SISÄLLYS (continued 2)

Kaikki kildinalaiset, paitsi lapset, puhuvat venättäkin ja kuolalaisten vakuutuksien mukaan muutamat niin hyvin, ettei heitä voi erottaa synnynnäisistä venäläisistä, — mikä ei ole kummallista, kun näitä pitkin talvea melkein joka päivä tapaa Kuolassa. — Muuan henkilö, joka oli oleskellut syrjäänien parissa, sanoi näiden ulkoapäin olevan suuresti lappalaisten näköisiä, mutta että samojeedit ulkomuodoltaan muistuttavat inkeriläisiä talonpoikia, — muita suomalaisia hän ei ollut nähnyt. — Inarin murre tuntuu kaikista muista olevan omintakeisinta, kun näet ne Venäjän lappalaismurteet, joita tähän asti olemme kuulleet, lähentelevät norjalaista murretta ja Utsjoen lappia. — Sen verta on varmaa, että jos olisi — — — [Jäänyt kesken.]

Tinaamattomat kupari- jopa rautakattilatkin.

Lakkiaan lappalainen usein pitää riippumassa niskassa, pakkasellakin.

Syngelistä oli muuan vaimokin liittynyt matkaseurueeseen vieden lasta Kuolaan ristittäväksi. Ilman mitään "pidätysporoa" hän lapsi sylissä ajoi jyrkimmistäkin mäistä sangen hyvin alas.

Kamala kortteeri Kuolassa. Meillä on kaksi kamaria, joista toista lämmitetään. Kaksi poikanulikkaa juoksentelee alinomaa sisällä hypistellen kaikkea, mitä käsiinsä saavat; heidän äitinsä puhuu ja huutaa niin, että korvia todella pakottaa. Viidestä naulasta kahvia lienemme juoneet viisitoista kertaa, eikä toista ole Kuolassa ostettavissa, niin että nyt olemme vallan ilman. — Talonväen tavaroita on sangen paljo meidän huoneessa, jota sen tähden alati käytetään varastohuoneena. — Joka päivä täytyy heidän kanssaan riidellä pellin sulkemisesta, ja kuitenkin he sen sulkevat niin että saa häkää. Kylminä aikoina saa aamuisin kauan aikaa kärsiä vilua, sillä joskus ei tehdä valkeata ennen kello 10:tä tai 11:ta. Samoin harvoin saa teetä kello 8, vaan se välistä lykkäytyy kello 11:en.

Kuola on pieni kaupunki vähän ylempänä Kuolan- ja Tuulomajokien yhtymäpaikkaa. Europan-Venäjän pohjoisin kaupunki? Nauriita kasvaa suuria, ja perunoita on muutamilla kananmunaa suurempia (ispravnikalla) — muuta vihantaa ei ole, heiniä vaan joen rannoilla. Lehmiä, lampaita, koiria, joilla kuljetetaan vettä ja halkoja — usein suuret kuormat, mutta mies auttaa mäissä. — Ylt'ympäri vuoria, korkeita. — Vallassäädyn seurapiiri: tohtori, gorodnitshij, sudja, ispravnikka, sosjedateli (2), utshiteli, podporytshik [aliluutnantti], tamozhnik, strjäptshij [viskaali], ljesnik [metsäherra], kaznatshej, postinjohtaja. — Ensin, ankara tarkastus, mutta ei ollut muuta vaarallista tavaraa kuin aljettu sikarilaatikko. Sen vähäisen määrän väkevää, joka meillä vielä oli jäljellä viimeisellä kyytivalillä, annoimme nim. lappalaisten juoda — tai oikeammin, he piilottivat sen lumeen, sillä näyttivät pelänneen, että oli kielletty vatsassaankin viemästä viinaa Kuolaan. — Joka päivä kekkerit, aina seuraavana aamuna päänsärkyä. — Pelataan. — Päivälliset kello 3. Kalapiiraita 3-4 eri lajia. Lihaa, liemiruokia. Leivoksia. Pari tuntia pöydän ääressä. — Sitten sauna 3;sta kopeekasta. — Kahvia. Teetä. Liköörejä ja nalifkoja sekä viinaa ynnä lihaa tai kalapiirakkaa pöydällä illaksi. — Pelinimitykset helpot oppia. Kuitenkin välistä erehdyin pahasti, kuten esim. kerran saneessani, että minulla oli ruutupeli, vaikka olikin patapeli, minulla kun näet oli vaan 7 pataa ja yksi huono ruutu pakassa. Vaikka erehdys oli niin ilmeinen, ei minun sallittu sitä korjata, vaan täytyi antaa kolmet sakot, jotka sitten kuitenkin supistettiin yhteen ainoaan. Tämän johdosta strjäptshij luuli, etten enää ollut lääkärikäynneillä hänen tyttärensä luona, kun muka olin siitä suuttunut. — Totia ei tarjottu useimmissa paikoin, luultavasti rommin puutteen vuoksi. Tupakankin puute on ilmeinen. — Tohtori osasi latinaa ja vähän saksaakin, gorodnitshij saksaa, utshitel hyvin vähän kumpaakin; sitäpaitsi muuan merikapteeni puhui norjaa ja lisäksi Ilja Romanovitsh. — Minkä vuoksi olemme täällä. — Monet ovat vaivanneet minua parannuskäynneillä. Toisten luona olen käynyt, toisten luona en.

Lotinapellossa, Vytegrassa, ja Bjelozersk'issa, 3-4 sataa henkeä kussakin puhuu tshuudin l. vepsänkieltä.

Joseph Boguslavl. Mesenin kihlakunnassa on syrjäänejä Olemskoin volostissa Vashka-joen varsilla kolmen sadan virstan päässä Mesenistä; Pytshkoin volostissa, 500 v.; Izhma-slobodassa tuhat (tai 900) v. Olemskoissa 150 sielua, Pytshkassa, 200-250, Izhmassa, 1000-2000. Vashka-joki laskee Meseniin. — Izhma on Tsiljmassa (kylmä). [Tarkoittanee nimen mahdollista johtumista suomalaisesta sanasta kylmä] — Kaikki lähellä Vologdan rajaa. —

* * * * *

Inarissa muutin pappilasta viikoksi erääseen lappalaismökkiin 3/4. Forster oli mukanani ja viimeisinä päivinä Schröderkin, niin että meillä oli jotenkin ahdasta, varsinkin kun, paitsi meitä ja itse talonväkeä, joita oli kokonaista viisi täysikasvuista henkilöä, lampaitakin siihen oli majoitettu. Talvityö on lappalaisilla sangen helppoa. Miesten työ näyttää pääasiallisesti olevan siinä, että ostavat poroja, keittävät ruokaa ja välistä menevät kappaleen matkaa metsään poroja siirtämään. Naiset kehräävät, kutovat, valmistavat nahkoja, ompelevat ja kuljettavat puita metsästä, sekä menevät poroja siirtämään, milloin miehet eivät sitä viitsi tehdä. — Pari kertaa syötiin, ensimäinen kerta kello 9 tai 10, toinen kerta illalla; tämä on pääateria. Lihaa ja kalaa sekä lientä, tehtyä ryyneistä, jauhoista tai petäjän sisäkuoresta.

Inarin lapin äänteet ovat vaikeita. Forsterin kieli taipui keskustelussa paremmin kuin minun, esim. lausuessaan sanaa akshu, jolloin saksalainen sch-äänne näyttää olevan hänellä apuna, samoin sanassa kuuhoeil, laitos, johon kehruukset ripustetaan värttinällä kehrättäessä. Vaikeimpia äänteitä on d, joka kuitenkin Inarissakin tuntuu yksinkertaistuvan t:ksi, esim. infinitiivin lopussa. — Inarin pappilassa meillä oli katekeetta Utsjoelta, mutta minä en olisi tahtonut olla hänen sijassaan, sillä me ahdistimme häntä kysymyksillämme vuorotellen, että hän välistä luuli tulevansa vallan päästään pyörälle. Ääntämisen oppimista varten luin ensin hänen kanssaan koko Piplian-historian ja aloitin sitten Renv[allin] sanakirjaa, saadakseni siinä oleville suomalaisille sanoille lappalaiset vastineet, mutta en ehtinyt siinä kahta kirjainta kauemmaksi päästä. Mutta Aulivuolen [nimi kirjoitettu kahdella tavalla] äijällä ja muilla sain, paitsi kieliopillisia seikkoja, Mat[euksen] 5, 6 ja 7 luvun Inarin murteelle käännetyiksi, sitäpaitsi joukon suomalaisia sananlaskuja ja muita puhetapoja. Ukko Haulivuoli [nimi kirjoitettu kahdella tavalla] tottui lopulla melkoisesti taivuttamaan lappalaisia verbejä ja nomineja, mutta piti sitä jotenkin rasittavana.

42.

Akademikko Sjögrenille.

Kuola, 23 p:nä maaliskuuta 1842. Kuola, 4 p:nä huhtikuuta 1842.

Arvoisa Herra Kolleegineuvos!

Matkastamme Inariin ja Stockflethin luo Norjaan lienee maist. Castrén kirjoittanut, mitä siitä voisi olla sanottavaa. Inarissa viivyimme vielä pari viikkoa sen jälkeen kun hän kirjoitti kirjeensä Teille, Sieltä matkustimme Paatsjoen ja Sönnikylän (Syngel) kautta Kuolaan, missä nyt muutaman viikon olemme oleskelleet opiskellen venättä, jota taitamatta Venäjän-Lapissa ei ole helppo tulla toimeen. Käväisimme täältä lähimmässä lappalaiskylässä, Kildinissa, mutta emme siellä viipyneet kauan, kun sikäläiset lappalaiset tuntuvat olevan läheisen Kuolan hemmoittelemia, ja sitä paitsi vakuuttivat puhuvansa vallan samaa murretta mitä puhutaan Maaselässä (Imandran pohjoispäässä), minne nyt parin päivän kuluttua olemme aikoneet matkustaa. Syngelin ja Kildinin lappalaisten yhtäpitävien tiedonantojen mukaan Muotkan, Petsamon, Paatsjoen, Näytämön, Syngelin ja Notoseron lappalaiset puhuvat samaa murretta, huomaamatta itse mitään erilaisuutta, mutta toista yhteistä murretta puhuvat Kildinin, Voronesjkin, Lävoserskin, Semiostrofskin ja Maaselän pogostain lappalaiset. Jokostrofskin ja Akkalon eli Babinskin kielestä en tähän asti ole saanut muuta tietoa kuin että se eroaa Maaselän ja Kildinin kielestä; luultavasti se liittyy edelliseen murteeseen. Vielä vähemmän tiedän Turjan lappalaisten kielestä; liekköhän Venäjän lapin kolmas murre vai liittyneekö jompaankumpaan edellisistä. Mitä lapin murteisiin tulee, olon tätä nykyä saanut sen vakaumuksen, etteivät ne eroa toisistaan niin suuresti kuin Rask on kuvitellut. Jos olisi oikein perehtynyt johonkin murteeseen, voisi lyhyessä ajassa oppia toisen murteen omituisuudet ja sangen helposti tulla toimeen. Mitä olimme oppineet Norjan lappia, sillä saatoimme sekä Kildinissa että Syngelissä helpommissa asioissa tulla toimeen, ja meidän olisi ollut kahta helpompi, jos olisimme olleet oikein perehtyneet Norjan lappiin. Tuiki tärkeätä olisi suomalaisen kieliryhmän tutkimiselle se, että saataisiin Venäjän lapin murteet tarkoin tutkituiksi. Mutta siihen vaadittaisiin monivuotista työtä suomalaiseltakin, joka äidinkielensä vuoksi paremmin sopisi sellaisen tutkimuksen suorittamiseen kuin kukaan muu. Inarinkin murre vaatisi sellaista tutkiskelua, jos yleistä lapin kielioppia ja yleistä lapin sanakirjaa vastedes toivotaan aikaansaatavan.

Täältä matkustamme nyt Maaselkään, viivymme siellä jonkun viikon ja samoin Jokostrovissa tai myöskin Babinskassa. Sen jälkeen olemme aikoneet viimeisellä kelillä lähteä Oniegaan tapaamaan arkimandritta Venjaminia ja tutustumaan hänen samojeedilaisiin teoksiinsa.

Jos suinkin käy päinsä, pyydän nöyrimmästi Teitä Oniegaan lähettämään minulle jonkun kunnollisen venäläisen sanakirjan, mieluimmin sellaisen, missä johdannaiset ja yhdyssanat ovat mainittuina perussanojen ohella ja sanojen korko on merkittynä. En sentään haluaisi ranskalaisella, vaan saksalaisella tai latinaisella käännöksellä tai ainoastaan venäläisillä selityksillä varustettua. Sitä paitsi pyytäisin saada hyvän venäjän kieliopin ja jonkun kokoelman venäläisiä kansanlauluja. Pyytäisin vielä lisäksi, että Te suostuisitte vastaiseksi suorittamaan niistä maksun, sillä en edeltä voi tietää hintaa.

Täydellä kunnioituksella on minun kunnia edelleen olla

Teidän nöyrin palvelijanne Elias Lönnrot.

Jos Mateuksen evankeliumin syrjääniläinen käännös on saatavissa, pyydän sitäkin lähettämään Oniegaan. Karjalaista käännöstä, josta Gottlund Otavan II:ssa osassa antaa näytteitä, ei enää liene kirjakaupassa saatavissa.

Lnr.

43.

[Päiväkirjasta.]

Kuola, 5 p:nä huhtikuuta [1842].

Tänään tuli tuo karjalainen eukko ja kysyi, emmekö aikoneet ennen lähtöämme pitää Kuolan yleisölle vastakemuja; sanoi kuulleensa Kuolan herrain ihmetelleen, ettemme me olleet heitä koskaan kekkereihin pyytäneet, ja lisäsi, että emäntämme kyllä pitäisi huolta kestityksestä. Selitin ettemme aikoneet sitä tehdä, mutta että Kuolan herrat, jos halusivat, voivat saada vastakestityksensä Suomessa. Muuten luulen että koko kekkeri-tuuma oli enemmän emäntämme omaa keksintöä; toivoi näet siten saavansa tilaisuuden nylkeä meiltä lisämaksua, mihin hän koko täällä-olomme aikana oli osottanut suurta taipumusta. Vaatteidemme pesusta hän meiltä kiskoi yli varsinaisen maksun lähes 2 ruplaa, milloin milläkin nimellä, muka korjauspalkkiona, nappien ja nauhojen ompelemisesta sekä niiden ostamisesta. Kun vaatteet meille pestyinä tuotiin, ei voinut nähdä muuta kuin että neljä huonoa kilpikonnankuori-nappia oli ommeltu niihin, mutta sitä vastoin oli useita nauhoja revitty pois pesossa tai tahallaan jäljestäpäin. — Asuessani vuonna 1837 Filip Petrovitshin luona, vaihdoin emännän pyynnöstä hänen kanssaan saksia. Ne sakset, jotka häneltä sain, olivat kuitenkin luultavasti paremmat, sillä olen yhä sen jälkeen matkoilla käyttänyt niitä paperi- ja muunlaisina saksina, piipunperkaimena, tulipihteinä ja kynsiatuloina, eivätkä ne vieläkään ole kelvottomiksi käyneet. Sen vuoksi eräänä päivänä, kun sama emäntä oli meillä, näytin hänelle hänen entistä työkapinettaan ja kysyin, tunsiko hän sen. Hän ihmetteli, että minulla vielä oli tallessa samat sakset. Ja kun oletin, että hänen minulta saamansa sakset jo olivat pilalle kuluneet — sillä olin v. 1836 Kuusamon joulumarkkinoilla ne ostanut, joten ne eivät voineet olla parasta lajia — lahjoitin hänelle uuden uutukaiset, viime talvena Karasjoella ostamani sakset. Nykyinen emäntämme oli saapuvilla ja hänelle tuli hirveä hätä siitä, etten ollut hänelle tai hänen tyttärelleen mitään lahjoittanut. Selitin, että ensi kerralla, kun tulen Kuolaan, saatoin sen tehdä. — Eräänä päivänä minulle muuan kauppias lähetti palan kanverttia, jotta siitä olisin tehnyt, kuten tavallisesti pyydettiin, voidetta hänen vaimonsa luuvalon vaivaamalle jalalle. — Kun emäntämme näki tuon palan, hän pyysi minua antamaan siitä hänelle palasen ja rupesi hyvin itsepäiseksi, kun kieltäydyin. Kun sanoin, että se olisi varkautta ja suuri synti, hän ei ollenkaan tahtonut sitä ymmärtää — varma selitys siihen, minne meidän kahvimme oli joutunut.

44.

Tohtori Rabbelle.

Kemi, 2/14 toukokuuta, 1842.

Rakas veli!

Kiitos tervetulleesta kirjeestäsi, jonka Kuolaan saavuttuani sain, ja joka on ainoa, minkä Suomesta olen saanut aina sen jälkeen kuin sieltä viime syksynä läksin, jos jätän lukuunottamatta muutamat t:ri Ehrströmiltä ja varatuomari Cajanukselta Inariin tulleet terveiset. Kirjeesi oli päivätty 26 p:nä tammikuuta, ja aina siitä perin en ole mitään saanut tietää Helsingistä tai Kajaanista, Luultavasti olisimme Kuolaan saaneet tietoja, mutta kun eräs Sjögrenin kirje neuvoi meitä lähtemään arkimandritta Venjaminin luo Oniegaan samojeedin-opintojamme varten, tulimme ennen aikojamme lähteneiksi Kuolasta — kirjeiden puolesta ennen, ei suinkaan muun. — Lähtiessämme annoimme Kuolan postinhoitajalle toimeksi lähettää kaikki meille saapuvat kirjeet Oniegaan. mutta kelirikon ja muun vuoksi emme itse ole tulleet kauemmaksi kuin Kemiin. Mielikarvaudella olemme täällä katselleet kutakin tämän kautta matkustavaa postia, jossa hyvin on voinut olla meille kirjeitä, mutta josta emme kuitenkaan niitä ole saaneet, emme edes vilahdukselta nähneet. Sitäpaitsi olemme täällä kuulleet, että arkimandritta Venjamin nykyään oleskelee Arkangelissa, jonne siis muutaman päivän kuluttua täältä meritse lähdemme. Emmekä siis edes Oniegasta voi saada kirjeitämme postista, ellemme saa niitä Arkangeliin. Arkangelissa tulemme viipymään niin kauan, että sinne voimme saada kirjeen Helsingistä vastaukseksi tänä päivänä kirjoittamaamme kirjeeseen. Pyydän siis että muistaisit minua muutamilla riveillä ja sitäpaitsi kirjeeseen sulkisit 2-3 sataa ruplaa pankkiseteleitä, jotka matkan jatkamista varten lienevät tarpeen. Jos Suomen lehdissä on joitakin mieltäkiinnittäviä, Suomea, sanomalehtikiistoja y.m. koskevia kirjoituksia, niin voisit sulkea kirjekuoreen sellaisia numeroita, jos niitä erityisesti on saatavissa; niiden painosta lisääntyneet postikulut eivät kuitenkaan merkitse mitään verrattuina meidän ikäväämme saada kaikenlaisia tietoja kotimaasta. Liitän tähän "Suomi"-kirjaa varten kirjoituksen Bidrag till Finsha Språkets Grammatik [Lisiä suomen kielioppiin]; toisesta pitkähköstä kirjoituksesta: Resan ifrän Kola tili Kom [Matka Kuolasta Kemiin (= n:o 45 tässä osassa)] voit itse valita, mitä katsot mainittuun aikakauskirjaan sopivan. Ellei siitä sovi ottaa mitään, niin kaiketi Arkangelista lähetän jotakin muuta, ja mainitun matkakertomuksen voit siinä tapauksessa pitää omana varanasi. — Castrén on jotakin samantapaista kirjoitellessaan tullut kipeäksi. Ainakin hänellä on peräpukamia, ehkäpä sitäpaitsi hieman keripukin tapaistakin, sillä hän ei viiteen vuorokauteen ole syönyt juuri mitään; on kuitenkin välistä jalkeilla ja näyttää haluavan happamia ruokia. Minulla on kuitenkin hyvä syy toivoa, että tämä pahoinvointi pian on menevä ohi. Oma terveyteni on, Jumalan kiitos, ollut sangen hyvä koko ajan. Ilmoita minulle niinikään Arkangeliin, kuinka pitkälle Venäjän Historian painatus on edistynyt; olenhan velkapää toimittamaan sen Mehiläisen tilaajille. Tiedät, missä sisareni siellä Helsingissä elää; anna hänelle siis jotakin kannatusta minun laskuuni, hän lienee kyllä sen tarpeessa, kunnes lapset tulevat hieman vanhemmiksi. Postitunti kieltää minua jatkamasta tätä kirjettä muulla kuin pyytämällä sanomaan paljon terveisiä asianomaisille.

Tuus Elias Lönnrot.

Arkangelista aikoinani ilmoitan Sinulle, minne sieltä käännymme.

45.

Kuolasta Kemiin,

Matkakirje.

["Litteraturblad för allmän medborgerlig bildning", v. 1854, n:o 2. Käsikirjoituksena Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistossa.]

Kemi, 4 p:nä toukokuuta 1842.

Oltuamme aamupäivällä viidellä tai kuudella asianmukaisella jäähyväiskäynnillä, sen jälkeen syötyämme päivällistä ispravnikka Ivan Wasiljevitsh Latysheffillä, maksettuamme emännälle ja pantuamme matkalaukkuihin jäljellä olevat tavaramme, olimme noin 6:n aikaan iltapuolella huhtikuun 7:ntenä päivänä valmiit matkalle lähtemään. Useat tuttavistamme olivat luonamme viimeiseen jäähyväishetkeen asti ja muutamat saattoivat meitä vielä päälle päätteeksi pari virstaa Kuolajokea pitkin. Myöhään illalla, kun väki jo oli pannut maata, saavuimme perille ensimäiseen kievaripaikkaan, Kiitsaan (lapin kielellä: Tjetjam), minne Kuolasta lasketaan matkaa 30 virstaa. Mitä ankarimmasta pakkasesta huolimatta oli joukko ihmisiä sijoittaunut mäelle, ja kaikki näyttivät raskaasti nukkuvan, sillä ei yksikään pää liikahtanut meidän saapuessamme. Sisällä tuvassa makasi toisia lattialla ja penkeillä, niin tiheästi yhteensullottuina kuin suinkin. Oli koko työ ponnistellessa perille siihen kohtaan penkkiä, johon isäntä meitä varten raivasi tilaa. Seuraavana aamuna jatkoimme matkaa ja saavuimme vasta 22 virstaa kuljettuamme Voronjerutshefskaja (lapiksi Angisvaar) nimiseen kievaripaikkaan, ja sitten samoin 22:n virstan pituisen matkan jälkeen Maaselän kylään (lap. Maase siit). Tänne olimme aikoneet jäädä pitemmäksi aikaa lähemmin tutustuaksemme siihen Venäjän lapin murteeseen, jota täkäläinen rahvas puhuu, mutta kaksi seikkaa estikin meitä toteuttamasta aijettamme. Ensiksi kaikki tuvat olivat täpösen täynnä väkeä, joka matkusti merelle, niin että tässä hälinässä oli mahdotonta mitään tehdä, ja toiseksi oli paljoa vaikeampaa täällä tulla puheessa toimeen lappalaisten kanssa kuin olimme aavistaneet. Tämän lisäksi ilma äkkiä muuttui kovasta pakkasesta hyvin suojaksi, niin että päälle päätteeksi aloimme pelätä kelirikkoa, varsinkin kun sitä ennen olimme aikoneet päästä perille Oniegan kaupunkiin, minne meillä vielä oli matkaa noin 700 virstaa. Sen tähden emme Maaselässä viipyneet kauempaa kuin kolme vuorokautta. Ne huomiot, jotka tällä ajalla saatoimme tehdä täkäläisestä lapin murteesta, supistuivat, yhdessä Kildinissä aikaisemmin tekemiemme sekä niiden kanssa, jotka meillä seuraavissa kievaripaikoissa oli tilaisuus tehdä, yksityisiin sanoihin. Erityisten sananmuotojen selvillesaaminen ei ollenkaan ottanut meille onnistuakseen. Kerran tahdoin saada selville, miten verbiä lokkat, lukea, heillä taivutetaan, ja pyysin erästä lappalaista aluksi sanomaan, miten lapiksi sanotaan ja tshitaju, ty tshitaesh, on tshitaet (luon, luet, lukee). Tähän hän vastasi: "ty vedj tshitaesh, a ja ne umeju tshitatj". s.o. sinä kyllä luet, mutta minä en osaa lukea. Siihen asia raukesi, kun en saanut häntä ymmärtämään, ettei kysymykseni koskenut itse asiaa, vaan ilmaisutapaa. Jotenkin samoin onnistuivat muut kysymykset, elleivät kohdistuneet yksityisiin sanoihin, sellaisiin kuin esim. yö, inn; uni, najer; aamu, idtalis; keskipäivä, käskpäiv; ilta, etjeldis; tänään, tabbi; huomenna, jieda; ylihuomenna, jieda päiv tuokken; eilen, ijahta; viikko, nättel; kuu, man: vuosi, eätjs; kevät, gidh: kesä, kies; syksy, tjehts; talvi, talv; sataa vettä, aabr; sataa rakeita, tjuormast; sunnuntai, paspäiv; maanantai, vuos-ark; tiistai, maijeb-ark; keskiviikko, sääred; torstai, njieljis päiv; perjantai, päätnits; lauantai, suoevet; joulu, rostopäiv; valkea, vielg; musta, tjaapped; punainen, ruoepsed; sininen, sini; puu, murr; leppä, lääp; lehti, lost; petäjä, piets; kuusi, kuus; haapa, suop; ruoho, raas; lintu, loind: rauta, ruuvd; nauha, lent; lihava, buoeides; vaatekappale, parv; vyö, av; lumi, muot; joki, jok; veri, var; osa, uos; ilo, ramuodi; sisar, vuorbben; poika, alg: halko, alg; olka, vuelg; vatsa tjuovje; henki, vuoign; ääni, jiena: sana, saane; hius, vuupt; peukalo, pielk; haka, kaib; polvi, pulv; häntä, seib; sauva, sab; härkä, ijerg; heinä, suoin: paikka, sija, saje; käsivarsi, saaji; lattia, laatti; seinä, sein; hiili, ivl; ongenkoukku, vunk: merenlahti, vuono, vuon; mäki (vuori), tierm; kivi, gädjke; huttu, hutt; helppo (lieveä), vuogas; jousi, juks; sateenkaari, termas-juks; minne menet, koos mennedh; kotia, kuodan vaarran; lähden teidän kanssanne, mun vuolgam tii guim; minulla on paljo tekemistä, muust le jennoi tuojii; milloinka hän palaa, kos sun puonjat: en voi (tiedä) sanoa sitä teille, jim diedh tiijin tsäälkhid ton tiet: on kylmä ulkona, tjuodkis le olgkon; en sitä usko, jim mun juord. — Aikaisemmin suomi ja Stockflethin teokset olivat olleet meillä apuna lapin-opinnoissamme, mutta täällä Venäjän lappalaisten parissa ei kumpikaan meitä auttanut. Venättä puhuivat sujuvasti sekä miehet että naiset, mutta kun taitomme tavallisessa puhekielessä ei yksinään riittänyt, täytyi meidän tietysti ottaa kirjakieli avuksi. Tätä tarkoitusta varten olin kopioinut Mateuksen 5:nnen, 6:nnen ja 7:nnen luvun venäjänkielisen käännöksen ja luulin erityisettä vaikeudetta saavani ne värsyn värsyltä käännetyiksi Venäjän lapiksi, samoin kuin Inarissa ilman suurta vaikeutta olin saanut samat Raamatun luvut Inarin murteelle käännetyiksi. Mutta joka kerta kuin ryhdyin tähän työhön, tuntui minusta kuin lappalainen ei olisi ymmärtänyt sanaakaan siitä, mitä luin, ja seuraus oli se, ettei ainoakaan värsy tullut käännetyksi. Inarissa tapaa sangen monta henkilöä, jotka osaavat Uuden Testamentin suureksi osaksi ulkoa, nimittäin suomeksi, ja minkä osaavat ja sisällykseltään ymmärtävät, sen saattavat sitten sanoa lapin kielellä, mutta Venäjän lappalaisille näyttää sekä koko Uusi Testamentti, että joka sen yksityinen lause olevan terra incognita [= outoa alaa]. — Kuitenkaan ei olisi perin vaikeata tutkia Venäjän lapin murteita, mutta se veisi vuosia eikä vaan muutamia viikkoja tai muutamia kuukausia ja vaatisi sitä paitsi Norjan lapin ja Inarin murteen täydellistä tuntemista. Jos äidinkielenään osaisi jommankumman näistä murteista, en epäile, että vähässä ajassa voisi oppia ymmärtämään Venäjän lappalaisia, jopa heidän äidinkielelläänkin heidän kanssaan puhelemaan. Taitomme mainituissa murteissa ei ollut varsin suuri, käsitti sitä paitsi enemmän kieliopillisia muotoja kuin sanavarastoa, ja kuitenkin monesta seikasta suoriuduimme lapin kieltä käyttämällä, minkä vuoksi kyytimiehet, saavuttuamme johonkin uuteen paikkaan, tavallisesti riensivät kertomaan väelle, että me puhuimme lappia. Professori Raskin kootuissa tutkimuksissa (Samlede Afhandlinger, julaistut tekijän kuoltua), 2 osassa, siv. 336, esiintyy seuraava lausunto Norjan ja Ruotsin lappalaisista murteista: "Alussa, jopa Kalmarin liiton raukeamiseen asti, oli Lapin kansa ja kieli yhtenä, lukuunottamatta sitä erilaisuutta, joka on välttämätön seuraus eri elintavoista ja toisistaan etäällä olevien seutujen murteista. Mutta sittenkuin kansa ja maa jaettiin, otettiin toisistaan etäisimmät murteet kirjakieleksi, nimittäin pohjoisin Norjan ja eteläisin Ruotsin murteista, ja kumpaakin merkittiin mitä erilaisimmalla oikeinkirjoituksella. Tämän lisäksi sekaantui näihin erilaisia lisäaineksia toisella puolen norjasta ja tanskasta, toisella puolen ruotsista; tämän ohella on myöskin mahdollista, että suomalaiset, jotka asuvat Norrlanniu maakunnassa Ruotsissa, niihin aikoihin jolloin näille seuduille tuli norjalaista ja ruotsalaista väestöä, saattoivat jossakin määrin yhtyä ja sulautua eteläisimpiin lappalaisiin ja vaikuttaa siten näiden kieleen. Kaikki tämä on siihen määrään erottanut toisistaan Norjan ja Ruotsin lapin, että ne nyt näyttävät kokonaan eri kieliltä, niin että saattaa tulla iloiseksi, kun keksii jonkun sanan, joka vielä kummassakin on vallan samanlainen." Tämä on Raskin lausunto, mutta sellainen ei kuitenkaan ole oikea asian laita. Huolimatta kaikesta naapurikielten, kirjoitustavan y.m. erilaisesta vaikutuksesta ei kuitenkaan edes hirjahieli Norjan ja Ruotsin lappalaisilla ole niin erilaista, ettei suurin osa sanoja olisi yhteisiä, minkä vuoksi se, joka osaa toista, muutaman päivän harjoituksen avulla voi tutustua toiseenkin. Katsokaa lintuja ilmassa j.n.e. Mat. VI: 26 kuuluu Ruotsin lappalaisessa Uuden Testamentin käännöksessä: Kätjet almen låddit, äh sije saje, ähken pajas tjuoppa, ähken tjågge laloi sis; dauk tijen almen Aitje piäbma sijeh. Epet kus tije le väkk puorebeh sijest (sanasta sanaan uotsiksi: ser himlens foglar, icke de så, icke — de — heller upp skära, icke — de — heller samla ladornas till — inre: dock eder himlens Fader föder dem; icke i månne ären mycket bättre framför dem). [Katsokaa taivaan (oik. taivaalla) lintuja, eivät he kylvä, eivätkä ylös-leikkaa eivätkä kokoa latoihin; ja kuitenkin taivaallinen (oik. taivaassa-) isänne ruokkii heidät. Ettekös te ole paljoa (oik. väki-) paremmat heitä?] Jos pysyttää Ruotsin lapin oikeinkirjoituksen, niin tämä paikka kuuluu Stockflethin käännöksessä: Kättjat alme låddit, kilvijägjek sü äi läk, äige lagjijägjek, äige aitidi tjäkkijägjek, ja almalalasj attjadek siin piebma: äppetgo tii sagga ämbo läk ko tak; sanasta sanaan; katsokaa taivaan lintuja, kylväjiä ne eivät ole, eivätkä niittäjiä, eivätkä aittoihin-kokoojia, ja taivaallinen isänne niitä ruokkii; etteköhän te paljoa enempi ole kuin nämä. Jos tahtoisi lähentää näitä käännöksiä toisiinsa, niin voisi Ruotsin lapin käännöksessä sanat; äh sije saje, ähken pajas tjuoppa, ähken tjågge ladoi sis j.n.e. varsin hyvin vaihtaa sanoihin: sajejeh sije äh le, ähken pajas tjuoppejeh, ähken aititi tjäggejeh, ja almelats attjete sijeb piäbma; epetkus tije sagga äneb le ko tah: tai voisi Norjan lapin kohta kuulua myöskin näin: kättjat…, äi sii kilve, äige pajas tjuoppa, äige tjoakke aitidi j.n.e. Jotta selvemmin pistäisi silmään, kuinka paljo eroavaisuutta vielä jäisi mainituiden murteiden välille esimerkkikohtamme käännökseen, tahdomme asettaa esimerkeiksi otetut kohdat sanan sanalta toistensa alle ja tähän liittää saman Raamatun-lauseen käännettynä kolmannelle lapin päämurteelle, nimittäin sille, jota Inarin lappalaiset puhuvat:

Norjan lapiksi: Kätjat alme låddit, äi sii kilve, Ruotsin lapiksi: Kätjet almen låddit, äh sije saje, Inarin lapiksi: Käättjedh aalme ludtiit, eä siiji kaalve N. äige pajas tjuoppa, äige tjoakke aitidi, ja R. ähken pajas tjuoppa, ähken tjågge aititi, ja I. eäge niitä, eäge nu'roh viist'an, ja N. almalasj attjadek siin piebma; äppetgo tii sagga R. almelats attjete sijeb piäbma;, epetkus tije sagga I. aalmaladsj eättjet sii piäbma; äppeduv tiiji tjuovtii N. ämbo läk, ko sii. R. äneb le, ko sije. I. äänab lääh, kuo siiji.

En epäile, ettei ainakin tämän kohdan käännöstä saataisi yhdeksi ainoaksi, jota kaikki näitä murteita puhuvat ymmärtäisivät. Kirjassaan "Beskrifning af de tili Sveriges krona lydande Lappmarker" [Kuvaus Ruotsin kruunun alle kuuluvista Lapin alueista] Högström mainitsee lapin murteista (siv. 66) seuraavaa: "Ei juuri voi kieltää, — näin hän kirjoittaa, — että tekee senkin kokemuksen, että eri murteissa on eri nimet samalla käsitteellä, ja joskus eri käsite samalla nimellä; mutta olenpa myöskin pannut merkille, että niitä sanoja, joiden sekä tulkit että kieleen perehtyneet pappismiehet ovat vakuuttaneet sen tai sen Lapin maakunnan murteesta puuttuvan, itse sittemmin olen saanut kuulla lappalaisen omasta suusta, vaikka hän tosin sitä ennen kysyessäni on sanonut, ettei sitä ymmärrä. Että ennen muinoin tässä suhteessa usein on petytty, saatan huomata Schefferuksesta, hän kun kertoo, että sanoja varra, jocki, seipig, nisu y.m. jotka esiintyvät Piitimen-Lapissa, Tornion-Lapissa vastaavat sanat tådar, virte, oure, kab j.n.e., vaikka sekä nämä että muut sanat kaikkialla tunnetaan ja ilmaisevat samoja seikkoja, joskin on vähän eroa. Sillä tuoddar merkitsee tunturia, mutta ware vuorta, orre oravaa, mutta seipig pitkähäntäistä eläintä (caudatus), kab, kawa eli acka aviovaimoa, mutta nisu naista j.n.e." Sivulla 69: "Muuten olen puolestani huomannut, että, vaikka Lapissa on eri murteita, ero ei kuitenkaan ole yhtä suuri kuin ruotsissa." Sivulla 70 hän lausuu samasta aineesta: "kuta enemmän olen perehtynyt kieleen, sitä vähemmäksi olen huomannut murteiden erotuksen, samoin ettei kukaan äänekkäämmin ja enempää ole valittanut niiden erilaisuutta ja niiden yhdistämistä estäviä vaikeuksia kuin ne, jotka kieleen ovat olleet vähimmin perehtyneitä." — "Ja kun muuten kaikissa niissä erimurteisissa lappalaisissa kirjoissa, jotka oikeinkirjoituksen puolesta kaikkein enimmin ovat eronneet toisistaan, en ole tavannut niin suurta erilaisuutta kuin muutamissa ruotsalaisissa kirjoissa, joita aika ajoin on julkaistu Ruotsin eri maakuntain murteilla, niin en epäile, että jotakin erityisesti omaksuttua murretta (pitäisi kai oikeastaan olla: entyisesti omaksuttua kirjakieltä) aikaa myöten kaikissa Lapin maakunnissa voitaisiin yhtä varmasti käyttää ja ymmärtää, kuin Pipliaa koko Ruotsissa, huolimatta siitä mitä muutamilla joko tietämättömyyden tai ajattelemattomuuden vuoksi lienee ollutkin tai ehkä on tätä vastaan muistuttamista. Ja vaikka myöntäisinkin, että rahvas jossakin Lapin maakunnassa niin hyvin saattaisi ymmärtää vierasta kieltä kuin omaa äidinkieltään, mitä en kuitenkaan kernaasti saata uskoa, niin tahdon kuitenkin puolustaa sitä kantaa, että heitä kuitenkin on enemmän totutettava lapin kieleen kristinopin oppimisessa ja kirjallisissa harjoituksissaan".

Tämän Högströmin lausunto tuntuu oikeastaan koskevan Ruotsin lapin murteita, joihin siihen aikaan kuitenkin luettiin Inarinkin ja Utsjoen murteet ja siis myöskin Norjan lappi, sillä Utsjoen kieli ei siitä eroa, ja Ruotsin-Lapin pohjoisosissakin kieli on vielä tänä päivänä sama kuin Norjan lappi ja Utsjoen murre. — Mutta sen voisi varsin hyvin ulotuttaa kaikkiin Ruotsissa, Norjassa ja Venäjällä esiintyviin lapin murteisiin. Sillä eivätpä edes Venäjän lapin murteet eroa toisista niin suuresti kuin tavallisesti on kuviteltu. Niillä seuduin, missä tähän asti olemme käyneet, on Venäjän lappalaisten kieli ollut sellaista, että olemme sitä ymmärtäneet helpommin kuin Inarin murretta. Turjan lappalaisen kielestä en tietysti kuitenkaan voi mitään varmasti sanoa, kun emme ole voineet käydä heidän luonaan. Nämä lappalaiset asuvat äärimäisinä idässä ja kaakossa sillä suurella niemimaalla, joka sijaiten Vienan- ja Jäämeren välillä on itään ja kaakkoon päin Kannanlahdesta, Imandrajärvestä ja Kuolasta. Heitä lasketaan olevan 5-6 sataa ja he jaetaan kolmeen yhteiskuntaan, jotka ovat: Jokonsk [Genetzillä: Jokonga, Sosnofka] pohjoisimpana Sveätoi Nossin kohdalla ja siitä etelään Lumhofsk ja Sosnofsk. Lännessä Sveätoi Nossista. aina Kuolaan asti asuu eri paikoissa Semiostrofskin lappalaisia, ja nämä jakautuvat niiden tiedonantojen mukaan, jotka Kuolassa olivat saatavissa, Kuroptafskin [Genetzillä: Kuroptjovsk, Voronensk], Kamenskin, varsinaiseen Scmiostrofskin, Lavoserskin [Lienee sama kuin: Lävosersk edellä. Genetzillä on Ljavozersk ja lisäksi toinen kyläkunta: Lovozero], Woroneskin ja Kildinin yhteiskuntiin. Länteenpäin Kuolasta elää lappalaisia Muotkassa, Petsamossa, Paatsjoessa, kuten myös Nuortijäyrin ja Syngelin lappalaiset, ja etelään Maaselän, Jokostrofskin ja Babinskin eli Akkalan lappalaiset. Useimmissa näistä yhteis- eli kyläkunnista on lappalaisia luvultaan satakunta tai toista sataa, mutta pienemmissä ainoastaan 40-50. Venäjän lappalaisten koko lukumäärä nousee noin 1700:an, joista ainoastaan ani harvat, Suomesta ja Norjasta muuttaneet, viettävät paimentolaiselämää. Toiset asuvat talvella noin kymmenen tai useamman perhekunnan suuruisissa kylissä, samassa paikassa, hirsistä rakennetuissa, penkeillä, lattioilla ja useilla pienillä lasi-ikkunoilla varustetuissa taloissa. Maaselässä heillä oli oikeat venäläispirtit kiukaineen ja savutorvineen sekä uunipatsaineen, josta seiniin kulki leveät orret. Sitä paitsi oli muutamia karjalaisia savupirttejäkin. Kildinissä näimme paitsi hirsitupia turpeistakin kyhättyjä; nämä olivat niin sanotun kodan muotoisia, tulisija keskellä ja sen yläpuolella katossa noin kahden kyynärän pituinen ja puolen kyynärän levyinen aukko. Kesäksi lappalaiset hylkäävät talvikylänsä ja muuttavat osa merenrannikolle, osa taas suurten jokien ja järvien rannoille, missä heillä on kesänviettopaikkansa. Useilla on sitä paitsi syyskalastusta varten erityiset paikat, missä viipyvät jouluun asti, jolloin palaavat talvikyliinsä. Muinaisten persialaisten kuninkaiden tavoin siis kalastaja-lappalainen viettää eri vuodenajat eri paikoilla.

Paitsi lappalaisia, jotka asuvat mainitulla suurella niemimaalla Kannanlahden, Vienan- ja Jäämeren välillä, siellä on vielä useita venäläisiäkin kyliä Kannanlahden ja Vienanmeren rannikkoa pitkin. Nämä ovat nimeltään Kannanlahdesta päin alkaen, ensin Porjeguba, sitten Umha, Kuusrjeka, Olenitsa, Salnitsa, Kaskarantsa, Varsuga, Kuusoma, Tjavanga, Tetrina, Tjapoma, Pälitsa ja viimeksi Ponoi. Kannanlahdesta luetaan 90 virstaa Porjegubaan, ja Pälitsan ja Ponoin väliä sanottiin olevan 180 virstaa, mutta muut kylät ovat enimmäkseen 20-30 virstan päässä toisistaan; koko rannikkoväliä Kannanlahdesta Ponoihin on noin 500 virstaa.

Niemimaan pohjoispuoleinen merenrannikko, aina Norjan rajalle saakka, on varsinaiselta nimeltään Murmannin rannikkoa, missä venäläiset, karjalaiset ja lappalaiset läpi kesän, alkaen huhtikuusta aina elokuun loppuun asti, simpukoissaan — joiksi nimittävät suuria, avoimia kalastajaveneitään — toistensa kilvassa koettavat tuottaa meren asujamille kuolemaa ja tuhoa. Karjalaiset ja lappalaiset ovat enimmäkseen palkkalaisina venäläisillä, jotka antavat heille alukset, kalanpyydykset ja muonaa. Ainoastaan ani harvat heistä kalastavat itsenäisinä pyydystäjinä. Palkkalaiset laskevat voittonsa sadaksi ruplaksi, jopa enemmäksikin, kesäkaudelta, sittenkun kaikki merelle tuloon ja sieltä paluuseen yhtyneet kulungit on luettu pois. Tätä summaa voisi pitää talonpojalle riittävänä kesän tuloiksi, mutta kun ottaa huomioon, että hänen peltojensa ja niittyjensä hoito sen kautta tulee laiminlyödyksi ja että hänen siis täytyy käyttää suurin osa sadasta ruplastaan ruuan ostamiseen talveksi, niin hänen voittonsa itse teossa muuttuu tappioksi. Mutta sellainenpa on tapa sekä venäläisellä että karjalaisella rahvaalla, ei yksistään Arkangelin, vaan myös suureksi osaksi Aunuksen kuvernementissa, että kaikenlaisten vähäpätöisten raha-ansioiden vuoksi uhrataan pysyvän talonpoikaisvarallisuuden varsinainen lähde — maanviljelys. Suomessa harjoitetaan maanviljelystä aina 69:nteen asteeseen, Inarin seurakunnassa, mutta itse meren rannikolla (Kannanlahden rannoilla) Arkangelin kuvernementissa maanviljelys ei ulotu 66:tta astetta pohjoisemmaksi; siellä näet, 15 virstaa Kieretistä pohjoiseen, tapaa Nilmijärven pienessä karjalaiskylässä viimeiset pellonviljelyksen merkit. Mutta varsinaisissa venäläisissä kylissä, jotka kaikki ovat meren rannikolla, ei maanviljelys ulotu edes niin pohjoiseen, vaan lakkaa toista astetta etelämpänä, Kemin kaupungin eteläpuolella. Ja kun näillä seuduilla vihdoin tapaa maanviljelystä — millaista se sitten on?

Sen sijaan että Suomen talonpoika paljoa pohjoisemmilla seuduilla ja, kuten kaiken todennäköisyyden mukaan luulisi, huonompaan maaperään kylvää 5-6 tynnyriä vuosittain, pidetään täällä tynnyrin kylvöä erinomaisena ja 3-4 lehmää suurena karjana, kun sitä varioin Suomessa 15-20 lehmää pidetään keskinkertaisena, Jos joku tahtoo tietää syyn tähän maanviljelyksen kurjaan tilaan — jopa kurjuuteen joka suhteessa — venäläisellä ja Karjalaisella rahvaalla mainituissa seuduissa, niin ottakoon sen itse parhaan taitonsa mukaan selville; tahdon puolestani mieluummin tuoda esiin ajatukseni siitä, miten Suomen talonpoika helpoimmiten voitaisiin saattaa samaan kurjuuden tilaan. Ensiksi: vieroita häntä pitämästä maata ja tilaansa yksityisenä omaisuutenaan; sen kautta maa ja maanviljelys pian on menettävä kaiken arvonsa hänen silmissään. Toiseksi: anna hänen, vaikkapa vaan vähäisestä maksusta, lunastamalla saada joka puu, jonka hän metsästä tarvitsee, mutta ennen kaikkea, sakota häntä, kuta useammin, sitä parempi, jos hän joskus tulisi luvatta kaataneeksi puun, tai maksata hänellä ainakin runsaat lahjukset siitä; sen kautta hänen rakennuksensa joutuvat rappiolle ja kaikin metsän tuottama voitto häneltä on menevä hukkaan. Kolmanneksi: vaadi häntä suorittamaan maksunsa puhtaalla rahalla ja lisäksi hänen perheensä henkiluvun eikä hänen omistamansa maan mukaan: täten hän saatetaan alati tavoittelemaan yksistään rahaa sieltä missä se vaan helpoimmiten ja pikimmiten on saatavissa. Neljänneksi: istuta häneen se vakaumus, että maito vuoden toisena puoliskona on turmiollinen ravintoaine; siten hän ei enää yhtä huolellisesti ole hoitava karjaansa, vaan on sen sijaan kalastava koko kesän, ja sanoohan sananlasku: Ei Jumala ole käskenyt kalanpyytäjän rikastua. Olisi helppoa tehdä näiden hyväntahtoisten neuvojen luku kaksinkertaiseksi, mutta kun jo annetuita pidettäneen liikanaisina, jätän kerrassaan kaikki maanviljelysmietteet ja siirrän lukijan murmannien pariin. Niiksi eli myöskin murmanskoiksi sanotaan väestöä, jota Kannanlahden ja Oniegan välillä, jopa tuonnempanakin olevista venäläisistä kylistä ja kaupungeista sekä Arkangelin ja osaksi Aunuksenkin kuvernementtien karjalaisista kylistä joka vuosi maaliskuun lopulla ja huhtikuun alussa tuhansittain tulvii jo mainitulle Jäämeren Murmannilaiselle rannikolle täyttäen matkustaessaan tien pitkillä, siellä täällä keskeytyvillä jonoilla. Tuohon jo alussa mainittuun Kiitsan väentungokseen olivat murmannit syynä; murmanneja olimme jo tavanneet Kuolassa, murmanneja tapasimme pitkin tietä ja kaikissa kievaripaikoissa Rasnovolokim asti! Ja kuitenkin nämä olivat vaan jälkijoukkoja, jotka myöhään olivat päässeet matkaan; useimmat olivat jo aikaisemmin saapuneet perille. Muutamat heistä kuljettivat myttyjänsä ahkioissa, joita keskinkertaisen isot koirat vetivät, Herra tiesi, kuinka pitkän matkan päästä; toiset vuokrasivat poroja sekä itseänsä että tavaroitansa vetämään; mutta useimmat kulkivat jalan, vetäen jäljessään niin sanottua veturia, s.o. kevyttä, ahkion muotoiseksi tehtyä rekeä. Moni heistä näytti olevan mitä kurjimmassa tilassa, ollen ilman riittävää kotoista evästä ja rahoja, millä ostaa ruokaa matkalla. Aavistaen tulevaa hätäänsä he olivat kotoa varanneet mukaansa kaikennäköistä joutavaa tavaraa, kuten naisten myssyjä, päänauhoja, muita nauhanpätkiä ja vaatetilkkuja, joita tarjoilivat lappalaisille kaupaksi; mutta ei edes lappalainen tahtonut panna niihin mitään arvoa. En ymmärrä, miten he saattavat päästä perille meren rannikolle, mutta toivon, että kuitenkin jollakin tavalla suoriutuivat. Eräässä paikassa tapasin kaksi veljestä, joista toinen oli äkkiä sairastunut keuhkokuumeeseen, joka, mikäli ennakolta saatoin arvata, ei voinut päättyä onnellisesti. Onneksi hänellä kuitenkin oli niin paljo rahoja, että ainakin muutamalle kyytivälille voi vuokrata itselleen poron, joka valjastettiin ahkion eteen, mihin sairas makaavaan asentoon peitettiin. Mutta rahojen loputtua ei veljellä kaiketi ollut muuta neuvona kuin itse ruveta ahkiota vetämään ja vetää veljeänsä rannikolle asti — kuolemaan sinne, ellei sairas jo sitä ennen matkalla ehtinyt heittää henkeänsä.

Niiden varalle, jotka saattoivat vuokrata itselleen poron, oli lappalaisia kokoontunut kievaripaikkoihin kyyditsemisellä rahoja ansaitaksensa. Poron vaihdossa kului tavallisesti tuntikausia kyytimaksua tingittäessä. Kahdesta ruplasta, minkä summan lappalainen alussa vaati porosta, kun kyyditsisi Maaselästä 40 virstaa eteenpäin, murmanni tinki kyytirahat yhteen ruplaan tai ruplaan kahteenkymmeneen kopeekkaan, kelin mukaan, ensiksi viisaasti kyllä tarjottuaan lappalaiselle ainoastaan puolet siitä tai vielä vähemmin. Useimmat murmannit jättävät suuren postitien Kannanlahden ja Kuolan keskivälillä, Rasnovolokin kohdalla, lähtien siitä itäänpäin kulkemaan; ainoastaan vähempi osa tulee Kuolaan.

Toistakin mahtavaa, tähän asti historiassa tuntematonta kansanlajia kuulin Kuolassa ensi kerran mainittavan — filmanneja. Kun kartalta en löytänyt mitään Filmanniaa (eli Fillmanniaa), niin minun täytyi kuolalaisilta tiedustella tätä maata ja sen asukkaita, varsinkin kun nämä kummatkaan eivät vähintäkään näyttäneet olevan Murmanniaa ja murmanneja huonommat, joista minun oli onnistunut jo sitä ennen hankkia muutamia tietoja. Filmannit asuvat Filmannin rannikolla, joka on länteen Murmannin rannikosta, alkaen Norjan rajan tienoilta siitä, mihin viimemainittu päättyy ja ulottuen kauas ohi Nordkapista aina Hammerfestiin saakka ja kauemmaksikin. Heidän elintapansa kuuluvat olevan jotakuinkin samanlaiset kuin murmannien; päivät oleskelevat vesillä, ja yöt joko vesillä tai saunoissa ja mökeissä, joita on rakennettu meren lahtien rannalle, joko puusta tai turpeista. Miten viettävät talveaan, siitä en voinut saada mitään täydellisiä tietoja, mutta luultiin heidän suureksi osaksi katoavan syksyllä, kuten murmannit, joista talvella ei löydä jälkiäkään,

Murmanniassa puhutaan kieltä, joka suuresti on venäjän kaltaista, mutta filmanneilla kuuluu olevan oma kielensä, jonka nimi on kakspreck, eli kuten se kenties oikeammin on kirjoitettava: kakj-spreck (huom. kakj venäläisillä kirjaimilla, spreck saksalaisilla). Kun matkustin varta vasten kielitieteellisiä tutkimuksia tekemässä, iloitsin koko lailla löytäessäni tämän uuden kielen; kuka tietää, vaikka se kerran kielten parissa tulisi näyttelemään samaa osaa kuin sanskrit tätä nykyä. Niin paljo ainakin on varmaa, että se ei sisällä ainoastaan venäjän ja norjan, vaan myöskin suomen ja lapin kielten perusainekset. Kuolassa tapasimme muutamia, jotka puhuivat kakspreckia, ja vielä matkalla sieltä Kannanlahteen tapasimme Rasnovolokissa kaksi porvaria, joista toinen sanoi osaavansa norjaa; mutta vaikka ei sitä osannutkaan, puhui hän kahta paremmin kakspreckia. Mistä päin kuljet, kuului: Hårfra du fara; mikä on nimesi: kak du heta; kuinka monella porolla matkustat: hår manga ålenej du fara; jos haluat teevettä, niin keitän: du tjai vil hafva, tak ja koga; onko sinulla oma teekannu: sin tjainik du hafva j.n.e. Yllä mainitussa selonteossaan, Högström puhuu Huotsin-Lapissa esiintyvästä kielestä, jota sanoo porvarikieleksi (borgarmålet); se on kaikesta päättäen kakspreckin murre. Muuten kaksprecki ei kuulu olevan mitään erittäin vaikeata kieltä oppia. Kuolalaiset, jotka muutaman kuukauden kesällä ovat asuneet Pilmanniassa, puhuivat sitä sujuvasti. Sattuvimpia sanoja on sana da toistettuna (da, da). Jos kakspreckilainen ei ymmärrä sanaakaan siitä, mitä hänelle puhuu, hän sangen taitavasti pelastautuu pulastaan vastaamalla da, da. Kuinka suuri merkitys kakspreckilla monessa tapauksessa voi olla, saattavat muun muassa todistaa sanat filmanni ja murmanni, joiden johto on selvä niin pian kun osaa kakspreckia. Sillä ellei vastedes onnistu jollekulle etymologille selittää sanaa filmannit kreikan kielen avulla, missä tapauksessa se kumminkin olisi kirjoitettava philomanit, niin luulisin sen johtuvan kakspreckista ja merkitsevän Ruijan (Finmarkin) rannikkoasukkaita. Samoin sana murmannit on kakspreckilaista syntyperää ja merkitsee epäilemättä: meri (-?merelle-)matkustaja, ja tuo sana on sitten hajoitettu siten, että siitä on saatu venäläinen sana more, meri, ja lappalainen sana mannee, matkustaja.

Jos joku ehkä arvelee, että liian kauan olen käsitellyt kakspreckin kieltä, niin saan puolustautua sillä, etten filologina ole voinut vaan muutamalla sanalla mainita tähän asti vallan outoa kieltä; jos taas liian laveasti olen puhunut murmanneista ja filmanneista, niin muistettakoon että Kuolan porvarit, niiltä seudulta jotenkin äsken läksin, luultavasti eivät tunne muiden maapallon ihmisten eloa ja oloa kuin omaansa, murmannien ja filmannien, tai muita maita kuin Venäjän, Murmannian ja Filmannian.

Ruijan rannikko on etenkin meille suomalaisille merkillinen siitä, että siellä paitsi norjalaisia ja lappalaisia asuu noin neljätuhatta ihmistä, joiden äidinkieli on suomi, ja jotka luultavasti vielä kauan tulevat sen säilyttämään, jos kohta monet valistuneetkin norjalaiset papit innokkaasti koettavat saada heitä lukemaan norjaa. Kuinkahan monta vuosisataa maailman vielä tulee pysyä pystyssä, jotta ihminen edistyisi edes sen verran valistuksessa ja suvaitsevaisuudessa, että kyllä itse pitää omaa äidinkieltään kaikista paraana, mutta että myöntää kaikille muillekin oikeuden omaansa sinä pitää, ja ettei sekä pyynnöllä että pakolla koeta saada heitä vaihtamaan sitä toiseen. Ja erityisesti rohkenen kysyä norjalaisilta papeilta, miksi juuri samaan aikaan, kun mitä innokkaimmin hommataan välineitä lappalaisten uskonnonopetusta varten heidän äidinkielellään, suomalaisten suhteen seurataan vallan päinvastaista järjestelmää? Senkö vuoksi, että lappalaisia on enempää kuin kahta vertaa suurempi lukumäärä? Huono syy; sillä että heikommallekin tehtäköön oikeutta, sitä sekä laki että evankeliumi opettavat. Vai senkö vuoksi, ettei heidän itse tarvitse oppia suomea, kun jo ennestään on norja ja lappi? Sekin huono syy; sillä neljä tai kahdeksan sivistynyttä pappia kaiketi vähemmällä vaivannäöllä ja ajanhukalla oppii pakisemaan ja lukemaan vierasta kieltä, kuin neljä tuhatta sivistymätöntä rahvaan-henkilöä voi tehdä. Vai kaikuuko kenties norjankieli mieluisampana Herramme korviin kuin suomi? Mutta onhan Hän itse sanonut, että Hänen nimeänsä julistettakoon kaikille kansoille ja maailman kaikilla kielillä.

Mutta miksi pysähtyisin korkealla sivistysasteella olevaan Norjan papistoon, kun oman maamme lappalaisten uskonnonopetuksen suhteen kaikki nämä ja vielä useampia kysymyksiä saattaisi tehdä omalle papistollemme. Valitamme, tai ainakin meillä on valitettu sitä, että Ruotsin vallan aikana äidinkieltämme sorrettiin, ja kuitenkin, niin pian kun vapautus latinasta uskonpuhdistuksen kautta oli tapahtunut, joutuisasti hankittiin meidän rahvaalle sekä Raamattu että muutkin tarpeelliset uskonnonopetuskirjat suomen kielellä. Jos ei muun, niin ainakin kohtuuden vaatiman kiitollisuuden siitä, mikä on meidän omaksi osaksemme tullut, olisi pitänyt velvottaa meidät myöntämään lappalaisille sama oikeus. Mutta kaukana siitä, että niin olisi tapahtunut. Tässä seuraa lyhyt kronologinen esitys siitä, mitä tässä suhteessa on tehty. [Se, joka tästä seikasta haluaa saada lähempiä tietoja, katsokoon A.J. Sjögrenin kirjaa "Anteckningar om Församlingarna i Kemi-Lappmark. H:fors 1828", siv. 213-210 ja 368. 369. (Kirjoittajan huomautus).] Samaan aikaan jolloin ruotsalaiset ja tanskalaiset kirjoittivat lappalaisilleen hartauskirjoja heidän äidinkielellään, meillä kirjoitettiin rovastintarkastus-pöytäkirjoja, joista tässä tarjoamme otteen:

Vuonna 1746. Jo useimmat (lappalaiset) lukivat suomea, mutta muutamat lappiakin ja aivan harvat tanskaa… Suostuttiin siihen, että sielunpaimen suomen ohella käyttäisi lapin kieltä.

Vuonna 1752. Pöytäkirjassa on kieli jätetty mainitsematta ja puhutaan ainoastaan siitä ihanasta (?) ymmärtämyksestä, jota Inarin lappalaiset osottivat tehdessään selkoa kristinuskon-opinkappaieistaan.

Vuonna 1760. Piispa hyväksyi sen "hyvän asetuksen, että Utsjoella pantaisiin voimaan suomen kielen käyttäminen, ollen kieltä, jota jo useimmat käyttävät (?) ja jota kuitenkin kaikkien on naapuriensa kanssa suoritettavan kaupan ja kanssakäymisen takia ennen kaikkea pakko (?) oppia".

Vuonna 1765. Tarkastaja "huomasi aihetta olevan vakavasti muistuttaa sekä vanhempia että lapsia hankkimaan itselleen suurempaa taitoa suomen kielessä, ja että vanhempien tuli puhua suomea lasten kanssa".

Vuonna 1770. Huomattiin muutamien olevan jotakuinkin perehtyneitä kristinopin-taitoonsa, toisten taas siinä olevan jonkun verran heikompia, ja syinä kristinopin taidon heikkouteen mainitaan m.m. "suomen kielen taitamattomuus, joka johtuu siitä, etteivät vanhemmat koskaan puhu suomea lastensa kanssa".

Tämä lyhyt ote papistomme syntiluettelosta, mitä heidän suhteeseensa lappalaisiin tulee, liittäköön. Ainoastaan ensimäistä, yllä mainitun Pehr Högströmin v. 1746 pitämää tarkastusta saattaa pitää hieman edullisena lappalaisille, vaikkei pöytäkirjassa mitään varsinaista säädetä papin velvollisuudesta oppia lappia ja tällä kielellä antaa lappalaisille kristinopin opetusta. Se hyvä asetus, joka mainitaan 1760 vuoden tarkastuspöytäkirjassa, oli silloisen Lapinmaan kirkkoherran Henr. Vegeliuksen antama, joka oleskellessaan Lapissa lisäksi oli tehnyt sen huomion, että lappalaiset keskenään puhuivat "koirankieltä" — havainto, jonka Kemin kontrahtirovasti H. Zimmerman kymmentä vuotta myöhemmin (1770) toimittamassaan rovastintarkastuksessa huomasi oikeaksi. Mainittu Vegelius kuuluu olleen niin jyrkkä lappalaisuuden vastustaja, että alussa oli kieltänyt lappalaisia omissa huoneissaankin hänen läsnäollessaan puhumasta "koirankieltään".

1770 vuoden jälkeen ja nykyaikaan asti asia ei rahtuakaan ole muuttunut lappalaisten eduksi. Yhä vielä lappalaiset keskenään ja lastensa kanssa puhuvat lappalaista "koirankieltä" eivätkä suomea, yhä vielä heitä vaaditaan lukemaan suomea ja saarnataan heille suomeksi, jos kohta, kuten Utsjoen seurakunnassa on laita, toinen puoli huonosti ymmärtää saarnaa, toinen puoli ei ymmärrä ollenkaan. Vielä tänä päivänä tutkitaan meidän tulevia pappeja, kuinka he taitavat 15 heprealaista psalmiaan, vaikka epäilemättä 15 sivua lapin kieltä niille, jotka saavat paikan Lapissa, olisi monta vertaa tärkeämpää, vaikka en silti ollenkaan tahdo halventaa heprean arvoa.

Muuten on merkillistä, miten vähä menestystä sellaisilla luonnottomilla pyrinnöillä, kuten esim. sillä, että koetetaan vieroittaa kansaa sen äidinkielestä, tavallisesti on. Jo sadan vuoden aika ollaan joko tahallaan tai, kuten sopisi toivoa, kaikessa viattomuudessa ja itse siitä tietämättä koetettu muuttaa Suomeen kuuluvia lappalaisia suomalaisiksi, eikä vielä ole päästy pitemmälle kuin että Inarin lappalaiset puhuvat murtaen suomea, lukuunottamatta lapsia ja Paatsjoenniskan kyläläisiä, jotka eivät ole saavuttaneet edes sellaista taitavuutta. Utsjoen seurakunnan suomen kielen laita on monessa suhteessa paljoa huonompi kuin inarilaisten, ja samaa on sanottava kirjanluvusta, kristinopin taidosta ja siveellisyydestä, joista kaikista Inarin seurakunta ansaitsee oikeutettua kiitosta. Kuitenkaan en voi taata, miten syvä ja sisällinen inarilaistenkaan kristinopin taito lienee, mutta ainakin sen ulkonainen, puustavillinen puoli on parempi kuin useimmilla Suomen seuduilla. Mahdollista on, ettei inarilainenkaan niin helposti voi tajuta sellaisen asian henkistä sisällystä, jota kuulee ja lukee vieraalla kielellä, jos kohta onkin hyvin tarkka siinä, että selityttää itselleen, ne sanat ja kohdat, joita ei ilman sitä ymmärrä. — Olen tässä edellä puhunut esi-isiemme synneistä lappalaisiin nähden ja lisään tässä vaan, että jos vastaisuudessa jonkun päähän pälkähtäisi vieroittaa meidät pois äidinkielestämme, sitä ei voisi pitää muuna kuin sen Jumalan oikeutettuna rangaistuksena, joka rankaisee lapsia isäin pahoista teoista aina kolmanteen ja neljänteen polveen. Ja näin kauan harhailtuani syrjäteillä, on aika palata Kuolan ja Kemin väliselle taipaleelle, ja juuri samaan Maaselän kylään, mistä toissa päivänä eksyin ja jouduin niille syrjäpoluille, jotka tähän asti ovat minua pidätelleet.

Maaselän, ehkäpä muunkin Venäjän-Lapin lappalaiset lienevät karjalaisten ja lappalaisten sekarotua; ainakin moni heistä oli vallan karjalainen ulkonäöltään, vaikka ei puhunut karjalan kieltä. Sitä paitsi heidän kotipukunsa on sama, joka Venäjan-Karjalassa on yleisesti käytännössä; rakennustavasta on jo aikaisemmin mainittu, että sekin oli Venäjän karjalaisten rakennustavan kaltainen. Siitä, että Venäjän lappalaisiin on sekaantunut karjalaisia, johtuu epäilemättä se suurempi yhtäläisyys suomen ja karjalan kanssa, jota Sjögren yllä mainitussa teoksessaan useammassa kuin yhdessä paikassa mainitsee, samoin kuin hän myös (siv. 382-390) koettaa tehdä selkoa tämän sekaantumisen ajasta ja todennäköisyydestä. Sen nojalla voisi myös selittää, miksi Venäjän lappalaisten elintavat monessa suhteessa eroavat muiden lappalaisten elintavoista. Niinpä esim. Kildinissa sekä koko matkalla Kuolasta Kaunanlahteen näin naisten keittävän ruokaa, vaikka muilla lappalaisilla tämä tehtävä on miehillä. Rikkataival (lapiksi Riksuol) nimisessä paikassa, 60-70 virstaa etelään Maaselästä, muuan lappalaismuori leipoi leipänsä vallan venäläiseen tai karjalaiseen tapaan hapatetusta taikinasta ja paistoi sen uunissa. Useilla on kesäsijoillaan sauna, jossa kylpevät vallan vastoin muiden seutujen lappalaisten tapaa; ei näet edes puoleksi suomalaistunut Inarin lappalainen käytä saunaa. Juoma- ja keittovettä ei sulatettu lumesta, kuten lappalaisella on tapa, vaan sitä otettiin järvestä tai muualta, missä sitä luonnostaan oli valmiina. Heidän tupansa olivat tavallisesti puhtaat, lattiat ja penkit pestyt, jopa monessa oli pysyvät pöydät, kun sitä vastoin muut lappalaiset tyytyvät pöydänkanteen, joka tilaisuutta varten, kun pöytää tarvitaan, asetetaan vartavasten tehdyille jaloille tai muulle alustalle. Lännempänä Kuolaa asuvilla Venäjän lappalaisilla on pöydän nimenä bård, sana, joka luultavasti on lainattu norjasta, jos kohta itse Norjan lappalaisilla on sana bävdde (suomal. pöytä) ja Kuolan eteläpuolella asuvilla lappalaisilla venäjästä lainattu ståll. Itse kauppa- tai voitonhimo on Venäjän lappalaisella osaksi yhteinen Venäjän karjalaisen kanssa. Baldinissä tahdottiin kahdesta puolentoista korttelin pituisesta siiasta kiskoa meiltä rupla, ja Maaselässä myytiin kalaa puntari kädessä, ja muuramet, jotka ostimme, mitattiin kupilla.

Paitsi monta muuta tapasimme Maaselässä erään kuusamolaisen miehen, joka jo yhdeksän vuotta oli elänyt Venäjällä, mutta joka ei edes vaateparreltaan ollenkaan ollut ehtinyt muuttua. Hän läksi Kuolaan, missä jo ennen muutamina kesinä oli tehnyt työtä laivanveistäjänä. Kysyttyämme häneltä, oliko työansio täällä parempi kuin Suomessa, hän sanoi, ettei hänellä ollut syytä valittaa työpalkan huonoutta. Mutta kysyttyämme, eikö hän siis yhdeksässä vuodessa ollut voinut tehdä melkoisia säästöjä, hän vastasi, ettei hän ollut voinut sellaisia tehdä siitä syystä, että hänet, kun muutaman viikon ajan on tehnyt työtä ja jotakin ansainnut, sen jälkeen valtaa sellainen viinan jano, ettei se anna hänelle mitään rauhaa, niin kauan kuin ropokin on jäljellä. Niin paljoa hän ei vielä ollut ehtinyt oppia venättä, että olisi huomannut venäjän kielessä olevan omat kirjaimensa, joita suomessa ei ole, tai että korko venäläisessä sanassa saattaa olla muullakin kuin ensi tavulla. Sen tähden sanat hozjáin, isäntä, xozjáika, emäntä, olenj, poro, doróga, tie, vodá, vesi j.n.e. hänen suussaan muuttuivat muotoon hósaina, hóseikka, óleni, tóroka, vóta. Hän oli kuitenkin kyllin järkevä itse ymmärtämään, ettei ollut mikään mestari venäjän kielessä, ja kun kysyttiin, eikö hän niin pitkässä ajassa jo ollut ehtinyt oppia venättä, niin että olisi puhunut sitä yhtä hyvin kuin suomea, hän vastasi: ei se vanha kieli enää hyvästi tahdo siihen taipua. Vallan toiset ajatukset taidostaan oli eräällä maankulkijalla, nimeltä Kurtti, joka oli kotoisin Sallan seurakunnasta Suomesta. Viisi vuotta sitten tapasin hänet Kannanlahdessa, jossa hän silloin oli ollut noin puolen vuotta ja sillä ajalla oppinut hyvin puutteellisesti lausumaan muutamia venäläisiä sanoja. Mutta itsellään hänellä oli suuret ajatukset venäjän kielen taidostaan, ja hän suositti minullekin venäjää yhtenä maailman helpoimpana kielenä. Muutamassa viikossa hän oli oppinut tärkeimmän, ja sanoi jo puhuvansa kieltä paremmin kuin itse venäläiset. Jopa hän tarjoutui niin lyhyessä ajassa kuin kahdessa viikossa täydellisesti opettamaan minulle venäjän kielen, sillä vaikka hänestä itsestään ei juuri kahdessa viikossa ollut tullut sellaista professoria kuin hän nyt oli, luuli hän asian minulta käyvän paljoa helpommin, kun saatoin panna sanat paperille, joten minun ei tarvinnut uskoa niitä usein pettävän muistin yksinomaiseen huostaan.

Maaselässä tapasimme myöskin erään Venäjän karjalaisen, joka paraikaa samalla oli Kuusamon pitäjän rajalla olevan Pääjärven seuduilla starostana. Hän oli paluumatkalla Kuolasta, jossa oli omilla poroillaan käynyt Pääjärveltä viemässä rahastoon vuotuiset kruununverot, jotka oli kantanut seudultaan, ja joita yhteensä oli noin 1800 ruplaa. Kun hän pyysi minuakin katsomaan kuittiaan, oliko se oikea (kuka tietää, kuinka moni jo sitä ennen oli tehnyt sen Kuolassa), kysyin, eikö hän siis itse osannut ainakin lukea kirjoitettua, ellei itse kirjoittaa. "Mikäs hätä", hän vastasi, "starostalla silloin olisikaan, jos osaisi kirjoittaa ja paikalla merkitä, paljonko kukin kulloinkin maksaa ja paljonko hänellä vielä on jäljellä maksettavaa. Mutta nyt, kun monta kertaa vuodessa matkustelen ympäri piiriä veroja kokoamassa, sillä kaikki eivät voi maksaa kaikkea yhdellä kerralla, niin pelkään usein kerrassaan tulevani hulluksi, kun minun tulee muistaa, kutka ovat maksaneet ja kuinka paljon kukin on maksanut, ja sitten laskea yhteen ja verrata, onko koko summa sen suuruinen, jonka olen kantanut. Näitä miettiessäni kuljen usein 5-10 virstaa paikasta toiseen niin etten ollenkaan ole huomannut matkaa, vaan pysähdyn ja ihmettelen, että jo olen perillä." Vanhemmasta veljestään hän kertoi, että oikeastaan olisi ollut hänen velvollisuutensa ruveta starostaksi, mutta ettei hänen muistinsa ollut yhtä hyvä, minkä vuoksi hän oli selitetty kivulloiseksi.

En saa unhottaa muiden vähäpätöisyyksien muassa kertoa, mikä Tantaluksen tuska meillä oli Maaselässä halutessamme kahvikupillista. Sekä kahvia, sokeria että kahvipannu meillä oli muassa, olimmepa kumpikin lisäksi harjoittautuneet kahvia keittämään; vedestä ja tulesta ei myöskään ollut mitään puutetta, mutta — kahvi oli paahtamatonta — hinc illae lacrimae [siitä nämä kyyneleet]. Vaikkapa sekä teoreettisesti että käytännöllisesti olisimme osanneet sitä miten hyvin tahansa paahtaa, niin mitä kaikki tämä meitä auttoi, kun meillä ei ollut kahvinpaahdinta, emmekä voineet toivoa, että lappalainen, varsinkaan parhaillaan kestävän paaston ajalla, olisi lainannut kattilaansa meidän kahvimme saastutettavaksi. Eikä — ohimennen sanottuna — kumpikaan meistä ennen ollut paahtanut kahvia, sillä Pehr Adolph Bonsdorff vainaja vähät välitti siitä, osasimmeko vai emmekö osanneet kahvin paahtaa, kunhan vaan osasimme puhdistaa potaskaa ja polttaa loppuun hänen väkiviinansa kaikennäköisissä muissa kemiallisissa kokeiluissa. Jo viimeisessä kievaripaikassa ennen Maaselkää olimme koettaneet keksiä jotakin keinoa, päästäksemme tästä pulasta. Valkean edessä liedellä oli irtonainen kivi, jonka tuli oli kuumentanut. Sille panimme kahvipapuja ja liikuttelimme niitä tikulla, kunnes ne alkoivat mustua, mutta kun kivi ei ollut tavallista tulikiveä suurempi, vaadittiin uskomattoman pitkä aika ja suun vaiva ennenkuin saatiin paahdetuksi niin paljo kuin tarvittiin neljään kuppiin. Mutta sittenkuin se paljon otsan-hien jälkeen oli meille onnistunut, laskettiin paahdetut pavut paperille ja survottiin hienoiksi kirvespohjalla. En osaa varmasti sanoa, millaista tämä täten valmistettu kahvi oikeastaan oli, mutta niin paljon vaivan ja hien jälkeen, ei saattanut muuta kuin pitää sitä, ellei juuri paraimmanlajisena, niin ei ainakaan paljoa huonompana. Maaselässä jouduimme kenties vielä suurempaan pulaan, sillä siellä ei ollut sellaista kiveä kiukaan suulla. Mutta hätä aina keinot keksii. Meillä oli senlaatuinen kynttilänjalka, jommoisia kaksi voidaan ruuvata kiinni vastatusten ja sellaisella saimme täällä kahvin paahdetuksi. Vahinko vaan, että sen toinen puoli oli poissa, sillä jos sekin olisi meillä ollut, niin olisi molemmista yhteenkierrettyinä voinut saada melkein kunnollisen kahvinpaahtimen. Viimein saimme isännältämme lainata vanhan, pienen kuparikattilan, jossa yhdellä kerralla voimme paahtaa suuremman määrän; kahvimme kuitenkin pahaksi onneksi paloi ja sai karvaan maun, luultavasti savusta, jonka keskessä avointa kattilaa ravisteltiin. — Monien kokeilujemme kautta, jotka muuten talven kuluessa olemme tehneet kahvin keittämisessä, sekä sisällä huoneessa että ulkona taivasalla, olemme saavuttaneet seuraavat kokemukset: a) Kahvi tulee sitä väkevämpää, kuta enemmän kahvijauhoja sekoittaa veteen, b) Niin sanottu "sumppi" eli sakka tosin tummentaa kahvin väriä, mutta muuten se tuottaa sangen vähän — tai ei mitään — hyötyä, vaan päinvastoin pilaa maun, jos menettelee niin kuin talonpoikaisnaisilla Suomessa on tapana, nim. että sakkavesi kerrasta toiseen jää itse kahvipannuun, c) Vesi on ennen jauhojen panoa vahvasti keitettävä, mutta sen jälkeen tuskin ollenkaan tai vallan vähä, d) Kerma on ylellisyysainetta, jota vailla varsin hyvin voi olla, milloin sitä ei ole saatavissa, e) Kahvia voi juoda puukupeistakin, milloin ei ole varsinaisia kahvikuppeja tai laseja, f) Kahvi selkenee itsestään, kun se vaan jonkun aikaa saa olla alallaan.

Maaselästä läksimme iltapuolella 10:ntenä päivänä huhtikuuta, emmekä sinä päivänä tulleet etemmäksi kuin ensimmäisen kyytivälin, Rasnavolokiin (lapiksi Rasnjarg), minne luettiin 22 virstaa. Murmanneja varten, jotka tässä jakautuvat kahteen joukkoon, lähtien toinen Kuolaan päin, toinen itäänpäin kulkemaan, tänne oli Kuolasta tullut pari porvaria mukanaan jauhoja, leipää, kalaa ja viinaa. Menekki lienee ollut hyvä, sillä heillä ei enää ollut mitään jäljellä muuta kuin hyvin vähä leipää. Itse Rasnavolokistakin matkusti seuraavana aamuna kaksi henkilöä (lappalaista) meren rannalle, jäädäkseen sinne syksyyn asti. Useita liikuttaviakin jäähyväishetkiä olen nähnyt ja kokenut, mutta tuskin yhtään liikuttavampaa kuin näiden lappalaisten ero omaisistaan oli. Jo ennenkuin ollenkaan tiesin, että matka oli edessä, näin nuorenpuoleisen naishenkilön salaa itsekseen useaan kertaan vuodattavan kyyneleitä, voimatta arvata, mikä häntä vaivasi. Mutta sittenkuin matkalle aikovat olivat saaneet tavaransa järjestykseen, ja kun porot oli tuotu metsästä, silloin vasta alkoi sisällä tuvassa perheen yleinen itku ja nyyhkyttäminen, rintojen ristiminen ja kumarteleminen seinillä riippuvien pyhäinkuvien edessä, yleinen suuteleminen ja syleileminen. Sitten kaikki läksivät pihalle, missä toistettiin kaikki, mikä äsken oli tuvassa tapahtunut, paitsi ristimistä, jota kuvien puutteessa täällä ei voinut tehdä. Porot ahkioineen olivat vähäisen matkan päässä, ja sinne koko seurue toisen jäähyväiskohtauksen jälkeen siirtyi, siellä taas suudellakseen ja syleilläkseen toisiaan. Sitten lähtevät asettuivat pulkkiinsa, joissa istuessaan heitä vieläkin kerta suudeltiin ja syleiltiin; tähän asti se oli tapahtunut heidän ollessaan seisaalla. Ja kun vihdoinkin lähdettiin liikkeelle pihasta, istuutuivat monet kotia jäävistä lähtijöiden syliin, toiset heittäytyivät raid-ahkioille (kuormille), ja sitten lähdettiin matkaan huimaa vauhtia, sillä porot, jotka varsin vähän ymmärsivät suudelmia ja syleilyjä, mutta sitä paremmin tunsivat tuiman tuulen, jossa jo kauan olivat saaneet värjöttää, lähtivät kiitämään kaikin voimin. En siis voinut nähdä viimeistä jäähyväiskohtausta, vaan palasin tupaan ja rupesin ajattelemaan omaa lähtöämme, jotta sinä päivänä olisimme voineet päästä yhtä väliä kauemmaksi Rikkataipaleeseen (lapiksi Riksuol) asti, jonne 35 virstaa kuljettuamme hyvissä ajoin saavuimmekin. Olisimme varsin hyvin voineet matkustaa yhden kyytivälin lisää, mutta kun paikka oli hyvä ja puhdas, ja lisäksi isäntä ja muu väki hyväntahtoiset ja kohteliaat, päätimme kernaammin jäädä tähän teetä juomaan ja lykätä matkan seuraavaan aamuun. Rikkataipaleen lappalaisella oli jotakuinkin hyvät teenjuonti-astiat, nimittäin porsliiniset kupit ja kannu sekä kuparinen, puolentoista kannun vetoinen kahvipannu. Edellisiä hän säilytti niitä varten vasituisesti tehdyssä pienessä arkussa, jonka kanssa jo v. 1837 olin tehnyt tuttavuutta. Luultavasti hänellä olisi ollut teetä ja sokeriakin — ainakin hänellä v. 1837 oli —, mutta kun hän silloin oli minua kestittänyt, oli vallan kohtuullista, että me nyt vuoromme kestitsimme häntä. Sen jälkeen hän kernaasti olisi laittanut meille kelpo illallisen, mutta valitti, että murmannit olivat syöneet kaiken hänen kalansa, minkä vuoksi hän nyt ei voinut tarjota muuta kuin hyvää, kotitekoista hapanta leipää ja suolaa sekä kalalientä, joka oli keitetty muutamasta palasta vanhaa haukea. Seuraavana aamuna toistettiin sekä teenjuonti että ateria. Sitten minua pyydettiin iskemään suonta eräältä mieheltä, jolla oli päänsärkyä, ja kun sen olin tehnyt, muuan vanha eukko samassa tarkoituksessa ojensi minulle kätensä. Mutta koska hänessä ei suinkaan ollut liikaa verta, vaan pikemmin päinvastoin, ja pistimeni sen lisäksi oli hirveän tylsä, selitin, ettei suonenisku häntä auttaisi, ja tämän hän heti uskoihin. "Mutta mikä sitten minua on auttava?" hän kysyi. "Kuolema", vastasi joku vierestä vapauttaen tällä lyhyellä neuvolla minut keksimästä parannuskeinoa hänen kivulloisuuteensa, joka kuitenkaan kaikesta päättäen ei voinut loppua ennen kuin haudassa. Lähemmin tarkastaessani hänen käsivarttaan, huomasin, että se väriltään oli aivan kuin keltapohjaista kattuuni-kangasta, jossa tiheässä toistensa vieressä oli pieniä kalpeita ruusuja. Jos hän olisi ollut jotakin villiä kansanrotua, eikä sävyisä, kristitty lappalaiseukko, olisin ensi näkemältä luullut, että tämä oli erityisenlaista ihonmaalausta, mutta nyt en tietänyt, mitä se lie ollut. Tietysti häneltä kysyin syytä noihin lukemattomiin täpliin, ja sain nyt tietää, että ne kaikki johtuivat moxista [moxa (lue mohha): pieni, pujomarunan (artemisia vulgaris) lehdistä ja kärjistä valmistettu, helposti palava, keilan muotoinen esine, jota ennen poltettiin iholla luuvalon, märkäpesien y.m.s. parantamiseksi], joita hän kivulloisuutensa vuoksi aika ajoin oli polttanut käsivarrellaan. Luultavasti toinenkin käsivarsi oli yhtä täplikäs, kuten myös niska ja eri osat hänen muuta ruumistaan, vaikka en sitä varmasti tiedä, kun en erityisesti tullut häneltä sitä kysyneeksi.

Rikkataipaleesta tulimme jotenkin myöhään lähteneiksi matkaan; ja kun päivä oli lämmin, keli raskas ja porot huonot, emme sinä päivänä ehtineet kauemmaksi kuin 33 virstan päässä olevaan Jokostroviin (lapiksi: Tjueksuol), jonne iltahämärässä saavuimme. Vähää ennen meitä oli kuusi venäläistä sotamiestä vastaiselta taholta tullen ja Kuolaan matkustaen tänne saapunut ja yöpynyt. Kun tämän vuoksi tuntui tulevan ahdasta, viivyimme täällä ainoastaan muutaman tunnin, joimme teetä ja söimme illallista, minkä jälkeen yön selkään jatkoimme matkaa Sasjeikaan, 30 virstaa eteenpäin. Tällekin taipaleelle saimme erittäin kuonot porot, niin että, vaikka yöllä ei voinut valittaa kelin raskautta, emme kuitenkaan ennenkuin kello 5 seuraavana aamuna saapuneet perille, ja silloin kumpikin olimme jotenkin uniset. Sillä jos pulkassa olisikin voinut nukkua, mikä yleensä ei juuri tahdo olla mukavaa, niin meitä nyt sitä paitsi häiritsi kyytimiehen alinomaa toistama: prokleätoi! [kirottu, saakelin — —] y.m. sen kaltaiset soimasanat, jotka hän porolle antoi, kun ne eivät muuten tahtoneet juosta edelleen. Tämän lisäksi murmannit olivat ajaneet tien kauheille kuopille, joita tosin uusilla jäljillä oli koetettu kiertää, mutta nämä kulkivat niin läheltä kuopan reunaa, että valveillakin ollen oli vaikeata estää pulkkaa niihin suistumasta. Mutta jos vähänkin koetti torkahtaa, saattoi olla varma siitä, että pulkkineen päivineen päistikkaan syöksyi lähimpään kuoppaan, minkä jälkeen sai korviinsa kyytimiehen prokleätoi-huudon. Mutta mitenkä hän "prokleätoitsikaan" porojansa, yksi niistä kuitenkin väsyi niin perinpohjin, ettei tahtonut kulkea askeltakaan eteenpäin. Lappalainen ei lähde millekään pitemmälle matkalle ottamatta mukaansa yhtä tai useampaa varaporoa, jotka sidottuina kukin ohjastaan kulkevat hänen oman ahkionsa tai kuorma-ahkion jäljessä. Sellaisen varaporon hän nyt pani väsyneen sijaan kuormaa vetämään ja sitoi väsyneen sen paikalle. Mutta eipä poro näinkään ottanut kulkeakseen edelleen, johtuipahan sitten ylenmääräisestä väsymyksestä tai poron omista oikuista. Lappalainen lienee luullut jälkimäistä, sillä hän löi ja potki loikovaa poroa enemmän kuin mitä hentoi katsella, kunnes viimein sai sen jaloille. Sitten hän riensi pulkkaansa ja alkoi ajaa eteenpäin, mutta vaikka poro sitä ennen ei ollut ehtinyt paneutua pitkäkseen, saattoi olla varma siitä, että se muutaman askeleen päästä oli sen tekevä, annettuaan ensin seisaallaan ollen valjaissaolevan poron vetää itseään kappaleen matkaa eteenpäin. Lopuksi eivät auttaneet lyönnit, potkut eikä "prokleätoi", vaan poro loikoi vallan liikkumatonna ja antoi pitkänään laahata itseään, jos lappalaista halutti. Silloin vasta lappalainen huomasi panna väsyneen poron tyhjään ahkioon, ja sitten hän, tultuamme jäältä maalle, sitoi sen puuhun ja jätti siihen. Olisi ollut parempi, jos hän olisi tehnyt sen jo paljoa aikaisemmin, niin poro parka olisi säästynyt näin rajulta kohtelulta, ja itse olisimme pikemmin päässeet perille.

Sasjeikassa tehtyämme epäonnistuneen kokeen nukahtaa ja nukkua hetkinen, läksimme viimeiselle taipaleelle, joka vielä oli jäljellä Kannanlahteen päin, ja jota oli 30 virstaa. Nekään porot, jotka täältä saimme, eivät olleet varsin kadehdittavat, mutta kuitenkin paljoa paremmat edellisiään. Peläten, etteivät porot jaksaisi, oli Kannanlahdessa asuva porvari PahkofF, jolla on hoidonalaisina kievarit aina Rasnavolokiin asti, lähettänyt hevosen meitä vastaan; hän oli näet sitä ennen saanut tiedon tulostamme mieheltä, joka kuljetti perille Kuolan postia, ja joka ennen meitä oli lähtenyt Sasjeikasta. Hevonen tuli meitä vastaan, kun meillä vielä oli jäljellä Kannanlahteen kolme virstaa, ja nyt saimme sanoa hyvästi poroille, kuinka pitkäksi aikaa, vuodeksiko, toiseksiko, taikka vielä viideksikö, elikkä kaikeksi iäksi, sen ainoastaan Herra tietää.

Eipä voi muuta kuin tuntea kaihoa, kun toista sataa peninkulmaa porokyydillä matkattuaan taas ensi kerran istuutuu hevosen rekeen. Sillä jos kohta on totta, mitä J.J. Tornaeus teoksessaan "Beskrifning öfver Torneå och Kemi Lappmarker", Sthm 1772 [= Kuvaus Tornion- ja Kemin-Lapista, Tukholma v. 1772] 56 sivulla sanoo, että se, joka saa ajettavakseen laiskan poron, ei voi odottaa mitään pahempaa, kun hänen näet täytyy väsyksiin asti sitä lyödä ja riuhtoa, niin porokyyti kuitenkin on "muuten, kun on kauniit eläimet ja kunnolliset ajoneuvot, hupaisa ja miellyttävä matkustustapa, eikä näytä pahalta kun etenkin isossa seurueessa tällä tavoin matkustaa", kuten Högström edellä mainitussa selonteossaan, 108 sivulla, huomauttaa. Muuten poro yleensä on vankempi ja vilkkaampi syksyllä ja talvella kuin myöhemmin keväällä, ja aina se panee pahakseen, jos ei saa pitää pientä ettonetta sekä pientä lepoa päivän valjetessa. Kahden suuriarvoisen henkisen ominaisuuden, ymmärryksen ja muistin, puolesta se ei taida paljoa jäädä itse hevosesta jäljelle; ainakin mitä jälkimäiseen tulee, se kuuluu muistavan tien, jota kerran ennen on kulkenut ja vielä paremmin kaikki syöttöpaikat.

Koko tie Kuolasta Kannanlahteen on mäetöntä, jos kuitenkin jättää lukuun ottamatta loivan-puolisen rinteen, jota myöten Maaselästä tullen laskeudutaan Imandran järvelle, sekä viimeisen kyytivälin lähinnä Kannanlahtea. Tällä taipaleella viisi vuotta sitten tein ensi kokeeni porolla-ajamisessa, ja tunsin nyt erästä mäkeä kulkiessani saman petäjän, jota vastaan poro silloin minut laahasi, sitä ennen pudottuani pulkasta. Meminisse juvat. [Muistelu huvittaa.] Puoli matkaa Kuolasta on maata ja vähäisiä järviä, sitten alkaa 90:n virstan pituinen Imandra-järvi, joka loppuu vasta viimeisellä kyytivälillä; kuitenkin tällä matkalla tulee kulkemaan useiden erilevyisten nienten poikki, niin ettei alinomaa ole alla sama jää. Karttoihin, jotka olen nähnyt, tämä järvi on kuvattuna leveämmäksi kuin se itse todellisuudessa on, sillä se ei yleensä ole varsin leveätä. Sen lappalainen nimi sanottiin olevan Äävver jävr s.o. suomeksi Avarajärvi. Useat karjalaiset sanoivat tätä järveä Inariksi, siis samaksi kuin Inari-järveä Suomessa.

Mistä nimi Imandra johtunee, lienee vaikeata saada selville, ellei mahdollisesti voisi selittää sen tulevan sanasta Emäjärvi; sana emä on murteellisesti varsin hyvin voinut muuttua ima sanaksi (virolaiset kirjoittavat emmä, emma ja imma, jotka lausutaan emä, ema, ima). Tästä ima muodosta on voinut tulla jotenkin tavallisen johtomuodostuksen kautta imanto (tai iminta), ja sanasta imanta-järvi saadaan imandra johtopäätteellä, joka nimissä ei ole ollenkaan tavaton. Vertaa tähän I[i]vantiira ja Lentiira sanoja, jotka tapaa järvien niminä Kajaanin läänissä sijaitsevassa Kuhmon kappelissa ja Aunuksen kuvernementin pohjoisosassa. Paitsi äidin merkitystä emä sanalla suomessa on toinenkin merkitys; se näet myös tarkoittaa jotakin suurta, jonkun perustaa tai juuria, ja järvi sana menettää usein, Venäjän karjalassa j:nsä yhdyssasanoissa, esim. Paanärv pro Paanajärvi (johtuneeko lappalaisesta sanasta paadne, hammas?). Vallan samanlaisen luulisin Inari (eli Enari) sanan johdon olevan, nimittäin lappalaisista sanoista ädne, äiti, ja jävre (eli javre), järvi, joista ädne sanalla niinikään on ollut, jollei perus-, niin ainakin sivumerkityksenä suuruuden käsite, mistä lisäksi lappalainen ja suomalainen komparatiivimuoto ädnah ja enempi tuntuvat johtuvan. Se seikka, että lappalaiset itse sanovat tätä järveä Anariksi, ei tuota mitään erityisiä vaikeuksia tälle johdolle, kun näet a, ä ja i lukemattomissa muissakin tapauksissa lapin kielessä vaihtelevat. Vertaa lisäksi norjalaiseen muotoon Indiagr, missä d ja n ovat vaihtaneet paikkaa ja v on muuttunut g:ksi; tämä viimeinen seikka on sama ilmiö kuin se, joka vielä tänä päivänä tavallisena esiintyy muutamissa suomen murteissa, joissa äännetään nakris, kakra, siekla pro nauris, kaura, seula.

Ajettuamme Imandraa pitkin neljäkymmentä virstaa, oli meillä sivulla pilvenkorkuiset Umbteg vuoret, jotka läheltä Maaselkää alkaen ja kauan ennenkuin tulimme Imandran jäälle, muutaman päivän alinomaa olivat näkyvissämme. Alussa se, joka ei ennestään niitä tuntenut, ei mitenkään voinut sanoa, olivatko ne vaaleita pilvenhattaroita taivaan rannalla vai pilviä tavoittelevia vuoria. Edellisellä kerralla täällä matkustaessani, jolloin oli pilvisempi ilma, todella petyin, niin etten edes mitä lähimmän matkan päässä oikein tietänyt, näinkö edessäni vuoren harjanteen vai pilven. Ne ovat Imandran itärannalla, noin 10 virstaa etelämpänä Rikkataivalta, vaikka Rikkataipaleessakin näytti siltä kuin ne olisivat olleet lähellä, järven vastakkaisella rannalla. Venäläisten antama nimi on Gibin, karjalaisten Hiipinä, lappalaisten Umbteg. Kuinka kauan niitä vielä olisi saattanut nähdä, sittenkuin viimein olimme tulleet niiden ohi, en voi sanoa, kun Jokostrovista lähdettyämme yö meidät yllätti, ja kun sitä paitsi päivälläkin oli vaikeata pulkasta katsella esineitä, jotka olivat takana. Jopa oli vaikeata muutamina päivinä, jolloin aurinko paistoi kirkkaammin, nähdä mitään edessäänkään olevan, kun näet auringon paiste heijastuneena suuresta lumiaukeasta ei ollut silmille ollenkaan terveellistä. Täytyi pitää ne kiinni ja koettaa kohdistaa katseensa yksistään poroon ja pulkan keulapuoleen. Kun joskus tuli matkustamaan jonkun niemen poikki, jolla näki metsää, niin tämä oli hyvin miellyttävää lepoa silmille.

Metsät olivat yleensä koko tien, jota kuljimme, sangen hyvät, kasvaen petäjää, kuusta ja koivua. Kuolaa vielä pohjoisempana nämä puulajit kasvavat melkoisen korkeiksi ja suuriksi. Kildinissä, siis kahta peninkulmaa pohjoisemmassa, näin vallan lähellä. kylää koko metsikön suorarunkoisia, korkeita koivuja, joista useimmat tyvestä olivat läpimitaten 4-5 tuumaa, jopa muutamat 1 1/2 korttelia. Kannanlahtea lähinnä olevalla taipaleella kasvoi monessa paikoin oivallista hirsimetsää, ja useissa puissa näin kaarnaan leikatun ylös-alaisin käännettyjä ihmisen kuvia, joiden merkityksestä en voinut saada mitään selitystä, jos ne muuten mitään merkitsivätkään; kenties ne olivatkin poikien ja lasten taidonnäytteitä, kun joskus eivät olleet voineet saada parempaa tehtävää kuin ruveta leikkaamaan päällänsä seisovia ihmisenkuvia puihin.

Ennenkuin nyt siirryn uuteen maailmaan, nimittäin venäläiseen, sallittakoon minun jäähyväisiksi lappalaismaailmalle vielä mainita jotakin heidän kielestään ja murteistaan. Lukuunottamatta osaa tunturilappalaisia, kaikki muut puhuvat oikeastaan kahta kieltä, äidinkieltään ja sen ohella hallitsevan valtion kieltä. Suomen lappalaisten suomen kielestä on jo aikaisemmin puhuttu, ja yhtäläisiä mestareita lienevät enimmät Ruotsin ja Norjan lappalaiset ruotsin ja norjan kielissä. Mutta Venäjän lappalaisten, ainakin niiden, jotka asuvat Kuolan tienoilla ja siitä Kannanlahteen johtavan valtatien varrella, sanottiin enimmästi puhuvan venättä, niin että puheesta oli vaikeaa erottaa heitä synnyntävenäläisistä. Niiden tietojen mukaan, jotka meillä oli tilaisuus saada, on Venäjän lappalaisten äidinkielessä kolme päämurretta, joista ensimäinen on yhteinen Kuolaa lännempänä ja Imandra-järven ympärillä asuvilla lappalaisilla, lukuunottamatta tämän järven pohjoispuolella olevaa Maaselän kylää; toinen taas Maaselän ja Kuolasta itään ja koilliseen asuvilla lappalaisilla; kolmas Turjan lappalaisilla, jotka asuvat ennen mainitun niemimaan itä- ja kaakkoisosassa, etäisimpinä Kuolasta. Norjan lappalaiset tosin eri paikoissa puhuvat kieltään hieman eri lailla, mutta kun tämä erilaisuus ei ole huomattavampi, on täydellä syyllä oltu jakamatta kieltä eri murteisiin. Eipä utsjokelaistenkaan kieltä tarvitse erottaa Norjan lapista; mutta inarilaiset puhuvat keskenään erityistä lapin murretta, ja useimmat sitä paitsi Norjan lappia ja suomea. Suomen alalla esiintyvä Sompion kieli tuntuu yleensä olevan Inarin lapin kaltaista, vaikka siihen on sekoittunut vielä enemmän suomea. Vielä on mainitseminen Ruotsin lappalaisista, että heilläkin on olemassa useita eri murteita, joille on annettu nimeksi Uumajan, Piitimen, Luulajan ja Tornion j.n.e. murteet, mutta kun heillä nyt on sama kirjakieli, ainakin yksi ainoa Raamatun käännös, niin nämä murteet vähitellen lähennevät toisiansa, lopulta muuttuen yhdeksi kieleksi, paitsi ehkä pohjoisimmalla seudulla vallalla olevaa murretta, joka ei suuresti eroa Norjan lapista. Jos minun tässä sallitaan sanoa Venäjän lappalaisista murteista läntistä Notoseron, pohjoista Semiostrovin ja itäistä Turjan murteeksi, niin lapin murteet kaikkiaan ovat seuraavat: a) Norjan lappi, b) Ruotsin lappi ja c) Ruotsin lapin murteet, d) Inarin murre, e) Notoseron (eli Nuortijäyrin) murre, f) Semiostrovin murre ja g) Turjan murre. Norjan lapin murretta kuuluu puhuvan noin kymmenen tuhatta henkeä. Ruotsin lapin murteita kolme tuhatta (?), Inarin ja Sompion murretta noin viisisataa, notoserolaista hieman seitsemättä sataa, semiostrovilaista viisi tai kuusi sataa ja turjaa neljä tai viisi sataa. Mutta, kuten jo aikaisemmin mainittiin, ei ole varmaa, eikö koko Turjan murre mahdollisesti voisi liittyä jompaankumpaan muista päämurteista; samoin voipi vasta tarkemman tutkistelun jälkeen sanoa, mihin alaosiin (kielenmuunnoksiin) muut Venäjän lapin murteet saattavat jakautua. "On joka suhteessa hyvin valitettava asia, etteivät venäläiset ole mitään tehneet tämän kielen (lapin) viljelemistä varten", sanoo Rask yllämainitussa teoksessaan, II osan 340 s:lla, ja tähän hänen lausuntoonsa täydelleen yhdymme, lisäten vaan, että on vallan sama syy valittaa, että suomalaiset ovat laiminlyöneet Suomen lapin murteiden tutkimisen, ja sitä suuremmalla syyllä, kun juuri suomalaiset oman kielensä sukulaisuuden vuoksi lapin kielen kanssa olisivat kaikista sopivimmat tutkimaan ja viljelemään lapin kieltä. Mutta sellainen on vielä tapa meillä, että mennään Halikon kautta Ruotsiin, harrastetaan kaikennäköisiä vieraita asioita ja annetaan saksalaisille tai muille halukkaille tilaisuus tutkia sitä, mikä on meitä lähinnä, kuten esim. lapin, jopa itse suomen kieli! Ainoastaan Norjan ja Ruotsin lappi ovat jotenkin hyvin tutkittuja ja muokattuja, mutta eivät kuitenkaan suinkaan niin perinpohjin, etteivät ne vieläkin antaisi paljon tekemistä filologille, joka tahtoisi vertaillen tutkia kaikki lapin murteet, s.o. koko lapin kielen. Mikä avara ala! — ja kuinka tärkeä sellainen tutkimus olisi, sen osottakoon myös Raskin lausunto usein mainitussa teoksessa (II osa, 331 s.). Hän sanoo: "näyttää siltä kuin Europan ja Aasian väestön ja kielen synty suureksi osaksi olisi etsittävissä lappalais-suomalaisesta kansanheimosta tai sen sukulaisheimoista, joita yhteisellä nimellä saattaa sanoa skyyttalaiseksi kansanroduksi. Tämän kysymyksen tutkiminen on omansa herättämään kielentutkijan ja historioitsijan, jopa jokaisen mielenkiintoa, joka haluaa tuntea sukuamme sen monia eri haaroja ja näiden keskinäisiä suhteita myöten. Jo Arndt lausui sen toivomuksen, että joku taitava kielentutkija ennakkoluuloitta tarkastaisi niitä kaikella sillä tunnollisuudella, jota ne todenmukaisina jätteinä kielestä, joka on ollut maailman vanhimpia, ansaitsevat." — On todella hämmästyttävää nähdä, kuinka vähäisellä innolla ja vakavuudella kielentutkimusta vielä yleensä harjoitetaan, ja kuinka kaukainen se aika vielä välttämättömästi on, jolloin kävisi mahdolliseksi uudelle von Linnélle ruveta miettimään jotakin järjestelmää, joka käsittäisi kaikki maanpiirin ihmiskielet. Tällaisen miehen edeltäjänä tosin ilmestyi Tanskassa joku aika sitten usein mainittu Rasmus Rask, mutta mitäpä hänkään voi aikaansaada, kun erikoistutkimukset olivat niin niukat? Hänen täytyi itse ryhtyä yksityiskielien lähempään tutkimiseen niiden kotimaassa ja enempi ehtiäkseen panna yövalvonnan ja rasitusten kautta alttiiksi terveytensä ja henkensä Intiassa. Ihmisen järjen ja ajatuskyvyn, hänen kielensä ja tekoinsa kautta Jumalan voima ihmisessä ilmestyy, ja ihmisen ulkopuolella koko luonnossa, ja joka päivä koetetaan yhä paremmin päästä tämän ilmestyksen perille; kaivetaan esille maan sisustat, jotta löydettäisiin muutamia ruostuneita esineitä menneiltä vuosisadoilta tai muita entisaikaisen luonnon jätteitä, maksetaan suuret rahat amerikkalaisesta harakasta tai grönlantilaisesta tikasta tai afrikkalaisesta myyrästä, samoin kuin maailman joka kolkasta haalituista ruohoista ja sammalista, tutkitaan, riidellään ja kirjoitetaan järjestä, usein niin kauan kuin sitä on itsellä kipinäkin jäljellä; mutta kielet, ne jätetään oman onnensa nojaan ja kielten tutkimus sattumusten varaan. Tärkeimmät työt mitä tällä alalla on tehty [Huomautetaan, että tämä on kirjoitettu 12 vuotta sitten. (Kirjoittajan huomautus Litteratarbladet'in lukijalle)] — ja mistä tulevaisuudessa voi toivoa koituvan joitakin hedelmiä kielten tutkimuksellekin — ovat syntyneet sivuseikkana lähetysseurojen ja yksityisten kristinuskon levittäjien toimesta, joita siellä täällä ilmestyy jonkun kansan sekaan, joka muuten sille oudolla kielellä ei olisi voinut saada mitään, ei edes pintapuolista tietoa kristinopista. Yhtä satunnaista on se voitto, joka on tullut kielien osaksi historiallisten tutkimusten kautta, eikä tämä voitto kokonaisuudessaan ole suurenarvoinen, kun kielitieteen ei vielä ole onnistunut edes historian palkkalaisena päästä parempaan asemaan ja näyttää, mitä se sellaisenakin etenkin muinaishistorian hyväksi kykenisi aikaansaamaan. Mutta onpa aika lopettaa nämä kielimietteet, vai miksi heitä tahtoisi sanoa, jotka myös varsin hyvin olisivat voineet jäädä mainitsematta, sillä onhan maailma kuitenkin täpösen täynnä kielentutkijoita, kuten jokainen tietää, ja nämä ovat milloin tahansa valmiit kirjoittamaan pitkiä tutkimuksia kaikennäköisistä seikoista, kuten esim. siitä, onko Tacitus tai Sallustius kirjoittanut ac vai atque, cum vai quum j.n.e. joissakin lauseissaan. Ei siis sanaakaan siitä enempää, vaan onpa aikomukseni suosiollisen lukijan seurassa, jos hän muuten tahtoo yhtyä minuun, alkaa uusi retkeily Kannanlahdesta Vienanmeren rannalla olevaan Kemin kaupunkiin.

Keli on vielä jotenkin hyvä, tie sitäpaitsi ei ole 300:a virstaa pitempi, minkä vuoksi toivon, etten liian kauan viivy matkalla, vaikka tosin ei voi siellä täällä välttää muutaman tunnin viipymistä. Aluksi täytyykin viivähtää itse Kannanlahdessa, joka on 40-taloinen kurja kauppala (volost), Nivajoen oikealla rannalla sekä jotenkin lähellä muutamia melkoisia vuoriylänköjä; näitä muuan karjalainen sanoi Ristivaaraksi, Rautavaaraksi, Volosnavaaraksi ja Selednavaaraksi. Olipa tshinovnikkakin (virkamies) seudulla, nimittäin stanovoi, jonka tehtäviä ja vaikutusalaa en kuitenkaan niin tarkoin tunne, jos hänellä muuten liekkään muuta tehtävää kuin se, että on sijoitettu tälle paikkakunnalle ja kestitsee matkustajia. Schmidtin venäläis-saksalaisesta sanakirjasta olen hakenut stanovoi sanan merkitystä, mutta en ole löytänyt mitään sellaista, joka sopisi virkamieheen, joten en tiedä muuta kuin että sana johtuu verbistä stanovitj, joka merkitsee asettaa, sijoittaa. Kuitenkin muistelen jossakin kuulleeni, että hänen tehtäviinsä myös kuuluu seudun vapaana pitäminen kielletystä (tullaamattomasta) tavarasta. Itsellä hänellä ei ainakaan ollut luonaan sellaista, jota vähintäkään olisi voinut epäillä kielletyksi, sillä paitsi teetä ja ruokaa kuului hyväntahtoiseen ja runsaaseen kestitykseen oikea venäläinen vodka [viina], jota suuremman varmuuden vuoksi myytiin ja ostettiin tarkasti suljetuissa pulloissa säilytettynä. Paitsi häntä — joka näytti sangen säännölliseltä ja hyväntahtoiselta mieheltä — oli seudulla vielä postintarkastaja eli smotriteli sekä pappi, joita meillä ei kuitenkaan ollut kunnia nähdä.

Ennen muinoin Kannanlahti lienee ollut huomattava paikka; ja suoraan vastapäätä ojan toisella puolella olevalla niemellä sanottiin ennen olleen kolmikirkkoinen luostari. Sen olivat sodan aikana njemtsit (karjalaiset vai norjalaiset?) hävittäneet, minkä tähden siellä nyt ei nähnyt muuta kuin kirkon ja ani harvoja huononpuoleisia taloja. Lisäksi puhutaan vanhassa karjalaisessa runossa Kannanlahden (paikan karjalainen nimi) tytöistä, jotka muutamat nuoret miehet olivat vähällä ryöstää ja myydä Vienassa (Arkangelissa); tästä saattaa myös olettaa että tällä seudulla ennen muinoin vallitsivat paremmat olot, sillä en luule, että nykyisistä Kannanlahden tytöistä saisi suuria voittoja, möipä heidät sitten Vienaan tai minne muualle tahansa.

Kannanlahdessa meidän oli pakko jättää pulkkamme, joilla koko talven olimme matkustaneet Lapissa. Samoin kuin eroaa uskollisesta ystävästään, jota kenties ei koskaan enää näe jälleen, erosin oivallisesta pulkastani, jossa ei ollut mitään muuta vikaa kuin se, joka meihin kaikkiin kerran tulee, nimittäin, että kerran vanhenemme ja heikonnumme. Syntyisin se oli Sodankylän pitäjän Kittilän seurakunnasta; siellä se oli aikoinaan tehty valitusta koivusta; jalkojen suojaksi oli siihen laitettu erityinen kate eli kuomi samasta puulajista ja päällystetty hylkeen nahalla. Talollinen Korvanen Sodankylässä oli nuorempana ostanut sen rakkaalle vaimolleen, joka monet vuodet oli jouluna ja pääsiäisenä sillä kulkenut Sodankylän kirkolle. Pyytämällä pyydettyäni Korvanen myi minulle tämän pulkan kuudesta pankkoruplasta, vaikka hänen vaimonsa olikin suuresti kauppaa vastaan. Varmasti ja vahingoittumatta tuo pulkka oli talven kuluessa seurannut minua ensin 18 peninkulmaa Inariin, sitten 16 peninkulmaa Karasjoelle Norjan-Lappiin, sitten samaa tietä takaisin Inariin, Inarista 9 peninkulmaa Paatsjoenniskaan, sieltä edelleen 10 peninkulmaa Syngel-lappalaisten luo, sitten 15 peninkulmaa Kuolaan ja täältä kolmattakymmentä peninkulmaa Kannanlahteen. On kyllä totta, että se alamäissä joskus kiiruhti liiaksi, niin että minun oli vaikea pysyä mukana, mutta eipä se koskaan kokonaan minua hylännyt, vaikka hetkeksi jättikin jäljelle. Loivemmissa mäissä se ei sitä tehnyt, vielä vähemmin tasaisella maalla.

Kannanlahdesta kuljimme 30 virstaa Kneäsagubaan ja sieltä toiset 30 virstaa Koudan kauppalaan. Kneäsaguba on köyhä, noin 25-taloinen kylä; sillä lienee alkujaan ollut karjalainen nimi Ruhtinan lahti, josta nykyinen nimi lienee venäläinen käännös, kuten kylän asukkaatkin olivat venäläisiä tai oikeammin venäläisten ja karjalaisten sekarotua. Sama lienee suureksi osaksi muidenkin täkäläisen merenrannikon venäläiskylien asukkaiden laita, vaikka venäjän kieli niissä tätä nykyä on päässyt melkein yksin vallitsevaksi. Ne monet karjalaiset paikannimet, joita täällä sekä useissa paikoin Venäjän-Lappia tapaa, kuten Maaselkä, Rikkataival, Niva-joki, Kannanlahti tai myöskin selvät yleisten karjalaisten paikannimien venäläiset muunnokset tai käännökset, kuten Pinosero (Pienijärvi) pohjoiseen Kannanlahdesta, Verchosero (Korkialampi) Kannanlahden ja Kneäsaguban välillä, Bjälosero (Valkiajärvi), Startsevosero (Ukonjärvi), Startsevaguba (Ukonlahti) Kneäsaguban ja Koudan välillä, Pajakanta-guba (Pajukanta), Glubokosero (Syvälampi) y.m. tekevät jotenkin luultavaksi, että Kneäsagubakin on venäläinen käännös nimestä Ruhtinan lahti, joka nimi esiintyy Suomessa, missä sitäpaitsi on muita samanlaisia kuten Ruhtinan salmi, Ruhtinan salo, Ruhtinan kivi j.n.e. Sellaisia käännöksiä ovat myöskin kaiketta epäilyksettä niinet Tshornarjeka, Ljetnarjeka y.m. Karjalassa yleisesti käytetyistä paikannimistä Mustajoki, Kesäjoki: venäläisillä näet on se tapa, että pitävät paikannimiä samanarvoisina kuin muita lisänimiä (epiteettejä), jotka kääntävät niin pian kuin tietävät niiden merkityksen. Tästä johtuu melkoinen sekavuus maatieteellisessä suhteessa, mutta toiselta puolen he siitä saavat etua kielensä soinnukkaisuudelle, sillä vieraat paikan-nimet kuuluvat kuitenkin vierasperäisiltä monessa kielessä.

Koutaan saavuimme sydänyöllä; jonkun aikaa kolkutettuamme meidät päästettiin stantsian oli kestikievarin pihaan. Vaikka pari kolme vanhanpuoleista naishenkilöä asui ja nukkui siinä huoneessa, johon meidät päästettiin, ei meidän ollut toivomistakaan mitään vuoteen valmistamista meille, minkä vuoksi paneuduimme maata lattialle matkalaukkujemme, reppujemme ja vaatteidemme keskelle, ja nukuimme hyvin seuraavaan aamuun. Yleensä emme ole nukkuneet kunnollisesti laitetussa vuoteessa sitten kun pastori Durchmanilla Inarissa. Lappalaiset antavat toisen panna maata minne tahtoo ja laittaa vuoteensa niin hyvin kuin osaa; korkeintain tuovat porontaljan alle pantavaksi; Kuolassa meillä tosin oli sänky, mutta ei likimainkaan kunnollista vuodetta; Kannanlahdessa makasimme kaksi yötä lattialla ja samoin kaikissa majapaikoissa sieltä Kemiin asti, sillä ei yhdessäkään niistä nähnyt edes sängyn merkkiä, sitä vähemmin erityistä vierashuonetta.

Seuraavana aamuna meitä tuli tervehtimään Koudan golovan piisari. Sekä piisari että golova ovat Suomessa outoja sanoja, sen tähden heti paikalla koetan taitoni mukaan niitä selittää. Golova on jonkunlainen kunnallisesimies, joka piirissään selvittelee jokapäiväisiä, vähemmän tärkeitä asioita, ja kun hän usein itse on kirjoitustaidoton, hänellä on apurinaan palkattu kirjuri, ja tämän nimenä on piisari. Piisarin käynnin tarkoitus oli, mikäli saatoimme arvata, kysyä, olimmeko asianmukaisilla passeilla varustettuja henkilöitä; sen tähden, hänen istuttuaan jonkun aikaa, säästimme häneltä vaivan kysellä passejamme, näyttäen ne itsestämme. Sitten panimme toimeen vähäiset aamupäivä kekkerit, lähetimme ostamaan viinaa, jota meillä Maaselästä lähdettyämme ei ollut hallussamme ollut, lainasimme toisesta talosta teekeittiön ja lasit itse piisarilta. Seuraamme lisäsi vielä postin-smotriteli, vanha rehellinen sotamies tai kersantti, luultavasti jälkimäinen, hän kun näet osasi lukea kirjoitettua, ehkä kirjoittaakkin. Sitten juotiin teetä vankasti, ja muun muassa tuli kysymys siitä, oliko meillä podorozhnaa. Tämän harmillisen sanan olimme jo lappalaisilta kuulleet, vaikka sillä siellä ei ollut mitään merkitystä, mutta täällä ja jo aikaisemmin Kannanlahdessa ja Kneäsagubassa se merkitsi sitä, että joko piti olla podorozhna tai täytyi joka paikassa tinkiä ja riidellä tuntikaudet kyytihevosista ja päälle päätteeksi maksaa melkein kaksinkertaiset kyytirahat tavallisiin verrattuina. Kannanlahdessa stanovoi oli auttanut meidät matkaan. Kneäsagubassa kaikki kylän miehet kokoontuivat pirttiin, missä asuimme, ja neuvottelivat parin tunnin ajan siitä, voisivatko kiskoa meiltä mielin määrin kyytirahoja, vai olivatko velvolliset kyyditsemään meitä laillisesta kyytimaksusta. Koudassa sana podorozhna oli ensimäisiä, jotka kuulin perille tultaessa ja myös ensimäinen, joka aamulla herätessämme kajahti korviimme; eikä siinä kylliksi — unetkin olivat lyhyen levon aikana enimmäkseen koskeneet podorozhnaa. Seuraavana aamupäivänä koutalaiset sitten neuvottelivat podorozhnasta kello 2:teen i.p., jolloin viimeinkin saimme kyytihevoset. Piisari ja postin-smotriteli kyllä keinottelivat ja puhuivat puolestamme, mutta luultavasti heitä pidettiin puolueellisina, kun olivat olleet meillä teevieraina. Riidan ja neuvottelun kestäessä, ja kun ei mitään kyytihevosia näkynyt, ajattelimme jo jäädä pariksi viikoksi Koutaan ja tiedustelimme huonetta, jossa olisimme voineet asua ja työskennellä, kunnes olisimme voineet saada postia myöten podorozhnan Kuolasta, josta aioimme kirjeteitse pyytää tätä tärkeätä asiapaperia. Mutta viimein tuli mainittuun aikaan kaksi hevosta ja rekeä pihaan, ja kuultuamme nyt tehdyn sen päätöksen, että olimme kyydin saavat, ja kun viipymisen kautta parin viikon kuluttua kelirikkokin olisi voinut käydä haitalliseksi matkan jatkamiselle, päätimme lähteä matkaan. Piisari vielä antoi meille kirjoituksen, jonka oli määrä riidatta ja petkutuksetta auttaa meitä pari kyytiväliä eteenpäin, kuten kävikin.

Kouta on muuten pieni, noin 50-taloinen kauppala; taloista useat ovat kaksikerroksisia ja yleensä paremmin rakennetut kuin Kannanlahdessa. Asema lienee kesällä hyvinkin kaunis, kun näet Koutajoki suureksi osaksi ympäröi kauppalan, virraten ensin etelästä pohjoiseen ja kääntyen sitten itään ja kaakkoon, ikäänkuin etsien uomaa lähellä olevaan mereen. Kouta jää siis niemelle eteläpuolelle tuota muutamina pienehköinä koskina eteenpäin kohisevaa jokea. Seudulla näyttää olevan kalan saanti runsasta, sillä tähänkin vuodenaikaan oli tuoretta lohta kaupan. Ostimme 23 naulan painoisen lohen, jota sitten useiden seuraavien päivien kuluessa itsellemme keitätimme, saamatta vielä Kemiin saakka sitä kokonaan loppuun syödyksi. Maksoimme siitä 20 kopeekkaa pankkiarvoa naulalta. Niitytkin ja niittyalat kuuluvat Koudan ja seuraavan, Tshornarjekan kylän ympärillä olevan erittäin hyvät, mutta karut muiden kauppaloiden ja kylien tienoilla, joiden sen tähden usein keväisin täytyy ostaa heiniä elukoilleen. Niiden hinta oli tänä vuonna 20-30 kopeekkaa puudalta. Sekä täällä että Kieretissä, jonne pian lähdemme, y.m. näki muutamia kannellisia ja mastollisia, pienehköjä laivoja rannoilla. Koudassa muutamat niistä olivat vallan kuivalla maalla, minne ne luultavasti veden korkeammalla ollessa olivat joutuneet ja missä nyt odottivat kevättulvia. Pienemmät veneet olivat 10-12 kyynärän pituiset; itse runko oli keskeltä 7-8 kyynärän pituudelta suoraa — laidat yhdensuuntaiset, mutta päistä äkkitaipeiset. Niiden kaaret olivat vankat ja pitemmän välin päässä toisistaan kuin Suomessa on tavallista. Sekä veneitä että muuta sellaista katsella minulla oli erittäin hyvää aikaa, sillä niin pian kuin olin lähtenyt lappalaisten luota, ei minun enää sallittu polttaa sisällä huoneessa. Sen vuoksi minun täytyi joka piipullista varten, jonka halusin polttaa, lähteä ulos taivasalle, enkä edes sitenkään aina saanut rauhassa tupakoida, kun näet kylän koirat tavallisesti seurasivat minun haukkuen toinen toistaan äänekkäämmin. Senpä tähden kuljin kernaammin niin kauas, että ne jättivät minut, ja palasin poltettuani piipulliseni loppuun. Lopuksi rupesin tästä elintavasta voimaan oikein hyvin, sillä ensikseen sain täten useammin tilaisuutta ruumiinliikkeeseen, ja toiseksi tupakkia riitti tavallista kahta vertaa kauemmin. Sitä ainoastaan pelkäsin, että täten vähitellen ehkä unhottaisin koko polttamistaidon, sillä nyt jo kului joskus useita tunteja, ennenkuin muistin piipun. Starovertseillä näillä seuduin on muuten hyvin epäedulliset ajatukset tupakista, sillä ensinnäkin ei Herra kuulu luoneen koko kasvia, ja toiseksi luulevat Vapahtajan tarkoittaneen tupakin savua, kun hän jossakin paikassa Uutta Testamenttia on sanonut, että se, mikä lähtee ulos ihmisestä, on syntiä. Tehdäkseni polttamisen vähemmän synnilliseksi, minun siis ainakin pitäisi totuttaa itseni nielemään savua, minkä olen kuullut käyvän päinsä ja mitä joskus olen nähnyt tehtävänkin.

Koudasta 22 virstaa kuljettuamme tulimme Tshornarjekan eli Mustajoen noin 30-taloiseen kylään. Tätä kauemmaksi emme sinä päivänä voineet ehtiä, joten jäimme yöksi Tshornarjekaan ja jatkoimme seuraavana päivänä matkaa Kieretin kauppalaan, jonne luetaan matkaa 40 virstaa. Siellä täällä näillä seuduin tapaa henkilöitä, jotka ovat tulleet Suomen rajapitäjistä ja kääntyneet kreikanuskoon. Thornarjekassakin tapasimme Kuusamon pitäjästä kotoisin olevan vaimon, joka täten oli hylännyt entisen uskonsa, kuten hänen miehensäkkin, joka paraikaa oli matkalla merelle murmannien seurassa. Kysyimme oliko hänen uusi uskonsa entistä parempi, johon kysymykseen hän ehkä meidän tähtemme ei vastannut myöntävästi eikä kieltävästi, vaan kysyi itse vuorostaan, emmekö mekin kääntyisi siihen.

Kieretti, jonne sitten tulimme, vei sekä Koudasta että Kannanlahdesta voiton. Se on erään joen pohjoisrannalla, joka on samanniminen kuin kauppala; siellä on sekä kirkko että oma pappi, joita muissa paikoin ei ollut aina siitä perin kuin läksimme Kannanlahdesta. Vähä sen jälkeen kuin olimme tulleet perille, meidät pyydettiin teelle porvari (tai kauppias) Saivinin, seudun varakkaimman miehen luo. Hänen tyttärensä oli naitu Kuolaan, mutta oli heti sinne saavuttuaan ruvennut potemaan kovaa luuvaloa. Paitsi bogoroditsaa (neitsyt Mariaa), Kuolan pappeja ja Kildinin lappalaisia oli minuakin käytetty hänen apunaan. Hän paranikin lopulta, ja lienee arveltu minun jouduttaneeni hänen tervehtymistään, minkä vuoksi hänen Kieretissä asuvat vanhempansa, jotka kirjeessä olivat saaneet siitä tiedon, tahtoivat osottaa kiitollisuuttaan pyytämällä meidät teelle ja ehtoolla illalliselle sekä vielä teelle seuraavana aamupäivänä. Tyttärellä oli itsellään omituinen ajatus taudistaan. Hänellä oli Kieretissä ollut useita kosijoita, jotka kaikki olivat saaneet rukkaset, minkä vuoksi, kun hän sitten oli mennyt vaimoksi nykyiselle, Kuolassa asuvalle miehelleen, sekä hän itse että koko talo vahvasti uskoi, että joku edellisistä kosijoista itse puolestaan tai kaikki yhdessä olivat noituneet häneen tämän taudin. Sen tähden oli ensin turvattu Kildinin lappalaisten apuun, ja kun se ei auttanut, kannettiin kirkosta suuri Marian kuva, jonka edessä joukko vahakynttilöitä lakkaamatta monta vuorokautta paloi. Samaan aikaan kun neitsyt Maria, minäkin olin hänen lääkärinään. Koetin kyllä vakuuttaa hänelle ja muille, ettei tauti johtunut noitumisesta, vaan vallan yksinkertaisesti matkalla sattuneesta vilustumisesta Kieretissä vietettyjen häiden tuottaman rasituksen ja yönvalvonnan jälkeen, mutta sellaista ei kukaan ottanut uskoakseen. Useissa toisissakin potilaissa, jotka joskus ovat pyytäneet neuvoani, olen näillä seuduilla tavannut sen uskon vallitsevana, etteivät heidän tautinsa ole johtuneet luonnollista syistä; siitä syystä he myöskin harvoin tahtovat parantaa itseänsä luonnollisella tavalla, vaikka heille voisikin määrätä jotakin lääkettä seuduilla, missä ei ole apteekkia eikä mitään lääkkeitä saatavissa. Kuolassa ei ollut apteekkia eikä täällä Kemissäkään, vaikka tämä kaupunki on ainakin kahta vertaa suurempi ja neljää kertaa väkirikkaampi kuin Kajaani Suomessa. Onpa myös yleinen puute eräänlaisesta väestä, jota Suomessa on yllin kyllin, nimittäin kuppareista ja suoneniskijöistä. Ne harvat tämänlaiset kirurgit, jotka tapaa, ovat tavallisesti Suomesta kotoisin. Koska paperi, josta tätä matkakertomusta varten olen tehnyt vihon, pian alkaa olla lopussa, tahdon sanoa loput sanottavastani lyhyesti ja ainoastaan luetella ne kylät, joiden kautta kuljimme Kieretistä Kemiin matkustaessamme. Nämä ovat: ensin Vehkoseron (Vehkajärven) kievaripaikka 14 virstan päässä Kieretistä, siitä 8 virstaa Typykkään eli Puolimaahan, edelleen 18 virstaa Kälkäjärveen eli Pajariin, 22 virstaa Sarviniemeen eli Pulteriin, 12 virstaa Pilsijärvem, 17 v. Kakaraan, 40 v. Ponkamaan, 28 v. Kesäjokeen ja 22 v. Kemin kaupunkiin. Paitsi Ponkamaa ja Kesäjokea muut olivat pieniä karjalais-kyliä, joissa kansa kuitenkin välttävästi puhui venäjääkin, kuten ponkamalaiset ja kesäjokelaiset siitä korvaukseksi välttävästi puhuvat karjalaa.

Niin pian kuin toisella kyytivälillä Kieretistä päin olimme tulleet Kemin kihlakunnan alueelle, oli tien varressa rappeutuneita virstantolppia. Mutta koska tätä tietä ainoastaan talvella käytetään, ja kun sitä on sama verta järviä ja lampia kuin maata, olivat pitkät matkat välistä ilman virstantolppia. Muuan kyytimiehistä, jolta eräällä pitkällä jäätaipaleella piloillani kysyin, miksi siinä ei ollut yhtään virstantolppaa, sanoi niitä pystytetyn lähimmälle rannalle vastapäätä sitä kohtaa, missä niiden jäällä pitäisi olla. Mutta läheisimpään rantaan saattoi välistä olla virsta tieltä. Muuten sekä kyytimies että minä emme voineet olla toista mieltä kuin että pylväiden pystyttäjä oli menetellyt sangen hyvin siinä, ettei ollut niitä jäälle asettanut, vaan rannalle, vaikkei kukaan tiellä kulkeva niitä sieltä voinut nähdä. Muunlaisiakin merkkipylväitä näkee tien varressa, nimittäin ristejä, mutta ainoastaan lähempänä kyliä. Varsinkin Kieretin ympäristössä niitä oli viljalti, ja ne olivat jonkun pystyttämiä, joka oli tahtonut sovittaa entiset syntinsä. Nämä ristit ovat osaksi luonnollista kokoa, osaksi niin suuria, että Goljatillekin niillä olisi tilaa.

Karjalaisissa kylissä talot eivät olleet niin yhteen paikkaan sullottuina kuin venäläisissä. Karjalaisissa kylissä näki oikeita aitoja ja pirteissä rukkeja, jota kapinetta täkäläisissä venäläisissä kylissä emme ole nähneet, sillä täällä naiset vielä käyttivät ikivanhaa värttinää. Petkutuksen sijaan karjalaisissa kylissä tuli kerjuu. Niin pian kuin oli saanut turkit yltään, oli ympärillämme ei ainoastaan lapsia, vaan usein täysikäisiäkin naisia, jotka kumartelivat edessämme ja rukoilivat meiltä miilostia, s.o. almua. On huomattava, että sekä täkäläisen venäläisen että karjalaisen rahvaan naiset eivät vielä ole harjaantuneet niijaustaitoon, minkä vuoksi kahta paremmin ja useammin kumartelevat. Kaskia ja kaskeksi hakattua metsää näimme siellä täällä tien varsilla karjalaisissa kylissä, muuten lakkaamatta havumetsää, loppumattomiin järviä ja lampareita. Koutaa etelämpänä emme enää nähneet koiraa käytettävän kuljetuseläimenä, mutta siihen asti yleisesti, lukuunottamatta lappalaisia, jotka tulevat poroillaan toimeen. Kuitenkin olen sittemmin kuullut, että itse Kemissä ja vielä kauempana olevassa Sumassa ajetaan koirilla.

Kesäjoessa, Kemiä lähinnä olevassa kylässä, emme ensin illalla olleet saada yömajaa, jota emme kievaritalossakaan saaneet, eikä seuraavana päivänä annettu hevosia. Vihdoin viimein, ja kun ei enää jaksanut kuulla noita alinomaisia sanoja podorozhna, prokonj y m., Castrén läksi kello 12 päivällä jalkaisin kulkemaan Kemiin vievää tietä, toivoen sieltä saavansa joko podorozhnan tai hevosen, mutta minä jäin tavaroitamme vartioimaan. Mutta joko nyt aljettiin pelätä, kun meitä oltiin viivytelty, vai muutenko, mutta kohta tuotiin sen jälkeen pihaan kaksi hevosta, ja niin minäkin läksin matkaan. Viidennen ja kuudennen virstantolpan välillä saavutimme Castrénin. Se hevonen, jolla minä ajoin, väsyi kuitenkin taipaleella, vaikka enimmäkseen ajettiin käymäjalkaa. Viimeiset viisi virstaa lähinnä Kemiä minun siis täytyi vuorostani kulkea jalan. Huolimatta sellaisesta kyydistä kyytimies ei tyytynyt 60 kopeekkaan peninkulmalta (tavallinen maksu on ainoastaan 50 kopeekkaa), vaan vaati enempää, ja minun täytyikin lopulta se hänelle antaa, päästäkseni hänestä erilleni.

Vastedes, jos aika ja olot myöntävät, olen kirjoittava talven kuluessa Lapissa tehdyistä matkoista, mutta olen nyt ensin tahtonut kertoa tästä matkan osasta, kun lappalaismatkoista kuitenkin aikaisemmin muut ovat paljon kirjoittaneet. — Kirjeiden lopussa joskus on tapana anteeksi pyydellen syyttää kiirettä, hutiloimista y.m., ja täysi syy on minullakin samoja seikkoja pyytää anteeksi. Nämä muistiinpanot ovat syntyneet osaksi pulkassa, osaksi tupakoimiskävelyillä, ja lisäksi ovat venäjä ja lappi näinä aikoina siihen määrään panneet pääni pyörälle, etten hyvällä tahdollakaan ole voinut saada kunnollista kokoon.

Kemi, 4 p:nä toukokuuta 1842.

E. Lönnrot.

45.

[Päiväkirjasta.]

Kemi, 4 p:nä toukokuuta 1842.

Kirjeemme, eli oikeammin kirjeet, joita olemme odottaneet useilta tahoilta, ovat tuottaneet meille melko lailla harmia. Kotona ei tässä suhteessa juuri tiedä muusta harmista kuin että kirjeitä ei tule, mutta täällä: ne ovat saapuneet ja postien mukana lentäneet edes takaisin, ilman että olemme nähneet niitä vilahdukseltakaan. Tämän tähden meillä ei myöskään ole voinut olla tietoja Suomesta puoleen vuoteen. Ensimäisen päätöksemme mukaisesti aioimme viipyä Kuolassa toukokuun alkuun asti, ja sinne meidän siis oli määrä saada postimme lähetetyksi. Mutta sittenkuin Sjögren samojeedin kielen opintojamme varten oli neuvonut meitä arkimandritta Venjaminin luo, jonka luultiin asuvan Ristiluostarissa (Krestnoi Monastyrj) lähellä Oniegaa, päätimme olla meritse matkustamatta Kuolasta Arkangeliin ja sen sijaan matkustaa maitse, voidaksemme aikaisemmin ryhtyä samojeediin. Lähtiessämme pyysimme Kuolan postinhoitajaa lähettämään takaisin kirjeemme Oniegaan, minkä hän lupasikin ja minkä luultavasti jo on tehnyt, vaikka emme vielä niitä ole saaneet, kun yhä tähän saakka olemme viipyneet Kemissä. Ja nyt on mahdotonta matkustaa sitä tietä, maantietä ei ole, ja sitäpaitsi Venjamin asuukin Arkangelissa, jonne täältä paljoa mukavammin voimme matkustaa vesitse. Paitsi Kuolaan osotettuja postilähetyksiä pyysin Sjögreniä lähettämään minulle muutamia kirjoja Oniegaan. Kauan olemme mietiskelleet, miten voisimme nuo kirjeet saada, ja viimein sellaisten henkilöiden neuvosta, joiden luulisi tietävän, miten täällä tällaisissa asioissa on menetteleminen, olemme leimatulle paperille laatineet seuraavan [kirjoituksen]:

— — — — — [Venäjänkielinen pyyntö Oniegan postikonttoriin, että L:lle ja C:lle Oniegaan saapuneet postilähetykset lähetettäisiin edelleen Arkangeliin.]

46.

Akademikko Sjögrenille.

Arkangel, 2 p:nä kesäkuuta 1842.

Korkeasti oppinut, laajalti kuuluisa herra Kolleegineuvos!

Olen Teille hyvin kiitollinen kirjoista, jotka täällä Arkangelissa vastaanotin ynnä arvoisasta kirjeestänne viimeksi kuluneen huhtikuun 14 (26) päivältä. Emme ollenkaan tulleet kulkeneiksi Oniegan kautta, kun Kemissä saimme sen tiedon, että arkimandritta Venjamin nykyään oleskelee Arkangelissa, jossa jo olemmekin hänet tavanneet hyvää terveyttä nauttivana. Hän vastaanotti meidät erittäin hyväntahtoisesti ja selitti olevansa halukas antamaan meille samojeedin kielen opetusta, kuitenkin pannen ehdoksi, ettemme ilman hänen erityistä lupaansa saisi ilmaista siitä mitään toisille, emme suullisesti emmekä kirjallisesti. Edeltäkäsin hän kuitenkin parina iltana meidän kanssamme lyhyesti kävi läpi kielioppinsa, ja tästä luulin huomaavani, että samojeedin kielen sukulaisuus suomen kanssa, jos sitä on olemassa, kuitenkin on niin kaukainen ja vähäinen, ettei minun ollenkaan maksa vaivaa opiskella sitä kieltä. Ei yksikään laskusanoista ollut suomen laskusanojen kaltainen, ei edes samassa määrin kuin venäjän pjatj, semj, sto, tysjatsha vivahtavat suomalaisiin viisi (viiti), seitsemä, sata, tuhansi, ja sama oli pronominienkin laita. Eräältä täällä asuvalta samojeedilta olen sitäpaitsi kysynyt useita yksityisiä sanoja, mutta minun ei sitenkään ole onnistunut havaita huomattavampaa yhtäläisyyttä. Ja tähän olen vastaiseksi lopettanut samojeedin kielenopintokurssini, sillä sen oppimisesta minulle aiheutuvaa ajanhukkaa pidän jotenkin hyödyttömänä, varsinkin kun vastedes, sittenkuin Venjaminin on onnistunut saada kielioppinsa, sanakirjansa ja evankeliumit painetuiksi, ja vielä enemmän, sittenkuin Teidän ja Castrénin tutkimusten tulokset tulevat tunnetuiksi, vähemmällä vaivalla ja ajanhukalla voin oppia samojeedin kieltä sen verran kuin minulle käy tarpeelliseksi. Jätän siis samojeedit ja lähden täältä vepsäläisten luo niille seuduille, missä heitä Teidän kirjoituksienne makaan on tavattavissa; täten toivon saavani paljoa suuremman sadon suomen kieliopille ja sanakirjalle kuin samojeedin kielestä olisi voinut odottaa. Vepsäläisten keskuudessa aion viipyä myöhäiseen syksyyn asti, minkä jälkeen Aunuksen ja Sortavalan kautta talveksi palaan kotia. Mutta jos saisin tilaisuuden s.o. virkavapautta, matkustaisin kernaasti sitä seuraavana kesänä Viroon ja Kuurinmaalle, koska virolaisista kirjoista ei kuitenkaan voi oppia viroa niin, että luotettavasti voisi tätä kieltä verrata suomeen. Toivomukseni näet olisi aikaansaada suomen, aunuksen, vepsän, viron ja lapin kielen vertaileva kielioppi, ainakin sellainen, joka käsittelisi eri muotojen etymologiaa ja muuten muoto-oppia. Ja sitäpaitsi olisi sanakirjallisessakin suhteessa näiden kielten tarkka vertaaminen toisiinsa välttämätön asia, koska usein ei voi saada selville sanojen alkumerkitystä tarkastamalla vaan yhtä ainoata näistä kielistä, ja koska ne sitäpaitsi saattavat rikastuttaa toinen toistansa. — Lapin kielessä niinikään työni jäi puolitekoiseksi — jospa edes puolitekoiseksi — niin että minun kaiketi yhden talven aikana pitäisi liikkua heidän parissaan. Sen verran voitin kuitenkin tänä talvena, etten käyttäessäni painettuja apukeinoja lapin kielen oppimisessa enää niin helposti kuin muuten olisi voinut tapahtua, johdu harhaan usein puutteellisen oikeinkirjoituksen takia, ja tähän tulokseen minun vastaiseksi on tyytyminen. {Puolitoista tai kaksi viikkoa minun vielä täyty viipyä täällä kirjeiden vuoksi, joita odotan Suomesta.} [Tämä lause konseptista.] Matkani täältä tulee suuntautumaan Kargopolin kautta Vyitegraan ja sieltä etelään, ja sitten palaan Lotinapellon piirikunnan kautta Äänisjärven lounaispuolisille seuduille. Ainakin Aunuksesta olen mielihyvällä ilmoittava Teille, kuinka tämä matka saa luonnistuneeksi. Olen suuresti kiitollinen vepsäläisten asuinpaikkoja koskevista tiedoista, jotka kahdessa viimevuotisessa kirjeessänne olen saanut, ja joista minulla nyt on niin suuri hyöty.

Kuten halusitte, en nyt lähetä rahoja ostamistanne kirjoista, vaan merkitsen ne muistiin, kunnes taas olette muuttanut Pietariin, miksi ajaksi kenties voin saada tietää myöskin, miten suuret postikulut niiden lähettämisestä olivat. Kirjat olivat minulle kahta tervetulleemmat, kun Castrén ja minä täällä tulemme eroamaan eri teille, niin että toisen meistä muuten olisi täytynyt jäädä ilman venäläistä sanakirjaa; täällä Arkangelissa näet ei ole mitään kirjakauppaa. Jos Te tämän kirjeen saavuttua vielä sattuisitte asumaan Pietarissa, pyytäisin vielä Vyitegraan saada lähetetyksi pienen kirjan, nimittäin Grammatika finskago jasyka sotshinennaja G. Okulovym, petshat. 1836 Tipogr. Akademii Nauk [= Suomen kielen kielioppi. Tehnyt G. Okulov, pain. 1836 Tiedeakatemian kirjapainossa]. — Tämän kieliopin olemassa-olosta tuskin ennen tiesin, mutta nyt se on minulla lainana Venjaminilta; kopioin siitä sen, mikä erityisesti koskee aunusta, kun pelkään, että jo asutte maalla ja etten siis voi saada itse kirjaa.

Syvimmästi kunnioittaen olen edelleen

nöyrin palvelijanne Elias Lönnrot.

47.

Tohtori Rabbelle.

[Suurimmaksi osaksi julkaistu "Helsingfors Morgonbladin" n:roissa 57, 59-61 v. 1842.]

Arkangel, 24 p:nä kesäkuuta 1842.

Veli hopea!

Ensiksi saan onnitella Sinua toisen nimipäiväsi johdosta, sillä tarvitsematta turvautua almanakkaan muistan, että tämän kuun 24:s päivä ja Juhanan päivä sattuvat yhteen. Eipä Sinun pidä luulla, että Juhanan päivä meillä täällä on ollut vallan muiden päivien kaltainen. Tosin pääsiäinen ja puolet helluntaita pujahtivat ohitsemme, niin että vasta jäljestä muistimme ne, mutta sama ei ollut juhannuksen laita. Sillä isäntämme, ravintoloitsija N.N, joka jo kolmen viikon kuluessa on pyytänyt meitä joskus kunnioittamaan häntä käynnillämme, sattui saamaan vihdoin tänään tämän kunnian osakseen. Kestityksestä ei luultavasti olisi loppua tullut, mutta meidän itsepäisyytemme ja tuo sopimaton vierailuaika, kello 11 a.p., pelastivat meidät tällä kertaa, niin että pääsimme — Castrén puolellatoista ja minä puolellakolmatta stakanalla oikeata nimipäiväkahvia. Koko nämä loistavat kekkerit sitäpaitsi saivat lystikkään-surullisen käänteen, josta meille oli enemmän hyötyä kuin itsepäisyydestämme ja kaikesta muusta. Sillä juuri kun isäntä, joka nähtävästi aikaisemmin sydämensä pohjasta oli viettänyt juhannusta, mitä innokkaimmin pullo kädessä kehotteli meitä nauttimaan, tuli hänen rakas vaimo-käpysensä sisälle, tempasi tuon loistavan kalleuden rakkaan aviopuolisonsa kädestä eikä edes tyytynyt tähän voitonmerkkiin, vaan pantuaan sen varmaan talteen, ilmestyi uudelleen saapuville, riisui mieheltään sekä takin että liivit ja pani hänet näin sänkyyn nukkumaan asian päälle, minkä jälkeen minä sanoin hyvästi; Castrén oli jo hetkeä aikaisemmin sen tehnyt.

Kesäkuun 8:ntena päivänä kirjoittamasi kirjeet saimme saman kuun 21;ntenä. Ne tuottivat meille suuren ilon, jota niitä seuraavat sanomalehdet vielä lisäsivät, samoinkuin se silminnähtävä parannus, jota Vaseniuksen sanomalehti tosin joka vuosi on luvannut, mutta jota se itse teossa vasta tällä vuosikerrallaan on alkanut osottaa. Mutta seikka, joka vielä enemmän kuin "H:fors Tidningarin" osottama katumus ja parannus, on omansa ilahuttamaan meitä lääkäreitä ja puolilääkäreitä, johon kunnianarvoisen säätymme jälkimäiseen osastoon allekirjoittaneella lienee kunnia lukea itsensä kuuluvaksi, on Suomen Lääkäriseuran keskustelemuksien julkaiseminen. Eipä tuo uusi ruumiinavausta koskeva ohjesääntökään lähemmän tutustumisen jälkeen tunnu olevan niin kauhea, joksi huhu edeltä sitä tiesi mainita. Tosin se alussa tuottaa vähän enemmän työtä ruumiinavauksissa kuin mitä tähän asti tavallisesti on ollut, eikä muutamille meistä, allekirjoittanut niihin luettuna, liene niin helppoa ilman erityistä tutkimista edes löytää rinta- ja vatsahermoja y.m., mutta tähän pieneen tai suureen vaivannäköön kernaasti alistuttakoon, jotta saataisiin nuo tärkeät sanat: "Niin totta kuin j.n.e." varmemmin perustelluiksi kuin mitä tähän asti kuuluu joskus olleen laita. — On vahinko, että "Suomen" tilaajat tänä vuotena ovat vähentyneet kokonaisella 100:lla. Mutta kun ei kuitenkaan saata pitää tätä vähennystä tarpeeksi suurena mielenosotukseksi, voinee tähän kohtaloon alistua, ja näin ollen kehottaisin jatkamaan tämän aikakauskirjan julkaisemista ja tahdon mielelläni suorittaa osani sekä painatuskuluista että kirjoituksista, jälkimäisistä tietysti mitä mittaan tulee. Toivonpa että kaikki hyvän asian vuoksi kernaasti sen tekevät. Mutta jos joku siihen olisi haluton, niin huomautettakoon hänelle, etteivät painokulut ole mitään muuta kuin etumaksu, joka ylipainoksen myymisellä vastedes varmaankin voidaan korvata. "Suomen" tämänvuotisissa kirjoituksissa luulisi toki jokaiselle olevan arvokasta harrastuksen aihetta, jopa niidenkin varalle, jotka tuskin tietävät, että on olemassa mitään muuta "Suomea" kuin nuoremman Bergströmin [paperossit?] tai korkeintain tuo toinen yhtä sauhuinen [laitos], joka kuuluu Suomen Tullilaitokselle. [Alus?? — Kohta kuuluu Ruotsiksi: "— — — tillochmed för dem, som knappast veta, att det finns till något annat Suomi, än Borgström j:rs, eller på sin höjd dertill det andra likaså rökaktiga, som tillhörer F. Tullstyrelsen".]

Kiitos paljosta Venäjän Historian tähden näkemästäsi vaivasta. Korjausluku näyttää olevan huolellisesti tehty, mistä sen lukija on saapa erityisen kiitoksen. En ole tähän asti voinut löytää mitään suuria painovirheitä. Ostappa nyt minun laskuuni tätä kirjaa viisi kappaletta, nidota ne samoin minun laskuuni ja anna niistä sitten yksi valtioneuvos von Haartmanille, toinen professori Reinille, kolmas lehtori Akianderille, neljäs asessori, t:ri Rabbelle ja lähetä tilaisuuden tarjoutuessa viides Vesilahden kappalaiselle, Kustaa Ticklénille, ja kuudes, jonka olin vähällä unhottaa, arkiateri Törngrenille, vie myöskin terveisiä kaikille; tilaa voittaakseni olen ne sullonut näin yhteen, nimittäin terveiset, mutta toivon auliilta hyvyydeltäsi, että ne ennen lähettämistä asianomaisesti erotetaan kunnioittaviin ja ystävällisiin.

Matkastani Kemiin kirjoitin viime kirjeessäni, niin ettei siitä enää ole mitään mainittavaa. Kemissä olimme kelirikon ajan, joka kerrassaan juurtajaksain viivytti meitä siellä toukokuun 19:nteen päivään asti. Kemistä ei kulje mitään kesämaantietä; tämän tähden meidän täytyi odottaa ensi tilaisuutta päästäksemme meritietä Arkangeliin, missä arkimandritta Venjamin, jonka luo meidän oli meneminen samojeedin-tutkimustemme vuoksi, paraikaa oleskeli. Astuimme siis ensi veneeseen, joka läksi kulkemaan Kemistä, 60:n virstan päässä siitä isossa saaressa olevaan, suureen Solovetskoin luostariin. Kemi, josta juuri olen lähtemäisilläni, on nuori, vaan vanhanpuoleisen ja rappeutuneen näköinen kaupunki. Sen nykyinen ikä on 70 vuotta, joka kaupungin iäksi ei vastaa 70 päivää ihmisen ikää. Muuten se on valinnut itselleen paikan hieman pohjoiseen Kemijoesta ja muodostaa siinä hevosenkengän muotoisen kaaren pienen lahden ympäri, johon joen vähäinen haara ja eräs toinen oja laskee virraten kaupungin läpi. Talojen luku mainitaan 1841:n vuoden Mysljatsheskov'issa, (kalenterissa) 316:ksi ja asujanten luku 1726:ksi, mutta sen mukaan kuin monet kemiläiset arvelivat, on molemmissa näissä luvuissa tinkimisen varaa. — Kaduilla on kesän aikaan mahdotonta ajaa, minkä tähden koko kaupungissa ei kuulu olevan kääsejä, sitä vähemmin troskia tai vaunuja. Voineeko niitä pitkin ajaa kuormavankkureilla, en tiedä, mutta oletan että se kuitenkin suurimmassa hätätilassa voisi käydä päinsä. Jalkalaisia varten on jotenkin hyviä, leveitä, puisia katukäytäviä, vallan kuten täällä Arkangelissa; eroa on korkeintain se, että ne täällä useissa paikoin ovat kadun keskikohdalla, ajotiet kummallakin puolen. Useita muitakin kuin allekirjoittanutta ovat Helsingin kivikatukäytävät harmittaneet, jotka muka olisi jo aikoja sitten pitänyt poistaa, ellei arvoisa suutarienammatti olisi pannut vastaan, mutta kun nyt lähemmin ajattelen asiaa, ne kuitenkin ovat ainakin sataa kertaa paremmat kuin kaikki puukäytävät, joista jalka pitemmällä kävelyllä sanomattomasti kärsii, kun variatio delectat [= vaihtelu tuottaa mielihyvää] kokonaan on niistä erotettu, ja samat nosto- ja laskulihakset lakkaamatta saavat olla yksin työssä, kunnes väsyvät, mikä hyvinkin pian tapahtuu, ne kun jäävät niin kokonaan vierustoveriensa apua ja tukea paitsi. — Lisähankaluutena on puukäytävistä se, että ne sateisella säällä ovat lokaiset ja niljakat. Mutta tämä riittäköön jo siitä ja itse Kemistä, joka ei ansaitse pitempää kuvausta.

Veneessä, johon nyt olimme astuneet, oli paitsi meitä Kuolan ispravnikka, nimineuvos Ivan Latyshev, johon jo Kuolassa olimme tutustuneet ja jonka olimme huomanneet kunnon mieheksi; minun oli onnistunut jotakuinkin parantaa hänen kronillis-reumatis-hypokondriset vaivansa, niin että hän ainakin nyt, ja pari viikkoa sitten, kun palasi Arkangelista, sanoi olevansa vapaa tautinsa kahdesta edellisestä aineksesta, potien ainoastaan vähässä määrin viimeistä. Muutamia bohumoltsejakin (pyhiinvaeltajia) oli veneessä, ja niiden joukossa pari naista, jos oikein muistan, kotoisin Jaroslavin kuvernementistä. He olivat jo talvikelillä tulleet Kemiin, sieltä lähteäkseen, kuten sanottiin, sielunsa autuuden vuoksi, laajalti kuuluisaan luostariin; päätarkoituksena useimmilla sellaisilla pyhiinvaeltajilla lienee kuitenkin se, että luostarimatkojen varjolla saavat kuljeksia ympäri maata ja elättää itseään kerjäämisellä. Huonompi onni kuin näillä kahdella naisella oli ollut eräällä pyhissävaeltavalla miehellä, joka niinikään oli kotoisin Venäjän sisäosista. Vähän hänen Kemiin tulonsa jälkeen oli tässä kaupungissa tehty vähäinen kirkonvarkaus, mistä syystä hän ja pari kemiläistä oli vangittu luulossa, ettei kukaan muu kuin he ollut mainittua varkautta toimeenpannut. Kun eräässä tilaisuudessa sanoin gorodnitshij'lle, ettei Suomen laki salli vangita ketään henkilöä niin löyhäin epäluulojen nojalla, ei hän, vaikka oli sangen taitava ja järkevä virkamies, tahtonut ymmärtää, mitä väärää siinä oli. Kuitenkin kaksi vangituista varmasti on syytöntä, ja mahdollisesti kolmaskin.

Aina 30:n virstan päähän Kemistä oli saaria siellä täällä matkan varrella; sitten tuli eteen avoin meri, jota olisi jatkunut luostarin rantaan asti, ellei jää olisi suvainnut vielä venyä luostarin edustalla. Saatoimme siis pitää itseämme onnellisina, että pääsimme edes johonkin rantaan; meidät näet päästettiin maihin 15 virstan päässä luostarista erääseen pikku saareen, joka on jotenkin lähellä isoa luostarisaarta. Sieltä lähetettiin noutamaan luostarista hevosia ja rattaita, jotka viimein kokonaiset kuusi tuntia odotettuamme näkyivät tulevan. Luostarissa viivyimme lähes viikon, jossa viipymisessä jää ensi päivinä uskollisesti piti meille seuraa. Ja meren tultua avoimeksi, emme koskaan tahtoneet saada tilaisuutta päästä etemmäksi, kun ei Arkangelin puolelta tullut yhtään laivaa tai venettä, jos kuinkakin odotimme. Viimein, kun tämä odotus kävi liian pitkäksi, vuokrasimme toukokuun 26:ntena päivänä veneen ja soutajia Arkangelin puoliselle, 7-8 peninkulman päässä olevalle lähimmälle mannermaalle, ja tätä vuokraamista sitten jatkui pitkin rannikkoa kylästä kylään, yhä vaan ispravnikan seurassa.

Kuvauksen ylenmäärin komeasta ja rikkaasta luostarista lykkään toistaiseksi, kun vasta tapaamme. Paitsi varsinaista, 25 virstan pituista ja keskimäärin 10 virstan levyistä luostarisaarta, nimeltä Solovetskoi, on luostarilla hallussaan kaksi muuta, vallan lähellä olevaa, melkoista saarta, nimeltään Ansero ja Muksalma, ja lisäksi 30 pientä saarta pitkin rannikkoja. Odottaessamme läksimme eräänä päivänä Anseroon. Suurien troskien eteen valjastettiin meitä varten kolme hevosta, ja näissä troskissa ajoimme ensin mukiinmenevää maantietä pitkin, jonka oli virstanpylväät sivulla, 15 lukuaan. Tien varressa näki siellä täällä lampien rannoille rakennettuja tupia, joissa luostarin kalastajat kesäaikaan asuvat. Tällaisia pieniä lampia kuuluu näissä kolmessa saaressa olevan yhteensä kokonaista 44. Tuottavinta kalastusta harjoitetaan kuitenkin tietysti ulkorannikoilla. Rannassa, johon maantie päättyi, oli vierastupa sekä syrjemmässä muutamia muita tupia. Tämän pienen, paraikaa asumattomana olevan kylän silmälläpito oli uskotta Tverin kuvernementistä kotoisin olevalle munkille. Hän oli Tverin karjalaisia ja puhui karjalaa, joka oli enemmän meidän tavallisen suomenkielen kaltaista kuin se, mitä puhutaan Vuokkiniemessä ja Repolassa, missä, etenkin viimemainitussa paikassa, karjalaan on sekoittunut aunusta. Tämä mies kertoi, minkä jo ennestäänkin tiesin, että Tverin kuvernementissä on monta ja suurta karjalaista kylää. Hieman kyselin heidän elintapojaankin, jotka näyttivät olevan suureksi osaksi samat kuin yleensä Venäjän karjalaisilla. Karjalaisia laulujakin hän kertoi heillä olevan, sellaisia, joita laulettiin leikittäessä ja muuten koolla oltaessa. {Siitä harrastuksesta, jota tämän keskustelun kuluessa kaiketi osotin hänen maalaisiaan kohtaan, hän näytti tuntevan velvollisuudekseen jollakin tavoin lausua suopeuttaan minua kohtaan, ja kysyi siis, eikö minun tehnyt mieli kääntyä pravoslavniin [oikeaoppiseen] uskoon. Vastasin, että minulla se jo ennestään oli, lukuunottamatta muutamia vähempiarvoisia sivuseikkoja, ja sitten erosimme, kun vene, jonka oli määrä viedä meidät neljän virstan levyisen salmen yli, jo odotti laiturin ääressä.}

Anserossa, jonne nyt saavuimme, oli kaksi Solovetskoin alle kuuluvaa pienempää luostarirakennusta, nekin kivestä tehdyt kuten itse emäluostari. Toinen näistä, joka on ristitty samannimiseksi kuin itse saari, oli noin virstan päässä rannasta pienen sisäjärven rannalla, jonka nimi niinikään oli Ansero (Anzero) [s.o. Anozero: Anzero], mutta jolla ennen muinoin lienee ollut karjalainen nimi, Hanhijärvi, josta sitten, koska venäjästä puuttuu h kirjain, ensin on voinut syntyä Anj-ozero, ja sitten nykyinen supistunut muoto Anzero. {Siellä, luostarissa nimittäin, emmekä järvessä, tapasimme keisarin entisen sivus-ajutantin jonkinmoisessa maanpaossa. Hän kantoi nyt luostaripukua, oli pitkäpartainen ja niin kovin nöyrä olennoltaan, että tuskin tahtoi istuutua meidän läsnäollessamme. Muuten ollen hyvin altis palvelukseen ja kohtelias, hän itse hommasi teekeittiön kiehumaan, pannen omalla kädellä hiiliä torveen. Hän puhui saksaakin, vaikka ei juuri paremmin kuin me itse, ja sanoi tulleensa karkoitetuksi pääasiallisesti siitä syystä, että kerran oli pälkähtänyt hänen päähänsä viheltää ulos eräs Pietarin hoviteatterin näyttelijä; kuitenkin on luultavampaa, mitä muut kertoivat, että hänen karkoituksensa oli aiheutunut useista säädyttömyyksistä tai säännöttömästä elämästä yleensä. Hän sanoi nimensä olevan Shumskij, mutta oli luostarissa enemmän tunnettu nimellä Araktsejef, minkä nimenvaihdon sanoi johtuvan siitä, että oli ollut kuuluisan Araktsevin kasvattipoika. En ollut siihen asti, kun hänet tapasin, kuullut häntä toisella nimellä mainittavan, ja yhdistin siihen nimeen jonkinmoisen ylhäisyyden, niin että hänen suuri "Demüthigung'insa" [nöyryytyksensä] teki minuun kahta suuremman vaikutuksen. Paitsi vapaita huoneita ja vapaata elantoa luostarissa hänelle oli keisarin armosta myönnetty käsirahaa 100 ruplaa pankkiseteleitä kuukaudessa, ja hän tuntui pääasiallisesti olevan varsin tyytyväinen tilaansa.}

Toiseen tässä saaressa olevaan haaraluostariin luetaan Anserosta neljä virstaa. Se sijaitsi korkealla, joka taholle jotenkin jyrkänkaltevalla kukkulalla, jolta oli mitä ihanin näköala laajalti salmien, selkien, saarien, metsien ja järvien yli. Emme olleet kuulleet tätä paikkaa sanottavan muuksi kuin "Galghofi'iksi" ja luulimme tämän nimen johtuvan jotenkin samanlaisesta ruotsalaisesta sanayhdistyksestä "galghof" [hirsipuu-hovi] ja kahta suuremmalla syyllä, kun luostarin aikakirjoissa on luettavana, että ruotsalaiset muinaisina sota-aikoina olivat lähettäneet tännekkin partioretkeilijöitä piirittämään ja ryöstämään jo silloin rikasta luostaria. Mutta samoin kuin ruotsalaiset silloin pettyivät odotuksissaan, mekin nyt pahasti petyimme nimen alkuperän johtamisessa, sillä nimi Galghoff (Golgof) ei johtunut ruotsista, ei karjalasta eikä venäjästä, vaan suorastaan hepreasta ja merkitsi samaa kuin Golgatha meillä, jonka sanan kuitenkin varsin hyvin ruotsiksi voisi kääntää sanalla "Galghof". {Täällä Golgathassa tapasimme toisen karkoitetun henkilön, entisen upseerin, joka sotapalveluksensa aikana oli jonkun aikaa elänyt Suomessakin, Hänkin oli antanut parran kasvaa ja kävi nyt luostaripuvussa ja oli muuten iloinen ja hauska. "Eto prekrasno" [tämä on somaa] hän usein virkkoi vastauksien johdosta, jotka meiltä sai Suomea koskeviin kysymyksiinsä, mutta vähemmin "prekrasnoa" hänestä varmaankin oli, että hän oli vailla sekä piippua ja tupakkia että polttamislupaa. Mutta koska kolmannen seikan laita ei kuitenkaan liene ollut niin varsin ankara, ispravnikka lahjoitti hänelle ensimäisen ja toisen, ja allekirjoittanut, mitä etenkin keskimäiseen puutteeseen tulee, koetti varojensa mukaan auttaa inspravnikkaa. Sekä tällä entisellä upseerilla että Shumskij'lla oli vapaus mennä mielin määrin kävelemään luostarin muurien ulkopuolellekin, mutta emäluostarissa oli toisia todellisia luostarivankeja, joilla ei ollut samaa etua, vaan jotka alituisen valvonnan alaisina olivat huoneisiinsa suljettuina. Oli useita muitakin, jotka vanhemmat tai sukulaiset olivat lähettäneet puoleksi tai koko vuodeksi luostariin parantumaan, ja toisia, jotka äiti tai isä jonkun pyhän lupauksen johdosta oli luostariin jättänyt. Niinpä ainakin ajuri, joka kyyditsi meitä Anseroon, kertoi, että äitinsä oli uhrannut (matj pozhertvovala) hänet luostariin, kun hän vielä oli pieni lapsi. Että sellaisilla luostariuhreilla ja parannuskokelailla oli tavallinen luostarivapaus, minun tuskin tarvitsisi mainita, ellen vähää ennen olisi puhunut luostarivangeista.}