksi lasin totia. Aioin jäädä tähän yöksi ja sitten käyttää seuraavan aamupäivän kyydin tinkimiseen, sekä pahimmassa tapauksessa luopua ruokavakasta, ottaa laukun selkääni ja täten jalan kulkea perille Vyitegraan, sillä olinpa järkähtämättömästi päättänyt, etten maksaisi enempää kuin kolme kopeekkaa hopeaa virstalta. Mutta ollessani näissä mietteissä, ja ennenkuin olin ehtinyt panna maata, muuan mies tuli luokseni ja sanoi olevansa halukas kyyditsemään minut seuraavaan kievariin 2 ruplasta 50 kopeekasta, jos heti olin valmis lähtemään. Avosylin vastaanotin tarjouksen, jos kohta aluksi en voinut hyvin ymmärtää, miten tuuli niin äkkiä oli kääntynyt, ja miksi hän välttämättömästi tahtoi matkustaa yöllä. Hänen mentyänsä kysyin sen talon emännältä, johon olin yöksi poikennut, millaisesta miehestä hän kävi, ja kun emäntä ei tietänyt hänestä mitään pahaa, en enää pelännyt hänen kanssaan lähteä yön selkään matkaan. Vielä enemmän pelkoni haihtui, kun huomasin, että hänen ilman minuakin oli pakko samaa tietä kyyditä "pravlenie'n prikas'in" [kunnallishallituksen määräyksen] mukaan perille "zemskij sosjedateli" (virkamies, joka jotenkin vastaa meidän siltavoutia); tästä kyydistä hän ei olisi saanut kopeekkaakaan, jotavastoin hän nyt minulta tuli siitä saamaan laillisen maksun. Sama sosjedateli matkusti vielä seuraavasta kievarista Vyitegraan, ja hänen seurassaan minut kyyditettiin kernaasti, kun maksoin täyden kyydin molemmista hevosista. Tosin viimeinen kyytimies lisäksi tahtoi vaatia minulta rahoja "na vodku", mutta kun neuvoin häntä toverini sosjedatelin puoleen, huomauttaen, että tämä puolestaan varsin hyvin saattoi hänelle nuo rahat antaa, hän jätti minut rauhaan, varsinkin kun minä, paremmin tukkiakseni hänen suunsa, pistin siihen kokonaisen sikarin. Äsken mainitun talon vieraanvaraisuudesta voit suunnilleen saada kuvan seuraavasta. Siinä Konetskajan talossa, missä join teetä, nimittäin omaa teetäni oman sokerin kera, tarjosin emännälle, siitä vaivasta, että oli keittänyt veden, ainakin 5-6 kuppia ja jätin hänelle vielä pari sokerinpalaa ja yhden sitruunan seuraavia teenjuonteja varten. Mielestäni tässä oli tarpeeksi hänen vaivoistaan, sekä puolesta tai koko jumprusta kermaa, jonka häneltä olin saanut; kysyin kuitenkin varmuuden vuoksi, mitä olin velkaa. "Tshto polozhite" (mitä tahdotte antaa), kuului vastaus, minkä vuoksi katsoin olevan syytä antaa hänelle kymmenen kopeekkaa. Tämän tein vähän harmissani siitä, että olin tullut hänelle antaneeksi teetä, sokeria ja sitruunan. Meilläkään vieraanvaraisuus valtateiden varsilla ei erittäin ole huomattavissa, kuitenkaan en luule, että missään edes yleisimpien maanteiden varrella — Viipurin lääniä kenties lukuunottamatta — niin helposti löytäisi paikkaa, missä suostuttaisiin samanmoisessa tapauksessa ottamaan maksua kermatilkasta; veden taas, sekä keitetyn että keittämättömän, maksaminen ei edes voine tulla kysymykseen, ilman että emäntä loukkautuisi, minkä vuoksi se ei edes Viipurin läänissä ole saanut sijaa kievarin hintaluettelossa. Myöskin edellisessä kievarissa, Polkovassa, minulle sanottiin "tshto polozhite", mutta huomautettiin sitten maksaessani, että minun oli "polozhiminen" vähä enempi kuin itse olin ymmärtänyt, vaikka luulin sen tehneeni jo sitä ennen jotenkin riittävästi, kuu olin maksanut lähes kaksinkerroin enemmän, kuin Kuolan ispravnikan näin matkallamme Kemistä Arkangeliin tavallisesti maksavan ruuasta ja yömajasta. Koska tämä oli ensi kerta koko matkalla, jolloin maksaessani ruuasta kuulin tuon muuten kyllä tavallisen sanan "pribavite" (antakaa lisää), maksoin kernaasti vielä 20 kopeekkaa, mihin sitten nähtävästi oltiin tyytyväisiä, koskapa en saanut enempää muistutuksia. Kuitenkin olin tässäkin paikassa tarjonnut samalle isännälle, joku nyt "pribavitti" minua, monta kuppia teetä, sillä teen juominen yksinänsä ei näillä seuduin ollenkaan käy päinsä, kun alituisesti näkee ympärillään joukon vieraita, jotka tulevat saapuville varta vasten teenjuontiin, samoin kuin meillä koirat kernaasti tunkeutuvat sinne, missä näkevät jonkun syövän. Näiden teevieraiden kiitokseksi tulee mainita, ettei yksikään rouva Suomessa voisi keksiä niin säästäväisiä sokeripalasia, etteivät he viidellä sellaisella voisi juoda 3-4 kuppia teetä, minkä vuoksi tämä tarjoilu ei suuresti kuluta sokeria, etu, joka matkoilla merkitsee paljon. Tee on tätä nykyä niin yleisesti käytännössä näiden seutujen rahvaalla, että sitä pidetään kurjana paikkana, missä ei olisi teekeittiötä, teekannua ja kuppeja. Tämä teen yleinen käyttäminen lienee myös syynä siihen, että se kaupunkien ravintoloissa on ihmeteltävän halpaa. Vyitegrassa ollessani tilasin itselleni kerran teetä kaupungin etevimmässä ravintolassa. Tuotiin eteeni kannu teetä, toinen kuumaa vettä, stakana jotenkin hyvää kermaa ja sokeria teevadilla. Join 5-6 stakanaa oivallista teetä lukiessani sanomista Orléansin herttuan surullisesta kuolemasta, ja arvatkaa, mitä tee maksoi! Luulin sen vähintään maksavan puolentoista ruplaa, minkä vuoksi todella hämmästyin, kun koko kemuista ynnä kaupan päällisiksi sikarista pyydettiin ainoastaan 60 kopeekkaa; ja samaan maksuun joku toinen, jos olisi ollut mukanani, olisi voinut juoda myös 5-6 stakanaa, sillä niin paljo varmaankin jäi jäljelle, mitä en jaksanut juoda, mutta mitä jätettä ravintoloissa tavallisesti ei oteta lukuun.

Edellisestä voit huomata, ettei sovi kehua Ishaivan ja Vyitegran välistä väestöä. Toivon kuitenkin, että sillä voi olla paremmatkin puolensa, ja hyvin mielelläni niitä nyt mainitsisin, jos minun vaan onnistuisi sellaisia huomata. Mutta tahtoopa olla niin, että muukalainen, jonka sitäpaitsi on vaikea lausua ajatuksiaan kansan kielellä, havaitsee etupäässä huonot puolet. Paras on pohjalla, kuten sanotaan, mutta pohjaan asti ei pääse kiireisesti ohikulkiessaan. Yhtä näistä hyvistä puolista en kuitenkaan voi jättää mainitsematta, varsinkaan, kun meillä yleensä tietääkseni väärin tässä suhteessa tuomitaan venäläisiä, tarkoitan omistusoikeuden turvallisuutta. Jos tahtoisi arvostella suomalaisia sen mukaan, mitä muutamat huonokuriset soturit ovat voineet tehdä Pommerissa tai muilla vierailla seuduilla, niin jokainen helposti huomaa, ettei arvostelu voisi olla varsin suopea eikä oikea. Kuitenkin moni meillä on tottunut yhtä löyhien perusteiden nojalla arvostelemaan koko Venäjän kansaa. Kukapa ei tämän johdosta muistaisi valtioneuvos Calonius-vainajata ja hänen piippuansa. Varmaa on, päättäen niistä Venäjän seuduista, joilla tähän asti olen matkustellut, että yleinen kunnioitus omistusoikeutta kohtaan kaikkialla on ollut yhtä hyvä kuin meilläkin, jopa parempi kuin monella yksityisellä seudulla, kuten Lapualla, Kuortaneella j.n.e. Vaasan läänissä, missä kyytipoikien koko yö täytyy seisoa vartijoina kyytikärryjensä ääressä tai panna ne lukon taakse, jotta ei varastettaisi pyöränkiskoja, ja missä kestikievarinemännän täytyy siirtää matkustajan piippu ja tupakkapussi ikkunalta kamariin, jotta ei löytäisi seuraavana aamuna ikkunalasiaan rikottuna, ja jotta matkustaja ei menettäisi tavaroitaan. Sellainen oli laita mainituilla seuduilla syksyllä 1832; toivokaamme että nyt kymmenen vuoden kuluttua asiat ovat paremmalla kannalla!

Ishaivasta alkaen näin siellä täällä kurjasti rakennettuja herrastaloja, joiden alustalais-talonpojat ovat maaorjia. Juuri siinä, missä niitä alkoi näkyä, näytti väestön vauraus olevan vähenemässä, ainakin huomasi sitä ennen näkemäänsä siisteyteen ja puhtauteen nähden suuren erotuksen. Olin luullut, että Ishaiva vepsäläisen alkuperänsä tähden oli poikkeuksena venäläisen talonpoikaisväestön puhtaudesta, mutta huomasin sittemmin, että Ishaiva vaan oli likaisuuden jyrkkänä alkuna. Saattavatko herrastalot matkaansaada tällaisen vaikutuksen kansaan? — odottaisi juuri päinvastaista, jos muuten esimerkillä on mitään voimaa. Kurkijoen pitäjässä Viipurin lääniä kysyin kerran järkevältä ja muuten jotakuinkin hyvissä varoissa olevalta herraskartanon talonpojalta, miksi hän asui elukan tavoin eikä ollenkaan välittänyt siisteydestä. Hän sanoi, ettei rohjennut, sillä jos rakentaisi itselleen hieman paremman tuvan tai muuten näyttäisi muita kuin mitä suurimman kurjuuden merkkejä, niin pehtori Puputti kyllä osaisi hänet siitä verottaa ja ennen pitkää siihen määrään köyhdyttää, että saattoi kiittää onneaan, kun voi asua edes niin kuin nyt asui. Saattaneekohan tämä vastaus selittää syyn täkäläistenkin alustalais-talonpoikain vähempään puhtauteen, vai onko syy etsittävä muualta, kuten esim. jotenkin luultavasta vepsäläisten sekoittumisesta täkäläiseen venäläiseen väestöön?

Polkovan kievari on suuren sisäjärven, Kolskoje-ozeron (Kuolajärven) rannalla, ja vähää ennen olin ajanut Kemarjekan (Kemijoen) yli, jonka sanottiin saavan alkunsa Kemaozerosta (Kemijärvi), nämä kaikki, kuten monet muut, nimiä, jotka näillä seuduilla ovat ennen täällä asuneiden vepsäläisten tai karjalaisten jättämiä peruja. Kahdella viimeisellä taipaleella tie kulki milloin toisella, milloin toisella puolen Marian kanavaa (Marinskaja kanava), joka yhdistää Äänisjärven, vieläpä Suomenlahden Bjelozeroon ja Sisä-Venäjän jokiin. Liike tällä kanavalla oli erittäin vilkasta, sillä kaikkialla silmää kohtasivat pitkät jonot mastollisia ja kannellisia laivoja. Minulla, joka en koskaan ennen ollut nähnyt sellaista kanavaa sulkuineen ja muine laitoksineen, oli täällä paljo nähtävää. En tiedä, kuinka monta sulkuja kaikkiaan on, mutta teen niiden seutujen lukuisista vuorista ja maista sen johtopäätöksen, että niiden luku varmaankin on sangen suuri. Tirehtöreillä ja muilla virkamiehillä oli vallan lähellä toisiaan upeat, keltaisiksi maalatut talonsa sulkupaikoilla. Olipa puutarhakin jonkun sellaisen rakennuksen ääressä.

Vyitegran kaupunki on suurimmaksi osaksi itäpuolella Vyitegran jokea, joka lounaasta virtaa kaupunkiin ja tekee sitten suorankulman virraten kaupungista luoteiseen suuntaan. Hieman yläpuolella mutkaa on pitkä, kapea saari, joka jakaa joen kahteen haaraan, pienempään, joka on saaren kaakkoispuolella, ja suurempaan, joka juoksee luoteispuolitse. Edellisessä on sulku, Oniegan puolella viimeinen, jälkimäisessä vahva pato ja tämän yli johtava silta. Saaren alapäätä koristaa kaunis koivuistutus, ja lyhyttä tietä, joka johtaa sululta padolle, sievä koivukuja. Muutaman sadan askeleen päässä alapuolella joen mutkaan joen yli johtava silta portteineen, tai miksikä niitä kanavanrakennussanastossa nimitettäneenkään; tämän sillan saattaa kelaamalla nostaa laivojen läpikulkiessa. Alapuolella siltaa on kapea, äsken mainittua, sulun läheistä vielä pitempi saari, ja saaren lounaisesta rannasta silta vastakkaiselle rannalle. Tuskin tarvitsee mainita, että Vyitegran kaupungilla on erittäin kaunis asema. Yltympäri näkee pieniä ylänköjä, peltoja, niittyjä, vihreitä lehtimetsiä ja itse kaupungissa, paitsi jokea, puron, joka kaupungin alapäässä yhtyy jokeen. Kivitaloja on useita, sekä yksityisiä että julkisia, ja sitäpaitsi useita oikein siistiä puutaloja. Näistä, puotien luvusta ja kesäaikaan vilkkaasta liikkeestä päätän, että kaupungista vastaisuudessa tulee paljoa huomattavampi kuin se nyt on. Nyt lasketaan taloja olevan ainoastaan 246 ja asukkaita 2,470. Kaupungissa on useita suuria toreja eli laitumia, kaduilla on huonot puiset sivukäytävät, eivätkä ne ole kivillä lasketut eivätkä muuten tasaiset. Joen mutkassa ja vasemmalla rannalla on ainoastaan muutama talo, niiden joukossa bolnitsa eli sairashuone. Kaikissa kaupungeissa Kuolasta alkaen olen tavannut sellaisia yleisiä, pieniä sairashuoneita, joita piirilääkäri hoitaa. Niissä on vaan aivan harvoja sänkyjä ja näistäkin on aina suurempi osa ollut käyttämättä.

Vyitegran sairashuone oli suurin laatuaan, siinä kun oli lähes kaksikymmentä sänkyä kolmeen huoneeseen jaettuina. Sairaita ei kuitenkaan ollut useampaa kuin neljä. Piirilääkärillä on apunaan sairashuoneen hoitamisessa yksi tai pari kirurgi-apulaista, joilla on pienet vuosipalkat. Jos sellaisten sairashuone-laitosten katsottaisiin voivan tuottaa joitakin etuja paitsi mitä meidän lääninsairaalat tuottavat, ei pitäisi meilläkään olla niin vaikeata niitä aikaansaada, elleivät lisäisi lääkärien lukua tai muuten tulisi valtiolle kalliiksi. Mitä kirurgi-apulaisiin tulee, pitäisi niitä voida saada vähäisellä muutoksella rokottajista; mitä taas tulee piirilääkärin vähäsen lisääntyneeseen vaivaan, ellei hän katsoisi saavansa täydellistä korvausta siitä edusta, että asuinseudullaan olevassa sairashuoneessa paremmin voisi hoitaa ja valvoa tauteja kuin muuten useinkin käy päinsä, niin voisihan hän vielä saada muuta lisäetua, kuten esim. vapaat asuinhuoneet laitoksessa. Sitäpaitsi hän on ennestään velvollinen hoitamaan köyhiä potilaita ilmaiseksi. On selvää että lääninsairaaloita pitäisi olla niinkuin ennenkin, ja että näihin pienempiin sairashuoneisiin päästettäisiin ainoastaan sellaisia potilaita, joiden taudit olisivat helpommin parantuvia.

61.

Arkiaterinrouva Törngrenille.

[Nervanderin kirjassa ss. 95-98. Täydennykset konseptista.]

Lotinapelto, 18 ja 19 p:nä elokuuta 1842.

Korkeasti kunnioitettu Professorinrouva!

Kun tänään ajatuksineni olen enemmän Laukossa kuin missään muualla maailmassa, en malta olla kirjallisestikkin tervehtimättä Perhettänne. Kuten alla olevasta päivänmäärästä näkyy, on tänään professorin nimipäivä ja mikä vielä enemmän merkitsee: 70:s syntymäpäivä. Viikko sitten hankin itselleni sen viettämistä varten pullon "Haut-Sauterne, très-fin" viiniä, kuten nimilipussa on painettuna, ja tämän pullon olen nyt melkein yksin juonut tyhjäksi. Ja sen ainoan lasin, joka vielä on jäljellä, tyhjennän pantuani pisteen tämän lauseen loppuun, sydämestäni toivottaen onnea professorille ja koko perheelle ja luottavasti toivoen, että ainakin jonakin seuraavana joko professorin tai toisten nimi- ja syntymäpäivänä minullakin on oleva kunnia personallisesti olla läsnä. Vähällä olin saada viettää tämän päivän huonossa laivassa ja rappiolle joutuneen {viralta pannun, juopottelevan} forstermeisterin eli metsäviskaalin — ainoan siihen sattuneen sivistyneen henkilön — seurassa, mutta viime yönä tuuli kääntyi, minkävuoksi jo kello 2 iltapäivällä saavuin tänne Lotinapellon kaupunkiin, eroten sekä viskaalista että laivasta, jotka molemmat hyvän tuulen kiidättäminä purjehtivat Pietariin, {minun jäädessäni tänne.}

Enempää en eilen ehtinyt kirjoittaa sen tähden, että muutaman tunnin kuluessa juotuani loppuun viinipullon, tuli teenjuontiaika ja heti sen jälkeen aika juoda joku lasi punssia. Mutta koska en vielä oikein ole oppinut juomaan punssia yksinäni — ainakaan en mitään iloa saaden — niin oli minun sitä varten hankkiminen itselleni seuraa. Eipä minulla ollut kaupungissa ainoatakaan tuttavaa, jonka olisin voinut pyytää luokseni, mutta asuinhuoneeni, paras, minkä kauan etsittyäni sain, on niin hyväosainen, että on sen huoneen takana, jossa isäntä ynnä kaksi {kolme} majoitettua sotamiestä asuvat. Lähetin ostamaan pullon rommia tai aarakkia, vai mitä se lie ollut, ainakin se maksoi ruplan hopeaa, kuten aarakki meillä, ja pyysin isännän ja sotamiehet {— kolmas ei ollut kotona —} sitä juomaan huoneeseeni. Toinen sotamiehistä oli puolalainen, toinen vähävenäläinen, isäntä oikea venäläinen ja minä suomalainen, niin että seura oli sekalaisempaa laatua kuin herrasväellä itsellään luullakseni voi olla samana päivänä Laukossa. Tyhjensimme pullon iloiten ja riemuiten ja vieraani yhtyivät kaikkiin {sydämellisiin} toivotuksiini {professorin menestykseksi, minkä vuoksi sanoin heidän olevan juomingeissa luonani.} Mutta nyt aamuhetkellä ei ainoastaan allekirjoittaneella, vaan myöskin arvoisilla vierailla on vähä päänsärkyä, kuten usein tapahtuu hyvien kekkereiden jälkeen. Isäntä oli hetki sitten luonani ja kysyi, enkö voinut antaa hänelle jotaki, joka päätä "selittäisi" {"pään parannuksia"}, mutta sanoin, että tänään oli sellainen päivä, jona hän ei {yhtä vähän kuin muutkaan} voinut saada minulta tippaakaan. Mutta koska pidin itseäni velvollisena jollakin tavoin parantelemaan heidän päitänsä, annoin heille muutaman kolikon ja käskin heidän niillä kaupungilta hankkia, mitä halusivat. He ovat nyt tehneet sen sillä menestyksellä, että emäntä hataran oven lomitse kuuluu olevan hieman happamissaan miehensä aikaisesta hutikasta; kuitenkin hän keitti minulle jotenkin hyvää kahvia, joten luulen hänen olevan hieman suopeamman minulle, vaikka minun täytyykin pitää itseäni syynä siihen pahaan, josta hän miestään torui.

{Arkangelista kirjoitin Teille, jos oikein muistan. Siellä erosin Castrénista, joka siihen asti ollut matkatoverinani. Hänen oli matkustaminen takaisin lappalaisten luo, mutta minun tehtävänäni taas oli matkustaa vepsäläisten alueille, joiden parissa osaksi, mutta enimmäkseen matkalla olen tähän asti ollut.} Arkangelista läksin heinäkuun 9:ntenä päivänä, matkustin ensin 15 peninkulmaa vesitse, sitten maitse 12 peninkulmaa Oniegaan, sieltä 35 peninkulmaa Kargopolin kaupunkiin, ja Kargopolista 23 peninkulmaa Vyitegran kaupunkiin. Molemmat viimemainitut kaupungit ovat samoin kuin Lotinapelto, jossa nyt olen, jotenkin sellaiset kuin Tampere, mutta Oniega paljoa huonompi. {Puolitiessä} Kargopolin ja Vyitegran välillä oleskelin jonkun aikaa Ishaiva nimisessä vepsäläisessä kylässä, joka on aivan keskellä puhtaita venäläisiä kyliä. {Vepsän kieli on suomen kielen kaukainen sukulainen, eroten siitä melkein saman verran kuin viron kieli. Mutta koska olen lukenut hieman viroa ja sen lisäksi talvella lappalaisten parissa hieman opin puhumaan lappia, ja koska vepsässä, milloin se eroaa suomesta, usein on virolaisia ja lappalaisia sanoja, niin saatoin sangen hyvin puhua vepsäläisten kanssa heidän omalla kielellään. Samassa Ishaiva nimisessä kylässä} vepsän kieli kuitenkin oli sukupuuttoon kuolemaisillaan, sillä pienet lapsetkin jo puhuivat kernaammin venättä kuin vepsää. Sen tähden en viipynyt kauan sillä seudulla, vaan päätin lähteä etsimään jotakin toista seutua, missä vepsän kieltä puhutaan puhtaammin. {Läksin siis matkaan, kuten sanoin, ensin maitse Vyitegraan ja sieltä laivalla 3 peninkulmaa Marian kanavaa myöten, sitten toiset 3 peninkulmaa Äänisjärven eteläpohjukan yli, sitten 15 peninkulmaa Syvärijokea pitkin tänne Lotinapeltoon. Koko aika oli vastatuuli, minkä vuoksi laiva tällä 21 peninkulman pituisella matkalla viipyi kokonaista 10 vuorokautta. Kajuutan oli vuokrannut pari naista, joten minä en saanut paikkaa muualla kuin laivanruumassa, herneitä, jauhoja, ryynejä ja muita aineita sisältävien säkki- ja mattokasojen päällä. Samassa paikassa oli paitsi minua edellä mainittu viskaali sekä Puolan rajoilta, Mohilevin kuvernementistä kotoisin oleva vanhanpuoleinen nainen. Tämä nainen oli päättänyt käydä Venäjän luostareissa ja tuli viimeksi Solovetskoista, missä oli hartauttaan harjoittanut. Viskaalin oli onnistunut virasta erotuksensa jälkeen vapautua melkein kaikesta maallisesta omaisuudestaan. Ainoan jäännöksen siitä — puoleksi kuluneen kauhtanan — hän myi Vyitegrassa, ja ryypiskeli ahkerasti niin kauan kuin rahoja kesti. Mutta matkan viimeisinä päivinä hänen oli sula pakko viettää raitista elämää, ja sen ajan hän oli jotenkin kunnollinen matkakumppani. Vahinko vaan, että hänen raittiutensa pian lienee pakko muuttua todelliseksi paastoksi, sillä hänen eväänsä olivat kutistumaisillaan viimeiseksi suupalaksi, kun eilen erosin hänestä. Loppumatka järvellä, jos kohta hidas, ei kuitenkaan ollut niin ikävä, kun lakkaamatta tuli vastaan suuria ja pieniä laivoja. Eipä juuri kulunut puolta neljännestuntia, ilman että useita sellaisia tuli meitä vastaan, usein yhdeksän ja kymmenen perätysten. Niin vilkasta liikettä tuskin olin voinut kuvitella, mutta en kuitenkaan sitä pidä niin ihmeellisenä, kun ajattelen, että Marian kanava yhdistää Suomenlahden ja Pietarin Volgan ja Kaspian meren kanssa.}

Täältä minulla on enää vain muutamia peninkulmia ensimäisiin vepsäläisiin kyliin, jonne olen aikonut vielä tänään lähteä ja viipyä siellä kuukauden tai puolentoista. Sieltä palaan taas tänne ja sitten ehkä suoraa tietä Suomeen, jonne maisteri Castrénista erottuani — hän kun Arkangelista palasi lappalaisten luo — olen alkanut tuntea vielä suurempaa ikävää kuin sitä ennen.

Toivotan Teille ja perheenne muille jäsenille terveyttä ja menestystä kunnioittavaisimmin merkiten edelleen olevani

Teidän ja perheenne nöyrin palvelija Elias Lönnrot.

Toivon voivanne, arv. professorinrouva, antaa anteeksi niihin olosuhteisiin nähden, joissa tätä kirjettä kirjoitan, siinä alusta loppuun asti ilmenevän suuren huolimattomuuden. Siinä toivossa sen vien nyt postiin, vaikka hetki sitten jo olin repiä rikki.

62.

Matkakertomus.

[Tämä matkakertomus on painettuna "Uudessa Suomettaressa" v, 1843, numeroissa 3, 6-7, 12-13, tosin suomenkielisenä, mutta kun se ei ole Lönnrotin alkuperäisesti suomeksi kirjoittama, vaan toisen henkilön tekemä käännös, on se tähän lainattaessa muutettu nykykieliseen muotoon.]

Lotinapellossa.

9:ntenä päivänä elokuuta läksin Vyitegrasta vesimatkalle pienenlaisessa aluksessa, jommoisia sanotaan soimiksi. Vyitegrasta Äänisjärvelle luetaan matkaa 30 virstaa, joista ensi kolmannes on jokea ja kaksi kolmannesta kanavaa. Tämä on enimmäkseen suora kuin linja ja noin sadan askelen levyinen. Kanavan kapeuden ja vilkkaan liikkeen vuoksi alusten ei olo lupa kulkea levitetyin purjein, vaan niitä vedätetään reunaa myöten kulkevilla hevosilla pitkästä, purjepuuhun kiinnitetystä köydestä. Hevosten kuljettava tie oli kaita kuin meillä kylien väliset polut, eikä sitä näyttänyt rattailla kuljetun. Vähän loitompana kanavasta oli toinenkin tie, jota vastaan tulevat hevoset kulkivat.

Kauan aikaa tuumin, millä keinoin alukset vastakkain tullen selvenisivät toisistaan, sillä kummankin aluksen kulkiessa samaa puolta oli köysien juostava ristiin, ellei jompikumpi päästäisi köyttänsä irti, mihin taas luulin aikaa menevän hukkaan koko joukon. Mutta samoin kuin moni muu mietiskely maailmassa on aivan turha, niin ei minunkaan mietteeni tässä kohden ollut minkään arvoinen. Ei kumpikaan laiva päästänyt köyttänsä irti, köydet eivät kuitenkaan käyneet ristiin, eikä ajanhukkaa tullut kummallekaan. Muuta taikaa koko asiassa ei ollut kuin se, että toisen aluksen hevonen pysähdytettiin vähäksi aikaa, jolloin toinen alus kulki vetäjähevosen pysähtymisestä vennoksi jääneen, veteen uponneen köyden päällitse ja poikitse. Edellinen alus ei kuitenkaan tullut aikaa menettämään sekään, sillä hevosen seisoessakin se juosta jollotti vielä entistä vauhtiansa, mikä juuri olikin syynä köyden löysenemiseen, kun näet aluksen ja hevosen väli näiden rinnakkain tultua lyheni eikä köysi enää ollut kuten edellä pingoittuneena.

Kanavan suussa Äänisjärven rannalla on pieni kylä nimeltä Tshernoi Pessok, jonka asukkaat ovat parhaasta päästä rampeutuneita sotamiehiä. Siitä luetaan 30 virstaa Äänisjärven poikki Syvärijoen suuhun, jossa on pieni Vosnesenie niminen kauppala. Syvärijoen yläpäästä luetaan Lotinapeltoon 150 virstaa.

Hyväkö vai paha onni lie matkakumppanikseni saattanut Kargopolissa tapaamani metsäherran, joka oli muutamaa päivää myöhemmin minua tullut Vyitegraan ja tingannut itsensä samaan alukseen, jossa minäkin olin. Aluksen peräkajuutta oli jo luvattu eräille Pietariin matkustaville naisille, jotka olivat edeltäkäsin menneet Vosnesenieen alusta odottamaan. Meillä ei siis ollut muuta olosijaa kuin laivan kansi tai lastihuone, jossa viimemainitussa, jauho-, suurima- ja hernekulien päällä vielä oli sen verta tilaa, että saattoi olla pitkällään ja hätätilassa istuakkin. Tämä annettiin nyt meille asua, ja tästä piti meidän saada kirjasto, ruokahuone, makuusija j.n.e. Tätä erinomaista asuntoamme emme kuitenkaan saaneet kahden pitää. Niin sanottu bohumoltsi eli luostareissakulkija nainen, kotoisin Mohilevin kuvernementistä ja paraikaa Solovetskoin luostarista palaava, tuli kolmanneksi.

Ensimäisillä 30:llä virstalla Tshernoi Pessokiin viivyimme lähes 10 tuntia, sillä aluksen päällysmies, joka toivoi suurta apua myötävirrasta, oli palkannut yhden ainoan vetäjähevosen, ja senkin mitä kehnoimman. Hevonen oli vielä niin viisas, ettei varsin paljoa ruvennut voimiansa ponnistelemaan, hyvin älyten virran avulla vähemmälläkin pääsevänsä. Vähän ennen tuloamme Tshernoi Pessokiin, höyrylaiva oli ennättänyt lähteä toisia, ennen meitä tulleita aluksia ehdättämään, mikä oli sitä pahempi, kun sitten nousi niin kova myrsky, että meidän sekä itse höyrylaivankin täytyi pysähtyä kolmeksi päiväksi tuulen asettumista odottamaan. Tällä ajalla paikalle saapui 50:en alukseen, jotka kaikki kulkivat Pietariin; jopa palaaviakin kulki ainakin sama määrä, jollei enempikin.

Paikalla oli hyvä kapakka, jonka tähden odottaminen ei käynyt metsäherralle varsin ikäväksi. Viinassa ollen hän sokerteli saksaakin, jota selvänä ei ottanut sanaakaan puhuakseen. Kovemmin päihdyttyään jo puhui aivan uutta kieltä, jota minä en ensinkään ymmärtänyt, enkä luule muidenkaan ymmärtäneen. Ymmärtämistä puhuja ei itse näyttänyt toivovankaan, sillä kenenkään kysymättä tai vastaamatta hän lörpötteli tuota kieltänsä pitkät ajat, kunnes vaikea yskä aina viimein keskeytti puheen. Mutta yskän lakattua alkoi hänen kielillä-puhumisensa taas uudelleen. Minua hän siinä tilassa ollessaan aina sanoi Karl Ivanitsh'iksi, eikä taas hetken päästä muistanut, vaikka kuinka useasti olisin oikean nimeni maininnut.

Eräänä iltana höyrylaiva jo viimeinkin päästi meidät tästä ikävästä odotuksesta, ottaen sekä meidät että seitsemän muuta laivaa jälkeensä. Seuraavana aamuna tulimme Vosnesenieen. Tämä on kylä eli pikkukaupunki, jossa on useita kauppapuoteja ja vähintäin neljä viinin myyntipaikkaa koreine kyltteineen ja kadulta käytävine ovineen. Näiden puotien luvusta voisi päättää tässä kylässä viiniä paljonkin juotavan ja luulla, ettei sitä tältä paikalta muuanne kuljeteta, sillä kaikilla tämän kautta kulkevilla laivoilla on matkansa varrella parempiakin ostopaikkoja, kuten Vyitegra, Lotinapelto ja Uusi-Laatokka. Yksin Kiinan teelläkin oli eri myymälänsä, ja sekä kauppiasten että tavaran suhteen Vosnesenie on paljoa isompi kauppapaikka ja ansaitsee paljoa paremmin kaupungin nimen kuin sekä Kuola että Oniega. Täällä vaan muutaman tunnin viivyttyämme läksimme Syvärijokea pitkin matkustamaan Lotinapeltoa kohti.

Tämä matka oli erittäin ikävä sentähden, että tuuli oli kaiken aikaa vastainen, ja että meidän monet kerrat täytyi olla ankkuri pohjassa. Öisin jopa päivinkin tuulen hieman lauhtuessa kuljimme kuitenkin myötävirtaan aina vähän eteenpäin, vaikka kulku oli niin hidasta, että tuskin huomasimme aluksen olevan liikkeellä. Toisinaan koetimme soutamalla edistää vauhtia, mutta airot olivat niin isot, että miehen oli vaikea yksin sellaista kalua liikutella. Viimein laivan päällysmies palkkasi enemmän soutumiehiä, joille maksettiin 1 rupla 60 kopeekkaa paperirahaa miestä kohden 33:lta virstalta. Näiden soutajien joukossa oli muuan vanha sotamies, joka oli elänyt Suomessa 20 vuotta ja puhui niin selvään meidän kieltä, että luulin häntä Suomessa syntyneeksi. Palaavia aluksia tuli alinomaa vastaamme, emmekä voineet olla niitä kadehtimatta nähdessämme niiden vahvaa vauhtia kulkevan myötätuulta, niin että vaahto kuohui kokan ympärillä. Monta monituista kertaa kaduin, etten ollut lähtenyt matkaan maitse, ja opin tarpeeksi tuntemaan, että sillä, joka tavallisella aluksella vedelle yrittää, tulee olla vahva evässäkki ja hyvästi aikaa.

Melkein samanlaiset ajatukset kuin minulle taisivat kumppanini metsäherrankin mieleen johtua; hän näet Vosneseniesta lähdettäessä ei ollut ottanut mukaansa viinaa enempää kuin yhden pullon, joka loppui jo toisena päivänä. Hänen oli pakko pari päivää olla aivan vesiselvänä, ja oli sillä ajalla sangen siisti ja iloinen kumppani. Kun hänellä vielä oli tuota kallista evästä, laskettiin kerran meidän alhaalla ollessa laivan ankkuri, ja laiva oli kääntynyt tuulen suuntaan. Kannelle tultuani kysyin heti päällysmieheltä, minkätähden myötätuulen tultua ei jo nostettu purjeita? "Njet jeshtshoo!" [ei vielä] tämä vastasi, ja heti arvasin aluksen ankkurin laskettua kääntyneen tuulen mukaan. Kumppanini ei kuitenkaan päästänyt päällysmiestä niin vähällä, vaan kiusasi kaikella tavoin purjeita nostamaan. Päällysmies sanoi, että purjeet nostettuamme tulisimme kulkemaan takaisin emmekä eteenpäin. Metsäherra ei uskonut tätä, vaan sanoi laivan perän olevan kulkemamme matkan puolella ja arveli peräpuolesta puhaltavaa tuulta myötäiseksi. Tätä ei päällysmieskään voinut vääräksi todistaa, mutta sanoi, viimeinkin päästäksensä itsepäisestä kiistelijästä, että peräsin tämän maatessa — oli muutettu kokkaan, mistä metsäherran väärä luulo oli aiheutunut. Tämän kumppanini tajusi paremmin kuin että alus oli kääntynyt, ja jätti viimeinkin päällysmiehen ja purjeet rauhaan.

Kolmantena päivänä aluksen seisoessa hän läksi joenvartta myöten maisin astumaan ja oli sillä matkalla löytänyt kapakan ja viinaa eräästä kylästä, josta yöllä hänet tapasin ja kuljetin takaisin alukseen. Kerran läksin minäkin maalla käymään aikoen läheisestä kylästä ostaa maitoa, mutta sitä ei myyty nyt kesäpaaston aikana. Maidon asemesta annettiin rokkaa ja sanottiin sen muka olevan maidon veroista. Kun oltiin kuultu minun olevan kotoisin Suomesta eli Lihvlandiasta, joksi täkäläinen rahvas mainitsee meidän maata kernaammin kuin tavallisella venäjänkielisellä Finlandia nimellä, mitä sen näyttää olevan vaikea lausua, alettiin minua "saltatiksi" ostella, sillä sotaväenotto oli taas tulossa. En kuitenkaan ruvennut, vaikka tarjottiin hyvääkin hintaa. Näillä mailla pidetään muzhikkana [talonpoikana] jokaista, joka vaan ei ole virkapuvussa tai muuten erittäin hyvissä vaatteissa, tai joka ei jaksa haukkua ja kiroilla vahvasti. Sotamiehen ostamisen Suomesta tosin jo on esivalta kieltänyt, mutta tämä kauppa käypi vielä sillä tavalla, että Suomesta salaa palkattu mies muuttaa Venäjälle asumaan näin mennen sotamieheksi. Jos siis en tullutkaan tässä kylässä kovin suureen arvoon ylennetyksi, niin olen toisaalla saanut tämän vähäarvoisuuden ylenmäärin palkituksi. Sillä kun oltiin kuultu, että minä olin kieliä tutkimassa ja kun sen johdosta oltiin kysytty, joko montakin ennestään osasin, on monikin, vastattuani jo seitsemää kieltä vähin taitavani, tuuminut, että minun enää tarvitsee oppia ainoastaan kaksi kieltä päästäkseni kenraaliksi, sillä yhdeksää kieltä pitää kenraalin osata, ja ken yhdeksää kieltä osaa, pääsee tämän rahvaan luulon mukaan välttämättömästi kenraaliksi. Tähän korotukseeni taidat, veikkoseni, minulle onnea toivottaa, mutta en luule siitä mitään tulevan, kun olen päättänyt, etten viitsi enää ruveta kahta puuttuvaa kieltä oppimaan. — Syvärijoen varret olivat kaikki hyviä heinämaita, vaikka harvoin näin niittyä raivattavan, sillä täkäläinen rahvas on vielä karjanhoidossa suuresti takapajulla. Kyliä oli myös joen rannoilla kuta kuinkin, missä tiheämmin, missä taas harvemmin.

Viidessä päivässä kuljettuamme 150 virstaa tulimme viimeinkin Lotinapeltoon (Ladeinoje Poleen). Täällä ensi työni oli huoneen hankkiminen; sen sainkin hyvän aikaa etsittyäni, mutta talonväen kanssa yhdessä asuttavan. Peläten aluksen, kauemmin etsiessäni, ennättävän lähteä pois ja vielä vievän kapineenikin mukaansa, sillä päällysmies oli sanonut viipyvänsä tässä paikassa korkeintain puolen tuntia, minun täytyi asunnokseni valita kaikin puolin huono huone, jossa ikkunalasit olivat rikki ja paikatut, lattia likainen, muukin siivo samanlaista; en vielä päälle päätteeksi saanut olla yksinäni. Rantaan palattuani kysyin kuitenkin eräältä mieheltä, eikö hän tietänyt minulle parempaa asuntoa neuvoa. Heti mies oli valmis neuvomaan, ja vei minut omaan taloonsa, luvaten minulle siinä erään kamarihökkelin. Sekään tosin ei ollut paljoa parempi edellistä huonettani, mutta oli kuitenkin siitä etuisampi, ettei minun tarvinnut muiden kanssa yhdessä asua. Siihen kannatin siis kapineeni ja erosin metsäherrasta, josta minulla matkalla oli ollut milloin ristiä ja vastusta, milloin hauskuutta ja hupia. Monta hänen kaltaistansa hienon ruuan nautitsemiseen mieltynyttä henkilöä olen ennen häntä ja hänen jälkeensä tavannut, jotka muuten ovat olleet hyvänluontoisia ja kunnioitustakin ansaitsevia, ja niitä näytti tämäkin mies parka olevan, sillä selvällä päällä hän oli sangen hauska kumppani, eikä väkeviä nautittuaankaan reuhannut, kuten toisenluontoisilla juomareilla on tapana. Puheittensa mukaan hänellä oli rikas veli, jonka luo paraikaa oli matkalla. Hyvin näyttikin mies parka jo apua tarvitsevan, sillä kaikki kapineensa olivat kutistuneet vähemmiksi kuin sen, joka sanoi: omnia mea mecum porto (kaiken omaisuuteni kannan ylläni). Saadakseen tarpeeksi evästä hän möi Kargopolissa viimeisen liikanaiseksi katsottavan esineensä, hyvän kauhtanan, 6:sta hopearuplasta, vaikka se oli toisenkin verran arvoinen. Metsäherrasta erottuani päätin käydä kaupungin lääkärin luona, jonka sanottiin olevan nuori naimaton mies. Vaan saamani väärän neuvon mukaan tulin erään kenraali-okruzhnoin luo, missä mainittu lääkärikin paraikaa oli iltaseurassa; en tietysti olisi tullut häntä täältä hakemaan, ellen olisi luullut hänen siinä asuvan. Itse kenraali, noin keski-ikäinen mies, jota luulin lääkäriksi, tuli vastaani etuhuoneessa ja kysyi, mitä asiaa minulla oli. Sanoin olevani lääkäri Suomesta ja täällä tuttavien puutteessa tulleeni hänen luonansa käymään. "Minä en, Jumalan kiitos, ole lääkärin tarpeessa", sanoi kenraali. "En minäkään. Jumalan kiitos, ole lääkärintyön tarpeessa!" vastasin minä, "mutta ollen itse lääkäri luulin melkein velvollisuudekseni käydä kaupungin lääkärin luona." Salin ovi sattui olemaan raollaan, ja sieltä astui nyt ulos oikea lääkäri, joka oli nuori, pulska mies. Häneltä sain sitten, paitsi muuta, tietää, ettei hän asunut tässä, vaan toisessa paikassa, missä pyysi minua seuraavana päivänä käymään luonaan. Puoleksi suutuksissani siitä, että asiani oli näin epäonnistuneesti suoriutunut, läksin siitä heti uuteen majatalooni, keitätin "tsajua" ja panin sitten maata.

20:ntenä päivänä läksin Lotinapellosta vepsäläisiä tapaamaan. Sen tien, joka vei ensimäiseen Shamal (ven. Shamenets) nimiseen kylään, sanottiin olevan niin huono, ettei sitä muka voinut rattailla kulkea, minkä tähden jätin lääkärin luo liiat kapineeni ja otin majatalossani asuvan vanhan vähävenäläisen vääpelin laukkuani kantamaan ja astuin itse rinnalla. Tämä toverini oli kuitenkin niin onnettoman heikko, että hänen täytyi joka toisen virstan päässä levätä, vaikka laukku ei ollut kovin raskas. Ilta alkoi jo olla käsissä tullessamme kylään, johon muut lukivat 12, kumppanini 15 virstaa Lotinapellosta. Vaan tässä kylässä ei vielä puhuttu sanaakaan tshuudin (liuvin, liudin, lyydin, vepsän) kieltä, minkä tähden vielä samana iltana läksin toiseen kylään, nimeltä Varbal (ven. Varbenets), johon oppaani luki 20, muut 15 virstaa edellisestä kylästä. Vasta puoliyön aikaan tulin perille, ja yövyin taloon, jonka isäntä oli barin (herra). Talossa oli asuinhuoneita kaksi, nimittäin tupa ja yläkerrassa huone, joka ei ollut tupaa parempi. Tässä kylässä puhuttiin jo vepsän kieltä ja barin alkoi kiusata minua jäämään luokseen asumaan. Ruuasta ja asunnosta määrättiin rupla päivältä, ja opettajaksi hän neuvoi minulle vanhan, puolisokean ukon, jolle palkaksi pantiin 50 kopeekkaa päivältä. Tähän siis jäätyäni aloin ensi työkseni ukolta kysellä vepsäläisten kylien nimiä, toivoen sillä tavoin tutustuvani sekä ukkoon että seutuihin. Mutta mikä liekkään ukon päähän pistänyt, lieneekö minua kyselemiseni vuoksi vihamieheksi tai vakoilijaksi pelännyt, hän ei vastannut kysymyksiini eikä sanonut mihinkään puuttuvansa minun kanssani. Barin hankki heti toisen opettajan, jolle määrättiin 70 kopeekkaa viiden tunnin opetuksesta päivässä, mutta tämäkin rupesi päivän luonani oltuansa juonittelemaan, minkä tähden päätin lähteä koko kylästä ja siirtyä etemmäksi, varsinkin kun tässä kylässä vielä puhuttiin yhtä paljo venättä kuin vepsää, ja kun toivottavaa oli, että jälkimäistä kieltä sisempänä maassa puhtaammin puhuttiin; vepsäläisiä näet sanottiin asuvan noin 10 peninkulman laveudelta.

Olipa vielä toinenkin syy, jonka vuoksi en ruvennut tässä paikassa kauempaa viipymään, nimittäin se, että barin ynnä hänen vanhempi poikansa alinomaa polttivat tupakkaani, joka, vielä päivän tai kaksi heidän luonansa viivyttyäni, olisi kokonaan loppunut ja olisi pakottanut minut tupakkapaastoon. Eikä ollut kumma, että hän niin ahkerasti tupakoi, sillä tupakan poltanta olikin ainoa asia, jossa hän erosi naapureistaan talonpojista, ellemme herruuden merkiksi vielä lue sitäkin, ettei hän mielellään ottanut vepsää puhuakseen. Itse hän kuitenkin itseään "herraksi" kerskaili, sanoen käskettävänään olevan kokonaista kuusi "sielua". Mutta ei samovaria (teekeittiötä) eikä kirjavaa paitaa edes ollut hänellä, mitkä ylellisemmän elannon merkit on kaikilla varakkaanpuoleisilla talonpojilla. Vaikka tämä barin jo kerran oli lukea tavaillut passiani, niin piti se vielä, kaiketi sen vuoksi, ettei ensi luennalla lie oikein selvää siitä saanut, uudelleen luettaa, kun kylän kautta sattui kulkemaan eräs kirjoitusta taitava virkamies, "zemskij sosjedatel". Kun barin tämän lukiessa kuuli Solovetskoin arkimandritankin passiini allekirjoituksensa panneen, niin taisi arvoni barinin silmissä jo kohota koko joukon, jonka vuoksi alkoi uudestaan kiusata luoksensa jäämään, luvaten tehdä oloni kaikin puolin mieluisaksi. Entiset opettajanikin, jotka vasta olivat olleet niin tylyt ja vastahakoiset, tarjoutuivat nyt taas opettajikseni, minkä kerkisivät. En kuitenkaan sanonut jääväni. Kun nyt huomattiin, ettei muu auttanut, ruvettiin minua matkan ja sisempien kylien vaarallisuudella hirvittelemään; sanottiin, etten sieltä ikinä hengissä olisi palaava, sillä noiden kylien asukkaat ynnä niissä elävät karkulaiset muka yhden ainoan "sinikon" vuoksi olivat valmiit mieheltä hengen ottamaan; tämän vuoksi minua kaikella tavoin neuvottiin olemaan sinne lähtemättä.

Vaikka arvelinkin osaa näistä mainituista tyhjiksi pelotuksiksi, joilla barin vaan koetti pysyttää minut luonansa asumassa, tekivät ne kuitenkin minuun siksi suuren vaikutuksen, etten aivan pelotta noita kyliä ajatellut. Mutta toiselta puolen tupakan kulutus, alinomainen rähinä ja räiske alatuvassa, minua, outoa vierasta, katsomaan alinomaa tunkeutuvan rahvaan hälinä tekivät oloni tässä paikassa ikäväksi ja kaikella tavoin hankalaksi. Jos nämäkin ikävyydet olisin jaksanut kärsiä, niin oli vielä suurempi vastus lapsista, jotka lakkaamatta juoksivat luonani, pyytäen milloin huilua soittamaan, minkä kerran olivat kuulleet minun tekevän, milloin heille oudoilla tulitikuilla tulta raapaisemaan. — Muutamille kerran mieliksi tehtyäni olin sitten pääsemättömissä uusista kuulijoista ja katsojista. Jos näistä Egyptin vaivoista jo karttuisi kuusi, niin voisin seitsemäntenä ja kaikkein suurimpana mainita hirmuiset määrät russakoita, joita oli niin runsaasti, että 20:n virstan päässä laukkuani niistä siivotessani ne vielä peittivät kokonaisen porstuan lattian, enkä vielä tälläkään ollut näistä tovereistani päässyt, sillä jonkun ajan kuluttua löysin niitä vielä koko lauman huilun torvesta. Kaikkien näiden vaivojen alaisena ollen tein lujan päätöksen lähteä toisiin kyliin, enkä olisi kovin epäröinyt lähteä suurempiinkin vaaroihin kuin minkä täällä sanottiin minua uhkaavan. — Varbal oli muuten mitä ihanimmalla paikalla kahden järven välissä, joiden välillä juoksi pieni joki. Talot oli rakennettu kahden puolen tätä jokea, ei yhteen ryhmään, kuten venäläisissä kylissä on tavallista, vaan suomalaiseen tapaan kukin talo eri paikkaansa.

Varbalasta tulin Pietsalan (ven. Petsenets) kylään ja siitä Karhelaan (ven. Karhenets). Varbalasta luettiin yleensä Karhelaan 15 virstaa, mutta oppaani luki Varbalasta Pietsalaan 6 ja siitä Karhelaan 15 virstaa, niinmuodoin saaden koko matkan 21 virstaksi. Näillä seuduin äkkinäinen matkustaja aina saa maksaa enemmän kuin mitä matkan varsinainen pituus oikeuttaa; sillä matkat eivät aina ole mitatut, ja oikeuden puolustus on vaikea. Karhelassa oli kirkko ja oma pappi, ja kun tämä sanoi kernaasti rupeavansa minulle vepsän kieltä opettamaan, päätin jäädä hänen luoksensa joksikin ajaksi. Hänellä oli tupa ja kamari, jossa paraikaa asui kaksi maanmittaria. Näiden pappi kuitenkin sanoi parin päivän perästä lähtevän pois ja lupasi kamarin sitten minun asuttavakseni. Kolmen tunnin opetuksesta päivässä, ruuasta ja asunnosta kuukauden ajalla määrättiin yhteensä 50 paperiruplaa, josta rahasta pappi vielä lupasi minut palatessani omilla hevosillaan kyyditä Lotinapeltoon. Kaikki tämä oli minulle hyvin mieleistä, kunnes huomasin, ettei pappi itsekkään ylen paljoa osannut vepsää, ja että hänen opetuksensa pikemmin olisi tietojani sekoittanut kuin selvittänyt. Sen tähden erosin tästä opettajasta ja otin opettajakseni toisen, nimittäin erään vanhan sokean akan, joka oli lastenhoitajana lukkarilla (ponomarilla). Mutta tämän virkansa tähden eukon ei käynyt muuttaminen pappilaan, vaan täytyi minun käydä lukkarilla opetusta häneltä saamassa. Lukkari itse ja hänen vaimonsa olivat ulkotöillä, joten sainkin eukon kanssa päivät päästänsä rauhallisesti keskustella. Lukkarin lapsia oli kaksi eukon hoidettavina, ja toisinaan tuotiin hänen valvottavakseen lapsia toisistakin taloista, muun väen lähtiessä metsään, ja niiden huuto olisi kylläkin häirinnyt, ellei eukko olisi niitä totuttanut niin kuuliaisiksi, että hänen kiljaistessaan yhden ainoan sanan: movtsi! (vaiti!) kaikki heti herkesivät itkemästä ja heittivät muunkin jyräkän. Harvassa lienee enää meidän aikoinamme opettajaa, jolle oppilaat saisivat nauraa niin kuin minun täytyi nauraa tämän eukon kompuroimisilla hänen hoitaessaan lapsia, vaikka eukko parka kyllä oli tottunut sokeana liikkumaan. Ääneen en kuitenkaan uskaltanut tässäkään koulussa nauraa enempää kuin ennen alkeiskoulussa, jossa esim. muistan opettajan kerran kääntäneen latinaisen lauseen: non omnibus licet esse docti näin: ei kaikkien oppineiden ole lupa syödä, kun me pojat olisimme sanoneet: ei kaikkien ole lupa oppineita olla. Sana esse latinassa merkitsee sekä olla että syödä, samoin kuin muutamissa muissakin kielissä olemista ja syömistä ilmaistaan samalla sanalla, kenties sen vuoksi, että syöminen on varmin merkki siitä, että joku on olemassa, tai ettei monen ihmisen olemassaololla näytä olevan muuta tarkoitusta kuin syöminen. Mielelläni tahtoisin tietää, eikö maailmassa ole sellaistakin kieltä, jossa juomista ja olemista vastaisi sama sana. Mutta näitä puhellessani unhotan kokonaan opettajani, josta vielä on vähä sanomista. Niin esim. on eukon kiitokseksi mainittava, luulen hänen muutamassa päivässä oppineen kielioppia enemmän kuin mainitun papin koko 56-vuotisessa elämässään. Nimisanoja tutkiessamme minun ei koskaan tarvinnut kysyä genitlivisijaa, sillä heti hän sanoi nominatiivin jälkeen jonkun toisenkin sijan, tavallisimmasti monikon nominatiivin, esim. toores, -ehet, tuores: pivdus, -udyset, saalis; kaste, -stket, kaste; suvy, -vgat, sulka; ikkun, -knat, ikkuna. Verbeistä puhuessamme taas hän tottui heti muistuttamattani sanomaan infinitiivin ja preesensin yksikön ensimäisen persoonan, esim. kasva, kasvan, kasvaa; volmitsen, -ta, valmistaa, ja alkoi monesti itse taivuttaa sanoja. Niin kysyttyäni mikä langeta "pa vasjemu" [teidän kielellä] oli, hän sanoi: langeta, langtan, lagtai, langtah, j.n.e. Ei kuitenkaan pidä kummeksia, että hänkin toisinaan erehtyi tai ettei heti voinut minua johdattaa oikealle tolalle. Niin esim. kun taivutettaessa sanaa: lugeda, lukea, kysyin, miten "minun pitää lukea, minun on luettava, minun tulee lukea" [?] kuului hänen kielellänsä, hän vastasi: kah! langeskanden. Samalla tavoin: tegeskanden, minun pitää tehdä [?]; langteskanden, minun pitää langeta [?]. Lähes kolme vuorokautta pidin tätä -skanden, -skandet j.n.e. -loppuista muotoa varsinaisena futuuri-muotona, niinkuin kieliopin tutkijat viime aikoihin asti venäjänkin kielessä ovat pitäneet verbin infinitiivin ja edellä olevien budu tai stanu muotojen yhtymätä varsinaisena tulevan ajan muotona. Mutta sitten asiaa tarkemmin mietittyäni tulin asian oikeille jäljille ja huomasin, että päätteellä -skanden loppuva muoto ei ollutkaan muuta, kuin erityinen verbum inchoativum, joka suomen ja viron kielestä on kadonnut varmaankin ruotsin ja saksan kielen vaikutuksesta. Kuitenkin päätin sen ottaa tekeillä olevaan kielioppiini, vaikka koko verbi ei pääsisikään sitä etemmäksi. Toivon kuitenkin, että tätäkin hylättyä sananmuotoa, kun se joutuu kielioppiin, kenties ruvetaan käyttämään, samoin kuin refleksiiviverbiä, joka jo oli katoamaisillaan, nyt jo alkaa näkyä joka suomalaisessa kirjassa. Sitäpaitsi olen vielä siinä uskossa, että vaikka kieliopin on muodostuttava kielen mukaan, niin on kielenkin muutamissa paikoin edellisen mukaan mukautuminen, Kieli näyttää minusta monessa kohdin ymmärtämättömältä lapselta ja kielioppi sen ymmärtävämmältä opettajalta, jonka tulee taivuttaa hoitolaisensa lajin yhteisten lakien alaisiksi ja kehittää omin päin toimeen tulevaksi. Jos hoitolainen kauniisti ja vioitta kasvaa, ei hoitajalla ole muuta tehtävää kuin edistää sen varmistumista; mutta jos hoidokas rupeaa harhateille poikkeamaan, niin se on oikaistava niin pian ja niin sävyisästi kuin mahdollista. Suomen kielessä katson harhatieksi tai epäoleellisuudeksi sitäkin, että inkoatiiviverbin merkitys, mikä ennen on lausuttu yhdellä, ilmaistaan kahdella sanalla, kuten esim. ruveta käymään, ruveta tulemaan, ruveta lankeamaan, ja preesensissä: rupean käymään, r. tulemaan, r. lankeamaan, eikä niin kuin ennen käyskätä, tuleskata, lankeeskata ja preesensissä: käyskännen, tuleskannen, lankeeskannen. Mutta mistä voimme sitten niin varmasti päättää inkoatiiviverbin suomen kielessä olleen? Siitä, että se on heimokielissä, lapissa ja vepsässä, ja toiseksi siitä, että suomessa vieläkin on näistä inkoatiiviverbeistä johdettuja sanoja, kuten käyskentelen, tuleskentelen, lankeeskentelen, jotka eivät ole syntyneet muista kuin alkuperäisistä: käyskännen, tuleskannen, lankeeskannen.

Karhelan papin luona asuin ensimäisen viikon hänen pienessä tuvassaan, jossa paitsi minua asustivat hän itse, hänen rouvansa ja nelivuotias, tyttärensäpoika, piika, eräs "prikashtshikka", pieni punainen koira, musta kissa ja sen kaksi pientä poikasta. Viimein maanmittareilta loppui työ, nimittäin samalla tavalla kuin usein meidänkin maassa, että kylien rajoista nousi riita, jonka ratkaisua etsittiin aina Keisarillista Senaattia myöten, millä ajalla työ keskeytyi. Maanmittarien lähdettyä minä muutin kamariin, jossa nyt sain aivan yksinäni asua lopun aikaa, mikä kaikin paikoin on suuriarvoinen etu, ja etenkin näin matkoilla ja alinomaa rahvaan hälinässä oltua aivan verraton asia. Viimeinen päivä vaan piti olla papin ja hänen perheensä, koiran ja kissojen parissa, siitä syystä, että tupaa, jossa tähän asti olivat asuneet, nyt ruvettiin purkamaan ja uudesta rakentamaan. Kamarini "jumalatshogassa" eli kuvanurkassa oli koko joukko kaikenlaisia, ei kovin sievin käsin tehtyjä "jumalia", ja oven yläpuolella ratsasti Ali Pasha. Kaikki nämä kunnioitettavat herrasmiehet näyttivät jo täysinpalvelleilta, ja jos minun vallassani olisi ollut, olisin vapauttanut heidät jokaisen virasta, antanut täyden palkan eläkkeeksi ja myöntänyt oikeuden kantaa virkapukua. Samoin olisin tehnyt huoneen kahdelle tuolille, joista toisessa ei ollut kuin kolme jalkaa, niin ettei enää jaksanut seinää vastaan nojautumatta pysyä pystyssä, ja toisen jalkojen parantaja oli tehnyt niin huonoa työtä, että sekin oli aivan kelvoton.

Pappi itse oli 56-vuotias mies, vakaa ja hiljainen luonteeltaan. Hänen jokapäiväinen pukunsa ei ollut talonpoikien pukua ollenkaan parempi; eikä häntä voinut heistä erottaa muusta kuin pitkästä, selässä riippuvasta palmikosta. Hän kävi vaimonsa ja piikansa kanssa kaikissa ulkotöissä, jonka tähden oli päivin harvoin kotona; minun täällä ollessani näet paraillaan lopeteltiin heinäntekoa ja sitten seurasi elonleikkuu, herneiden puinti ja marjojen poiminta. Kotoisallakin ollessaan hän toimitteli kaikenlaisia pihatöitä, kuten saunan lämmitystä, veden noutoa, marjojen siivousta y.m.s. Ei olekkaan siis kumma, että hänellä näiltä töiltänsä ei ollut aikaa paljoa kirjallisiin huvituksiin hurvitella. Hän osasi kuitenkin lukea venättä ja slavoniaa kuta kuinkin, taisipa kirjoittaakkin. Kerran kirjoja käsille ottaessani hänkin tuli siihen, katsoi niihin ja, nähtyään etteivät ne olleet venäjänkielisiä, kummeksi, että kirjoja on painettu muillakin kuin tällä yhdellä kielellä. Näin oppineita opettajia oli joku aika sitten (ja lieneekö vielä nytkin) muutamia meidänkin maassa. Niinpä kertoi Castrén matkoillaan Suomessa kerran tavanneensa pappismiehen, joka suomen kieliopista ja kirjakielestä puhuttaessa oli kummeksinut, miksi x ei kelvannut suomen kirjaimeksi, ja oli kysynyt, mitä tämä vokaali oli pahaa tehnyt, kun sitä niin vainottiin! Minulla oli venäjänkielinen Uusi Testamentti, ja sitä pappi luki ahkerasti, sanoen, ettei koko heidän kirkollaan ollut muuta pyhää kirjaa kuin evankeliumit slavonian kielellä, jota hän taas ei näyttänyt aivan hyvin ymmärtävän.

Papin rouva taisi olla vähän nuorempi miestänsä; hän kulki rahvaan mukana kaikissa töissä, marjassa, verkkoja laskemassa j.n.e. Työpaikan loitompana ollessa minä jäin yksin kotimieheksi, kuitenkin sillä ehdolla, että sain käydä lukkarissa edellä mainitun opettajani luona, kun vaan lähtiessäni muistin panna oven lukkoon. Näinä päivinä rouva aina pani minulle päivällisruuan jo lähtiessään valmiiksi, toisen osan, kuivan ruuan, kaappiin, ja toisen, keittoruuan, uuniin lämpimänä pysymään. Uuniin pantuja herkkuja oli kookas kahvipannukin, jonka aamulla keitti täyteen ja sijoitti uuniin hautumaan. Taitavat kahvinkeittäjä-rouvat arvaavat sanomattanikin, kuinka hyvää tämä rupeamamäärin hautunut kahvi oli, eikä ollutkaan erittäin ikävä sanoma se, jonka papin rouva eräänä aamuna minulle ilmaisi, nimittäin kahvin loppuneen ja toista saatavan vasta kun joku sattui käymään kaupungissa. Työhön lähtiessänsä hän kuitenkin iloisen näköisenä sanoi kahvipannun olevan entisellä paikallansa ja entisessä voimassaan. Kysyessäni, mistä hän jo oli kerinnyt saada uutta kahvia, hän vastasi tietävänsä keinon, millä ainoattakkaan kahvinjyväsettä kahvia saada, ja lähemmin asiaa tutkittuani huomasin tämän keinon siksi, että hän oli paahtanut ohranjyviä kahvin asemesta ja niistä tehnyt keiton. Kun rouva näin kahvin asemesta keitti ohria, piti minunkin ruveta jotakin "jatketta" hommaamaan, sillä suureksi murheeksi tupakkani alkoi vähenemistään vähetä, enkä tietänyt muuta neuvoa tämän lähestyvän puutteen poistamiseksi kuin että keräsin perunan lehtiä, kuivasin ja sekoitin niitä tupakkaani, toivoen tämän sekoituksen avulla pysyväni tupakassa siksi kunnes ilmaantui joku Lotinapeltoon-matkustaja, jolla olisin voinut tuottaa uutta tupakkaa.

Jo edellä mainitsin, että papilla oli nelivuotias tyttärenpoika luonansa. Tämän lapsen pilasi mummo, papin rouva, aivan asian alkaen ja ikäänkuin tahallansa. Joka aamu poika herättyänsä alkoi huutaa ja itkeä minkä jaksoi, ja sitä jatkoi pitkin päivää, milloin vaan ei heti tehty hänen mieltänsä myöten, polki jalkaa, kiljui ja nakkeli vihan vimmassa mummoansa ja ukkoansa kivillä ja esineillä, jotka vaan käteensä sai. Minä uskalsin muistuttaa eukolle, että nuo juonet pitäisi pojasta vitsalla ottaa. Hän sanoi jo sitäkin koetelleensa, mutta ei minkään auttaneen. En luulekkaan vitsan sillä tavalla käytettynä kuin papin rouva sitä käytti, kenenkään kädessä parantavan lapsia, vaan pikemmin pahentavan. Hän näet ei ruvennut poikaa kurittamaan ennenkuin joutui sellaiseen vihan vimmaan, että kuritus oli pikemmin kostamista kuin oikaisemista, eikä hän silloin katsonut millä lyödä hotaisi poikaa, vitsallako vai korennollakin. Sitten lepyttyänsä taas imarteli huutavaa poikaa ja hyväili entistään viittä pahemmin eikä kieltänyt, jos poika olisi mitä tahtonut. Teenjuontiin eukon piti aina saada poika, jospa tällä tuvassa tai ulkona oli kuinkin mieluinen muu huvitus. Nämä kestit poika kuitenkin aina lopetti itkulla ja kiukuttelemisella, kun muka ei vielä ollut tarpeeksi sokeria saanut, ja monasti minua tämä eukon riehuminen pojan kanssa suututti paljoa pahemmin kuin kaikki ikävyydet "barinan" luona olivat minua vaivanneet, — Paljoa paremmin sokea opettajani kasvatti ponomarin eli lukkarin lapsia, jotka heti eukon huutaessa movtsi olivat hiljaa kuin hiiren poikaset.

Pyhät vietettiin näilläkin seuduilla alituisella syömisellä ja juomisella; viimemainitulla, milloin juotavaa oli, sillä viinaa on täällä vähempi ja sitä pidetään kalliimmassa hinnassa kuin Suomessa. Elokuun 27:ntenä päivänä oli suuri pyhä Kekjärven kylässä, jonne kirkolta tulee 3-4 virstaa matkaa. Venäjällä ja Suomessakin on kreikanuskoisissa pitäjissä joka kylässä oma kirkkonsa (säässynä) ja jokaisella tämmöisellä kirkolla oma suojeluspyhänsä, joku mies- tai naispyhimysvainaja. Tämän pyhimyksen nimipäivänä kylällä on iso juhla, johon keräytyy rahvasta 10 ja useammankin peninkulman päästä, ja semmoinen oli tämäkin Kekjärven juhla, johon minäkin läksin. Kirkko oli pienessä saaressa, ja meidän tullessa saari oli melkein täynnä väkeä. Vaikka tilaa oli sangen vähä, uitettiin saareen hevosiakin. Se tuntui minusta hieman kummalliselta, mutta myöhemmin sain tietää, että kaikki saaressa olevat eläimet tulivat osallisiksi papin rahvaalle antamasta siunauksesta, ja että hevosetkin täten siunauksen voiman vastaanotettuaan sen jälkeen pääsivät vapaiksi ampumisista ja muista vammoista. Mitä loitsija ennen teki paholaisen avulla, sen nyt pappi sai aikaan pyhällä toimituksella, ja täten näin, miten pakanallinen harhaluulo oli muuttunut kristilliseksi epäuskoksi. Saaressa ei ollut muuta syötävää kuin renikoita, joita muuan mies myi kirkon ovella, mutta sitä enempi syötävää oli järven rannoilla olevissa kylissä. Jos mihin taloon menit, oli ruokaa pöydällä ja syödä täytyi vaikka väkisinkin. Kotiin tultuamme papin rouva teetä juodessamme moitti kekjärveläisten kömpelyyttä ja typeryyttä, mainiten esimerkkinä tästä törkeydestä senkin, etteivät olleet älynneet tarjota hänen miehelleen viimeistä teesarkkaa, jota rouva näytti paranna osana pitävän. Kohta hän kuitenkin itse johdatti mieleeni sananlaskun: kattila pataa soimaa, musta on kylki kummallakin, sillä teeveden juotua sanoi olevan itsellänsä tärkeätä toimittamista tuvassa, jonka tähden toi minulle maljan lämmintä vettä ja pitkän pyyhinliinan käskien minua kuppeja pesemään. Tätä hän nähtävästi ei pitänyt minäkään älyttömyyden merkkinä.

Samalla viikolla kuin Kekjärven juhla vietettiin, oli kirkonkylässäkin samanlainen juhla, ja sen lisäksi ponomari vielä piti leikkuutalkoon. Kaikissa näissä pidoissa minua vaivattiin alinomaisella syömisellä ja "tshajun" juomisella, niin että koko ilo minulle muuttui suureksi tuskaksi. Eikä sillä vielä hyvä: hyvästä kestitsemisestä piti minunkin puolestani jollakin tavoin osottaa heille hyväntahtoisuutta ja soittaa huilua. Soittoon he eivät ollenkaan kyllästyneet, kiusasivat vaan yhä uudestaan soittamaan. Monet monituiset kerrat kaduin, että olin mokoman kapineen mukaani ottanut, monasti teki mieli viskata koko tämä ilon-aiheuttaja nurkkaan. — Mutta en muistakaan vastuksista ollut aivan vapaa. Kaikkia oudonpuoleisia matkustajia, jotka eivät liiku meluten ja herroiksi, luullaan täällä heti karkulaisiksi tai muiksi pahantekijöiksi, enkä minäkään voinut päästä aivan vapaaksi tästä epäluulonalaisuudesta. Niinpä heräsin eräänä yönä kamarissani isosta hälinästä, joka kuului ulkoa, mutta panin uudelleen maata, kun en arvannut ryminän syytä. Vasta seuraavana aamuna kuulin papilta, että humalaisia miehiä oli käynyt siellä koko joukko tahtoen tulla minua sitomaan, kun muka olin mikäkin passiton "razboinikka" [rosvo]. Suurella vaivalla pappi oli saanut heidät tästä aiheestaan luopumaan.

Vielä voisin luetella useampiakin tämänlaatuisia ikävyyksiä, jotka nämä pidot ja kokoukset minulle tuottivat. Mutta paljo niistä oli hyötyäkin. Niissä opin rahvaan koossa ollessa maata ja tapoja paremmin tuntemaan, mikä muuten näin kiireisenä työaikana olisi ollut vaikeampaa. Näiden seutujen rahvas on yleensä solakka- ja suoravartaloista, ja jotenkin sievännäköistä. Puvut olivat melkein samanlaiset kuin Aunuksessa, samoin oli maatöidenkin laita. Viljelyskasveja olivat ruis, ohra, kaura, herne, papu ja jokunen määrä perunaa. Enimmäkseen kylvettiin peltoon, metsää taas hyvin vähän perattiin. Karjanhoito ei täällä, samoin kuin on laita Syvärijoen seuduilla, ollut suuresti edistynyt Aatamin karjankaitsennasta. Rautapataa en muista nähneeni koko näillä seuduilla. Ruokaa valmistettiin saviruukuissa, jotka pantiin uuniin. Muu keittäminen tapahtui sillä tavoin, että tulessa kuumennettuja kiviä pantiin vesiastiaan siksi että vesi rupesi kiehumaan.

Kun kielioppia ja sanakirjaa koskevat tutkimukset, joita tällä kertaa pidin tärkeimpinä, olivat vieneet kaiken aikani, en kerinnyt paljoa muuta keräämään. Satuja, sananlaskuja ja arvoituksia panin kuitenkin kirjaan jonkun määrän, ja olisin kenties saanut laulujakin, joita luulen tälläkin rahvaalla olevan (sillä laulajia oli useampiakin, vaikka eivät nyt ruvenneet laulamaan), ellei olisi tullut poislähtö ennenkuin opin kieltä sujuvasti käyttämään ja ymmärtämään. Tässä kielessä on monta etua, ja siitä suomenkielen tutkija saapi monta hyvää selitystä ja viittausta. Näytteeksi panemme tähän seuraavat vepsänkieliset palat.

Mateuksen VI:nnen luvun alku vepsän kielellä.

1. Vardeikatois andelta milostinad teiden rahfhan aigan, siks mise hei teid nähtais: muga ei liene teile nahradad tatas teiden taivhalises.

2. I muga kons andad milostinan, ala torvta itseis kohtas, kut litsemeerad tehtais sinagogois i irdal, mise kiitaisiba heid rahvas. Toden sanun teile: hei saiba use itselesoi nahradan.

3. Sinä se andle milostin muga, mise hur käsi sinun ei nägeis, min tegeb oiged.

4. Da lineb milostin sinun nähmatoi, i taat sinun nägeb nähmatoman andab sinei nägymisen.

5. I kons rist(i)toi, ala ole kut litsemeerad, kudamet ljubitas sinagogois i irdal seisuteldas ristmähäs, mise nähtais rahvas. Praudan pagisen teile: hei otiba use itseles nahradan.

6. Sinä se kons ristitoi, mäne perthe itseis, i salpta itseis veräjäd, i ristte itseis tatale, kudam ei nägy, a taat sinun nägeb ei — nägymisen andab sinei nägymisen.

7. Risttes se algat sanelkoi lisniad, kut keelitajad: netse hei duumaitas, mi äijis vaihis itseis linetai kuuldud j.n.e.

* * * * *

Verbejä taivutetaan vepsän kielessä seuraavaan tapaan: tegen, teget, tegeb, tegemai, tegetei, tegeha t. tehtav (s.o. teen, teet, tekee, teemme, teette, tekevät). Tegemoi, tegetei, tegese, tegemoisei, tegeteisei, tegebasei t. tehtasei (s.o. teen itseni, teet itsesi j.n.e.).

En tege, emai tehkoi (s.o. en tee, emme tee).

Tehnen, tehnen; en tehne, emai tehnekoi, en tehne, emme tehne; tehneisin, ehkä tehnen. Tehnusimoi, tehnusitei, tehnusihese, tehnusimoisei, tehnusiteisei, tehnusiheisei, olisin tehnyt itseni, olisit tehnyt itsesi j.n.e.

Tästäkin vähästä näytteestä lukija saattaa arvata, että vepsän kielen verbit ovat paljoa muotorikkaammat kuin suomenkielessä. Emme nyt aio toisia lukijoita enemmillä esimerkeillä rasittaa; saattaisimme senkin hyvin mainitsematta jättää, että konsonanttiäänteet s, ts, n, t, ynnä muutamat muut välistä ääntyvät kuten meillä, välistä taas kuin sh, tsh, nj, tj, niin myös vokaalit välistä puhtaina, välistä taas epämääräisinä, esim. a pikemmin kuin ä, jos kohta a:äänne voittaa.

— — — — — — — — — —

Helsingistä saatuani ankaran kirjeen, jossa minua käskettiin joutumaan takaisin virkaani toimittamaan, minun täytyi ennen aikojani lähteä Vepsän maasta ja palasin Aunuksen, Salmin, Impilahden ja Sortavalan kautta suoraan Kajaaniin.

63.

Akademikko Sjögrenille.

(Konsepti)

[Ilman päivänmäärän ja paikan ilmaisua.]

[Syyskuun lopulla 1842.]

Korkeasti kunnioitettu Kolleegineuvos!

Päätettyäni tällä kertaa tutkimukseni vepsäläisten parissa, saan muutamalla sanalla ilmoittaa Teille jospa en juuri muuta, niin ainakin sen, että olen paluumatkalla. Olin pyytänyt virkaloman pidennystä kuudeksi viikoksi, hieman paremmin ehtiäkseni tutkia vepsän kielen omituisuuksia, mutta lääkärin puutteessa, joka olisi sillä aikaa ollut sijaisenani Kajaanin piirissä, minulta tämä pidennys kiellettiin, minkä vuoksi minun nyt täytyy kiiruhtaa kotiin lokakuun alkuun. Vepsäläisten parissa en tullut Karhelan (Kargenets) kylää kauemmaksi, missä asuin paikkakunnan papin luona. Sitä ennen tosin olin tavannut Ishaiva nimisen vepsäläiskylän, joka on Kargopolin ja Vyitegran välillä, mutta kun kieli siellä paraikaa oli sukupuuttoon kuolemaisillaan, viivyin siellä vaan muutaman päivän. Mainittu Karhelan pappi olisi ruvennut opettajakseni, mutta kun pian huomasin, ettei hän itse ollut aivan perehtynyt vepsän kieleen, otin opettajakseni erään puolisokean, vanhan sotamiehen-lesken, jonka kanssa kävin läpi venäläisen sanakirjan merkiten vepsäläiset sanat, mikäli hänen tietojaan riitti. Sitäpaitsi panin kirjaan häneltä ja muilta tusinan verran satuja, käänsin Mateuksen evankeliumin 5:nnen, 6:nnen, 7:nnen ja 8:nnen luvun sekä lauseparsia venäjän kieliopin lauseopista ja muista kirjoista. Vaimo asui paikkakunnan ponomarin talossa, joka ponomari oli syntynyt 30 virstaa kauempana Ojatin toisella rannalla Ladvan kylässä ja joka eukon ohella oli opettajanani. Suurinta mielenkiintoa minussa herättivät vepsän kielen verbien muodot. Jotenkin seuraavaan kaavaan sain verbien taivutuksen. Indikatiivin preesens: salptan, -at, -ah, -amai, -atei, -taha t. salpatas, suomeksi: suljen, suljet, sulkee, j.n.e.; kielteiset muodot: en, et, ei salpta, emai, etei, eba salpakoi; refleksiiviset: salptamoi, -atei, -ase, -amoisei, -ateisei, -asei t. salpatasei, kielt.: en j.n.e. salpakoi, emai j.n.e. salpakoisei, Indikat. imperfekti: salpsin, -sii, salpas, salpsimai, salpsitei, salpsiba t. salpattihe; kielteiset: en j.n.e. salptaske, emai j.n.e. salptasket; refleks.: salpsimoi, -itei, -the, -imoisei, -iteisei, -ihoisei t. salpattihesei; kielt.: en j.n.e. salptaskete, emai j.n.e. salptaskemisei. Indikat. perfekti: minä, einä, hän salpanu, mö, tö, hö salpatud. Tästä huomaa, että vepsäläinen konjugatsioni on rikkaampi kuin sekä suomalainen, virolainen että lappalainen. Perfekti, jonka moni sanoi olevan merkitykseltään vallan imperfektin veroisen, lienee venäjän jäljittelyä. Kuulinpa vielä matkalla Kargenetsista Lotinapeltoon sellaisen imperfekti-muodon kuin lauseessa: kun sinä maksneisit, mutta en saanut selville, missä suhteessa se eroaa muodoista maksnet ja maksaisit, jotka molemmat esiintyvät suomessa. On muuten hyvin vaikeata tutkia jonkun kielen muotoja, kun on pakko välittäjäkielenä käyttää muodoista köyhää venättä. Ellei suomi olisi sen vertaa auttanut minua vepsää tutkiessani, tuskin olisin saanut esille konjunktiivin preesensiä, sillä miten asettelinkaan venäläisiä sanoja, joilla konjunktiivin käsitettä ilmaistaan en aluksi saanut vastaukseksi muuta kuin: Budu minä tegen, hot tegen, kut tegen j.n.e. Sitävastoin olin erehtyä futuurin suhteen, sillä venäjän budu tai stanu sanojen avulla muodostettu n.s. futuuri tosin käännettiin ja budu sdelatj muodolla minä lienen tegemaha, mutta mieluummin muodolla minä tegeskanden, samoin kaikista muista verbeistä: opendaskanden minä alan opettaa, voiskanden, alan voida j.n.e. Minulla oli jo pari päivää se väärä luulo, että vepsä vastoin muita suomalaisia kieliä oli muodostanut itselleen futuurin, mutta huomasin sitten, että sillä lapin tavoin on vasituinen inkoatiivimuoto, jonka suomi ja viro ovat menettäneet (ruotsin ja saksan vaikutuksesta, joissa sellaista muotoa ei ole?). Minä sanoskanden, lapiksi sarnosgoadam; lugeskanden: logaskoadam. Mielestäni tämä muoto on otettava suomen kielioppiin, vaikkei se tulisi sitä laajempaan käytäntöön; mutta syytä on toivoa, että se kieliopista voi siirtyä kieleen, sillä tuntuuhan siltä kuin refleksiivimuoto, jonka v. Becker ensiksi otti kielioppiinsa, olisi tullut yleisemmin tunnetuksi (sillekin osalle Suomea [tämä kirjoitettu seuraavan sivulauseen yläpuolelle rivien väliin]), vaikka se enemmälle kuin puolelle Suomea sitä ennen oli tuntematon. Suurimmalla todenmukaisuudella voi päättää, että suomessakin ennen on ollut inkoatiivinen verbi, sillä ensiksi lapissa ja vepsässä se on ja toiseksi tuntuvat tavalliset johdannaismuodot meneskendelen, lueskendelen, jotka tosin ovat menettäneet inkoatiivisen merkityksensä, saavan synnystään kiittää tätä inkoatiivia.

Sijamuodoiltaan vepsä on aunuksen, lapin ja viron tavoin suomesta paljon jäljessä, ja tuntuu siltä kuin suomalaiset jo erottuaan heimolaisistaan olisivat muodostaneet lukuisat taivutussijansa. Vepsässä en saanut selville muita sijoja kuin nominat. lähte, kaivo, genet. lähtken, allat. lähtkele, illat, lähtkehe, infinit. lähtet (t. lähtket), possess. lähtkel, instrukt. lähtken, mon. lähtken. Muotoja lähtken ked, lähtkespäi, lähtkelpäi, lähtkehe-sai en pidä tavallisina sijoina, kun ked, päi, sai eivät yhdy adjektiivoihin.

Diminutiiveja.

Suffiksit vepsänkieli enimmäkseen on menettäneet, ne esiintyvät kuitenkin personaalipronomineihin ja itse pronominiin sekä, jos kohta harvoin, muihinkin sanoihin liittyneinä. Vakuutettiin — — —

Partikkeleista näytti olevan todellinen puute, ellei tahtonut käyttää venäläisiä partikkeleita. Eipä missään viljelemättömässä kielessä niitä liene suurta varastoa.

Lappi, vepsä ja suomi ovat menetelleet eri tavoin lyhentäessään sanoja: lappi on jättänyt pois päätteitä, vepsä (kuten myös viro) jonkun keskellä sanan vartaloa olevan vokaalin, suomi päätteessä olevan konsonantin. Vepsäl. andlen, maksnen, salptan, langten.

Sanakirjallisessa suhteessa laittaa: vepsäl. lajin, torua, nuhdella, ven. lajat.

64.

Tohtori Rabbelle.

(60:nnen jatko.)

Koivikko, 8 p:nä lokakuuta 1842.

Enempää en Lotinapellossa ehtinyt kirjoittaa, enkä vepsäläisten parissa senkään vertaa; täällä oli syynä se, että aikani meni vepsän kielen tutkimiseen, mutta Lotinapellossa minun oli viettäminen arkiateri Törngrenin 70;ttä syntymäpäivää. Tämä vietto tapahtui muuten kelpo tavalla, mutta miten, sen saat toiste tietää. Sitten matkustin vepsäläisten luo, oleskelin siellä aina syyskuun loppuun, ja kun kirjeestäsi sain tiedon, että minun oli rientäminen kotia Kajaaniin, läksin viimeinkin kotimatkalle, jolla nyt paraikaa olen ja toivon 3-4 vuorokauden kuluttua vahingoittumattomana sinne perille saapuvani. Muistelmiani olostani venäläisten ja vepsäläisten parissa voin toiste Kajaanista kirjoitella ja pyydän nyt ainoastaan anteeksi, etten voinut palata Helsingin kautta ja suullisesti onnitella Sinua Fransiskuksen päivänä. Jos ensi talvena tarjoutuu mahdollisuutta muutamaksi viikoksi poistua Kajaanista, niin varmasti käyn sinua Helsingissä tervehtimässä. Sitä ennen olen Suomi-kirjaa varten kirjoittava jotakin vepsästä, niin pian kuin saan siihen tilaisuuden.

Tervehdi tuttavia, äläkä unhota muutamilla riveillä ilahuttaa

rehellistä ystävääsi Elias Lönnrotia.

65.

Tohtori Rabbelle.

[Matkalla Kajaaniin, alkupuolella lokakuuta 1842.]

[Saapui Helsinkiin 14 p:nä lokakuuta 1842. Kirjeen saajan muistiinpano.]

Rakas veli!

Sjömania myöten kirjoitin joku päivä sitten Sinulle kirjeen ja lähetin samalla jatkoa Vyitegraan asti ulottuviin matkamuistelmiini. Matkasta sieltä vepsäläisten luo, olosta heidän parissaan ja kotimatkasta voisi tosin olla koko joukko kirjoittamista, mutta kun vepsäläisten luona jouduin niin kovaan työhön heidän kieltänsä tutkiessani, ettei jäänyt ollenkaan aikaa kirjoittelemiseen, ja kun sen jälkeen aika kiireellä olen sieltä kotia matkustanut. niin kaikki matkamuistelmat näiltä ajoilta vielä ovat paperille panematta. Siksi ne kaiketi jäänevätkin, ellen palattuani Kajaaniin mahdollisesti Suomi-kirjaan saisi kyhätyksi jotakin kirjoitusta olostani vepsäläisten parissa. Heidän kielensä on vielä jotakuinkin suomen kaltaista, niin että muutaman viikon kuluttua opin sitä puhumaan paremmin kuin venättä puolessa vuodessa. Koko joukon aineksia vepsän oppimista varten kokosin, kuitenkaan en niin paljoa, että siihen voisin olla tyytyväinen, pääsemättä vielä toista kertaa joskus vastedes heidän luokseen.

Ennenkuin saat käsiisi nämä rivit, olen jo Kajaanissa, tosin kahta viikkoa myöhemmin kuin minun oli määrä; toivon kuitenkin, että tämä viipymys minulle annetaan anteeksi. Nyt pyydän Sinua Helsingin kirjakaupoista kysymään teosta Visa Reperta und gerichtlich-medizinische Gutachten von J. Berndt; jos se on saatavissa, niin pyytäisin Sinua, että lähettäisit sen postissa minulle samoin myös Wistrand'in kirjan Handhok i Forensiska Medicinen.

Lappalaista lusikkaa, jonka olisin lähettänyt Sinulle jo Fransiskuksen päiväksi, jos se vaan olisi käynyt päinsä, pyydän Sinua nyt pitämään hyvänäsi, lappalaismuistona. Rikkaat lappalaisperheet syövät yleensä sellaisilla lusikoilla. Suomen-Lapissa ne kuitenkin tätä nykyä ovat harvinaisia, mutta yleisemmät Norjan tunturilappalaisilla. Terveisiä!

Rehellinen ystäväsi Elias Lönnrot.